Kissi

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Kissi

Tämä aihe sisältää 11 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ilona Eronen 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8860 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Fwb-t Tiny Kitten Kisses

  • #8861 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskarille oli pitänyt kertoa moneen kertaan, että Tiny Kitten Kisses oli toistaiseksi hänen isänsä hevonen, eikä suinkaan matkalla Matteo Locatellille Hopiavuoren hevostallin kautta. Lopulta sen ymmärrettyään Oskari oli soittanut isälleen noin neljä kertaa, jotta Olavi Susi oli saanut selitettyä tarpeeksi monesti, että kunhan Oskari saisi sponsorinsa takaisin, hevonen olisi Oskarin samalla hintaa, jonka Olavi oli siitä maksanut.

    Prosessissa meni monta päivää, mutta kun tieto lopulta meni perille asti, Oskaria ei pidellyt aloillaan enää mikään. Tai siis mikään muu kuin ruutuvihko ensimmäisenä iltana Hopiavuoren hevostallilla taas melkein-hevosenomistajana.

    Ensin Oskari suunnitteli. Hän kulki vihkonsa kanssa kahvipöydästä hevosensa luokse ja tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin Inarin tekemiä voisilmäpullia silmät sirrillään ja suu tiukkana viivana. Hän kirjoitti vähemmän kuin näytti ajattelevan, mutta pysähtyi joskus töissäänkin kesken kaiken vetämään ruutuvihkonsa takataskustaan, kun sai jonkin uuden idean. Parissa päivässä hänen kirjoittamisensa kuitenkin loppui ja ruutuvihko katosi kuvasta. Melkein katosi Oskari itsekin.

    Kun Oskari oli tallilla, hän oli työn touhussa. Jos hän ei tehnyt palkkatyötään, hän ratsasti, ja ellei hän ratsastanut, hän venytteli hevostaan. Sitten hän jo säntäsi matkoihinsa, jotka taittoi tallille taas juosten säässä kuin säässä.

    Camilla sanoi, ettei Oskaria näkynyt paljoa kotona muutoin kuin nukkumassa tai syömässä hurjia annoksia ruokaa ja nielaisemassa neljä kananmunaa välipalaksi pikavauhtia. Milan ihmetteli, mihin Oskari sitten oli joutunut, kun ei notkunut tallilla eikä hänenkään kanssaan. Oliko Oskarilla kenties salaa muita parhaita ystäviä? Vaikka vakoilijaverkosto (Hello) teki töitään, Oskarista ei ollut havaintoja kuin iltamyöhäisiltä juoksulenkeiltä ja Otsonmäen Ässän kassalta tallin ja kodin lisäksi.

    Olavi sen sijaan tiesi tarkasti, missä hänen poikansa luurasi, mutta kukaan ei huomannut kysyä sitä häneltä, sillä eipä hän Otsonmäellä edes asunut. Oskari oli muuttanut taas suurin piirtein asumaan punttisalille ja maapohjahallille. Hän ei ollut tyhmä kaveri, mitä urheiluun tuli. Vaikka väri oli palannut hänen kasvoilleen miltei heti hevosen saavuttua tallille, ja vaikka hän oli ryhtynyt taas syömään, hän ei repinyt salilla samaan malliin kuin Ukon aikoihin. Kunto kasvoi, kun sen eteen teki töitä, mutta samalla tavalla se laski, kun työskentelyn lopetti, ja sen Oskari tiesi. Hän oli päättänyt olla nopeasti entisessä hyvässä kunnossaan, eikä halunnut hajottaa paikkojaan tekemällä liian raskaita harjoituksia liian nopeasti. Sen sijaan hän lymysi salilla tekemässä loputtomasti toistoja pienillä vastuksilla ja meni kotiin venyttelemän aina maapohjahallilla tehtävien yleiskunto- ja tasapainoharjoittelun kautta.

    Oskarin määrätietoisuus oli ihailtavaa, mutta prosessin eteneminen ei ollut silti yliluonnollisen nopeaa. Se ei Oskaria kuitenkaan lannistanut. Hän salli itselleen kaksi vapaailtaa joka viikko, jolloin harjoitteli vain aamupäivisin, ja käytti ne illat käyskennellen hevosensa kanssa milloin missäkin Hopiavuoren markin liepeillä. Tiny Kitten Kisses oli ollut pelkkä urheiluväline Oskari Sudelle ehkä kaksi ensimmäistä päivää, mutta siitä tulisi nopeasti myös lemmikki, kunhan Oskari lopulta uskaltaisi luottaa siihen, ettei sitä vietäisi häneltä pois.

    Kun Oskari opetteli luottamaan, Eetu opetteli muistamaan uuden hevosen nimeä. Se oli Kissy. Eetun projekti ei edennyt kuitenkaan mihinkään. Tallilla kukaan ei tiennyt tai välittänyt, mikä uuden hevosen virallinen nimi oli, mutta nopeasti kaikki kutsuivat hevosta Kissiksi — jopa Oskari, joka oli aluksi urputtanut, ettei hänen ratsunsa mikään kissimirri ollut, vaan hevonen.

    • #8868 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Pienet voitontanssit tähän väliin, koska olin taas oikeassa. 😀 Onneksi, koska muuten olisi mennyt melkoinen läjä omaa tuotantoa hukkaan, kun suolsin jo kauan sitten sisältöä satavarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan.

      Ai että on ihanaa taas tällainen edistys-aiheinen pikakelaus, jossa treenataan ja kehitytään. Urheiluteema kiinnostaa mua ainakin aina. Ja tietenkin uudet hevoset ja niiden kanssa yhteistyön aloittelu ja tutustuminen. Ihanaa!!

      Toivottavasti Oskari tosiaan osaa innostuspäissään pitää kunnianhimoiset suunnitelmansa jossakin aisoissa, ettei vallan väsähdä kaikkeen tuohon himosuorittamiseensa.

      En nyt kykene kommentoimaan oikein mitään muuta järkevää, kun oon vaan niin innoissani Oskarin uudesta hevosesta! 😀

  • #8876 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Mikä tamma!

    Vaikka sillä oli maailman tyhmin nimi, ja vaikka se oli tamma, se teki töitä niin kuin olisi ollut tunnetun niminen ori. Se ei osannut kaikkea, mitä Ukko oli osannut, mutta olihan se vielä nuori, eikä siltä puuttunut motivaatiota. Se yritti parhaansa ihan koko ajan, eikä siihen kerta kaikkiaan voinut turhautua.

    ”Mä arvasin tämä, Oskari”, Milan sanoi narisevalla äänellään. Hän käytti sitä aina silloin, kun valitti jostain, eikä ollut ihan tosissaan. Keskeytin Kissin ravin ihailun sen selästä käsin ja hidastin käyntiin.
    ”Minkä sä arvasit?” huikkasin hänelle melkein kentän toiseen päähän, vaikka välissä oli Hello Skotteineen, tai oikeastaan Skotti Helloineen, sekä Cozminalla sinnikkäästi volttaava Helmipuron Eira.
    ”Että sä unohtat minut heti että löydät uus nainen”, Milan narisi.
    Naurahdin ja pärisytin huuliani. Kaikkien täytyi tietää, että Milan vitsaili.
    ”Ei ole naurun asia.”
    ”Mä lupaan olla myös sun kanssa. Mutta katso Milan! Ootko nähny tämmöstä lisättyä ravia tämmösellä hevosella ennen!”
    ”No en ole en”, Milan vastasi jo ennen kuin ehdin edes siirtyä takaisin raviin.

    Enkä ollut minäkään. Kissi ei yrittänyt laiskotella ollenkaan. Sen lihaskunto ei ihan riittänyt siihen, että sen ryhti pysyisi koko ajan erinomaisena ja muoto säilyisi pitkään kauniina. Silti se ravasi mitä pehmeimmin ne melko lyhyet ajat, jotka se jaksoi. Annoin sen mennä vielä yhden kahdeksikon kentän keskellä Helmipuron Eiraa väistellen, mutta sitten pyysin taas käyntiä. Oli aika antaa sille taas pitkät ohjat ja hetki aikaa rentoutua. Sillä ei selkeästi ollut ratsastettu tavoitteellisesti ylipäätään hirveän paljoa, eikä sen kunnosta ollut huolehdittu ainakaan puoleen vuoteen niin hyvin kuin olisi pitänyt. Taputin ratsuani kaulalle ja rapsuttelin sen säkää samalla kun laskin jalkani jalustimista. Hyvä tyttö. Hienosti yritit.

    ”Katsoisitpa minuakin vielä joskus noin”, Milan huokaisi Biffen kävellessä paljon reippaampaa käyntiä kentän sisäpuolelta ohitsemme.
    Hymyilin Milanille. Hän kuitenkin yritti olla hassu.
    Jostain syystä Hello vastasi moikkaukseeni vain vaisulla nyökkäyksellä, kun ilmoitin yleisesti kaikille lähteväni Kissin kanssa maastoon kävelemään.

    • #8880 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Awww! Oskari sai Kissinsä sittenkin! Ja miten ihanaa kaikki onkaan taas kun alla on täydellinen hevonen vaikka sillä on naurettava nimi. Tästä tekstistä ei Oskaria taas tunnistaisi, kun viime aikoina se on ollut niin jotenkin alamaissa, huonommuuttaan poteva, kuten taisin sanoa joskus. Mutta minä olen lukenut tämmöisen Oskarin joskus aiemminkin, muistaakseni reilu pari vuotta sitten kun Oskari valmensi Outia tai miten se nyt oli. Silloin oli myös sellainen Oskari maisemissa, joka sai Outin hyppäämään Jussilla esteitä ja mitä kaikkea. Toivottavasti Oskarin onni jatkuu vielä, tässä kun on näitä jalkavaivaisten hevosten omistajia jo pari kappaletta ja masentaahan se.

  • #9276 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Valmentaja Susi

    ”Onko sulla totaniin- öö, mites sulla on toi…”, lähestyin Oskaria, joka harjasi Sinttiä karsinassa.
    Se vain katsoi mua kohottaen aavistuksen toista kulmakarvaansa. Oskari siis, ei sen hevonen. Sillä ei ollut edes kulmakarvoja, ainakaan sellaisia kuin ihmisillä.

    Oskari osasi sillä tavalla hiljaa odottaa, että sain puhuttua loppuun. Se oli tehokkaampaa kuin painostaminen, sillä lisäkysymyksien esittäminen sai mut yleensä kiertelemään vain lisää.

    ”Tai siis onks ens perjantai sun vapaapäivä?” sain lopulta kakaistua ulos.
    Kädet hikosivat, vaikka ne olivat kylmät.
    ”Joo”, Oskari vastasi. ”Miten niin?”
    ”No kun tota, öö. Sitä vaan, kun… Että niin voisinkohammää.”
    ”Tä?”
    ”Että kun olis valmennus tuollanoin”, sanoin nopeasti ja hiljaa toivoen, ettei se kuullut.
    Nyt jos se lopullisesti jättää mut – siis valmentajana – niin pulassa ollaan. Sentään mä tällä kertaa kysyin siltä ihan luvan, ja vieläpä etukäteen.
    ”Missä on? Kenellä?” Oskari-parka yritti saada musta selvää, kun vääntelehdin karsinan ovensuussa.
    ”No siellä niin!”
    ”Missä niin?!”
    ”Siellä missä on ne kisat. Minjan kanssa menisin.”
    ”Aaa. No senkus menet”, Oskari sanoi.
    ”Aijaa?”
    Noinko helppoa se muka oli? Oskari vain jatkoi harjaamista niin kuin ei mitään.
    ”No mikä sua estää?” se ihmetteli.
    ”No emmä tiiä, kun mä aattelin että sä suutut, mutta jos sulla on kuitenki sillon vapaapäivä etkä sä ees tuu tallille, niin…”
    ”Emmä suutu”, Oskari tuhahti söpösti.
    ”Lupaatko?”
    ”En.”
    Katsoin sitä pelästyneenä. Siis aikoiko se nyt kuitenkin suuttua…?
    ”No joo joo. En suutu”, se naurahti, sipaisi kokeeksi Sintin lapaa ja tarkasti kädestään, ettei siihen ollut jäänyt pölyhiukkastakaan. ”Se on hyvä tilaisuus. Kannattaa mennä”, se sanoi valmentajaäänensävyllään.

    Ahaa, se oli kai yrittänyt vitsailla sanoessaan, ettei luvannut olla suuttumatta. Naurahdin mukana vähän jälkijunassa.
    ”Okei. No mä alan sit sopia sitä asiaa Minjan kanssa, että mennään perjantaina. Ni otetaan sit lauantaina vähän kevyempi joku palauttava treeni”, kaavailin ääneen tehden samalla lähtöä, mutta pysähdyin sittenkin.

    Olin taas puhunut niin kuin olisi jokin itsestäänselvyys, että Oskari valmensi mua. En tiennyt, oliko se edes huomannut, että olin alkanut lähettää sille MobilePaylla sopivaksi katsomiani summia aina valmennuksien jälkeen ilman, että asiasta oli oikeastaan edes puhuttu. Mitään virallista ei oltu koskaan sovittu, enkä ollut kysellyt mitään tilinumeroita.

    ”Oskari kuule”, sanoin sitten ja käännähdinkin vielä puoliksi takaisin.
    ”No?”
    ”Tota kun- niin että- ööh”, sanoin ja jäin katsomaan sitä odottaen, että se päättelisi loput itse.
    ”Onks sulla joku hätänä?” se kysyi ihan vilpittömästi siinä missä Alex olisi vastaavassa tilanteessa ravistanut mua kuin seonnutta seinäkelloa ja sanonut, että tokene nyt, nainen.
    ”Ei… tai en tiiä, tai siis ei. Voisiksä tota- tai ei mitään oikeestaan”, sanoin ja lähdin karkuun.

    ”No mitä nyt?” kysyi Oskari, jonka pää kurkkasi karsinasta käytävän puolelle, jonne olin paennut.
    Okei, olisi pakko uskaltaa kysyä. Joskus vain piti tehdä epämukavia asioita. Palasin takaisin karsinaan, ettei koko kylä kuulisi. Oskari odotti vieläkin hiljaa, mutta sekin alkoi jo näyttää vähän hermostuneelta. Siis ei vihaiselta, vaan siltä, että se pelkäsi mun sanovan ääneen jotain arkaluontoista keskellä tallia.
    ”Äh. Tyhmä juttu. Unohda”, mutisin, vaikka ei minun niin ollut pitänyt sanoa.
    ”Kerro nyt!” Oskari parahti ja loi silmäyksen kattoon kuin hakien apua sieltä suunnasta. ”Tai älä oikeestaan”, se korjasikin heti perään. ”En mä ehkä haluukkaan tietää.”

    Sinttikin alkoi kyllästyä ja hamusi mun taskua, koska oli tottunut saamaan multa syötävää. Salaa Oskarilta tietenkin. Tai niin ainakin kuvittelin.
    ”Voisiksä olla ihan virallisesti mun valmentaja?” kysyin hiljaa Sintiltä paijatessani sen sileää poskea.
    ”Toiko sun asia oli?” Oskari hörähti siirtyen harjaamaan hevosen selkää.
    ”Joo”, vinkaisin vakoillen sitä Sintin kaulan ali.

  • #9284 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Minicup

    Se oli ollut ihana ratsastus! Kerrankin maneesi oli ollut alusta loppuun tyhjä. Olin saanut olla Kissin kanssa ihan rauhassa ja oikeasti keskittyä. Se taisi olla ensimmäinen sellainen kokonainen ratsastuskerta, kun niin kävi. Ehkä sen takia kaikki olikin ollut niin ihanan sulavaa. Kissikin oli ollut kuin voista tehty hevonen: rento, joustava, liukas liikkumaan ja muutenkin kokonaan pehmoisa. Vielä kun olisi saanut valmentajan paikalle, kaikki olisi ollut täydellistä…

    Ajatuksissani kierteli silti yksi häiritsevä elementti. Minicup. Toisin kuin olin nimen perusteella luullut, se ei ollutkaan shetlanninponeille suunnattu ratsastuskoulukisa, vaan ilmeisesti ihan oikeiden ihmisten pieni kisatapahtuma. Olin ajatellut jättää sen väliin, sillä olihan Kissi minulle melko tuore ratsu, mutta kun meillä meni niin hyvin. Erityisesti tänään, mutta myös muulloin.

    Olisiko liian noloa tulla esitellyksi yhdessä Kissin kanssa? Seuraavaksi ratsastaa Oskari Susi Tiny Kitten Kissesillä… Toisaalta Matteo Locatellikin olisi kehdannut. Ja lopulta minun olisi kuitenkin kehdattava. Se Minicup olisi melkein naapurissa, joten jos meidät naurettaisiin jo heti nimen perusteella pihalle, olisipa lyhyt matka kotiin nuolemaan haavojaan.

    Sitä paitsi muitakin oli menossa, niin ei tarvitsisi mennä yksin. Ilona olisi menossa. Olisi siis kai ihan sama ottaa Kissikin mukaan, kun varmasti muutenkin ainakin minä menisin niihin kisoihin. Eikö niin?

    Annoin Kissin kävellä loppukäyntejään, enkä ratsastanut niitä aktiivisesti, niin kuin olisi pitänyt. Tuumin vaihtoehtojani niin, että kypärän alta nousi varmaan höyry. Joo, Ilona tulisi, niin menisin kuitenkin. Saisikohan sinne muutakin porukkaa, niin olisi vaikka jotain tukea, jos Kissi olisi sittenkin nolo ratsu? Milan varmaan lähtisi kisaamaankin, jos pyytäisin. Pitäisi pyytää illalla. Ja sitten…

    Hetken mielijohteesta tavoittelin puhelimen käteeni taskustani. Laskin Kissin ohjat sen kaulalle ja yritin olla häiritsemättä sen menoa. Etsin valikosta yhteystiedon, jolle en ollut soittanut varmaan kymmeneen vuoteen ja hipaisin puhelun päälle ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, uskaltaisinko soittaa vai en. Parin tuuttauksen jälkeen puheluun vastattiin.

    ”Puolangan piparimyymälä! Meillä niitä on, joka koossa ja värissä!”

    Otin puhelimen pois korvaltani. Näyttö hersi heti henkiin. Piti oikein tarkastaa, mutta Alex siinä luki. Kissi seisahtui järkytykseni voimasta, mutta kehotin sitä uudelleen kävelemään.

    ”Alex?” kysyin varmuuden vuoksi.
    ”Joo?” Alex vastasi ihan niin kuin olisi juuri tervehtinyt ihan normaalisti.
    ”Mä — mun — meidän — mun mielestä–”
    ”Joo?”
    ”Minicup”, lopulta hönkäisin, vaikka en vieläkään ollut toipunut Puolangan piparimyymälästä. ”Mä luulen, että mä ja Kissi voitas osallistua. Ja sit mä ajattelin, että oikeastaan myös Tetris ja sä… Tai no jos sä et ite halua mennä sillä, niin jos mä…”
    ”Irti mun hevosesta”, Alex määräsi, vaikka Tetris oli ihan turvassa omassa haassaan jossain tallin ja tallipihan tuollapuolen. ”Koskahan tää Minicup mahtaa olla?”
    ”Se on se, johon Ilona ja Veera on menossa”, selvitin, kun en muistanutkaan enää tarkkaa päivämäärää.
    ”Jaajaa. No jos Ilonakin… Tai no… Mun pitää miettiä. Säkö meinaat mennä varmasti?”

    Ajattelin äskeistä treeniä ja katselin vielä arvioivasti Kissin niskaa. Niska näytti yhtä luotettavalta kuin harjoitus oli ollut onnistunut.

    ”Kyllä mä ilmottaudun.”
    ”Mihin luokkaan?”
    ”Prix –”
    ”Prix de oskarisusi?” Alex ilahtui.
    ”Joo. Just siihen”, tuhahdin vastaukseksi, mutta samalla olin mielissäni. Alex oli sanonut prix st. georges -luokkia prix de ilonasudeksi siitä lähtien, kun olin voittanut isän ensimmäisellä suosikkitammalla, Tamaralla, ensimmäisen psg:ni ja saanut ihan naurettavan hyvät prosentit.
    ”Menisinks mäki prix de oskarisuteen?” Alex tuumasi. ”Vai pitäskö mennä helppoon? Jos mä osallistuisin?”
    ”Ei kun mä ajattelin et säki menisit — tai siis kyllä te nyt siinä pärjäätte aivan hyvin.”
    ”Mitä jos mä voitan sut?”
    ”Mitä sitten?”

    Alex nauroi, ja se nauru kuulosti innostuneelta. Tiesin, että vaikka hän kuinka sanoi harkitsevansa, hän oli tulossa. Rapsuttelin Kissin harjanjuurta sillä aikaa, kun Alex hihitti loppuun ja valmistauduin sanomaan heipat.

    ”Mistäs me sitten puhuttais?” Alex sanoi kirkkaalla, huvittuneella äänellä.
    ”Mitä — eiku mä oon kyllä just rats–”
    ”Hellon autismista?”
    ”Onks Hello autisti?” möläytin ennen kuin muistin, etten aikonut keskustella Alexin kanssa Hellon mahdollisesta tilasta tai mistään muustakaan, vaan aioin ratsastaa loppuun.
    ”En mä tiedä. Mä ainaki uskoisin että on.”
    ”Aijaa — no ihan sama. Ilmottaudu siihen kisaan. Ja tuu huomenna tallille. Suunnitellaan sun treeniohjelma. Tai siis mä suunnittelen. Tuu huomenna vaan treenaamaan.”
    ”Treeniohjelma? Siis haluatsä oikeesti hävitä? Mitä varten sä auttaisit mua? Tai oikeestaan, mitä varten sä edes soitit mulle jos me mentäis samaan luokkaan?”
    ”Sä oot outo.”
    ”Ite oot. No. Ratsasta nyt sitte. Terveisiä Sintille. Hyvästi jää!”
    ”Moikka.”

    • #9285 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Katoinkin, että siellä oli tuttuja tullu listoille. Nythän me ollaan melkein kaikki menossa. 😀

      Oskarin ajatukset ravaavat yllättävän paljon samoja ratoja kuin Ilonan, kun kumpikin miettii, kehtaako tällä hevosella nyt esiintyä kilpailuissa. Syyt vain ovat vähän erilaiset.

      ”Terveisiä Sintille.” 😀 Oikein, Alex, hyvä! Eiköhän se Oskarikin pian taivu samaan.

      No sitten tiputettiin sivulauseessa Hellon mahdollinen autismi mukaan. Sitä pitäisi kai jotenkin kommentoida, kun Hellosta oli vasta puhetta muutenkin. Alexin heittoja ei tietysti ole aina uskominen, mutta joku syyhän sulla oli kirjoittaa se tähän. Asian pyörittely kommenteiksi on vähän vaikeaa, kun kirjo on niin laaja. Vaikka olen vähän koulutukseni puolesta perehtynyt autismin kirjoon, en olisi oikein osannut yhdistää Helloa siihen. En erota siltä taipumusta kumpaankaan pääalueeseen, mutta ei se varmaan oikeassa elämässä muutenkaan ilmene aina niin kuin oppikirjoissa. Ainoastaan se, kun sen äiti joskus sanoi sitä jotenkin vähän erityiseksi, sai mut silloin miettimään, muttei tarpeeksi kuitenkaan. No, tässä nyt jätetään vielä avoimeksi, että kuinka luotettavaa tietoa Alexilla edes on koko asiasta, joten suhtaudun uutiseen vielä varauksella. Jos se on totta, niin minusta se tekee Hellosta entistä kiinnostavamman ja moniulotteisemman hahmon. Joka tapauksessa se on tietyiltä osin samaistuttava, ja mun on jostakin syystä useimmiten kohtalaisen helppo kirjoittaa sitä.

  • #9291 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    1.
    Kihloissa

    Tuntui kuin olisin juuri kihlautunut. Ainakin Ilonalle oli ollut yhtä vaikeaa kysyä kysymystään kuin kosia. Minun oli vielä vaikeampaa sanoa tahdon. En ollut ajatellut, että kukaan haluaisi kihlautua kanssani, ei kun siis että kukaan haluaisi minusta enää valmentajaa. Olin ollut liian kauan jo syrjässä kaikesta ja hevosprojektini olivat koostuneet nuorisolaisista, niin kuin Typystä. Ilonallakin oli suomenhevonen, mutta olipas se sentään kilpaileva suomenhevonen. Sitä paitsi Ilona keskittyi ratsastamisessaan, noh, ratsastamiseen, eikä kitisemiseen.

    Kuitenkaan se ei ollut ihan niin yksinkertaista. Me olimme käyneet maastossakin, ja jutelleet muusta kuin hevosista, ja minä tunnetusti itketin tyttöjä maneesissa. Kuinka kauan kestäisi ennen kuin koko läsnäoloni kävisi Ilonalle ahdistavaksi? Siihen loppuisivat maastoreissut niin Ilonan kuin Alexinkin kanssa, koska Alex pitäisi Ilonan puolia. Lopulta sanoin kuitenkin tahdon, ja niin olin taas valmentaja. Ainakin tavallaan.

    Se sai Ilonan vaihtelemaan painoaan jalalta toiselle aina vain tiuhempaan tahtiin Kissin karsinan edessä. Hän räpelsi ja taivutteli omia sormiaan, näytti pureskelevan poskiensa sisäpintoja ja ei tuntunut tietävän, mihin katsoa. Minä katsoin häntä Kissin ohitse saamatta aikaan minkäänsorttista katsekontaktia. Lopulta Ilona perääntyi mutisten yhtä käsittämättömiä epälauseita kuin ennemminkin. Kompastuttuaan melkein omiin jalkoihinsa hän käveli pois karsinalta. Kuulin, että heti suuliin päästyään hän alkoi juosta.

    Pudistin Kissille päätäni, mutta Kissi ei pudistellut takaisin, vaan huiskaisi hännällään. Voisiko tässä todeta, että ”naiset”? Vai… Vai ei kai Alex ollut niin julma, että olisi laittanut Ilonan kysymään vitsillä..? Jonkin vedonlyönnin päätteeksi..? Ilona voisi olla noin vaikea senkin takia? Hyvä nyt taas, Oskari, hienosti vedetty!

    Kurkottelin Kissin suitset karsinan ulkopuolelta. Noh. Jos minä olin ollut jonkin vedonlyönnin vitsi, niin eipähän tarvitsisi odotella, että koska maastoreissut loppuisivat. Ilonaan ei ollut saanut katsekontaktia äsken, eikä saisi enää ikinä. Siinähän sen näkisi. Ja näkisi senkin, olinkohan nyt kihloissa vai en. Ei kun siis valmentaja.

    • #9292 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ahhahhaa :DD En yhtään odottanut, että ottaisit näin vakavasti tota heittoa, saati että Oskari. Olisihan se tietysti pitänyt arvata, että se suhtautuu tällaiseen kuolemanvakavuudella. Nyt on kyllä lähestytty aihetta kekseliäällä kulmalla. 😀

      Jos johonkin voi luottaa, niin siihen, että Oskari ajattelee kaikista tilanteista pahinta. Just tolleen se yliajattelu toimii minustakin. Tää on tosi mielenkiintoista, kun Ilona oli ihan yhtä lailla vaikeana ja ujona, mutta sit kun kuullaan Oskarin näkökulma tapahtumista, niin ei sekään ole ollut tilanteessa täysin tyyni ja varma. Vitsit kun oikeessakin elämässä pääsisi lukemaan toisten ihmisten ajatuksia tälleen ja vois huomata, että muillakin on epävarmuuksia tai vastaavia irrationaalisia päättelyketjuja. Näillekin tarinan kahdelle sankarille elämä muuttuisi helpommaksi, jos ei tarvitsisi arvailla päässään vastapuolen ajatuksia ja aikeita, arvaukset kun tuppaavat monesti menemään pieleen. Tästä on muuten hyvä ottaa mallia just siihen haasteeseen, kun kirjoittaja tietää hahmonsa ajattelevan perättömiä, mutta minäkertojan kanssa sitä ei voi pureskella lukijalle valmiiksi samalla tavoin kuin ulkopuolisen kertojan avulla. Tässä asia on kuitenkin osattu esitettää niin, että se tulee täysin selväksi lukijalle. Tällaisten kuvioiden kirjoittaminen ei ole aina ihan helppoa. Mulle ainakaan.

      Ihanaa, kun olet laittanut Ilonan vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Niin se vaan kuulkaa herää eloon koko ajan enemmän. Mulle sen tekevät eniten juuri nämä pienet maneerit niin ihmishahmojen kuin hevostenkin kohdalla.

  • #9338 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari Susi Show

    ”Kyllä mä pärjään”, vakuuttelin Ilonalle, joka kiristi satulavyötä. ”Tuli vaan vähän hoppu, ei tässä mitään!”
    ”Miten me ei tajuttu että se aika meni niin nopeesti”, Ilona voihkaisi.
    ”Siinä Alexin ratssastussaapasromahduksessahan se meni”, hymähdin ja tartuin rasuun, jolla minun oli tarkoitus pyyhkäistä vielä viimeiset pölyhiukkaset hevosesta ja satulasta. ”Ei tässä kuinkaan käyny.”
    ”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Mun teki ainakin mieli melkein itkeä ennen mun ratsastusta…”
    ”Niin munki teki mieli muutama sata kisaa sitten. Potkase se sanko tänne.”
    ”Eiks sua jännitä?”

    Kieräytin Ilonan potkaiseman saavin nurin päin Kissin viereen ja nousin sille. Siitä oli mukavampi mennä selkään, kun kerran oli mahdollisuus olla rasittamatta hevosensa selkärankaa turhaan ihmeellisin sivuttaisnykäyksin. Oksettava olo aaltoili rinnassani ja ylävatsassani, kun sitä oikein tunnusteli, mutta se kuului asiaan. Samoin kuului käsien kylmeneminen ja puutuminen, mutta sehän oli samanlaista kuin jos olisi ratsastanut pitkään pakkasessa. Kisatakki oli epätyypillisen jäykkä vaate urheilemiseen, mutta senkin kutitus tuntui tutulta. Takki oli kuin panssari, jonka alla olin turvassa, oksetti tai ei.

    ”Jännittää”, myönsin ja koetin hymyillä. ”En mä mikään hullu oo.”

    Yritin pyytää nätisti, että saisin olla viimeiset pari minuuttia ihan kaksin Kissin kanssa. En jäänyt tähyilemään, pahastuiko Ilona. Ehtisin ylianalysoida sitä sitten kotimatkalla ja yöllä Alex oli Luojan kiitos vessassa yhä hermoromahduksen kourissa, eli kun taustahälyn sulki pois, sain olla rauhassa ajatusteni ja hevoseni kanssa.

    Kissi hengitteli rauhassa. Se oli suopunut vilinään ja hälinään, jotka olivat hermostuttaneet sitä aluksi. Se oli lämmin ja lämmittelyssä se oli tuntunut vetreältä. Erilaistahan sen kanssa oli mennä kuin Ukon kanssa, mutta kaikkeen tottuisi, eikä Kissikään ollut näköjään huono kisakaveri. Rapsuttelin sen niskaa ja odotin. Omat sydämenlyönnit tuntuivat vaimeina ja nopeina niin kuin olisivat tulleet ihan toisesta jännittyneestä ruumiista. Oli helppo hengittää. Tuntui samalta kuin silloin, kun kävin kotona ja sain mennä illalla omaan vanhaan huoneeseeni, omaan tuttuun sänkyriepuuni, johon edelleen laitettiin pehmoiseksi kuluneet jalkkislakanat minua varten. Olin omassa kodissani.

    ”Oskari Susi ratsunaan Tiny Kitten Kisses.”

    En uskaltanut kuunnella, hörähdettiinkö hevoseni nimelle. Olin ihan kokonaan unohtanut pelätä Kissin nimeä Alexin ratsastussaapaskeissin jälkeen! Murehtimisen sijaan karistin kaikki nimiajatukset niskastani ja pyysin Kissiltä laukkaa. Se totteli pehmoisesti, joten pääsimme radalle.

    Urheilija tekee kaiken työn ihan muualla kuin kilpailuissa. Kaikki oli valmista jo. Enää oli jäljellä kunniakierroksen tekeminen. Isä oli opettanut, että radalla sai olla leuhka. Kaikki olivat tulleet katsomaan minua ja Kissiä, meidän kunniakierrostamme. Nyt tämä ei ollut Minicup, tämä oli Oskari Susi Show.

  • #9346 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sintti ja Ilona

    Kisa-apustaja Ilona kävelyttämässä Sinttiä Minicupin ekan viikonlopun kilpailusuorituksen jälkeen. Vähemmästäkin hymyilyttää, kun Sintti Oskareineen ylsi luokassaan kakkossijalle!

Vastaa aiheeseen: Kissi
Tietosi: