Kissi

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Kissi

Tämä aihe sisältää 48 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Alex 9 tuntia, 32 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8860 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Fwb-t Tiny Kitten Kisses
    Oskarin mukaan ”Kissi”, Ilonan päätöksestä ”Sintti”.

  • #8861 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskarille oli pitänyt kertoa moneen kertaan, että Tiny Kitten Kisses oli toistaiseksi hänen isänsä hevonen, eikä suinkaan matkalla Matteo Locatellille Hopiavuoren hevostallin kautta. Lopulta sen ymmärrettyään Oskari oli soittanut isälleen noin neljä kertaa, jotta Olavi Susi oli saanut selitettyä tarpeeksi monesti, että kunhan Oskari saisi sponsorinsa takaisin, hevonen olisi Oskarin samalla hintaa, jonka Olavi oli siitä maksanut.

    Prosessissa meni monta päivää, mutta kun tieto lopulta meni perille asti, Oskaria ei pidellyt aloillaan enää mikään. Tai siis mikään muu kuin ruutuvihko ensimmäisenä iltana Hopiavuoren hevostallilla taas melkein-hevosenomistajana.

    Ensin Oskari suunnitteli. Hän kulki vihkonsa kanssa kahvipöydästä hevosensa luokse ja tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin Inarin tekemiä voisilmäpullia silmät sirrillään ja suu tiukkana viivana. Hän kirjoitti vähemmän kuin näytti ajattelevan, mutta pysähtyi joskus töissäänkin kesken kaiken vetämään ruutuvihkonsa takataskustaan, kun sai jonkin uuden idean. Parissa päivässä hänen kirjoittamisensa kuitenkin loppui ja ruutuvihko katosi kuvasta. Melkein katosi Oskari itsekin.

    Kun Oskari oli tallilla, hän oli työn touhussa. Jos hän ei tehnyt palkkatyötään, hän ratsasti, ja ellei hän ratsastanut, hän venytteli hevostaan. Sitten hän jo säntäsi matkoihinsa, jotka taittoi tallille taas juosten säässä kuin säässä.

    Camilla sanoi, ettei Oskaria näkynyt paljoa kotona muutoin kuin nukkumassa tai syömässä hurjia annoksia ruokaa ja nielaisemassa neljä kananmunaa välipalaksi pikavauhtia. Milan ihmetteli, mihin Oskari sitten oli joutunut, kun ei notkunut tallilla eikä hänenkään kanssaan. Oliko Oskarilla kenties salaa muita parhaita ystäviä? Vaikka vakoilijaverkosto (Hello) teki töitään, Oskarista ei ollut havaintoja kuin iltamyöhäisiltä juoksulenkeiltä ja Otsonmäen Ässän kassalta tallin ja kodin lisäksi.

    Olavi sen sijaan tiesi tarkasti, missä hänen poikansa luurasi, mutta kukaan ei huomannut kysyä sitä häneltä, sillä eipä hän Otsonmäellä edes asunut. Oskari oli muuttanut taas suurin piirtein asumaan punttisalille ja maapohjahallille. Hän ei ollut tyhmä kaveri, mitä urheiluun tuli. Vaikka väri oli palannut hänen kasvoilleen miltei heti hevosen saavuttua tallille, ja vaikka hän oli ryhtynyt taas syömään, hän ei repinyt salilla samaan malliin kuin Ukon aikoihin. Kunto kasvoi, kun sen eteen teki töitä, mutta samalla tavalla se laski, kun työskentelyn lopetti, ja sen Oskari tiesi. Hän oli päättänyt olla nopeasti entisessä hyvässä kunnossaan, eikä halunnut hajottaa paikkojaan tekemällä liian raskaita harjoituksia liian nopeasti. Sen sijaan hän lymysi salilla tekemässä loputtomasti toistoja pienillä vastuksilla ja meni kotiin venyttelemän aina maapohjahallilla tehtävien yleiskunto- ja tasapainoharjoittelun kautta.

    Oskarin määrätietoisuus oli ihailtavaa, mutta prosessin eteneminen ei ollut silti yliluonnollisen nopeaa. Se ei Oskaria kuitenkaan lannistanut. Hän salli itselleen kaksi vapaailtaa joka viikko, jolloin harjoitteli vain aamupäivisin, ja käytti ne illat käyskennellen hevosensa kanssa milloin missäkin Hopiavuoren markin liepeillä. Tiny Kitten Kisses oli ollut pelkkä urheiluväline Oskari Sudelle ehkä kaksi ensimmäistä päivää, mutta siitä tulisi nopeasti myös lemmikki, kunhan Oskari lopulta uskaltaisi luottaa siihen, ettei sitä vietäisi häneltä pois.

    Kun Oskari opetteli luottamaan, Eetu opetteli muistamaan uuden hevosen nimeä. Se oli Kissy. Eetun projekti ei edennyt kuitenkaan mihinkään. Tallilla kukaan ei tiennyt tai välittänyt, mikä uuden hevosen virallinen nimi oli, mutta nopeasti kaikki kutsuivat hevosta Kissiksi — jopa Oskari, joka oli aluksi urputtanut, ettei hänen ratsunsa mikään kissimirri ollut, vaan hevonen.

    • #8868 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Pienet voitontanssit tähän väliin, koska olin taas oikeassa. 😀 Onneksi, koska muuten olisi mennyt melkoinen läjä omaa tuotantoa hukkaan, kun suolsin jo kauan sitten sisältöä satavarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan.

      Ai että on ihanaa taas tällainen edistys-aiheinen pikakelaus, jossa treenataan ja kehitytään. Urheiluteema kiinnostaa mua ainakin aina. Ja tietenkin uudet hevoset ja niiden kanssa yhteistyön aloittelu ja tutustuminen. Ihanaa!!

      Toivottavasti Oskari tosiaan osaa innostuspäissään pitää kunnianhimoiset suunnitelmansa jossakin aisoissa, ettei vallan väsähdä kaikkeen tuohon himosuorittamiseensa.

      En nyt kykene kommentoimaan oikein mitään muuta järkevää, kun oon vaan niin innoissani Oskarin uudesta hevosesta! 😀

  • #8876 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Mikä tamma!

    Vaikka sillä oli maailman tyhmin nimi, ja vaikka se oli tamma, se teki töitä niin kuin olisi ollut tunnetun niminen ori. Se ei osannut kaikkea, mitä Ukko oli osannut, mutta olihan se vielä nuori, eikä siltä puuttunut motivaatiota. Se yritti parhaansa ihan koko ajan, eikä siihen kerta kaikkiaan voinut turhautua.

    ”Mä arvasin tämä, Oskari”, Milan sanoi narisevalla äänellään. Hän käytti sitä aina silloin, kun valitti jostain, eikä ollut ihan tosissaan. Keskeytin Kissin ravin ihailun sen selästä käsin ja hidastin käyntiin.
    ”Minkä sä arvasit?” huikkasin hänelle melkein kentän toiseen päähän, vaikka välissä oli Hello Skotteineen, tai oikeastaan Skotti Helloineen, sekä Cozminalla sinnikkäästi volttaava Helmipuron Eira.
    ”Että sä unohtat minut heti että löydät uus nainen”, Milan narisi.
    Naurahdin ja pärisytin huuliani. Kaikkien täytyi tietää, että Milan vitsaili.
    ”Ei ole naurun asia.”
    ”Mä lupaan olla myös sun kanssa. Mutta katso Milan! Ootko nähny tämmöstä lisättyä ravia tämmösellä hevosella ennen!”
    ”No en ole en”, Milan vastasi jo ennen kuin ehdin edes siirtyä takaisin raviin.

    Enkä ollut minäkään. Kissi ei yrittänyt laiskotella ollenkaan. Sen lihaskunto ei ihan riittänyt siihen, että sen ryhti pysyisi koko ajan erinomaisena ja muoto säilyisi pitkään kauniina. Silti se ravasi mitä pehmeimmin ne melko lyhyet ajat, jotka se jaksoi. Annoin sen mennä vielä yhden kahdeksikon kentän keskellä Helmipuron Eiraa väistellen, mutta sitten pyysin taas käyntiä. Oli aika antaa sille taas pitkät ohjat ja hetki aikaa rentoutua. Sillä ei selkeästi ollut ratsastettu tavoitteellisesti ylipäätään hirveän paljoa, eikä sen kunnosta ollut huolehdittu ainakaan puoleen vuoteen niin hyvin kuin olisi pitänyt. Taputin ratsuani kaulalle ja rapsuttelin sen säkää samalla kun laskin jalkani jalustimista. Hyvä tyttö. Hienosti yritit.

    ”Katsoisitpa minuakin vielä joskus noin”, Milan huokaisi Biffen kävellessä paljon reippaampaa käyntiä kentän sisäpuolelta ohitsemme.
    Hymyilin Milanille. Hän kuitenkin yritti olla hassu.
    Jostain syystä Hello vastasi moikkaukseeni vain vaisulla nyökkäyksellä, kun ilmoitin yleisesti kaikille lähteväni Kissin kanssa maastoon kävelemään.

    • #8880 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Awww! Oskari sai Kissinsä sittenkin! Ja miten ihanaa kaikki onkaan taas kun alla on täydellinen hevonen vaikka sillä on naurettava nimi. Tästä tekstistä ei Oskaria taas tunnistaisi, kun viime aikoina se on ollut niin jotenkin alamaissa, huonommuuttaan poteva, kuten taisin sanoa joskus. Mutta minä olen lukenut tämmöisen Oskarin joskus aiemminkin, muistaakseni reilu pari vuotta sitten kun Oskari valmensi Outia tai miten se nyt oli. Silloin oli myös sellainen Oskari maisemissa, joka sai Outin hyppäämään Jussilla esteitä ja mitä kaikkea. Toivottavasti Oskarin onni jatkuu vielä, tässä kun on näitä jalkavaivaisten hevosten omistajia jo pari kappaletta ja masentaahan se.

  • #9276 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Valmentaja Susi

    ”Onko sulla totaniin- öö, mites sulla on toi…”, lähestyin Oskaria, joka harjasi Sinttiä karsinassa.
    Se vain katsoi mua kohottaen aavistuksen toista kulmakarvaansa. Oskari siis, ei sen hevonen. Sillä ei ollut edes kulmakarvoja, ainakaan sellaisia kuin ihmisillä.

    Oskari osasi sillä tavalla hiljaa odottaa, että sain puhuttua loppuun. Se oli tehokkaampaa kuin painostaminen, sillä lisäkysymyksien esittäminen sai mut yleensä kiertelemään vain lisää.

    ”Tai siis onks ens perjantai sun vapaapäivä?” sain lopulta kakaistua ulos.
    Kädet hikosivat, vaikka ne olivat kylmät.
    ”Joo”, Oskari vastasi. ”Miten niin?”
    ”No kun tota, öö. Sitä vaan, kun… Että niin voisinkohammää.”
    ”Tä?”
    ”Että kun olis valmennus tuollanoin”, sanoin nopeasti ja hiljaa toivoen, ettei se kuullut.
    Nyt jos se lopullisesti jättää mut – siis valmentajana – niin pulassa ollaan. Sentään mä tällä kertaa kysyin siltä ihan luvan, ja vieläpä etukäteen.
    ”Missä on? Kenellä?” Oskari-parka yritti saada musta selvää, kun vääntelehdin karsinan ovensuussa.
    ”No siellä niin!”
    ”Missä niin?!”
    ”Siellä missä on ne kisat. Minjan kanssa menisin.”
    ”Aaa. No senkus menet”, Oskari sanoi.
    ”Aijaa?”
    Noinko helppoa se muka oli? Oskari vain jatkoi harjaamista niin kuin ei mitään.
    ”No mikä sua estää?” se ihmetteli.
    ”No emmä tiiä, kun mä aattelin että sä suutut, mutta jos sulla on kuitenki sillon vapaapäivä etkä sä ees tuu tallille, niin…”
    ”Emmä suutu”, Oskari tuhahti söpösti.
    ”Lupaatko?”
    ”En.”
    Katsoin sitä pelästyneenä. Siis aikoiko se nyt kuitenkin suuttua…?
    ”No joo joo. En suutu”, se naurahti, sipaisi kokeeksi Sintin lapaa ja tarkasti kädestään, ettei siihen ollut jäänyt pölyhiukkastakaan. ”Se on hyvä tilaisuus. Kannattaa mennä”, se sanoi valmentajaäänensävyllään.

    Ahaa, se oli kai yrittänyt vitsailla sanoessaan, ettei luvannut olla suuttumatta. Naurahdin mukana vähän jälkijunassa.
    ”Okei. No mä alan sit sopia sitä asiaa Minjan kanssa, että mennään perjantaina. Ni otetaan sit lauantaina vähän kevyempi joku palauttava treeni”, kaavailin ääneen tehden samalla lähtöä, mutta pysähdyin sittenkin.

    Olin taas puhunut niin kuin olisi jokin itsestäänselvyys, että Oskari valmensi mua. En tiennyt, oliko se edes huomannut, että olin alkanut lähettää sille MobilePaylla sopivaksi katsomiani summia aina valmennuksien jälkeen ilman, että asiasta oli oikeastaan edes puhuttu. Mitään virallista ei oltu koskaan sovittu, enkä ollut kysellyt mitään tilinumeroita.

    ”Oskari kuule”, sanoin sitten ja käännähdinkin vielä puoliksi takaisin.
    ”No?”
    ”Tota kun- niin että- ööh”, sanoin ja jäin katsomaan sitä odottaen, että se päättelisi loput itse.
    ”Onks sulla joku hätänä?” se kysyi ihan vilpittömästi siinä missä Alex olisi vastaavassa tilanteessa ravistanut mua kuin seonnutta seinäkelloa ja sanonut, että tokene nyt, nainen.
    ”Ei… tai en tiiä, tai siis ei. Voisiksä tota- tai ei mitään oikeestaan”, sanoin ja lähdin karkuun.

    ”No mitä nyt?” kysyi Oskari, jonka pää kurkkasi karsinasta käytävän puolelle, jonne olin paennut.
    Okei, olisi pakko uskaltaa kysyä. Joskus vain piti tehdä epämukavia asioita. Palasin takaisin karsinaan, ettei koko kylä kuulisi. Oskari odotti vieläkin hiljaa, mutta sekin alkoi jo näyttää vähän hermostuneelta. Siis ei vihaiselta, vaan siltä, että se pelkäsi mun sanovan ääneen jotain arkaluontoista keskellä tallia.
    ”Äh. Tyhmä juttu. Unohda”, mutisin, vaikka ei minun niin ollut pitänyt sanoa.
    ”Kerro nyt!” Oskari parahti ja loi silmäyksen kattoon kuin hakien apua sieltä suunnasta. ”Tai älä oikeestaan”, se korjasikin heti perään. ”En mä ehkä haluukkaan tietää.”

    Sinttikin alkoi kyllästyä ja hamusi mun taskua, koska oli tottunut saamaan multa syötävää. Salaa Oskarilta tietenkin. Tai niin ainakin kuvittelin.
    ”Voisiksä olla ihan virallisesti mun valmentaja?” kysyin hiljaa Sintiltä paijatessani sen sileää poskea.
    ”Toiko sun asia oli?” Oskari hörähti siirtyen harjaamaan hevosen selkää.
    ”Joo”, vinkaisin vakoillen sitä Sintin kaulan ali.

  • #9284 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Minicup

    Se oli ollut ihana ratsastus! Kerrankin maneesi oli ollut alusta loppuun tyhjä. Olin saanut olla Kissin kanssa ihan rauhassa ja oikeasti keskittyä. Se taisi olla ensimmäinen sellainen kokonainen ratsastuskerta, kun niin kävi. Ehkä sen takia kaikki olikin ollut niin ihanan sulavaa. Kissikin oli ollut kuin voista tehty hevonen: rento, joustava, liukas liikkumaan ja muutenkin kokonaan pehmoisa. Vielä kun olisi saanut valmentajan paikalle, kaikki olisi ollut täydellistä…

    Ajatuksissani kierteli silti yksi häiritsevä elementti. Minicup. Toisin kuin olin nimen perusteella luullut, se ei ollutkaan shetlanninponeille suunnattu ratsastuskoulukisa, vaan ilmeisesti ihan oikeiden ihmisten pieni kisatapahtuma. Olin ajatellut jättää sen väliin, sillä olihan Kissi minulle melko tuore ratsu, mutta kun meillä meni niin hyvin. Erityisesti tänään, mutta myös muulloin.

    Olisiko liian noloa tulla esitellyksi yhdessä Kissin kanssa? Seuraavaksi ratsastaa Oskari Susi Tiny Kitten Kissesillä… Toisaalta Matteo Locatellikin olisi kehdannut. Ja lopulta minun olisi kuitenkin kehdattava. Se Minicup olisi melkein naapurissa, joten jos meidät naurettaisiin jo heti nimen perusteella pihalle, olisipa lyhyt matka kotiin nuolemaan haavojaan.

    Sitä paitsi muitakin oli menossa, niin ei tarvitsisi mennä yksin. Ilona olisi menossa. Olisi siis kai ihan sama ottaa Kissikin mukaan, kun varmasti muutenkin ainakin minä menisin niihin kisoihin. Eikö niin?

    Annoin Kissin kävellä loppukäyntejään, enkä ratsastanut niitä aktiivisesti, niin kuin olisi pitänyt. Tuumin vaihtoehtojani niin, että kypärän alta nousi varmaan höyry. Joo, Ilona tulisi, niin menisin kuitenkin. Saisikohan sinne muutakin porukkaa, niin olisi vaikka jotain tukea, jos Kissi olisi sittenkin nolo ratsu? Milan varmaan lähtisi kisaamaankin, jos pyytäisin. Pitäisi pyytää illalla. Ja sitten…

    Hetken mielijohteesta tavoittelin puhelimen käteeni taskustani. Laskin Kissin ohjat sen kaulalle ja yritin olla häiritsemättä sen menoa. Etsin valikosta yhteystiedon, jolle en ollut soittanut varmaan kymmeneen vuoteen ja hipaisin puhelun päälle ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, uskaltaisinko soittaa vai en. Parin tuuttauksen jälkeen puheluun vastattiin.

    ”Puolangan piparimyymälä! Meillä niitä on, joka koossa ja värissä!”

    Otin puhelimen pois korvaltani. Näyttö hersi heti henkiin. Piti oikein tarkastaa, mutta Alex siinä luki. Kissi seisahtui järkytykseni voimasta, mutta kehotin sitä uudelleen kävelemään.

    ”Alex?” kysyin varmuuden vuoksi.
    ”Joo?” Alex vastasi ihan niin kuin olisi juuri tervehtinyt ihan normaalisti.
    ”Mä — mun — meidän — mun mielestä–”
    ”Joo?”
    ”Minicup”, lopulta hönkäisin, vaikka en vieläkään ollut toipunut Puolangan piparimyymälästä. ”Mä luulen, että mä ja Kissi voitas osallistua. Ja sit mä ajattelin, että oikeastaan myös Tetris ja sä… Tai no jos sä et ite halua mennä sillä, niin jos mä…”
    ”Irti mun hevosesta”, Alex määräsi, vaikka Tetris oli ihan turvassa omassa haassaan jossain tallin ja tallipihan tuollapuolen. ”Koskahan tää Minicup mahtaa olla?”
    ”Se on se, johon Ilona ja Veera on menossa”, selvitin, kun en muistanutkaan enää tarkkaa päivämäärää.
    ”Jaajaa. No jos Ilonakin… Tai no… Mun pitää miettiä. Säkö meinaat mennä varmasti?”

    Ajattelin äskeistä treeniä ja katselin vielä arvioivasti Kissin niskaa. Niska näytti yhtä luotettavalta kuin harjoitus oli ollut onnistunut.

    ”Kyllä mä ilmottaudun.”
    ”Mihin luokkaan?”
    ”Prix –”
    ”Prix de oskarisusi?” Alex ilahtui.
    ”Joo. Just siihen”, tuhahdin vastaukseksi, mutta samalla olin mielissäni. Alex oli sanonut prix st. georges -luokkia prix de ilonasudeksi siitä lähtien, kun olin voittanut isän ensimmäisellä suosikkitammalla, Tamaralla, ensimmäisen psg:ni ja saanut ihan naurettavan hyvät prosentit.
    ”Menisinks mäki prix de oskarisuteen?” Alex tuumasi. ”Vai pitäskö mennä helppoon? Jos mä osallistuisin?”
    ”Ei kun mä ajattelin et säki menisit — tai siis kyllä te nyt siinä pärjäätte aivan hyvin.”
    ”Mitä jos mä voitan sut?”
    ”Mitä sitten?”

    Alex nauroi, ja se nauru kuulosti innostuneelta. Tiesin, että vaikka hän kuinka sanoi harkitsevansa, hän oli tulossa. Rapsuttelin Kissin harjanjuurta sillä aikaa, kun Alex hihitti loppuun ja valmistauduin sanomaan heipat.

    ”Mistäs me sitten puhuttais?” Alex sanoi kirkkaalla, huvittuneella äänellä.
    ”Mitä — eiku mä oon kyllä just rats–”
    ”Hellon autismista?”
    ”Onks Hello autisti?” möläytin ennen kuin muistin, etten aikonut keskustella Alexin kanssa Hellon mahdollisesta tilasta tai mistään muustakaan, vaan aioin ratsastaa loppuun.
    ”En mä tiedä. Mä ainaki uskoisin että on.”
    ”Aijaa — no ihan sama. Ilmottaudu siihen kisaan. Ja tuu huomenna tallille. Suunnitellaan sun treeniohjelma. Tai siis mä suunnittelen. Tuu huomenna vaan treenaamaan.”
    ”Treeniohjelma? Siis haluatsä oikeesti hävitä? Mitä varten sä auttaisit mua? Tai oikeestaan, mitä varten sä edes soitit mulle jos me mentäis samaan luokkaan?”
    ”Sä oot outo.”
    ”Ite oot. No. Ratsasta nyt sitte. Terveisiä Sintille. Hyvästi jää!”
    ”Moikka.”

    • #9285 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Katoinkin, että siellä oli tuttuja tullu listoille. Nythän me ollaan melkein kaikki menossa. 😀

      Oskarin ajatukset ravaavat yllättävän paljon samoja ratoja kuin Ilonan, kun kumpikin miettii, kehtaako tällä hevosella nyt esiintyä kilpailuissa. Syyt vain ovat vähän erilaiset.

      ”Terveisiä Sintille.” 😀 Oikein, Alex, hyvä! Eiköhän se Oskarikin pian taivu samaan.

      No sitten tiputettiin sivulauseessa Hellon mahdollinen autismi mukaan. Sitä pitäisi kai jotenkin kommentoida, kun Hellosta oli vasta puhetta muutenkin. Alexin heittoja ei tietysti ole aina uskominen, mutta joku syyhän sulla oli kirjoittaa se tähän. Asian pyörittely kommenteiksi on vähän vaikeaa, kun kirjo on niin laaja. Vaikka olen vähän koulutukseni puolesta perehtynyt autismin kirjoon, en olisi oikein osannut yhdistää Helloa siihen. En erota siltä taipumusta kumpaankaan pääalueeseen, mutta ei se varmaan oikeassa elämässä muutenkaan ilmene aina niin kuin oppikirjoissa. Ainoastaan se, kun sen äiti joskus sanoi sitä jotenkin vähän erityiseksi, sai mut silloin miettimään, muttei tarpeeksi kuitenkaan. No, tässä nyt jätetään vielä avoimeksi, että kuinka luotettavaa tietoa Alexilla edes on koko asiasta, joten suhtaudun uutiseen vielä varauksella. Jos se on totta, niin minusta se tekee Hellosta entistä kiinnostavamman ja moniulotteisemman hahmon. Joka tapauksessa se on tietyiltä osin samaistuttava, ja mun on jostakin syystä useimmiten kohtalaisen helppo kirjoittaa sitä.

  • #9291 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    1.
    Kihloissa

    Tuntui kuin olisin juuri kihlautunut. Ainakin Ilonalle oli ollut yhtä vaikeaa kysyä kysymystään kuin kosia. Minun oli vielä vaikeampaa sanoa tahdon. En ollut ajatellut, että kukaan haluaisi kihlautua kanssani, ei kun siis että kukaan haluaisi minusta enää valmentajaa. Olin ollut liian kauan jo syrjässä kaikesta ja hevosprojektini olivat koostuneet nuorisolaisista, niin kuin Typystä. Ilonallakin oli suomenhevonen, mutta olipas se sentään kilpaileva suomenhevonen. Sitä paitsi Ilona keskittyi ratsastamisessaan, noh, ratsastamiseen, eikä kitisemiseen.

    Kuitenkaan se ei ollut ihan niin yksinkertaista. Me olimme käyneet maastossakin, ja jutelleet muusta kuin hevosista, ja minä tunnetusti itketin tyttöjä maneesissa. Kuinka kauan kestäisi ennen kuin koko läsnäoloni kävisi Ilonalle ahdistavaksi? Siihen loppuisivat maastoreissut niin Ilonan kuin Alexinkin kanssa, koska Alex pitäisi Ilonan puolia. Lopulta sanoin kuitenkin tahdon, ja niin olin taas valmentaja. Ainakin tavallaan.

    Se sai Ilonan vaihtelemaan painoaan jalalta toiselle aina vain tiuhempaan tahtiin Kissin karsinan edessä. Hän räpelsi ja taivutteli omia sormiaan, näytti pureskelevan poskiensa sisäpintoja ja ei tuntunut tietävän, mihin katsoa. Minä katsoin häntä Kissin ohitse saamatta aikaan minkäänsorttista katsekontaktia. Lopulta Ilona perääntyi mutisten yhtä käsittämättömiä epälauseita kuin ennemminkin. Kompastuttuaan melkein omiin jalkoihinsa hän käveli pois karsinalta. Kuulin, että heti suuliin päästyään hän alkoi juosta.

    Pudistin Kissille päätäni, mutta Kissi ei pudistellut takaisin, vaan huiskaisi hännällään. Voisiko tässä todeta, että ”naiset”? Vai… Vai ei kai Alex ollut niin julma, että olisi laittanut Ilonan kysymään vitsillä..? Jonkin vedonlyönnin päätteeksi..? Ilona voisi olla noin vaikea senkin takia? Hyvä nyt taas, Oskari, hienosti vedetty!

    Kurkottelin Kissin suitset karsinan ulkopuolelta. Noh. Jos minä olin ollut jonkin vedonlyönnin vitsi, niin eipähän tarvitsisi odotella, että koska maastoreissut loppuisivat. Ilonaan ei ollut saanut katsekontaktia äsken, eikä saisi enää ikinä. Siinähän sen näkisi. Ja näkisi senkin, olinkohan nyt kihloissa vai en. Ei kun siis valmentaja.

    • #9292 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ahhahhaa :DD En yhtään odottanut, että ottaisit näin vakavasti tota heittoa, saati että Oskari. Olisihan se tietysti pitänyt arvata, että se suhtautuu tällaiseen kuolemanvakavuudella. Nyt on kyllä lähestytty aihetta kekseliäällä kulmalla. 😀

      Jos johonkin voi luottaa, niin siihen, että Oskari ajattelee kaikista tilanteista pahinta. Just tolleen se yliajattelu toimii minustakin. Tää on tosi mielenkiintoista, kun Ilona oli ihan yhtä lailla vaikeana ja ujona, mutta sit kun kuullaan Oskarin näkökulma tapahtumista, niin ei sekään ole ollut tilanteessa täysin tyyni ja varma. Vitsit kun oikeessakin elämässä pääsisi lukemaan toisten ihmisten ajatuksia tälleen ja vois huomata, että muillakin on epävarmuuksia tai vastaavia irrationaalisia päättelyketjuja. Näillekin tarinan kahdelle sankarille elämä muuttuisi helpommaksi, jos ei tarvitsisi arvailla päässään vastapuolen ajatuksia ja aikeita, arvaukset kun tuppaavat monesti menemään pieleen. Tästä on muuten hyvä ottaa mallia just siihen haasteeseen, kun kirjoittaja tietää hahmonsa ajattelevan perättömiä, mutta minäkertojan kanssa sitä ei voi pureskella lukijalle valmiiksi samalla tavoin kuin ulkopuolisen kertojan avulla. Tässä asia on kuitenkin osattu esitettää niin, että se tulee täysin selväksi lukijalle. Tällaisten kuvioiden kirjoittaminen ei ole aina ihan helppoa. Mulle ainakaan.

      Ihanaa, kun olet laittanut Ilonan vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Niin se vaan kuulkaa herää eloon koko ajan enemmän. Mulle sen tekevät eniten juuri nämä pienet maneerit niin ihmishahmojen kuin hevostenkin kohdalla.

  • #9338 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari Susi Show

    ”Kyllä mä pärjään”, vakuuttelin Ilonalle, joka kiristi satulavyötä. ”Tuli vaan vähän hoppu, ei tässä mitään!”
    ”Miten me ei tajuttu että se aika meni niin nopeesti”, Ilona voihkaisi.
    ”Siinä Alexin ratssastussaapasromahduksessahan se meni”, hymähdin ja tartuin rasuun, jolla minun oli tarkoitus pyyhkäistä vielä viimeiset pölyhiukkaset hevosesta ja satulasta. ”Ei tässä kuinkaan käyny.”
    ”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Mun teki ainakin mieli melkein itkeä ennen mun ratsastusta…”
    ”Niin munki teki mieli muutama sata kisaa sitten. Potkase se sanko tänne.”
    ”Eiks sua jännitä?”

    Kieräytin Ilonan potkaiseman saavin nurin päin Kissin viereen ja nousin sille. Siitä oli mukavampi mennä selkään, kun kerran oli mahdollisuus olla rasittamatta hevosensa selkärankaa turhaan ihmeellisin sivuttaisnykäyksin. Oksettava olo aaltoili rinnassani ja ylävatsassani, kun sitä oikein tunnusteli, mutta se kuului asiaan. Samoin kuului käsien kylmeneminen ja puutuminen, mutta sehän oli samanlaista kuin jos olisi ratsastanut pitkään pakkasessa. Kisatakki oli epätyypillisen jäykkä vaate urheilemiseen, mutta senkin kutitus tuntui tutulta. Takki oli kuin panssari, jonka alla olin turvassa, oksetti tai ei.

    ”Jännittää”, myönsin ja koetin hymyillä. ”En mä mikään hullu oo.”

    Yritin pyytää nätisti, että saisin olla viimeiset pari minuuttia ihan kaksin Kissin kanssa. En jäänyt tähyilemään, pahastuiko Ilona. Ehtisin ylianalysoida sitä sitten kotimatkalla ja yöllä Alex oli Luojan kiitos vessassa yhä hermoromahduksen kourissa, eli kun taustahälyn sulki pois, sain olla rauhassa ajatusteni ja hevoseni kanssa.

    Kissi hengitteli rauhassa. Se oli suopunut vilinään ja hälinään, jotka olivat hermostuttaneet sitä aluksi. Se oli lämmin ja lämmittelyssä se oli tuntunut vetreältä. Erilaistahan sen kanssa oli mennä kuin Ukon kanssa, mutta kaikkeen tottuisi, eikä Kissikään ollut näköjään huono kisakaveri. Rapsuttelin sen niskaa ja odotin. Omat sydämenlyönnit tuntuivat vaimeina ja nopeina niin kuin olisivat tulleet ihan toisesta jännittyneestä ruumiista. Oli helppo hengittää. Tuntui samalta kuin silloin, kun kävin kotona ja sain mennä illalla omaan vanhaan huoneeseeni, omaan tuttuun sänkyriepuuni, johon edelleen laitettiin pehmoiseksi kuluneet jalkkislakanat minua varten. Olin omassa kodissani.

    ”Oskari Susi ratsunaan Tiny Kitten Kisses.”

    En uskaltanut kuunnella, hörähdettiinkö hevoseni nimelle. Olin ihan kokonaan unohtanut pelätä Kissin nimeä Alexin ratsastussaapaskeissin jälkeen! Murehtimisen sijaan karistin kaikki nimiajatukset niskastani ja pyysin Kissiltä laukkaa. Se totteli pehmoisesti, joten pääsimme radalle.

    Urheilija tekee kaiken työn ihan muualla kuin kilpailuissa. Kaikki oli valmista jo. Enää oli jäljellä kunniakierroksen tekeminen. Isä oli opettanut, että radalla sai olla leuhka. Kaikki olivat tulleet katsomaan minua ja Kissiä, meidän kunniakierrostamme. Nyt tämä ei ollut Minicup, tämä oli Oskari Susi Show.

  • #9346 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sintti ja Ilona

    Kisa-apustaja Ilona kävelyttämässä Sinttiä Minicupin ekan viikonlopun kilpailusuorituksen jälkeen. Vähemmästäkin hymyilyttää, kun Sintti Oskareineen ylsi luokassaan kakkossijalle!

  • #9684 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kiva nyt jos me joudutaan kisaamaan yksin

    ”Meinaatko kokeilla, pääsetkö Power Jumppiin tänä vuonna?” kysyin Alexilta ihan suoraan, kun laitoimme hevosia kuntoon suulissa ihan kolmestaan Ilonan kanssa.
    ”Mihin?” Alex kysyi.
    ”Power Jumppiin! Kvaalikisat on tulossa. Ihan just.”
    ”Ai mitkä?”
    ”Power –”
    ”Ei se vissiin oo siitä kiinni, ettei se kuulis mitä sä sanot”, Ilona tuumi. ”Se ei vaan tiedä, mikä on–”
    ”No selittäkää sitte saatana ennen kun mä vedän vitun kiukaalle jo etukäteen!”

    Olisin mieluummin taivastellut sitä, että miten kukaan, joka on Miika Rossin kanssa samaa lihaa ja verta, ei ole muka kuullut Power Jumpista, mutta sen sijaan me Ilonan kanssa selitimme parhaamme mukaan, mikä se sellainen kisa on. Alex kuunteli selkä meihin päin ja varvisteli saadakseen harjattua Tetriksen niskankin ennen kuin kurottui laittamaan sille suitsia. Edes yhden yhtä innostunutta äännähdystä emme saaneet aikaan.

    ”Niin että meinaatko mennä?” kysyin, kun Alex ei pukahtanutkaan.
    ”No en helvetissä!” hän parkaisi ja alkoi nauraa.
    ”Mitä!” Ilona ihmetteli.
    ”Miettikää nyt mua jossain semmosessa. Ja että Marshallkin muka menee? Varmaan joku mä voin sinne mennä.”
    ”Mikset vois?” kysyin ihan vilpittömästi.
    ”Haista sinä Susi sima! Ei tartte nähdä ihan noin paljoa vaivaa mun naurunalaiseksi tekemiseen. Siinä onnistuu paljon helpommallakin. Kas kun et kysy Ilonaa sinne!”

    Vilkaisin Ilonaa, joka katselikin minua eikä Alexia. Voi hyvä nyt Oskari taas.

    ”Mä — ajattelin — kun Veera on kuitenkin suokki”, aloin änkyttää.
    ”Joo joo eiku kyl mä tajuun”, Ilona vakuutti.
    ”Niin, kyl se tajuu”, Alex huokaisi väräjöivällä äänellä, ”ettet sä rakasta sitä enää.”
    ”Ei tässä nyt… Siitä ollu kyse!” yritin vakuutella hädissäni.
    ”Alex!” Ilona vinkaisi.
    ”Eli sä rakastat sitä yhä?”
    ”Oikeesti”, Ilona sanoi ihan hiljaa mutta painokkaasti Alexille.
    ”Miten niin — mitä ihm — no joo joo!”

    Alex näytti kovin ovelalta ja Ilona kauhusta kankealta. Tosi hienoa nyt taas, hyvä nyt taas. Minkä takia minä ylipäätään luuhasin tallilla joidenkin tyttöjen kanssa, kun ne tekivät aina kaikkensa, että elämä olisi hankalaa ja keskustelut jotenkin kummallisia? Kiersin Sintin — ei kun jumaliste Kissin toiselle puolelle, että pääsisin näkemästä niiden kahden ilmeitä enää, mieluiten ikinä.

    Tosi kiva nyt, jos minun pitäisi lähteä Marshallin ja muun Kozlovin klaanin kanssa ihan yksin sinne kisaamaan. Kouluratsastajana. Niin kuin ääliö. Koska isä käski. Ja Miika painosti. Kohteliaisuus vaatisi, että pitäisin seuraa, kun ei ollut muitakaan oikeita tuttuja, ja sitten jännittäisin niitä niin kovasti, että tulisin Kissin kanssa viimeiseksi ja meidät saataisiin nauraa pihalle. Ihan tosi hienoa. Tosi mahtavaa. Olisi pakko saada Alex lähtemään mukaan, niin voisin katsella, kuinka hän yrjöää jännityksestä kukkapuskiin. Siinä ei ehtisi sitten itse ahdistua.

    • #9685 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      :DDDDD Tiedän varmuudella, että Ilona halusi justiinsa repiä Alexin kappaleiksi tuossa. 😀 Rauhallinen ja painokas ”oikeesti” meinaa sitä, että nyt Alex se pää kiinni ihan tosissaan. :DDD Ja Oskari-parka ei vieläkään tajua mitään, hih! Näiden kolmen soosaamisesta voisi edelleenkin lukea ja kirjoittaa vaikka ikuisesti. Musta on sairaan söpöä, kun Oskari änkyttää hämmentyneenä eikä yhtään tajua. Täytynee järjestää sille hankalia tilanteita siis jatkossakin. :DD

      Saa nähdä, lähteekö Alex kisaamaan vai ei. Luulisi, että sen jotenkin saisi sinne patisteltua. Ilona puolestaan olisi varmaan taas innokas kisahoitaja joka tapauksessa, kun ei noihin karkeloihin ole asiaa varsinaisen osallistumisen muodossa.

  • #9822 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oli tosi syyllinen olo, kun en aikonut viedä S… Kissiä laitumelle. Hevoselle kuului kesäloma kavereiden seurassa, mutta kun kerrankin olin yhtä aikaa kisakunnossa ratsun kanssa ja kisojakin oli luvassa, niin ei sitä voinut päästää. Menisi sitten vaikka syksymmällä hetkeksi, vaikka harmi se oli. Sillä oli kuitenkin ollut viime kesänä laidunkesä, ja mistä sen tiesi, vaikka ensivuonna tulisi taas.

    Ikään kuin korvaukseksi menetetyistä vapauden kesäilloista otin tavakseni viedä hevoseni syömään vihreää joka ilta töiden päälle, tein sitten sinä päivänä vuoroja tallilla tai Otsonmäen Ässässä. Menimme myös tänään: kun koulujen kesäloman piti alkaa. Se oli outo ajatus. Viikolla oli tullut ihan ehtaa lunta kahtena aamupäivänä. Nämä kaksi asiaa eivät sopineet yhteen, vaikka olihan joskus tullut lunta juhannuksenakin. Viima kävi jäätävänä, ja olin suojannut Kissin fleeceloimella. Itse olin vetänyt päälleni toppatakin. Kesäkuussa. Masentavaa.

    Kissi söi heinää metsänreunasta, ja minä nojailin rauhassa sen selkään. Ei kuulunut kuin jonkin yksittäisen auton kaukainen hurina ja metsän huminaa. Olin nukahtanut lapsena sellaiseen äänimaailmaan meillä kotona. Otsonmäellä, minun ja Camillan luona, kuulosti erilaiselta. Ei ollut niin paljoa puita niin lähellä, että tuuli olisi humissut, eikä autoja mennyt yöllä yhden yhtä. Liian hiljaista… Ehti kuulla liiaksi omia ajatuksiaan…

    Kissi nosti rauhallisesti päänsä ruohon selästä ja taivutti kaulaansa. Se halusi, että rapsuttaisin sitä leuasta. Täytin sen toiveen mielelläni. Otin sormikkaat pois. Kissistä oli kivempaa, kun kutittelin sitä paljain kynsin. Sen alahuuli oli ihan lörppö. Hymyilytti. Se oli hyvä tamma. Se ei ehkä ollut sellainen hevonen, jonka olisin itselleni kuvitellut, kevyt ja pitkäjalkainen tamma kun oli, mutta olihan se fiksu ja hauska.

    Kissi ei ollut ihan tyytyväinen rapsutusteni laatuun. Horjahdin, kun se väisti kauemmas nojauksestani. Jotenkin kauhean vaivalloisesti ja tarkkuutta vaativasti se käänsi koko takapäänsä ja asettui seisomaan huolellisesti suoraan eteeni. Sellaista se ei ollut ennen tehnytkään, mutta annoin sen puuhata. Se kurotti hitaasti kaulansa suoraksi ja hamuili korvaani. Sen pitkät turpakarvat raapivat ja kutittivat niin kovasti, että ihoni nousi pistelevästi kananlihalle. Oli pakko raaputtaa kaulaa, ja harmi kyllä Kissi väisti kättäni. Lohdutukseksi kohotin sen turpaa sen leuasta nostamalla ja annoin sille suukon. Ylähuuleen. Melkein suuhun.

    Mielessäni kävi, ettei se nyt kyllä kauhean hyvä suutelija ollut. Heti perään olin kiitollinen, ettei kukaan, varsinkaan Alex, kuullut ajatuksiani. Ihme pervonahan minua olisi pidetty. Vaikka samainen Alex olisi kyllä voinut laukoa jotain tuollaista vaikka ääneen, eikä kukaan olisi ajatellut, että hän olisi jonkin sortin eläimiinsekaantuja.

    Kissi laski päänsä takaisin pitkään heinään jalkojeni juureen, ja minä väistin varmuuden vuoksi sivulle. En halunnut olla alla, jos se yhtäkkiä näkisikin metsässä mörön. Istuin vähän matkan päähän, ja heinä oli inhottavan kosteaa.

    Olin joskus esiteininä ajatellut, että mikä ihme minua vaivasi. Tytöillä oli ihastuksia. Minulla ei tietääkseni. Päädyin väittämään, että oli. Kun keksin, missä vika oli ja miten sitä voi helpottaa, pystyin ihastumaan, mutta taisi olla jotenkin liian myöhäistä. Ja nyt, yhdessä hujauksessa, olin jo tämän ikäinen, ja tuo hevonen oli ainoa tyttö, jota olin suukottanut edes ylähuuleen, edes ilman mitään romanttisia tunteita.

    Minulla oli ongelma sitä paitsi kaikista maailman ihmisistä Ilonan kanssa. Tai siis ongelmia. Ja suurin niistä taisi olla se, että kun ajattelin tyttöjen suukottamista, ajattelin näköjään Ilonaa. Olin kuvitellut meidät jotenkin tosi läheisiksi, kun olin lähtenyt Hannabyhyn niin kuin idiootti. Ilona olisi pärjännyt siellä vallan hyvin vaikka soittelemalla Alexin kanssa, mutta eikä, kun minä olin lähtenyt hippulat vinkuen pelastamaan. Ja nauttinut siitä! Kävellyt jossain samperin kirsikkapuistossa ja kaikessa röyhkeydessäni pannut merkille, että Ilona on ihan tosi pieni. Ihan tosi ohkainen, ihan tosi lyhyt — sellainen, joka teki mieli nostaa vyötäröltä ilmaan, rutistaa itseään vasten ja pyöräyttää ympäri ennen kuin laskisi hänet takaisin omille jaloilleen. Siro niin kuin Kissi, mutta ei kyllä yhtä pitkä.

    Sellaiset ajatukset oli helppo kuitata väsymyksen ja ihmeellisen pelastusoperaation piikkiin. Niiden piti jäädä Hannabyhyn. Mutta kun ei. Nyt oltiin sitten siinä pisteessä, että jos joku saisi jotenkin tietää niistä ajatuksista, minulla ei olisi enää kavereita. Tai no, Milan olisi tietenkin, mutta ei Ilonaa eikä Alexia.

    Pari kertaa mieleeni oli noussut ajatus siitä, että eihän sellaisen olisi tarvinnut katastrofiin päättyä. Olinhan epätodennäköinen pari Kissinkin kanssa, ja tuossa se nyt oli. En voinut enää kuvitella itselleni toisenlaista hevosta juuri nyt. Sellaiset ajatukset kuitenkin tukahtuivat aina ihan itsestään, koska niin tyhmä minäkään en ollut, että olisin uskonut niitä oikeasti. Ilonalla oli ollut silloin joskus tyttöystävä. Jos jollain ihmeen kaupalla Ilona yhtäkkiä haluaisi minut, niin — no, minä en tahtonut olla hänen silmissään mikään tyttöystävä.

    Nousin märästä heinikosta ja huokaisin. Sormet olivat jo tunnottomat. Tyttöheppani Kissi ryhdistäytyi, kun minäkin kerran nousin, ja näytti kerjäävän toista suukkoa työntäessään taas päänsä eteeni. Hieroin nenääni sen turpaan ja rapsutin sitä taas leuasta niin että sen alahuuli vipatti vinhasti.

    Ei, ei mitään kesälaidun- tai kevättä rinnassa -juttuja meille. Kissillä tilanne voisi tosiaan olla toinen vuoden päästä. Minulla ei. Silti takaisin tallille laahustaessamme mietin, millaista olisi olla Alexin asemassa. Ilona riippui hänen käsivarrestaan ja kaulastaan lähes pysyvästi. Se oli varmaan mukavaa. Ja vielä mukavampaa varmasti oli, ettei se tietenkään tuntunut Alexista mitenkään erikoiselta.

    • #9824 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Voi Oskari-parkaa, kun on niin hirveän kamalaa kun meinaa ihastua. 😀 Kerrassaan tekemätön paikka! :DD

      Mut joo, ihanaa söpöilyä siron Sintin kanssa ja vielä ihanampaa kriiseilyä perinteiseen Oskarimaiseen tapaan. Tietenkin hyrisen, kun mun hahmoa kuvataan noin — kukapa ei! Hur hur! <3

      Edit. Niin ja samaistun Oskarin mietteisiin siitä, että minkä ihmeen takia kesäkuussa pitää sataa lunta…

  • #9899 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Hulmuava harja ja pala taivasta

    Kokemusta oli menty hakemaan ja kokemusta oli saatu. Taputin reippaasti Kissin kaulaa, kun se pysähtyi kentän keskelle. Päivisin oli ihan liian kuuma ratsastaa, joten treenasimme iltamyöhään. Oli niin mukavan rauhallistakin. Melkein kaikki olivat joko lähteneet koteihinsa tai olivat hyttysiä paossa tuvassa, niin että minä ja Kissi saimme nauttia viileydestä käytännössä kaksin. Meistä oli tulossa hyvä ratsukko. Kuukauden päästä menisimme uudelleen Ahvenanmaalle kilpailemaan ja katsomaan Milania. Eiköhän silloin otettaisi myös ihan oma ruusuke. En enää toiste ratsastaisi niin montaa starttia ensimmäisenä päivänä. Sitten puhti ja keskittyminen riittäisi kouluradoillekin.

    Sitä ennen oli vielä kuitenkin kuukausi aikaa harjoitella. Hevosten kanssa kuukaudessa ehti tapahtua ihan mitä tahansa.

    Keräsin ohjat ja pyysin ravia. Nyt harjoitellaan Kissi siitä kohtaa, jossa ravataan tuonne noin koottua ravia, noin, ja tehdään taivutukset. Sen jälkeen tulevat ne laukanvaihdot, jotka menivät viikonloppuna ihan mönkään, tehdään ne. Hitsit kun korvaani pistävä sääski tuntuikin niin häiritsevältä. Huitaisin. Tuli outo kulmikas taivutus. Uusi yritys.

    Kun taivutuksista päästiin, ratsastin vielä yhden ohjelmaan kokonaan kuulumattoman voltin, jotta sain raavittua niskaani. Ei se hyttysmyrkky kaikkia sääskiä karkottanut. Keräsin ohjat erityisen huolellisesti. Tein pehmoisan puolipidätteen. Kissi on niin herkkä tamma. Sitten laukannosto. Ensimmäinen askel, toinen, ja jo kolmannen alkaessa tämän hevosen kanssa valmistaudutaan vaihtoon. Laukanvaihto oli sujuva. Menisipä kisoissa samalla tavalla! Ensimmäinen askel, toinen —

    Kuulin paukahduksen, joka oli kuin meitä kohti olisi ammuttu. Ehdin nähdä Kissin liehuvan harjan, palan taivasta ja —

    Pilvetön punainen taivas

    • #9900 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Hei! Ei tämmöistä saa tehdä. Varmasti jossain pitää olla jokin laki tai asetus, joka KIELTÄÄ JÄTTÄMÄSTÄ TARINAA TÄLLAISEEN KOHTAAN! Ja varsinkin kun alla on se spinnareissa ollut tarina Milanista, jota en ole vielä kommentoinut, koska odotan mieluummin asialle jotakin ratkaisua (ja toivon että se ratkaisu ei ole 9 mm luoti).

  • #9915 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Siltä varalta, että Oskari herää

    Olin päästänyt Sintin omin lupineni laitumelle. Turhaan se tallissa seisoisi ja odottaisi. Olavi Susi oli kuitenkin ilmoittanut haluavansa tavata sen, joten Camilla oli hakenut tamman takaisin. Se oli lähtenyt laitumelta kuulemma vastentahtoisesti, mutta siinä se nyt seisoi suulissa suojassa hiljaiselta, tiheältä sateelta.

    ”Hyvään kuntoon se on tullu”, Olavi Susi tuumaili Sinttiä taputeltuaan. ”Miikan olis pitäny tulla kans kattomaan sitä… Olis saanu olla ylpeä… Mutta harmi…”

    En oikein osannut päättää, pitikö Olaville pitää seuraa suulinpieleen nojailemalla, vai olisiko hänet pitänyt oikeastaan jättää rauhaan poikansa hevosen kanssa. Koska hän jutteli, vaikkakin lähinnä itsekseen, olin päätynyt jäämään. Mitään en osannut oikein sanoa ja Sinttikin oli hiljaa. Viereiseltä kentältä kuului kavioiden rouhahtelu hiekkaa vasten aina välillä, eivätkä edes linnut laulaneet sateella.

    ”Pitäis kai tehdä jotain ratkaisuja tämänkin suhteen”, Olavi mutisi enemmän itselleen kuin minulle. ”Menee hyvä hevonen nopeesti huonoon kuntoon, jos ei kukaan… Mutta…”
    ”Miten Oskari voi?” pistin siihen väliin. En voinut olla enää kysymättä.

    Olinhan minä uutiset kuullut lähinnä Alexin, Camillan ja Hellon kautta. Kerran olin itsekin käynyt kertomassa, että Oskarin hevonen oli ihan kunnossa, mutta eipä Oskari tuntunut siitä mitään ymmärtävän. Hänet piti pitää unessa, jotta aivojen turvotus laskisi. Kuinka kauan sitä voisi jatkaa?

    ”Ei se ainakaan tänä vuonna enää ratsastele, siltä se näyttää”, Olavi tuumasi rauhallisesti, mutta puri heti sen jälkeen hampaansa tiiviisti yhteen ja rutisti silmänsä kiinni.

    Olavin katse kävi kentällä. Pond ravasi siellä hirvimäistä raviaan, jota se Noel-poika näytti yrittävän epätoivoisesti koota. Välillä hän tuntui onnistuvankin. Mutta vaikutinpa epäkohteliaalta: Olavi luuli, että kyselin sellaisia asioita ihmisten aikana. Sitä varten hän vilkuili ratsastajaa yhtenään.

    ”Soon Noeul se. Sei puhu suamia, enkä usko jotta siton vaivattu tällä hommalla kun sei ehtiny tutustua Oskarihin… …vielä siis.”
    ”Mmhm.”

    Olavi mittaili yhä Sinttiä katseellaan, eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän rapsutti sitä pikaisesti kaulalta, kun se alkoi kyllästyä, mutta katseli sitten taas kuin ajatuksiinsa vaipunut. Sitten hän havahtui.

    ”Ei kun kyllä se niin on, että pitää hankkia joku ratsastamaan tota. Jos Oskari vielä herää…”
    ”Kun se herää.”
    ”Noh… Kun… Kun Oskari herää niin toi ei saa olla rapistunu Toi on sille tosi tärkeä. Onko ideoita?”
    ”Meillolis tua meirän Nelly.”
    ”Jokikannas?” Olavi kysyi ja siristi silmiään omituisesti.
    ”Niin.”
    ”Se ei — sillä on aivan eri systeemit kun Oskarilla. Ekkö tunne ketään samanlaisempaa?”
    ”Onko se huano jos sillolis erilaanen ratsastaja?”
    ”No ei sinänsä, mutta jos me nyt oletetaan että Oskari alkais ratsastamaan taas vaikka talvella pikku hiljaa, niin…”
    ”Teirän Rossin Miika”, sanoin heti kun se tuli mieleen. Rossin Miika oli hyvin samanlainen ratsastaja kuin Oskari, ja sellainen reipas tyyppi, jota Sintti tarvitsisi varmasti nyt.
    ”Mm. Mä en voi kuitenkaan irrottaa sitä meiltä yhden hevosen takia. Toisaalta jos toi hevonen muuttais meille… Mutta jos… Kun Oskari herää, niin sen systeemit olis silti pilalla. Eikö se Milan-poika..?”
    ”Sei oo paikalla.”
    ”Harmi.”

    Olavi nojautui suulin oviaukon toiseen pieleen, kun minä nojailin toiseen. Sintti kuopaisi muutaman kerran. Se oli joutunut odottelemaan jo kauan ilman mitään varsinaista tekemistä. Katselin aikani kuluksi, miten se Noeul-poika kehui ja ylisti Pondia kentällä ihmeellisellä laulavalla kielellään. Pond sai pitkät ohjat parin ravikierroksen ajaksi, ja sitten ratsastaja keräsi ohjat taas hellästi tuntumalle. Olavikin näytti katselevan samaan suuntaan. Oskaria olisi tarvittu tuollakin. Noeul oli selvästi ratsastanut ennen taitavammalla hevosella kuin Pond, ja olisi varmasti voinut viedä Pondiakin eteenpäin Oskarin tuella.

    ”Noelleko sä sanoit, että tuon sällin nimi on?” Olavi kysyi yhtäkkiä.
    ”Noeul.”
    ”Mikäs toi sen hevonen on naisiaan?”
    ”Soon Pond. Soon ollu ny ratsastuskoulun hevoosena. Poijjat otti sen ylläpitohon kesäksi.”
    ”Mitä se osaa?”
    ”En osaa sanoa. Oon kattonu jotta ei silloo palio tehty. Varmahan saman menöö kun suamenhevooset, mutta hyppää korkioota.”
    ”Mhm. Hyvä.”
    ”Miten niin?”
    ”Tossa vois olla se ratsastaja. Siis tälle. Siksi aikaa, jos…”
    ”Noeul on vain lomalla täs. Sei jää tähän asuulemahan piremmäksi.”
    ”Aina voi kysyä”, Olavi päätti, taputti vielä Sinttiä ja lähti rauhallisesti kentän aidalle.
    ”Sei puhu suamia!” muistutin häntä.
    ”Mä puhun myös ruotsia, englantia, ranskaa, saksaa ja viroa. Eiköhän me pärjätä!”

    Päätin harjata Sintin ja katsoa kunnolla sen jalkoihin ennen kuin se lähtisi takaisin laitumelle. Se oli sitä paitsi mukava harjattava. Kun mitä tahansa tapahtui, vaikka sitten sitä harjaamista, sen levottomuus kaikkosi. Tutkin paarmanpuremia sen ryntäissä ja se katseli rauhallisena kentälle, jonne minunkin katseeni valitettavasti koko ajan veti.

    Olavi tervehti Noeulia ja kysyi jotain. Noeul vastasi tekemällä sen omituisen ihme kumarruksen, jota Chaikin käytti aina, kun hänelle ojensi mitä tahansa, vaikkapa kupin kahvia. Pond pysähtyi siivosti aidan viereen, eikä reagoinut, kun Sintti hirnui sille möreästi. Kentällä alkoi innostunut vieraskielinen juttelu. Olavikin hymyili.

    Olin tutkinut Sintin kaikki neljä jalkaa, kun katsoin seuraavan kerran kentälle. Olavi oli siirtynyt sen keskelle ja näytti pitävän ekstempore-valmennusta Noeulille ja Pondille. Hän painoi nyrkkiään vyötäröään vasten samalla tavalla kuin poikansa, ja kovasti keskittyessään siristi silmiään ja vaipui kyykkysilleen hevosen ja ratsastajan jalkoja tuijottamaan ihan niin kuin Oskarikin. Sitä olisi ollut tavallaan kotoisaa seurata toisessa tilanteessa, mutta Sinttihän piti viedä takaisin laitumelle. Turhaan se tallipihan puolella seisoi enää tihkusateessa tylsistymässä. Laitumella sen piti olla, varsinkin kun pikku sade piti tehokkaasti ötökät poissa hevosten kimpusta.

    Kiinnitin riimunarun Sintin riimuun ja irrotin suulin pielen narut. Silloin Olavi kuitenkin näytti juuri lopettelevan pikku projektiaan Noeulin ja Pondin kanssa, joten jäin vielä hetkeksi odottamaan hevosta pidellen. Kun kerran ehdin, sanoisin hei hei ja lähettäisin vielä terveisiä Oskarille ennen kuin huomenna menisin sinne itse kertomaan, että Sintti oli laitumella.

    ”Eetu”, Olavi huikkasi ja otti muutaman juoksuaskeleen niin kuin olisin ollut jo menossa laitumille päin.
    ”Mitä?”
    ”Voisko se jäädä tallin puolelle kumminkin? Edes hetkeksi aikaa.”
    ”Tottakai!” vastasin hölmistyneenä. ”Sillon kyllä paikka ja tilaa tuala mutta kun minä ajattelin jotta turhaa se täs seisoo.”
    ”No ehkei se seiso pitkään. Mä juttelin ton pojan kanssa ja katoin vähän sen menoa.”
    ”Meinaakko aiva totta uskaltaa panna viarahan kakaran menöhön Oskarin hevoosella? Emmä me tuata sillä lailla viälä tunne. Mistä me tiärämmä jos sei päriää? Mitä jos menöö rikki koko hevoonen?”
    ”Sehän on mun ongelma sitten, eikö niin?”
    ”Joo, mutta kun–”
    ”Se on hyvin samanhenkinen menijä kun Oskari. Rossin Miikaa ei nyt saa tähän hätään, eikä se Venäjän-poika oo sun mukaas paikalla, ja toi sanoi että se harkitsee. Jos se ei ookaan hyvä mätsi, niin sitten katotaan uudestaan. Mä lähden nyt sinne sairaalalle.”
    ”Ookko sä ny var — selevä. Sano Oskarille jotta mä tuun huomenna.”
    ”Sanon”, Olavi sanoi ja hymyili. Hänen pojallaan oli isänsä nenä ja silmät. ”Kiitos kun käytte siellä.”

    Niine hyvineen lampsi Olavi autolleen ja minä jäin Sintin kanssa suuliin. Hevonen kuopaisi etujalallaan taas kokeilevasti ihan kuin muistuttaakseen minua, että johonkin tässä oli oltu juuri menossa. Silitin sen kaulaa ja vilkaisin vielä kerran kentälle.

    ”Sinet meekkää takaasin laitumelle”, pahoittelin hevoselle. ”Pääset tuanne tarhahan kattelemahan kumminkin. Kattomma nyt jotta mitä tästä tuloo, mutta äläpä sinä murehri. Tua on ainakin kiltti poika tua tuala, jos ei muuta.”

    • #9917 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jaaha, ihan niinkuin Noeulista olisi tulossa jotakin muutakin kuin vain kesäkissa! Tai miten mahtaa, mutta nyt sillä ainakin olisi lainahevonen Hopiavuoressa.
      Mutta eniten tässä tekstissä ilahduttaa Eetu. Isäntä itse ei ole kovin usein äänessä täällä, mutta silloin kun on ja tekstissä käsitellään sitä, miten Eetu käsittelee hevosia ja ylipäänsä suhtautuu niihin, se lämmittää mieltä. Tässäkin tuo loppu: Eetu toteaa pahoittelevasti Kissille, ettei tämä nyt päässytkään laitumelle takaisin. Se on vain toteamus, ei mitään lässyttämistä, kuten moni muu tässä tilanteessa tekisi. Eetu kertoo hevoselle ja olettaa sen ymmärtävän, melkein ainakin. Siinä on jotakin… käyttäisin sanaa ”herttainen”, mutta se on ehkä liian imelä termi tähän.

  • #10037 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Suai on suomeksi Kaunis

    ”Hyvä Noeul! Pidätä vielä sitä edestä. Lisää liikettä, vähemmän vauhtia!”

    Kissi, Oskari Suden hevonen, oli vähän enemmän sellainen kuin Suai oli ollut. Sillä ratsastaminen oli kotoisampaa ja tutumpaa kuin Pondilla ratsastaminen. Olavi Susi, väliaikainen valmentajani puolestaan oli ihan eri maata kuin ratsastuksenopettaja kotona, eikä meidän yhteistyömme ollut aina mutkatonta. Herra Suden, niin kuin muidenkin suomenkielisten, aksentti oli hassu. Arkipuheessa sen ymmärtäminen oli helppoa, mutta kun sellaiseen aksenttiin yhdistettiin monimutkainen hevossanasto, jouduin tekemään töitä ymmärtääkseni oikein.

    ”Nyt menee, hyvä Noeul, istu, istu, istu — eijei älä lopeta ratsastamista, kulmaan on vielä kaksi askel — okei — uusiksi tosta kohdasta, ja nyt ratsasta ihan loppuun asti!”

    Sen lisäksi että herra Susi puhui hassulla aksentilla, hän oli myös vaativampi ja tarkempi kuin opettaja Suwannarat. ”Hyvä Noeul” ei tarkoittanut ”hyvä Noeul”, vaan se tarkoitti ”nyt ollaan hieman oikeilla jäljillä Noeul”. Kun herra Susi sanoi ”jes” ja löi nyrkillään ilmaan, vasta se tarkoitti, että ”juuri noin Noeul”. Väliaikainen valmentajani ei kuitenkaan koskaan ollut minulle ilkeä tai ankara, vaan jokaisen yhteisen ratsastuskertamme jälkeen hän käveli lopuksi vierelläni ja kertoi kootusti, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Huonoa oli aina ainakin yhtä paljon kuin hyvää, mutta hän kertoi sen kuin todeten, ei toruen. Valmennukset itsessään olivat vaativia ja kerrasta toiseen työskentelimme Kissin kanssa itsemme ihan kuiteiksi. Itsenäiset tehtävämme olivat paljon vähemmän rasittavia.

    ”Älä jää jännittämään sieltä lonkista! Nyt nousee taas hartiat! Keskity! Ja sitten — pidätä, pidätä — ja nyt loppuun asti!”

    En ollut koskaan ennen ratsastanut sillä tavalla, enkä ollut koskaan oppinut niin paljoa niin lyhyessä ajassa. Mieleeni nousi usein, että olisinpa voinut tehdä tätä silloin, kun olin vielä kotona Suain kanssa. Jos olisin ollut näin hyvä, jos olisin saanut näin hyvää oppia, sekin olisi kuin eri hevonen. Samalla kiinnyin Kissiin niin kuin omaani, vaikka en halunnut enää koskaan kiintyä yhteenkään hevoseen, joka ei oikeasti ollut omani. Hevonen ravasi luotisuoraan ja minä kannustin sitä ilmavampiin askeliin, mutta kun meillä kotona monsuunisateet loppuisivat, en näkisi tätä hevosta enää koskaan. Siellä sateessa minua odotti nytkin Suai ja joukko ongelmia, joista ei ollut pakotietä, vaikka viivyttelisinkin viimeiseen asti.

    ”Jep, hieno. Sitten perään rentoa ravia. Mä käyn juomassa vettä tuolla niin puretaan tätä hommaa vielä vähän kun mä tuun.”

    Niin kuin Suai, Kissikin venyi pitkäksi, kun sen päästi ravaamaan rennosti. Nyt osasin jo sanoa, että sen selän lihakset eivät olleet ihan priimaa. Sen ravi ei pompahdellut samalla tavalla kuin Suain, ja senkin olin oppinut täällä, että Suai ontui ainakin toista etujalkaansa. Kissi ei ontunut. Se eteni suoraan, tasaisesti hytkyen, ja rennossa ravissakin minun tehtäväni oli yrittää istua kunnolla. Herra Suden mukaan hevosen selässä ei saanut matkustaa. Jokainen ratsastushetki oli joko hevosen taitojen ja kunnon ylläpitoa ja kehittämistä tai sitten niiden heikentämistä, enkä halunnut olla Oskari Suden hevoselle haitaksi. Kissin tehtävä oli rentoutua tässä ravissa, mutta minun tehtäväni oli ratsastaa edelleen, vaikka ohjat olivat pitkät ja askel myös.

    ”Noniin ja käynti! Selvä, Noeul. Katopa tätä. Kun sä pidät käsiä näin, ne on valmiiksi tällä lailla aika ääriasennossa. Sitten kun Kissi ravaa, sä et voikaan myödätä — just noin, ranne rentona ja — joo. Ja kato miten toi lähtee tuolta hartiasta asti. Sun omia selkälihaksia pitäis myös alkaa…”

    Niin, voisipa nämä kaksi elämää yhdistää. Voiko ihminen saada kaiken? Suai ja pojat, minun ystäväni, tänne, tähän elämään. Niin että minulla olisi Suai, kissat, pojat, p’Chai, raukeat hevosentäyteiset illat, fyysisesti ja älyllisesti haastavat valmennukset… Ja vapaus. Tämä maa olemattomine kesineen oli hyytävän kylmä, mutta sain mennä minne tahdoin, enkä tahtonut kauas. Otsonmäen metsät olivat loputtomia, jo pelkät ratsastusreititkin päättymättömiä. Suomen kieli oli hymytöntä ja monotonista, eikä sanoja erottanut toisistaan, mutta osasin silti niitä koko joukon. Suai on suomeksi Kaunis, mutta Kissi on vain Kissi.

    • #10039 Vastaus

      Niklas
      Osallistuja

      En oikein vielä(kään) osaa sormella osottaa että mikä on se kohta, mistä Noeulista pidän. Mutta joku siinä vaan tuntuu tavallaan hyvältä. Ehkä se on tuo mikä etenki lopussa tulee itelle mieleen, sen tuollanen… Kuinka se näkee niin monessa asiassa pelkkää hyvää, että pari asiaa kotoa tähän niin sitte olis täydellistä. Tuollanen.. Utelias, ilonen ja asioihin tyytyväinen.
      En oikein osaa selittää edes xD Mutta ilolla odotan lisää että jos siitä omatki ajatukset selkiää että mikä tässä hahmossa kolahtaa!

  • #10061 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Olavi Susi

    Oskarilla oli samanlainen itsepäinen katse kuin lapsena. Hän halusi ratsastaa, ja hän halusi ratsastaa omalla hevosellaan, jonka uskoi olevan yhä Ukko. Kun hän oli taas vaatinut hevostaan, olin kävelyttänyt hänet Hopiavuoren kuistin portailta mököttämästä sateeseen katsomaan Kissiä, jolla Noeul laukkasi pienen pentä kahdeksikkoa kentällä. Oskari katsoi ratsukkoa kiltisti, kun kerran käskin, mutta suupielet sellaisessa asennossa, että saattaisin pian saada hänet räjähtämään. Siis meidän Oskarin! Joka oli räjähdellyt viimeksi silloin, kun oiri menettämäänsä äitiä.

    ”Ukko”, ainoa poikani intti ja yritti taas lähteä aidalta talliin, mutta estin hänen aikeensa ottamalla häntä ranteesta kiinni.
    ”Kuule kun Ukkoa ei ole enää”, sanoin taas mahdollisimman lempeästi, enkä tiennyt vieläkään, pitäisikö varautua kyyneliin, huutamiseen vai totaaliseen sulkeutumiseen.
    ”En usko”, poikaparka sanoi, vaikkakin epäröiden. Hän pyristeli vapaaksi, mutta ei ihan tosissaan.
    ”Miksi mä sanoisin sulle niin kamalia asioita, jos se ei olisi totta?”

    Oskari rypisti otsaansa. Hän oli aina minun pieni poikani, mutta nyt, kun hänellä oli vaikeaa, hän tuntui erityisen nuorelta ja avuttomalta. Hän ei ollut ensimmäisten kolmen elinvuotensa jälkeen pysynyt sylissä, mutta sinne olisin halunnut hänet taas sulkea. Häneen oli kuitenkin parempi olla koskematta liikaa. Vielä aikuisenakin Oskari vältteli jopa lääkäriin menemistä siihen asti, että oli ihan pakko. Ainoastaan meidän vanha kissamme oli saanut silittää ja suukotella häntä. Kuvitella: että sitä voi olla kateellinen vanhalle kollille omasta pojastaan!

    ”Ilona”, Oskari mutisi lopulta ja kääntyi katselemaan suulin lipan alle. Hän haroi hyödyttömästi vapaalla kädellään tallipihan suuntaan.
    ”Annetaan Ilonan nyt ratsastaa ihan rauhassa omalla hevosella”, ehdotin ja ohjasin Oskarin takaisin aidalle, johon hän jäi taas nojaamaan, vaikka tyytymätön olikin.
    ”Missä Ukko?”
    ”Ukkoa ei ole enää.”
    ”Miksei?”
    ”Se on hevosten taivaassa”, sanoin niin kuin lapselle, mutta ryhdistäydyin saman tien. ”Ukko kuoli. Kyllä sä muistat vielä. Nyt on onneksi Kissi!”
    ”Eikä.”

    Sade oli kastellut Oskarin hiukset melkein mustan näköisiksi. Hän valui huonoon ryhtiin aitaa vasten ja laski sitten leukansa käsiensä päälle. Katseli hevostaan, jota ei tunnistanut. Pisaroita putoili ja valui otsalle litistyneistä lievistä kiharoista nenälle ja poskille. Oskarin äidillä oli ollut samansävyiset siniset silmät ja paksut ripset. Nenänsä se raukka oli kuitenkin saanut minulta: vähän kyömy se oli, mutta ei se minun poikaani rumentanut. Kun Oskari oli ollut ihan pieni, hän oli nukahtanut, kun olin silittänyt häntä nenästä ja otsasta. Reppana. Ojensin käteni ja silitin taas, mutta se särki koko hetken. Oskari kavahti takajaloilleen samalla tavalla kuin se hevonen, jota hän Kissin sijasta etsi.

    ”Mä meen!” poikani ilmoitti etusormi vihaisesti sojossa, kun oli perääntynyt jo monta askelta.
    ”Mihin sä meet?”
    ”Ilona”, Oskari ilmoitti.
    ”Tuuksä takas puhumaan vielä vanhan isin kaa?”
    Oskari mietti hetken, eikä miettiessään näyttänyt enää ihan niin vihaiselta. ”Joo.”
    ”Hyvä. Onhan sulla puhelin? Soita mulle tai edes jollekin, jos sä väsyt etkä jaksa kävellä takasin.”
    ”Joo.”

    Otsa uudelleen kurtussa ja asento vihaisessa etukenossa minun pieni poikani marssi sateen ja suulin läpi etsimään Ilonaa ihan niin kuin Ukko olisi salaa Ilonalla taskussa. En halunnut luopua Oskarista, en vieläkään, vaikka hän oli kuinka aikuinen. En kuitenkaan voisi pitää itselläni ikuisesti sitä pientä tenavaa, joka huusi iskää, kun elämä kävi ylivoimaiseksi. Jollekulle minun piti Oskari lopulta antaa. Oli vieläkin kummallista sanoa jotakuta toista Ilonaksi, mutta tämä Ilona oli vahtinut minun ainoan poikani unta joka päivä, ja tämä Ilona oli ainoa, joka kelpasi nyt minun pojalleni, kun maailmassa ei ollut hänestä enää mitään logiikkaa. Oskarilla oli joku, jonka luo mennä murjottamaan ja valittamaan iskästä: ihan oma ystävä. Mitäpä hevosista juuri nyt. Kyllä minä ja Noeul Kissin perään katsoisimme kunnes Oskari muistaisi sen taas, ja selvästi Oskarillakin oli peräänkatsoja.

    • #10063 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Oskari on niin reppana tässä. Käy oikeasti hirveästi sääliksi. Tässä oli kaikin puolin tosi repivä tunnelma sekä Olavin että Oskarin osalta.

      Taidan olla aika surkea lohduttaja: osaan vain kuunnella, mutta en oikein sitten muuta. Mä keksin kuitenkin heti, miten Ilona yrittää lohduttaa Oskaria, koska mua on joskus lohdutettu samalla tavalla: kun mua on harmittanut mun hevosen sairastaessa, kaveri on tuupannut mut oman hevosensa selkään. Se auttaa kolmesta syystä: 1) meidän piireissä on iso juttu, että saat ratsastaa kaverin ainoalla silmäterä-mussukka-hepalla, eikä sitä tilaisuutta tarjoudu ollenkaan usein tai kenelle tahansa. 2) siinä saa tehokkaasti muuta ajateltavaa. 3) se kaveri tuntee mut todella niin hyvin, että se tietää, että saan siten muuta ajateltavaa, ja että juuri sellainen auttaa mua siinä tilanteessa.

      Kyse on siis eleestä ja ajatuksesta enemmän kuin itse ratsastamisesta. Siksi laitoin Ilonan tarjoamaan Oskarille hevostaan, vaikka sitten Oskaria kuulostellessani päädyinkin siihen, ettei se suostuisi kuitenkaan. Se on kuitenkin Ilonalta iso ele, joka syntyi tämän tarinan aiheuttamasta tunteesta, että Oskaria on ihan pakko yrittää auttaa jotenkin. Että on kädetön olo, kun toista harmittaa niin kovasti!

      Kyllä Olavikin näyttäisi olevan kunnon halauksen tarpeessa. Tuskin sekään pienen Veerulin selkään suostuisi, vaikka tarjottaisiin, mutta kun koko hommaa miettii sen näkökulmasta, niin on silläkin kuulkaa rankkaa. Ei ole varmaan muutenkaan helppoa olla vanhempi, saati sitten kun jälkikasvulla on huolia. Olavi on kaiken tähänastisen perusteella vaikuttanut ihanalta isältä ja musta on liikuttavaa, miten pyyteettömästi se toivoo poikansa parasta. Mun empatiat on ainakin ihan sen puolella ja toivon, että sille käy hyvin jatkossa. Toivottavasti Oskari osaa osoittaa kiitollisuuttaan sitten joskus, kun sillä on itsellään asiat paremmin. Toisaalta vanhemman osa taitaa olla loppujen lopuksi aika epäkiitollinen, ja siihen usein herätään ihan liian myöhään…

  • #10079 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Vieras hevonen

    Hassun värinen pää. Hassun värinen koko hevonen. Ja mallinen. Tuollainen silakka. Tuota minun pitäisi kuulemma rakastaa. Tuon kanssa olen muka tehnyt yhteistyötä. Ainakin sen nimi sopi sille. Sintti. Olihan se korkea, mutta muuten jotenkin alimittainen.

    Elämä tuntui omituiselta salaliitolta. Ihan niin kuin olisin herännyt eräänä aamuna jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tuo hevonen tunsi minut ja työnteli päätään taskuihini, mutta en ollut tavannut sitä koskaan aikaisemmin. Meillä asui kilpikonna, joka oli kuulemma Milanin, mutta mistä asti hänellä oli muka ollut sellainen? Alexandra Tiederberg oli palannut jostain entisestä elämästäni kuin kummitellakseen ja käyttäytyi niin kuin olisimme pitäneet aina yhteyttä. Kaikki muukin oli koko ajan jollain lailla omituista ja vinossa. Yksityiskohdat eivät täsmänneet. Yritin ymmärtää, ja se väsytti.

    En kai saanut palata omaan todellisuuteeni, jossa kaikki asiat olivat oikein ja loogisia, en ainakaan heti. Piti pärjätä tässä. Sitä varten olin hakenut tuon hevosenkin haastaan tuohon. Harjasin sitä innottomasti. Miten voi olla, että minun oma hevoseni vain katosi ja olin nyt täällä jumissa tämän oudon tamman kanssa? Laskin harjat suulin kivetykselle ja otin satulan. Se sujahti pienen tamman selkään niin kuin sahapukin selkään. Vyö oli helppo poimia ohkaisen hevosen vatsan alta. Lukko kuitenkin väisteli hihnaa, johon se kuului kiinnittää. Tuntui samalta kuin unessa, kun yrittää soittaa hätänumeroon, mutta sormet eivät vain osu näppäimiin, vaikka normaalisti osuvatkin. Ei sitten millään. Ei sitten millään mennyt satulavyö kiinni. Vaikka jännitin kättäni ihan hartiasta sormenpäihin asti, osat väistelivät toisiaan, eivätkä menneet yhteen. Ihan kuin olisin yrittänyt sovittaa kahta samannapaista magneettia yhteen. Ei millään. Päästin irti.

    ”Odota siinä”, sanoin oudolle hevoselle ja nostin satulavyön sen satulan päälle. Osasikohan se lie odottaa nätisti? Mistä näistä vieraista hevosista tiesi? Ainakin kuistilla oli porukkaa, niin että kyllä sitä joku kai auttaisi, jos se aiheuttaisi itselleen ongelmia.

    Tallissa ohitin Marshallin, joka kantoi satulaa ja soi minulle kohteliaan hymyn. Marshall oli mennyt naimisiin kämppiksensä kanssa, joka ei yhtäkkiä ollutkaan hänen kämppiksensä niin kuin ennen. Yritin hymyillä takaisin tervehdykseksi, mutta se tuntui oudolta. Pää oli tulossa taas kipeäksi. Se oli koko ajan kipeä.

    Jussin tallin ja uuden tallin välikössä olivat Eira ja Hello. Eira yritti selittää Hellolle jotain kädet aggressiivisesti viuhtoen. Hello väänteli naamaansa ja papatti huulillaan äänettömästi muka Eiraa matkien. Se oli huojentava näky. Se oli juuri sellaista kuin ennen.
    ”Pelasta mut Osku!” Hello parahti, kun hymyilin heille helpommin kuin Marshallille.
    En mä nyt, kun mulla on Kissi suulissa, mutta tiedätkö, missä on Ilona?
    ”En. Ilona?” kysyin, vaikka jotenkin sattui, etten saanut kaikkia sanoja tulemaan tässä todellisuudessa. Niiden sanominen tuntui samalta kuin joku olisi käskenyt kävelemään seinän läpi. En vain onnistunut. En käsittänyt, miten. Osasin kävellä seinän vierelle, mutta törmäsin siihen aina.
    ”Se on tuvas”, Hello kertoi.
    ”Eipä oo, ääliö!” Eira korjasi ja tuuppasi Helloa hartiaan. ”Justhan se meni tonne”, hän väitti ja osoitti satulahuoneen ovea.
    ”No eihän menny.”
    ”Menipä. Sä oot vaan sokee myyrä!”
    ”Sä oot näätä!”

    Jätin Hellon ja Eiran kiukkuamaan. Vaikka Hello sanoi Eiraa näädäksi jo ihan kunnon kiukussa, hän taputti minua samaan aikaan olkapäähän, kun menin ohitse ja avasin satulahuoneen oven.

    Satulahuoneessa oli Alex, joka ropelsi Tetriksen loimea kuivumaan, vaikka ei olisi oikeasti edes yltänyt. Hänellä oli punaiset posket ja hikeä otsalla liimaamassa hiuksia.
    ”Noni, aiva ku tilauksesta!” hän ilahtui. ”Et viittis auttaa vähäsen kun oot muutenki tollanen jättiläinen?”
    ”Joo”, suostuin ja otin tummansinisen loimen häneltä. Levitin sen useamman loimen kokoiseen tilaan orrelle, jotta se kuivuisi.
    ”Kiitti.”
    ”Ilona?” kysyin Alexiltakin.
    ”Täällä mä oon”, kuului Ilonan ääni.
    Mitä sä teet? Onks sulla joku kesken just nyt? Siivootsä sitä kaappia vai etiksä jotan? Mä ajattelin, että voisitsä tulla laittaan ton satulavyön kiinni, kun mä en nyt taaskaan muka millään saa sitä.
    ”Sintti.”
    ”Ai mitä?”
    ”En osaa.”
    ”Mitä sä yrität tehdä?”
    Laittaa satulavyön kiinni, mut se ei mee tilaansa. Voisitko auttaa?
    Seinällä olevassa koukussa riippui Tetriksen kostea satula. Helistin sen satulavyötä.
    ”Joo, mä tuun”, Ilona sanoi heti.
    Huokaus karkasi minusta. Tämä toinen todellisuus oli inhottava ja täällä satoi aina.

    Ei mennyt kauaa, että Sintti oli satuloitu loppuun ja suitsittu. Se pyöritteli korviaan ystävällisen innokkaana.
    ”Me tullaan pian Alexin kaa kattoon kun sä ratsastat”, Ilona sanoi hyvästiksi.
    Älkää tulko. Saisitte te kattoa kun mä ratsastan, mutta mä en jaksa että te vahditte kun mä ratsastan. Mä en jaksa olla tällä lailla vammainen enää. Mä voin kyllä etsiä sut sitten kun mä tuun pois ja tältä pitää saada varusteet pois.
    ”Joo.”
    ”Älä mee ihan hirveen hurjasti ennen kun me tullaan.”
    Kyllä mä osaan. Vaikka mun ohjasote tuntuu puurolta mun omiinkin käsiin, ilmeisesti mun jalat ja selkä toimii hyvin, enkä mä nyt kentällä höntsäämiseen muuta tarvi. Älä murehdi, en mä oo mikään vauva tai idiootti.
    ”Joo.”

    Vieras hevonen katsoi minua korvat höröllään, kun minä katsoin sitä pidellen sen ohjia. Se oli aika kaunis tamma, kunhan silmä vain tottui. Tai no, persoonallinen.
    ”Tuu”, sanoin sille ja lähdin kävelemään kentälle tihkusateeseen, koska maneesissa oli oikeita ratsastajia.
    Ja se tuli: seurasi kyselemättä ja kiinnostuneena. Ohjasin sen kentän keskelle ja se pysähtyi siihen nätisti niin kuin hyvin opetetut hevoset tapaavat. Rapsutin sitä ennen kuin nousin sen selkään. Olin seurannut tätä tammaa, kun Noeul oli ratsastanut. Se oli aika löysä aluksi, mutta kun kokoaisin ohjat ja ryhtyisin pyytämään siltä kunnon töitä, se ryhdistäytyisi kyllä. Oli lohdullista tietää varmasti, että osasin puhua tämän vieraan hevosen kieltä niin hyvin, että se ymmärsi minua. Se ei tuntunut seinän läpi kävelemiseltä. Se tuntui painoavuilta, pohjeavuilta, pieniltä ohjasavuilta, lukuisilta silityksiltä, rapsutuksilta, hevosen lämpöiseltä karvalta kämmenpohjia ja poskea vasten.

    • #10080 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tätä oli miälenkiintoone lukia ku tavallansa täs käytii kahta keskustelua yhyren aikana. Vaikka varmasti onki monia juttuja mitä Oskari ei viälä voi ja pysty teherä tai vaikka vois ja pystyys niin ei viälä jaksa.

      Tavallansa tämän jäläkeen odotan myös miälenkiinnolla sitä, tulooko Alexin ja Oskarin väline suhure jotenki muuttumaha kun Oskarin paraneminen etenöö. Samaten kyllä kans kiinnostaa nähärä notta mitenkä Oskarin ja Kissin yhteeselo alkaa sujumaan vai saattaako Oskarin hevooskuvioos tapahtua jotaki muutosta.

    • #10081 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tämä toinen todellisuus oli inhottava ja täällä satoi aina.

      Niin rosoisen kaunista taas. Olinkin odottanut suurella mielenkiinnolla, millaista tekstiä tulee nyt Oskarin näkökulmasta minä-kertojalla. Olen yrittänyt miettiä, miten itse kirjoittaisin sitä, enkä ole keksinyt enkä osannut edes hiljaa päässäni. Tietenkin se kuulostaa juuri tältä kuin tässä. Miksen heti tajunnut? Totta kai sillä on päässään kokonaisia ajatuksia ja kirjo hämmennyksen sekaisia tunteita, joista se saa ilmaistua vain jäävuoren huipun ulos muiden korville. Omassa päässään se on tavallaan yhä oma vanha itsensä, mutta vain menneisyydessä. Enää hämmentää se, miksi se tunnistaa Ilonan niin läheiseksi, vaikka muut ihmiset ja hevoset se tuntuu näkevän niin kuin olisi yhtäkkiä matkannut ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Toisaalta eipä siinä aina ole mitään logiikkaa, miten osumaa ottaneet aivot toimivat.

      Loppu oli niin koskettava, etten oikein tiedä, mitä siihen voi sanoa. Palaset loksahtavat paikoilleen, kun hevosen kanssa sanoilla ei oikein tee mitään. Se kommunikointi on luontevaa ja automaattista etenkin Oskarille, joka on ollut hevosten kanssa aina. Ei tarvitse pinnistellä. Eikä tarvitse olla edes Oskarin tilanteessa todetakseen, että hevosten seura on paitsi parempaa kuin ihmisten, siinä on myös parhaimmillaan jotain tosi rauhoittavaa ja parantavaa.

      Vaikka tässä tarinassa Oskarilla oli vaikea ja turhautunut olo, mulle jäi jostain syystä tästä rauhallinen tunnelma — ehkä osittain siksi, että nyt ymmärrän enemmän ja paremmin. Tavallaan tämä vastaa moneen kysymykseen, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa siinä mielessä, että nyt on selvää, että tämä kaikki on tosiaan Oskarille varsin hämmentävää ja raskasta, eikä hän saa edes ilmaistua sitä kunnolla muille. Joka tapauksessa oli tosi kiinnostavaa päästä sen pään sisään. Nostan lakkia sille, miten hienosti kirjoitit näkökulmasta, jonka itse ainakin kokisin haastavana.

  • #10123 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Sairasta, perverssiä ja oksettavaa

    Oskarilla ja Ellillä oli joku aivan sairas ja selkeästi perverssi yhteys. Välillä tuntui, että Oskari oli älyllisesti itsekin lapsen tasolla, kun se ei saanut sanottua oikein mitään ja sen jutut olivat yleensä tosi konkreettisella tasolla. Varmaan Elli viihtyikin sen kanssa juuri sen takia, että se ei voinut paljoa filosofisia keskustella.

    Oskarin ajatukset olivat suurempi mysteeri kuin Ellin. Eihän se kai mistään lapsista tykännyt? Ei se ollut ennenkään paljoa Elliin kiinnittänyt huomiota. Aluksi se olikin kuin rautakangen niellyt, kun Elli tuli höpöttämään sille, mutta ei vain enää. Joka jeesuksen kerta seurasin kuitenkin niiden sairaita kohtaamisia puolittain inhon ja puolittain oudon kiinnostuksen vallassa.

    ”Hei, hei, hei, hei, hei”, Elli toisteli ponkiessaan kömpelöä juoksuaan kohti Oskaria, joka yritti harjata Sinttiä suulissa Ilonan vahtiessa ja minun könnätessäni kivijalalla ihan muuten vain.

    Normaalisti, tai siis normaaliälyisenä Oskari olisi varmaan kavahtanut sellaista heihettelyä ja päin juoksemista. Tätä nykyä se kuitenkin astui harkitusti monta askelta kauemmas Sintistä ja laskeutui kyykkysilleen.
    ”Elli”, se sanoi, ojenteli toista kättään ja teki toisella niitä vammaisia kauhovia tule-tänne -eleitään.
    ”Leppäkeettu”, Elli sanoi ja näytti kämmenellään vipeltävää kammotusta Oskarille.
    Oskari pudisti päätään, rypisti kulmiaan ja aukoi sitten suutaan, mutta ei saanut sanottua mitään.
    ”Leppäkeettu”, Elli toisti sille ja ojensi käpälänsä ihan Oskarin nenän alle.
    ”Hieno”, Oskari keksi sanoa.
    ”Ota”, Elli kehotti ja nipisti leppäkerttunsa etusormen ja peukalon väliin, jotta voisi ojentaa sen Oskarille. No sehän oli entinen kerttu tietenkin sen jälkeen.
    ”Kiitti”, Oskari kuitenkin sanoi ja tarkasteli tohjoa.
    ”Meni ikki”, Elli huokaisi.
    ”Nii meni”, Oskari vastasi hänkin muka harmissaan. ”Paa suoraksi se.”
    ”Ei mee uolakki”.
    ”Totta. Har– har– Ilona?”

    Kun Oskarilta loppuivat taas kerran sanat, hän katsoi Ilonaa ja piti samalla kiinni Ellin käsivarresta, ettei tämä pakenisi hevosen kavioihin. Ilona hymyili lempeästi. Ihan rasittavan äidillisesti. Hankkisivat huoneen.
    ”Haluaako Elli harjata heppaa Oskarin kaa?” Ilona kysyi.
    ”Joo”, Elli totesi ja puristeli käsiään nyrkkiin ja auki Oskarin suuntaan sen merkiksi, että nyt hänet tuli nostaa syliin.

    Olin jo nousta estämään Oskarin nostoaikeet, mutta Ilona painoi minut hartiasta pysymään takapuolellani kivijalalla. Kun ei kukaan estänytkään, Oskari nosti Ellin ihan mahdottoman keskittyneenä ja kumartui poimimaan hänelle pölyharjan. Jumaliste jos tuo mukula tuosta tippuisi, niin sillä olisi pää halki.

    ”Kaulasta kii”, Oskari käski, ja niin kuin älyllinen ihmisolio, Elli kiersi toisen pikku käsivartensa Oskarin niskaan.

    Harjaaminen ei ollut ihan kauhean tehokasta. Elli suti vähän sinne sun tänne ja Sinttikin alkoi hieman hermostua. Kakru oli kuitenkin ihan turvassa Oskarin sylissä, eikä ponin tallottavana — ei ainakaan niin kauan kunnes putoaisi. Vitsit jos tuo olisi minun mukulani, niin en päästäisi sitä Oskarin otteeseen pudoteltavaksi. Hermostutti katsella moista.

    Kun en jännitykseltäni pystynyt enää katsomaan Ellin kurottelua Oskarin sylissä, erehdyin katsomaan Ilonaa, ja hyi saatana että se oli suuri virhe. Se nimittäin katsoi Oskaria sen näköisenä kuin suuliin Oskarin tilalle olisi materialisoitunut satayksi koiranpentua, eikä mitään dalmiksia edes, vaan jotain pörröisiä ja söpömpiä. Tavallaan teki mieli työntää sormet kurkkuun, kun sen näki, mutta toisaalta ei olisi kyllä tarvinnut kuin avata suu ja vähän jännittää vatsalihaksia, niin olisi laatta varmaan lentänyt.

    ”Mieti”, huokaisin Ilonalle sen sijaan, että olisin yrjönnyt.
    ”No?”
    ”Pian teilläki on tommonen.”
    ”Mit — mee ny! Oo nyt hiljaa varsinkin ihmisten aikana.”
    ”Mut sitähän sä katot, eiks nii. Et miten ooh söpö isi toi olis.”
    ”No enkä kato!”

    Janna pelasti Ilonan. Se ehti romuineen ja Rasmuksineen suuliin ennen kuin ehdin irvailla yhtään enempää. Elli alkoi hihkua äitiä, ja Oskari palautti pennun tosi katuvaisen näköisenä maahan ihan omille jaloilleen turvallisen matkan päästä Sintin kavioista.

    ”Olikko Oskarin kaas hariaamas hevoosta?” Janna kysyi Elliltä, ja taas kerran mietin, miksi muksuille pitää puhua niin kuin vähäjärkisille.
    ”Joo!” Elli kertoi iloisena ja vilkutti Oskarille pompsahdellessaan porukoidensa perässä varmaan Paahtista hakemaan.
    Järkyintä oli, että Oskari vilkutti takaisin ja Ilonasta pääsi sellainen pieni vinkaisu, joka normaaleista ihmisistä pääsee siis sadanyhden pörröisen koiranpennun edessä.

    • #10124 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Alexin ajatuksia on kyllä mielenkiintoinen lukea samalla kun sen mielipide muuttuu Oskarista. Jännää on myös nähdä mitä käy kun Oskari alkaa kuntoutumaan enemmän ja palaa sellaiseksi jollaisena Alex toisen muisti.

      Vaikka Elli ja Oskari olivatkin omalla tavallaan sivuosassa niin silti niiden kanssakäymistä on ihana seurata.

  • #10125 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Suuruudenhullu ja vanhuudenhöperö

    Olin päässyt livahtamaan hetkeksi maastoon yksin Sintin kanssa, jonka piti olla minun hevoseni. Tai no, en minä oikeasti yksin ollut, koska en saanut mennä metsänreunaa kauemmas, ja koska Ilona vahti minua eli mukamas rapsutteli hevosia pihatolla. En kuitenkaan nähnyt sinne asti, joten se oli melkein kuin olisin ollut yksin, ja se tuntui aika hyvältä.

    Olin kerrankin sekä vastuussa tilanteesta että tunsin pärjääväni siinä. Tiesin osaavani ratsastaa paljon paremmin ja tarkemmin, mutta kaikki toimi kuin unessa: viiveellä ja epätarkasti. Sintti ei kuitenkaan piitannut ihan hirveästi. Sekin teki työnsä vain puolittain, mutta meni oikeassa askellajissa oikeaan suuntaan. Minua taisi harmittaa enemmän kuin sitä, mutta yritin keskittyä siihen, miten ratsastin melkein yksin.

    Heinäpellon reuna oli ihan hyvä paikka kokeilla laukata nätisti. Ensin mentiin oikeaa laukkaa metsäänpäin ja sitten vasenta takaisin. Piennar oli niin kapea, että ei siinä voinut oikein muuta harjoitella kuin suoraan menemistä, mutta tekemistä riitti siinäkin. Tämä hevonen oli oppinut nopeasti, ettei minun ohjastuntumaani voinut luottaa. Se ei halunnut laskeutua kuolaimelle sillä tavalla kuin se vanhoissa videoissa tapasi, eikä ihme. En olisi laskeutunut minäkään. Ei näihin käsiin ollut luottaminen.

    Hevosen pää tuntui ikään kuin liian kevyeltä. Tunsin kyllä, että sen meno oli varautunutta ja takaperoista, mutta en halunnut ajaa sitä väkisin eteenkään. Itse minä olin siitä käsineni tehnyt tällaisen. Sintille oli kuitenkin helppo antaa anteeksi. Se yritti parhaansa mukaan kuunnella vähän vinksahtaneitakin apuja. Vaikka se tuntui edelleen vieraalta hevoselta, olin tykästynyt siihen kovasti. Sillä oli korkea työmoraali, joka tuli esiin varsinkin kun Noeul ratsasti. Lisäksi se tuntui tykkäävän, kun sille toimitti ja sitä rapsutteli, vaikka se ei ollutkaan niin päällekäyvä rapsukerjäläinen kuin vaikka Tetris ja Veera. Meidän hevosistamme Sintti oli minun suosikkini. Onneksi. Niin, sille ei ollut mitään syytä kantaa kaunaa siitä, että meidän harjoituksiamme ei voinut treenaamikseksi sanoa. Itselleen anteeksi antaminen sen sijaan oli mahdoton ajatus. Vammainen oli viimeinen sana, jonka halusin liittää itseeni. Se oli viimeinen asia, joka halusin olla. Vihoviimeinen. Ja minä olin kuitenkin ollut joskus muita sanoja, joita en halunnut myöskään liittää itseeni.

    Koetin hioa istuntaa ja painoapuja entiselle tasolleen, koska siitä tuntui edes tulevan jotain. Sintin laukka oli erilaista kuin Ukon: ilmavampaa, mutta vähemmän näyttävää. Tuntui kuin se yrittäisi vähän liikaa todistaakseen olevansa ihan oikea ratsu. Yritin hillitä sen loikkia istumalla tiiviimmin. Hetkittäin jopa tuntui, että se edes voisi toimia joku päivä, vaikkei kunnolla onnistunut.

    Sitten iskä soitti. Tiesin sen soittoäänestä. Olin vaihtanut, tai siis laittanut Ilonan vaihtamaan kaikille usein soitteleville omat soittoäänensä. Iskän ääni oli akuutti piipitys, jota säikähdin niin että Sinttikin hätkähti ja otti pari oikein kiihkeää laukka-askelta. Hidastin sen ravin kautta käyntiin niin hellästi kuin osasin ja taputin sen kaulaa lohduttavasti. Hyvä tyttö. Ei tässä kuinkaan käynyt. Sitten tavoittelin puhelimen taskustani. Akuutti piipitys ehti loppua kauan ennen kuin onnistuin. Minun oli soitettava takaisin.

    ”Heippa Ilona!” iskä tervehti.
    ”Oskari.”
    ”Nii siis — voi mun kanssani. Kuulepa. Poika. Ehditkö vaihtaa pari sanaa vanhan isin kanssa?”

    Katselin ympärilleni. En kai olisi muutenkaan jaksanut laukata enää pitkään. Ketään muita ei näkynyt missään. Sama se oli puhua. Voisi niinkin käveleskellä. Sitä paitsi oli ihanan tuntuista, kun Sintti käveli niin vakaasti. Kun kävelin itse, joskus tuntui, että kaatuisin, vaikka en oikeasti ollutkaan kompastunut.

    ”Joo.”
    ”Siitä Kissistä mulla on asiaa.”
    ”Sintti.”
    ”Ai nytkö se on Sintti sitte? No, selvä.”
    ”Ilona. Ilona sanoo.”
    ”Ilona sanoo että se on Sintti? Kyllä se on kuule naisväkeä uskottava, aivan oikeessa oot.”

    Iskä hymyili. Sen kuuli äänestä. Lisäksi hän teki sellaisen myhähtävän äänen aina hymyyn puhjetessaan. Iskä oli varmasti myös hevosten kanssa, kuinkas muutenkaan? En ollut tainnut tavata häntä ilman hevosen läsnäoloa ja valvontaa sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Hän sanoi, että äiti oli joskus valittanut siitä. Kuulemma muut pojat veivät ajelulle ja ihmisiin käymään, mutta iskä raahasi tallille. Ei kai äiti ollut sitä kauhean pahana sitten pitänytkään, kun oli hommannut iskän kanssa tuvan, neljä omaa hevosta, minut ja meidän ensimmäisen kissamme. Ja autot ja lomamatkat ja muun arjen päälle.

    ”Me Miikan kanssa puhuttiin, että kun sinä et sillä mitään sillä lailla tee–” iskä aloitti.
    ”Ei”, sanoin heti. Sinttiä ei viedä pois nyt enää, kun olen kovalla vaivalla kiintynyt siihen.
    ”Odota nyt kun mä sanon loppuun.”
    ”Ei. Mun.”
    ”Oskari”, iskä sanoi vakavasti ja kuunteli hetken, suostuinko olemaan hiljaa. ”Sitä ei oo mitään järkeä pitää siellä tyhjän panttina. Noeulin pitää lähteä kotiin ja kuvauksiin, joten se ei sillä ratsasta kauaa.”
    ”Ei!” kielsin taas niin että Sintti hyppyytti jo hieman etupäätään ilmaan.
    ”Niin me ajateltiin”, iskä jatkoi, ”että se voitais aivan hyvin astuttaa edes.”
    ”Ei — mitä?”
    ”Astuttaa.”
    ”Ei. As — as — as — Ilona!”
    ”Ei mitään Ilonaa nyt kun mä puhun sun kanssa.”
    ”Ilona”, ilmoitin iskälle ja löin luurin korvaan.

    Ei tästä mitään tullut ilman Ilonaa. Sinttiä ei kyllä astutettaisi. Ei nyt, eikä ikinä. Ensinnäkään minä en pärjäisi varsan kanssa tätä nykyä, ja toisekseen en halunnut käyttää aikaanikaan varsasta huolehtimiseen, vaikka olisin pärjännytkin. Sintiltä menisi pitkä pala elämää ihan täysin hukkaan. Sitä paitsi astuttaminen, tiineys ja etenkin synnyttäminen olivat vaarallisia.

    Purin hampaita tiukasti yhteen ja yritin saada puhelimen takaisin taskuun, mutta se ei mennyt. Käsiä tärisytti. Oli pakko pysäyttää Sintti ihan kokonaan, mutta silti kännykkä ei suostunut menemään taskuun. Suututti olla tällainen. Tällainen, joka ei saa kännykkää taskuun itse. Tällainen, joka ei pysty edes tekemään kantaansa selväksi ja estämään itse suuruudenhullua ja ilmeisesti vanhuudenhöperöä Olavi Sutta vaurioittamasta omaa hevostani.

    Luovutin puhelimen kanssa. Puristin sen toisella kädellä rintaani vasten ettei se putoaisi. Päästin ohjista irti ja tartuin satulaan. Sintti ampaisi raviin niin että heilahti, kunhan vain kevyesti pyysin. Sillä oli tehokas ravi. Olimme pihatolla alta aikayksikön. Ilona lymysi varjoissa yhä, että saisin olla mukamas yksin.

    ”Ilona.”
    ”Mitä?”
    ”Iskä. Iskä. Iskä.”
    ”Hei, rauhoitu. Onko sulla joku hätä?”
    ”On!”

    Ilonan silmät laajenivat ja hän luikahti nopeasti pois aitauksen puolelta. Hän yritti tavoitella Sintin ohjia, mutta kun hänen katseensa oli tutkinut minut päästä varpaisiin, hän hengitti syvään ja rauhoittui.

    ”Onko sulla joku fyysisesti hätänä?” Ilona täsmensi.
    ”Ei.”
    ”No niin. Hyvä. Miksi sulla on puhelin siinä?”
    ”Iskä. Iskä soitti.”
    ”Okei? Mitä asiaa sillä oli?”

    Se hullu haluaa pilata minulta ja Sintiltä vuoden. Se haluaa astuttaa minun hevoseni jollain psykopaattiorilla, enkä osaa väittää vastaan itse. Auta.

    En saanut mitään sanoja ulos, vaikka yritin kuinka montaa. Olin jo paiskaamassa puhelimen aitatolppaan, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Soitin iskälle uudelleen, laitoin puhelimen kaiuttimelle ja nojauduin Sintin kaulalle, että Ilonakin kuulisi.

    ”Nonii Oskari”, iskä tervehti, mutta ei yhtä iloisena kuin viimeksi.
    ”Ilona”, ilmoitin hänelle.
    ”Jaaha. No. Ilona. Me Oskarin kanssa juteltiin että mun ja Miikan mielestä Kissi olis parasta astuttaa, kun Oskari ei silleen tarvi sitä nyt.”
    ”Ei”, sanoin Ilonalle painokkaasti.
    ”Tota… Oskari on sitä mieltä et… Se ei halua”, Ilona takelteli.
    ”Se tuli selväksi juu.”
    ”Mitä sä haluat että mä tähän sanon?” Ilona kysyi katsoen minua tarkasti silmiin.
    ”Ei”, kerroin hänelle. ”En halua.”
    ”Sen sä osaat sanoa itse.”
    ”En halua! Vaa — vaa — vaa — Sintti voi k — k — ei!”
    Ilona huokaisi. ”Oskari on huolissaan Sintistä. Saisko se miettiä vielä vaikka hetken?”
    ”Siinähän miettii”, iskä sanoi. ”Me tuumataan sitä oria sillä aikaa. Tai oikeestaan eihän täs nyt oo kun pari vaihtoehtoa. Ja eläinlääkäri vois kattoa sitä hevosta siellä ja näin poispäin.”
    ”Oskari ajattelee ettei se pysty huolehtimaan varsasta. Eikä sitä sillä lailla kiinnosta.”
    ”No, eipä sen homma olis kun sietää sitä vieroitukseen asti. Sitten sen paikka on kyllä täällä meillä.”

    Käännykkä tippui, kun sain puhelun katkaistua. Vedin kädet puuskaan. Ajattelin murjottaa hetki ennen kuin tulisin alas, mutta Ilona poimi puhelimeni ja tipautti sen omaan taskuunsa.
    ”Tuu”, hän äännähti ja lähti kävelemään, mutta kun en laittanutkaan Sinttiä seuraamaan, hän kävi hakemassa meidät ohjasta mukaansa. En pannut hanttiin, mutta en kyllä avannut käsivarsianikaan solmusta tai edes katsonut Ilonaa. Alexin ei tarvitsisi kuulla tästä. Hän ei muutenkaan tehnyt muuta kuin soitti suutaan siitä, että juoksin Ilonan helmoihin turvaan aina kun jotain sattui. Mutta minkäs teet? En osaa edes väittää vastaan, vaikka kuinka täytyisi, kun hullut kertoilevat mielipuolisia ideoitaan.

    ”Mieti miten söpö sellanen varsa olis”, Ilona tuumaili taluttaessaan meitä tallille.
    ”Ei.”
    ”Olishan söpö. Jos Veerakin saa varsan, ne vois olla kavereita.”
    ”Ei.”
    ”Mm-m, mieti ne vois olla sitten laitumella yhdessä. Me voitas katsella niitä iltaisin ja unelmoida millasia ne on aikusina. Eikö olis kivaa?”
    ”En halua.”
    ”Ootpa sä kärtty tänään.”
    ”Enkä.”

    Suulissa Ilona vaihtoi Sintin suitset riimuun mitään sen kummempaa sanomatta ja avasi sitten satulavyön. Sanoin vaisuna kiitos. Ei Ilona minua harmittanut, vaan iskä ja minä itse. Etsiskelin kunnollisen harjan Sinttiä varten ja tuumailin, että viikonloppuna voisi olla hyvä aika käydä Seinäjoella uusimassa harjoja, kun ne olivat niin kamalassa kunnossa melkein kaikki. Sitten ryhdyin harjaushommiin, ja siinä puuhassa sain liikuteltua käsiäni aina niin kuin piti, eikä Sintti jännittynyt mistään kohtaa. Olihan se pientä, olla nyt onnellinen kun osasi harjata itse omaa hevostaan, mutta kun sekin olisi voitu minulta viedä.

  • #10132 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Black Swan Dressage

    En ollut valmis. En millään mittapuulla. Silti aina on toimittava niin kuin isän, äidin, tädin ja sedän asemassa olevat määräävät. Koska Olavi Susi oli setä, kokosin Kissin parhaani mukaan ja ravasin sillä kentän keskelle. Tasajaloin Kissi taisi pysähtyä ihan vanhasta muistista. Tervehdin tuomaria, jota esitti Olavi Susi. Hän nyökkäsi meille hyväksyvästi. Sitten jatkoimme matkaamme kootussa ravissa.

    Avotaivutuksia, voltintynkiä, ei kun siis puolivoltteja. Suailla olisin ehkä selviytynyt niistä kunnialla, mutta Kissi oli herkempi. Siltä pyytäessään sai olla paljon tarkempi. Koko ajan piti ikään kuin pidätellä itseään, ettei päässyt rennoksi.

    Lisää avotaivutuksia, sulkutaivutuksia ja loputtomasti ravia. Isoveli Oskari Susi katseli kentän reunalta meitä, ja vaikka välttelin parhaani mukaan katsomasta hänen kasvojaan, näin hänen tummien, paksujen kulmakarvansa kurtistuneen. Hampaitaan hän puri yhteen kuin kärsisi jäykkäkouristuksesta, enkä paljoa sen rennompi ollut minäkään. Isoveli Oskari olisi tehnyt tämän paljon paremmin. Voi tätä keskiraviakin — siirtymät eivät olleen riittävän selkeitä, ja välillä ne olivat hypähtäviä. Kissi osasi paremmin, mutta minä en osannut toimia sen kanssa paremmin.

    Pysähdys, peruutus, viimein käyntiä. Ihan niin kuin liian pitkissä portaissa kuljettaessa yritin peittää sen, että olin hengästynyt. Kissi ei ollut. Ohjasin sitä reippaammin. Käynti oli sen heikko kohta, vaikka se naurettavalta tuntuikin. Se lysähti helposti laahustamaan, mutta omistajansa kanssa sillä ei kuulemma sellaista ongelmaa ollut. Minua Olavi saikin muistuttaa yhtenään siitä, että myös ja varsinkin käynnissä on ratsastettava kunnolla.

    Laukkaa, laukkasiirtymiä, koottua laukkaa. Annoin itseni rentoutua hieman, sillä Kissi oli laukkaharjoituksissa aina aika virkeä. Liikahdukseni sai sen kuitenkin loikkaamaan eteenpäin. Jännitin taas vatsalihaksiani ja toivoin, etteivät Sudet olisi huomanneet, vaikka olivathan he taatusti, sekä isä että poika.

    Mikään kouluohjelma ei kuitenkaan ole ikuinen. T-paitani niska oli inhottavasti hiestä kostea, kun pysähdyimme ja tervehdimme taas tuomaria, jota esitti yhä Olavi. Annoin pitkät ohjat ja sallin Kissin kävellä, kun välttelin katsomasta sekä Olavia että Oskaria. Kun joku puhuttelee, on kuitenkin rumaa katsella muualle.

    ”Jep. Kyllä. Meillä on vielä hyvin tässä aikaa kattoa tää loppuun ennen niitä ankkakisoja. Ei kun joutsen siis. Mun mielestä Kissi saa sit sieltä suoraan jäädä vaikka meille hetkeksi, kun siinä maissa pitäis olla se astutushommakin ajankohtainen. Ja sä Noeul olet edelleen tervetullut jatkamaan sen kanssa meillä ja myöhemmin täällä, ja tietenkin mä suosittelisin sulle mielelläni myös meidän muita hevosia.”

    Olavi oli vakava, mutta kädet lanteillaan ja pää nyökytellen avoimen ja ystävällisen oloinen. Aidan toisella puolella katseleva Oskari ei sanonut mitään, mutta ei ollut rentouttanut yhtäkään kasvojensa lihasta. Vihainen katse ei kuitenkaan suuntautunut minuun, eikä varsinkaan Kissiin, vaan suoraan Olaviin. Olavi ei tainnut edes huomata, kun hänen poikansa punnersi itsensä käsivoimillaan kauemmas aidasta, sulki ja avasi silmänsä harkitun hitaasti ja käveli sitten hyvin rauhallisesti pois kädet tiukoille nyrkeille puristettuna.

    Olin vienyt Oskari Suden hevosen ja kilparatsastajuuden. Niiden lisäksi olin vienyt hänen isänsä. Olisin palauttanut ne kaikki, jos olisin voinut. Aina on kuitenkin tehtävä niin kuin isän, äidin, sedän ja tädin asemassa olevat määräsivät.

  • #10134 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Suljin karsinan oven ihan hiljaa. Camilla oli jo antanut Sintille ruokaa, mutta olin halunnut rapsuttaa sitä vielä vähän. Hevoseni katseli minua karsinansa kaltereiden läpi, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään valtaa meidän kummankaan elämään.

    Sintistä oli helppo pitää. Siitä tunsi, miten taitava se oli, ja ennen kaikkea se oli kiltti ja iloinen. En muistanut, että olin valinnut sen joskus, mutta ymmärsin hyvin, miksi olin. Se katseli minua luottavaisesti kalterien takaa, enkä voinut vastata sen hellyyteen, kun se hamuili turvallaan minun suuntaani. Mitä minä sillä tein, kun en saanut edes viettää aikaa sen kanssa ratsastamisesta puhumattakaan, etten sotkisi sen, Noeulin ja isän kuvioita? Miksi antaisin itseni välittää siitä yhtään enempää, kun isä kuitenkin päätti sen elämästä, kuolemasta ja hengen vaarantamisesta omavaltaisesti ja aikoi astuttaa sen ihan pian? Olisi yhtä helppoa päättää myydä se, teurastaa se tai viedä se Noeuleineen isän omalle tallille.

    Vaikka Sintti kerjäsi hellyyttä kaikin voimin, käänsin sille ja sen karsinalle selkäni. Livahdin ovenraosta viileän illan hämäryyteen niin, ettei kukaan voinut kuulla minua. Volvoni nökötti edelleen hylättynä parkkipaikalla vierellään Alexin uusi moottoripyörä ja Camillan ja Ilonan autot. Vaikka tiesin koko tuon kolmikon raivostuvan minulle, suuntasin äänettömät askeleeni Hopiavuoren hevostallin postilaatikolle ja sen ohi.

    Pistin juoksuksi, vaikka minulla oli tallikengät jalassa. Otin suunnan kohti Virkatietä, kotia. Olin jo yhden kerran luonut itseni uudelleen. Nyt se pitäisi tehdä toisen kerran. Kaikki oli muuttunut.

    • #10135 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      No nyt menee mielenkiintoseks!

      Tästä vois päätellä ja arvailla paljoa, mutta samalla en tiedä paljonko sitä uskaltaakaan ettei mee ihan täysin metsään. Periaatteessa tää vois meinata sitä, että Oskari luopuu Kissistä, ehkä jopa täysin hevosista. Tai sitten tää meinaa sitä, että Oskari luopuu Kissistä, mutta rakentaa itsensä uudelleen valmentajana.

      Tai sitten öö.. öö… mahdollisuuksia on niin monia että en ees osaa varmasti miljoonasosaakaan niistä ajatella. Jännää nähdä mihin hommat lähtee etenemään ja mikä on Oskarin mahdollinen uusi suunta.

  • #10165 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Mun hevonen

    Jos se astutetaan, ei ainakaan tällä, ajattelin pipo päässäni isän kännykkää katsellen, vaikka ilma oli kostea ja hiostava. I’m a Ruder oli joskus ollut musta, mutta se oli harmaantunut niin kuin vain kimon voisi luulla valkenevan. Tiesin kyllä hevosen: kun minä olin ollut vielä lapsi, se oli ollut unelmahevoseni. Musta ori, niin ylväs, kilpaili kaikkein vaikeimmissa luokissa. Hurjan näköinen. Olin nähnyt sen kisoissa useasti etäältä henkilökohtaisesti, kun olin ollut katsomassa isän ratsastusta. Sitten se oli jäänyt eläkkeelle ennen kuin olin koskaan ehtinyt varsinaisesti tavata sitä. Jostain isä oli sen kaivanut.

    Vaikka ori oli ollut upea, se ei ollut sitä enää. Olin kuullut, että vanhuuttaan siitä oli tullut vihainen. Kai se kipuili. Sillä oli ollut terveysongelmia jo silloin joskus. Jalat sillä olivat menneet ensimmäisenä, ja sitten selkä. Se johtui käytöstä. Käyttö ei kuitenkaan selittänyt sitä, miten se kuulemma yski ja köhi ja oli vähän väliä limainen. Jos minun hevoseni piti astuttaa, niin ei tuolla. En kestäisi toista sairasta hevosta Ukon jälkeen: en, vaikka varsa olisi kuinka isän. Se viettäisi kuitenkin täällä ensimmäiset vuotensa. Vaikka miten päättäisin, että en edes katso siihen päin, rakastaisin sitä kuitenkin. Sitä paitsi sitä, miten I’m a Ruderia kuulemma pidettiin tätä nykyö, ei tarvinnut tukea astutusmaksuilla.

    ”Ei käy”, ilmoitin ja tuuppasin puhelimen takaisin isälle.
    ”Ei käy? Johan me puhuttiin tästä. Se tamma astutetaan, ja nyt tulee jo pikkasen hoppu, jos tästä pitää vielä keskustella uudestaan.”
    ”Ei! Kun Ruder ei käy.”
    ”Jaha? Se ei käy? Mikähän sulle käy, jos se ei ole tarpeeksi hieno sun ponille?”

    Suulissa ei ollut ketään muita kuin me ja Sintti. Kerrankin jopa Noeul oli poissa. Astahdin paremmin isän ja hevoseni väliin ihan niin kuin voisin muka peittää ison tamman näkyvistä. Ei Sintti tuon varsaa edes haluaisi. Tallipihan puolella tarhoissa näkyi onnellisina torkkuvia hevosia: Uuno, Skotti, Pasi, Jussi.

    ”Jussi”, ilmoitin. ”Jussi käy.”
    ”Eetun Jussi?” isä naurahti. ”Voi Oskari, kyllä sä nyt tiedät, ettei me mitään sellasta…”

    Pyöräytin silmiäni ja käännyin silittämään Sinttiä ja kurottelemaan suitsia koukusta. Sain sille jo itse suitset. En vain saanut lukkoja kiinni, vaikka kuinka yritin. Tarjosin hevoselleni kuolaimia ja se otti ne tunnusteltuaan niitä ensin samettihuulillaan. Ilona oli innoissaan jostain kuolaimettomasta ratsastuksesta. Mietin, että pitäisi varmaan myös kokeilla. Huvin vuoksi. Silloin tällöin. Ei kuitenkaan treeneissä, ja kisoissa nyt ei saanutkaan mennä kuolaimetta.

    ”Jussi on kuule sen näkönen, että jos se olis kovemmassa käytössä, sen selkä ei kestäisi”, iskä marmatti taustalla.
    Juu, koska I’m a Ruderin selkähän on niin erinomaisessa kunnossa, ja ylipäätään kaikkien loppuunkisattujen kaakkien. Ei minkään hevosen selkä kestä sitä menoa kuin isoissa luokissa oli parikymmentä vuotta sitten.
    ”Mitä? Mistä sä tiedät mitä oli parikytä vuotta sitten?”
    Hymyilin, vaikka soljet eivät menneet vieläkään kiinni suitsissa. Olin saanut taas näköjään sanottua asiani ääneen asti.
    ”Millainen selkä?” kysyin isältä.
    ”Tommonen luiska! Näethän sä itsekin.”
    ”Ei. Millainen selkä? Pitää olla?”
    ”Jaa. No kunnollinen. Tietenkin. Kunnon kenttäratsun ketterä selkä. Kyllä sä tiedät.”
    ”Tetris”, ilmoitin päätökseni saman tien. Suitsien solki luiskahti paikoilleen, mutta saman tien pois. Sinttiä alkoi kyllästyttää.
    ”Joo just semmonen selkä. Anna kun mä autan sua niiden kanssa–”
    ”Ei. Tetris.”
    ”En mä nyt ymmärrä.”
    ”Tetris. Varsan isä”, ilmoitin ja vaihdoin mahdollisimman nopeasti pipon kypärään, ettei kukaan ylimääräinen näkisi, mitä olin mennyt tekemään hiuksilleni viikonloppuna.
    ”Tetris? No ei tosiaankaan.”
    ”Miksei?”
    ”Koska neiti Tiederberg ja herra Rossi saattavat olla eri mieltä asiasta. Lisäksi se on niin nuori. Ei siitä tiedä, millanen se oikeasti on. Sitä paitsi ei se nyt mikään siitosori kyllä ole — ei oo näyttöjä — siinä, nyt on suitset kii. Mitä mä tätä sulle edes selitän? Kyllä sä nyt tiedät, että ei Tetris käy.”
    ”Tetris käy”, ilmoitin kantani ja otin Sintin taluttaakseni sen pihan puolelle.
    ”Oskari…”
    ”Tetris, tai ei varsaa. Terve ori. Onnellinen.”

    Isä pudisteli päätään, kun nousin hevoseni selkään. Kun hymyilin hänelle hyvästiksi ennen maastoon suuntaamista, hän kuitenkin hymyili takaisin niin että silmäkulmat rypistyivät.

    ”Vaikka sä oot niin väärässä, niin ihanaa että sä oot oma itsepäinen itsesi”, isä sanoi.
    ”Mun hevonen”, sanoin vastaukseksi ja vilkutin.
    Isä nyökytti pää kallellaan. Taputin Sinttiä kaulalle ja ohjasin sen hellästi kävelemään maneesin ohitse ja maastoja kohti.

  • #10177 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Valmentaja henkeen ja vereen

    Sintti käveli tosi nätisti perässä, kun sitä talutti. Niin käveli Pondkin, ja kotona Suai, mutta niistä kolmesta Sintti oli eniten oikea kilpahevonen. Yleensä kilpahevosista tuli mieleen vähän vauhkompi ja hermostuneempi tapaus, mutta Sintin taluttaminen ei eronnut ratsastuskoulun hevosen taluttamisesta.

    Paitsi että erosi. Kävelin hevonen perässäni suuliin, jonka pieleen Oskari nojasi. Sintti ei ollut ratsastuskoulun hevonen, vaan Oskari Suden hevonen. Vaikka pitelin riimunarua, käteni nousivat saman tien automaattisesti pahoittelevaan waihin. Oikein sormenpäät silmien tasalla asti, eikä leuan. Puolittain ehdin moittimaan itseäni, koska sellainen wai esitettiin lähinnä opettajille ja lääkäreille, mutta toisaalta Oskarikin ansaitsi sen. Olin vienyt hänen hevosensa, vaikka se oli kuinka Olavi Suden käsky.

    Oskari ei ymmärtänyt, mitä eleeni tarkoitti, vaan kohotti kulmakarvojaan ennen kuin nyökkäsi ilmeettömän tervehdyksen ja väistyi tarpeettomasti vielä paremmin pois tieltä. Hän kiinnitti oman hevosensa toiselta puolelta suulin oviaukkoon, kun minä kiinnitin toiselta. Sitten hän katsoi Sintin harjojen suuntaan ja puri huultaan.

    ”Harjaisitko sä mun kanssa?” kysyin niin kuin en olisi muka huomannut epäröintiä.
    ”Mm”, Oskari äännähti. Se oli suomalaisten ”joo”. En ollut kuullut Oskarin puhuvan koskaan englantia, mutta selkeästi hän ymmärsi sitä.

    Sintt oli onnekas hevonen. Oskari kohteli sitä tosi hyvin, vaikka suomalaiset tapasivatkin kohdella eläimiä melkein kuin ihmisiä. Nytkin Sintti sai harjauksen lisäksi Oskarilta taputuksia, silityksiä ja rapsutuksia. Se kiitti niistä hamuilemalla isäntänsä olkapäätä. Se sai Oskarin hymyilemään harvinaista hymyään.

    ”Åland”, Oskari sanoi vaikeasti, kun oli puhdistanut hevosensa kaviot ja noussut takaisin hämmentävän hyväryhtiseen pystyasentoonsa. ”Åland — week — end?”
    ”Joo?” kannustin. Hänen puheensa oli suomeksikin kovin vaikean kuuloista, ja nyt hän yrittäisi englanniksi ja tarvitsisi hieman tsemppiä. Jokin sai Oskarin aina puhumaan tosi katkonaisesti. Tuntui kuin hän joutuisi pinnistelemään kovasti ja puristamaan sanoja ulos vatsalihaksistaan asti.
    ”Mäkin menen”, Oskari sai sanottua ja osoitti itseään.
    ”Ai jaa? Sintillä? Mä en sitten varmaan menekään?”
    ”Ei! Ei. Kun Typyllä.”
    ”Ai! No — haluaisitko sä…” aloitin, mutta emmin. Tuskinpa haluaisi, tuskin tässä tilanteessa…
    ”Joo?” Oskari kannusti niin kuin minä häntä aiemmin.
    ”Haluaisitko sä harjoitella yhdessä? Kentällä?”
    ”Joo”, Oskari nyökkäsi oltuaan muutaman sekunnin hiljaa.
    ”Haluaisitko sä tulla nyt heti? Jos sä ehdit, sä voisit samalla — valmentaa meitä?”
    ”Typy on…” Oskari mumisi ja jäi miettimään.
    ”Mitä?”
    ”Mä ratsastin jo.”
    ”Voi harmi.”
    ”Voinko mä katsoa?”

    Oikealla kilpahevosella ratsastaminen oli aina vähän jännää sillä tavalla, että adrenaliini virtasi. Sellainen jännittävyys on pieninä annoksina hyvä asia. Sehän parantaa suoritusta. Varsinkin tällaisina kertoina, kun oli aika hypätä korkeita, jouduin tekemään töitä pysyäkseni rentona hevosen selässä. Rentoutuminen tuntui kuitenkin yhtäkkiä mahdottomalta, kun löysin itseni kentältä Oskari Suden hevosen selästä lähestymässä laukassa korkeaa estettä itse Oskari Suden silmien alla.

    ”Ryntää!” Oskari tuomitsi jo ennen ensimmäistä hyppyä kentän laidalta. Ilmeisesti hänellä oli monipuolinen sanavarasto englanniksikin, vaikka puhuminen oli vaikeaa. Selvää oli myös se, että Oskari ajautui valmentajan rooliin yhtä automaattisesti kuin isänsä, kun seurasi ratsastusta.

    ”Pienempi askel! Yksi askel siihen lisää. Vielä mahtuu yksi!”

    Toivottavasti meidän valmistautumisemme Åland Weekendiin sujuisi ensikuussakin tällä tavalla, ajattelin ja mahdutin väkisin vieläkin yhden laukka-askeleen ennen estettä. Oskarilla oli sellainen maine, että kehuja oli aika turha odottaa, ja lisäksi hän oli tietenkin Sintin omistaja. Jos selviytyisin hänen kynsistään kunnialla, parin luokan ratsastus Åland Weekendillä olisi helppo homma.

  • #10327 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Robotit

    Näin jälkikäteen ajatellen lopetin yrittämisen ehkä viime viikon maanantaina. Siitä on yli viikko. Tietoisesti sitä en tehnyt, mutta viikonlopun aikoihin en enää muistanut, koska olin viimeksi tuottanut puhetta. Se vain jäi. Ei kai minulla ollut asiaa, tai ehkä asia oli niin tyhmää, että muut jaksoivat kuunnella vain noin puolet ennen kuin puhuivat päälle omaa asiaansa. Sujuihan se kaikilta muilta niin paljon kätevämmin.

    En osaa sanoa, koska laitoin paukut kaikkeen muuhun. Juoksemiseen. Ratsastamiseen. Varmaan juuri siinä viikonlopun aikoihin. Silloin Nelly ainakin nojasi yhtäkkiä aitaa, kun ratsastin Sintillä. Hän oli hiipinyt siihen, tai sitten en ollut enää niin tarkkaavainen kuin ennen. Muistan, etten jaksanut tervehtiä, mutta silti Nelly ryhtyi omin päin valmentamaan ihan niin kuin olisi ollut meidän isä.

    Ohjeita oli tullut. En muista enää, mitä kaikkea. En olisi varmaan pystynyt vastaamaan niihin mitään, vaikka olisin yrittänytkin, mutta en yrittänyt. Korvissa surisi itsestäänselvyyksiä istunnasta ja vasemman puolen pohjeavuista, mutta sitten Nelly sanoi, että hidasta. Ratsasta vaikka kuinka hitaasti, kunhan vain ehdit tehdä kaiken. Siitä se lähtee.

    No ei se lähtenyt. Sade kasteli ensimmäisenä hartiat, reidet, Sintin harjan ja takapuolen. Se näytti sumulta, mutta ilmassa oli ihan liikaa vettä. Ohjat lipsuivat, ja minä hidastin ja hidastin, jotta ennätin tuntea Sintin liikkeet allani, antaa sille avut, reagoida sen ratkaisuihin, keskittyä. Madellen suoritettu laukkakahdeksikko toimi ja vaihdot osuivat aika hyvin paikoilleen keskelle. Ne olivat kauniita, ainakin viime aikoihin verrattuna. Nelly hymyili. En vastannut siihenkään.

    Sitten olimme pitkään hiljaa. Matelin kentällä Sintin kanssa ja vaatteeni päästivät vedet läpi. Kehotin jokaista lihasta erikseen tottelemaan, kun pyysin hevosta taipumaan. Tuntui kuin olisin antanut käskyn sihteerilleni, joka olisi vienyt sen puhtaaksikirjoitettavaksi, mistä se olisi toimitettu painoon, jonka jälkeen posti olisi vienyt sen toimistoon, josta se olisi annettu talonmiehelle, joka olisi lukenut siitä, että ulko-oven lukko ei toimi. Lukon vaihto kesti vuosia sillä tavalla, mutta toisaalta se sentään tapahtui. Sintti taipui hallitusti, kauniisti. Vasemmalle taivuttaminen oli helpompaa, koska oikea puoleni jaksoi pitää huolta ulkopuolesta niin kuin ennenkin.

    Sitten Nelly sanoi hitaasti ja epäröiden, että näytämme Sintin kanssa robotilta. Tiesin sen: oli turha pahastua. En vastannut mitään. Nelly kuitenkin jatkoi. Miksi en muuttaisi heikkouttani vahvuudeksi? En olisi ehkä osannut kysyä, mitä hän tarkoitti, vaikka olisin yrittänyt, mutta en edes yrittänyt. Hän kertoi itse. Miten olisi, Oskari: kür-luokka ja futuristinen robottiteema.

    Niin, miten olisi, Oskari? Näin vasta silloin, että Nellynkin tukka oli vääntömärkä ja roikkui hänen poskillaan. Ripsistä varisi vesipisaroita poskille niin kuin pikku kyyneliä. En vastannut, vaan jatkoin ratsastamista vielä hetken Nellyn katsellessa mietteliäänä. Sitten hoidin Sintin talliin kuivumaan. En saanut itse loimen kaikkia solkia kiinni.

    Kun käperryin tuvassa sohvan pimeimpään nurkaan kuivumaan ja lämpiämään, Nelly pudotti syliini mitään sanomatta vanhan iPod Nanon. Se oli pinkki. Hän elehti, että laittaisin kuulokkeet korviini, ja nekin olivat pinkit. Sellaiset korvan sisään työnnettävät, mutta onneksi puhtaat. Niistä soi Skrillexiä.

    https://www.youtube.com/watch?v=eOofWzI3flA

  • #10432 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Unessa mikään ei tunnu miltään

    Pitelin hevosta. Se oli kahdelta puolelta kiinni, mutta silti pitelin sitä riimusta. Suulin katolta pisaroi vettä, ja sen hevosen turvalla oli tummemman ruskeita, melkein mustia läikkiä, kun pisaroita oli osunut siihen. Yksi pisara putosi poskelleni, kun katsoin ylöspäin. Se vieri kohti leukaa ennen kuin pyyhkäisin sen villahanskaan, joka ei ollut millään lailla samanlainen kuin oma nahkakintaani, jonka sormien alta oli jo kulunut karvavuorauskin pois. Tämä kinnas oli sininen, minun lempisiniseni. Joku oli selvästi tehnyt sen itse. Otin sen peittämällä kädelläni uudelleen riimusta kiinni. Jokin syyhän siihen oli, että olin tässä pitämässä kiinni.

    Olin Hopiavuoren hevostallin suulissa. Se oli tuttu paikka. Seinien koukuista roikkui vähän sitä sun tätä. Oli aika hämärää. Tai oikeastaan varsinaisesti olin hieman suulin ulkopuolella. Parkkipaikan puolella. Siellä oli tutun näköisiä autoja soralla. Paitsi että soraa peitti lumikerros. Sulava, tamppautunut lumikerros.

    Yritin hidastaa hengitystäni tarkoituksella, kun tunsin sydämeni muljuvan inhottavasti ennen kuin se räjähti kiitolaukkaan. Katsoin hevosta, jota pitelin turhan takia. Se oli tuttu. Sen nimi oli Kissi. Olin vastikään hankkinut sen. Tuijotin sen sieraimia, joista se puhalteli ilmaa rauhallisesti hengitellessään. Yritin hengittää samaan tahtiin, koska maailma uhkasi mustua reunoiltaan. Tunnustelin sen sinistä riimua sinisten, vieraiden lapasteni läpi.

    Unessa mikään ei tunnu miltään. Näen, kuulen, jopa haistan, mutta mikään ei tunnu sormissa, käsissä, yhtään miltään. Riimu oli litteä. Se oli sen verran karhea, että kun liu’utin lapasen verhoamaa kättäni edestakaisin siitä kiinni pidellen, liike ei ollut täysin sulavaa. Lapasen sisäpuoli tuntui pehmeältä. Kudos oli harvaa: kun nipistin kynsilläni riimua, etusormi ja keskisormi luikersivat lapasen kudosten lomasta esiin. Niitä vasten riimu oli kyllä sileämpi, mutta silti sellainen hieman aaltoileva pinnaltaan kuin nylonriimut tapaavat olla.

    Olin varmasti hereillä, mutta niin kuin unessakin, olin vain ilmestynyt tähän, tämän hevosen eteen. En varmasti, en takuuvarmasti ollut kävellyt tähän. En ollut herännyt aamulla, syönyt aamupalaa, käynyt suihkussa, en ollut mitään. Tässä minä kuitenkin olin. Tuo hevonenkin oli oikea. Vähän aikaa sittenhän olin taluttanut sen karsinaansa ensimmäisen kerran. Se asui tuolla tallissa. Minä olin töissä tuossa tallissa.

    Joku kosketteli hevoseni ruumista, kun pitelin sen päätä. Tuttu mies. Eläinlääkäri. Ahaa: Kissille tehtiin jonkinlaista ostotarkastusta. Miksi vasta nyt? Tänään se ei ollut minulle tullut. Siitä täytyi olla jo päiviä. Varmaan jo yli viikon verran. Sairaskaan se ei ollut. Ei ei: ensimmäiset kilpailut olivat takana ja… Miksi maassa oli lunta?

    Yritin olla ajattelematta lunta. Yritin katsoa ainoastaan hevosta, eläinlääkäriä ja suulia. Takova sydämeni teki minulle tosi inhottavan, heikon olon. Oksettavan olon. Hengitin suun kautta ja tosi manuaalisesti. Päästin irti hevosesta ja vedin hanskat käsistäni, koska sormia alkoi poltella. Piponkin kiskoin pois.

    Hyvä etten pyörtynyt. Pipon alta tursusi ylimääräisiä hiuksia. Tunsin ne, kun suin niitä hädissäni. Korvat peittyivät niihin. Ne ylsivät olkapäille. Ei, vaan ylikin. Kasvot tuntuivat normaaleilta, vaikkakin kylmiltä kuumien käsien alla. Perännyin nojaamaan selkääni suulin seinään ja valuin kyykkysilleni, kun pelkkä seinän tuki ei auttanut.

    Jostain kaukaa kuin veden alta eläinlääkäri kysyi, olenko kunnossa. Oletko Oskari ihan kunnossa. Oskari. Luojan kiitos. Olin tulossa hulluksi, mutta olin yhä Oskari. Minkä takia hiuksistani olisi sitten saanut yhtäkkiä palmikon?

    Sain pysyteltyä kasassa, joskin vain kyykkysilläni, kunnes eläinlääkäri lähti. Yksi vieras sininen lapanen oli pudonnut hevosen kavioiden eteen maahan. Lumi suli sen ympärillä ja kasteli sitä niin, että se oli jo reunoiltaan musta. Kaivoin vapisevin käsin puhelimen, joka oli takataskussa, niin kuin sen kuuluikin. Kun iskä vastasi, hän kysyi, miten Sintti ja sen syntymätön varsa voivat, mutta itkin jo puhelun yhdistyessä niin kovasti, etten pystynyt sanomaan yhden yhtä sanaa. Iskällä täytyi olla jokin selitys kaikelle tälle. Jollakulla täytyi olla.

  • #10453 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Totoa Käkiharjuilla

    ”Mä ilmoittaudun Käkiharjujen kilpailuihin”, sanoin Alexille, kun harjasimme hevosia. Olin luvannut itselleni, etten sotkeutuisi kenenkään toisen treeni- tai kisakuvioihin enää hetkeen, vaan lepäisin, mutta niin vain Alex ja Tetris olivat tulossa mukaan ja saamaan vinkkejä, kun olin lähdössä ottamaan Kissin kanssa vähän tuntumaa oikeasta ratsastuksesta maneesin puolelle. Kaiken lisäksi minä olin ehdottanut, ei vaan vinkunut heitä mukaan, ei Alex. Hyvä nyt taas, Oskari. Hienosti levätty.
    ”Jaa”, Alex totesi. Hän joutui nousemaan varpailleen, että sai satulan nostettua suurin piirtein hevosensa selkään. Sitten hänen oli hypättävä hieman, jotta hän sai sen oikeaan kohtaan. Jakkaroita olisi ollut kyllä.
    ”Niin että. Ne olis toinen ja kolmas päivä. Nyt viikonloppuna siis.”
    ”Just.”
    ”Ja tänään voi ainakin vielä ilmoittautua. Se ilmoittautumislomake on mulla kännykäs auki.”
    ”Vitsi sä oot kyl reipas?”
    ”Siihen pystyy ilmottaa useemman kilpailijan samalla lomakkeella.”
    ”Mitä sä ajat takaa.”
    ”En mitää…”

    Ehdin nähdä Alexin mulkaisun, mutta menin sitten vähän niin kuin piiloon Kissin eteen. Sillä oli niin pieni naama, ettei ollut tosikaan. Se tuntui yhä hevoselta, josta olin nähnyt joskus unta, eikä edes hyvällä tavalla. Onneksi minulla oli sen treenistä paljon selkeämpiä muistikuvia kuin oikeastaan mistään muusta. Olin melko varma, että tiesin, mitä olimme viime aikoina suurin piirtein tehneet. Jos se kaikki oli totta, meidän pitäisi pystyä kyllä kilpailemaan pienissä korkeiden luokkien kisoissa nyt. Jos taas se kilpailu menisi ihan okei, voisimme tähdätä johonkin isompaan vaikka keväällä tai kesällä. Ainakin Kissi näytti tosi hyväkuntoiselta. Järjestelmällinen läpiratsastus oli ainoa keino selvittää, oliko se oikeasti sellainen.

    ”Mä meen jo”, mutisin Alexille ja lähdin Kissin kanssa maneesille. Se oli sellainen kevyt talutettava: ei yhtään menossa hajujen tai vaistojensa perässä niin kuin… Niin kuin moni muu hevonen. Vaikka nyt moni isän hevonen. Ylipäätään moni hevonen ketään tiettyä tarkoittamatta! Maneesissa se kääntyi pää oven suuntaan ja seisoi paikoillaan, kun nousin selkään, vaikka Alex potkiskeli inhottavasti kengänpohjillaan maata tullessaan juuri silloin Tetriksen kanssa mukaan.

    ”Lämmittele se niin mä katon vähän tätä”, komensin Alexia.
    ”Eeei vittu ku mä oon niin tyhmä että mulle pitää erikseen sanoa että –” Alex alkoi marmattaa, mutta hiljainen höpötys hukkui nopeasti Kissini askeliin, kun liukenimme paikalta.

    Joo-o. Kevyt oli. Oli niin kuin unihevoseni. Kissi vaati hyvin keveää kosketusta ja kuunteli koko ajan ihan ensiaskelista asti. Joku, joka oli ratsastanut aina alkukäynneistä asti, joku päämäärätietoinen oli mennyt sillä. No hyvä nyt taas, Oskari, pikkasen omakehua tähän väliin: kuka muu sillä nyt olisi muka mennyt kuin sinä itse? Joo ihan sama — siis hevonen kulki virkeästi, laiskottelematta jo käynnissäkin, ja kun sen laittoi ihan tavalliselle pikku voltille, siitä tuli pyöreä, eikä sitä tarvinnut muuta kuin muistutella sisäpohkeella pysymään radallaan ja ohjata painoavuin. Kaula olisi varmaan nätimmin ruumista johdattamassa heti, kun ottaisi ohjat käsiin.

    Ravi hevosella oli pienen pientä, kun oli tottunut ratsastamaan sellaisilla kuin — tai no ylipäätään ihan toisenlaisilla hevosilla, niin kuin vaikka joillain iskän hevosilla, vaikka oreilla. Olin varma, että kun olisi aika ryhtyä kokoamaan Kissiä paremmin lämmittelyn jälkeen ja tekemään oikeita töitä, ravi olisi kyllä ookoo. Sitä pitäisi vain ajaa tarpeeksi eteenpäin, ettei se pomppisi tällä tavalla illmaan niin kuin liian kireillä jousilla. Jalkojaan se ainakin nosteli ihan itsenäisesti ihan niin kuin se oli tehnyt unihevosenakin. Helppoja avaavia liikkeitä, niin kuin pohkeenväistöä, se ei moittinut, mutta kyllä tämä ravi sen heikkous oli.

    Laukassa Kissi oli ketterä hevonen. Siinäkin liike suuntautui enemmän ylös kuin toivoisin, vaikka usein saikin painia ihan päinvastaisen ongelman kanssa. Laukanvaihdoissa se oli kuitenkin jokin suurmaisteri. Toista niin tarkkaa ei tainnut tässä tallissa ollakaan. Tai ihan kovin monessa tallissa ylipäätään. Kissi oli ihan toista luokkaa kuin — no jotkut, vaikka jotkut isommat. Vaikka perus isot puoliveriorit. Takaisin raville se siirtyi töksähtämättä, ja kun ihan vähän laski ohjaa alaspäin, se oikein työnsi selkäänsä ylöspäin. Jep, oli tällä joku ratsastanut. Ei kun siis olinhan minä tällä ratsastanut.

    Koko ruumiini toinen puoli oli jäykempi kuin toinen. Jotenkin hitaampi. Jouduin keskittymään siihen paljon enemmän kuin olisin halunnut, ja huomasihan sen sokeakin, miten se vaikutti. Kissi oli varmaan tottunut siihen, raukka, mutta silti suoraan meneminen ja luotisuorassa pysyminen ihan missä tahansa askellajissa vaati ponnisteluja ja oli ihan kohtuuttoman vaikeaa ja kömpelöä. Kaikenlaiset taivutukset vasemmalle sujuivat, mutta oikealle taivuttaessani söin vahingossa huulteni sisäpinnat verille kun yritin saada jalan tottelemaan käskyjä. Kissillä oli kuitenkin pitkä pinna niin amatöörimäiseltä vaikuttavan ratsastajan kanssa.

    ”Hei”, Alex huhuili jostain kesken kaiken, kun värkkäsin ravissa Kissin askelta suuntautumaan hieman enemmän eteen.
    ”No?” murahdin hikisenä. Vitsit kun keskeytetään aina kun alkaa vähän sujua.
    ”Emmä tiiä, sä vaan ite halusit meidät mukaan että voit antaa vinkkejä, mut jos sulla on ny siinä…”
    ”Ai nii joo. No voi ny… No. Joo mä katon.”
    ”Ääh, ei tartte. Mee sä nyt vaan sen kaa. Sitä paitsi mä tiedän että meillä menee hyvin”, Alex virnisteli.
    ”Mistä sä muka tiedät sen?”
    ”Mä oon rakentanu sun sen treeniohjelman päälle Nellyn kaa ja me ollaan tehty hyvä tulos joka kisoissa, ja sijoituksia on tullu, eiks nii Tetriino?”

    Alex taputti Tetristä tosi väkivaltaisesti ja hieroi sitten sen kaulaa koko pienen ruumiinsa painolla. Kissi olisi inhonnut tuollaista. Tetris näytti siltä kuin olisi hymyillyt, jos olisi osannut. Niin kuin tunnelin päästä muistin kisat, mutta en miljöötä. Isän autolla oli menty, muutamankin kerran. Alex ja ruusuke, nukkuva Alex, joka ikisellä matkalla nukkuva Alex…

    ”Eiks niin että meki ollaan kisattu?” kysyin varovaisesti siltä varalta, että se osa olisikin unta.
    ”Joo, ootte te yleensä ollu mukana.”
    ”Miten meillä on menny?”

    Alexin suu puristui sellaiseen omituiseen myötätuntoiseen hymyilmeeseen, jossa hänen huulensa katosivat kokonaan. Pääkin oikein kallistui.

    ”Niinkö huonosti?” kysyin ja tunsin miten niskaa pisteli. Hyvä nyt taas Oskari, olisit pysynyt kotona. Hienosti häpäisty koko maine ihmisten ilmoilla. Häpäisit itsesi, häpäisit hevosesi, häpäisit —
    ”No sä oot kyllä ratsastanu aivan vitun ihmeellisiä ratoja”, Alex paukautti.
    ”Mitä mä oon sitten tehny?”
    ”Muistatsä miten Hello ratsastaa?”
    ”Niinkö huonosti!” älähdin niin että Kissi nytkähti allani. Voi ei oikeasti!
    ”No ei! Ei ei! Mut tiedäksä kun se haahuilee silleen ja kattelee maisemia…”
    ”Voi ei…”
    ”Ei mut hei Oskari. Älä nyt viitti, kun ne on kuitenkin ollu hyväksyttyjä suorituksia.”

    Uuuu, hyväksyttyjä suorituksia, vau. Vaikka istuisin hevosen selässä pakkopaidassa silmät sidottuina ja ilman happea tai sielua, ratsastaisin hyväksytyn suorituksen. Ei vitsi mikä saavutus. Suden Oskari on käynyt vähän ratsastelemassa, vähäsen harrastelemassa kisoissa asti, no niin, saanut oikein hyväksyttyjä suorituksia, ai että!

    ”Oispa koulukisois totoa”, Alex kuului haaveilevan.
    ”Minkä takia?”
    ”Nyt olis täydellinen hetki lyödä vetoa sun puolesta. Vitsi mä oisin miljonääri. Arvaa mitä mä ostaisin. Mä ostaisin bemarin, ja sit semmosen kodin missä mä saisin sen bemarin lämmitettyyn talliin, ja sit kerran viikos siivoojan, tai ehkä kaks, ja mä en koskaan enää tekis ruokaa ite vaan söisin vaan ulkona ja–”

    Alex jatkoi papattamistaan ja katseli maneesin kattoon. Hymy nousi huulilleni, mutta piilotin sen varmuuden vuoksi tuijottamalla Kissin ohutta harjanlirvaketta. Jos minua oli joskus pidetty kilparatsastajana, se maine oli nyt ainakin mennyt. Toisaalta olisiko minusta enää kilparatsastajaksi nytkään? Vaativa A nyt menisi Kissin kanssa, mutta ei näin jäykällä ruumiinpuoliskalla ratsastettaisi oikeiden ihmisten luokkia. Oliko sillä toisaalta ihan niin kauheasti väliä, kuin olin luullut? Minulla oli kiva hevonen tässä, ja vielä muutama ihminen, jotka puhuivat minulle niin kuin olisivat koko uneni ajankin pitäneet minua ajattelevana ja elävänä olentona.

  • #10489 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Luusereita yhdessä

    Kissi oli mennyt hyvin juoksutuksessa. Se oli tasapainoinen, kaikki askellajit olivat puhtaita, ja se ei hidastellut toimiessaan pyyntöjeni mukaan. Ymmärsinhän minä, että vika huonoon kilpailumenestykseen oli minussa, mutta jotenkin olin silti toivonut, että löytäisin jotain epäpuhdasta hevosesta. Vaikka Kissi oli oikein mukava ja näppärä ratsu, minun oli silti helpompaa korvata se kuin itseni.

    Vaikka hevosenomistajan kuuluisi olla onnellinen, kun ratsu on kunnossa ja hyvä, minusta tuntui ontolta kävelyttäessäni Kissiä maneesilta takaisin suuliin. Taputin sen kaulaa vielä mennessämmekin. Ei tuntunut vihaiselta. Tuntui väsyneeltä. Nyt taisi olla minun aikani luovuttaa. Kissille tulisi varsa, mutta sen jälkeen lieni sen aika jatkaa eteenpäin. Sillä olisi mahdollisuuksia vielä jonkun toisen ratsastajan kanssa, ja varsahan menisi isälle vieroituksen jälkeen. Koska en tahtoisi olla pelkkä valmentaja, minun aikani hevosihmisenä oli kai sitten määrä päättyä. Ajatus toivomisesta, yrittämisestä, taistelemisesta ja sitten yhä uudelleen ja uudelleen pettymisestä oli liian harmaa ja toivoton.

    Suulissa näkyi liikettä. Kirosin hiljaa mielessäni. Ainahan siellä joku oli, mutta olisivatpa kaikki kerrankin olleet muualla. Minusta tuntui kuin olisin menossa aloittamaan Kissin hyvästelyn, enkä sen jalkojen kylmäystä. Katsoin hevostani jotain tukea saadakseni. Se näytti ihan rauhalliselta ja tyytyväiseltä: korvatkin kuuntelivat rennosti ennemminkin sivuille kuin suuliin. Hengitin oikein syvään ja otin viimeiset askeleet suulin hämäryyteen.

    Kirkkaan auringonpaisteen jälkeen suulissa näkyi pelkkää mustaa. Hapuilin parkkipaikan puoleisen aukon reunoja, jotta löysin ketjut, joilla hevoset tavattiin kiinnittää. Kiinnittäisin Kissin vain toiselta puolelta. Lukkojen kiinnittäminen ja etenkin aukaiseminen oli edelleen vaikeaa.

    ”Hei”, sanoin liikkeelle suulissa samalla, kun sain kalastettua ketjun otteeseeni. Olisipa se Eetu, pliis ole Eetu. Eetu ei juttele eikä kysele, ellei itse mene oikein nyhtämään puhetta.
    ”Moi”, kuului kuitenkin naisen ääni. Kesti pari sekuntia ennen kuin se yhdistyi oikeaan nimeen ja kasvonpiirteisiin. Voi hitsi. Minja. Kiinnitin lukon ja yritin manata Minjan muuttumaan vaikka Alexiksi. Tyhjä suuli olisi paras vaihtoehto, mutta Alex oli edes niin tuttu, ettei meidän tarvitsisi rupatella. Minja ei kuitenkaan muuttunut miksikään.

    Kun silmäni tottuivat hämärään, hahmotin Minjan harjaavan Liljaa. Suulin jonkinlaisen tukipuun muodostamalla orrella oli loimi, ja maassa makaavat mytyt tunnistin paksuiksi kuljetussuojiksi. Liljan hännässä oli pinteli.

    ”Kisoista tulossa?” kysyin ennen kuin hiljaisuudesta ehti tulla outoa.
    ”Joo”, Minja vastasi. Hän oli ilmeisesti ihan yhtä puhelias kuin minäkin.
    ”Miten meni?”

    Minjasta pääsi niin syvä ja niin tiukasti huulten raosta päästetty huokaus, että ensin luulin Liljan hörähtäneen. Kissin korvatkin käännähtivät äänen suuntaan ennen kuin se ryhtyi tarkkailemaan taas rennosti parkkipaikkaa tai kuistilla nojailevaa Nellyä. Kumarruin tunnustelemaan hevoseni jalkoja.

    ”Ei kauheen hyvin”, Minja sanoi lopulta kireästi. ”Neljänkymmenen sentin luokka ja… No, ei menny hyvin.”
    ”Voi ny”, kommentoin rakentavasti. ”Mikä meni pieleen?” lisäsin kun tajusin, ettei repliikkiään voinut jättää sellaiseksi tyngäksi. Kissin oikean puolen jalat tuntuivat hyviltä. Ei nestettä. Ei ihmeellisiä kuumotuksia.
    ”En mä tiedä. Ehkä mä en jotenkin osaa ratsastaa enää. Tulip Carnival on tulossa ja mä ajattelin, että pitäisiköhän mun perua se ilmoittautuminen. Turhaa me mennään sinne asti häviämään, kun ei tää suju.”

    Kiersin Kissin toiselle puolelle vähän niin kuin paremmin piiloon. Vilkaisin Minjaa samalla salaa. Hän oli hinkannut poskiaan tai silmiään ilmeisesti turhautuneena niin, että poskipäät olivat ihan punaiset. Tiesin, että minun kasvoni näyttivät samalta.

    Tunnustelin Kissin vasemman takajalan huolellisesti ennen kuin sain päätettyä, mitä nyt kuului tehdä. Pitikö todeta, että voi harmi, vai tarjota jotain vertaistukea? Meistä kumpikaan ei osannut enää ratsastaa, mutta ilmeisesti Lilja oli hyvässä kunnossa niin kuin Kissikin. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

    ”Mä mietin samaa Tulip Carnivalista”, sanoin piilosta Kissin takaa.
    ”Ai että meidän pitäis perua ilmoittautuminen?” Minja kysyi epäuskoisena.
    ”Ei kun mun ja Kissin. Me ei olla saatu mitään järkevää tulosta myöskään aikaan sitten… No. Melkein vuoteen. Eikä ole Kissin syy.”
    ”No onhan teillä menny hyvin! Voittoja on tullu ja…”
    ”Joo: vuosi sitten. Menihän teilläkin paremmin, kun kuljitte siellä Trevorilla, vai mikä sen nimi olikaan.”

    Minja naksutteli kieltään. Kissin vasen etujalkakin oli kunnossa, mutta siinä oli jokin naarmu. Ehkä siihen oli lentänyt kivi, enkä ollut huomannut jälkeä ennen juoksutusta. Rupeutunutkin se oli.

    ”Pitäisköhän meidän sitten olla yhdessä luovuttajia?” Minja kysyi yhtäkkiä jo ihan vähän hymyä äänessään.
    ”Se kyllä jakais sen päivittelyn, mikä siitä seuraa, kahteen osaan. Toinen vaihtoehto on ilmeisesti olla yhdessä häviäjiä, jos ei jotain ihmeellistä käännettä tapahdu.”
    ”Sekin vois toimia.”

    Hinkkasin nenää, koska sinne oli lentänyt varmaan puoli kiloa Kissin karvaa pelkästään jalkojen koskemisen takia. Tavallaan tuntui hyvältä, ettei ollut ainoa luuseri. Ehkä oli ollut hyvä, ettei suuli ollutkaan ollut tyhjä.

  • #10518 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ainakaan luovutusvoittoa emme anna

    En täyttänyt enää vammaisratsastajan kriteereitä. Olin täyttänyt vielä vähän aikaa sitten, mutta silloin en ollut ollut siinä kunnossa, että olisin osannut tai pystynyt tekemään asialle yhtään mitään. Jos olisin osannut ja pystynyt, en olisi siltikään varmasti toiminut. Vaikka vammaisurheilija oli urheilija siinä missä kuka tahansa muukin urheilija, minun ratsastajan identiteettini taisi riippua osaksi siitäkin, keitä vastaan kilpailin. Vastustajani ei ollut nimittäin ennen ollut minä itse, niin kuin urheilijan kuului sanoa. Nyt se kuitenkin oli, tai oikeastaan toinen puoli ruumiistani, joka ei tehnyt osuuttaan niin kuin piti.

    Seuraavaksi tärkeimmät vastustajat olivat kuitenkin nimiä osallistujalistoilla. Sellaiset sanat kuin Antonini, Käkiharju ja Reyes saivat minut puremaan hampaita vielä tiukemmin yhteen, tekemään vielä vähän lisää, yrittämään vielä hieman kovemmin. Olin tuntenut samanlaista outoa metallinmakuista tunnetta vain ihan pari kertaa, kun olin joutunut puolustamaan itseäni nyrkeillä. Se maku ja se tunne eivät kuuluneet hevostallille, hölkkälenleille ja salille, mutta niistä sai hullun voimat. Kilpailut olivat menneet surkeasti onnettomuuteni jälkeen ja olin valmis luovuttamaan Tulip Carnivalin todennäköisen häviön jälkeen, mutta en herran tähden yhtään aikaisemmin. Koska en ollut vetänyt sittenkään osallistumistani pois, minähän osallistuisin niin täydestä sydämestäni, ettei sellaista ole ennen nähty.

    Kissikin sai minusta energiaa. Sen askel oli kauniimpaa kuin koskaan, vaikka en muuttanut mitään muuta kuin ratsastuksen tärkeintä asiaa: asennettani. Sen silmille laskeutui samanlaiset laput kuin minun silmilläni jo oli. Kun aloitin harjoittelun, en ensin välittänyt isästä, jos hän sattui olemaan paikalla Noeulin tai minun itseni takia. Sittemmin en enää muistanut koko isän olemassaoloa. Huomasin, että Kissin ravi oli reipas, kaunis, hyvänmallinen, ja kun se pysähtyi, se pysähtyi täsmälleen keskelle kenttää, täsmälleen tasajaloin ja yhtään ennakoimatta ja hidastelematta ensin. Se oli niin kuin pattereilla toimiva muovihevonen, josta katkaistiin virrat täsmälleen silloin, kun minun pohkeeni oli merkkinä pitämäni kirjaimella merkitsemättömän puomin kohdalla.

    Olin ankara muovihevoselleni ja vaadin siltä paljon. Se päti kuitenkin vain ratsastamiseen. Kun hommat oli tehty ja liu’uin päivä päivältä ketterämmin ja jalat kipeämpinä alas Kissin selästä, se hinkkasi silmiään ja otsaansa rintaani. Annoin sen tehdä niin ja rapsuttelin sitä pitkään. Sellainen hikoilu mahtoi kutittaa. Kissi kuitenkin pärskähteli tyytyväisenä aina hetken hinkattuaan, eikä koskaan vastustellut töihin lähtemistä.

    Toisina päivinä venyttelimme porkkanan- ja omenanpalojen avulla. Siitä Kissi piti. Sillä ei ollut jumeja tai muita ongelmia alun perinkään, mutta vimmainen treenaaminen vaati vimmaista venyttelyä ja varmistelua. Hierojaa en ollut kutsunut tämän projektin takia vielä, koska Kissi venyi yhtä paljon kummallekin kyljelleen ja hamuili helposti herkut suihinsa etujalkojensa välistäkin. Sen kaikkia jalkoja sai taivuttaa, eikä se värähdellyt tai väistynyt, vaikka sitä paineli sormillaan mistä kohdasta tahansa, ja voi miten paljon minä painelinkin.

    Maaliskuun lopussa alkoi kaikesta vimmasta huolimatta väsyttää. Hevonen olisi jaksanut, mutta minä en. Menin silti tarhalle hakemaan ratsuani hommiin. Silloin Kissi juoksi portille ruman lyhyeksi nyrhitty ohkainen harja askelien tahdissa tutisten ja hörisi sieraimet suurina ja silmät pullistuneina niin kuin emänsä takaisin saava varsa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja vinosti, ja sulavalla hangella Kissiä seurasi paljon suurempi musta hevonen, sen varjo, melkein kuin Ukon haamu. Hieroin tammani naamaa melkein väkivaltaisesti, sillä olin vasta vähän aikaa sitten ymmärtänyt, että se rakasti sitä, ja otin hevosen varjoineen mukaani. Rauhallisten tapojensa vastaisesti Typy pärski ja tanssi ja olisi halunnut leikkiä. Ei se ollut enää hetkeen aikaan ollut minulle pelkkä ratsu, mutta voi millaisen ratsun minä kohta Tulip Carnivalissa ihmisille näyttäisin. Täältä me tulemme, Oskari Susi ja Tiny Kitten Kisses, emmekä me ainakaan luovutusvoittoa muille anna.

  • #10521 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Pörröharja

    Kiva.

    Oli mennyt jo varmaan tunti, mutta Kissi näytti rölliltä. Sen harja oli ollut aluksi minipienellä letillä, mutta se oli kiristänyt liikaa ja pärvönnyt, kun jouhet olivat niin lyhyitä. Nyt se oli ylhäältä sykeröillä, joita ei ollut mitään järkeä jatkaa alas asti, koska nekin näyttivät räjähtäneiltä. Sitä paitsi todennäköisesti nekin kinnaisivat, kun laittaisin sen venyttämään niskaansa.

    Että tosi kiva.

    Niin se vain oli, että saataisiin mennä Tulip Carnivaleille tukka auki. Kissillä ei vain ollut niin montaa ja niin pitkiä harjajouhia. Minun sorminäppäryytenikin oli olematonta. Mitä jos valelisin Kissin harjaan Eri-Keeperiä ennen kisaviikkoa ja ajaisin koko roskan pois sitten kotona? Ainakaan omalla iholla se liima ei nimittäin kirvellyt tai haitannut, jos sitä menisi vähän harjanjuureen. Mutta pitäisikö sekään terävänlyhyitä jouhia paikoillaan? Se nyt vasta olisikin ihan tuplakiva, jos liimajouhet törröttäisivät tuolla tavalla, enkä voisi niille yhtään mitään. Sitä temppua kun ei voinut kokeilla etukäteen, ja kisapaikalla olisi sitten kiva keksiä, millä saisin ajettua koko liimaisen tukan millin sängelle.

    Vielä mahdollisesti kivempi asia olivat minun omat hiukseni. En ollut saanut mentyä parturiin vieläkään. Tallilla koko kuontalon sai työnnettyä pipoon piiloon vielä kun oli periaatteessa talvi, vaikka lämpöasteita oli tänäänkin kahdeksan. Tulip Carnivaleilla se ei kävisi. Voi vitsit, miten upeaa olisi mennä nuttura niskassa kaljulla hevosella. Seuraavana prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses. Oskari has had some health issues but she’s okay now. Tosi hienoa. Eihän se olisi minun osaltani ollut kuin varata parturiaika, mutta sekin oli niin kamalaa, kun vieras ihminen kosketteli päätä. Toisaalta keittiösaksilla tehty kampaus jäisi kypärän alle piiloon, niin että nyt voisi keskittyä murehtimaan Kissiä.

    Silloin ohitsemme syvemmälle suuliin purjehti Nelly. Moikkasin nyökkäämällä, mutta hän pysähtyikin.
    ”Miten suloinen trulli!” Nelly ihasteli.
    ”Ei kun mä mietin, miten tän harjan saa kisoissa”, selitin ennen kuin rekisteröin lausunnon vitsiksi.
    ”Ei Sintti kun sä. Tässä sulle muna.”

    Otin hölmistyneenä vastaan Kinder-munan, jonka Nelly kaivoi taskustaan. Hän otti jo muutaman askeleen kauemmas, mutta peruutti ne sitten takaisin. Ilmeisesti muillakin oli pitkät piuhat kuin minulla, koska pakitettuaan Nelly loi katseensa Kissin harjaan.

    ”Mä sanoisin että leikkaa sille semmonen tasanen ratsuharja”, Nelly tuumi. ”Et sä oikein muuta voi.”
    ”En mä halua”, mutisin ja työnsin Kinder-munan taskuuni rikkoutumaan.
    ”Ei se kyllä noin voi siellä reissussa olla.”
    ”Joo mut tää on tästä edestä lyhyempi kun tosta keskeltä. Jos mä leikkaan sen kaiken näin lyhyeksi, niin se nousee vielä enemmän pystyyn.”
    ”Niin se taitaa kyl olla…”

    Kissi seisoi yhtä rauhassa paikallaan kun koko letitysten sarjan ajan. Nelly katsoi sen niskaa silmät sirrillään. Kun katsoin itsekin, huomasin typerien sykeröiden purkautuneen aina vain lisää.

    ”Et sä noin kyllä mee minnekään”, Nelly sanoi joko Kissille tai minulle.
    ”Onko kiellettyä, vaarallista tai epäeettistä liimata hevosen harja alas?” kysyin, koska se tuntui olevan ainoa vaihtoehto, vaikken ollutkaan sitä alun perin tosissani ajatellut.
    ”Riippuu millä. Ei se kiellettyä oo millään, mutta riippuu liimastakin että onko vaarallista. Mä koettaisin ensin kuitenkin vaikka sokerivettä. Sillon ei ihan välttämättä joudu ajaa koko harjaa alas kesää vasten, vaikka voi olla ettei jouhet siitäkään tykkää.”
    ”Luulis että siitä tulis sokerivedellä vaan jäykempi ja hirveämpi…”
    ”Saispa hevosille hiustenpidennyksiä. Susta sais tarpeeksi karvaa Kissin harjaan.”

    Meinasin vastata jotain, mutta päädyinkin kääntymään kärsivällisesti seisoskelevaa Kissiä kohti. Joo, se ainakin oli päätetty nyt, että minä leikkaisin hiukset tänään heti kotiin päästyäni.

    ”Arvaa kuka vois muute tietää, mitä siihen voi laittaa!” Nelly kysyi iloisena.
    ”No? Sonja ja Marshall? Mä luulen, että mä tiedän melkeen yhtä monta kisakikkaa ja silmänkääntötemppua… Mitkään ei auta…”
    ”Ei! Kun Niklas. Luulis, että sillä olis tiedossa jotain ihmisten aineita, jotka ei olis vaarallisia hevoselle kerran käytettynä. Ja sais varmasti pitää ton harjankin.”
    ”Nii joo se on muute parturi”, muistin, mutta ajattelin omia hiuksiani enkä hevosen.
    ”Sit saat luovuttaa ja vaikka liimata ton, jos sillä ei oo mitää ainetta tai taikasauvaa tohon. Mutta nyt mä meen jakaan nää loput pääsiäismunat noille trulleille. Pitää noiden muualta tulleidenkin oppia, että täälläpäin ei pääsiäisnoidat virvo, vaan trullit trullittelee ja vasta tänä viikonloppuna. Nii ja kai sä tuut Poolanmettän pääsiäisvalakialle? Pasi on menossa talutusratsuksi ja Skotti vetämään kärryjä ja tarvis muitakin taluttajia kun mut.”
    ”Noita — no — katotaan. Jos ei muita tuu tarpeeksi niin mä tuun. Mä soitan nyt sille Niklakselle kun mä oon ratsastanu ja katotaan.”

    Niin meni Nelly menojaan. Kissin sykeröt olivat hetki hetkeltä rumemmat. Se ei itse ollut moksiskaan, mutta haisteli Kinder-munaa taskustani, kun pyöritin sen sotkuisia sykeröitä auki. Päätin olla vaivaamatta Kissin harjalla enempää mieltäni tänään, koska Niklas saattaisi ihan hyvin sittenkin olla velho tai trulli ja keksiä jotain. Sitä paitsi vaikka Kissillä oli maailman rumin ja hirvein ja ohuin pörröharja, olihan se muuten ihan söpö. Ehkä se saataisiin Tulip Carnivaliin mennessä siihen kuntoon, ettei se herättäisi negatiivista huomiota räjähtäneisyydellään. Positiivisen puolelle sen olemusta ei saisi kuitenkaan venytettyä muiden kiiltävien ratsujen rinnalla, mutta toivottavasti luokat menisivät putkeen. Sitten kukaan ei kehtaisi ainakaan ikinä hirnua pörröharjaiselle hevoselle nimeltään Tiny Kitten Kisses.

  • #10522 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari ja Kissi Tulip Carnevaleilla. Tässä lienee meneillään viimeiset lämmittelyhypyt, mutta kukaan ei saanut Oskarista kunnollisia kuvia itse kilpailusuorituksen aikana.

    Linet Starsnip/dA, muokattu
    Isompi kuva

  • #10532 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Koska Tulip Carnival tulee ehkä vain kerran, taas venytellään realistisuuden rajoja niin että paukkuu ihan koska haluan kirjoittaa. 😀 Mutta ei se mitään!

    Nintendon’t

    ”No nii Ossi”, ähkäisin istahtaessani Oskarin viereen kahvipöytään. Oskari ei tykännyt, että tulin niin lähelle, mutta muuallakaan ei ollut tilaa. Sitä paitsi olin sanonut hänen nimensä, ainakin melkein sanonut, varoitukseksi.

    ”Ossi?” Alex havahtui pöydän toisella puolella. ”Eiks se oo enää Oskuliini?”
    ”Mä käytän sitä nimeä enää vaan yksityisesti kun me muutenkin puhutaan hempeitä. Vai mitä kulti?”
    ”Joo”, Oskari mumisi kännykkäänsä katsellen ja sai kaikki seuraavat höpinät juuttumaan kurkkuuni, kun ei ryhtynytkään änkyttämään paniikissa. ”Mut mä toivoisin ettet sä puhu semmosia Alexin edessä, kun se on kuitenkin meidän yksityisasia, mitä — mitä — eiku siis älä viitti, mä en jaksa nyt.”
    ”Selvä pyykkönen” myönnyin, kun siinä oli kuitenkin kaiken maailman Sonjia ja Nellyjä, jotka pian uskoisivat — tai no, eivät hekään uskoisi, tuskin kuuntelivat valmentautumis- ja kisasuunnitelmiltaan.
    ”Mutta mä oon miettiny sun ja Typyn–” Oskari aloitti ja laski kännykkänsä näyttö ylöspäin pöydälle niin kuin vain pervot rehelliset ihmiset voivat tehdä, mutta keskeytin hänet.
    ”Eijei, Osku, sun piti pitää lomaa meistä. Sulla on muutakin nyt. Koskas susta tuleekaan isä?”
    ”No eikö sun laskettu aika oo ihan kohta?” Oskari sivalsi. ”Ei kun sä tarkotit Kissiä, sori.”
    ”Ai nii musta tulee mummo!” Alex ilahtui. ”Sintti tosiaan saa pian pentuja!”
    ”Ei hevoset saa pentuja…”
    ”No poikasia. Monelta se olikaan? Eiku siis tarkotan koska?”

    Oskari ryhtyi laskemaan ja höpisemään Sintin varsasta ja sen kehittymisestä. En ollut oikeasti niin kiinnostunut muusta kuin varsan näkemisestä sitten joskus, kuulemma kesällä, kun se putkahtaisi maailmaan, joten en niin tarkkaan kuunnellut. Paljon kaikkea tylsää ja teknisen kuuloista siihen touhuun liittyi. Oli ollut kaiken maailman eläinlääkärikäyntejä ja muuta tylsää, ja ihan justiinsa Sintti jäisi äitiyslomalle ja ties mitä kaikkea. Enemmän minua kiinnosti viimeinen muffinssi, joka kökötti yksin lasilautasella. Yleensä Hopiavuoressa ei orjailtu, vaan viimeinenkin herkku uskallettiin ottaa. Kaikkien edessä oli kuitenkin jo yksi tai useampi paperikääre, niin ettei tämä viimeinen poloinen kai ollut mahtunut kenenkään vatsaan. Päätin ottaa sen, ihan silkkaa hyväntahtoisuuttani, ettei se olisi niin yksinäisen näköinen siinä.

    ”Ooksä kattonu jo vauvalle nimiä kirjasta?” kysyin siinä välissä, kun Oskarin puhe taukosi.
    ”Joo — tai no en kir — no oon päättäny nimen.”
    ”Mikä se on?”
    ”Tetriksen mukaan Nintendo.”

    Katsoin Alexia ja niitä kahta treenihöpötyksensä keskeyttäneitä. Sonjan ja Nellyn pokerinaama piti paremmin, mutta Alexin kasvoilta näkyi se, mitä itsekin ajattelin. Aika huono nimi. Oskari tuskin ikinä enää yhtäkään varsaa saattaisi maailmaan tämän jälkeen, niin että eikö kannattanut valita joku upea, uniikki nimi? Hevosilla oli muutenkin ihan typeriä nimiä. Skottikin oli Goodtime Scottish Gentleman. Hyi vitsi. Typyn nimeä en edes muistanut, mutta Jussi taisi olla Forceful, yök, ja varmaan Tetrikselläkin oli joku vielä lempinimeäkin hirveämpi virallinen nimi, kun ei kai kenenkään nimi voinut olla Tetris.

    ”Totanoin…” Alex keräsi sanojaan. ”How about no?”
    ”Ääliö!” sanoin hänelle heti. ”Sulla oli täydet mahdollisuudet sanoa nintendon’t!”
    ”Ei vitsi!”
    ”Hä?” Oskari ihmetteli.
    ”Ninten… No okei. Ei kai se sitte ollu niin hyvä juttu, jos mä joutuisin selittämään sen.”
    ”Nintendon’t olis muuten vielä kivempi nimi”, Oskari tuumasi unelmoivan näköisenä.
    ”Kato nyt mitä sä teit!” kuiskasin Alexille kuuluvasti.
    ”Mä? Sähän se sanoit nintendon’t!”
    ”Nintendon’t”, Oskari mumisi itsekseen. No, ei se ainakaan ollut mikään Goodtime Scottish Gentleman.

  • #10563 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tulip Carnival

    Me olimme kaukana sellaisista prosenteista, joita olin Ukon kanssa joskus saanut. Silti tiesin, että nyt tuli onnistuminen, kun tervehdin tuomaria viimeksi radan päätteeksi. Vaikka oltiin isoissa kisoissa, annoin vakavan ratsastajaminän pudota heti. Hymy pyrki pakosta huulille. Taputin Kissin kaulaa, kun se käveli rentona ja hikisenä poispäin ihmisten silmien alta, ja etsin samalla katseellani tuttuja kasvoja yleisöstä. Alex ei siellä ollut, eikä Milan, koska kumpikin ratsastaisi saman luokan, ja Ilona oli tietenkin kotona. Etsin siitä huolimatta ja löysin Eiran. Hän näytti minulle nyrkkiään voitonmerkiksi ja naamani meinasi revetä. Nyökkäsin olevani samaa mieltä ennen kuin kilpalenttä jäi taakse ja muiden hevosten ja ihmisten hyörinä nielaisi meidät.

    Kun sain laskeutua alas Kissin selästä, jalat tuntuivat keitetyltä Spagetilta. Nojasin hevoseni kaulaan raskaasti kun me kävelimme syrjemmälle. Kun joku vihelsi, katsoin sinne kuin automaattisesti, vaikka maailma oli sumea ja jäsentymätön. Kaukana, ylhäällä, Tetriksen selässä, jossain korkealla istui Alex, joka katsoi minua kulmakarvat kohollaan ja pää etukenossa kallellaan. Nyökytin hervottomasti ja näytin ensin peukkua ja sitten voitonnyrkkiä, kun livuin Kissin kanssa yhä kauemmas. Alex nosti molemmat kätensä ilmaan niin että valkoiset hansikkaat loistivat ja katosi sitten ihmisten ja hevosten mereen.

    Korvissa soi, ja monta tuntia muistan kuin ne olisivat olleen irrallisia kuvia. Kissi on jokaisessa kuvassa, joten olin kai sen kanssa iltaan saakka. Harjasin sitä ainakin tosi pitkään. Joko katsoin sen jalkoja tosi kauan ja huolellisesti tai tosi monta kertaa, koska tuntuu kuin olisin katsellut niitä tuntikausia niin kuin jotain televisio-ohjelmaa Jossain vaiheessa minulla oli ruusuke, mutta en tiedä, mihin se on nyt joutunut. Se ei ollut voittoruusuke, ei toinen, ei kolmaskaan, mutta sijoitus se yhtä kaikki oli. Se oli yksi ainoa yksittäinen sijoitus, mutta silti se oli merkki parhaasta suorituksestamme niin kauan kuin muistan: merkki yhdestä suorituksesta, jonka oli määrä kertoa se, jatkaisimmeko me kilpailemista enää koskaan.

    Illasta muistan enemmän. Olimme syömässä jossain hienossa paikassa, ihan koko poppoo. Laseja sai nostella. Erityisesti Eiraa juhlittiin, mutta olin liian onnellinen omasta puolestani voidakseni olla ihan täysillä mukana. Jossain vaiheessa olin suostutellut Alexia niin kauan, että hän päätti lähteä kanssani baariin vielä yksille. Niistä yksistä tuli kahdet ja kolmet ja viidet. Esteratsastuspäivänä heräsin Alexin huoneesta pää kipeänä. Hän nukkui vieressäni epämukavan näköiset farkut jaloissaan ja puhalsi pahanhajuista kuolaista ilmaa nenänsä alla roikkuvien paksujen meksikolaisennäköisten tekoviiksiensä alta. Vessassa peilistä näkyi kalpea ja sänkinen tyyppi, jonka silmännurkissa oli rähmää ja suun ympärystässä ja leuassa huulipunaa.

  • #10575 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Läski

    ”Toi on kyl tosi läski”, Hello huomautti.
    Pärisytin hänelle huuliani. ”Se on tiine.”
    ”Läski sä oot, vai mitä?” Hello kysyi hellästi Kissiltä ja silitti sen kaulaa niin että karvoja pirisi tuulessa. ”Antaako Osku sulle liikaa ruokaa? Voi je, sun pienet nivelet pian napsahtaa.”

    Katselin Kissiä, joka käveli kaikessa rauhassa vierelläni. Se oli kyllä iso. Pyöreä. Se oli niin valtava, että teki häjyä edes kävelyttää sitä, mutta liikuntaa se silti kaipasi. Tarhassa se ei enää mennyt kauas heinäkasalta, eikä sillä tuntunut olevan mitään haluja lähteä karsinastaan. Silti sen katse oli kirkas ja korvat hörössä aina kun näin sen. Se ei koskaan kieltäytynyt rapsutuksista, ei vaikuttanut tylsistyneeltä eikä varsinkaan masentuneelta. Se oli vain ihan järkyttävän kokoinen.

    Hello oli halunnut mukaan maastolenkille siitä huolimatta, että olin sanonut meneväni kävellen. Sekään ei ollut häntä haitannut, että olin kieltänyt ottamasta Typyä mukaan. Typy ei ollut Kissin paras kaveri, ja vaikka ne eivät yrittäneetkään toistensa kimppuun tai muuta dramaattista, en kaivannut Kissin elämään nyt mitään ylimääräistä stressiä. Halusin vain, että se kävelisi vähän: pihattoaitauksen takareunaan ja takaisin edes. Se ei olisi sitä huvittanut, mutta silti se suostui minun mielikseni. Hitaasti me kyllä etenimme.

    ”Kuvittele jos se punttaa sen vauvan sillon kun kaikki on Hanameilla”, Hello naurahti hetken kuluttua ja kurkisti minua Kissin kaulan alta kävellessämme.
    ”Eikä punttaa”, sanoin saman tien, mutta katsoin Kissiä vielä oikein kunnolla otsa rypyssä.

    Joo, ei se vielä varsoisi. Sen vatsa levisi vielä sivullepäin, eikä ollut laskeutunut. Pian se kyllä synnyttäisi, mutta ei vielä. Eikä tosiaankaan silloin, kun minä olin Hanamissa. Eikä varsinkaan silloin, kun oikeastaan ihan kaikki hevosenkäsittelytaitoiset Camillaa lukuun ottamatta olivat siellä. Se saisi pidätellä vaikka tahdonvoimalla, mutta varsoa se ei saanut. Vaikka ihan turha huoli se oli. Ei sillä ollut vahatippoja, ja vatsa tosiaan kasvoi sivullepäin, vaikka olikin kamalan epämukavan näköinen.

    ”Mieti nyt”, Hello hymyili. ”Kuka siinä on sitte kätilönä?”
    ”Ei se tee mitää varsaa vielä. Usko jo. Ja jos kävis yhtään mitään, Camilla on täällä.”
    ”Mitä jos se synnyttäis yöllä?”
    ”Oo ny jo hiljaa. Jos niin kävis niin mä varmaan kuolisin ja mun ruumis jouduttaisiin lennättämään Ruotsista tänne.”
    ”Mä luulen kuitenkin että sun ruho tuotas ennemminkin laivalla… Kai siellä on jotain kylmiöitä raadoille.”

    Pysäytin Kissin ja tunnustelin sen vatsaa. Se oli aika pehmeä vielä. Varsan liikkeitä ei tuntenut paksujen talvilapasten ja Kissin läpi. Tai ehkä varsa nukkui: Kissihän oli tuuditellut sitä uneen hitaassa käynnissään jo hyvän aikaa. Kuolleeksi en sitä pelännyt, koska vastahan olin tunti sitten irvistellen katsellut haassa, miten jokin varsan uloke, varmaan kavio tai polvi, venytti Kissin mahaa tosi ilkeän näköisesti useaan otteeseen, kun varsa liikkui ja venytteli. Siitä tulisi varmaan tosi soma varsa, ja varmaan ehtisin kiintyä siihen ennen kuin se vieroitettaisiin ja se lähtisi isän luokse.

    Mutta mitä jos se tosiaan syntyisi Hanamin aikaan tänne takatalveen, kun kaikki olivat poissa? Nelly olisi kotona… Mutta Nelly ei mene yöllä huvin vuoksi talliin. Eetu oli värvännyt Hellon Hopiavuoreen Nellyn seuraksi, ja Hello saattaisi mennäkin tarkastamaan Kissin tilannetta, jos pyytäisin. Mutta mitä sitten? Hello menisi talliin tukka pystyssä, yöhousuissaan, viltti toogana yllään, ja voi Luoja, jos Kissi silloin synnyttäisi. Jotain olisi mennyt vikaan, eikä varsa tulisi ulos. Eläinlääkärille voisi soittaa, mutta totuus oli, että tällaisessa paikassa lääkäri ehtisi paikalle seuraavana päivänä, jos silloinkaan. Jonkun olisi pakko tehdä jotain, ja kuka muka osaisi tehdä mitään? Camilla pärjäisi, mutta hän olisi meillä nukkumassa. Hello varmaan pyörtyisi, kun varsa olisi synnytyskanavassa väärin päin. Sen takajalka pilkistäisi ulos ja liikkuisi kunnes hiljalleen liike hiipuisi… Hello hakisi Nellyn… Nelly ei osaisi tehdä mitään…

    ”Käännytään takas”, sanoin niin kuin se olisi ehdotus, mutta käänsin Kissin jo vaivalloisesti.
    ”Tuliks sun huono olo?” Hello kysyi kasvojani tutkaillen.
    ”Ei. Musta vaan alko tuntuun, että ehkä mä en lähde tänä vuonna kuitenkaan sinne Hanameille.”

    Hellon silmät räpsyivät Kissin kaulan alla, mutta sitten hän suoristautui näkymättömiini. Hänen käsivartensa läpsähti hevoseni leveän selän päälle ja paksuun villahanskaan verhottu käsi alkoi rapsutella hevosen harjanjuurta. Kissi käveli sinnikkäästi mutta hitaasti takaisinpäin vierelläni Hellon tukemana tai Helloa tukien.

    ”Ai sikskö susta tuntuu siltä kun sä nyt oikeasti luulet että tää synnyttää?” Hello kysyi vakavalla äänellä.
    ”No joo! Ite sä pistit sen ajatuksen mun päähän.”
    ”Kuule, sähän sanoit ettei tää synnytä vielä.”
    ”Mistä sen koskaan tietää…”
    ”Ei tää synnytä. Ja mä takaan ja vakuutan, että mä suojelen näitä molempia mun hengellä jos vaikka alienit laskeutuis tänne ja säikäyttäis tän niin että tää vahingos synnyttäis.”
    ”Mitä säkään tiedät hevosten synnytyksestä”, mutisin, mutta olin heti rauhallisempi.
    ”En mitään, mutta kyllä mä yhden synnyttäjän hengissä pidän vaikka väkisin yhden Hanamin ajan. Pistän sit varsalle rusetin kaulaan kun sä tuut. Se on mun lahja sulle. Synttärilahja. Kaikista sun tulevista synttäreistä ikinä. Tai oikeestaan se on sekä multa että Sintiltä.”

    Pudistin päätäni. No okei. Pitäisi nyt vain muistaa, ettei se Kissi synnyttäisi yhtään mitään velä hetkeen. Sitä paitsi Hello oli varmasti tosissaan ja pitäisi Kissiä ainakin silmällä. Jos jotain synnyttämiseen viittaavaa ilmenisi, voisin aina jättää Jaskan Ruotsiin, kisat kesken ja lentää Vaasaan. Siitä ajaisi kolmessa vartissa tänne, jos painaisi kaasua niin kuin hädän tullen painetaan.

    • #10580 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Hello on kyllä persoona <3 Jotenkin kyllä niin helppoa ajatella että jos se ja Oskari olisi oikeita ihmisiä että se just tällä tavalla säikyttelisi toista.

      Samalla kyllä tämäkin tarina – niinkuin Sonjankin spinnari – herätti mielenkiinnon siitä että miten tässä käykään. Jos tätä analysoi tietyllä tavalla niin voisi hyvinkin ajatella että tottahan kai siellä ollaan kirjoitettu Kissin varsonta Hanamin aikaan kun Oskarilla on varmasti miljoona ja viisi muutakin asiaa mielessään oli ne sitten pelkästään vain suoritus kohtaisia tai sitten mitä muuta nyt sattuukaan mielen kapasiteettia tarvitsemaan.

      Toisaalta sitten taas voi hyvinkin olla että mitään ei tapahdu Hanamien aikaan ja Oskari vain stressaa turhaa, palatakseen kuitenkin kotiin yhtä pyöreän tamman luokse.

      Tai sitten mennäänkin jostain kultaiselta keskitieltä ja just sillä hetkellä kun Oskari on huonoimmassa mahdollisessa paikassa, eli lautalla joko Uumaja-Vaasa tai Tukholma-Turku välillä niin Kissi alkaakin varsomaan ja toinen on jumissa keskellä itämerta.

      Tai sitten mä oon ihan väärässä ja voihan olla että Kissi varsookin ennen kuin edes koko Hanameille keretään lähtemään.

      Tietäen miten viekkaita hevoset osaa olla IRL, saati että voi itse olla omanlaisensa jumala näiden virtuaalisten kanssa niin tässä on kyllä toinen kuvio mitä seuraa mielenkiinnolla jo senkin puolesta että missä kohtaa Kissi oikeasti päättääkin varsoa ja toisaalta seuraavaksi sen puolesta että miten Oskari sitten reagoikaan siihen hetkeen kun Kissi oikeasti varsoo.

    • #10581 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kun tätä näin pedataan, niin Kissin synnytyksessä tapahtuu jotain! Iso maha jo tässä vaiheessa voisi viitata jopa kaksosiin, mutta ehkä ei kuitenkaan. Iso varsa sitten, onko liiankin iso, tuleeko synnytyksessä komplikaatioita? Ja TOTTA KAI se syntyy just silloin kun Oskari on jumissa jossain keskellä Itämerta ja laivasta hajosi koneet niin että se kelluu siellä kuin korkki pääsemättä eteenpäin tai jotain vastaavaa.

  • #10595 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Ikävä
    Kilon paloina

    Keskellä yötä tallissa oli hiljaista, kun livahdin uuden puolen ovenraosta sisään. En ollut saanut nukuttua, ja minulla oli Milanin kasvot videopuhelussa. Hevosten yövalo kajasti himmeästi ja kaikki tuoksui ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin päivisin. Hevosilla oli sentään ihanan viileää tallissa.

    Kävelin karsinarivistön ohitse sanomatta Milanille mitään kännykkään. Maj oli hereillä. Pysähdyin silittämään sen turpaa ja näyttämään sen naamaa Milanille. Milan mumisi sille hellästi puhelimesta jotain vieraskielisiä sanoja, mutta jatkoin eteenpäin. Olisin halunnut näyttää Tetriksenkin, koska se, iso ja pelottava hevonen, tapasi nukkua oikoisena kyljellään, mutta tietenkin karsina oli tyhjä. Tetrishän oli reissussa. Milan nauroi ja jouduin hyssyttelemään samalla kun naputin kännykän äänet mahdollisimman hiljaiselle.

    ”Mä oon ehkä kerran ollu täällä yöllä ennen tätä”, kuiskasin puhelimeen.
    ”Eikö ole rauhallista?” Milan kysyi kirkkaasti valaistussa kaakelinhohtoisessa tilassaan.
    ”No joo. Niinku lapset nukkuis. Ne vaan hengittelee rauhassa ja vähän kahistelee välillä kun ne liikkuu. Mut hei…”

    Olin kai kuunnellut ääniä hieman tarkemmin, mutta tuntui kuin kahinaa olisi ollut hieman liikaa. Cozmina söi, mutta ei se siitä kuulunut. Nopeutin askeltani matkallani nurkimmaiselle karsinalle. Juosta ei viitsinyt, koska kuitenkin kuvittelin omiani. Olisin turhaan herättänyt hevoset. Puhelimessa Milan kutsui minua ja kyseli, että mitä nyt.

    ”Ei jeesus älä nyt oikeasti”, sanoin, tai jotain sen suuntaista, kun viimein näin karsinaan.
    ”Mitä? Mitä!” puhelimesta kuului.

    Nurkimmaisen karsinan rauhassa Sintti makasi kyljellään. Se hengitys kuulosti samalta kuin oma hengitykseni silloin kun puhalsin vaikkapa säilyketölkkiin etsien viimeisiä hedelmäsalaatin palasia. Se taivutti niskaansa kovalla voimalla taaksepäin ja venytti takajalkojaan suoriksi.

    ”Mitä mä teen?” kuiskasin ja nostin puhelinta niin, että Milan näki.
    Milan katseli hetken aikaa ennen kuin vastasi. Se tuntui noin vartilta. ”Et mitään.”
    ”Miten niin en mitään? Eikö mitään muka oo tehtävissä? Täytyy olla, mä soitan eläin–”
    ”Ole nyt rauhassa. Hän hoitaa tämä itse. Mä herätän Oskarin.”
    ”Etkä herätä!”
    ”Miksei?”
    ”Et vaan herätä! Mun aortta repee!”
    ”Mene pois, sä häiritse sitä siinä!”
    ”Joo…”

    Etsin jotain, varmaan tuolia, mutta eihän sellaista ollut, niin että lattialle oli istuttava. Nojasin selkääni Inkan karsinaan. Sydän hakkasi, vaikka Milan kuinka messusi, että Sintin touhut vaikuttivat ihan normaaleilta. Sydämeen sattui nähdä, kuinka se kamppaili, enkä voinut auttaa sitä. Tuijotin kelloa. Kolme yli neljä. Vaikka kului sata tuntia, minuutit eivät vierineet.

    ”Mitä jos mä meen edes lohduttaan sitä?” kysyin Milanilta kolmatta kertaa.
    ”Älä mene. Se potkii sut vahingossa”, Milan vastasi kolmatta kertaa.
    ”Jos mä edes juttelen sille vähän.”
    ”Älä häiritse se! Kohta voit katsoa.”
    ”Mitä jos se on kampannu tuolla koko yön?”
    ”Ei se ole.”
    ”Et sä sitä tiedä.”
    ”Hello noin hevoset synnyttää.”
    ”Mä tapan sut jos se kuolee sen takia kun sä väität ettei oo mitään hätää.”
    ”Mä tiedän. Se ei kuole silti.”

    Noin kahdeksan tunnin kuluttua, seitsemän yli neljä, menin katsomaan kaltereiden välistä Sintin synnytystä, vaikka Milan kuinka kielsi. Karsinassa oli märkää, mutta Milan väitti, että äskenkin oli ollut, ja että se kuului asiaan. Katselin voimatta auttaa, kuinka Sintti-parka potki vielä vähän takajaloillaan, kierähti hieman enemmän vatsalleen, taivutti päätään välillä eteenpäin ja ponnisti niin että verisuonet näkyivät sen pään ihon läpi.

    ”Ei jeesus”, kuiskasin ja katsoin jonnekin Sintin hännän alle. Näytin Milanillekin.
    ”Siellä mitään ole”, hän tuumasi.
    ”Eikö niin että hevosetkin syntyy pää edellä? Mä luin!”
    ”Mitä varten sä luki hevosten synnytyksistä?”
    ”Sitä varten että käy vaikka näin! Mutta toi on Milan jalka! Toi on erittäin epämuodostunut kavio!”
    ”Ei ole jalkaa, joku varjo.”
    ”Kai mä nyt näen! Miks toi kavio on tommonen? Kato sitä!”
    ”Oho, on se jalka. Siinä vielä sitä kalvoa päällä. Ja ne kuuluu olla tuollaiset ne kaviot aluksi. Ne kovettuu tavallisiksi sitten.”
    ”Mut toi on jalka! Ei pää!”
    ”Se on etujalka, rauhoitu.”

    Nielin kaikki kommenttini. Kun Sintti ponnisti taas, verisuonia taisi näkyä minunkin päästäni. Jalka liukui ulospäin, ja sen mukana tuli vääntynyt, rikkinäinen polvi — paitsi että se oli jumalan tähden kinner!

    ”Toi on takajalka”, sähähdin.
    ”Toi on kyllä takajalka”, Milan myönsi.
    ”Mitä nyt?”
    ”Odotat. Joskus ne on väärin päin. Ihminenkin voi olla joskus –”
    ”Kai mä nyt sen tiedän! En mä voi odottaa!”
    ”Sehän sujuu ihan hyvin siltä.”
    ”Miksi sun pitää synnyttää just mun vahtivuorolla ja vieläpä väärin? Mun olis pitäny lukea se kirja sulle. Ääneen. Ja näyttää kuvat kans. Voi kulta.”

    Hetken kuluttua näkyi toistakin kaviota, mutta sitten se vetäytyi takaisin sisään. Kissi yritti puskea liukkaannäköisen varsan ulos itsestään, mutta se ei liikkunut. Tamma näytti väsyvän. Komensin Milanin herättämään Oskarin sittenkin ja liu’utin Kissin karsinan oven kielloista huolimatta auki samalla kun lopetin puhelun. Ajatukseni oli kai edes pidellä sen päätä lohduksi, kun se hiljaa kuolisi, mutta se puski niskallaan eteen ja taakse niin kovasti vielä, etten uskaltanut mennä lähelle. Sen kaula oli hikinen. Etsin eläinlääkärin numeron ja silitin varovasti, kumarassa, mahdollisimman kaukaa Sintin pelottavan voimakasta kaulaa. Se ehti täristä maassa kauan aikaa ennen kuin puheluun vastattiin.

    ”Otsonmäen kunnaneläinlääkäri.”
    ”Helemias Ilves terve. Mul–”
    ”No terve.”
    ”Mulla on tässä varsova tamma, mutta tää varsa on väärin päin, eikä tuu ulos, ja tiedäthän sä nyt mut kun mä en osaa tehdä yhtään mitään.”

    Eläinlääkärin puhelu oli lyhyt ja lopputulema ennustettavissa. On täyttä. Puoliltapäivin ehtii tulemaan. Seinäjoen päivystyksessä on sama juttu tätä nykyä, kun oikea päivystys on vaihdettu Evidensian kalliimpaan ja jostain syystä aina täynnä olevaan palveluun, jossa ei hevosia oikeastaan edes hodettu. Kun kyseessä on hevonen, sitä ei voi kehottaa pakkaamaan edes autoon ja ajamaan Tampereelle niin kuin pienten lemmikkien kanssa toimittaisiin. En voinut tehdä muuta kuin jatkaa Sintin silittämistä. Kyykistyin sen viereen, kun se lopulta lakkasi kamppailemasta. En tiennyt edes mitä voisin sanoa sille. Olisi ollut valehtelemista kertoa sille, ettei ole mitään hätää.

    Kun puhelin soi hiljaa, liu’utin videon näkyviin samalla kun silitin toisella peukalollani yhtäkkiä kovin pienen näköisen Siltin silmännurkkia ja luomia.
    ”Mitä siellä tapahtuu?” kuului Oskarin säikähdyksestä kimeä ääni puhelimesta. Hetken heilumisen jälkeen näytölle ilmestyi Milaniakin pörröisempi pää, jonka silmistä näki, ettei hän saanut kohdistettua katsettaan kunnolla.
    ”Toi varsa on nyt väärin päin eikä tuu ulos.” Näytin rauhoittunutta Sinttiä samalla kun puhuin.
    ”Kauan se on sitä puntannu?”
    Katsoin kelloa. Varttia vaille. Milan ehti vastaamaan jossain taustalla, että ainakin kolme varttia, varmaan hieman kauemminkin.
    ”Jaaha”, Oskari huokaisi. Siniset silmät katsoivat jonnekin puhelimen ohi kun hän mietti.

    Oskari ei hädissäänkään kysellyt tyhmiä, niin kuin että miksi meillä ei ole eläinlääkäriä. Hän oli asunut suurimman osan elämäänsä tässä muutaman kymmenen kilometrin säteellä ja tiesi varsin hyvin, että nykyään sellaisesta oli hädän tullen turha unelmoida. Tiesin hänen toivovan, että paikalla olisi ylipäätään joku, ihan kuka tahansa, joka ei ollut minä. Minäkin toivoin sitä.

    Kissi nosti päätään ja yritti vielä kerran. Taputin sen kaulaa. Oskari tuntui havahtuvan siihen ääneen.
    ”Selvä”, hän sanoi samalla äänellä kuin opetti ratsastusta.
    ”Mitä selvä!”
    ”Nyt, Hello. Ota se varsa ulos sieltä vaikka kilon paloina. Se kuolee kuitenkin. Jos sen saa pihalle, Kissi voi ehkä elää niin kauan että sinne saa lääkärin.”
    ”En minä mitään varsaa voi repiä!”
    ”Nyt nouset! Sä lupasit, että sä suojelet mun hevosta hengelläs, joten ylös siitä.”
    ”En mä pysty.”

    Pyörrytti nousta, mutta nousin tietenkin. Varsan pikkuinen jalka oli ihan kiiltävä. Se oli kaiken maailman kalvojen ja pussien sisällä. Ne näyttivät paksummilta kuin kirjan piirroskuvassa. Sintti nosti päätään, mutta ei potkaissut minua veriseksi tohjoksi, vaikka tartuin liikkumattomaan jalkaan.

    ”Tää on varmaan kuollu jo”, totesin lähinnä itselleni.
    ”Ihan sama onko, pian on.”
    ”En mä voi tätä vaan vetää!”
    ”Et voikaan. Se ponnistaa vielä. Sillon aina vedät. Älä vedä liikaa.”
    ”Mut jos se on kuollu jo?”
    ”Vitut mä siitä varsanruhosta, vaikka grillaisit sen, mutta älä revi mun hevosta jos ei oo pakko!”

    Puhelin katosi nopeasti jonnekin alusien sekaan, mutta ääni sentään kuului. Kun Sintti jännittyi, puristin varsan pientä säärtä niin kovaa kuin jaksoin ja vedin tasaisesti. Se ei liikkunut mihinkään. Oskari ärähti, että se on hevonen kuitenkin, niin että vähän kovempaa saa vetää kuin puudelinpentua. Seuraavaksi vedin kunnolla. Varsan sääri oli niin liukas ja sitä ympäröivä kalvo kammottavasti viilentynyt, mutta puristin sitä silti otteessani ja nielin kaikki inhotuksen ajatukset. Niin se liikkui. Toinen kavio luiskahti takaisin esiin. En hellittänyt otettani, ettei kävisi niin kuin viimeksikin. Hitaasti luisui esiin ruskea, pieni varsanpylly ja kalvon alla ihan kiharalta näyttävä pikku hännäntupsu. Keskiruumiin osuus tuli paljon pienemmällä vetämisellä ja siitä Sintti näytti saavan lisää voimia. Se ei tehnyt varsan etupään syntymisestä yhtään sen helpomman näköistä, mutta lopulta se oli todella ulkona ja jäi virumaan kyljelleen maahan. Pieni reppana. Sen lonkka saattoi olla sijoiltaan kiskomisesta, mutta ei kai sillä enää ollut mitään väliä.

    ”Onks se kunnossa?” Oskarin ääni kysyi alusien alta, kun kerroin varsan makaavan maassa nyt.
    ”Se on kuollu.”
    ”Ei se! Kun mun hevonen!”
    ”No — joo, aiva loppu se on… Mutta nyt se nousee!”
    ”Hyvä.”
    ”Ei vitsi, se yrittää nuolla tota varsaa. Mä en kestä… Antaakohan se mun viedä sen pois?”
    ”Se nyt on ihan sama. Nyt sä kerkiät ettiä sinne apuvoimia. Unohda nyt se varsa jo hetkeksi ja tunnustele sitä mun hevosta.”
    ”Miten sä voit olla tommonen? Sä et koskaan edes näe tätä varsaa.”
    ”Kuule kun mä en koskaan edes halunnu sitä. Ja voi jeesus jos se olis tappanu mun hevosen. Jumalan kiitos…”

    Itkin, kun Sintti nuoli ja töyti varsaansa. Itkin varsan kuolemaa: se oli niin pieni ja täydellinen, ihan elävän varsan näköinen. Itkin Sintin surua, koska tietenkin se pystyi sitä kokemaan, kun yhä kiihkeämmin töni lastaan. Oskarin piittaamattomuuttakin itkin.

    Hevonen hylkää nopeasti kuolleen varsan, oli lukenut kirjassa. Hylkäisipä jo. Halusin varsan pois Kissin karsinasta. Ei sitä voisi sinne yöksi jättää. Kissiä puolestaan en uskaltaisi siirtää tämän kaiken jälkeen. Se kuitenkin jatkoi varsansa töytimistä, kun Oskari kyseli, mitä se teki.

    ”Älä suutu”, varoitin hevosta ja siirryin varsan viereen. Jouduin työntämään Kissin päätä sivummalle, jotta sain varsan turvan käsiini. Minun olisi pakko repiä pois sitä peittävä limainen kelmu. Se ei sitä pelastaisi, mutta en nukkuisi enää yhtäkään yötä ilman painajaisia, jos en kokeilisi. Kalvo oli kuitenkin paksumpi kuin Röyhyn pikku koiranpennuilla oli ollut, eikä auennut repimällä. Se venyi hieman. Tuntui kuin olisin yrittänyt repiä tietäni paksun jumppapallon läpi. Sintti seurasi vieressä niin kuin se olisi ymmärtänyt, että yritin auttaa sen vauvaa.

    Aika kului hukkaan, vaikka ei sillä väliä ollutkaan. Ajattelin kaikkia niitä lukuisia teräviä välineitä, joita satulahuoneessa olisi, ja kuinka kauan menisi, kun juoksisin sinne ja etsisin. En ehtinyt tuntea inhotusta, kuvotusta tai oksetusta ennen kuin olin jo purrut omat hampaani sikiökalvon läpi. Syljeskelin ja kyökkäilin, kun revin varsan pään esiin.

    ”Oskari, tää hengittää kuitenkin. Oskari? Tän nenästä tulee jotain smägmää ja kupli — Oskari?”

    Vilkaisin sinne, missä puhelimen piti suurin piirtein olla. Siellä oli Sintin takakavio ja sirpaleita. No jaa. Ryhdyin hieromaan varsan selkää ja kaulaa Nellyn hupparin hihoilla hieman liian kovaa. Niin olisin tehnyt koiranpennulle. Varsaa en kuitenkaan yrittänyt nostaa polvilleni niin, että sen pää olisi ollut hieman alaspäin. Kun sen heikko hengitys kupli ja valui vettä ja limaa, olin varma, että saisin sen jäämään henkiin. Syljin kammottavaa raudanmakua suustani vielä hieroessanikin, mutta tutisevan hysteerinen olo oli poissa.

    Heräsin joskus kuuden jälkeen aamulla siihen, kun meidän karsinamme ovi avattiin. Nellyn ääni kimitti kauan, että voi miten ihana, ihana, ihana varsa. Sitten se alkoi sättiä minua varsan ja Sintin rauhan häiritsemisestä.

    Katselin päätään sylistäni nostavaa varsaa, jota sen emä töyki saadaseen sen nousemaan taas kerran jaloilleen ja juomaan maitoa. Se oli tarvinnut apua vielä viimeksi, mutta nyt se alkoi pyristellä omin voimin pienille spagettijaloilleen. Se oli kaunis, melkein yhtä kaunis kuin Typy. Vedin Nellyn hupparin pois sen selän yltä noustessani. Kuopaisin hupparilla mukaani kaikki aluset ja rojut siitä kohdasta, jossa puhelimeni oli hajonnut.

    ”Mikä ihme sai sut häiritsemään noin pientä varsaa?” Nelly sätti ulos kävellessämme. ”Sullehan on erikseen sanottu, että sinne ei mennä vahtaamaan eikä varsinkaan koskemaan! Mä en tajua miten sä et voi ymmärtää puhetta. Voi vitsi, mä en edes tiedä kehtaanko mä sanoa Oskarille että mä en oo vahtinu sua paremmin ja sä oot päässy jo käpälöimään sen varsaa!”

    Nyökyttelin nöyränä ja väsyneenä. Olin valmis ottamaan vastaan minkä rangaistuksen Nelly keksikään, kunhan saisin soittaa ensin hänen puhelimellaan Oskarille ja mennä sitten suihkuun.

    ”Olikse edes ori vai tamma se varsa?” Nelly äyskäisi.
    ”Emmä kattonu!”
    ”Et kattonu vaikka tungit sitä käpälöimään sinne!”
    ”Oli vähä kiireitä kato–”
    ”Niinniinniinniin aina sulla on kiire tehdä jotain pahaa. Ja voi — onks toi mun paita! Mene heti pistään se pesukoneeseen! Mitä sä oot oikeen ajatellu! Mee suihkuun!”

  • #10598 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Kuikelo

    Jeevana vie että sillä pienellä oli kimeä hirnunta! Sen turpa ylsi juuri ja juuri kurkkimaan ylimmän aitapuomin ylitse. Silmiä se ei saanut sille tasolle nostettua. Oskari ei kuitenkaan katsonut sitä, vaan tuijotti Sinttiä. Eipä varsakaan kyllä katsonut Oskaria, vaan hirnui inisemällä silmät nauliutuneena Helloon, joka hymyili sille vierestäni. Kun Oskari lähti juoksemaan Sintin luo sivuuttaen täysin koko varsan, Hello käveli minun vieressäni rauhallisemmin haalle ja kyykistyi orivarsan eteen suukottelemaan sen turpaa.

    ”Well that’s gay”, tuumin hänelle.
    ”Eikö oo vaan hieno”, Hello kehui sikin sokin sijoittuneet hampaat oikein loistaen ja pienen varsan kikkaraharjaa sormissaan pyöritellen ihan ylpeän isän näköisenä.
    ”Vammasen näkönen toi oikee etujalka”, totesin arvioni. Muut olivat valkoisia.
    ”Siinä ei oo mitään vikaa”, Hello sanoi saman tien ankarana ja vakavana. ”Anna tassu, anna.”
    ”Opeta se tosiaan potkimaan etujaloilla eteenpäin”, mutisin silmiäni pyöräyttäen, mutta silitin kuitenkin varsan kaulaa. Se pentele väisti kättäni niin kuin noin pienet usein tekivät.
    ”Aiva sama mulle mitä sä sille opetat”, Oskari sanoi kauempaa. Hän tunnusteli ja taputteli Sinttiä joka puolelta. ”Murhaaja”, hän vielä sihahti varsalle leuka pystyssä ja nenä nyrpistyneenä. Minunkin teki oikein pahaa pienen eläimen puolesta.
    ”Ei se oo sun syy”, Hello supatti varsalle ennen kuin nousi ja keplotteli itsensä aitojen raosta haan sisäpuolelle. Hän asettui seisomaan Oskarin ja Sintin muodostaman symbioosin ja varsan väliin pää pystyssä. En uskaltanut sanoa, että se ei ollut maailman turvallisin paikka seisoa. Sintti olisi pian räjähtänyt.
    ”Sun on muutenkaan aivan turha mulkoilla sitä”, Hello sanoi Oskarille kulmat julmassa kurtussa. Hänen äänensä oli hyvin vakava, matala ja puheensa hidasta.
    ”Mitä sä nyt pelleilet?” Oskari ihmetteli.
    ”Toinen on ihan pieni varsa ja sä katot sitä niinku siinä olis joku vika.”
    ”…siinähän on…”
    ”Et viitti edes tervehtiä sitä. Et edes kunnolla kato sitä. Kato nyt. Se on näin pieni, että sen voi vielä nostaa syl–”
    ”Et nosta sitä!” rääkäisin kun Hello kiersi käsivartensa varsan ympärille.
    ”Hä?” Hello äännähti.
    ”Sintti potkii sut, et nostele sitä! Ei hevosia saa nostella! Ja toi oppii tulemaan päälle jos sitä nostelee!”
    ”No — oon mä kyllä ennemminkin nostanu.”
    ”Joo mut nyt et nosta!”
    ”No ei sitte.”

    Tuijotin hetken Sinttiä siltä varalta, että se kävisi Hellon päälle, mutta ei se onneksi aikonutkaan. Tiedä sitten, miksi olin niin varuillani. Mitä olisin muka voinut tehdä, jos se olisi suuttunut? Varsa puski itseään Hellon käteen niin kuin koirat silityksiä halutessaan ja hyppi sitten juomaan emänsä maitoa. Sintti vain heilautti hännällään itikat tiehensä, vaikka Oskarin millintarkka tutkimus ja julma varsan mulkoilu jatkuivat aina vain, ja vaikka Hello rapsutteli samalla varsan takapuolta. Oli siinäkin idioottia sakkia. Toista ei näyttänyt kiinnostavan vähääkään, että oli häiriöksi varsalle. Toinen taas ei tainnut tietää, ettei varsoja tavattu lääppiä tuolla lailla tässä vaiheessa, ei varsinkaan kesken niiden ruokailun.

    ”Ihan kunnossa se on”, Oskari arvioi lopulta. ”Luojan kiitos.” Hän vilkaisi vielä varsaakin nenänvarttaan pitkin.
    ”Niin on tääkin, kiitos kysymästä”, Hello ilmoitti käsi edelleen varsan takapuolen päällä.
    ”Kasvaispa se ihan sairaan nopeesti vieroitusikäiseksi”, Oskari mutisi. ”Sais lähtee iskälle äkkiä.”
    ”Oskari”, Hello sanoi herttaisesti ja hymyili ripsiään räpytellen.
    ”No?”
    ”Meille tulee ongelmia hyvin nopeesti, jos sä et pääse yli tosta pelleilystä ja rupee kohteleen tätä kiltisti.”
    ”Se on idiootti ja pyöri väärin päin ja melkein tappoi ton. Ja mitä sä muutenkaan nuohoat sitä? Ei se ole sun varsa. Eikä onneksi kyllä munkaan.”
    ”Toi on paska synnyttäjä ja melkein tappoi tän, jos nyt tolle linjalle mennään.”
    ”Just”, Oskari tuhahti ja lähti marssimaan tallille päin.
    ”Et sä oo paska synnyttäjä”, kuulin Hellon sipisevän salaa Sintille.
    ”Jep, tästä tulee maailman paskin varsakesä ikinä”, huokaisin lähinnä itselleni ennen kuin lähdin Oskarin perään suloisen surullisen varsan luota.

Vastaa aiheeseen: Kissi
Tietosi: