Barnum ja Stanimir

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Barnum ja Stanimir

Tämä aihe sisältää 55 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 3 päivää, 21 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #7796 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja


    P.T. Barnum ”Barnum”
    » 7v, ori
    » Venäjänratsuhevonen
    » Työnarkomaanin työnarkomaani hevonen.
    » om. Marshall Kozlov
    » Sivut


    Stanimir KZV ”Stanimir”
    » 16v, ori
    » Orlov
    » Arvonsa tunteva mutta maltillinen GP ratsu.
    » om. Grigori Kozlov
    Toistaiseksi Marshallin kilparatsuna.
    » Sivut
    – – –

    Ghaggar Hakra ”Hakra”
    » Jäi joulukuussa -22 kotitallille Venäjälle.

  • #7797 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Rahti rajan takaa
    perjantaina 6.8

    Niin paljon kun hevoskuljetusauto tulisi helpottamaan etenkin pitkiä kisareissuja tulevana vuotena, niin yksi asia oli mitä kaipasin trailerista: nopeaa ja helppoa kulkua hevosten puolelle. Vaikka kameran näyttämästä kuvasta näkikin että mitä matkustamon puolella tapahtui, olisi lyhyidenkin pysähdyksien aikana ollut mukava päästä tarkistamaan tilanne vähällä vaivalla ihan henkilökohtaisestikin. Eikä joutua laskemaan kokonaista lastaussiltaa alas.
    Seurasin sivusta kun rajatarkastaja seisoi auton sivussa olevalla lastaussillalla ja tuijotti epäilevän näköisenä vastassa ollutta mustaa hevosen päätä. Kun ori oli kiskaissut korvat niskaan liimattuina päänsä niin ylös kun narut antoivat myöten kun vieras ihminen oli kavunnut sillalle.
    Päästyäni jatkamaan matkaa Suomen puolelle, en osannut varmuudella sanoa oliko tällä kertaa ollut vain tuuria matkassa vai oliko Barnumin vastaanotto vauhdittanut tarkastusta. Koska en muista päässeeni koskaan näin jouhevasti läpi.

    Sen jälkeen kun tien reunassa oli näkynyt Seinäjoki 15 km kyltti, tuntui että matkanteko tyssäsi tyystin. Pari kilometriä tuntui ainakin kymmeneltä, ja ehdein mulkaista syyttävästi navigaattoriakin kun hetken epäilin että se oli jossain vaiheessa laskenut uuden matkan. Ja ohjasi minua ajamaan vähintäänkin jostain naapurikunnan kautta.

    Tiedostin suupielieni kiipeävän kohti korvia kun lopulta sain kääntää auton pois leveämmältä päätieltä, ja kapeamman tien päässä näkyi jo hyvinkin tutuksi tullut tallipiha. Silmäni haravoivat automaattisesti pihaa löytääkseni sopivimman paikan missä purkaa auto, mutta myös nähdäkseni oliko mikään muuttunut tässä hurjan pitkässä ajassa. Ja itseasiassa, maneesin edustalla näytti olevan parkissa yksi vieraampi traileri.
    Valitsin parhaani mukaan sellaisen kohdan missä emme olisi muiden saapuvien tai lähtevien autojen tiellä, tai minkään muunkaan, ennen kuin sammutin ajokin ja hyppäsin alas hytistä.
    Olin juuri saanut auton perässä olevan lastaussillan alas kun Niklas tuli pikamarssia suulista, vaikuttaen valmiilta mihin tahansa heilutellessaan kypärää sen leukahihnasta kiinni pitäen.

    “Mä luin että jos taluttaa oria ja etenki vielä nuorta, ja jos ei oo ees kokemusta niistä, niin taluttaesa pitäs aina olla hanskat. Ja mieluiten vielä kypäräki. Toki siinä oli sitte jotaki että se tarkottas kuustoista vuotiaita, kai? Mutta parempi kai varman päälle iästä riippumatta”, nuorempi tykitti innoissaan kuin lapsi joka oli ahminut kokonaisen paketin sokeria. Seisahtuen ihan viereeni lastaussillan edessä.
    Vilkaisin nopeasti ympärilleni, halaten toista nopeasti yhdellä kädellä. “Hanskat kyllä, kypärä.. Ei ole ainakaan haitaksi”, vastasin hymähtäen, “Kello ei ole vielä edes seitsemää, niin uskoisin että hevoset saa mennä vielä ulos.”
    “Sieloon kolmos aituus tyhjänä, niin ne vois mennä siihen. Sielloon kyllä se yks tamma siinä vieresä..”, paikalle ennättänyt Eetu kommentoi ja hieroi leukaa toisella kädellään.
    “Ei sen ainakaan pitäisi olla mikään ongelma, kummallekaan.”

    Vaikka Niklas oli ollut hyvin valmiina auttamaan hevosten purkamisessa, näin kuitenkin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi luovuttaa tässä tilanteessa Hakran narun Eetun käsiin. Varoitettuani tuota nopeasti siitä että ori saattoi kauhoa etusillaan jotta mies tiesi varautua. Kavuten sitten itse takaisin auton kyytiin hakemaan seuraavan hevosen.

    “Tuon toisen rotu nyt on helppo arvata, mutta onko tää minkä rotunen?”, varustehuoneen puolelta ilmaantunut Sonja tiedusteli uteliaana, ojentaen kättään mustan hevosen haisteltavaksi. Vetäen käden kuitenkin rauhallisesti pois kun ori liimasi korvat niskaansa vasten ja nosti päänsä ylemmäs.
    “Tulee kyllä Salieri mieleen”, Harri kommentoi hymyssä suin.
    “Venäjänratsuhevonen…Se on aina alkuun vähän.. hapan, uusien ihmisten kanssa”, vastasin samalla kun riisuin orin varusteita, “Tämä kaveri on tosiaan Barnum. Ja tuo valkoinen on Hakra”, lisäsin ja vilkaisin samalla kuinka Niklas pärjäsi pinteleiden purkamisessa.
    “Miksei tällä oo tollasia helppoja suojia? Vaan pittää olla tälläset kainaloon asti yltävät pinteli, patja ja putsi viritelmät?”
    “Koska jos sille laittaa tavalliset kuljetussuojat, se potkii auton seiniä ja muutenkin liikkuessa huitoo kaikilla jaloilla joka suuntaan. Turvallisempaa noin.”
    “Aaaa.. Hämy poni”, Niklas naurahti.
    “Laitoimma niille nuo pilttuut valmiiksi. Miten muuten, piretäänkö me ne ihan vaan tarhasa vai olitko ajatellu kokeilla porukkaan laitumeen?”
    “Nämä saa olla ihan vaan tarhassa. Katsotaan seuraavana kesänä jos laittaa laumaan laitumelle. Pari ekaa yötä voisi ottaa sisälle niin saa paremmin levätä, mutta sen jälkeen saa kyllä olla sään mukaan yötä päivää ulkonakin.”

    Kävin tärkeimpiä asioita läpi Eetun kanssa sillä aikaa kun odotin että Niklas sai Hakran valmiiksi. Totesin vielä että kirjaisin kyllä samat asiat myös tallin vihkoon ylös kuten aikaisemminkin.
    Jahka hevoset saisi vietyä ulos asti, niin ohjelmassa oli auton siivous sekä tavaroiden purku. Tehtävälistaa muodostaessa ajatukseni kuitenkin hiipivät jo toiveikkaana tupaan ja kahvikupin äärelle. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden, minkä takia halusin kuulla Niklaksen kertomaa paremmin mistä kaikestä olin mahdollisesti jäänyt paitsi.

    • #7811 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Niklas… 😀 Ei kun ensin pitäisi kommentoida jostain oleellisemmasta, mutta kun voi Niklas. Toinen ottaa niin vakavasti hevosjuttunsa. Kun Niklas on tuollainen touhaaja, siitä tulee hyvällä tavalla koiranpennut mieleen. Koiranpennut ei kuitenkaan pysty keskittymään noin kauaa uuden tiedon omaksumiseen kuin Niklas on nyt keskittynyt, ja Niklaksen tuntien tämä urotyö onkin vaatinut ihan hirveästi aikaa, vaivaa, omistautumista ja ennen kaikkea syvää kiinnostusta. Vitsit miten Niklaksen puolella onkin niin helppoa olla. :DD

      Vaan oli se hyvä, että saatiin Marshallkin hevosineen kotiin. Etenkin Arlekinia mun tulee ikävä (vitsit miten kovasti voisin ottaa sellaisen hevosen oikeassa elämässä), mutta kyllä näistäkin kahdesta kiinnostavia tyyppejä tarinoihin tulee, kun tutustutaan! Luonnollisesti ensivaikutelman perusteella tykkään heti Barnumista enemmän, mutta olenkin ihan hirveän puolueellinen. Se nyt vain osuu sekä luonteeltaan että ulkonäöltään lähemmäs mun henkilökohtaisia mieltymyksiä ihannevirtuaalihevosesta. 😀 Saattaa kuitenkin olla, että suuri yleisö mieltyi Hakraan, koska onhan se nyt näyttävä. Mutta kyllä me ollaan Marshallia eniten odotettu.

      Mä kirjoitin tähän eilen tosi pitkän kommentin, jota en postannutkaan, koska se alkoi sisältää liikaa tähän tekstiin liittymättömiä juttuja ja no suoraan sanottuna fanipostia. Luulen, että hion ajatustani siinä vähän kirkkaammaksi ja pistän sen sähköpostitse perään kun kerkiän. Se koskee sitä, miten hyviä kerronnan keinoja sulla on kirjoittajana käytössäsi. Meistä ihan jokaisella on tietenkin oma hieno uniikki tapa kirjoittaa, mutta en tiedä kuinka tarkasti näet itse, miten monipuolisesti käytät kieltä ihan tavan arkitarinoissa.

  • #7835 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tuskallisen pitkästä ja raskaasta muutosta selvitty, niin ehkä tässä vihdoin ehtii taas näppäimistönki ääreen!

    Ei tästä tuu hevon–
    Vielä joitakin kuukausia sitten olin tuntenut pientä omantunnontuskaa siitä että olin jarrutellut Niklaksen etenemistä ratsastuksessa, mutta nyt kun seurasin hänen työskentelyä Hakran kanssa olin vain tyytyväinen siitä päätöksestä. Toisen pettymys olisi ollut tätäkin suurempi mitä pidemmällä hän olisi jo kilpaillut.
    Kevytrakenteinen Hakra oli täysin erilainen verrattuna Arlekin kaltaiseen muhkuun, koska siinä missä iso punertava tamma oli antanut aina virheitä anteeksi niin valkea ori ei tuntunut antavan yhtään armoa kokemattomammalle ratsastajalleen.
    Turhautuminen paistoi hetki hetkeltä vain selvemmin nuoremman miehen kasvoilla kun hän yritti saada edes yhden oikeasti onnistuneen kierroksen ravissa. Samalla hetkellä sokeakin olisi jo huomannut kuinka Niklas puri hampaitaan yhteen pidätellessään kirosanojen kirjavaa tulvaa mahassaan.

    “Okei. Pysäytä”, huikkaisin kentän kentän keskeltä. Vaikka etenemisessä oli nyt paljon vaikeuksia, niin pysähdys oli entiseen verrattuna lähes esimerkillinen.
    “…ei tästä tuu hevonvittuakaan..”
    “Totuit työskentelemään yhden hevosen kanssa, siksi alku on vaikeaa. Etenkin kun ero hevosten välillä on näin merkittävä.”
    “Arlekin mä sain sentään piettyä ravisa, ja vieläpä hyvin! Nyt mä räpiköin ku mikäki sorsa ja Hakra menee niinko täi tervasa ja siirtyy viimestään kulmasa käyntiin tai mihin könötykseen”, toinen parahti ja pyyhkäisi nopeasti kasvojaan.
    “Käynnissä teillä meni todella hyvin.. Ja tuo pysähdys minkä teit. Olisit saanut sillä todella hyvät pisteet kouluradalta”, kommentoin ja samalla tuuppasin kyynerpäällä Hakran päätä kevyesti kun ori oli alkanut hapuilemaan liian innokkaasti taskuani, “Kuten kerroin niin Hakra on todella herkkä istunnalle eli jos ratsastaja alkaa jännittämään vartaloaan niin se alkaa jarruttamaan. Etenkin kun sinulla näyttää olevan vähän samaa vikaa kuin minulla, että et saa lonkkia auki vaan ne on lukossa. Se aiheuttaa ketjureaktion minkä takia et saa keskivartaloltakaan tukea. Paras apu siihen on säännöllinen itsensä venyttely.”
    Niklas vain nyökytti päätään aavistuksen ja painoi leuan alas lähes rintaansa vasten, kädet tiukasti nyrkissä ohjien ympärillä.

    Oli parempi jättää ratsastus siltä kerralta siihen. Siitä ei tie olisi ollut kuin alaspäin. Joten kävelimme loppuun lyhyesti aitojen ulkopuolella tallialueen lähistöllä ennen kuin menimme takaisin sisälle.
    Niklas harjasi oria käytävällä samalla kun itse silmäilin avonaista kalenteria puhelimen näytöllä. Viimeiset pari viikkoa olivat olleet suhteellisen kiireisiä Kalla cupin, valmennuksien ja toisten kilpailujen takia eikä loppu kuukausi näyttänyt paljoa sen rauhallisemmalta.

    “Pääsikkö sä Nikke vihroinki satulaan?” Jannan ääni kajahti päätallin suunnalta “Miten meni?”
    “..no..ihan ku en ois ikinä ennen ees ollu satulasa..”
    “Hä? Kuis se sillaan?” nainen kysyi, siirrellen katsettaan Niklaksen ja minun välillä.
    “No..” nuorempi mies aloitti, irvistäen vähän ennen kuin siirsi katseensa minuun päin.
    “Käynnissä sujui hyvin. Mutta Hakra eroaa niin paljon Arlekista että vaatii vähän totuttelua ja opettelua että löytyy oikeat asetukset. Niklas kuitenkin on ratsastanut aikalailla vain yhdellä hevosella ennen tätä, muutaman kerran jollain muulla, niin muutos on suuri.”
    “Aaa, mut sellaastahan se tahtoo olla”, nainen naurahti ymmärtäväiseen sävyyn, “Tottuu ratsastaan jollaan tietyllä hevosella, niin sitten kun hyppää jonku iha toisenlaasen selkähän niin olo on kuin alottelijalla.”

    Niklas näytti vähän enemmän omalta itseltään kun pieni hymy hiipi kasvoille hänen saatuaan jostain suunnasta vertaistukea tämänpäiväiseen ratsastukseen liittyen. Myönnettäköön että tällä hetkellä koin vähän samanlaisia tunteita Barnumin kanssa, kun meidän yhteistyö oli vielä kovasti hakusessa. Mutta Niklaksen tilanteen vertaaminen omaani tuskin olisi auttanut toisen oloa yhtään, koska asia oli kuitenkin vähän eri sävytteinen.
    En nähnyt tarvetta loimittaa Hakraa tämän päivän liikutuksen jäliltä, joten kun ori oli valmis niin lähdimme palauttamaan hevosen tarhaan.
    Seurasin Janna mukanani vähän etäämpänä kaksikon perässä, antaen Niklakselle hyvin tilaa taluttaa hevonen itse takaisin tarhaan.

    “Nikke näyttää pärjäävän jo iha hyvin Hakran kaas, vaikka sonki iha erillaanen mitä Arlek oli.”
    “Mmhm. Vähän se yhä jännittää vaikka taluttamistakin, mutta pärjää kyllä hyvin kisapaikoillakin. Onneksi. Koska en olisi selvinnyt ilman apukättä näistäkään kilpailuista.”
    “Sulloon kyllä hyvä ku Nikke on auttamasa. Mulloon vaan yks hevonen, ja silti välistä tuntuu että on käret täynnä. Siks mä oon yrittäny löytää Paahtikselle hoitajan, vuokralaasen tai jonku. Töitä on välillä niin paljo että sellaane diili helpottas mun ja enne kaikkea Paahtoleivän arkea.”
    “Mmhm, harmillisesti loppukuun kaikki kilpailut osuvat arkipäiville niin Niklaksen mukaan pääseminen on hyvin epävarmaa. Sen takia olen laittamassa hakuun kisahoitajaa meidän tiimiin”, vastasin ja pysähdyin seuraamaan jos Niklas tarvitsisi apua tarhan portin kanssa, “Mutta uskoisin että sinä löydät jonkun apukädeksi Paahtiksen kanssa. Se on kuitenkin ikäisekseen todella fiksu”, myönnettäköön että jos itsellä olisi vain yksi hevonen niin ehkä kyselisin jos saisimme jonkinlaisen molempia hyödyttävän sopimuksen aikaiseksi. Vaikkakin toisaalta, kyllähän päivässä tunteja olisi..

    • #7965 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Niklas. Voi m ontakohan kommenttia olen aloittanut kirjoittamalla voi Niklas? Mutta kun se on niin voi Niklas.

      Senkin olen sanonut useasti, että lukijan on helppo hurrata Niklaksen puolella, koska Niklas on inhimillinen ja sympaattinen, ja todellakin kaikki voitonhetkensä ansainnut. Nyt kun Niklaksella ei mene hyvin, lukijaakin harmittaa hänen mukanaan. Toisaalta tiedostan myös tässä selkeästi sen, että kun päähenkilö pääsee tavoitteeseensa, hänen tarinansa on auttamatta ohitse. Jos Niklas etenisi lineaarisesti kohti täydellisyyttä joka hevosen kanssa, emme saisi enää kauaa lukea Niklaksen hevoselämästä, tai se alkaisi tuntua jatko-osalta. Kaikenlainen edistys takapakkeineen ja suunnitelmineen on se, mikä tekee tarinan pääjuonen, ja Niklaksen tarinan pääjuoni on hyvin selkeä. Tykkään aina myös siitä, että isojen suunnitelmien toteuttamisessa (kuten Niklaksen ratsastuksen kehittämisessä) kestää mooooooonta tarinaa. Se, että nämä pitkät juonet limittyvät toisiinsa, tekee tarinasta suunnitellun oloisen ja sellaisen, että lukija voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Pohjustus on kunnossa ja tarpeeksi pitkä.

      Mutta hei. Niklas ei ole ainoa, joka kasvaa ja kehittyy. Marshall puhuu yhä Niklaksen puolesta (koska Niklas oikein pyytää sitä!) mutta tarina tarinalta Marshall uskaltaa antaa Niklakselle enemmän tilaa hevosten kanssa sitä mukaa kun hän osoittaa pystyvänsä. Nyt tuntuu siltä, että Marshall luottaa Niklaksen taitoihin realistisesti, ja se realistinen määrä taitaa olla enemmän, kuin mitä Niklas niihin itse luottaa.

  • #7879 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Perusteiden kertausta ja kaluston tarkastamista
    Sunnuntai 19.9.

    Nojasin kentän aitaa vasten toinen jalka nostettuna alimmalle lankulle, ja seurasin tiiviisti Niklaksen ratsastusta kentällä. Nuoremman ensimmäiset ratsastukset Hakran kanssa eivät olleet menneet kovinkaan hyvin, minkä jälkeen hänen itsevarmuus omiin taitoihin oli sukeltanut kuin telkkä saaliin perään. Onneksi Niklas oli kuitenkin pari kertaa halunnut kavuta Barnumin selkään loppukäyntien ajaksi, niin olin uskaltanut toteuttaa vuosipäiväksi suunnitellun retken Yyteriin. Se retki oli ollut enemmän kuin onnistunut, moneltakin osin, mutta myös siltä osin että Niklas oli itse halunnut yrittää uudestaan Hakran kanssa.
    Sen johdosta ratsukko olikin nyt toista päivää peräkkäin ilman satulaa kentällä, ja teki juuri sitä mitä Niklas itse halusi sillä hetkellä tehdä. Ja ainoa asia mitä minä sain tehdä, oli huikata tarvittavilla hetkillä vinkkejä kentän laidalta istuntaan liittyen. Mutta ei kuitenkaan liian pilkkua viilaten, vain kun oikeasti näin sen tarpeelliseksi.

    Hytisin vähän kun kylmä tuulenpuuska pyyhki avoimen tallipihan läpi, hapuilin hetken niskaani ja kiskoin takin hupun pääni suojaksi. Tälläisenä hetkenä kaipasin rastojani jotka olisi voinut vain päästää alas korvien suojaksi.

    “Nyt, huomaatko? Lähdit taas jännittymään lonkasta minkä takia aloit puristamaan polvillakin.”

    Niklas vain nyökytti päätään keskittyneen näköisenä, jääden käyntiin ja pyöritteli jalkojaan jotta saisi karsittua jännityksen raajoistaan. Olin itse syventynyt seuraamaan toisen menoa sen verran tiiviisti, että hätkähdin hieman kun tajusin Jannan ja Sonjan ilmestyneen viereeni aidalla.

    “Miten Nikellä ja Hakralla on ny menny?” Janna tiedusteli kevyesti hymyillen..
    “Hiljaa hyvää tulee. Niklas saa nyt hakea omaan tahtiin rentoutta ilman satulaa käyntiin ja raviin, oppii samalla tunnistamaan vähän paremmin että milloin pitää lähteä korjaamaan omaa istuntaa ja mihin suuntaan.
    “Pitäis melkein itekki ratsastaa taas ainakin ilman jalustimia. Vaikka ilman satulaaki meno vois olla ihan hyvää treeniä”, Sonja totesi päätään vähän nyökytellen.
    “Son kyllä hyvää reeniä”, Janna myönteli mukana, “Mutta, Marsh, niistä ens kuun jousiammuntakisoosta. Mä kyssyin Sonjaltaki että jos sois kiinnostunnu lähteen kans sinne..”
    “..Mä vielä vähän harkitsen, mutta mietittiin jo että noin pitkälle matkalle joku kimppakyyti vois olla hyvä”, Sonja jatkoi sujuvasti Jannan perään.
    “Jep. Kun eikö sulla olluukki joku tuttu jolta vois saara lainahan isomman auton?”
    Nyökyttelin päätäni “Se on ehkä järkevin, ja edullisinki, ratkaisu. Isomman auton varmasti saan lainaan jos on tarve, mutta tuon minun auton pitäisi riittää ihan hyvin kun saamme kuitenkin majoittua yöt Aihkian tiloissa..”
    “Saako sen perään laitettua trailerin että kaikki hevoset mahtuu kyytiin?”
    “…Mmm.. Saa? Mutta ei me tarvita traileria lisäksi, kun autoon mahtuu kolme hevosta.”
    “Ai mahtuu? Mä oon tottunnu tollasten autojen kaa että sinne mahtuu justiisa kaks hevosta, mutta tavaroolle on sitte reilummasti tilaa. Tai että niisson livinki.”
    “Eikö Niklas ja Barnum lähde mukaan?”
    “Tuossa ei sinänsä ole yhtä paljon tilaa tavaroille mitä kahden hevosen autoissa yleensä on, mutta hyvin sinne saa kolmen hevosen varusteet sijoitettua. Etenkin kun osan laittaa parvelle”, suoristauduin ylös kentän aitaa nojaamasta, “tai no, tuossahan se auto on niin käydään katsomassa… Niklaksella on jotain työ puolesta niin se jää Barnumin kanssa kotiin.”

    Huikkasin nopeasti Niklakselle että käyn autolla Jannan ja Sonjan kanssa, ennen kuin lähdin harppomaan maneesin luona olevalle parkkipaikalle missä muutama muukin säilytti hevoskuljetus kalustoaan. Mitä sitä kuvailemaan että minkälainen varustus autossa olisi kun näin helpolla pystyi vain avata luukut ja näyttää että tälläinen, jos tarvitaan enemmän tilaa niin kysyn isompaa kuorma-autoa lainaa. Duová kuitenkin harvemmin tarvitsi isompaa autoaan joten varmasti lainaaminen onnistuisi lyhyemmälläkin varoajalla, etenkin kun kesän kilpailut olivat nyt tuntilaistenkin puolesta kilpailtu.
    Yhden auton läpikatsastamiseen ei montaa hetkeä uponnut kun laskin perän lastaussillan jotta hevosten puolen pääsi kurkkaamaan läpi. Yksi syy juuri tämän auton varastamiseen kotoa oli ollut puhtaasti se että hevoset lastattiin sivuttain, koska se oli helpompaa myös yksin verrattuna tavan traileriin missä piti laittaa puomi takaa kiinni ja kytkeä naru edestä. Jonku Arlekin kanssa narun heittäminen selälle ja koppiin lähettäminen ei ollut ongelma, mutta en mieluusti tehnyt samaa tämän kaksikon kanssa jos oltiin vieraalla tontilla.

    “Tällähän niinkin pitkä matka taittuu varmasti tosi mukavasti”, Sonja totesi laskeutuessaan alas auton livingistä, “Saako muuten tän kyytiin ottaa koiran? Kun ottaisin mieluiten Axan mukaan.”
    “Totta kai.”
    “Hienoa.. Mulla on muuten kortti että voin ajaan näinkin isoa ajoneuvoa, mutta en ole tällaista isompaa hevosautoa koskaan ajanut. Mutta jos uskallat päästää rattiin niin ainakin matka-ajoa voin kyllä ajaa”, nainen selitti vähän hiuksiaan samalla sukien.
    “Varakuljettaja on kyllä hyvä niin pitkälle matkalle. Jos tosiaan päätät lähteä mukaan ja haluat ottaa vähän ennalta tuntumaa tuon ajamiseen ilman että hevoset on myös kyydissä, niin voidaan joku päivä ajaa joku pieni kierros.”

    • #7918 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Haa, miten tämä on jäänyt kommentoimatta! Varsinkin kun sait Sonjan mukaan jotenkin niin omana itsenään. Siis Sonja jos joku tarttuu takuuvarmasti mahdollisuuteen kokeilla uutta autoa etukäteen, ennen kuin siellä on hevoset kyydissä. Tämä on muutenkin hyvä teksti siinä mielessä että vaikkei tässä kauheasti tapahdu mitään (ei se mitään, minusta tuntuu että minun teksteissä ei ikinä tapahdu mitään, paitsi spin-offeissa), niin kuitenkin saatetaan asioita paikoilleen vähän niinkuin meitä muita kirjoittajia varten. Helpompi lähteä miettimään tuota jousiammunta-kisaakin, kun nyt tietää että porukkaa on lähdössä ja iso auto on käytössä ja Niklas ei ole lähdössä ja ja ja…

    • #7966 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä kävin ekaa kertaa tuolla kutsusivulla ja vau. Vau että meidän tarinasta lähtee sinne hieno edustus! Ja vitsit kun oli ihana aihe. Pikkasen harmittaa, että olen ollut niin hitaalla virtuaalimaailmassa, ettei minun hahmoani ole mukana. Mutta pääasia, että muita pääsee!

      Tästä jousiammunnasta on tullut ihana juttu. Aluksi tykkäsin ihan vaihtelusta, kun siitä pääsee niin harvoin lukemaan. Nyt tykkään siitä, miten paljon hahmot ovat saaneet tehdä yhdessä sen kautta. Ihan vaikka heppa-autosta puhuisivat ja katsoisivat! Mitä enemmän he ovat tekemisissä, sitä paremminhan he tutustuvat, eikä kenelläkään mielikuvitushahmolla voi olla ainakaan liikaa kontakteja. 😀 Sitä paitsi olette iskeneet niin paljon tarinaa porukalla, että näyttää siltä kuin teillä olisi hauskaa, ja se on kirjoittamisen tärkein asia. 😀

      TähänKIN voisin kommentoida myös että voi Niklas, mutta enpä kommentoi muhaha. Silti sen tuima keskittyminen on musta hellyyttävää. Samoin mun Marshallia kohtaan niin ankara sydän ihan sulaa, kun Marshall on niin viisas että osaa pitää nokkansa kiinni pikkuasioista ja keskittyä olennaiseen. Pilkunviilausta Niklas nyt vähiten kaipaisi. Osaisipa itsekin sparrata muita niin kuin Marshall tässä.

  • #7975 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Ramppikuumetta
    24.9. Storywoods Dressage Center: Kenttäkilpailut, maastokoe

    Nyt liikuttiin jo naurettavan ja nolon rajamailla, koska eihän tämä voinut olla todellista.
    Harpoin pellolla Vladin perässä kuin vastasyntynyt varsa, kun jalkani tuntuivat lähinnä turtuneilta pölkyiltä jotka eivät suostuneet toimimaan aivan tahtoni mukaan.
    Tokihan minua oli jännittänyt osallistumis hetkellä, mutta siitä huolimatta en ollut osannut odottaa että se tarttuisi näin tiukasti jokaiseen raajaan ja yrittäisi kiskoa mukanaan kun kisapäivät koittaisi.
    Vilkaisin radan kiertämiseen mukaan lähtenyttä Jannaa, joka oli selvästi keskittynyt suunnittelemaan lähestymistä oman radan esteelle kierrellessään pellon reunalla olevan tukkiesteen ympärillä. Dmitriy taas näytti enemmän siltä kuin pohtisi että ostaisiko hän seuraavaksi kupin teetä vai jotain syötävää, koska hän oli tämän päivän suorituksensa tehnyt jo, ja huomisen lähtöä hän miettii vasta aamulla.
    Hieroin kasvoja käsiini, ja vedin syvään henkeä. Olisipa tämä jo ohi.

    Barnum tuntui melkein käsikranaatilta mistä oli irroitettu sokka, ja yritin parhaani mukaan pitää kahvaa paikoillaan jotta se ei räjähtäisi käsiin. Purin hampaitani yhteen niin että paine tuntui leukaperissä asti. Sydän hakkasi tasaisesti mutta nopeammalla rytmillä, minkä takia tuntui siltä kuin veri pakenisi vaivihkaa sormistani enkä ollut varma pidinkö enää edes ohjista kiinni.
    En tiennyt missä vaiheessa, tai miten, olin onnistunut siirtymään jo nyt kevyesti hionneen mustan orin kanssa lähtökarsinaan. Barnum liikehti levottomasti puolelta toiselle, enkä osannut pukea sanoiksi sitä mitä tunsin juuri sillä hetkellä. Pystyin kuulemaan oman sydämen sykkeen sekä tuntemaan veren virtauksen lähes kihelmöintiä aiheuttaen, kun odotin sivussa olevan lähettäjän lupaa.
    Joku solu jossain taisteli tilannetta vastaan ja käski minua keskeyttämään suorituksen jo ennen kuin alottaisinkaan, ja ohikiitävän hetken harkitsin kuuntelevan sitä. Mutta kun lähtölupa tuli, oli kuin kaikki se pyyhkiytyi pois sillä sekunnilla kun Barnum otti ensimmäisen laukka-askeleen kohti maastorataa.
    Yksi askel lisää. Muistutin itseäni pitämään vauhdin tasaisena, minkä takia tein pari pientä pidätettä. Uusi askel. Muistuttelin itseäni ajasta, minkä aikarajan sisälle minun pitäisi tähdätä jotta emme olisi maalissa liian aikaisin tai liian myöhässäkään. Este lähestyy. Muista paikka, pidä laukka aktiivisena…
    Ilmalento alle metrin korkuisen tukkiesteen yli tuntui kestävän ikuisuuden, ja tiedostin pidättäväni hengitystä koko hypyn ajan. Kun Barnumin kaviot koskettivat taas alla avautuvaa peltoa, uskalsin taas hengittää ja seurasin mielessä piirtämääni reittiä kohti seuraavaa estettä.


    Kuva vähän isompana

    • #7979 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall-reppana mä aina vain sanon! Tauon jälkeen eka kerta on onneksi se kaikkein kauhein, niin että siitä se alkaa helpottaa. Ei se ole rohkea, joka ei koskaan pelkää: se on rohkea, joka toimii silloinkin, kun pelkää.

      Marshallin kertojanääni on minusta tarina tarinalta vivahteikkaampi. Marshallhan on hahmona vähäsen sellainen öö takakireä, mutta vaikka onkin, hänen päässään voi tapahtua vaikka mitä. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että Marshallin kerronta on muuttumassa harppauksin parempaan suuntaan. Tuntuu että nyt on käsillä taas sellainen kehityshyppy, joita olet suorittanut aiemminkin rysäyksellä.

      Kuva on tietenkin tyylikäs. Tällä kertaa mulla puuttuu termi kuvata sitä, mistä tykkään eniten, mutta se on aaltoileva linja Barnumin päästä takakavioihin. Se on mun silmää miellyttävässä kontrastissa vauhtia vasten, kun se on rauhallisesti aaltoileva.

    • #8000 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Olipas kivaa luettavaa. Alan hiljalleen saada kiinni siitä, millainen tyyppi Marshall tosissaan on. Yletön hermoilu luo samaistumispintaa. Eetun sanojenkin mukaisesti olen itse saanut Marshallista hieman kierän kuvan. (Hahmokuvauksessakin Marshallia esimerkiksi kuvataan vähäpuheiseksi ja alkuun ”kankeaksi”) Hän on nähnyt maailmaa eri mittakaavassa kuin tavan Otsonmäkeläinen, on ulkoisesti hyvin itsevarman oloinen, mutta sisäisesti hermot ovat koetuksella.

      Marshallin mielenmaisemasta lukisin mieluusti lisää. Se tapa, miten hahmo käsittää maailmaa, mitä ajatuksia päässä liikkuu jne. ainakin itselle maalaa tosi hyvin kuvaa siitä, millainen hahmo on kyseessä. Mitä enemmän hahmon pään sisälle myös pääsee, sitä syvällisemmin on hahmoa mahdollista ymmärtää.

      Kuva on yksinkertaisen kaunis, selkeät linjat, valotus, varjot ja väritys prikulleen täydellistä. Yksityiskohtiin on kiinnitetty selkeästi huomiota. Pidän erityisesti siitä, miten este on piirretty ja hahmoteltu. Estelaatikon kukat on osattu piirtää laskeutumaan todella luontevasti. Ehkä jotain, mitä kuva voisi kaivata olisi enemmän eloisuutta ja ilmettä. Toisaalta niiden poissaolo voi olla tarkoituksellista, sillä se maalaa kuvasta tietynlaisen: Marshallin jännitys huokuu kuvasta, samoin Barnumin varmuus. Kaiken kaikkiaan tykkään!

  • #7992 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tauko ajatuksille
    11.10, Marshallin jälkipuintia Jannan yllätysvierailulta

    Olin aina ollut tyytyväinen siihen kykyyni, että osasin lähestulkoon aina järjestellä ajatukseni siten jotta sain päivän tehtävälistan käytyä läpi kuten pitikin, ja vasta sen jälkeen uppoutuisin taka-alalle puskemieni asioiden ääreen. Mutta nyt oli se harva kerta, kun olin joutunut myöntämää tappioni ja muuttamaan suunnitelmani hevosten liikutuksen suhteen.
    Puomiavusteinen sileällä treenaaminen oli lopulta vaihtunut vähän rennompaan maastoretkeen. Ei sillä, kun leveämmältä metsätieltä koukkasi kinttupolkujen ja umpimetsän puolelle niin se toimisi ihan hyvin pienenä jalkojennosto harjoitteluna.
    Vai että oli Janna raskaana, tuumasin mielessäni samalla kun pyyhkäisin kutiavaa poskipäätäni. Myönsin että se ei ollut käynyt edes mielessäni sillä hetkellä, tai muullakaan hetkellä, kun nainen oli eilen istunut meidän keittiössä ja pyytänyt minua lupaamaan etten mainitsisi sanallakaan mitään edes Niklakselle.
    Päälimmäisenä tunteena puhtaan yllättyneisyyden lisäksi olin iloinen toisen puolesta, koska kaikesta lapsen mukana tulevasta vastuusta huolimatta lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…

    Kurtistin kulmiani ja pysäytin Barnumin nopeasti. Ori luimaisi korviaan äkilliselle pidätteelle, mutta jäi seisomaan aloilleen metsätiellä. Olin aika varma että olin kuullut mopon terävän ärjynnän jostain etäämpää, mutta nyt kun yritin höristää omia korviani ja kuunnella niin en kuullut mitään variksen raakkumista kummempaa. Kuuntelin vielä pienen hetken, ennen kuin lopulta pyysin Barnumin taas liikkeelle ja palasin ajatuksieni syövereihin.

    En oikeastaan epäillyt yhtään etteikö Jannasta tulisi hyvä äiti, koska vaikka hänellä itsellään oli selvästi epäilyksiä asiasta niin tietyllä tapaa se saattoi olla yksi hyvistä asioista. Jos epäilyttää onnistuisiko jossain, etenkin näin tärkeässä asiassa, siihen varmasti näkee enemmän vaivaa ja aikaa valmistautua. Ja vaikka Rasmus on minulle itselleni vielä aika viera henkilö josta en paljoa tiedä mutta ainakin Jannan kertoman perusteella hän oli heti valmiina tukemassa, joten naiselta löytyi myös kumppanin tuki mikä taisi hänen tilanteessa oli tavallistakin tärkeämpää sen perusteella mitä Janna oli kertonut lapsuudestaan.

    Käytin hyväkseni hengähtää ajatuksistani kun käänsin Barnumin seuraamaan yhtä reitiltä erkanevaa juuri ja juuri metsänpohjasta erottuvaa kinttupolkua. Orin kävely muuttui nopeasti vähän rauhallisemman tahtiseksi, kun se silmäili uutta reittiä terävempänä ja keskittyi nostelemaan jalkojaan juurien, kuoppien ja kivien yli.

    Kyllähän minulla oli ollut pidemmän aikaa aavistus että naisen taustalta löytyi jotain isompaa sekä arkaluontoisempaa, johon olin vähän saanut varmistusta alkutalvella kun olimme kutsuneet Jannan ensimmäistä kertaa kylään. Mutta en ollut osannut arvata että naisen taustalta olisi löytynyt näinkin suuria ja vaikeita asioita. Lapsuuden tapahtumat, sijaisperhe, tapahtumat isän kanssa, yllätysraskaus… Tuntui vähättelyltä sanoa että olin otettu siitä että Janna oli kertonut sen kaiken minulle.
    Pitäisi kyllä yrittää keskustella Jannan kanssa uudestaan näistä asioista. Onneksi hän oli kuitenkin saanut Rasmukselta jotain yhteystietoja ammattiavun piiriin koska se on varmasti apu jota hän tarvitsi tässä tilanteessa, minusta kun ei varmasti ole apua kuin häviävän vähän itselleni näin vieraiden asioiden äärellä. Mutta ainakin yrittäisin.
    Kuinkahan hulluna ajatuksena Janna pitäisi jos ehdottaisin häntä keskustelemaan oman äitini kanssa? Häneltä nyt voisi saada ainakin äitiyteen liittyvää apua huomattavasti paremmin mitä minulta, ja äitini oli muutenkin ollut aina vähän kaikkien varaäiti.

    • #7993 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on jotenkin tosi ihana vastine Jannan tekstiin! Ja osuin näemmä oikeaan siinä että Marsh tosiaan osaa arvostaa Jannan luottamusta, kun on osannut jo etukäteen arvella ettei Jannan tausta ole sieltä helpoimmasta päästä.

    • #7995 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihanaa, että Marshall miettii Jannan auttamista! Tosi hyvin vastasit Jannan palloon. Ehdotukseni on vahva kyllä: äiti kehiin! Ainakin soittoa äidille, koska äiti kyllä osaa auttaa vaikka Marsh onkin jo iso 😀 .

    • #8001 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Oi, Marshall on siis hyvä kompartmentalisoimaan mieltään! Marshall vaikuttaa siltä, ettei Jannan rankoista asioistakin avautuminen vaikuttanut häneen itseensä negatiivisesesti. Hänellä on siis sillä tavalla henkistä jaksamista ja kykyä kontrolloida ajatuksiaan, etteivät toisten huolet kaada omaa elämää. Se on hyvä piirre se.

      Mielenkiintoinen ajatus tuo Marshallin mielessään pyörittelemä ehdotus. Se, että Janna tapaisi äitinsä, voisi tosissaan olla mielenkiintoista luettavaakin. Kenties Janna ottaa tästä kopin!

    • #8057 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sinun joukkueessasi olisi varmaan kivaa pelata lentopalloa. Tekeepä kaveri kuinka vaikean passin tahansa, kyllähän sinä sen silti isket verkon ylitse kenttään. Vaikeilla pohjatarinoilla, jotka käsittelevät vaikeita aiheita, saa tosi helposti aivonsa solmuun, mutta sellainen yrittäminen ja heittäytyminen kasvattaa kirjoittajana.

      Tulkitsin tästä tarinasta samat jutut kuin muutkin, mutta mulla on ruma tapa zoomata joskus yksityiskohtiin ja ylitulkita niitä. Tässä on se, jota mietin yhtä kauan kuin Marshallin hyvää sydäntä:

      — — lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…

      Joo, oma! Onhan me nyt toki nähty Marshall vuorovaikuttamassa Suuren Valmentajan eli Ruska Svartin kanssa ja todettu, että hän pitää lapsista ja lapsetkin varmasti hänestä. Nyt mietin Marshallia kuitenkin ekaa kertaa iskänä. Musta on jotenkin häiritsevää, että hän itse asiassa sopisi iskän rooliin, jahka kiireiltään ennättää siihen vaiheeseen. Olen nimittäin vieläkin taipuvainen ajattelemaan Marshallia aika röllinä, vaikka minäkertoja on välittänytkin jo tehokkaasti lukijalle, millainen Marshallin sielu on asiallisen ulkokuoren alla.

      Toinen asia johon zoomasin, oli Marshallin ajatus vetää äitinsä esiin. Tätä tulkintaa nyt värittää mun oma suhtautuminen mun äitiin, joten saattaa mennä metsään tai saatan ylitulkita, varokaa. Eli mulle ainakin äiti on tosi tärkeä. Mun äiti on supermies, joka osaa ratkaista ihan kaikki ongelmat, ja joka tietää aina kaiken. Se tarkoittaa, että äidillä on vastaus myös muidenkin ongelmiin. Aina en kuitenkaan kysy, en ihan joka hepun takia. En pelkää, että äiti kuluu auttamisesta, vaan ennemminkin että sen taikavoima laimenee jos se väsyy. Jotenkin oudosti tavallaan säästän äitiä vain tärkeille. Luen tätä samaa muidenkin äiteihin, jos äidin kanssa ollaan väleissä (ja vaikkei jokainen ihminen varmaan koe äitiään sellaisena kuin minä omani). Sen takia pidän tosi isona välittämisenä sitä, että Marshall olisi valmis vaikka äitiään lainaamaan.

  • #8026 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Se kerta kun yritin olla hyödyllinen 1/7
    Koska tähän kytkeytyy muutama muukin teksi niin näin parhaaksi laittaa linkit järjestyksessä seuraaviin.
    2.osa

    Mun oli jotenki vaikea uskoa että kämmenet pysty hikoilla näinki kylmällä säällä. Tai no, viileällä. Tai kolealla. No joka tapauksessa, hengitys huurus. Olispa kesä.
    Pysähdyin tarhan eteen, ja jäin tuijottamaan portin takana seisovaa mustaa hevosta. Vaikka Barnum oli aika paljonkin matalampi mitä Arlekin, niin silti tunsin itseni niin paljon pienemmäksi tämän yhä korviaan luimivan eläimen edessä. Etenkin kun se kohensi ryhtiään ja suoristi kaulansa, jolloin se näytti kasvavan korkeutta jaloista lähtien.
    Vilkuilin olkani ylitse varmistaakseni että tarhoilla ei ollu ketään muita itseni ja hevosten lisäksi, ennen kuin käännyin takaisin tarhan portin takana odottavaa oria kohti joka painoi korviaan vähän niskaansa kohti.

    “Terve jätkä”, ääni ei tuntunut millään lähtevän kurkusta, “Mennäänkö kävelemään?” viileästä säästä huolimatta tunsin kuinka poskiani kuumotti kun yritin hapuillen tavata venäjänkielisiä sanoja hevoselle. Luojan kiitos kukaan ei ollu kuulemassa.

    Barnumin korvat nytkähtelivät enemmän pystyyn päin merkiksi että se ainakin kuunteli, ehkä jopa etäisesti ymmärsikin, mitä sille yritin sepittää.
    Puikkelehdin portin raosta aitaukseen, mutisten vieraankielisen kiitoksen orille kun se suvaitsi itsenäisesti laskea päätään jotta ylsin näpertelemään riimunnarun päässä olevan ketjun oikeita reittejä pitkin sen turvan yli, samalla tavalla miten Marsh oli näyttänyt jo varmaan useammin kuin olisi oikeasti edes jaksanut.
    Painoin kypärää paremmin päähäni, ennen kuin lähdin johdattamaan Barnumia perässäni kohti suulia, silmäillen ohikulkiessa kentän ja maneesin suuntaan. Aitojen sisällä liikkui jo pari ratsukkoa, eikä tullut yllätyksenä että valoista päätellen maneesissakin oli ratsastajia. Tähän aikaanhan tavallisestikin tallilla oli vilkkainta kun porukka oli päässyt töistä ja muista.
    Kiinnittäessäni hevosta suulissa olevien narujen väliin, toivoin että ainakin joku ehtisi poistua maneesista tai kentältä että viitsisin mennä jompaan kumpaan tientukoksi taluttamaan. Yritin jopa viivytellä Barnumin harjaamisessa, mutta loimitetussa hevosessa ei ollut kauhean paljoa töitä. Häntäki oli niin lyhyt että se ei edes vahingossa olisi päässyt pyyhkäisemään roskia tai muutakaan edes latvoihin.
    Miksi orin häntä edes oli näin lyhyt? Olin ihmetellyt sitä jo ties kuinka pitkään mutta en ollut saanut aikaiseksi kysyä asiasta. Olihan mä nähny varsoja täällä, ja niillä nyt häntä tietenki oli näinki lyhyt kroppaan nähden mutta se oli kyllä eri asia.
    Vitkuttelusta huolimatta, mulla oli lopulta hevonen valmiina kävelyyn. Suojat jalassa, varmuuden vuoksi, ja suitset päässä. Mutta sen sijaan että kentältä tai maneesista olisi tullut joku pois, niin kumpaanki oli mennyt yhdet ratsukot lisää. Niitä vähän uudempia naamoja, joitten nimiäkään en ees tienny. Pitäis kai yrittää törmätä ja tutustua, mutta työt tahto haitata tätä harrastamista enemmän kuin olin ajatellu.. Tai halusin.
    Vilkaisin oria, punniten tilannetta hetken. Pakkohan mun ei ollu lähteä mihinkään, mutta tiesin että Marsh arvostais sitä että huomenna odottamassa olisi ihan tyytyväinen hevonen kun ei ollut joutunut pitämään täysin toimeetonta päivää. Ja oishan se mulleki ihan hyvä harjotusta käsitellä tämmöstäki hevosta enemmän, jos oikeasti lähtisin panostaan hevosiin enemmänki.
    Painoin kypärän takaisin päähän ja napsautin leukahihnan kiinni minkä jälkeen vedin ratsastushanskat käsiini, ennen kuin irroitin hevosen naruista ja heitin päässä olleen riimun harjapakin päälle odottamaan.
    Kerta Marsh ei ollu kieltäny maastossa kävelemistä, näin parempana vaihtoehtona kierrellä tallin lähiympäristössä kulkevia paria reittiä kuin että änkisin kentälle tai maneesiin.

    Myönsin, että alkumatkasta mua oli vähän jännittäny, ja jollaki tapaa tuntunu siltä kuin oisin tehny jotain rikollista lähtiessäni viemään Barnumia metsätielle päin. Mutta jossain vaiheessa uskaltauduin jo vähän rentoutumaan, sekä jopa muistella ääneen osaa oppimaani venäjänkielistä sanastoa. Barnum oli nimittäin erinomainen kuuntelija, koska se selvästi kuunteli kun höpisin sille mutta ei tuominnut sitä kuinka teurastin Marshin äidinkieltä äärimmäisen taitavasti.
    Olimme ehtineet lähteä jo lenkillä melkein takaisin tallille päin, kun Barnum oli pysähtynyt kuin seinään. Orin pää oli niin korkealla kuin sen rakenne vain salli sen tuijottaessa samalla tiukasti eteenpäin kahteen suuntaan haarautuvalla tiellä.

    “Mitä sä oikein näät sielä?” kysyin ja yritin tihrustaa hämärään metsään. Ehkä sielä oli vaan sujahtanu jänis tien yli. Tai ehkä jopa verenhimoinen… kettu!

    Hetken tuijottelun jälkeen vedin kevyesti ohjista saadakseni orin taas liikkeelle, mutta sen sijaan musta hevonen painoi kaula kaarella päätään alemmas ja puhalsi ilmaa sieraimistaan koristen ennen kuin otti puolelta toiselle heilahtavia askeleita taaksepäin.
    Ojensin kättäni vähän suoremmaksi sivulle jotta sain enemmän tilaa itseni ja Barnumin huitovien askeleiden välille, tuntien kuinka mun sydän alkoi hakkaamaan rinnassa ja työskenteli tietään kurkkua kohti.
    Nieleskelin vähän, ja yritin tihrustaa oikealle kääntyvälle tielle ja puiden väleihin minne Barnum pälyili myös. Ensin luulin että puiden välissä seisoi joku hiton sienestäjä tuppisuuna säikyttelemässä, mutta kun kohde lähti liikkeelle niin se olikin paljon suurempi.
    Metsänpohjalla lojuneet risut ja oksat paukkuivat kun hirvi lähti liikkeelle pellon suuntaan. Sen enempää en ehtinyt edes keskittyä sen menemiseen, kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula. Ulahdin tahattomasti, silmissä välähti ja tuntui kun nenä olisi uponnut kalloon saakka. Horjahdin taaksepäin minkä jälkeen olin varma että olin saanut koko kaakin syliini kun se oli pyörähtänyt ympäri lähteäkseen takaisin kotiin päin. Ehdein tuskin haukkoa henkeäni sen jäliltä kun mätkähdin selälleni tielle, kun oikea käteni pyörähti jonka jälkeen hartiassa tuntui siltä että joku yritti repiä koko käsivarteni irti.
    Jos joku ei ollut kuullut ensimmäistä ulahdustani niin uusi rääkäisy varmaan kuului tallipihassa asti.
    Kavioiden jytinä loittoni nopeasti, minkä jälkeen laskeutunut hiljaisuus antoi liian tehokkaasti tilaa pääni sisällä tapahtuvalle kaaokselle.
    Marshall listii mut, se niin tappaa mut tästä hyvästä. Löytääkö Barnum tallille? Entä jos se löytääki päätielle? Entä jos se on tallonu ohjien päälle tai jos se on menny mehtän kautta ja seivästäny ittenstä johonki hiton oksaan tai astunu johonki kuoppana ja katkassu jalkansa? Ei saatana..
    En varsinaisesti edes yrittänyt pidätellä itkua, kun kyyneleet alkoivat polttamaan silmiäni. Maistoin samaan aikaan makean mutta kitkerän metallin maun suussani, enkä ollut varma kuinka kauan olin makoillut liikkumatta tien reunassa.
    Pari minuuttia tai parikymmentä minuuttia?
    Naamaa jomotti ja särki lähes pulssinomaisesti, kuin joku lätkisi tasaiseen tahtiin tulikuumalla levyllä päin näkö.
    Lopulta sain komennon aivoista eteenpäin ja liikuttelin varovasti raajojani niin sain todeta että ainakaan jalkoja ei sattunut mitenkään sen kummemmin. Myös vasen käsi tuntui ok:lta. Mutta kun yritin liikuttaa oikeaa kättäni, en edes yrittänyt pidätellä itkua tai purra kieltäni etten ulisisi. Tuntui kuin koko käsi olisi tulessa.

    • #8030 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kylläpä nyt kaikki draama osuu taas samaan kohtaan kun Niklaskin teloo itseään. Ei minulla muuta sanottavaa ole kuin että huh ja toivottavasti ei käynyt pahasti, mutta taisi käydä kuitenkin. Voi Niklas-parkaa!

    • #8041 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Joko Niklas kokee olevansa sillä tavalla aloittelija, että tarvitsee sekä kypärän että hanskat taluttaessa, tai hän onkin oikeasti tarpeeksi fiksu ja jopa ammattitaitoinen niitä käyttääkseen. Siitä hänelle pisteet! Olin positiivisen yllättynyt tähän yksityiskohtaan johon sitten tietysti oli pakko heti tarttua 😀

      Vitsi, miten noi hirvet aina onnistuukin oleen siellä missä niitä vähiten kaivataan! Barnumin käyttäytyminen oli tosi aidontuntuisesti kuvailtu, näin ihan sieluni silmin koko tilanteen ja hevosen kehonkielen.
      Mutta voi Niklas! </3 Toinen yrittää vaan tehdä hyvää ja parhaansa ja sitten koko homma menee kumminkin ihan pipariksi.

    • #8058 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Verenhimoinen kettu… :DDD

      Mutta nyt taisi mäiskähtää kunnolla. Tosi kauheaa. En osaa sanoa, alkaako Niklas nyt pelätä ratsastamista. Mä alkaisin: moni rohkeampi ehkä ei. Tosi rasittavaa, kun lukija on kuitenkin aina Niklaksen ja hänen hevosuransa puolella! Toisaalta ilman takapakkeja suoraviivainen kehitys ja edistyminenhän on pitkän päälle tylsää…

      Nyt joku sieltä tallilta apuun äkkiä. Pakkohan sen hevosen on lopulta talliin juosta, eikä sitä ihan joka päivä päästetä lenkkeilemään ilman ratsastajaa, niin että luulisi sen herättävän tarpeeksi huomiota. Marshallille varmaan soitetaan ekana… …ja olenpa varma, että on Niklas mitä mieltä tahansa paniikinomaisissa ajatuksissaan, niin Marshallille on kovin pala se, että Niklasta sattuu hänen hevosensa kanssa. Ennakko-oletukseni on, että Marshall vetää ylisuojelevaa vaihdetta silmään, kun kuulee tästä. Ai jai. Ja Niklas kun just on saanut liikehtiä omin päin maastossa ja kaikkea.

    • #8096 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Ensinnäkin propsit Niklakselle, kun jaksaa ja uskaltautuu opettelemaan venäjää! Itse lukiossa satuin ottamaan muutaman venäjän kurssin ja pakko sanoa ettei oma kieli kyllä taipunut siihen. :DD Natiivien suusta venäjä kuulostaa niin kauniilta, mutta oma möngerrys saa vähintäänkin niskakarvat nousemaan pystyyn. Onneksi hevoset ei tuomitse, ihan täydellisiä kuuntelijoita.

      Kommenttia tulikin jo siitä, miten aidontuntuisesti oli kuvattu Barnumin käyttäytymistä. Itse on pakko kommentoida, että tätä itse onnettomuutta ja kipua oli kuvattu tosi onnistuneesti. Erityisesti se miten särky tuntuu pulssinomaisena jyskeenä. (Joko tässä on ollut omakohtaista kokemusta tai sitten vain taitavaa mielikuvittelua) Luettuani kohdan ”kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula” lipsahti multa suusta jopa myötätunnosta pari kirosanaa. Itsekin joskus hevosen kallosta turpaan saaneena ei voi muuta kuin toivoa Niklakselle kivun pikaista hälvenemistä. Ja sitten vielä tuo käsi! Kuulostaa kuvailun perusteella ihan siltä, että olisi olkapää revähtänyt paikoiltaan? 😮 T. Tosi-luotettava nettilääkäri!

      Toivottavasti Barnum ei nyt vaan lähde säntäilemään autojen sekaan, vaan jollain ihmeellisellä eläimellisellä sisäisellä kompassilla löytäisi takaisin kotiin.

  • #8299 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Pariisin puoliväli

    Seisoin Barnumin vierellä ja pyörittelin hartioitani samalla kun keskityin asettamaan mieleni edessä olevaan rataan. Eilinen suoritus oli ollut ehkä parhaimmillaankin keskitasoa, mutta hyvä lämmittelykierros ja olihan siinä ollut paljon onnistuneitakin kohtia.
    Painoin leukaa kohti rintaa, venyttäen niskaani silmät suljettuina.
    Kuuntelin selostajan puhetta mikä kantautui äänentoistolaitteista kun luokan ensimmäinen ratsukko oli saanut suorituksen päätökseen. Kuusikymmentäkolme prosenttia ja osat päälle. Se todennäköisesti riittäisi lopuksi sijoittamaan jonnekin luokan puolivälin tienoille nyt kun osallistujia oli luokassa näinkin vähän.
    Lähdin kiertämään päätäni kohti toista olkapäätä kun tunsin kädet poskillani. Minun ei tarvinnut avata edes silmiä kun tiesin sen olevan äiti. Ensimmäisistä kilpailuistani lähtien aina kun hän suinkin oli paikalla, hän teki tämän saman: nosti kädet poskilleni hetkeksi, ennen kuin tasaisella rytmillä taputti otsaani sormellaan kolme kertaa. Nykyään selvisin kyllä ilman sitäkin, mutta lapsena se oli ollut ehdottoman tärkeää ennen mitään suoritusta. Lopulta oli kuitenkin pakko avata silmät ja palata taas tähän hetkeen sekä alkaa toimimaan.

    Siinä missä edellisenä päivänä olin jo suorituksen jälkeen tuntenut että jäimme tulosten häntäpäähän, tänään minulla oli jopa varovaisen positiivinen olo kun palasin suorituksen jälkeen takaisin tallialueelle. Taputin Barnumin kaulaa vielä nopeasti ennen kuin laskeuduin alas sen selästä. Ori oli tuntunut kaikinpuolin paremmalta mitä eilen, jopa sen ilme oli valoisampi eikä sen näköinen kuin olisin juuri vienyt kieltä näyttäen melassijuoman sen turvan edestä. Jätin hevosen hyvillä mielin toisen vanhempieni mukana olleen hevosenhoitajan käsiin lyhyiden ohjeiden jälkeen, ennen kuin lähdin päällystakkia päälle kiskoen kohti katsomon reunaa.

    “Kuinka mones ratsastaja on menossa?” kysyin Santulta kun pääsin tuon viereen reunalla.
    “mm..Kahdeksas. Leon Faber”, nuorempi mies vastasi varmistettuaan ratsastajan nimen nopeasti puhelimensa näytöltä.
    “Puolivälissä siis… Saa nähdä mihin lopulta sijoitutaan..” tuumasin ääneen katse seuraten kouluaitojen sisällä etenevää ratsukkoa, “Mitä olet pitänyt näistä kisoista tähän asti?”
    “Tää on ollu aivan huippu kokemus. Onneksi mun vanhemmat suostu ja sain lähteä”, Santun kasvot suorastaan loistivat mikä yksistään oli jo vastaus, “..Mua kyllä jännitti tosi paljon koko matkan ajan kun ajettiin tänne, vaikka en edes ite ollu kisaamassa. Toivon kyllä että pääsisin joskus uudestaankin tällaiselle reissulle mukaan.”
    “Varmasti pääset. Voin uskoa että Sonja tulee kilpailemaan vähän enemmänkin, niin hän varmasti kysyy ensimmäisenä sinua uudestaan kisahoitajaksi”, vastasin pienesti virnistäen.
    Santtu vain hymyili vastaukseksi. “..Sun vanhemmat oli muuten tosi kivoja eilen, kun ne anto mullekin sellaisen lahjan. Tai kun siis, mähän oon vaan hoitajana täällä.”
    “Ja ilman hyviä hoitajia kilpailijat eivät voisi keskittyä yhtä hyvin omaan osuuteen, joten älä vähättele omaa osuuttasi. Olet ansainnut oman osasi onnitteluista.”
    “..Niinhän se kai on”, Santtu hymyili jälleen, “Miksei sulla muuten ole kisahoitajaa? Olisi varmasti helpompaa kun on kaksi hevostakin.”
    “Ensi kautta varten minulla on. Hän oli itseasiassa Kalla Cupin ensimmäisellä viikonlopulla kokeilemassa, ja aloittaa kunnolla ensi vuoden puolella kun tauon jälkeen aloitamme uuden kauden.”
    “Kuka? Tai siis, ei ole pakko kertoa tietenkään..”
    “Seinäjoelta yksi tutun tutun tuttu, Isak. Taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin sinä itseasiassa.”

    Lopulta alkoi olla käsillä luokan viimeiset hetket, kun viimeinen ratsukko kulki alkutervehdykseen ja aloitti ohjelman. Valehtelisin jos väittäisin etteikö minua yhtään jännittänyt istua katsomassa. Näin monen ratsastajan jälkeen minun ja Barnumin prosentit riittivät vielä pitämään hallussa ensimmäistä sijaa, mutta se ei ollut taattua ennen kuin tämä ratsukko sai suorituksen pakettiin.
    Ne minuutit mitä radan ratsastuksessa kesti tuntuivat luonnottoman pitkiltä, mutta kun lopulta kaiuttimista kuului viimeisenkin ratsukon tulokset en edes ajatellun asiaa sen pidemmälle kun hyppäsin jalkeilleni penkiltä minimaalisen tuuletuksen kera. Barnum oli juuri onnistunut pitäämään itsellään nuorten hevosten vaativa A luokan voiton.

    • #8300 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, tulihan sieltä se voittokin! Hopiavuoresta on kova tiimi kyllä, kaikkien epäonnistumisten jälkeen on pokattu pari luokkavoittoa. Kyllä kannatti lähteä Ranskaan asti. Eniten mieltä lämmittää tässä tarinassa kuitenkin Santtu ja sen ottaminen mukaan.

    • #8326 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Vau! Onnittelut Marshallille ja Barnumille komiasta suorituksesta!

      On tuo Marshall ihmeen rautainen hermoiltaan. Jotenkin tulee itsellekin sellainen luottavaisen levollinen olo tätä tarinaa lukiessa. Marshall se ei turhaan hötky, vaikka jännitys jollekin toiselle voisi olla musertavaa. Rakastin erityisesti myös tuota kohtaa, jossa tulee ilmi miehen ja hänen äitinsä kisarutiini. Todella suloinen.

    • #8425 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mäkin pidän tässä tarinassa eniten Santun kanssa käydystä keskustelusta. Vaikka itse Santtuna ajattelisin Marshallin olevan kaaaaukana yläpuolellani, Marshall ei ajattele niin tyhmiä asioita. Hän jaksaa muistuttaa Santulle, että kaikilla on roolinsa: niin ratsastajilla kuin hoitajilla, ja hyvät hoitajat ovat tärkeitä. Rohkaisemistakin kiltimpi kohta on se, miten Marshall huomaa Santun ilmeestä, että kivaa on ollut.

      Marshallin voitto on myös ihana uutinen! Sitä ei ole juhlittu ja kohistu yhtä paljoa kuin Sonjan voittoa, ja luulenpa sen johtuvan osittain siitä, miten kiireistä kirjoittajilla on ollut: niin sinulla kuin muillakin.

      Kontrastina Sonjan tarinoita vasten oikein erottuu, miten tosi rauhallinen Marshall on. 😀 Tämä on nyt sitten sitä rutiinia!

  • #8489 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Vähän niin ja näin
    Comber Cup, Lauantain Int I -luokan jälkeen.

    Harmittiko suorituksen taso? Kyllä, myönnettäköön että harmitti.
    Rapsutin Hakran kaulaa toisella etusormella samalla kun ohjasin orin kauemmas pääareenalta, ja puhalsin pitkään ulospäin kunnes kaikki ilma oli ulkona keuhkoista. Parin käyntiaskeleen ajan hengitysteissä tuntui kuristavaa painetta. Mikä helpotti heti kun vihdoin vedin pitkään ja hartaasti syvään henkeä, täyttäen keuhkot uudestaan.
    Toiseksi viimeinen lähtöpaikka oli siitä hyvä, että heti radan jälkeen pystyi toteamaan että näillä pisteillä ei sijoituksille kavuttu, joten saattoi suoraan alkaa laittamaan hevosta pois. Okei, ihan kelpo suoritushan se oli, hyvässä lykyssä pienen luokan puoliväliin nyt ainakin ja huomattavasti parempi mitä eilen, yritin takoa lausetta päähäni kuin suurempaakin mantraa jotta se oikeasti uppoaisi ymmärrykseen asti.

    Tallialueelle päästessä Ísak oli jo valmiina hyppäämään rooliinsa kisahoitajana. Vaikka pieni jalan hyppyyttely vähän paljasti rauhallisen pinnan alla möyrivän jännityksen, ja huulten liikehdintä vihjaili tuon kertaavan mielessä vielä viimeisen kerran edessä olevaa työtehtävien ketjua, tuo oli suoriutunut näistä päivistä erinomaisesti.
    Vaihto kävi jälleen hyvin nopeasti. Minä jalkauduin satulasta ja vaaleahiuksinen nuori mies oli hetkessä napannut satulan pois Hakran selästä, pyöräyttänyt loimen hevosen ylle ja samalla rauhallisen ripeällä tahdilla jo suuntasi ori mukanaan kävelemään vielä hetkeksi.

    Seisoin pienen hetken vain paikoillani ja katsoin kaksikon perään, kunnes heräsin sen verran takaisin hetkeen että älysin ainakin riisua kypärän päästäni. Pidin kypärää tiukasti käsieni välissä, painaen leuan sen sileää pintaa vasten ja vain tuijotin maahan.
    Huomasin hyvin nopeasti odottavani että Niklas putkahtaisi tapansa mukaan jostain kolosta esiin. Pyyhkisi vähäisetkin nakertavat ajatukset jonnekin kiven alle, alkaisi selittämään juomisen tärkeydestä ennen kuin nappaisi kypärän käsistäni ja alkaisi tyrkyttämään vesipulloa.
    Tunsin hymyn nykivän toista suupieltäni. Kopautin otsani kevyesti kypärää vasten, käännyin ympäri, harpoin Barnumin ja Hakran karsinoiden välissä pönöttävän kisakaapin luo ja aloin riisumaan pitkää kisatakkia yltäni jotta saisin sen nopeasti pukupussin suojaan.

    “Sehän meni ihan hyvin”, Sonjan ääni kuului takaapäin jolloin pyörähdin ympäri ja nostin edes jonkinlaisen hymyn kasvoilleni.
    “Mmhm. Vähän niin ja näin”, vastasin olkiani kohauttaen, “mutta ensi kerralla paremmin.”
    “Varmasti, ja olihan siellä paljon hyviäkin pätkiä. Nikke varmasti sanois tähän jotain että ainakin taas tietää mitä tehdä kotona”, nainen naurahti kepeästi.
    “Melkein sanasta sanaan. Ja todennäköisesti jatkaisi luettelemalla ne onnistuneet puolet. Mitä kyllä on, vaikka ei olekaan ruusukkeita millä todistaa se.”
    “Ehkä Nikke voi askarrella sulle ruusukkeet”, Sonja sanoi virne suupielissä.
    “..Älä vaan anna sille ideoita”, naurahdin, “Mutta nyt. Juotavaa. Lähdetkö mukaan expo-alueelle? Tai no, sinne päin.”

    • #8737 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall ja sen kypärä -kohdassa teet jotain uutta. Hahmosi ovat aina osanneet liikehtiä ja tomia samalla kun ajattelevat ja juttelevat, mutta pysähtyneisyyttä et ole ennen kuvannut samalla intensiteetillä. Vaikka tämä kuvaus on oikeastaan ensimmäinen lajiaan, se on ihan tosi onnistunut. Ihminen harvoin vain on: silloinkin kun hän on, hän tekee jotain. Syvissä mietteissä ei tietenkään huomaa, mitä tekee (esimerkiksi möllöttää vain kypärä päässään ja havahtuu sitten vasta ottamaan sen pois), mutta kun on kevyemmin ajatuksissaan, on tietoisempi itsestään.

      Pettyneen Marshallin olemme tavanneet ennenkin, mutta silti on kiva nähdä hänet taas, vaikka toisen epäonni ei olekaan kivaa. Musta on ihanaa, ettei Marshall sivuuta tällaista suoritusta olan kohautuksella. Kukaan ei kai tässä vaiheessa ajattele, että hän ajattelisi vihaisia ajatuksia hevosestaan, mutta tämä yleinen harmitus on Marshallmaista. Musta erityisen ihana yksityiskohta on se, että tässä Marshall tavallaan tukeutuu Niklakseen, vaikka Niklas ei ole edes paikalla. Se lämmittää mun sydäntä. Niklas on tukeutunut ihan varmasti Marshalliin, ja tässä nähdään lisää sitä puolta, että myös Niklaksella on joskus tärkeä auttajan rooli. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että Marshall myöntää sen itselleen noin luonnollisella tavalla: olisipa Niklas täällä.

      Tämä on taas yksi sellainen kisatarina, joita lukisin vaikka sata. Marshallin röllimäisen kuoren alla on nimittäin ihan sairaan ihana ihminen, joka on kurkkinut kyllä kolostaan, mutta joka on nyt alkanut murtautua esiin ihan voimalla. Mitä enemmän näytät Marshallin sielua ulkokuoren sijaan, sitä enemmän häntä rakastan.

  • #8730 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kultasaari Cup, tai siis sen jälkeen
    Sunnuntaina 4.9

    Kisamatkat olivat omasta mielestäni aina mukavia, oli menestyminen niissä mitä tahansa, mutta yhtälailla pidin siitä hetkestä kun auto oli turvallisesti takaisin Hopiavuoren pihassa. Kuorma-auton moottori jyrähti vielä kerran ennen sammumista tallin läheisyyteen, jonka jälkeen nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja vilkaisin viereisellä penkillä istuvaa Isakia.

    “Hoidetaan hevoset ensin pois niin puretaan sitten tavarat ja auto, sen jälkeen voin käydä viemässä sinut takaisin Seinäjoelle”, puhelin ja roikotin käsiäni etusormien varassa ratin alaosassa.
    Vaaleahiuksinen mies nyökäytti päätään pienesti, “Kiitti, mutta ei sun tarvi lähteä mua viemään. Mun veli tulee hakemaan mut..” tuo vastasi pieni, hieman pakotettu, mutta kohtelias hymy suupielissä.

    Tallin yleisin vilkkain hetki oli aikalailla ehtinyt mennä jo, mutta se ei tarkoittanut ettäkö talli olisi ollut tyhjä. Kentällä kiersi peräti kolme ratsukkoa, tallin issikka parit jotka näyttivät tavallistakin pienemmiltä mustan kyömypäisen kladruberin seurassa. Hakra silmäili häntä viuhuen aitojen sisällä kulkevaa korkeaa tammaa, hypähdellen sen verran leijuvilla askelilla että ei paljoa edellispäivän rankempi rutistus luokan toiselle sijalle kavioissa painanut. Pudistin vain päätäni orin keikaroinnille, vilkaisten olkani yli Barnumin ja Isakin puoleen. Nuorempi ori suhtautui kotiin tuloon huomattavasti rauhallisemmin, mutta se toki oli tänään vielä suorittanut esteradan ennen paluumatkaa Kultasaaren Kartanolta.
    Lyhyen jaloittelun jälkeen tein nopean arvion että minne hevosten kanssa olisi parasta mennä varusteiden purkuun. Suuliin päin mennessä näkyi useampikin harjapakki, josta pääteltynä oli parempi mennä ihan sisälle. Olin ehtinyt siirtymään Hakran toisen jalan pariin käärimään kuljetuspinteliä sen jalasta, kun Eira oli materialisoitunut jostain paikalle täysin huomaamattani.

    “Misä Niklas on?” blondi tiedusteli näpäkästi.
    Hätkähdin pienesti, ja nostin katseeni ylöspäin “…Jäi matkasta koululle. Tai no, asuntolaan.”
    “Tä?! Millon se senki alotti?”
    “Elokuun alussa.”
    “No voi paska”, tuo puhahti, katsellen ympärilleen “Kuka toi on?”
    “mh?”
    “No just toi tuolla sun toisen hevoses kimpusa”, Eira huokaisi sen kuuloisena kun joutuisi keskustelemaan idiootin kanssa.
    “..Isak. Hevosenhoitaja. Käy auttamassa kisamatkoilla”, ja sen enempää en ehtinytkään sanomaan kun nainen jo liukeni paikalta. Hymähdin vaimeasti, ja jatkoin Hakran vapauttamista varusteista.

    Olimme juuri saaneet ensimmäiset tavarat kannettua autosta takaisin paikoilleen varustehuoneeseen, kun vihreä henkilöauto valui hitaasti tallin pihalle ja varovasti haki tilaa että pääsi kääntymään ympäri. Vaikka en kauhean montaa kertaa kyseistä autoa vielä ollutkaan nähnyt niin tunnistin sen kyllä Isakin veljen autoksi. En odottanut tuon kysyvän mitään, vaan sanoin suoraan että hän voisi lähteä jo.

    “..Varmasti? Voin kyllä käydä sanomassa että tässä ei kauaa enää kestä..”
    “mm-hm, tärkeimmät on jo hoidettu niin selviän kyllä.”

    Kiitin Isakia vielä kerran ennen kuin tuo lähti reppu selässä häntä odottaneen auton luo, jolloin itse palasin auton purkamisen pariin. Varusteiden erittelyssä, mitkä meni varustehuoneesen ja mitkä lähtivät kotiin pestäväksi, ei kauaa mennyt jonka jälkeen olin noussut kottikärryt ja talikko mukanani siivoamaan itse matkustamon. Talikko heilutellessa aivot tuntuivat menevän suoraan autopilotille ja sain hetken aikaa pyöritellä mielessä risteileviä ajatuksia paremmin läpi. Kisakauden hiljentyminen, tarjous muutaman vakitunnin pidosta tallilla missä kävin valmentamassa, Stanimirin muutto Storywoodsiin ainakin väliaikaisesti ja sen mukana lisääntyvät kulkemiset nykyisten lisäksi, nurkan takana kurkkiva vuosipäivä…
    Muutto ei ollut koskaan tuntunut tämän houkuttelevammalta. Sehän se olisikin, kun löytäisi sopivan paikan siten että kulkeminen paikkojen välillä vähentyisi koska tällä hetkellä tuntui siltä kuin asuisin autossa. Sitäkin vaihtoehtoa toki rajasi se, että en halunnut viedä hevosia pois Hopiavuoresta. Vieläkään. Vaikka Sonjan Sveitsiin lähdön inspiroimana kausi kotona, tai jossain aivan toisaalla, kutkutteli mielessä jälleen.

    • #8736 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen bongaillut Marshallin ja kumppaneiden nimiä kisalistoilta, mutta en ole ilmoittanut itse hevosiani ja hahmojani minnekään aikoihin, koska kamppailen aina vain jaksamisen kanssa, eikä hyvää tekstiä ja hyviä kommentteja tule niin paljon ja nopeasti kuin tahtoisin. Nyt näin hänet muutamassa sellaisessa kisassa, että pääsin ilmoittautumaan myös, niin että toivottavasti jaksamiseni jatkuu ja paranee ja pääsen kirjoittamaan Marshallista itse enemmän. On ihan sairaan suuri harmi, että meillä on täällä tyyppi, josta tulisi ihan oikea kirjailija hyvin nopeasti pikku väännöllä, ja jonka kanssa hahmojeni elämät eivät kohtaa kun väsyttää kisata.

      Paitsi Eiran elämä kohtasi Niklaksen kanssa, ja Hellon. Eira nyt on varmaan raivoissaan, kun Niklas lähti: sehän olisi ollut hyvä poikaystävä. Niin olen mäkin, vaikka en tarvitse mielikuvituspoikaystävää. Ihanaa, että Niklas pääsee eteenpäin elämässään, ja samalla ihan sai-raan är-syt-tä-vää. :DD

      Mulla on etiäisiä Isakista ja siitä, missä roolissa hän tulee näyttäytymään. Niiden etiäisten takia olen vähän angst, koska olen melko varma, että tässä murretaan vielä mun pikku sydän. Isakhan on kivan ja reippaan oloinen kyllä (hehe ja saattaa olla Eirankin mielestä), mutta voe veljekset.

      Hopiavuori on kyllä aktiiviselle kisaajalle melko epäkäytännöllinen talli. Pakkaa olla tuo äksöni etelässä. Ainoat lohdut taitavat olla, että meillä on kuitenkin melko ääressä satama ja lentokenttä, ja meillä on oma maneesi. Samalla huoahdan aina helpotuksesta, kun Hopiavuoren epäkäytännöllisyys nousee esiin, vaikka se vie omalta osaltaan kirjoittajia. Just tätä halusin: sitä, ettei ole kaikkea lähellä. Että joutuu valitsemaan, mitä tekee, koska aina on kilsoja välissä ja mutkia matkassa. 😀

  • #8762 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Kumpi jännittää enemmän, hyppääminen vai Barnum

    Istuin satulassa kentän keskiössä, ja tuijotin Marshia. Olin kyllä kuullu kun tuo selitti viimeistä harjotusta, joka sanan, mutta en muistanu yhtäkään niistä. En vaan jotenki ollu rekisteröiny että mitä sanoja se oli käyttäny. Nytki se selkeästi kyllä viittoo mitä kautta minne samalla ko selitti sen ääneenki. Niin mistä? Misä täälä ees on B? Tai E?
    Kahden matalan esteet välillä seisova mies oli selvästi päässy jyvälle siitä että mä olin niin pihalla ko ihminen vaan saatto olla, minkä tais paljastaa se kun pyörein satulassa ja yritin nähdä koko kentän yhdellä silmäyksellä.
    Marshall vain hymyili, ja hengitti kerran syvään ennen kuin siirtyi kentän uralle seisomaan. Varmistuttuaan että katoin mitä se teki, Marsh lähti kävelemään ympäri kenttää ja selitti samalla myös ääneen tehtävän kulkua, kuin selittäisi harjoituksen kulkua ensimmäistä eikä kolmatta kertaa. Tällä kertaa jopa oikeasti kuulin ja ymmärsin, kun seurasin katseella toisen harppovan matalien esteiden yli jotta kulki tismalleen sitä reittiä mitä mun pitäis kohta ratsastaa.

    “Ymmärsitkö?” Marsh kysyi pysähdyttyään lopulta.
    “Ainaki luulisin”, nyökkäsin päätäni, “eli me tullaan tuolta. Käännytään tosta ja ylitetään toi keltanen, mennään siittä suoraa tonne ja vihriän yli. Tonne päätyyn ja iiso ympyrä että vähän toppuuttaa vauhtia. Sitte mennään tästä koko paskan läpi ja samalla hypätään tuo punanen misä piti keskittyä vähän enemmän ko se on korkiampi, ja sitte mennään tonne toiseen päätyyn ja voi mennä vaikka saman uusiksi”, kertasin hieman yksinkertaistetummin.
    Punapää nyökkäsi päätään “Ja punaisella esteellä piti keskittyä..?”
    “öäää…. Siihen, että meillä vaihtus laukka esteen jälkeen. Että tultas takas uralle oikiasta laukasa. Että se on siis siihen kierrokseen nähden oikiasa laukasa.”

    Keräsin ohjat uudestaan tuntumalle ja pyysin Barnumin takaisin käyntiin. Oltiinhan me täsä jo pyöritty ja yksittäisesti näitä ylitelty, mutta nyt ku piti suorittaa koko pikkunen tehtävä niin jännitys tuntu varpaisa asti. Ja minkä takia? Ei mua kisoisakaan näin raakasti jännittäny, ei ees joka kerta, mutta kotikentällä helppoa tehtävää tehdesä kyllä. Okei, Barnumilla oli aika iso rooli kaikesa jännityksesä. Vieläki. Mutta ainakaan mua ei enää hirvittäny niin paljo että oksettais ko olin sen lähellä, ainakaan pääsääntösesti siis.
    Ratsastin aluksi puoli kierrosta ihan vaan käynnissä jotta sain muistella tehtävän läpi vielä kertaalleen, ennen kuin lopulta annoin laukka-avut. Barnum reagoi pieniin apuihin yhtä täpäkästi kuin olis istunu Lamborginin ratisa ja painanu just vähän turha raskaasti kaasua, minkä takia heti alkuun sai tehdä pieniä pidätteitä. Mieluummin hitaasti ko yhtään liian reippaalla vauhdilla.
    Muista katse, silimät jo hyvisä ajoin sinne minne mennään. Älä kyyristele niin ku Quasimodo, jännityt ja sitte jännittyy hevonen. Älä kato estettä vaan esteen jälkeen. Myötää, hui stna, hyvä. Seuraava.
    Jos joku olis ottamasa kuvatodisteita tästäki, niin mun naama ois joka kuvasa vähintäänkin… mielenkiintonen.
    Väähän rauhallisemmin, muista myödätä vähä enemmän nyt ko korkiampi este. Mitä muuta piti..? Se laukka! Laukka vaihtuu esteellä että jatkettas laskeutumisen jälkeen eri laukalla.

    Taisin räpiköidä satulassa jo ihan fyysisesti, kun yritin järjestellä päässä kulkevaa komentoketjua pikaisesti uudelleen.


    Kuva hieman isompana.

    • #8763 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      No nyt on upea kuva! Ratsukko on tosi hieno, ja Niklaksen paitaa myöten on jaksettu käyttää työpanosta yksityiskohtiin. Sitten on lenteleviä lehtiä ja ilta-aurinko ja kaikki valot ja varjotkin niin aidon tuntuisesti paikoillaan, että miljöö ihan herää eloon. Taustalla olevat hahmotkin ovat hyvin tunnistettavia, ja sitä varten on täytynyt tehdä taustatyötä. Kaiken kruunaa orastava alkusyksyn sävy taustan lehtipuissa. Vitsit, kun jaksaisi itsekin käyttää näin paljon vaivaa taustan tekemiseen!

      Olipas kiva lukea myös vaihteeksi kuvailua esteradalta. On ymmärrettävää, että Niklasta tässä jännittää, ja minusta esteradan suorittaminen onkin merkittävä rajapyykki varsinkin silloin, kun alla on juuri se hevonen, jonka kanssa hirvittää. Tämä on taas hauskasti kerrottu Niklaksen omalla persoonallisella äänellä, jolloin lukija pääsee helposti lähelle päähenkilöä ja suoraan tarinan ytimeen. 🙂

    • #8790 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall, voikko tulla meille hetkeksi? Yritän opettaa kaverille 1. asteen yhtälöitä pääsykoetta varten. Se on nälli kaveri, mutta kun sen ADHD-aivot luiskahtelee koko ajan kanavalta ja sitten se turhautuu ja huutaa että emmäosaaemmäopiemmäpysty. Marshall osaisi varmaan opettaa sitä.

      Niklas on kiva kertoja. Sen ajatuksenkulku on usein yllätyksellistä ja sillä on tuoreita mielleyhtymiä. Tässä kuitenkin Niklas keskittyy niin hyvin kuin Niklas voi keskittyä. Musta on ihana nähdä se myös tosissaan, kun sitä on nähty hörsköttämässä ja luuseroimassa useammin. Ei sen perus persoonallisuus eri tilanteissa mihinkään muutu, mutta kun se niin ankarasti yrittää, näkee, miten tärkeää ratsastuksesta on tullut. Sitten on samalla tietenkin Niklaksen pelko, joka kytee järjestelmällisesti taustalla (ja välillä etualallakin). Pelon suhteen lukijalla on nyt tosi hyvä olla. Vaikka lukija on aina automaattisesti Niklaksen puolella ja vaikka kukaan ei halua Niklaksen pelkäävän, lukijalla on vahva luotto siihen, että tästä asiasta Niklas pääsee vielä yli. Ja onhan se tavallaan päässytkin, vaikka pelkää: se paitsi ratsastaa, jopa hyppää. Esteitä ne pienetkin esteet on.

      Kuva on tällä kertaa samanlainen kuin se Paahtiksen kuva aikanaan. Se oli mun suosikki, ja tästä tulee uusi suosikki. Huomaan huolelliset yksityiskohdat ja hyvin valitut värit ja nämä kaikki, mutta tässäkin, niin kuin siinä toisessakin, muhun vetoaa nostalgiaa lähentelevä tuttuus. Nuo on niitä tyyppejä ja tuo on se miljöö, josta mä näen välillä unta, ja jonka mä niin kovasti toivon kohoavan maasta oikeana paikkana. Tämä on vähän niin kuin voisin oikeasti kurkistaa sinne. Niklaksen paita luonnollisesti erottuu tyyliltään ihan kaikesta koko maailmassa, mutta sellainen se Niklas onkin, ja tuo paita päällä se ratsastaisi, kun pääsisin Hopiavuoreen itse….

      Voi vitsit mä odotan, että Niklas on siinä pisteessä, että voi ja uskaltaa kisata taas vähäsen. Nyt on ruvennut olemaan kaikkia ihania panostettuja kisoja, joissa on ihania uniikkeja ruusukkeita. Olen malttamaton, mutta samalla ihan sairaan tyytyväinen, ettei kaikki tapahdu heti.

  • #8777 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Nyt jokin mättää
    Hieman kesti, mutta hieman vastaheittoa Jannan tarinaan

    Työnarkomaanin vikaa omaavassa hevosessa oli omat pienet etunsakin, ainakin Barnumin kanssa. Viimeaikoina ori oli saanut tehdä sen paljon töitä että lyhyt loma oli ihan paikallaan ennen kuin pitäisi valmistella Mangovia Fall Festia varten, mutta koska täysin lomafiiliksissä möllöttely ei sen makuun sopinut: laitettiin vapaapäivien väliin kevyttä ja vapaata liikettä. Riitti että Barnumille oli laittanut suojat jalkoihin ja suitset päähän, ikään kuin merkkinä että nyt tehtiin töitä, ja sen oli voinut antaa vallata tyhjänä olleen maneesin. Yksi este toisen pitkän sivun väliin ja musta ori seikkaili omaa tahtiaan ympäri areenaa. Välillä vain käveli ja tutkiskeli maneesin laitojen yli kunnes hölkkäili omaa tahtiaan koko runko venyen pitkien askelten mukana ja toisinaan taas otti pienen reippaamman spurtin. Takajalat lennellen, ennen kuin omatoimisesti loikkasi matalan pystyesteen yli.
    Riitti että pysyttelin esteen vieressä ja oli tarvittaessa valmiina nostamaan puomin takaisin kannattimille.

    Kääntyilin tummanvihreällä puutarhatuolilla minkä olin kantanut maneesin etuosan väliköstä mukanani, ja seurasin Barnumin liikkumista hetkittäin suurella tarkkaavaisuudella. Koska jos orin liikkumisessa oli jotain silmiinpistävää, halusin huomata sen nyt enkä kisojen portailla. Hevosen kuitenkin liikkuessa edelleen puhtaasti ja irtonaisesti, rohkenin laskea katseeni takaisin kännykän näytölle avatulle sivulle. Asuntojen tämänhetkinen tarjonta järkevän matkan päässä Hopiavuoresta ei ollut turhan mieltä rohkaiseva.
    Vuokra-asunnoissa enemmistö oli aina kerrostaloasuntoja. Niklas oli niiden suhteen aikalailla neutraali kun minä taas rajasin ne lähes automaattisesti pois. Sellaisessa olisi henkisesti aivan liian ahtaalla, rivitalo oli sosiaalisin asumismuoto mihin suostuin. Kun jäljelle jäävistä ilmoituksista otettiin pois vielä ne mihin Kremillä ei ollut asiaa sekä ne joiden pinta-ala oli armotta liian pieni, ei tarjontaa jäänyt turhan paljoa.
    Kun hakua laajensi ihan myynnissä oleviin paikkoihin, löytyi hieman enemmän. Valitettavasti useampikin paikka mikä vaikutti muuten lähes liian hyvältä, ehkä siksi että pihassa oli hevosen pito mahdollisuus ja yhden naapurissa yksityistalli, niin ajatus lähes kolmensadan neliön talosta ei oikein iskenyt. Talon iällä ei niin suurta väliä ollut, vaan sen kunnolla, koska pintaremontti oli helppo toteuttaa pala kerrallaan mutta jos pitää kaivautua rakenteisiin: kallista, aikaa vievää, haastavaa ja ehdottomasti ammattilaisten aluetta.

    Hätkähdin pienesti kun Barnum tömisteli esteelle, ja lensi jälleen roimalla ilmavaralla puomi yli, jatkaen sätkynukkelaukassa maneesiin toiseen päähän kuin pahanen varsa joka oli löytänyt jalkojensa käyttöohjeet.

    “No niin, eiköhän tuo jo riitä”, huikkasin orille samalla kun jo siirryin nostamaan puomin pois kannattimilta.
    Barnum näytti tekevän lähes lännenratsu tyylisen liukupysähdyksen, tuijotti hetken korvat niskassa ja pyöritteli päätään kuin ei uskoisi silmiään: purkaa nyt este pois kesken kaiken! Musta hevonen näytti tipauttavan lähes kaiken painon takaosalleen, ja pyörähti ympäri. Lähtien miltein samalla liikkeellä jatkamaan vähintäänkin lennokkain raviaskelin maneesin pitkää sivua tulosuuntaansa päin.

    Katsoin pienellä kauhulla kun fleeceloimen alla kuivatteleva hevonen tunki turpansa voimalla ruokakippoon kaadetun mash-juoman sekaan. Ruskeaa puuroa lenteli vähän kaikkialle kun Barnum puhalsi ilmaa sieraimistaan pinnan alapuolella, ennen kuin lähes yhtä rivakasti kiskaisi päänsä ylös jolloin puuroa lensi kaltereiden välistä aina käytävälle saakka. No, tiesi ainakin mitä viikonloppuna oli edessä: etuseinän pesua. Ja mahdollisesti loimen pyykkäystä.
    Pudistin päätäni, ja nostin heinäpussin kantooni ja lähdin se mukanani tarhoille päin. Barnum oli vielä hetken sisällä niin Hakra ehtisi syödä rauhassa ainakin osan iltapäivä heinistään.
    Tavallisesti valkoinen ori oli hyvin nopeasti vähintään tulossa kohti porttia hörinän saattelemana, mutta tällä kertaa Hakra seisoi tarhan perällä tähystämässä naapuritarhojen suuntaan. Vaikka kuinka heinäsäkkiä heilutti että rahina kuului. Mikä lie oli noin mielenkiintoista, mietein kun päästin itseni sisälle tarhaan.
    Kippasin kestokassin sisällön tavalliseen kohtaan keskelle tarhaa ennen kuin jatkoin matkaa taka-aidalle saakka, huhuillen Hakraa hieman päästyäni lähemmäs. Ori ei suonut huomiotaan yhtä vilkaisua enempää vaan jatkoi naapureiden tuijottamista.

    “Mikä siellä niin kiinnostaa..” mutisin, ja yritin tiirailla samaan suuntaan kuin Hakra.

    Metsän reunassa ei näkynyt mitään erikoista, ei edes marjojen tai sienien perässä kyykkijää mitä viimeaikoina oli tupsahdellut joka paikasta vastaan. Tarhoissa ei näkynyt olevan mitään tavallisesta poikkeavaa menossa mikä olisi voinut olla niin kiinnostavaa-.. Siristelin silmiäni kuin se auttaisi merkittävästi näkemään pihan perällä olevaan tarhaan. Ensin näytti lähinnä siltä että Paahtis oli tainnut löytää jotain mielenkiintoista ajanvietettä, mutta kun tarkemmin tähysti niin nahistuneen kasvillisuuden takana näkyi myös ihminen. Kirjavan hevosen kiinnostuksesta päätellen Janna, joka näytti istuvan maassa. Toki, hänen autohan oli ollut tallin edustalla kun palasin Barnumin kanssa maneesilta.
    Katsoin märkää maata kenkieni ympärillä. Kuka näiden viime päivien sateiden jälkeen halusi tarhanpohjalla istua? Taputin lyhyesti Hakran kaulaa, ennen kuin vääntäydyin lankkujen välistä ulos aitauksesta. Vähän lähempänä kokeiltu huhuilu sai vastaukseksi vain voimattomalta näyttävän pään pudistuksen, missä vaiheessa pieni huoli viimeistään jo hiipi takaraivoon. Sekä vakiintui voimakkaammaksi tunteeksi, kun päästyäni tarhaan asti Janna sai mutistua muutaman pienen sanan esille, vaikka niistäkin viimeinen meinasi hukkua itkun alle.
    Kyykistyin toisen tasolle ja laskin käden naisen harteille ja mietin mikä olisi paras toiminta tähän tilanteeseen. Ensimmäisenä toki että nousta ylös kylmästä maasta mutta sen jälkeen. Mielessä kävi ehdottaa tupaan menoa, mutta siellä taisi olla ainakin muutama tallilainen kahvipöydän ääressä, joten se ei ehkä olisi paras vaihtoehto. Vintti? Hmm.. Oskari oli näyttänyt viihtyvän siellä viime aikoina jonkin verran, ja tuon perässä Hellokin oli sinne putkahtanut.

    “…Paahtis voi varmasti odottaa vaikka huomiseen, nyt et ole ehkä parhaassa kunnossa sitä liikuttamaan”, totesin ja ojensin toista kättäni auttaakseni Jannan ylös maasta, “..Mitä jos käydään vaikka meillä juomassa kahvia? Tai teetä.”
    Nainen juuri ja juuri liikutti päätään siten että sen erotti pudistukseksi, “..Mulloon auto täälä..” tuo mumisi kyynelten lomasta.
    “Se odottaa kyllä täällä. Tuon sinut sitten takaisin tallille, tai voin ajaa suoraan kotiinkin. Ja hakea huomenna tänne niin saat sitten ajaa kotiin”, autot pysyivät varmasti Hopiavuoren pihassa vaikka kaikki ovet jättäisi avain virtalukossa auki, Hopiavuoren Isännän valvovan silmän ohi ei hiipparit kulkeneet, “tule.”
    Janna istui pienen hetken lähes liikkumatta, ennen kuin nyökäytti aavistuksen päätään samalla kun otti kiinni kädestäni.

    Saatoin toisen omalle autolleni saakka ja avasin jo matkustajan puoleisen oven kun Janna pysähtyi, sanoen jotain maassa istumisen takia märistä housuista“Penkki kyllä kuivuu jos niikseen, ja etupenkeillä on suojat”, totesin ja vain viitoin toista kapuamaan kyytiin. Kiersin auton toiselle puolelle ja laitoin virrat päälle jotta auto lämpeni edes hieman. Naisen vapinasta päätellen pieni lisälämpö ei olisi ainakaan pahitteeksi. “Odota hetki täällä, käyn vain nopeasti viemässä Barnumin ulos, okei?”
    Janna nyökytti päätään, katse pysyen tiukasti lähinnä varpaissa tai tuon sylissä pitämissä käsissä ennen kuin tuo taas pyyhki kasvojaan.
    Kurottauduin hanskalonkeron puoleen, ja kaivoin sieltä puolityhjän nenäliina paketin ja laskin sen naisen syliin. Pitääkin muistaa hankkia taas uusi paketti autoon.

    Barnumin uudellen loimitukseen ja tarhaan viennissä ei kauaa kestänyt, saati tallilta kotiin ajamiseen. Ehdoton hyvä puoli nykyisessä asumuksessa.
    Krem oli terävänä vastaanottokomitean roolissa sillä hetkellä kun avain kääntyi lukkopesässä, oven takaa kuului nimittäin sen kokoiselle koiralle hämmentävän matalaa murahtelua ja pöhinää. Kuin suurempikin vahtikoira. Ulko-oven sulkeutuessa meidän perässä, tomerana koiraportin toisella puolella seissyt karvalakki muuttui räpiköiväksi pesukarhuksi kun se juoksi häntä lippuna perässään hakemaan lahjaa lelukorista. Se oli jostain ottanut tavaksi tuoda kaikille vieraille aina lahjaksi jonkin leluistaan, mutta sitä sai vain katsoa. Ei koskea.
    Krem piti hyvää huolta Jannasta, steppaillen sen edessä punkiksi ristitty sininen vinkulelu suussaan ja takaosa vimmatusti heiluen, kun kävin penkomassa makuuhuoneen vaatekaapista jotku kutakuinkin sopivat lainavaatteet toisen käyttöön ja ojensin ne naisen suuntaan.

    “Muodista en tiedä, mutta ainakin ne on kuivat. Otatko teetä vai kahvia?”
    “…ehkä mialuummin teetä..” nainen vastasi sen kuuloisena kuin tuon kurkkua kuristi.
    Nyökäytin päätäni, “Teetä siis.. Voit käydä vaikka kylpyhuoneessa vaihtamassa, niin käyn laittamaan teeveden tulemaan.”

    Juuri ennen keittiöön astumista vilkaisin vielä kerran käytän puolelle Jannan perään, enkä osannut oikein arvata mistä oli kyse. Mutta jotain selvästi oli tapahtunut, sen näki kuka tahansa. Yritin kaivaa mahdollisia selityksiä tilanteeseen samalla kun täytin vedenkeittimen ja napsautin sen päälle. Minkä jälkeen siirryin kahvinkeiton puoleen.
    En ihan jaksanut uskoa, että syy Jannan mielialaan olisi Rasmus. Eikä ainakaan varsinaisesti Ellikään, varmasti vauva-arki voi osaltaan vaikuttaa asioihin jos yöt ovat menneet huonommalla menestyksellä. Mutta jokin pieni nakutus pään nurkassa kolluutti siihen tapaan, että pääsyy oli jossain muussa.

    • #8791 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tapahtuu paljon. Sivutaan kisajuttuja, esitellään Barnumin luonnetta valaisevasti, viipyillään hevosen liikkeissä, kerrotaan muuttoaikeista ja pelastetaan kaveri keuhkokuumeelta. Ihanaa, että joku poimi Jannan haasta, ja kukapa muu osaisikaan Jannaa lohduttaa (tai kenenkä muun lohdutettavaksi Janna uskaltaisi jäädä) kuin Marshallin? Odotan innokkaasti Jannan lisämyllytystä aiheesta. Ehkä nyt on paikka, jossa saan vastauksia. 😀

      Barnumin liikkeen kuvaaminen maneesilla on mun mielestä tämän tarinan parhaita kohtia. Se on niin elävää ja yksityiskohtaista. Tarinan aiheena se tuskin kuitenkaan yksinään toimisi: tuloksena olisi laatismerkintä. Kuvailusta varmaan tekee hyvää myös ajoitus. Se on taustalla ja Marshallin muut mietteet etualalla, ihan niin kuin Marshallin silmien läpi Barnumkin on taustalla ja puhelimen näyttö etualalla. Samaa tarkkuutta on siinä, kun Barnum syö, joskin siinä se on vähemmän sulokas yksilö… 😀

  • #8854 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kultasaari Cup
    Parempi kai myöhään kuin ei millonkaan kirjottaa viikon takaisesta kisareissusta?

    – Lauantai 22.10 –
    Anna tilaa, älä päästä liikaa… Suorana. Valmistele. Ja…pysähdys, paikalla..
    Lopputervehdyksen jälkeen saatoin antaa ohjien valua pidemmiksi samalla kun taputin Barnumin kaulaa kaksin käsin. Siirtyessämme pois valkeiden kouluaitojen sisältä en pystynyt estämään pientä hymyä kiipeämästä nykimään suupieliä. Tällä kertaa minulla oli hyvä tunne suorituksesta, mikä vain vahvistui kun selostaja pääsi ääneen.

    “….81.429%, mikä vie ratsukon suoraan muiden ohi ensimmäiselle sijalle asti! Saa nähdä onnistuuko joku tipauttamaan Kozlovin ennen kuin luokka loppuu.”

    Barnum askelsi pitkin ja joustavin askelin kaiken hälinän läpi, kantaen itseään ryhdikkäästi kuin se tietäisi itsekin että tänään koulurata oli mennyt nappiin. Taputin orin kaulaa toistamiseen, ennen kuin pysäytin sen jotta saatoin hypätä alas sen selästä. Niklas luikerteli hyvin sukkelasti taka-alalta ja heitti kädet ympärilleni vauhdista siten, että jouduin ottamaan askeleen taaksepäin pitääkseni itseni pystyssä. Laitoin toisen käteni kevyesti nuoremman miehen ympärille samalla kun ojensin mustan orin ohjia lähemmäksi siirtyneelle Isakille jotta tuo pääsi juottamaan ja kävelyttämään Barnumin.
    Me taas siirryimme isäni seurassa lähemmäs kilpakenttää seuraamaan loppuluokkaa sekä jännittämään lopputulosta, koska vielä oli sen verran monta ratsukkoa jäljellä että mitä vain saattoi tapahtua.

    Viimeisen ratsukon aloittaessa suorituksensa, huomasin puristavani Niklaksen hartiaa ehkä hieman turhankin kovaa. Vaikka toinen ei vaikuttanut itse edes huomaavan sitä, vaan tuijotti lähes hengittämättä kouluradalle. Aitojen sisällä lipuva ruunikko liikkui tasapainoisesti, kevyin ja joustavin liikkein, kuin tanssija joka liukui määrätietoisesti pitkin tanssilattiaa.
    Suorituksen lopulta päättyessä lopputervehdykseen oli minulla jonkinlainen arvio mahdollisista prosenteista, mutta odotin suosiolla virallista juontoa ennen kuin lähdin edes hakemaan Barnumia. Ensimmäinen tai toinen sija.
    Tunsin käden hartiallani lähes samalla hetkellä kun lopulta kovaäänisistä kuului vaimeaa ratinaa.

    “74.286% mikä riittää viemään neljännelle sijalle. Joten Kozlov onnistuu pitämää ensimmäisen sijan–”

    Koppasin vieressä olleen Niklaksen tiukkaan halaukseen, ehkä myös nostin tuon hyvin pieneksi hetkeksi hieman ilmaan ennen kuin laskin hänet taas alas. Siinä missä tietenkin voitto maistui aina voitolta, olin sitäkin enemmän iloinen itse tuloksesta. Sen rinnalla toinen sijakin olisi tuntunut varmasti ihan yhtä hyvältä. Saadut prosentit olivat nimittäin parhaat mitä olin Barnumin kanssa saanut, jopa paremmat mitä viime talvena Pariisissa.

    – Sunnuntai 23.10 –
    Barnum vaikutti olevan hyvinkin oma itsensä, mulkoillessaan happaman näköisenä korvat luimussa oikeastaan jokaista joka kehtasi kulkea liian läheltä hänen henkilökohtaista kuplaansa. Ihmistä kuin hevostaki. Suoristin kättäni sen verran että ylsin silittämään orin kaulaa kevyesti, samalla kun painelin toistamiseen jalkoja jalustimia vasten kokeilevaan sävyyn. Jalustinhihnat tuntuivat poikkeuksellisesti hieman liian lyhyiltä vaikka minä olin orin hyppysatulaa viimeksi käyttänyt minkä myötä hihnat pitäisi olla juuri oikeat. Jalustimien mitta tuntui aiheuttavan kestävän jännitteen jalkoihin, mikä tuntui pienenä epämukavana paineena toisessa polvessa.

    “..Hei, autatko nopeasti?” kysyin ongelma puolella seisovalta pitkään takkiin verhoutuneelta isältäni, “jalustimia pitää ehkä sittenkin pidentää.”
    Grigori kurtisti kulmiaan nopeasti, siirtyen satulan kohdalle Barnumin kyljellä “reiällä vai useammalla?”
    “…Sanoisin että yksi reikä riittää.”

    Siinä ei montaa hetkeä mennyt kun jalustimet oli laskettu pykälän verran alemmas, minkä jälkeen taas tunnustelin jalkojen asemaa satulassa. Ainakaan samaa painetta ei enää tuntunut.
    Mene ja tiedä, sitä oli alkanut viime aikoina tuntumaan aika usein estejalustimien kanssa. Pitäisi ehkä kiinnittää enemmän huomiota kunnolliseen venyttelyyn ja lämmittelyyn ainakin ennen satulaan nousua, ehkä jopa välissä jos pitäisi odottaa yhtään pitempään.

    Esteradalta ei kauheasti onnistumisen tunnetta herunut, kun radan päätteeksi virhepiste saldo näytti jälleen 12 pistettä mikä alkoi olla varsin yleistä meille. Mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, enhän minä edes ollut ensisijaisesti esteratsastaja. Ja jos hyvää piti etsiä, niin ainakin olin pysynyt satulassa. Vaikka kieltäytyminen okserilla oli horjuttanut tasapainoani siinä määrin että olin kiittänyt onneani että toinen käteni oli mennyt Barnumin toiselta puolelta, ja täten estänyt minua suistumasta orin kaulan ohi maahan.
    No, seuraavalla kerralla ehkä paremmin.

    • #8919 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On ehdottomasti parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 😀 Ei sitä aina kerkiä.

      Mutta hei aww reagoiva ja vähän niin kuin lapsenomaisen eläväinen ja iloinen Marshall! Kun Marshall on hyvällä tuulella kisoissa, hänessä ei kyllä ole enää mitään röllimäistä. Tällaisen Marshallin voisin ottaa meillekin kahville. 😀 Hän on sulanut tässä aikojen mittaan hitaasti mutta varmasti, mutta tässä tarinan alussa hän käyttäytyy rennommin kuin ikinä julkisesti (vaikka hehe onkin siis jännittynyt). Tietenkin Niklasta haluan lähinnä pussailla taas. Eiku mmitä?

      Toisena päivänä ei mene yhtä hyvin, mutta Marshall kunnon kilparatsastajana osaa suhtautua kyllä. Se hei kuuluu elämään ja kisaamiseen, ei kun uutta piippuun! Mua alkoi vain peljättää, että ei kai Marshallin vanha polvivika ala taas vaivata. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että meillä olisi puoli tallillista hevosia piparina ja sitten vielä suurin piirtein ainoa varteenotettava kilparatsastajakin päälle.

      Mä vieläkin niin toivoisin, että kirjoittaisit ”sitten isona” kirjan. Mä haluaisin paitsi lukea, myös toimittaa sen, ai jehna.

  • #9185 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Lomalla viimeinkin, vois ottaa iisimmin… vai voiko?
    Osa 1. – Osa 2.Osa 3.

    Ajomatka itärajan takaa oli aina pituudessaan samaan aikaan mukava mutta tuskaisa, ehkä pääosin kun hevosautolla Niklaksen kanssa matkatessa ei ollut mahdollisuutta kuljettajan vaihtoon. Mutta, hevosten mukaan ottamisen hyvä puoli oli että Barnum saatiin tarkistettua kokonaisvaltaisesti läpi tutun eläinlääkärin toimesta, joten orin saattoi hyvillä mielin jättää lyhyelle lomalle ennen seuraavan kauden valmisteluja. Sama koski myös toisella tallilla majailevaa Stanimiria.

    Pidin kiinni niskan takaa roikkuvan riimunnarunpäistä, ja heiluttelin käsiäni pienellä liikkeellä puolelta toiselle matkatessani kohti tarhoja. Kroppa tuntui olevan vielä kankeana edellispäivän ajamisesta.
    Katsoin kun harmaaseen loimeen paketoitu hevonen kökötti aloillaan tarhassa, eikä näyttänyt olevan vähääkään mielissään. Jopa aitaukseen tarjoillut aamuheinät lojuivat lähes koskemattomana hangen päällä, vain muutamat irtokorret viittasivat että oli siitä sentään pari suupalaa käyty nappaamassa.
    No, ori oli syönyt aika paljon heinää matkustuksen aikana niin suurelle huolelle tuskin oli aihetta… vielä.
    Lähemmällä tarkastelulla Barnum näytti yhtä tyytyväiseltä kuin kauempaakin, Niklaksen sanoja lainaten: yhtä vittuuntuneelta kuin orava talvella kun pähkinät oli jäässä.
    Mukaan hevonen sentään lähti tavalliseen tapaansa ilman vastaväitteitä mikä oli positiivista.

    Talliin päästyämme riisuin loimen hevosen yltä ja taittelin roikkumaan oven telineeseen. Valtaosin klipatussa orissa ei paljoa harjattavaa ollut, mutta samalla sen pyyhkäisi läpi pölyharjalla kun sivelin sen lähes sentti sentiltä läpi. Pitäen tarkasti silmällä jos missään näkyi epänormaalia turvotusta tai pehmeyttä, tai tuntuiko jossain poikkeavaa lämpöä vaan ei. Ruumiinlämpökin oli sopivissa rajoissa.
    Tarkan läpikatsauksen jälkeen päätin jatkaa suunnitelman mukaisesti, ja käyttää Barnumin talutuskävelyllä maastossa. Saisi vähän liikettä niveliin niin ehkä mielialakin nousisi ja heinäkin alkaisi taas maittamaan.

    Olin ehkä toivonut turhan sinisilmäisesti maagisen suurta eroa miten pieni kävely olisi toiminut, mutta vaikka retki itsessään oli sujunut hyvin niin oli lopputulos oli lähempänä ankeaa.
    Lämpimästä mashin ja pellavan täyteisestä juomasta oli kadonnut hyvässä lykyssä litra, tai ehkä jopa kaksi. Ja tarhan heinäkasasta Barnum nappasi ohikulkiessaan muutaman surkean korren ennen kuin parkkeerasi samaan kohtaan mistä olin sen hakenutkin.

    • #9187 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Eeeiih, onko meillä taas yksi kipeä hevonen? Ei näytä alkavan kovin loistokkaasti Barnumin vuosi… Toivottavasti kyseessä on vain huono päivä ja koni on kohta taas kunnossa. Toisaalta on kyllä hyvä, että Marshall huomaa pienetkin muutokset eikä vain kuittaa niitä hevosen kenkkuiluna, vaan alkaa heti selvittää syytä. Niinhän se monesti on, että nuo kaviokkaat ilmentävät mitä erikoisimmilla tavoilla kipua ennen kuin mitään näkyvää paisetta tai lämmönnousua edes on havaittavissa. Toivottavasti nyt ei ole kyse siitä, vaan selvittäisiin pelkällä säikähdyksellä ja syy olisi vaikka Barnumin mielestä huono sää.

    • #9190 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei voi tällä tavalla pelotella ihmistä! Ei Barnumilla saa olla mitään vikaa nyt. Hopiavuorihan on kohta yksi vaivaistalli.

      Jotenkin tästä kuitenkin tärkeimpänä panee merkille Marshallin tietyllä tapaa ammattimaisen suhtautumisen hevosiin: Marsh ei mehustele kaikenmoisilla kauhuskenaarioilla eikä hätäile kenties olemattoman hädän takia… vielä. Sitten vasta kun on oikeasti syytä hätäillä, niin sitten hätäillään. Hyvin analyyttinen lähestymistapa muutenkin, muttei sentään kuitenkaan ihan, vaan siellä mielenpohjalla kuitenkin on toive siitä, että kunpa se yksi pieni kävelylenkki nyt kuitenkin voisi muuttaa kaiken. Ajatusmaailma kuulostaa siis ammattimaiselta ja analyyttiseltä muttei tunteettomalta.

    • #9208 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä Barnum ei ole vielä edes hirveän epäilyttävä. Sillähän voi olla vain muuten vain huono päivä tai heinänkorsi hampaan välissä. Kun kuitenkin muut hevoset ovat olleet kipeinä, niin niin lukijan kuin varmasti hahmojenkin mieleen tulee heti, että tämäkin on kipeä. No onhan se, mutta jos se olisi ainoa viimeaikoina oirinut, olisiko siitä ollut heti huolissaan?

      Mä en näe tällä kertaa Marshallissa sitä ammattimaisuutta, jonka Sonja häneen tulkitsee. Ei Marshall tietenkään vollota pitkänä tallikäytävällä, mutta mitä lähemmäs mennään tarinan loppua, sitä enemmän lämpö ja huoli valtaavat alaa hänen mielessään. Marshall ei hoida tässä ketä tahansa heppaa, vaan omaa tuttua heppaansa.

  • #9199 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kurkistetaas
    Osa 1Osa 2

    En ollut varma kuinka paljon olin yön aikana lopulta nukkunut, kun olin kulkenut mittaamassa Barnumin lämpöä ja tarkastelemassa sen olemista ja voinnin kehittymistä. Harmikseni se ei vaikuttanut juurikaan aikaisempaa pirteämmältä, mutta ainakaan sen olo ei näyttänyt kääntyneen huonompaankaan. Eikä yskiminenkään kuulostanut lisääntyneen.

    Varustaessani oria aamulla kuljetusta varten, olin varmaan mitannut sen lämmön kolme kertaa ja tuputtanut ainakin viisi eri versioita juotavasta siinä toivossa, että se olisi juonut edes vähän paremmin. Jos vesi olikin ihanteelliset kaksi astetta viileämpää mitä aikaisemmin tarjotut ja Barnum kelpuuttaisi sen. Matka klinikalle oli taittunut onneksi ongelmitta, ja varsin rauhallisissa merkeissä mitä oli seurannut matkustamon videokuvan kautta.

    Perillä meitä oli vastassa vähän vanhempi mies, jonka hiusraja oli paennut jo aikaa sitten jättäen päälaen paljaaksi. Pään ympäri kiertävä ohut hiuskuontalo oli kuitenkin huolitellun näköinen. Miehen pyöreät silmälasit ja huulien yläpuolella pönöttävät tuuheat viikset toivat elävästi mieleen Simpsonien Ned Flandersin.
    Mies kävi Barnumia läpi varmoin ja tottunein käsin, näyttäen siltä että voisi ihan hyvin tehdä sen vaikka silmät kiinni ja tietäisi yhtä hyvin mitä edessä oli.

    “Te olitta tehny pitkän matkan ihan vasta?”
    Nyökkäsin päätäni samalla kun seurasin Barnumin reaktioita. Ori taisi jopa hieman luimistaa toista korvaansa, lupaavaa, “Kyllä. Ensimmäisenä päivänä noin kahdeksan tuntia ja seuraavana suurin piirtein yhtä kauan. Välissä tosiaan pääsivät ulkoilemaan tarhoihin ja viettivät yön karsinassa. Kummankin matkan aikana pysähdyimme juottamaan parin tunnin välein, ja yhden pysähdyksen aikana hevoset otettiin ulos autosta kävelytettäväksi.”
    “Oli muitaki hevosia siis matkasa?”
    “Tämän lisäksi yksi. Toisella ei ole ollut mitään tavallisesta poikkeavia oireita tai muutakaan.”
    “mmhm.. Tää taitaa olla vähä huonompi juomaan tien päällä, eikö?”
    “Nuoresta asti. Aina se jonkin verran juo kun tarjotaan, mutta turhan vähän.”
    “Mmmhm, mmhm”, eläinlääkäri hymisi ennen kuin hiljeni hetkeksi aikaa. Lopulta tuo pyöräytti stetoskoopin niskan takaa roikkumaan, “Kyllä mulla jo arvio on mistä on kyse, mutta tutkitaan loppuhun asti ennen kun sanon mittään. Mutta hättää ei piettäs olla. Kuivahan tää toki on ku beduiinin sandaali, niin laitamma sen nesteytykseen tän jäläkeen.”

    Tuntui kestävän ikuisuuden, kun eläinlääkäri apulaisineen valmisteli työpisteen tähystystä varten. Mutta lopulta sain pidellä kiinni huulipuristimesta samalla kun seurasin näytön kautta endoskoopin ensimatkaa. No, ainakin tämä oli nätimpää katsottavaa mitä mahatähystys.
    Aikansa siinä meni, kunnes eläinlääkäri veti pitkän letkun ulos ja antoi sen klinikkahoitajan käsiin pois hoidettavaksi.

    “Jooh, varsin oikiasa olin. Parastaha täsä on, että huomasitta nopiasti ja toit tänne, ekkä miettiny puolta viikkua että pitäskö ees soittaa vai ei”, mies selitti ärsyttävästi jännitystä ylläpitäen kuin parempikin rikosromaanin käsikirjoittaja, “Niinko sannoin, kuivunu. Mutta sillä on myös ylemmät hengitystiet iha kuivat, niin hoijetaan se samalla ko nesteytettään nii jo olo paranee. Näytteet vielä tutkitaan, niin saajaan tietää jos pölyä ja muuta on menny alempiin hengitysteihi. Jos näi on, niin sitte piettää hoitaa vähä enemmä.”
    Minusta taisi näkyä päällepäinkin kuinka pidätin hieman hengitystäni, kun yritin arpoa oliko toisen puheet hyviä vai huonoja uutisia.
    “..Eli ei siis hättää. Pysyvää haittaa tai muutakaan rajotetta elämään ei jää. Mutta tulevaisuujesa piettää suunnitella pitkät matkat vielä tarkemmin ja ratkua nesteytysongelma. Ja heinän pölysyyteen on hyvä kiinnittää enemmän huomiota, tarvittaesa kastelee heinät ennen ku antaa. Mutta jos joku otsake tälle piettäs antaa, niin pölyherkkyyttä, ja tojennäkösesti jos reissu ois kestäny vielä kauvemmin, niin kuljetuskuume ois voinu olla hyvi maholline.”
    Loppuhuomautus jätti hieman ankean jälkimaun, mutta kokonaisuudessaan lopputulos vaikutti olevan varsin positiivinen.
    “Nesteytyksesä tulee meneen sen verta kauvan, että ei kannata täälä oottaa vaan tullee sitte illansuusa hakkeen. Parempi toki olis, jos pystyt jättään hevoses tänne ainaki tän yön yli tarkkailuhun ja hoitoon.”
    “Joo, yön yli sopii hyvin”, sanoin suoraan asiaa sen enempää miettimättä. Mieluummin hevonen vaikka parikin yötä klinikalla ja hoidetaan perinpohjin, kuin että hoidetaan vähän ja lähdetään kotiin ja katsotaan miten menee.

    • #9214 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kylläpä muuten pelotti lukea tätä! Olin jo melkein varma, että se on Barnum on seuraavana kuopassa tai muuten vain pitkällä sairaslomalla tai jotain muuta yhtä kauheata. Onneksi kuitenkaan ei ja saatiin varsin positiivinen lopputulos, että vaikka ongelmaa on, niin ei mitään sellaista, mikä nyt toistaiseksi aiheuttaisi mitään kamaluuksia. Huh!

      Mutta että Otsonmäkeen/Seinäjoelle näyttäisi olevan pesiytynyt ihan oikeasti leviää puhuva eläinlääkäri 😀 En ole ihan varma aloitinko minä sen aikoinaan, mutta sama se kai.

    • #9217 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noni! Tästä lääkäristä tuli heti hyvä olo. Tämä tietää, mitä tekee. Vaikka tämäkään ei voi meedio olla, tämä sai mut rauhoiteltua, ja toivottavasti Marshallinkin. Ei ole mitään tappavaa tautia!

      Silti uutiset eivät ole ihan hirveän hyviä. Marshall on tottunut reissaamaan Barnuminsa kanssa ja on henkeen ja vereen kilparatsastaja. Mua pelottaa, että Marshallilla on vaikeita ratkaisuja edessään siitä huolimatta, että nyt säästyttiin pahimmalta. Pystyykö Barnum reissaamaan siihen tahtii, kuin sen täytyisi?

      Mahdollinen virtuaalihevosen vaihtaminen saattaa olla edessä, mutta ehkä ei ole. Mä aina kannustan hevosen vaihtamiseen, koska se virkistää omaa tarinointia. Nämä ei ole oikeita: nämä ei koe tulleensa hylätyksi. Samalla mahdollisen luopumisen pähkimisestä on ihanan jännittävää ja surullista lukea, koska tarinoissa eläydyn hevosiin kuin ne olisivat oikeita. Menen tässä nyt kyllä jo ihan hirveästi asioiden edelle, mutta… 😀

    • #9218 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Mä luulin tossa alkupuolella hetken, että Barnum on masentunut, kun tarhakaveri oli jäänyt toiseen paikkaan. 😀 Mutta niin joo, sillähän oli se yskä, joka ei olisi selittynyt sillä. Onneksi ei ollut sitten vakavampaa, toistaiseksi ainakaan. Tässä ei kuitenkaan oikein osaa ennen aikojaan mihinkään parantumiseen luottaa viimeisten potilaiden jälkeen.

      Kiitos myös runsaasta murrenäytteestä! Pitkiä repliikkejä oli. Täytyy yrittää imeä vaikutteita, jos vaikka oppisin jotain uutta (onko tämä nyt edes sitä, mitä mä lupasin opetella? :D).

      Sitten vähän spekuloin taas tulevaa. Seuraavaksi todetaan, ettei Barnumia oikein viitsi raahata pitkille kisareissuille tämän tästä, joten Stanimir tulee Hopiavuoreen jossain vaiheessa sen tarhakaveriksi ja Marshallin ykköskisahepaksi. Nih! Ai kun olisi siistiä, se on niin hieno hevonen! 😀

    • #9220 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ah, Stanimir. Ryhdytäänpäs kaikki yhdessä painostamaan Marshallia päätymään tähän. :DD

    • #9223 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Sit jos Stanimir tulee Hopiavuoreen ja mystisesti katoaa, Sonja ainakin on ehdottomasti syytön! 😀

  • #9305 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Organisointia

    Olin puntaroinut useammalta kantilta että mikä oli otollisin hetki hakea Stanimir Storywoodsin tiloista, ja lopulta päätynyt suorittamaan muuton hyvinkin nopeasti sen jälkeen kun olin sopinut karsinapaikasta Eetun kanssa. Eipä ainakaan tarvinnut ajella reilu tunti suuntaansa harvasen päivä pyörähtämässä tontilla. Koska vaikka pidinkin kiireestä, oli sitä viime aikoina ollut jopa omaan makuuni hieman liikaa, minkä takia hevosten lomat tulivat juuri oikeaan saumaan. Ja Stanimirin siirto Hopiavuoreen vain tuki tilannetta entisestään.
    Tätähän voisi kutsua jo lomaksi itsellekin.


    Kuva vähän isompana

    • #9307 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      No vitsit mitä komistuksia kuva täynnä!! Tetriskö se siellä taustalla kuikuilee, ja Veeruli vissiin kanssa kaula pitkänä tähyilee että mikäs uusi orhi se sieltä saapui pihaan. On kyllä taas yksityiskohtia vaikka koko illaksi ihasteltavana. Se vasta on taito saada taustahiipparitkin näyttämään omilta itseiltään ihan täysin. Ihana lumisade ja ihan aidon näköinen maakin.

      Niin on siisti otus kyllä tuo Stanimir!

    • #9309 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      NYT on silmäkarkkia tarjolla, kun Stanimirkin saatiin jengiin mukaan. Sonja ainakin on ihastuksesta mykkyrällä.

    • #9315 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nuo kaksi veivät jalat suustani. Kyä ny o. Stanimir on kyllä yksi niistä hevosista, jotka ainakin teoriassa haluaisin ihan oikeasti omaksi… Realistisesti ajatellen se ei tietenkään onnistuisi. No, saapas nyt tutustua tähän hevoseen viimein lähemmin, kun tulee luettua kaikki sen uuden elämänvaiheen tarinat!

  • #9335 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Minicup, 1.osakilpailu, HeB

    Voi pojat mikä alotus

    Pidin kasvot tiukasti Barnumia kohti, ja yritin tihrustaa sameuden läpi jotta näin näpertää suitsien remmejä auki. Pienet soljet ja ne.. no ne pirun nahkarinkulat, mitkä piti hihnojen päät läpättämästä, tuntu vaan pyörivän tutisevien sormenpäiden alla. Enkä saanu millään mitään kunnon otetta, että saisin avattua edes mokoman löysänä lötköttävän leukahihnan!
    Pieni lapsellinen ääni takaraivossa halusi syyttää hevosta, mutta tiesin paremmin. Ei se sen syy ollu että mä olin kämminy vähän joka taitteesa, eikä Barnum valitettavasti vaan ollu niitä opetusmestareita jotka otti tyytyväisesti vastaan puolikkaat ohjeet ja paikkasi ite loput. Ei, se anto luottoa tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen ei enää lähtenyt täyttämään vailinaiseksi jääneita apuja vaan meni sen mukaan mitä sai. Tiesin myös sen, että nämä oli vaan kisat. Turha sellasen perään oli märistä. Mutta.. Kun mä oikiasti luulin että osasin ees jotaki, Marshki oli sanonu jo pitkään että mun taidot riittä ihan hyvin tän tason kisoihin. Mutta 55 ja tasan, viimenen sija kun ainoa jonka edelle olin jääny sain hylyn.
    Se siitä osaamisesta…

    Nenä tuntu olevan tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä, mutta samaan aikaan tuntu että sieltä valu pihalle kaikki kohta aivoja myöten. Näytin varmasti ihan hiton järkevältä seistessäni leuka kohti rintaa jotta näin paremmin kyynelten yli, ja auoin suutani kuin kala sen mukaan kun niiskutin ja hengitin suun kautta että sain happea.

    Barnum seiso lähes täysin liikkumatta paikallaan, mitä nyt korvat pyöri sinne ja tänne aina välillä. Ensimmäistä kertaa miljoonaan vuoteen en tuntenu sitä pientä jännityksen ja hermostuksen sekasta tykytystä josaki luissa ja ytimissä kun seisoin orin vieressä. Olo oli enemmän kuin kuivaksi rutistetulla rätillä, ja halusin vain ripustaa roikkua sen kaulassa. Harmi että vaikka niskaa pitkin kulkevat sykeröt avaisi, Barnumin harja ei yltäisi lähimainkaan niin alas että voisi edes yrittää piilottaa naamaa sinne sekaan.
    Vihdoin sain räpellettyä suitset auki, ja riisuttua ne pois mustan hevosen päästä. Musta korvahuppu tosin putosi hihnasekamelskan seasta karsinan pohjalla oleville puruille. Tiesin että pelkkä sen tuijottaminen ei saanut sitä maagisesti siirtymään käteeni, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut kumartua nostamaan sitä.
    Huomasin häilyvästi kun takaa kurottautui käsi poimimaan korvahupun talteen.

    “Anna vaan ne suitset”, Marshallin ääni oli poikkeuksellisen pehmeä. No, ihan ku se ei olis tietonen missä mennään. Tai, missä mä meen.
    “….mun pitää ottaa sen riimu..” yritin mölistä mahollisimman tasaisella äänellä, huomaten kuinka toinen ojensi toisella kädellä mustaa nahkariimua eteeni.

    Tuijotin vain hetken, ennen kuin luovutin suitset Marshin hoidettavaksi ja siirryin itse pukemaan riimua Barnumille. Monesti ori nosti päänsä ulottumattomiin kun yritin ottaa sen kiinni, mutta tällä kertaa se taisi huomata että en todellakaan jaksanut mitään sellaista, koska se laski päätään lähes automaattisesti jotta sain pujotettua riimun sen korvien yli.

    “Istu alas, riisun loput”, toinen sanoi ja viittoi karsinan etuseinän puoleen.

    Turvanurkka. Siellä oli hyvä kökkiä kun ei halunnu että kukaan ylimääränen näkee. Nyökäytin päätäni, kääntyen ympäri vain lösähtääkseni nojaamaan toista vasten ja pungin naamani piiloon hartiaa vasten. En ollut ihan varma halusinko itkeä kurjuuttani vähän enemmän, vai tuntuko se ennemmin rauhottavalta kun Marsh sulki kädet ympärilleni. Ehkä vähän kumpaaki.
    Hetkeä myöhemmin tunsin ja kuulin puhinaa korvani juurella. Mun ei tarvinnu avata edes silmiä kun jo tiesin että se oli Barnum, joka lopulta painoi turpansa olkapäätä ja poskeani vasten.
    Ehkä ens kuussa menis paremmin… Ehkä.

    • #9337 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      ”-tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä-” Mistä näitä vertauksia oikein tulee, heh :DD

      Ei mennyt putkeen pojilla, mutta hyvin on sidottu juurisyyt siihen, että Barnum ei ole mikään lasten automaattiheppa, vaan kilpahevonen, jota pitää ratsastaa oikein ja tarkasti. Se antaa taas tilaa kehitykselle, kun alla ei ole ihan helppo ratsu.

      Maailman ihanin lopetus, voi että, turpa itkuista poskea vasten siinä! <3 Näin jotenkin erityisen kirkkaasti tuon kohdan, jossa Barnum osallistui halaushetkeen. 😀 Ainakin peloista on päästy ja Niklas ja Barnum ovat jo ihan kavereita, niin että saatiin tästä yhteisestä kokemuksesta jotain hyvääkin kotiinviemisiksi.

    • #9345 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oletteko koskaan olleet koiranäyttelyissä? Mä olen. Ei ole yksi eikä kaksi eikä viisitoista kertaa, kun koira on saanut piilossa selkäänsä esittäjältä, kun menestystä ei ole tullut, vaikka se ei olisi varsinaisesti tehnyt mitään väärää kehässä tai muutenkaan. Se ei ole tietenkään hyväksyttävää, mutta silti se on melko yleistä. Lyän vaikka vetoa, että moiset ajatukset ovat vielä paljon yleisempiä, vaikka niitä ei toteutakaan, sillä suuttuminenhan on ihan normaali tunne. Samalla eläimeen suuttuminen ja etenkin sille syyttä kostaminen puuttuvat virtuaalimaailmasta. Sille on syy: me yleensä tykätään hevosista. Olisi kauheaa kirjoittaa oma hahmonsa olemaan julma niitä kohtaan. Vaikka väärät teot eivät kohdistuisi eläimiinkään, on tosi vaikeaa kirjoittaa oma hahmonsa tekemään jotain todella väärin. Kaikki haluaa, että omasta hahmosta tykätään — ja joskus sekin voi pelottaa, että lukija luulee, että kirjoittaja hyväksyy hahmon väärän toiminnan tai tekee sitä itse! Nyt Niklaksen ajatuksissa välähtävä Barnumin syyttely taitaa olla meillä eka (tai ainakin ekoja) kertoja, kun uskalletaan vähän hipaista tällaisia vääriä ajatuksia. Piristävää. Kun meidän Juuso on tuhma koira, kyllä mun ainakin usein tekee mieli syyttää sitä, vaikka tasan tiedän, että mä siitä olen tuollaisen tehnyt.

      Mutta jos ei nyt enää roikuta yhdessä yksityiskohdassa, niin Niklasta käy sääliksi. Olisin toivonut hänelle menestystä – mutta toisaalta mutkat matkassa auttavat kirjoittamaan tällaisia hyviä tekstejä. Vaikka Niklaksen pikku sydän on tässä murtunut, hän yrittää siitä huolimatta hoitaa hevosensa loppuun, järkeillä itselleen ja vaikka mitä. On tällä kertaa ihanaa, että Marshall auttaa: nyt Niklas kaipaa sitä. Samalla Niklas ei ole tässä mikään avuton räkä. Ellei Marshallia olisi ollut, hän olisi aivan varmasti saanut hoidettua hevosen kotia ja karsinaansa kyllä lopulta itsekin. Onneksi Marshall kuitenkin oli.

      Tämä on kaikessa kurjuudessaan tosi suloinen tarina.

  • #9349 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kiusanhenki

    Barnum seisoi tarhassa niin viattoman näköisenä, katselleen ympärilleen kaikessa rauhassa samalla kun heilautti häntäänsä satunnaisesti puolelta toiselle. Hitaasti ori käänsi päätään sen verran että näki vilkuilla lähellä seisovaa Stanimiria.
    Kimo ori seisoi hieman epäilevän näköisenä, yrittäessään nauttia rauhallisesta ulkoilu hetkestä samaan aikaan kun toinen pönötti vähän turhan lähellä hänen yksityisyyden kuplaa. Jospa mokoma räjähtänyt emu saisi virtaa aivosolujensa välille, ja älyäisi keksiä yksinään jotain muuta tekemistä.

    Vanhempi ori näytti laskevan valmiustasoaan, minkä myötä nuorempi koki tilaisuutensa koittaneen ja se lähti toteuttamaan älynväläystään.

    Musta ori toi mieleen sirkuksen julisteet missä yleensä norsu seisoi jalat supussa korokkeen päällä, kun Barnum yritti pitää mahdollisimman paljon painoa takajaloillaan. Jotta tarvittaessa voisi kiepsahtaa takasten varassa ympäri. Samalla se ojensi turpaa kaula pitkänä, hamuten huulilla Stanimirin päällä olevan loimen kaulakappaleen reunaa.
    Muutaman kerran Barnum joutui perääntymään, vetämällä pää vähintäänkin laamamaiseen asentoon, kun kimo ori luimisti korviaan ja naksautti hampaitaan toista kohti varoittavaan sävyyn.
    Nuorempi liikutti kavioitaan muutamat merkittävät sentit eteenpäin, kurottautuen kohti uutta yritystä. Pari kertaa sileä ripstop kangas lipesi alta, mutta viimein hampaat saivat pitävän otteen reunasta.
    Stanimir näytti siltä kuin olisi vetänyt kuoritun sitruunan sieraimeensa, mulkoillen varoittavasti toisen suuntaan samalla kun korvat laskeutuivat hitaasti niskaa kohti.
    Barnum selvästi huomasi että aika kävi vähiin, joten se hamusi nopeasti enemmän kangasta hampaisiinsa ennen kuin nykäisi niin lujaa kuin saattoi.

    Seurasin portin takaa, kun Barnum laukkasi lähes tasajalkaa hypellen kuin peura. Ori vilkuili valkuainen pilkottaen taakseen kun Stanimir rymisteli vähemmän sulokkaasti sen perässä, hampaat irvessä ja korvat niskassa.

  • #9356 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Havaintoja

    Oli ollut vähintäänkin mielenkiintoista seurata Stanimirin kotiutumista Hopiavuoreen. Ori oli kuitenkin asunut koko ikänsä huomattavasti isommalla tallilla, missä arki oli nykyiseen verrattuna vilkkaampaa sekä etenkin nopeatempoisempaa.
    Kaikille ympärillä olevien lajitovereiden hupeneminen ei sopinut, mutta omaa rauhaa arvostava kimo vaikutti olevan vain hyvillään. Jopa sen sietokyky tarhakaverin härkkimisiin oli kasvanut, ja tätä rajaa riesana ulkoileva Barnum tuntui koettelevan vain enenevissä määrin mikä alkoi näkyä rispaantuneena kaulakappaleen reunana.

    Maltillinen arjen tahti oli levinnyt myös vaikuttamaan myös liikutukseen. Tiukasti jämähtäneet rutiinit eivät olleetkaan enää niin ehdottomia, vaan alkukäyntien aikana saattoi kiertää kenttää samaan kierrokseen jopa parikin kertaa. Ennen kuin rutiinien orja alkoi punkea lapa edellä huomauttaakseen suunnan vaihdosta.


    Kuva vähän isompana

    • #9357 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Oooh, komea, komea Stanimir! Kiva kuulla että ori viihtyy Hopiavuoressa, olisi ollut liian ikävää, jos se olisi pahimmassa tapauksessa jouduttu palauttamaan takaisin Venäjälle tai muualle isompiin piireihin. Kukapa nyt ei Hopiavuoressa viihtyisi, ei sillä 😀

Vastaa aiheeseen: Barnum ja Stanimir
Tietosi: