Fifi

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Fifi

Tämä aihe sisältää 30 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 2 viikkoa, 3 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3555 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifill fra Kievari, ”Fifi”
    Islanninhevosruuna
    Om. Santtu Aarnipuro

    Poni jolla on puudelin nimi

    > Omat sivut

  • #3647 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    7. Syyskuuta, lauantai
    Poni jolla on puudelin nimi

    Se tuntui ihan tavalliselta aamulta, vaikka sitä se ei ollutkaan. Nousin ylös kellon herättäessä kahdeksalta, pukeuduin ja päästin Kaapon ulos. Sitten keittiöön kaatamaan murot kulhoon ja Kaapolle ruoka kuppiin. Se saa kaksi kertaa päivässä ruuan, desin nappuloita jotka turvotetaan vedessä ja noin sentin siivun lihaseosta pötköstä, joita voi ostaa ihan ruokakauppojen eläinhyllyltä. Yleensä se saa myös raejuustoa ja raastettua kurkkua, vaikka en mä tiedä tarviiko se oikeasti niitä. Näyttää vaan kivemmalta kun ruuassa on vähän väriä. Sen jälkeen me lähdetään lenkille, kunhan ruoka on vähän laskenut, ja yleensä me mennään ainakin tunnin lenkki metsässä, missä Kaapo saa mennä vapaana.

    Niin me tehtiin tänäkin aamuna, vaikka koko sen ajan vatsassa kihelmöi ja kurkku tuntui kuivalta. Jännitti. Jännitti hyvällä tavalla, ja huonolla tavalla. Vilkuilin rannekellosta ajan kulua vähän väliä, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut hädintuskin viittä minuuttia.

    Aina siihen asti, kunnes äiti viimein tuli sanomaan, että nyt voidaan mennä.

    Taivas oli harmaa ja jossain kaukana häämötti tummat sadepilvet. Sentään ei satanut. Vaikka ei sade kyllä olisi mun mielialaa voinut laskea enää siinäkään vaiheessa kun me käännyttiin tielle, joka vie Hopiavuoreen. Nielaisin. Radiojuontaja puhui jostain artistin haastattelusta, ja äiti vaihtoi kanavaa. Sitten auto pysähtyi.

    Mä en tiedä mikä kohta oli kaikista paras. Se kun äiti vastasi puhelimeen ja pian sen jälkeen sanoi että isä olisi ihan pian perillä, vai se kun näin isän auton ja sen perässä olevan trailerin. Isä oli lähtenyt tosi aikaisin aamulla, ennenkuin oli edes valoisaa, sillä se oli sopinut hakevansa mun hevosen sen edellisestä kodista. Ja nyt se pääsisi ihan pian uuteen kotiinsa.
    Ehkä parasta oli kuitenkin se, kun isä nousi autosta, käveli laskemaan trailerin lastaussillan ja mä näin mun oman hevosen.

    Mua vastassa oli pyöreä, karvainen ja kullankeltainen takapuoli, jonka takaa kääntyi pian utelias, pystyssä oleva korvapari seuraamaan uuden tallin tapahtumia. Sydän muljahti rinnassa niin, että ajattelin sen tippuvan paikaltaan. Ei se ollut mikään hevonen, vaan poni.

    Suloisin poni minkä olen ikinä nähnyt.

    Teki mieli kihistä innosta, hypätä ilmaan tai halaamaan isää ja äitiä. En mä niin kuitenkaan tehnyt. Pihalle oli kerääntynyt kasa ihmisiä, ainakin Eetu ja Noa, ja jotain muitakin oli tullut katsomaan. Isä meni juttelemaan Eetulle ja kättelemään Noaa. Mä puristin riimunnarua niinkuin mun henki olisi sen varassa, ja kävelin traileriin.
    ”Heippa”, kuiskasin ihan hiljaa kultaiselle ponille. Sen karva oli kauttaaltaan pörröistä ja pehmeää, ja sen otsaharja oli niin tuuhea ettei ponin silmiä näkynyt ollenkaan sen alta. Ojensin käteni sen nuuhkittavaksi, ja poni painoi pehmeän turpansa mun sormia vasten. Se hengitti rauhallisesti ilmaa sisään, ja puhalsi sen lämpimänä ulos.

    Mä en ollut ikinä ennen taluttanut hevosta ulos trailerista, mutta ei se kauhean vaikeaa ollut. Poni peruutti rauhassa varmin askelin tasaiselle maalle, ja jäi seisomaan mun vierelle. Se taisi katsella ympärilleen, sillä tavalla se päätään ja korviaan käänteli. Sitten se hörisi. Sillä tavalla matalalta, sieraimet väristen, ystävällisesti. Tekemättä itsestään mitään numeroa.
    ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.
    ”Eihän se ole yhtään sellainen kuin luvattiin!” äiti puuskahti nenä rytyssä. Isä veti syvään henkeä, kuten aina kun äiti on hankala. Eli usein.
    ”Ihan hyvä se on”, isä yritti puhua mahdollisimman hiljaa. Poni oli alkanut hamuta hupparini taskun reunaa. ”Kiltti ja tarpeeksi pieni, ei ainakaan käy pahasti ison otuksen kanssa jos jotain käy.”
    ”Se on hyvä”, ilmoitin ennenkuin äiti kerkesi jatkaa. Molemmat kääntyivät katsomaan. ”Tosi hyvä”, lisäsin hymyillen ja painoin käteni ponini kaulaa vasten rapsuttaakseni sitä.

    Fifi oli sen nimi. Tai vaan kutsumanimi, mutta silti. Katselin miten Fifi kuopi etujalallaan sille valmiiksi laitetun karsinan puruja ja kellahti pian makuulle. Sen lyhyet jalat sätkivät ilmassa ponin hieroessa itseään pohjaa vasten ihan antaumuksella. Ei se ihan puudelilta näyttänyt, mutta musta Fifi oli tosi hyvä lempinimi.
    ”Minkälaisessa paikassa se asui ennen tätä?” kysyin isältä joka seisahtui vierelleni karsinan eteen.
    ”Sellaisessa aitauksessa, niitä oli vaikka kuinka paljon siellä. Kaikki ihan samannäköisiäkin”, isä nauroi ja taputti olkaani.
    ”Ai vaan ulkona?” vilkaisin häneen.
    ”Kai ne johonkin sisällekin pääsi, en minä oikein tiedä sen paremmin. Mutta sain siltä myyjältä paperit kyllä mukaan missä on jotain tietoja, ne on tuolla autossa.” Isä kai lähti hakemaan niitä, sillä jonnekin hän päätti lähteä. Sain taas rauhassa katsella miten ponini kömpi ylös ja ravisteli itseään.

    Se näytti ihan tyytyväiseltä uudessa kodissaan.

    • #3648 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Lyhyestä virsi kaunis: tässä tekstissä on ihana tunnelma.

    • #3674 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on niin tosi aidolta tuntuva tarina. Juuri tuollaista sen oman hepan odottamisen voisi kuvitella olevan. Koko ajan on jännitys taustalla, vaikka tekisi kaikkea muutakin. Ja kun se oma heppa vihdoinkin tulee ulos trailerista, sen hetken luulisi muistavan aina. Tottakai se on myös täydellinen, kun se on oma, vaikka se ei olekaan ikinä ihan sitä, mitä sen kuvitteli olevan. Jännänä twistinä tässä on vielä se, että Santtu ei ole ennen poniaan tavannut, eikä tosiaankaan edes äiti, vaikka on sen ostanut. Vaikuttaa siltä kuin iskäkin olisi vain hakenut sen näkemättä sitä etukäteen. Millaiset lie ovat Fifin taustat tässä sen uudessa elämässä? Harva ponistaan täysillä välittävä nimittäin möisi lemmikkinsä tapaamatta uutta ostajaa ensin. Meidän äitikään ei lupaa pelkästään puhelimessa koiranpentua kenellekään, vaikka he haluaisivat tulla äidin kenneliin katsomaan. Samalla äiti nimittäin katsoo ostajaehdokasta kun ostaja katsoo pentua: arvoi, oinko pennulle oikeasti hyvä koti luvassa. Kuvittelisin, että suurin osa lemmikkihevosista vaihtaa kotia samantyylisesti. 😀 Voin olla väärässä. Mutta aina on niitä, jotka syystä tai toisesta sopivat eläimistä puhelimitse, eikä se läheskään aina tosiaankaan tarkoita, että entinen koti ei piittaisi eläimestä! Toisaalta Santtu vaikuttaa siltä, että vaikka Fifi olisi mistä oloista, se on nyt päässyt ansaitsemaansa kotiin. Santussahan ei ole hevosenomistajana mitään muuta vikaa kuin kokemuksen puute, ja koska hevonen ei ole omalla takapihalla heitteillä, kyllä hän ihan varmasti kasvaa tosi eteväksi ja päteväksi hevosenomistajaksi. Ja koska olet kirjoittanut Santusta niin herttaisen pojan, tottakai me kaikki toivomme sitä.

      Santun tunnollisuus näkyy tässäkin tarinassa heti alussa. On muutamia sellaisia nuoria, jotka oikeasti pystyvät huolehtimaan koiran tapaisesta lemmikistä ihan itse, mutta joka kolli ei siihen kyllä pystyisi. Santtu kuitenkin herää ja ruokkii ja hoitaa Kaapon ihan automaatiolla itse. Se, ettei hän tee ruokkimisesta numeroa, kertoo tottumuksesta. Vaikka kuppiin tulee välillä montaakin eri laatua, Santun kertomana ruokinta kuulostaa helpolta. Ja helppoahan se onkin, jos sen tosiaan tekee itse joka päivä. Ihan autopilotilla minäkin koirat ruokin, jos ei ole lääkekuureja!

      Sonjakin kehui tämän tekstin tunnelmaa, ja siitä olen kyllä ihan just samaa mieltä. Se on ihana. Yritin vähän eritellä, mistä se johtuu, ja löysin monta asiaa. Suurin tekijä minusta on Santun välittömyys. Joskus hahmot salaavat jotain itseltäänkin, mutta Santtu on niin tosi aito. Hän ajattelee vähän nolotkin asiat läpi, niin että lukija saa tietää niistä. Esimerkiksi innostuksesta kihiseminen ei ole sellaista, mitä nuoren sällin olisi coolia tehdä, ja silti Santtu ihan rehellisesti ajattelee, että niin tekisi mieli toimia, vähän hyppiä ja halata. Vaikka hän ei sitten lopulta niin teekään, jo ajatusten myöntäminen toimii mulle sellaisena välittömyyden merkkinä. Oman ponin näyttäminen Santun silmien kautta on myös söpö kohta. Nuori kloppi ajattelee rehellisesti, että se on suloisin poni, jonka hän on ikinä nähnyt. Suloisin. 😀 Tällaisten kohtien takia luotan siihen, mitä Santtu sanoo muuallakin. (Epäluotettava kertojakin on kiinnostava teksteissä, mutta ei tavoita tällaista tunnelmaa.)

      En ole ihan loputtoman kauaa vielä lukenut tarinoitasi (varmaan joulusta asti) ja silti olet tässä lyhyessä ajassa kehittynyt ihan valtavasti. Tunnelman luominen ja hahmojen omat äänet ovat erikoisalaasi juuri nyt, myös muiden hahmoistasi kirjoittaessasi. Omat sivuhenkilöt, jotka helposti näyttävät musta harmaalta massalta elleivät ihan suoraan liity Hopiavuoren tarinaan, ovat myös olleet tunnistettavia ihan alusta asti. Olet antanut jokaiselle joitakin omia tunnistettavia juttuja, joihin viittaat usein. Niilllä olet saanut jopa omista sivuhenkilöistäsi kokonaisia.

      Santtu puolestaan on siitäkin syystä todella toimiva hahmo, että hänellä on tarinassa selkeä tavoite ja selkeä pelko, eli juuri ne kaksi asiaa, jotka aiheuttavat kaiken keksityn hahmon juonta eteenpäin vievän toiminnan. Silti Santtu on sellainen, että ulkopuoliset tekijät vaikuttavat häneen ihan hirveästi, joten selkeästä tavoitteesta ja pelosta huolimatta hänen tarinansa voi kirjoittaa etenemään oikeastaan ihan miten tahansa. Juuri tällaisella hahmolla on itsekin hauskinta kirjoitella tällaista ikuisesti jatkuvaa tarinaa. 😀

    • #3689 Vastaus

      Nadja Ylitalo
      Osallistuja

      Kuvailet tosi aidosti sitä, miltä oman hevosen saaminen tuntuu, varsinkin Santun ikäisen 16-vuotiaan näkökulmasta. Innostusta ja odotusta pystyi lukemaan ihan alusta asti esimerkiksi koiran hoidonkin lomasta. Tunnelma tarinassa oli yleensä ottaenkin tosi odottavainen ja hilpeä. Ja pakko sanoa että Fifi vaikuttaa tosi suloiselta tapaukselta! (Issikat on sydäntä lähellä :3) Santun äidin pettymyksen kuvailu toi myös tarinaan aitouden tunnetta. Eihän tosielämässäkään kaikki ole sateenkaaria ja yksisarvisia, vaan joukkoon mahtuu myös niitä hankalampia ihmisiä ja negatiivisia kommentteja silloinkin, kun elämä tuntuu ihanalta. Kommentti ja kuvailu toi tässä tapauksessa myös hyvin esille Santun äidin persoonaa.

      Kirjoitat tosi kivasti ja selkeästi, mutta yksi kieliopillinen korjaus voisi olla paikallaan. Esimerkiksi kohdassa:

      ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.

      Olisi selkeämpää erotella johtolauseesta erilliset kuvailut omalle rivilleen. Vertaa:

      ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa.
      Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.

      Sama toistui useamman kerran, niin en usko olleen vahinko (?) Mutta tosiaan, tämä korjaus lisäisi vaan entisestään selkeyttä sun tekstehini!

  • #3721 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Ensimmäinen viikko ponin omistajana

    Sunnuntaina mä en vielä uskaltanut tehdä Fifin kanssa mitään. Äiti vei mut autolla tallille päivällä, kun olin ensin käynyt Kaapon kanssa pitkällä lenkillä. Se ei vielä pääsisi tallille mukaan, kun en tiedä onko Fifi ikinä nähnyt koiria. Sitten mä vain katselin sitä tarhassa, sitä ja sen punaista tarhakaveria. Sillä punaisella oli loimi päällä, varmaan kun sadetta oli ilmassa. Fifillä ei ollut loimea, vaikka heti mä mietin pitäisikö sille laittaa. Jos sen olikin vaikka kylmä, vaikka sillä on kyllä aika pitkä karva.. Kai hevosestakin sen näkee kun niillä on kylmä. Tunteekohan sen samalla tavalla kuin vaikka koiran korvista?

    Vaikka ei se kovinkaan viluiselta näyttänyt hampailla napsiessaan punaisen loimea, ja ravasi sitten äkkiä karkuun itseensä tyytyväisen näköisenä kun se punainen nosti varoittavasti toista takajalkaansa.

    Koko päivän mä vain katselin ja järjestelin tavaroita, ja mietin siihenkö se jää. Että mä en uskalla edes käydä hakemassa mun ponia tarhasta.

    Maanantaina mä pääsin tallille vasta illasta, kun koulussa piti käydä ja Kaapo lenkittää sen jälkeen. Oli jo hämärää kun äiti jätti mut tallipihalle ja kurvasi pois, radion vaimea basso kuuluen vielä kaukaa. Onneksi siinä pihalla oli hyvä valaistus, koska muuten mä en olisi nähnyt mitään. Fifi oli vielä pihalla, ja niin oli se punainenkin.

    Pysähdyin tarhan portille riimunnarua molemmin käsin puristaen. Kumpikaan hevonen ei reagoinut muhun mitenkään. Jos mä nyt hakisin Fifin sieltä ja se punainen karkaisikin, mitä mä sitten tekisin?
    Mä taisin seistä siinä jonkin aikaa, koska mun ohi ehti kävellä nainen sen valkoisen arabin kanssa, ja tulla takaisinkin.
    ”Moikka”, se sanoi aikansa katseltuaan, ja pysähtyi mun vierelle. ”Onks kaikki hyvin?”
    ”Joo”, vastasin, mutta pudistinkin päätäni heti. ”Ei, oikeestaan. Voisitko sä auttaa mua?” Äiti aina sanoo ettei vieraita saa häiritä, enkä mä halunnut olla vaivaksi, mutta en halunnut lähteä kotiin taas tekemättä Fifin kanssa mitään. Nainen hymyili ja nyökkäsi.
    ”Toki, mitä pitää tehdä?”
    ”Voitko sä avata mulle tän portin jos mä haen Fifin sisälle?”
    ”Tottakai”, se lupasi. Siirryin aidan ali toiselle puolelle ja vihelsin. Se tuli jostain selkäytimestä, kun Kaapo tulee aina luokse viheltämällä. Fifi ei tullut. Se vaan katsoi mua. Ja sitten se juoksi karkuun kun lähdin kävelemään lähemmäs.

    ”Sujuuko?” se nainen kysyi, ihan kiltillä äänellä, mutta mua alkoi vaan hävettää. Olin yrittänyt ottaa Fifin kiinni jo ainakin sata kertaa ja joka kerta se vaan juoksi karkuun, ihankuin se pitäisi sitä jonakin leikkinä.
    ”Ei”, myönsin vähän tukahtuneella äänellä. Ei huvittanut myöntää sitä, mutta en mä voisi valehdellakaan. Ei se nainen niin tyhmä varmasti ollut.
    ”Haluutko että tuun kokeileen?”
    ”Joo”, ojensin riimunnarun hänelle ja palasin takaisin portille.

    Eikä siinä mennyt edes kauaa että se sai Fifin kiinni. Vaikka ensin Fifi juoksi sitäkin karkuun, mutta parin yrityksen jälkeen se sai Fifin kiinni niin, että poni kulki ihan itse sen luokse. Vieläpä niin että se käveli ihan toiseen suuntaan, ja se punainenkin seurasi sitä.
    ”Ota ens kerralla jotain rapisevaa taskuun mukaan, niin ne tulee katsomaan jos se oliskin jotain hyvää. Ja kannattaa se palkitakin jotenkin, ettei käy niin ettei se enää haluakaan tulla katsomaan jos se ei ikinä saa mitään”, nainen sanoi ojentaessaan riimunnarun mulle. Talutin Fifin ulos ja katselin miten nainen laittoi portin taas kiinni.
    ”Mä oon muuten Nelly. Toi sun poni on tosi söpö”, hän kehui ja kurotti silittämään Fifin otsaa.
    ”Joo. Kiitos kun autoit”, vastasin tietämättä miten siihen kuuluisi vastata. Ennenkuin tajusin että voisin esitellä itsenikin. ”Niin ja mä oon Santtu.”

    Tiistaina menin tallille pyörällä, koska äiti ei halunnut ajaa. Sillä oli kai pää kipeä, ja isä oli töissä. Ei meiltä ole kuin vähän vajaa kahdeksan kilometriä sinne, mä ajan sen suurinpiirtein puolessa tunnissa.

    Fifi oli tarhassa yksin, ja mulla oli taskussa tyhjä karkkipaperi ja hevosnameja. Tarhassa vihelsin, ja kutsuin Fifiä nimeltä. Se katseli mua pienet pyöreät korvat pystyssä, ja se oli ihan sairaan söpö. Yritin samaa kuin se Nelly, että rapistelin käärettä ja kävelin poispäin. Mutta ei se mitään auttanut, Fifiä ei kiinnostanut yhtään. Ei vaikka kävelin lähemmäs ja rapistelin. Se kyllä kuunteli ja varmaan katselikin, mutta en mä nähnyt sen silmiä paksun otsaharjan alta. Se kiinnostui vasta sitten kun otin namin esille ja näytin sitä sille, käsi pitkänä ja toivoin että se tulisi luokse. Mutta ei se vaan tullut, vaikka kuinka kutsuin ja maiskutin.

    Alkoi harmittamaan. Miten mä voisin mitään ponia omistaa jos en saa sitä edes tarhasta kiinni? Ei mun ole koskaan ennen tarvinnut tarhasta niitä yksin hakea, kun kaikissa ratsastuskouluissa ne on jo valmiiksi sisällä.

    ”Eikö sitä huvita tulla sisälle?” Noan ääni kysyi tarhan viereltä. Kauankohan se oli ollut siinä?
    ”Ei, tai siis, en mä tiiä, kun se ei tuu vaikka mulla olisi herkkujakin. Kun se Nelly sanoi että niitä kannattaa olla”, selitin vähän vaikeana. Kohta koko talli tietäisi etten mä saa edes yhtä ponia kiinni, kun kohta kaikki olisi sen nähnyt.
    ”Kokeile mennä kyykkyyn, ja käänny ympäri. Selkä sitä kohti”, Noa neuvoi ja nojautui aitaan. Vilkaisin siihen ihmeissäni, mutta päätin testata sitä. Ja sitten odotin, ja tungin käteni takin taskuihin. Rapistelin käärettä, ja kuulin miten joku otti askeleen takanani. Ja toisenkin, ja kohta pehmeä turpa painui hartiaani vasten. Otin varovasti Fifin riimusta kiinni ja kiinnitin narun siihen. Noa hymyili ja lähti takaisin tallia päin, enkä tajunnut edes kiittää sitä.

    Keskiviikkona mä yritin skarpata itseäni heti, ettei haittaisi vaikka Fifi ei tulisikaan luokse. Ettei haittaa vaikka se ei tykkäisikään musta samalla tavalla kuin Kaapo. Kaapohan tulee aina luokse kun sitä kutsuu, yleensä riittää että sitä vaan katsoo. Fifi ei ole yhtään niin innoissaan mun seurasta. Mutta siitä huolimatta sain sen tarhasta talliin, vaikka aikaa siinä menikin.

    Tallissa sen kanssa on paljon kivempaa. Sitä on hassua harjata, kun se haluaa tutkia ihan jokaisen harjan ja esineen minkä käteeni otan. Muuten siitä tulee ihan levoton, sen on ihan pakko päästä turvalla kokeilemaan mikä ihme se on. Siitä on kai tulossa joku tapa, koska nyt mä jo ihan automaattisesti aina harjan vaihtuessa esitin sen ensin Fifin turvan eteen. Se sai hamuta ja maistaakin ensin ennenkuin ryhdyin harjaamaan. Harjaaminen on muutenkin kivaa, eikä se ole yhtään pelottavaa kun Fifi seisoo aika kiltisti käytävällä kahdella narulla kiinni. Se kyllä seuraa kokoajan tarkasti mitä tapahtuu, tai yrittää kurkotella maasta jotain mitä mä en näe, tai ottaa niistä sivuilla olevista naruista kiinni. Sillä on tosi hassuja ilmeitä kun se tekee sitä.

    Torstaina me viimein lähdettiin tarhasta ja tallista pidemmälle. Ei me menty kuin kentälle, mutta kuitenkin. Fifi oli varmaan jo tarpeeksi kotiutunut, ja halusin katsoa mitä se tykkää kentällä olemisesta. Kävin ihan vaan taluttamassa sitä, koska en mä vielä uskaltanut sen selkään. Taluttaa Fifi oli onneksi tosi helppo, se ei vetänyt yhtään. Se oli enemmänkin hidas, ja vähän väliä se yritti napata narua suuhunsa. Ja sitten kun se onnistui se vain piti sitä suussaan ja kulki silti perässään, niin aika pian mä annoinkin sen tehdä niin. Eikai siitä ole haittaa, ja jos se on tyytyväinen silloin niin miksipä ei.

    ”Siinä te olette!”
    Vieras ja yllättävä ääni sai mut säpsähtämään, mutta Fifi ei noteerannut mitenkään. Kentän laidalle oli tullut joku mies ja sillä oli aika iso koira mukana. Katsoin sitä hetken kuin tyhmä, kun en tiennyt puhuiko se meille.
    ”Te siinä, juuri te, mä oon kuullut teistä huhuja”, se jatkoi jotenkin innokkaan kuuloisena.
    ”Ai?” ähkäisin hämmästyneenä. Millaisia huhuja?
    ”Niin niin, että tänne oli tullut jotain uusia kasvoja! Mä oon Hello, siis se Ilves, ja tää on Jerusalem. Ihan vaan Jeppekin käy.”
    ”Ai”, toistin taas ja katsoin koiraa. Se läähätti, ne oli ehkä juuri tulleet lenkiltä. Ihan varma en ole mikä sen miehen nimi siis oikeasti oli, mutta koira kai oli Jeppe.
    ”Tykkääkö se hevosista?” kysyin uteliaana. ”Mulla on kotona myös koira, mutta mä en tiiä tykkääkö Fifi niistä. Voidaanko me tulla siihen hetkeksi?”
    ”En tiiä tykkääkö se, mutta ei se varmaan sun puudelia syö. Varmaan. En kyllä lupaa mitään”, se joku Ilves-Hello sanoi ja katsoi koiraansa arvioivan näköisenä, että söisikö se oikeasti.
    ”Eikun mä tarkotin että nyt, siis tän ponin kanssa”, korjasin vähän nolona.
    ”Kyllä mä tiesin”, se naurahti.
    ”Ai. No, ei meidän oo kyllä pakko, jos se ei tykkääkään”, aloin epäröimään, koska en halunnut että se koira edes yrittäisi syödä Fifiä.
    ”Ei se mitään tee, haukkuu entintään. Vähän pönttö se on välillä mutta ihan kiltti”, Hello selvensi ja taputti koiransa päätä. Jepen häntä heilui tyytyväisenä.

    Eikä se sitten Fifiä syönyt, mutta ei Fifi antanut mahdollisuuttakaan. Jeppe kyllä oli kuono pitkällä hetken ennenkuin sekin kyllästyi, mutta Fifiä ei kiinnostanut. Ensin sekin nuuhkaisi niin että sieraimet pörisivät, mutta sitten se laski päänsä ja alkoi nyhtämään kentän reunalle jäänyttä tyngäksi kulutettua vihreää nurmea sen minkä ehti. Aika pian sen jälkeen Hello lähti koiransa kanssa puhuen jostain iltapala etanoista. Leikin etten kuullut, koska en halunnut miettiä mitään sellaisia.

    Perjantaina me mentiin taas kentälle. Vaikka aika tylsää se oli vaan kiertää kehää hitaasti, mutta en mä oikein keksinyt mitään parempaakaan. Maastoon mä olisin halunnut, mutta en oikein uskaltanut. Vaikka mulla ei olekaan mikään huonoin suuntavaisto me varmaan eksyttäisiin silti heti.

    Sitten kentälle tuli joku vaaleahiuksinen tyttö kinuskin värisen poninsa kanssa, ja sillä ponilla oli hienot siniset silmät. Mä taisin katsoa niitä liian pitkään, koska se tyttö katsoi mua tosi pahasti.
    ”Mitä sä siinä tuijotat?” se kysyi, ja tunsin miten korvia alkoi kuumottaa.
    ”En mitään”, vastasin ja ihan heti käänsinkin katseeni muualle.
    ”Paraskin olis. Ja pysy sit pois tieltä”, tyttö virkkoi nenä pystyssä. Siihen en vastannut mitään, vaan lähdin mieluummin Fifin kanssa takaisin sisälle. Harjasin sen taas läpi huolellisesti, vaikka ei se ollut yhtään likaantunut edellisen harjauksen jälkeen.

    Lauantaina päätin ottaa Kaapon mukaan. Se oli ennenkin ollut tallilla mukana, mutta aina vaan hihnassa. Niin tein nytkin, ja pitäisinkin sillä hihnan ainakin niin pitkään että se tutustuu kaikkiin muihin koiriin siellä. Ei Kaapo mitään tee, mutta jos ne muut koirat eivät tykkääkään siitä.

    Kaapo odotti kiltisti tarhan vieressä kun narrasin Fifin herkkujen avulla mukaani, ja sitten annoin niiden haistella toisiaan. Tosi varovasti, niin että pidin kaksin käsin Fifin riimunnarusta kiinni ja että Kaapolla oli varmasti tilaa väistää jos poni vaikka potkaisisikin. Ei se potkaissut. Ensin ne nuuhkivat toisiaan, Kaapo häntä varovaisesti heiluen ja Fifi kaula pitkänä. Sitten Fifi käänsi päänsä muualle ja Kaapokin istui alas rapsuttamaan korvaa takajalallaan, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ihan turhaan jännitin, paljon paremmin se ei olisi voinut mennä.

    Kaapon hihna toisessa kädessä ja Fifin naru toisessa kädessä me lähdettiin ensimmäistä kertaa metsään. Vielä en uskaltanut lähteä kovinkaan pitkälle, mutta mielessäni seikkailin jo Fifin selässä ja Kaapo vapaana edellä metsän tiheimmässäkin osassa olevia polkuja pitkin. Vielä me sinnekin päästäisiin.

    Sunnuntaina huomasin, että Fifin tarhakaverin loimi oli mennyt rikki siitä samasta kohtaa, mistä Fifi aina kiskoo sitä leikillään. Ensin mulle tuli sellainen olo kuin olisin juuri kävellyt rikospaikalle ensimmäisenä, mutta sitten mietin, että onhan se voinut mennä rikki mistä tahansa. Kauaa en ehtinyt sitä miettiä kun Fifi käveli ja tarttui jo repeytyneestä kulmasta ja nykäisi. Siitä kuului räks, ja loimi repesi vähän lisää.

    Rikollinen palaa aina rikospaikalle, niinhän sitä sanotaan.

    ”Fifi”, kutsuin, ja poni kääntyi katsomaan. Ei se luokse olisi tullut jos mulla ei olisi ollut taas herkkuja mukana, mutta enää se ei harmittanut niin paljoa. Olin lukenut, että alussa tarhasta hakeminen voi olla vaikeaa, ja sitä on mahdollista harjoitellakin. Mutta ensin halusin että Fifi oppii tuntemaan mut kunnolla ja mä sen.

    Me käytiin taas maastossa kävelemässä, koska arkena mä en enää kerkeäisi valoisan aikaan. Tai kyllä mä tallille ehdin ennenkun tulee pimeetä mutta ei me varmaan metsään ehdittäisi, enkä halunnut eksyä vieraaseen metsään pimeällä. Joten nyt oli hyvin aikaa, kun olin tallilla jo aamupäivästä. Kaapokin oli mukana, ja vaikka kuinka olisin halunnut päästää sen juoksemaan vapaana en vielä viitsinyt. Hihnan olin kyllä vaihtanut fleksiin.

    Jos mulle olisi vielä kolme viikkoa sitten sanottu että mä saan ponin niin en mä olisi uskonut. Ihan hullua miten nopeasti aika menee, koska ensimmäinen viikko ponin omistajana meni ohi ihan ilman että huomasin. Sen aikana ehdin oppia että mun poni rakastaa ruokaa ja kavereiden loimien rikkomista, se ei pelkää koiria, se tykkää juosta tarhassa karkuun ja että se jaksaa olla pitkäänkin harjattavana jos sen kanssa on sosiaalinen.
    Ehdin myös kirjoittaa Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun heti seuraavana päivänä että sille jätetään aina tarhassa riimu päälle, ettei sen nappaaminen olisi ihan mahdotonta. En vieläkään tiedä ihan varmaksi tarvitseeko se loimea ulos, mutta olen melko varma ettei.

    Kaikesta huolimatta mä olen tyytyväinen, enkä vaihtaisi Fifiä mihinkään toiseen poniin. Siitä mä olen ihan varma.

    • #3722 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ai vitsit kun oli kiva tarina! Ja hyvä idea kertoa kerralla koko viikosta. Siinä oikein korostui kuinka rauhallisesti Santtu alkoi tutustumaan poniinsa ja kuinka se itsevarmuus siitä jo vähän lähti kasvamaan.

      Oli myös ihanaa, kuinka Santtu kohtasi muita Hopeavuorelaisia ihan ohimennen ja tosi arkisesti. Vaikka ne kohtaamiset olikin vaan lyhyitä niin jokainen hahmo oli kyllä helposti tunnistettavissa ja ikään kuin elementissään. Oli myös hauska huomata kuinka Santtu huomioi ihmisiä niiden eläinten kautta sen sijaan että olisi esimerkiksi huomioinut erityisesti ulkonäköä.

      Tästä tarinasta myös huokuu se kuinka kiltti, ajattelevainen ja tunnollinen Santtu vaikuttaa olevan. Lisäksi se, kuinka Santtu on myös valmis ottamaan apua vastaan, kertoo tietynlaista kypsyydestä. Joku toinen olisi voinut samassa tilanteessa itsepäisesti koittaa vaan pärjätä yksin. En Malta odottaa, miten Fifin ja Santun suhde lähtee kehittymään. Tän tarinan perusteella kuitenkin vaikuttaa siltä että Fifi on aika hyvä poni opettamaan Santulle, millaista on olla hevosenomistaja 😉

    • #3725 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu ei tietenkään tiedä ja osaa kaikkea vielä, ja se näkyy. On ihanaa, että annat hänen epäröidä ja miettiä ihan vaikka sitä, että pitääkö ponille laittaa loimi vai ei. Muistan, miten mun oli pakko aina ennen luoda kaikista mun hahmoista vähän taitavempia kuin mä, vähintään. Musta tuntui silloin, että jos mun hahmo ei osaa kaikkea tai kyselee tyhmiä, ihmiset olettaa että mä itse en osaa mitään. Onneksi nyt, kun aikuiset ihmiset leikkii yhdessä, voi pelata vaikka kuinka toistaitoisilla (tai jopa käytökseltään epämiellyttävillä) hahmoilla, kun kaikki tietää, että kirjoittajan ja hahmon välillä on ero. 😀 Sehän tässä on myös yksi hyvä puoli, että saa katsella asioita vähän eri näkökulmasta kuin oikeassa elämässä.

      Santun toistaitoisuutta enemmän silmiin pistää, miten herkkä tyyppi hän on, ja musta se on aivan tosi sympaattista. Santulla on ihan oma tapansa sanallistaa ajatuksiaan, eikä hän ajattele pahaa muista, edes aivan uskomattoman kummallisesta Hellosta. (Oikeasti, miksei se voi vain esitellä itseään niin kuin olisi normaali?) Samaan aikaan Santtu on itseään kohtaan kuitenkin aika ankara ja tuntuu miettivän aika paljon sitä, mitä muut hänestä minkäkin perusteella ajattelevat. Hän tosiaan on siinä mielessä vähän samanhenkinen tyyppi just Inarin kanssa, vaikka Santun mietteet luen persoonasta lähteviksi enemmän kuin muiden aiheuttamiksi. Tosin se on kyllä vain oletus, koska vielä en tiedä Santun uuden tarinan taustoista niin paljoa! Santtu tarvitsisi tosi kipeästi monia Noia osoittamaan, että yhtä hyvä hänkin on, kuin kuka tahansa muu.

      Vähän hirvittää etukäteen, miten Eiran ja varsinkin just Sannin kanssa sujuu, vaikka jälkimmäisen kanssa tämä ensikohtaaminen ei ollut ihan pahimmasta päästä. Siinä kohtaa oli kuitenkin tarinan ainoa kohta, jossa mun ajatus jäi harhailemaan. Santtu vaikutti musta siltä tyypiltä, joka voisi ottaa nuo sanat vähän liikaa sydämeensä, mutta sen sijaan hän ei enää palaa koko Sanniin. Siinä on sen verran ristiriitaa, etten voinut olla miettimättä, että oliko se vahinko, vai eikö Santtu muiden mielipiteistä etukäteen stressaamisesta huolimatta todella lopulta piittaakaan niistä.

      Musta on hieno hetki se, miten Santtu lähtee lopulta metsään ja taluttaa sekä Kaapoa että Fifiä. Se lyhyt kappale tuntuu ihan varovaiselta, salaiselta hymyltä: jes, me onnistuttiin, mutta enpä ole sitä tyyppiä, joka tuulettaa. Olisin kai itse pilannut saman kohtauksen tunteilemalla siinä liikaa. 😀 Santtu sen sijaan katsoo heti eteenpäin. Hän tunnistaa metsässä kävelemisen saavutukseksi, mutta toiveikkaana ajattelee, että paras on vielä tulossa.

      Mäkin olen sitä mieltä, että koko viikon kelaus toimii alkuvaiheessa hyvin. Muutenkin se toimii projektikuvauksessa, kuten kisaan valmistautumisessa: siitä saa paremman kokonaiskuvan kuin yksittäisistä jutuista.

      Mutta eniten tykkään Santun äänestä aina vaan. Luulen, että nyt jo tiedän ihan kelvollisesti, kuka se on.

  • #3800 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Ehkä ensi kerralla

    ”Voinko mä joskus käydä tunneilla?”
    Äiti kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse. Seisoin olohuoneen oven suussa odottavaisena, kädet kiltisti selän takana.
    ”Millä tunneilla?” se kysyi ja kääntyi uudelleen katselemaan televisiota.
    ”Ratsastustunneilla.”
    ”Mitä sinä sellaisille, kun sinullahan on oma poni!” äiti puuskahti sen kuuloisena että olisin sanonut jotain tosi tyhmää.
    ”No kun, mä en oikeastaan osaa ratsastaa. Enkä mä yksin varmaan opi..”
    ”No kai sinä nyt opit, tekemällähän se tapahtuu! Pyydät jotain siellä tallilla auttamaan, et sinä mitään tunteja tarvitse. Pikkutytöthän ne sellaisilla käyvät.” Sitten äiti kohotti kaukosäädintä ja lisäsi ääntä, joka oli selvä merkki että keskustelu oli loppuunkäsitelty. Tunsin miten pettymys nousi rinnasta kurkkuun, mutta onnistuin pidättämään huokauksen. Ehkä joskus toiste.

    Kaapo istua napotti käytävällä seinän vieressä ja tuijotti, kun kannoin Fifin varusteita lähemmäs naruissa kiinni olevaa ponia. Enää se ei juossut ihan joka kerta mua karkuun tarhassa, mutta ei se kyllä luoksekaan tullut. Herkkujen avulla se antoi kiinni. Kerran mä näin miten Noa haki sen tamman sisälle, ja sille riitti kun se vihelsi ja kutsui, niin sen hevonen tallusti ihan itse sen luokse. Ehkä meilläkin Fifin kanssa joskus olisi niin hyvä suhde, että se tulisi luokse kutsusta. Niinkuin Kaapo tulee. Eikä sen punaisen, jonka nimi on kai Amppa, omistaja ollut ainakaan vielä sanonut mitään reunasta rikkinäisestä loimesta. Jospa se ei ollut vielä vaan huomannut. Ihan hyvä vaan…

    ”Ootko sä Santtu?” ihan vieras ääni kysyi juuri kun olin laittamassa satulaa Fifin selkään. Tietysti vasta sen jälkeen kun aikani ihmettelin satulahuovan paikkaa, asettelin sitä ainakin sata kertaa paremmin ja aina se oli silti liian takana, edessä, vinossa tai muuten vaan huonosti. Laskin satulan uudelleen alemmas etten joutunut kannattelemaan sitä niin paljoa ja näin, miten vaaleahiuksinen tyttö katseli minua parin metrin päästä.
    ”Joo”, vastasin. En vieläkään nostanut satulaa, sillä en halunnut että hän näkisi jos laittaisin sen väärään kohtaan.
    ”Okei. Mä oon Eira”, hän sanoi ja asteli lähemmäs hymyillen. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tuli sellainen olo ettei se ollut ihan aito hymy.
    ”Okei”, vastasin vähän hämilläni, sillä Eira jäi seisomaan Fifin viereen.
    ”Laitatko sä sille sitä satulaa?” se kysyi ja kikatti. Jostain syystä se näytti tosi tutulta, vaikka olin aika varma että me ei oltu nähty aikaisemmin.
    ”Ai, joo. Mä vaan…” En mä keksinyt mitään mitä sanoa, joten nostin satulan Fifin selkään. Se taisi mennä ihan hyvin, koska Eira ei sanonut mitään. Tai ehkä sitä ei vaan kiinnostanut.
    ”Onko tää sun eka oma poni? Se on tosi söpö, oliko se issikka? Tosi pieneltä se näyttää, etkö sä oo aika pitkä sille?” Eira alkoi kyselemään. Hän silitteli Fifiä samalla paksun, vaalean harjan alta, ja Fifi näytti pitävän siitä.
    ”Tota.. En mä tiedä”, myönsin ja siirsin satulaa vielä vähän. Olin lukenut, että islanninhevosilla satulan pitää olla ihan vähän taaempana kuin muiden hevosten, ja satulavyön kämmenen verran kainalosta taaempana. Siten ne voisivat liikkua rodulleen omaisesti eikä satula painaisi lapoja. Tai jotain sellaista.
    ”Ai mitä niistä et tiedä?” Eira ihmetteli.
    ”Siis, että oonko mä liian pitkä.. Kyllä mä tiedän että se on issikka. Ja on mun eka poni”, vastasin poskeni sisäpintaa puraisten.

    Seuraavaksi mä löysin itseni kentältä, seisomasta Fifin vieressä ja ihmettelemästä että mitä jos sittenkin olen liian pitkä. Se oli kyllä aika pienen näköinen. Fifi seistä nökötti pää alhaalla niin tylsistyneen näköisenä kuin vain poni voi. Mä olin kai sitten seissyt siinä aika pitkään, sillä Fifi alkoi tuuppia mua päällään ja käydä levottomaksi. Taputin sen kaulaa toiveikkaana että se rauhoittaisi sitä, ja meinasin siirtyä kiristämään satulavyötä. En kuitenkaan siirtynyt.
    ”Mitä se fundaa?” Noa oli ilmestynyt kentän laidalle. Sen päällä oli villapaita, ja sen kainalossa oli sen onnettoman kokoinen koira. Oli tosi hassua ajatella että se ja Kaapo on samaa lajia, kun ne on niin erilaisia.
    ”Öö, en mitään”, vastasin kun en keksinyt siihen hätään mitään parempaa.
    Noa naurahti.
    ”Ootteko te just alottamassa?” hän kysyi.
    Pudistin päätäni.
    ”Ei, kun me just lopetetaan.”
    ”Ai?” Noa kuulosti yllättyneeltä. ”Miten meni?”
    ”Öö”, vitsi miten tyhmältä se taas kuulosti, isäkin aina toruu että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin ei tarvitse sanoa ollenkaan. ”Ihan hyvin.”
    ”Jaa, jaa. No mutta sehän on nastaa”, Noan ääni kuulosti hymyilevältä, mutta en mä katsonut. ”Muista sitten että aina saa kysyy, jos on jotain mikä mietityttää. Tsau.”
    Sitten Noa lähti, ja olin aika varma ettei se uskonut mua kumminkaan. Enkä mä tiedä miksi edes valehtelin, olisinhan mä voinut vaan sanoa ettei me vielä tehty mitään. Nyt en enää voisikaan, tai muuten ainakin Noa tietäisi etten puhunut totta. Niinpä lähdin taluttamaan Fifiä takaisin talliin Kaapo perässä kävellen. Ei mulla ollut mikään kiire vielä ratsastaa muutenkaan.

    • #3804 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Santtu. 🙁 On rankkaa olla fiksumpi tässä asiassa kuin äiti. Äitien tehtävähän on tietää kaikesta kaikki ja saada kaikki järjestymään, ja ainakin mun äiti on vieläkin mulle vähän sellainen supermies. On kauheaa ajatella, että oikeasti joidenkin äidit eivät ole, vaikka yleensä tietenkin sellaiset äidit tekevät sen vahingossa. Santun äiti on näyttäytynyt aika ikävänä äitinä tähän asti, mutta luulenpa sen johtuvan edes osaksi siitä, että Santtu on nyt (tietenkin) keskittynyt hevosasioihin.

      Samastun nyt tietenkin Santtuun, vaikka Santtu onkin lapsi. Tätä lukiessani ajattelin vanhoja heppamuistoja mun isästä, ja miten isä kämmäili ja esitti juuri vastaavia ajatuksia. Se johtui kuitenkin ihan vain tietämättömyydestä: iskä ajatteli tekevänsä oikein mun kannalta. Tätä tekstiä lukee myös moni sellainen, jolla on lapsia, ja heidän katsantakulmansa on eri kuin mun, lapsettoman. Santtu ei kritisoi äitiään, mutta sinä kritisoit hänen äitiään rivien välistä. Taiteessa se on OK, mutta välillä mietin, miltä se tuntuu äideistä ja isistä. Mitä olen suurin piirtein mun ikäisten äitien ja isien juttuja kuullut, oikeastaan kaikki pelkäävät jossain vaiheessa olevansa huonoja vanhempia. Eivät he ole, vaikka tekevätkin virheitä — mutta onko Santun äiti vain huono äiti, vai onko hänessä muutakin? Miltä tuntuisi lukea huonosta äidistä, jos on äiti, ja siksi joskus ajatellut olevansa huono äiti? Musta olisi kiinnostavaa kuulla. (Äidit, kertokaa! Isätkin saa kertoa! Miten taide-elämys eroaa mun elämyksestä?)

      Yksi taustavoima, joka vaikuttaa Santun juttuihin ja eniten just tähän, on nykyaikaisten keskivertoihmisten hevosenpitotottumukset Suomessa. En usko, että se on pelkästään Santtu, joka ajattelee, että hevosasioiden kuuluu tapahtua tietyssä järjestyksessä. Sinäkin taidat ajatella. 🙂 Tavallisen ihmisen kuuluu käydä tunneilla, ehkä pitää sitten vuokraheppaa tai muuten harrastaa, ja lopulta, kun tietoa on karttunut, sitoutuneimmat hankkivat oman hevosen ja jatkavat opettelua sen kanssa. Luojan kiitos se menee yleensä näin! Santun tapauksessahan se olisi ihan oikein. Toisaalta on kuitenkin paaaaaljon sellaisiakin onnellisia hevosenomistajia, jotka skippasivat kaikki vaiheet paitsi kaksi viimeistä. Joskus miljoona vuotta sitten niin tekivät melkein kaikki harrastehepan omistajat, mutta nyt se on yleensä ”väärä tapa”. No, mutu-tuntumalla on sanottava, että yleensä onkin: suurin osa sellaisista tapauksista menee mönkään. Mun maailmassa molemmat tavat ovat yhtä normaaleja. Karkeasti ottaen vähän yli puolet tuntemistani hevosenomistajista on ottanut hevosensa kylmiltään, toki aikuisena tai vanhempansa vah-vas-ti tukemana. Mä en näe Santun tilanteessa siis mitään ihan hirveän absurdia tai väärää, muuten kuin että äidin tai isän pitäisi nyt tietenkin olla tallilla auttamassa, jos kaikki menisi niin kuin mun maailmassa kuuluu mennä.

      Vaikka tämän tarinan lopussa Santtu ihan leppoisan oloisesti toteaa, että ei hänellä ollutkaan kiire ratsastaa, mulle tuli tosi paha mieli siitä. Toinen on kuitenkin niin innoissaan hepasta, satuloi sen, on menossa ratsastamaan, ja sitten ei kuitenkaan ihan pysty, kun ei kehtaakaan. Mä ymmärrän, miksi Santtu ei pysty sanomaan Noalle, että ei kun en mä sittenkään ole ratsastanut vielä. Mulle tapahtuu vastaavia juttuja koko ajan, kun pelkään ihmisiä! Samoin mä ymmärrän ihan täysin sen ajatuksen, miksi Santtu oikeastaan haluaisi ratsastaa yksin ekalla kerralla. Jos mulle vain tupsahtaisi hevonen, mä ainakin haluaisin. Olisi sellainen olo, että mitä jos just tämä hevonen ei tottelekaan yhtään, ja meitä pidetään ihan kummallisina ja kaikki arvostelee. Vaikka ei kukaan arvostelisikaan. Apuakin on niin vaikea pyytää, vaikka olisi ollut ihan varmasti ihanaa, että joku olisi vaikka taluttanut vähän aikaa, tai pitänyt kiinni selkäännousun ajan edes.

      Huomaan koko ajan selkeämmin, että mun täytyy itse kiinnittää huomiota Eiran hyviin puoliin. :DD Huomaan, että hän kuulostaa ihan samalta kuin mun tarinoissa, mutta ei siltä, miltä mun päässä. Damn. 😀

      Mutta vitsit miten sympaattinen tyyppi Santtu on. On helppoa olla sen puolella ja seurata sen tarinaa, vaikka olisi minkä ikäinen lukija. Saman ikäisen on helppo ajatella Santtu ”meidän luokan pojaksi” kun se on monella tapaa niin realistisen keskiverto, vaikka varmasti silläkin on superkykyjä. Nuorempihan ihailee Santtua, kun se pärjää kaikista hidasteista huolimatta, niin kuin nyt äitinsä kanssa ilman ratsastustunteja. Ja mä, kun olen vanhempi, näen Santussa välillä mun pikkusisaruksia ja oppilaita, ja joku näkee siinä aivan varmasti vaikka oman lapsensa. Me kaikki tunnetaan joku Santtu, ja me tykätään hänestä.

  • #3881 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Jatkoa Hermanin tarinaan

    Näinkö kavereita saadaan?

    Fifi taisi olla pitkästynyt. Niin mä epäilin, koska karsinan puisiin seiniin oli joka päivä ilmestynyt enemmän puremajälkiä, koska se oli taas rikkonut sen punaisen ihan uuden hienon loimen, koska se juoksi tarhassa aina vaan karkuun.

    Ehkä se johtui siitä, että aikaisemmin Fifi oli asunut aina vaan pihalla ja sillä oli iso lauma muita samanlaisia kavereita ympärillä. Sitten se haettiin pois ja tuotiin jonnekin ihan outoon paikkaan, jossa on oudot hevoset ja ihmiset ja karsinat.

    Tai niin mä itselleni halusin uskotella, vaikka kyllä mä tiesin ettei se ainakaan pelkästään siitä johtunut. Ihan jokaisessa kirjassa tai artikkelissa tai videossa neuvotaan että hevonen tarvitsee liikuntaa ettei se kyllästy ja ala kehittää pahoja tapoja. Nyt Fifillä on jo ainakin yksi sellainen. Vaikka kuinka mä olen käynyt sen kanssa metsässä kävelemässä, ja kentällä kanssa. Mutta se ei varmaan ole tarpeeksi. Ennen Fifi asui vaellustallilla, jossa se teki pitkiä päiviä. Ensin siitä oli varmaan kivaa ettei mitään tarvinnutkaan enää tehdä, se oli vähän niinkuin lomalla, mutta eihän kukaan tekemättömänä jaksa olla. Ainakin mulla hajoaisi pää, jos joutuisin aina vaan olemaan.

    Harmitti tosi paljon, vaikka sillä hetkellä kaikki näytti olevan ihan hyvin. Fifi torkkui sen karsinassa pää riippuen, ja antoi mun rapsutella kaulasta paksun harjan alta. Kun en silloin kerran ollutkaan uskaltanut ratsastaa Fifillä, niin en mä enää uskaltanut yrittääkään. Jotenkin siitä oli tullut sellainen iso este, jonka edessä mä olin tosi pieni ja mitätön, ja se oli hirveän iso ja pelottava, enkä mä halunnut edes yrittää sen yli. Oli helpompaa vaan lähteä käymään kävellen metsässä, niin pitkään että ensimmäinen iso polku haarautuu niin, etten uskaltanut jatkaa matkaa. Käännyin siitä aina takaisin. Fifi oli ensimmäisillä kerroilla katsellut ja ihmetellyt, ja sitten menettänyt mielenkiinnon kaikkeen muuhun paitsi syömiseen. Se nyki itseään ihan kokoajan lähimmälle ruohotupolle tai alas laskeutuvalle oksalle, ja se halusi syödä ihan kaiken mitä se matkan varrelta löysi. En yleensä antanut sen syödä, ettei sillä mene maha sekaisin tai ettei se syö mitään myrkyllistä.

    Sitten mua tultiin pyytämään maastoon seuraksi. Ihan totta, se Eira, ja sellainen Herman ilmestyivät Fifin karsinalle eikä aikaakaan kun Herman kysyi haluaisinko mukaan maastoon.
    ”Me voidaan näyttää jotain reittejä, talvella varsinkin siellä on tosi paljon kivoja polkuja”, Eira ehdotti. Herman nyökytteli päätään. Mä en kehdannut sanoa ei, enkä oikein halunnutkaan. Voisi olla ihan kivaa päästä näkemään metsää enemmän, niin että voisin Fifin kanssa lähteä joskus pidemmälle lenkille. Ja ottaa Kaapo mukaan, tietysti.
    ”Mä varmaan kyllä talutan, kun mä siis tykkään tehdä maasta käsittelyä”, kerroin, tai varmaan kyllä varoitin, koska jos Eira ja Herman haluaisi mennä ratsain niin mä olisin liian hidas. Enkä valehdellut, vaikka en kertonutkaan etten uskalla ratsastaa. Kyllä mä tykkään maastakäsittelystä, vaikka en mä ihan ymmärrä mitä se oikein on. Tai mitä kaikkea siihen kuuluu. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen kaikki sirkushevoset, miten ne pomppivat takajaloilleen pyynnöstä. Oppisikohan Fifi sellaisia temppuja..?
    ”Ei se mitään, mäkin talutan. Typy, siis mun hoitohevonen on vielä nii nuori ettei sillä ratsita”, Herman hymyili.

    Kolmistaan me lähdettiin, ei kyllä maastoon vaan ihan vaan maneesiin. Typy oli aika innokkaalla päällä niin Herman ehdotti, jos kuitenkin mentäisiin ihan vaan sisälle niiden kanssa. Eira meni kuitenkin Uunon selässä koska sen mukaan Uunoa on paljon helpompi saada kävelemään nopeammin selästä kun että se vaan laahustaisi perässä. Ei meillä mikään kiire kyllä ollut, mutta seura tuntui piristävän Fifiäkin sillä se tepasteli mukanani normaalia reippaammin kavereitaan katsellen.

    Me juteltiin vähän kaikesta. Tai ensin Eira ja Herman jutteli keskenään, ja sitten ne kyseli multa että mistä mä oon kotoisin, ja Kaaposta, ja hevosista ja koulusta ja sisaruksistakin. Oli jotenkin helpompi alkaa juttelemaan niiden kanssa kun ensin piti vastailla niiden kysymyksiin, ja kun juttu lähti yllättävän helposti siitä liikkeelle. Kaaposta varsinkin mä voin puhua aina, niin pitkään että kaikki muut varmaan jo kyllästyy. Eirallakin on koira ja sisko myös, ja Hermanilla on mopo eikä sekään ole Otsonmäeltä kotoisin. Se sanoi että se on kyllä tykännyt asua siellä. Mä luulen että mäkin tykkään.

    • #3887 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Mua harmittaa paljon sekä Fifin että Santun puolesta. Toinen on tekemistä vailla, ja toinen taistelee itselleen ison esteen kanssa, jota kaikki eivät varmastikaan osaa koordinoida. Toivotaan ehkä, että joku huomaisi kaksikon tilanteen tai huomaamattomasti kannustaisi Santtua ja tämä pääsisi esteensä yli. Mitä pidempään sen kanssa jahkailee, sitä enemmän se saattaa yltyä.

    • #3889 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Camilla vei nyt jalat suusta! Pähkäilen tässä että jos Sonja voisi auttaa jotenkin, edes vähän, kun Salieri on kuitenkin karsinanaapuri ja jos Sonja olisi tarpeeksi vaaraton kohde jopa mahdollisille avunpyynnöille… Mutta toisaalta tosi kivaa että Hermanin ja Eiran kanssa päästiin jo jutteluväleihin ja yhteisiä aiheitakin löytyi hevosten lisäksi.

    • #3900 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt mun analyysitaidot pettävät pahasti. Mistä mulle tulee se vaikutelma, että Santtu kertoo tätä tarinaansa tuossa mun sohvalla ja puristaa kämmeniään yhteen polviensa välissä hartiat vähän jännittyneinä puhuessaan? Osin se tulee tarkoituksellisen latteista, kilteistä sanavalinnoista yhdistettynä vahvaan tunteeseen, kuten kuinka Santtu ilmaisee, että harmitti tosi paljon. Mutta mistä muusta? Voiko se olla vain se nöyrän totuudenmukainen asenne, että Santtu ei valehtele lukijalle olleensa tekemässä vaikka mitä hienoa hevosen kanssa, vaan myöntää, että nyt ei enää oikeastaan edes uskalla, ja että ei tiedä, mitä maastakäsittely on? Pikkujutut, kuten artikkelien käyttö, vaikuttavat toki hieman. On se Eira ja sellanen Herman, se punainen loimi ja se kerta silloin kun Santtu ei uskalla ratsastaa. En saa tästä ilmiöstä kunnolla kiinni vielä, mutta kyllä minä sen vielä löydän!

      Tätä lukiessa tosiaan tulee sääli Santtua. Voi kun se on niin herttainen pikkupoika, että sen polkua haluaisi vähän siloitella, vaikka en mikään huolenpitäjä persoonaltani olekaan. Mutta kun Santtu on raukka niin viaton ja kiltti, että kyllä hänen jos jonkun pitäisi saada omalla hevosellaan ratsastaa ja edes vähän nauttia siitä. Ongelmilla on nimittäin tapana kasvaa, niin kuin Santtukin tietää. Ja ne kasvavat vielä tästäkin, ellei hän pääse niiden yli. (Ja ai kuinka tarinallisesti onkaan kiehtovaa, kun ongelmista tulee Ongelmia ja Santtu ei heti selviydykään kaikesta itse niin kuin tyypillinen virtuaalihepan omistava hahmo.)

      Loppu on kuitenkin toiveikas. Santtu ei vello suruissaan oikeastaan ikinä ja hän on selkeästi sellainen tarkkailijatyyppi, joka paitsi havaitsee asioita, myös painaa niitä mieleensä. Mä luulen, että koirista voi tulla tärkeäkin yhdistävä tekijä Santun ja muiden välille. Monella kuitenkin on koira, ja moni jaksaa niistä jaaritellakin. Ja vielä kun kaikki koirat sattuvat olemaan niin mukavia — mitä nyt Jerusalem joskus räksyttää tyhjän takia.

  • #4000 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Tiivistelmä kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta
    Fifin kertomaa

    Maailman paras poni

    Olen minä ihan hyvin kotiutunut, vaikka onhan siellä ihan erilaista kuin edellisessä kodissani. Kuten vaikka ne ihan eriskummalliset laumat. En oikein ymmärrä miten ne toimivat, kun kaikilla tuntuu olevan ihan oma näkemys lauman tärkeysjärjestyksestä. Minun laumaani taitaakin kuulua vain yksi lajitoveri, vaikka ei hän kyllä yhtään sellaiselta näytä. Niin eriskummallisen mallinen hän on! Kovin erikoinenkin, ja niin on hänen ihmisensä myös. Kuka kumma haluaa pitää sellaisia riepuja päällään, ja miksi ihmeessä hänelle niitä hankitaan? En minä vaan ymmärrä, vähän kun taivaalta tulee vettä tai tuuli puhaltaa hän ilmestyy pihalle riepu päällään eikä näytä olevan ollenkaan pahoillaan asiasta. Minä tietysti ystävällisenä autan häntä pääsemään siitä eroon, onhan se vähintä mitä voin tehdä näin uutena tulokkaana.

    Tämä lajitoveri, joka kertoi että häntä kutsutaan Ampaksi, sanoi myös ettei siellä ole sellaisia isoja laumoja kuin minulla aikaisemmin. Siellä jokainen on vähän omissa oloissaan, ettei tule kiistaa. Ihan kummallista touhua! Mitä sitten vaikka tulisikin, sillähän se selviää kun asiat puhuu halki. Vaikka sitten välillä pitäisikin vähän näyttää kaviota, ettei muut ala hyppimään silmille. Pöh, sanon minä. Ihmisiä ne kiistat taitavat enemmän haitata kuin meitä. Niin ja sitten vielä ne pienen pienet tarhat! Eihän niissä ole mitään mielenkiintoista, senhän käveli läpi päivässä ja sillä selvä. Ennen asuin yöt ja päivät metsässä, niin isossa paikassa ettei aitoja nähnytkään vaikka kuinka olisi yrittänyt katsoa! Jokaisella oli tilaa liikkua vallan mainiosti ja vaikkei toimeen olisi tullutkaan niin ei ainakaan tarvinnut ihan kylki kyljessä olla.

    Näistä muista tovereistani en ole oikein ottanut vielä selkoa, hankalaahan se on kun aina on jokin aita tai muu este tiellä. Kyllä minä haluan kunnolla nähdä kenen kanssa juttelen. Makesta minä kyllä pidän. Hän vaikuttaa luotettavalta, ja näyttääkin melko tuttavalliselta. Vähän pieneksi hän on jäänyt, mutta eihän se ole hevosta kokoon katsominen vai miten se menikään. Ihan hirveän usein me emme ole ehtineet vielä jutella, mutta sanan siellä ja toisen täällä. Hän on selvästi täysjärkinenkin, sillä hänellä ei ole ollut sellaisia hepeniä päällä mitä Ampalla. Vaikka ei se Ampan touhu oudoimmasta päästä ole, ihan tässä pieni tovi sitten näin nimittäin yhden neideistä sellainen kasa niitä riepuja päällään että hiki tuli pelkästään katsoessa! Niitä oli päällekkäin taatusti ainakin tusina.

    Kaikista erikoisin asia siellä taitaa kuitenkin olla se ihminen, joka käy luonani lähes päivittäin. Minun ihmiseni hän taitaa olla, mutten ole vielä ottanut ihan selvää mitä hän minusta oikein haluaa. Ihan alkuun minusta oli hauskaa miten helposti pääsin juoksemaan häntä karkuun, vaikka tarha onkin kovin pieni. Vedin häntä nenästä joka kerta, ja olin ihan varma että hän luovuttaisi ennenpitkään. No, ei siinä ihan niin käynyt. Mokoma keksi, että minä rakastan ruokaa. Nyt hän taitaa kanniskella ympäriinsä joka paikkaan taskun täydeltä herkkuja, jotka maistuvat joka kerta erilaiselta. Ne ovat kovia ja rouskuteltavia, ihan syömiskelpoisia. En minä silti aina häntä helpolla päästä, vaan mietin tarkkaan ensin huvittaako minua lähteä hänen kanssaan taas sisälle. Usein minä kyllä lähden, olenhan minä hyväsydäminen. Ja usein hänellä on mukanaan minulle ihan uusi tuttava, joka on myös nelijalkainen ja hyvin karvainen. Koira se taitaa olla, ellen ihan väärässä ole. Niitä oli edellisessä kodissani myös, mutta täysin erinäköisiä. Emme ole vielä keksineet kieltä jota molemmat ymmärtäisimme, mutta välillä kisailemme hänen kanssaan tarhan reunaa pitkin ja katsomme kumpi on nopeampi.
    Minä tietysti, sillä olenhan maailman paras poni.

    Helpoksi tämä ihmiseni ei ole elämää tehnyt. Tuntuu, että hän tekee kaikesta kamalan vaikeaa, ja vaikka kuinka yrittäisin neuvoa aina hän ei kuuntele. Monta kertaa hän on laittanut satulan selkään, ja minä olen yrittänyt ihan nätisti huomauttaa luimistamalla tai jalkaa polkemalla, että nyt painaa ikävästi tai että nyt on väärässä kohdassa. Aina välillä hän tuntuu sen ymmärtävän, ja sitten siirtää satulaa, ja silloin minä seison kiltisti paikallani. Ei hän muuten opi. Vaan selkään hän ei silti uskaltanut moneen kertaan, vaikka kuinka kävimme kentällä kääntymässä.

    Onpas muuten hassu sekin, se kenttä siis. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kiertää pienessä tilassa kehää, kun ihan lähellä on valtava metsä jota lähteä tutkimaan?

    Muutaman kerran jaksoin hänen mukanaan kävellä tai vain seisoskella, mutta aika nopeasti se alkoi kyllästyttää. Saatoin välillä rynniä hänen ohitseen tai pysähdellä itsepäisesti, ja taisi hän lopulta sitten ymmärtääkin mistä kiikastaa. Sen ensimmäisen kerran kun hän nousi satulaan istumaan en millään malttanut pysyä paikallani, vaan lähdin heti näyttämään miten taitava olenkaan. Ei minua tarvitse pyytääkään kun liikun jo! Mutta hän ei tainnut ilahtua siitä yhtä paljon, sillä niin nopeasti hän veti suustani. Taisin minä kierroksen verran testata mitä hän sillä tarkoitti, ja sitten pysähdyin. Ja tietysti pysähtyessäni vedin pääni alas, sillä ei se ole kovinkaan kivaa että suusta vedetään kokoajan. En osannut odottaa että hän tulisi sieltä alas kuperkeikalla suoraan eteeni, ja olin siitä ihan niin yllättynyt että jäin vain tuijottamaan häntä. Ja hän alkoi nauraa! Ihan kummallinen otus tämä ihmiseni, mutta oikeastaan ihan hauska tapaus.

    Sen jälkeen hän ei ole enää empinyt selkään noustessa. En minä siitä välttämättä nauti että joudun kävelemään ympäri sitä pientä kehää hän selässäni, mutta hän on oikeastaan aika rauhallinen liikkeissään. Hän ei ole enää vetänyt – ainakaan liian paljoa – ohjista tai kertaakaan potkinut minua kylkiin, sillä sellaisiakin ihmisiä näkee. Hän juttelee minulle, mutta en minä useinkaan jaksa keskittyä siihen. Eikä häntä taida haitata, kunhan vain juttelee. Odotan vielä pääseväni uudelleen metsään, sillä nyt emme ole hetkeen siellä käyneet. Sen sijaan ihmiseni on rohkaistunut tarpeeksi, että voin mennä nopeamminkin. Minusta olisi hurjan hauskaa töltätä oikein lujaa, mutta ihmiseni ei taida tietää miten se toimii, sillä hän alkaa hirveästi aina pomppia selässäni kun tarjoan sitä. Kävelyä ja hölköttelyä teemme jo ihan päivittäin, ja kerran hän halusi laukkaa, ja minähän taitavana näytin miten laukataan! Minusta oli niin kivaa vähän kaahailla että innostuin loikkimaankin, ehkä kerran. Tai kaksi. Tai ehkä vähän enemmänkin, sillä yhtäkkiä olinkin kentän toisesta päästä loikkinut toiseen, ja ihmiseni oli jäänyt jonnekin matkalle. Siispä päätin loikkia vähän lisää, ihan vain riehumisen ilosta.

    Kaikin puolin minun on oikeastaan ihan hyvä olla. Ihmiseni viettää paljon aikaa kanssani, ja hän pitää huolen että olen varmasti aina puhdas. Vaikka en minä siitä niin välitä, mutta hän etsii aina kaikki kutiavat kohdat ja rapsuttaa niitä niin hyvin, että minun on ihan pakko rapsuttaa häntä takaisin kiitoksena. Kavereitakin riittää, nyt kun ihmiseni uskaltaa lähteä kentälle valoisaan aikaan niin että muitakin ratsukoita on liikkeellä. Yhtä tammaa minä olen katsellut jo tovin, hänellä on kaunis ja kiiltävä ruskea karva ja pitkä musta tukka. Häneen haluaisin tutustua paremmin, mutta hänen ihmisensä ei taida olla usein samaan aikaan paikalla kuin minun ihmiseni. Mutta ei se mitään, kyllä minä vielä joskus pääsen hänet hurmaamaan! Sillä olenhan minä aivan valloittava, minusta on ihan mahdoton olla pitämättä.

    • #4001 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Olipas ihastuttava tarina! Pari kertaa hymähdin, kun oli niin hauskasti kerrottu kuinka Fifi ei odottanut Santun tulevan kuperkeikalla eteensä. Ja varsinkin mielikuva ponista pomppimassa ympäri kenttää, kun ratsastaja jäi jossain välissä jälkeen. Hyvin tehty yhteenveto, josta selvii, että vihdoin Santtu on uskaltanut sinne selkään ja vieläpä useamman kerran, vaikka onkin tullut sieltä vauhdilla alas.

    • #4024 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      (Mä kysyin ihan luvan antaa myös kritiikkiä.)

      Mulla on kaksi turn-offia hevosen näkökulmasta kirjoitetuissa tarinoissa. Eka on se, että hevonen ei tiedä mistään mitään (”Ihmiseni laittoi minulle suuhun rautaiset kapineet” — jumaliste koni, se tehdään sulle joka päivä, opi jo että ne on kuolaimet!!) ja toinen on se, että se että se puhuu itsestään kuin ihminen puhuisi (”Arabianhevosena tiedän arvoni: tuollaisten karvaisten shettisten lähestyessä uhkailen potkimisella vain nostamalla takajalkaani” -> paremmin: ”Minähän olen kuitenkin prinsessa! [Ei tiedä rotuaan.] Tuollaisille karvaisille kääpiöille minä tein heti selväksi [se puhuu, eleet ovat sen kieli] että lähelle ei ole tulemista!”) Se, mikä mua tässä vähäsen häiritsi, oli jälkimmäinen. Se ihmismäinen olo tulee sellaisista ilmaisuista kuin ”rynnivänsä hänen ohitseen”. Eihän hevonen kai niin ajattele tekevänsä, vaan sen mielenkiinto vain loppuu tai muualla on kiinnostavampaa, ja sitten se menee. Tai ei kai hevonen tunne ”tarjoavansa” tölttiä, vaan se tekee sen koska käsketään, tai koska sitä sattuu huvittamaan? Tai ehkä joku supermiellyttämishaluinen voisi: se ei tiedä, mitä pitää tehdä, mutta kaikkensa yrittää, jotta arvaisi oikein, eli ikään kuin ”tarjoaa” eri vaihtoehtoja. (Ihmiselle tyypillistähän on ”tarjota” puheenaihetta.) Näitä oli jotenkin monta, ja sanoinkin etukäteen että tälle tarinalle olisi kivaa tehdä Hermanit, koska makeover ei paljoa vaatisi ja samalla tulisi harjoiteltua monipuolisia ilmaisuja. 😀

      Ja miksi tätä sitten kannattaisi lähteä muokkaamaan muun kuin harjoituksen takia on se, että tässä on triljoona kertaa enemmän hyviä kuin huonoja juttuja! Niin kuin Tiituskin sanoi, tämän herättävät mielikuvat ovat ponimaisen hilpeitä ja ne tekisi mieli ihan piirtää todeksi. Samalla tämä vie juonta eteenpäin. Olen odottanut, että Santtu pääsisi ratsastamaan ja rentoutuisi, ja tässä käy molemmat. Ei tarvittu kuin tuiskahdus nokilleen, jotta hän konkreettisesti näkisi, ettei siihen kuole. Lisäksi tämä valottaa Fifin sisäistä maailmaa. Tähän asti olen vähän ajatellut, että se on aika rölli luonteeltaan, mutta oikeastaan se onkin tosi lempeä: se ei vain aina jaksa keskittyä kauhean pitkään, eikä sitä aina edes kiinnosta. Esimerkiksi mielikuva siitä, kuinka Fifi tölttää hevosenhymy huulillaan ja silkasta ilosta, on kaikkea muuta kuin röllimäinen. Ja kun se on niin kauhean itsetietoinen ja -riittoinen tuossa lopussa. :DD Kun tätä lukee aivojen kritiikkiosa mutella tai vaikka vain hiljaisella, niin tämän kanssahan viihtyisi vaikka kuinka. Kun on kuitenkin olemassa sellaisiakin tekstejä, jotka ovat periaatteessa just eikä melkein mun mieltymysten mukaisia, mutta silti jostain tuntemattomasta syystä tappavan tylsiä.

  • #4232 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Se aamu kun Fifi karkasi

    Mä nousen yleensä aika aikaisin sängystä, lomallakin. Kello herättää viimeistään yhdeksältä, mutta aika usein mä olen jo siihen mennessä syönyt aamupalan ja lähdössä Kaapon kanssa lenkille. Nyt en kuitenkaan ollut vielä ehtinyt herätä kun kello pärähti soimaan.

    Tai, ei se ollutkaan herätyskello. Jokin kyllä soi silti. Räpyttelin silmiäni vimmatusti saadakseni unenrippeet katoamaan ja kurotin yöpöydällä metelöivään kännykkään. Kaapo huokaisi oikein syvään ja äänekkäästi sänkyni jalkopäässä, heilautti kertaalleen karvaista häntäänsä ja painoi silmänsä taas kiinni.
    “H-haloo?” vastasin puhelimeen unesta paksulla äänellä, jota sain köhäistä tasoittumaan.
    “No Tiitus Hellevaara täältä Hopiavuoresta huomenta, sellasta soittelisin että tuo sun ponisi on karannut.”

    Katselin tovin huoneeni kattoa puhelin yhä korvallani, ilman että tiedostin oikein mitä siellä puhuva ääni oli juuri sanonut.
    “Haloo?” ääni kysyi hetken kuluttua.
    “Ai”, havahduin ja pomppasin istumaan. “Siis miten karannut?” Ei se tainnutkaan olla enää unta. Sydän alkoi hakkaamaan ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti, osittain varmaan siksi että nousin niin nopeasti ylös ja osittain siksi että Fifi oli karannut.
    “Joo, tuolla se menee. Se oli aamulla vastassa kun tulin talliin ja päätti rynniä siinä samalla ulos. Siis kaikki on kunnossa”, Tiitus huomasi kertoa, joka taisi rauhoittaa kiihtynyttä sykettäni. “Se ei vaan anna kiinni, niin ehtisitköhän sä tulla avuksi?”

    Mä en ole varmaan koskaan ennen pukeutunut niin nopeasti ihan ulkovaatteita myöten.

    “Äiti”, suhahdin vanhempieni makuuhuoneen ovenraosta. Olin vetänyt jo kengätkin jalkaan ennenkuin tajusin, etten tiennyt miten lähtisin liikkeelle. “Mä tarviin kyydin tallille.”’
    Äiti käänsi kylkeään.
    “Äiti”, toistin uudelleen, vähän lujempaa. Äiti kohotti tyynystä päätään, hiukset joka suuntaan sojottaen. Hän päästi nyreän ja rosoisen äänen, ja laski takaraivonsa takaisin tyynyyn.
    “Mä lähden”, isä ilmoitti ja nousi ylös.

    “Eikö sulla ollut yövuoro eilen?” kysyin vähän vaivautuneena kun isä siirtyi auton rattiin. Onneksi nyt on ollut sulaa ettei auto ollut ihan syväjäässä.
    “Oli, mutta älä siitä huoli”, isä vastasi hymyillen. Hän näytti väsyneeltä. Tiesin, että hän oli tullut kotiin vasta joskus aamuyöllä, mutten sanonut asiasta sen enempää.
    “Kiitos kun lähdit viemään.”
    “Tottakai. Kerrohan, että miksi me ollaan menossa sinne näin aikaisin?”

    Isän ilme oli näkemisen arvoinen kun kerroin, että mulle oli juuri soitettu ja kerrottu että Fifi oli karkuteillä.
    “Jos se juoksee auton alle”, vinkaisin kertomukseni loputtua. Olin ehtinyt pääni sisällä miettiä jo ainakin sata toinen toistaan kamalampaa näkyä, kun me saavuttaisiin tallille. Fifi makaa maassa jalka poikki kun se on yrittänyt hypätä aidan yli, Fifi jääneenä auton alle, Fifi sotkeutunut sähkölankaan, Fifi päässyt jonkin ilkeän hevosen tarhaan ja potkittu ihan rikki, Fifi hävineenä metsään niin ettei sitä ikinä enää löydy, Fifi-…
    “Eiköhän siellä osata hevosia sen verran käsitellä että katsovat, ettei niin käy”, isän rohkaiseva ääni keskeytti ahdistavien ajatuksieni juoksun, ja uskalsin vetää syvään henkeä. Se on ihan totta, kyllä siellä osattaisiin. Turhaan huolehdin. Ainakin toivottavasti…

    Kun isä käänsi auton tallin pihaan vievälle tielle hyppäsin kyydistä pois jo ennen kuin isä ennätti pysäyttää sen. Olin valmis juoksemaan kuolinpaikalle, varauduin näkemään kullanhohtoisen ponini verilammikon keskellä, sanoin jo mielessäni sille viimeisiä hyvästejä, kun.. Kun mua vastaan kävelikin Noa Fifi narun päässä, ja nolostuneen näköinen Tiitus.
    “Huomenta”, Noa virkkoi ja pysäytti Fifin tallin eteen. Hetken verran olin ihan varma että voisin vaikka alkaa itkemään, niin kamalan helpottunut mä olin. Onneksi en kuitenkaan ruvennut, koska se olisi ollut kuitenkin aika noloa.
    “Joo, huomenta.. Mä taisin vähän hätäillä, pahoittelen että jouduitte tulemaan tänne turhaan”, Tiitus katsoi mua ja isää vuoronperään, ja hän näytti vähän etäisesti siltä, miltä Kaapo näyttää tietäessään tehneensä jotain väärää.

    Isä katsoi hämillään ensin Fifiä, sitten Noaa, Tiitusta, ja lopulta mua.
    ”Ei tässä hätää, hyvä että kaikki on kunnossa”, hän totesi sitten, enemmän kysyvän kuuloisena kuin mitään muuta.
    ”Joo”, varmistin ja kävelin vihdoin ottamaan ponini Noan käsistä. Fifi höristi pieniä pörröisiä korviaan paksun harjansa seasta, ja sen turpa oli samantien takkini taskuissa kiinni herkkujen toivossa. Työnsin sen varovasti kuitenkin pois, sillä nyt se ei ansainnut palkintoa.
    ”Noh, hyvä sitten. Aikani mä yritin sitä kiinni ottaa, mutta se nyt vaan päätti ettei käy. Noa sattui paikalle auttamaan ihan muutama minuutti sitten, olin juuri soittamassa että tilanne ohi, mutta..” Tiitus viittoi kädellään epämääräisesti ympärilleen, kai koittaessaan kertoa että me nyt vaan satuimme paikalle ennen sitä.
    Noa katseli Tiitusta pää vähän kallellaan ja veikeä hymy huulillaan.
    ”Eetuako ei voinut pyytää?” hän kysyi huvittuneen kuuloisena. Tiitus pudisti päätään melkein kärsivän näköisenä.
    ”Ei, parempi ettei tiedä. Onneksi tänään se on myöhässä, kerrankin kävi tuuri. Vie Santtu se sisälle ennenkuin-..”
    Tiitus vaikeni, sillä Eetun asunnon suunnalta alkoi kuulua askelia. Noan hymy vain levisi ja Tiitus näytti niin raukalta, että munkin alkoi käydä sääliksi.

    ”Santtu, mä odotan autossa”, isä päätti liueta vähin äänin paikalta, ja hän toivotti Noalle sekä Tiitukselle hyvää päivänjatkoa sekä kohotti vielä mennessään Eetulle tervehdyksesi kättään. Noa taputti Tiitusta olalle ja lähti talsimaan taloa kohti, kun Eetu puolestaan näytti kaikin puolin hämmästyneeltä. En tiedä mitä se ja Tiitus jäivät pihalle juttelemaan, ehkä Tiitus keksi jonkin tosi hyvän valeen, tai sitten kertoi totuuden. Oli miten oli, mulle riitti että mun poni oli kunnossa. Talutin Fifin takaisin sen karsinaan ja sidoin sen narun kiinni vetosolmulla kalteriin sillä välin, kun tunnustelin sen kauttaaltaan käsin läpi. En löytänyt haavoja tai turvotuksia tai muutakaan normaalista poikkeavaa, joten huokaisin helpotuksesta.
    ”Ei noin saa säikytellä”, toruin Fifiä äänensävyllä, jota en itsekään uskonut. Rapsuttelin hetken sen karvaista kaulaa ennenkuin vapautin sen karsinaansa ja varmistin että salpa meni kunnolla kiinni. Tiituksella oli kai jäänyt heinien jako kesken Fifin takia, mutten uskaltanut mennä koskemaan, kun en tiennyt miten paljon kenellekin annetaan.

    Puikahdin takaisin ulos ovenraosta juuri parahiksi, sillä Eetu ja Tiitus olivat siirtymässä takaisin aamutallin tekoon.
    ”Oliko se iha kunnosa? Pitää sen karsinan ovi ja lukot tarkastaa, jos niissä on jotaki vikaa”, Eetu kysyi ennenkuin ennätin luistaa paikalta kokonaan. Joko hän oli arvannut mitä oli käynyt, tai Tiitus kertoi.
    ”Joo, oli kunnossa. Mä koitin kanssa katsoa enkä nähny siinä mitään, mutta en sitten tiedä..” selitin, parhaani tehden etten vaikuttaisi yhtä kiusaantuneelta kuin musta äkkiä tuntui. Fifistä oli aiheutunut vaivaa ja huolta, joten kai mua nyt jotenkin pidettiin huonona omistajana? Etten osannut kouluttaa poniani? Enhän mä kyllä oikein osannutkaan..
    ”No hyvä sitte”, Eetu hengähti sen kuuloisena, että seuraavaksi hän pahoittelisi että niin kävi.
    ”Jep”, kiirehdin sanomaan. ”Sori kun näin kävi, sillä on varmaan ollut vähän tylsää tai jotain. Kun mä en oo kerennyt käymään nyt niin usein koulun takia. Mutta toivottavasti se ei enää tee noin uudelleen”, hymyilin vähän ja toivoin ettei se kuulostanut syytökseltä, että siellä hevoset eivät saaneet olla tarpeeksi pihalla tai ettei niille ollut virikkeitä tai jotain, koska en mä tarkoittanut sitä ollenkaan niin. Onneksi Eetu vastasi siihen myös hymyillen.
    ”Eihän se sun syy oo, tämmöstä sattuu. Sille vois koittaha värkätä jotain virikkeitä ihan karsinaanki, niin viihtyski sitte paremmi.”
    ”Joo”, nyökkäsin ja otin jo askeleen isän autoa kohti, jonka hän oli laittanut päälle selvästi merkiksi, että nyt olisi aika lähteä. ”Mutta mä lähden nyt. Heippa”, sanoin ja puolijuosten kiirehdin autoon. Isä lähti ajamaan takasin kotia kohti, ja mä saatoin hyvillä mielin rentoutua takapenkille, sillä mä olisin oman ponin omistaja vielä ainakin vähän pidempään.

    • #4235 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Fifi on muodostunut mun mielessä ainakin jo ihan mahtava ponipersoona ja siitä on aina hauska lukea 😀 Mutta olisi kyllä varmasti hirveä herätys, jos joku soittaisi että hevonen tai ylipäänsä lemmikki on karannut. Itselläkin varmasti alkaisi uhkakuvat vilisemään silmissä, mutta onneksi lopulta Santtu selvisi säikähdyksellä. Onneksi karkaaminen todellisuudessa oli vähän vähemmän dramaattinen ja ihanan realistinen. Fifi vaikuttaa kyllä aika kelmiltä ponilta, jolla on jekkuja takataskussa.

      Vaikka tarina keskittyykin Fifin karkureissuun, niin kyllä siitä huomaa sen, kuinka Santtu on jo kasvanut hevosenomistajana. Hän käsittelee poniaan jo paljon luontevammin kuin aikaisemmin, eikä vaikuta jännittävän sitä oikeastaan enää ollenkaan talutellessaan. Toki se nolottaa, että poni aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, mutta siitäkin Santtu saa juteltua Eetun kanssa. Ehkä Santtu on huomannut, että tallilta tosiaan saa hyviä neuvoja tarvittaessa.

    • #4246 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Santtua. 🙁 Sen on hurjaa, kun oma lemmikki karkaa, mutta en mä sen järkytyksen suhteen Santtua niin sääli. Musta kauheampaa on se, että se ei saa tuntea edes kunnollista helpotusta Fifin ollessa sittenkin kunnossa. Sen sijaan se reppana murehtii, onko hän nyt huono hevosenomistaja, kun Fifistä on ollut vaivaa. Santtuhan vaikuttaa olevan oikein Eetun lähisukulainen tämän suhteen. 😀 Mua huvittaa mielikuva siitä, miten nämä kaksi olisivat yhdessä ihan kauhuissaan Fifin tapauksessa ja hokisivat toisilleen hysteerisiä lauseita. Toinen sanoisi olevansa maailman huonoin hevosenomistaja, toinen maailman huonoin isäntä!

      Toinen, mikä musta tuntuu pahalta, on se, miten yksin ja nöyrä Santtu on vanhempiensa kanssa. Äitiä ei oikein uskaltaisi häritä, vaikka on tosi kyseessä, ja isältäkin pitää varmistella, onko hänellä nyt aikaa. Kun olin lapsi, mulla oli pari kaveria, joilla kotona oli tuollaista, enkä käsittänyt sitä. Meillä on ollut niin erilaista.

      Noa on kuitenkin ollut Santun sankari jo useammassa tarinassa. Mutta Tiitus — pelkääkö se hölmö oikeasti, että Eetu syyttäisi tapauksesta ikinä jotakuta muuta kuin itseään? 😀

  • #4422 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin oma päiväkirja

    Santulla on Fifin kaapissa vihko, johon hän aina kirjoittaa tallilla käytyään Fifin kuulumisia. Se on hyvä tapa seurata millaisella tuulella poni on normaalisti, ja millaista liikuntaa se on saanut. Siihen Santtu myös kirjaa kaiken tärkeän, kuten normaalista poikkeavan ruokahalun, mahdolliset ruhjeet sekä Fifin ruumiinlämmön, jonka hän mittaa aina ensimmäisenä.

    Ihan joka päivä Santtu ei tallille ehdi koulun vuoksi, vaikka hän parhaansa yrittääkin. Onneksi Fifi pääsee olemaan paljon ulkona ja että sillä on tarhakaveri. Muuten se varmaan tylsistyisi niin kovasti, että se keksisi vaikka mitä kepposia. Siitä huolimatta Santtu lisäsi varmuuden vuoksi Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun huomautuksen, ”alasalpa aina kiinni yöksi!”.

    Nyt Santtu on päässyt tallille kuitenkin joka päivä joululoman alettua, ja kulunut viikko näyttää vihossa tältä:

    21.12.2019
    37,6
    Mentiin kentällä n. 40min. Oli aika paljon energiaa, ei olisi malttanut kävellä. Pukitteli pari kertaa, muttei pahasti. Huono sää, kavioihin jäi paakkuja tilsat.

    22.12.2019
    37,7
    Oltiin ensin kentällä n. 20min, sitten lähdettiin maastoon Kaapon kanssa. Oli valoisaa niin uskallettiin ottaa laukkaakin suoralla. Oli tosi hyvällä tuulella, antoi tarhassakin kiltisti kiinni 🙂

    23.12.2019
    37,5
    Maneesissa kun ulkona on niin kurjaa. Fifi tykkää enemmän olla ulkona mutta meni silti hyvin. Harjoiteltiin tölttiä. En osaa oikein pyytää sitä, mutta kehun paljon kun Fifi itse ehdottaa sitä. Päästiin kokonainen kierros! Heli tuli Inkan kanssa n. 30min jälkeen myös maneesiin, lopetettiin aika pian sen jälkeen.

    24.12.2019
    37,7
    Hyvää joulua! 🙂
    Fifi sai tänään joululahjaksi uuden pehmustetun riimun. Ja paljon porkkanaa. Lähdettiin talliporukalla maastoon, oli kivaa! Oli reipas ja innostui ravista paljon. Pukitti ja sai minut tiputettuakin 😀 Ei onneksi sattunut ja jäi viereen vain seisomaan. Loppumatka sujui hyvin.

    25.12.2019
    37,8
    Tulin niin aikaisin ettei tallilla ollut vielä paljoa väkeä. Kävin tekemässä maneesiin alla olevan puomiradan.
    [Kuva]

    Se meni ihan hyvin, vaikka horjuinkin välillä. Pitää harjoitella kevyttä istuntaa tai mennä vaikka ilman satulaa. Ehkä sitten kun on paljon lunta niin ei satu vaikka tippuisikin 😀

    26.12.2019
    37,8
    Poni oli taas aika ärsyttävä. Ei antanut tarhasta ensin kiinni niin jouduin pyytämään Camillaa avuksi. Hoitaessa oli normaali, mutta kentällä halusi vaan pysähdellä. Kiukutteli kun pyysin eteenpäin eikä halunnut tehdä oikein mitään. Mentiin vain puolituntia.

    27.12.2019
    38,0 !
    Ehkä lämpöä? Syö normaalisti, mutta juotin lämmintä vettä varmuuden vuoksi. Muutenkin ihan normaalin oloinen, mutta päätin antaa tänään vapaapäivän. Ehkä kiukutteli eilen jos on kipeä? Harjasin kuitenkin huolella ja puhdistin kaikki varusteet.

    28.12.2019
    37,8
    Ei taida ole kipeä, syö ja juo hyvin. On taas pureskellut karsinan seiniä. Mentiin taas maneesiin, tehtiin paljon siirtymisiä ja pysähdyksiä. Peruuttaa ei suostunut. Oli loppua kohti tosi hyvin kuulolla ja reagoi pieniinkin apuihin!

    29.12.2019
    37,9
    Rikkoi taas yhden loimen. On niin karvainen että täytyy loimittaa kun hikoilee ratsastuksen aikana, mutta kohta kaikki on rikki. Klippaus?
    Käytiin maastossa kävelemässä ja ravailemassa Kaapo mukana. Vastaan tuli lenkkeilijä joka ilahtui paljon päästessään silittämään Fifiä. Onneksi se on kiltti ja tykkää rapsuttelusta 🙂 Kaapo oli vähän kateellinen.

    30.12.2019
    37,7
    Juoksutin tänään liinassa riimu päässä niin saa taukoa kuolaimista ja satulasta. Oltiin kentällä ja poni irroitteli ihan kunnolla. Laukassa varsinkin tykkäsi pukitella 😀 Harmi että Make myydään, niitä olisi voinut vaikka irtohypyttää kaksin.

    31.12.2019
    37,8
    Käytiin Eiran ja Uunon kanssa maastossa. Eiran kanssa olen jutellut tallilla varmaan eniten ja se on ihan kiva. Se tietää paljon maastoreittejä niin käytiin kävelemässä meille Fifin kanssa uusi reitti. Sovittiin että lähdetään uudelleenkin joku kerta! 🙂

    • #4429 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu on niin tunnollinen! Ja sellaisena niin mielettömän uskottava!! Mun äiti kasvattaa koiria, ja Santun kaltaisia pakkaavat olla ne uudet nuoret koiranomistajat, jotka hakevat äitiltä ekan koiransa. Ne kyselevät kaikkea, vahtivat koiriensa pikku aivastuksia ja röyhtäisyjä tarkasti ja huolestuvat herkästi. Sitten ne soittavat apua, vaikka muutaman vuoden kokemuksen jälkeen eivät enää tarvitsisi. Ja se on aivan sairaan hyvä asia. Mun äitikin sanoo aina, että ne huolestuneet soittelijat eivät häiritse yhtään, vaan ovat ihania. Kun ne ovat aluksi vähän liiankin huolissaan, niistä tulee sellainen olo, että koira on nyt rakastavassa ja oikeassa kodissa ja tilanne rauhoittuu kyllä sitten vuoden tai parin päästä. Santusta tulee samanlainen fiilis nyt. Vaikka hänen poninhankintansa ei mennyt ihan oppikirjan mukaan, kyllä hän on juuri nyt valmis aloittelevaksi poninomistajaksi, joka hän on. Ja niin kuin ekan koirankin kanssa, tilanne rauhoittuu lopulta. Sitten kaikki on (toivottavasti) ihanaa, edes välillä, ennen kuin draaman kaaren mukaan täytyy tapahtua uutta ettei tule tylsää. 😀 Santun kehityskertomus on kyllä ihana.

      Santun rohkaistuminen hevosineen tapahtuu myös just Le Minulle sopivaan tahtiin. Aluksi olin jopa huolissani, kun tuntui ettei edistystä tapahdu. Pääseeköhän lie penikka hevosensa selkään ennen kuin kyllästyt kirjoittamaan? Onneksi pääsi. Nyt Santtu ei enää pikku kommelluksista hätkähdä. Samalla musta on suloista, miten taidot eivät ehkä kasva ihan yhtä kiihtyvästi kuin rohkeus. Poni ei aina anna kiinni vieläkään, mutta Santtu pyytää ja saa apua. Santtu ei osaa pyytää tölttiä, mutta on silti oppinut selviytymään niin, että saa sitä aikaan ponillaan siitä huolimatta. Niin sitä kasvetaan yhteen. Tölttiasiassa ei taida auttajiakaan olla omasta takaa, ellei jollain hahmoista ole salattua issikkamenneisyyttä? Minun hahmoni, metsissä kasvaneita kun ovat Oskaria lukuun ottamatta, ovat nimittäin nähneet elämässään vain erilaisia ravihevosia, työhevosia ja kotikutoisia puoliveriristeytyksiä, joiden eksoottisin askellaji on epäpuhdas peitsaava ravi… Mutta vielä Santun taitoihin ja rohkeuteen palatakseni, niin rakastan noita vähän lapsekkaita ei sattunut -toteamuksia ja arvioita. :DD

      Sanniin verrattunahan Santtu on ihan sai-raan lapsellinen muutenkin, vaikka on vähäsen samaa ikäluokkaa, mutta niinpä on Eirakin lapsellinen. Santun myötä olenkin ajatellut vähän sitä, mikä oikeasti on lapsellisuutta ja mitä pidetään lapsellisena. Veikkaanpa, että jollain absoluuttisella mittarilla Sanni olisi se lapsellisempi.. 😀 Ainakin Santun positiivisuus ja hyvä sydän paistaa teksteistä. Santtu on sitä 16-vuotiaiden rotua, jonka minä tunnen hyvin. Hän on sellainen kiltti ja vähän ujo kuin suurin osa oppilaistani. Tuttuuden takiakin taidan pitää häntä realistisena. Hän voisi olla kasvanut Otsonmäellä uskottavammin kuin moni muu.

      Voi vitsit miten pitää päästä kirjoittamaan Eiran ja Santun sosialisoimisesta. En ole vielä kovistellut Eiraa ja kysynyt, osaako se olla kunnolla Santun kanssa vai ei, mutta ilmeisesti osaa. Jotenkin en vain kehtaa ottaa konetta esiin näin porukoilla ollessani, kun meitä on täällä ihan hirveän paljon ja aina on joku muukin vaatimassa huomiota. 🙁 Aikaa olisi kyllä, kun ottaisin sitä. 😀

  • #4814 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Tää on ollut mulla viimeistelemättömänä jo vaikka kuinka monta kuukautta. Aika saada se pois alta että voin siirtyä seuraavaan, vaikkei tämä ihan sitä ole mitä halusin 😀

    Kyllä mä opin vielä

    Meillä on mennyt Fifin kanssa hyvin. Vuodenvaihteen jälkeen kun koulu taas alkoi en ole päässyt tallille ihan joka päivä. Tiistaisin mulla on koulussa pitkä päivä, kun autan muita opiskelijoita matikkakerhossa. Se on vähänniinkuin sellainen kerho, jota pidetään koulun jälkeen kun tunnit ovat ohi. Sinne saa tulla kaikki opiskelijat jotka haluavat apua vaikka läksyjen tai tulevien kokeiden kanssa. Mä lupasin auttaa, kun mä oon meidän luokan luotto-oppilas, ja opettajakin pyysi. Yleensä siellä on aina joku, mutta jos ei niin ehdin sitten itse tekemään läksyt sillä aikaa. Sitten kotona pitää viedä Kaapo lenkille enkä enää kerkeä tallille, niin tiistai on sitten Fifin vapaapäivä. Muuten yritän aina käydä. Fifi on sellainen, että se tarvitsee paljon tekemistä. Sen oon huomannut, koska se on aina sitten vapaan jälkeen ihan mahdoton.

    Sen kanssa ei voi myöskään tehdä samaa juttua monta kertaa peräkkäin. Mä luulen, että Fifi on vaan tosi fiksu, ja siksi se kyllästyy niin helposti. Maastossa se tykkää olla, mutta ei me kahta päivää enempää voida sinne mennä, ainakaan vaan kävelemään. Sitten Fifi on sitä mieltä että nyt pitää mennä lujaa tai ei mennä ollenkaan. Mutta kun talvi on ollut nyt aika kehno niin paljoa ei olla päästy menemään muuta kuin käyntiä maastossa, eikä oikein kentälläkään, niin sitten pitäisi olla maneesissa. Sinne Fifi ei tykkää mennä, vaikka se on ihan lähellä. Se laittaa jarrut päälle ja sitten mun täytyy houkutella ja lahjoa nameilla. Kun maneesiin on päästy niin sitten Fifi on taas ihan hyvillä mielin, tai tottakai riippuu päivästä, mutta että sitä ei kai ainakaan paljoa haittaa olla siellä sisällä.

    Fifin karsinan seinät on tosi syödyn näköiset. Sillä on öisin kai niin tylsää, että se sitten puree puuta. Se on yksi sellainen käytöshäiriö, ja se on aika kurjaa. Mä yritän keksiä aina sille jotain tekemistä yötä varten, ettei sen tarvisi sitten pitkästyä. Koitin kehitellä sille kaikenlaisia riippuvia naruleluja joihin solmin porkkanoita, ja se joutuisi sitten vähän kalastelemaan niitä, mutta en uskalla laittaa niitä enää kun se söi ne narut siinä samalla. Onneksi tajusin käyttää sellaista luonnollista juuttinarua, enkä mitään pakkaustavaraa… Sen jälkeen piilotin pari kertaa porkkanan palasia sen karsinan nurkkiin, mutta välillä se ei hoksannut niitä ollenkaan, enkä kyllä halua että se syö puruakaan. Eetu onneksi keksi ehdottaa, että sille voisi laittaa heinäverkon yöksi. Siinä on vähän enemmän tekemistä. Kesällä Fifi voisikin sitten tarhata yönkin yli jos se vaan Eetulle sopii. Pihatossahan Fifi aikaisemmin asui, niin se varmaan tykkäisi muuttaa siihen kunhan se valmistuu. Mä oon pari kertaa auttanut sen kanssa, mutta nyt on ollut niin kehnot säät ettei kukaan ole halunnut alkaa rakennushommiin.

    Mä ostin joulun jälkeen alennuksesta sellaisen hevoskirjan, jossa opetetaan ratsastuksen perusteita. Siinä on erilaisia tehtäviä joita voi harjoitella hevosensa kanssa, ja ne selitetään perusteellisesti kuvien kera. Mä yritän nyt Fifin kanssa opetella niitä juttuja sen kirjan läpi, niin että kehittyisin ratsastajana. Mä osaan katsoa kyllä oikean kevennyksen ja nostaa laukan kierroksen mukaisesti, mutta harjoitusravi on tosi hankalaa ja jalustimet multa tippuu kanssa helposti. Mutta jos mä vaan harjoittelen paljon niin enköhän mä opi. Varmaan Eirakin ehtii joskus neuvomaan että miten siinä ravissa voi istua pomppimatta niin paljon.

    Äiti ei ole käynyt katsomassa Fifiä kertaakaan sen jälkeen, kun se muutti Hopiavuoreen. Isä käy välillä taputtamassa sitä, ja kyseleekin miten meillä menee. Se on ihan kiva, vaikka kyllä mä pärjäisin vaikkei se kävisi ollenkaan. Kun ei Eirankaan vanhemmat, tai Hermanin, taida siellä käydä. Eiran sisko käy, mutta se on nyt jossain ulkomailla. Onhan mulla aina Kaapo mukana.

    • #4820 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä päätös. Joskus on se hetki, kun tarina täytyy päästää käsistään, vaikkei olisi tyytyväinen. Jos kirjoittaa romaania, on aikaa hioa, mutta jos kertoo hahmostaan ja hevosestaan reaaliajassa, eipä olekaan! Ainakin itse olen sitä sakkia, jolta menee motivaatio, jos jää liian kauaksi yhteen virtuaalihevostarinaan jumiin saamatta sitä julki, vaikka muita projekteja voinkin hioa vuosia.

      Mutta, olit tyytyväinen tai et, Santulla on oma äänensä tässäkin. Hän on herkempi ja herttaisempi kuin muut. Santtu on myös siitä jännä hahmo, että vaikka hän on toistaitoinen, häntä ei pidä kömpelönä tai torvena. Ennemminkin koen yhä sääliä siitä, että toiselle tuupataan vastuu hevosesta nuorena, vaikka taito ei ihan riitä. Samalla on ihastuttavaa seurata, miten Santtu yrittää etsiä tietoa ja löytääkin, vaikka sitten aleheppakirjasta. Fifille olisi voinut käydä niin tosi paljon huonomminkin!

      Laitetaan vielä +1 p. pihattoonkin. 😀

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten  Eetu Hopiavuori.
  • #4851 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Rikoskumppani

    Me tultiin joku aika sitten Fifin kanssa maneesista. Me saatiin olla siellä ihan yksin, tai no Kaapo oli mukana, mutta muuten. Varmaan kaikilla muilla on siihen aikaan tekemistä, yleensä talli on aika hiljainen siinä aamupäivällä. Fifille tuli ihan hiki, kun me tehtiin aika paljon ravissa juttuja. Mä yritän nyt opetella sitä harjoitusravia, kun kevennys multa jo sujuu hyvin. Vielä mä en osaa istua niin hyvin että pystyisin jatkamaan sitä pitkään, tai jos pitäisi hevosta ohjata samalla. Onneksi Fifi yleensä menee seinän vieressä kaikista mieluiten, ellei sillä ole sitten joku riehumispäivä. Kauaa se ei halua ravatakaan jos mä pompin tosi paljon, eikä se haittaa oikeastaan. En mäkään haluaisi että joku heiluu mun selässä niin paljoa. Se saa sitten aina tosi paljon herkkuja ratsastuksen jälkeen, mä kannan niitä aina taskussa mukana, että sille tulisi parempi mieli.

    Ensin mä olin oikeastaan innoissani kun Fifille tuli niin kuuma. Ajattelin, että me tehtiin nyt tosi hyvin töitä, kun heppakin hikosi. Sitten mä aloin miettimään, että jos se olikin Fifille liian rankkaa, että mä pyysin siltä liian paljon. Vaikka ei me oltu kuin vajaa tunti maneesissa, ja kävelin sen kanssa kuitenkin pitkät alku- ja loppukäynnit. Lopulta totesin, että sille tuli varmaan hiki vaan siksi, että on niin lämmin sää ja sillä on niin pitkä talvikarva. Jota se muuten tiputtelee ihan hirveesti joka paikkaan, mun pitää puhdistaa sen harjat joka päivä kunnolla kun muuten ne on niin karvojen peitossa. Laitoin sille sitten ihan ohuen loimen päälle, sen vaaleanvihreän, ettei sille kuitenkaan tulisi kylmä kun se meni takaisin tarhaan märkänä. Vaikka annoin sen kyllä hetken kuivua sisällä karsinassa kun hoidin varusteet pois.

    Mun ei vielä kuitenkaan tehnyt mieli lähteä tallilta. Mä aina jotenkin ajattelin, että hevosen omistajalla ei olisi aikaa oikeastaan muulle, kuin sille omalle hevoselle. Että siellä tallilla menisi koko päivä aamusta iltaan. Mutta ei mulla yleensä mene kolmea, neljää tuntia pidempään. Mä käyn ratsastamassa tai taluttelemassa Fifiä, tai jos en kerkeä niitä tekemään niin ainakin rapsuttelemassa ja hoitamassa. Vaikka se on kaikki tosi kivaa, ja mä olen oppinut paljon Fifistä. Esimerkiksi sen, että se haluaa aina mennä piehtaroimaan ratsastuksen jälkeen tarhaan. Ja että sillä on neljä paikkaa, mistä se tykkää että rapsutetaan, ja ne vaihtuu aina päivästä riippuen. Harjan alta, takajalkojen sisäpuolelta, siis siitä kintereen yläpuolelta, etujalkojen välistä ja hännäntyvestä. Silloin kun sen oikean paikan löytää oikeana päivänä niin Fifin ylähuuli menee heti tötterölle ja se alkaa kallistella päätään hassusti.

    Yleensä, jos mulla on tekemisen puutetta, mä siivoaisin meidän kaappia. Laittaisin tavarat uudelleen järjestykseen ja puhdistaisin varusteita, ja lukisin varmaan mitä kaikkea mä olen siihen vihkoon kirjoittanut, jossa lukee mitä kaikkea me ollaan Fifin kanssa tehty. Nyt se kaappi oli kuitenkin jo siisti ja varusteet hoidettu. Kotona ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä, läksytkin mä olen tehnyt jo valmiiksi.

    Mä tiedän kyllä että siellä henkilökunta siivoaa karsinat päivittäin. Aamulla, kun hepat on viety pihalle. Mutta eikai ketään haittaisi, jos mä siivoaisin sen uudelleen? Fifi oli kuitenkin hetken siellä ratsastusta ennen ja sen jälkeen, niin ehkä se ehti sotkea.. Hevosen omistamiseen sekin kuitenkin kuuluu, ja eihän se ole keneltäkään pois.. Varkaalta musta silti tuntui, kun hain kottikärryt ja talikon. Talli oli kyllä tyhjä, niin jos mä olisin tosi nopea vaan..

    Kääntelin aikani karsinan kuivikkeita ympäri talikolla kun etsin jotain, mihin aikaani kuluttaa. Ehti Fifi sinne pissata, mutta ne märät purut nostin heti ensimmäisenä pois. Siihen se sitten loppuikin, ja pian musta alkoi tuntua vaan tyhmältä kun kävelin karsinaa edestakaisin talikkoa heilutellen.
    ”Eikö se ollu puhdas?” Tiituksen ääni kysyi ihan jostain läheltä. Ensin mun sydän hyppäsi kurkkuun, ja sitten alkoi poskia kuumottaa nolostuksesta. Nyt se varmaan ajattelee, että mä en jotenkin arvosta sen työtä, tai pidän sitä huonona työntekijänä tai jotain.
    ”Ei, eikun oli, tai siis..” vilkaisin Tiitukseen lyhyesti, joka seisoi avonaisen karsinanoven kohdalla, kottikärryjen vieressä. Se näytti ihan normaalilta, vähän hämmentyneeltä vaan ehkä.
    ”Siis oli puhdas!” kiirehdin korjaamaan itseäni ja siirsin talikon vähitellen nojaamaan seinää vasten, vaikka kaduin sitä heti, koska nyt musta tuntui vielä tyhmemmältä seisoa siinä tumput suorina ja tuijottaa vaan.
    ”Okei, no hyvä”, Tiitus vastasi hymyillen. Hän näytti tyytyvän siihen, mutta silti mun teki mieli hirveästi selitellä.
    ”Mulla oli siis vaan tylsää, ja mä aattelin että mä vaan, mmm, kokeilisin. Kun musta tuntuu että, kun mä kuitenkin omistan Fifin enkä mä tee mitään näitä juttuja ja nekin kuuluu siihen ja, nii..”

    Tiitus kuunteli mua ihan ymmärtäväisen näköisenä ja nyökkäsi sitten. En kyllä tiedä ymmärsikö se oikeasti niin epämääräisestä selittelystä.
    ”Ei se haittaa, saahan niitä siivota. Kunhan vaan tiedät ettei sun tarvii, kyllä me ne hoidetaan niin hyvin kun voidaan. Piti vaan tarkistaa oliko se jäänyt ottamatta kunnolla tai jotain”, Tiitus sanoi sen kuuloisena, ettei se oikeasti pitänyt sitä mitenkään isona asiana.
    ”Joo”, vastasin kun en mitään parempaa enää keksinyt. Edelleen mua nolotti, vaikka samalla olin ihan helpottunut ettei Tiitus suuttunut tai pahoittanut mieltään tai mitään sellaista.

    ”Hei muuten”, kiirehdin sanomaan ennenkuin Tiituksella oli aikaa jatkaa matkaa.
    Me oltiin Eiran ja Hermanin kanssa eilen auttamassa pihaton rakentamisen kanssa, tai.. No, jotain me siellä tehtiin, vaikka en mä tiedä miten paljon meistä oli oikeasti hyötyä.
    ”Onko niitä muovisia ruokakuppeja lisää..? Niitä vihreitä”, utelin ihan mukamas muuten vain, ja pyörittelin talikolla karsinan puruja hajamielisesti katsomatta Tiitusta.
    ”Jaa”, hän äännähti mietteliäänä. ”Enpä muuten tiedä, mun mielestä niitä ei oo nyt ylimääräsiä. Pihattoon laitettiin ne vikat jotka just ostettiin.” Tiitus rapsutti leukaansa, eikä hän ainakaan äänensävyn perusteella kuulostanut yhtään epäilevältä.
    ”Mitennii? Onko Fifi rikkonut sen oman? Mä voin vaikka sanoa Eetulle että tarvii ostaa”, Tiitus lupautui. Ravistin nopeasti päätäni.
    ”Ei, ei se oo. Kunhan vaan, tota, mietin. Ihan muuten vaan. Jos vaikka tarvii joskus..” sepitin, ja uskoakseni se oli ihan tarpeeksi vakuuttavaa. Tiitus kai ainakin uskoi, sillä se nyökkäsi ja sanoi jotain, että voisihan hän vielä tarkistaa jos jostain löytyy. Sen jälkeen se sanoi moikat ja jatkoi matkaansa, ja mä huokaisin helpotuksesta.

    Lähdin palauttamaan talikkoa ja kottikärryjä niiden paikalle, kunhan ensin poikkesin lantalassa kippaamassa ne yhdet märät purut pois. Muuta siivottavaa Fifin karsinasta ei löytynyt, vaikka miten etsin. Vaikka sehän on kai hyvä vaan..
    Jos Tiitus vaikka löytäisi jostain sellaisen kupin, niin sen voisi laittaa pihattoon rikki menneen tilalle. Vaikka kai mäkin sellaisen voisin ostaa, eikai ne niin kalliita ole. Mutta ei se kyllä ihan reilulta tunnu. Jos Eira ei olisi kieltänyt niin mä olisin varmaan jo kertonut Eetulle. Tai vähintäänkin Noalle, joka olisi voinut sitten kertoa Eetulle. Mutta me kuitenkin käytettiin niitä koneitakin joita ei olisi saanut, niin mähän olen vaan Eiran rikoskumppani, ja sillä tavalla munkaan ei kai pitäisi sitten kertoa..

    Kiinnitin hihnan Kaapon pantaan ja kävelin tallin eteen odottamaan kyytiä kotiin. Kaapo katseli jonnekin tielle, ennenkuin se kääntyi katsomaan mua ja haukotteli. Ehkä se ei haitannut, tai ollut niin iso asia kuin mitä Eira väitti. Ehkä niitä olisi varastossa ja asia olisi sillä selvä…

    • #4859 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santun käsitys hevosen pitämisestä on varmaan aika yleinen kuvitelma! Varmaan heppakirjoissa tai jossain kuvataan omistajan siivoamia karsinoita, kun omistaja siivoamassa täysihoitotallilla on aina yleinen kuvio varsinkin nuoremman väen virtuaaliheppatarinoissakin. No kuuluuhan sellainenkin homma hevosenpitoon, siinä Santtu on ihan oikeassa! Mutta kuuluu imurointikin taloudenpitoon ja itse olen ulkoistanut senkin puoliksi robotti-imurille ja puoliksi siivoojalle. 😀 Mistä kukin haluaa maksaa elämäänsä helpottaakseen! Tämän karsinapaikkapäätöksen on tietenkin tehnyt Santun äiti ja isi.

      Myös se, miten Santtu pohtii hevosen viemää aikaa, on musta jotenkin tosi osuvaa. Heppakirjoissa annetaan ihan totta ymmärtää, että jos omistaa hevosen, ei saa koskaan enää edes nukkua tai istua alas syömään. Hevonen vie omistajansa kaiken ajan, vaikka se olisi täysihoitotallillakin. Ymmärrän tätä kautta Santun paineet: hänhän uskoo mitä heppakirjoissa sanotaan. Uskoin tietenkin itsekin kun olin suurin piirtein samassa vaiheessa kuin Santtu: lukenut kaikki heppakirjat ja vasta juuri päässyt soveltamaan niitä millään tasolla käytäntöön. Nyt aikuisena ajatus on tietenkin ihan hassu. Kuka ottaisi hevosen (tai koiran tai moottoripyörän tai minkään lemmikin/harrastuksen), jos se estäisi normaalin elämän täysin? Santun mielikuvissa harrastehevonen tuntuu samalla tavalla koko elämää sitovalta ja rajoittavalta kuin olen huomannut ammattiurheilun olevan! Onhan se sitova, onhan gerbiili ja koirakin, mutta kaikella on rajansa. 😀 Mielenkiintoista on nimen omaan Santun, öö, syyllisyys: tämä ei viekään hänen kaikkea aikaansa, hän siis tekee jotain väärin. Minun ajatukseni olisivat voineet mennä samoja ratoja hänen ikäisenään! (Onneksi äiti kasvattaa muuten koiria! En olisi ikinä uskaltanut ottaa omaa koiraa, jos olisin uskonut koirakirjoja, että koira pitää viedä joka aamu kello kuusi lenkille satoi tai paistoi…)

      Santulla on pitkä matka vielä edessään ennen kuin on hyvä olla oman hepan kanssa, vaikka paljon hän on jo edistynytkin.

      Eiralla on kyllä huono vaikutus Santtuun. 🙁 Ei siis sen suhteen, että Santusta tulisi samanlainen apina, vaan siksi että Eirasta tulee Santulle paha mieli ja huono omatunto. Vai että rikoskumppani vielä, vaikka yrittää ihan hillitä Eiraa… Annan tästä yhden pisteen pihattoon.

  • #4883 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Pojat ei itke

    Niin mulle on aina sanottu. Äiti sanoi niin jo kun mä olin ihan pieni, vaikka kuinka olisi oikeasti sattunut. Sitten koulussa, kaverit ja opettajat. Pojat ei itke. Mutta en mä oikein ymmärrä miksi ei. Miksei saisi näyttää, että sattuu, kun joku on ilkeä? Tai jotain ikävää tapahtuu? Miksi aina pitäisi näyttää siltä ettei mikään liikuta, olla niin välinpitämätön, ja sitten yksin huokailla syvään ja näyttää väsyneeltä kun luulee ettei kukaan nää. Vaikka en mä oikeasti nyt halunnut itkeä, mutta vähän samalta se paisuva tunne rinnassa tuntui. Samaan aikaan nolotti ja harmitti, ja ehkä vähän kiukuttikin.

    Mä en ollut Sannia hirveän paljoa vielä nähnyt, vaikka Eira oli siitä paljon kertonutkin. Eiran mielestä se oli ihan kusipää, mutta en mä kenestäkään halunnut sitä uskoa ennenkuin mä itse nään. Mutta kyllä se aika epäreilulta tuntui, kun toinen on heti niin ilkeä, vaikka mä en ole koskaan sanonut sille mitään pahasti. En varmaan oikeastaan ollut sanonut sille yhtään mitään ennen tätä, ja silti se oli heti niin.

    En huomannut ollenkaan Eiran tulleen niin lähelle, ennenkuin hänen kätensä heilahti silmieni edessä ja hämmentyneet siniset silmät tuijottivat mua ihan tosi läheltä. Niin läheltä, että mä haistoin vienon, makean tuoksun, joka muistutti mua jostain tosi tyttömäisestä hajuvedestä. Tai ehkä se oli joku pesuaine millä Eira pesi hiuksensa tai vaatteensa. Vaniljaa siinä kuitenkin oli. Se oli oikeastaan aika hyvä..
    “Haloo?” Eira kysyi, varmaan viidennen kerran sen äänensävystä päätellen.
    “Ai, joo. Häh?” havahduin, ja räpäytin silmiäni. Eira oli edelleen tosi lähellä, ja mun oli pakko ottaa askel taaksepäin. Mun poskia alkoi kuumottaa, ja käänsin katseeni lattiaan.
    “Niin että mikä tuli? Sä vaa jäit siihen koomaan”, Eira kallisti päätään ja risti käsivartensa rintakehänsä eteen. Sen nenä oli vähän rutussa ja silmät ihan pikkuisen sirrillään.
    “Ei mikään”, koitin vakuuttaa, ja laskin Fifin satulan vihdoin seinästä pystyyn nostetulle pidikkeelle. Ponin karsinan ovi oli niin raollaan, että sen pörröinen pää oli käytävän puolella ja se yritti ylähuuli pitkänä hamuta viimeisiä heinänkorsia, jotka olivat aamuiselta lakaisulta lattialle jääneet.
    “No just, en mä hei tyhmä oo. Kerro”, Eira tivasi ja käveli hakemaan Fifin käytävälle mun puolesta. Se kiinnitti Fifin riimusta naruihin, ja mä kiireistin itseni ponin satulan kanssa.
    “Ääh, ei siis.. Tai siis Sanni oli tuolla satulahuoneessa, ja se vaan.. Ei mitään vakavaa, se oli vaan vähän ikävä”, kerroin, ja tavallaanhan se oli totta. Mun kai pitäisi oppia olemaan kovempi, niinkuin isä aina hellästi yrittää rohkaista. Kun maailma on kova paikka, niin pitäisi osata pitää puolensa.

    Eiran ilme muuttui. Sen kulmat painuivat alas ja suupielet kiristyivät, ja sitten se kääntyi ympäri ja alkoi marssia satulahuonetta kohti.
    “Eira, hei, ei sun tarvii, Eira-…” Mutta ei se mua kuunnellut. Eira nykäisi oven auki, astui sellaisella tarmolla huoneen puolelle että oli ihme, ettei lattiaan tullut lommoa, ja sitten se alkoi huutamaan. Ennenkuin mä kuulin mitä se tarkalleen huusi, niin ovi painui uudelleen kiinni, ja sen ääni muuttui vaimeaksi muminaksi.

    Mun poskia alkoi taas kuumottaa. Kiristin varovasti Fifin satulavyötä reikä kerrallaan ja pyyhkäisin sormin aina sen pitkät karvat tieltä pois ettei ne jäisi solkiin kiinni. Ei Eiran oikeasti olisi tarvinnut mennä mitään sanomaan, varsinkin kun se ei edes tiedä mitä Sanni mulle sanoi, mutta samaan aikaan musta oli aika kiva että se teki niin. Tavallaanhan se kai piti siten mun puolia. Vaikka Eirakin on välillä aika hankala, niin enimmäkseen mulla on tosi kivaa sen kanssa. Se on niin paljon rohkeampikin kuin mä.

    Sain juuri Fifille suitset päähän kun Eira tepasteli takaisin. Sen naamalle oli noussut punoitus, varmaan huutamisen takia, mutta samaan aikaan se näytti jotenkin aika tyytyväiseltä. Irrotin Fifin riimusta ja otin sen ohjista kiinni.
    “No?” kysyin varovasti ennenkuin liikahdin mihinkään.
    “Mitä no?” Eira kysyi takaisin ja vetäisi Fifin karsinan ovessa roikkuneen viltin ympärilleen.
    “Että mitä sä sanoit sille?” utelin ja lähdin seuraamaan Eiraa tallista ulos.
    “Kaikkee sellasta että se on ihan paska ämmä. Mut ei se oo niin tärkeetä, tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!”

    • #4889 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Mä niin tykkään Santun hahmosta. Niin tunnollinen, ujo ja rauhallinen eikä pelkää tuoda epävarmuuttaan esiin. Esimerkiksi juuri Fifin kanssa. Hän uskalsi pyytää apua. Ja tämä asettelu: Eirasta on tullut Santun suojelusenkeli!

      Santtu tiedostaa, että hänen pitäisi stereotypian mukaan olla vahvempi. Pitäisi olla kuin mies. Mutta myöntää olevansa herkkä. Ehkä Santusta saa pienet Eetu-vibat. He ovat jollain tapaa samanlaisia. Herkkiä ja tunnollisia. Rauhallisia. Eetu tietenkin järkyttävä jääräpää.

    • #4907 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Pikkulasten sukupuolirooleja tulee vahvistaneeksi aika helposti Santunkin kuulemilla pikku huomautuksilla ilman että itse edes käsittää. Pojat ei itke, mutta pojat on poikia. Oikeat pojat riehuu, eikä niiden tarvi koulussakaan olla kauhean älykkäitä tai pitkäjänteisiä, kunhan ne on vain vähän hassuja ja mielellään hyväntuulisia toisiaan töniessään, eikä hypi aikuisten silmille. Sellaiset hilpeät, itkemättömät, äänekkäät pojat saa paljon positiivista vahvistusta aikuisilta meidän kulttuurissa. Santtu ei saa. Hän alkaa olla näköjään sen ikäinen, että tajuaa sen itsekin.

      Santtu saattaa kyseenalaistaa sukupuolirooleja enemmän kuin itse hoksaa. Häntä ei ihan hirveästi haittaa, että Eira menee ja ärjyy Sannille, vaikka me kasvatetaan jo pienet lapset siihen että poikien pitäisi jotenkin huolehtia tytöistä: isovelit laittavat Sannit järjestykseen. Muistan kun olin itse yläasteella. Olisin oikeasti kuollut, jos joku meidän luokan likka olisi käyttäytynyt mun puolesta niin kuin Eira. Eniten olisin kai pelännyt, että kiusaaminen pahenee: aletaan huudella, että lähetän akkoja puolestani sanomaan, kun en itse osaa. Toisaalta jos en olisi ollut huolissani sellaisesta, olisin reagoinut niin kuin Santtu. Onhan se nyt siistiä, että joku välittää niin paljon, että ryntää epäröimättä puolustamaan. Vaikka saattaa Eiralla olla ihan omiakin syitä reagoida, kun kyseessä on juuri Sanni… 😀

  • #5492 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Neuroottinen poninomistaja

    “Puhdistatko sä sen suitset joka kerta noin tarkasti?” Eira kysyi katsellessaan, miten purin tottuneesti Fifin suitsia osiin.
    “Joo. Ne pysyy paremmassa kunnossa pitempään kun niitä hoitaa”, vastasin mutten nostanut katsettani. Tiesin että Eira oli juuri niputtanut Uunon suitset ja laittanut ne paikoilleen maastoreissumme jälkeen. Herman ei ollut lähtenyt mukaan, vaikka Eira oli kysynyt. En udellut miksei.
    “No joo, kyllä mäkin Uunon varusteita hoidan mut en mä joka kerta niitä rasvaa ja öljyä”, Eira jatkoi edelleen vähän kummaksuvan kuuloisena.
    “Ei varmaan tarviiskaan, mut musta tää on kivaa.” Kun Fifi vasta tuli mulle niin opettelin purkamaan ja kokoamaan suitset kahteen minuuttiin. Silloin se tuntui hirveän vaikealta, mutta nyt selviän siitä varmaan nopeamminkin.
    “Varmaan kun se on vielä uutta ja hienoo”, Eira kohautti harteitaan ja istui satulatelineen päälle. Nyt vilkaisin siihen hiljaa hymähtäen.
    “On Fifi ollu mulla jo yli puolivuotta. Silti, musta tää on kivaa.”

    Fifi oli saanut karsinaan ämpärillisen pellavamehua. Eli lämmintä vettä ämpäri melkein täyteen ja desi pellavarouhetta, jonka piti antaa hetken turvota. En oikeastaan tiedä kenen karsinaa se lainasi, nyt kun Fifi asui pihatossa, mutta se oli tyhjä ja veisin ponin takaisin pihalle kunhan se on saanut juotua. Aina mä olin Fifiä juottanut – tai siis heti sen jälkeen kun netistä luin että se olisi hyvä tehdä – mutta nyt varsinkin, kun se tosiaan asui siellä pihatossa. Vielä vaikeempi koittaa arvioida sieltä että onko se juonut itse vai ei, kun karsinassakin asuessa sitä pystyi vaan päättelemään purujen märkyydestä juoma-automaatin kohdalta. Sitten kun poni oli valmis mehunsa kanssa sen kyllä kuuli varustehuoneeseen saakka, sillä se alkoi aina heittelemään ämpäriä pitkin seiniä. Nytkin, juuri kun mä sain suitset purettua ja puhdistettua satulasaippualla. Jätin ne pöydälle ja lähdin Eiran kanssa tallin puolelle.

    “Äiti kuuli kanssa niistä Tie Tähtiin kisoista”, kerroin Eiralle ja avasin karsinan oven jossa Fifi oli. “Se oli sitä mieltä että meidän olisi Fifin kanssa pitänyt osallistua kanssa.”
    Eira näytti yllättyneeltä ja taitteli kätensä puuskaan. Noukin ämpärin Fifin jaloista ja rapsutin kultaisen ponini otsaa, joka oli tunkemassa päätään ämpäriin uudelleen toiveikkaana, että se olisi taianomaisesti täyttynyt uudelleen.
    “Ei millään pahalla, mutta tietääkö se että te ette ehkä oo ihan valmiita sellaseen?” Eira kysyi. Tiesin että se oli oikeassa, ja olin samaa mieltä, niin en ottanut sitä pahalla.
    “En mä oikein tiiä.. Kyllä mä kerroin, että ei me osata vielä mitään tarpeeks hyvin. Tai Fifi kai osaa, mutta mä en. Kun se on sitä mieltä, että hevosesta pitää jotain hyötyykin. Tiiäks? Että sen kanssa pelkkä maastoilu on vaan rahan tuhlaamista”, huomasin kertovani, vaikka en ajatellut ensin kertoa ihan kaikkea. Ei Eiran mun huolia tarvinnut kuunnella, kai sillä oli omiakin.. Sitä ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, vaan se nyökytteli päätään kulmien välissä pieni ryppy.
    “Joo, tiiän. Tavallaan ainakin. Mut onhan Fifistä hyötyä, kun sä opit kokoajan sen kanssa lisää! Mäkin hyödyin Uunosta silloin joskus alussa sillä tavalla, mutta nyt mä osaan jo sen verran että tarvisin kyllä jonkun paremman hevosen. Niinkun vaikka Jussi, tai Inka. Tai Salieri, vaikka se ruuna onkin.”
    “Mitä vikaa ruunissa?” kysyin ihmeissäni.
    “Orit on hienompia, kun ne on silleen kuumempia ja energisempiä. Ja niillä voi tehdä varsoja”, Eira kertoi sen kuuloisena, kuin se lukisi jotain tietotekstiä.
    “Aijaa.. Musta ruunat on ihan kivoja kanssa”, totesin vähän hymyillen ja rapsutin Fifiä sen paksun harjan alta, joka sai ponin ylähuulen törrölle ja pään kallelleen.

    Eira auttoi mua harjaamaan Fifiä, kun siitä irtosi niin hirveästi karvaa. En ollut loimittanut sitä oikeastaan yhtään talven aikana, kun ei ollut tarvetta. Oli niin leuto talvi ja Fifillä niin paksu karva, kun se oli kuitenkin aikaisemmassa kodissaan asunut pihatossa kanssa. Eira veteli irtokarvoja hikiviilalla pois ja mä autoin niitä lähtemään kumisualla. Fifi seisoa nökötti käytävällä naruissa kiinni, kun en halunnut että ne karvat tippuu jonkun toisen hevosen karsinaan ja sotkeutuu sen heiniin ja sitten sillä on joku suolitukos. Nyt varsinkin kun Ukko ja Salierikin oli sairastellut viimeaikoina.
    Me oltiin ihan hiljaa, vaikka mun teki mieli kysyä että mitä se tarkoitti sillä, että se olisi jotenkin miesmäinen jos se on hyvä matikassa. Että miksi se tarkoituksella ottaisi huonon numeron jostain aiheesta ihan vaan että sen poikaystävälle ei tule paha mieli, tai jotain.. Eihän Eira kouluaan Hermanin takia käy, ja miksi Herman pitäisi sitä huonona asiana että Eira pärjää jossain? Eikö sen pitäisi olla iloinen Eiran puolesta?

    “Oho”, Eiran ääni havahdutti mut ajatuksistani, joka oli varmaan ihan hyvä. “Tuu kattoon.”
    Sen muutaman askeleen verran mitä ehdin ottaa päästäkseni Fifin toiselle puolelle ajattelin heti monta eri skenaariota siitä, mitä mun pitäisi mennä katsomaan. Fifillä oli iso haava jota en ollut huomannut, tai joku valtava patti joka oli kasvain, tai selkeä revähdys lihaksessa, tai..
    “Mitä?” kysyin, kun en lopultakaan keksinyt mitä mun piti katsoa. Ei ollut haavaa tai kasvainta.
    “Kato kun se on ihan kalju tosta.” Eira pyyhkäisi kädellään Fifin karvoja väärään suuntaan takapolven kohdalta. Siinä erottui ihan selkeä läntti, joka oli paljon karvattomampi kuin mikään muu kohta. Testasin sormella sitä kohtaa. Lyhyet karvat tuntuivat rosoisilta ja koppuraisilta.
    “Se on kai hinkannu sitä johonkin”, totesin ja taputin Fifiä lautasille. Sitä se oli tehnyt koko talvenkin, kihnuttanut itseään tolppiin ja karsinan seiniin. Ruokakupinkin se oli saanut irti seinästä rapsutettuaan itseään siihen niin voimakkaasti. Siksikään mä en halunnut laittaa sille loimea, ettei se kutiaisi enempää ja saisi rapsutella itseään vapaasti, kun ei se kuitenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä tehnyt.
    “Tai Typy on purru siltä karvat irti”, Eira ehdotti ja jatkoi metallisen hikiviilan vetelyä Fifin kylkeä pitkin.
    “En mä usko, vaikka ne leikkiikin nii ei se kai niin lujaa pure..”
    “On se Helloakin purru. Ei se kertonu, mutta mä näin.”
    “No meihin sattuu vähän enemmän jos hevonen puree, kun että se puree jotain toista hevosta.”
    “No joo. Silti, aattelin että haluut tietää”, Eira kohautti harteitaan ja heilautti vaaleita, poninhännällä olevia hiuksiaan olkansa ylitse.
    “Joo, hyvä kun sanoit”, myötäilin ja palasin omalle puolelleni kumisuan kanssa. Eira kun tiesi jo miten neuroottinen mä olen Fifin suhteen, niin kyllä se aina sanoi kaikesta mitä mä en ollut välttämättä huomannut. Yleensä olin kumminkin. Kyllä mä nytkin taidan alkaa pitää Typyä ja Fifiä vähän tarkemmin silmällä..

    • #5799 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aika törkeää multa. Teen huolimattomuusvirheitä sekä täällä että töissä, ja tällä kertaa on näin vanha tarina jäänyt kommentoimatta. 🙁

      Santtu on niin kuin Wanhan Ajan Virtuaalihevosten Hoitaja 2.0. Siihen vanhaan hyvään aikaan kirjoitettiin joka päivä samanlainen tarina siitä, miten heppa hoidettiin, sillä ratsastettiin, se hoidettiin taas, varusteetkin hoidettiin ja mentiin kotiin. Santun tarinat eivät tietenkään ole niin kuivia kuin ne tarinat, mutta Santun tarinat muistuttavat mua niistä hyvällä tavalla. Santtu on yhtä huolellinen kuin ne muinaishevosenhoitajat, jotka pyyhkivät suitsetkin. Samalla tavalla Santtu tapaa selostaa ja perustella toimiaan, joita esim. mun hahmot eivät enää nykyään selosta tai perustele. Santun suhteen se kuitenkin korostaa just oikeaa asiaa: huolellisuutta, huolehtivaisuutta ja sitä, miten hänen kehittymisestään huolimatta kaikki on niin uutta vielä. Eirahan tätä kommentoi, mutta Santtu on saanut jo lisää itsevarmuutta, kun uskaltaa olla hiljaa ja vähän ääneenkin eri mieltä. Musta on ihanaa, että Santtu osaa mielestään jo paljon, koska osaahan se, mutta että samalla sen toimien selostavuus on vielä jäljellä, kun kaikki ei tule kuitenkaan automaationa vielä. Mitä enemmän Santtu kehittyy, sitä vähemmän se tietenkin selostaa ja perustelee.

      Samalla Santun selostus eroaa täysin niistä Wanhoista Tarinoista. Niissä selitettiin, koska hahmo/kirjoittaja ei nähnyt mitään muuta kuin hevosen. Nyt selostuksella on musta tarinallinen, Santtuun liittyvä tarkoitus just siinä että se kertoo tämän hahmon taitotason kehityksestä koko ajan. Lisäksi kirjoitat niin, että hyppäät ajassa aina sopivassa kohtaa, eikä joka tarinassa tarvitse kertoa erikseen miten päin kaviokoukku on kädessä. 😀

      Sannin mielestä Santtu ja Eira on lapsellisia, ja olisin itse ollut samaa mieltä jos olisin näiden ikäinen. Nyt aikuisena pidän Eiraa ja Santtua (varsinkin Santtua) kypsempinä kuin Sannia. Ne on kamalan kilttejä (pohjimmiltaan myös se Eira), ja sen teinit tulkitsee lapsellisuudeksi. Musta on kuitenkin aika aikuista, että Santtu tietää tasonsa ja että Eirasta Fifilläkin on tarkoitus, vaikka se onkin poni ja ruuna. 😀 (Ja sitten yhtäkkiä kun Eiran ja Hermanin suhde on niin epäterve, Eira vaikuttaakin tosi lapselliselta uskotellessaan itselleen että kaikki on ihanasti. Ja Santtu on aikuinen kun osaa yrittää olla utelematta liikaa.)

      Santun uskottava kehitys on tosi hienoa. Ehkä se joskus on tarinallisestikin valmis TT-kisaan. Tai ehkä tämän hahmon tavoitteet eivät olekaan sellaisessa. Monelle oikean elämänkin hevosihmiselle täydellistä on just se, kun saa rapsuttaa heppaa ja istua hepan selässä ja maisemat vaihtuu. Haluaa jotkut koiraihmisetkin vaan käydä lenkillä ja heittää palloa, eikä harrastaa mitään lajia. 😀

      Onneksi on todennäköisempää, että Fifistä on lähtenyt karvat hinkkaamalla kuin puremalla. 😀 Kuinkahan kovaa Hello pettyisi, jos sen prinsessa kävisi hevostenkin päälle? Se on kuitenkin niin eläinrakas ja huolehtiva siinä suhteessa, että ottaisi varmaan tosi henkilökohtaisesti jos sen hevonen haukkaisi toisesta palan… 😀

Vastaa aiheeseen: Fifi
Tietosi: