Alexandra Tiederberg

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Alexandra Tiederberg

Tämä aihe sisältää 34 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Alex 4 viikkoa, 1 päivä sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8870 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Alex Tiederberg on pieni tyyppi, jolla on suuri asenne.
    Täällä on tarinoita Alexin kotoa, seikkailuista ja töistä.

  • #8871 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    JOO JOO, JUITSARIT SPRUITSARIT!

    Minuutit oikein paukahtelivat eteenpäin romu-Scania-paska-veekasin kellossa. Rummutin sormillani rattia, vaikka oikeastaan minun teki mieli purra sitä. Enää ikinä en suostuisi Ruotsin-ajoon! Minun piti olla huomenna illalla hakemassa Tetristä kotiin, mutta oikeasti en ennättäisi enää laivaan, vaikka pääsisin jo seuraavana lastaukseen. Miten voikaan sattua, että lastausvuoroaan joutuu aina odottamaan yli tunnin juuri silloin, kun on kiire ja juuri viimeisessä paikassa?

    Lastausvuoro ei tullut sen nopeammin, vaikka sytytin kolmannen tupakan peräjälkeen. Sormet vapisivat ja pelkäsin, että karistaisin tuhkaa tuhkakuppinani toimivan purkin ohitse. Sormiakin kylmäsi. Äkkiä nyt…

    ”Vihdoin”, ärähdin itselleni, kun koitti minun vuoroni. ”Nyt ne Rustan romut kyytiin sieltä…”

    Lastauskin otti aikansa. Kaikissa normaalijärkisissä paikoissa kuorma odotti aina valmiina, mutta nyt lavoja sai haeskella pitkin hallia. Ei ihme, että lastausvuoroaan sai odottaa, jos kaikilla muillakin oli ollut sama juttu. Sitä paitsi yhtään joutilasta miestä ei näkynyt missään. Yleensä apua oikein tyrkytettiin, vaikka sitä ei olisi tarvinnut, kun ei tällainen pieni tyttö voi kuulemma yksin jaksaa. Nyt ei ketään missään. Revin pressun kiinni apinan raivolla ja paiskoin kiinni takaovet, jotka laittoivat hanttiin niin kovasti, ettei ikinä. Sitten juoksin hakemaan paperit terminaalin toimistosta niin nopeasti kuin pääsin. Kun joku ukkeli piipitti, ettei juosta varastossa, teki mieli näyttää keskisormea. Sitten viimein, viimein kaahasin pois ja mutkittelin takaisin tielle.

    Kun sain kytkettyä vakionopeudensäätimen päälle kahdeksaankymmeneenneljään kilometriin tunnissa, katsoin taas kelloa ja tein pikaisia laskutoimituksia.
    Kello oli vartin, tai no, neljätoista yli kuusi.
    Laivassa pitäisi olla puoli yhdeksältä.
    Minulta menisi kolme tuntia ajaa.
    Seuraava laiva lähtisi vasta maanantaiaamuna.
    Voi vittu!

    Työnsin handsfree-laitteen korvaani samalla kun avasin jo puhelun Petelle. Esimieheni ei voisi tilanteelleni yhtään mitään, mutta joku minun täytyi saada haukkua. Pete vastasi neljän tuuttauksen jälkeen.
    ”Mitä B-junakuski?” puhelimesta kuului hyväntuulisesti. ”Joko oot satamassa?”
    ”Katopa siitä seurantalaitteesta saatana!” jyrisin puhelimeen.
    ”Ohhoh!” Pete paheksui.
    ”Ne piti mua yli kaks tuntia tuolla pihassa odottamassa, ja sitten noita lavoja sai hakea kissojen ja koirien kanssa. Mulla on tässä varmaan tonni ylikuormaa muutenkin ja mä vasta just lähdin viimeisestä lastauksesta!”
    ”Sun pitää ehtiä siihen laivaan. Ne ei odota niitä romujaan maanantaihin.”
    ”Millä ilveellä mä muka sinne ehdin? Mä en tätä saatanan linkkiä voi ajaa yhtään tän kovempaa.”
    ”Aja rajotinta vasten”, Pete kehotti. ”Taloudellistahan se ei ole, mutta–
    ”Se on ihan sama vaikka ajais rajoitinta vasten”, keskeytin Peten hölinän. ”Mä en silti pääse kuin vähä alle yhdeksääkymppiä!”
    ”Sitten… Sitten sä nyppäät rajottimen sulakkeen irti.”
    ”Enhän nyppää.”
    ”Pakkohan sun on.”

    Hengitin yhden kerran syvään, etten huutaisi, mutta huusin sitten kuitenkin.
    ”SE ON MUN KORTTI JOKA SIINÄ LÄHTEE JOS MINÄ SIITÄ KIINNI JÄÄN! NÄMÄ SAATANAN ROMUT EI OLE NIIN TÄRKEITÄ, ETTÄ MÄ AJAISIN TÄÄLLÄ ILMAN RAJOITINTA!”
    ”Haluaksä sitten jäädä viikonlopuksi autoon nukkumaan?”
    ”NO EN TODELLAKAAN!”
    ”Irrota sitten se sulake. Sinähän menet siihen laivaan.”

    Huusin ääneen turhautumistani niin, että oikein tuli itsellenikin Eira mieleen. Sitten löin vilkun päälle. Tuolla pimeydessä oli pian levähdysalue.

    ”KUKA NÄMÄ AIKATAULUT SUUNNITTELI?” karjuin puheimeen, kun käännyin ja pysäytin auton.
    ”No juitsarit –”
    ”JOO JOO JUITSARIT SPRUITSARIT! Sun pitäs olla mun puolella tässä eikä vaatia mua — voi vittu jos multa lähtee kortti!”
    ”Ei sulta mitään lähde.”
    ”Mä tapan sut”, ilmoitin Petelle ihan hiljaa, koska enää ei tehnyt mieli huutaa. Siirryin apukuskin penkille istumaan, jotta pääsin vaivattomasti käsiksi sulakkeisiin. ”Jos multa lähtee kortti, mä tapan sut. Mä nyljen sut elävältä. Ja arvaa mikä on varmaa? Se, että mä en aja metriäkään enää — no niin toivottavasti tää oli se, eikä joku ilmastointi tai joku — niin en aja metriäkään enää sun paskafirmassa sun paska-autoilla!”
    ”Oliks tää nyt virallinen eroanomus?” Pete kysyi tyynesti.
    ”Turpa kiinni”, komensin ja löin luurin Peten korvaan. Nakkasin pikkuruisen sulakkeen istuimelle ja painoin kaasua.

    Kun palasin tielle, kihisin muutaman kilometrin verran kiukusta ja soitin sitten uuden puhelun.

    ”Samppa”, puhelimeen vastattiin.
    ”Terve, se on mä”, sanoin leuka kireänä, vaikka yritin kuulostaa ystävälliseltä.
    ”Mitäpä Alex tietää?”
    ”Ooksä satamassa jo?” vastasin kysymykseen kysymyksellä. Samin piti lähteä samalla laivalla Suomeen.
    ”Eeeen vielä”, hän venytti. ”Joku puoli tuntia vielä.”
    ”Mutta hyvis ajoin oot kuitenki?”
    ”Juu juu.”
    ”Pidättelepä sitä laivaa”, pyysin kepeyttä tavoitellen. ”Mä oon siellä puolen jälkeen.”
    ”Vai että sellaista”, Sami nauroi. ”Vissiin lastaus venähti, vai nukahditsä tauolle?”
    ”Vähä lastaus venyi. Mä tuun täs kuitenki koko ajan. Nähään.”
    ”Nähään. Toivottavasti saadaan punkat samasta hytistä.”
    ”Joojoo.”

    ”Hirviä hyppii tiellä ja…” mutisin itsekseni sammutettuani puhelun ja etsiessäni seuraavaa numeroa, johon soittaa.
    ”Ilona?” Ilona vastasi epävarmasti puhelimeensa.
    ”Moi. Mitä sä teet huomenna?”
    ”En kai mitään..?”
    ”Haetsä Tetriksen kotia jos mä kuolen?”
    ”Mitä!”

    Ilonan parahdus sai minut naurahtamaan, vaikka olin yhä raivosta radioaktiivinen.

    ”Ei kun mä joudun ajaa vaan vähä, totanoin, hankalaa matkaa nyt tässä ja en oo ihan satavarma ehdinkö laivaan jos hirvi tai poliisit — tai siis jos nyt tulee vielä jotakin yllättävää tässä. Sitten mä pääsen vasta maanantaina Suomeen.”
    ”En mä osaa ajaa kuljetusvaunun kanssa…”
    ”Ai niinhän sä sanoitkin sillon. No ei kuule mitää, mä kysyn Oskarilta meniskö se.”
    ”Joo.”
    ”Sä voitkin sitten mennä sen aputyttö Anteroksi”, virnistin puhelimeen ja melkein kuulin kuinka Ilona punastui.
    ”No enkä, eihän se nyt tarvi…”
    ”Aina se tarvii apua. Se on sille vieras hevonen. Mutta katotaan. Mä soitan jos… Kun mä pääsen satamaan.”
    ”Joo. Heippa.”
    ”Moro.”

    Kun päästeli niin hirvömäisellä yhdistelmällä kuin b-linkillä niin hirviömäisiä vauhteja, sitä sai ajaa aika kieli keskellä suuta. Pelkäsin eniten, että mitä tapahtuisi, jos menettäisin yhdistelmän hallinnan sellaisissa nopeuksissa. Seuraavaksi eniten pelkäsin poliiseja, ja sitten kolmanneksi eniten kuolemaa. Ei paljoa tehnyt mieli puhelinta räplätä. Onneksi oli hyvä suora tie, jolla ajaa, ja onneksi lämpötila oli reilusti plussan puolella.

    Puoli yhdeksältä näin kuin näinkin sataman valot.

    Sami nauroi katketakseen, kun löysin hänet oluensa äärestä. En voinut itsekään uskoa, että olin ehtinyt laivaan ja minulla oli yhä sekä kortti että henki tallella.

    • #8872 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      En ymmärrä rekkajutuista juuri mitään, mutta mun lempikohta oli ”raivosta radioaktiivinen”, hah. Niin ja se, kun Alex melkein kuulee Ilonan punastumisen puhelimen läpi. Tämä oli vauhdikas ja hektinen ja kaikessa vakavasti otettavuudessaan hauska. Sekä minä että Ilona aiotaan pelätä jatkossakin rekkoja liikenteessä tämän jälkeen, kun siellä vaan kuskit puhuu puhelimeen ajellessaan sata lasissa. 😀

    • #8879 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Komppailen Ilonaa siinä, että ei minullakaan ole mitään käsitystä rekkajutuista tai kansainvälisestä logistiikasta, mutta eipä se kuule haittaa! Teksti oli ihan helppo tällaisen n00bin ymmärrettäväksi ja pystyi siihen samaistumaankin. Ja minusta tämä tämmöinen on aina tosi ihanaa mitä tahansa tekstejä lukiessa: vaikkei tiedä aiheesta mitään, pystyy vähintäänkin kuvittelemaan.

      Minun suosikkikohtani oli myös tuo raivosta radioaktiivinen (aion nyysiä sen omaan käyttööni), mutta myös tuo puhelu Ilonalle: ”Haetsä Tetriksen kotia jos mä kuolen?”. Kuka oikeasti kysyy asiaa noin 😀

  • #8972 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Tryffelihevonen

    Oskari oli kärttänyt ja kärttänyt, että saisi ”tehdä jotain” Tetriksen treenille, tai siis ”treenille”, niin kuin hän ilmaan piirrettyjen lainausmerkkien kanssa usein sanoi. Sanoin noin miljoona kertaa ei. Tai ainakin tuhat. Tai varmaan noin kymmenen kertaa. Sitten se ääliö teki oikein kuningasstuntin. Se meni ja soitti Miikalle! Tai eihän se mitään varmaan myöntäisi, mutta tasan tiedän, että soitti. Ja tietenkin Miika soitti minulle. Juuri kun olin tiskaamassa kädet saippuassa.

    Kun näin numeron näytöllä, pyyhin pari sormea keittiöpyyhkeeseen ja liu’utin vihreää luuria niin että puhelu yhdistyi.
    ”Keravan hautaustoimisto ja pizzeria! Tämän päivän raato on huomisen –”
    ”Hei Alex.”
    ”No mitä?”
    ”Totanoin, mites se hevonen voi? Tai siis mitä sä oot sen kanssa puuhaillut?”

    Vaikka Miikan ääni oli kepeä, arvasin jo siinä vaiheessa, että muuan Oskarilla oli sudenkyntensä pelissä. Miika ei tosiaankaan ollut kiinnostunut minun hevosasioistani, ellen ollut sitten löytänyt hänelle jonkun ponia välitykseen. Oskaria puolestaan tuntui kiinnostavan varsinkin Tetris. Sehän oli käynyt joskus katsomassakin sitä! Olisi ostanut pois.

    ”Mä ajattelin kouluttaa sen tryffelihevoseksi”, sanoin niin kovaan ääneen, että se kuului lasien kilinän ylitse varmasti puhelimeen.
    ”Mitä! Hyvän hev — eiku sä huudatat mua. Niin mitä oikeesti?”
    ”Ei kun oikeesti oikeesti. Mitä se sulle kuuluu oikeastaan?”
    ”Siellä ei kasva tryffeleitä.”
    ”Kasvaahan.”

    Siitä alkoi painostuspuhelu saada vauhtia. Miika esitteli ”tämmöstä pikku kisaa, joka löyty” ja tuumaili, miten Tetrikselle esteluokka oli helppo nakki. Pyörittelin silmiäni ja sanoin joo ja joojoo. Puhelu loppui samaan aikaan kuin likaiset tiskitkin. Vedin takin niskaani, huomasin että sukat olivat eri paria, puin kengät kuitenkin koska eihän kukaan edes näkisi niitä ja lähdin tallille katsomaan Ilonaa. Ei kun Tetristä. Ja mottaamaan Oskaria, koska hänen syytäänhän se oli, että olin menossa joihinkin typeriin kisoihin. Vaikka kai sitä ihmisellä piti tavoitteita olla. Esimerkiksi tehdä itsensä naurunalaiseksi. Kun minä ratsastin Tetriksellä, se näytti suurin piirtein samalta kuin jos Oskari ratsastaisi norsulla.

    • #8973 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tämä oli yksiselitteisesti viihdyttävää. On täysin uskottavaa, että Oskari on taas vaihteeksi huolissaan toisten hevosasioista. Ilona on kuin Alexin oma lemmikki, jota täytyy käydä tsekkaamassa, kuvaten samalla myös sitä, miten Alex on viime aikoina käynyt tallilla: ei ainakaan treenaamassa tavoitteellisesti Tetriksen kanssa. Parittomat sukat kruunaavat kaikessa kaaoksenomaisuudessaan hyvin jäsennellyn ja Alex-maisen tarinan. Alex on kyllä best. 😀

    • #8978 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tryffelihevonen 😀
      Yhdyn Ilonan lausuntoon siitä, että tämä oli yksinkertaisesti viihdyttävä tarina. Oikeasti, kuka vastaa puhelimeen ”Keravan hautaustoimisto ja pizzeria! Tämän päivän raato on huomisen –”? Mä olin pudota tuolilta.

  • #9527 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Minicup3

    Voitontanssi

    ”Mä kuolen mä kuolen mä kuolen!” paruin toinen käsi Oskarin kaulaan venytettynä ja toinen Ilonan kaulalla normaalimmalla korkeudella. Puristin heidän päitään yhteen ja Oskari kiemurteli, mutta en jaksanut aivan kauheasti piitata, koska olin kuitenkin kuolemassa.
    ”Mäki kuolisin!” Ilona myönteli ja yritti hyppiä hieman, mutta luopui toimistaan kun ei pystynyt hakkaamatta minulle samalla mustaa silmää otsallaan.
    ”Tehdään VOI-TON-TANS-SI”, huusin molempien korviin ja hypin itse.
    ”Ai mun leuka!” Oskari parahti, joten päästin hänestä irti ja hypin ainoastaan Ilonan olkapäitä puristaen.
    ”Onnea! Onnea!” Ilona hyppi mukana.

    Me olimme Tetriksen kanssa ihan totta voittaneet.

    Vaikka mukana oli ollut vaikka keitä hyviä ratsastajia!!

    Niin kuin meidän tallin Milan.

    JA SE MAJINA, JOLLA ON NE HUULET.

    Joku Kalliokoskista ja yksi Rosenbergeista!

    Ja… Oskari?

    Oskari oli kadonnut, kun päästin Ilonasta irti.
    ”Nii joo, se sai hylätyn tuloksen”, mumisin kun sekä minun että Ilonan hymy kuoli.
    ”Mihin se meni?” Ilona kysyi ympärilleen tähyillen.
    ”Tos se on”, bongasin ja nyökäytin päätäni kohti autoani.

    Siellä hän oli, nojaili autoni kylkeen kädet selkänsä takana itsensä ja auton välissä ja hymyili hieman kuunnellessaan kuljetuskopin vierellä jotain toimittelevaa Milania.
    ”Mitenhän se voi?” Ilona mutisi.
    Hänellä oli kulmat kurtussa ja hän taputteli taskujaan niin kuin normaali ihminen etsiessään tupakkaa, paitsi että Ilona ei polttanut. Kaivoin takataskustani hänelle ruttuisen purkkapussin samalla kun käänsin katseeni poikiin taas.
    ”Kyllä se tietää et tää on pelin henki”, väitin epävarmasti. ”Aina ei mee putkeen.”
    ”Ei se ainakaan tainnu tykätä tosta voitontanssista…”
    ”Sehän hymyilee tuolla.”
    ”Se hymyilee aina tolleen kun sitä ei hymyilytä.”

    • #9528 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ei vitsit, ja sitten mä vielä menin kirjottaan Ilonan suuttumaan Oskarille kun Ilonalla oli itellään menny omasta mielestään huonosti!! Emmä yhtään tajunnu. Ei vitsit että käy sääliksi nyt Oskari-parka. Vaikka tottakai se tietää että se on pelin henki, mutta silti. Oskarin tyhjän hymyn kyllä tunnistaa tässä vaiheessa lukijakin: siellä se sukeltelee taas jossain syvissä vesissä. Sen tunnistaa tietenkin myös Ilona – kai nyt kun se kyylää sitä varmaan koko ajan salaa…

      ”Se Majina jolla on ne huulet” vähän naurahdutti kaikesta huolimatta. 😀

      Ai niin: onnea voitosta! <3

  • #9665 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Ammattikuskin vikadiagnoosi

    Ilona ei ollut halunnut millään vedättää autoaan Ilveksille. Ei ollut sopinut, että hän olisi ollut minun autossani vetämässä, vaikka siinä piti ihan vain ajaa. Se ei ollut varsinkaan sopinut, että hän olisi ollut omassa autossaan, etenkään kun meillä ei ollut vetopuomia, vaan homma piti hoitaa kuormaliinalla. Kaikkein viimeiseksi Ilona olisi halunnut jäädä yksin Ilvekseen, joten soitin hänelle lapsenvahdiksi ihan yhtä eksyneen Oskarin, koska en ollut Hellon kanssa ihan sellaisissa väleissä, että olisin voinut pakottaa hänet tulemaan. Eiran kummitäti ryhtyi heti hääräämään lapsosille perunoita ja kastiketta, niin että heidät uskalsi hyvillä mielin jättää hoitoon siksi aikaa, että me Eiran kanssa kävimme nyppäämässä Ilonan romun mukaamme. Eiran ainoa ongelma tuntui olevan se, että Oskari ei missään tapauksessa saanut nähdä, että hän vedätti Skodalla sen romun pihaan, koska se oli kuulemma epänaisellista. Meidän piti siis soittaa Ilonalle varoituspuhelu vähän ennen kuin olimme pihassa, että Oskarin pää piti ruuvata niin, että hänen silmänsä osoittivat johonkin muuhun kohtaan kuin pihatielle. Olimme jo Seatin kanssa turvassa Ilveksen tallissa, kun lapsoset kirmasivat katsomaan

    ”Vetoakseli”, Eira totesi varmasti jo kun nosti autoa ilmaan, ja tietenkin se oli se. Voi vitsit että ammattikuski voikin olla torvi, kun kuvittelee, että Seatista oli leiponut jousi. Eihän se ollut ottanut vetoa päälle, vaikka oli ollut vaihde silmässä. Olin kai jotenkin itsekin sitten ollut jotenkin hätääntynyt siellä tien päällä.

    ”Voiks sen korjata?” Ilona kysyi, ja toivoin, ettei Eira kovin kovasti pyörittelisi silmiään. Ilona on kuitenkin sillä lailla herkkä, ettei sille saa huutaa muut kuin minä vähän kun se ei paina kaasua.
    ”Voi sen vaihtaa”, Eira kuitenkin sanoi ihan tyynesti ja kumarsi päänsä auton alle. ”Jep. Vetari se on. Pitää vaihtaa se ja pyöränlaakeri.”
    ”Paljo se maksaa?” Ilona kysyi kireästi.
    ”Oisko vetari jotaki satasen Motonetis tai jossain. Pitää vielä tarkistaa. Ja se laakeri nyt on kakskytä tai kolkytä euroo”, Eira laskeskeli.
    ”Sit työ vielä päälle”, Oskari sanoi oven pielestä, jossa kummitteli sen näköisenä kuin olisi erehtynyt ihan väärään paikkaan koko maailmassa.
    ”Eira tekee”, sanoin Oskarille.
    ”En kyl ilmaseks tee”, Eira ilmoitti. ”Kauheen tylsä homma. Oliski ollu se jousi ja ripustin!”
    ”Sä lupasit tehdä ekan tunnin sillä viidelläkympillä!” muistutin Eiraa.
    ”Joojoo. Meinaaksä et tätä kantsii vielä korjata?” Eira kysyi Ilonalta kulmat kohollaan. Sillä oli jotain pikeä nenässä ja se näytti omituiselta vaaleanpunaisessa tuulitakissaan.
    ”Öö… Alex..?”
    ”Paljo sillä on ajettu?” kysyin Ilonalta.
    ”Emmä oo varma…” Ilona sanoi huolestuneen näköisenä ja punastui.
    ”Vitsin naiset…” Eira mutisi, mutta vilkaisi sitten nopeasti Oskaria. ”Siis… En mäkää tiiä ikinä paljo on ajettu milläki”, hän korjasi ja hihitti kimeästi. ”Mä tiiän just ja just miten tankataan, ja sit osaan kattoo öljyt!”
    ”Älä jaksa”, murahdin sille ja nyppäsin ilmassa roikkuvan auton oven auki. Kun ojensin jalkaani taaksepäin niin kuin hevosen selkään nousisin, Eira onneksi ymmärsi heti tarttua siihen ja punttasi minut Seatin satulaan. Väänsin virrat päälle.
    ”Kakssataakuuskytätuhatta”, ilmoitin lukemat.
    ”No pitäsköhän se sit vielä? Oikeestaan mä haluaisin uuden… Kuitenki hajoo jostain muualta pian”, Ilona tuumaili.
    ”Siitä saa kakssataaviiskymppii romurautana”, Oskari totesi ja pyöritti tunkinvartta niin kuin hyppynarun päätä, kun hyppäsin alas autosta. Kai se yritti näyttää siltä, että ymmärsi muka jotain.
    ”Ei saa enää”, totesin varman faktan. ”Romun hinta laski.”
    ”No korjataanko vai ei!” Eira ärähti.

    Ei siihen voinut sanoa oikein mitään. Ilonan päätöshän se oli. Jos se olisi ollut minun autoni, se olisi mennyt heti paaliin. Se oli sen näköinenkin, että sillä oli ajettu, ja vaikka se vielä toimi, kolmensadantuhannen kilometrin rajapyykki läheni, eikä sillä ajettaisi montaa metriä pidemmälle. Katsastuskin siinä oli vasta tulossa, eikä se läpi menisi. Siihen saisi uppoamaan satoja euroja, vaikka nämä osat maksaisivatkin vain sataviisikymppiä. Ottaisin itse rahat romuraudasta ja ostaisin Torista vaikka jonkin tonnin auton tilalle, ellen hakisi liikkeestä muutaman tonnin autoa.

    ”Mulla olis sulle hyvä Skoda kyl tilalle”, sanoin Ilonalle.
    ”Sun auto vie ihan sairaasti bensaa.”
    ”Niin se kyl vie…”

    Miettivältä näytti myös Eira. Kaikessa hiljaisuudessa hän kiersi koputtelemassa auton helmoja, laski sen sitten alas ja avasi konepellin. Sitten auto nousi taas ylös ja hän katseli vielä huolellisesti keulan alle ja kokeili sormellaan jotain.

    ”Mennään ostaan ne osat”, Eira sanoi yhtäkkiä.
    ”Eli se kantsii korjata?” Ilona kysyi.
    ”Vai haluatsä vaan rahaa?” epäilin.
    ”En! Ääliöt. Mulla ei oo autoo. Korjataan tää nyt, niin mä ostan tän sulta viidelläsataa jos sä kerran haluat muuten vaan uuden.”
    ”Mun asiakas ei myy sitä alle tonnin”, ilmoitin heti.
    ”Kukaan ei maksa tonnia tosta!” Eira kiekaisi.
    ”Kaheksansataa!” ilmoitin viimeisen hinnan.
    ”Kuussataa!” Eira rääkäisi.
    ”Seittämänsataaviiskymppiä!” ilmoitin viimeisen-viimeisen hinnan.
    ”Käy!”
    ”Hei — se on kuitenkin Ilonan auto”, Oskari muistutti.
    ”Me lähetään nyt Motonettiin Oskarin autolla”, kerroin kaikille. ”Ketkä tulee mukaan?”
    ”Miks mun autolla?” Oskari ihmetteli.
    ”Mä haluan ainaki tulla”, Ilona sanoi.
    ”Koska Ilonan auto on tossa, Eiralla ei oo autoa ja Skoda hörppää kahvikupillisen bensaa kun vaan ajattelee sen käynnistämistä.”
    ”No okei. Mäki tuun sitte. Mut mä kyl ajan”, Oskari saneli, mutta epävarmasti.
    ”Mä ajan”, korjasin.
    ”Se on mun auto.”
    ”Mua pelottaa sun kyydissä.”
    ”Sä et oo edes ollu mun kyydissä. Mä oon ihan rauhallinen kuski.”
    ”Sitä mä pelkäänkin, että sä junnaat tuolla kaheksaakymppiä ja me ei olla ikinä perillä ja sit sä et anna mun edes polttaa autossa.”

    • #9668 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai kauhea, minkälainen sotku tästä nyt meinaa tulla 😀 Mutta nämä hahmot on kyllä ihania ja jotenkin kiva nähdä Oskariakin silleen, ettei se ole ihan koko aika häntä koipien välissä.

    • #9669 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      ”sillä lailla herkkä, ettei sille saa huutaa muut kuin minä” ahhahhaa 😀 Joo, nää kaks on kyllä paras parivaljakko. <3

      Tää oli kiva pätkä, ja tässä oli monta kivaa asiaa. Tästä olisi metka jatkaa Motonet-seikkailua, jos tietäisi edes vähän aihepiiriä josta kirjoittaa. :DD

      Mä en edes tajunnut ennen Sonjan kommenttia, että Oskari tosiaan oli tässä tarinassa suorastaan aika reipas ja menossa mukana. Onpa virkistävää suorastaan! Se on aina kiva, että hahmoissa on enemmän ulottuvuuksia ja puolia kuin vain se yksi, joka tulee lukijalle läpi heti ensinäkemällä. Mulle tää oikeastaan vähän rikkoi Oskarin ympäriltä sellaista lokeroa, johon olin sen itse omassa päässäni asettanut, ja jota olin ehkä aiemmin yrittänyt vähän itse hajottaa laittamalla sen riitelemään Ilonan kanssa. Osasit näköjään hienosti tuupata nurin yhden kulman siitä laatikosta silleen, että hahmo on ensinnäkin vain taustalla ja toisekseen kuitenkin samalla ihan oma tunnistettava itsensä – ja tilannekin on vielä täysin normaali. Ei se aina vaadi mitään konfliktia tai muutakaan arkisesta poikkeavaa. Osaisinpa itsekin kirjoittaa noin tasapainoisesti ja hienovaraisesti!

      Kas näin mä tartuin taas vaan johonkin sivuhenkilöön ja jätin kaikki muut hienot ja hauskat jutut kommentoimatta. 😀 Ei mutta hyvää selvitystyötä kyllä autojuttujen osalta – olen edelleen otettu kaikesta, mihin Ilonan auton laaksahtaminen on johtanut. Taidetaan ehkä sittenkin päästä lopulta sinne autokaupoille. Musta on jotenkin ihanaa, jos Ilonan vanha auto päätyy Eiralle. Niillä on jotenkin jännästi joku yhdistävä tekijä sitten, ja vanha tuttu auto saattaa vilahtaa ehkä vielä joskus tulevissakin tarinoissa jossain taustalla.

  • #9711 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Leikkikaveri

    ”Moi?” huikkasin, kun astuin Ilonan ovesta sisään. Se näkyi istuvan koneella keittiön pöydän ääressä luurit korvillaan ja huiskautti minulle päin kättään, että ole hiljaa. Jäin siis eteiseen odottamaan ja laskeskelemaan sulakkeita, mutta kun Ilonalla kesti ja kesti, niin potkin lenkkarit jaloistani, jotta pääsin sohvalle istumaan.

    Onni makasi siellä tyynyllään. Se ei viitsinyt nousta, mutta sen häntä alkoi takoa sohvaa niin kuin pieni luinen mattopiiska. Rapsuttelin sen kaulaa ja se räpsytteli silmiään. Se näytti vähäsen Dobbylta. Pitäisi pukea se tyynyliinaan seuraavana halloweenina.

    Noin miljardin vuoden päästä Ilona otti jättiläismäiset kuulokkeensa pois ja katsoi minua läppärinsä ohitse kysyvästi.

    ”Mitä sä oot täällä?” se kysyi.
    ”Mulla oli tylsää. Mä en oo ajanu koko viikolla ja mä kuolen ihan just.”
    ”No mulla on työt vielä kesken tässä, että en mä kerkee nyt pitään sulle seuraa.”
    ”Kai mä nyt sen tiedän! Mä tulinki kysyyn et voiks Onni tulla leikkimään?”

    Ilonan silmät räpsyivät aika monta kertaa, mutta muuten se ei liikkunut: nojasi vain pöytään kyynärpäillään sormet edelleen läppäriä hivellen.

    ”Onni?” Ilona kysyi lopulta.
    ”Nii.”
    ”Leikkimään?”
    ”Nii.”
    ”Sun kanssa?”
    ”Nii.”

    Ilonan silmät pyörähtivät hieman. Se katsoi Onnia, joka edelleen piiskasi sohvaa hännällään. Sitten se vilkaisi ikkunasta ulos.

    ”Onni pistää sitten sen sen sinisen puvun päälle. Ja tuutte takas ennen kun sillä on ruoka-aika.”
    ”Kiitti äiti!” sanoin Ilonalle, joka murahti. ”Onni tuu mennään koirapuistoon!”
    ”Ei kun älkää menkö mihkään puistoon nyt kun siellä on ollu kennelyskää!”
    ”Jaha. Onni! Lenkille!”

    • #9715 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Musta on ihanaa, kun Alex vaan menee sisälle Ilonan kotiin ja vie sen koiran. Samalla mä inhoan oikeassa elämässä yli kaiken sitä, kun oon etäpäivällä ja sitten tyyliin äiti tai sisko soittaa suunnilleen kuulumisia siihen malliin kuin etäpäivä tarkoittaisi samaa kuin vapaapäivä, vaikka mulla olis just palaveri alkamassa, tai joku vaan tulee yhtäkkiä kylään. 😀 Että koska olen kotona, niin mullahan ei voi olla mitään tärkeää tekemistä kello kahdeksan ja neljän välillä arkena. 😀 Mutta tarinoissa tällaiset keskeytykset eivät haittaa, päin vastoin!

      Samaistun myös siihen, että jos joku hakisi toisen mun koirista lenkille, niin ensinnäkin katsoisin sitä hetken siihen malliin, että hulluko olet, ja sitten tasan laatisin listan, että mitkä valjaat, takki ja hihna koiralle pitää pukea päälle, monelta sen pitää syödä ja mitä ja paljonko ja minkä lelun se voi ottaa mukaan ulos. :DD Onni on kyllä tässä tarinassa niin vauva! Joo joo, oikeasti liika eläinten inhimillistäminen voi olla haitallista, mutta jos se tapahtuu vain ajatuksen tasolla saati tarinoissa, niin en näe siinä ongelmaa.

  • #9901 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Hulmuava harja ja pala taivasta
    Pilvetön punainen taivas

    Kuinka saatanan kauan se oli maannut siellä? Sinttiä ei näkynyt mailla halmeilla, mutta kentällä selällään makaava olento oli Oskari kypärä päässään, ratsastussaappaat jaloissaan ja toinen käsivarsi pään yläpuolella niin kuin rennosti nukkuvalla. Joku huusi, ja se joku olin minä.

    Elikö se vielä? Okei, se hengitti. Okei, se oli vain pudonnut ja mennyt tajuttomaksi. Okei, ei tässä mitään. Okei, mitä nyt? Sormet tapasivat taskusta purkkapussin, tupakka-askin, monta sytkäriä, tai ehkä yhden sytkärin useampaan kertaan, yhden kivan kiven jonka olin eilen löytänyt, sileän viileitä marmorikuulia ja Kinder-munasta tulleen susihahmon, mutta eivät puhelinta. Otin juoksuaskeleen tupaa kohti ja toisen takaisin kohti Oskaria ja aloin huutaa, tällä kertaa tarkoituksella.

    Sitten oli olemassa vain omituisia silmänräpäyksiä. Eetu puhelimessa kuistilla, ihan liian rauhallisena, mikä vittu sitäkin vaivasi? Nelly kaatumassa sorapihalle juostessaan. Ilonan ilmeettömät kasvot. Huutoa, joka tuli Hellosta. Pilvetön punainen taivas. Nellyn polvista nilkkoja kohti valuva veri. Hello heittäytymässä polvilleen Oskarin vierelle. Ja Oskarin kasvot, Oskarin nukkuvat kasvot, Oskarin ihan rauhalliset kasvot, raolleen jääneet huulet, pitkät ripset, Oskarin kyömynenä, huulten raosta näkyvät yhteen purrut hampaat, pieni suljettujen silmien rako, josta näkyi vain pimeää valkoista. Sitten näkyi sinisiä valoja, ja Ilona piti samaa ääntä kuin vihainen kissa, vaikka väistyikin lopulta Oskarin pään vierestä ja päästi vihreään pukeutuneet miehet Oskarin luo.

    Se hengitti. Niinhän minä olin nähnyt sen rintakehän liikkeestä. Niinhän minä olin tuntenut, kun olin vienyt ensin kämmenselkäni ja sitten varmuuden vuoksi vielä poskenikin sen suun eteen. Se oli hengittänyt koko ajan. Sen piti vain jatkaa hengittämistä, ei sen kummempaa. Jos se oli saanut aivotärähdyksen, kyllä se jatkaisi hengittämistä. Täytyisihän sen jatkaa. Se lähti ambulanssissa, ei ruumisautossa. Se hengitti. Pian saataisiin tietää, ettei sillä ollut mitään hätää. Sehän hengitti.

  • #9907 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Hulmuava harja ja pala taivasta
    Pilvetön punainen taivas ^

    Ennen kuin taivas valkenee

    Voi Oskari. Emme me Ilonan kanssa voineet sinua yksin päästää ambulanssiin, vaikka ei meitä meinattu millään huolia mukaan. Me tulimme tänne siis myös sen kyydissä, vaikka ehkä et siitä tiennyt mitään. Ilona oli ihan harmaa. Se keinui eteen ja taakse. Meinsi mennä hermo, kun joku paasasi ja kirosi, mutta se olinkin taas vain minä. Sinne meitä ei kuitenkaan päästetty, minne sinut vietiin. Emme me keksineet muuta kuin etsiä isäsi numeron, että meillekin kerrottaisiin, mitä sinulle kävi.

    Vain lähiomaisia. Eivät ne voi kertoa mitään, koska me emme ole lähiomaisia. Eivät ne voi päästää meitä sisään, koska emme ole lähiomaisia. Olavi sai ne suostuteltua. Se soitti meillekin ja oli aika hysteerinen. Kun se sai sanottua, mitä ne olivat kertoneet sinusta sille, lähiomaiselle, ymmärsin miksi se ei meinannut saada lauseita suustaan, kun sen ajatus takkusi niin kovasti.

    Me saimme tulla tähän hetkeksi, Oskari. Meillä on kymmenen minuuttia, ja minun pitää ehtiä kertoa kaikki tärkeä. Tallilta ei ole vielä soitettu. Sinttiä ei ole siis vielä saatu kiinni, mutta älä Oskari yhtään murehdi. Kyllä ne sen siellä kiinni ottavat ennen kuin taivas valkenee. Keskity vain hengittämään, jatkamaan hengittämistä koko ajan ja olemaan olemassa… Jossain siellä… Syvyyksissä. Kyllä kaikesta muusta huolehditaan.

    Olavi on tulossa. Oskari, isä on tulossa. Isä tulee ihan kohta. Sinun pitää pärjätä yksin vain sen aikaa, että Olavi tulee. Muista hengittää ihan koko ajan. Me kerromme heti, kun Sintti löytyy, ja odotamme tuossa ihan oven takana, että saamme tulla takaisin tähän. Olemme tuossa ihan vieressä koko ajan. Oskari? Aamulla saamme tulla taas tähän. Okei?

    Oskari, kuuleeko koomaan vaivutettu ihminen puhetta? Kuuletko, Oskari? Kuuntele Oskari. Kaikki muuttuu hyväksi kyllä. Älä yhtään huolehdi. Ainoastaan hengitä. Ilonakin on tässä. Olavi on tulossa. Me pidetään sinua kädestä. Tunnetko sen? Minä pidän tästä ja Ilona pitää tuosta toisesta.

  • #9936 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Hulmuava harja ja pala taivasta
    Pilvetön punainen taivas ^
    Ennen kuin taivas valkenee ^


    Aurinko on kohta keskitaivaalla

    Ilonalla on outo maku. Ihan kaikessa. En käsitä, miten se pystyy elää niin tiukoissa vaatteissa. Se hullu myös juoksee huvikseen rinkiä jotain katuja pitkin. Kaverimaku sillä oli erityisen kummallinen, koska minun kanssanihan se oli, tai ainakin oli ollut tähän asti, mutta sen miesmaku oli oudoin kaikista.

    Katselin Oskarin kyömynenää mietteliäänä, tai ehkä olinkin turtunut. Se ei ollut mikään komea tyyppi. Se oli niin tosi pieni ja ohkainen siinä sängyllä maatessaan, vaikka oli samalla jotain viisitoista metriä pitkä. Ei vitsit, kyllä miehelle piti vähimmäisvaatimuksia asettaa. Jos minulla olisi mies, sen pitäisi ainakin olla leveäharteinen, partainen, noin kolme kertaa Oskaria tanakampi ja väkevämpi, ja sen piti tietää autoista vähintään enemmän kuin minä. Oskarin sai kauhistumaankin ihan liian helposti. Vaan enpä minä Oskaria tässä tai muutenkaan ollut edes yrittämässä, niin ettei sellaisilla ollut väliä. Hyvä kaveri se nimittäin oli. Tylsä välillä, mutta niinhän kaikki.

    Sairaalahuoneen ovi avattiin pehmeästi. Riistin katseeni Oskarin nukkuvannäköisistä kasvoista vilkaistakseni, kuka tuli. Oskarin luona ramppasi lähinnä ihmisiä, joita en tuntenut — mutta tämän tunsin. Tämä kävi usein. Hymyilin tervehdykseksi.

    ”Terve”, Hello sanoi ja veti itselleen tuolin katonrajaan asetetun telkkarin alta.
    ”Moro”, vastasin ja katselin taas Oskaria, Oskarin liian mustia kulmakarvoja.
    ”Mä sanoin kyl Oskulle, mut hei vaan sullekki.”
    ”Vittu sä oot outo…”
    ”Mulla olis kyl sille henkilökohtaista asiaa”, Hello sanoi pää kallellaan ja hymyillen minulle. Siitä ei aina tiennyt, oliko se tosissaan vai ei.
    ”Koomapotilaalle?”
    ”Ei sitä tiedä vaikka se kuulis. Varmaan kuuleekin, ainakin jotain. Tai vähintään mä haluan uskoa…”
    ”Okei.” Vitsit se olikin outo, mutta ainakin se oli ihan jumalattoman hyväsydäminen. Ja mistä sen tosiaan tiesi. Puhuin minäkin Oskarille. ”No mä käyn tossa ostaas vaikka… Jotain.”
    ”Tuo samaa mulle”, Hello pyysi. ”Osku haluutsä jotain? Osku ei vissiin halua tällä kertaa mitään.”

    Jotain piti ostaa, koska jotain oli Hellokin halunnut. Päädyin retkelläni käymään vessassa ja ostamaan kaksi Twixiä. Eiköhän se aika ollut riittänyt Hellolle henkilökohtaisen asian hoitamiseen koomapotilaan kanssa. Menin koputtamatta takaisin huoneeseen, koska koputtaminen olisi ollut outoa. Toisaalta yhtä oudolta tuntui mennä koputtamatta. Kaivoin Twixit valmiiksi ojoon hupparin taskusta.

    Hello lauloi ihan hiljaa. Se kuulosti siltä kuin hän olisi unohtanut puolet sanoista, mutta se ei haitannut. Laulu oli joku Ed Sheeranin ihme ällö rakkauslaulu, ja tasan Hello oli kuullut sen juuri radiosta. Sille jäi aina radiokanava päälle otsalohkoon, kun se vaikka ajoi autoa. Osa laulun sanoista kuulosti olevan oikein. Osan tilalla oli tiidiiidi. Osa vain hymistiin nenän kautta. Hello ei reagoinut saapumiseeni, vaikka istuin takaisin paikalleni Oskarin toiselle puolelle.

    Laulu jatkui ikuisesti ennen kuin tuli päätökseensä. Katselin Hellon kättä. Se oli sängyn laidalla Oskarin käden vieressä. Vain pikkurillit koskettivat kevyesti toisiaan. Olikohan Hellolla tatuointeja? Ainakin olin nähnyt sen käsivarret ja sääret, eikä niissä ollut mitään. Sääli. Olisi uskonut, että hänellä olisi ollut aika monta tatuointia varsinkin juuri käsivarsissa ja säärissä. Hän silitti toisella tatuoimattomalla kädellään lakanaa ihan Oskarin sormien ja omien sormiensa edestä.

    ”Miksi sä teet noin?” kysyin, koska oli hiljaista.
    ”Miten?”
    Vilkaisin Hellon käsiä Oskarin käden ympärillä.
    ”Ai. No miks ihmiset nyt tekee näin?”
    ”Vissii silittää muruja pois lakanalta. Mikset sä pidä sitä kädestä?”
    ”Hä?”

    Hello näytti oikeasti hölmistyneeltä hetken aikaa. Sitten hän katsoi Oskaria ja tyrskähti.
    ”Kuulitsä?” Hello kysyi Oskarilta.
    ”Sä oot oikeesti outo.”
    ”Ei Oskari halua että mä pidän sitä kädestä”, Hello naurahti.
    ”Miks sä sitte laulat sille niin saatanan surullisia lauluja?”
    ”Koska mä oon surullinen.”
    ”Sun pitäis piristää sitä!”
    ”Eikä tarvi! Mun tarvii vaan olla tässä.”
    ”Mikä se sun henkilökohtanen asia sille edes oli?”
    ”En kerro! Äläkä puhu Oskusta niinku se ei olis paikalla.”
    ”Eihän se ole”, ärähdin, mutta peitin heti järkyttyneenä suuni kädelläni.

    Hello katsoi minuun ilmeettömänä, mutta käänsi sitten katseensa Oskariin. En minä tiennyt, oliko se paikalla! Istuin tässä siltä varalta, että oli. Toivoin, että se oli. Se ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Se ei reagoinut yhtään mihinkään, vaikka mitä tein. Ei sen pitänytkään, sillä sehän oli vaivutettu koomaan koska sen aivot olivat turvoksissa, mutta silti se oli niin outoa, kun ihminen ei tehnyt kerta kaikkiaan mitään. Oikeastaan pelottavaa. Nukkuvakin ilmehtii ja liikehtii, mutta Oskari makasi kuin kuollut. Eikö Helloa pelottanut, vai oliko se istunut tässä vielä liian vähän nähdäkseen, että Oskari ei varmaankaan voinut olla oikeasti tuolla sisällä olemassa saati että se ymmärtäisi mitään? Noin kuolleen näköisessä kuoressa?

    ”Mitä noi on?” kysyin, jotten joutuisi miettimään kuolleen näköistä Oskaria, ja osoitin kokoelmaa sekalaisia narukoruja Hellon vasemmassa ranteessa. Tai no, ranteessa taisi olla väärä sana, sillä narukoruja oli korkealle ranteen yläpuolelle asti vieri vieressä.
    ”Koruja”, Hello vastasi vilkaistuaan rannettaan.
    ”Okei, miks niitä on noin paljo?” Että miten voikin ärsyttää saada liian suora ja täsmällinen vastaus kysymykseensä.
    ”En osaa sanoa”, Hello vastasi mietteliäänä. ”Hyvää säkää?”
    ”Hä? Siis mistä sä oot ne saanu?”
    ”Ihmisiltä.”
    ”Miks?”
    ”Ne on halunnu tehdä ne mulle.”
    ”Ootsä joku autisti?”

    Väsymystä, surua, ärtymystä. Hyvä kombo lipsauttelulle. Hello katsoi minua rauhallisesti silmiin ja ryhtyi sitten taas katselemaan Oskaria.

    ”Sori.”
    ”Mitä jos oonkin? Joku autisti?”
    ”No ei kai mitää.”
    ”Miksi sä sitte sanoit sen niinku se olis joku loukkaus?”
    ”En mä vittu tiiä. Ärsytti, kun sä et voi suoraan kertoa, että mistä vitusta sä oot saanu noi helyt ja mitä varten ne on sulla ranteessa.”

    Hello hymyili, mutta katseli Oskaria, joka sormien edestä silitti lakanaa edelleen.

    ”Mä olin pitääs tänä keväänä kaks musapainotteista riparia ja sitte naperoiden musaleirejä seurakunnalla. Ne askartelee näitä siellä ja ajatus on että ne antaa ne sit leirillä jollekin vähä niinku hyvän onnen toivotukseksi tai siunaukseksi tai semmoseksi.”
    ”No mikset sä voinu sanoa sit niin heti?”
    ”Koska sä et teknisesti ottaen kysyny ja koska sä raivostut nollasta sataan niin helposti.”

    Vitsin torvi. Sillä oli varmaan viisimiljoonaa niitä helyjä. Osa oli tehty pyörittämällä villalankaa, mutta osassa oli jotain helmiä, ja osa oli tehty jollain vaikeammalla tekniikalla kuviollisiksi. Siinä ne olivat kaikki iloisena sekamelskana. Varmaan niillä kesti päivä kuivua, kun Hello kävi suihkussa. Ne eivät näyttäneet siltä, että ne saisi kovin helposti riisuttua pois. Hellon kädet jatkoivat lakanan silittämistä, kunnes yhtäkkiä hän nousi paikaltaan.

    ”Mun pitää lähtee. Otsonmäen kirjaston talos alkaa puolen päivän mais naperojen kitaratunnit ja aurinko on kohta keskitaivaalla.”
    ”Aha — hei — mä toin sulle muuten tän Twixin.”
    ”Kiitti! Mä en saa syödä sitä. Annetaan se Oskarille. Saat takas joskus Twixin multa.”
    ”Jaha. Justiinsa.”
    ”Pitää kiitää! Moro. Heippa Osku, mä tuun lauantaina sit niinku sovittiin!”

    Hello katosi käytävälle ja Oskari näytti samalta miltä koko ajan. Siirryin Hellon puolelle istumaan. Tiedä vaikka vaihtelu virkistäisi joko Oskaria tai minua. Pyöräytin silmiäni ajatukselle siitä, miten Hello ei muka voinut pitää Oskaria kädestä, ja otin itse lakanalla lepäävän viileän käden käsiini. Se ei puristanut takaisin, eikä sävähtänyt pois. Sen ranteeseen oli ilmestynyt yksi mustasta ja harmahtavasta puuvillalangasta punottu koru, jossa hohti himmeästi yksi pieni tummanvihreä lasihelmi. Minulla ei ollut ranteissani muuta kuin vaaleansininen, löysäksi venyttynyt hiuslenkki. Siirsin sen Oskarin ranteeseen. Hello oli varmaan hieman hullu, mutta jos olisin uskonut Jumalaan, olisin rukoillut Oskarille siunausta.

  • #9944 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Ilonan vara-avain oli ihan saatanan mahtavassa piilossa sen asunnon ovea kehystävän listan päällä. Olin huomannut sen noin kolme kuukautta ennen kuin Ilona oli näyttänyt piilon minulle. Kun kerran auto ei ollut pihassa, hyppäsin niin että ylsin avaimeen ja pudotin sen piilostaan. Sitten ei tarvinnut kuin vääntää ovi auki, ottaa eteisestä jakkara ja kiivetä laittamaan avain takaisin. Onni auttoi tietenkin prosessia juoksemalla jaloissani ja jakkaran ympärillä kuin heikkopäinen.

    ”Äitis on little bitch”, kerroin Onnille polvillani eteisen lattialla, kun koira jatkoi tervehdyshepuliaan. ”Se ei muista enää kuka mä oon edes, tuskin suakaan varmaan kunnolla, joten me jätetään se ihan kuule rauhaan eiks niin? Lähetään yhdessä vittuun täältä, eikä palata enää ikinä. Ei ainakaan ennenku sulla on iltapala. Mut oota mä käyn ensin kusella.”

    Onnilla oli jotain neljäsataaviisikymmentä pantaa, valjasta ja hihnaa. Ilona tapasi käyttää sillä yksiä sellaisia valjaita, jota ei olisi osannut puettaa itse pirukaan, joten kaivoin Onnin omasta henkilökohtaisesta laatikosta pannan. Siinä oli jotain keltaisia koukeroita ja se oli aika paksu. Ilona oli sähissyt kuin riivattu kerran, kun olin ottanut jonkun tosi ohuen pannan. Se oli tuntunut ihan fiksulta ratkaisulta, kun Onnin kaulakin oli niin pitkä ja ohkainen, mutta kuulemma piti olla edes paksu panta, jos oli liian laiska pukemaan valjaita. Siis Ilonan sanojen mukaan. Ja kai niitä sen sanoja oli kuunneltava, kun Onni oli kuitenkin sen koira.

    ”Käyks tää sulle vai haluuks ton sinisen?” kysyin koiralta. Se ei virkkanut mitään, kunhan pomppi etutassujensa varaan leikkiasentoonsa ja takaisin ylös ihan malttamattomana. Kai sille sitten kävi keltakoukeroinen panta.
    ”Entä naru hä? Äitis haluaa et mä ottasin ton paskanarun, mut eiks niin et me otetaan flexi ja sanotaan vaan ettei me muistettu?”

    Flexi roikkui Onnin kaulassa ja se veti sitä perässään, kun menimme keittiöön. Ilonalla oli lasipurkissa aina jotain karkkia. Tänään ne olivat mustia Rolloja, joten otin yhden suuhun ja hetken mietittyäni pari taskuun. Toiseen taskuun pistin nurkkakaapista Onnin kananamit. Piti silläkin jotain olla. Löysin myös paperia: jonkun laskun kirjekuoren. Kynähän Ilonalla oli magneetilla jääkaapin ovessa melkein niin kuin oikeilla aikuisilla ihmisillä.

    ”Mikä sun nimi muute on?” kysyin Onnilta. ”Siis kyl mä tiiän et sä Onni oot, mutta onks sulla niinku joku kennelnimi tai semmonen? Eiks teillä tapaa olla?”
    Onni käänteli päätään odottavaisena.
    ”Mitennii et muista? No ei se mitää. Ei hätä oo tämän näkönen. Kyl me sulle nimi keksitään.”

    Kirjoitin ennen lähtöämme vielä viestin, jonka työnsin näkyville eteisen peilin rakoon. Siinä luki näin.

    Olen lähtenyt asioille ainoan todellisen ystäväni Alexandran kanssa.
    t. Onni Arsi Yrjänä Eronen

    • #9946 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Anteeks oon ihan paska kommentoimaan mut tää oli kyl päivän piristys taas. :DD Onni Arsi Yrjänä Eronen. Tietenkin! Kyllähän koiralla nimi pitää olla. Alex ja Onni on tosi viihdyttävä yhdistelmä. Voi koirat! <3 Ja joo, on se tarkkaa valjaiden ja pantojen kanssa, saati että minkä hihnan voi yhdistää minkäkin rensselin kanssa… 😀

  • #9958 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    #hoitsut #alanvaihto

    ”Terve”, tokaisin Ilonalle, joka istui tapansa mukaan tuijottamassa Oskaria ja silittelemässä sen rystysiä.
    ”Mm. Moi”, se vastasi lamaantuneena, mutta henkäisi järkyttyneesti, kun työnsin Oskarin ruhoa lähemmäs sitä sängyllä.
    ”Mitä sä teet!”
    ”Mulla oli ihan saatanallinen päivä”, ähkäisin ja painoin Oskaria lonkasta kaikin voimin. ”Mä oikasen hetkeksi…”
    ”Et sä voi mitään oikasta toisen ihmisen sängyssä! Sairaalasängyssä!” Ilona kauhisteli.
    ”Vittuku yritin pyörittää puolikkaan kärryn jalkaa ylös kaatosateessa ja mun puhelin soitteli itekseen kaiken maailman Pukkilan Juusoille… Varmaan kuuli kaiken kun mä kiroilin siellä, ja sit mä soitin Petelle et tulee nyt vittu auttaan — mut mä olinkin vaan veivannu sitä vitun veiviä väärään suuntaan. Vitustako mä voin tietää tommosia kun oon ajanu vaan täysperävaunua muutenki…”

    Kiipesin sängylle ja potkin kengät pois. Tyynyä en viitsinyt Oskarilta viedä, niin että nostin sen käpälän sen oman vatsan päälle ja käytin sen olkapäätä tyynynä.

    ”Ootsä mustasukkanen?” virnistin Ilonalle, koska se tasan oli, kun oli niin hiljaakin.
    ”En”, Ilona tuhahti. ”Meitä vaan pian kielletään käymästä täällä.”
    ”Meitä mitään kielletä. Jos joku kyselee niin mä sanon vaan et mä oon sen kihlattu. Halusin näin vuosipäivänä viettää vähä aikaa sen kainalos.”
    ”Ei kihlatutkaan saa kiipeillä toisten päällä kun ne on tajuttomia! Sitä paitsi mitä jos sen pää jotenkin notkahtaa.”
    ”Eikä notkahda, ja tänäänhän se otetaan muutenkin pois lääkkeistä, ekkö muista, niin että kai sen pää on muutenki terve jo.”

    Ilona puristeli ja tutki Oskarin sormia. Jos Oskari olisi ollut hereillä, se olisi varmaan järkyttynyt ja alkanut hyperventiloida ja olisi vaipunut koomaan. Kun se heräisi, minun pitäisi varmaan henkilökohtaisesti hoitaa se Ilonan kanssa naimisiin, kun kumpikaan noista ei saanut aikaan yhtään mitään.

    ”Mitä jos se ei herää?” Ilona kysyi yhtäkkiä.
    ”Kyl se herää.”
    ”Et sä voi sitä tietää.”

    En kyllä voinutkaan. Mutta miten se voisi olla heräämättä? Tietenkin se heräisi.

    ”Sit me ruvetaan miettiin, mikä kuva siitä me kehystetään sen muistotilaisuuteen. Mulla on hyvä idea, ootas.”

    Ilonaa ei edes hymyilyttänyt. Etsin silti sen kuvan. Olin ottanut varmaan miljardi kuvaa Oskarista. Ja Ilonasta. Ja Oskarista ja Ilonasta. Tykkäsin siitä oskarikuvasta kuitenkin eniten.

    ”Koska toi on otettu?” Ilona kysyi ja hymyili vähän.
    ”Siinä ku tultiin sieltä Ahvenanmaalta niin ku pysähdyttiin siinä levikkeellä kun sun piti päästä miljoonatta kertaa kuselle.”
    ”Se nauraa…”
    ”Sä olit just tullu sieltä pusikostas ja näytit sille sitä typerää kissameemiä.”
    ”Nii joo se oli se kun se väitti ettei oikeen tienny mitä meemi tarkottaa edes. Vitsit se on joskus jotenkin… Vanha.”
    ”Oskarilla on aika söpö naama”, olin huokaisevinani valokuvaa katsellen, vaikka emävalehan se oli. Tai no olihan se nyt omalla laillaan söpö joo, mutta ei ollenkaan minun tyyppiäni.

    Ilona vilkaisi minua ripsiensä suojassa niin kuin ei olisi muka vilkaissutkaan. Käännyin heti kyljelleni ja silitin Oskarin poskea.

    ”Älä viitti”, Ilona komensi.
    ”Miksen? Mä vaan hoidan sitä.”
    ”Sä aiheutat sille pian aknen sun paskaisilla tukijalanpyörityskäsillä!”
    ”Totta muute. Anna niitä baby wipeseja sieltä.”
    ”Miks?”
    ”Mä puhdistan Oskarin naaman tietenkin.”
    ”Enkä anna.”
    ”Voit säkin puhdistaa. Kyl mä voin jakaa Oskarin.”
    ”Ei täs oo mitään jaettavaa”, Ilona väitti ja nakkasi kosteuspyyhepaketin voimalla olkapäähäni.

    En ollut oikeasti ajatellut pyyhkiä yhtään mitään kosteuspyyhkeillä, mutta kun kerran sain ne ulottuvilleni, hinkkasin omat käteni. Oskarin olkapää oli liian luinen ollakseen mukava pään alla, joten suoristin sen käsivarren tyynykseni. Se ei ollut paljoa pehmoisempi, mutta edes vähän. Tuin rannettani sen rintaa vasten sukeltaessani hetkeksi Instagramiin rentoutumaan.

    ”Se ei varmaan tykkää et sä teet noin”, Ilona huomautti hetken päästä.
    ”Tai sit sä et tykkää.”
    ”Ei kun Oskari ei tykkää.”
    ”Pöh. Mä oon kuitenkin pussaillu sen kanssa jopa. Nähny sen käytännös alasti jotain kuusmiljoonaa kertaa muuten myös.”
    ”No kiv — no etpähän!”
    ”Joo en oo oikeesti kyl pussaillu sitä”, myönsin ja tein yökkäysäänen.
    ”Mut — mut”, Ilona änkytti.
    ”Oon mä sen puolialasti nähny.”
    ”Millon muka?”
    ”No millon muka en? Joskus mä ramppasin mun veljen kaa niillä yökyläs koko ajan. Ja sit me ollaan uitu kersoina kaikki kesät.”
    ”Aa, lapsena”, Ilona hyrisi omituisesti.
    ”No tietenkin lapsena! Mitä sä kans oikeen kuvittelet, pervo. Lisäksi mä oon nukkunu tälleen sen kaa ennenkin. Aina kesäsin kans. Meillä oli sellanen iso teltta joka kuulu oikeestaan asuntovaunuun, niin me aina nukuttiin siellä Oskarin ja mun veljen kaa. Ne ei kyllä koskaan halunnu mua sinne kun ne oli niin paljo vanhempia, mut mä en lähteny pois vaikka mun oli kylmä ja pelotti. Sit mä menin Oskarin makuupussiin koska Miika olis varmaan lyöny mua jos olisin menny sinne.”
    ”Ja se huoli sut sinne?” Ilona ihmetteli.
    ”No ei se mitään huolinu. Mä menin vaan. Mähän sanoin, mulla oli kylmä ja sit mä pelkäsin et teltan ulkopuolella on karhu tai murhaaja.”

    Selasin hetken reelsejä. Kun ne alkoivat tympiä, käännyin selälleni ja pinnistelin itseni ylöspäin sängyllä. Otin selfien Oskarin kanssa, mutta sen suu oli valahtanut vähän auki, kun olin töninyt sitä, joten käännyin asettelemaan sen naaman edustavampaan asentoon ennen kuin otin uuden kuvan. Ilona tarkkaili toimitusta niin kuin kissa.

    ”Mä pistän tän Instaan”, sanoin ja näytin kuvaa, jossa me molemmat Oskarin kanssa näytimme ihan roadkilleiltä tai muilta raadoilta.
    ”No ethän”, Ilona vastusti.
    ”Menee jo! Mulla on yksityinen tili.”
    ”Joo on yksityinen mut sulla on jotain kolmetuhatta seuraajaa.”
    ”Älä nyt vähättele mua. Mulla menee seittämäntuhatta rikki ihan just”, korjasin ja kirjoitin kuvatekstiä sormet melkein savuten. ”Mut ne on jotain rekkapenoja kaikki niin aiva sama.”
    ”Miten sulla ees on niin monta seuraajaa?”
    ”Helppoo. Ne tykkää mun tisseistä ja sitä kun ajan rekkaa.”
    ”Sulla edes ole paljo yhtään tissejä…”
    ”Mm, no silti ne kuolaa tossa. En mä oikeesti tiedä miksi. Mä pistän hei tähän et murun kaa päikkäreillä nii lähtee varmaa tuhat seuraajaa!”
    ”Etkä pistä.”
    ”Mä tägään sut tohon kun tossa näkyy sun käsi. Pistän et it’s not gay when it’s threeway.”
    ”Et pistä sitäkään. Etkä tägää.”
    ”Tägään ja pistän et mitäs me hoitsut. Häshtäg alanvaihto.”

  • #9997 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Yksinhuoltajan arkea

    Oskari oli olevinaan hereillä, mutta silti se nukkui, siis nukkui-nukkui, tosi paljon. Ilona oli edelleen kuin liimattu sairaalan typerään tuoliin. Sen takia minusta tuli yksinhuoltajaäiti näin kovin nuorena ja nättinä.

    Koska olin periaatteessa vapaalla, Ilonan mielestä oli sopivaa, että tuhlaisin koko lomani Onnin kanssa kun se itse tuijotti Oskarin huulia ja haaveili tulevaisuudenkuvista, jotka sisälsivät takuulla erilaisia pehmopornokohtauksia. Onneksi me Onnin kanssa tulimme hyvin toimeen, niin että ensimmäinen päiväni yksinhuoltajana meni helposti. Makasin Ilonan kämpillä, söin sen pakastimesta kaksi Lidlin jotain passionjätskiä ja annoin vähän Onnillekin. Kävimme Hyllykallion koirapuistossa, mutta kun sinne tuli kaksin kappalein jotain isoja bully-tyyppisiä koiria, niin annoimme tilaa, etteivät Onnin pikku kananjalat katkeaisi niiden kanssa leikkiessä.

    Toisen päivän, jonka Ilona hiplasi Oskarin poskia oksettavasti, vietimme Onnin kanssa meillä. En jaksanut enää olla eristyksissä Ilonan kämpillä, niin että laitoin Onnin hyppäämään autoon ja häivyimme maisemista. Otimme päikkärit minun sohvallani ihan aluksi, ja sitten vein Onnin leikkimään Jerusalemin ja Lalleron kanssa niin että se väsyi, eikä kitissyt äitiään matkalla kotiinsa.

    Kolmantena päivänä alkoi vituttaa ajella edestakaisin yhden koiran takia, kun sen oikea äiti laskeskeli Oskarin ripsiä ja fantasioi suukottelevansa sen silmäluomia. Kun ilta sinä päivänä koitti ja Ilona suvaitsi materialisoitua asunnolleen, olin jo Onnin kanssa nukkumassa syvällä peiton alla sen sängyssä. Se yritti valittaa jotain ja vetää peittoa, siis Ilona, mutta potkaisin sen kauemmas minun ja Onnin sängystä ja jatkoin unia. Aamulla havaitsin, että se oli vienyt Onnin paikan ja makasi hytisten vilttiin kääriytyneenä sängyn äärimmäisessä laidassa.

    Koska neljäntenä päivänä Ilona kerrankin nukkui, eikä kosketellut Oskaria sopimattomasti salaa sairaalalla sen nukkuessa, en viitsinyt herättää sitä. Sen sijaan annoin Onnille ruokaa ja söin itse aamupalaksi viimeisen sellaisen passionjäätelön, joita Ilonalla oli, ja polttelin tupakkia sen parvekkeella, vaikka se oli joskus aluksi yrittänyt vaisusti kieltää. Niissä main yksi Mantereen Pasi soitteli, että viitsisinkö ajaa nurkkakuskina soraa yhen päivän, kun yksi mies makasi kuumeen kourissa kotona ja kolmea olisi ihan pakosti tarvittu, että urakka sujuu. Neuvottelin itselleni suurin piirtein kahden päivän arvoisen palkan, laitoin Onnille sen oranssin pannan ja lähdin koiran kanssa röimaalle. No Onnista se päivä ei tainnut olla hirveän hauska, koska se torvelo-reppana jännitti kuorma-autossa ja suorastaan pelkäsi, kun kippasin soraa monttuun. Kun se lopulta yhdellä hakumatkalla pisti maata, laitoin sille Peltorit korville, puhelimeeni videopuhelun meidän Petelle ja ryhdyin kehumaan itseäni, kuinka aktiivinen olin, kun olin lomallakin nurkkakuskina. Sinä iltana ajoimme Onnin kanssa Seinäjoen uuden Mäkkärin autoluukun kautta kotiin, ei kun siis Ilonalle. Minä otin BigMac-aterian, ylimääräiset ranut, nugetteja ja kaksi dippiä. Onni otti pelkän juustohampparin ilman sipulia ja silti se piereskeli yöllä peiton alle.

  • #10036 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Kissi

    ”Pitäskö se viedä tallille kumminki?” kysyin Ilonalta ja katsoin Oskaria, istui edelleen vaativassa etukenossa sohvansa divaaniosuudella ja tuijotti meitä.
    ”Ette raahaa sitä nyt mihinkään”, Camilla käski keittiön puolelta ihan rauhallisella äänellä ja kuulosti ihan yhtä paljon Nellyltä kuin Nelly itse. ”Susi väsyy vielä siitäkin kun se pukee vaatteet päälle.”
    ”Se kyllä pyytää Kissiä koko ajan”, huomautin Camillalle.
    ”Haluatko sä tallille?” Ilona kysyi Oskarilta, joka ei vastannut.
    ”Jos menisit kumminkin vasta huomenna”, Camilla ehdotti ja käveli Oskarin eteen kahvikupin kanssa. ”Ota. Susi. Se on vaan kahvia. Voit ottaa. Te kaks saatte hakee ihan ite omanne.”
    ”Voitas me kyllä mennä tänäänkin, jos vaan ajetaan autolla vaikka suulin läpi tallipihan puolelle ja alas tarhoille niin se vois edes nähdä hevosia hetken aikaa”, suunnittelin. ”Meillä kuitenki ois itse tallimestarin lupa ajaa siitä, eiks nii?”
    ”Kissi”, Oskari vaati ja otti viimein kahvikupin Camillan kädestä.
    ”No jaksatko sä sitten laittaa takin päälle ja lähteä noiden mukaan etkä vaan kiukutella siinä?” Camilla kysyi, vaikka Oskari ei vastannut.

    Kahvinjuonti Oskarin luona oli outoa. Se olisi ollut outoa joka tapauksessa, koska emme me missään Vanhaniemi-Suden kommuunissa ylipäätään ikinä aikaamme viettäneet, vaan Hopiavuoressa. Nyt se oli oikein sairaan outoa, kun Oskarilla olisi pitänyt olla jumaliste nokkamuki, että siitä olisi tullut oikeasti yhtään mitään. Camillasta näki, että sitä risoi levittää Oskarin polville paperia, ettei se sotkisi kaikkea juodessaan. Tai ehkä sitä vain otti pannuun se, ettei Oskari ollut niin kuin ennen. Camilla ei kuitenkaan ollut mikään hoivavietin ruumiillistuma. Itse se oli kuitenkin vissiin vaatinut Oskarin kotiin, vaikka Olavi olisi vienyt sen kernaasti mennessään.

    ”Tee näin jos sä haluat mennä tallille”, Ilona ohjeisti ja nyökytti päätään Oskarille. ”Haluutsä mennä?”
    Oskari ei tehnyt yhtään mitään. Taaskaan. Se tuijotti vain tyytymättömänä. Niin kuin kis–
    ”Hei. Sanookse edes Kissi?” käsitin ihmetellä ensimmäisen kerran koko aikana.
    ”Sehän puhuu ihan selvästi”, Camilla huokaisi.
    ”Oskari”, kutsuin ja Oskarin katse haki vaivattomasti silmäni. ”Tarkotaksä siis kissiä? Niinku miau miau?”
    Oskari nyökytti kiihkeästi.
    ”Hä?” Ilonalta pääsi.
    ”Mikä vitun kissa?” kysyin Oskarilta. ”Sulla ole mitään kissaa. Itse asiassa tunneksä edes ketään, jolla on kissa?”
    ”Sillä oli kissa kun se asui vielä kotonaan”, Camilla kertoi.
    ”Ai nii oliki!” muistin yhtäkkiä. ”Sillä oli se saatanan ruma valkonen kolli, jota se raahas mukanaan välillä ihmisissäkin.”
    ”Jari Litmanen”, Camilla muisti.
    Oskari ojensi kahvikuppiaan. Camilla vilkaisi kuppiin, mutta siellä oli vielä kahvia.
    ”Ei kai sillä muita kissoja oo ollu?” kysyin Camillalta.
    ”Ei se oo ainakaa koskaan sanonu. Hamsteri sillä oli, mutta en mä oo muusta kuullu.”

    Oskari seurasi keskustelua hiljaisena ja melkein kuin häntä ärtyneen kissamaisesti heilahdellen. Se ei ollut läikyttänyt ihan hirveästi kahvia, mutta unohteli kuppinsa omituisesti ilmaan roikkumaan aina niin kauaksi, kunnes Ilona taputti varovasti kupin pohjaa ja Oskari muisti taas hörpätä. Kai se ei vielä voinut seurata kovin montaa asiaa kerrallaan. Sen ilme näytti ärtyneeltä. Sillä oli niin paksut ja mustat kulmakarvat, että siitä näki heti, kun sitä risoi edes vähän. Nyt sitä harmitti jokin aika paljon. Tajusikohan se oikeasti, mistä tässä puhuttiin.

    ”Kissi”, se sanoi taas vaativasti.
    ”No?” kysyin siltä. ”Mitä kissaa sä nyt haluat? Sulla ei ole kissaa, usko jo.”
    ”Alex!” Ilona sähähti, kun Oskarin kädet tärähtivät niin, että jotain sata litraa kahvia kaatui sen polville. ”Älä kuuntele sitä. Se on itse asiassa just lähdössä, kun se ei osaa käyttäytyä täällä. Sen Jarilitmaskissanko sä haluat?”
    ”Sä oot mun kyydillä”, huomautin hiljaa Ilonalle.
    Oskari ei taaskaan nyökytellyt. Joko se ei tarkoittanutkaan sitä kissaa, tai sitten se unohti nyökyttää. Mistä sen tiesi, kun toinen oli aika vihannes?
    ”Noh. Mutta tallille sä et varmaan tänään sitten halua?” Ilona vielä varmisti.

    Oskari näytti arvioivalta katsellessaan Ilonaa. Ihan niin kuin se olisi oikeasti miettinyt, jaksaisiko se lähteä tallille. Se käänsi katseensa omiin hieman kahvisiin sormiinsa ja liikutteli niitä niin kuin olisi yrittänyt laskea jotain. Sen otsa kurtistui, silisi ja kurtistui taas.

    ”Ukko?” Oskari kysyi lopulta hitaasti ja epävarmasti ja sai Camillan hätkähtämään niin, että senkin polvet ja kädet olivat kahvissa. Kahvinen Camilla kirosi hiljaa.
    ”Mitä?” Ilona kysyi.
    ”Totaniin”, Camilla kiirehti sanomaan. ”Nyt on kello jo vaikka mitä. Mee Susi oikeesti vasta huomenna sinne talliin. Kyllä se siellä pysyy. Mä totanoin soitan sun isälles ja kysyn että… No. Katotaan sitä Ukko-asiaakin sitte huomenna.”
    ”Se oli lähtömerkki”, tulkkasin Ilonalle, joka katseli Oskaria niin kuin aikoisi kosia sitä.
    ”Pää kii”, Ilona mutisi.

  • #10064 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Heti kun Chai oli möläyttänyt, että sillä on kissanpentu, olin kutsunut itseni Vanhalle Meijerille kylään. Olin soittanut Oskarille, jonka puhelimeen Camilla oli vastannut tervehdykseksi ”oota Alex hetki” ennen kuin oli rahinasta päätellen saanut puhelimen Oskarin käpälään ja korvalle. En ollut turhan pitkiä selostanut, vaan kysynyt vain, haluaisiko Oskari nähdä kissanpennun, kun oli kissoista vähiinsä jauhanut. Se oli ilahtunut ajatuksesta, tai ainakin sen ääni oli noussut oktaavin korkeammaksi, kun se oli sanonut, että joo. Ei siinä sitten kummempia kohistu: kunhan lähdin ajelemaan Oskarin luo vähän sen jälkeen, kun Chai ja Noeul lähtivät lampsimaan kotiin.

    Kyseinen Oskari oli minua parkkipaikalla asti vastassa tihkuksi rauhoittuneessa sateessa, joten kyllä se vain oikeasti oli innoissaan lähdössä. Ajoin auton sen viereen niin, että sen ei tarvinnut kuin avata apukuskin puolen ovi ja istua. Silloin sen naama kuitenkin venähti.

    Kun se ei pitkään aikaan tehnyt elettäkään avatakseen ovea, painoin ikkunan auki.
    ”Sisälle sieltä!” komensin. ”Sä oot kastunu jo kerran tänään. Sä saat keuhkokuumeen.”
    ”Missä Ilona?” se kysyi valjusti.
    ”Töissä”, tokaisin ja kurotin tuuppaamaan oven auki. ”Niinku hyvin tiedät. Tuu jo.”

    Oskari tajusi kyllä puhetta. Siitä se ei ollut kiinni, kun se jäi seisomaan sateeseen ja töllistelemään etupenkkiä niin kuin Ilonan haamu istuisi siinä eikä Oskari uskaltaisi istua sen syliin. Hengitin syvään sisään ja puhalsin ulos niin että posket pullistuivat. Napsautin turvavyöni auki, hyppäsin alas Skodasta ja kiersin auton toiselle puolelle tuuppaamaan Oskariin vauhtia sen selästä.

    ”Eikä”, se vastusteli ja yritti kääntyä päästäkseen karkuun, mutta silloinhan sen takapuoli kääntyi sopivasti penkkiä kohti. Siitä se oli helppo lykätä autoon. Turvavyön laittaminen sille ei ollut kuitenkaan yhtä helppoa.
    ”Ei ei ei ei!” se vikisi niin kuin kolmivuotias ja taisteli vastaan. ”Ilona!”
    ”Et sä tarvi mitään Ilonaa joka saatanan napsahdukseen!” murisin sille ja painoin sitä täysillä rinnasta että se pysyisi edes sekunnin paikoillaan. ”Sitä kissaa me mennään kattomaan.”
    ”Eikä! En halua!”
    ”Et halua?” varmistin.
    ”En.”

    Päästin Oskarin vapaaksi. Se jäi istumaan autoon kädet puuskassa ja tukka sekaisin, alahuulikin vähän törröllään. Vedin uudelleen kunnolla happea, etten hermostuisi. Sitten kyykistyin auton vierelle niin, että näin sen murjottavan naaman kunnolla.

    ”No en mä sua sinne pakota, jos sä et halua, mutta mikset sä haluakaan?”
    ”Ilona tulee”, Oskari vaati ja katseli itsepäisenä aurinkolippaa.
    ”Miksi sä et tuu ilman sitä?”
    ”En halua.”
    ”Mutta mikset? Et se voi koko aikaa olla sun kanssa. Sillä on muutakin elämää kun sä. Sullakin pitää olla muuta.”

    Törröttävä alahuuli imeytyi takaisin normaaliin asentoonsa. Oskari pureksi poskiensa sisäpintoja niin että sen naama vääntyi. Tietenkin se halusi Ilonan. Kun se ei muistanut jotain, Ilona selitti sille aina, missä mentiin. Kun se pudotteli kamaa, Ilona auttoi sitä noukkimaan. Jos siltä loppuivat sanat kesken, Ilona osasi aika usein tulkata sen ajatukset. Ei se vielä pärjännyt yksin maailmassa, mutta sitä varten minä olin sitä kuskissa enkä pistänyt sitä menemään omin päin ennen kuin se olisi siinä kunnossa.

    ”Me voidaan tulla takas heti jos sulle tulee sellanen olo”, houkuttelin, kun Oskari veti turvavyön puolittain kiinni ja hypisteli sen lukkoa.
    Hetken kuluttua se nyökkäsi. ”Joo”, se sanoi tosi vakavasti ja painokkaasti.
    ”Noni. Mä pistän sen turvavyön nyt sulle kiinni, etkä sä yritä sitte enää motata tai purra mua. Seuraavalla kerralla mä nimittäin puren takasin, ja siitä sä et sälli selviydy ilman tikkejä. Mä oon kuule jätkä ollu edellises elämäs terrieri.”

    Chain kotona haisi ihan helvetin kauhealta. Sellaiselta maakellarilta. Ei ollenkaan ihmisasunnolta. Asunnon puolella oli siedettävämpää, mutta hapetonta, niin että kai Vanha Meijeri oli enemmän homeessa alakerran juhlasalista kuin vintin vanhasta talkkarinkämpästä. Oskari osasi mennä portaat samalla lailla kuin ennenkin, mutta se ei ollut meinannut osua ensin ovikellon nappulaan. Chaille se osasi sanoa hei, ja muisti sanoa Noeulillekin, kun se ilmestyi keittiöstä raahaten limsaa, jota luulin Fantaksi, mutta joka paljastuikin ripulipaskaksi, ei kun siis Jaffaksi. Niillä oli vain yksi sohva siellä, ja siihen Oskari istui kuuntelemaan, kun höpötin Chain kanssa paremman puutteessa Pondista.

    Hetken kuluttua pieni ja pörröinen harmaa olento pisti päänsä esiin sängyn alta. Kuin merkistä Oskari liukui matolle istumaan, eikä kiinnittänyt meihin enää mitään huomiota.
    ”Kissi”, se sanoi sillä lailla hellästi kuin nyt eläinvauvoille tavataan sanoa. ”Kss-kss-kss”, se sihisi ja rapsutteli mattoa kynsillään.
    ”Se on vähä arka”, Chai sanoi, mutta ei Oskari tainnut kuulla.
    ”Kss-kss”, se vain sihisi ja kropsutteli mattoa kunnes sai pölypallonnäköisen ja -kokoisen katin tulemaan luokseen.
    ”Älä ota sitä syliin”, sanoin sille, koska se ei osannut vielä pitää vakaasti kiinni oikeastaan yhtään mistään.
    ”Miksei se saa ottaa?” Chai kysyi. ”Ota vaan syliin.”
    ”Se puristaa sitä tai pudottaa sen.”
    ”Eikä purista”, Chai lepersi kissallepuhumisäänellä ja kumartui houkuttelemaan pentua Oskarin syliin hieromalla sormiaan yhteen niin että suhina kävi.
    ”Kissi”, Oskari hyrisi ja vaipui johonkin ihme transsiin heti, kun sillä oli pentu sylissään.

    Sitä kissakeissiä oli aika omituista seurata. Oskari oli kuin autistilapsi, jolle ei ollut olemassa mitään muuta kuin se katti. Se silitti sitä oikein hellästi, ja kun mirri rentoutui ja luopui poishyppäämissuunnitelmistaan, Oskari nosti sen ilmaan ja suukotteli sitä. Oskarilla oli ihan vakaat kädet: ei mitään tärinää ja nykimistä. Se ei tosiaankaan puristanut kissaa, eikä edes pidellyt kiikkerästi kiinni. Suukkoja varten se sai tähdättyä kissan otsan täsmällisesti suutaan vasten. Niin tarkasti se ei ollut vielä pystynyt liikkumaan sen jälkeen kun oli ollut sairaalassa.

    ”Sen nimi on In”, Chai kertoi ja ojensi Oskarille vihreää keppiä, jonka päässä oli kevyt karvapallo. Ihan sikatyperä nimi. ”Koita leikkiä tällä sen kaa. Tää on sen lemppari.”
    ”En mä osaa”, Oskari väitti.
    ”Osaatpa. Kato — tällee heiluta — tai siis näin tee”, Chai näytti ja sai kissanpennun ponkaisemaan jättiloikalla karvapallon kimppuun.
    ”Se tarkottaa ettei sen kädet pysty tekeen noin vielä”, tulkkasin, mutta siitä huolimatta Oskari ojensi vasemman kätensä ja tarttui vihreään kissankeppiin.

    Tietenkään Oskari ei olisi halunnut lähteä Chain kotoa, mutta kun minä en aikonut elää ihan kauhean montaa tuntia ilman happea, enkä sellaisten pervojen keskuudessa, jotka juottivat viattomille ihmisille Jaffaa. Sain sen lähtemään muistuttamalla, että sen piti syödäkin tänään. Ihan asunnon ovelle asti se katseli kissaa niin kuin olisi halunnut ottaa sen mukaansa. Se halusi, että otin sen kännykällä kuvankin siitä örkistä, että se saisi lähettää sen ryhmäkeskusteluun.

    ”Kyllä te voitte tulla uudestaankin”, Chai vakuutteli lähinnä Oskarille.
    ”Ilman muuta”, vastasin, vaikka en uskonut ihan heti palaavani.

    Autossa Oskari hymyili. Vastasin sen hymyyn, koska ajattelin, että se oli hyvällä tuulella kissan takia. Sitten se näytti minulle ylpeänä puhelintaan. Se oli saanut sen kissan kuvan lähtemään ihan itse ryhmächattiin. Pörrötin vaistomaisesti sen tukkaa, mutta se väisti silmät selällään.

    ”Ai nii, sähän oot allerginen kaikille muille paitsi Ilonalle”, mutisin sille.
    ”Hä!”
    ”Ei mitään. Luuletko kuule että tolla Noeulilla on tyttöystävä?”
    ”En tiedä.”
    ”Mm. No ihan sama. Tuskin se kuitenkaan tietää autoista mitään. Sitä paitsi näitsä sen kynnet? Sillä on varmaan siistimmät kynnet ku mulla, ja mulla on kuitenkin nää rakennekynnet. Tuskin se tytöistä tykkää.”

    Oskari näytti aprikoivan kovasti jotain ja oli hiljaa koko keskustan läpi. Siis sikäli mikäli sellaista nyt voi edes keskustaksi sanoa. Sitten se avasi taas sanaisen arkkunsa ja demonstroi niitä ihme kytköksiä, joita sen aivoissa oli väärissä kohdissa.

    ”Ilonalla on tyttöystävä?” se sanoi vähän niin kuin kysyen, vähän niin kuin epäröiden.
    ”Ei kun Noeulilla”, korjasin.
    ”Ilonalla.”
    ”Ilonalla? Mitä sä nyt sähläät? Ei tietenkään ole.”
    ”Ei ole?”
    ”No ei ole ei. Mistä sä nyt yhtäkkiä niin hulluja luulet?”
    ”En muista.”
    ”Noni. Mutta ei varmasti ole. Kai mä nyt edes sen olisin kuullu, jos…”
    ”Eihän mulla ole?” Oskari kysyi säikähtäneen näköisenä, enkä mahtanut naurulleni mitään.
    ”No ei sulla kyllä varsinkaan ole!”
    ”Huh.”

    Höppänä raasu. Mietin miljoonatta kertaa, mitä Oskarin päässä tarkalleen ottaen liikkui. Se oli unohtanut asioita, mutta se tai kukaan muukaan ei tiennyt, mitä kaikkea. Kai sekin oli mahdollista, että sen pää oli keksinyt sitten jotain sellaistakin, mikä ei ollut totta. Mistä se muuten tuollaisia keksisi Ilonasta kysyä? No, kyllähän Oskarin tila kohentui koko ajan.

    ”Ooksä nyt siis taas huolissas että Ilona seurustelee vai mitä sä meinasit?” kysyin vielä Oskarin ja Camillan oven edessä.
    ”En”, Oskari väitti ja punastui. Se rutisti taas kätensä puuskaan.
    ”Ooppahan”, mutisin niin että se ei kuullut ja napsautin sen turvavyön auki. ”No mut kyllä sitä yks poika ainaki yrittää tossa kauheesti kiiata.”
    ”Kuka?”
    Sinä, torvi. ”Ei sun siitä tarvi murehtia. Ethän sä silleen tykkää Ilonasta tai mitään, eiks nii. Mutta älä silti roiku siinä tai se ei saa enää happea. Ja mä en pääse enää ikinä niille kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä kaiken aikaa.”

    Oskari lähti muka tuohtuneesti puhisten autosta, mutta näkihän siitä, että oikeasti se oli tyytyväinen. Ei se ollut oikein ikinä osannut valehdella ja esittää, ja nyt ei enää sitäkään vähää. Se helisytteli ovella avainnippuaan, joten painoin ikkunan taas alas.

    ”Soita ovikelloo”, käskin. ”Camilla avaa sulle oven.”
    ”Enkä!” se tuhisi, ja seurasin miten se sai kuin saikin poimittua nipustaan kauhealla vaivalla oikean avaimen ja työnnettyä sen lukkoon. Ovea se ei ehtinyt kuitenkaan saada auki, koska Camilla tuli avaamaan. Kai Oskari oli pitänyt niin kovaa kilinää avaimineen. Kumpikin ovella seisojista vilkutti minulle sen merkiksi, että sain lähteä.
    ”Kato!” kuulin vielä Oskarin sanovan samalla kun se kaivoi puhelintaan hankalasti vasemmalla kädellä oikeasta taskustaan. Kai sen piti päästä heti näyttämään, millainen se kissa oli ollut.

  • #10088 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    ”Tää on niin perseestä”, kerroin Ilonalle siltä varalta, ettei se tiennyt vielä. Makasin selälläni oskarinhajuisen maapohjahallin pohjalla jalat koholla penkin varassa. Tai ehkä halli ei ollut oskarinhajuinen, vaan Oskari oli ehkä aina hallinhajuinen. Joka tapauksessa pahalta haisi.
    ”Oo nyt vaan rauhassa”, Ilona käski. Se istui risti-istunnassa vierelläni ja vahtasi kentälle ihan niin kuin siellä olisi ollut jotain mielenkiintoista. Ei siellä ollut kuin Oskari, Chai ja jotain muita hikisiä poikia ja äijiä, kaikki otsonmäkeläisiä ja otsonmäkeläisten näköisiä. Hyi jeesus.
    ”Oikeesti ihan syvältä perseestä kaiveltua ripulipaskaa.”
    ”Ei tässä nyt kauaa mee, että koeta nyt kestää. Mielellään äänettömästi.”
    ”Lusikalla kaivettua.”
    ”Oo oikeesti vaikka kymmenen minuuttia ihan hiljaa.”

    Kaikki oli perseestä. Ilona oli perseestä. Oskari oli eniten perseestä, koska se aiheutti tämän kaiken. Tämänkin päivän se oli pilannut olemalla olemassa. Joo joo, ei se sen syy oikeasti ollut, kai minä nyt sen tiesin, mutta kun jotakuta tästä piti syyttää. Oikeastaan olisi kai pitänyt syyttää Ilonaa. Sehän ihan itse päätti kerta toisensa jälkeen olla mieluummin Oskarin kanssa kuin minun. Tai no. Ehkä sittenkin pitäisi syyttää Oskaria kuitenkin. Se tasan käytti Ilonaa hyväkseen. Toisaalta minun apuni sai sen paiskomaan keitettyjä kananmunia pitkin pöytiä, niin kai sen oli sitten pakko aina etsiä nimen omaan Ilona. No joo. Ei tästä voinut jumaliste edes syyttää ketään. Silti kaikki oli perseestä.

    Käännyin vatsalleni katselemaan niitä ukkoja, isejä ja eri-ikäisiä poikia. Chai oli söpöin. Se oli laittanut hiukset ponnarille keskelle päälakeaan ja pujotteli menemään pallon perässä niin, ettei uskoisi sen verran pyöreäposkisen klopin siihen pystyvän. Oskari yritti siltä palloa pois, mutta ei saanut. Vähällä se oli kyllä. Juuri ennen kuin Chai olisi menettänyt pallonsa se syötti sen sille vaaleahiuksiselle Laurille, jolla on se konevuokraamo Poolassa. Se teki maalin. Oskari hölkkäsi saman tien kauemmas Chaista. Ei sen pelipaikka ollut lähelläkään niin syvällä puolustamassa muutenkaan. Kai se oli eksynyt sinne Chain perässä.

    ”Mitenhän toi sit pelaa ihan normaalin näkösesti vaikka se ei saa edes turvavyötä kii?” kysyin ihan ääneen asti.
    ”Kyllä se siitä kehittyy”, Ilona sanoi ihan rauhallisesti.
    ”Mut mitäpä jos ei? Ootsä ny valmistautunu oleen sen huoltaja lopun elämääs? Haluutsä tommosen vammautuneen husbandin sit kuitenkaa?”
    Ilona tuhahti.
    ”Mitä?” kysyin siltä.
    ”Miten sä oot noin ilkee tänään? Ei sun ollu pakko tulla tänne.”
    ”No vittu! Meidän piti mennä sinne Mäkkäriin! Ja sit sä tuut kuitenki tänne ton kaa heti ku Camilla soittaa!”
    ”Ehditään me aina vaan sinne Mäkkäriinkin.”
    ”Me ei olla tehty sataan vuoteen mitää muuta kun vahdittu Oskaria!”

    Kun Ilona ei vastannut, kaivelin puhelimen takataskusta. Taustakuvana oli ihana ratsuni, uskollinen Volvoni, jossa oli kyllä vielä vanhat pelikorttiteippaukset eikä niitä uusia sairaan cooleja vihreitä sähkösysteemiteippauksia. Avasin Snäpin ja katselin sekä tarinat että viestit läpi ja ryhdyin vastailemaan. Suurimmalle osalle riitti pelkkä striikkikuva pojista ja ukoista kentällä, mutta osalle piti vastata ihan oikeasti jotain.

    ”Kenen snäppi toi oli?” Ilona kysyi yhtäkkiä kummalla äänellä.
    ”Hä?”
    ”Kenen snä–”
    ”Kyllä mä kuulin!”

    Avasin viestin uudelleen ja näytin Ilonalle. Kuvassa näkyi puolikas Iiron märkää naamaa ja vähän tukkaa. Se oli kirjoittanut toivottavansa suihkunraikkaat huomiset. Nousin istumaan, jotta voisin vastata. Avasin hupparia vähän, tai siis aika paljon, pörrötin nopeasti hiuksia ja käännyin niin, että kärttyinen Ilonakin näkyi kuvassa.

    ”Kauan sä oot viestiny mun veljelle?” Ilona kysyi yhä omituisella äänellä.
    ”Emmä tiiä. Meillä on alkukeväästä asti striikki.”
    ”Mistä sä sait sen snäpin?”
    ”Kysyin.”
    ”Mistä sä kysyit?”
    ”Mä etin sen Instasta.”
    ”Miten sä se löysit?”
    ”No sun seuraajista. Mikä poliisikuulustelu tää nyt on?”
    ”Varmaan sä lähettelet Iirolle jotain tommosia kuvia!”
    ”Mimmosia?”
    ”Tommosia et tissit melkeen näkyy. Ja mitä varten sekin laittoi sulle jotain tommosia — alastonkuvia?”

    Tyrskähdin päin Ilonan naamaa. Vai että alastonkuvia. Iirosta ei ollut näkynyt muuta kuin naamaa ja ehkä vähän olkapäätä.

    ”Olisit nähny mitä se laitto viime viikonloppuna!” virnistin heti paremmalla tuulella, vaikka ei Iiro ollut mitään ihmeellistä oikeasti laittanutkaan.
    ”En mä halua tietää!”
    ”Ei sit. Nyt sä et koskaan saa tietää.”
    ”No kerro. Tai ei! Älä kuitenkaan kerro. Hyi joku meidän Iiro.”
    ”Ei se nyt yhtä ällö edes oo kun toi”, sanoin ja vilkaisin Oskaria, joka hölkötti jo meitä kohti treeniensä päättymisen takia. ”Vähä kääpiö vaan.”
    ”Ei se tiedä mitään autoista”, Ilona sanoi sen näköisenä, ettei itse asiassa ollut ihan varma, tiesikö Iiro vai ei.
    ”Mm, en tiedä tietääkö”, myönsin.
    ”Mitä?” Oskari kysyi ja istui maahan meidän vierellemme. Se alkoi itse avata kengännauhojaan hyvin kömpelösti.
    ”Et en tiiä tietääks Ilonan kuuma veli mitää autoista.”
    ”Mä en halua kuulla tommosia”, Ilona valitti mukamas korvansa peittäen.
    ”Mä lopetin jo”, kerroin sille ja kiskoin sen käden pois sen korvalta. ”Mulla jäi kukkaro kotiin. Voiks ostaa mulle BigMac-aterian, nugetit, dipin ja pirtelön? Tai siis tilata ne etukäteen etten mä näänny. Mä maksan takas.”
    Oskari aukoi suutaan ja haki jotain sanoja.
    Minun teki mieli sanoa sille, että ”sä et oo tulossa”, mutta sanoinkin: ”haluaksä Mäkkäriin kans?” Ei se ollut kuitenkaan paljon mitään saanut syötyä ennen lähtöä.

    • #10091 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      :DDD
      Alusta loppuun hauskaa. Tästä tuli meleen, että mullahan oli jotain Iiroaiheisia tarinoita, jotka mielestäni olin julkaissut joskus viime syksynä, mutten näemmä ollutkaan. Pitääkin tuupata niitä ulos, kun on aikaa.

      No mut joo, tää nauratti ihan ekasta lauseesta alkaen. Ihana Alex.

  • #10133 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Joku, joka osaa arvostaa

    Puhelu tuuttasi tasan kolme kertaa ennen kuin Ilona vastasi.
    ”Mä oon pihas”, ilmoitin.
    ”Joo mä laitan vaan Onnille telkkarin auki ja tuun”, Ilona sanoi sillä tavalla vaimeasti, että sen puhelin oli taas liian kaukana sen naamasta kun se puhui.
    ”Onks sulla mitää karkkia?”
    ”Tuplaa.”
    ”Jotain hyvää karkkia siis?”
    ”No niitä sun Maoameita on tuolla.”
    ”Ota niitä mukaan. Kauhee makeennälkä. Mä ihan heikennyn täs.”

    Kyykistyin Ilonan kämpän vierelle kävelytielle polttamaan tupakkaa siksi aikaa, että se yksi pääsisi alas ja ulos sieltä. Siinä menisi kuitenkin hyväisesti tupakanmitta. Sen piti sanoa Onnille kuitenkin ne samat fraasit, että äiti menee kauppaan, vaikka se ei ollut edes kauppaan menossa vaan tallille, ja että äiti tulee pian ja odota kiltisti ja mitä näiitä nyt on. Ehdin itse asiassa nousta, viedä tumpin kadun pielen roskikseen ja palata takaisin ennen kuin Ilona tuli.

    Ilona hymyili tervehdykseksi vähän. Hymyilin takaisin. Sitten se ojensi Maoameja, hitto vie niitä paskanmakuisia punaisia ällöjä, ja alkoi tähyillä ympärilleen.

    ”Missä sun auto on?” se kysyi pahaa-aavistamattomana.
    Vastasin leveällä hymyllä. Kävelin ihan uuden ajokkini, pikku-pikkuiseni, komean Hondani viereen. Sivelin sen kyljeltä muutaman pölyhiukkasen.

    Ilona toljotti suu auki.
    ”Eikä”, se kuiskasi.
    ”Mm-hmm”, nyökytin ylpeänä.
    ”Kenen toi on?”
    ”Mun, tietenkin!”
    ”Varmaan — varmaan sä ostit mopon!” Ilona kiljaisi niin kuin mikäkin barbaari.
    ”Tämä, hyvä rouva, on moottoripyörä! Tarkemmin sanottuna Honda seebee–”
    ”Mikset sä tullu autolla hakemaan! Mä en moottoripyörän kyytiin tule! Mä meen omalla autolla. …ja tommonen kyykkymallinen vielä sun piti…”
    ”Voi ny vittu ja virsikirja sun kanssas!” ulahdin pettyneenä.

    Kai nyt jumaliste ihmisten pitäisi olla innoissaan minun uudesta kiiltävästä pyörästäni! Eihän sillä ollut ajettukaan oikeastaan yhtään vielä, ja vitsit että se oli kiva ja nätti muutenkin. Ilonan olisi pitänyt kiiruhtaa jo kyytiin, koska kuinka usein sitä pääsi näin nätillä pyörällä ajelemaan, hä? Tai no Ilona pääsisi: se kuului henkilökuntaetuihin minun ystävänäni. Mutta kuitenkin.

    ”Mä en halua kuolla oikeesti”, Ilona ilmoitti vähän niin kuin pahoitellen, joten nykäisin mahdollisimman teatraalisesti kypäräni ilmaan istuimelta. Painoin sen samalla vauhdilla päähäni, työnsin vähän hiuksia pois alta ja laskin visiirin niin että napsahti. Vittu mitä paskaa.
    ”Paljo sä maksoit tosta?” Ilona kysyi. No edes sen verran sitä kiinnosti.
    ”Kaheksantoistatuhatta”, kerroin.
    ”Hä?”
    Avasin visiirin siksi aikaa, että sain sanottua sen raosta, että kahdeksantoistatuhatta.
    ”ETKÄ!”
    ”Mitennii etkä!”
    ”Mistä sulla on semmosia rahoja? Ja jos sulla on kymmeniätuhansia ylimääräsenä, niin minkä takia sä asut vuokralla?”
    ”Siks et mulla on rahaa ostella moottoripyöriä, saatanan näätä! Mä lähen näyttään tätä jollekin joka osaa arvostaa tätä!”
    ”Niinku kelle?”
    ”En tiiä! Sonjalle ja Eiralle! Sun boifrendille!”
    ”Ei Osk — no nähäänks me tallilla sit?”
    ”Joojoo. Jos sä pääset joskus perille ku meet kuuttakymppiä tossa Ylistaron tiellä.”

    Oikeastaan olin jo leppynyt, kun Ilona tallusteli tylsälle autolleen, joka ei ollut ollenkaan niin kiva ajaa kuin muuan komea Honda. Silti piti vielä kerran oikein paiskata visiiri kiinni. Olisihan minun nyt pitänyt tajuta, ettei Ilonaa saa kylmiltään moottoripyörän kyytiin. Vaikka viikonloppuun mennessä olisin kyllä jo väsyttänyt sen niin, että se suostuisi ja voitaisiin käydä vaikka edes Lapualla pyörähtämässä.

    Köröttelin ihan hyväntuulisena Ilonan perässä Otsonmäkeä kohti, mutta kun satasen alue alkoi, niin kyllä siinä piti vähän koittaa, että miten Honda kulkee. Kun kierrokset nousivat, se äänteli tyydyttävästi ja oikein ampaisi matkaan. Peilistä näin, miten Ilona välkytteli autonsa valoja minulle jäädessään kauas taakse.

  • #10147 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Autokorjaamon Tuomo
    Autokorjaamon Tuomo on esiintynyt mm. täällä.

    Ei jeesus maaria. Päätä särki, enkä ollut ihan varma, kummasta päästä tulisi tavaraa ensin, mutta silti joku paiskasi ulko-oven kiinni Goljatin voimilla ja sai koko maan tärisemään ja tykinlaukaukset kuulostamaan Oskarin kissan naukauksilta. Puristin silmiä paremmin kiinni ja päätä tiukemmin tyynyyn, mutta se ei estänyt Ilonaa materialisoitumasta sänkyni viereen.

    ”MOI!! MÄ TULIN KATTOON ET OOTSÄ ELOSSA KUN SÄ ET VASTAA PUHELIMEEN!!” Ilona huusi niin kuin palosireeni.
    ”Älä huuda”, kähisin sille. ”Mä kuolen tässä.”
    ”EN MÄ HUUDA”, se huusi. ”ONKS SULLA KRAPULA?”
    ”No vittu on! Mee pois.”
    ”MÄ ARVASIN ETTET SÄ MEE SINNE NIIN VAAN YKSILLE. OLIKS KIVAA?”
    ”Joo”, väitin, vaikka en ollut ihan varma.

    Ilona meni keittiöön karjumaan, että otanko kahvia vai teetä, vaikka se tasan tiesi, etten kyllä mitään kusista teetä juo. Päässä humisi, mutta vedin T-paidan päälle hupparin ja tassuttelin vessaan. Yrjötti. Se helpotti vähän, kun harjasin hampaat.

    ”Mitäs siellä tapahtui?” Ilona kysyi, kun pääsin keittiöön asti, eikä hänen äänensä kuulostanut enää ihan niin kauhean kovalta.
    ”No ensin mä luulin et mä oksennan, mut mä vaan paskansin. Tuli sellasta melkein vihertävää. Sit mä harjasin hampaat.”
    ”Ei vessassa kun Kontiolassa!”
    ”Aa jaa, ei kai paljo mitää. Oota mä katon mun tilin niin mä tiedän.”
    ”Miten se tililtä näkyy?”
    ”Jos on menny saatanasti rahaa niin mulla on ollu voittamaton olo ja mä oon tarjonnu paukkuja. Vittu mä en juo enää ikinä…”

    Tililtä ei ollut mennyt rahaa. Tai no oli yksi kalja. Raavin niskaani ja hörppäsin kahvia. Ilona tuijotti minua pöydän toiselta puolelta. Muistin haaleansiniset silmät eiliseltä. Kaljunpuoleinen mies, näytti yli nelikymppiseltä mutta sanoi olevansa kyllä alle. Aika paljon vatsaa. Oli ostanut kaljan — omisti — autokorjaamon Poolassa!

    ”Mitä autopajoja Otsonmäellä on?” kysyin Ilonalta, joka edelleen odotti jotain.
    ”Hä? No en mä tiiä!”
    ”Oota mä googlaan.”

    No eipä niitä paljoa ollut. Oli Otsonmäen Akku ja Rengas, jossa myytiin varaosia, ja joka ei ollut kyllä paja, vaan kauppa. Sitten oli jokin keskustelu, jossa mainittiin ainakin Ilveksen Manni — ei paja sekään. Otsonmäen ainoa korjausfirma oli Poolassa. Jep. Ikola. Ikolan Tuomo. Niinhän se oli sanonut. Ikolan Tuomo terve.

    ”Nyt mä muistan”, ilmoitin ja virnistin.
    ”No?”
    ”Yks Ikolan Tuomo puristeli mun persettä.”
    ”No hyi. Onkse niinku kuka?”
    ”Semmone joku nelikymppinen äijä. Otsonmäkeläinen.”
    ”Siis miks sä annoit sen — tai siis sut tuntien sä olisit lyöny turpaan sitä norrmaalisti.”
    ”Emmä ilmeisesti oo viittiny kun sen on täytyny ostaa mulle ihan saatanasti kaljaa. Mä ostin ite vaan sen yhen, kun piti mennä yksille, mut se juotti mua ja sen on täytyny ostaa mulle kaikki muut.”
    ”No hyi. Oliko edes hyvän näkönen?”
    ”No joo ihan. Oliskohan jossain kuva? Eiku hetkonen, mä saatoin vaihtaa sen kaa numeroita…”

    Katsoin WhatsAppista. Joo. Tuomo oli illalla toimittanut jotain ihanasta illasta. Se ei osannut kirjoittaa yhdyssanoja yhteen, ei edes vahingossa yhtä. Sen profiilikuva näytti tutulta. Näytin sitä Ilonalle.

    ”No hyi! Alex! Mitä sä tommosen kanssa liehut!”
    ”Siis hä? Täähän on aika hyvä.”
    ”Tommone vanha kalju äijä!”
    ”Siis oikeen miehen näkönen eikä mikää pakkasenraiskaama pulkannaru, hyi jeesus. No joo, onhan tää vähä vanhan näkönen ja tommonen, mut –”
    ”Sanoitsä et sillä on paja?”
    ”Joo.”
    ”Jaa. No se selittää sen et sä näät sen niin ihanana yhtäkkiä. Mennään tallille.”
    ”Ei vitussa ennen kun mun burana vaikuttaa. Mä yrjöön mun uudelle pyörälle.”
    ”Eikä kun me mennään mun autolla.”
    ”Rouva on päättäväinen.”

  • #10172 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Legendaariset pyssyhampit

    Perkeleen puhelin, kun soi ja häiritsi. Sheriffit tulivat perään, vaikka kuinka olin vältellyt astumista punaiselle alueelle. Voi jeesus tätä elämää. Ja se oli vielä Pete, joka soitti, vakka olin kylläkin tämän viikon vapaalla. Vilkaisin Ilonaa, jonka olin juuri kaksi sekuntia sitten äyskäissyt hiljaiseksi, kun siitä ei ollut mitään hyötyä tässä hommassa.

    ”Heinosen huora- ja hyvinvointipalvelu”, vastasin puhelimeen ärtyneenä. ”Eilisen escort on huomisen he–”
    ”Nyt olis Alex vähä kiire”, Pete keskeytti.
    ”Niin olis. Että mitähän saatanaa sä soittelet ja häiritset ihmisiä?”
    ”Siis onks sulla joku oikea asia kesken?”
    ”No on!” rähähdin puhelimeen. ”Mä pelaan ärdeeärrää ja mulla on tää pleikkari lainassa vaan tän viikon. Mun pitää ettiä jotain perkeleen legendaarisia pyssyhamppeja tässä, ja ellet sä tiedä, missä ne on, niin mä lopetan tän puhelun.”
    ”Ei kun et lopeta, vaan nyt peli paussille ja kuuntelet!” Pete sanoi kuulostaen niin hätäiseltä, etten lyönytkään luuria korvaan.
    ”No?”
    ”Kuule kun sun on ihan pakko lähteä nyt hakemaan vuokrakärryä ja mennä sen kaa etelään.”
    ”Ja miksiköhän mun on pakko lomalla hakea yhtään mitään ja mennä sen kaa yhtään mihinkään?”
    ”Koska nyt se Koskelan poika on tunaroinu niin pahasti, että mun oli pakko antaa sille fudut, enkä mä saa taiottua nyt tähän ketään muuta, jolla on aadeeärrä.”

    Vitun ADR. Ja Pete. Ajattelin kaiholla meidän porukoita, jotka olivat loppuun asti toivoneet, että jättäisin kuljetusalan koulutuksen kesken ja siirtyisin vaikka parturi-kampaajaksi. Parturiliikkeessä varmaan harvemmin tuli kriisejä, ei ainakaan näin ärsyttäviä, että ihmisen olisi muka pitänyt lähteä lomalla etelän-ajoon. Ilonakin kaiveli sohvalla kynsiään sen näköisenä, ettei hänenlaistaan siistin sisätyön tekijää mikään huoli painanut tällä tavalla tiistai-iltana.

    ”Mitä se Koskela teki?” kysyin aikaa voittaakseni, mutta laskin kuitenkin ohjaimen käsistäni Ilonan syliin.
    ”Kloppi oli terminaalin pihas tarkastanu vetopöydän varmaan persesilmällä, kun ei se oikeasti ollu sitä lukkoon saanu. Sitte se takimmainen koko paska oli tietenki tipahtanu tielle siinä melkein heti terminaalin edessä. Kuorma päällä. Runko meni kieroon ja tukijalat vituralleen, niin että lunariinhan se meni, ja nyt toi kuorma pitää saada kulkeen vähän äkkiä. Sanoivat et auto saa jatkaa heidän ringissä, mutta kuljettajalla ei oo enää mitään asiaa, niin että voitko nyt mahdollisesti tulla paikkaamaan etten mä kuole tässä?”
    ”Mikset sä mee ite?”
    ”Koska mä oon Ruotsissa! Sun on oikeesti pakko mennä sinne! Saat kaheksantoista euroa tunti. Mee, pliis.”

    Vai vielä kahdeksantoista euroa tunti. Siitä, että menee lomaviikko pilalle. Joo ei kiitos. Silläkö se luuli minut suostuttelevansa eroamaan virtuaalisista cowboyistani?

    ”Kakskytviis euroo”, ilmoitin.
    ”Varmaan!” Pete ulahti. ”Kakskyt! Korkeintaan!”
    ”Kakskytkaks”, tinkasin. ”Ja lisät päälle.”
    ”Ei käy.”
    ”Sit sulle tulee kiire ettii sinne joku toinen kuski, joka olis vapaa ja jolla on aadeeärrät voimas.”
    ”No voi vitun kirskuri! Lähet sit heti oikeesti.”
    ”Kyllä, pihipuntari. Saako käydä paskalla ensin, ja pakata reissulaukun?”
    ”No en kyllä tiiä tolla hinnalla.”
    ”Noni. Moro.”

    Kun puhelu päättyi, Ilona katsoi minuun kysyvästi. Maiskautin suutani.

    ”Mun pitää lähteä tästä maanpäälliseen helvettiin”, sanoin, vaikka se lieni selvää.
    ”Siis vapaaviikolla?” Ilona kysyi.
    ”Jep. Ja mähän en sinne yksin mene, eli mee kotias ja ala pakata.”
    Ilona aukoi suutaan niin kuin Oskari kuivalla maalla ennen kuin sai puhuttua. ”En mä voi nyt — mihinkään. Mulla on töitä huomenna. Ja Onni. Ja kaikkea!”
    ”Me ollaan viimestään aamuyöllä kotona, ja me otetaan Onni mukaan. Kato sillä on mukava matkustaa siinä takana punkassa. Se voi lainata sitä mun kojelaudalla olevaa yksisarvista.”
    ”No en mä silti…”
    ”Et sä voi pistää mua meneen sinne yksin oikeesti! Jos sä et lähe, niin mä otan Oskarin sinne, ja sä tiedät mitä helvettiä sen kanssa on mennä yhtään mihkään ja kelle mä sit soitan koko ajan ja valitan.”

  • #10322 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Eräs puhelinkeskustelu

    Ilona

    Voi vittu…

    Mitä nyt?

    Onks Oskari siellä? Paa kaiuttimelle.

    On se täs mutta täs on muitakin kyllä.

    Ihan sama, pistä silti. No nii, hei, eli voi vittu. Me jouduttiin tulemaan Suomeen risteilylaivalla, niin me ajateltiin sitten —

    Ketkä me? Miks sä sanot risteilylaiva noin vihaisesti?

    Mä ja se Aliisa.

    Kuka ihme Aliisa?

    No se saatanan Aliisa joka ajaa sillä pinkillä Volvolla niitä vihanneksia, tietenkin! Jonkun piti päästä röökille vielä viime hädässä —

    Eli sun.

    –niin se meni sit sellaseks sähläämiseksi, että autot oli kyllä laivassa, mut me ei, koska me oltiin täällä saatanan risteilijällä. Mutta siis pointti on se, että mitä muuta tekemistä siellä oli kun ryypätä, niin me kuultiin että kun osallistuu johki vitun pariskuntavisailuun, niin voi voittaa rajattomat kaljat matkalle. Niin me osallistuttiin sitten.

    Siis sä ja tää Aliisa?

    No tietenkin mä ja Aliisa! Kuunnelkaa nyt älkääkä koko ajan keskeyttäkö. Niin siis se oli semmonen visailu, et kuinka paljon me tiedetään meidän puolisosta, ja me oltiin lesboja tietenkin. Kysyttiin kaikkee et mikä on mun hellittelynimi Aliisalle ja —

    No mikä se sit on?

    No vittu Duubeli saatana! Ei se tässä oo tärkeää.

    Duubeli!

    Joo joo, keskittykää nyt! Mä ja Aliisa voitettiin se vitun paska. Ne katsojat oli meidän puolella ihan täysillä siellä. Saatiin ilmasta kaljaa ihan vitusti. Tietenkin. Siihen asti suunnitelma toimi, mut sit lähti meneen vituiksi. Ensinnäkin ne siirsi meidät johki vitun rakkaussviittiin ja mä jouduin valehtelemaan et meillä on eri hytit kun lähettiin nii viime tingas, tai no eihän se edes oo vale kun oltas varmaan muute menty samaan, mut siinä uudes oli kumminki vaan yks sänky.

    Ai hurja…

    Älä nyt kun tää jatkuu vielä! Joo siis kyllä me siihen yhteen sänkyyn mahduttiin, ei siinä mitään, mutta EI ME TIEDETTY ETTÄ SE VITUN VISAILU NÄKYY LAIVAN JOKA TELKKARISTA SUORANA!

    Rauhotu! Ei oo ees paha!

    Onpa paha! Koska sitten me mentiin syömään ja no samalla juomaan sitä vitun ilmasta kaljaa vähän lisää! Ja siellä sitte niitä vitun ääliöitä — siis matkustajia — tuli jutteleen siitä vitun visailusta. Sitten ne oli että anna nyt Duubelille suukko, älä oo noin ujo.

    No hyi! Jotain vanhoja äijiäkö ne oli?

    Ei ku ne oli silleen ihan normaaleja ja hyväs henges mut vitun outoja ja suurimmaks osaks vitun gänäs. Enikeis mä olin tietenkin silleen, että ei kiitos, mutta jotenkin se painostus sitten jatkui, ja mä olin että menkää ny töihin siitä, mutta ei!

    Joten susta tuli nyt oikeesti lesbo?

    Vitun vammaset, ei todellakaan, hyi saatana! Mutta mitä sitä ei ilmasen kaljan eteen ihminen tee? Mut nyt mulla on sit eksistentiaalinen kriisi.

    Ai niinku seksuaalistentinen?

    NO EI kun eksistentiaalinen! Ongelma on se, että mä en löydä sitä saatananvitun autoa mistää ja Pete ei saa sitä jälitettyä. Kello on jo noin miljoona muutenki, joten aivan vitun varmasti mä joudun jäädä tänne yöksi. Toivottavasti mä löydän sen auton jossain välis et mä voin nukkua siellä. Mut se mun pääpointti tässä on, että mä en ymmärrä, miten sä — siis Ilona — VOIT FANTASIOIDA JOSTAIN VITUN OS–

    ALEX!

    Ainii, eiku siis — mun pääpointti on se et voittekste hoitaa Tetristä vielä huomenaamunki, ja sivupointti oli se et tyttöjen suuteleminen on just niin kammottavaa kun mä oon aina uskonukki. Tästä lähtien mä maksan mun kaljat ihan rahalla enkä huoraamalla.

  • #10377 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Pitkäsalpaoperaatio

    ”Soita Eiralle”, Ilona neuvoi tympeän rauhallisena puhelussa, jossa kirosin niin monta sanaa minuutissa kuin ihminen vain voi.
    ”Vitut se tätä osaa hoitaa! Se on kakara!”
    ”Soita lukkosepälle.”
    ”Mä soitin kaikille koko maailman lukkosepille ja niillä on aikaa ensvii — mähän sanoin et mä soitin jo!”
    ”No sit sulle ei jää kun Eira. Se on kätevä.”
    ”Minä en soita Eiralle tästä!”
    ”Soita Sonjalle sitten!”
    ”MINÄ EN — joo.”

    Katkaisin puhelun ja soitin mitään ajattelematta Sonjalle.

    ”Sonja”, Sonja vastasi puhelimeen. Sillä oli minun numeroni. Muuten se olisi takuulla ladellut myös sukunimensä. Ja Otavan nimen. Vitsit kun se osasi olla niin tyylikkään asiallinen, kun olin joskus salakuunnellut kun se soitti eläinlääkärille.
    ”No hei. Kuule. Kun sulla kuitenkin pysyy ruuvimeisseli ja vasara kädessä –”
    ”– joo –”
    ”niin et osais tehdä jotain mun parvekkeen ovelle? Tai neuvoa mua? Se ei mee kii ja alkaa tulla aika kylmä.”
    ”Siis mikä sen on?” Sonja kysyi sen kuuloisena, että rypisti otsaansa tai ainakin hieroi sitä.

    Näin tarkemmin ajatellen emme olleet ollenkaan sellaisissa väleissä, että voisin soittaa ja pyytää apua. No, meni jo, ja sitä paitsi minulla ei ollut vaihtoehtoja kolmenkymmenen asteen pakkasessa kun ovea ei saanut kiinni.

    ”Toi kripa menee ylös-alas kyllä mut toi klipu ei toimi”, selostin meidän ovenkahvankorjaajien tarkalla ja täsmällisellä ammattislangilla.
    ”Siis onko sulla siinä pitkäsalpa vai mikä?”
    ”Mikäsalpa?”
    ”Pitkäsalpa. Onko se samanlainen kun vaikka ikkunoissa on? Tuuletusikkunoissa?”
    ”No joo.”
    ”Se kahvako on rikki?”
    ”Ei! Kripa toimii mut joku on sieltä sisältä rikki.”

    Sitten me ovimekaanikot ryhdyimme hommiin. Sonja käski ruuvaamaan koko ovenrivan irti ja minä tottelin. Ihan normaalilta näytti: ihan niin kuin olisi juuri sellaisen tuuletusikkunan rivan ruuvannut irti. Sonjan lukkosepänkoulutukselliset taidot kuitenkin loppuivat siihen.

    ”Soita lukkosepälle”, sekin neuvoi. ”Vaikka niitä voi olla vaikeaa saada pakkasilla, kun kaikki hajoilee.”
    ”Mä soitin jo kaikille. Tiedätsä ketää?”
    ”No en. Tai… Hei, mä tiedän. Eira tai Ilveksen Manni vois osata tehdä sille jotain.”
    ”Kaikki käskee soittaa jollekin Eiralle!”
    ”Mikset sitten soita sille?”
    ”Koska se on kakstoista. Lapsityövoimaa.”
    ”No se on sun valinta. Soita sille, soittele lukkosepille tai sitten sun on tosi kylmä. Hei mulla on nyt oikeasti töitä ja –”
    ”Joo, sori. Kiitti.”

    Pakko kai se olisi soittaa sille Eiralle. Olin soitellut koko Seinäjoen, Ilmajoen, ja ties minkä joen lukkosepät läpi. Varhaisin aika, jonka saisin, menisi yli viikon päähän. Tänne kuolisi ennen sitä. Etsin siis Eiran numeron.

    ”NO?” Eira vastasi kärttyisästi. Silläkin oli varmaan jokin kesken.
    ”Mun pitkäsalpa ei toimi”, kerroin opittuani tämän uuden hienon sanan Sonjalta. ”Voisiks korjata?”
    ”Mikä hiton kusinen pitkäsalpa?” Eira äyskähti.
    ”Parvekkeen oven kahva. No? Osaakko korjata?”
    ”E”, Eira äännähti.
    ”Miten niin et!”
    ”En mä ole mikää hiton lukkoseppä! Korjaa ite!”
    ”En mä tiedä mitä mun pitää tehdä!”
    ”Soita lukkosepälle!” Eira melkein huusi.
    ”Soitin jo!” vastasin samalla mitalla. ”Ei niitä oo vapaana!”
    ”Ai ei koko Otsonmäellä?”
    ”Ei koko Eepeen alueella!”
    ”No voi ny perse. No. Ruuvaa se koko paska irti ja mee hakeen kaupasta uus”, Eira komensi.
    ”En osaa.”
    ”Ai ruuvata?”
    ”Ei kun ostaa uutta joka sopii!”
    ”Ostat vaan samanlaisen! Sitä varten sä otat sen vanhan mukaan! Ääliö.”
    ”Vittu!”

    Eira sai koko homman kuulostamaan samanlaiselta puuhalta kuin auton korjaaminen. Kun et tiedä, millainen osa pitää vaihtaa, ota vanha mukaan. Sitten ei muuta kuin Motonettiin näyttämään ja sanomaan, että yksi tällainen kiitos. Joskus oli etua olla nainen. Sai heittäytyä avuttomaksi, kun piti korjata autoaan, eikä tiennyt jonkin osan tarkkaa mallia. Kai se oli näiden pitkäsalpaoperaatioidenkin kanssa sama homma. Noudatin Eiran neuvoa ja irrotin koko paskan ja lähdin sen kanssa liikenteeseen. Jumaliste niin minä en jäisessä asunnossa viruisi yli viikkoa.

  • #10383 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Akkulaturioperaatio

    ”SAATANA!” karjaisin ennen kuin huomasin, että naapurin Sirkka-Liisa oli myös autokatoksessa. ”Sori”, käännyin sanomaan sille, enkä nyrkittänyt autoani, vaikka ai että kuinka teki mieli. Sen sijaan soitin Ilonalle.

    ”Moi”, Ilona vastasi. Kuului sellaista hälinää, että se oli kaupassa tai jossain liikenteessä.
    ”Onks sulla akkulaturia?” kysyin tervehdykseksi.
    ”Siis… On? Millanen pää?”
    ”Ei puhelimen laturia! Kun auton akkulaturia!”
    ”Ai! No ei kyllä oo. Eikö sun auto starttaa?”
    ”No vittu ei! Mä en jaksa tätä vitun talvea! Ensin toi ovi, jonka osat tulee kuulemma NELJÄN VIIKON päästä ja nyt tää! Mun pitää lähtee töihin aamulla, voi vitun vittu, ja tallillakin olis ollu aiva pakko käydä just nyt!”
    ”Okei — soita Eiralle?”
    ”En! Moro!”

    Taas se saakelin Eira. Istuin autoon. Siellä oli edes vähän lämpöisempi, kun sisätilalämmitin pauhasi. Eiran numero oli kätevästi viimeksi soitetuissa edelleen.

    ”Mitä ny taas?” Eira vastasi, mutta ei hirveän vihaisesti.
    ”Onks sulla akkulaturia?”
    ”Ei.”
    ”No voisitkohan sä mahdollisesti tietää kellä on akkulaturi?”
    ”No en kyl tiiä! Soita Eetulle! Sen tehtävä on hoitaa nää pelastamisjutut!”
    ”Vitun pelastamisjutut!”
    ”Kyllä! Heippa!”
    ”No hei sitte.”

    No niinpä niin. Mistä sillä Eiralla olisikaan akkulaturi ollut? Sillä oli ollut auto jotain vartin, ja se oli niin vanha bensa-auto, että lähti varmaan pystystä kolmessakymmenessä asteessakin. Pysähdyin numeroita selatessani hetkeksi taas Sonjan kohdalle: sillä olisi ollut akkulaturi. Tasan olisi ollut. En kuitenkaan kehdannut soittaa. Sitä paitsi sen akkulaturi olisi varmaan joku saatanan älylaturi, joka ei suostuisi lataamaan kylmää akkua. Halusin sen vanhan kunnon punaisen pömpelin, kiitos. Tiesin, että omani oli jäänyt erossa eksälle.

    ”Hopiavuori”, Eetu vastasi jotenkin neutraalisti tai asiallisesti tai jotain.
    ”Terve. Se on Alex tässä.”
    ”No hei.”
    ”Ei sulla olis lainata mulle akkulaturia kun auto ei lähe?”
    ”Sei sitte lupaakkaa? Pyärittääkö se?”
    ”No joo, mutta ei jaksa startata. Joten onko–”
    ”Ookko pitäny piuhas sen? Sei riitä mikää puali tuntia tällä pakkaasella.”
    ”Totaniin, mä tiedän jotain vähäsen autoista, ja mulla on nyt näpit tosi jäässä tässä, eli onko sulla sitä laturia?”
    ”No on — mutta soon Nellyn autos kii… Kuule, minäpä soittelen vähä ja hommaan sulle –”
    ”Okei! Ei tarvi. Mä koitan soitella vähän ite ensin. Mut mä en nyt tänään tuukkaan tallille, niin voisko vaikka Oskari –”
    ”Minä sanon sille jotta viää Tetristä vähä.”
    ”Kiitti.”

    Räkäkin jäätyi nenään. Koitin startata vielä kerran. Juu ei. Upea homma. Etsin seuraavaksi Hellon numeroa aika kauan. Sen löytymisessä kesti, koska olin tallentanut sen nimen vahingossa joskus väärin: jello.

    ”Mitäpä Alexandra tietää?” Hello vastasi aurinkoisen kuuloisesti.
    ”Mä tarvin akkulaturin”, kerroin sille ongelmani ytimen.
    ”Jaaha? Mistäs sellasen saa?”
    ”Mä luulen, että sun isältäs, joten voisinko saada sen numeroa nyt sitte seuraavaks tännepäin?”
    ”Iskä on tässä näin, oota mä annan sille”, Hello höpötti, ja viimeiset sanat kuuluivat niin kaukaa, että se varmaan ojensi jo puhelinta samalla eteenpäin.
    ”Manni?” Hellon isä sanoi melkein heti.
    ”Alex — siis Tiederberg tässä terve.”
    ”Joo, kyllä mä sun muistan. Mitäpä Alex?”
    ”Mä en nyt tiedä keneltä muulta kysyn, kun mä tarvisin akkulaturin. Olisko sulla lainaksi?”
    ”No mutta tietenki on!”

    Halleluja. Tuntui, että sain henkeä vähän paremmin ja selkäkin suoristui ihan itsestään penkkiä vasten kahisten. Ehkä tästä päästäisiin edes töihin huomiseksi, jos ei muuta.

    ”Meillä on just peli kesken Hellun, Allun ja äipän kaa”, Manni Ilves kertoi sellaisella ystävällisellä sävyllä, kuin olisi selittänyt viisivuotiaalle, että kädet piti pestä ennen ruokaa. ”Me pelataan se loppuun, niin mä lähden tuomaan sulle sitä. Vai ookko jossakin kylmässä?”
    ”Ei kun kyllä mä pääsen sisälle, mä oon kotona”, latelin helpottuneena.
    ”Joo, katto mee sisälle vaan. Mä oon siinä joskus vartin-parikytä minsan päästä.”

    Kiittelin Mannia, mutta en viitsinyt mennä sisälle. Kylmä oli nimittäin sielläkin, kun se saakelin parvekkeen ovi oli auki. Sitä paitsi autossa oli melko jees, kun sisätilalämmitin pauhasi.

    Voisin lyödä vaikka pääni vetoa, että kun Manni tulisi, se laittaisi akkulaturin paikoilleenkin niin kuin en itse muka osaisi, ja neuvoisi rasittaviin yksityiskohtiin mennen, että sen piti antaa olla koko yö ja piuha kiinni ja sellaista. Toisaalta Mannin holhottavaksi joutuminen ei ollut edes kovin kamalaa, kunhan Hello vain pysyisi kotonaan eikä tunkisi mukaan virnuilemaan.

    Vartin päästä autoni taakse lipui hirveä punainen Toyota. Hellon auto. Voi saakeli. Sitä näytti ajavan onneksi suuri, partainen, hurjannäköinen mies: Manni Ilves. Kun Manni nousi autosta, apukuskin puolen matkustaja paljastui. Se oli jumaliste Hello, joka näytti ihan sairaan tyytyväiseltä itseensä ja elämäänsä ja koko maailmaan, vaikka oli niin paska sää ja kaikkea. Kaiken lisäksi takapenkillä kökötti Ilveksen Allu, joka onneksi katseli toiseen suuntaan ja yritti kaikin voimin näköjään olla näkymätön.

    ”Nonnii, laitetaas”, Manni myhäili julman partansa takaa isällisesti. ”Onneksi oot tässä kotona, niin ei tässä oo hätiä mitiä. Vai pitikö sun kauppaan tai johonkin? Me voidaan poikien kanssa kyllä käyttää sua samalla.”

  • #10427 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Hän on minun näätäni, johon minä olen mieltynyt

    Pyyhin hieman tiskisaippuaiset kädet lötköjen housujen takamuksiin ennen kuin vastasin puhelimeen. Että se osasikin aina soittaa, kun joko tiskasin tai istuin vessassa.

    ”Porin pikamuoti- ja pakkotyölaitos”, sanoin kyllästyneesti puhelimeen. ”Vittupääviikarista varteenotettavaksi vaatturiksi jopa viidessä viikossa.”
    ”No moi”, Miika sanoi samanlaisella tosi tasaisella nuotilla. ”Mitä teet?”
    ”Tiskaan.”
    ”Aha. Käytä tiskikonetta.”
    ”En todellakaan kolmelle kupille ja parille lautaselle ja muutamalle haarukalle.”
    ”Vammanen.”
    ”Niin oot.”

    Hetken Miika hyräili puhelimeen. Se tarkoitti, että se soitti taas sellaisella hetkellä, kun sillä oli itselläänkin homma kesken. Se soitti aina, kun sen mieleen vain juolahti joku juttu, koska kai se oli niin ääliö, että unohti sen heti, jos odotti vähän aikaa.

    ”Onks sulla muuta kun taloudenhoidollisia asioita?” kysyin siltä, kun se hyräili liian pitkään.
    ”Joo. Mä totanoin kuulin että Olavi aikoo myyntiin tätä yhtä tammaa, niin mun mielestä sun pitäs ostaa se.”
    ”Ei kiitos. Mä meen takas tiskaan loppuun, että hei –”
    ”Etkä! Mikset muka osta?” Miika vinkui niin kuin olisi vähän vajaa.
    ”Mä en tiiä unohditsä, mutta mulla on hevonen, eikä mua kiinnosta pitää kahta. Hädin tuskin yhtäkään kun se tarkottaa että sä soittelet koko ajan ja vainoat mua.”
    ”Eikä kun myyt nyt sen Tetriksen pois. Mä voin ostaa.”
    ”No en ole myymässä”, sanoin sille hitaasti ja selkeästi. ”Mut niinku keskustelun vuoksi voisin kysyä, että minkähän saatanan takia mä myisin hevosen että saisin toisen hevosen?”

    No tietenkin sillä oli taka-ajatuksia. Se oli itse kiinnostunut Tetriksestä nyt, kun se pärjäsi jopa minun kanssani. Miika kyllä väitti, ettei muutamassa vauvojen vaativassa A:ssa sijoittuminen mitään pärjäämistä ole edes. Se yritti vängätä, että se Olavin mikä lie paskatamma olisi sopivan pieni ja näpsäkkä minulle, ja Tetris oli ihan toisenlaisten ratsastajien ratsu, pärjäisi paremmin oikeiden ihmisten luokissa toisen, mielellään miespuolisen ratsastajan kanssa. Sanoin Miikalle, että kun se kerran haaveili minun isojen ihmisten hevosta itselleen, niin sen piti muistaa, että se oli minua vielä puolta päätä lyhyempi, melkein kymmenen kiloa kevyempi ja viisitoista metriä idioottimpi kun tuollaisia ehdotteli ilmeisesti ihan tosissaan. Eikä sillä olisi ikinä niin paljoa rahaa, että möisin hevoseni sille.

    ”Koittasit nyt edes miettiä”, se vänkäsi aina vain, vaikka olin loukannut sitä jo monta kertaa.
    ”Vitut koitan!”
    ”Tulisit edes tänne, kokeilisit ratsastaa ton tamman niin näkisit!”
    ”Niin näkisin, nimittäin sun tyhmän naaman, enkä halua nähdä sitä.”
    ”Se olis niin paljon parempi mätsi sulle. Kyllä mä tiedän nää–”
    ”Mä tiedän että sä tiedät, mutta mua ei kiinnosta yhtään kuinka erinomainen tamma siellä on. Mun tiskivesi jäähtyy.”
    ”Miten muka voi olla ettei kiinnosta?” Miika änkkäsi. Tajusin, ettei se oikeasti tajunnut.
    ”Koska Tetris on mun vauva, vitun vatipää.”

    Se oli hetken hiljaa, mutta ei hyräillyt mitään. Sitten se hengähti, ja sen puheen nuottii oli muuttunut kitisevästä taas asiallisemmaksi, vähän niin kuin ymmärtäväisemmäksi.

    ”Ai jaa. No sitte ei mitään. Mä luulin että sä otit sen vaan vähäksi aikaa siksi kun mä vähän niinku pakotin sut ottaan sen”, Miika sanoi.
    ”Niin otinkin, mutta jotenkin mä kiinnyin siihen vaikka se on tollanen pitkäkoipi läskipää näätä.”
    ”No. Unohda sitte koko tamma. Ei kannata tulla kattoon. Rupee vaan ärsyttämään jos kokeilee sitä kun on jo ostanu…”
    ”Joo en oo tulossa. Eikä rupee ärsyttään mikää muu kun sun ihme soittelu.”

    Lopetin puhelun idioottiveljeni kanssa suhteellisen sovussa. Miika sai jankutettua itselleen iltapäiväksi kutsun katsomaan minun ja Tetriksen ratsastusta Olavin siivellä, ja sitten hän aikoi tulla vielä meille. Perse. Nyt pitäisi kyllä ihan oikeasti siivota, ettei se näkisi, että olen syönyt koko kuluneen viikon pelkkää pitsaa enkä koskenutkaan imuriin. Ensin kuitenkin loput tiskit…

    • #10430 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Hahaa, näinköhän sitä pedataan Alexille uutta hevosta 😀

  • #10557 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Whatsappista 18.4.

    Sinä:

    Näätä:
    Menkää jo pois

    Sinä:
    Mä leikkasin oakarin hiukset
    Tuliko hyvä






    Ilona

    Näätä:
    Joo joo! Odota mä katon!

    Sinä:


    Joo

    Näätä:
    Sillä on melkein kalju laikku tuolla niskassa. Näkee peilistä

    Sinä:
    Oho niinpä on
    Älä kerro sille
    Se kasvaa takas
    Mitä sä oot non tuomitseva
    En mä voinu päästää sitä kisoihin sillä tukalla
    Hei
    ILONA

    Näätä:
    En mä sanonu mitää
    Kävin vessas

    Sinä:
    Tuliko hyvä kakka?

Vastaa aiheeseen: Alexandra Tiederberg
Tietosi: