Fifi

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Fifi

Tämä aihe sisältää 75 vastaukset, 13 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3555 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifill fra Kievari, ”Fifi”
    Islanninhevosruuna
    Om. Santtu Aarnipuro

    Poni jolla on puudelin nimi

    > Omat sivut

  • #3647 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    7. Syyskuuta, lauantai
    Poni jolla on puudelin nimi

    Se tuntui ihan tavalliselta aamulta, vaikka sitä se ei ollutkaan. Nousin ylös kellon herättäessä kahdeksalta, pukeuduin ja päästin Kaapon ulos. Sitten keittiöön kaatamaan murot kulhoon ja Kaapolle ruoka kuppiin. Se saa kaksi kertaa päivässä ruuan, desin nappuloita jotka turvotetaan vedessä ja noin sentin siivun lihaseosta pötköstä, joita voi ostaa ihan ruokakauppojen eläinhyllyltä. Yleensä se saa myös raejuustoa ja raastettua kurkkua, vaikka en mä tiedä tarviiko se oikeasti niitä. Näyttää vaan kivemmalta kun ruuassa on vähän väriä. Sen jälkeen me lähdetään lenkille, kunhan ruoka on vähän laskenut, ja yleensä me mennään ainakin tunnin lenkki metsässä, missä Kaapo saa mennä vapaana.

    Niin me tehtiin tänäkin aamuna, vaikka koko sen ajan vatsassa kihelmöi ja kurkku tuntui kuivalta. Jännitti. Jännitti hyvällä tavalla, ja huonolla tavalla. Vilkuilin rannekellosta ajan kulua vähän väliä, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut hädintuskin viittä minuuttia.

    Aina siihen asti, kunnes äiti viimein tuli sanomaan, että nyt voidaan mennä.

    Taivas oli harmaa ja jossain kaukana häämötti tummat sadepilvet. Sentään ei satanut. Vaikka ei sade kyllä olisi mun mielialaa voinut laskea enää siinäkään vaiheessa kun me käännyttiin tielle, joka vie Hopiavuoreen. Nielaisin. Radiojuontaja puhui jostain artistin haastattelusta, ja äiti vaihtoi kanavaa. Sitten auto pysähtyi.

    Mä en tiedä mikä kohta oli kaikista paras. Se kun äiti vastasi puhelimeen ja pian sen jälkeen sanoi että isä olisi ihan pian perillä, vai se kun näin isän auton ja sen perässä olevan trailerin. Isä oli lähtenyt tosi aikaisin aamulla, ennenkuin oli edes valoisaa, sillä se oli sopinut hakevansa mun hevosen sen edellisestä kodista. Ja nyt se pääsisi ihan pian uuteen kotiinsa.
    Ehkä parasta oli kuitenkin se, kun isä nousi autosta, käveli laskemaan trailerin lastaussillan ja mä näin mun oman hevosen.

    Mua vastassa oli pyöreä, karvainen ja kullankeltainen takapuoli, jonka takaa kääntyi pian utelias, pystyssä oleva korvapari seuraamaan uuden tallin tapahtumia. Sydän muljahti rinnassa niin, että ajattelin sen tippuvan paikaltaan. Ei se ollut mikään hevonen, vaan poni.

    Suloisin poni minkä olen ikinä nähnyt.

    Teki mieli kihistä innosta, hypätä ilmaan tai halaamaan isää ja äitiä. En mä niin kuitenkaan tehnyt. Pihalle oli kerääntynyt kasa ihmisiä, ainakin Eetu ja Noa, ja jotain muitakin oli tullut katsomaan. Isä meni juttelemaan Eetulle ja kättelemään Noaa. Mä puristin riimunnarua niinkuin mun henki olisi sen varassa, ja kävelin traileriin.
    ”Heippa”, kuiskasin ihan hiljaa kultaiselle ponille. Sen karva oli kauttaaltaan pörröistä ja pehmeää, ja sen otsaharja oli niin tuuhea ettei ponin silmiä näkynyt ollenkaan sen alta. Ojensin käteni sen nuuhkittavaksi, ja poni painoi pehmeän turpansa mun sormia vasten. Se hengitti rauhallisesti ilmaa sisään, ja puhalsi sen lämpimänä ulos.

    Mä en ollut ikinä ennen taluttanut hevosta ulos trailerista, mutta ei se kauhean vaikeaa ollut. Poni peruutti rauhassa varmin askelin tasaiselle maalle, ja jäi seisomaan mun vierelle. Se taisi katsella ympärilleen, sillä tavalla se päätään ja korviaan käänteli. Sitten se hörisi. Sillä tavalla matalalta, sieraimet väristen, ystävällisesti. Tekemättä itsestään mitään numeroa.
    ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.
    ”Eihän se ole yhtään sellainen kuin luvattiin!” äiti puuskahti nenä rytyssä. Isä veti syvään henkeä, kuten aina kun äiti on hankala. Eli usein.
    ”Ihan hyvä se on”, isä yritti puhua mahdollisimman hiljaa. Poni oli alkanut hamuta hupparini taskun reunaa. ”Kiltti ja tarpeeksi pieni, ei ainakaan käy pahasti ison otuksen kanssa jos jotain käy.”
    ”Se on hyvä”, ilmoitin ennenkuin äiti kerkesi jatkaa. Molemmat kääntyivät katsomaan. ”Tosi hyvä”, lisäsin hymyillen ja painoin käteni ponini kaulaa vasten rapsuttaakseni sitä.

    Fifi oli sen nimi. Tai vaan kutsumanimi, mutta silti. Katselin miten Fifi kuopi etujalallaan sille valmiiksi laitetun karsinan puruja ja kellahti pian makuulle. Sen lyhyet jalat sätkivät ilmassa ponin hieroessa itseään pohjaa vasten ihan antaumuksella. Ei se ihan puudelilta näyttänyt, mutta musta Fifi oli tosi hyvä lempinimi.
    ”Minkälaisessa paikassa se asui ennen tätä?” kysyin isältä joka seisahtui vierelleni karsinan eteen.
    ”Sellaisessa aitauksessa, niitä oli vaikka kuinka paljon siellä. Kaikki ihan samannäköisiäkin”, isä nauroi ja taputti olkaani.
    ”Ai vaan ulkona?” vilkaisin häneen.
    ”Kai ne johonkin sisällekin pääsi, en minä oikein tiedä sen paremmin. Mutta sain siltä myyjältä paperit kyllä mukaan missä on jotain tietoja, ne on tuolla autossa.” Isä kai lähti hakemaan niitä, sillä jonnekin hän päätti lähteä. Sain taas rauhassa katsella miten ponini kömpi ylös ja ravisteli itseään.

    Se näytti ihan tyytyväiseltä uudessa kodissaan.

    • #3648 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Lyhyestä virsi kaunis: tässä tekstissä on ihana tunnelma.

    • #3674 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on niin tosi aidolta tuntuva tarina. Juuri tuollaista sen oman hepan odottamisen voisi kuvitella olevan. Koko ajan on jännitys taustalla, vaikka tekisi kaikkea muutakin. Ja kun se oma heppa vihdoinkin tulee ulos trailerista, sen hetken luulisi muistavan aina. Tottakai se on myös täydellinen, kun se on oma, vaikka se ei olekaan ikinä ihan sitä, mitä sen kuvitteli olevan. Jännänä twistinä tässä on vielä se, että Santtu ei ole ennen poniaan tavannut, eikä tosiaankaan edes äiti, vaikka on sen ostanut. Vaikuttaa siltä kuin iskäkin olisi vain hakenut sen näkemättä sitä etukäteen. Millaiset lie ovat Fifin taustat tässä sen uudessa elämässä? Harva ponistaan täysillä välittävä nimittäin möisi lemmikkinsä tapaamatta uutta ostajaa ensin. Meidän äitikään ei lupaa pelkästään puhelimessa koiranpentua kenellekään, vaikka he haluaisivat tulla äidin kenneliin katsomaan. Samalla äiti nimittäin katsoo ostajaehdokasta kun ostaja katsoo pentua: arvoi, oinko pennulle oikeasti hyvä koti luvassa. Kuvittelisin, että suurin osa lemmikkihevosista vaihtaa kotia samantyylisesti. 😀 Voin olla väärässä. Mutta aina on niitä, jotka syystä tai toisesta sopivat eläimistä puhelimitse, eikä se läheskään aina tosiaankaan tarkoita, että entinen koti ei piittaisi eläimestä! Toisaalta Santtu vaikuttaa siltä, että vaikka Fifi olisi mistä oloista, se on nyt päässyt ansaitsemaansa kotiin. Santussahan ei ole hevosenomistajana mitään muuta vikaa kuin kokemuksen puute, ja koska hevonen ei ole omalla takapihalla heitteillä, kyllä hän ihan varmasti kasvaa tosi eteväksi ja päteväksi hevosenomistajaksi. Ja koska olet kirjoittanut Santusta niin herttaisen pojan, tottakai me kaikki toivomme sitä.

      Santun tunnollisuus näkyy tässäkin tarinassa heti alussa. On muutamia sellaisia nuoria, jotka oikeasti pystyvät huolehtimaan koiran tapaisesta lemmikistä ihan itse, mutta joka kolli ei siihen kyllä pystyisi. Santtu kuitenkin herää ja ruokkii ja hoitaa Kaapon ihan automaatiolla itse. Se, ettei hän tee ruokkimisesta numeroa, kertoo tottumuksesta. Vaikka kuppiin tulee välillä montaakin eri laatua, Santun kertomana ruokinta kuulostaa helpolta. Ja helppoahan se onkin, jos sen tosiaan tekee itse joka päivä. Ihan autopilotilla minäkin koirat ruokin, jos ei ole lääkekuureja!

      Sonjakin kehui tämän tekstin tunnelmaa, ja siitä olen kyllä ihan just samaa mieltä. Se on ihana. Yritin vähän eritellä, mistä se johtuu, ja löysin monta asiaa. Suurin tekijä minusta on Santun välittömyys. Joskus hahmot salaavat jotain itseltäänkin, mutta Santtu on niin tosi aito. Hän ajattelee vähän nolotkin asiat läpi, niin että lukija saa tietää niistä. Esimerkiksi innostuksesta kihiseminen ei ole sellaista, mitä nuoren sällin olisi coolia tehdä, ja silti Santtu ihan rehellisesti ajattelee, että niin tekisi mieli toimia, vähän hyppiä ja halata. Vaikka hän ei sitten lopulta niin teekään, jo ajatusten myöntäminen toimii mulle sellaisena välittömyyden merkkinä. Oman ponin näyttäminen Santun silmien kautta on myös söpö kohta. Nuori kloppi ajattelee rehellisesti, että se on suloisin poni, jonka hän on ikinä nähnyt. Suloisin. 😀 Tällaisten kohtien takia luotan siihen, mitä Santtu sanoo muuallakin. (Epäluotettava kertojakin on kiinnostava teksteissä, mutta ei tavoita tällaista tunnelmaa.)

      En ole ihan loputtoman kauaa vielä lukenut tarinoitasi (varmaan joulusta asti) ja silti olet tässä lyhyessä ajassa kehittynyt ihan valtavasti. Tunnelman luominen ja hahmojen omat äänet ovat erikoisalaasi juuri nyt, myös muiden hahmoistasi kirjoittaessasi. Omat sivuhenkilöt, jotka helposti näyttävät musta harmaalta massalta elleivät ihan suoraan liity Hopiavuoren tarinaan, ovat myös olleet tunnistettavia ihan alusta asti. Olet antanut jokaiselle joitakin omia tunnistettavia juttuja, joihin viittaat usein. Niilllä olet saanut jopa omista sivuhenkilöistäsi kokonaisia.

      Santtu puolestaan on siitäkin syystä todella toimiva hahmo, että hänellä on tarinassa selkeä tavoite ja selkeä pelko, eli juuri ne kaksi asiaa, jotka aiheuttavat kaiken keksityn hahmon juonta eteenpäin vievän toiminnan. Silti Santtu on sellainen, että ulkopuoliset tekijät vaikuttavat häneen ihan hirveästi, joten selkeästä tavoitteesta ja pelosta huolimatta hänen tarinansa voi kirjoittaa etenemään oikeastaan ihan miten tahansa. Juuri tällaisella hahmolla on itsekin hauskinta kirjoitella tällaista ikuisesti jatkuvaa tarinaa. 😀

    • #3689 Vastaus

      Nadja Ylitalo
      Osallistuja

      Kuvailet tosi aidosti sitä, miltä oman hevosen saaminen tuntuu, varsinkin Santun ikäisen 16-vuotiaan näkökulmasta. Innostusta ja odotusta pystyi lukemaan ihan alusta asti esimerkiksi koiran hoidonkin lomasta. Tunnelma tarinassa oli yleensä ottaenkin tosi odottavainen ja hilpeä. Ja pakko sanoa että Fifi vaikuttaa tosi suloiselta tapaukselta! (Issikat on sydäntä lähellä :3) Santun äidin pettymyksen kuvailu toi myös tarinaan aitouden tunnetta. Eihän tosielämässäkään kaikki ole sateenkaaria ja yksisarvisia, vaan joukkoon mahtuu myös niitä hankalampia ihmisiä ja negatiivisia kommentteja silloinkin, kun elämä tuntuu ihanalta. Kommentti ja kuvailu toi tässä tapauksessa myös hyvin esille Santun äidin persoonaa.

      Kirjoitat tosi kivasti ja selkeästi, mutta yksi kieliopillinen korjaus voisi olla paikallaan. Esimerkiksi kohdassa:

      ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.

      Olisi selkeämpää erotella johtolauseesta erilliset kuvailut omalle rivilleen. Vertaa:

      ”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa.
      Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.

      Sama toistui useamman kerran, niin en usko olleen vahinko (?) Mutta tosiaan, tämä korjaus lisäisi vaan entisestään selkeyttä sun tekstehini!

  • #3721 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Ensimmäinen viikko ponin omistajana

    Sunnuntaina mä en vielä uskaltanut tehdä Fifin kanssa mitään. Äiti vei mut autolla tallille päivällä, kun olin ensin käynyt Kaapon kanssa pitkällä lenkillä. Se ei vielä pääsisi tallille mukaan, kun en tiedä onko Fifi ikinä nähnyt koiria. Sitten mä vain katselin sitä tarhassa, sitä ja sen punaista tarhakaveria. Sillä punaisella oli loimi päällä, varmaan kun sadetta oli ilmassa. Fifillä ei ollut loimea, vaikka heti mä mietin pitäisikö sille laittaa. Jos sen olikin vaikka kylmä, vaikka sillä on kyllä aika pitkä karva.. Kai hevosestakin sen näkee kun niillä on kylmä. Tunteekohan sen samalla tavalla kuin vaikka koiran korvista?

    Vaikka ei se kovinkaan viluiselta näyttänyt hampailla napsiessaan punaisen loimea, ja ravasi sitten äkkiä karkuun itseensä tyytyväisen näköisenä kun se punainen nosti varoittavasti toista takajalkaansa.

    Koko päivän mä vain katselin ja järjestelin tavaroita, ja mietin siihenkö se jää. Että mä en uskalla edes käydä hakemassa mun ponia tarhasta.

    Maanantaina mä pääsin tallille vasta illasta, kun koulussa piti käydä ja Kaapo lenkittää sen jälkeen. Oli jo hämärää kun äiti jätti mut tallipihalle ja kurvasi pois, radion vaimea basso kuuluen vielä kaukaa. Onneksi siinä pihalla oli hyvä valaistus, koska muuten mä en olisi nähnyt mitään. Fifi oli vielä pihalla, ja niin oli se punainenkin.

    Pysähdyin tarhan portille riimunnarua molemmin käsin puristaen. Kumpikaan hevonen ei reagoinut muhun mitenkään. Jos mä nyt hakisin Fifin sieltä ja se punainen karkaisikin, mitä mä sitten tekisin?
    Mä taisin seistä siinä jonkin aikaa, koska mun ohi ehti kävellä nainen sen valkoisen arabin kanssa, ja tulla takaisinkin.
    ”Moikka”, se sanoi aikansa katseltuaan, ja pysähtyi mun vierelle. ”Onks kaikki hyvin?”
    ”Joo”, vastasin, mutta pudistinkin päätäni heti. ”Ei, oikeestaan. Voisitko sä auttaa mua?” Äiti aina sanoo ettei vieraita saa häiritä, enkä mä halunnut olla vaivaksi, mutta en halunnut lähteä kotiin taas tekemättä Fifin kanssa mitään. Nainen hymyili ja nyökkäsi.
    ”Toki, mitä pitää tehdä?”
    ”Voitko sä avata mulle tän portin jos mä haen Fifin sisälle?”
    ”Tottakai”, se lupasi. Siirryin aidan ali toiselle puolelle ja vihelsin. Se tuli jostain selkäytimestä, kun Kaapo tulee aina luokse viheltämällä. Fifi ei tullut. Se vaan katsoi mua. Ja sitten se juoksi karkuun kun lähdin kävelemään lähemmäs.

    ”Sujuuko?” se nainen kysyi, ihan kiltillä äänellä, mutta mua alkoi vaan hävettää. Olin yrittänyt ottaa Fifin kiinni jo ainakin sata kertaa ja joka kerta se vaan juoksi karkuun, ihankuin se pitäisi sitä jonakin leikkinä.
    ”Ei”, myönsin vähän tukahtuneella äänellä. Ei huvittanut myöntää sitä, mutta en mä voisi valehdellakaan. Ei se nainen niin tyhmä varmasti ollut.
    ”Haluutko että tuun kokeileen?”
    ”Joo”, ojensin riimunnarun hänelle ja palasin takaisin portille.

    Eikä siinä mennyt edes kauaa että se sai Fifin kiinni. Vaikka ensin Fifi juoksi sitäkin karkuun, mutta parin yrityksen jälkeen se sai Fifin kiinni niin, että poni kulki ihan itse sen luokse. Vieläpä niin että se käveli ihan toiseen suuntaan, ja se punainenkin seurasi sitä.
    ”Ota ens kerralla jotain rapisevaa taskuun mukaan, niin ne tulee katsomaan jos se oliskin jotain hyvää. Ja kannattaa se palkitakin jotenkin, ettei käy niin ettei se enää haluakaan tulla katsomaan jos se ei ikinä saa mitään”, nainen sanoi ojentaessaan riimunnarun mulle. Talutin Fifin ulos ja katselin miten nainen laittoi portin taas kiinni.
    ”Mä oon muuten Nelly. Toi sun poni on tosi söpö”, hän kehui ja kurotti silittämään Fifin otsaa.
    ”Joo. Kiitos kun autoit”, vastasin tietämättä miten siihen kuuluisi vastata. Ennenkuin tajusin että voisin esitellä itsenikin. ”Niin ja mä oon Santtu.”

    Tiistaina menin tallille pyörällä, koska äiti ei halunnut ajaa. Sillä oli kai pää kipeä, ja isä oli töissä. Ei meiltä ole kuin vähän vajaa kahdeksan kilometriä sinne, mä ajan sen suurinpiirtein puolessa tunnissa.

    Fifi oli tarhassa yksin, ja mulla oli taskussa tyhjä karkkipaperi ja hevosnameja. Tarhassa vihelsin, ja kutsuin Fifiä nimeltä. Se katseli mua pienet pyöreät korvat pystyssä, ja se oli ihan sairaan söpö. Yritin samaa kuin se Nelly, että rapistelin käärettä ja kävelin poispäin. Mutta ei se mitään auttanut, Fifiä ei kiinnostanut yhtään. Ei vaikka kävelin lähemmäs ja rapistelin. Se kyllä kuunteli ja varmaan katselikin, mutta en mä nähnyt sen silmiä paksun otsaharjan alta. Se kiinnostui vasta sitten kun otin namin esille ja näytin sitä sille, käsi pitkänä ja toivoin että se tulisi luokse. Mutta ei se vaan tullut, vaikka kuinka kutsuin ja maiskutin.

    Alkoi harmittamaan. Miten mä voisin mitään ponia omistaa jos en saa sitä edes tarhasta kiinni? Ei mun ole koskaan ennen tarvinnut tarhasta niitä yksin hakea, kun kaikissa ratsastuskouluissa ne on jo valmiiksi sisällä.

    ”Eikö sitä huvita tulla sisälle?” Noan ääni kysyi tarhan viereltä. Kauankohan se oli ollut siinä?
    ”Ei, tai siis, en mä tiiä, kun se ei tuu vaikka mulla olisi herkkujakin. Kun se Nelly sanoi että niitä kannattaa olla”, selitin vähän vaikeana. Kohta koko talli tietäisi etten mä saa edes yhtä ponia kiinni, kun kohta kaikki olisi sen nähnyt.
    ”Kokeile mennä kyykkyyn, ja käänny ympäri. Selkä sitä kohti”, Noa neuvoi ja nojautui aitaan. Vilkaisin siihen ihmeissäni, mutta päätin testata sitä. Ja sitten odotin, ja tungin käteni takin taskuihin. Rapistelin käärettä, ja kuulin miten joku otti askeleen takanani. Ja toisenkin, ja kohta pehmeä turpa painui hartiaani vasten. Otin varovasti Fifin riimusta kiinni ja kiinnitin narun siihen. Noa hymyili ja lähti takaisin tallia päin, enkä tajunnut edes kiittää sitä.

    Keskiviikkona mä yritin skarpata itseäni heti, ettei haittaisi vaikka Fifi ei tulisikaan luokse. Ettei haittaa vaikka se ei tykkäisikään musta samalla tavalla kuin Kaapo. Kaapohan tulee aina luokse kun sitä kutsuu, yleensä riittää että sitä vaan katsoo. Fifi ei ole yhtään niin innoissaan mun seurasta. Mutta siitä huolimatta sain sen tarhasta talliin, vaikka aikaa siinä menikin.

    Tallissa sen kanssa on paljon kivempaa. Sitä on hassua harjata, kun se haluaa tutkia ihan jokaisen harjan ja esineen minkä käteeni otan. Muuten siitä tulee ihan levoton, sen on ihan pakko päästä turvalla kokeilemaan mikä ihme se on. Siitä on kai tulossa joku tapa, koska nyt mä jo ihan automaattisesti aina harjan vaihtuessa esitin sen ensin Fifin turvan eteen. Se sai hamuta ja maistaakin ensin ennenkuin ryhdyin harjaamaan. Harjaaminen on muutenkin kivaa, eikä se ole yhtään pelottavaa kun Fifi seisoo aika kiltisti käytävällä kahdella narulla kiinni. Se kyllä seuraa kokoajan tarkasti mitä tapahtuu, tai yrittää kurkotella maasta jotain mitä mä en näe, tai ottaa niistä sivuilla olevista naruista kiinni. Sillä on tosi hassuja ilmeitä kun se tekee sitä.

    Torstaina me viimein lähdettiin tarhasta ja tallista pidemmälle. Ei me menty kuin kentälle, mutta kuitenkin. Fifi oli varmaan jo tarpeeksi kotiutunut, ja halusin katsoa mitä se tykkää kentällä olemisesta. Kävin ihan vaan taluttamassa sitä, koska en mä vielä uskaltanut sen selkään. Taluttaa Fifi oli onneksi tosi helppo, se ei vetänyt yhtään. Se oli enemmänkin hidas, ja vähän väliä se yritti napata narua suuhunsa. Ja sitten kun se onnistui se vain piti sitä suussaan ja kulki silti perässään, niin aika pian mä annoinkin sen tehdä niin. Eikai siitä ole haittaa, ja jos se on tyytyväinen silloin niin miksipä ei.

    ”Siinä te olette!”
    Vieras ja yllättävä ääni sai mut säpsähtämään, mutta Fifi ei noteerannut mitenkään. Kentän laidalle oli tullut joku mies ja sillä oli aika iso koira mukana. Katsoin sitä hetken kuin tyhmä, kun en tiennyt puhuiko se meille.
    ”Te siinä, juuri te, mä oon kuullut teistä huhuja”, se jatkoi jotenkin innokkaan kuuloisena.
    ”Ai?” ähkäisin hämmästyneenä. Millaisia huhuja?
    ”Niin niin, että tänne oli tullut jotain uusia kasvoja! Mä oon Hello, siis se Ilves, ja tää on Jerusalem. Ihan vaan Jeppekin käy.”
    ”Ai”, toistin taas ja katsoin koiraa. Se läähätti, ne oli ehkä juuri tulleet lenkiltä. Ihan varma en ole mikä sen miehen nimi siis oikeasti oli, mutta koira kai oli Jeppe.
    ”Tykkääkö se hevosista?” kysyin uteliaana. ”Mulla on kotona myös koira, mutta mä en tiiä tykkääkö Fifi niistä. Voidaanko me tulla siihen hetkeksi?”
    ”En tiiä tykkääkö se, mutta ei se varmaan sun puudelia syö. Varmaan. En kyllä lupaa mitään”, se joku Ilves-Hello sanoi ja katsoi koiraansa arvioivan näköisenä, että söisikö se oikeasti.
    ”Eikun mä tarkotin että nyt, siis tän ponin kanssa”, korjasin vähän nolona.
    ”Kyllä mä tiesin”, se naurahti.
    ”Ai. No, ei meidän oo kyllä pakko, jos se ei tykkääkään”, aloin epäröimään, koska en halunnut että se koira edes yrittäisi syödä Fifiä.
    ”Ei se mitään tee, haukkuu entintään. Vähän pönttö se on välillä mutta ihan kiltti”, Hello selvensi ja taputti koiransa päätä. Jepen häntä heilui tyytyväisenä.

    Eikä se sitten Fifiä syönyt, mutta ei Fifi antanut mahdollisuuttakaan. Jeppe kyllä oli kuono pitkällä hetken ennenkuin sekin kyllästyi, mutta Fifiä ei kiinnostanut. Ensin sekin nuuhkaisi niin että sieraimet pörisivät, mutta sitten se laski päänsä ja alkoi nyhtämään kentän reunalle jäänyttä tyngäksi kulutettua vihreää nurmea sen minkä ehti. Aika pian sen jälkeen Hello lähti koiransa kanssa puhuen jostain iltapala etanoista. Leikin etten kuullut, koska en halunnut miettiä mitään sellaisia.

    Perjantaina me mentiin taas kentälle. Vaikka aika tylsää se oli vaan kiertää kehää hitaasti, mutta en mä oikein keksinyt mitään parempaakaan. Maastoon mä olisin halunnut, mutta en oikein uskaltanut. Vaikka mulla ei olekaan mikään huonoin suuntavaisto me varmaan eksyttäisiin silti heti.

    Sitten kentälle tuli joku vaaleahiuksinen tyttö kinuskin värisen poninsa kanssa, ja sillä ponilla oli hienot siniset silmät. Mä taisin katsoa niitä liian pitkään, koska se tyttö katsoi mua tosi pahasti.
    ”Mitä sä siinä tuijotat?” se kysyi, ja tunsin miten korvia alkoi kuumottaa.
    ”En mitään”, vastasin ja ihan heti käänsinkin katseeni muualle.
    ”Paraskin olis. Ja pysy sit pois tieltä”, tyttö virkkoi nenä pystyssä. Siihen en vastannut mitään, vaan lähdin mieluummin Fifin kanssa takaisin sisälle. Harjasin sen taas läpi huolellisesti, vaikka ei se ollut yhtään likaantunut edellisen harjauksen jälkeen.

    Lauantaina päätin ottaa Kaapon mukaan. Se oli ennenkin ollut tallilla mukana, mutta aina vaan hihnassa. Niin tein nytkin, ja pitäisinkin sillä hihnan ainakin niin pitkään että se tutustuu kaikkiin muihin koiriin siellä. Ei Kaapo mitään tee, mutta jos ne muut koirat eivät tykkääkään siitä.

    Kaapo odotti kiltisti tarhan vieressä kun narrasin Fifin herkkujen avulla mukaani, ja sitten annoin niiden haistella toisiaan. Tosi varovasti, niin että pidin kaksin käsin Fifin riimunnarusta kiinni ja että Kaapolla oli varmasti tilaa väistää jos poni vaikka potkaisisikin. Ei se potkaissut. Ensin ne nuuhkivat toisiaan, Kaapo häntä varovaisesti heiluen ja Fifi kaula pitkänä. Sitten Fifi käänsi päänsä muualle ja Kaapokin istui alas rapsuttamaan korvaa takajalallaan, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ihan turhaan jännitin, paljon paremmin se ei olisi voinut mennä.

    Kaapon hihna toisessa kädessä ja Fifin naru toisessa kädessä me lähdettiin ensimmäistä kertaa metsään. Vielä en uskaltanut lähteä kovinkaan pitkälle, mutta mielessäni seikkailin jo Fifin selässä ja Kaapo vapaana edellä metsän tiheimmässäkin osassa olevia polkuja pitkin. Vielä me sinnekin päästäisiin.

    Sunnuntaina huomasin, että Fifin tarhakaverin loimi oli mennyt rikki siitä samasta kohtaa, mistä Fifi aina kiskoo sitä leikillään. Ensin mulle tuli sellainen olo kuin olisin juuri kävellyt rikospaikalle ensimmäisenä, mutta sitten mietin, että onhan se voinut mennä rikki mistä tahansa. Kauaa en ehtinyt sitä miettiä kun Fifi käveli ja tarttui jo repeytyneestä kulmasta ja nykäisi. Siitä kuului räks, ja loimi repesi vähän lisää.

    Rikollinen palaa aina rikospaikalle, niinhän sitä sanotaan.

    ”Fifi”, kutsuin, ja poni kääntyi katsomaan. Ei se luokse olisi tullut jos mulla ei olisi ollut taas herkkuja mukana, mutta enää se ei harmittanut niin paljoa. Olin lukenut, että alussa tarhasta hakeminen voi olla vaikeaa, ja sitä on mahdollista harjoitellakin. Mutta ensin halusin että Fifi oppii tuntemaan mut kunnolla ja mä sen.

    Me käytiin taas maastossa kävelemässä, koska arkena mä en enää kerkeäisi valoisan aikaan. Tai kyllä mä tallille ehdin ennenkun tulee pimeetä mutta ei me varmaan metsään ehdittäisi, enkä halunnut eksyä vieraaseen metsään pimeällä. Joten nyt oli hyvin aikaa, kun olin tallilla jo aamupäivästä. Kaapokin oli mukana, ja vaikka kuinka olisin halunnut päästää sen juoksemaan vapaana en vielä viitsinyt. Hihnan olin kyllä vaihtanut fleksiin.

    Jos mulle olisi vielä kolme viikkoa sitten sanottu että mä saan ponin niin en mä olisi uskonut. Ihan hullua miten nopeasti aika menee, koska ensimmäinen viikko ponin omistajana meni ohi ihan ilman että huomasin. Sen aikana ehdin oppia että mun poni rakastaa ruokaa ja kavereiden loimien rikkomista, se ei pelkää koiria, se tykkää juosta tarhassa karkuun ja että se jaksaa olla pitkäänkin harjattavana jos sen kanssa on sosiaalinen.
    Ehdin myös kirjoittaa Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun heti seuraavana päivänä että sille jätetään aina tarhassa riimu päälle, ettei sen nappaaminen olisi ihan mahdotonta. En vieläkään tiedä ihan varmaksi tarvitseeko se loimea ulos, mutta olen melko varma ettei.

    Kaikesta huolimatta mä olen tyytyväinen, enkä vaihtaisi Fifiä mihinkään toiseen poniin. Siitä mä olen ihan varma.

    • #3722 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ai vitsit kun oli kiva tarina! Ja hyvä idea kertoa kerralla koko viikosta. Siinä oikein korostui kuinka rauhallisesti Santtu alkoi tutustumaan poniinsa ja kuinka se itsevarmuus siitä jo vähän lähti kasvamaan.

      Oli myös ihanaa, kuinka Santtu kohtasi muita Hopeavuorelaisia ihan ohimennen ja tosi arkisesti. Vaikka ne kohtaamiset olikin vaan lyhyitä niin jokainen hahmo oli kyllä helposti tunnistettavissa ja ikään kuin elementissään. Oli myös hauska huomata kuinka Santtu huomioi ihmisiä niiden eläinten kautta sen sijaan että olisi esimerkiksi huomioinut erityisesti ulkonäköä.

      Tästä tarinasta myös huokuu se kuinka kiltti, ajattelevainen ja tunnollinen Santtu vaikuttaa olevan. Lisäksi se, kuinka Santtu on myös valmis ottamaan apua vastaan, kertoo tietynlaista kypsyydestä. Joku toinen olisi voinut samassa tilanteessa itsepäisesti koittaa vaan pärjätä yksin. En Malta odottaa, miten Fifin ja Santun suhde lähtee kehittymään. Tän tarinan perusteella kuitenkin vaikuttaa siltä että Fifi on aika hyvä poni opettamaan Santulle, millaista on olla hevosenomistaja 😉

    • #3725 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu ei tietenkään tiedä ja osaa kaikkea vielä, ja se näkyy. On ihanaa, että annat hänen epäröidä ja miettiä ihan vaikka sitä, että pitääkö ponille laittaa loimi vai ei. Muistan, miten mun oli pakko aina ennen luoda kaikista mun hahmoista vähän taitavempia kuin mä, vähintään. Musta tuntui silloin, että jos mun hahmo ei osaa kaikkea tai kyselee tyhmiä, ihmiset olettaa että mä itse en osaa mitään. Onneksi nyt, kun aikuiset ihmiset leikkii yhdessä, voi pelata vaikka kuinka toistaitoisilla (tai jopa käytökseltään epämiellyttävillä) hahmoilla, kun kaikki tietää, että kirjoittajan ja hahmon välillä on ero. 😀 Sehän tässä on myös yksi hyvä puoli, että saa katsella asioita vähän eri näkökulmasta kuin oikeassa elämässä.

      Santun toistaitoisuutta enemmän silmiin pistää, miten herkkä tyyppi hän on, ja musta se on aivan tosi sympaattista. Santulla on ihan oma tapansa sanallistaa ajatuksiaan, eikä hän ajattele pahaa muista, edes aivan uskomattoman kummallisesta Hellosta. (Oikeasti, miksei se voi vain esitellä itseään niin kuin olisi normaali?) Samaan aikaan Santtu on itseään kohtaan kuitenkin aika ankara ja tuntuu miettivän aika paljon sitä, mitä muut hänestä minkäkin perusteella ajattelevat. Hän tosiaan on siinä mielessä vähän samanhenkinen tyyppi just Inarin kanssa, vaikka Santun mietteet luen persoonasta lähteviksi enemmän kuin muiden aiheuttamiksi. Tosin se on kyllä vain oletus, koska vielä en tiedä Santun uuden tarinan taustoista niin paljoa! Santtu tarvitsisi tosi kipeästi monia Noia osoittamaan, että yhtä hyvä hänkin on, kuin kuka tahansa muu.

      Vähän hirvittää etukäteen, miten Eiran ja varsinkin just Sannin kanssa sujuu, vaikka jälkimmäisen kanssa tämä ensikohtaaminen ei ollut ihan pahimmasta päästä. Siinä kohtaa oli kuitenkin tarinan ainoa kohta, jossa mun ajatus jäi harhailemaan. Santtu vaikutti musta siltä tyypiltä, joka voisi ottaa nuo sanat vähän liikaa sydämeensä, mutta sen sijaan hän ei enää palaa koko Sanniin. Siinä on sen verran ristiriitaa, etten voinut olla miettimättä, että oliko se vahinko, vai eikö Santtu muiden mielipiteistä etukäteen stressaamisesta huolimatta todella lopulta piittaakaan niistä.

      Musta on hieno hetki se, miten Santtu lähtee lopulta metsään ja taluttaa sekä Kaapoa että Fifiä. Se lyhyt kappale tuntuu ihan varovaiselta, salaiselta hymyltä: jes, me onnistuttiin, mutta enpä ole sitä tyyppiä, joka tuulettaa. Olisin kai itse pilannut saman kohtauksen tunteilemalla siinä liikaa. 😀 Santtu sen sijaan katsoo heti eteenpäin. Hän tunnistaa metsässä kävelemisen saavutukseksi, mutta toiveikkaana ajattelee, että paras on vielä tulossa.

      Mäkin olen sitä mieltä, että koko viikon kelaus toimii alkuvaiheessa hyvin. Muutenkin se toimii projektikuvauksessa, kuten kisaan valmistautumisessa: siitä saa paremman kokonaiskuvan kuin yksittäisistä jutuista.

      Mutta eniten tykkään Santun äänestä aina vaan. Luulen, että nyt jo tiedän ihan kelvollisesti, kuka se on.

  • #3800 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Ehkä ensi kerralla

    ”Voinko mä joskus käydä tunneilla?”
    Äiti kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse. Seisoin olohuoneen oven suussa odottavaisena, kädet kiltisti selän takana.
    ”Millä tunneilla?” se kysyi ja kääntyi uudelleen katselemaan televisiota.
    ”Ratsastustunneilla.”
    ”Mitä sinä sellaisille, kun sinullahan on oma poni!” äiti puuskahti sen kuuloisena että olisin sanonut jotain tosi tyhmää.
    ”No kun, mä en oikeastaan osaa ratsastaa. Enkä mä yksin varmaan opi..”
    ”No kai sinä nyt opit, tekemällähän se tapahtuu! Pyydät jotain siellä tallilla auttamaan, et sinä mitään tunteja tarvitse. Pikkutytöthän ne sellaisilla käyvät.” Sitten äiti kohotti kaukosäädintä ja lisäsi ääntä, joka oli selvä merkki että keskustelu oli loppuunkäsitelty. Tunsin miten pettymys nousi rinnasta kurkkuun, mutta onnistuin pidättämään huokauksen. Ehkä joskus toiste.

    Kaapo istua napotti käytävällä seinän vieressä ja tuijotti, kun kannoin Fifin varusteita lähemmäs naruissa kiinni olevaa ponia. Enää se ei juossut ihan joka kerta mua karkuun tarhassa, mutta ei se kyllä luoksekaan tullut. Herkkujen avulla se antoi kiinni. Kerran mä näin miten Noa haki sen tamman sisälle, ja sille riitti kun se vihelsi ja kutsui, niin sen hevonen tallusti ihan itse sen luokse. Ehkä meilläkin Fifin kanssa joskus olisi niin hyvä suhde, että se tulisi luokse kutsusta. Niinkuin Kaapo tulee. Eikä sen punaisen, jonka nimi on kai Amppa, omistaja ollut ainakaan vielä sanonut mitään reunasta rikkinäisestä loimesta. Jospa se ei ollut vielä vaan huomannut. Ihan hyvä vaan…

    ”Ootko sä Santtu?” ihan vieras ääni kysyi juuri kun olin laittamassa satulaa Fifin selkään. Tietysti vasta sen jälkeen kun aikani ihmettelin satulahuovan paikkaa, asettelin sitä ainakin sata kertaa paremmin ja aina se oli silti liian takana, edessä, vinossa tai muuten vaan huonosti. Laskin satulan uudelleen alemmas etten joutunut kannattelemaan sitä niin paljoa ja näin, miten vaaleahiuksinen tyttö katseli minua parin metrin päästä.
    ”Joo”, vastasin. En vieläkään nostanut satulaa, sillä en halunnut että hän näkisi jos laittaisin sen väärään kohtaan.
    ”Okei. Mä oon Eira”, hän sanoi ja asteli lähemmäs hymyillen. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tuli sellainen olo ettei se ollut ihan aito hymy.
    ”Okei”, vastasin vähän hämilläni, sillä Eira jäi seisomaan Fifin viereen.
    ”Laitatko sä sille sitä satulaa?” se kysyi ja kikatti. Jostain syystä se näytti tosi tutulta, vaikka olin aika varma että me ei oltu nähty aikaisemmin.
    ”Ai, joo. Mä vaan…” En mä keksinyt mitään mitä sanoa, joten nostin satulan Fifin selkään. Se taisi mennä ihan hyvin, koska Eira ei sanonut mitään. Tai ehkä sitä ei vaan kiinnostanut.
    ”Onko tää sun eka oma poni? Se on tosi söpö, oliko se issikka? Tosi pieneltä se näyttää, etkö sä oo aika pitkä sille?” Eira alkoi kyselemään. Hän silitteli Fifiä samalla paksun, vaalean harjan alta, ja Fifi näytti pitävän siitä.
    ”Tota.. En mä tiedä”, myönsin ja siirsin satulaa vielä vähän. Olin lukenut, että islanninhevosilla satulan pitää olla ihan vähän taaempana kuin muiden hevosten, ja satulavyön kämmenen verran kainalosta taaempana. Siten ne voisivat liikkua rodulleen omaisesti eikä satula painaisi lapoja. Tai jotain sellaista.
    ”Ai mitä niistä et tiedä?” Eira ihmetteli.
    ”Siis, että oonko mä liian pitkä.. Kyllä mä tiedän että se on issikka. Ja on mun eka poni”, vastasin poskeni sisäpintaa puraisten.

    Seuraavaksi mä löysin itseni kentältä, seisomasta Fifin vieressä ja ihmettelemästä että mitä jos sittenkin olen liian pitkä. Se oli kyllä aika pienen näköinen. Fifi seistä nökötti pää alhaalla niin tylsistyneen näköisenä kuin vain poni voi. Mä olin kai sitten seissyt siinä aika pitkään, sillä Fifi alkoi tuuppia mua päällään ja käydä levottomaksi. Taputin sen kaulaa toiveikkaana että se rauhoittaisi sitä, ja meinasin siirtyä kiristämään satulavyötä. En kuitenkaan siirtynyt.
    ”Mitä se fundaa?” Noa oli ilmestynyt kentän laidalle. Sen päällä oli villapaita, ja sen kainalossa oli sen onnettoman kokoinen koira. Oli tosi hassua ajatella että se ja Kaapo on samaa lajia, kun ne on niin erilaisia.
    ”Öö, en mitään”, vastasin kun en keksinyt siihen hätään mitään parempaa.
    Noa naurahti.
    ”Ootteko te just alottamassa?” hän kysyi.
    Pudistin päätäni.
    ”Ei, kun me just lopetetaan.”
    ”Ai?” Noa kuulosti yllättyneeltä. ”Miten meni?”
    ”Öö”, vitsi miten tyhmältä se taas kuulosti, isäkin aina toruu että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin ei tarvitse sanoa ollenkaan. ”Ihan hyvin.”
    ”Jaa, jaa. No mutta sehän on nastaa”, Noan ääni kuulosti hymyilevältä, mutta en mä katsonut. ”Muista sitten että aina saa kysyy, jos on jotain mikä mietityttää. Tsau.”
    Sitten Noa lähti, ja olin aika varma ettei se uskonut mua kumminkaan. Enkä mä tiedä miksi edes valehtelin, olisinhan mä voinut vaan sanoa ettei me vielä tehty mitään. Nyt en enää voisikaan, tai muuten ainakin Noa tietäisi etten puhunut totta. Niinpä lähdin taluttamaan Fifiä takaisin talliin Kaapo perässä kävellen. Ei mulla ollut mikään kiire vielä ratsastaa muutenkaan.

    • #3804 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Santtu. 🙁 On rankkaa olla fiksumpi tässä asiassa kuin äiti. Äitien tehtävähän on tietää kaikesta kaikki ja saada kaikki järjestymään, ja ainakin mun äiti on vieläkin mulle vähän sellainen supermies. On kauheaa ajatella, että oikeasti joidenkin äidit eivät ole, vaikka yleensä tietenkin sellaiset äidit tekevät sen vahingossa. Santun äiti on näyttäytynyt aika ikävänä äitinä tähän asti, mutta luulenpa sen johtuvan edes osaksi siitä, että Santtu on nyt (tietenkin) keskittynyt hevosasioihin.

      Samastun nyt tietenkin Santtuun, vaikka Santtu onkin lapsi. Tätä lukiessani ajattelin vanhoja heppamuistoja mun isästä, ja miten isä kämmäili ja esitti juuri vastaavia ajatuksia. Se johtui kuitenkin ihan vain tietämättömyydestä: iskä ajatteli tekevänsä oikein mun kannalta. Tätä tekstiä lukee myös moni sellainen, jolla on lapsia, ja heidän katsantakulmansa on eri kuin mun, lapsettoman. Santtu ei kritisoi äitiään, mutta sinä kritisoit hänen äitiään rivien välistä. Taiteessa se on OK, mutta välillä mietin, miltä se tuntuu äideistä ja isistä. Mitä olen suurin piirtein mun ikäisten äitien ja isien juttuja kuullut, oikeastaan kaikki pelkäävät jossain vaiheessa olevansa huonoja vanhempia. Eivät he ole, vaikka tekevätkin virheitä — mutta onko Santun äiti vain huono äiti, vai onko hänessä muutakin? Miltä tuntuisi lukea huonosta äidistä, jos on äiti, ja siksi joskus ajatellut olevansa huono äiti? Musta olisi kiinnostavaa kuulla. (Äidit, kertokaa! Isätkin saa kertoa! Miten taide-elämys eroaa mun elämyksestä?)

      Yksi taustavoima, joka vaikuttaa Santun juttuihin ja eniten just tähän, on nykyaikaisten keskivertoihmisten hevosenpitotottumukset Suomessa. En usko, että se on pelkästään Santtu, joka ajattelee, että hevosasioiden kuuluu tapahtua tietyssä järjestyksessä. Sinäkin taidat ajatella. 🙂 Tavallisen ihmisen kuuluu käydä tunneilla, ehkä pitää sitten vuokraheppaa tai muuten harrastaa, ja lopulta, kun tietoa on karttunut, sitoutuneimmat hankkivat oman hevosen ja jatkavat opettelua sen kanssa. Luojan kiitos se menee yleensä näin! Santun tapauksessahan se olisi ihan oikein. Toisaalta on kuitenkin paaaaaljon sellaisiakin onnellisia hevosenomistajia, jotka skippasivat kaikki vaiheet paitsi kaksi viimeistä. Joskus miljoona vuotta sitten niin tekivät melkein kaikki harrastehepan omistajat, mutta nyt se on yleensä ”väärä tapa”. No, mutu-tuntumalla on sanottava, että yleensä onkin: suurin osa sellaisista tapauksista menee mönkään. Mun maailmassa molemmat tavat ovat yhtä normaaleja. Karkeasti ottaen vähän yli puolet tuntemistani hevosenomistajista on ottanut hevosensa kylmiltään, toki aikuisena tai vanhempansa vah-vas-ti tukemana. Mä en näe Santun tilanteessa siis mitään ihan hirveän absurdia tai väärää, muuten kuin että äidin tai isän pitäisi nyt tietenkin olla tallilla auttamassa, jos kaikki menisi niin kuin mun maailmassa kuuluu mennä.

      Vaikka tämän tarinan lopussa Santtu ihan leppoisan oloisesti toteaa, että ei hänellä ollutkaan kiire ratsastaa, mulle tuli tosi paha mieli siitä. Toinen on kuitenkin niin innoissaan hepasta, satuloi sen, on menossa ratsastamaan, ja sitten ei kuitenkaan ihan pysty, kun ei kehtaakaan. Mä ymmärrän, miksi Santtu ei pysty sanomaan Noalle, että ei kun en mä sittenkään ole ratsastanut vielä. Mulle tapahtuu vastaavia juttuja koko ajan, kun pelkään ihmisiä! Samoin mä ymmärrän ihan täysin sen ajatuksen, miksi Santtu oikeastaan haluaisi ratsastaa yksin ekalla kerralla. Jos mulle vain tupsahtaisi hevonen, mä ainakin haluaisin. Olisi sellainen olo, että mitä jos just tämä hevonen ei tottelekaan yhtään, ja meitä pidetään ihan kummallisina ja kaikki arvostelee. Vaikka ei kukaan arvostelisikaan. Apuakin on niin vaikea pyytää, vaikka olisi ollut ihan varmasti ihanaa, että joku olisi vaikka taluttanut vähän aikaa, tai pitänyt kiinni selkäännousun ajan edes.

      Huomaan koko ajan selkeämmin, että mun täytyy itse kiinnittää huomiota Eiran hyviin puoliin. :DD Huomaan, että hän kuulostaa ihan samalta kuin mun tarinoissa, mutta ei siltä, miltä mun päässä. Damn. 😀

      Mutta vitsit miten sympaattinen tyyppi Santtu on. On helppoa olla sen puolella ja seurata sen tarinaa, vaikka olisi minkä ikäinen lukija. Saman ikäisen on helppo ajatella Santtu ”meidän luokan pojaksi” kun se on monella tapaa niin realistisen keskiverto, vaikka varmasti silläkin on superkykyjä. Nuorempihan ihailee Santtua, kun se pärjää kaikista hidasteista huolimatta, niin kuin nyt äitinsä kanssa ilman ratsastustunteja. Ja mä, kun olen vanhempi, näen Santussa välillä mun pikkusisaruksia ja oppilaita, ja joku näkee siinä aivan varmasti vaikka oman lapsensa. Me kaikki tunnetaan joku Santtu, ja me tykätään hänestä.

  • #3881 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Jatkoa Hermanin tarinaan

    Näinkö kavereita saadaan?

    Fifi taisi olla pitkästynyt. Niin mä epäilin, koska karsinan puisiin seiniin oli joka päivä ilmestynyt enemmän puremajälkiä, koska se oli taas rikkonut sen punaisen ihan uuden hienon loimen, koska se juoksi tarhassa aina vaan karkuun.

    Ehkä se johtui siitä, että aikaisemmin Fifi oli asunut aina vaan pihalla ja sillä oli iso lauma muita samanlaisia kavereita ympärillä. Sitten se haettiin pois ja tuotiin jonnekin ihan outoon paikkaan, jossa on oudot hevoset ja ihmiset ja karsinat.

    Tai niin mä itselleni halusin uskotella, vaikka kyllä mä tiesin ettei se ainakaan pelkästään siitä johtunut. Ihan jokaisessa kirjassa tai artikkelissa tai videossa neuvotaan että hevonen tarvitsee liikuntaa ettei se kyllästy ja ala kehittää pahoja tapoja. Nyt Fifillä on jo ainakin yksi sellainen. Vaikka kuinka mä olen käynyt sen kanssa metsässä kävelemässä, ja kentällä kanssa. Mutta se ei varmaan ole tarpeeksi. Ennen Fifi asui vaellustallilla, jossa se teki pitkiä päiviä. Ensin siitä oli varmaan kivaa ettei mitään tarvinnutkaan enää tehdä, se oli vähän niinkuin lomalla, mutta eihän kukaan tekemättömänä jaksa olla. Ainakin mulla hajoaisi pää, jos joutuisin aina vaan olemaan.

    Harmitti tosi paljon, vaikka sillä hetkellä kaikki näytti olevan ihan hyvin. Fifi torkkui sen karsinassa pää riippuen, ja antoi mun rapsutella kaulasta paksun harjan alta. Kun en silloin kerran ollutkaan uskaltanut ratsastaa Fifillä, niin en mä enää uskaltanut yrittääkään. Jotenkin siitä oli tullut sellainen iso este, jonka edessä mä olin tosi pieni ja mitätön, ja se oli hirveän iso ja pelottava, enkä mä halunnut edes yrittää sen yli. Oli helpompaa vaan lähteä käymään kävellen metsässä, niin pitkään että ensimmäinen iso polku haarautuu niin, etten uskaltanut jatkaa matkaa. Käännyin siitä aina takaisin. Fifi oli ensimmäisillä kerroilla katsellut ja ihmetellyt, ja sitten menettänyt mielenkiinnon kaikkeen muuhun paitsi syömiseen. Se nyki itseään ihan kokoajan lähimmälle ruohotupolle tai alas laskeutuvalle oksalle, ja se halusi syödä ihan kaiken mitä se matkan varrelta löysi. En yleensä antanut sen syödä, ettei sillä mene maha sekaisin tai ettei se syö mitään myrkyllistä.

    Sitten mua tultiin pyytämään maastoon seuraksi. Ihan totta, se Eira, ja sellainen Herman ilmestyivät Fifin karsinalle eikä aikaakaan kun Herman kysyi haluaisinko mukaan maastoon.
    ”Me voidaan näyttää jotain reittejä, talvella varsinkin siellä on tosi paljon kivoja polkuja”, Eira ehdotti. Herman nyökytteli päätään. Mä en kehdannut sanoa ei, enkä oikein halunnutkaan. Voisi olla ihan kivaa päästä näkemään metsää enemmän, niin että voisin Fifin kanssa lähteä joskus pidemmälle lenkille. Ja ottaa Kaapo mukaan, tietysti.
    ”Mä varmaan kyllä talutan, kun mä siis tykkään tehdä maasta käsittelyä”, kerroin, tai varmaan kyllä varoitin, koska jos Eira ja Herman haluaisi mennä ratsain niin mä olisin liian hidas. Enkä valehdellut, vaikka en kertonutkaan etten uskalla ratsastaa. Kyllä mä tykkään maastakäsittelystä, vaikka en mä ihan ymmärrä mitä se oikein on. Tai mitä kaikkea siihen kuuluu. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen kaikki sirkushevoset, miten ne pomppivat takajaloilleen pyynnöstä. Oppisikohan Fifi sellaisia temppuja..?
    ”Ei se mitään, mäkin talutan. Typy, siis mun hoitohevonen on vielä nii nuori ettei sillä ratsita”, Herman hymyili.

    Kolmistaan me lähdettiin, ei kyllä maastoon vaan ihan vaan maneesiin. Typy oli aika innokkaalla päällä niin Herman ehdotti, jos kuitenkin mentäisiin ihan vaan sisälle niiden kanssa. Eira meni kuitenkin Uunon selässä koska sen mukaan Uunoa on paljon helpompi saada kävelemään nopeammin selästä kun että se vaan laahustaisi perässä. Ei meillä mikään kiire kyllä ollut, mutta seura tuntui piristävän Fifiäkin sillä se tepasteli mukanani normaalia reippaammin kavereitaan katsellen.

    Me juteltiin vähän kaikesta. Tai ensin Eira ja Herman jutteli keskenään, ja sitten ne kyseli multa että mistä mä oon kotoisin, ja Kaaposta, ja hevosista ja koulusta ja sisaruksistakin. Oli jotenkin helpompi alkaa juttelemaan niiden kanssa kun ensin piti vastailla niiden kysymyksiin, ja kun juttu lähti yllättävän helposti siitä liikkeelle. Kaaposta varsinkin mä voin puhua aina, niin pitkään että kaikki muut varmaan jo kyllästyy. Eirallakin on koira ja sisko myös, ja Hermanilla on mopo eikä sekään ole Otsonmäeltä kotoisin. Se sanoi että se on kyllä tykännyt asua siellä. Mä luulen että mäkin tykkään.

    • #3887 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Mua harmittaa paljon sekä Fifin että Santun puolesta. Toinen on tekemistä vailla, ja toinen taistelee itselleen ison esteen kanssa, jota kaikki eivät varmastikaan osaa koordinoida. Toivotaan ehkä, että joku huomaisi kaksikon tilanteen tai huomaamattomasti kannustaisi Santtua ja tämä pääsisi esteensä yli. Mitä pidempään sen kanssa jahkailee, sitä enemmän se saattaa yltyä.

    • #3889 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Camilla vei nyt jalat suusta! Pähkäilen tässä että jos Sonja voisi auttaa jotenkin, edes vähän, kun Salieri on kuitenkin karsinanaapuri ja jos Sonja olisi tarpeeksi vaaraton kohde jopa mahdollisille avunpyynnöille… Mutta toisaalta tosi kivaa että Hermanin ja Eiran kanssa päästiin jo jutteluväleihin ja yhteisiä aiheitakin löytyi hevosten lisäksi.

    • #3900 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt mun analyysitaidot pettävät pahasti. Mistä mulle tulee se vaikutelma, että Santtu kertoo tätä tarinaansa tuossa mun sohvalla ja puristaa kämmeniään yhteen polviensa välissä hartiat vähän jännittyneinä puhuessaan? Osin se tulee tarkoituksellisen latteista, kilteistä sanavalinnoista yhdistettynä vahvaan tunteeseen, kuten kuinka Santtu ilmaisee, että harmitti tosi paljon. Mutta mistä muusta? Voiko se olla vain se nöyrän totuudenmukainen asenne, että Santtu ei valehtele lukijalle olleensa tekemässä vaikka mitä hienoa hevosen kanssa, vaan myöntää, että nyt ei enää oikeastaan edes uskalla, ja että ei tiedä, mitä maastakäsittely on? Pikkujutut, kuten artikkelien käyttö, vaikuttavat toki hieman. On se Eira ja sellanen Herman, se punainen loimi ja se kerta silloin kun Santtu ei uskalla ratsastaa. En saa tästä ilmiöstä kunnolla kiinni vielä, mutta kyllä minä sen vielä löydän!

      Tätä lukiessa tosiaan tulee sääli Santtua. Voi kun se on niin herttainen pikkupoika, että sen polkua haluaisi vähän siloitella, vaikka en mikään huolenpitäjä persoonaltani olekaan. Mutta kun Santtu on raukka niin viaton ja kiltti, että kyllä hänen jos jonkun pitäisi saada omalla hevosellaan ratsastaa ja edes vähän nauttia siitä. Ongelmilla on nimittäin tapana kasvaa, niin kuin Santtukin tietää. Ja ne kasvavat vielä tästäkin, ellei hän pääse niiden yli. (Ja ai kuinka tarinallisesti onkaan kiehtovaa, kun ongelmista tulee Ongelmia ja Santtu ei heti selviydykään kaikesta itse niin kuin tyypillinen virtuaalihepan omistava hahmo.)

      Loppu on kuitenkin toiveikas. Santtu ei vello suruissaan oikeastaan ikinä ja hän on selkeästi sellainen tarkkailijatyyppi, joka paitsi havaitsee asioita, myös painaa niitä mieleensä. Mä luulen, että koirista voi tulla tärkeäkin yhdistävä tekijä Santun ja muiden välille. Monella kuitenkin on koira, ja moni jaksaa niistä jaaritellakin. Ja vielä kun kaikki koirat sattuvat olemaan niin mukavia — mitä nyt Jerusalem joskus räksyttää tyhjän takia.

  • #4000 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Tiivistelmä kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta
    Fifin kertomaa

    Maailman paras poni

    Olen minä ihan hyvin kotiutunut, vaikka onhan siellä ihan erilaista kuin edellisessä kodissani. Kuten vaikka ne ihan eriskummalliset laumat. En oikein ymmärrä miten ne toimivat, kun kaikilla tuntuu olevan ihan oma näkemys lauman tärkeysjärjestyksestä. Minun laumaani taitaakin kuulua vain yksi lajitoveri, vaikka ei hän kyllä yhtään sellaiselta näytä. Niin eriskummallisen mallinen hän on! Kovin erikoinenkin, ja niin on hänen ihmisensä myös. Kuka kumma haluaa pitää sellaisia riepuja päällään, ja miksi ihmeessä hänelle niitä hankitaan? En minä vaan ymmärrä, vähän kun taivaalta tulee vettä tai tuuli puhaltaa hän ilmestyy pihalle riepu päällään eikä näytä olevan ollenkaan pahoillaan asiasta. Minä tietysti ystävällisenä autan häntä pääsemään siitä eroon, onhan se vähintä mitä voin tehdä näin uutena tulokkaana.

    Tämä lajitoveri, joka kertoi että häntä kutsutaan Ampaksi, sanoi myös ettei siellä ole sellaisia isoja laumoja kuin minulla aikaisemmin. Siellä jokainen on vähän omissa oloissaan, ettei tule kiistaa. Ihan kummallista touhua! Mitä sitten vaikka tulisikin, sillähän se selviää kun asiat puhuu halki. Vaikka sitten välillä pitäisikin vähän näyttää kaviota, ettei muut ala hyppimään silmille. Pöh, sanon minä. Ihmisiä ne kiistat taitavat enemmän haitata kuin meitä. Niin ja sitten vielä ne pienen pienet tarhat! Eihän niissä ole mitään mielenkiintoista, senhän käveli läpi päivässä ja sillä selvä. Ennen asuin yöt ja päivät metsässä, niin isossa paikassa ettei aitoja nähnytkään vaikka kuinka olisi yrittänyt katsoa! Jokaisella oli tilaa liikkua vallan mainiosti ja vaikkei toimeen olisi tullutkaan niin ei ainakaan tarvinnut ihan kylki kyljessä olla.

    Näistä muista tovereistani en ole oikein ottanut vielä selkoa, hankalaahan se on kun aina on jokin aita tai muu este tiellä. Kyllä minä haluan kunnolla nähdä kenen kanssa juttelen. Makesta minä kyllä pidän. Hän vaikuttaa luotettavalta, ja näyttääkin melko tuttavalliselta. Vähän pieneksi hän on jäänyt, mutta eihän se ole hevosta kokoon katsominen vai miten se menikään. Ihan hirveän usein me emme ole ehtineet vielä jutella, mutta sanan siellä ja toisen täällä. Hän on selvästi täysjärkinenkin, sillä hänellä ei ole ollut sellaisia hepeniä päällä mitä Ampalla. Vaikka ei se Ampan touhu oudoimmasta päästä ole, ihan tässä pieni tovi sitten näin nimittäin yhden neideistä sellainen kasa niitä riepuja päällään että hiki tuli pelkästään katsoessa! Niitä oli päällekkäin taatusti ainakin tusina.

    Kaikista erikoisin asia siellä taitaa kuitenkin olla se ihminen, joka käy luonani lähes päivittäin. Minun ihmiseni hän taitaa olla, mutten ole vielä ottanut ihan selvää mitä hän minusta oikein haluaa. Ihan alkuun minusta oli hauskaa miten helposti pääsin juoksemaan häntä karkuun, vaikka tarha onkin kovin pieni. Vedin häntä nenästä joka kerta, ja olin ihan varma että hän luovuttaisi ennenpitkään. No, ei siinä ihan niin käynyt. Mokoma keksi, että minä rakastan ruokaa. Nyt hän taitaa kanniskella ympäriinsä joka paikkaan taskun täydeltä herkkuja, jotka maistuvat joka kerta erilaiselta. Ne ovat kovia ja rouskuteltavia, ihan syömiskelpoisia. En minä silti aina häntä helpolla päästä, vaan mietin tarkkaan ensin huvittaako minua lähteä hänen kanssaan taas sisälle. Usein minä kyllä lähden, olenhan minä hyväsydäminen. Ja usein hänellä on mukanaan minulle ihan uusi tuttava, joka on myös nelijalkainen ja hyvin karvainen. Koira se taitaa olla, ellen ihan väärässä ole. Niitä oli edellisessä kodissani myös, mutta täysin erinäköisiä. Emme ole vielä keksineet kieltä jota molemmat ymmärtäisimme, mutta välillä kisailemme hänen kanssaan tarhan reunaa pitkin ja katsomme kumpi on nopeampi.
    Minä tietysti, sillä olenhan maailman paras poni.

    Helpoksi tämä ihmiseni ei ole elämää tehnyt. Tuntuu, että hän tekee kaikesta kamalan vaikeaa, ja vaikka kuinka yrittäisin neuvoa aina hän ei kuuntele. Monta kertaa hän on laittanut satulan selkään, ja minä olen yrittänyt ihan nätisti huomauttaa luimistamalla tai jalkaa polkemalla, että nyt painaa ikävästi tai että nyt on väärässä kohdassa. Aina välillä hän tuntuu sen ymmärtävän, ja sitten siirtää satulaa, ja silloin minä seison kiltisti paikallani. Ei hän muuten opi. Vaan selkään hän ei silti uskaltanut moneen kertaan, vaikka kuinka kävimme kentällä kääntymässä.

    Onpas muuten hassu sekin, se kenttä siis. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kiertää pienessä tilassa kehää, kun ihan lähellä on valtava metsä jota lähteä tutkimaan?

    Muutaman kerran jaksoin hänen mukanaan kävellä tai vain seisoskella, mutta aika nopeasti se alkoi kyllästyttää. Saatoin välillä rynniä hänen ohitseen tai pysähdellä itsepäisesti, ja taisi hän lopulta sitten ymmärtääkin mistä kiikastaa. Sen ensimmäisen kerran kun hän nousi satulaan istumaan en millään malttanut pysyä paikallani, vaan lähdin heti näyttämään miten taitava olenkaan. Ei minua tarvitse pyytääkään kun liikun jo! Mutta hän ei tainnut ilahtua siitä yhtä paljon, sillä niin nopeasti hän veti suustani. Taisin minä kierroksen verran testata mitä hän sillä tarkoitti, ja sitten pysähdyin. Ja tietysti pysähtyessäni vedin pääni alas, sillä ei se ole kovinkaan kivaa että suusta vedetään kokoajan. En osannut odottaa että hän tulisi sieltä alas kuperkeikalla suoraan eteeni, ja olin siitä ihan niin yllättynyt että jäin vain tuijottamaan häntä. Ja hän alkoi nauraa! Ihan kummallinen otus tämä ihmiseni, mutta oikeastaan ihan hauska tapaus.

    Sen jälkeen hän ei ole enää empinyt selkään noustessa. En minä siitä välttämättä nauti että joudun kävelemään ympäri sitä pientä kehää hän selässäni, mutta hän on oikeastaan aika rauhallinen liikkeissään. Hän ei ole enää vetänyt – ainakaan liian paljoa – ohjista tai kertaakaan potkinut minua kylkiin, sillä sellaisiakin ihmisiä näkee. Hän juttelee minulle, mutta en minä useinkaan jaksa keskittyä siihen. Eikä häntä taida haitata, kunhan vain juttelee. Odotan vielä pääseväni uudelleen metsään, sillä nyt emme ole hetkeen siellä käyneet. Sen sijaan ihmiseni on rohkaistunut tarpeeksi, että voin mennä nopeamminkin. Minusta olisi hurjan hauskaa töltätä oikein lujaa, mutta ihmiseni ei taida tietää miten se toimii, sillä hän alkaa hirveästi aina pomppia selässäni kun tarjoan sitä. Kävelyä ja hölköttelyä teemme jo ihan päivittäin, ja kerran hän halusi laukkaa, ja minähän taitavana näytin miten laukataan! Minusta oli niin kivaa vähän kaahailla että innostuin loikkimaankin, ehkä kerran. Tai kaksi. Tai ehkä vähän enemmänkin, sillä yhtäkkiä olinkin kentän toisesta päästä loikkinut toiseen, ja ihmiseni oli jäänyt jonnekin matkalle. Siispä päätin loikkia vähän lisää, ihan vain riehumisen ilosta.

    Kaikin puolin minun on oikeastaan ihan hyvä olla. Ihmiseni viettää paljon aikaa kanssani, ja hän pitää huolen että olen varmasti aina puhdas. Vaikka en minä siitä niin välitä, mutta hän etsii aina kaikki kutiavat kohdat ja rapsuttaa niitä niin hyvin, että minun on ihan pakko rapsuttaa häntä takaisin kiitoksena. Kavereitakin riittää, nyt kun ihmiseni uskaltaa lähteä kentälle valoisaan aikaan niin että muitakin ratsukoita on liikkeellä. Yhtä tammaa minä olen katsellut jo tovin, hänellä on kaunis ja kiiltävä ruskea karva ja pitkä musta tukka. Häneen haluaisin tutustua paremmin, mutta hänen ihmisensä ei taida olla usein samaan aikaan paikalla kuin minun ihmiseni. Mutta ei se mitään, kyllä minä vielä joskus pääsen hänet hurmaamaan! Sillä olenhan minä aivan valloittava, minusta on ihan mahdoton olla pitämättä.

    • #4001 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Olipas ihastuttava tarina! Pari kertaa hymähdin, kun oli niin hauskasti kerrottu kuinka Fifi ei odottanut Santun tulevan kuperkeikalla eteensä. Ja varsinkin mielikuva ponista pomppimassa ympäri kenttää, kun ratsastaja jäi jossain välissä jälkeen. Hyvin tehty yhteenveto, josta selvii, että vihdoin Santtu on uskaltanut sinne selkään ja vieläpä useamman kerran, vaikka onkin tullut sieltä vauhdilla alas.

    • #4024 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      (Mä kysyin ihan luvan antaa myös kritiikkiä.)

      Mulla on kaksi turn-offia hevosen näkökulmasta kirjoitetuissa tarinoissa. Eka on se, että hevonen ei tiedä mistään mitään (”Ihmiseni laittoi minulle suuhun rautaiset kapineet” — jumaliste koni, se tehdään sulle joka päivä, opi jo että ne on kuolaimet!!) ja toinen on se, että se että se puhuu itsestään kuin ihminen puhuisi (”Arabianhevosena tiedän arvoni: tuollaisten karvaisten shettisten lähestyessä uhkailen potkimisella vain nostamalla takajalkaani” -> paremmin: ”Minähän olen kuitenkin prinsessa! [Ei tiedä rotuaan.] Tuollaisille karvaisille kääpiöille minä tein heti selväksi [se puhuu, eleet ovat sen kieli] että lähelle ei ole tulemista!”) Se, mikä mua tässä vähäsen häiritsi, oli jälkimmäinen. Se ihmismäinen olo tulee sellaisista ilmaisuista kuin ”rynnivänsä hänen ohitseen”. Eihän hevonen kai niin ajattele tekevänsä, vaan sen mielenkiinto vain loppuu tai muualla on kiinnostavampaa, ja sitten se menee. Tai ei kai hevonen tunne ”tarjoavansa” tölttiä, vaan se tekee sen koska käsketään, tai koska sitä sattuu huvittamaan? Tai ehkä joku supermiellyttämishaluinen voisi: se ei tiedä, mitä pitää tehdä, mutta kaikkensa yrittää, jotta arvaisi oikein, eli ikään kuin ”tarjoaa” eri vaihtoehtoja. (Ihmiselle tyypillistähän on ”tarjota” puheenaihetta.) Näitä oli jotenkin monta, ja sanoinkin etukäteen että tälle tarinalle olisi kivaa tehdä Hermanit, koska makeover ei paljoa vaatisi ja samalla tulisi harjoiteltua monipuolisia ilmaisuja. 😀

      Ja miksi tätä sitten kannattaisi lähteä muokkaamaan muun kuin harjoituksen takia on se, että tässä on triljoona kertaa enemmän hyviä kuin huonoja juttuja! Niin kuin Tiituskin sanoi, tämän herättävät mielikuvat ovat ponimaisen hilpeitä ja ne tekisi mieli ihan piirtää todeksi. Samalla tämä vie juonta eteenpäin. Olen odottanut, että Santtu pääsisi ratsastamaan ja rentoutuisi, ja tässä käy molemmat. Ei tarvittu kuin tuiskahdus nokilleen, jotta hän konkreettisesti näkisi, ettei siihen kuole. Lisäksi tämä valottaa Fifin sisäistä maailmaa. Tähän asti olen vähän ajatellut, että se on aika rölli luonteeltaan, mutta oikeastaan se onkin tosi lempeä: se ei vain aina jaksa keskittyä kauhean pitkään, eikä sitä aina edes kiinnosta. Esimerkiksi mielikuva siitä, kuinka Fifi tölttää hevosenhymy huulillaan ja silkasta ilosta, on kaikkea muuta kuin röllimäinen. Ja kun se on niin kauhean itsetietoinen ja -riittoinen tuossa lopussa. :DD Kun tätä lukee aivojen kritiikkiosa mutella tai vaikka vain hiljaisella, niin tämän kanssahan viihtyisi vaikka kuinka. Kun on kuitenkin olemassa sellaisiakin tekstejä, jotka ovat periaatteessa just eikä melkein mun mieltymysten mukaisia, mutta silti jostain tuntemattomasta syystä tappavan tylsiä.

  • #4232 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Se aamu kun Fifi karkasi

    Mä nousen yleensä aika aikaisin sängystä, lomallakin. Kello herättää viimeistään yhdeksältä, mutta aika usein mä olen jo siihen mennessä syönyt aamupalan ja lähdössä Kaapon kanssa lenkille. Nyt en kuitenkaan ollut vielä ehtinyt herätä kun kello pärähti soimaan.

    Tai, ei se ollutkaan herätyskello. Jokin kyllä soi silti. Räpyttelin silmiäni vimmatusti saadakseni unenrippeet katoamaan ja kurotin yöpöydällä metelöivään kännykkään. Kaapo huokaisi oikein syvään ja äänekkäästi sänkyni jalkopäässä, heilautti kertaalleen karvaista häntäänsä ja painoi silmänsä taas kiinni.
    “H-haloo?” vastasin puhelimeen unesta paksulla äänellä, jota sain köhäistä tasoittumaan.
    “No Tiitus Hellevaara täältä Hopiavuoresta huomenta, sellasta soittelisin että tuo sun ponisi on karannut.”

    Katselin tovin huoneeni kattoa puhelin yhä korvallani, ilman että tiedostin oikein mitä siellä puhuva ääni oli juuri sanonut.
    “Haloo?” ääni kysyi hetken kuluttua.
    “Ai”, havahduin ja pomppasin istumaan. “Siis miten karannut?” Ei se tainnutkaan olla enää unta. Sydän alkoi hakkaamaan ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti, osittain varmaan siksi että nousin niin nopeasti ylös ja osittain siksi että Fifi oli karannut.
    “Joo, tuolla se menee. Se oli aamulla vastassa kun tulin talliin ja päätti rynniä siinä samalla ulos. Siis kaikki on kunnossa”, Tiitus huomasi kertoa, joka taisi rauhoittaa kiihtynyttä sykettäni. “Se ei vaan anna kiinni, niin ehtisitköhän sä tulla avuksi?”

    Mä en ole varmaan koskaan ennen pukeutunut niin nopeasti ihan ulkovaatteita myöten.

    “Äiti”, suhahdin vanhempieni makuuhuoneen ovenraosta. Olin vetänyt jo kengätkin jalkaan ennenkuin tajusin, etten tiennyt miten lähtisin liikkeelle. “Mä tarviin kyydin tallille.”’
    Äiti käänsi kylkeään.
    “Äiti”, toistin uudelleen, vähän lujempaa. Äiti kohotti tyynystä päätään, hiukset joka suuntaan sojottaen. Hän päästi nyreän ja rosoisen äänen, ja laski takaraivonsa takaisin tyynyyn.
    “Mä lähden”, isä ilmoitti ja nousi ylös.

    “Eikö sulla ollut yövuoro eilen?” kysyin vähän vaivautuneena kun isä siirtyi auton rattiin. Onneksi nyt on ollut sulaa ettei auto ollut ihan syväjäässä.
    “Oli, mutta älä siitä huoli”, isä vastasi hymyillen. Hän näytti väsyneeltä. Tiesin, että hän oli tullut kotiin vasta joskus aamuyöllä, mutten sanonut asiasta sen enempää.
    “Kiitos kun lähdit viemään.”
    “Tottakai. Kerrohan, että miksi me ollaan menossa sinne näin aikaisin?”

    Isän ilme oli näkemisen arvoinen kun kerroin, että mulle oli juuri soitettu ja kerrottu että Fifi oli karkuteillä.
    “Jos se juoksee auton alle”, vinkaisin kertomukseni loputtua. Olin ehtinyt pääni sisällä miettiä jo ainakin sata toinen toistaan kamalampaa näkyä, kun me saavuttaisiin tallille. Fifi makaa maassa jalka poikki kun se on yrittänyt hypätä aidan yli, Fifi jääneenä auton alle, Fifi sotkeutunut sähkölankaan, Fifi päässyt jonkin ilkeän hevosen tarhaan ja potkittu ihan rikki, Fifi hävineenä metsään niin ettei sitä ikinä enää löydy, Fifi-…
    “Eiköhän siellä osata hevosia sen verran käsitellä että katsovat, ettei niin käy”, isän rohkaiseva ääni keskeytti ahdistavien ajatuksieni juoksun, ja uskalsin vetää syvään henkeä. Se on ihan totta, kyllä siellä osattaisiin. Turhaan huolehdin. Ainakin toivottavasti…

    Kun isä käänsi auton tallin pihaan vievälle tielle hyppäsin kyydistä pois jo ennen kuin isä ennätti pysäyttää sen. Olin valmis juoksemaan kuolinpaikalle, varauduin näkemään kullanhohtoisen ponini verilammikon keskellä, sanoin jo mielessäni sille viimeisiä hyvästejä, kun.. Kun mua vastaan kävelikin Noa Fifi narun päässä, ja nolostuneen näköinen Tiitus.
    “Huomenta”, Noa virkkoi ja pysäytti Fifin tallin eteen. Hetken verran olin ihan varma että voisin vaikka alkaa itkemään, niin kamalan helpottunut mä olin. Onneksi en kuitenkaan ruvennut, koska se olisi ollut kuitenkin aika noloa.
    “Joo, huomenta.. Mä taisin vähän hätäillä, pahoittelen että jouduitte tulemaan tänne turhaan”, Tiitus katsoi mua ja isää vuoronperään, ja hän näytti vähän etäisesti siltä, miltä Kaapo näyttää tietäessään tehneensä jotain väärää.

    Isä katsoi hämillään ensin Fifiä, sitten Noaa, Tiitusta, ja lopulta mua.
    ”Ei tässä hätää, hyvä että kaikki on kunnossa”, hän totesi sitten, enemmän kysyvän kuuloisena kuin mitään muuta.
    ”Joo”, varmistin ja kävelin vihdoin ottamaan ponini Noan käsistä. Fifi höristi pieniä pörröisiä korviaan paksun harjansa seasta, ja sen turpa oli samantien takkini taskuissa kiinni herkkujen toivossa. Työnsin sen varovasti kuitenkin pois, sillä nyt se ei ansainnut palkintoa.
    ”Noh, hyvä sitten. Aikani mä yritin sitä kiinni ottaa, mutta se nyt vaan päätti ettei käy. Noa sattui paikalle auttamaan ihan muutama minuutti sitten, olin juuri soittamassa että tilanne ohi, mutta..” Tiitus viittoi kädellään epämääräisesti ympärilleen, kai koittaessaan kertoa että me nyt vaan satuimme paikalle ennen sitä.
    Noa katseli Tiitusta pää vähän kallellaan ja veikeä hymy huulillaan.
    ”Eetuako ei voinut pyytää?” hän kysyi huvittuneen kuuloisena. Tiitus pudisti päätään melkein kärsivän näköisenä.
    ”Ei, parempi ettei tiedä. Onneksi tänään se on myöhässä, kerrankin kävi tuuri. Vie Santtu se sisälle ennenkuin-..”
    Tiitus vaikeni, sillä Eetun asunnon suunnalta alkoi kuulua askelia. Noan hymy vain levisi ja Tiitus näytti niin raukalta, että munkin alkoi käydä sääliksi.

    ”Santtu, mä odotan autossa”, isä päätti liueta vähin äänin paikalta, ja hän toivotti Noalle sekä Tiitukselle hyvää päivänjatkoa sekä kohotti vielä mennessään Eetulle tervehdyksesi kättään. Noa taputti Tiitusta olalle ja lähti talsimaan taloa kohti, kun Eetu puolestaan näytti kaikin puolin hämmästyneeltä. En tiedä mitä se ja Tiitus jäivät pihalle juttelemaan, ehkä Tiitus keksi jonkin tosi hyvän valeen, tai sitten kertoi totuuden. Oli miten oli, mulle riitti että mun poni oli kunnossa. Talutin Fifin takaisin sen karsinaan ja sidoin sen narun kiinni vetosolmulla kalteriin sillä välin, kun tunnustelin sen kauttaaltaan käsin läpi. En löytänyt haavoja tai turvotuksia tai muutakaan normaalista poikkeavaa, joten huokaisin helpotuksesta.
    ”Ei noin saa säikytellä”, toruin Fifiä äänensävyllä, jota en itsekään uskonut. Rapsuttelin hetken sen karvaista kaulaa ennenkuin vapautin sen karsinaansa ja varmistin että salpa meni kunnolla kiinni. Tiituksella oli kai jäänyt heinien jako kesken Fifin takia, mutten uskaltanut mennä koskemaan, kun en tiennyt miten paljon kenellekin annetaan.

    Puikahdin takaisin ulos ovenraosta juuri parahiksi, sillä Eetu ja Tiitus olivat siirtymässä takaisin aamutallin tekoon.
    ”Oliko se iha kunnosa? Pitää sen karsinan ovi ja lukot tarkastaa, jos niissä on jotaki vikaa”, Eetu kysyi ennenkuin ennätin luistaa paikalta kokonaan. Joko hän oli arvannut mitä oli käynyt, tai Tiitus kertoi.
    ”Joo, oli kunnossa. Mä koitin kanssa katsoa enkä nähny siinä mitään, mutta en sitten tiedä..” selitin, parhaani tehden etten vaikuttaisi yhtä kiusaantuneelta kuin musta äkkiä tuntui. Fifistä oli aiheutunut vaivaa ja huolta, joten kai mua nyt jotenkin pidettiin huonona omistajana? Etten osannut kouluttaa poniani? Enhän mä kyllä oikein osannutkaan..
    ”No hyvä sitte”, Eetu hengähti sen kuuloisena, että seuraavaksi hän pahoittelisi että niin kävi.
    ”Jep”, kiirehdin sanomaan. ”Sori kun näin kävi, sillä on varmaan ollut vähän tylsää tai jotain. Kun mä en oo kerennyt käymään nyt niin usein koulun takia. Mutta toivottavasti se ei enää tee noin uudelleen”, hymyilin vähän ja toivoin ettei se kuulostanut syytökseltä, että siellä hevoset eivät saaneet olla tarpeeksi pihalla tai ettei niille ollut virikkeitä tai jotain, koska en mä tarkoittanut sitä ollenkaan niin. Onneksi Eetu vastasi siihen myös hymyillen.
    ”Eihän se sun syy oo, tämmöstä sattuu. Sille vois koittaha värkätä jotain virikkeitä ihan karsinaanki, niin viihtyski sitte paremmi.”
    ”Joo”, nyökkäsin ja otin jo askeleen isän autoa kohti, jonka hän oli laittanut päälle selvästi merkiksi, että nyt olisi aika lähteä. ”Mutta mä lähden nyt. Heippa”, sanoin ja puolijuosten kiirehdin autoon. Isä lähti ajamaan takasin kotia kohti, ja mä saatoin hyvillä mielin rentoutua takapenkille, sillä mä olisin oman ponin omistaja vielä ainakin vähän pidempään.

    • #4235 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Fifi on muodostunut mun mielessä ainakin jo ihan mahtava ponipersoona ja siitä on aina hauska lukea 😀 Mutta olisi kyllä varmasti hirveä herätys, jos joku soittaisi että hevonen tai ylipäänsä lemmikki on karannut. Itselläkin varmasti alkaisi uhkakuvat vilisemään silmissä, mutta onneksi lopulta Santtu selvisi säikähdyksellä. Onneksi karkaaminen todellisuudessa oli vähän vähemmän dramaattinen ja ihanan realistinen. Fifi vaikuttaa kyllä aika kelmiltä ponilta, jolla on jekkuja takataskussa.

      Vaikka tarina keskittyykin Fifin karkureissuun, niin kyllä siitä huomaa sen, kuinka Santtu on jo kasvanut hevosenomistajana. Hän käsittelee poniaan jo paljon luontevammin kuin aikaisemmin, eikä vaikuta jännittävän sitä oikeastaan enää ollenkaan talutellessaan. Toki se nolottaa, että poni aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, mutta siitäkin Santtu saa juteltua Eetun kanssa. Ehkä Santtu on huomannut, että tallilta tosiaan saa hyviä neuvoja tarvittaessa.

    • #4246 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Santtua. 🙁 Sen on hurjaa, kun oma lemmikki karkaa, mutta en mä sen järkytyksen suhteen Santtua niin sääli. Musta kauheampaa on se, että se ei saa tuntea edes kunnollista helpotusta Fifin ollessa sittenkin kunnossa. Sen sijaan se reppana murehtii, onko hän nyt huono hevosenomistaja, kun Fifistä on ollut vaivaa. Santtuhan vaikuttaa olevan oikein Eetun lähisukulainen tämän suhteen. 😀 Mua huvittaa mielikuva siitä, miten nämä kaksi olisivat yhdessä ihan kauhuissaan Fifin tapauksessa ja hokisivat toisilleen hysteerisiä lauseita. Toinen sanoisi olevansa maailman huonoin hevosenomistaja, toinen maailman huonoin isäntä!

      Toinen, mikä musta tuntuu pahalta, on se, miten yksin ja nöyrä Santtu on vanhempiensa kanssa. Äitiä ei oikein uskaltaisi häritä, vaikka on tosi kyseessä, ja isältäkin pitää varmistella, onko hänellä nyt aikaa. Kun olin lapsi, mulla oli pari kaveria, joilla kotona oli tuollaista, enkä käsittänyt sitä. Meillä on ollut niin erilaista.

      Noa on kuitenkin ollut Santun sankari jo useammassa tarinassa. Mutta Tiitus — pelkääkö se hölmö oikeasti, että Eetu syyttäisi tapauksesta ikinä jotakuta muuta kuin itseään? 😀

  • #4422 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin oma päiväkirja

    Santulla on Fifin kaapissa vihko, johon hän aina kirjoittaa tallilla käytyään Fifin kuulumisia. Se on hyvä tapa seurata millaisella tuulella poni on normaalisti, ja millaista liikuntaa se on saanut. Siihen Santtu myös kirjaa kaiken tärkeän, kuten normaalista poikkeavan ruokahalun, mahdolliset ruhjeet sekä Fifin ruumiinlämmön, jonka hän mittaa aina ensimmäisenä.

    Ihan joka päivä Santtu ei tallille ehdi koulun vuoksi, vaikka hän parhaansa yrittääkin. Onneksi Fifi pääsee olemaan paljon ulkona ja että sillä on tarhakaveri. Muuten se varmaan tylsistyisi niin kovasti, että se keksisi vaikka mitä kepposia. Siitä huolimatta Santtu lisäsi varmuuden vuoksi Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun huomautuksen, ”alasalpa aina kiinni yöksi!”.

    Nyt Santtu on päässyt tallille kuitenkin joka päivä joululoman alettua, ja kulunut viikko näyttää vihossa tältä:

    21.12.2019
    37,6
    Mentiin kentällä n. 40min. Oli aika paljon energiaa, ei olisi malttanut kävellä. Pukitteli pari kertaa, muttei pahasti. Huono sää, kavioihin jäi paakkuja tilsat.

    22.12.2019
    37,7
    Oltiin ensin kentällä n. 20min, sitten lähdettiin maastoon Kaapon kanssa. Oli valoisaa niin uskallettiin ottaa laukkaakin suoralla. Oli tosi hyvällä tuulella, antoi tarhassakin kiltisti kiinni 🙂

    23.12.2019
    37,5
    Maneesissa kun ulkona on niin kurjaa. Fifi tykkää enemmän olla ulkona mutta meni silti hyvin. Harjoiteltiin tölttiä. En osaa oikein pyytää sitä, mutta kehun paljon kun Fifi itse ehdottaa sitä. Päästiin kokonainen kierros! Heli tuli Inkan kanssa n. 30min jälkeen myös maneesiin, lopetettiin aika pian sen jälkeen.

    24.12.2019
    37,7
    Hyvää joulua! 🙂
    Fifi sai tänään joululahjaksi uuden pehmustetun riimun. Ja paljon porkkanaa. Lähdettiin talliporukalla maastoon, oli kivaa! Oli reipas ja innostui ravista paljon. Pukitti ja sai minut tiputettuakin 😀 Ei onneksi sattunut ja jäi viereen vain seisomaan. Loppumatka sujui hyvin.

    25.12.2019
    37,8
    Tulin niin aikaisin ettei tallilla ollut vielä paljoa väkeä. Kävin tekemässä maneesiin alla olevan puomiradan.
    [Kuva]

    Se meni ihan hyvin, vaikka horjuinkin välillä. Pitää harjoitella kevyttä istuntaa tai mennä vaikka ilman satulaa. Ehkä sitten kun on paljon lunta niin ei satu vaikka tippuisikin 😀

    26.12.2019
    37,8
    Poni oli taas aika ärsyttävä. Ei antanut tarhasta ensin kiinni niin jouduin pyytämään Camillaa avuksi. Hoitaessa oli normaali, mutta kentällä halusi vaan pysähdellä. Kiukutteli kun pyysin eteenpäin eikä halunnut tehdä oikein mitään. Mentiin vain puolituntia.

    27.12.2019
    38,0 !
    Ehkä lämpöä? Syö normaalisti, mutta juotin lämmintä vettä varmuuden vuoksi. Muutenkin ihan normaalin oloinen, mutta päätin antaa tänään vapaapäivän. Ehkä kiukutteli eilen jos on kipeä? Harjasin kuitenkin huolella ja puhdistin kaikki varusteet.

    28.12.2019
    37,8
    Ei taida ole kipeä, syö ja juo hyvin. On taas pureskellut karsinan seiniä. Mentiin taas maneesiin, tehtiin paljon siirtymisiä ja pysähdyksiä. Peruuttaa ei suostunut. Oli loppua kohti tosi hyvin kuulolla ja reagoi pieniinkin apuihin!

    29.12.2019
    37,9
    Rikkoi taas yhden loimen. On niin karvainen että täytyy loimittaa kun hikoilee ratsastuksen aikana, mutta kohta kaikki on rikki. Klippaus?
    Käytiin maastossa kävelemässä ja ravailemassa Kaapo mukana. Vastaan tuli lenkkeilijä joka ilahtui paljon päästessään silittämään Fifiä. Onneksi se on kiltti ja tykkää rapsuttelusta 🙂 Kaapo oli vähän kateellinen.

    30.12.2019
    37,7
    Juoksutin tänään liinassa riimu päässä niin saa taukoa kuolaimista ja satulasta. Oltiin kentällä ja poni irroitteli ihan kunnolla. Laukassa varsinkin tykkäsi pukitella 😀 Harmi että Make myydään, niitä olisi voinut vaikka irtohypyttää kaksin.

    31.12.2019
    37,8
    Käytiin Eiran ja Uunon kanssa maastossa. Eiran kanssa olen jutellut tallilla varmaan eniten ja se on ihan kiva. Se tietää paljon maastoreittejä niin käytiin kävelemässä meille Fifin kanssa uusi reitti. Sovittiin että lähdetään uudelleenkin joku kerta! 🙂

    • #4429 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu on niin tunnollinen! Ja sellaisena niin mielettömän uskottava!! Mun äiti kasvattaa koiria, ja Santun kaltaisia pakkaavat olla ne uudet nuoret koiranomistajat, jotka hakevat äitiltä ekan koiransa. Ne kyselevät kaikkea, vahtivat koiriensa pikku aivastuksia ja röyhtäisyjä tarkasti ja huolestuvat herkästi. Sitten ne soittavat apua, vaikka muutaman vuoden kokemuksen jälkeen eivät enää tarvitsisi. Ja se on aivan sairaan hyvä asia. Mun äitikin sanoo aina, että ne huolestuneet soittelijat eivät häiritse yhtään, vaan ovat ihania. Kun ne ovat aluksi vähän liiankin huolissaan, niistä tulee sellainen olo, että koira on nyt rakastavassa ja oikeassa kodissa ja tilanne rauhoittuu kyllä sitten vuoden tai parin päästä. Santusta tulee samanlainen fiilis nyt. Vaikka hänen poninhankintansa ei mennyt ihan oppikirjan mukaan, kyllä hän on juuri nyt valmis aloittelevaksi poninomistajaksi, joka hän on. Ja niin kuin ekan koirankin kanssa, tilanne rauhoittuu lopulta. Sitten kaikki on (toivottavasti) ihanaa, edes välillä, ennen kuin draaman kaaren mukaan täytyy tapahtua uutta ettei tule tylsää. 😀 Santun kehityskertomus on kyllä ihana.

      Santun rohkaistuminen hevosineen tapahtuu myös just Le Minulle sopivaan tahtiin. Aluksi olin jopa huolissani, kun tuntui ettei edistystä tapahdu. Pääseeköhän lie penikka hevosensa selkään ennen kuin kyllästyt kirjoittamaan? Onneksi pääsi. Nyt Santtu ei enää pikku kommelluksista hätkähdä. Samalla musta on suloista, miten taidot eivät ehkä kasva ihan yhtä kiihtyvästi kuin rohkeus. Poni ei aina anna kiinni vieläkään, mutta Santtu pyytää ja saa apua. Santtu ei osaa pyytää tölttiä, mutta on silti oppinut selviytymään niin, että saa sitä aikaan ponillaan siitä huolimatta. Niin sitä kasvetaan yhteen. Tölttiasiassa ei taida auttajiakaan olla omasta takaa, ellei jollain hahmoista ole salattua issikkamenneisyyttä? Minun hahmoni, metsissä kasvaneita kun ovat Oskaria lukuun ottamatta, ovat nimittäin nähneet elämässään vain erilaisia ravihevosia, työhevosia ja kotikutoisia puoliveriristeytyksiä, joiden eksoottisin askellaji on epäpuhdas peitsaava ravi… Mutta vielä Santun taitoihin ja rohkeuteen palatakseni, niin rakastan noita vähän lapsekkaita ei sattunut -toteamuksia ja arvioita. :DD

      Sanniin verrattunahan Santtu on ihan sai-raan lapsellinen muutenkin, vaikka on vähäsen samaa ikäluokkaa, mutta niinpä on Eirakin lapsellinen. Santun myötä olenkin ajatellut vähän sitä, mikä oikeasti on lapsellisuutta ja mitä pidetään lapsellisena. Veikkaanpa, että jollain absoluuttisella mittarilla Sanni olisi se lapsellisempi.. 😀 Ainakin Santun positiivisuus ja hyvä sydän paistaa teksteistä. Santtu on sitä 16-vuotiaiden rotua, jonka minä tunnen hyvin. Hän on sellainen kiltti ja vähän ujo kuin suurin osa oppilaistani. Tuttuuden takiakin taidan pitää häntä realistisena. Hän voisi olla kasvanut Otsonmäellä uskottavammin kuin moni muu.

      Voi vitsit miten pitää päästä kirjoittamaan Eiran ja Santun sosialisoimisesta. En ole vielä kovistellut Eiraa ja kysynyt, osaako se olla kunnolla Santun kanssa vai ei, mutta ilmeisesti osaa. Jotenkin en vain kehtaa ottaa konetta esiin näin porukoilla ollessani, kun meitä on täällä ihan hirveän paljon ja aina on joku muukin vaatimassa huomiota. 🙁 Aikaa olisi kyllä, kun ottaisin sitä. 😀

  • #4814 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Tää on ollut mulla viimeistelemättömänä jo vaikka kuinka monta kuukautta. Aika saada se pois alta että voin siirtyä seuraavaan, vaikkei tämä ihan sitä ole mitä halusin 😀

    Kyllä mä opin vielä

    Meillä on mennyt Fifin kanssa hyvin. Vuodenvaihteen jälkeen kun koulu taas alkoi en ole päässyt tallille ihan joka päivä. Tiistaisin mulla on koulussa pitkä päivä, kun autan muita opiskelijoita matikkakerhossa. Se on vähänniinkuin sellainen kerho, jota pidetään koulun jälkeen kun tunnit ovat ohi. Sinne saa tulla kaikki opiskelijat jotka haluavat apua vaikka läksyjen tai tulevien kokeiden kanssa. Mä lupasin auttaa, kun mä oon meidän luokan luotto-oppilas, ja opettajakin pyysi. Yleensä siellä on aina joku, mutta jos ei niin ehdin sitten itse tekemään läksyt sillä aikaa. Sitten kotona pitää viedä Kaapo lenkille enkä enää kerkeä tallille, niin tiistai on sitten Fifin vapaapäivä. Muuten yritän aina käydä. Fifi on sellainen, että se tarvitsee paljon tekemistä. Sen oon huomannut, koska se on aina sitten vapaan jälkeen ihan mahdoton.

    Sen kanssa ei voi myöskään tehdä samaa juttua monta kertaa peräkkäin. Mä luulen, että Fifi on vaan tosi fiksu, ja siksi se kyllästyy niin helposti. Maastossa se tykkää olla, mutta ei me kahta päivää enempää voida sinne mennä, ainakaan vaan kävelemään. Sitten Fifi on sitä mieltä että nyt pitää mennä lujaa tai ei mennä ollenkaan. Mutta kun talvi on ollut nyt aika kehno niin paljoa ei olla päästy menemään muuta kuin käyntiä maastossa, eikä oikein kentälläkään, niin sitten pitäisi olla maneesissa. Sinne Fifi ei tykkää mennä, vaikka se on ihan lähellä. Se laittaa jarrut päälle ja sitten mun täytyy houkutella ja lahjoa nameilla. Kun maneesiin on päästy niin sitten Fifi on taas ihan hyvillä mielin, tai tottakai riippuu päivästä, mutta että sitä ei kai ainakaan paljoa haittaa olla siellä sisällä.

    Fifin karsinan seinät on tosi syödyn näköiset. Sillä on öisin kai niin tylsää, että se sitten puree puuta. Se on yksi sellainen käytöshäiriö, ja se on aika kurjaa. Mä yritän keksiä aina sille jotain tekemistä yötä varten, ettei sen tarvisi sitten pitkästyä. Koitin kehitellä sille kaikenlaisia riippuvia naruleluja joihin solmin porkkanoita, ja se joutuisi sitten vähän kalastelemaan niitä, mutta en uskalla laittaa niitä enää kun se söi ne narut siinä samalla. Onneksi tajusin käyttää sellaista luonnollista juuttinarua, enkä mitään pakkaustavaraa… Sen jälkeen piilotin pari kertaa porkkanan palasia sen karsinan nurkkiin, mutta välillä se ei hoksannut niitä ollenkaan, enkä kyllä halua että se syö puruakaan. Eetu onneksi keksi ehdottaa, että sille voisi laittaa heinäverkon yöksi. Siinä on vähän enemmän tekemistä. Kesällä Fifi voisikin sitten tarhata yönkin yli jos se vaan Eetulle sopii. Pihatossahan Fifi aikaisemmin asui, niin se varmaan tykkäisi muuttaa siihen kunhan se valmistuu. Mä oon pari kertaa auttanut sen kanssa, mutta nyt on ollut niin kehnot säät ettei kukaan ole halunnut alkaa rakennushommiin.

    Mä ostin joulun jälkeen alennuksesta sellaisen hevoskirjan, jossa opetetaan ratsastuksen perusteita. Siinä on erilaisia tehtäviä joita voi harjoitella hevosensa kanssa, ja ne selitetään perusteellisesti kuvien kera. Mä yritän nyt Fifin kanssa opetella niitä juttuja sen kirjan läpi, niin että kehittyisin ratsastajana. Mä osaan katsoa kyllä oikean kevennyksen ja nostaa laukan kierroksen mukaisesti, mutta harjoitusravi on tosi hankalaa ja jalustimet multa tippuu kanssa helposti. Mutta jos mä vaan harjoittelen paljon niin enköhän mä opi. Varmaan Eirakin ehtii joskus neuvomaan että miten siinä ravissa voi istua pomppimatta niin paljon.

    Äiti ei ole käynyt katsomassa Fifiä kertaakaan sen jälkeen, kun se muutti Hopiavuoreen. Isä käy välillä taputtamassa sitä, ja kyseleekin miten meillä menee. Se on ihan kiva, vaikka kyllä mä pärjäisin vaikkei se kävisi ollenkaan. Kun ei Eirankaan vanhemmat, tai Hermanin, taida siellä käydä. Eiran sisko käy, mutta se on nyt jossain ulkomailla. Onhan mulla aina Kaapo mukana.

    • #4820 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä päätös. Joskus on se hetki, kun tarina täytyy päästää käsistään, vaikkei olisi tyytyväinen. Jos kirjoittaa romaania, on aikaa hioa, mutta jos kertoo hahmostaan ja hevosestaan reaaliajassa, eipä olekaan! Ainakin itse olen sitä sakkia, jolta menee motivaatio, jos jää liian kauaksi yhteen virtuaalihevostarinaan jumiin saamatta sitä julki, vaikka muita projekteja voinkin hioa vuosia.

      Mutta, olit tyytyväinen tai et, Santulla on oma äänensä tässäkin. Hän on herkempi ja herttaisempi kuin muut. Santtu on myös siitä jännä hahmo, että vaikka hän on toistaitoinen, häntä ei pidä kömpelönä tai torvena. Ennemminkin koen yhä sääliä siitä, että toiselle tuupataan vastuu hevosesta nuorena, vaikka taito ei ihan riitä. Samalla on ihastuttavaa seurata, miten Santtu yrittää etsiä tietoa ja löytääkin, vaikka sitten aleheppakirjasta. Fifille olisi voinut käydä niin tosi paljon huonomminkin!

      Laitetaan vielä +1 p. pihattoonkin. 😀

      • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten  Eetu Hopiavuori.
  • #4851 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Rikoskumppani

    Me tultiin joku aika sitten Fifin kanssa maneesista. Me saatiin olla siellä ihan yksin, tai no Kaapo oli mukana, mutta muuten. Varmaan kaikilla muilla on siihen aikaan tekemistä, yleensä talli on aika hiljainen siinä aamupäivällä. Fifille tuli ihan hiki, kun me tehtiin aika paljon ravissa juttuja. Mä yritän nyt opetella sitä harjoitusravia, kun kevennys multa jo sujuu hyvin. Vielä mä en osaa istua niin hyvin että pystyisin jatkamaan sitä pitkään, tai jos pitäisi hevosta ohjata samalla. Onneksi Fifi yleensä menee seinän vieressä kaikista mieluiten, ellei sillä ole sitten joku riehumispäivä. Kauaa se ei halua ravatakaan jos mä pompin tosi paljon, eikä se haittaa oikeastaan. En mäkään haluaisi että joku heiluu mun selässä niin paljoa. Se saa sitten aina tosi paljon herkkuja ratsastuksen jälkeen, mä kannan niitä aina taskussa mukana, että sille tulisi parempi mieli.

    Ensin mä olin oikeastaan innoissani kun Fifille tuli niin kuuma. Ajattelin, että me tehtiin nyt tosi hyvin töitä, kun heppakin hikosi. Sitten mä aloin miettimään, että jos se olikin Fifille liian rankkaa, että mä pyysin siltä liian paljon. Vaikka ei me oltu kuin vajaa tunti maneesissa, ja kävelin sen kanssa kuitenkin pitkät alku- ja loppukäynnit. Lopulta totesin, että sille tuli varmaan hiki vaan siksi, että on niin lämmin sää ja sillä on niin pitkä talvikarva. Jota se muuten tiputtelee ihan hirveesti joka paikkaan, mun pitää puhdistaa sen harjat joka päivä kunnolla kun muuten ne on niin karvojen peitossa. Laitoin sille sitten ihan ohuen loimen päälle, sen vaaleanvihreän, ettei sille kuitenkaan tulisi kylmä kun se meni takaisin tarhaan märkänä. Vaikka annoin sen kyllä hetken kuivua sisällä karsinassa kun hoidin varusteet pois.

    Mun ei vielä kuitenkaan tehnyt mieli lähteä tallilta. Mä aina jotenkin ajattelin, että hevosen omistajalla ei olisi aikaa oikeastaan muulle, kuin sille omalle hevoselle. Että siellä tallilla menisi koko päivä aamusta iltaan. Mutta ei mulla yleensä mene kolmea, neljää tuntia pidempään. Mä käyn ratsastamassa tai taluttelemassa Fifiä, tai jos en kerkeä niitä tekemään niin ainakin rapsuttelemassa ja hoitamassa. Vaikka se on kaikki tosi kivaa, ja mä olen oppinut paljon Fifistä. Esimerkiksi sen, että se haluaa aina mennä piehtaroimaan ratsastuksen jälkeen tarhaan. Ja että sillä on neljä paikkaa, mistä se tykkää että rapsutetaan, ja ne vaihtuu aina päivästä riippuen. Harjan alta, takajalkojen sisäpuolelta, siis siitä kintereen yläpuolelta, etujalkojen välistä ja hännäntyvestä. Silloin kun sen oikean paikan löytää oikeana päivänä niin Fifin ylähuuli menee heti tötterölle ja se alkaa kallistella päätään hassusti.

    Yleensä, jos mulla on tekemisen puutetta, mä siivoaisin meidän kaappia. Laittaisin tavarat uudelleen järjestykseen ja puhdistaisin varusteita, ja lukisin varmaan mitä kaikkea mä olen siihen vihkoon kirjoittanut, jossa lukee mitä kaikkea me ollaan Fifin kanssa tehty. Nyt se kaappi oli kuitenkin jo siisti ja varusteet hoidettu. Kotona ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä, läksytkin mä olen tehnyt jo valmiiksi.

    Mä tiedän kyllä että siellä henkilökunta siivoaa karsinat päivittäin. Aamulla, kun hepat on viety pihalle. Mutta eikai ketään haittaisi, jos mä siivoaisin sen uudelleen? Fifi oli kuitenkin hetken siellä ratsastusta ennen ja sen jälkeen, niin ehkä se ehti sotkea.. Hevosen omistamiseen sekin kuitenkin kuuluu, ja eihän se ole keneltäkään pois.. Varkaalta musta silti tuntui, kun hain kottikärryt ja talikon. Talli oli kyllä tyhjä, niin jos mä olisin tosi nopea vaan..

    Kääntelin aikani karsinan kuivikkeita ympäri talikolla kun etsin jotain, mihin aikaani kuluttaa. Ehti Fifi sinne pissata, mutta ne märät purut nostin heti ensimmäisenä pois. Siihen se sitten loppuikin, ja pian musta alkoi tuntua vaan tyhmältä kun kävelin karsinaa edestakaisin talikkoa heilutellen.
    ”Eikö se ollu puhdas?” Tiituksen ääni kysyi ihan jostain läheltä. Ensin mun sydän hyppäsi kurkkuun, ja sitten alkoi poskia kuumottaa nolostuksesta. Nyt se varmaan ajattelee, että mä en jotenkin arvosta sen työtä, tai pidän sitä huonona työntekijänä tai jotain.
    ”Ei, eikun oli, tai siis..” vilkaisin Tiitukseen lyhyesti, joka seisoi avonaisen karsinanoven kohdalla, kottikärryjen vieressä. Se näytti ihan normaalilta, vähän hämmentyneeltä vaan ehkä.
    ”Siis oli puhdas!” kiirehdin korjaamaan itseäni ja siirsin talikon vähitellen nojaamaan seinää vasten, vaikka kaduin sitä heti, koska nyt musta tuntui vielä tyhmemmältä seisoa siinä tumput suorina ja tuijottaa vaan.
    ”Okei, no hyvä”, Tiitus vastasi hymyillen. Hän näytti tyytyvän siihen, mutta silti mun teki mieli hirveästi selitellä.
    ”Mulla oli siis vaan tylsää, ja mä aattelin että mä vaan, mmm, kokeilisin. Kun musta tuntuu että, kun mä kuitenkin omistan Fifin enkä mä tee mitään näitä juttuja ja nekin kuuluu siihen ja, nii..”

    Tiitus kuunteli mua ihan ymmärtäväisen näköisenä ja nyökkäsi sitten. En kyllä tiedä ymmärsikö se oikeasti niin epämääräisestä selittelystä.
    ”Ei se haittaa, saahan niitä siivota. Kunhan vaan tiedät ettei sun tarvii, kyllä me ne hoidetaan niin hyvin kun voidaan. Piti vaan tarkistaa oliko se jäänyt ottamatta kunnolla tai jotain”, Tiitus sanoi sen kuuloisena, ettei se oikeasti pitänyt sitä mitenkään isona asiana.
    ”Joo”, vastasin kun en mitään parempaa enää keksinyt. Edelleen mua nolotti, vaikka samalla olin ihan helpottunut ettei Tiitus suuttunut tai pahoittanut mieltään tai mitään sellaista.

    ”Hei muuten”, kiirehdin sanomaan ennenkuin Tiituksella oli aikaa jatkaa matkaa.
    Me oltiin Eiran ja Hermanin kanssa eilen auttamassa pihaton rakentamisen kanssa, tai.. No, jotain me siellä tehtiin, vaikka en mä tiedä miten paljon meistä oli oikeasti hyötyä.
    ”Onko niitä muovisia ruokakuppeja lisää..? Niitä vihreitä”, utelin ihan mukamas muuten vain, ja pyörittelin talikolla karsinan puruja hajamielisesti katsomatta Tiitusta.
    ”Jaa”, hän äännähti mietteliäänä. ”Enpä muuten tiedä, mun mielestä niitä ei oo nyt ylimääräsiä. Pihattoon laitettiin ne vikat jotka just ostettiin.” Tiitus rapsutti leukaansa, eikä hän ainakaan äänensävyn perusteella kuulostanut yhtään epäilevältä.
    ”Mitennii? Onko Fifi rikkonut sen oman? Mä voin vaikka sanoa Eetulle että tarvii ostaa”, Tiitus lupautui. Ravistin nopeasti päätäni.
    ”Ei, ei se oo. Kunhan vaan, tota, mietin. Ihan muuten vaan. Jos vaikka tarvii joskus..” sepitin, ja uskoakseni se oli ihan tarpeeksi vakuuttavaa. Tiitus kai ainakin uskoi, sillä se nyökkäsi ja sanoi jotain, että voisihan hän vielä tarkistaa jos jostain löytyy. Sen jälkeen se sanoi moikat ja jatkoi matkaansa, ja mä huokaisin helpotuksesta.

    Lähdin palauttamaan talikkoa ja kottikärryjä niiden paikalle, kunhan ensin poikkesin lantalassa kippaamassa ne yhdet märät purut pois. Muuta siivottavaa Fifin karsinasta ei löytynyt, vaikka miten etsin. Vaikka sehän on kai hyvä vaan..
    Jos Tiitus vaikka löytäisi jostain sellaisen kupin, niin sen voisi laittaa pihattoon rikki menneen tilalle. Vaikka kai mäkin sellaisen voisin ostaa, eikai ne niin kalliita ole. Mutta ei se kyllä ihan reilulta tunnu. Jos Eira ei olisi kieltänyt niin mä olisin varmaan jo kertonut Eetulle. Tai vähintäänkin Noalle, joka olisi voinut sitten kertoa Eetulle. Mutta me kuitenkin käytettiin niitä koneitakin joita ei olisi saanut, niin mähän olen vaan Eiran rikoskumppani, ja sillä tavalla munkaan ei kai pitäisi sitten kertoa..

    Kiinnitin hihnan Kaapon pantaan ja kävelin tallin eteen odottamaan kyytiä kotiin. Kaapo katseli jonnekin tielle, ennenkuin se kääntyi katsomaan mua ja haukotteli. Ehkä se ei haitannut, tai ollut niin iso asia kuin mitä Eira väitti. Ehkä niitä olisi varastossa ja asia olisi sillä selvä…

    • #4859 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santun käsitys hevosen pitämisestä on varmaan aika yleinen kuvitelma! Varmaan heppakirjoissa tai jossain kuvataan omistajan siivoamia karsinoita, kun omistaja siivoamassa täysihoitotallilla on aina yleinen kuvio varsinkin nuoremman väen virtuaaliheppatarinoissakin. No kuuluuhan sellainenkin homma hevosenpitoon, siinä Santtu on ihan oikeassa! Mutta kuuluu imurointikin taloudenpitoon ja itse olen ulkoistanut senkin puoliksi robotti-imurille ja puoliksi siivoojalle. 😀 Mistä kukin haluaa maksaa elämäänsä helpottaakseen! Tämän karsinapaikkapäätöksen on tietenkin tehnyt Santun äiti ja isi.

      Myös se, miten Santtu pohtii hevosen viemää aikaa, on musta jotenkin tosi osuvaa. Heppakirjoissa annetaan ihan totta ymmärtää, että jos omistaa hevosen, ei saa koskaan enää edes nukkua tai istua alas syömään. Hevonen vie omistajansa kaiken ajan, vaikka se olisi täysihoitotallillakin. Ymmärrän tätä kautta Santun paineet: hänhän uskoo mitä heppakirjoissa sanotaan. Uskoin tietenkin itsekin kun olin suurin piirtein samassa vaiheessa kuin Santtu: lukenut kaikki heppakirjat ja vasta juuri päässyt soveltamaan niitä millään tasolla käytäntöön. Nyt aikuisena ajatus on tietenkin ihan hassu. Kuka ottaisi hevosen (tai koiran tai moottoripyörän tai minkään lemmikin/harrastuksen), jos se estäisi normaalin elämän täysin? Santun mielikuvissa harrastehevonen tuntuu samalla tavalla koko elämää sitovalta ja rajoittavalta kuin olen huomannut ammattiurheilun olevan! Onhan se sitova, onhan gerbiili ja koirakin, mutta kaikella on rajansa. 😀 Mielenkiintoista on nimen omaan Santun, öö, syyllisyys: tämä ei viekään hänen kaikkea aikaansa, hän siis tekee jotain väärin. Minun ajatukseni olisivat voineet mennä samoja ratoja hänen ikäisenään! (Onneksi äiti kasvattaa muuten koiria! En olisi ikinä uskaltanut ottaa omaa koiraa, jos olisin uskonut koirakirjoja, että koira pitää viedä joka aamu kello kuusi lenkille satoi tai paistoi…)

      Santulla on pitkä matka vielä edessään ennen kuin on hyvä olla oman hepan kanssa, vaikka paljon hän on jo edistynytkin.

      Eiralla on kyllä huono vaikutus Santtuun. 🙁 Ei siis sen suhteen, että Santusta tulisi samanlainen apina, vaan siksi että Eirasta tulee Santulle paha mieli ja huono omatunto. Vai että rikoskumppani vielä, vaikka yrittää ihan hillitä Eiraa… Annan tästä yhden pisteen pihattoon.

  • #4883 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Pojat ei itke

    Niin mulle on aina sanottu. Äiti sanoi niin jo kun mä olin ihan pieni, vaikka kuinka olisi oikeasti sattunut. Sitten koulussa, kaverit ja opettajat. Pojat ei itke. Mutta en mä oikein ymmärrä miksi ei. Miksei saisi näyttää, että sattuu, kun joku on ilkeä? Tai jotain ikävää tapahtuu? Miksi aina pitäisi näyttää siltä ettei mikään liikuta, olla niin välinpitämätön, ja sitten yksin huokailla syvään ja näyttää väsyneeltä kun luulee ettei kukaan nää. Vaikka en mä oikeasti nyt halunnut itkeä, mutta vähän samalta se paisuva tunne rinnassa tuntui. Samaan aikaan nolotti ja harmitti, ja ehkä vähän kiukuttikin.

    Mä en ollut Sannia hirveän paljoa vielä nähnyt, vaikka Eira oli siitä paljon kertonutkin. Eiran mielestä se oli ihan kusipää, mutta en mä kenestäkään halunnut sitä uskoa ennenkuin mä itse nään. Mutta kyllä se aika epäreilulta tuntui, kun toinen on heti niin ilkeä, vaikka mä en ole koskaan sanonut sille mitään pahasti. En varmaan oikeastaan ollut sanonut sille yhtään mitään ennen tätä, ja silti se oli heti niin.

    En huomannut ollenkaan Eiran tulleen niin lähelle, ennenkuin hänen kätensä heilahti silmieni edessä ja hämmentyneet siniset silmät tuijottivat mua ihan tosi läheltä. Niin läheltä, että mä haistoin vienon, makean tuoksun, joka muistutti mua jostain tosi tyttömäisestä hajuvedestä. Tai ehkä se oli joku pesuaine millä Eira pesi hiuksensa tai vaatteensa. Vaniljaa siinä kuitenkin oli. Se oli oikeastaan aika hyvä..
    “Haloo?” Eira kysyi, varmaan viidennen kerran sen äänensävystä päätellen.
    “Ai, joo. Häh?” havahduin, ja räpäytin silmiäni. Eira oli edelleen tosi lähellä, ja mun oli pakko ottaa askel taaksepäin. Mun poskia alkoi kuumottaa, ja käänsin katseeni lattiaan.
    “Niin että mikä tuli? Sä vaa jäit siihen koomaan”, Eira kallisti päätään ja risti käsivartensa rintakehänsä eteen. Sen nenä oli vähän rutussa ja silmät ihan pikkuisen sirrillään.
    “Ei mikään”, koitin vakuuttaa, ja laskin Fifin satulan vihdoin seinästä pystyyn nostetulle pidikkeelle. Ponin karsinan ovi oli niin raollaan, että sen pörröinen pää oli käytävän puolella ja se yritti ylähuuli pitkänä hamuta viimeisiä heinänkorsia, jotka olivat aamuiselta lakaisulta lattialle jääneet.
    “No just, en mä hei tyhmä oo. Kerro”, Eira tivasi ja käveli hakemaan Fifin käytävälle mun puolesta. Se kiinnitti Fifin riimusta naruihin, ja mä kiireistin itseni ponin satulan kanssa.
    “Ääh, ei siis.. Tai siis Sanni oli tuolla satulahuoneessa, ja se vaan.. Ei mitään vakavaa, se oli vaan vähän ikävä”, kerroin, ja tavallaanhan se oli totta. Mun kai pitäisi oppia olemaan kovempi, niinkuin isä aina hellästi yrittää rohkaista. Kun maailma on kova paikka, niin pitäisi osata pitää puolensa.

    Eiran ilme muuttui. Sen kulmat painuivat alas ja suupielet kiristyivät, ja sitten se kääntyi ympäri ja alkoi marssia satulahuonetta kohti.
    “Eira, hei, ei sun tarvii, Eira-…” Mutta ei se mua kuunnellut. Eira nykäisi oven auki, astui sellaisella tarmolla huoneen puolelle että oli ihme, ettei lattiaan tullut lommoa, ja sitten se alkoi huutamaan. Ennenkuin mä kuulin mitä se tarkalleen huusi, niin ovi painui uudelleen kiinni, ja sen ääni muuttui vaimeaksi muminaksi.

    Mun poskia alkoi taas kuumottaa. Kiristin varovasti Fifin satulavyötä reikä kerrallaan ja pyyhkäisin sormin aina sen pitkät karvat tieltä pois ettei ne jäisi solkiin kiinni. Ei Eiran oikeasti olisi tarvinnut mennä mitään sanomaan, varsinkin kun se ei edes tiedä mitä Sanni mulle sanoi, mutta samaan aikaan musta oli aika kiva että se teki niin. Tavallaanhan se kai piti siten mun puolia. Vaikka Eirakin on välillä aika hankala, niin enimmäkseen mulla on tosi kivaa sen kanssa. Se on niin paljon rohkeampikin kuin mä.

    Sain juuri Fifille suitset päähän kun Eira tepasteli takaisin. Sen naamalle oli noussut punoitus, varmaan huutamisen takia, mutta samaan aikaan se näytti jotenkin aika tyytyväiseltä. Irrotin Fifin riimusta ja otin sen ohjista kiinni.
    “No?” kysyin varovasti ennenkuin liikahdin mihinkään.
    “Mitä no?” Eira kysyi takaisin ja vetäisi Fifin karsinan ovessa roikkuneen viltin ympärilleen.
    “Että mitä sä sanoit sille?” utelin ja lähdin seuraamaan Eiraa tallista ulos.
    “Kaikkee sellasta että se on ihan paska ämmä. Mut ei se oo niin tärkeetä, tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!”

    • #4889 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Mä niin tykkään Santun hahmosta. Niin tunnollinen, ujo ja rauhallinen eikä pelkää tuoda epävarmuuttaan esiin. Esimerkiksi juuri Fifin kanssa. Hän uskalsi pyytää apua. Ja tämä asettelu: Eirasta on tullut Santun suojelusenkeli!

      Santtu tiedostaa, että hänen pitäisi stereotypian mukaan olla vahvempi. Pitäisi olla kuin mies. Mutta myöntää olevansa herkkä. Ehkä Santusta saa pienet Eetu-vibat. He ovat jollain tapaa samanlaisia. Herkkiä ja tunnollisia. Rauhallisia. Eetu tietenkin järkyttävä jääräpää.

    • #4907 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Pikkulasten sukupuolirooleja tulee vahvistaneeksi aika helposti Santunkin kuulemilla pikku huomautuksilla ilman että itse edes käsittää. Pojat ei itke, mutta pojat on poikia. Oikeat pojat riehuu, eikä niiden tarvi koulussakaan olla kauhean älykkäitä tai pitkäjänteisiä, kunhan ne on vain vähän hassuja ja mielellään hyväntuulisia toisiaan töniessään, eikä hypi aikuisten silmille. Sellaiset hilpeät, itkemättömät, äänekkäät pojat saa paljon positiivista vahvistusta aikuisilta meidän kulttuurissa. Santtu ei saa. Hän alkaa olla näköjään sen ikäinen, että tajuaa sen itsekin.

      Santtu saattaa kyseenalaistaa sukupuolirooleja enemmän kuin itse hoksaa. Häntä ei ihan hirveästi haittaa, että Eira menee ja ärjyy Sannille, vaikka me kasvatetaan jo pienet lapset siihen että poikien pitäisi jotenkin huolehtia tytöistä: isovelit laittavat Sannit järjestykseen. Muistan kun olin itse yläasteella. Olisin oikeasti kuollut, jos joku meidän luokan likka olisi käyttäytynyt mun puolesta niin kuin Eira. Eniten olisin kai pelännyt, että kiusaaminen pahenee: aletaan huudella, että lähetän akkoja puolestani sanomaan, kun en itse osaa. Toisaalta jos en olisi ollut huolissani sellaisesta, olisin reagoinut niin kuin Santtu. Onhan se nyt siistiä, että joku välittää niin paljon, että ryntää epäröimättä puolustamaan. Vaikka saattaa Eiralla olla ihan omiakin syitä reagoida, kun kyseessä on juuri Sanni… 😀

  • #5492 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Neuroottinen poninomistaja

    “Puhdistatko sä sen suitset joka kerta noin tarkasti?” Eira kysyi katsellessaan, miten purin tottuneesti Fifin suitsia osiin.
    “Joo. Ne pysyy paremmassa kunnossa pitempään kun niitä hoitaa”, vastasin mutten nostanut katsettani. Tiesin että Eira oli juuri niputtanut Uunon suitset ja laittanut ne paikoilleen maastoreissumme jälkeen. Herman ei ollut lähtenyt mukaan, vaikka Eira oli kysynyt. En udellut miksei.
    “No joo, kyllä mäkin Uunon varusteita hoidan mut en mä joka kerta niitä rasvaa ja öljyä”, Eira jatkoi edelleen vähän kummaksuvan kuuloisena.
    “Ei varmaan tarviiskaan, mut musta tää on kivaa.” Kun Fifi vasta tuli mulle niin opettelin purkamaan ja kokoamaan suitset kahteen minuuttiin. Silloin se tuntui hirveän vaikealta, mutta nyt selviän siitä varmaan nopeamminkin.
    “Varmaan kun se on vielä uutta ja hienoo”, Eira kohautti harteitaan ja istui satulatelineen päälle. Nyt vilkaisin siihen hiljaa hymähtäen.
    “On Fifi ollu mulla jo yli puolivuotta. Silti, musta tää on kivaa.”

    Fifi oli saanut karsinaan ämpärillisen pellavamehua. Eli lämmintä vettä ämpäri melkein täyteen ja desi pellavarouhetta, jonka piti antaa hetken turvota. En oikeastaan tiedä kenen karsinaa se lainasi, nyt kun Fifi asui pihatossa, mutta se oli tyhjä ja veisin ponin takaisin pihalle kunhan se on saanut juotua. Aina mä olin Fifiä juottanut – tai siis heti sen jälkeen kun netistä luin että se olisi hyvä tehdä – mutta nyt varsinkin, kun se tosiaan asui siellä pihatossa. Vielä vaikeempi koittaa arvioida sieltä että onko se juonut itse vai ei, kun karsinassakin asuessa sitä pystyi vaan päättelemään purujen märkyydestä juoma-automaatin kohdalta. Sitten kun poni oli valmis mehunsa kanssa sen kyllä kuuli varustehuoneeseen saakka, sillä se alkoi aina heittelemään ämpäriä pitkin seiniä. Nytkin, juuri kun mä sain suitset purettua ja puhdistettua satulasaippualla. Jätin ne pöydälle ja lähdin Eiran kanssa tallin puolelle.

    “Äiti kuuli kanssa niistä Tie Tähtiin kisoista”, kerroin Eiralle ja avasin karsinan oven jossa Fifi oli. “Se oli sitä mieltä että meidän olisi Fifin kanssa pitänyt osallistua kanssa.”
    Eira näytti yllättyneeltä ja taitteli kätensä puuskaan. Noukin ämpärin Fifin jaloista ja rapsutin kultaisen ponini otsaa, joka oli tunkemassa päätään ämpäriin uudelleen toiveikkaana, että se olisi taianomaisesti täyttynyt uudelleen.
    “Ei millään pahalla, mutta tietääkö se että te ette ehkä oo ihan valmiita sellaseen?” Eira kysyi. Tiesin että se oli oikeassa, ja olin samaa mieltä, niin en ottanut sitä pahalla.
    “En mä oikein tiiä.. Kyllä mä kerroin, että ei me osata vielä mitään tarpeeks hyvin. Tai Fifi kai osaa, mutta mä en. Kun se on sitä mieltä, että hevosesta pitää jotain hyötyykin. Tiiäks? Että sen kanssa pelkkä maastoilu on vaan rahan tuhlaamista”, huomasin kertovani, vaikka en ajatellut ensin kertoa ihan kaikkea. Ei Eiran mun huolia tarvinnut kuunnella, kai sillä oli omiakin.. Sitä ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, vaan se nyökytteli päätään kulmien välissä pieni ryppy.
    “Joo, tiiän. Tavallaan ainakin. Mut onhan Fifistä hyötyä, kun sä opit kokoajan sen kanssa lisää! Mäkin hyödyin Uunosta silloin joskus alussa sillä tavalla, mutta nyt mä osaan jo sen verran että tarvisin kyllä jonkun paremman hevosen. Niinkun vaikka Jussi, tai Inka. Tai Salieri, vaikka se ruuna onkin.”
    “Mitä vikaa ruunissa?” kysyin ihmeissäni.
    “Orit on hienompia, kun ne on silleen kuumempia ja energisempiä. Ja niillä voi tehdä varsoja”, Eira kertoi sen kuuloisena, kuin se lukisi jotain tietotekstiä.
    “Aijaa.. Musta ruunat on ihan kivoja kanssa”, totesin vähän hymyillen ja rapsutin Fifiä sen paksun harjan alta, joka sai ponin ylähuulen törrölle ja pään kallelleen.

    Eira auttoi mua harjaamaan Fifiä, kun siitä irtosi niin hirveästi karvaa. En ollut loimittanut sitä oikeastaan yhtään talven aikana, kun ei ollut tarvetta. Oli niin leuto talvi ja Fifillä niin paksu karva, kun se oli kuitenkin aikaisemmassa kodissaan asunut pihatossa kanssa. Eira veteli irtokarvoja hikiviilalla pois ja mä autoin niitä lähtemään kumisualla. Fifi seisoa nökötti käytävällä naruissa kiinni, kun en halunnut että ne karvat tippuu jonkun toisen hevosen karsinaan ja sotkeutuu sen heiniin ja sitten sillä on joku suolitukos. Nyt varsinkin kun Ukko ja Salierikin oli sairastellut viimeaikoina.
    Me oltiin ihan hiljaa, vaikka mun teki mieli kysyä että mitä se tarkoitti sillä, että se olisi jotenkin miesmäinen jos se on hyvä matikassa. Että miksi se tarkoituksella ottaisi huonon numeron jostain aiheesta ihan vaan että sen poikaystävälle ei tule paha mieli, tai jotain.. Eihän Eira kouluaan Hermanin takia käy, ja miksi Herman pitäisi sitä huonona asiana että Eira pärjää jossain? Eikö sen pitäisi olla iloinen Eiran puolesta?

    “Oho”, Eiran ääni havahdutti mut ajatuksistani, joka oli varmaan ihan hyvä. “Tuu kattoon.”
    Sen muutaman askeleen verran mitä ehdin ottaa päästäkseni Fifin toiselle puolelle ajattelin heti monta eri skenaariota siitä, mitä mun pitäisi mennä katsomaan. Fifillä oli iso haava jota en ollut huomannut, tai joku valtava patti joka oli kasvain, tai selkeä revähdys lihaksessa, tai..
    “Mitä?” kysyin, kun en lopultakaan keksinyt mitä mun piti katsoa. Ei ollut haavaa tai kasvainta.
    “Kato kun se on ihan kalju tosta.” Eira pyyhkäisi kädellään Fifin karvoja väärään suuntaan takapolven kohdalta. Siinä erottui ihan selkeä läntti, joka oli paljon karvattomampi kuin mikään muu kohta. Testasin sormella sitä kohtaa. Lyhyet karvat tuntuivat rosoisilta ja koppuraisilta.
    “Se on kai hinkannu sitä johonkin”, totesin ja taputin Fifiä lautasille. Sitä se oli tehnyt koko talvenkin, kihnuttanut itseään tolppiin ja karsinan seiniin. Ruokakupinkin se oli saanut irti seinästä rapsutettuaan itseään siihen niin voimakkaasti. Siksikään mä en halunnut laittaa sille loimea, ettei se kutiaisi enempää ja saisi rapsutella itseään vapaasti, kun ei se kuitenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä tehnyt.
    “Tai Typy on purru siltä karvat irti”, Eira ehdotti ja jatkoi metallisen hikiviilan vetelyä Fifin kylkeä pitkin.
    “En mä usko, vaikka ne leikkiikin nii ei se kai niin lujaa pure..”
    “On se Helloakin purru. Ei se kertonu, mutta mä näin.”
    “No meihin sattuu vähän enemmän jos hevonen puree, kun että se puree jotain toista hevosta.”
    “No joo. Silti, aattelin että haluut tietää”, Eira kohautti harteitaan ja heilautti vaaleita, poninhännällä olevia hiuksiaan olkansa ylitse.
    “Joo, hyvä kun sanoit”, myötäilin ja palasin omalle puolelleni kumisuan kanssa. Eira kun tiesi jo miten neuroottinen mä olen Fifin suhteen, niin kyllä se aina sanoi kaikesta mitä mä en ollut välttämättä huomannut. Yleensä olin kumminkin. Kyllä mä nytkin taidan alkaa pitää Typyä ja Fifiä vähän tarkemmin silmällä..

    • #5799 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aika törkeää multa. Teen huolimattomuusvirheitä sekä täällä että töissä, ja tällä kertaa on näin vanha tarina jäänyt kommentoimatta. 🙁

      Santtu on niin kuin Wanhan Ajan Virtuaalihevosten Hoitaja 2.0. Siihen vanhaan hyvään aikaan kirjoitettiin joka päivä samanlainen tarina siitä, miten heppa hoidettiin, sillä ratsastettiin, se hoidettiin taas, varusteetkin hoidettiin ja mentiin kotiin. Santun tarinat eivät tietenkään ole niin kuivia kuin ne tarinat, mutta Santun tarinat muistuttavat mua niistä hyvällä tavalla. Santtu on yhtä huolellinen kuin ne muinaishevosenhoitajat, jotka pyyhkivät suitsetkin. Samalla tavalla Santtu tapaa selostaa ja perustella toimiaan, joita esim. mun hahmot eivät enää nykyään selosta tai perustele. Santun suhteen se kuitenkin korostaa just oikeaa asiaa: huolellisuutta, huolehtivaisuutta ja sitä, miten hänen kehittymisestään huolimatta kaikki on niin uutta vielä. Eirahan tätä kommentoi, mutta Santtu on saanut jo lisää itsevarmuutta, kun uskaltaa olla hiljaa ja vähän ääneenkin eri mieltä. Musta on ihanaa, että Santtu osaa mielestään jo paljon, koska osaahan se, mutta että samalla sen toimien selostavuus on vielä jäljellä, kun kaikki ei tule kuitenkaan automaationa vielä. Mitä enemmän Santtu kehittyy, sitä vähemmän se tietenkin selostaa ja perustelee.

      Samalla Santun selostus eroaa täysin niistä Wanhoista Tarinoista. Niissä selitettiin, koska hahmo/kirjoittaja ei nähnyt mitään muuta kuin hevosen. Nyt selostuksella on musta tarinallinen, Santtuun liittyvä tarkoitus just siinä että se kertoo tämän hahmon taitotason kehityksestä koko ajan. Lisäksi kirjoitat niin, että hyppäät ajassa aina sopivassa kohtaa, eikä joka tarinassa tarvitse kertoa erikseen miten päin kaviokoukku on kädessä. 😀

      Sannin mielestä Santtu ja Eira on lapsellisia, ja olisin itse ollut samaa mieltä jos olisin näiden ikäinen. Nyt aikuisena pidän Eiraa ja Santtua (varsinkin Santtua) kypsempinä kuin Sannia. Ne on kamalan kilttejä (pohjimmiltaan myös se Eira), ja sen teinit tulkitsee lapsellisuudeksi. Musta on kuitenkin aika aikuista, että Santtu tietää tasonsa ja että Eirasta Fifilläkin on tarkoitus, vaikka se onkin poni ja ruuna. 😀 (Ja sitten yhtäkkiä kun Eiran ja Hermanin suhde on niin epäterve, Eira vaikuttaakin tosi lapselliselta uskotellessaan itselleen että kaikki on ihanasti. Ja Santtu on aikuinen kun osaa yrittää olla utelematta liikaa.)

      Santun uskottava kehitys on tosi hienoa. Ehkä se joskus on tarinallisestikin valmis TT-kisaan. Tai ehkä tämän hahmon tavoitteet eivät olekaan sellaisessa. Monelle oikean elämänkin hevosihmiselle täydellistä on just se, kun saa rapsuttaa heppaa ja istua hepan selässä ja maisemat vaihtuu. Haluaa jotkut koiraihmisetkin vaan käydä lenkillä ja heittää palloa, eikä harrastaa mitään lajia. 😀

      Onneksi on todennäköisempää, että Fifistä on lähtenyt karvat hinkkaamalla kuin puremalla. 😀 Kuinkahan kovaa Hello pettyisi, jos sen prinsessa kävisi hevostenkin päälle? Se on kuitenkin niin eläinrakas ja huolehtiva siinä suhteessa, että ottaisi varmaan tosi henkilökohtaisesti jos sen hevonen haukkaisi toisesta palan… 😀

  • #5976 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Karvattomana kesää kohti

    Eira ja Herman ei tainneet enää olla yhdessä. En tiedä varmaksi, mutta ainakin viimeksi kun Eiralta kysyin Hermanista, se kuulosti niin kiukkuiselta ja nakkeli niskojaan sillä tavalla, etten uskaltanut enää ottaa koko aihetta esille. Mutta mua harmitti. Musta Eira on tosi kiva, ja se ansaitsisi jonkun tosi kivan. Varmaan jonkun vähän, no… Tasaisemman, kuin se itse, mutta silti. Mulla on ainakin Eiran kanssa aina tosi hauskaa. Se osaa puhua niin helposti kaikesta, ja mä voin vaan kuunnella ja myötäillä sen verran, että se tietää että sitä kuunnellaan. Ja sitten se sanoo jotain hauskaa, tai mä teen jotain vähän noloa, ja sitten me molemmat nauretaan, eikä se ole yhtään sellaista ilkeää tai nälvivää naurua niinkuin aina koulussa.

    Siksi mun lempi hetkiä tallilla – Fifin kanssa puuhastelun lisäksi – on ne kun me Eiran kanssa opiskellaan. Se saisi kyllä tulla jo taas meille, ainakin isä on antanut siihen luvan, mutta mä tykkään enemmän siitä että me voidaan olla ihan vaan kaksin. Me oltiin sovittu, että me katsottaisiin vielä viimeisiä juttuja yhdessä sitten iltapäivällä kunhan mä ensin tekisin Fifin kanssa jotain. Vielä oli muutenkin niin aikaista, että Eira ei varmaan tulisi tallille useampaan tuntiin. Olin kuitenkin herännyt ihan normisti kahdeksalta ja aika pian Kaapon pissattamisen ja aamupalan jälkeen lähtenyt polkeen tallille. Sekin oli musta tosi kivaa, nyt kun oli jo lämmin ja päivällä pärjäsi ihan hyvin t-paidalla. Kaapoa en ottanut mukaan, sen on parempi olla nyt kotona jossa on paljon viileämpi kuin pihalla. Se saisi ensin tottua kuumaan säähän ennenkuin otan sen taas mukaan. Mutta sitten pitäisi kyllä kulkea autolla tai kävellen, koska musta ei ole reilua juoksuttaa koiraa pyörän vieressä jos on yhtään lämmin.

    Ensin mua pelotti aika paljon kun Noa sanoi että Flida muuttaisi takaisin pihattoon sen varsojen kanssa. Olen nähnyt, miten rajusti Fifi ja Typy välillä keskenään leikkivät ja millainen kiljuminen siitä välillä kuuluu. Onneksi se on pelkkää leikkiä, eikä Fifillä ole koskaan ollut mitään pieniä naarmuja suurempaa. Musta onkin vaan kivaa, että sillä on siellä kaveri jonka kanssa painia koska se ei ole karannut pihatosta kertaakaan ja tuntuu muutenkin käsitellessä rauhallisemmalta. Siis siinä mielessä, ettei sen kokoajan tarvitse touhuta jotain tai keksiä itse tekemistä. Mutta sitten kun mietin, että jos se yrittääkin painia niiden pienien vauvojen kanssa? Noa kuitenkin lupasi, että kaikki menisi hyvin. Hevosten ilmeisesti pitäisi ymmärtää kun kyseessä on vauva, ja olla silloin nätisti. Se kuulemani mukaan pätee myös muiden lajien edustajiin, siksi hankalatkin hevoset voivat olla ihan kiltisti ja rauhallisesti pienten lasten parissa. Ehkä se piti paikkaansa, sillä kiinnostuksestaan huolimatta Fifi antoi kiltisti kolmikolle tilaa ja tajusi väistää heti, jos tuore äiti oli sitä mieltä, että se meni luvatta liian lähelle vauvoja.

    Onneksi ne eivät yrittäneet tulla ulos vaikka hainkin Fifin sisälle. Olisi kamalaa, jos edes toinen pääsisi niistä karkuun ja sille kävisi jotain mun takia. Yleensä Typy halusi päästä pihalle samaan aikaan, niin yritin ottaa Fifin aina mahdollisimman nopeasti pihatosta ennenkuin Typy ehtii tajuta mitään. Vaikka yleensä se aina tajusi, kun Fifi oli aina sopivasti ihan kaukaisimmassa nurkassa ja mulla oli aina sille porkkanaa että se tulisi mielellään mun kanssa sisälle. Typy halusi usein porkkanaa myös, ja pari kertaa yritin sille heittää palasen kauemmas, mutta ei se lähtenyt niiden perään yhtään samalla tavalla kuin vaikka koirat. Pikkuisen Typy ehkä pelottaakin mua, kun mä tiedän että se voi kuitenkin purra ja kaikkea.

    Fifi tiputtaa edelleen sen talvikarvaa. Muut alkaa olla jo aika lyhyessä kesäkarvassa, mutta Fifillä on yhä sitä paksulti monessa paikassa. Aina kun mä harjaan sitä käytän pitkään kumisukaa ja sitten sahalaitaista hikiviilaa, että autan sitä pääsemään irtokarvoista eroon, sillä sen olo on varmasti aika tukala. Se on ollut monena päivänä ihan kostea hiestä jo silloin kun mä haen sen vasta tarhasta, enkä mä viitsi sen kanssa mitään pitkään sitten tehdä ettei sen tule vielä kuumempi. Onneksi metsässä on paljon varjoa suojana.. Mutta jotain sille pitäisi kai tehdä.

    Katselin käytävälle naruihin kiinnitettyä Fifiä ja mietin. Pelkkä kerta silitys selän päältä ja kämmeneen tarttui kasa kosteita irtokarvoja. Poni näytti nyt oikein tyytyväiseltä päästyään auringolta piiloon, sillä se nuokkui pää narujen varassa roikkuen ja alahuuli pitkälle lattiaa kohti lörpöttäen. Jos en olisi ollut ihan vähän huolissani siitä olisin pitänyt sitä aika söpönä ja hassun näköisenä. Pelkällä harjaamisella sen karvat ei selkeästi olleet lähdössä. En keksinyt sille muuta syytä, kuin että se on joku issikoiden juttu kasvattaa talvikarva hyvissä ajoin ja pitää siitä kiinni viimeiseen saakka. Eihän sitä tiedä, jos näin kesäkuussa iskee vielä takatalvi.

    ”Silläpä on pitkä karva vielä”, kuulin aika värittömän äänen, jonka osasin yhdistää Marshalliin. Se on se, jolla on rastat, ja joka on aksentista päätellen Venäjältä kotoisin. Ja sen heppa on aika iso.
    ”Joo”, vastasin nopeasti, vaikka olinkin vähän yllättynyt että mulle jäätiin puhumaan. En mä ajatellut, että se Marshall sanoisi mitään, vaikka olinkin sen nähnyt talliin tulevan. Siis mitään sen lisäksi, että se ekana moikkasi mua, ja mä moikkasin takaisin.
    ”Onko se yleistäkin sille?” Marshall jatkoi ja pysähtyi Fifin lähelle katselemaan ponia.
    ”No, mä en oikeestaan tiiä. Kun se ei oo ollu mulla niin pitkään..” myönsin, vaikka musta tuntuikin että olisi pitänyt tietää. Marshall kuitenkin nyökkäsi vain eikä vaikuttanut siltä, että piti mua jotenkin huonona omistajana sen takia.
    ”Sen voisi klipata. Helpottaa ainakin sen olo, ettei tule niin kuuma”, Marshall totesi vähän pohtivan näköisenä ja siirtyi lähemmäs tarjotakseen kättään Fifin nuuhkittavaksi. Ponia ei liiemmin kiinnostanut, joten mies siirsi kätensä sen kaulalle paksun harjan alle. Purin poskeni sisäpintaa koska tiesin että sieltä varsinkin Fifi varmasti valui hikeä, kun sen harja on niin paksu, mutta sitä ainakaan mä en haluaisi leikata pois.
    ”Ellet sä ollut siis jo tekemässä sitä”, Marshall jatkoi melko nopeasti.
    ”Joo – siis ei, en mä. Ei mulla ole sitä konetta…” myönsin, ja mua alkoi jo vähän harmittaa. Nyt kun Marshall oli siitä sanonut, niin klippaaminen kuulosti ihan itsestäänselvyydeltä joka munkin olisi pitänyt hoksata jo aikoja sitten. Voi vitsi, kun mulla on vielä niin paljon opittavaa.
    ”Voin lainata. Se on ihan helppo käyttää, mutta voin vielä näyttää miten se toimii?”

    Sitten Marshall näytti miten hevosia klipataan. Se haki koneensa, testasi ensin miten Fifi siihen reagoi terällä silittämällä ponin kylkeä ilman että kone oli päällä, ja napsautti sen sitten ponista kauempana hyrisemään. Fifi kohotti äänen takia vähän päätään, käänsi korviaan epäluuloisena taaksepäin ja veti ilmaa niin että sieraimet pärisivät. Marshall ei kuitenkaan tuntunut huolestuvan siitä, vaan alkoi ihan tottuneen näköisesti siisteillä riveillä ajamaan Fifin pitkää karvaa ihan lyhyeksi. Rapsuttelin Fifin poskea hajamielisesti samalla kun seurasin sivusta tarkasti, vaikka aika helpolta se näytti. Hetken kuluttua sain kokeilla, ja Marshall siirtyi sivumpaan katselemaan. Se neuvoi, että voisin jättää pään ja jalat ajelematta, ja näytti vielä sopivat kohdatkin mihin vetää raja. Aika pian lattialle oli kertynyt kasa vaaleankeltaista höttöä ja Fifistä oli tullut pari astetta vaaleampi. Se näytti aika kivalta, vaikka sen jalat ja pää olivatkin nyt tuplasti pörröisemmän näköiset.
    ”Noin”, Marshall totesi pakatessaan konettaan pois. ”Nyt luulisi että sen ei tulisi niin helposti kuuma. Jos se tuntuu olevan jatkuva ongelma, niin sitten voisi katsoa ruokintaan jotain aineenvaihduntaa edistävää.”
    ”Joo. Kiitos lainasta”, sanoin ja mullakin oli heti paljon tyytyväisempi olo. Varmasti Fifin oli nyt helpompi elää kesän edetessä, ja uskaltaisin sitten harjoitella sen kanssa taas kunnolla ainakin välillä. Nyt pitäisi vielä ensin harjata se kuitenkin huolellisesti, ettei sen satulahuovan alle jää pieniä irtokarvoja pistelemään.

    • #5989 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Santtu on kyllä jotenki niin symppis tyyppi. Ja seurannu sekä tuun seuraan suurella mielenkiinnolla tota Santun ja Eiran kuviota. Ne on kuitenki niin erilaiset persoonat, mutta toimii tosi hyvin yhesä.
      Ja mitä seuraillu Santtua näin hevosen omistajana niin se on kyllä älyttömän tunnollinen vaikka hevosenomistajuus näemmä tuliki aika puskista. Etenki tuo yks aikasempi teksti, misä se oli hankkinu jonku ratsastusoppaan ja itsenäisesti yrittäny niitä opetella Fifin kaa, on ollu mun suosikkeja. Santulla on varmana aika paljo vielä opittavaa hevosenomistajana, mutta sen ehoton vahvuus on se että se selkeesti haluaa oppia ja seuraa/kuuntelee kun joku jostain asiasta kertoo tai näyttää miten se tehdään. Täsäki tekstisä seuraa tarkasti ku Marshall näyttää alkuun että miten klipataan.
      Ja isot plussa pisteet siitä että Marshall oli Marshall. Koska jos olisin ite tällä idealla tekstin kirjottanu, se ois toiminu aikalailla just eikä melkeen nuin.

    • #5992 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minua jaksaa huvittaa tuo epäilys issikoista ja siitä että ne pitävät talvikarvastaan kiinni varmuuden vuoksi vielä kesäkuussakin!

    • #5996 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall on kyllä iiiihan oikeassa siinä, että Santussa on ihan hirveästi hyviä puolia hevosenomistajana. Tai minkä tahansa eläimen omistajana: meidän kennelistä lähtisi koiria kaikkein mieluiten joillekin Santuille, vaikka he eivät olisi ennen koiraa nähneetkään. Santtu on niin valmis ottamaan selvää, ja vaikka avun kysyminen ja ihan vain vastaanottaminenkin välillä ahdistaakin sitä, se kysyy ja vastaanottaa sitkeästi silti. Se, että ihminen pelkää ja on ahdistunut ei määritä sitä. Se määrittää, että se toimii kun tarvii riippumatta tuntemuksistaan. Sillä ei ole väliä, mitä osaa, vaan sillä, mitä opettelee. Vitsit miten ihailen Santtua. Haluaisin olla niin kuin se, vaikka iiihan varmana olisinkin 17-vuotiaana huokaillut ja tuhahdellut kun se on muka niin nolo koululla.

      Saa nähdä, jatkuuko Santun ja Eiran ystävyys kesällä, kun ei tarvitse opiskella. Mulla on ollut hionnassa teksti, jossa lyön vähän jo tassua maihin, mutta nyt olen yrittänyt olla kaksi päivää kirjoittamatta mitään ja melkein onnistunutkin. Vaan eiköhän sekin teksti pian tule naputeltua. Musta tuntuu, että Santtu ja Eira on yllättävän hyvä aisapari. Ne on jollain syvällisellä tasolla samanlaisia, vaikka ne on ilmiselvästi samalla toistensa vastakohtia. Jossain syvällä niillä taitaa kuitenkin olla samanlainen hyvä sydän, vaikka Santtu onkin käytökseltään noin triljoona kertaa miellyttävämpi.

      Ihan jokaisessa Santun jutuissa on se tietty Santtu-sävy. Olen yrittänyt ja yrittänyt analysoida sitä, mutta vieläkään en saa siitä konkreettisesti kiinni, jotta voisin näyttää sinulle, mistä se tulee. Osaan vain kuvailla sitä tosi hatarasti ja omituisesti. Niin kuin näin: Santun kertojanääni kuulostaa siltä kuin hän jännittäisi koko ajan hartioitaan kohti korviaan. :DDD Siltä, kuin hän olisi tyyppi, joka tapaa nuolaista huuliaan ja vilkuilla kummastakin silmänurkastaan ulospäin pari kertaa ennen kuin alkaa puhua. :DDD Kyllä mä huomaan, että Santun ääni on sekoitus sisältöä ja kielivalintoja, mutta niistä kielivalinnoista en vaan ole saanut kiinni, vaikka mun ehdottomasti pitäisi osata vaikka alleviivata ja nimetä ne! Ehkä yksi piirre on epätarkat loppuun asti viemättömät tapahtumat? Santtu ”käyttää kumisukaa” ja ”harjaa Fifiä”, kun joku Eira ”harjaisi Fifin” tai ”heroisi Fifin kumisualla”, siis loppuun asti. En tiedä: aika höperöiksi menevät havaintoni, mutta tässä oli taas yksi…

      Fifistäpä tuli oikein komia poika. 😀 Nyt pitää jonkun puhua Santtu melkein jo joihinkin ”lähellä pidettäviin” PKK:n ”mätsäreihin”.

    • #6004 Vastaus

      Sanni Jokela
      Osallistuja

      Mä oon miettinyt Eetun kanssa täysin samaa, nimittäin viitaten tuohon Santtu-sävyyn! Se ei kuulosta yhtään siltä kuin mikään mun lukemani teinihahmo, vaan juurikin vähän jännittyneeltä, epävarmalta, vähän lapsenomaiselta ehkä. Eli no, Santulta. En myöskään osaa tätä paremmin kuvailla, enkä oikeastaan ole edes varma, tarkoitetaanko me Eetun kanssa edes samaa asiaa, mutta tämmöinen filis mulle jää näistä tarinoista 😀 Ja tykkään siitä, koska mun mielestä se tuo omalla tavallaan hahmonkin persoonaa esiin.

      Ja mitä Eiraan ja Santtuun tulee, munkin mielestä ne ovat hyvä parivaljakko. Melkein toivon, että ne pysyisivät ystävinä, koska mun mielestä ne on tosi hauskoja kaikkine vastakohtineen eikä ne tarvitsisi mitään parisuhdedraamaa sotkemaan välejään. Mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan, mihin niidenvälinen suhde kehittyy!

  • #6202 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Otteita Fifin tallivihosta
    Ja jos vaikka saisin tätä blokkia kohta potkittua pois… Tämä saa käydä myös Laitumellelaskusta.

    4.6.
    37,7
    Sovittiin Eetun kanssa että Fifi menee laitumelle. Se on hyvä. En tiedä vielä meneekö tammojen vai orien kanssa. Fifillä oli vapaapäivä, syöttelin sitä taas ulkona vihreällä n. 30min. Ei olisi millään halunnut lopettaa 😀

    6.6.
    37,6
    Mentiin puomeja kentällä. Fifi oli tosi kiva! Ja munkin tasapaino on kai kehittynyt, kun pysyin kevyessä istunnassa jo paljon paremmin. Ötökät vähän kiusaa sitä.

    12.6.
    37,5
    Ostin Fifille ötökkäloimen ja sellaisen päähupun. Sille on tullut nyt ihan erikoisia patteja ulkona ja kun Outilta kysyin, niin se epäili että ne johtuu ötököistä. Jussillakin on kuulemma kaula ihan syöty ja nyt kun Fifi on klipattu niin ötökät pääsee puremaan helpommin. Se näyttää ihan alienilta niiden kanssa 😀 Mutta toivottavasti auttaa. Käytiin maastossa kävelemässä maastakäsin.

    14.6.
    37,8
    Ötökkäloimessa eka reikä. Irtohypytin Fifiä kentällä Hermanin kanssa, kun se oli samaan aikaan tallilla. Fifi innostui tosi paljon, se vaan riehui ja pukitteli 😀 Herman otti siitä videotakin ja lähetti mulle.

    16.6.
    37,6
    Nelly katseli kun ratsastin ja Marshall kävi siinä myös. Jännitti aika paljon ja tuntui että meillä meni vähän huonosti, kun ne on molemmat niin hyviä ratsastaan. Mun piti opetella harjoitusravia taas mutta en uskaltanut kun se ei vielä suju, multa lähtee aina jalustimet, niin tehtiin paljon siirtymisiä ja ympyröitä. Mutta Fifi oli ihan yhtä kiva kun aina! 🙂

    19.6.
    37,5
    Harjoiteltiin siirtymisiä kentällä, Fifi oli aika laiska. En jaksanut mennä kuin puolituntia ja sitten lähdettiin maastoon. Kaapo oli mukana, laukattiin ja ravattiin. Hypättiin yhden ojankin yli, se oli tosi kivaa! Fifi oli hangannut vähän ryntäistä ihoa rikki varmaan aitaa vasten, ötökät taitaa kutittaa sitä. Laitoin helosania ja lainasin Sonjalta ötökkämyrkkyä kun se kysyi tarviinko.

    20.6.
    37,9
    Fifi pääsi tänään laitumelle! Käyn katsomassa sitä kyllä joka päivä ja yritän muistaa mitata lämmön joka kerta ja tarkistaa ettei sillä ole haavoja tai mitään. Marshall auttoi mua ottamaan siltä kengätkin pois kun ajattelin että se voisi olla ihan hyvä juttu ja se sanoi, että Fifillä on tosi hyvä kavioaines. Tarkkailen niitäkin että pysyy kunnossa. Se oli tosi innoissaan ja yritti saada kaikkia leikkiin mukaan. Sitten se vaan kiljui aina kun joku tuli liian lähelle 😀 Välillä mä mietin mitä sen päässä oikein liikkuu, mutta tykkään siitä silti. Ihan paras poni. 🙂

    23.6.
    Fifillä menee laitumella hyvin. Se on saanut lomailla nyt ettei olla tehty mitään, mutta oon käynyt katsomassa sitä. Lämpöä en oo mitannut, mutta nyt on niin kuuma että se on varmaan normaalia korkeampi muutenkin. Joka päivä oon vienyt sille pellavamehua juotavaksi että se varmasti juo tarpeeksi ja katsonut kaviot ja muutenkin. Sillä on ötökkäloimi vieläkin, vaikka se pitää kyllä ottaa kohta korjaukseen.

    25.6.
    Turvassa pieni haava, mutta ei haittaa kun oli niin pieni. Niitä patteja sillä on edelleen ja selkeästi kutiaa, kun aina kun rapsutan se menee ihan kippuraan koko poni. Kävin ostamassa sille oman ötökkämyrkyn jonka pitäisi auttaa kutinaan kanssa ja suihkuttelin sen läpi. Onneksi se ei laitumella juokse karkuun, varmaan kun mulla ei ole narua mukana niin se tietää ettei joudu lähtemään 😀

    27.6.
    Niin kuuma!! Fifikin on ollut makaamassa pari kertaa kun oon käynyt sitä katsomassa. Onneksi se on ihan kunnossa ja juo aina ämpärin tyhjäksi, sitäkin taitaa laiskottaa kun on niin kuuma. Lomailu jatkuu, tänään mä vaan istuin sen kanssa laitumella kun se makasi ja rapsutteli. Oltiin niin ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin se alkoi syömään 🙂

    30.6.
    Sataa, mutta se ei varmaan haittaa Fifiä. Se oli paljon pirteämpi tänään kun kävin katsomassa, me jopa vähän leikittiin niin että mä juoksin ja se innostui juoksemaan hetken perässä. Joi hyvin. Kaviot kunnossa. Otin ötökkäloimen korjattavaksi. Kutiaa vaan, kyljissä ja ryntäissä selvää kulumaa. Rasvasin. Ehkä sadekin auttaa kun ei ole ötököitä niin paljoa.

    • #6203 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tämmönen tarina on kyl kivaa vaihtelua semmosille perinteisemmille ja pakko kyl sanoo et virnistelin tällä puolella näyttöä kuin idiootti, kun näistä tuli vaa jotenki semmonen hyvä fiilis.

    • #6239 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tunnollinen Santtu ja ihana Fifi! 😀 Santun jutut tuntuu musta niin autenttisilta varmaan siksi, että ajattelin itse joskus teininä hevosen omistamisen olevan tuollaista. Olisin ehkä pähkäillyt samojen pikku ongelmien kanssa ja ainakin aluksi pitänyt säntillisesti kirjaa kaikesta. Lisäksi näistä tulee mieleen Wanhojen Hyvien Aikojen Wirtuaaliheppatarinat, joskin (luojan kiitos) kevennetysti (koska täysimittaisinahan ne olivat varmaan tosi raskaita). Niitä on tullut kirjoiteltua, tullut kuvattua jokaista harjanvetoa, jokaista pikku ongelmaa monisatasanaisissa tarinoissa. Tässä on ihan kuin sama tekstilaji, mutta mun mielestä miellyttävämmässä muodossa. Tulee muistot mieleen ja se ihana innostunut heppatarinaolo, joka itsellä oli kun ala-asteella matikantunnilla odotti pääsevänsä hoitamaan virtuaaliheppaa, mutta yksityiskohtaisuus ja toisteisuus eivät hukuta mua.

  • #6299 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Kesä ja sen ongelmat

    Fifin kanssa ollaan tehty nyt aika kevyesti, kun se on saanut lomailla laitumella. Ollaan maastoiltu ja jos ollaan oltu kentällä niin ollaan oikeestaan vaan hypitty jotain pieniä ristikoita ja kavaletteja kun Fifi selkeesti tykkää siitä.

    Mä käyn katsomassa sitä melkein joka päivä ja tarkistan ettei sillä ole haavoja tai mitään muutakaan hätää. Nyt alkaa kumminkin tuntua siltä, että ötökät syö sen kohta hengiltä. En turhaan halunnut alunperin alkaa sitä loimittamaan kesällä, varsinkin kun sen olo selkeästi helpottui – ainakin hetkeksi – kun se klipattiin. Mutta nyt sille on ilmestynyt joka päivä enemmän patteja ötökänpuremien takia ja se on hangannut itseään ihan vereslihalle asti monestakin kohtaa. Sitä hankaamista se on tehnyt jo ennen klippausta, mutta mä ajattelin että se johtui siitä sen paksusta karvasta. Ei se tainnut johtua siitä koska Fifi tekee sitä edelleen, ja ehkä jopa enemmän. Sillä on ryntäät ja hännäntyvi varsinkin ihan auki ja mahassa ja kaulassa tuntuu monta pattia kun kädellä silittää.

    Mä ostin sille seeprakuvioisen ötökköloimen, jos se vaikka auttaisi. Sitten katselin useampana päivänä kun mun seepraponi tölttäsi portilta takaisin kavereiden luokse, ja miten vuoronperään Pasi ja Steffe närkkivät sen loimea. Kolmannen päivän jälkeen siihen oli tullut uusi reikä. Oli mulla myös hyönteiskarkoitetta mitä käytin, mutta en oikein tiedä tehosiko se ollenkaan. Vai oliko Fifi vaan jotenkin herkkä ötököille.

    ”Tuu Kaapo, lähetään kotiin”, sanoin noutajalle joka seisoi kuuliaisesti vieressäni ja katseli laitumella käyskenteleviä hevosia. Se kääntyi mukanani yhtä matkaa ja silloin maahan tipahtivat ensimmäiset, isot vesipisarat. Onneksi mua ei haittaa vaikka sataa, ei ainakaan ole niin kuuma. Ja ötökätkin pysyy hetken poissa.

    Kun me lähdettiin Kaapon kanssa tallin pihasta, mä pyörän selässä ja se hihnan päässä, alkoi sataa ihan kaatamalla. Juuri silloin pihaan oli myös kaartamassa auto.
    ”Sähän ihan kastut siellä!” Hello huusi sateen yli avattuaan autonsa ikkunaa.
    ”Joo.”
    ”Tarviitteko te kyydin? Ootko kotiin menossa?”
    ”Joo, oon. Mut ei me tarvita, ei tästä mee kauaa.”
    ”Ootko varma? Kyllä mä voin heittää, missä päin sä asut?”
    ”Eikun, sä just tulit, niin kyllä mä voin ihan – ei tää haittaa.”

    Lopulta Hello kumminkin ajoi mut ja Kaapon kotiin. Pyörä jäi odottamaan tallin nurkalle. En lukinnut sitä, koska tiesin ettei tarvitse. Kiitin Helloa varmaan jo kymmenennen kerran kun se pysäytti auton ja mä hyppäsin Kaapon kanssa kyydistä. Sitten me juostiin ovelle, koska satoi jo niin lujaa, ettei eteensä meinannut nähdä. Oli kyllä oikeastaan aika hyvä, että Hello kyyditsi meitä, mä olisin pyörällä nyt vasta puolessa välissä matkaa. Matkan aikana mä myös keksin, että voisin soittaa Fifin edelliseen kotiin ja kysyä onko sillä ollut ennenkin ongelmia kesäisin ötököiden kanssa, kun se on kumminkin asunut pihatossa. Ja mun pitäisi myös pakata, koska me lähdetään perheen kesken viikoksi mökille ylihuomenna. Pitää kysyä Eiralta, jos se haluaisi hoitaa Fifiä sillä välillä.

    • #6303 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi kutiavaa Fifi-raukkaa! Ja vähän Santtuakin käy sääliksi (se tosin ei ole uusi asia sinänsä), kun näkee että toisella on syyhy ja ei keksi oikein mitään apua siihen. Muutenhan tämä on tällainen hyvin arkinen, suorastaan kodikas tarina, kaatosade, Hellon kyyti ja mökkipakkaaminen. Ja hyvä mielikin tästä tulisi, jos Fifi ei kutiaisi.

    • #6332 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Arkisista jutuista tykkään eniten, ja mustakin tää on arkinen. Tässä on niitä pikkujuttuja, joihin ainakin mä voin samastua, ja uskon että moni muukin. Niin kuin vaikka se, miten on kivaa saada kyyti kaatosateella (ja muutenkin) mutta miten sitä ei kuitenkaan halua ottaa vastaan, ettei ajeluta toista turhaan ympäri kyliä. Ja tietenkin pieni huoli omasta lemmikistä, kun vaikka se ei ole sairas tai mitään, eihän se ihan täydellisessä iskussakaan ole kun hinkkaa itseensä kerran haavoja.

      Fifissä Santulla on kauhea taakka kannettavanaan, vaikka hän pärjääkin sen kanssa koko ajan paremmin ja uskaltaa ratsastuksessakin uusia juttuja. Santtu on niin tunnollinen tyyppi, että olen koko ajan varmempi, että hän selviytyy vastuustaan. Samalla vähän hirvittää, että mitähän nyt käy kun koulut alkaa ja vuosia vierii. Kun Santtu kasvaa, hänen muutkin velvollisuutensa kasvavat. On ollut muillekin lapsille mahdollista pitää ponia opiskelujen ohella, joten miksei Santullekin — mutta vitsit mitä suurempia ja suurempia uhrauksia se vaatii! Nyt jo Santulta on tainnut lähteä vapaa-ajan lisäksi iso kimpale sielunrauhaa. Omaa rahaa ei vissiin vielä, eikä onneksi terveyttä. :DD

  • #7043 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Tyhmä paketti

    Katselin epäilevänä pöydällä nököttävää pakettia. Se oli punakultaiseen lahjapaperiin siististi kääritty, paljon siistimmin kuin miten olisin itse osannut. Sellaiseen paperiin, joita kaikkien kauppojen paketointipisteiltä löytyy. Päälle oli laitettu valkoinen kukaksi muotoiltu koristenauha. Se oli aika iso paketti, ja painava.

    ”Mennäänkö?” isän ääni kuului eteisestä. Alahuuleni sisäpintaa pureksien nostin paketin syliini ja lähdin isän mukaan, Kaapo perässäni pihalle juosten.

    Auton radiosta soi joululauluja, niitä samoja mitä jokainen kauppakin tällä hetkellä soitti. Isä vaikutti tyytyväiseltä hymistessään laulun mukana. Mä en tiedä, olinko itse ihan niin tyytyväinen, vaikka se Eiran lahja löytyikin. Me kun käytiin isän kanssa kaupoilla sitä etsimässä, niin me käytiin aika monessakin paikassa. Seinäjoella oli onneksi isoja ostoskeskuksia joissa oli paljon liikkeitä, niin pystyi vertailemaan monta eri vaihtoehtoa keskenään. Ensin isän kanssa mietittiin, jos ostettaisiin sellainen ihonhoito lahjapaketti jostain kosmetiikkaliikkeestä. Niissä oli monta purkkia erilaisia rasvoja ja hiustuotteita ja vaikka mitä. Ne oli valmiiksi tosi koristeltuja, ne niiden pakkaukset siis, yksikin oli vaaleanpunainen ja sen ympärillä meni kimaltava koristenauha. Mutta se tuntui musta vähän liian, no.. Sellaiselta mitä poikaystävä voisi ostaa, ja koska me ollaan Eiran kanssa kavereita, niin en sitten ostanut.
    Tigerissä oli paljon kivoja juttuja, mitä olisi voinut ostaa. Vaikka käsipeili, hohtavapintainen muistivihko, mansikkalakuja ja pieni laavalampun näköinen lamppu, jossa oli laavan sijaan sisällä glitteriä. Mutta ne tuntui kaikki vähän turhalta rihkamalta.
    Ja se yksi liike, jossa on paljon koruja ja kaikkea, niin sieltäkin olisi voinut ostaa vaikka mitä. Kaulakorua ja rannerengasta ja korvakorua, mutta jos Eira onkin jollekin nikkelille allerginen? Tai tykkää vaan niistä korvakoruista, jotka sillä on aina. Niin en sitten ostanut sieltäkään mitään, kun en osannut päättää, ja musta tuntui muutenkin vähän kummalliselta olla siellä, kun siellä oli mun lisäksi vain tyttöjä ja kaikkialla haisi hajuvesi ja hiuslakka.
    Enkä mä mitään sopivaa kirjaakaan löytänyt, vaikka me isän kanssa koluttiin Suomalainen läpikotaisin, paitsi ehkä yksi hevoskirja, jossa oli neuvoja miten tulla paremmaksi ratsastajaksi. Mutta sekin tuntui huonolta idealta, kun Eira on kumminkin mua parempi ratsastaan, niin että mä antaisin sellaisen kirjan.. Eira voisi ymmärtää sen ihan väärin.

    Paitsi sitten me löydettiin kaukoputki. Tai mä sen löysin, mutta olin melkein heti sitä mieltä ettei se käy, mutta isä siitä innostui. Se ei ollut mikään huono kaukoputki, vaan ihan oikeasti kunnon setti, sellainen iso jolla voisi katsella pitkälle.

    Eira on fiksu, vaikka joskus se esittää vähän tyhmää. Mä en ihan tiedä miksi, mutta aika usein tallilla Eira on aika erilainen kuin vaikka silloin, kun me ollaan kaksin ja tehdään koulutehtäviä. Yleensä Eira osaa laskea sen tehtävät ihan itse, ja jos ei osaa niin sitten mun tarvii kertoa vaan kerran tai pari, niin se jo ymmärtää miten se tehdään. Siksi mä kai ajattelin silloin, että se kaukoputki olisi hyvä idea. Me isän kanssa ostettiin se ja mansikkasuklaalevy jotka vietiin paketoitavaksi, isän mielestä se olisi paras vaihtoehto koska sen paketoimat paketit on aina tosi rumia. Joka on kummallista, kun isä on kuitenkin kirurgi, ja niillähän pitäisi olla tosi hyvä hienomotoriikka…

    Kun mä kerroin äidille, että Eiran joululahja on kaukoputki, äiti näytti hämmästyneeltä. Tai jotenkin järkyttyneeltä ehkä enemmänkin, ja sitten se nauroi ja sanoi, etteihän tytölle sellaista lahjaa voi antaa. Olisi kuulemma pitänyt ostaa se kosmetiikka kaupan paketti. Niin nyt mä en sitten enää tiedä, oliko koko idea ihan tyhmä.

    ”Mitäs mietit?” isä kysyi, rikkoen autossa vallinneen hiljaisuuden.
    ”En mitään”, vastasin ja nostin katseeni sylissäni olevasta paketista ikkunasta ulos.
    ”Ei yhtään mitään?” isä jatkoi utelua.
    ”No, tätä lahjaa vaan..”
    ”Mitä siitä?”

    En halunnut olla kiittämätön, isä sen lahjan oli kuitenkin maksanut, joten en voinut millään sanoa vähän katuvani sitä. Isälle tulisi siitä taatusti paha mieli, varsinkin kun se oli siihen niin tyytyväinen.
    ”Eikun sitä mä vaan, että olis pitänyt ostaa joku sopiva kirja vielä mukaan.. Joku avaruusaiheinen vaikka.”
    ”Jaa, no joo..! Annat sitten synttärilahjaksi.”

    En tiedä, antaisinko Eiralle sen syntymäpäivänä mitään sen jälkeen. Jos sekin vaan nauraa sille lahjalle.

    Isä jätti meidät Kaapon kanssa Hopiavuoreen, ja mä vaan toivoin ettei Eira olisi siellä. Alkoi hävettämään kokoajan enemmän, kun kuljin pihan poikki iso, pitkulainen paketti sylissä tallia kohti. Entä jos Eira ei olisi nyt siellä? Mihin mä sen paketin laitan? Olisi pitänyt tekstata ensin ja kysyä.
    Tai, no. Entä jos Eira onkin siellä? Miten mä sen paketin voin antaa suoraan, kun en tiedä haluaako Eira multa yhtään mitään lahjaa. Enhän mä tiedä mitä sanoakaan!
    Talli oli kuitenkin tyhjä. Helpotuin, ihan niin paljon että oli pakko huokaista. Pitäisi miettiä, mitä sen kanssa teen. Ja se miettiminen tapahtuisi varustehuoneessa, eikä siinä oven edessä käytävällä…

    Fifi oli kasvattanut ihan hirveän pitkän talvikarvan. Ei olisi uskonut, että klippasin sitä koko kesän ja pitkälle syksyyn, sillä sain upotettua koko kämmenen sen turkin sekaan. Se oli oikeastaan aika ärsyttävää, että sen karva kasvoi niin paljon ja nopeasti, meillä oli varsinkin kesällä ollut hirveästi ongelmia sen kanssa. Mulla oli paljon kaikkia suunnitelmia mitä Fifin kanssa kesä tehtäisiin, mutta ei me voitu tehdä niistä jutuista kun osa, kun Fifillä oli vähän kaikkee vaivaa pitkin kesää.. Mutta ehkä ensi kesänä, nyt kun osaan itse varautua niihin jo etukäteen.
    Olin hakenut Fifin pihatosta talliin, sillä ajattelin lähteä sen kanssa tekemään jotain maneesiin. Ei mitään hirveän vaikeaa tai raskasta, sillä Fifi oli hiestä märkä jo pelkästään reippaan kävelyn jälkeen sillä karvalla. Muuten me oltaisiin menty metsään, mutta oli niin kurja sää, etten halunnut. Ei meitä sade haittaa, mutta lumisohjo jäi Fifin kenkiin kiinni ja aiheutti kammottavat tilsat. Seuraavaan kengitykseen ei onneksi ollut kauaa, niin voisi pyytää laittamaan tilsakumit.

    Talli oli ollut jotenkin hiljainen sen koko ajan. Janna oli kävellyt ohi ja olimme moikanneet toisiamme lyhyesti. Se vaikutti mukavalta ihmiseltä ja tiesin että sen heppa oli se hieno kirjava. Nyt Janna kuitenkin vaikutti jotenkin kiireiseltä, sillä se harppoi käytävää pitkin reippain askelin ja katosi jonnekin toisen tallin puolelle. Myös Sonja ja Harri kävivät, ja Sonjan kanssa juttelin ihan hetken sen uudesta hevosesta ennenkuin nekin sitten lähtivät taas. Varmaan tuvalle, koska Sonja puhui jotain olemisesta Nellyn henkisenä tukena.

    Juuri kun mä olin laittamassa satulaa Fifille kuulin, miten Eira oli tulossa. En muuten olisi, mutta se puhui niin hirveän kovaa. Normaalistikin, mutta nyt varsinkin. Fifikin käänsi toisen korvansa ovea kohti kuunnellakseen, miten Eira vauhkosi jostain koneesta. Tai.. Jostain, joka oli automaattinen jotenkin. En kuullut niin tarkasti, koska mulle tuli kiire äkkiä päästä Fifin kanssa sinne maneesiin karkuun.
    ”Mooi!” Eira tervehti heti ovelta ja Inari tuli sisälle perästä, ja moikkasi myös.
    ”Moi”, vastasin molemmille ja kiirehdin kiristämään satulavyötä, mutta kiristinkin sitä niin nopeasti, että Fifin pitkät karvat jäi soljen väliin. Onneksi Fifi ei pahastunut siitä, mutta avasin vyön ja kiristin uudelleen rauhallisemmin, että ehdin kädellä vetämään karvat sivuun ensin.
    ”Mihin te ootte menossa? Vitsi että siellä on paska sää, ettekai te mee maastoon? Onks Kaapo mukana? No mooi, mitä poni?” Eira puhui, ja puhui, samalla kun se käveli meidän luokse ja alkoi rapsuttaa Fifiä otsasta. Poni yritti hamuilla Eiran takin taskuja herkkujen toivossa, muttei ihan yltänyt koska se oli käytävällä molemmin puolin kiinni.
    En ehtinyt vastaamaan oikein mihinkään, kun Eira jatkoi aikaisempaa keskustelua Inarin kanssa. En vieläkään ymmärtänyt mistä se selitti, mutta joku automaattinen kone se oli, ja sen takia Eetu oli jotenkin tyhmä mutta Niklas oli tosi paljon kivempi.

    ”Eira”, Inari yritti keskeyttää hetkeksi. ”Pitäiskö sun kuunnella mitä Santtu vastaa, jos sä kerran kysyt siltä jotain?”
    ”Ai”, Eira äännähti sen kuuloisena, ettei se edes huomannut että se oli kysynyt jotain. ”No oliko sulla jotain?”
    Puraisin poskeni sisäpintaa vahingossa, mutten onneksi lujaa. Yritin miettiä mitä vastata. Tai olisinhan mä voinut vastata niihin kysymyksiin, muttakun mä mietin sitä tyhmää pakettia.
    ”No, joo. Tai, tavallaan… Tai, ei. Eikun – ei.” Alkoi hävettämään taaaas ihan hirveästi, kun mietin koko lahjaa. Ja siellä se oli, Uunon kaapissa paperilappu päällä, jossa luki
    ’Eiralle
    Hyvää joulua!
    T. Santtu, Kaapo ja Fifi’

    ”Voi vitsi kun mä en joskus ymmärrä yhtään mitä sä koitat selittää”, Eira puuskahti ja kääntyi uudelleen Inarin puoleen, joka pudisteli vaan päätään.

    Samalla kun varustin Fifiä loppuun yritin keksiä, miten kertoisin Eiralle, että ostin sille lahjan. Ja että se lahja ei ole mitenkään erikoinen tai hyvä. Pari kertaa mä yritinkin sanoa jotain siihen väliin, kun Eira veti hetken henkeä, mutta se ehti aina jatkaa ensin.
    Onneksi mä sain juuri silloin Fifin valmiiksi ja oman kypärän päähän, kun Eira marssi tallin puolelta päättäväisesti varustehuonetta kohti. Tunsin, miten mun naamaa alkoi kuumottaa, joten irrotin Fifin nopeasti käytävän naruista ja lähdin taluttamaan sitä ulos, koska mä en todellakaan halunnut olla kuulemassa tai näkemässä, jos ja kun Eira näkisi sen paketin. Ehkä hyvällä tuurilla Eira ei huomaisi sitä, ja mä ehtisin vielä ottaa sen pois lähtiessä ja ostaa sille vaikka sellaisen hajuveden, jonka äiti oli neuvonut ostamaan.

    • #7046 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kaukoputki! Vitsit, tämä oli kyllä nyt yllätysveto. Jään odottamaan tosi innolla että mitä Eira on siitä (ja Santusta) mieltä. Kauhean samaistuttava tuo Santtu-parka tässä, kun on kova pohdinta menossa että jos se onkin ihan väärä lahja ja mitä jos sen vielä vaihtaisi. Kukapa ei itse olisi ollut joskus tämmöisessä tilanteessa… Köh…

    • #7101 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Toivottavasti Eira tykkää Santun valinnasta yhtä paljon kuin mä. Musta sekä Santun pohdinta että lahja yhdessä on kuin symboleita sille, miten hyvin Santtu Eiran tunteekaan. Pinnalta Eira esittää roolinsa hyvin: hänhän on pelkästä meikistä ja pojista kiinnostunut bimbo. (Meikistä ja pojista tykkääminen ei tee kenestäkään bimboa, vaan bimbo oli ihan erillisenä määreenä.) Sellaiselle Eiralle olisi kiva ostaa just joku hajuvesi tai muu sellainen niin tyttöjen juttu kuin ikinä keksii. Eira olisi ollut varmasti haltioissaan: joku prinssi tuo tyttöjen lahjoja, olkoonkin ettei hän ole poikaystävä. Santtu on kuitenkin nähnyt, että Eiraa kiinnostaa oikeasti salaa aivan muu, ja ilmeisesti Eirasta on tullut harjoittelemalla hyvä matikassa ja sen sellaisessa. Se on kuitenkin salaisuus. Kaukoputki olisi varmaan perinteisemmin Eiran maailmassa poikien lahja, ja vaikka se on kuinka nappiosuma Eiran kiinnostuksenkohteisiin, loukkaantuukohan hän siitä..? Kun Santtu kuitenkin muutenkin jo tietää, eikä nolannut Eiraa laittamalla häntä avaamaan pakettiaan kaikkien Hopiavuoren poikaystäväkandidaattien edessä kuitenkaan…?

      Santtu on niin oma itsensä tässä. Ei kaikki oikeasti pyöritä päässään jokaista valintaansa näin perusteellisesti, eikä uhraa niin paljon ajatusta lahjalle, varsinkaan jo ostetulle sellaiselle. Santtu puolestaan olisi ihan varmana huolestunut, vaikka olisi hankkinut mitä. Jos Santulla olisi ollut perinteinen tyttöpaketti, se olisi ollut yhtä ahdistavaa antaa. Musta on kurjaa, että Santun ajatukset kulkee tätä rataa. Mussa on nimittäin samaa vikaa, ja jokasen pikkujutun analysoiminen ottaa voimille tosi nopeasti!! Kuitenkin just se asia on Santun ajatuksista nopeiten tunnistettava asia. Se pyörittelee juttuja, oli sitten kyseessä lahja tai vaikka Fifin joku pikkuihottuma. Santtu on aina vähän huolissaan.

      Vitsit kun pääsisin tästä joulusta ja kunnolla levittäytymään näppäimistölle…

  • #7215 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Vuosikatsaus, ja ihan kamala kesä

    Fifi on nyt ollut mulla vuoden ja neljä kuukautta. Siihen aikaan on mahtunut ihan tosi paljon kaikkea. Onneksi mä keksin heti kirjoittaa Fifille omaa vihkoa, koska siitä on näin jälkeenpäin kiva lukea mitä kaikkea me ollaan tehty. Viime vuosi ei ollut kyllä mikään kaikista helpoin.

    Tammikuussa mä keksin, että Fifi on oikeasti tosi fiksu tyyppi. Se kyllästyy hirveän helposti. Yöt karsinassa on sille ihan liian pitkiä, eikä me voida tehdä samoja juttuja montaa päivää putkeen, koska sitten Fifiltä menee motivaatio. Tavallaan se on ihan hyväkin, koska sitten munkin täytyy aina tehdä jotain vähän erilaista ja keksiä uutta. Mä voisin harjoitella vaikka pääty-ympyröitä laukassa koko viikon, mutta Fifille kaksi päivää on ihan maksimi. Sitten me lähdetään maastoon tai tehdään jotain maastakäsin.

    Fifille laitettiin heinäverkko yöksi karsinaan, joka oli tosi hyvä juttu. Sillä riitti tekemistä pidemmäksi aikaa ja se söi hitaammin, ja musta tuntuu että Fifi ihan tykkäsikin siitä että se sai viskellä sitä verkkoa miten tahtoi. Yritin keksiä sille paljon muutakin tekemistä sinne karsinaan, ja jossain kohtaa se alkoi näyttää melkein joltain kaupan leluhyllyltä kun virittelin sinne niin monta palloa, pulloa, lelua ja narua paalinaruilla kiinni. Fifin lemppareita taisi olla muovipullo, jossa oli vähän kauraa sisällä rapisemassa. Se rikkoi niin monta pulloa, että lopulta mun täytyi vaihtaa sellaisesta läpinäkyvästä pullosta mehukattiin. Sitä se ei saanut rikki ihan niin nopeasti. Ja toinen oli sellainen koirille tarkoitettu kuminen pallo, jossa oli reikiä. Laitoin senkin täyteen heinää, ja vaikka Fifin tarvitsi nykäistä kaksi kertaa ja pallo oli jo tyhjä niin se jatkoi usein sillä leikkimistä senkin jälkeen.

    Helmikuussa me oltiin Fifin kanssa aika paljon maneesissa, kun harjoiteltiin kaikkia kouluratsastus juttuja. Mä olin ostanut sen ratsastuskirjan vuoden vaihteessa ja olin siksi tosi innoissani opettelemassa niitä liikkeitä ja reittejä ja kaikkea. Ne tuntui silloin varsinkin ihan hirveän vaikeilta ja mua aina välillä ihan harmitti, kun tuntui että ei ollut Fifiä kohtaan ollenkaan reilua kun en osannut vielä. Onneksi Fifi oli kumminkin usein ihan tyytyväisen oloinen, niin ei se hirveän pahoillaan siitä voinut olla.
    Näin nyt miettiessä musta tuntuu, että Fifin oireilu alkoi noihin aikoihin. Se alkoi rapsuttamaan itseään ihan aina ratsastuksen jälkeen, varsinkin jos se oli hikinen. Välillä se teki sitä tosi pitkään. Silloin mä en kiinnittänyt siihen vielä huomiota, kun ajattelin että se on ihan normaalia.

    Maaliskuussa olisi pitänyt alkaa karvanlähtö. Tai ainakin monella muulla hevosella alkoi, mutta Fifin karva oli ihan yhtä pitkä ja tiheä kuin koko talven läpi. Ajattelin, että se johtuu varmaan siitä, että se on issikka ja niiden karva sitten pysyy jotenkin pidempään sellaisena. Fifi myös jatkoi itsensä rapsuttamista, ja siitä oli ihan parasta kun jäin rapsuttelemaan sitä oikein pitkiksi ajoiksi. Varsinkin korvien takaa ja takajalkojen sisäpuolelta! Mulla on varmaan sata kuvaa siitä, kun se irvisteli ylähuuli pitkänä rapsuhetkien aikana.

    Fifi hikosi ratsastuksen aikana aina niin paljon, siis ihan silloinkin kun me käytiin maastossa vaan kävelemässä, että ryhdyin antamaan sille myös ennen ratsastusta juotavaa. Ennen se oli saanut vaan ratsastuksen jälkeen lämmintä vettä, jonka se joi kyllä ihan hyvin, mutta mä ryhdyin antamaan desin verran pellavaa ja ruokalusikallisen suolaa siinä juottamisen yhteydessä.

    Niin, ja Fifi muutti myös pihattoon! Se oli tosi hyvä muutos, Fifi selvästi viihtyy siellä nimittäin paljon paremmin. Se ystävystyi heti varsinkin Typyn kanssa ja ne painivat keskenään usein, välillä aika hurjankin näköisesti.

    Huhtikuussa Fifi alkoikin tiputtaa karvaa, sitä irtosi ihan hulluja määriä. Mun kaikki vaatteet oli ihan sen ja Kaapon karvoissa, eikä äiti yhtään tykännyt siitä. Pesukone kai menee tukkoon tai jotain jos on hirveästi karvoja. Silti musta tuntui, ettei sen karva oikeastaan ohentunut tai edes lyhentynyt. Mä saatoin harjata sitä vaikka tunnin, niin että lattialla oli vähintäänkin uuden ponin verran karvaa, ja se oli ihan yhtä karvainen kuin tuntia aikaisemmin. Siinä alkoi myös näkymään erikoisia kaljuja länttejä. Ei montaa, mutta oli niitä pari kumminkin. Ajattelin, että se oli vaan hinkannut itseään johonkin, sillä olin monta kertaa nähnyt Fifin hieromassa pyllyään pihaton seinään tai ruokakuppia vasten.

    Toukokuussa viimeistään osasin todeta, että nyt jokin on vähän hassusti. Muilla alkoi olla tosi hieno ja sileä kesäkarva, kun Fifi oli edelleen ihan karvainen. Alkoi olla jo niin lämmin, että kun sormet upotti sinne karvan sekaan, niin kädestäkin tuli ihan nahkea ja tahmainen. Oli kurja ajatella, millainen olo Fifillä täytyi kokoajan olla. Klippasin Fifin ensimmäistä kertaa! Marshall kyllä auttoi.

    Fifi ei myöskään lähtenyt mua karkuun sisälle hakiessa enää oikeastaan ollenkaan. Niin oli tainnut olla jo hetken aikaa, mutta silloin vasta havahduin siihen. Siitä tuli ihan hirmuisen hyvä mieli. Ei se vieläkään useinkaan tullut vastaan, mutta mun ei enää tarvinnut lahjoa sitä miljoonalla porkkanalla puolentunnin houkuttelun jälkeen. Fifi antoi ihan kiltisti kiinni, ja osasi odottaa porkkanaansa ilman että se heti alkoi tuuppimaan ja tutkimaan taskuja.

    Kesäkuussa Fifi pääsi laitumelle. Sen ei tainnut olla yhtään Typyä ikävä, vaikka ne menikin eri laitumille, kun sillä oli niin monta muuta uutta kaveria. Kun laskin Fifin sinne laitumelle niin se viiletti sellaista kyytiä, että sillä olisi voinut olla vaikka viisi jalkaa. Jotain laukan ja passin sekoitusta se meni koska mua vaan nauratti kun katselin sitä, kun se ei tainnut itsekään tietää missä askellajissa kulkea.

    Sitten ensin Fifin selkään nousi ihan kummallisia patteja. Sitten sen jälkeen kaulaan ja ryntäisiin. Se ei oikein koskaan selvinnyt että mitä ne oli, mutta luulen että jotain itikan puremia joihin se vain reagoi tosi voimakkaasti. Ostin Fifille sen takia ötökkäloimen ja hupun, joita se joutui sitten käyttämään koko kesän. Mutta ainakaan niitä patteja ei tullut lisää, vaikka kutiaminen ei sillä helpottunut.

    Heinäkuussa Fifiä selvästi ahdisti. Se raapi itseään oikeastaan kokoajan kun vaan mahdollista. Loimen läpikin se yritti hampain rapsuttaa kylkiään, ja kihnutti itseään sitten jokaiseen seinään ja tolppaan mihin vaan pystyi. Ensin mä rasvasin niitä sen hankaumia ihan vaan helosanilla, ja sitten ryhdyin pesemään sitä hevosshamppoolla, mutta sitten kun se hinkkasi poskeensa ison, ihan karvattoman läiskän niin päätin, että sille on pakko keksiä jotain muuta. Olisin halunnut lähteä näyttämään Fifiä klinikalle, mutta isä ei oikein halunnut lähteä kyyditsemään. Tai ehkä se ei vaan kerennyt. Vähän mun piti suostutellakin, että sain pyytää eläinlääkärin käymään sitten meillä, mutta onneksi sain. Eläinlääkäri tutki Fifin ja sanoi sillä olevan hankala kesäihottuma. Niinkuin siis sillä tavalla hankala, että sitä pitäisi oikeasti lääkitä sitä varten, kun pelkkä loimitus ei riittänyt. Niin mä olin itsekin vähän epäillyt etukäteen, mutta oli helpottavaa kuulla ammattilaisen mielipide myös.

    Mä en ollut koskaan ennen pessyt hevosta niin monta kertaa, kuin mitä sen kuukauden aikana. Ja oikeastaan loppu kesänäkin, ja vielä syksyllä. Kävin ostamassa Fifille toisen ötökkäloimen ja monta erilaista pesu- ja desinfiointiainetta, jotka helpottaa kutinaa, ehkäisee hilseilyä ja rauhoittaa ihoa. Ja rasvoja kanssa. Ja sitten mun piti jotenkin saada sovittua, että jos en itse ehtinyt Fifiä jonain päivänä pestä että joku muu hoitaisi sen. Ja jotkut päivät oli niin pahoja, kun oli niin kuuma, että mun piti käydä hakemassa Fifi laitumelta ihan vaan viilentymään talliin muutamaksi tunniksi.

    Elokuu ei ollut oikeastaan sen helpompi. Fifi sai olla aika kevyellä, koska sillä oli selvästi hankala olla. Mun kävi sitä sääliksi ihan hirveästi, koska ei voi olla kivaa jos kokoajan kutittaa. Klippasin sen uudelleen, tällä kertaa ihan korvista ruununrajaan asti ja niin karvattomaksi kun vaan mahdollista. Tässä vaiheessa mua alkoi jo melkein ahdistaa – tai siis ahdistikin jo, mutta vielä enemmän, kun en tiennyt että auttaako ne hoitoaineet mitään. Jatkoin kumminkin niiden käyttöä, vaikka välillä Fifillä oli ihan toinen puoli kaulasta turvonnut ja verestävä kun se oli hinkannut itseään niin rajusti.

    Fifi sai liikkua pääasiassa vapaana maneesissa tai kentällä, irtohypytin sitä aika paljon koska siitä se selvästi piristyi aina. Sitten välillä me päästiin käymään maastossa melkein keskellä yötä, kun oli vielä niin valoisaa ja lämmintä että pystyttiin menemään, muttei niin että ötököitä olisi ollut tai että olisi tullut kuuma. Musta oli ihan sairaan hauskaa laukata pellolla ilman satulaa sellaisessa kivassa viilentyvässä illassa. Vaikka äiti olisi kyllä saanut jonkun sydärin jos se olisi tiennyt.

    Syyskuu taisi oikeasti olla se pahin. Fifi oli niin turhautunut sen oloon, että se oli alkanut näykkimään ja luimistelemaan. Se ei myöskään olisi millään halunnut tulla enää pesulle, joten mun piti välillä olla tosi kekseliäs jotta saisin sen pysymään paikallaan pesemisen ajan. Välillä riitti että annoin sille vaan heinää, mutta välillä ei. Kerran se puri mua niin, että tuli ihan verta, ja se oli aika kurjaa koska ei Fifi oikeasti ikinä ketään purisi. Sillä oli vaan niin paha olla.

    Jatkoin kumminkin sen pesemistä ja rasvaamista, ja soitin klinikalle uudelleen. Huolestutti, koska se oli alkanut turpoilemaan useammin niistä kohdista, joita se raapi. Sillä oli muutaman päivän ajan vasemmassa kyljessä tosi kova, ärtyneen näköinen patti, ja mä olin ihan varma että se on joku kasvain. Eläinlääkäri käski ostaa sellaista terva voidetta, jota mä kävin heti samana iltana ostamassa, ja sitten vielä kävin laittamassa sitä Fifillekin.

    Lokakuussa Fifi alkoi voida jo paremmin. Tai enää se ei yrittänyt purra, vaikka mun mielestä sillä oli edelleen sellainen tuskastunut ilme. Yritin hirveästi keksiä kaikkea, millä sen oloa voisi helpottaa, mutta edes muut tallilaiset ei oikein keksineet mitään niiden hoitojen lisäksi mitä me jo tehtiin. Kun eläinlääkäritkin kumminkin sanoivat että sen pitäisi tehota, vaikka ne olivat alkaneet epäillä että kesäihottuman lisäksi Fifi olisi yliherkkä jollekin. Onneksi me välillä päästiin tekemään jotain kivaakin, me nimittäin oltiin kaksi kertaa Nellyn tunnilla kun Fifillä oli parempi päivä eikä sen varusteet osuneet mihinkään aukinaisiin kohtiin. Mä opin niillä tunneilla tosi paljon, Nelly on mun mielestä tosi kiva ja hyvä opettaja. Ja sen lisäksi me maastoiltiin, ja Fifi sai hypätä irtona, ja me leikittiinkin kentällä. Tai mä yritin saada Fifin innostumaan juoksemaan mun kanssa, mutta se mieluummin meni syömään kentän reunoille.

    Marraskuussa oli niin huonot säät, että mua vähän harmitti, mutta Fifi alkoi olla aikalailla normaali. Se oli tosi kivaa, koska se ei hinkannut itseään enää ihan kaikkialle ihan kokoaikaa. Me päästiin Nellyn tunneille jo useampaan kertaan ja Nelly kehui, että mun istunta on parantunut paljon. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta sitten kun se sanoi niin huomasin että mun tosiaan oli helpompi istua myös harjoitusravissa. Fifi teki tosi hyvällä motivaatiolla töitä, ehkä senkin oli ollut jo vähän tylsää.

    Sitten kun Fifille ei enää ilmestynyt uusia hankaumia niin uskalsin alkaa vähentämään niiden aineiden käyttöä, mutta siitä terva voiteesta en kyllä enää luopuisi. Se oli ollut tosi hyvä juttu ja oikeasti toiminut. Se piti ötöiköitäkin loitolla.

    Joulukuussa musta tuntui, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Fifiä ei enää tarvinnut pestä, ja se oli saanut melkein yhtä hyvän talvikarvan aikaiseksi kuin viime talvena. Vähän epätasainen, mutta en ihmettele kun se oli yhdessä vaiheessa melkein kalju kumminkin. Lisäsin sen ruokintaan vitamiineja joiden pitäisi auttaa karvan, kavioiden ja ihon kanssa. Ärsyttää, etten keksinyt sitä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

    Lumesta Fifi on nauttinut ihan täysillä, ja pakkasesta. Se saa aika pitkälti olla ilman loimea, kun musta tuntuu että se tekee iholle hyvää että se saa hengittää. Kesällä se pitäisi kumminkin kääriä taas miljoonaan eri loimeen, koska nyt mä osaisin varautua ja tekisin hyvissä ajoin kaikki varotoimet. Mun pitää nyt miettiä, pääseekö Fifi laitumelle ollenkaan tulevana kesänä. Tai jos pääsee, niin ei välttämättä täyspäiväisesti. Jos yöksi vaan.. Pitäisi Eetun kanssa jutella siitä.

    Mutta nyt tällä hetkellä meillä on kaikki aika hyvin. Me ollaan Fifin kanssa jatkettu harjoittelua ja se on oma ihana itsensä, ja meillä on kivaa.


    Fifi tammikuussa 2021, nauttimassa lumesta kirpeässä pakkasillassa.
    Linet Black-Veil-Illusion

    • #7235 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu on niiiiin tunnollinen! Ja reppana, kun joutuu pärjäämään yksin jopa sairausjuttujen kanssa, vaikka ei sellaisesta kuuluisi teinin yksin huolehtia. Fifin ongelmat on kuvattu niin tarkasti, että varmana ne, joilla on enemmän heppakokemusta kuin mulla, voivat osata suoralta kädeltä sanoa, mikä ponin on. Santtu ei tietenkään itse tiedä: hoitaahan hän ekaa kertaa heppaa näin tiiviisti. Voisikohan sillä olla se hevosten aurinkoallergia..? Tai se, joka johtuu kesäiltaisin lentävistä pistiäisistä? Kun se kuitenkin menee tuolla noin lujaa onnellisena nyt kun on pikkuisen pakkasta. Se myös näyttää maagiselta, ihan kuin se olisi lapin taianomainen runoratsu. 😀

    • #7248 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kauhea, miten minä en muka ole kommentoinut tätä! Piti kyllä, mutta mihin lie jäänyt sitten.
      Ensinnäkin, aivan ihana kuva, satuhevonen!
      Toisekseen teksti on tosi kiva. Tällainen kokoelmateksti koko vuoden kuulumisista on loistava idea, varsinkin jos ja kun ei ole ehtinyt kirjoittaa kaikesta tänne. Santtu on ihan oma itsensä, jotenkin hirveän analyyttinen ja niinkuin vissiin joulukalenterin johonkin vastaukseen kirjoitinkin, niin ymmärtää oman kokemattomuutensa, muttei jää hautomaan itsesääliään mihinkään nurkkaan. Tämä taas alleviivaa sitä: Santtu lukee, kysyy neuvoa tallilaisilta ja eläinlääkäriltä ja päättelee itsekin asioita. Olen aika varma, että Sonja ja Santtu tulisivat hyvin toimeen keskenään vaikka toinen onkin tuplasti toista vanhempi, koska Sonja arvostaa tuollaista asennetta. Tyhmä saa olla muttei avuton. Täytyy panna asia korvan taakse hautumaan, jos vaikka jotakin keksisi.

  • #7424 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Kun mä viimein löysin oman valmentajan
    Mainittu Herman, Marshall ja Nelly, mukana Eira ja Sonja

    Tallilla oli monta taitavaa ratsastajaa jotka osasi auttaa ja antaa neuvoja, mutta silti musta oli alkanut tuntumaan että me Fifin kanssa hyödyttäisiin opettajasta, joka oli erikoistunut islanninhevosiin. Ne toimi kuitenkin vähän eri tavalla kuin muut hevoset, enkä mä ollut vieläkään keksinyt miksi Fifi aina mieluummin halusi töltätä, kun mä istuin alas harjoitusraviin. Tai kyllä me jo pätkissä mentiin sitä aika kivastikin, mutta usein puolikkaan kierroksen jälkeen Fifi sitten mieluummin vaihtoi tölttiin. Jotain mä siellä selässä tein, että se teki niin, mutten yhtään tiennyt että mitä.

    Mä puhuin siitä isän kanssa, mutta se sanoi että pitäisi sopia äidin kanssa. Opettajat ja valmentajat maksaa ja se olisi äidin vastuulla maksaa, kun isä mua tallille kyyditsi eniten ja maksoi Fifin karsinapaikan ja lääkärikulut. Mun piti aika pitkään suostutella äitiä, että se antoi luvan valmentajan etsimiseen. Kun sanoin, että sillä tavalla mä voisin kehittyä nopeammin niin äiti suostui. Mä vaan toivon, ettei se ala suunnittelemaan että mä ryhtyisin sitten kisaamaan tai jotain…

    Askellajiratsastukseen painottavaa valmentajaa ei oikeasti ollut kauhean helppoa löytää. Niitä oli Suomessa ihan vaan kourallinen ja tuntui, että kaikki oli aika kaukana. Pari oli jossain Lapin suunnilla, ja muut vähintäänkin yhtä kaukana. No, ei nyt ihan, mutta siltä se tuntui.
    Paitsi yhden mä sitten lopulta löysin.

    Niinpä me Fifin kanssa päästiin valmentautumaan, ja ollaan nyt käyty valmennuksissa kerran tai kaksi kuukaudessa, riippuen miten isä pääsee meitä kuljettamaan. Onneksi sen ei enää kohta tarvitse aina lähteä ajamaan ihan vaan sen takia, kun mä ryhdyn nyt kevään mittaan ajamaan ajokorttia itsekin. Ja ajattelin siihen samaan ajaa myös sen luvan, millä voi vetää traileria. Sitten pääsen itse viemään Fifiä vaikka klinikalle, jos hätä tulee.
    Mutta siis. Meitä valmentaa sellainen Jossu. Jossu on kylläkin vaan lempinimi, mutta musta ei ole silti yhtään outoa käyttää sitä, kun se on niin rento ja kiva. Jossu valmentaa meitä sen omalla tallilla, joka on aika pieni, ja siellä on vaan kenttä, mutta se maksaisi aika paljon jos Jossu tulisi meidän tallille. Niin siksi isä aina kuskaa meidät sitten sinne. Jossulla on omia issikoita kolme, ja yksi niistä on sellainen kimo ori, jolla Jossu kisaa ja teettää varsojakin.

    Mä aina kirjoitan ylös valmennuksien jälkeen Fifin vihkoon, että miten meillä on mennyt ja mitä Jossu on mulle neuvonut, niin muistan paremmin sitten myöhemminkin ottaa niitä käyttöön. Varsinkin meidän eka valmennus oli tosi silmiä avaava. Se meni jotakuinkin niin, että heti kun me lähdettiin Fifin kanssa liikkeelle siinä kentällä, joka oli silloin vielä aika jäinen, Jossu kysyi oonko mä ennen ratsastanut issikalla. Kerroin, että en. Sitten Jossu kertoi, että issikat on tavallaan tosi erilaisia, mutta kumminkin samanlaisia kuin muutkin hevoset. Niiden askellajit vaan pitää ottaa huomioon. Siksi on tärkeetä, että ne ratsastaa aina puhtaiksi, eikä jää matkustamaan mitään ”possupassia”, niinkun Jossu epäpuhdasta tölttiä kutsuu. Ja se kertoi myös, että Fifi varmaan siksi rikkoo ravista töltille, koska mä en ole yhtään hevosen lähellä mun yläreiden kanssa. Tölttiä kuulemma ratsastetaan niin, että pohje on enemmän irti ja reisi on lähellä, kun ravissa on just toisinpäin. Se oli aika hassua, ja tavallaan hankalaakin, koska aikaisemmin tunneilla on aina sanottu, että reidellä ei saa yhtään puristaa ja pohje pitää olla lähellä.

    No kumminkin. Nyt me Fifin kanssa opetellaan, tai siis mä opettelen kun Fifi osaa jo, miten issikalla ratsastetaan. Tai ei Fifi varmaan osaa ratsastaa, mutta onhan se itse issikka niin kyllä se tietää miten se oikein kulkee. Mä oon oppinut jo aika paljon uutta, vaikka me ei paljoa tunneilla vielä mitään vaikeaa tehdäkään. Varsinkin, kun Jossulla on vaan se kenttä ja se on välillä aika jäinen tai kurainen. Me mennään pääasiassa käyntiä ja tölttiä, ja ainakin loppuun ravia missä viimeistään haetaan Fifi rennoksi, vaikka se on tietysti tunnin aikanakin tavoite. Nyt kun me töltätään enemmän niin Fifi on alkanut olemaan aika jännittynyt, mutta se ehkä johtuu siitä että mun on vielä vähän vaikeaa istua siinä pitkään. Jossukin kyllä sanoi, että jos tölttäämisestä on tovi aikaa niin kannattaa pyytää hieroja käymään jossain kohtaa, koska äkkiseltään töltti saattaa jumiuttaa lavat varsinkin kun Fifi ei vielä mun kanssa kulje siinä oikeinpäin.

    Nytkin me oltiin hetki sitten tultu Fifin kanssa takaisin tallille valmennuksesta. Isä oli odottanut sen aikaa, että sain Fifin talliin odottamaan ja siivottua trailerin, jonka jälkeen se oli lähtenyt kotiin. Mä menisin perässä sitten pyörällä, joka oli eilen jäänyt tallin nurkalle odottamaan. Osa matkasta piti kyllä mennä autotiellä, kun kävelytiet oli niin huonossa kunnossa, mutta onneksi yleensä autoja ei kulkenut ihan kokoajan ja mulla oli tietysti takissa heijastimet.

    Mulla oli tapana aina kylmätä Fifin jalat valmennuksen, ja nykyään pidempien maastojen ja hyppäämisen jälkeen myös. Se sai mehun jossa oli lämmintä vettä, pellavaa ja suolaa, ja sillä oli fleeceloimi päällä, kunnes sitten se pääsi takaisin pihattoon kevyt ulkoloimi päällä. Vielä mä loimitin sitä, kun se oli kumminkin klipattu, mutta sääennustetta katsoessa kohta sekin saisi mennä jatkuvasti ulos nakuna.

    Eira oli tullut mun seuraksi satulahuoneeseen kun puhdistin Fifin varusteita. Olin melko varma, että se ja Herman oli eronneet, kun Eira ei enää puhunut siitä ollenkaan ja Hermania ei ollut näkynyt tallilla hetkeen. Mäkään en puhunut siitä, koska Eira sai olla tai olla olematta jonkun kanssa just niinkun se haluaa. Sen sijaan me puhuttiin tulevasta kesästä, Eira kertoi millä kaikilla hevosilla se oli päässyt tallilla ratsastamaan, ja vähän me puhuttiin koulustakin, ja sitten mä kerroin että mä menisin Seinäjoelle autokouluun.
    “Ai”, Eira sanoi ensin. “Miks?”
    “Ai miten niin miks?”
    “No ainahan sä saat kyydin kaikkialle”, Eira puhahti ja kohautti harteitaan. “Nytkin just olit valmennuksessa ja kaikkee.”
    Hetken mä vain katsoin Eiraa ihmetellen. Oliko se kateellinen?
    “Kyllähän säkin välillä saat kyydin vaikka tänne”, huomautin ja jatkoin Fifin suitsien pyyhkimistä pyyhkeellä saippuoinnin jälkeen.
    “Mut se on ihan eri asia. No, ihan sama. Paljonko se maksaa? Maksaako sun vanhemmat, eiks ne oo aika rikkaita?” Eiran äänensävy oli kummallinen. Mä luulen, että se taisi olla jotenkin kateellinen.
    “Maksaa ne osan, mutta mä maksan loput.”
    “Miten?”
    “Mulla on kesätöitä, niin siten.”
    “Okei. Mihin sä meet?”
    “Yhteen paikkaan vaan”, vastasin ja nousin laittamaan Fifin suitset sen paikalle ne niputettuani. “Ei sillä oo niin väliä.”

    Onneksi aika pian sen jälkeen Sonja tuli satulahuoneeseen, koska mä en yhtään tykännyt siitä hiljaisuudesta mikä ehti laskeutua ehkä kymmeneksi sekunniksi. Eiralla oli varmaan huono päivä tai jotain, koska ei se yleensä ollut ihan niin.. Sellainen. Vaikka välillä se sanoikin aika suoraan asioita, mutta kuitenkin.
    “Moikka”, Sonja sanoi meille molemmille hymyillen.
    “Moi”, me vastattiin Eiran kanssa samaan aikaan. Sitten Eira hyppäsi penkiltä alas ja sanoi menevänsä katsomaan Surrea.
    “Miten teillä meni valmennuksessa?” Sonja kysyi. Se oli tosi kiva, ja sen kanssa mä olin tainnut jutella tallilla kaikista eniten. Aikuisista siis. Tai olin mä jutellut Nellyn ja Marshallinkin kanssa, mutta yleensä vaan silloin kun olin tunnilla tai sain neuvoja, joita olin itse siis pyytänyt. Sonjan kanssa me välillä juteltiin ihan muuten vaan nykyään.
    “Hyvin! Jossu sanoi, että Fifin töltti on parantunut tosi nopeasti tässä ajassa, ja että mä oon saanut lisää itsevarmuutta sen ratsastamiseen”, kerroin hymyillen.
    “Sehän on tosi hienoa!” Sonja kuulosti oikeasti iloiselta kurottaessaan ottamaan Mortin satulaa. “Joko sä kuulit, että tämän vuoden Tie Tähtiin kisoihin on osallistuminen auennut?”
    “En.” Katsoin Sonjaa vähän ihmeissäni. Se taisi huomata, koska se naurahti siihen malliin.
    “Mä vaan ajattelin, kun te ootte Fifin kanssa kuitenkin kehittyneet aika paljon, niin jos sua kiinnostaisi osallistua.”
    “Ai. En mä kyllä vielä taida, ja kun ei Fifi kumminkaan osaa sillä tavalla hypätä tai mennä koulua kun vaikka joku Jussi tai Inka.”
    “Eihän sen tarvitsekaan”, Sonja vakuutti. “Riittää että se menee sillä tavalla miten se osaa, ja miten sä osaat. Mutta ei teidän tietenkään pakko ole, ajattelin vaan kertoa.”
    “Joo”, nyökkäsin ja nousin omalta tuoliltani kun Sonja kulki huoneen ovelle. “Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla?”


    Santtu ja Fifi treenaamassa maneesissa. Vanha kuva värittämään ponin päiväkirjaa.

    • #7425 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ah, olen varmaan sanonut tämän ainakin miljaaaardi kertaa aiemmin, mutta Santtu on ihana. Se on niin analyyttinen ja säntillinen, että ihan varmasti siitä tulisi loistava insinööri. Tai lääkäri. Tai ihan mikä vain. Ja muutenkin se on niin sympaattinen tyyppi. Myös Santun isästä on jäänyt positiivinen kuva, vaikka se taitaakin olla vähän vaimonsa tossun alla. Äitiäkin olen kommentoinut aiemmin, että siitä ei ole ollut minkäänlaista positiivista sanottavaa eikä ole vieläkään. Hmph.
      Ja tietysti, tietysti on tosi ihanaa että otit Sonjaa mukaan tähän! Olen tosi iloinen, koska vaikka Sonja on usein vähän varuillaan, introvertti syrjästäkatselija, lapsi- ja joskus yleisestikin ihmisvastainen, niin ei se oikeasti ole niin paha. Kyllä se nyt vastaa kun puhutaan ja siitä se sitten lähtee pehmenemään.

    • #7458 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en lue Santun vanhempia tästä tekstistä niin, että iskä on äidin tossun alla. En pidä tämän tekstin perusteella kummastakaan sen enempää tai vähempää kuin ennen. Ennemminkin olen lukevinani, että avioero on nyt ainakin jo asumuserossa ja mietintävaiheessa menossa, ja tässä Santtu joutuu hieman talousriitojen välikappaleeksi hevosjutuissaan, koska onhan hevoset kalliita. Hyvä kun Santtu kuitenkin saa Jossunsa.

      Santun tyyli on edelleen sama herkkä ja varovainen kuin ennen. Jos teksti voi olla aavistuksen huonossa ryhdissä seisoen kerrottua ja sivuilleen vilkuilevaa, tämä on. Olen saanut vähän kiinni siitä, mistä tyyli johtuu.
      – Santun referoiva kerronta luo sellaisen olon, että hän puhuu mulle kuulumisiaan suoraan. Tapahtumahetki on ikään kuin mennyt jo ja Santtu kertoo juttujaan jo tapahtuneena. Se on selkeintä silloin, kun Santtu referoi muiden repliikitkin. (Älä luule, että kannustan sua kuitenkaan tällä referoimaan kaikkia repliikkejä, koska se tekisi tekstistä raskaan.)
      – Santtu käyttää mun silmään tavallista enemmän sellaisia paikkasanoja, kuin osoittaisi samalla sormellaan: itsestään ja omasta sijainnistaan riippuvia sanoja. He olivat esimerkiksi _siinä kentällä.
      – Santtu kommentoi asioita suoraan. Tyypillisesti ”hyvä kertoja” näyttää kerronnassa hahmon nauramassa, jos joku on hassua. Santtu sen sijaan toteaa, että se oli hassua. Se sopii rupattelevaan kerrontatyyliin hienona ratkaisuna, vaikka olisi perinteisemmässä kerronnassa kömpelöä.
      – Santtu kertoo aina hieman liikaa: niin että menee vähän nolon puolelle. Äijistä cooleimmat ei pidä mitään ponivihkoja, tai siis ei myönnä sitä kirkkain silmin.

      En ehkä ole tämän tarinanalkuisen tägäystaktiikan fani. Joskus tuntuu että ”tässä tarinassa on Eira ja Sonja” tarkoittaa että ”lukekaa Eira ja Sonja tää koska ette muuten varmaan lukis, ja muiden ei ole pakko lukea”. Oletus kuitenkin on, että kaikkia kiinnostaa joka tapauksessa lukea koska ollaanhan me nyt niin taitavia kirjoittajia kaikki. 😀

    • #7460 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Sen verran vastaan, että mikä mun ajatus tässä tägäyksessä on. Mulle itselleni oon kokenut sen hyödylliseksi vaikkapa silloin, kun on ollut tosi kiire tai tosi väsynyt eikä ole ehtinyt kuin silmäilemään tarinoita läpi pinnallisesti, ja sitten on iskenyt kolmelta aamuyöstä kauhea tarve kirjoittaa. Sitten on ollut helppo lukaista ne tarinat läpi vielä uudelleen, joissa varmasti tietää oman hahmonsa esiintyvän johon olisi ehkä hyvä reagoida tai ihan heittää vastapalloa.
      Ainakin jälkeenpäin mua on vähän hävettänyt, kun oon ensin kirjoittanut ja sitten vasta ehtinyt ajatuksen kanssa lukemaan muiden tarinoita kunnolla, ja oon huomannut että jotain mun hahmoa on käytetty ja mulla olisi ollut hyvä tilaisuus vastata siihen. Vaikka tottakai luen kaikki tarinat ihan yhtä suurella mielenkiinnolla, vaikkei mun hahmoja niissä esiintyisi, eli tarkoitus ei ole antaa sellaista kuvaa että ehkä ees nää tyypit lukee jos oikein kiinnitän niiden huomion. 😀

      Muut ei toki välttämättä tätä koe yhtään tarpeelliseksi, mutta oon tosiaan itse tykännyt ja nyt varsinkin kun yhdellä jos toisella on ollut kiirettä. Eli ilman mitään ihmeellisempiä taka-ajatuksia. 😀

  • #7638 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin kesäloma

    Musta oli ihan mielenkiintoista seurata miten moni muu tallilla treenasi. Sonja treenasi Mortilla tosi ahkerasti vieläpä, sitä Tie Tähtiin kilpailua varten, ja Janna ja Niklas myös. Mitä enemmän mä katselin kun ne ratsasti, niin sitä enemmän munkin olisi tehnyt mieli.

    Fifi oli ollut Jossun treenissä nyt kesäkuuhun asti. Tai siis Jossu oli valmentanut meitä ja sitten treenannut Fifiä selästä ainakin kerran viikossa siellä sen tallissa. Fifistä oli tullut tosi hyvä, Jossu oli sanonut että sen töltti alkoi olla jo aika uskottavaa! Se oli tosi hyvä juttu. Mäkin osasin ratsastaa sitä, siis tölttiä, jo paljon paremmin. Ensin se tuntui paljon vaikeammalta kuin harjoitusravi, sitten kun sitä lähti työstämään ihan oikeasti. Mutta nyt musta tuntuu, että se on ihan maailman helpoin asia verrattuna harjoitusraviin, tai melkein ainakin. Kai se tarkoittaa että mäkin oon oppinut kokoajan lisää ja paremmaksi.

    Viime viikolla Fifi piti kumminkin päästää lomalle. Se oli vähän sääli, siis siinä mielessä, kun Jossu sanoi että nyt jos joskus meidän kannattaisi startata se T7, tai edes T8. Ne on ne helpoimmat askellajiratsastuksen luokat, kun niissä ollaan ovaalilla useamman ratsukon kanssa ja tölttiä saa mennä hitaasti tai vapaavalintaisessa tempossa. Mä olisin halunnutkin, katselin ihan kisoja tosissani, mutta sitten kumminkin päätin ettei me nyt lähdetä kisaamaan. Fifi ei tykännyt kesästä, tiesin sen jo viime vuodesta. Se oli jo jostain maaliskuusta asti hinkannut itseään kaikkialle, niin että mun piti ainakin kerran viikossa pestä se taas. Talven ajan se oli ollut ihan hyvä, mutta nyt se sama rumba alkoi hirveän aikaisin kuin mitä viime kesänä oli. Onneksi mä osasin nyt varautua siihen. Vaikka loimittaminen onkin aika tylsää ja aiheuttaa vaan työtä tallia tekeville, niin Fifi on ollut kuitenkin pakko loimittaa toukokuusta lähtien. Varmaan olisi ollut hyvä laittaa sille se ihottumaloimi aikaisemminkin, mutta sitä oli juuri pitänyt loimittaa talven läpi joka päivä klippauksen takia, niin halusin että se saisi edes hetken olla ilman.

    Nyt Fifi sai olla laitumella kesän pahimmat ajat. Kun oli tosi kuuma tai paljon ötököitä, tai kuuma ja paljon ötököitä. Fifi ei sietänyt kumpaakaan. Se oli tosi tahmea kuumalla ja välillä aika holtiton kun ötökät kiusasi sitä. Se huitoi jaloilla niin paljon mahan alle että siinä pitää olla varovainen ettei se vahingossa potkaise. Ei se tarkoituksella, mutta ne ötökät tosissaan ahdistaa sitä. Musta olisi tosi hienoa jos keksisin jonkin keinon, millä sen olon saisi helpommaksi kesänkin läpi, mutta nyt ei auta muu kuin antaa Fifin olla vapaalla ja pestä sitä. Se auttoi ainakin viimeksikin. Sateella Fifi on ihan normaali, ja se onkin aika hassua kun melkein kaikki muut antaa hevoselleen vapaapäivän tai menee maneesiin kun sataa, mutta silloin me mennään Fifin kanssa kentälle tai maastoon. Sen verran, että Fifi pääsee liikkumaan edes vähän. Onneksi se ei tunnu lihovan hirveän helposti laitumella, mä en millään jaksaisi alkaa enää mittaamaan nauhalla sen vatsanympärystä kun mä kumminkin jo mittaan sen lämmön melkein joka päivä.

    Ensi viikolla me lähdettäisiin isän, äidin ja Kaapon kanssa mökille ja oltaisiin siellä viikko. Fifi olisi sen aikaa ihan vaan vapaalla, kun en halua että sitä liikuttaa muut kun se on niin tarkkaa, miten sitä liikuttaa näin kesällä. Jotain mun pitäisi pyytää sille laittamaan ötökkämyrkkyä, mutta en oikein tiedä vielä ketä. Eiraa en viitsi, kun ei se kumminkaan jaksa. Sonjaa tai Eetua en kehtaa, kun niillä on niin paljon kaikkea muuta. Nellyä en halua, vaikka se aikaisemmin onkin mua opettanut. Nyt en ole enää pitkään aikaan pyytänyt tunteja, kun Nellylläkin oli kaikkea.. Tai varmaan on edelleen, kun siitä on tullut vähän outo. Näin yksi päivä miten se löi Helloa kesken ratsastuksen, ja mun mielestä sellainen on kyllä aika outoa. En mä ainakaan haluaisi että mun opettaja käyttäytyisi niin. Noa varmaan voisi, mutta olisi hyvä jos sen hevonen olisi samalla laitumella, niin siitä ei olisi sitten liikaa vaivaa kenellekään. Fifi onneksi pysyy paikallaan kun sitä suihkuttaa ötökkämyrkyllä, ainakin jos se saa samalla porkkanaa. Kyllä joku varmasti ehtii, kunhan vaan kysyn. Onneksi me ei olla kun viikko vaan.


    Fifi ja Jossu ovaalilla treenaamassa tölttiä alkuvuodesta

    • #7659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tiedän alkuperäisen suunnitelman olleen, että Santtu olisi ollut tänä keväänä TT-tasolla. Olen iloinen, ettei hän vielä ole. Tarinoissa matka on mielenkiintoisempi kuin päämäärä, koska päämäärässä tarina loppuu, ellei hahmolle muodostu uutta järkevää tavoitetta. Santun nykyinen tavoite on niin realistinen, niin lähellä ja silti vielä sen verran kaukana, että se sitouttaa lukijan tehokkaasti. Lisäksi Santun (kuten Niklaksenkin, niin kuin olen joskus kommentoinut) etenemistä lukee tyytyväisenä ja koko ajan hahmon puolella. Myös Santussa on niin paljon ihmistä ja siten niin paljon samastuttavaa, että hänen puolelleen on helppo asettua — myös siinä vaiheessa, kun Santusta lopuksi kasvaa taitavampi kuin lukijat. Santtu ei ole yli-ihminen, vaan painii tosi arkisten juttujen kanssa: sellaisten kanssa kuin me oikeatkin ihmiset ihan koko ajan omissa elämissämme painitaan. Sen takia ainakin mua harmittaa, ettei Santtu pääse nyt niihin haluamiinsa askellajiluokkiinkaan. Toisaalta nyt odotan niitä syksylle ja silloin on helppo toivoa menestystä Santulle ja Fifille.

      Fifinkin näkökulmasta tarinassa muistutellaan tutuista jutuista, kuten miten Fifi kutiaa kesällä. Muiden hevosten jutut eivät voi olla ihan joka lukijalla aktiivisessa muistissa, mutta tämän jälkeen jokainen on vähän että ai niin joo. Niin se olikin. Pitkäjänteisyys luo hyvällä tavalla suunnitellun tuntua, mutta myös auttaa muita kirjoittamaan Fifin oikein kesällä. Fifin kutinaan voisi tarttua joku neuvonantajakin, tai jopa joku sellainen neuvonantaja, joka ei ihan tiedäkään mitä tekee. :DD

      Fifi ja Jossu on kyllä kans komea pari, ja Jossu on Santulle nyt aika aarre. Kuvassa mä tykkään värityksestä, etenkin Jossun takissa ja Fifissä. Aitojen rapaisuus on musta hieno yksityiskohta: eikös superaidonnäköiset tekokasvitkin erota oikeista ekana siitä, ettei niissä ole lainkaan virheitä? 😀

  • #8053 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Seikkailunhaluinen

    Onneksi tulee talvi.

    Fifin kanssa kesät ei ole ollenkaan helppoja. Tämä mennyt kesä varsinkin oli ihan tosi haastava. Tai ensin tuntui että se meni ihan hyvin, kun alkoi loimittamaan tarpeeksi ajoissa, piti Fifin lyhyessä karvassa ja pesi sitä ahkerasti joka toinen päivä. Musta on tullut aika hyvä klippaamaan nyt kun sitä on pitänyt tehdä niin paljon, enää ei jää epätasaisia kohtia joissa karvat on pidempiä kuin muualla. Kainalotkin saan Fifiltä hyvin ajeltua, vaikka ennen ne oli vähän hankalat. Kun siellä on kuitenkin aika paljon löysää ihoa.
    Sitten kun me käytiin äidin ja isän kanssa mökillä, niin selvisi että Fifi ei pärjää viikkoa ilman että sitä pesee. Olihan sillä ihottumaloimi päällä, mutta se taisikin sitten olla just se huono juttu. Fifi kun asuu pihatossa niin sillä tarvii siellä olla ihottumaloimi sitten kokoajan päällä, kun ötököitä on eri tavalla kun tallissa. Olisikin helpompaa jos Fifi asuisi tallissa, mutta se ei viihdy siellä yhtään niin hyvin kuin pihatossa. Tallissahan se karkaili ja tuhosi karsinan seinät ja kaikkea. Kuumalla säällä loimi tietysti alkoi hiostamaan ja hiertämään, ja Fifin iho taitaa muutenkin olla aika herkkä menemään rikki. Kun me tultiin mökiltä takaisin niin mua odotti tosi nuutunut ja loimen alla arpinen poni. Eetu oli aika pahoillaan siitä, kun ei ollut huomannut mitään. Eikä se ole ihmekään, oli niin kuuma että kaikki hevoset olivat ihan nuutuneita eikä loimen läpi sellaisia haavaumia nähnytkään, ja kun mä itse olin kumminkin ohjeistanut että loimi päällä kokoajan.

    Siksi varmaan tuntui että kesä jatkui ihan ikuisuuden. Oli tosi kurjaa katsella kun Fifi vaan kihnutti itseään joka paikkaan ja sen oli muutenkin hankala olla. Eikä se kuumuus tosiaan auttanut asiaa, ja ötököitäkin oli ihan hirveästi. Kesä olikin Fifin osalta sitten tosi kevyt, me käytiin kyllä välillä maastoilemassa sitten iltaisin mutta ei oikeastaan muuta. Kaikki keskittyminen meni vaan siitä kaikesta selviämiseen.

    Sitten kun pahin ötökkäkausi alkoi olla ohi, niin sitten tuli tietysti polttiaiset. Ne vasta pahoja olikin, ja kun niitäkin oli niin pitkään! Mulla oikeasti alkoi loppua jo usko siihen että Fifi selviää, kun niin vimmatusti se jaloillaan mahan allensa potki ja rikki hangatulla hännällään huiski, vaikka sillä olikin loimi päällä. Pesin sitä ihan kokoajan, tai siltä se musta tuntui. Ja rasvasin sen haavoja, joita oli korvien sisäpintoja ja harjamartoa myöden. Yli puolet sen harjasta onkin kadonnut sen hankaamisen takia. Mun piti ottaa ihan yhteyttä eläinlääkäriinkin siitä, ja sain Fifille kortisonivoiteen mitä sitten niihin haavaumiin levittää.

    Olihan meillä hyviäkin päiviä kun me päästiin tekemään ihan oikeasti juttuja. Jossun avulla meille on viimein auennut Fifin kanssa tosi hyvä, tasapainoinen töltti. Se tuntuu ihan mielettömältä selästä, kun sen liike on niin pehmeä ja tasainen. Siinä puhtaassa töltissä Fifi hakeutuu myös tosi hyvin itse tuntumalle ja pysyy siinä, kunhan itse muistan pysyä sen lähellä. Tiivis, muttei raskas istunta, jalat lähellä muttei purista, jäntevä keskivartalo. Näitä juttuja Jossu on hokenut vaikka kuinka paljon ja nyt musta alkaa tuntumaan oikeasti siltä että ratsastan, enkä vaan istu kyydissä tekemässä virheitä. Se on tosi hienoa, vaikka kyllä musta edelleen kivointa on Fifin kanssa kuitenkin käydä maastossa laukkaamassa ilman satulaa.

    Nyt kun on alkanut olla viileämpää tuntuu että viimeinkin elämä tallilla taas helpottuu. Fifi saa olla ilman loimea vielä, kun ei ole kumminkaan niin kylmä että se takkia tarvitsisi vaikka se onkin klipattu jokunen tovi sitten. Ihottumaloimi – tai siis ne kaikki kolme, kun niitä piti ostaa useampi että voi vaihtaa kun yksi menee pesuun – on viety talvivarastoon ja mä niin toivon, että ne pysyykin siellä. Mutta tuskin polttiaiset enää takaisin tulee, ne kun asuu ruohossa ja tässä on kumminkin ollut pari pakkasyötä…

    Kaapo odotti meitä kärsivällisenä mutta valppaana tallin käytävällä. Se oli makuullaan mutta katseli pää ylhäällä miten laitoin Fifille satulaa selkään. Poni seisoi käytävällä, riimunnaru kaulan yli heitettynä ja korvat rennosti ympäriltä kuuluvia ääniä seuraillen. Mun ei enää tarvinnut sitoa sitä kiinni, koska Fifi tiesi että se saisi porkkanan kun se seisoisi paikallaan. Harjaus, porkkana. Satula, porkkana. Suitset, porkkana. Selkään, porkkana.
    Paitsi jos lähellä oli heiniä näkyvillä, niin sitten Fifi saattoi kyllä lähteä hiippaillen niiden luokse, mutta ei sillä kertaa ainakaan. Ulkona alkoi tulla jo hämärää kun mä vasta vedin kypärän päähän, mutta ei se haitannut. Mulla oli heijastinliivi ja otsalamppu. Kaapollakin oli oma heijastinliivi ja punaisena vilkkuva led kaulapanta, sekä Fifillä tietysti kanssa oli heijastimia oikeastaan vähän joka paikassa. Jalustimissa, suitsissa, putseissa ja ratsastusloimessa.

    ”Meettekö maastoon?” Sonja kysyi. Se tuli juuri satulahuoneesta kun talutin Fifiä ulos.
    ”Joo. Mennään vähän tölttäämään ja laukkaamaan niin saadaan lavat auki”, vastasin nyökytellen.
    ”Sepä kiva. Tulisin muuten mukaan mutta meillä on Mortin kanssa just kunnon treenit tänään.”
    ”Ei haittaa, mennään joku toinen kerta. Millaset treenit?”
    ”Vastalaukkaa ja vaihtoja ajattelin. Me kai lähdetään ensi kuussa Ranskaan kisaamaan..” Sonja sanoi, muttei kuulostanut ihan täysin varmalta. Seuraavaksi se jo kuitenkin tuntui innostuvan jostain, mutta lähes yhtä nopeasti tuli toisiin ajatuksiin.
    ”Onks se outoa jos kysyisin sua meidän mukaan hevosenhoitajaksi…?” Sonja kysyi vähän empivästi.
    Sitä mä en osannut yhtään odottaa.
    ”Ai mitä? Siis niinkun groomiksi vai? Onks ne jotkut isotkin kisat?”
    ”Paris SIM Week, eli on ne. Ja ne kestää viikon.”
    ”Okei..” vilkaisin Fifiin. Kuulosti aika hurjalta ajatukselta, vaikka samaan aikaan aloin kyllä vähän innostuakin. Olisipa siistiä päästä näkemään jotkut isot kisat ihan läheltä! Ja viikko varmasti onnistuisi kouluakin ajatellen, mä oon kumminkin tehnyt jo melkein kaiken tarvittavan valmiiksi ja voisin tehdä jotain tehtäviä vaikka sielläkin.
    ”Ei siis mitään paineita, ei sun todellakaan ole pakko. Kunhan mietin”, Sonja naurahti hyväntuulisesti. ”Mutta Mortti on tosi fiksu, varmasti pärjäisit sen kanssa jos sitä mietit. Mä voin kyllä maksaa sen huvin, pääasia että saan sinne jonkun auttamaan.”
    ”Kyllä mua kiinnostaisi”, myönsin, vaikka samalla oli aika hurja ajatus että mun pitäisi sitten jossain ulkomailla isoissa kisoissa pärjätä ihan vieraan ison hevosen kanssa. ”Mut en lupaa vielä, kun mun tarvii kysyy lupa ensin ja kaikkea.”
    ”Tottakai. Ja teet niinkuin susta hyvältä tuntuu, enköhän mä jonkun saa mukaan. Mutta tiedät että voit tulla!” Sonja vakuutti edelleen hymyillen ennenkuin jatkoi matkaansa Mortin karsinalle.

    Fifin kynityn näköinen harja heilahteli puolelta toiselle rytmikkään töltin tahdissa. Sen kaviot kopahtelivat hiekkatietä vasten puhtaassa nelitahdissa. Kuin musiikkia korville, Jossu sanoisi siitä. Kaapo juoksi meidän vierellä ja Fifi pärskähteli innoissaan mutta rentona. Sen hengityksen mukana ilmaan nousi höyryä. Synkäksi tummunut metsä tuntui ihan kaartuvan meidän ympärille, kun otsalampun valossa tie näytti jatkuvan loputtomiin.
    Ei se kumminkaan jatkunut. Tiesin, koska me oltiin menty se tie miljoona kertaa siihen mennessä. Eikä se pimeä metsä pelottanut ollenkaan, koska me oltiin tutkittu se ihan varmasti siihen mennessä läpikotaisin. Pystyin luottamaan Fifiin, ja Kaapoon, että ne kyllä kertoisivat jos ei kannattaisi jatkaa pidemmälle.

    Fifi kiristi tahtia. Sen korvat kääntyivät odottavaisesti mua kohti ja tiesin heti, että se tahtoisi nyt laukata. Mäkin halusin.
    Otin molemmin käsin sen harjasta kevyesti kiinni, kevensin vähän omaa istuntaani laittamalla enemmän painoa jalustimille ja maiskautin kerran. Silmänräpäyksessä reagoiden Fifi pyrähti laukkaan niin, että Kaapon piti ottaa meidät uudelleen kiinni. Vesi nousi silmiin kun katsoin pitkälle eteenpäin ja löysäsin ohjaa, joka sai Fifin kiihdyttämään vieläkin nopeampaan vauhtiin. Pysyin kevyessä istunnassa ja varmistin että Kaapo oli vielä tallessa – oli se, ihan vaan askeleen perässä.

    Kun me käveltiin takaisin tallia kohti mä en voinut kun hymyillä. Juuri ne sellaiset hetket oli niitä parhaita. Fifi oli selvästi tyytyväinen ja Kaapokin tassutteli yhtä iloisen näköisenä eteenpäin kuin aina ennenkin. Mun kaksi parasta ystävää. Kumarruin nojaamaan Fifin kaulaa vasten ja halasin sitä lujasti. En kyllä koskaan vaihtaisi sitä mihinkään, ihan sama mitä kävisi. Kyllä me ensi kesästäkin jotenkin selvittäisiin.

    Tallin valojen näkyessä kauempana mieleeni palasi se mistä Sonja oli puhunut. Ehkä mulla oli vielä jotenkin adrenaliini laukkaamisen jälkeen korkealla, koska musta oikeasti tuntui ihan hyvältä ajatukselta lähteä viikoksi Ranskaan groomiksi. Se olisi takuulla tosi hieno kokemus, päästä näkemään taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia isoissa kisoissa. Jos Sonja oikeasti ottaisi mut mukaansa, ja äiti ja isä antaisi luvan, niin kyllä mä voisin sinne lähteä.

    • #8063 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nämä Santun tekstit on jokaikinen kerta jotenkin niin… ihania. Ei varmaan ole eka kerta kun sanon tämän, mutta menköön nyt silti. En osaa ihan tarkkaan analysoida mikä niistä niin ihania tekee, mutta jos nyt yritän niin ainakin se miten Santtu näkee Fifin. Santtu rakastaa Fifiä ihan oikeasti ja hänellä on huono omatunto, kun Fifillä ei asiat ole hyvin. Lisääksi hän on ylpeä Fifistä ja heidän saavutuksistaan, vaikka moni ehkä ajattelisi, että nämä nyt ovat ihan vaatimattomia juttuja. Santtu ei kuitenkaan ajattele niin vaan tunnistaa sen, että tämmöiset pienet edistysaskeleet ovat oikeasti ihan merkittäviä. Santtu on kyllä vanhin teini-ikäinen, mitä tiedän 😀

      Ja ettäkö mukaan Pariisiin? No totta kai, vaikken kyllä tullut ajatelleeksi että Santtu olisi ensimmäinen uhri pyydettäväksi mukaan. Erinomainen veto ja tarjous, kiitos siitä!

    • #8074 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Voi, Fifin kuvailu vie kyllä ajassa taaksepäin omiinkin issikka-aikoihin. Onhan ne nyt suloisia ja ihania karvakasoja tasaisine töltteineen, vaikka kesäisin kesäihottumaisten issikoiden omistajia ei kyllä voi kadehtia. Sen verran työsarkaa voi ne iho-ongelmat ja ihan haralleen kyhnytetyt harjat ja hännät aiheuttaa.

      Fifi näyttäisi olevan kuitenkin hyvissä käsissä. Santtu on selkeästi hyvin vastuuntuntoinen nuori hevosenomistaja!

    • #8394 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Santtu on ihana ja Fifi on ihana ja niiden tarinat on ihania, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan vielä saatu ratkaistua! On kivaa seurata sellaisen hahmon kehittymistä ratsastajana ja hevosenomistajana, jonka puolella on helppo olla. Jankutan aina vain sitä, että lukija toivoo automaattisesti Santun menestymistä, vaikka se ei olekaan virtuaalimaailmassa automaattista, että jokainen päähenkilö on hyvis ja hurraamisen arvoinen. Santtu on, ja niin on Fifikin.

      Tästä alkaa myös Santun suuri seikkailu. Ihan joka sälli ei pääse moisiin kisoihin — ja sitten kun vielä sai olla voittajahevosen hoitaja niin aijje! Kyllä on muut (…eira…) varmaan kateellisia! 😀 Vaikka ei kai muut viitsi Santulle kauheasti huomautella, kun luulisi hahmojenkin olevan hänen puolellaan siinä missä lukijankin.

      Sonjan kommentissa on sinulle jo analyysi tarinan sisällöstä, joten sitä en tee uudelleen. 😀 Sen sijaan voisin muistuttaa sinua eräästä kielioppihaasteesta, jos se kiinnostaa:
      – ”Joka” viittaa edelliseen sanaan. -> Santulla on poni, joka on kiva.
      – ”Mikä” viittaa edelliseen lauseeseen. -> Santulla on poni, mikä on kivaa.
      Ohjaan omat opiskelijani harjoittelemaan tätä tarvittaessa ctrl+f -komennon avulla. Kun pyydän (…pakotan…) tarkistamaan jokaisen relatiivipronominin muutaman kerran putkeen, minun opiskelijani eivät tee tätä virhettä ylioppilaskirjoituksissa. 😀

  • #8172 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifille uusi ystävä?
    Tapahtui ennen Ean ja Gaesin saapumista tallille

    Fifi odotti käytävällä Jussin tallin puolella. Se oli varmuuden vuoksi molemmin puolin kiinni, mutta seisoi silti ihan rauhassa. Aikaisemminhan se ei olisi ollenkaan malttanut, vaan seilasi pyllynsä kanssa puolelta toiselle käytävällä ja yritti maistella naruja. Nyt se oikeastaan näytti jopa vähän nuokkuvan, sillä tavalla sen alahuuli lörpötti pitkänä ja pää painui hitaasti aina vaan alemmas.

    Eilen meillä oli ollut taas Jossun valmennus sen tallilla. Fifi oli tosi hyvä! Me tehtiin paljon avotaivutuksia käynnissä ja töltissä, joka auttoi hirveästi laukannostoissa. Riitti että siirsi vähän sisäistuinluuta eteen ja maiskautti. Vielä ne nostot tulee usein enemmän vaan eteen kun ylös, mutta ei se mitään. Kyllä nekin siitä. Jossu on nyt sitä mieltä, että meidän pitäisi oikeasti mennä kisoihin. Sen mielestä Fifi on kehittynyt niin paljon, ja mä kanssa, että olisi hyvä käydä hakemassa tuomareilta kommentteja. Mä en oikein osannut sanoa siihen mitään, varsinkin kun Jossu kertoi että Seinäjoella olisi kahden viikon päästä harjoituskisat joihin se on itsekin menossa ja Fifi pääsisi samalla kyydillä. Lupasin kuitenkin lopulta miettiä asiaa, koska en ihan tiedä uskallanko vielä mennä mihinkään kisoihin.

    Olin hakemassa Fifin varusteita kun näin Aamun Polinan karsinalla. Me oltiin nähty jo muutamaan kertaan ja vähän juteltu, muttei mitenkään paljoa. Ensin meinasin vaan mennä moikaten ohi, mutta musta tuntui että Aamulla oli ehkä joku vähän vialla. Tai se näytti ainakin tosi huolestuneelta.
    ”Moi.”
    Aamu vilkaisi muhun olkansa ylitse ja siirtyi seisomaan karsinan ovelle sivuttain, ehkä siksi ettei joutuisi puhumaan selkä mua kohti.
    ”Moi”, se vastasi.
    ”Onks Polinalla kaikki okei?” kysyin ja katselin karsinassa seisovaa tammaa. Se näytti kyllä ihan terveeltä.
    ”Joo, on sillä. Ainakin siis tavallaan.”
    ”Okei..?”
    ”Mä vaan mietin onko sen jalat vähän kipeet, kun sillä on niitä kaikkia nivel juttuja. Ei muuta.” Aamu hymyili ja kuulostikin aika huolettomalta.
    ”Niin joo..” Oli niistä Polinan vaivoista tainnut olla puhetta, ainakin siitä että sillä on ollut kaviokuume. ”No jos yhtään lohduttaa niin mäkin mietin tosi usein onks Fifi kipee. Sillä siis ei oo vikaa nivelissä, mut kaikkee muuta. Tai ei nyt kaikkee mut kesällä ihottumaa ja sellasta.. Nyt ei onneks oo mitään.”
    ”Mm. Tosi ärsyttävää, oikeesti, kun ei tiiä onks ne kipeitä vai ei. Osaispa eläimet puhua niin olis paljon helpompaa”, Aamu puuskahti vähän naurahtaen. Mäkin hymyilin.
    ”No jep. Me ollaan menossa Fifin kanssa menossa maastoon, haluuttekste tulla mukaan?”
    ”Mä en taida ehtiä, kun mun kyyti tulee tunnin päästä.”
    ”Mun isä tulee kans hakeen, niin me voidaan viedä sut kotiin?”

    Polina pysyi hyvin Fifin vauhdissa, vaikka se olikin tosi reipas. Vaikka nyt oli taas muutama aste lämmintä ja märkää kun vettä tuli vähän väliä, niin muutaman päivän verran ehti olla ihan pakkasta ja kuuraakin. Fifi tuntuu aina heräävän uudelleen eloon talven tullessa, enkä kyllä ihmettele. Kesät on sille niin vaikeita.
    ”Minkä ikäinen se on?” kysyin Aamulta ihan uteliaisuudesta.
    ”Kuusitoista. Semmonen vanhus”, Aamu vastasi ja taputti kevyesti Polinan kaulaa toisella kädellään.
    ”Eihän kuusitoista vielä niin kauheen vanha oo?”
    ”Nii, eikai silleen, mut Polina on tehnyt aika paljon kaikkee. Siitä piti eka tulla ravuri ja sit se on ollut vaellustallilla ja ratsastuskoulussa. Ja onhan se vähän eri issikoilla, eikö ookkin?”
    ”No joo, on se kai. Tai kyllä ne elää aika vanhoiksi.”
    ”Kuulitko sä jo, että tallille on kai tulossa toinenkin issikka?”

    Vilkaisin Aamuun olkani yli.
    ”Ai? En, mut onpa kiva!”
    ”En mä siis tiiä varmaksi, kunhan kuulin ohimennen kun muut puhu”, Aamu huomautti, varmaan varmuuden vuoksi etten mä innostuisi vielä liikaa. Vähän kyllä ehdin jo innostua koko ajatuksesta, koska Fifi ihan varmasti tykkäisi toisesta issikasta. Jossu aina sanoo, että issikka kaipaa toista issikkaa, ja kyllähän se käy ihan järkeen. Ne kumminkin elää islannissakin isoissa laumoissa, parhaimmillaan siellä on ihan satapäinen lauma.
    ”Okei. Ois hauskaa, Fifi saisi sitten ihan oman kaverin. Ainakin toivottavasti, jos ne toisistaan tykkää. No mut, haluisiksä vaikka ravata?”
    ”Joo haluun! Menkää te edellä, kun tunnette reitit paremmin.”

    • #8182 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Olipa jotenkin todella suloinen tarina. Täysin voin myös kompata muita aikaisempiin tarinoihin kommentoineita siinä, että Santtu on ihana. Jotenkin tykkään todella tuosta tavasta, millä hän katsoo Fifiä ja kaikesta paistaa sellainen rakkaus. Sama huolehtiminen näkyy Aamunkin kanssa keskustelussa. En mä kestä!

    • #8395 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa kiva, että Santtu hakee kontaktia Aamuun. Pitäähän sitä uusia tutustuttaa omiin hahmoihinsa, jotta on jotain, johon tarttua. Aamun tarinoissakin on niin kovasti otettu muita mukaan ihan alusta asti, että Aamu varmaan onkin sellainen hahmo, jonka kanssa muut hahmot voivat toimia hyvin yhdessä. Lisäksi Aamu ja Santtu ovat mielestäni tarpeeksi samanlaisia, jotta heillä voisi olla hyvä yhteys, ja samalla tarpeeksi erilaisia, että on jutunjuurta siitä huolimatta. Ennen kaikkea molemmat ovat sellaisia hyviä tyyppejä, että ovat hyvää seuraa toisilleen.

      Olisi kivaa kyllä nähdä Santtukin kisoissa sitten, kun hän on siihen valmis! 😀 Santtu on nähnyt niin valtavasti vaivaa, että hän ansaitsee kyllä palkinnon työstään.

  • #8220 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Se toinen issikka

    Talliin oli tosiaan tullut toinen issikka, niinkuin Aamu oli epäillyt. Mä olin ihan hurjan iloinen siitä, koska tiesin ihan varmaksi että Fifikin olisi.

    Pääsin näkemään sen, sekä sen omistajan, silloin kun ne muuttivat meidän talliin. Sen issikan omisti jotenkin tosi tutun näköinen tyttö, mutta en millään keksinyt että mistä. Nimen sain kuitenkin selville. Ea. Se oli aika erikoinen nimi. Siis hieno, mutta tosi erilainen. Se vaikutti ihan kivaltakin, joka oli tosi hyvä juttu. Voisin lähteä sille näyttämään maastoja ja kaikkea sitten kunhan se ja sen hevonen kunnolla kotiutuu.

    Se toinen issikka oli kai tamma, ja silläkin oli vähän erilaisempi nimi. Tai ei se niin erilainen ollut, islantilainen vaan. Jossullakin on vaikka minkä nimisiä hevosia. Se oli aika paljon vaaleampi kuin Fifi, ja sillä oli vaaleanpunainen turpa. Mietin kumminkin heti, että joku ihan varmasti vielä sekoittaa ne, ainakin jos takaapäin katsoo. Onhan ne molemmat pörröisiä talvikarvassaan ja molemmilla on vaalea harja ja häntä.

    Lunta oli alkanut satamaan juuri kun lähdin ajamaan pyörällä tallia kohti. Enää ei kauaa kyllä pystyisi pyöräilemään sinne, ei ainakaan mun pyörällä. Pitää keksiä sitten jotain, kun äiti ei kuitenkaan aina jaksa heittää ja isällä on niin kiire töissä. Tai kai äiti heittää jos on pakko mutta kun mä en aina jaksaisi pyytää, kun se on niin vaikeaa..
    Oli kuitenkin kivaa että tuli lunta. Tulisi nyt sen verran, ja pakkasta kanssa, että se jäisi maahan. Sitten meillä olisi Fifin kanssa hyvä pohja tulevan viikonlopun kisoissa. Mä päätin, että me lähdettäisiin sinne Seinäjoen kisoihin josta Jossu kertoi. Ihan vaan kokeilemaan, varsinkin kun ehtisin ihan hyvin käymään siellä ja silti valmistautumaan Sonjan kanssa vielä pari päivää Pariisin matkaan. Äitikin oli jopa antanut luvan lähteä sinne, vaikka ensin mä vähän epäilin. Se jopa mietti että olisi lähtenyt mukaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan hyvä, koska jonkun pitäisi huolehtia Kaaposta. Se ei voisi tulla Pariisiin.

    Riimu ja naru kädessä vihelsin pihaton portille päästessäni. Tiesin ettei Fifi tulisi vastaan vaikka kuinka viheltelisin, mutta ei sen tarvinnutkaan. Viheltäisin silti, niin sitten se ainakin tiesi että olin tulossa.
    En ehtinyt kuitenkaan paljon porttia pidemmälle kun näin Fifin vähän kauempana.
    Se seisoi nenät vastakkain Gæsin kanssa, ja siinä ne vaan nuuskuttelivat toisiaan. Niillä oli molemmilla tosi ystävälliset ilmeet, eikä kumpikaan oikein tuntunut huomaavankaan mua. Yleensä siinä vaiheessa Fifi tuli jo äkkiä tarkistamaan oliko sille porkkanaa ja ainahan mulla oli, nytkin taskussa odottamassa.

    Vedin äkkiä kännykän esille. Ne oli niin söpösti siinä kaksistaan, että tahdoin ottaa siitä kuvan muistoksi. Ja voisin lähettää sen sitten Ealle kanssa, kunhan ensin saisin sen numeron.
    Mulle tuli ihan sellainen olo, että Fifi ja Gæs oli molemmat tosi onnellisia siitä että niillä oli toinen issikka kaverina. Fifikin oli ennen mulle tuloaan asunut isossa issikkalaumassa, ja jotenkin arvelin että Gæs varmaan myös. Jossukin aina sanoo, että kyllä issikka tarvitsee issikan seuraa. Vaikka on se parempi että niillä on edes jotain hevosseuraa kuin ei mitään, mutta jotenkin ne kai tunnistavat omansa..

    Juuri kun sain kuvan napattua Fifi viimeinkin tajusi mun tulleen paikalle. Gæs huomasi myös, niin se laittoi korviaan vähän luimuun joka sai Fifin heti väistämään sitä. Ensin Gæs tuli mun luokse, mutta sille en antanut porkkanaa vaikka se tervehtimään tulikin. Annoin sen haistella kättäni ennen kuin silitin vähän sen poskea. Sitten se kyllästyi ja lähti muualle, niin Fifi pääsi siihen.
    ”Moikka”, tervehdin sitä ja rapsutin ponini otsaa. ”Onko sulla tyttöystävä?” kysyin hymyillen ja ojensin Fifille porkkanan, jonka se hamusi pehmeästi suuhunsa. Sitten se pärskähti ja ravisti päätään, joka vaan nauratti mua.
    ”No ei sitten. Tuu, lähetään me käymään maastossa.”


    Fifi ja Gæs
    Ea saa halutessaan kopioida kuvan Gæsin sivuille copyja vastaan (© Jesse)

    • #8222 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ihana, ihana kuva! Gæs on kyllä hemaiseva tamma.
      Ja tekstikin on tosi herttainen, vaikka siinä taas viitataan noihin Santun perheoloihin, jotka periaatteessa kai ovat ihan ok, mutta sitten taas kumminkin tulee mieleen että se on vain pelkkää kulissia. Että oikeasti Santtu kaipaisi aikuisen läsnäoloa. Äiti on nyppinyt minua jo pidemmän aikaa ja paljon töitä tekevä isä ei siihen pysty sen enempää.

    • #8248 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      No nyt on suloinen kuva (tähän välii tarvis kyl sen sydänsilmä emojin)! Mulle tulee ihan mielee se elokuva Spirit – Villi ja vapaa. Sillä tais olla joku tyttis siinä, ja joko noi katseet tai asento sai mut muistelee sitä. Sit noi lumihiutaleet on viel piste i:n päälle. Niin tunnelmallinen ja kertakaikkisen söpö kuva!

    • #8258 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Issikkatalleilla pyöriessä on kyllä huomannut hienoisen eron issikoiden laumakäyttäytymisessä verrattuna muihin hevosiin. Kenties se on niillä jotenkin geneettistä, että ovat Islannissa puolivilleinä jotenkin olleet riippuvaisempia toisistaan selviytymisen kannalta ja niille on muodostunut vahvempi laumavietti? Kenties..!

      Oli miten oli, uskon kyllä tuon että issikalle tekee hyvää kun laumassa on toinenkin issikka. Ja vaikka nyt ihan virtuaalihepoista onkin kyse, niin kyllähän tuo mieltä lämmittää, että Fifikin on löytänyt itselleen samankaltaisen toverin.

      Tuo kuva Fifistä ja Gaesista on yksinkertaisesti kaunis. Värimaailma on kylmä, mutta kaksikon lempeät katseet ja alas hiljaa leijaileva lumisade tuovat kuvaan lämpöä. Vähän sellainen Winter Wonderland – tyyppinen kuva. Nyt kaksikolla ei vielä näyttäis olevan semmosia issikoiden mammuttikarvoja, mutta ai auta armias kun ne sitten sydäntalvella kahtena pallerona tömistelee menemään. :DD

    • #8396 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ne on niin ihania! Kyllä issikka tarvii toisen issikan, ja nyt näillä on onneksi toisensa. <3 Ne muodostavatkin vähän niin kuin sydämen yhdessä.

      Muutkin muutokset ponin uuden kaverin lisäksi ovat isoja juttuja! Kivaa, että Santtu pääsee kisoihin ja Pariisiin myös. Jos olisin Santun ikäluokkaa, ai että olisin kateellinen. Näin lukijana arvostaa myös sitä, miten rauhallisesti ja realistisesti Santun tarina on edennyt tähän pisteeseen, vaikka ei realismia saakaan laittaa tietenkään inspiraation edelle. 😀

      Samalla alkaa tuntua siltä, että Santtu tarvitsee pian uusia tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Kisat ovat olleet yksi suuri tavoite, ja nyt se alkaa olla saavutettu. Tarina pysähtyy, ellei sankari tavoittele mitään. Santun elämäntilannekin muuttuu hiljalleen, kun hän kasvaa. Mitähän hän tahtoo seuraavaksi? Mikä tavoite liittyy hevosiin -- mikä johonkin muuhun? Muista venyttää realistisuuden rajoja mieluummin kuin leikata inspiroivia ideoita pienemmiksi.

  • #8289 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Kisajännitystä ilmassa
    Tapahtui vasta matkalla Pariisiin
    Anteeksi Sonja, kun en kerkeä kirjoittamaan matkasta yhtä paljon kuin se tarinallisesti ansaitsisi. Hengessä oon kyllä vähintäänkin mukana!

    Vatsanpohjassa kipristeli. Jännitti ihan hirveästi. Me oltiin kuitenkin menossa Pariisiin. Siis Pariisiin! Enkä mä edes kisaisi siellä, ja silti mua jännitti! Ei käynyt kyllä yhtään kateeksi Sonjaa, jota taisi kyllä jännittää myös. Ainakin sillä tavalla se oli normaalia vakavampi ja ehkä vähän kalpeampikin. Mutta ehkä se helpottaisi sitten kun me päästään perille.

    “Ainiin”, Sonja rikkoi hiljaisuuden ihan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan mua. “Tekin olitte Fifin kanssa kisaamassa silloin viime viikonloppuna, eikö vaan?”
    Sonja hymyili vähän ja kuulosti oikeasti kiinnostuneelta.
    “Joo”, vastasin myös hymyillen. En ollut ehtinyt koko kisoista sanoa yhtään mitään kun kaikki keskittyminen meni siihen Pariisin matkaan. Oli tarvinnut pakata kotona ja tallilla, ja harjoitella Mortin kanssa taluttamista ja letittämistä miljoona kertaa, että se varmasti sujuisi. Tai ei Mortin ehkä tarvinnut mitään taluttamista opetella, kyllä se osasi tulla mukana, mutta mä halusin olla ihan satavarma että sen kanssa ei kävisi mitään vahinkoa. Olisi ihan kamalaa mennä Pariisiin asti ja sitten aiheuttaa vaikka joku vaaratilanne. Sonja ei enää ikinä ottaisi mua mukaan yhtään mihinkään.

    “No, miten teillä meni?”
    “Noo.. Ihan kivasti. Mua kyllä jännitti ihan sikana, joka tuntuu nyt tosi oudolta sanoo kun me ollaan kumminkin menossa tosi paljon isompiin kisoihin…”
    “Saahan sitä jännittää silti!” Sonja naurahti lohduttavasti. Ehkä se puhui vähän myös itselleen.
    “No joo… Ei me kyllä sijoituttu. Me oltiin seitsemänsiä.”
    “Montako kisaajaa siellä oli yhteensä?”
    “Kolmetoista.”
    “Hyvin teillä sitten selvästi meni. Mitä te sitten niinkuin teitte, miten tuollaiset issikka kisat oikein toimii?” Sonja jatkoi edelleen uteliaan kuuloisena.
    Tavallaan oli aika hyvä että Sonja keksi jotain puhuttavaa, niin sitten mua ei ehtinyt jännittää, enkä ehtinyt ajatella oliko mulla varmasti tarpeeksi monta sukkaparia mukana. Ehkä ehtisin ostamaan sukat jos niitä tarvitsisin.

    “Me mentiin T8 luokka, jossa on siis radalla samaan aikaan ainakin kaks ratsukkoo. Ja siinä sitten esitetään ohjelma kuuluttajan ohjeiden mukaan, jossa on vaan tölttiä molempiin suuntiin. Eli oikeesti se helpoin luokka mitä on, kun töltin temmonkin saa valita ite.”

    Sonja nyökytteli.

    “Niin me mentiin Fifin kanssa sit vaan kierrokset tölttiä molempiin suuntiin. Oltaisiin varmaan saatu paremmat pisteet jos mua ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin välillä tuli vähän tahtirikkoa kun Fifikin jännittyi. Mut ei se mitään, kun ne oli meidän ekat kisat ja kaikkea. Se oli ihan kivaa kyllä.”
    “Hyvä että jäi sellainen olo, kisaamisen on kuitenkin tarkoitus olla hauskaakin. Tai ainakin sen kannattaisi olla”, Sonja naurahti.
    “Joo.. Jännittääkö sua yhtään?”
    “Ai jännittääkö?” Sonja hymähti. “Joo, jonkin verran.”
    “Ei se mitään, varmaan kaikkia jännittää ees vähän. Hyvin teillä kuitenkin varmasti menee, kun te ootte harjoitelleet niin paljon ja kaikkea.”
    “Toivotaan niin! Ja ainakin kokemusta rikkaampi sitten.”
    “Jep. Haluatko muuten nähdä kuvan jonka mun isä otti sieltä kisoista musta ja Fifistä?”
    “Tottakai!”


    Vanha kuva jota häikäilemättä käytän uudelleen, hähäh

    • #8291 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei se ainakaan minua haittaa vaikkei niin paljon ehtisikään kirjoittaa! Tärkeintä on että tietää Santun olevan mukana, niin minä voin sitten kirjoittaa ainakin. Ja kyllä, huolimatta omasta kisastressistään Sonja on taatusti kiinnostunut issikkakisoistakin, kun ei niistä juurikaan mitään tiedä. Tuo Fifin ja Santun kuva on kyllä överisöpö <3

    • #8322 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      En mä kestä tota kuvaa! Tohon rutistuksee jotenki kiteytyy mun mielestä hyvin Fifin ja Santun suhde. Fifi on vähä velmun näkönen, mutta selkeästi sekin tykkää ja Santtu tietysti rakastaa ruunaansa hurjan paljon.

      Ja hyvinhän ne kisatkin sitten meni, vaikka ei ihan kärkeen päässeetkään. Lupaava aloitus kuitenkin kisauralle. Santtukin osaa suhtautua kypsästi siihen, ettei aivan nappiin mennyt. Todella hyvin järkeilty syytkin ja näin. Mutta tälläinen kuvahan mulla Santusta onkin. Järkevä nuori ja ikäistään kypsempi tapaus, jonka tunteet eivät ole liian ylitsevuotavia.

    • #8397 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuva on söpö, mutta vielä söpömmäksi olet kirjoittanut Sonjan ja Santun suhteen. Sonja on niin ihana, kun ymmärtää ja ennen kaikkea muistaa, että Santulle ne pienet kisat on tavallaan yhtä kova paikka kuin Sonjalle Pariisi. 😀 Moni oikeakin ihminen (onneksi ei kaikki) unohtaisi Santun kisat, kun on itsellä niin kova koitos edessä. Ja Santtukin on hellyyttävä, kun on omaan tapaansa niin superhuolellinen harjoitellessaan taluttamista ja kaikkea. Kyllä Sonjan kelpasi, kun on moinen tunnollinen hevosenhoitaja. Ja niin hyvin meni, että Santun kehtaa päästää samanlaisiin rientoihin vielä uudestaankin, eikä tarvi kotona hävetä.

  • #8550 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 1

    Meillä on Fifin kanssa nyt taas vähän vaikeaa. Tai, ei oikeastaan edes vähän vaikeaa, vaan ihan tosi vaikeaa.

    Joka kesähän Fifin kanssa on ollut enemmän tai vähemmän haastava, mutta jotenkin sitä on ollut helpompi kai tavallaan sulkea silmät – tai en tiedä, ei ehkä edes sulkea silmät, mutta olla sillä tavalla todella tiedostamatta sitä. Tai joo, kyllähän mä olen sen tiedostanut, mähän Fifiä olen käynyt pesemässä kaiken maailman super shampooilla, laittanut erilaisia rasvoja ja seerumeita, suihkuttanut miljoonaa erilaista ötökkämyrkkyä ja loimittanut ja vaikka mitä muuta.

    Huohh.

    Silti. Aina on ollut sellainen olo että ei kai se tilanne nyt oikeasti ihan niiiiin paha ole sitten kumminkaan, kun mähän siellä tallilla olen käynyt Fifin oloa juurikin helpottamassa. Sitten matkalla kotiin on jo ollut helpompi olo, sellainen luottavainen ja huojentunut. Kyllä se siitä sitten, kun ne aineet taas puree.

    No. Nyt ei enää tunnu siltä.

    Fifi on ollut nyt melkein viikon meillä mökillä mukana. Kysyin Eetulta olisiko se ok, että Fifi lomailisi hetken täällä meillä. Tai siis meidän mökillä, tai siis meidän mökin naapurin pellolla, jossa on vanha katos kaiketi lampaita tai ihan hevosia varten. Meidän pelto tai katos se ei siis ole, mutta siinä on ihan langat ja kunnon tolpat, ja ihan naapurissa on muita hevosia jotka Fifi näkee. Koskemaan se ei pääse, mutta näköyhteys on kuitenkin. Kun viime kesänä mä siitä jo haaveilin, että olisipa ihana ottaa Fifi kesällä mökille mukaan, kun siellä on niin paljon metsää ja järvikin ihan lähellä ja kaikkea. Voisi sitten ratsastaa vaikka yöllä, kun ei ole niin kuuma. Ja kun me ollaan mökillä kuitenkin taas useampi viikko. Sitten kun mekin täältä lähdetään niin Fifikin pääsee kyllä takaisin kotiin Hopiavuoreen.

    Tavallaan en välttämättä olisi Fifiä sitten kumminkaan ottanut mukaan, mutta kun viime kesänäkin hävetti koko ajan pyytää muita auttamaan sen kanssa. Juurikin niiden loimien ja huppujen ja ötökkämyrkkyjen ja rasvojen kanssa. Mökiltä on sen verran matkaa polkea pyörällä, että joka päivä en sitä millään jaksaisi tehdä. Teen, ja teinkin, jos on ihan pakko, mutta nyt ajattelin että helpompaa olisi hoitaa Fifiä kun se on täällä meillä vaan. Vaikka harmittaa ettei sillä ole kaveria, varsinkin kun se ensin niin kovasti huuteli muiden perään kun se tänne tuli, mutta nyt se jo laiduntaa ihan sujuvasti.

    Silti.

    Toiveet kisakesästä ei ihan toteutuneet, taaskaan. Käytiin me ihan parissa pienessä kisassa, ja meillä meni itse asiassa aika hyvinkin, mutta jo aikaisin keväällä Fifi alkoi taas oireilla. Sen karvasta tuli ihan kiilloton ja se pudotti talvikarvaa epämääräisinä tuppoina sieltä täältä, eikä ollenkaan sillä lailla tasaisesti kaikkialta kuten muut hevoset. Se hankasi jatkuvasti hännän tyveä tai harjaa tai otsaa johonkin, mihin ikinä pystyikään, ja koitti purra mahan alle ja ryntäistä sen minkä yltti. Ja vaikka mä heti ryhdyin sitä loimittamaan ja pesemään kun huomasin ne ihan ensimmäisetkin oireet, niin tuntuu ettei siitä ole mitään hyötyä. Oikeasti, Fifi näyttää aika kamalalta. Ihan koinsyömältä. Tai muuten vaan kapiselta.

    Allergialääkettäkin mä olen sille jo monta kuukautta antanut, tarkalleen kolme kohta, mutta ei siitäkään taida olla mitään iloa. Tai ehkä se on vähän auttanut pahimpaan, mutta siinäpä se. Eläinlääkärikin on käynyt taas monta kertaa. Joo joo, on kesäihottumaa ja allergiaa, ja kaiketi jotain yliherkkyyttä jollekin mille lie. Kaikkea vaivaa on, mutta miksei yhtään keinoa millä niitä parantaa, tai edes lievittää?

    Makasin selälläni pitkässä ruohikossa kädet sivuille levitettynä ja pidin silmiä kiinni. Aurinko porotti melkein pilvettömältä taivaalta ja ohi lenteli surisevia ötököitä jatkuvasti. Hiton ötökät. Oikeasti, jos niitä ei olisi niin kaikki olisi varmasti paljon paremmin. Vihaan niitä niin paljon. On kamalaa katsella kun omalla ponilla on kurjaa eikä sitä voi mitenkään auttaa.

    Sillä lailla aurinkokin oli kuuma, vaikka tähän mennessä oli ollut aika maltilliset lämpötilat, että iholle nousi hiki ilman että tarvitsi tehdä mitään. Mietin, miltä Fifistä mahtoi tuntui ihottumaloimen alla. Vaikka se oli klipattu, senkin täytyi olla kuumissaan. Välillä lämmin tuuli koitti puhaltaa, mutta tuntui kuin sen voimat olisivat loppuneet kesken kaiken – se vain lopetti yrittämisen ja kuihtui pois.

    Kuulin pehmeitä askeleita lähistöltä. Hetkeksi ne pysähtyivät, kunnes pian jatkuivat taas. Seuraavaksi jotain pehmeää ja vähän karvaista painui sormiani vasten. Raotin toista silmääni ja kurkkasin sitä jotain. Fifi oli tepastellut ihan vierelleni ja nyhti parhaillaan pitkää ruohoa, vaalea häntä lähes tauotta hutkien molemmin puolin ja välillä mahan allekin.

    Kurkkuun nousi hetkeksi pala, mutta se oli onneksi helppo niellä pois.

    Me mentäisiin taas päivä kerrallaan, ihan niin kuin viime kesänäkin ja sitä edellisenä. Ei haittaa vaikka me ei kisattaisikaan, ei se ole niin tärkeää. Ehkä pahin olisi nyt sitten ohi, kun alkukesästä ötökäthän on aina ärhäkämpiä.

    Mutta… Jos ei, niin sitten… Ei tunnu kovin reilulta vaatia Fifiltä kestämään kesästä toiseen, aina vaan, kun mikään ei tunnu sitä auttavan.

    “Lähdetäänkö järvelle?” kysyin ja könysin istumaan. “Mennään uimaan.”

    Fifi ravisti päätään ja pärskähti niin että räkää lensi. Sitten se kuitenkin nosti päätään ja katsoi mua – tai ainakin luulen niin, ei sen silmiä oikein nähnyt sieltä hupun mustan verkon takaa – ja näytti odottavan että nousisin. Ainakin vedessä se olisi hetken aikaa vapaa ötököistä ja saisi olla ihan ilman loimeakin.

    • #8579 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Santtu-reppanaa. Ei hevosen tai minkään lemmikin omistamisen kuulu olla tuollaista, että mennään murheesta murheeseen. Sen pitäisi olla juuri sitä, mistä Santtu unelmoi: mökkiloma, ratsastusta pitkässä heinässä, ne kesäkisat ja kaikkea.

      Vaikka Fifin tilanne on tosi kamala Santun puolesta, tarinana tykkään siitä. Mitä sitten kypsytteletkin, sitä on kypsytelty jo vuosia. Tällaisena johdonmukaisuudesta tykkäävänä olen jo siitä innoissani. Vaikka tässä pedattaisiin todella ponin kuolemaa, se on hyvin tehty. Santun ja hänen tarinansa puolesta sitä kuitenkin toivoisi, että ratkaisu löytyisi: että Santtu pääsisi kasvamaan pikku kilparatsastajaksi, kun kerran haluaa sitä kokeilla. Jos se ei Fifin kanssa onnistuisi, toivottavasti se onnistuu sitten muuten — toki tällä tavalla kaikessa rauhassa mun mielestä on paras sitäkin toteuttaa.

  • #8556 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 2

    Oikean korvan lähellä inisi hyttynen. Huitaisin sen pois, varmaan jo viidennen kerran. Olikohan se sama hyttynen? Ei varmaan, niitä parveili meidän ympärillä tusinoittain. Ei tehnyt ollenkaan mieli avata suuta ja hengittää sisään, koska sitten olisi ollut vaan keuhkot takuulla täynnä hyttysiä.

    Fifi lompsotteli eteenpäin päätään välillä ravistellen. Sen päällä oleva kiiltäväpintainen loimi kahisi jokaisen askeleen tahdissa ja mun shortsien alla. Ei sitä olisi Fifiksi edes tunnistanut, jos ei olisi jo valmiiksi tiennyt. Loimi peitti sen kokonaan, ihan sinne niskaan korvien taakse asti, ja heti siitä alkoi päähuppu. Vain turpa oli näkyvissä, ja jalat kanssa, mutta sekin oli selvästi liikaa koska ei me päästy varmaan viittäkään askelta ilman että Fifin piti vähintäänkin heilauttaa päätään, potkaista jalalla mahan alle ja pysähtyä hankaamaan nenäänsä jalkaansa vasten. Tavallaan olin tyytyväinenkin siitä, ettei Fifistä näkynyt sinne selkään mitään, muutamaa vaaleaa jouhitupsua lukuunottamatta jotka pilkottivat hupun reunan alta. Mun oloni olisi varmaan ollut vieläkin kurjempi jos olisin nähnyt ne kaikki kaljut laikut Fifin harjamarrossa, jotka se on itselleen hangannut.

    Ensin Fifi ei halunnut ollenkaan lähteä mihinkään. Kai se on nyt todennut, että se pelto on paras paikka olla, koska siinä on sentään näköyhteys naapuriin. Siellä on kuitenkin kaksi hevosta kanssa. Yleensähän Fifi kotona lähtee maastoon ihan hyvin, mutta nyt mun piti sitä patistaa aika kovastikin että se suostui kääntyilemisen ja peruuttelemisen sijaan lähtemään eteenpäin. Siitä kyllä huomasi, ettei se siltikään tehnyt sitä mielellään, mutta mun oli ihan pakko päästä jonnekin tyhjentämään päätä. Kaapo kulki meidän perässä, välillä ihan siinä rinnalla hölkäten mutta useimmiten muutaman metrin päässä ojista sammakoita haistellen. Oli huono omatunto siitä, että olin Fifin ottanut mukaan. Olisi vaan pitänyt sen antaa olla kotona pihatossa. Mutta mä niin luulin että meillä olisi ihanaa siellä, kun voitaisiin viettää aikaa kaksin ja maastoilla ja kaikkea. Mutta ei se kyllä ihan ihanaa ollut. Fifi oli selvästi apea ja varmaan väsynyt. Sen ötököiden häätämisen täytyi olla tosi raskasta kun sitä tekee vuorokauden ympäri. Sentään mä nyt sain pestyä sen helposti joka päivä, välillä kaksikin kertaa päivässä, mutta silti. Ensi kesänä en sitä kyllä ota mukaan, enkä tänäkään kesänä uudelleen.

    Jos..

    Pureksin hampaita yhteen. Jos Fifille tulee enää seuraavaa kesää. Niin, niin kamala ajatus kuin se olikin, olin mä sitä alkanut miettimään. Oliko se oikeasti reilua Fifiä kohtaan, kun sillä oli niin vaikeaa? Kipeäkin se taisi jotenkin olla, kai niitä kaikkia hankaumia ja haavaumia kivisti väkisinkin. Kyllä mä olin alkanut miettimään, että olisiko sille parempi päästä pois. Siis sillä lailla kokonaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että tuskin sen ihottuma ainakaan helpottaa, ellei se pääsisi jonnekin missä ei olisi ollenkaan ötököitä. Eikä sellaista paikkaa Suomessa ole, kun täällä on ötököitä ihan joka paikassa. Ja Islantiin Fifi ei saa mennä. Eikä se ole siellä syntynytkään, niin eihän varmaan edes puhuisi niiden hevosten kanssa samaa kieltä.

    Puristin pohkeillani Fifin kylkiä. Kotona se olisi heti hypähtänyt hytkyvään tölttiin, kauhonut ensin pari askelta etujaloista rullaten ja ravitahtisena, kunnes se löysi tasapainonsa ja töltti puhdistui pehmeäksi ja kauniiksi. Nyt se vain vähän kiristi vauhtia ja käänsi päätään, vähän niinkuin katsoen mua olkansa ylitse.
    ”Mennään vaan”, koitin kuulostaa pirteältä ja kannustavalta, mutta en tainnut ihan onnistua siinä. Olo ei ainakaan ollut sellainen. Maiskautin, ja vastahakoisesti Fifi lähti töltille. Hitaalle sellaiselle, ja ehkä vähän passitahtiselle, mutta ihan sama. Kunhan nyt mentiin vaan, jos ei muuten niin hyttysiä karkuun.

    Hyvän matkaa me mentiin. Fifikin tuntui hetken kuluttua vähän piristyvän ja sen askel reipastui. Pitelin ohjista kiinni, mutta ne roikkuivat aika löysänä Fifin kaulaa vasten. Olin irrottanut ne sen suitsista ja laittanut Fifin päässä olevaan riimuun kiinni, kun en jaksanut laittaa varusteita. Ja me oltiin ennenkin Fifin kanssa maastoiltu niin usein niin uskalsin ihan hyvin mennäkin sen kanssa sillä lailla.
    Kun lopulta naapurin pellon reuna tuli vastaan, hidastin äänellä Fifin käyntiin. Se veti päänsä ihan alas ja pärski monta kertaa kävellessään. Sitten sekin alkoi katselemaan sinne pellolle, jossa ne naapurin hevoset laidunsivat. Pieni tumma poni ja kirjava, vähän isompi mutta siro hevonen siellä asustivat, muuta en niistä tiennyt. Kauempana se kirjava olikin, pää laskettuna pitkään ruohikkoon. Fifi hirnui sille kimeästi, ihan tunsin miten sen kyljet tutisivat. Kirjava nosti päänsä terävästi ylös ja hirnui takaisin – sillä oli aika kummallinen ääni, tosi sellainen matala ja rosoinen eikä yhtään samanlainen kuin vaikka Fifin, mutta se ei tullut lähemmäs. Fifikään ei enää sitten hirnunut, vaan jatkoi vain matkaa. Kai se tarkisti, että olehan sinä oikeasti ja varmasti siinä. Sen taisi olla ikävä Gæsia ja muita sen kavereita.

    Kumarruin silittämään sen kaulaa.
    ”Ylihuomenna mennään takaisin kotiin”, lupasin sille. ”Ja sitten sun ei tarvii enää tulla tänne. Tai muutenkaan mennä minnekään. Mä en ihan ajatellut loppuun, anteeksi.”

    Fifi ei tuumannut mitään, parkkeerasi itsensä vain oman peltonsa eteen selvästi sen oloisena, että sinne olisi nyt seuraavaksi päästävä. Laskeuduin alas selästä ja avasin Fifille portin, josta se asteli sisään ilman riimua. Hetkeksi se vielä kääntyi ja pysähtyi, ja ojensin sille taskusta puolikkaan porkkanan. Pehmeästi Fifi hamusi sen suuhunsa, ennenkuin se sitten lähti kesälaitumensa aidan vierelle syömään, siihen joka oli kaikista lähimpänä naapureita.

    • #8580 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi voi, mitähän sitä Fifille keksisi? Santtu on kokeillut kaikki keinot kaiken maailman aineista ja myrkyistä loimitukseen, eikä mikään auta. Jos Fifi olisi mun oma oikea eläin, samaa rataa pyörisivät munkin ajatukset. Periaatteessa terve poni pitäisi lopettaa, koska eihän sillä ole oikeastaan ikinä hyvä olla. Vakuuttelisin itselleni varmaan, että eläin ei tiedä mitään kuoleman lopullisuudesta, ja päästäisin pois. Nyt kun Fifi on keksitty, on paljon kivempaa arpoa, mikä sen on, ja mikä siihen auttaisi. Niistä polttiaisista ja pistiäisistä on puhuttu jo pari kesää, ja edelleen se on mun pääveikkaukseni. Niitä taas ei pääse pakoon kuin pakkaseen. Se taas ei ole mahdollista, että olisi aina talvi. Joku rikas hevosensa hullaantunut varmaan muuttaisikin poneineen jonnekin pohjoisnavalle, mutta eihän hädin tuskin täysi-ikäinen Santtu voi niin tehdä. Luulenpa, että Santulle hevosen myyminenkään johonkin maagiseen Ikuisen Talven Maahan ei ole vaihtoehto, ja kuinka realistista olisikaan muka löytää yhdelle ponille koti niin tosi kaukaa? Vitsit.

  • #8568 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 3
    Ja ihanaa olla taas kotona

    Oli ihanaa vihdoinkin päästä takaisin Hopiavuoreen. Jo ennenkuin Fifi oli päässyt kokonaan ulos trailerista se hörisi ja hörisi, niin että olisi voinut kuvitella tallin pihalle saapuvan jonkun orin. Mutta ei, Fifi se vaan, käärittynä loimeensa ja mä narun päässä hölkäten sen kanssa pihattoa kohti.

    Voi että, kun sen oli ollut ikävä sen kavereita. Gæs ja Fanni olivat ensimmäisenä portilla sitä vastassa, ja onneksi kaikki olivat sen verran maltillisia että mä ehdin ottamaan Fifiltä riimun pois ennenkuin ne sitten jo ampaisi yhdessä peremmälle pihattotarhaan, jossa ne ravailivat hetken sinne tänne ja lopulta jäivät nuuhkimaan innokkaasti toisiaan. Tai siis siihen asti, kunnes Gæs päästi tammamaisen kiljaisun ja polkaisi etujallaan, joka sai Fifin pyörähtämään ympäri ja taas kaikki ravasivat.

    Eetun kun näkisin niin kyllä sanoisin etten veisi Fifiä enää mihinkään, se on ihan varma. Koko ajatus tuntui nyt ihan tyhmältä, mutta ehkä Fifi ei kantaisi siitä kaunaa tai mitään.
    Hetken vaan katselin kun hepat tervehtivät toisiaan, mutta pian mä sitten lähdin kantamaan Fifin tavaroita autosta talliin niiden omille paikoille.

    Tallissa oli kaikista oudointa nähdä Mortin karsina tyhjänä. Sen nimi oli vielä karsinan ovessa, mutta ei sen tavaroitakaan enää siellä ollut. Sonja oli lähtenyt sen kanssa sillä välin kun mä olin äidin ja isän kanssa mökillä. Onneksi mä kuitenkin tiesin siitä etukäteen, koska muuten olisi harmittanut tosi paljon jos en olisi ehtinyt sanoa heippa. Sonjalle ja Mortille kanssa. Me kyllä luvattiin välillä viestitellä, ainakin Sonja sanoi että haluaa kovasti kuulla mitä kaikkea me Fifin kanssa tehdään. Ja mäkin sanoin että haluan tietää missä kaikkialla ne Mortin kanssa käy vielä kilpailemassa ja kaikkea. En mä tiedä onko se kilpaileminen se pääasia mistä mä eniten haluan kuulla, mutta se tuntui aika luonnolliselta asialta sanoa. Kun Sonja on kumminkin tosi kiva ja mun tulee vähän ikävä sitä, ja Morttikin on tosi kiva hevonen. Että harmi kun lähtivät, mutta sellaistahan se on.

    ”Moi.”
    Eira oli tullut tallin pihalle. Se selasi kännykkää ja pureskeli purukumia, eikä huomannut mua vasta kun sanoin sille jotain.
    ”Ai moi”, se vastasi, mutta jatkoi melkein heti kännykkänsä näpyttelyä. ”Te tulitte takas.”
    ”Joo, ei meidän kauaa pitänytkään olla. Tiiätkö missä Eetu on?”
    ”Uimassa tai jotain”, Eira kohautti olkiaan. ”Ei silleen kiinnosta.’
    ”Aa, okei. No ei sitten mitään.”
    ”Mitä sulla olis ollut? Mäkin voin auttaa.”
    ”Siis ei mitään, olisin vaan sanonut että tultiin takas.”
    ”Aha. No se on uimas, en tiiä milloin tulee takas.”
    ”Joo, okei. Ei se mitään. Nähdään.”

    Uiminen voisi olla ihan kivaa, mutta ainakin nyt Fifi saisi vaan olla. Illalla mä tulisin vielä käymään uudelleen ja jos saisin vaikka Ean mukaan, niin voitaisiin sitten käydä maastossa.

    Illalla…

    Kello oli jo melkein kymmenen, niin että oli viilentynyt kivasti mutta edelleenkin ihan valoisaa. Oli oikeasti tosi ihanaa töltätä Fifin kanssa tuttua metsätietä, Ea ja Gaes ihan siinä rinnalla. Fifikin oli heti paljon viljakkaampi kun sillä oli seuraa, se tölttäsi niin iloisesti korvat pystyssä eikä mun tarvinnut tehdä muuta kuin pitää istuinluut satulassa ja lantio elastisena. Oltiin me Aamua ja Eiraakin pyydetty mukaan, mutta Aamu ei ehtinyt ja Eira sanoi ettei sillä ole hevosta jolla lähteä. Olisi kai joku lainannut, mutta ei me sitten enempää kyselty.
    ”Tää on niin kivaa”, Ea hengähti, ihan kuin mun ajatukset lukeneena.
    ”Niin on!”

    Kun me otettiin hepat käyntiin rapsutin Fifiä kaulalta oikein kovasti ja annoin sille pitkät ohjat.
    ”Oliko siellä mökillä kivaa?”
    ”No.. Ei oikeastaan. Fifi oli aika yksinäinen.”
    ”Ai, no voi. Harmi”, Ea kallisti päätään ja mutristi suutaan niin että toiseen poskeen tuli lommo.
    ”Ehkä ens kesänä Gaes vois tulla mukaan?” tyttö ehdotti ajatuksesta ihan innostuen. ”Eihän se teidän mökki nyt niiiiin kaukana oo?”
    Mä vähän hölmistyin kun Ea itse sellaista ehdotti. En ajatellut että sitä kiinnostaisi semmoinen idea ollenkaan.
    ”En mä tiiä”, emmin. ”En aatellut enää viedä Fifiä ens kesänä sinne.”
    ”Ai miks ei? Jos se saisi sen tyttöystävän nyt mukaan”, Ea hymyili ja pörrötti Gaesin vaaleaa harjaa.

    Hetken mä olin vaan hiljaa. En oikein tiennyt voisinko kertoa, että en ollut varma olisiko Fifiä enää ollenkaan ensi kesänä. Tavallaan mä kyllä halusin kertoa jollekin, tai olin mä Kaapolle kertonut, mutta ei se ole ihan sama. Mutta ymmärtäisikö Ea, vai pitäisikö se mua ihan kamalana kun edes ajattelin sellaisia?

    ”No, nii. Katotaan, ehkä se olis ihan kiva”, vastasin sitten lopulta ja sain mä hymyiltyäkin. Me käännyttiin tieltä polulle joka oli vähän kapeampi mutta siinä oli silti hyvä pohja. Jonkun sadan metrin päässä olisi oja jonka yli Fifi aina tykkäsi hypätä.
    ”Pitäiskö meidän ravata? Sehän kanssa ravaa maastossa paremmin, jos me mennään Fifin kanssa edellä?”
    ”Joo, kokeillaan vaan. Jos se pysyy ravilla”, Ea virnisti.
    ”No mä yritän parhaani. Me kyllä varmaan mennään laukalla se oja.” Keräsin ohjia käteen. Siinä vaiheessa Fifi oli jo ponnistanut isolle raville ja pärskähteli menemään riemuissaan. Voi vitsit, miten mun sydämessä läikähti onnellisesti kun näin ja tunsin miten hyvin mun ponini sillä hetkellä voi.
    ”Te laukkaatte jo!” Ean nauru kuului meidän takaa, vaikka me oltiin edetty vasta jotain viisi metriä.
    ”No niin tekin!” huusin takaisin kunhan ensin käännyin olkani ylitse katsomaan. Gaes oli niin söpö, kun sekin laukkasi niin tosissaan ihan Fifin kintereillä.
    ”Ei haittaa, anna mennä vaan täysillä!”

    • #8581 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aww. On ne eläinlaumat ihania, kun niissä on kavereita! Mulla on ollut puoli vuotta viikot hoidossa corgi, koska sen äippä ajaa rekkaa. Nyt se on ollut viikon kotonaan, ja appajee kun mun pojat näkevät sen ja se pojat (eli käytännössä joka päivä kun tehdään jotain), niin jo on sellainen jälleennäkeminen kuin ei oltaisi kuukauteen tavattu. Onneksi Fifillä on hyvä mieli kavereiden kanssa, vaikka sillä onkin ongelmansa.

      Sitä paitsi loppuviimein Santullakin tuntuu olevan nyt kivempaa kuin mökillä. On kaveri ratsastukseen siinä missä Fifilläkin on kaveri. Ihan niin kuin tilanne ei olisi niin katastrofaalinen enää, kun on kotia päästy.

      Voi kun keksittäisiin Fifiongelmaan jokin ratkaisu, jota ei ole vielä huomattu kokeilla. Vähänkö Ealla ja Santulla olisi ihana loma sitten ensi kerralla mökillä poneineen. Se olisi sellainen Hevoshullun sarjiksista tuttu unelmaloma, jonka varmaan melkein jokainen heppahullu lapsi on unelmoinut kokevansa. Ja vitsit miten ihanaa sellaisesta reissusta olisi kirjoittaa pitkään ja hartaasti!!

Vastaa aiheeseen: Fifi
Tietosi: