Helin päiväkirja

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Helin päiväkirja

Tämä aihe sisältää 35 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 2 vuotta, 6 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3291 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kaikenlaista sellaisista tarinoista, joissa Inkaa mainitaan asteen vähemmän.

  • #3292 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    27.7.2019

    Olin tutustunut Tuomoon paikallisessa baarissa pian muuttoni jälkeen. Olimme tavanneet sekä sovitusti että sattumalta ystävällisissä merkeissä ja vaikka Tuomo olikin välillä turhan lähelle tunkeva, ystävystyimme varsin nopeasti. Kun hän ehdotti viikonloppureissua Seinäjoelle, innostuin heti. En ollut aiemmin käynyt tutustumassa kyseiseen kaupunkiin sen tarkemmin. Jokusen kerran olin ajanut sen läpi Inka kyydissäni ja pysähtynyt juomaan pahan makuista kahvia huoltoasemalle. Suunnitelmaamme kuului hyvässä ravintolassa syöminen ja paikallisen teatteriryhmän kesäesitys. Sunnuntaina voisimme käydä Seinäjoen Taidehallissa ja iltapäivällä palaisimme Otsonmäelle hyvissä ajoin. Severi sen sijaan ei vaikuttanut olevan kovin innoissaan viikonloppureissustamme.
    ”Ootko ihan varma et lähet?” hän kysyi, mutta vältteli hermostuneisuutensa syyn kertomista. Ohitin asian lomastressinä.

    Automatka Seinäjoelle meni kuin siivillä vitsaillessamme elämästä, harrastuksista ja muista enemmän ja vähemmän tärkeistä aiheista. Tuomo oli hyvällä tuulella ja se tarttui myös minuun. En meinannut pysyä paikallani, odottaessani iltapäivän ohjelmaa. Olin ajatellut, että kävisimme hotellilla jättämässä tavaramme huoneeseen ennen syömään lähtemistä, mutta Tuomo vain totesi, että pöytävaraus menisi ohi, jos nyt lähtisimme ajamaan hotellille. Ravintolaksi oli valikoitunut yhteisellä päätöksellä Uppalan kartano ja rakennus näytti huomattavasti komeammalta kuin netissä kuvina. Kesäkukkaistutukset korostivat kauniisti rakennuksen vanhahtavia piirteitä. Tarjoilija tarkasti varauksemme, ohjasi ikkunapöytään ja ojensi menut.

    Saatuamme siika- ja poroannokset pöytään, Tuomo hyökkäsi ahneesti heti ateriansa kimppuun. Minä kiitin tarjoilijaa ja asettelin lautasliinan syliini ennen kalan paloittelua. Siemaistuani valkoviiniä, koitin viritellä hieman keskustelua.
    ”Millainenkohan tulkinta tämä teatteriryhmän versio on”, pohdin ääneen. ”Taikahuilu on aika yleinen ooppera, mutta harvemmin kuitenkaan näytelmämuodossa.”
    Sain vastaukseksi kylmän olkienkohautuksen.
    ”Kävin muutama vuosi sitten katsomassa sen oopperana Adan, Kajsan vanhemman tytön kanssa. Hän oli silloin vasta kuusivuotias, mutta sain niin leveän ja onnellisen hymyn kiitokseksi. Ada osaa kyllä olla niin hirmuisen mukava muksu.”
    ”Kuulepa mimmi nyt hei. Kun ruoka on nenän edes ni sillon syörään. Et nyt laita se haarukka heilumaan ja pistä sitä kalaa suuhun. Ruokailun jälkeen voidaan sitte jutella.”
    Pistin haarukallisen siikaa suuhuni ja pöytään lankesi epämukava hiljaisuus, jonka rikkoi vain muiden asiakkaiden puheensorina ja aterimien kilinä. En voinut sanoa tämän olevan kovin uusi ilmiö, sillä Tuomo oli aiemminkin sanonut, että syödessä syödään ja kun tehdään muuta, tehdään muuta. Harmitti hivenen, mutta päätin olla valittamatta ja pohdin omia asioitani puolentoista tunnin ajan. Kertaalleen tosin kerroin tarjoilijalle ruoan maistuvan ja jälkiruoaksi tilasin suklaakakkua.

    Kun laskun aika tuli, Tuomo huitaisi kättään minulle kehottaen minua laittamaan lompakkoni pois. Hieman hämmentyneenä työnsin rahapussin takaisin käsilaukkuun.
    “Pitäähän sitä ny neidille tarjota. Ei meikäläinen mikään ihan barbarelli ole”, mies totesi rehvakkaasti ohjatessaan minut ravintolasta ulos. Barbarellilla hän kai tarkoitti barbaaria. Kai.

    Kesäteatteriryhmän esitys oli upea yleiseen harrastelijatasoon verrattuna. Miljööksi valikoitunut puisto kylpi auringon paisteessa ja kevyessä kesäisessä tuulessa, joka hyväili hameeni helmoja ja viilensi mukavasti. Tuomon käsi kosketti reiteni sivua koko esityksen ajan. Työnsin typerät ajatukset mielestäni sivuun ja annoin asian olla. Osasin esityksen vanhemmanpuoleiset kappaleet ulkoa ja yllätin itseni hyräilemästä melkein jokaisen mukana. Uudemmat taisivat olla nuorison pop- ja räpkappaleita, joita en olisi tunnistanut muuten, mutta olin kuullut jokusen joskus radiosta. Yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä kaikista ikäluokista. Erityisen kateellinen olin seitsemänhenkisestä perheestä, jonka teinitkin olivat lähteneet mukaan. Vanhin tyttö piteli nuorinta sisarustaan sylissään melkein koko esityksen ajan. Tuomo mutisi jotain vanhanaikaisesta toiminnasta ja lestadiolaisista. Minä näin vain onnellisen perheen.

    Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme baarikierrokselta hotellille. Tuomo piti kättään alaselälläni kävellessämme aulaan. Koin oloni varsin hermostuneeksi ja kosketus tuntui väärältä, mutten sanonut mitään. Huoneeseen Tuomo päästi minut ensin otettuaan laukkuni ja takkini laittaakseen ne eteisen kaappiin. Ohitin eteisen vieressä olevan vessan ja näin parisängyn. Pysähdyin kesken askeleen ja jäädyin täysin. Tämän piti olla ystävien yhteinen viikonloppureissu. Tuomo oli sanonut, että varasi huoneen, jossa oli kaksi yhden hengen sänkyä. En kyennyt liikahtamaankaan, kun mies laski kätensä lanteilleni. Mieleni toisti minulle vanhoja tummansävyisiä muistoja.
    ”Mä ajattelin että me voitas pitää vähän hauskaa. Ei meidän tarvii olla parisuhteessa tämmöseen, vai mitä? Mä kuitenkin kustansin sun ruoat ja teatterilipun”, hän kuiskasi korvaani. Haistoin viinin hänen hengityksessään.

    Kaikki hälytyskellot aivoissani räjähtivät soimaan, kun hän ujutti peukalonsa hameeni vyötärönauhan sisään. Adrenaliiniryöpyssä käännähdin vauhdilla ja kyynärpääni osui Tuomoa silmäkulmaan. Miehen pidellessä kasvojaan, potkaisin häntä hetken mielijohteesta jalkojen väliin polvella ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin korkeissa koroissani kykenin. Jätin hotellihuoneen oven auki takanani ja kuulin, miten Tuomo kirosi perääni. Kiirehdin hotellin pääovista kadulle ja sain vastaanoton henkilökunnalta vinoja katseita. Juoksin tuntemattoman kaupungin katuja kunnes keuhkoni tuntuivat olevan repeämäisillään ja jalkani olivat spagettia. Kaiteeseen nojaten rojahdin istumaan kiviselle portaalle ja vihdoin kyyneleet valahtivat kasvoilleni. Hetkeen en kyennyt muuhun kuin uikuttamaan yksinäni puiston portaikon varjoisessa kohdassa ja pyyhkimään kyyneleitäni, jotka väistämättä veivät mukanaan kasvoihini maalaamani värit. Siistit kissansilmärajaukset ja tulenpunaiset ja oranssit luomivärit suhraantuivat poskilleni ja ohimoilleni. Kylmä porras allani ei tarjonnut lohtua eikä kengän osittain irti oleva korko tuonut turvaa. Vapisevin käsin avasin kenkien soljet ja tunsin kylmänkostean kadun paljaiden jalkapohjieni alla. Se helpotti jalkojen jomotusta vähän ja antoi jotain, mihin keskittyä.

    Olin uskonut Tuomoon. Olin ajatellut hänen olevan ystävä. Olin toivonut hänen ymmärtävän minun olevan heikko, epävarma ja hiukan rikkinäinen. Ehkä hän oli ymmärtänytkin, mutta käyttänyt sitä minua vastaan. Kääntänyt luottamuksen omaksi hyödykseen. Joku pysähtyi kohdallani, mutten huomannut häntä ennen kuin hän kosketti minua olkapäähän kevyesti. Refleksinä lähes huitaisin kosketuksen suuntaan ja käännähdin katsomaan tulijaa. Edessäni seisoi todella lyhyt, uskomattoman korkeihin korkoihin sonnustautunut nainen, jonka neonvihreät hiukset näyttivät hohtavan jopa katulampun himmeässä valossa. Hän näytti lähes yhtä säikähtäneeltä kuin minä, mutta tokeni nopeasti.
    ”Moi, ooksie kunnos? Siul on meikhit vähä…” nainen teki pyöritteleviä eleitä sormillaan poskiensa ympärillä. Niiskautin ja olin sanomassa että aioin soittaa jonkun hakemaan minut kotiin, kunnes muistin, että olin jättänyt kaikki tavarani hotellille. Käheällä äänellä vastasin naiselle.
    ”Voinko mä soittaa sun puhelimella jonkun hakemaan mut? Mun puhelin on… hukassa.”
    ”Ilman muutha, muistaksie vaa numeron ulkhoo?” Nainen totesi ja alkoi kaivaa sateenkaaren väristä laukkuaan. En muistanut yhtäkään numeroa. Paitsi äidin vanhan numeron. Tosin tuskinpa äiti olisi pilven reunalta tullut minua hakemaan vaikka olisi voinut.
    ”Voiksä googlaa Hopiavuoren tallin? Siellä ois numero”, kysyin vähän nolona. Puhelimen ruutu valaisi naisen kasvot ja monet lävistykset kimmelsivät valossa. Toisen kulmakarvan tilalle oli tatuoitu ’hope’. En olisi kirkkaassa päivänvalossa koskaan lähestynyt hänen näköistään ihmistä vapaaehtoisesti.
    ”Onks se tää Eetu Hopiavuori?” Nainen ojensi puhelimen minulle. Nyökkäsin, ja napautin mobiililla omituisesti hyppivien grafiikoiden seasta Eetun numeroa. Sain vain toivoa että tilan isäntä vastaisi ja suostuisi näin typerään ajomatkaan.
    ”Hopiavuoren hevostila, Eetu Hopiavuori puhelimes”, kuului hyvin väsynyt ääni toisesta päästä. Nielaisin.
    ”Heli tässä moi. Kuule, mulle kävi semmonen… pieni äksidentti ja o-oon nyt jumissa Seinäjoella ilman puhelinta tai takkia. Mä en muistanu kenenkään muun puhelinnumeroo ni aattelin soittaa sulle. Mä tiiän et pyydän kohtuuttomia ja mahdottomia ja typeriä, mut jos oisit mitenkää voinu lähtee hakemaan tai ees pyytää jotakuta hakee mut täältä ni oisin ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Maksan tietenki bensat ja vaikka ylimäärästä Inkan paikkavuokraan…”
    Eetu oli hetken hiljaa. ”Mitä siel o käyny?”
    Oli minun vuoroni olla hiljaa. Vilkaisin puhelintaan lainannutta naista pikaisesti. Hän nyppi kynsinauhojaan. ”Mä ehkä selittäisin mieluummin kasvokkain…”
    ”Mis sie tarkallee oot? Mie lähen ajamaan het ko saan kaffet termoksee.”
    Kysyin sateenkaarinaiselta tarkkaa sijaintiamme ja toistin hänen vastauksensa puhelimeen Eetulle, joka äänistä päätellen valmisteli jo kahvia. Ennen kuin ehdin kiitoksiltani lopettaa puhelua, vihreähiuksinen nainen nappasi kännykän sormistani. Heleällä keijukaisen äänellä hän totesi puhelimeen: ”Jos siul tulee jothain ni sie voit soithaa tähän numeroon sit. Mie jään oothelee tähän.” Sitten nainen antoi puhelimen takaisin käteeni ja jouduin selittämään että kyseessä oli puhelimen omistaja.

    Ja niin jäin odottamaan hiljaiseen, pimeään ja sateen jälkeen kosteaan puistoon keijukaistytön kanssa Eetua. Sain tietää naisen olevan nimeltään Lilja-Maaria. Hän oli vaihtanut nimensä Ellasta kyseiseen nimeen heti, kun oli tullut täysi-ikäiseksi. Nimi kuulemma kuvasti hänen liljankeltaista sieluaan paremmin. Lilja-Maaria halusi tulla kutsutuksi nimenomaan koko nimellään, mutta kutsui minua jatkuvasti Helinäksi. Hän sanoi sen sopivan auraani. En edes tiedä mitä aurat ovat. Lilja-Maaria sanoi niiden olevan ihmisten sielujen ja olotilojen heijastumia, jotka näkyvät ulospäin jos osaa katsoa. Keijukainen osasi nimetä taivaalla näkyviä kirkkaimpia tähtiä, kertoa puunhengistä ja joikhata. Hän pyyhki meikinpoistoaineella pahimmat sotkut kasvoiltani pois, vaati saada antaa minulle voimahalauksen ja suukotti poskelle. Tuntui ihan kuin jonkinlainen hyvä hengetär olisi ilmestynyt eteeni vain tehdäkseen minulle paremman olon. Keijukainen kirjoitti paksulla stabilotussilla numeronsa käsivarteni sisäpintaan.
    ”Soithele jos oot joskhus käymäsä taas”, hän totesi, nousi ja käveli puistoon. Kun käännyin katsomaan, en nähnyt häntä enää, mutta Eetun auton renkaiden rohina veti minut takaisin todellisuuteen.
    ”Sielä sie oot! Mie oonpi kiertäny kok puistikon aenaki kolmasti”, mies huudahti minut nähdessään. Hän tuli luokseni ja ojensi kätensä. ”Nousepa siittä, märästä maast. Mis siun laukkus onpi?”
    Kyyneleet valuivat poskilleni jälleen, mutta tällä kertaa ne johtuivat helpotuksesta. Heti jaloilleni päästyäni kapsahdin miehen kaulaan eikä nyyhkyttämisestä meinannut tulla loppua. Eetu silitti minua hieman vaivaantuneen oloisesti olkapäästä. Olin kiitollinen että hän oli siinä. Juuri nyt tarvitsin jonkun tutun ja turvallisen ihmisen, jonka syliin piiloutua.

    Kun viimein istuimme autossa, Eetu vaati saada tietää mitä oli tapahtunut. Mikä oli syy yölliselle ajoreissulle. Kerroin illan tapahtumat ehkä turhankin yksityiskohtaisesti, mutten välittänyt. Halusin vain kertoa asiasta. Halusin, että joku jaksaisi kuunnella minua. Halusin, että joku uskoisi minua. Yllätyin, kun huomasin Eetun ilmeen muuttuneen tuimaksi.
    ”Se autokorjaamon Tuomo? Se ei ol hyvä mies. Huono maine ja karkottaapi asiakkaita sielt. Mut sie ootki niin uus Otsonmäel ettet voenu tiätää. Myö mennää hakemaan siun laukkus ja takkis ennen ku lähetää takasin kotia”, mies tuumasi ja käynnisti autonsa.

    Minun ei onneksi tarvinnut nähdä enää Tuomoa, sillä vastaanoton omituisen pirteä nainen muisti minun kiireisen pakoni ja haki tavarat puolestani. Kotimatkan itkeskelin hiljaa ja nieleskelin nyyhkytyksiä. Rauhallisempina hetkinä kiittelin Eetua hänen ritarillisuudestaan. Tunnin ajon jälkeen kyyneleet kuitenkin kuivuivat ja väsymys vei veronsa. Jalkojani jomotti ja silmät valuivat lähes väkisin kiinni.
    ”Onk Nuoska hoidosa?”
    ”Emilia otti sen viikonlopuksi…”

    Sunnuntaiaamuna huomasin olevani jälleen Hopiavuoren tilan päätalon sohvalla viltin alla. Tästä oli tulossa paha tapa.

    • #3294 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Helillä ei totisesti ole onnea miesjuttujensa kanssa. :/ Musta on kamala ajatus, että ihan kenelle tahansa tapahtuu sellaista, että joku voi kuvitella jotenkin ostavansa hänet jollain illallisella ja teatterilipulla, mutta aivan erityisen inhottavaa on, kun samaa ihmistä jollain lailla potkitaan päähän useasti samantyylisten asioiden suhteen. Surkeinta kaikista on se, kun luottamus toiseen menee kertaheitolla tavalla tai toisella, ja nyt Heli-reppana kuvitteli olevansa minilomalla kivan kaverin kanssa. Mä voin uskoa, ettei tämäkään Helin kokemus ole ainutkertainen oikeassa maailmassa. Ihmiset osaavat olla tosi törkeitä. Voi Heliä.

      Toisaalta musta on ihanaa, että Helillä on joku hakemassa pois Seinäjoelta, koska kaikilla ei ole. On niitä, joiden olisi pitänyt jäädä sinne hotellihuoneeseenkin vaan, koska ei ole vaihtoehtoa. Niin hyvä, että Helillä oli, vaikka olihan hänestä Eetulle soittaminenkin kiusallista ja epämukavaa. Vaikka kyseessä ei olisi edes mun hahmo, olisin tosi iloinen, kun hän soitti Eetulle. On Hopiavuoressa muitakin kunnon ihmisiä, ja paljon onkin, mutta ehkä jotain Eetun tyyppistä Heli kaipaa. Eetussakin on tietenkin vikansa ihmisenä ja ystävänä, mutta ainakin hän on tasainen ja melko hyvin ennustettava tyyppi, joka tottakai lähtee hakemaan Heliä vaikka sitten yöllä Seinäjoelta ja tekee pedin sohvalle.

      Kiinnitin huomiota tarinasi yksityiskohtiin: siihen, missä oltiin, mitä syötiin ja niin edelleen. On selvää, että itse tykkään nyhertää yksityiskohtien kanssa, mutta niin minä tykkään sellaisten lukemisestakin! Kun syödään ”ruokaa ravintolassa”, en ihan samalla tavalla voi elää ja hengittää tilannetta, kuin jos syödään siikaa ja poroa Uppalan kartanolla. Vielä niitäkin hienompia yksityiskohtia ovat ne, joita annat kaikille hahmoille! Vaikka Tuomo vaikuttaa vain lyhytaikaiselta sivuhenkilöltä Helin elämässä, olet tehnyt hänestäkin ihan kokonaisen ja omien tapojensa mukaan toimivan ihmisen, keijutytöstä puhumattakaan.

      Ja kun keijutyttöön nyt tultiin, hänestä taisin pitää Eetun hakureissun jälkeen kaikkein eniten. Hän on niin kuin enkeli, tai no, keiju, kun ilmestyy ja katoaa tyhjästä. Hänessä on kuitenkin nimenvaihdosta tatuointiin ja sateenkaarilaukkuun sellaisiakin piirteitä, joita ei keijuihin ja enkeleihin mielletä, joten hän ei ole kliseinen kuin vaaleaan pukeutunut enkelinkiharainen pelastaja. 😀 Nyt hän herätti mielenkiintoni ja haluaisin kuulla hänestä vielä uudelleen. Hänellä on selvästi hyvä sydän ja otsonmäkeläisittäin (joskaan ei välttämättä seinäjokelaisittain) erikoinen elämäntapa.

      Jätät tämän tarinan loppuun myös sellaisen koukun, joka sai mut heti luonnostelemaan seuraavan päivän tarinaa. Edes luonnos ei ole valmis, enkä osaa sanoa, mihin se johtaa, mutta inspiraatio on herätetty!

      Tämä tarina jättää mut toivomaan entistä enemmän, että Heli saisi oikeita kavereita oikeista hahmoista, vaikka sitten Eetusta. Hän tarvitsee niitä. Kaiken lisäksi Heli on nyt minusta entistä enemmän sellainen hahmo, jonka kanssa sormia syyhyttäisi leikkiä. Hän on aivan hirvittävän vahva ja itsenäinen, ja osaa pitää huolen itsestään ihan joka tilanteessa — ja samalla niin herkkä ja hajalla, että ehdottomasti tarvitsee muita. Onnistut täydellisesti tämän kontrastin luomisessa hahmoon. Helistä on kasvanut aivan tosi monitahoinen tyyppi ilman että hän on lainkaan ristiriitainen.

  • #3297 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Tää oli munkin mielestä hyvin kirjoitettu tarina epämiellyttävästä aiheesta ja tuli tosi paha mieli Helin puolesta. Oli kuitenkin hienoa, kuinka Heli uskalsi pitää puolensa ja arvostaa itseään enemmän kuin tavaroitaan siten, että hän pääsi pois tilanteesta, vaikka puhelin ja laukku jäikin hotelliin. Kaikki ei välttämättä pystyisi olemaan niin rohkeita, vaikka tuskin Heli mitään tietoista päätöstä siinä teki.

    Musta tuntuu, että toistelen vaan samoja juttuja kuin Eetu jo edellä, mutta Keijutyttö (tai sateenkaarinainen <3) oli kyllä mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Vaikka hahmo olikin erikoinen, niin onnistuin kirjoittamaan siitä todella uskottavan, kertomalla tarpeeksi taustatarinaa, eikä se jäänyt pelkäksi nimeksi. Ehkä me tavataan Lilja-Maaria joskus myöhemminkin. Ja Eetu on kyllä sellainen tallinomistaja, jolle asiakkaat ei oo pelkkiä asiakkaita ja se on kyllä Eetussa ihailtavaa. Onneksi Heli uskalsi soittaa ja pyytää apua.

  • #3491 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Vihdoinkin sain aikaiseksi piirrettyä Nuoskasta kuvan 😀 Hiukan yksinkertainenhan se on, mutta selittää sen, miksi Heli on aina vaaleiden, pitkien koirankarvojen peitossa

    Nuoska

    • #3492 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Oih onpa se nätti <3

    • #3493 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Oi vau, aivan ihana hauva! Vaikka oonkin lukenut sun tekstit, ni joko oon misannut (lue: ymmärtänyt) tai sitte ei oo ees kerrottu, että Nuoska on noin söpö!

    • #3496 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eikä! Mikä mua vaivaa, kun kuvittelin aina jotain pientä paimenkoiran tyyppistä kaveria, jolla on toki pitkä valkoinen turkki, mutta sellaisella bordercolliemaisella tavalla pitkä! Varmaan mun virtaviivaisempi mielikuva juontaa juurensa siitä kerrasta, kun Nuoska ajoi karkulais-Maken kiinni! En tiedä, onko sen rodusta ollut edes puhetta ikinä. Sellainen informaatio nimittäin katoaa aina mun aivojen tiedostoista, koska tunnen koirarotuja tosi huonosti, elleivät ne ole ns. ”omia”. Mutta Nuoska onkin söpömpi kuin mun mielikuvissa. Tommonen samojedinpörheä. Odotapa vain kun tulee taas kesä ja joku mun ukkeleista sen kastelee ihan vain koska vitsit minkä näköisiä pörröiset koirat on märkinä!

  • #4372 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Vahtikoira

    Olin herännyt jotakuinkin kahden aikaan yöllä siihen, kun Nuoska oli haukkunut keittiön ikkunassa raivoisaa vahtihaukkua. Ensin olin luullut sen nähneen jäniksen tai peuran pihalla, mutta hyssyttelystä huolimatta koira oli vaikuttanut levottomalta. Sitten olin kuullut, kun joku koitti oven kahvaa. Hiljaa olin hiipinyt keittiön ikkunan verhon reunaan katsomaan. Ensin näin vain tumman hahmon oven edessä, mutta kun silmät tottuivat hieman, yksinäinen pihalamppu valaisi tarpeeksi tunnistaakseni Tuomon. Ei perkele, ei helvetti.

    Kyykistyin kiireesti niin, että näin miehen juuri ja juuri ikkunalaudan yli. Mitä ihmettä Tuomo täällä teki? Enkö tehnyt tarpeeksi selväksi etten halua nähdä häntä enää? Voinko soittaa poliisit paikalle? Mutta ei mies ollut tehnyt vielä mitään. Nuoska ravasi levottomana edestakaisin ja tökki minua kylkeen. Konttasin lattialistoja nuohoten makuuhuoneeseeni ja nyppäsin kännykän irti laturista. Laskin näytön kirkkauden niin matalalle kuin oli mahdollista ja palasin sitten keittiön ikkunaan. Tuomo oli yhä oven takana. Hänellä oli käsissään pullo ja iso keppi. Sitten ovikello soi. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Tuomo soitteli ovikelloa ja Nuoska riehaantui rähjäämään oven läpi miehelle. Minä avasin kännykkäni ja hätänumeron sijaan laitoin whatsapp-viestin Severille. Miksi? En tiedä.
    “Tuomo on mun oven takana ja soittelee ovikelloa. Mitä mä teen?” Hetken pohdin josko laittaisin hymiön keventämään viestiä. Mitään järkeä ajatuksessa ei ollut, mutta kuka ajattelee paniikissa järkevästi? En joutunut odottamaan kauaa, ennen kuin sain vastauksen.
    “Soita poliisit”, luki viestissä lyhyesti ja ytimekkäästi. En edes kyseenalaistanut miksi Severi vastasi näin nopeasti tähän kellonaikaan.
    “Jos sää et soita, mää soitan”, luki seuraavassa.
    “Mitä mä sanon niille? Ei se oo päässy sisään tai mitään.”
    “Se mulkku rikkoo sun kotirauhaa. Soita nyt sinne hätänumeroon.”
    “Ok.”

    Vedin syvään henkeä ja konttasin takaisin makuuhuoneen puolelle. Ovikello soi yhä. Avasin 112-sovelluksen ja painoin “soita”.
    “Hätäkeskus”, kuului yllättävän rauhallinen naisääni.
    “Haloo? Heli Lindqvist täällä”, aloitin hädissäni kuiskaten. Itku kuristi kurkussa ja teki ajattelemisen ja puhumisen vaikeaksi. “Mun ovella riehuu joku. Se taitaa olla humalassa ja sillä on iso keppi mukana.”
    “Mikä osoite?”
    “Otsonmäki, Jäniksenpolku 17 A 5.”
    “Lähetämme poliisin paikalle. Siinä menee noin kaksikymmentä minuuttia. Oletko yksin?”
    “On mulla koira, mutta muuten kyllä.” Tuntui helpottavalta, että minulle vastannut nainen kysyi yksinkertaisia kysymyksiä.
    “Oletko nyt turvallisessa paikassa?”
    “Joo, se ei oo vielä yrittäny väkisin sisään. Soittaa vaan ovikelloa ja paukuttaa ovea.”
    Linjan toisessa päässä ollut nainen rauhoitteli minua ja kehotti sitten pysymään piilossa. Hän antoi luvan lopettaa puhelun ja sitten jäin yksin. Nuoska oli lakannut haukkumasta ja nyt se murisi uhkaavasti eteisessä. Puhelimeni kilahti vaimeasti.
    “Soititko?” kysyi Severi.
    “Soitin. Sieltä tulee poliisi kohta”, vastasin.
    “Mää lähen tulemaan sinne.”

    Tuntui loputtoman pitkältä ajalta odottaa poliisia, vaikka todellisuudessa heillä kesti ehkä vartti. Olin hiipinyt takaisin ikkunaan ja kun Tuomo oli viety näkyviltäni pois, poliisi koputti oveen. Nuoska villiintyi taas rähjäämään. Sen selkäkarvat olivat pystyssä niskasta hännäntyveen saakka. Komensin koiraa odottamaan näkyvillä, mutta paikallaan ja avasin oven. Vaalea, nuorehko poliisimies tervehti minua.
    “Ollaankos täälä kunnosa? Melekonen vahtikoera siulla aenaki o”, mies katsoi ohitseni Nuoskaa, joka tuijotti poliisia jännittyneenä.
    “Joo, ollaan kunnossa. Säikähdin vaan ihan kauheesti”, vastasin näyttäen samalla Nuoskalle kädelläni paikallaolokäskyä vahvistavan merkin.
    Poliisimies kyseli hetken, miten tilanne oli edennyt ja miten tunsin Tuomon. Osasin antaa hänelle melko tarkan kuvauksen. En halunnut tavata Tuomoa enää, mutta Tuomo oli eri mieltä asiasta. Juuri kun poliisi oli lähdössä, Severi hölkkäsi paikalle takki huolimattomasti yöpaidan päälle vedettynä.
    “Täällähän o trafiikkia tähä aekaa yöstä. Onkos hää ny sitte oolrait vai napataanko myö hänekki mukkaan?” poliisi kysyi kaiketi puoliksi vitsaillen.
    “Mä pyysin hänet paikalle, kun pelotti…” myönsin kylmiä varpaitani tuijotellen.
    “No myö sitte lähretään tästä. Jos sie halluut rikosilimootusta tehrä, niin voet tulla asemalle huomenna tai sitte tehrä intternetissä. Hyvvää yönjatketta teille vaan.”

    Severi harppoi viimeiset askeleet luokseni ja yllätyksekseni veti minut tiukkaan halaukseen.
    “Ei helevetti, ens kerralla luotat miun mielipitteeseen miehistä, eiks ni?” hän tuhahti karkeasti kaulaani vasten. Hämmennyksissäni en saanut suustani muuta vastausta kuin vaimean “joo”. Loppuyön vietin Severin vieressä sohvalla katsoen Netflixistä komedioita. Jossain vaiheessa yötä mies nukahti ja päädyin hakemaan hänelle viltin. Nuoska oli rauhoittunut lepäämään jalkoihini ja pian torkahdin itsekin.

    Heräsin kahvin tuoksuun sohvalta. Nuoska lepäsi jalkojeni päällä eikä havahtunut, vaikka nousin istumaan ja hankasin silmistäni rähmää pois.
    “Huomenta! Sie heräsikki jo. Mie otin vapauen keittää aamukahveet”, Severi huikkasi keittiön puolelta kurkaten. Hetken tuijotin miestä ja jouduin unenpöpperössä miettimään, mitä hän teki minun keittiössäni.
    “Otetaanko aamupalaa? Miulla aenakin alkaa olla nälkä.”
    Vedin jalkani varovasti Nuoskan alta pois, sipsuttelin keittiöön ja istuin pöydän ääreen selin keittiön kaappeihin. Severi kaiveli kaapeista ruokatarvikkeita kuin kotonaan ja minä pohdin rikosilmoituksen tekemistä.
    “Ookko kunnossa? Sie oot vähä vaisun olone”, mies kysyi laskiessaan leipätarvikkeita pöytään eteeni.
    “Mitä jos ne päästää Tuomon sieltä sellistä ja se tulee takas? Ens kerralla se tulee ikkunasta läpi tai jotain”, mutisin hiljaa tuijottaen juustopaketin hymyilevää Oltermanni-ukkoa.
    “Siun pittää käyä tekemässä se rikosilimootus. Jos sie teet sen ni ehkä sie voit saaha lähestymiskiellon. Tuomo on kumminki siuu häirinny jo pidempää ja sitte oli se Seinäjoen episoodiki ni ois aika paljon näyttöä.”
    “Mä en kertonu kellekää muulle ku sulle ja Eetulle siitä Seinäjoen jutusta…” kuiskasin hiljaa. Koitin pidätellä kyyneleitä, jotka kirvellen uhkasivat karata silmäkulmistani. Severi seisoi selkäni takana hiljaa hetken.
    “Mikset?”
    Oli minun vuoroni olla hiljaa. “Mä en tiedä.”
    “Siun pittää kertoo.”
    “Mä en uskalla.”
    “Etkö sie halluu eroon Tuomosta? Kai sie tiiät ettei se jätä siuta rauhaan ennen ko sie teet jotai asialle.”
    “Mua pelottaa. Ehkä ois vaa helpompaa muuttaa…”
    Severi käveli luokseni ja käännyin vilkaisemaan häntä. Vakavan näköisenä mies katsoi minua silmiin ja sanoi “Mie en halluu et sie muutat.”
    Hiljaa palasin juuston tuijottamisen pariin.
    “Syö vähä aamupalaa kumminki, jooko?” Severi mutisi istuen vastapäiselle tuolille.

    Hiljaisen aamun päätteeksi seisoin eteisessä Severin pukiessa takkia päälleen. Hyvästelin miehen ja olin melkein vetänyt oven kiinni, kun hetken mielijohteesta tuuppasin oven takaisin auki ja huusin Severin perään “Hei, Severi!”
    Mies kääntyi katsomaan minua omituinen ilme kasvoillaan.
    “Voitko sä tulla mun mukaan sinne poliisiasemalle?” vääntelin sormiani hermostuneena.
    Severin kasvot kirkastuivat ja hän hymyili minulle. “Joo, tietenki! Laita miulle viestiä ko halluut lähtiä!” Sitten hän heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi kävelyään autolleen.

    Stressaavan yön ja aamupäivän jälkeen oli ihanaa päästä hevosen selkään. Inka oli pirteällä tuulella, joten jouduin todella keskittymään hevoseen huolien ja murheiden sijaan. Outi ja Camilla kyselivät olostani, kun olin kuulemma epätavallisen hiljainen. Eetu ei ollut kyseenalaistanut toimintaani, mutta oli kuitenkin pyytänyt seurakseen pesemään suitsenpalasia satulahuoneeseen. Se oli ollut mukavaa, mutta parasta oli Inkan kanssa työskentely. Tamma vaikutti erityisen herkältä tänään. Huomasin sen kylkien pyöristyneen vähän, sillä se vaikutti istuntaani. Olin tottunut puoliverisen kapeaan selkään.

    Iltapäiväkahvilla tuvassa istuessani oli mukavaa kuunnella Hellon ja Eiran kinastelua, johon yhtyivät Nelly ja Noa, kun Hello kehtasi kaiketi vitsillään kyseenalaistaa Nellyn miesasioita. Eetu oli lukevinaan jotain paikallislehteä, mutta hänen silmänsä eivät liikkuneet rivien mukaan.
    “Pitäskö meidän pitää joku joulumaasto aattona?” pohdin puoliksi ääneen. Kaikki silmät kääntyivät katsomaan minua. “Mulla ei ainakaan oo mitään suunniteltua aattona, että jos haluutte ni voitas mennä joku lenkki yhdessä…”
    “Joo! Laitetaan valoja Uunon harjaan ja mennään valokulkueena!” innostui Eira.
    “Se, jolla on hienoimmat valot, voittaa Jillan tekemän kuivakakun! Sen, missä oli niitä kirsikoita”, Hello unelmoi sivupöydällä lepäävästä rapisevassa muovissa olevasta kakusta.
    “Ei huano idea, mutta meän pittää kyllä kysyvä Jillalta ensin ettei mennä luvatta syämään”, Eetu tuumi.

    Viettäisin jouluni joka tapauksessa tallilla, joten miksei sitten samantien ystävien seurassa. Yllätin itseni ajattelemasta näitä ihmisiä tosiaan ystävinä. Sellaisina, joihin kykenin luottamaan. Heitä haluaisin kiittää läsnäolosta ja siitä, että ovat hyväksyneet minut tällaisena kuin olen.

    • #4391 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyi. Kaiken maailman kansalaisia sitä joka kuntaan mahtuu. Vaikka en kaipaa kerrostaloelämää yhtään, sen ainoan kerran kun mun oven takana on riehuttu, kyllä tuli naaapureita ja äitiä äkkiä ikävä! Onneksi Helillä on taas joku, jolle voi soittaa, ja sentään Severi vaikuttaa kaikin puolin kivalta hepulta. Sellaiselta normaalilta, joka kuitenkin saa joitain sanoja suustaan ihan pinnistelemättä. Varmaan meille kelpaisi kaikille sellainen kaveri naapurustoon. 😀 Toinen onni on, että Otsonmäellä harvemmin tapahtuu mitään. Silloin kun tapahtuu, kyllä poliisit saadaan melko nopeasti paikalle.

      Tykkään kuvailusta tässä ja yön aikana tapahtuvasta asennonvaihdoksesta. Netflix ja nukkuminen toimivat tosi luonnollisena siirtymänä tunnelmasta toiseen, samoin kuin fyysinen siirtyminen Helin kotoa tallille.

      Vooi vitsin Helou miten se taas naamaansa soittaa tietämättä edes isännän kuvioita, vaikka joka päivä näkee melkein kaikkia tallin hahmoja ja on kiinnostunut ilmeisesti muiden parisuhteista…

  • #4536 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    (Sonja, jos tallon sun varpaille niin sano ^^’ Aattelin että tästä ois kiva ottaa koppia)

    Istuin silmät kiinni hiljaisessa tuvassa kuumaa kahvikuppia rutistaen. Nuoska lepäsi jaloissani. Lämmittelin jäisiä sormiani kupin kylkiä vasten ja kirosin laakeasta alueesta johtuvaa jatkuvaa tuulta. Olin kuvitellut pääseväni ainaista tuiskua pakoon, kun olin muuttanut Inkan Kristiinan tallilta Hopiavuoreen. Kristiinan talli sijaitsi harjun päällä ja vaikka kesällä tuulenvire oli mukava, yhdeksän kuukautta vuodessa kaikki tallilla elävät olennot hytisivät kylmästä. Lukuunottamatta niitä mammuttimaisen talvikarvan kasvattavia islanninhevosia, joita Kristiina oli aiemmin kasvattanut ja yhä piti.

    Pohdintani keskeytyi kun tuvan ovi kävi. Sonja käveli sisään ja tervehti.
    “Moro! Onks tota kahvia vielä?”
    “Juu, just keitin kun Eetu kehotti. Puol pannua pistin kakskymmentä minuuttia sitten. Varmaan on lämmintäki vielä”, irrotin toisen käteni lämpimästä kupista pieneksi hetkeksi viittoakseni keitintä kohti. Sonja otti kaapista tottuneen näköisesti kahvikupin.
    “Mites Inkan tiineys?” nainen kysyi istuessaan keittiön pöydän ääreen. Hän haroi poninhännältä karanneita suortuvia korvan taakse.
    “Hyvin on sujunut. Oon aiemminkin seurannut tiineitä tammoja, mutta musta tuntuu että Inka paisuu kuin pullataikina nyt jo. Satulavyön kiristäminen alkaa olla hankalaa ja Inkasta kyllä huomaa ettei se enää työskentele yhtä mielellään”, huokasin ja hörppäsin kupistani. Sonja seurasi esimerkkiä.
    “Sun pitää keksiä sille sitten jotain mielekkäämpää liikuntaa. Kai sen nyt kuitenkin pitää jonkin verran liikkua että pysyy kunnossa.”
    “Jep, varmaan alan käydä sen kanssa metsälenkeillä. Mä vähän kans luulen että pyydän Eiraa ratsastamaan Inkalla taas. Sen kanssa vois tehdä jotain kevyttä ja rauhallista harjottelua eikä Eira ole yhtä painava kuin minä.”
    “Mä oon kyllä yllättyny että oot ottanut Eiran siipes alle”, Sonja naurahti. “Mut sulle tulis sitten aika pitkä tauko ratsastamiseen?”
    “Niinhän siinä tulee käymään, mutta kyllähän mä sen tiesin jo silloin kun suunnittelin Inkan astutusta.”
    “No mulla ois sulle ratkaisu”, Sonja tuumasi. “Mulla tulee olemaan melkonen kiire nyt keväällä, kun pitää ravata Tampereella töiden takia. Mä kyselin aiemmin Eetulta jos se ois tiennyt jotakuta joka voisi ratsastaa Salierilla mun puolesta kun oon poissa, ja Eetu sitten mainitsi sut. Aattelin sitten kysäistä jos haluaisit ainakin kokeilla ratsastaa Salierilla.”

    Tuijotin naista hiljaa. Ihan tosissaanko hän oli minulle tarjoamassa omaa hevostaan lainaan? Minulle? Juuri ja juuri keskivertoiselle tätiratsastajalle, joka töin ja tuskin sai oman hevosensa pidettyä kunnossa?
    Sonja taisi ottaa hiljaisuuteni kieltäytymisenä, sillä hetken kuluttua hän nousi kaatamaan itselleen toista kupillista ja totesi: “Siis en mä väkisin tyrkytä. Kunhan aattelin et jos oisit ollu kiinnostunu.”
    “En mä- siis kun-”, sekosin sanoissani ja jouduin aloittamaan alusta. “Mä vaan yllätyin et tarjosit. Kyllä mä voin tulla tässä joku kerta kokeilemaan, jos sulle käy.”
    Sonja hymyili minulle ja hämmennyin lisää. En osannut toimia tällaisessa tilanteessa. Eivät ihmiset yleensä suhtautuneet minuun näin positiivisesti.
    “Laita sun puhelinnumero tohon niin sovitaan joku aika myöhemmin. Mun pitää tästä lähteä, kun kello juoksee”, seinäkelloa vilkaisten hän tyrkkäsi puhelimensa käteeni. Naputtelin nimeni ja numeroni pikaisesti ja hetken mielijohteesta laitoin sähköpostinikin asianmukaiseen ruutuun. Tallensin tiedot ja annoin sitten kännykän takaisin Sonjalle, joka oli huuhdellut kuppinsa ja hylännyt sen tiskipöydälle.
    “Mä laitan sulle jonkun tekstiviestin illemmalla niin saat mun numeron kans. Nähään!” Nainen heilautti kättään ja vilahti eteiseen. Pian ovi kävi ja jäin yksin jälleen. Kaiketi tämä mahdollisuus pitäisi ottaa nyt omien taitojen ylläpitämisen ja kehittämisen kannalta. Uusi hevonen toisi aina uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Pitänee kiittää Eetua. Jos Sonjaa oikein ymmärsin, hän oli minun toimettomuudestani vinkannut naiselle. Kerrankin edes jokin asia selviää itsekseen ilman sen suurempaa taistelua.

    • #4537 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Varpaat on turvassa ja kiitos kovasti että tartuit tuohon koukkuun! Koska Salieri olisi tosiaan sitä liikuttajaa vailla, vaikka Eetu miten tahansa lupaisi kuun ja tähdet taivaalta (tietenkin ilman korotusta tallimaksuihin). Heli tämmöisenä puokki-tätinä oli oikeastaan se itsestäänselvin valinta kun Outi ei ehdi ja Eliaksesta ja Marshallista ei ihan vielä uskalla mennä sanomaan.

  • #4558 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Odotellessani hammaslääkärin soittoaikaa istuin Eetun takapihan puutarhatuolissa. Olin (kerrankin) kiltisti käskenyt Nuoskan aidatulle piha-alueelle ja Noa oli tuupannut Mielikin takkeineen Nuoskan seuraksi. Nyt koirat riehuivat loskassa ja mudassa ja minä selailin puhelintani. Yksi suosikkikuvistani oli se, jossa Nuoska keskittyi jäljestämään. Viime syksynä eräs metsästysporukka oli ampunut hieman huti hirvestä ja haavakko oli paennut paikalta. Koska olin ilmoittanut paikalliselle metsästysyhdistykselle aiemmin kesällä että minulla oli jälkikoira, jota voin tuoda tarvittaessa paikalle. Hirvimiehillä kun yleensä oli vain hirvikoiria, ei jälkikoiria. Ja koska hirvikoira seuraa aina tuoreinta jälkiä, ne ovat usein hyödyttömiä haavakoiden etsimisessä. Jälkikoira on uskollinen juuri sille jäljelle, jonka sille osoittaa.

    Niinpä olin saanut puhelun siinä puolenyön aikaan ja äkäisenä todennut mettäukoille, että hyvät ihmiset lakatkaa keuhkoomasta, kyllä minun koirani seuraa vaikka kaksi vuorokautta vanhaa jälkeä kymmenen kilometriä. Joten asia voi odottaa aamuun. Aamulla pukeuduin koirani kanssa kirkkaan oranssiin ja ajoin paikanpäälle. Paikalla oli viisi miestä, joten jouduin selittämään että otan vain yhden mukaan. Turha seurata hirveä kilometrikaupalla vain siksi että ihmisjoukko sitten säikäyttäisi sen ja homma alkaisi alusta. Asiaa ei auttanut se, että Nuoska oli mennyt aivan sekaisin tajuttuaan pääsevänsä töihin. Se hyppi ja steppasi paikallaan ja sai metsämiehet katsomaan sitä epäilevästi. Tuo karvakasako muka löytäisi hirven?

    Loppujen lopuksi tehtävä oli melko lyhyt. Kahden kilometrin matkalla oli vain yksi makuu ja Nuoska teki upeaa työtä löydettyään kohteensa. Metsämiehet saivat saaliinsa ja minä palkkioni. Nuoska sai myöhemmin lahjaksi hirven sääriluun ja yöllä soittanut metsästäjä lähetti ottamansa kuvan minulle. Yksi parhaista, joita minulla Nuoskasta oli.

    Nuoskajalki

    • #4559 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tässä on selvästi tehty kuvalle tarina, mutta menisipä se ihan itsestäänkin! Mä olen sen verran viherpiiperö hippiäinen että mulla ei oo yhtään mitään käsitystä metsästyksestä tai mihinkään siihen liittyvästä, ja väitän ihan tästäkin oppineeni siitä jotain! 😀 Musta oli myös hauskaa että tarina alkoi hammaslääkäri asioilla, ja siitä nitoutui hyvin luontevasti koiriin. Plus Mielikki takki päällä on ihan paras mielikuva, voi kun mulla olisi oikeassa elämässä tuollainen rottakoira jolle pukea aina tarvittaessa noloja neon värisiä vaatteita.

      Kuvaa haluan kehua myös, etenkin onnistuneiden tekstuurien puolesta. Nuoska näyttää tosiaan hyvin pörröiseltä karvakasalta, siis hyvällä tavalla, ja osaan ihan kuvitella miltä sen turkki tuntuisi kädellä koskiessa. Sillä on juuri sopivan keskittynyt ilme tukemaan väitettä että se on hyvä työssään, ja nuo pienet yksityiskohdat on hirmu kivoja! Suosikkini taitaa silti olla onnistunut tausta. Mulle itselleni tuottaa haasteita saada samanlainen blurrattu tausta onnistumaan. Tässä etuala vetää hyvin huomion ja kauempana näkyvä maisema on silti samanlaista ja tunnelma pysyy, mutta se ei ole niin dominoiva että se veisi pääaiheelta tilaa. Kuvan keskipiste on siis juuri siinä missä pitääkin!

    • #4560 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Vitsi sä oot hyvä! Tarina on tosi realistinen, pysyy kivasti Hoppiksella vaikka joku herättääki puolenyön aikoihin kotoota. Kuvan kautta tulee muistelua: tosi luontevaa.

      En ois ikinä uskonu pehmosen karvakasan olevan jälkikoira joten voin kuvitella metsästäjien ilmeen 😀 . Koska mulle Nuoska on ollu semmonen kävelevä pilvi – pehmoinen hattarapilvi jolla on jalat.

      Tarinassa on kivasti kerrottu, mikä on haavakko ja miten hirvestä tulee haavakko. On myös selitetty miten jälkikoira toimii ja mitä eroa on jälki- ja hirvikoiralla 🙂 .

      Tykkään kovasti myös kuvasta. Kuten Noa sanoi, tausta on hyvin onnistunut. Mut mun lempikohta on ehdottomasti Nuoskan ilme. Koira on niiin selvästi töissä ja nauttii ihan siis silminnähtävän paljon!

    • #4561 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Liityn ihastelijoihin, minäkin! Tuo kuva on aivan ihana ja tokihan noin hieno kuva ansaitsee oman tekstinsä. Tekstissä ihailen ennen kaikkea sitä, että se on varsin lyhyt ja ytimekäs, mutta siihen on pakattu tosi paljon asiaa, sekä faktaa että tunnelmaa.

    • #4576 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Muut ihailee Nuoskan ilmettä, mutta minäpä olen ernu ja tykkään eniten sen hännästä!! Se on joo suurpiirteisempi kuin muut karvanpäät, mutta sellaisenaan aivan sairaan hyvä. Luulen että en olisi saanut tehtyä Nuoskalle häntää, vaikka mulla olisi ollut millainen mallikuva.

      Nuoska on niin reipas pikkuinen. 😀 Luulisi, että se on superonnellinen koira, kun saa pyöriä Helin mukana ja saa ansaita ruokansa oikeilla töillä. Vitsit kun kaikki oikeatkin koirat saisivat olla koiria ja niitä kohdeltaisiin tuolla tavalla reilusti ja motivoivasti.

  • #4669 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    “Hei Heli!” kuulin tutun äänen tervehtivän minua heti, kun astuin talliin sisään Nuoska perässäni. Eira vilkutti minulle Uunon kaulan alta. “Mä olen menossa Santun kanssa maastoon, haluutko sä tulla mukaan?”
    Santtu kurkisti karsinan oven yli tuiman näköisenä. “Eira, mä sanoin että mä haluan mennä maneesiin harjoittelemaan ravissa istumista. Se on mun yhen hevoskirjan seuraava harjotus ja en oo moneen päivään harjotellu ku sä haluat aina mennä maastoon.”
    Eira pyöräytti silmiään niin näyttävästi että hetken luulin niiden pyörähtävän ympäri. “Mä en ymmärrä mitä maastolenkit haittaa. Kyllä maastossakin voi harjotella istumista!”
    “No niin, peli piip. Annetaan Santun mennä maneesiin, jos hän haluaa, mä voin tulla sun seuraksi sinne metsälenkille”, komensin teinejä katsoen molempia vuorollaan silmiin. Jos Santtu halusi harjoitella tavoitteellisesti, haluaisin antaa hänelle tilaa tehdä niin. “Mä käyn hakemassa Inkan ja Salierin sisään.”

    Nousin jakkaralta Salierin selkään. Ori, ei kun siis ruuna seisoi nätisti paikallaan ja katseli tien reunassa maata haistelevaa Inkaa. Nuoskan hihna ja Inkan riimunnaru roikkuivat Salierin kaulassa, mutta hevonen ei vaikuttanut kiinnostuneelta niistä. Eira istui Uunon selässä asennossa, joka lähenteli spagaattia. Uuno vaikutti pirteämmältä, kun sillä oli lauma mukana lenkillä. Kun Eira tuumasi olevansa valmis, kehotin ratsuni lähtemään liikkeelle. Salierin käynti oli mukavan keinuttavaa ja pehmeää. Sen ohut musta karva kiilsi jopa tällaisella pilvisellä säällä, niin hienossa kunnossa hevonen oli, enkä malttanut olla silittämättä sitä harjan alta. Nuoska juoksi siksakkia metsätiellä haistellen jäniksen jälkiä. Inka kulki myös edellä ja aina jäädessään vähän jälkeen, se ravasi Salierin ja Uunon ohi ja jäi sitten taas tutkimaan hajuja.

    Eira oli aivan ihastuksissaan seuratessaan, miten Inka kulki mukana vapaana. Eipä se kai ollut kovin yleistä että hevonen sai juosta irti. Minusta se oli vapauden antamista. Inka sai käyttäytyä kuin hevonen, koska se oli hevonen. Minä puolestani ihastelin lähinnä maisemia, jotka olivat viimeaikaisten lumimyrskyjen jälkeen saaneet runsaan lumikuorrutuksen. Nyt kuusen oksat nuokkuivat tykkylumen painosta ja kavioiden kopse, satulan narina ja kevyt tuulen humina vaimenivat hangen vuoksi. Eiran papupatana käyvä suu sen sijaan ei hiljentynyt ja sain kuulla viimeisimmät uutiset koulusta, tallilta ja Hermanin kanssa tehdyistä asioista. Olin saanut puolen tunnin aikana saanut ehkä viitisen vastausta väliin. Jossain vaiheessa Eiran sävy alkoi muuttua kiihkeämmäksi ja jossain vaiheessa hän selitti suorastaan raivoissaan asiaansa, jota kuuntelin puolella korvalla kuten Uunokin, kunnes hän mainitsi Nellyn ja Eetun ja havahduin keskittymään.
    “…ja mä sitten kerroin Eetulle että Nelly on sen jonkun kiinalaisen tai minkä ikinä kanssa pettänyt sitä, mutta ei se kuuntele ja sano ettei se usko että Nelly sitä pettäis, mutta kun mä näin ja siis mä en kyllä ymmärrä miten Nelly voi sillä tavalla tehdä, kun-”
    “Hei seis, stop! Siis mitä, seurusteleeko Nelly ja Eetu?” keskeytin Eiran. Tunsin itseni tyhmäksi kysyessäni mokomaa.
    “Joo, nehän on ollu yhdessä ties kuinka kauan, onhan sen koko talliporukka tiennyt, mut en kyllä usko että en enää kauaa seurustelee kun ei se Nelly ole uskollinen ja mä kerroin Noallekin mut se ei uskonu mua, ei kukaan usko mua vaikka…” Eira palasi saarnaansa parisuhteista ja moraalista samalla, kun tunsin palasen sydämestäni murtuvan. Ei minulla ollut oikeutta tuntea surua, pettymystä saatika mustasukkaisuutta, enhän ollut koskaan tehnyt mitään ilmaistakseni tunteitani miehelle. En ollut edes katsonut häntä niin paljoa että olisin huomannut hänen seurustelevan toisen naisen kanssa. Ei minulla ollut oikeutta kokea negatiivisia tunteita Nellyä kohtaan. Ei tässä ollut mitään järkeä. Ei mitään järkeä. Ei sitten minkäänlaista. Ja silti silmiä kirvelivät kyyneleet, jotka uhkasivat karata silmäkulmistani kaiken maailman nähtäväksi. Kiersin sormeni Salierin lyhyen harjan sekaan. Hevonen eteni hyvin rauhallisesti ja vaikutti kuulostelevan minun erikoista reaktiotani. Varmasti se tuntui, etten istunut kunnolla taikka tasaisesti.

    Eira ehdotti laukkapätkää, eikä jäänyt odottamaan minua. Ryhdistäydyin ja ennen kuin annoin Salierille laukka-avut, huusin Inkalle “laukka”. Tamma nosti päätään ja nosti pyydetyn askellajin. Se lyllersi vähän kömpelön näköisesti ja pidin Salierin rauhallisessa vauhdissa, jotta punainen tamma pysyisi mukana. Omat ajatukseni pyörivät päässäni kuin tuulessa pyörivä lumisade, joka alkoi hiljalleen pudota taivaalta. Nuoska kirmasi vähän Salierin edellä Uunon luomassa urassa, mutta kun lumisade sakeni, sen vaalea siluetti hävisi lumen sekaan. Syynä saattoivat olla myös kyyneleet, jotka nyt valuivat poskiani pitkin pistelevän kylminä. Kun siirryimme takaisin käyntiin, väitin Eiralle lumihiutaleiden tuikkineen silmiäni ikävästi. Valkoinen valhe meni kaiketi läpi, sillä tyttö jatkoi pohdintojaan Riitan ratsastuskoulun tunneistaan. Minä kuuntelin vain pintapuolisesti, sillä pääni sisällä tuntui olevan enää vain sitä vanhojen televisioiden staattista hälyä, jota näkyi, kun oli pilvistä ja antenni ei saanut viestejä satelliitilta.

    Kuin robotti ratsastin Salierin Hopiavuoren tallipihaan, otin Eetulta vastaan moitteet hevosen ja koiran irti pitämisestä ja vein omani ja lainahevoseni ulos hoidettuani ja loimitettuani ne. Joku pyysi minua kahville tupaan. En ehdi tänään valitettavasti, kiitos. Oletko kunnossa, tämä sama joku kysyi. Olen kyllä, kiitos. Nyt täytyy mennä. Nuoska hyppäsi pelkääjän paikalle autoon kiltisti ja käpertyi jalkatilaan. Itse nousin kuskin penkille ja käynnistin auton. Mitään näkemättä ajoin ehkä kolmea kymppiä kotiin ja parkkeerasin vinoon. Parkkipaikalla huomasin unohtaneeni Nuoskan hihnan jonnekin. Ei kai sillä niin väliä.

    Kotona kävin kyljelleni sohvalle ja annoin tunteiden tulla. Ulkona ulvoi tuuli.

    • #4681 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis aaaaaaa saako avautua?? (Mä avaudun aina: en mä oikeasti kysynyt.) Mua on aina häirinnyt, miten fiktiossa kuvataan tätä kuviota, että joku on ihastunut varattuun tyyppiin niin että näkökulma on tällä Helillä, tällä varattuun tyyppiin ihastuneella. Fiktiossa jos joku ihastuu varattuun tyyppiin, se on toki surullinen ja näin poispäin, mutta kaiken sen surun allakin se ajattelee koko ajan ja monta kertaa, että voi, onneksi rakkaani on löytänyt vierelleen jonkun, joka tekee hänet onnelliseksi, sillä muuta en hänelle toivo! En kyllä ole ikinä samastunut sellaiseen. Jos mä ihastun varattuun, tasan toivon että ne eroaa, ja jos niin todella käy, luikerran aina todella nopeasti olkapääksi. :DD Nuorena mua ahdisti se. Ajattelin että mä olen maailman ainoa niin paha ihminen, että toivon pahoja asioita mun ihastuksen suhteelle. (Kuvitelma tuli just fiktiosta: en näe kuin fiktiivisten tyyppien ajatukset!!) En kyllä ahdistu enää, koska fiktiosta huolimatta en tasan ole tässä(kään) asiassa mitenkään uniikki. Muutkin ihan varmana toivoo pahaa: ne ei vain halua myöntää sitä! No eipä Helikään halua myöntää edes itselleen, kun yrittää kimmottaa itsestään negatiivisia ajatuksia Nellystä. Mutta se on siellä. Se on siellä se paha ajatus! Se on mainittu, kuulkaa. Ai jumankekka. Tämä on toinen kerta mun koko elämässä, kun olen löytänyt sen fiktiosta, ja edellisellä kerralla niin ajattelevasta hahmosta muokattiinkin sitten ärsyttävästi tarinan pääpahis, ihan niin kuin sellainen tekisi ihmisestä kaikilla mittareilla pahan. Eikä tee. Mäkin olen (tai edes yritän olla) ihan kiltti, mutta silti mussakin on tunteita joita en itseeni haluaisi, niin kun kateutta ja mustasukkaisuutta. Niitä on muuten jännän vaikeaa kuvata edes osaksi omaa hahmoaan, kun niitä inhoaa niin paljon itsessäänkin!

      Toinen juttu on se, että jos kirjotettava hahmo on omakuva tai edes oma avatar, sydänsuruissa on joku ihmeellinen bounce back -efekti! Että kun omalla avatarilla tai omalla hahmolla on sydänsuruja, se saattaa kaatua hetkeksi niihin, mutta ponnahtaa ihan sairaan nopeasti pystyyn niin kuin olisi hiusgeelillä valeltu koko ukkeli. Just ja just niiden antaa surra. Jotkut osaa antaa. Heli on surullinen. Kai se on vaan kivempi kirjoittaa sydäntenmurskaajia niistä hahmoista, joihin samastuu, koska kukapa itse haluaa huvikseen samastua niihin hylätyksi tulemisen tunteisiin joita se yksin jäänyt tai jätetty osapuoli usein kokee. Mullakin on hahmoja vaikka kuinka, mutta vain Eetu on ikinä oikeasti kunnolla jätetty niin että tuntuu, ja vain Hello on ikinä konkreettisesti polvillaan rukoillut että älä jätä mua, mä muutun ihan sellaiseksi kuin sä haluat jos sä et vaan lähde. Ja kummastakin olen kirjottanut vaan pöytälaatikkoon ja outoihin vihjailuihin! (Hellon jutun tosin joskus paljastan.) Ainoan varsinaisen yksipuolisen rakkaustarinani sosiaalisessa tarinoinnissa puolestaan menin pilaamaan.

      En tiedä elääkö muut niin mukana hahmonsa tunteissa, että rajun surun kirjottaminen tuntuu ihan oikeasti pahalta, mutta mä elän, ja siksi mun näkökulmasta on sairaan rohkea veto kirjoittaa oma hahmo kärsimään.

      Okei. Samastun tähän niin, että jää analyysi vähän vähille, mutta jotain annan. Tiedätkö, kuinka leffoissa kuuluu koko ajan jotain taustamusaa tai muuta hälinää? Ei ikinä ole ihan hiljasta hetkeä? No tässäkin on sama taustahäly koko ajan: Eira puhuu, hevoset ravaa ja tuuli humisee. Koko ajan on se pieni meteli, joka kuuluu asiaan. Sitten se tulee: suuri paljastus. Ja sen jälkeen kirjoitit kaiken ihan haudanhiljaiseksi. Välillä kuuluu hetken aikaa lyhyesti ääniä, laukkapätkän alussa ja lopussa, mutta muuten on ihan hiljaista. Dialogikin on jossain ulkopuolella, eikä kuulu enää, koska näkökuolma on niiiiin syvällä Helin turtien ajatusten sisällä. Tulee mieleen elokuvaversio Puhdistuksesta: siinä on käytetty hiljaisuutta yhdessä kohdassa semmosena tehokeinona, että se oikein oikeasti korviin ihan sattui, kun se oli niin tosi syvää. Tämä on tosi taitavasti tehty.

      P.S. ai nii joo. Ekan kerran kun luin tätä, mun eka ajatus koko tekstistä lukemishetkellä oli, että onpa muuten Santtukin kuvattu kivasti heppakirjoineen.

  • #4704 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Ovikello soi. En halunnut mennä avaamaan. Minä halusin maata koko viikonlopun ja rypeä itsesäälissä. En halunnut mennä avaamaan myöskään siksi, että nurkissani oli pölypalloja, tiskit lepäsivät olohuoneen sohvapöydällä ja rikkonainen lasi oli pyyhitty yhteen kasaan ja piilotettu mikrokuvun alle ettei Nuoska menisi sitä sorkkimaan.

    Puhelin soi. Painoin punaista katsomatta kuka soitti. Puhelin soi uudelleen. Severi. Tökkäsin huti ja painoin vihreää. Nyt oli pakko vastata. Nostin puhelimen pääni viereen tyynylle.
    “Hei.”
    “Moikka Heli! Tuu avaamaan ovi, oon seissy täs jo melkee kymmenen minuuttia”, Severi komensi.
    “En mä oo kotona.”
    “Sie et oo kolannu lunta ni nään yhet kenkien jälijet ulos ja yhet sisään, joten tiiän et oot sielä. Tuu ny avaa.”

    Huokaisin ja nousin ylös hitaasti. Vedin verkkarit ja villasukat jalkaan ja laahustin ulko-ovelle. Tuuppasin oven auki ja koitin väistää kylmää viimaa tavoittamasta minua. Severi astui sisään ja nykäisi oven kiinni. Hänellä oli mukanaan raskaan näköinen lähikaupan muovikassi.
    “Mie toin lasagnen ainekset”, Severi nosti kassia minua kohti potkien kenkiään pois. “Aattelin että myö voitas tehä yhessä.” Tartuin kassiin, mutta en liikkunut paikaltani. En ymmärtänyt mitä Severi teki täällä. Miksen saanut olla rauhassa? Mies ripusti takkinsa naulaan ja käveli sitten keittiöön tervehtimään Nuoskaa. Mitään sanomatta hän kurkisti lattialla olevan mikrokuvun alle ja siivosi lasin sirut samalla kun minä otin hitaasti ne kymmenen, viisitoista askelta, jotka veivät minut keittiön puolelle. Pyyhkäisin ruokapöydällä makaavat paperit sivuun ja laskin kauppakassin niiden tilalle.

    “Mitä sä teet täällä?” kysyin Severiltä ja istuin tuolille, kun hän oli laittanut imurin takaisin siivouskaappiin ja tyhjensi nyt ruoka-aineksia pöydälle.
    Mies kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä. “Sie näytit niin hirviän väsyneeltä toissapäivänä ja eilen, ni mie aattelin että voisit piristyä jos mie tekisin siulle ruokaa. En kai mie oo häiriöks?”
    “Et oo. Ihan kivasti ajateltu. Kiitos”, nostin kantapäät tuolin reunalle ja kiersin kädet jalkojen ympärille. “Mä en kyllä ois jaksanu käydä kaupassa. Nuoskaki täytyy kans kohtapuoliin viedä ulos. Siivotaki pitäs…”
    “Hei kuule, ei siun tarvihe yksinäs tehä. Mie voin jeesiä kyllä”, Severi alkoi kaivella keittiön kaapeista pannuja, vuokia ja muita ruoanlaittovälineitä sillä samalla omituisen tutulla otteella, aivan kuin hän tietäisi jo, missä tarvittavat esineet olivat.
    “Mun pitäs käydä tallillaki. Mulla on lainahevonen, jota lupasin käydä liikuttamas”, taas alkoi tuntua siltä että kaikki kaatuisi päälle. Niin paljon tehtävää.

    “No myö tehhään nyt näin. Myö laitetaan nyt tää ruoka ja syödään. Sitten mie ajan siut sinne tallille ja voin käydä Nuoskan kanssa kävelyllä sillä välin kun sie ratsastat. Siivota voi joku toinen päivä, se ei ole niin tärkeää,” pannua lämmittävä mies tuumasi jonkinlainen auktoriteetti äänessään ja vilkaisi minuun. Nyökkäsin hänelle. Ehkä tämä tästä.

    • #4713 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tavallaan suloista ja lohdullista, että olisi sellainen ystävä, joka tulisi ja tosta noin vaan huolehtisi, kun on paha olla. Tai ylipäätään huomaisi ja ymmärtäisi huolestua. Heli on väsynyt, mutta vaikuttaa huojentuneelta. (Pystyn ymmärtämään ja samastumaankin, vaikka itse olisin niin kuin leijona jos joku yrittäisi tukkia mun pesääni silloin kun mulla on paha olla ja lasinsiruja mikrokuvun alla…)

      Tarinassa täytyy olla takapakkeja ja katastrofeja, mutta Heli on yksi sellaisista hahmoista, joita haluaisin niin kovasti suojella. Hänellä on ollut jo ihan riittävästi kaiken maailman huonoja miehiä, ja nyt on vielä tuollainenkin torvi joka kehtaa seurustella väärän naisen kanssa. Kaiken lisäksi Heli on opettaja. Kuvittelisi, että omassa toimistokopissaan voisi välillä vähän salaa romahdellakin (en tiedä, en ole ollut sellaisessa työssä). Opettajana olen kyllä ollut silloinkin kun mulla on sydänsuruja, ja ai että miten välillä on vaikeaa paasata argumentaatioanalyyseistä ja semmoisesta. Jos ei työkaverit huomaa, että jokin on vialla, niin opiskelijat kyllä huomaa. Ja peruskoulussa, jossa Heli on, se ei ole kauhean hyvä jutska. Ja joo, varmasti vähän jopa kaduttaa kaikkiin ylimääräisiin kuvioihin lupautuminen, niin kuin Salieri, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tosiaan on apua!

      Heli ottaa koko Eetun jutun niin raskaasti, että kuvittelisin hänen visualisoineen iltaisin itselleen jotain yhteistä tulevaisuutta jo. Reaktiosta päätellen jotain olisi näkynyt ulospäinkin, ja ehkä Eetua vähän vähemmän röllimäinen mies olisi huomannutkin jotain. Veikkaanpa, että moni muu tallilla on havainnut Helin käytöksestä jotain jo aiemmin, ja että Eetunkin luulisi hoksaavan moisen välttelyn.

      Kirjoitit kyllä sellaisen tekstin, joka vetoaa oikeasti mun tunteisiin. Lukemisessa parasta on uusien maailmojen näkemisen ohella se, että olen oikeasti niin monimutkainen olento, että pystyn kokemaan sääliä ja empatiaa täysin keksittyä ihmistä kohtaan. Nyt tunnen. 😀

    • #4714 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mun käy niiiiiiin sääliks Heliä ): ! Onneks on Severi, joka auttaa ja tekee lasagnea (vaikka se on pahaa ja jos joku tekis mulle sitä ni sais viedä taas mennessään).

      Heli on ollu mulle pitkään hahmona sellainen Täti-tyyppinen ihminen, ehkä elämänkokemuksensa takia. Nyt viimeisimmät tarinat on tehny Tädistä taas Inhimillisen hahmon, vaikkei tätikään paha ollut 😀 .

      Haleja Helille. Toivottavasti suru hellittää.

    • #4721 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nellyn kommenttiin jonkinlaisena vastineena, että kirjoitin taannoin (hyvin, HYVIN toisenlaiseen tilanteeseen kylläkin) ettei se katso ikää. Ei ihastuminen eikä sydänsurut. Siihen ei auta ikä eikä elämänkokemus.

      Severi on ihana hahmo, eihän tämä ole eka kerta kun se ilmestyy Heliä auttamaan, tosin tällä kertaa se apu on hyvin konkreettista. Tulee mieleen se mitä olen Sonjan historiasta kertonut ja hänen kavereistaan, jotka samalla tavoin tulivat vain ja toivat ruokaa tai muuta tullessaan sen ihmeemmin kyselemättä että saako ja voiko ja tarvitaanko. Edelleen: tilanne oli tietenkin erilainen, Sonjan kohdalla oli aivan päivänselvää että katastrofi on niskassa. Helin tilanne ei ole mitenkään selvä kun ei ulkopuolinen pääse hänen päänsä sisälle, joten Severi on itse vain lukenut tilanteen ja osannut päätellä että kaikki ei ole kondiksessa. Puuttuminen on vaikeaa jos suoraa avunpyyntöä ei tule, joten iso peukku tässä nyt Severille.

  • #4765 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    On vähä ollu IRL mieli maassa ni kirjottaminenki on ollu vähä hankalaa, mut koitan pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Plus nyt ku on kirjottamiskaveri ni kai sitä pallopeliä pelataan heittelemällä edestakasin 😀

    ”Mennäänkö tonne tupaan kahville? Mun kahvihammasta vähän kolottais”, Sonja kysyi virnistäen, laskiessaan Salierin riimua karsinan oven koukkuun. Hän oli juuri vienyt hevosensa tarhaan, jonne se oli jäänyt verryttelemään selkäänsä komean pukkisarjan avuin. Minun sisukaluni väänsivät itsensä kysymyksen voimasta umpisolmuun ja kädet alkoivat täristä. Ei, ei ja ei. En tahdo. En pysty. Sonjan hymy hiipui hiukan huomattuaan reaktioni.
    ”Ooks kunnossa?” Näin naisen katseesta että hän piti käytöstäni kummallisena. Ei ihmekään. Olin heittäytynyt hankalaksi muita tallilla kävijöitä kohtaan ihan yhtäkkiä. En halunnut kertoa pahasta olostani kellekään vaikka halusin tulla kuulluksi, mutta minusta tuntui, että olin selityksen velkaa Sonjalle. Antoihan hän minulle hevosensa lainaan. Sitä paitsi minusta Salieri oli ihan hirmuisen ihana hevonen ja olin saanut jo luotua jonkinlaisen yhteyden siihen.

    ”Kuule, tää on sit ihan typerä teinidraamalta kuulostava juttu, et oisin kiitollinen jos tää pysyis meidän välisenä, jooko?”
    Sonja nyökkäsi huolestuneen ja vähän myös kiinnostuneen näköisenä. Vilkaisin olkani yli ettei tallissa ollut muita ainakaan lähietäisyydellä ja kumarruin sitten vähän lähemmäs toista.
    ”Mä kuulin et Nelly ja Eetu seurustelee ja mä oon varmaan talliporukan ainoa joka ei sitä huomannu. Mä… Mä tykkäsin Eetusta. Sillee enemmän ku kaverina tai tallin isäntänä. Mä oon sillä tavalla typerä että mä ihastun oikeen sillee heittäytymällä. Just nyt tuntuu niin kuin mun sydän ois revitty silpuks ja poljettu tonne tallinoven eteen mutaan”, huitaisin kädelläni ovia kohti. ”Mä oon vältelly Eetua ja Nellyä parhaani mukaan sen jälkeen kun sain tietää. En mä pysty vielä olemaan normaali niiden seurassa. En varmaan oo muutenkaa.”
    ”Kyllä sen on muutki huomannu ettet oo ihan oma ittes, mut en kyllä osannu arvata että tilanne ois tää. Saaks sua halata? Ihan sillee nopee.”

    Sonja rutisti minua siroilla käsillään yllättävän kovaa. Rutistin takaisin. Olo helpotti hitusen, vaikka vastapainoksi alkoi itkettämään. Mutta vain sen verran että sen sai pidettyä kurissa.
    ”Mulla on kahvia termoksessa tuolla autossa. Se tosin on espressoa. Parempaa kuin peruskahvi, muttei jokaisen makuun. Jos siis haluut juoda kahvit mun kanssa, ei oo pakko”, vääntelin käsiäni, kun Sonja oli päästänyt irti.
    ”Kyl mulle kelpaa joku vähän parempi kahvi ku se ainainen Kulta Katriina”, Sonja naurahti.
    ”No mä haen sen, juodaanko tässä vaan?”
    ”Voidaan nuohota Salierin suitset samalla. Tää kuran ja hien määrä on järkyttävä.”
    Hymyilin naiselle. Hän kyllä osasi olla auringonsäteen pilkahdus muutoin harmaalta taivaalta.

    • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Kappalejako
    • #4771 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle tulee kaikista pahin mieli siitä, miten Heli sanoo huoliaan typeriksi ja itseäänkin typeräksi. No eikä ole kenenkään huolet typeriä, vaan jokaisella on ihan omat henkilökohtaiset maailmanloppunsa elämän varrella. Mun teki heti mieli vähäsen ravistella Heliä, jotta se tokenisi tuollaisista ajatuksista. On hirveää olla surullinen, mutta vielä hirveämpää on hokea itselleen samalla että on jotenkin väärin tai typerää olla surullinen sellaisesta asiasta. Siitä ei sitten oikein pääse ylikään, kun estää itseään suremasta ja käsittelemästä asiaa. Onneksi Heli on nyt edes Sonjan kanssa väleissä, kun Sonja ainakin on sellainen, että osaa kuunnella ja sanoa oikeitakin sanoja välillä. Ehkä Sonja saa Helin muistamaan, että ihmisellä on ihan täysi oikeus olla surullinen just niin kovaa ja kauan kuin on.

  • #5296 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    ”Tänään oli tosi hyvä sää, niin käveltiin Inkan ja Nuoskan oikeen pitkä metsälenkki. Laitan oheen kuvan Nuoskasta, kun tiedän ettei sua haittaa vaikka Nuoska on irti kiinnipitoaikaan. Eipä täällä muutenkaan kukaan vahdi semmoisia juttuja yhtään enempää kuin mitä Aittajärvellä vahditaan. Nuoskalla oli hirmuinen rallitus päällä ja jopa Inka luimisti sille. Inkasta puheen ollen, siitä on tullut kyllä ihan valtava rantapallo. Oon ihan superinnoissani, sillä tässä ei ole enää kuin pari kuukautta tiineyttä jäljellä ja sitten tulee pikkuvauva <3 Toivon että se varsa saa isänsä kirjavuuden. Mä taisinkin sulle kertoa siitä että suurin osa Spirituksen varsoista on kirjavia. Lupaan sitten lähettää sulle vauvasta kuvia. Mä kyllä haluan että sä hoidat sen varsan ratsutuksen. En luota itteeni tarpeeksi että uskaltaisin tehdä muuta kuin pohjatyön. Sen osaan, koska tein sitä Inkan kanssa silloin kun se oli pieni. Sä teit silloin niin hyvää työtä Inkan kanssa että en halua antaa tätä uuttakaan varsaa kenellekään muulle ratsutettavaksi. Soitellaan sitten maanantai-illalla! Melkoinen ikävä on kyllä, pitää tulla käymään siellä kun Inka on taas treenattavassa kunnossa.”

    Lähetin tekstiviestin Kristiinalle ja työnsin kännykän takaisin takin taskuun. Inka ei juonut enää purosta, vaan hamuili kuivia talventörröttäjiä maasta ja vilkuili minua välillä sen näköisenä että joko jatketaan matkaa. Raaputin sitä lavasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Inka lähti seuraamaan minua ja Nuoska kiisi heti edelle haistelemaan kaikki parhaat hajut ja syömään pupunpapanat ennen kuin ehtisin kieltää.

    Nuoskaloikka

    (Nuoskaa on niin mukavaa piirtää, kun tuntuu ettei tarvitse tehdä mitenkään hirmuisen tarkkaa työtä :D)

    • #5312 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      W-a-u! Sä oot ihan tosi hyvä piirtään 😀 ! Nuoska on tosi hieno ja tausta on tosi onnistunu.

      Lisäksi, sulla on hieno taika saada teksti tuntuu kevyeltä. Mä en oikeesti tajua. Oot ihan tosi hyvä 😀 !

    • #5386 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En kestä miten söpö Nuoska on. 😀 Sillä on niin söpö naama ja se on niin pörröinen, ja aina vaan sanon että teet sen hännän hyvin. Hehehehe olen saattanut harjoitella häntiä niin, että käytän Nuoskaa mallina. :DD Tykkään myös tämän kuvan väreistä. Tulee mieleen mun lapsuuden lempparikuvakirjat tästä värimaailmasta. Metsä on kuin satumaa.

      Miksiköhän odotan näitä Hopiavuoressa syntyviä varsoja niin tosi kovasti, vaikka yksikään niistä ei ole millään lailla mun? 😀

  • #6037 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Mulla on joku kirjoitusblokki nyt menossa ties kuinka monetta viikkoa, joten nauttikaa keskeneräisestä pätkästä, jonka halusin vain äkkiä ulos ettei se jää täysin lähettämättä.

    Inka oli varsan syntymän jälkeen heittäytynyt vielä hirmuisemmaksi pedoksi, kuin ennen varsaa. Se luimisteli ohi kulkeville tallillakävijöille, uhkaili purevansa ja muutaman kerran se jopa teki valehyökkäyksen tarhan aidan takana kulkevaa ratsukkoa kohti. Tamma parka oli kovin suojelevainen vauvaansa kohtaan, mutta antoi jostain syystä Cozminan käydä tervehtimässä pikkuista ja jopa leikkiä sen kanssa. Ilmeisesti Inka oli hyväksynyt valkoisen tamman varsalle jonkinlaiseksi aputädiksi tai joksikin sen sellaiseksi. Nuoskakin oli saanut käydä haistamassa varsaa, mutta en uskaltanut liiaksi päästää koiraa hevosvauvan lähelle, sillä se oli vähän arvaamaton.

    Eetu oli ottanut sydämensä asiaksi hoitaa Inka henkilökohtaisesti silloin, kun minä en ollut paikalla. Inka luotti mieheen melko paljon ja minä tiesin että voisin luottaa Inkan vaikka lopullisesti Eetun käsiin. Tamma oli aluksi luimistellut miehelle, muttei ollut purrut, ja kun varsa kipitti Inkan perässä kiltisti mukana tallista tarhaan, Inkakin oli rauhoittunut vähän. Toisesta elinpäivästään saakka varsa oli saanut olla Inkan kanssa tarhassa ympäri vuorokauden, joten sitä ei kukaan ollut turhaan käsitellyt. Olin painottanut kaikille, jotka minua vaivautuivat kuuntelemaan, ettei varsaan saa koskea ainakaan ensimmäiseen viikkoon, ellei ollut ihan pakko.

    ”Se on kyllä niin tärkeää, että varsa leimautuu emäänsä kunnolla ennen kuin kukaan muu menee lääppimään. Niin se oppii hevosten tavoille. En kyllä ymmärrä niitä jenkkejä, jotka menevät räpeltämään ennen kuin emätamma on edes päässyt haistamaan varsaansa!” luennoin Sonjalle, jolle olin vastikään ojentanut kympin setelin vedon voittamisesta. Hän oli taittanut setelin ja tunkenut taskuunsa.
    ”Sä oot kyllä perehtynyt huolella näihin varsajuttuihin”, Sonja tuumasi katsellen, kun kirjava varsa loikki ympäri maassa makoilevaa emäänsä.
    ”Me asuttiin aiemmin Aittajärvellä siellä Kristiinan tallilla Inkan kanssa. Siellä syntyi paljon varsoja ja oli nuoria hevosia, niin tuli opittua kans melkoisesti”, hymyilin ja napsin jälleen kerran muutaman kuvan ja vähän videotakin Inkasta ja varsasta.
    Näin sivusilmälläni että Sonja katsoi minua hetken. ”Tiedätkö, sä vaikutat tosi paljon onnellisemmalta kuin aiemmin.”
    ”Ai. Niinkö?”
    ”Joo, sä hymyilet ja naurat paljon enemmän.”
    Vilkaisin Sonjaa ja käänsin sitten katseeni takaisin hevosiin sanomatta mitään.
    “Mitä mieltä ite oot? Millanen olo sulla on tän jutun suhteen?”
    Suljin silmäni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. “En mä varmaan oo ihan yli. Nyt alkaa olla semmonen fiilis että mä pystyn hyväksymään mun… tunteet ja näin. Ei oo enää semmonen vihainen olo, mut ehkä vähän tyhjä”, pidin hetken taukoa ja mietin. “Mä pystyn puhumaan Eetun kanssa kyllä noin niin kuin talliasioissa ja sen semmoisissa, mutta mä en jotenkin osaa olla Nellyn kanssa. Siks en oo käyny tuvassakaan viimeseen, mitä, neljään kuukauteen?”
    “Tulisitko sä mun kanssa tupaan kahville? Mä lupaan keksiä jonkun tekosyyn, jos alkaa tuntua pahalta”, Sonja ehdotti ja tuuppasi itsensä aidalta seisomaan ja odotti minun sitten tekevän samoin. Ei kai tässä muu auta. Jos pitäisi veikata, niin Sonja saisi minut puhuttua jotakin kautta tulemaan mukaansa. Niinpä kutsuin Nuoskan mukaan ja seurasin naista pihan poikki päätalolle ja ovesta sisään. Tuntui, kuin kävelisin suoraan pedon suuhun ja pian kaikki tietäisivät kamalat ajatukseni ja vihaisivat minua. Järki sanoi muuta, mutta tunteet veivät mennessään.

    Keittiön pöydässä istui Noa naputtelemassa jotakin kännykkäänsä. Kuullessaan meidän tulevan huoneeseen, hän säpsähti, sulki puhelimen näytön ja hänen korvansa helahtivat punaisiksi.
    “Flirttiviestejäkö sä laittelet jollekulle? Kuka on kieputtanut meidän helsinkiläispojan pikkusormensa ympäri?” Sonja virnuili kävellessään kahvinkeittimelle.
    “Frendille vaan viestiä. Säikähdin vaan teitä”, mies mutisi ja pyyhki viestisovelluksen pois näytöltä. Haettuani tyhjän kupin itselleni, istahdin ikkunaa lähimpään tuoliin.
    “Juu, juu. Mikset oo keittäny kahvia? Tää on kaikki kylmää”, Sonja kysyi kaataen puoli pannua kahvia viemäristä alas. Huuhdeltuaan kannun hän alkoi mittailemaan uutta kahvia. “Ainahan täällä on joku jonka kahvihammasta kolottaa.”

    • #6060 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Heei, mua ainakin auttaa just se, että julkaisee ja kirjoittelee mitä vain, kun on blokki. Ja näköjään siinä (ainakin teidän muiden kohdalla) käy niin, että mä tykkään yhtä lailla näistä blokinpurkuteksteistä. 😀 Tämäkin on kaikkea sitä, mistä Hopiavuoressa unelmoin: heppoja, erilaisia tunnelmia ja niiden välittymistä, sekä ennen kaikkea ripaus niitä ihmissuhteitakin. Kaiken lisäksi tämä on musta tosi hieno tapa tuoda esiin lisää Helin hevosfilosofiaa, joka on erilainen kuin monella muulla — valitettavasti, saanen sanoa, sillä suurin osa Helin jutuista kuulostaa musta tosi hyvältä! En olisi varmasti itse osannut kertoa oman hahmon filosofiaa yhtä hyvin ja tarinallisesti, vaan olisin sortunut selostamaan. Onneksi saan kuitenkin olla täällä teidän kanssanne ja oppia joka päivä. 😀

      Ehdit lyhyessä jutussa myös sorkkimaan sekä Helin että vähän muidenkin laajempia tarinoita, ja musta se on aina hienoa (erityisesti varmaan nyt, kun se on yksi niistä asioista, joiden suhteen mulla itselläni on ollut koko kevään vaikeuksia). Kaiken kaikkiaan tässä tekstissä on niin paljon järkevää sisältöä ja hienoja viilattuja yksityiskohtia, että se on mulle ihan kokonainen, hyvä tarina. Hieman puolueellinenhan olen, kun tällaiseen yhteiseen tarinointiin hurahtaneena en edes kaipaa mitään selkeää draaman kaarta tarinaan tunteakseni sen kokonaiseksi — ja yli puolessa Hopiavuoren jutuistahan sitä ei ole.

      Tsemppiä blokin kanssa. Voi poka miten suuri osa meistä ihan varmasti osaa samastua siihen, että se tuntuu raastavalta. Nyt vain juttuja matalalla kynnyksellä julki, jos niitä vain tulee. Mua itseäni auttaa myös näkökulman tai tekstilajin vaihtaminen välillä: jos ei liikaa ahdista, sitä kannattaa koettaa. Tai saisiko jonkin muun elämän osa-alueen kertominen kirjoituslihakset vetreytymään taas? 😀

  • #6818 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kahvia ja pullaa

    “Oisikko tullu tuonne tupaan kahville? Siellä on pullaa kans”, Nelly kysyi minulta toiveikkaan kuuloisena varmaan kymmenennen kerran tällä viikolla.
    “Juu…” mutisin hajamielisesti keskittyessäni tarkastelemaan Surren takakaviota, josta oli haljennut pieni pala irti. Tajusin Nellyn kysymyksen sisällön vasta, kun nainen henkäisi yllättyneenä.
    “Oho, oi kun kiva! Mä… Mä meen keittämään sitä kahvia”, Nelly takelteli ja pakeni paikalta suulin kautta. Jäin tuijottamaan naisen perään. Olin vältellyt tätä tilannetta monta kuukautta, sen näki Nellyn kasvavasta raskausvatsasta, mutta nyt olin lirissä. Surre nykäisi jalkansa irti otteestani ja talloi samaan syssyyn varpaani. Nuoskakin näytti tuijottavan minua syyttävästi, sillä se ei ollut saanut hammastikkua aamulla. Tämä päivä oli näköjään vain paranemassa.

    Pyörittelin keltaista kahvikuppia käsissäni Nuoskan maatessa jaloissani varpaidenlämmittimenä. Tuvan keittiön verhot olivat vaihtuneet kirkkaamman värisiksi ja pöydän päällä lepäsi sievä kaitaliina. Vanhat Ilkka-Pohjalaiset oli pinottu siististi ikkunalaudalle kukkivan punaisen pelakuun viereen. Nelly pyöritteli leipäpussin sulkijaa toisessa kädessään ja naputteli vatsaansa toisen käden sormillaan. Hänen kyntensä olivat kasvaneet tavallisia hevosen omistajan kynsiä pidemmiksi
    “Miten sulla on menny Inkan kanssa mammaloman jälkeen?”
    “Ihan hyvin. On se vähän menettänyt lihasta, mutta pikkuhiljaa keräillään kuntoa taas.”
    Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Seinällä oleva kello tikitti hiljaa.
    “Entäs Cozmina? Onko se saanut tarpeeksi liikuntaa?”
    “Juu, oon mä sillä ratsastanut jonkun verran ja täällä on onneks muita jotka voi Cozminaa liikuttaa”, Nelly hymähti. Hiljaisuus laskeutui taas. Hörppäsin kahvia ja Nelly seurasi mallia. Vilkaisin hänen kasvojaan. Ilme paljasti tilanteen olevan hänelle yhtä epämukava kuin mitä se oli minulle. Vedin syvään henkeä ja huokaisin.
    “Mä oon pahoillani, että oon vältelly sua näin pitkään.”
    “Mäkin haluun pyytää anteeks. Mä en oikeen tiedä mitä mä oon tehny, mut silti. En mä haluu että meidän välillä on näin paljon kitkaa”, Nelly tarttui heti kiinni anteeksipyyntööni huojentuneen oloisena.
    “Et sä oikeestaan oo tehny mitään. Mä oon vaan tampio”, huokaisin ja painoin kasvot kämmeniini. Nelly oli hetken hiljaa.
    “Mä en oikeen ymmärrä.”
    Oli minun vuoroni pysyä hiljaa. Ajatukseni poukkoilivat pitkin päätäni, enkä meinannut saada yhdestäkään kunnolla kiinni. Lopulta tein päätöksen kertoa totuuden.
    “Mä oon vaan niin helvetin kateellinen sulle”, paljastin peittäen yhä kasvoni. En kyennyt katsomaan Nellyä silmiin.
    “Mulle? Mitä mulla on mistä oisit kateellinen? Sulla on aivan mielettömän upeet hevoset, tosi hyvin koulutettu koira ja sä näytät aina niin ammattimaiselta kouluratsastajalta, kun istut hevosen selässä!”
    Hämmennyksissäni katsoin Nellyä. Mitä hän oikein selitti?
    “Sulla on vakaa parisuhde, upea mies ja sä oot raskaana. Sä olet raskaana! Sä saat lapsen! Oman pienen lapsen, jonka sä saat kasvattaa yhdessä sun miehen kanssa. Sä saat tehdä sen kanssa matikan läksyjä ja opettaa sitä tunnistamaan syötäviä marjoja ja näyttää miten hevosta harjataan oikein. Sä saat tehdä niin paljon asioita, joihin mulla ei ole mitään mahdollisuutta!” Taisin kuulostaa jo hysteeriseltä viimeisen lauseen kohdalla, mutta en enää välittänyt. “Ja sä veit Eetunkin mun nenän edestä…” mutisin, ja hautasin kasvoni takaisin käsiini. Kyyneleet olivat kastelleet poskeni. Pitkän aikaa istuimme keittiön pöydän ääressä, minä nyyhkyttäen ja Nelly hiljaa, yhä leipäpussin kiinnikettä sulkijaa kädessään räpeltäen.

    Ikuisuuden kuluttua sain itseni koottua.
    “Mut se ei oo sun vika, eikä mun pitäis olla sulle vihanen tai katkera tai mitään”, nyyhkäisin. “Sä olit rohkeempi kuin mä ja sä teit sen alotteen, johon mä en pystynyt.”
    Nelly nousi tuoliltaan ja istui viereeni. Hän tarttui minun käteeni ja kiersi toisen kätensä hartioitteni ympäri. “Mä en oikeen tiiä mitä sanoa”, Nelly silitti olkapäätäni. “Mä oon varma että sä löydät vielä jonkun ihan mielettömän upeen ihmisen, jonka kanssa sä saat kaiken ja enemmän ku mitä mulla on. Ja kyl sä saat olla mulle vihanen, jos haluut, mut ei pidetä mykkäkoulua, jooko?”
    Nyökkäsin hänelle ja niiskautin.
    “Tarviikko sä nenäliinan?”
    Nyökkäsin uudelleen, ja Nelly nousi hakeakseen keittiön vetolaatikosta paketin nessuja. Sitten hän palasi viereeni ja veti minut tiukkaan halaukseen. Hänen toimintansa oli jotenkin niin kovin äidillistä. Hänen vauvansa tulisi olemaan rakastetuin pieni lapsi koko Otsonmäellä. Mutta sitä ennen varastaisin pienen lämpimän hetken Nellyn halauksessa, vaikka se tuntuikin ehkä hiukan väärältä.

    • #6820 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ihana, katkera, surkea, valtavan rohkea Heli! En olisi ikinä, siis todellakaan kirjaimellisesti ikinä osannut nähdä tätä käännettä tulevaksi. Miten Heli edes pystyi tuohon? Mutta jotenkin kauhean hyvä että pystyi, koska tämä tilanne olisi muuten pysyvä patti (siitä tietysti saisi kovasti kirjoitettavaa aikaiseksi, mutta kivempi se näin on). Ja niin kauniisti kirjoitettukin vielä.

    • #6826 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos en kommentoi enää tämän jälkeen tänne, se johtuu siitä, miten menehdyin. Kuolin kun Heli on niin ihana. Ei vain tässä, vaan kun hän on niin kiltti Eirallekin ja kaikkea, mutta silti erityisesti just tässä. Heli on ihana, koska hän on niin lempeä ja hellä, mutta myös koska hän on niin äärettömän rohkea. Vaikka Nelly ei olekaan koskaan yrittänyt olla hänelle millään lailla uhka tai kilpailija, Helin näkökulmasta hän on juuri sitä. Musta on todella villi, pelottava ja hieno ajatus, että on ihmisiä, jotka uskaltaa jopa kilpailijalle ja uhalle näyttää, miten ne kärsii ja miten ne on hävinneet.

      Nelly on lisäksi tässä mielenkiintoinen uhka. Nellyhän on pelottava vastus: nuori ja nätti, ilmiselvästi sosiaalisesti taitava, Eetun suojeluksessa. Nellyllä on myös se, mitä Heli taitaa eniten haluta: lapsi, perhe. Näiden asioiden lisäksi Nellykin on kuitenkin samalla lämmin ja kiltti ihminen, ellei nyt tuittupäisyyttä oteta lukuun. Vihamiehistä rakastavaisiksi on aika tuttu kuvio, mutta paljon harvemmin pääsee lukemaan tarinoita, joissa vihamiehestä tulee ystävä, vaikka ihan siitä ei olekaan tässä vielä kyse. Ne on aika harvassa oikeastikin, mutta kyllä niitä tapahtuu.

      Mutta oikeasti, kerrankin en tiedä mitä sanoa ja kommentoida, vaikka ihan ammatiksenikin puhun läpiä päähäni. Tämä on taas sellainen tarina, jonka suoran linkin säästän suosikkilistallani.

    • #6827 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Heli on IHANA. Rakastan tätä tarinaa, rakastan Heliä ja Nuoskaa ja kaikkee ja Inkaa ja vauvoja jajaja. Tää tarina ihan oikeasti kosketti mua ja vähän ehkä kyynelehdin (miten niin elän nellyä). Ihana!

  • #7555 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    (Oon ollut irl ihan pirun kiireinen (työharjoittelut, opiskelu ja muu elämä), joten en oo ehtinyt kirjoitella. Ehkä Helillä on samanlainen meno…)

    7.5.2021
    Olin juuri raahautunut kotiin koululta ja halusin vain rojahtaa olohuoneen sohvalle viltin alle ja nukkua päiväunet, mutta Nuoska tuli minua vastaan eteisessä häntä heiluen. Pudotin laukkuni ja pinon paperikansioita lattialle ja kumarruin silittämään koiraa.
    ”Hei Nuoska, anteeksi että meni taas pitkään. Niin, palaveri venyi”, juttelin eläimelle. Se napitti minua kultaisilla silmillään ja näytti ymmärtävän minua. ”Käydään ulkona ennen kuin mä jatkan töitä. Ootas, kun vaihdan kengät jalkaan niin mennään sitten.”

    Pujotin Nuoskalle pannan kaulaan ja kiedoin hihnan vyötäisilleni. En ehtisi tänäänkään tallille, kun viimeisimmän käännöstyöni deadline oli lähestymässä ja olin auttamatta myöhässä. Niinpä kaivoin puhelimeni taskustani kävellessäni metsäpolkua pitkin ja etsin WhatsAppin keskustelulistasta Eiran nimen. Sitten naputtelin viestin Eiralle jo neljättä kertaa tällä viikolla.

    ”Moikka taas! Mulla on yhä kova kiire töiden kanssa. Olisitko halunnut ratsastaa Inkalla taas tänään? Saat ihan vapaasti valita mitä teet. Jos Eetu antaa luvan, voit mennä vaikka maastoon. Olisi kiva myös, jos voisit juoksuttaa Surrea vähän. Se sujui sulta sen verran hyvin viimeksi, että uskon että osaat. 🙂 Lupaan sulle kyllä jotakin palkkaa, kun oot näin paljon mua autellut!”

    Huokaus. Olisihan se hirveän mukavaa päästä itse ratsaille, mutta minkäs teet, kun koneella piti istua päivät pitkät.

    • #7578 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sattuipa tulemaan viriketarina äärimmäisen oikeaan kohtaan! Eira tarvitsee kasvun paikkoja ja saa niitä tässä.

      Musta on vieläkin hellyyttävää, miten Heli on ottanut Eiran siipiensä suojaan. Heli näkee Eirassa varmasti ihan muuta kuin Eetu, jolle Eira on aina kiukutteleva ja epävakaa penikka. Helikin on nähnyt hänestä sen puolen, mutta jaksaa silti uskoa kaikkeen siihen muuhunkin, mitä Eira on. Opena inhoan, että ihmisen koko persoonaa heijastellaan open ammattia vasten, mutta tällaisina hetkinä sitä tekee itsekin. Olisipa kaikilla Eiroilla koulussakin Helin kaltaisia opeja, jotka näkevät nuorissa potentiaalia vaikka he mokaavat. Tai olisipa Helejä muussa elämässä tarpeeksi vaikuttavissa asemassa, niin kuin tällä Eiralla. Mulla oli kolussa kaksi tämmöistä, eikä mun lähtökohdista olisi ikimaailmassa ponnistettu tänne asti ilman heidän vankkumatonta uskoaan muhun.

      Helin kiireet on hirveitä (ja hehe tutun tuntuisia näin keväisin ja kirjoitusten maissa), mutta onpahan erinomainen selitys miksi Heli on ollut nyt hiljaisempi. 😀

Vastaa aiheeseen: Helin päiväkirja
Tietosi: