Barnum ja Stanimir

[MarshallOsallistuja]

P.T. Barnum ”Barnum”
» 8v, ori
» Venäjänratsuhevonen
» Työnarkomaanin työnarkomaani hevonen.
» om. Niklas Haanpää
Toimii -23 kaudella myös Niklaksen kisaratsuna.
» Sivut

Stanimir KZV ”Stanimir”
» 16v, ori
» Orlov
» Arvonsa tunteva mutta maltillinen GP ratsu.
» om. Grigori Kozlov
Toistaiseksi Marshallin kilparatsuna kunnes hän löytää uuden hevosen itselleen.
» Sivut
– – –

Ghaggar Hakra ”Hakra”
» Jäi joulukuussa -22 kotitallille Venäjälle.

[MarshallOsallistuja]

Rahti rajan takaa
perjantaina 6.8

Niin paljon kun hevoskuljetusauto tulisi helpottamaan etenkin pitkiä kisareissuja tulevana vuotena, niin yksi asia oli mitä kaipasin trailerista: nopeaa ja helppoa kulkua hevosten puolelle. Vaikka kameran näyttämästä kuvasta näkikin että mitä matkustamon puolella tapahtui, olisi lyhyidenkin pysähdyksien aikana ollut mukava päästä tarkistamaan tilanne vähällä vaivalla ihan henkilökohtaisestikin. Eikä joutua laskemaan kokonaista lastaussiltaa alas.
Seurasin sivusta kun rajatarkastaja seisoi auton sivussa olevalla lastaussillalla ja tuijotti epäilevän näköisenä vastassa ollutta mustaa hevosen päätä. Kun ori oli kiskaissut korvat niskaan liimattuina päänsä niin ylös kun narut antoivat myöten kun vieras ihminen oli kavunnut sillalle.
Päästyäni jatkamaan matkaa Suomen puolelle, en osannut varmuudella sanoa oliko tällä kertaa ollut vain tuuria matkassa vai oliko Barnumin vastaanotto vauhdittanut tarkastusta. Koska en muista päässeeni koskaan näin jouhevasti läpi.

Sen jälkeen kun tien reunassa oli näkynyt Seinäjoki 15 km kyltti, tuntui että matkanteko tyssäsi tyystin. Pari kilometriä tuntui ainakin kymmeneltä, ja ehdein mulkaista syyttävästi navigaattoriakin kun hetken epäilin että se oli jossain vaiheessa laskenut uuden matkan. Ja ohjasi minua ajamaan vähintäänkin jostain naapurikunnan kautta.

Tiedostin suupielieni kiipeävän kohti korvia kun lopulta sain kääntää auton pois leveämmältä päätieltä, ja kapeamman tien päässä näkyi jo hyvinkin tutuksi tullut tallipiha. Silmäni haravoivat automaattisesti pihaa löytääkseni sopivimman paikan missä purkaa auto, mutta myös nähdäkseni oliko mikään muuttunut tässä hurjan pitkässä ajassa. Ja itseasiassa, maneesin edustalla näytti olevan parkissa yksi vieraampi traileri.
Valitsin parhaani mukaan sellaisen kohdan missä emme olisi muiden saapuvien tai lähtevien autojen tiellä, tai minkään muunkaan, ennen kuin sammutin ajokin ja hyppäsin alas hytistä.
Olin juuri saanut auton perässä olevan lastaussillan alas kun Niklas tuli pikamarssia suulista, vaikuttaen valmiilta mihin tahansa heilutellessaan kypärää sen leukahihnasta kiinni pitäen.

“Mä luin että jos taluttaa oria ja etenki vielä nuorta, ja jos ei oo ees kokemusta niistä, niin taluttaesa pitäs aina olla hanskat. Ja mieluiten vielä kypäräki. Toki siinä oli sitte jotaki että se tarkottas kuustoista vuotiaita, kai? Mutta parempi kai varman päälle iästä riippumatta”, nuorempi tykitti innoissaan kuin lapsi joka oli ahminut kokonaisen paketin sokeria. Seisahtuen ihan viereeni lastaussillan edessä.
Vilkaisin nopeasti ympärilleni, halaten toista nopeasti yhdellä kädellä. “Hanskat kyllä, kypärä.. Ei ole ainakaan haitaksi”, vastasin hymähtäen, “Kello ei ole vielä edes seitsemää, niin uskoisin että hevoset saa mennä vielä ulos.”
“Sieloon kolmos aituus tyhjänä, niin ne vois mennä siihen. Sielloon kyllä se yks tamma siinä vieresä..”, paikalle ennättänyt Eetu kommentoi ja hieroi leukaa toisella kädellään.
“Ei sen ainakaan pitäisi olla mikään ongelma, kummallekaan.”

Vaikka Niklas oli ollut hyvin valmiina auttamaan hevosten purkamisessa, näin kuitenkin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi luovuttaa tässä tilanteessa Hakran narun Eetun käsiin. Varoitettuani tuota nopeasti siitä että ori saattoi kauhoa etusillaan jotta mies tiesi varautua. Kavuten sitten itse takaisin auton kyytiin hakemaan seuraavan hevosen.

“Tuon toisen rotu nyt on helppo arvata, mutta onko tää minkä rotunen?”, varustehuoneen puolelta ilmaantunut Sonja tiedusteli uteliaana, ojentaen kättään mustan hevosen haisteltavaksi. Vetäen käden kuitenkin rauhallisesti pois kun ori liimasi korvat niskaansa vasten ja nosti päänsä ylemmäs.
“Tulee kyllä Salieri mieleen”, Harri kommentoi hymyssä suin.
“Venäjänratsuhevonen…Se on aina alkuun vähän.. hapan, uusien ihmisten kanssa”, vastasin samalla kun riisuin orin varusteita, “Tämä kaveri on tosiaan Barnum. Ja tuo valkoinen on Hakra”, lisäsin ja vilkaisin samalla kuinka Niklas pärjäsi pinteleiden purkamisessa.
“Miksei tällä oo tollasia helppoja suojia? Vaan pittää olla tälläset kainaloon asti yltävät pinteli, patja ja putsi viritelmät?”
“Koska jos sille laittaa tavalliset kuljetussuojat, se potkii auton seiniä ja muutenkin liikkuessa huitoo kaikilla jaloilla joka suuntaan. Turvallisempaa noin.”
“Aaaa.. Hämy poni”, Niklas naurahti.
“Laitoimma niille nuo pilttuut valmiiksi. Miten muuten, piretäänkö me ne ihan vaan tarhasa vai olitko ajatellu kokeilla porukkaan laitumeen?”
“Nämä saa olla ihan vaan tarhassa. Katsotaan seuraavana kesänä jos laittaa laumaan laitumelle. Pari ekaa yötä voisi ottaa sisälle niin saa paremmin levätä, mutta sen jälkeen saa kyllä olla sään mukaan yötä päivää ulkonakin.”

Kävin tärkeimpiä asioita läpi Eetun kanssa sillä aikaa kun odotin että Niklas sai Hakran valmiiksi. Totesin vielä että kirjaisin kyllä samat asiat myös tallin vihkoon ylös kuten aikaisemminkin.
Jahka hevoset saisi vietyä ulos asti, niin ohjelmassa oli auton siivous sekä tavaroiden purku. Tehtävälistaa muodostaessa ajatukseni kuitenkin hiipivät jo toiveikkaana tupaan ja kahvikupin äärelle. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden, minkä takia halusin kuulla Niklaksen kertomaa paremmin mistä kaikestä olin mahdollisesti jäänyt paitsi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voi Niklas… 😀 Ei kun ensin pitäisi kommentoida jostain oleellisemmasta, mutta kun voi Niklas. Toinen ottaa niin vakavasti hevosjuttunsa. Kun Niklas on tuollainen touhaaja, siitä tulee hyvällä tavalla koiranpennut mieleen. Koiranpennut ei kuitenkaan pysty keskittymään noin kauaa uuden tiedon omaksumiseen kuin Niklas on nyt keskittynyt, ja Niklaksen tuntien tämä urotyö onkin vaatinut ihan hirveästi aikaa, vaivaa, omistautumista ja ennen kaikkea syvää kiinnostusta. Vitsit miten Niklaksen puolella onkin niin helppoa olla. :DD

Vaan oli se hyvä, että saatiin Marshallkin hevosineen kotiin. Etenkin Arlekinia mun tulee ikävä (vitsit miten kovasti voisin ottaa sellaisen hevosen oikeassa elämässä), mutta kyllä näistäkin kahdesta kiinnostavia tyyppejä tarinoihin tulee, kun tutustutaan! Luonnollisesti ensivaikutelman perusteella tykkään heti Barnumista enemmän, mutta olenkin ihan hirveän puolueellinen. Se nyt vain osuu sekä luonteeltaan että ulkonäöltään lähemmäs mun henkilökohtaisia mieltymyksiä ihannevirtuaalihevosesta. 😀 Saattaa kuitenkin olla, että suuri yleisö mieltyi Hakraan, koska onhan se nyt näyttävä. Mutta kyllä me ollaan Marshallia eniten odotettu.

Mä kirjoitin tähän eilen tosi pitkän kommentin, jota en postannutkaan, koska se alkoi sisältää liikaa tähän tekstiin liittymättömiä juttuja ja no suoraan sanottuna fanipostia. Luulen, että hion ajatustani siinä vähän kirkkaammaksi ja pistän sen sähköpostitse perään kun kerkiän. Se koskee sitä, miten hyviä kerronnan keinoja sulla on kirjoittajana käytössäsi. Meistä ihan jokaisella on tietenkin oma hieno uniikki tapa kirjoittaa, mutta en tiedä kuinka tarkasti näet itse, miten monipuolisesti käytät kieltä ihan tavan arkitarinoissa.

[MarshallOsallistuja]

Tuskallisen pitkästä ja raskaasta muutosta selvitty, niin ehkä tässä vihdoin ehtii taas näppäimistönki ääreen!

Ei tästä tuu hevon–
Vielä joitakin kuukausia sitten olin tuntenut pientä omantunnontuskaa siitä että olin jarrutellut Niklaksen etenemistä ratsastuksessa, mutta nyt kun seurasin hänen työskentelyä Hakran kanssa olin vain tyytyväinen siitä päätöksestä. Toisen pettymys olisi ollut tätäkin suurempi mitä pidemmällä hän olisi jo kilpaillut.
Kevytrakenteinen Hakra oli täysin erilainen verrattuna Arlekin kaltaiseen muhkuun, koska siinä missä iso punertava tamma oli antanut aina virheitä anteeksi niin valkea ori ei tuntunut antavan yhtään armoa kokemattomammalle ratsastajalleen.
Turhautuminen paistoi hetki hetkeltä vain selvemmin nuoremman miehen kasvoilla kun hän yritti saada edes yhden oikeasti onnistuneen kierroksen ravissa. Samalla hetkellä sokeakin olisi jo huomannut kuinka Niklas puri hampaitaan yhteen pidätellessään kirosanojen kirjavaa tulvaa mahassaan.

“Okei. Pysäytä”, huikkaisin kentän kentän keskeltä. Vaikka etenemisessä oli nyt paljon vaikeuksia, niin pysähdys oli entiseen verrattuna lähes esimerkillinen.
“…ei tästä tuu hevonvittuakaan..”
“Totuit työskentelemään yhden hevosen kanssa, siksi alku on vaikeaa. Etenkin kun ero hevosten välillä on näin merkittävä.”
“Arlekin mä sain sentään piettyä ravisa, ja vieläpä hyvin! Nyt mä räpiköin ku mikäki sorsa ja Hakra menee niinko täi tervasa ja siirtyy viimestään kulmasa käyntiin tai mihin könötykseen”, toinen parahti ja pyyhkäisi nopeasti kasvojaan.
“Käynnissä teillä meni todella hyvin.. Ja tuo pysähdys minkä teit. Olisit saanut sillä todella hyvät pisteet kouluradalta”, kommentoin ja samalla tuuppasin kyynerpäällä Hakran päätä kevyesti kun ori oli alkanut hapuilemaan liian innokkaasti taskuani, “Kuten kerroin niin Hakra on todella herkkä istunnalle eli jos ratsastaja alkaa jännittämään vartaloaan niin se alkaa jarruttamaan. Etenkin kun sinulla näyttää olevan vähän samaa vikaa kuin minulla, että et saa lonkkia auki vaan ne on lukossa. Se aiheuttaa ketjureaktion minkä takia et saa keskivartaloltakaan tukea. Paras apu siihen on säännöllinen itsensä venyttely.”
Niklas vain nyökytti päätään aavistuksen ja painoi leuan alas lähes rintaansa vasten, kädet tiukasti nyrkissä ohjien ympärillä.

Oli parempi jättää ratsastus siltä kerralta siihen. Siitä ei tie olisi ollut kuin alaspäin. Joten kävelimme loppuun lyhyesti aitojen ulkopuolella tallialueen lähistöllä ennen kuin menimme takaisin sisälle.
Niklas harjasi oria käytävällä samalla kun itse silmäilin avonaista kalenteria puhelimen näytöllä. Viimeiset pari viikkoa olivat olleet suhteellisen kiireisiä Kalla cupin, valmennuksien ja toisten kilpailujen takia eikä loppu kuukausi näyttänyt paljoa sen rauhallisemmalta.

“Pääsikkö sä Nikke vihroinki satulaan?” Jannan ääni kajahti päätallin suunnalta “Miten meni?”
“..no..ihan ku en ois ikinä ennen ees ollu satulasa..”
“Hä? Kuis se sillaan?” nainen kysyi, siirrellen katsettaan Niklaksen ja minun välillä.
“No..” nuorempi mies aloitti, irvistäen vähän ennen kuin siirsi katseensa minuun päin.
“Käynnissä sujui hyvin. Mutta Hakra eroaa niin paljon Arlekista että vaatii vähän totuttelua ja opettelua että löytyy oikeat asetukset. Niklas kuitenkin on ratsastanut aikalailla vain yhdellä hevosella ennen tätä, muutaman kerran jollain muulla, niin muutos on suuri.”
“Aaa, mut sellaastahan se tahtoo olla”, nainen naurahti ymmärtäväiseen sävyyn, “Tottuu ratsastaan jollaan tietyllä hevosella, niin sitten kun hyppää jonku iha toisenlaasen selkähän niin olo on kuin alottelijalla.”

Niklas näytti vähän enemmän omalta itseltään kun pieni hymy hiipi kasvoille hänen saatuaan jostain suunnasta vertaistukea tämänpäiväiseen ratsastukseen liittyen. Myönnettäköön että tällä hetkellä koin vähän samanlaisia tunteita Barnumin kanssa, kun meidän yhteistyö oli vielä kovasti hakusessa. Mutta Niklaksen tilanteen vertaaminen omaani tuskin olisi auttanut toisen oloa yhtään, koska asia oli kuitenkin vähän eri sävytteinen.
En nähnyt tarvetta loimittaa Hakraa tämän päivän liikutuksen jäliltä, joten kun ori oli valmis niin lähdimme palauttamaan hevosen tarhaan.
Seurasin Janna mukanani vähän etäämpänä kaksikon perässä, antaen Niklakselle hyvin tilaa taluttaa hevonen itse takaisin tarhaan.

“Nikke näyttää pärjäävän jo iha hyvin Hakran kaas, vaikka sonki iha erillaanen mitä Arlek oli.”
“Mmhm. Vähän se yhä jännittää vaikka taluttamistakin, mutta pärjää kyllä hyvin kisapaikoillakin. Onneksi. Koska en olisi selvinnyt ilman apukättä näistäkään kilpailuista.”
“Sulloon kyllä hyvä ku Nikke on auttamasa. Mulloon vaan yks hevonen, ja silti välistä tuntuu että on käret täynnä. Siks mä oon yrittäny löytää Paahtikselle hoitajan, vuokralaasen tai jonku. Töitä on välillä niin paljo että sellaane diili helpottas mun ja enne kaikkea Paahtoleivän arkea.”
“Mmhm, harmillisesti loppukuun kaikki kilpailut osuvat arkipäiville niin Niklaksen mukaan pääseminen on hyvin epävarmaa. Sen takia olen laittamassa hakuun kisahoitajaa meidän tiimiin”, vastasin ja pysähdyin seuraamaan jos Niklas tarvitsisi apua tarhan portin kanssa, “Mutta uskoisin että sinä löydät jonkun apukädeksi Paahtiksen kanssa. Se on kuitenkin ikäisekseen todella fiksu”, myönnettäköön että jos itsellä olisi vain yksi hevonen niin ehkä kyselisin jos saisimme jonkinlaisen molempia hyödyttävän sopimuksen aikaiseksi. Vaikkakin toisaalta, kyllähän päivässä tunteja olisi..

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voi Niklas. Voi m ontakohan kommenttia olen aloittanut kirjoittamalla voi Niklas? Mutta kun se on niin voi Niklas.

Senkin olen sanonut useasti, että lukijan on helppo hurrata Niklaksen puolella, koska Niklas on inhimillinen ja sympaattinen, ja todellakin kaikki voitonhetkensä ansainnut. Nyt kun Niklaksella ei mene hyvin, lukijaakin harmittaa hänen mukanaan. Toisaalta tiedostan myös tässä selkeästi sen, että kun päähenkilö pääsee tavoitteeseensa, hänen tarinansa on auttamatta ohitse. Jos Niklas etenisi lineaarisesti kohti täydellisyyttä joka hevosen kanssa, emme saisi enää kauaa lukea Niklaksen hevoselämästä, tai se alkaisi tuntua jatko-osalta. Kaikenlainen edistys takapakkeineen ja suunnitelmineen on se, mikä tekee tarinan pääjuonen, ja Niklaksen tarinan pääjuoni on hyvin selkeä. Tykkään aina myös siitä, että isojen suunnitelmien toteuttamisessa (kuten Niklaksen ratsastuksen kehittämisessä) kestää mooooooonta tarinaa. Se, että nämä pitkät juonet limittyvät toisiinsa, tekee tarinasta suunnitellun oloisen ja sellaisen, että lukija voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Pohjustus on kunnossa ja tarpeeksi pitkä.

Mutta hei. Niklas ei ole ainoa, joka kasvaa ja kehittyy. Marshall puhuu yhä Niklaksen puolesta (koska Niklas oikein pyytää sitä!) mutta tarina tarinalta Marshall uskaltaa antaa Niklakselle enemmän tilaa hevosten kanssa sitä mukaa kun hän osoittaa pystyvänsä. Nyt tuntuu siltä, että Marshall luottaa Niklaksen taitoihin realistisesti, ja se realistinen määrä taitaa olla enemmän, kuin mitä Niklas niihin itse luottaa.

[MarshallOsallistuja]

Perusteiden kertausta ja kaluston tarkastamista
Sunnuntai 19.9.

Nojasin kentän aitaa vasten toinen jalka nostettuna alimmalle lankulle, ja seurasin tiiviisti Niklaksen ratsastusta kentällä. Nuoremman ensimmäiset ratsastukset Hakran kanssa eivät olleet menneet kovinkaan hyvin, minkä jälkeen hänen itsevarmuus omiin taitoihin oli sukeltanut kuin telkkä saaliin perään. Onneksi Niklas oli kuitenkin pari kertaa halunnut kavuta Barnumin selkään loppukäyntien ajaksi, niin olin uskaltanut toteuttaa vuosipäiväksi suunnitellun retken Yyteriin. Se retki oli ollut enemmän kuin onnistunut, moneltakin osin, mutta myös siltä osin että Niklas oli itse halunnut yrittää uudestaan Hakran kanssa.
Sen johdosta ratsukko olikin nyt toista päivää peräkkäin ilman satulaa kentällä, ja teki juuri sitä mitä Niklas itse halusi sillä hetkellä tehdä. Ja ainoa asia mitä minä sain tehdä, oli huikata tarvittavilla hetkillä vinkkejä kentän laidalta istuntaan liittyen. Mutta ei kuitenkaan liian pilkkua viilaten, vain kun oikeasti näin sen tarpeelliseksi.

Hytisin vähän kun kylmä tuulenpuuska pyyhki avoimen tallipihan läpi, hapuilin hetken niskaani ja kiskoin takin hupun pääni suojaksi. Tälläisenä hetkenä kaipasin rastojani jotka olisi voinut vain päästää alas korvien suojaksi.

“Nyt, huomaatko? Lähdit taas jännittymään lonkasta minkä takia aloit puristamaan polvillakin.”

Niklas vain nyökytti päätään keskittyneen näköisenä, jääden käyntiin ja pyöritteli jalkojaan jotta saisi karsittua jännityksen raajoistaan. Olin itse syventynyt seuraamaan toisen menoa sen verran tiiviisti, että hätkähdin hieman kun tajusin Jannan ja Sonjan ilmestyneen viereeni aidalla.

“Miten Nikellä ja Hakralla on ny menny?” Janna tiedusteli kevyesti hymyillen..
“Hiljaa hyvää tulee. Niklas saa nyt hakea omaan tahtiin rentoutta ilman satulaa käyntiin ja raviin, oppii samalla tunnistamaan vähän paremmin että milloin pitää lähteä korjaamaan omaa istuntaa ja mihin suuntaan.
“Pitäis melkein itekki ratsastaa taas ainakin ilman jalustimia. Vaikka ilman satulaaki meno vois olla ihan hyvää treeniä”, Sonja totesi päätään vähän nyökytellen.
“Son kyllä hyvää reeniä”, Janna myönteli mukana, “Mutta, Marsh, niistä ens kuun jousiammuntakisoosta. Mä kyssyin Sonjaltaki että jos sois kiinnostunnu lähteen kans sinne..”
“..Mä vielä vähän harkitsen, mutta mietittiin jo että noin pitkälle matkalle joku kimppakyyti vois olla hyvä”, Sonja jatkoi sujuvasti Jannan perään.
“Jep. Kun eikö sulla olluukki joku tuttu jolta vois saara lainahan isomman auton?”
Nyökyttelin päätäni “Se on ehkä järkevin, ja edullisinki, ratkaisu. Isomman auton varmasti saan lainaan jos on tarve, mutta tuon minun auton pitäisi riittää ihan hyvin kun saamme kuitenkin majoittua yöt Aihkian tiloissa..”
“Saako sen perään laitettua trailerin että kaikki hevoset mahtuu kyytiin?”
“…Mmm.. Saa? Mutta ei me tarvita traileria lisäksi, kun autoon mahtuu kolme hevosta.”
“Ai mahtuu? Mä oon tottunnu tollasten autojen kaa että sinne mahtuu justiisa kaks hevosta, mutta tavaroolle on sitte reilummasti tilaa. Tai että niisson livinki.”
“Eikö Niklas ja Barnum lähde mukaan?”
“Tuossa ei sinänsä ole yhtä paljon tilaa tavaroille mitä kahden hevosen autoissa yleensä on, mutta hyvin sinne saa kolmen hevosen varusteet sijoitettua. Etenkin kun osan laittaa parvelle”, suoristauduin ylös kentän aitaa nojaamasta, “tai no, tuossahan se auto on niin käydään katsomassa… Niklaksella on jotain työ puolesta niin se jää Barnumin kanssa kotiin.”

Huikkasin nopeasti Niklakselle että käyn autolla Jannan ja Sonjan kanssa, ennen kuin lähdin harppomaan maneesin luona olevalle parkkipaikalle missä muutama muukin säilytti hevoskuljetus kalustoaan. Mitä sitä kuvailemaan että minkälainen varustus autossa olisi kun näin helpolla pystyi vain avata luukut ja näyttää että tälläinen, jos tarvitaan enemmän tilaa niin kysyn isompaa kuorma-autoa lainaa. Duová kuitenkin harvemmin tarvitsi isompaa autoaan joten varmasti lainaaminen onnistuisi lyhyemmälläkin varoajalla, etenkin kun kesän kilpailut olivat nyt tuntilaistenkin puolesta kilpailtu.
Yhden auton läpikatsastamiseen ei montaa hetkeä uponnut kun laskin perän lastaussillan jotta hevosten puolen pääsi kurkkaamaan läpi. Yksi syy juuri tämän auton varastamiseen kotoa oli ollut puhtaasti se että hevoset lastattiin sivuttain, koska se oli helpompaa myös yksin verrattuna tavan traileriin missä piti laittaa puomi takaa kiinni ja kytkeä naru edestä. Jonku Arlekin kanssa narun heittäminen selälle ja koppiin lähettäminen ei ollut ongelma, mutta en mieluusti tehnyt samaa tämän kaksikon kanssa jos oltiin vieraalla tontilla.

“Tällähän niinkin pitkä matka taittuu varmasti tosi mukavasti”, Sonja totesi laskeutuessaan alas auton livingistä, “Saako muuten tän kyytiin ottaa koiran? Kun ottaisin mieluiten Axan mukaan.”
“Totta kai.”
“Hienoa.. Mulla on muuten kortti että voin ajaan näinkin isoa ajoneuvoa, mutta en ole tällaista isompaa hevosautoa koskaan ajanut. Mutta jos uskallat päästää rattiin niin ainakin matka-ajoa voin kyllä ajaa”, nainen selitti vähän hiuksiaan samalla sukien.
“Varakuljettaja on kyllä hyvä niin pitkälle matkalle. Jos tosiaan päätät lähteä mukaan ja haluat ottaa vähän ennalta tuntumaa tuon ajamiseen ilman että hevoset on myös kyydissä, niin voidaan joku päivä ajaa joku pieni kierros.”

[Sonja T.Valvoja]

Haa, miten tämä on jäänyt kommentoimatta! Varsinkin kun sait Sonjan mukaan jotenkin niin omana itsenään. Siis Sonja jos joku tarttuu takuuvarmasti mahdollisuuteen kokeilla uutta autoa etukäteen, ennen kuin siellä on hevoset kyydissä. Tämä on muutenkin hyvä teksti siinä mielessä että vaikkei tässä kauheasti tapahdu mitään (ei se mitään, minusta tuntuu että minun teksteissä ei ikinä tapahdu mitään, paitsi spin-offeissa), niin kuitenkin saatetaan asioita paikoilleen vähän niinkuin meitä muita kirjoittajia varten. Helpompi lähteä miettimään tuota jousiammunta-kisaakin, kun nyt tietää että porukkaa on lähdössä ja iso auto on käytössä ja Niklas ei ole lähdössä ja ja ja…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä kävin ekaa kertaa tuolla kutsusivulla ja vau. Vau että meidän tarinasta lähtee sinne hieno edustus! Ja vitsit kun oli ihana aihe. Pikkasen harmittaa, että olen ollut niin hitaalla virtuaalimaailmassa, ettei minun hahmoani ole mukana. Mutta pääasia, että muita pääsee!

Tästä jousiammunnasta on tullut ihana juttu. Aluksi tykkäsin ihan vaihtelusta, kun siitä pääsee niin harvoin lukemaan. Nyt tykkään siitä, miten paljon hahmot ovat saaneet tehdä yhdessä sen kautta. Ihan vaikka heppa-autosta puhuisivat ja katsoisivat! Mitä enemmän he ovat tekemisissä, sitä paremminhan he tutustuvat, eikä kenelläkään mielikuvitushahmolla voi olla ainakaan liikaa kontakteja. 😀 Sitä paitsi olette iskeneet niin paljon tarinaa porukalla, että näyttää siltä kuin teillä olisi hauskaa, ja se on kirjoittamisen tärkein asia. 😀

TähänKIN voisin kommentoida myös että voi Niklas, mutta enpä kommentoi muhaha. Silti sen tuima keskittyminen on musta hellyyttävää. Samoin mun Marshallia kohtaan niin ankara sydän ihan sulaa, kun Marshall on niin viisas että osaa pitää nokkansa kiinni pikkuasioista ja keskittyä olennaiseen. Pilkunviilausta Niklas nyt vähiten kaipaisi. Osaisipa itsekin sparrata muita niin kuin Marshall tässä.

[MarshallOsallistuja]

Ramppikuumetta
24.9. Storywoods Dressage Center: Kenttäkilpailut, maastokoe

Nyt liikuttiin jo naurettavan ja nolon rajamailla, koska eihän tämä voinut olla todellista.
Harpoin pellolla Vladin perässä kuin vastasyntynyt varsa, kun jalkani tuntuivat lähinnä turtuneilta pölkyiltä jotka eivät suostuneet toimimaan aivan tahtoni mukaan.
Tokihan minua oli jännittänyt osallistumis hetkellä, mutta siitä huolimatta en ollut osannut odottaa että se tarttuisi näin tiukasti jokaiseen raajaan ja yrittäisi kiskoa mukanaan kun kisapäivät koittaisi.
Vilkaisin radan kiertämiseen mukaan lähtenyttä Jannaa, joka oli selvästi keskittynyt suunnittelemaan lähestymistä oman radan esteelle kierrellessään pellon reunalla olevan tukkiesteen ympärillä. Dmitriy taas näytti enemmän siltä kuin pohtisi että ostaisiko hän seuraavaksi kupin teetä vai jotain syötävää, koska hän oli tämän päivän suorituksensa tehnyt jo, ja huomisen lähtöä hän miettii vasta aamulla.
Hieroin kasvoja käsiini, ja vedin syvään henkeä. Olisipa tämä jo ohi.

Barnum tuntui melkein käsikranaatilta mistä oli irroitettu sokka, ja yritin parhaani mukaan pitää kahvaa paikoillaan jotta se ei räjähtäisi käsiin. Purin hampaitani yhteen niin että paine tuntui leukaperissä asti. Sydän hakkasi tasaisesti mutta nopeammalla rytmillä, minkä takia tuntui siltä kuin veri pakenisi vaivihkaa sormistani enkä ollut varma pidinkö enää edes ohjista kiinni.
En tiennyt missä vaiheessa, tai miten, olin onnistunut siirtymään jo nyt kevyesti hionneen mustan orin kanssa lähtökarsinaan. Barnum liikehti levottomasti puolelta toiselle, enkä osannut pukea sanoiksi sitä mitä tunsin juuri sillä hetkellä. Pystyin kuulemaan oman sydämen sykkeen sekä tuntemaan veren virtauksen lähes kihelmöintiä aiheuttaen, kun odotin sivussa olevan lähettäjän lupaa.
Joku solu jossain taisteli tilannetta vastaan ja käski minua keskeyttämään suorituksen jo ennen kuin alottaisinkaan, ja ohikiitävän hetken harkitsin kuuntelevan sitä. Mutta kun lähtölupa tuli, oli kuin kaikki se pyyhkiytyi pois sillä sekunnilla kun Barnum otti ensimmäisen laukka-askeleen kohti maastorataa.
Yksi askel lisää. Muistutin itseäni pitämään vauhdin tasaisena, minkä takia tein pari pientä pidätettä. Uusi askel. Muistuttelin itseäni ajasta, minkä aikarajan sisälle minun pitäisi tähdätä jotta emme olisi maalissa liian aikaisin tai liian myöhässäkään. Este lähestyy. Muista paikka, pidä laukka aktiivisena…
Ilmalento alle metrin korkuisen tukkiesteen yli tuntui kestävän ikuisuuden, ja tiedostin pidättäväni hengitystä koko hypyn ajan. Kun Barnumin kaviot koskettivat taas alla avautuvaa peltoa, uskalsin taas hengittää ja seurasin mielessä piirtämääni reittiä kohti seuraavaa estettä.

Kuva vähän isompana

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Marshall-reppana mä aina vain sanon! Tauon jälkeen eka kerta on onneksi se kaikkein kauhein, niin että siitä se alkaa helpottaa. Ei se ole rohkea, joka ei koskaan pelkää: se on rohkea, joka toimii silloinkin, kun pelkää.

Marshallin kertojanääni on minusta tarina tarinalta vivahteikkaampi. Marshallhan on hahmona vähäsen sellainen öö takakireä, mutta vaikka onkin, hänen päässään voi tapahtua vaikka mitä. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että Marshallin kerronta on muuttumassa harppauksin parempaan suuntaan. Tuntuu että nyt on käsillä taas sellainen kehityshyppy, joita olet suorittanut aiemminkin rysäyksellä.

Kuva on tietenkin tyylikäs. Tällä kertaa mulla puuttuu termi kuvata sitä, mistä tykkään eniten, mutta se on aaltoileva linja Barnumin päästä takakavioihin. Se on mun silmää miellyttävässä kontrastissa vauhtia vasten, kun se on rauhallisesti aaltoileva.

[AamuOsallistuja]

Olipas kivaa luettavaa. Alan hiljalleen saada kiinni siitä, millainen tyyppi Marshall tosissaan on. Yletön hermoilu luo samaistumispintaa. Eetun sanojenkin mukaisesti olen itse saanut Marshallista hieman kierän kuvan. (Hahmokuvauksessakin Marshallia esimerkiksi kuvataan vähäpuheiseksi ja alkuun ”kankeaksi”) Hän on nähnyt maailmaa eri mittakaavassa kuin tavan Otsonmäkeläinen, on ulkoisesti hyvin itsevarman oloinen, mutta sisäisesti hermot ovat koetuksella.

Marshallin mielenmaisemasta lukisin mieluusti lisää. Se tapa, miten hahmo käsittää maailmaa, mitä ajatuksia päässä liikkuu jne. ainakin itselle maalaa tosi hyvin kuvaa siitä, millainen hahmo on kyseessä. Mitä enemmän hahmon pään sisälle myös pääsee, sitä syvällisemmin on hahmoa mahdollista ymmärtää.

Kuva on yksinkertaisen kaunis, selkeät linjat, valotus, varjot ja väritys prikulleen täydellistä. Yksityiskohtiin on kiinnitetty selkeästi huomiota. Pidän erityisesti siitä, miten este on piirretty ja hahmoteltu. Estelaatikon kukat on osattu piirtää laskeutumaan todella luontevasti. Ehkä jotain, mitä kuva voisi kaivata olisi enemmän eloisuutta ja ilmettä. Toisaalta niiden poissaolo voi olla tarkoituksellista, sillä se maalaa kuvasta tietynlaisen: Marshallin jännitys huokuu kuvasta, samoin Barnumin varmuus. Kaiken kaikkiaan tykkään!

[MarshallOsallistuja]

Tauko ajatuksille
11.10, Marshallin jälkipuintia Jannan yllätysvierailulta

Olin aina ollut tyytyväinen siihen kykyyni, että osasin lähestulkoon aina järjestellä ajatukseni siten jotta sain päivän tehtävälistan käytyä läpi kuten pitikin, ja vasta sen jälkeen uppoutuisin taka-alalle puskemieni asioiden ääreen. Mutta nyt oli se harva kerta, kun olin joutunut myöntämää tappioni ja muuttamaan suunnitelmani hevosten liikutuksen suhteen.
Puomiavusteinen sileällä treenaaminen oli lopulta vaihtunut vähän rennompaan maastoretkeen. Ei sillä, kun leveämmältä metsätieltä koukkasi kinttupolkujen ja umpimetsän puolelle niin se toimisi ihan hyvin pienenä jalkojennosto harjoitteluna.
Vai että oli Janna raskaana, tuumasin mielessäni samalla kun pyyhkäisin kutiavaa poskipäätäni. Myönsin että se ei ollut käynyt edes mielessäni sillä hetkellä, tai muullakaan hetkellä, kun nainen oli eilen istunut meidän keittiössä ja pyytänyt minua lupaamaan etten mainitsisi sanallakaan mitään edes Niklakselle.
Päälimmäisenä tunteena puhtaan yllättyneisyyden lisäksi olin iloinen toisen puolesta, koska kaikesta lapsen mukana tulevasta vastuusta huolimatta lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…

Kurtistin kulmiani ja pysäytin Barnumin nopeasti. Ori luimaisi korviaan äkilliselle pidätteelle, mutta jäi seisomaan aloilleen metsätiellä. Olin aika varma että olin kuullut mopon terävän ärjynnän jostain etäämpää, mutta nyt kun yritin höristää omia korviani ja kuunnella niin en kuullut mitään variksen raakkumista kummempaa. Kuuntelin vielä pienen hetken, ennen kuin lopulta pyysin Barnumin taas liikkeelle ja palasin ajatuksieni syövereihin.

En oikeastaan epäillyt yhtään etteikö Jannasta tulisi hyvä äiti, koska vaikka hänellä itsellään oli selvästi epäilyksiä asiasta niin tietyllä tapaa se saattoi olla yksi hyvistä asioista. Jos epäilyttää onnistuisiko jossain, etenkin näin tärkeässä asiassa, siihen varmasti näkee enemmän vaivaa ja aikaa valmistautua. Ja vaikka Rasmus on minulle itselleni vielä aika viera henkilö josta en paljoa tiedä mutta ainakin Jannan kertoman perusteella hän oli heti valmiina tukemassa, joten naiselta löytyi myös kumppanin tuki mikä taisi hänen tilanteessa oli tavallistakin tärkeämpää sen perusteella mitä Janna oli kertonut lapsuudestaan.

Käytin hyväkseni hengähtää ajatuksistani kun käänsin Barnumin seuraamaan yhtä reitiltä erkanevaa juuri ja juuri metsänpohjasta erottuvaa kinttupolkua. Orin kävely muuttui nopeasti vähän rauhallisemman tahtiseksi, kun se silmäili uutta reittiä terävempänä ja keskittyi nostelemaan jalkojaan juurien, kuoppien ja kivien yli.

Kyllähän minulla oli ollut pidemmän aikaa aavistus että naisen taustalta löytyi jotain isompaa sekä arkaluontoisempaa, johon olin vähän saanut varmistusta alkutalvella kun olimme kutsuneet Jannan ensimmäistä kertaa kylään. Mutta en ollut osannut arvata että naisen taustalta olisi löytynyt näinkin suuria ja vaikeita asioita. Lapsuuden tapahtumat, sijaisperhe, tapahtumat isän kanssa, yllätysraskaus… Tuntui vähättelyltä sanoa että olin otettu siitä että Janna oli kertonut sen kaiken minulle.
Pitäisi kyllä yrittää keskustella Jannan kanssa uudestaan näistä asioista. Onneksi hän oli kuitenkin saanut Rasmukselta jotain yhteystietoja ammattiavun piiriin koska se on varmasti apu jota hän tarvitsi tässä tilanteessa, minusta kun ei varmasti ole apua kuin häviävän vähän itselleni näin vieraiden asioiden äärellä. Mutta ainakin yrittäisin.
Kuinkahan hulluna ajatuksena Janna pitäisi jos ehdottaisin häntä keskustelemaan oman äitini kanssa? Häneltä nyt voisi saada ainakin äitiyteen liittyvää apua huomattavasti paremmin mitä minulta, ja äitini oli muutenkin ollut aina vähän kaikkien varaäiti.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin tosi ihana vastine Jannan tekstiin! Ja osuin näemmä oikeaan siinä että Marsh tosiaan osaa arvostaa Jannan luottamusta, kun on osannut jo etukäteen arvella ettei Jannan tausta ole sieltä helpoimmasta päästä.

[NellyValvoja]

Ihanaa, että Marshall miettii Jannan auttamista! Tosi hyvin vastasit Jannan palloon. Ehdotukseni on vahva kyllä: äiti kehiin! Ainakin soittoa äidille, koska äiti kyllä osaa auttaa vaikka Marsh onkin jo iso 😀 .

[AamuOsallistuja]

Oi, Marshall on siis hyvä kompartmentalisoimaan mieltään! Marshall vaikuttaa siltä, ettei Jannan rankoista asioistakin avautuminen vaikuttanut häneen itseensä negatiivisesesti. Hänellä on siis sillä tavalla henkistä jaksamista ja kykyä kontrolloida ajatuksiaan, etteivät toisten huolet kaada omaa elämää. Se on hyvä piirre se.

Mielenkiintoinen ajatus tuo Marshallin mielessään pyörittelemä ehdotus. Se, että Janna tapaisi äitinsä, voisi tosissaan olla mielenkiintoista luettavaakin. Kenties Janna ottaa tästä kopin!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sinun joukkueessasi olisi varmaan kivaa pelata lentopalloa. Tekeepä kaveri kuinka vaikean passin tahansa, kyllähän sinä sen silti isket verkon ylitse kenttään. Vaikeilla pohjatarinoilla, jotka käsittelevät vaikeita aiheita, saa tosi helposti aivonsa solmuun, mutta sellainen yrittäminen ja heittäytyminen kasvattaa kirjoittajana.

Tulkitsin tästä tarinasta samat jutut kuin muutkin, mutta mulla on ruma tapa zoomata joskus yksityiskohtiin ja ylitulkita niitä. Tässä on se, jota mietin yhtä kauan kuin Marshallin hyvää sydäntä:

— — lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…

Joo, oma! Onhan me nyt toki nähty Marshall vuorovaikuttamassa Suuren Valmentajan eli Ruska Svartin kanssa ja todettu, että hän pitää lapsista ja lapsetkin varmasti hänestä. Nyt mietin Marshallia kuitenkin ekaa kertaa iskänä. Musta on jotenkin häiritsevää, että hän itse asiassa sopisi iskän rooliin, jahka kiireiltään ennättää siihen vaiheeseen. Olen nimittäin vieläkin taipuvainen ajattelemaan Marshallia aika röllinä, vaikka minäkertoja on välittänytkin jo tehokkaasti lukijalle, millainen Marshallin sielu on asiallisen ulkokuoren alla.

Toinen asia johon zoomasin, oli Marshallin ajatus vetää äitinsä esiin. Tätä tulkintaa nyt värittää mun oma suhtautuminen mun äitiin, joten saattaa mennä metsään tai saatan ylitulkita, varokaa. Eli mulle ainakin äiti on tosi tärkeä. Mun äiti on supermies, joka osaa ratkaista ihan kaikki ongelmat, ja joka tietää aina kaiken. Se tarkoittaa, että äidillä on vastaus myös muidenkin ongelmiin. Aina en kuitenkaan kysy, en ihan joka hepun takia. En pelkää, että äiti kuluu auttamisesta, vaan ennemminkin että sen taikavoima laimenee jos se väsyy. Jotenkin oudosti tavallaan säästän äitiä vain tärkeille. Luen tätä samaa muidenkin äiteihin, jos äidin kanssa ollaan väleissä (ja vaikkei jokainen ihminen varmaan koe äitiään sellaisena kuin minä omani). Sen takia pidän tosi isona välittämisenä sitä, että Marshall olisi valmis vaikka äitiään lainaamaan.

[NiklasOsallistuja]

Se kerta kun yritin olla hyödyllinen 1/7
Koska tähän kytkeytyy muutama muukin teksi niin näin parhaaksi laittaa linkit järjestyksessä seuraaviin.
2.osa

Mun oli jotenki vaikea uskoa että kämmenet pysty hikoilla näinki kylmällä säällä. Tai no, viileällä. Tai kolealla. No joka tapauksessa, hengitys huurus. Olispa kesä.
Pysähdyin tarhan eteen, ja jäin tuijottamaan portin takana seisovaa mustaa hevosta. Vaikka Barnum oli aika paljonkin matalampi mitä Arlekin, niin silti tunsin itseni niin paljon pienemmäksi tämän yhä korviaan luimivan eläimen edessä. Etenkin kun se kohensi ryhtiään ja suoristi kaulansa, jolloin se näytti kasvavan korkeutta jaloista lähtien.
Vilkuilin olkani ylitse varmistaakseni että tarhoilla ei ollu ketään muita itseni ja hevosten lisäksi, ennen kuin käännyin takaisin tarhan portin takana odottavaa oria kohti joka painoi korviaan vähän niskaansa kohti.

“Terve jätkä”, ääni ei tuntunut millään lähtevän kurkusta, “Mennäänkö kävelemään?” viileästä säästä huolimatta tunsin kuinka poskiani kuumotti kun yritin hapuillen tavata venäjänkielisiä sanoja hevoselle. Luojan kiitos kukaan ei ollu kuulemassa.

Barnumin korvat nytkähtelivät enemmän pystyyn päin merkiksi että se ainakin kuunteli, ehkä jopa etäisesti ymmärsikin, mitä sille yritin sepittää.
Puikkelehdin portin raosta aitaukseen, mutisten vieraankielisen kiitoksen orille kun se suvaitsi itsenäisesti laskea päätään jotta ylsin näpertelemään riimunnarun päässä olevan ketjun oikeita reittejä pitkin sen turvan yli, samalla tavalla miten Marsh oli näyttänyt jo varmaan useammin kuin olisi oikeasti edes jaksanut.
Painoin kypärää paremmin päähäni, ennen kuin lähdin johdattamaan Barnumia perässäni kohti suulia, silmäillen ohikulkiessa kentän ja maneesin suuntaan. Aitojen sisällä liikkui jo pari ratsukkoa, eikä tullut yllätyksenä että valoista päätellen maneesissakin oli ratsastajia. Tähän aikaanhan tavallisestikin tallilla oli vilkkainta kun porukka oli päässyt töistä ja muista.
Kiinnittäessäni hevosta suulissa olevien narujen väliin, toivoin että ainakin joku ehtisi poistua maneesista tai kentältä että viitsisin mennä jompaan kumpaan tientukoksi taluttamaan. Yritin jopa viivytellä Barnumin harjaamisessa, mutta loimitetussa hevosessa ei ollut kauhean paljoa töitä. Häntäki oli niin lyhyt että se ei edes vahingossa olisi päässyt pyyhkäisemään roskia tai muutakaan edes latvoihin.
Miksi orin häntä edes oli näin lyhyt? Olin ihmetellyt sitä jo ties kuinka pitkään mutta en ollut saanut aikaiseksi kysyä asiasta. Olihan mä nähny varsoja täällä, ja niillä nyt häntä tietenki oli näinki lyhyt kroppaan nähden mutta se oli kyllä eri asia.
Vitkuttelusta huolimatta, mulla oli lopulta hevonen valmiina kävelyyn. Suojat jalassa, varmuuden vuoksi, ja suitset päässä. Mutta sen sijaan että kentältä tai maneesista olisi tullut joku pois, niin kumpaanki oli mennyt yhdet ratsukot lisää. Niitä vähän uudempia naamoja, joitten nimiäkään en ees tienny. Pitäis kai yrittää törmätä ja tutustua, mutta työt tahto haitata tätä harrastamista enemmän kuin olin ajatellu.. Tai halusin.
Vilkaisin oria, punniten tilannetta hetken. Pakkohan mun ei ollu lähteä mihinkään, mutta tiesin että Marsh arvostais sitä että huomenna odottamassa olisi ihan tyytyväinen hevonen kun ei ollut joutunut pitämään täysin toimeetonta päivää. Ja oishan se mulleki ihan hyvä harjotusta käsitellä tämmöstäki hevosta enemmän, jos oikeasti lähtisin panostaan hevosiin enemmänki.
Painoin kypärän takaisin päähän ja napsautin leukahihnan kiinni minkä jälkeen vedin ratsastushanskat käsiini, ennen kuin irroitin hevosen naruista ja heitin päässä olleen riimun harjapakin päälle odottamaan.
Kerta Marsh ei ollu kieltäny maastossa kävelemistä, näin parempana vaihtoehtona kierrellä tallin lähiympäristössä kulkevia paria reittiä kuin että änkisin kentälle tai maneesiin.

Myönsin, että alkumatkasta mua oli vähän jännittäny, ja jollaki tapaa tuntunu siltä kuin oisin tehny jotain rikollista lähtiessäni viemään Barnumia metsätielle päin. Mutta jossain vaiheessa uskaltauduin jo vähän rentoutumaan, sekä jopa muistella ääneen osaa oppimaani venäjänkielistä sanastoa. Barnum oli nimittäin erinomainen kuuntelija, koska se selvästi kuunteli kun höpisin sille mutta ei tuominnut sitä kuinka teurastin Marshin äidinkieltä äärimmäisen taitavasti.
Olimme ehtineet lähteä jo lenkillä melkein takaisin tallille päin, kun Barnum oli pysähtynyt kuin seinään. Orin pää oli niin korkealla kuin sen rakenne vain salli sen tuijottaessa samalla tiukasti eteenpäin kahteen suuntaan haarautuvalla tiellä.

“Mitä sä oikein näät sielä?” kysyin ja yritin tihrustaa hämärään metsään. Ehkä sielä oli vaan sujahtanu jänis tien yli. Tai ehkä jopa verenhimoinen… kettu!

Hetken tuijottelun jälkeen vedin kevyesti ohjista saadakseni orin taas liikkeelle, mutta sen sijaan musta hevonen painoi kaula kaarella päätään alemmas ja puhalsi ilmaa sieraimistaan koristen ennen kuin otti puolelta toiselle heilahtavia askeleita taaksepäin.
Ojensin kättäni vähän suoremmaksi sivulle jotta sain enemmän tilaa itseni ja Barnumin huitovien askeleiden välille, tuntien kuinka mun sydän alkoi hakkaamaan rinnassa ja työskenteli tietään kurkkua kohti.
Nieleskelin vähän, ja yritin tihrustaa oikealle kääntyvälle tielle ja puiden väleihin minne Barnum pälyili myös. Ensin luulin että puiden välissä seisoi joku hiton sienestäjä tuppisuuna säikyttelemässä, mutta kun kohde lähti liikkeelle niin se olikin paljon suurempi.
Metsänpohjalla lojuneet risut ja oksat paukkuivat kun hirvi lähti liikkeelle pellon suuntaan. Sen enempää en ehtinyt edes keskittyä sen menemiseen, kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula. Ulahdin tahattomasti, silmissä välähti ja tuntui kun nenä olisi uponnut kalloon saakka. Horjahdin taaksepäin minkä jälkeen olin varma että olin saanut koko kaakin syliini kun se oli pyörähtänyt ympäri lähteäkseen takaisin kotiin päin. Ehdein tuskin haukkoa henkeäni sen jäliltä kun mätkähdin selälleni tielle, kun oikea käteni pyörähti jonka jälkeen hartiassa tuntui siltä että joku yritti repiä koko käsivarteni irti.
Jos joku ei ollut kuullut ensimmäistä ulahdustani niin uusi rääkäisy varmaan kuului tallipihassa asti.
Kavioiden jytinä loittoni nopeasti, minkä jälkeen laskeutunut hiljaisuus antoi liian tehokkaasti tilaa pääni sisällä tapahtuvalle kaaokselle.
Marshall listii mut, se niin tappaa mut tästä hyvästä. Löytääkö Barnum tallille? Entä jos se löytääki päätielle? Entä jos se on tallonu ohjien päälle tai jos se on menny mehtän kautta ja seivästäny ittenstä johonki hiton oksaan tai astunu johonki kuoppana ja katkassu jalkansa? Ei saatana..
En varsinaisesti edes yrittänyt pidätellä itkua, kun kyyneleet alkoivat polttamaan silmiäni. Maistoin samaan aikaan makean mutta kitkerän metallin maun suussani, enkä ollut varma kuinka kauan olin makoillut liikkumatta tien reunassa.
Pari minuuttia tai parikymmentä minuuttia?
Naamaa jomotti ja särki lähes pulssinomaisesti, kuin joku lätkisi tasaiseen tahtiin tulikuumalla levyllä päin näkö.
Lopulta sain komennon aivoista eteenpäin ja liikuttelin varovasti raajojani niin sain todeta että ainakaan jalkoja ei sattunut mitenkään sen kummemmin. Myös vasen käsi tuntui ok:lta. Mutta kun yritin liikuttaa oikeaa kättäni, en edes yrittänyt pidätellä itkua tai purra kieltäni etten ulisisi. Tuntui kuin koko käsi olisi tulessa.

[Sonja T.Valvoja]

Kylläpä nyt kaikki draama osuu taas samaan kohtaan kun Niklaskin teloo itseään. Ei minulla muuta sanottavaa ole kuin että huh ja toivottavasti ei käynyt pahasti, mutta taisi käydä kuitenkin. Voi Niklas-parkaa!

[NoaYlläpitäjä]

Joko Niklas kokee olevansa sillä tavalla aloittelija, että tarvitsee sekä kypärän että hanskat taluttaessa, tai hän onkin oikeasti tarpeeksi fiksu ja jopa ammattitaitoinen niitä käyttääkseen. Siitä hänelle pisteet! Olin positiivisen yllättynyt tähän yksityiskohtaan johon sitten tietysti oli pakko heti tarttua 😀

Vitsi, miten noi hirvet aina onnistuukin oleen siellä missä niitä vähiten kaivataan! Barnumin käyttäytyminen oli tosi aidontuntuisesti kuvailtu, näin ihan sieluni silmin koko tilanteen ja hevosen kehonkielen.
Mutta voi Niklas! </3 Toinen yrittää vaan tehdä hyvää ja parhaansa ja sitten koko homma menee kumminkin ihan pipariksi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Verenhimoinen kettu… :DDD

Mutta nyt taisi mäiskähtää kunnolla. Tosi kauheaa. En osaa sanoa, alkaako Niklas nyt pelätä ratsastamista. Mä alkaisin: moni rohkeampi ehkä ei. Tosi rasittavaa, kun lukija on kuitenkin aina Niklaksen ja hänen hevosuransa puolella! Toisaalta ilman takapakkeja suoraviivainen kehitys ja edistyminenhän on pitkän päälle tylsää…

Nyt joku sieltä tallilta apuun äkkiä. Pakkohan sen hevosen on lopulta talliin juosta, eikä sitä ihan joka päivä päästetä lenkkeilemään ilman ratsastajaa, niin että luulisi sen herättävän tarpeeksi huomiota. Marshallille varmaan soitetaan ekana… …ja olenpa varma, että on Niklas mitä mieltä tahansa paniikinomaisissa ajatuksissaan, niin Marshallille on kovin pala se, että Niklasta sattuu hänen hevosensa kanssa. Ennakko-oletukseni on, että Marshall vetää ylisuojelevaa vaihdetta silmään, kun kuulee tästä. Ai jai. Ja Niklas kun just on saanut liikehtiä omin päin maastossa ja kaikkea.

[AamuOsallistuja]

Ensinnäkin propsit Niklakselle, kun jaksaa ja uskaltautuu opettelemaan venäjää! Itse lukiossa satuin ottamaan muutaman venäjän kurssin ja pakko sanoa ettei oma kieli kyllä taipunut siihen. :DD Natiivien suusta venäjä kuulostaa niin kauniilta, mutta oma möngerrys saa vähintäänkin niskakarvat nousemaan pystyyn. Onneksi hevoset ei tuomitse, ihan täydellisiä kuuntelijoita.

Kommenttia tulikin jo siitä, miten aidontuntuisesti oli kuvattu Barnumin käyttäytymistä. Itse on pakko kommentoida, että tätä itse onnettomuutta ja kipua oli kuvattu tosi onnistuneesti. Erityisesti se miten särky tuntuu pulssinomaisena jyskeenä. (Joko tässä on ollut omakohtaista kokemusta tai sitten vain taitavaa mielikuvittelua) Luettuani kohdan ”kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula” lipsahti multa suusta jopa myötätunnosta pari kirosanaa. Itsekin joskus hevosen kallosta turpaan saaneena ei voi muuta kuin toivoa Niklakselle kivun pikaista hälvenemistä. Ja sitten vielä tuo käsi! Kuulostaa kuvailun perusteella ihan siltä, että olisi olkapää revähtänyt paikoiltaan? 😮 T. Tosi-luotettava nettilääkäri!

Toivottavasti Barnum ei nyt vaan lähde säntäilemään autojen sekaan, vaan jollain ihmeellisellä eläimellisellä sisäisellä kompassilla löytäisi takaisin kotiin.

[MarshallOsallistuja]

Pariisin puoliväli

Seisoin Barnumin vierellä ja pyörittelin hartioitani samalla kun keskityin asettamaan mieleni edessä olevaan rataan. Eilinen suoritus oli ollut ehkä parhaimmillaankin keskitasoa, mutta hyvä lämmittelykierros ja olihan siinä ollut paljon onnistuneitakin kohtia.
Painoin leukaa kohti rintaa, venyttäen niskaani silmät suljettuina.
Kuuntelin selostajan puhetta mikä kantautui äänentoistolaitteista kun luokan ensimmäinen ratsukko oli saanut suorituksen päätökseen. Kuusikymmentäkolme prosenttia ja osat päälle. Se todennäköisesti riittäisi lopuksi sijoittamaan jonnekin luokan puolivälin tienoille nyt kun osallistujia oli luokassa näinkin vähän.
Lähdin kiertämään päätäni kohti toista olkapäätä kun tunsin kädet poskillani. Minun ei tarvinnut avata edes silmiä kun tiesin sen olevan äiti. Ensimmäisistä kilpailuistani lähtien aina kun hän suinkin oli paikalla, hän teki tämän saman: nosti kädet poskilleni hetkeksi, ennen kuin tasaisella rytmillä taputti otsaani sormellaan kolme kertaa. Nykyään selvisin kyllä ilman sitäkin, mutta lapsena se oli ollut ehdottoman tärkeää ennen mitään suoritusta. Lopulta oli kuitenkin pakko avata silmät ja palata taas tähän hetkeen sekä alkaa toimimaan.

Siinä missä edellisenä päivänä olin jo suorituksen jälkeen tuntenut että jäimme tulosten häntäpäähän, tänään minulla oli jopa varovaisen positiivinen olo kun palasin suorituksen jälkeen takaisin tallialueelle. Taputin Barnumin kaulaa vielä nopeasti ennen kuin laskeuduin alas sen selästä. Ori oli tuntunut kaikinpuolin paremmalta mitä eilen, jopa sen ilme oli valoisampi eikä sen näköinen kuin olisin juuri vienyt kieltä näyttäen melassijuoman sen turvan edestä. Jätin hevosen hyvillä mielin toisen vanhempieni mukana olleen hevosenhoitajan käsiin lyhyiden ohjeiden jälkeen, ennen kuin lähdin päällystakkia päälle kiskoen kohti katsomon reunaa.

“Kuinka mones ratsastaja on menossa?” kysyin Santulta kun pääsin tuon viereen reunalla.
“mm..Kahdeksas. Leon Faber”, nuorempi mies vastasi varmistettuaan ratsastajan nimen nopeasti puhelimensa näytöltä.
“Puolivälissä siis… Saa nähdä mihin lopulta sijoitutaan..” tuumasin ääneen katse seuraten kouluaitojen sisällä etenevää ratsukkoa, “Mitä olet pitänyt näistä kisoista tähän asti?”
“Tää on ollu aivan huippu kokemus. Onneksi mun vanhemmat suostu ja sain lähteä”, Santun kasvot suorastaan loistivat mikä yksistään oli jo vastaus, “..Mua kyllä jännitti tosi paljon koko matkan ajan kun ajettiin tänne, vaikka en edes ite ollu kisaamassa. Toivon kyllä että pääsisin joskus uudestaankin tällaiselle reissulle mukaan.”
“Varmasti pääset. Voin uskoa että Sonja tulee kilpailemaan vähän enemmänkin, niin hän varmasti kysyy ensimmäisenä sinua uudestaan kisahoitajaksi”, vastasin pienesti virnistäen.
Santtu vain hymyili vastaukseksi. “..Sun vanhemmat oli muuten tosi kivoja eilen, kun ne anto mullekin sellaisen lahjan. Tai kun siis, mähän oon vaan hoitajana täällä.”
“Ja ilman hyviä hoitajia kilpailijat eivät voisi keskittyä yhtä hyvin omaan osuuteen, joten älä vähättele omaa osuuttasi. Olet ansainnut oman osasi onnitteluista.”
“..Niinhän se kai on”, Santtu hymyili jälleen, “Miksei sulla muuten ole kisahoitajaa? Olisi varmasti helpompaa kun on kaksi hevostakin.”
“Ensi kautta varten minulla on. Hän oli itseasiassa Kalla Cupin ensimmäisellä viikonlopulla kokeilemassa, ja aloittaa kunnolla ensi vuoden puolella kun tauon jälkeen aloitamme uuden kauden.”
“Kuka? Tai siis, ei ole pakko kertoa tietenkään..”
“Seinäjoelta yksi tutun tutun tuttu, Isak. Taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin sinä itseasiassa.”

Lopulta alkoi olla käsillä luokan viimeiset hetket, kun viimeinen ratsukko kulki alkutervehdykseen ja aloitti ohjelman. Valehtelisin jos väittäisin etteikö minua yhtään jännittänyt istua katsomassa. Näin monen ratsastajan jälkeen minun ja Barnumin prosentit riittivät vielä pitämään hallussa ensimmäistä sijaa, mutta se ei ollut taattua ennen kuin tämä ratsukko sai suorituksen pakettiin.
Ne minuutit mitä radan ratsastuksessa kesti tuntuivat luonnottoman pitkiltä, mutta kun lopulta kaiuttimista kuului viimeisenkin ratsukon tulokset en edes ajatellun asiaa sen pidemmälle kun hyppäsin jalkeilleni penkiltä minimaalisen tuuletuksen kera. Barnum oli juuri onnistunut pitäämään itsellään nuorten hevosten vaativa A luokan voiton.

[Sonja T.Valvoja]

No niin, tulihan sieltä se voittokin! Hopiavuoresta on kova tiimi kyllä, kaikkien epäonnistumisten jälkeen on pokattu pari luokkavoittoa. Kyllä kannatti lähteä Ranskaan asti. Eniten mieltä lämmittää tässä tarinassa kuitenkin Santtu ja sen ottaminen mukaan.

[EaOsallistuja]

Vau! Onnittelut Marshallille ja Barnumille komiasta suorituksesta!

On tuo Marshall ihmeen rautainen hermoiltaan. Jotenkin tulee itsellekin sellainen luottavaisen levollinen olo tätä tarinaa lukiessa. Marshall se ei turhaan hötky, vaikka jännitys jollekin toiselle voisi olla musertavaa. Rakastin erityisesti myös tuota kohtaa, jossa tulee ilmi miehen ja hänen äitinsä kisarutiini. Todella suloinen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mäkin pidän tässä tarinassa eniten Santun kanssa käydystä keskustelusta. Vaikka itse Santtuna ajattelisin Marshallin olevan kaaaaukana yläpuolellani, Marshall ei ajattele niin tyhmiä asioita. Hän jaksaa muistuttaa Santulle, että kaikilla on roolinsa: niin ratsastajilla kuin hoitajilla, ja hyvät hoitajat ovat tärkeitä. Rohkaisemistakin kiltimpi kohta on se, miten Marshall huomaa Santun ilmeestä, että kivaa on ollut.

Marshallin voitto on myös ihana uutinen! Sitä ei ole juhlittu ja kohistu yhtä paljoa kuin Sonjan voittoa, ja luulenpa sen johtuvan osittain siitä, miten kiireistä kirjoittajilla on ollut: niin sinulla kuin muillakin.

Kontrastina Sonjan tarinoita vasten oikein erottuu, miten tosi rauhallinen Marshall on. 😀 Tämä on nyt sitten sitä rutiinia!

[MarshallOsallistuja]

Vähän niin ja näin
Comber Cup, Lauantain Int I -luokan jälkeen.

Harmittiko suorituksen taso? Kyllä, myönnettäköön että harmitti.
Rapsutin Hakran kaulaa toisella etusormella samalla kun ohjasin orin kauemmas pääareenalta, ja puhalsin pitkään ulospäin kunnes kaikki ilma oli ulkona keuhkoista. Parin käyntiaskeleen ajan hengitysteissä tuntui kuristavaa painetta. Mikä helpotti heti kun vihdoin vedin pitkään ja hartaasti syvään henkeä, täyttäen keuhkot uudestaan.
Toiseksi viimeinen lähtöpaikka oli siitä hyvä, että heti radan jälkeen pystyi toteamaan että näillä pisteillä ei sijoituksille kavuttu, joten saattoi suoraan alkaa laittamaan hevosta pois. Okei, ihan kelpo suoritushan se oli, hyvässä lykyssä pienen luokan puoliväliin nyt ainakin ja huomattavasti parempi mitä eilen, yritin takoa lausetta päähäni kuin suurempaakin mantraa jotta se oikeasti uppoaisi ymmärrykseen asti.

Tallialueelle päästessä Ísak oli jo valmiina hyppäämään rooliinsa kisahoitajana. Vaikka pieni jalan hyppyyttely vähän paljasti rauhallisen pinnan alla möyrivän jännityksen, ja huulten liikehdintä vihjaili tuon kertaavan mielessä vielä viimeisen kerran edessä olevaa työtehtävien ketjua, tuo oli suoriutunut näistä päivistä erinomaisesti.
Vaihto kävi jälleen hyvin nopeasti. Minä jalkauduin satulasta ja vaaleahiuksinen nuori mies oli hetkessä napannut satulan pois Hakran selästä, pyöräyttänyt loimen hevosen ylle ja samalla rauhallisen ripeällä tahdilla jo suuntasi ori mukanaan kävelemään vielä hetkeksi.

Seisoin pienen hetken vain paikoillani ja katsoin kaksikon perään, kunnes heräsin sen verran takaisin hetkeen että älysin ainakin riisua kypärän päästäni. Pidin kypärää tiukasti käsieni välissä, painaen leuan sen sileää pintaa vasten ja vain tuijotin maahan.
Huomasin hyvin nopeasti odottavani että Niklas putkahtaisi tapansa mukaan jostain kolosta esiin. Pyyhkisi vähäisetkin nakertavat ajatukset jonnekin kiven alle, alkaisi selittämään juomisen tärkeydestä ennen kuin nappaisi kypärän käsistäni ja alkaisi tyrkyttämään vesipulloa.
Tunsin hymyn nykivän toista suupieltäni. Kopautin otsani kevyesti kypärää vasten, käännyin ympäri, harpoin Barnumin ja Hakran karsinoiden välissä pönöttävän kisakaapin luo ja aloin riisumaan pitkää kisatakkia yltäni jotta saisin sen nopeasti pukupussin suojaan.

“Sehän meni ihan hyvin”, Sonjan ääni kuului takaapäin jolloin pyörähdin ympäri ja nostin edes jonkinlaisen hymyn kasvoilleni.
“Mmhm. Vähän niin ja näin”, vastasin olkiani kohauttaen, “mutta ensi kerralla paremmin.”
“Varmasti, ja olihan siellä paljon hyviäkin pätkiä. Nikke varmasti sanois tähän jotain että ainakin taas tietää mitä tehdä kotona”, nainen naurahti kepeästi.
“Melkein sanasta sanaan. Ja todennäköisesti jatkaisi luettelemalla ne onnistuneet puolet. Mitä kyllä on, vaikka ei olekaan ruusukkeita millä todistaa se.”
“Ehkä Nikke voi askarrella sulle ruusukkeet”, Sonja sanoi virne suupielissä.
“..Älä vaan anna sille ideoita”, naurahdin, “Mutta nyt. Juotavaa. Lähdetkö mukaan expo-alueelle? Tai no, sinne päin.”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Marshall ja sen kypärä -kohdassa teet jotain uutta. Hahmosi ovat aina osanneet liikehtiä ja tomia samalla kun ajattelevat ja juttelevat, mutta pysähtyneisyyttä et ole ennen kuvannut samalla intensiteetillä. Vaikka tämä kuvaus on oikeastaan ensimmäinen lajiaan, se on ihan tosi onnistunut. Ihminen harvoin vain on: silloinkin kun hän on, hän tekee jotain. Syvissä mietteissä ei tietenkään huomaa, mitä tekee (esimerkiksi möllöttää vain kypärä päässään ja havahtuu sitten vasta ottamaan sen pois), mutta kun on kevyemmin ajatuksissaan, on tietoisempi itsestään.

Pettyneen Marshallin olemme tavanneet ennenkin, mutta silti on kiva nähdä hänet taas, vaikka toisen epäonni ei olekaan kivaa. Musta on ihanaa, ettei Marshall sivuuta tällaista suoritusta olan kohautuksella. Kukaan ei kai tässä vaiheessa ajattele, että hän ajattelisi vihaisia ajatuksia hevosestaan, mutta tämä yleinen harmitus on Marshallmaista. Musta erityisen ihana yksityiskohta on se, että tässä Marshall tavallaan tukeutuu Niklakseen, vaikka Niklas ei ole edes paikalla. Se lämmittää mun sydäntä. Niklas on tukeutunut ihan varmasti Marshalliin, ja tässä nähdään lisää sitä puolta, että myös Niklaksella on joskus tärkeä auttajan rooli. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että Marshall myöntää sen itselleen noin luonnollisella tavalla: olisipa Niklas täällä.

Tämä on taas yksi sellainen kisatarina, joita lukisin vaikka sata. Marshallin röllimäisen kuoren alla on nimittäin ihan sairaan ihana ihminen, joka on kurkkinut kyllä kolostaan, mutta joka on nyt alkanut murtautua esiin ihan voimalla. Mitä enemmän näytät Marshallin sielua ulkokuoren sijaan, sitä enemmän häntä rakastan.

[MarshallOsallistuja]

Kultasaari Cup, tai siis sen jälkeen
Sunnuntaina 4.9

Kisamatkat olivat omasta mielestäni aina mukavia, oli menestyminen niissä mitä tahansa, mutta yhtälailla pidin siitä hetkestä kun auto oli turvallisesti takaisin Hopiavuoren pihassa. Kuorma-auton moottori jyrähti vielä kerran ennen sammumista tallin läheisyyteen, jonka jälkeen nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja vilkaisin viereisellä penkillä istuvaa Isakia.

“Hoidetaan hevoset ensin pois niin puretaan sitten tavarat ja auto, sen jälkeen voin käydä viemässä sinut takaisin Seinäjoelle”, puhelin ja roikotin käsiäni etusormien varassa ratin alaosassa.
Vaaleahiuksinen mies nyökäytti päätään pienesti, “Kiitti, mutta ei sun tarvi lähteä mua viemään. Mun veli tulee hakemaan mut..” tuo vastasi pieni, hieman pakotettu, mutta kohtelias hymy suupielissä.

Tallin yleisin vilkkain hetki oli aikalailla ehtinyt mennä jo, mutta se ei tarkoittanut ettäkö talli olisi ollut tyhjä. Kentällä kiersi peräti kolme ratsukkoa, tallin issikka parit jotka näyttivät tavallistakin pienemmiltä mustan kyömypäisen kladruberin seurassa. Hakra silmäili häntä viuhuen aitojen sisällä kulkevaa korkeaa tammaa, hypähdellen sen verran leijuvilla askelilla että ei paljoa edellispäivän rankempi rutistus luokan toiselle sijalle kavioissa painanut. Pudistin vain päätäni orin keikaroinnille, vilkaisten olkani yli Barnumin ja Isakin puoleen. Nuorempi ori suhtautui kotiin tuloon huomattavasti rauhallisemmin, mutta se toki oli tänään vielä suorittanut esteradan ennen paluumatkaa Kultasaaren Kartanolta.
Lyhyen jaloittelun jälkeen tein nopean arvion että minne hevosten kanssa olisi parasta mennä varusteiden purkuun. Suuliin päin mennessä näkyi useampikin harjapakki, josta pääteltynä oli parempi mennä ihan sisälle. Olin ehtinyt siirtymään Hakran toisen jalan pariin käärimään kuljetuspinteliä sen jalasta, kun Eira oli materialisoitunut jostain paikalle täysin huomaamattani.

“Misä Niklas on?” blondi tiedusteli näpäkästi.
Hätkähdin pienesti, ja nostin katseeni ylöspäin “…Jäi matkasta koululle. Tai no, asuntolaan.”
“Tä?! Millon se senki alotti?”
“Elokuun alussa.”
“No voi paska”, tuo puhahti, katsellen ympärilleen “Kuka toi on?”
“mh?”
“No just toi tuolla sun toisen hevoses kimpusa”, Eira huokaisi sen kuuloisena kun joutuisi keskustelemaan idiootin kanssa.
“..Isak. Hevosenhoitaja. Käy auttamassa kisamatkoilla”, ja sen enempää en ehtinytkään sanomaan kun nainen jo liukeni paikalta. Hymähdin vaimeasti, ja jatkoin Hakran vapauttamista varusteista.

Olimme juuri saaneet ensimmäiset tavarat kannettua autosta takaisin paikoilleen varustehuoneeseen, kun vihreä henkilöauto valui hitaasti tallin pihalle ja varovasti haki tilaa että pääsi kääntymään ympäri. Vaikka en kauhean montaa kertaa kyseistä autoa vielä ollutkaan nähnyt niin tunnistin sen kyllä Isakin veljen autoksi. En odottanut tuon kysyvän mitään, vaan sanoin suoraan että hän voisi lähteä jo.

“..Varmasti? Voin kyllä käydä sanomassa että tässä ei kauaa enää kestä..”
“mm-hm, tärkeimmät on jo hoidettu niin selviän kyllä.”

Kiitin Isakia vielä kerran ennen kuin tuo lähti reppu selässä häntä odottaneen auton luo, jolloin itse palasin auton purkamisen pariin. Varusteiden erittelyssä, mitkä meni varustehuoneesen ja mitkä lähtivät kotiin pestäväksi, ei kauaa mennyt jonka jälkeen olin noussut kottikärryt ja talikko mukanani siivoamaan itse matkustamon. Talikko heilutellessa aivot tuntuivat menevän suoraan autopilotille ja sain hetken aikaa pyöritellä mielessä risteileviä ajatuksia paremmin läpi. Kisakauden hiljentyminen, tarjous muutaman vakitunnin pidosta tallilla missä kävin valmentamassa, Stanimirin muutto Storywoodsiin ainakin väliaikaisesti ja sen mukana lisääntyvät kulkemiset nykyisten lisäksi, nurkan takana kurkkiva vuosipäivä…
Muutto ei ollut koskaan tuntunut tämän houkuttelevammalta. Sehän se olisikin, kun löytäisi sopivan paikan siten että kulkeminen paikkojen välillä vähentyisi koska tällä hetkellä tuntui siltä kuin asuisin autossa. Sitäkin vaihtoehtoa toki rajasi se, että en halunnut viedä hevosia pois Hopiavuoresta. Vieläkään. Vaikka Sonjan Sveitsiin lähdön inspiroimana kausi kotona, tai jossain aivan toisaalla, kutkutteli mielessä jälleen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Olen bongaillut Marshallin ja kumppaneiden nimiä kisalistoilta, mutta en ole ilmoittanut itse hevosiani ja hahmojani minnekään aikoihin, koska kamppailen aina vain jaksamisen kanssa, eikä hyvää tekstiä ja hyviä kommentteja tule niin paljon ja nopeasti kuin tahtoisin. Nyt näin hänet muutamassa sellaisessa kisassa, että pääsin ilmoittautumaan myös, niin että toivottavasti jaksamiseni jatkuu ja paranee ja pääsen kirjoittamaan Marshallista itse enemmän. On ihan sairaan suuri harmi, että meillä on täällä tyyppi, josta tulisi ihan oikea kirjailija hyvin nopeasti pikku väännöllä, ja jonka kanssa hahmojeni elämät eivät kohtaa kun väsyttää kisata.

Paitsi Eiran elämä kohtasi Niklaksen kanssa, ja Hellon. Eira nyt on varmaan raivoissaan, kun Niklas lähti: sehän olisi ollut hyvä poikaystävä. Niin olen mäkin, vaikka en tarvitse mielikuvituspoikaystävää. Ihanaa, että Niklas pääsee eteenpäin elämässään, ja samalla ihan sai-raan är-syt-tä-vää. :DD

Mulla on etiäisiä Isakista ja siitä, missä roolissa hän tulee näyttäytymään. Niiden etiäisten takia olen vähän angst, koska olen melko varma, että tässä murretaan vielä mun pikku sydän. Isakhan on kivan ja reippaan oloinen kyllä (hehe ja saattaa olla Eirankin mielestä), mutta voe veljekset.

Hopiavuori on kyllä aktiiviselle kisaajalle melko epäkäytännöllinen talli. Pakkaa olla tuo äksöni etelässä. Ainoat lohdut taitavat olla, että meillä on kuitenkin melko ääressä satama ja lentokenttä, ja meillä on oma maneesi. Samalla huoahdan aina helpotuksesta, kun Hopiavuoren epäkäytännöllisyys nousee esiin, vaikka se vie omalta osaltaan kirjoittajia. Just tätä halusin: sitä, ettei ole kaikkea lähellä. Että joutuu valitsemaan, mitä tekee, koska aina on kilsoja välissä ja mutkia matkassa. 😀

[NiklasOsallistuja]

Kumpi jännittää enemmän, hyppääminen vai Barnum

Istuin satulassa kentän keskiössä, ja tuijotin Marshia. Olin kyllä kuullu kun tuo selitti viimeistä harjotusta, joka sanan, mutta en muistanu yhtäkään niistä. En vaan jotenki ollu rekisteröiny että mitä sanoja se oli käyttäny. Nytki se selkeästi kyllä viittoo mitä kautta minne samalla ko selitti sen ääneenki. Niin mistä? Misä täälä ees on B? Tai E?
Kahden matalan esteet välillä seisova mies oli selvästi päässy jyvälle siitä että mä olin niin pihalla ko ihminen vaan saatto olla, minkä tais paljastaa se kun pyörein satulassa ja yritin nähdä koko kentän yhdellä silmäyksellä.
Marshall vain hymyili, ja hengitti kerran syvään ennen kuin siirtyi kentän uralle seisomaan. Varmistuttuaan että katoin mitä se teki, Marsh lähti kävelemään ympäri kenttää ja selitti samalla myös ääneen tehtävän kulkua, kuin selittäisi harjoituksen kulkua ensimmäistä eikä kolmatta kertaa. Tällä kertaa jopa oikeasti kuulin ja ymmärsin, kun seurasin katseella toisen harppovan matalien esteiden yli jotta kulki tismalleen sitä reittiä mitä mun pitäis kohta ratsastaa.

“Ymmärsitkö?” Marsh kysyi pysähdyttyään lopulta.
“Ainaki luulisin”, nyökkäsin päätäni, “eli me tullaan tuolta. Käännytään tosta ja ylitetään toi keltanen, mennään siittä suoraa tonne ja vihriän yli. Tonne päätyyn ja iiso ympyrä että vähän toppuuttaa vauhtia. Sitte mennään tästä koko paskan läpi ja samalla hypätään tuo punanen misä piti keskittyä vähän enemmän ko se on korkiampi, ja sitte mennään tonne toiseen päätyyn ja voi mennä vaikka saman uusiksi”, kertasin hieman yksinkertaistetummin.
Punapää nyökkäsi päätään “Ja punaisella esteellä piti keskittyä..?”
“öäää…. Siihen, että meillä vaihtus laukka esteen jälkeen. Että tultas takas uralle oikiasta laukasa. Että se on siis siihen kierrokseen nähden oikiasa laukasa.”

Keräsin ohjat uudestaan tuntumalle ja pyysin Barnumin takaisin käyntiin. Oltiinhan me täsä jo pyöritty ja yksittäisesti näitä ylitelty, mutta nyt ku piti suorittaa koko pikkunen tehtävä niin jännitys tuntu varpaisa asti. Ja minkä takia? Ei mua kisoisakaan näin raakasti jännittäny, ei ees joka kerta, mutta kotikentällä helppoa tehtävää tehdesä kyllä. Okei, Barnumilla oli aika iso rooli kaikesa jännityksesä. Vieläki. Mutta ainakaan mua ei enää hirvittäny niin paljo että oksettais ko olin sen lähellä, ainakaan pääsääntösesti siis.
Ratsastin aluksi puoli kierrosta ihan vaan käynnissä jotta sain muistella tehtävän läpi vielä kertaalleen, ennen kuin lopulta annoin laukka-avut. Barnum reagoi pieniin apuihin yhtä täpäkästi kuin olis istunu Lamborginin ratisa ja painanu just vähän turha raskaasti kaasua, minkä takia heti alkuun sai tehdä pieniä pidätteitä. Mieluummin hitaasti ko yhtään liian reippaalla vauhdilla.
Muista katse, silimät jo hyvisä ajoin sinne minne mennään. Älä kyyristele niin ku Quasimodo, jännityt ja sitte jännittyy hevonen. Älä kato estettä vaan esteen jälkeen. Myötää, hui stna, hyvä. Seuraava.
Jos joku olis ottamasa kuvatodisteita tästäki, niin mun naama ois joka kuvasa vähintäänkin… mielenkiintonen.
Väähän rauhallisemmin, muista myödätä vähä enemmän nyt ko korkiampi este. Mitä muuta piti..? Se laukka! Laukka vaihtuu esteellä että jatkettas laskeutumisen jälkeen eri laukalla.
Taisin räpiköidä satulassa jo ihan fyysisesti, kun yritin järjestellä päässä kulkevaa komentoketjua pikaisesti uudelleen.

Kuva hieman isompana.

[Ilona EronenKatsoja]

No nyt on upea kuva! Ratsukko on tosi hieno, ja Niklaksen paitaa myöten on jaksettu käyttää työpanosta yksityiskohtiin. Sitten on lenteleviä lehtiä ja ilta-aurinko ja kaikki valot ja varjotkin niin aidon tuntuisesti paikoillaan, että miljöö ihan herää eloon. Taustalla olevat hahmotkin ovat hyvin tunnistettavia, ja sitä varten on täytynyt tehdä taustatyötä. Kaiken kruunaa orastava alkusyksyn sävy taustan lehtipuissa. Vitsit, kun jaksaisi itsekin käyttää näin paljon vaivaa taustan tekemiseen!

Olipas kiva lukea myös vaihteeksi kuvailua esteradalta. On ymmärrettävää, että Niklasta tässä jännittää, ja minusta esteradan suorittaminen onkin merkittävä rajapyykki varsinkin silloin, kun alla on juuri se hevonen, jonka kanssa hirvittää. Tämä on taas hauskasti kerrottu Niklaksen omalla persoonallisella äänellä, jolloin lukija pääsee helposti lähelle päähenkilöä ja suoraan tarinan ytimeen. 🙂

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Marshall, voikko tulla meille hetkeksi? Yritän opettaa kaverille 1. asteen yhtälöitä pääsykoetta varten. Se on nälli kaveri, mutta kun sen ADHD-aivot luiskahtelee koko ajan kanavalta ja sitten se turhautuu ja huutaa että emmäosaaemmäopiemmäpysty. Marshall osaisi varmaan opettaa sitä.

Niklas on kiva kertoja. Sen ajatuksenkulku on usein yllätyksellistä ja sillä on tuoreita mielleyhtymiä. Tässä kuitenkin Niklas keskittyy niin hyvin kuin Niklas voi keskittyä. Musta on ihana nähdä se myös tosissaan, kun sitä on nähty hörsköttämässä ja luuseroimassa useammin. Ei sen perus persoonallisuus eri tilanteissa mihinkään muutu, mutta kun se niin ankarasti yrittää, näkee, miten tärkeää ratsastuksesta on tullut. Sitten on samalla tietenkin Niklaksen pelko, joka kytee järjestelmällisesti taustalla (ja välillä etualallakin). Pelon suhteen lukijalla on nyt tosi hyvä olla. Vaikka lukija on aina automaattisesti Niklaksen puolella ja vaikka kukaan ei halua Niklaksen pelkäävän, lukijalla on vahva luotto siihen, että tästä asiasta Niklas pääsee vielä yli. Ja onhan se tavallaan päässytkin, vaikka pelkää: se paitsi ratsastaa, jopa hyppää. Esteitä ne pienetkin esteet on.

Kuva on tällä kertaa samanlainen kuin se Paahtiksen kuva aikanaan. Se oli mun suosikki, ja tästä tulee uusi suosikki. Huomaan huolelliset yksityiskohdat ja hyvin valitut värit ja nämä kaikki, mutta tässäkin, niin kuin siinä toisessakin, muhun vetoaa nostalgiaa lähentelevä tuttuus. Nuo on niitä tyyppejä ja tuo on se miljöö, josta mä näen välillä unta, ja jonka mä niin kovasti toivon kohoavan maasta oikeana paikkana. Tämä on vähän niin kuin voisin oikeasti kurkistaa sinne. Niklaksen paita luonnollisesti erottuu tyyliltään ihan kaikesta koko maailmassa, mutta sellainen se Niklas onkin, ja tuo paita päällä se ratsastaisi, kun pääsisin Hopiavuoreen itse….

Voi vitsit mä odotan, että Niklas on siinä pisteessä, että voi ja uskaltaa kisata taas vähäsen. Nyt on ruvennut olemaan kaikkia ihania panostettuja kisoja, joissa on ihania uniikkeja ruusukkeita. Olen malttamaton, mutta samalla ihan sairaan tyytyväinen, ettei kaikki tapahdu heti.

[MarshallOsallistuja]

Nyt jokin mättää
Hieman kesti, mutta hieman vastaheittoa Jannan tarinaan

Työnarkomaanin vikaa omaavassa hevosessa oli omat pienet etunsakin, ainakin Barnumin kanssa. Viimeaikoina ori oli saanut tehdä sen paljon töitä että lyhyt loma oli ihan paikallaan ennen kuin pitäisi valmistella Mangovia Fall Festia varten, mutta koska täysin lomafiiliksissä möllöttely ei sen makuun sopinut: laitettiin vapaapäivien väliin kevyttä ja vapaata liikettä. Riitti että Barnumille oli laittanut suojat jalkoihin ja suitset päähän, ikään kuin merkkinä että nyt tehtiin töitä, ja sen oli voinut antaa vallata tyhjänä olleen maneesin. Yksi este toisen pitkän sivun väliin ja musta ori seikkaili omaa tahtiaan ympäri areenaa. Välillä vain käveli ja tutkiskeli maneesin laitojen yli kunnes hölkkäili omaa tahtiaan koko runko venyen pitkien askelten mukana ja toisinaan taas otti pienen reippaamman spurtin. Takajalat lennellen, ennen kuin omatoimisesti loikkasi matalan pystyesteen yli.
Riitti että pysyttelin esteen vieressä ja oli tarvittaessa valmiina nostamaan puomin takaisin kannattimille.

Kääntyilin tummanvihreällä puutarhatuolilla minkä olin kantanut maneesin etuosan väliköstä mukanani, ja seurasin Barnumin liikkumista hetkittäin suurella tarkkaavaisuudella. Koska jos orin liikkumisessa oli jotain silmiinpistävää, halusin huomata sen nyt enkä kisojen portailla. Hevosen kuitenkin liikkuessa edelleen puhtaasti ja irtonaisesti, rohkenin laskea katseeni takaisin kännykän näytölle avatulle sivulle. Asuntojen tämänhetkinen tarjonta järkevän matkan päässä Hopiavuoresta ei ollut turhan mieltä rohkaiseva.
Vuokra-asunnoissa enemmistö oli aina kerrostaloasuntoja. Niklas oli niiden suhteen aikalailla neutraali kun minä taas rajasin ne lähes automaattisesti pois. Sellaisessa olisi henkisesti aivan liian ahtaalla, rivitalo oli sosiaalisin asumismuoto mihin suostuin. Kun jäljelle jäävistä ilmoituksista otettiin pois vielä ne mihin Kremillä ei ollut asiaa sekä ne joiden pinta-ala oli armotta liian pieni, ei tarjontaa jäänyt turhan paljoa.
Kun hakua laajensi ihan myynnissä oleviin paikkoihin, löytyi hieman enemmän. Valitettavasti useampikin paikka mikä vaikutti muuten lähes liian hyvältä, ehkä siksi että pihassa oli hevosen pito mahdollisuus ja yhden naapurissa yksityistalli, niin ajatus lähes kolmensadan neliön talosta ei oikein iskenyt. Talon iällä ei niin suurta väliä ollut, vaan sen kunnolla, koska pintaremontti oli helppo toteuttaa pala kerrallaan mutta jos pitää kaivautua rakenteisiin: kallista, aikaa vievää, haastavaa ja ehdottomasti ammattilaisten aluetta.

Hätkähdin pienesti kun Barnum tömisteli esteelle, ja lensi jälleen roimalla ilmavaralla puomi yli, jatkaen sätkynukkelaukassa maneesiin toiseen päähän kuin pahanen varsa joka oli löytänyt jalkojensa käyttöohjeet.

“No niin, eiköhän tuo jo riitä”, huikkasin orille samalla kun jo siirryin nostamaan puomin pois kannattimilta.
Barnum näytti tekevän lähes lännenratsu tyylisen liukupysähdyksen, tuijotti hetken korvat niskassa ja pyöritteli päätään kuin ei uskoisi silmiään: purkaa nyt este pois kesken kaiken! Musta hevonen näytti tipauttavan lähes kaiken painon takaosalleen, ja pyörähti ympäri. Lähtien miltein samalla liikkeellä jatkamaan vähintäänkin lennokkain raviaskelin maneesin pitkää sivua tulosuuntaansa päin.

Katsoin pienellä kauhulla kun fleeceloimen alla kuivatteleva hevonen tunki turpansa voimalla ruokakippoon kaadetun mash-juoman sekaan. Ruskeaa puuroa lenteli vähän kaikkialle kun Barnum puhalsi ilmaa sieraimistaan pinnan alapuolella, ennen kuin lähes yhtä rivakasti kiskaisi päänsä ylös jolloin puuroa lensi kaltereiden välistä aina käytävälle saakka. No, tiesi ainakin mitä viikonloppuna oli edessä: etuseinän pesua. Ja mahdollisesti loimen pyykkäystä.
Pudistin päätäni, ja nostin heinäpussin kantooni ja lähdin se mukanani tarhoille päin. Barnum oli vielä hetken sisällä niin Hakra ehtisi syödä rauhassa ainakin osan iltapäivä heinistään.
Tavallisesti valkoinen ori oli hyvin nopeasti vähintään tulossa kohti porttia hörinän saattelemana, mutta tällä kertaa Hakra seisoi tarhan perällä tähystämässä naapuritarhojen suuntaan. Vaikka kuinka heinäsäkkiä heilutti että rahina kuului. Mikä lie oli noin mielenkiintoista, mietein kun päästin itseni sisälle tarhaan.
Kippasin kestokassin sisällön tavalliseen kohtaan keskelle tarhaa ennen kuin jatkoin matkaa taka-aidalle saakka, huhuillen Hakraa hieman päästyäni lähemmäs. Ori ei suonut huomiotaan yhtä vilkaisua enempää vaan jatkoi naapureiden tuijottamista.

“Mikä siellä niin kiinnostaa..” mutisin, ja yritin tiirailla samaan suuntaan kuin Hakra.

Metsän reunassa ei näkynyt mitään erikoista, ei edes marjojen tai sienien perässä kyykkijää mitä viimeaikoina oli tupsahdellut joka paikasta vastaan. Tarhoissa ei näkynyt olevan mitään tavallisesta poikkeavaa menossa mikä olisi voinut olla niin kiinnostavaa-.. Siristelin silmiäni kuin se auttaisi merkittävästi näkemään pihan perällä olevaan tarhaan. Ensin näytti lähinnä siltä että Paahtis oli tainnut löytää jotain mielenkiintoista ajanvietettä, mutta kun tarkemmin tähysti niin nahistuneen kasvillisuuden takana näkyi myös ihminen. Kirjavan hevosen kiinnostuksesta päätellen Janna, joka näytti istuvan maassa. Toki, hänen autohan oli ollut tallin edustalla kun palasin Barnumin kanssa maneesilta.
Katsoin märkää maata kenkieni ympärillä. Kuka näiden viime päivien sateiden jälkeen halusi tarhanpohjalla istua? Taputin lyhyesti Hakran kaulaa, ennen kuin vääntäydyin lankkujen välistä ulos aitauksesta. Vähän lähempänä kokeiltu huhuilu sai vastaukseksi vain voimattomalta näyttävän pään pudistuksen, missä vaiheessa pieni huoli viimeistään jo hiipi takaraivoon. Sekä vakiintui voimakkaammaksi tunteeksi, kun päästyäni tarhaan asti Janna sai mutistua muutaman pienen sanan esille, vaikka niistäkin viimeinen meinasi hukkua itkun alle.
Kyykistyin toisen tasolle ja laskin käden naisen harteille ja mietin mikä olisi paras toiminta tähän tilanteeseen. Ensimmäisenä toki että nousta ylös kylmästä maasta mutta sen jälkeen. Mielessä kävi ehdottaa tupaan menoa, mutta siellä taisi olla ainakin muutama tallilainen kahvipöydän ääressä, joten se ei ehkä olisi paras vaihtoehto. Vintti? Hmm.. Oskari oli näyttänyt viihtyvän siellä viime aikoina jonkin verran, ja tuon perässä Hellokin oli sinne putkahtanut.

“…Paahtis voi varmasti odottaa vaikka huomiseen, nyt et ole ehkä parhaassa kunnossa sitä liikuttamaan”, totesin ja ojensin toista kättäni auttaakseni Jannan ylös maasta, “..Mitä jos käydään vaikka meillä juomassa kahvia? Tai teetä.”
Nainen juuri ja juuri liikutti päätään siten että sen erotti pudistukseksi, “..Mulloon auto täälä..” tuo mumisi kyynelten lomasta.
“Se odottaa kyllä täällä. Tuon sinut sitten takaisin tallille, tai voin ajaa suoraan kotiinkin. Ja hakea huomenna tänne niin saat sitten ajaa kotiin”, autot pysyivät varmasti Hopiavuoren pihassa vaikka kaikki ovet jättäisi avain virtalukossa auki, Hopiavuoren Isännän valvovan silmän ohi ei hiipparit kulkeneet, “tule.”
Janna istui pienen hetken lähes liikkumatta, ennen kuin nyökäytti aavistuksen päätään samalla kun otti kiinni kädestäni.

Saatoin toisen omalle autolleni saakka ja avasin jo matkustajan puoleisen oven kun Janna pysähtyi, sanoen jotain maassa istumisen takia märistä housuista“Penkki kyllä kuivuu jos niikseen, ja etupenkeillä on suojat”, totesin ja vain viitoin toista kapuamaan kyytiin. Kiersin auton toiselle puolelle ja laitoin virrat päälle jotta auto lämpeni edes hieman. Naisen vapinasta päätellen pieni lisälämpö ei olisi ainakaan pahitteeksi. “Odota hetki täällä, käyn vain nopeasti viemässä Barnumin ulos, okei?”
Janna nyökytti päätään, katse pysyen tiukasti lähinnä varpaissa tai tuon sylissä pitämissä käsissä ennen kuin tuo taas pyyhki kasvojaan.
Kurottauduin hanskalonkeron puoleen, ja kaivoin sieltä puolityhjän nenäliina paketin ja laskin sen naisen syliin. Pitääkin muistaa hankkia taas uusi paketti autoon.

Barnumin uudellen loimitukseen ja tarhaan viennissä ei kauaa kestänyt, saati tallilta kotiin ajamiseen. Ehdoton hyvä puoli nykyisessä asumuksessa.
Krem oli terävänä vastaanottokomitean roolissa sillä hetkellä kun avain kääntyi lukkopesässä, oven takaa kuului nimittäin sen kokoiselle koiralle hämmentävän matalaa murahtelua ja pöhinää. Kuin suurempikin vahtikoira. Ulko-oven sulkeutuessa meidän perässä, tomerana koiraportin toisella puolella seissyt karvalakki muuttui räpiköiväksi pesukarhuksi kun se juoksi häntä lippuna perässään hakemaan lahjaa lelukorista. Se oli jostain ottanut tavaksi tuoda kaikille vieraille aina lahjaksi jonkin leluistaan, mutta sitä sai vain katsoa. Ei koskea.
Krem piti hyvää huolta Jannasta, steppaillen sen edessä punkiksi ristitty sininen vinkulelu suussaan ja takaosa vimmatusti heiluen, kun kävin penkomassa makuuhuoneen vaatekaapista jotku kutakuinkin sopivat lainavaatteet toisen käyttöön ja ojensin ne naisen suuntaan.

“Muodista en tiedä, mutta ainakin ne on kuivat. Otatko teetä vai kahvia?”
“…ehkä mialuummin teetä..” nainen vastasi sen kuuloisena kuin tuon kurkkua kuristi.
Nyökäytin päätäni, “Teetä siis.. Voit käydä vaikka kylpyhuoneessa vaihtamassa, niin käyn laittamaan teeveden tulemaan.”

Juuri ennen keittiöön astumista vilkaisin vielä kerran käytän puolelle Jannan perään, enkä osannut oikein arvata mistä oli kyse. Mutta jotain selvästi oli tapahtunut, sen näki kuka tahansa. Yritin kaivaa mahdollisia selityksiä tilanteeseen samalla kun täytin vedenkeittimen ja napsautin sen päälle. Minkä jälkeen siirryin kahvinkeiton puoleen.
En ihan jaksanut uskoa, että syy Jannan mielialaan olisi Rasmus. Eikä ainakaan varsinaisesti Ellikään, varmasti vauva-arki voi osaltaan vaikuttaa asioihin jos yöt ovat menneet huonommalla menestyksellä. Mutta jokin pieni nakutus pään nurkassa kolluutti siihen tapaan, että pääsyy oli jossain muussa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä tapahtuu paljon. Sivutaan kisajuttuja, esitellään Barnumin luonnetta valaisevasti, viipyillään hevosen liikkeissä, kerrotaan muuttoaikeista ja pelastetaan kaveri keuhkokuumeelta. Ihanaa, että joku poimi Jannan haasta, ja kukapa muu osaisikaan Jannaa lohduttaa (tai kenenkä muun lohdutettavaksi Janna uskaltaisi jäädä) kuin Marshallin? Odotan innokkaasti Jannan lisämyllytystä aiheesta. Ehkä nyt on paikka, jossa saan vastauksia. 😀

Barnumin liikkeen kuvaaminen maneesilla on mun mielestä tämän tarinan parhaita kohtia. Se on niin elävää ja yksityiskohtaista. Tarinan aiheena se tuskin kuitenkaan yksinään toimisi: tuloksena olisi laatismerkintä. Kuvailusta varmaan tekee hyvää myös ajoitus. Se on taustalla ja Marshallin muut mietteet etualalla, ihan niin kuin Marshallin silmien läpi Barnumkin on taustalla ja puhelimen näyttö etualalla. Samaa tarkkuutta on siinä, kun Barnum syö, joskin siinä se on vähemmän sulokas yksilö… 😀

[MarshallOsallistuja]

Kultasaari Cup
Parempi kai myöhään kuin ei millonkaan kirjottaa viikon takaisesta kisareissusta?

– Lauantai 22.10 –
Anna tilaa, älä päästä liikaa… Suorana. Valmistele. Ja…pysähdys, paikalla..
Lopputervehdyksen jälkeen saatoin antaa ohjien valua pidemmiksi samalla kun taputin Barnumin kaulaa kaksin käsin. Siirtyessämme pois valkeiden kouluaitojen sisältä en pystynyt estämään pientä hymyä kiipeämästä nykimään suupieliä. Tällä kertaa minulla oli hyvä tunne suorituksesta, mikä vain vahvistui kun selostaja pääsi ääneen.

“….81.429%, mikä vie ratsukon suoraan muiden ohi ensimmäiselle sijalle asti! Saa nähdä onnistuuko joku tipauttamaan Kozlovin ennen kuin luokka loppuu.”

Barnum askelsi pitkin ja joustavin askelin kaiken hälinän läpi, kantaen itseään ryhdikkäästi kuin se tietäisi itsekin että tänään koulurata oli mennyt nappiin. Taputin orin kaulaa toistamiseen, ennen kuin pysäytin sen jotta saatoin hypätä alas sen selästä. Niklas luikerteli hyvin sukkelasti taka-alalta ja heitti kädet ympärilleni vauhdista siten, että jouduin ottamaan askeleen taaksepäin pitääkseni itseni pystyssä. Laitoin toisen käteni kevyesti nuoremman miehen ympärille samalla kun ojensin mustan orin ohjia lähemmäksi siirtyneelle Isakille jotta tuo pääsi juottamaan ja kävelyttämään Barnumin.
Me taas siirryimme isäni seurassa lähemmäs kilpakenttää seuraamaan loppuluokkaa sekä jännittämään lopputulosta, koska vielä oli sen verran monta ratsukkoa jäljellä että mitä vain saattoi tapahtua.

Viimeisen ratsukon aloittaessa suorituksensa, huomasin puristavani Niklaksen hartiaa ehkä hieman turhankin kovaa. Vaikka toinen ei vaikuttanut itse edes huomaavan sitä, vaan tuijotti lähes hengittämättä kouluradalle. Aitojen sisällä lipuva ruunikko liikkui tasapainoisesti, kevyin ja joustavin liikkein, kuin tanssija joka liukui määrätietoisesti pitkin tanssilattiaa.
Suorituksen lopulta päättyessä lopputervehdykseen oli minulla jonkinlainen arvio mahdollisista prosenteista, mutta odotin suosiolla virallista juontoa ennen kuin lähdin edes hakemaan Barnumia. Ensimmäinen tai toinen sija.
Tunsin käden hartiallani lähes samalla hetkellä kun lopulta kovaäänisistä kuului vaimeaa ratinaa.

“74.286% mikä riittää viemään neljännelle sijalle. Joten Kozlov onnistuu pitämää ensimmäisen sijan–”

Koppasin vieressä olleen Niklaksen tiukkaan halaukseen, ehkä myös nostin tuon hyvin pieneksi hetkeksi hieman ilmaan ennen kuin laskin hänet taas alas. Siinä missä tietenkin voitto maistui aina voitolta, olin sitäkin enemmän iloinen itse tuloksesta. Sen rinnalla toinen sijakin olisi tuntunut varmasti ihan yhtä hyvältä. Saadut prosentit olivat nimittäin parhaat mitä olin Barnumin kanssa saanut, jopa paremmat mitä viime talvena Pariisissa.

– Sunnuntai 23.10 –
Barnum vaikutti olevan hyvinkin oma itsensä, mulkoillessaan happaman näköisenä korvat luimussa oikeastaan jokaista joka kehtasi kulkea liian läheltä hänen henkilökohtaista kuplaansa. Ihmistä kuin hevostaki. Suoristin kättäni sen verran että ylsin silittämään orin kaulaa kevyesti, samalla kun painelin toistamiseen jalkoja jalustimia vasten kokeilevaan sävyyn. Jalustinhihnat tuntuivat poikkeuksellisesti hieman liian lyhyiltä vaikka minä olin orin hyppysatulaa viimeksi käyttänyt minkä myötä hihnat pitäisi olla juuri oikeat. Jalustimien mitta tuntui aiheuttavan kestävän jännitteen jalkoihin, mikä tuntui pienenä epämukavana paineena toisessa polvessa.

“..Hei, autatko nopeasti?” kysyin ongelma puolella seisovalta pitkään takkiin verhoutuneelta isältäni, “jalustimia pitää ehkä sittenkin pidentää.”
Grigori kurtisti kulmiaan nopeasti, siirtyen satulan kohdalle Barnumin kyljellä “reiällä vai useammalla?”
“…Sanoisin että yksi reikä riittää.”

Siinä ei montaa hetkeä mennyt kun jalustimet oli laskettu pykälän verran alemmas, minkä jälkeen taas tunnustelin jalkojen asemaa satulassa. Ainakaan samaa painetta ei enää tuntunut.
Mene ja tiedä, sitä oli alkanut viime aikoina tuntumaan aika usein estejalustimien kanssa. Pitäisi ehkä kiinnittää enemmän huomiota kunnolliseen venyttelyyn ja lämmittelyyn ainakin ennen satulaan nousua, ehkä jopa välissä jos pitäisi odottaa yhtään pitempään.

Esteradalta ei kauheasti onnistumisen tunnetta herunut, kun radan päätteeksi virhepiste saldo näytti jälleen 12 pistettä mikä alkoi olla varsin yleistä meille. Mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, enhän minä edes ollut ensisijaisesti esteratsastaja. Ja jos hyvää piti etsiä, niin ainakin olin pysynyt satulassa. Vaikka kieltäytyminen okserilla oli horjuttanut tasapainoani siinä määrin että olin kiittänyt onneani että toinen käteni oli mennyt Barnumin toiselta puolelta, ja täten estänyt minua suistumasta orin kaulan ohi maahan.
No, seuraavalla kerralla ehkä paremmin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

On ehdottomasti parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 😀 Ei sitä aina kerkiä.

Mutta hei aww reagoiva ja vähän niin kuin lapsenomaisen eläväinen ja iloinen Marshall! Kun Marshall on hyvällä tuulella kisoissa, hänessä ei kyllä ole enää mitään röllimäistä. Tällaisen Marshallin voisin ottaa meillekin kahville. 😀 Hän on sulanut tässä aikojen mittaan hitaasti mutta varmasti, mutta tässä tarinan alussa hän käyttäytyy rennommin kuin ikinä julkisesti (vaikka hehe onkin siis jännittynyt). Tietenkin Niklasta haluan lähinnä pussailla taas. Eiku mmitä?

Toisena päivänä ei mene yhtä hyvin, mutta Marshall kunnon kilparatsastajana osaa suhtautua kyllä. Se hei kuuluu elämään ja kisaamiseen, ei kun uutta piippuun! Mua alkoi vain peljättää, että ei kai Marshallin vanha polvivika ala taas vaivata. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että meillä olisi puoli tallillista hevosia piparina ja sitten vielä suurin piirtein ainoa varteenotettava kilparatsastajakin päälle.

Mä vieläkin niin toivoisin, että kirjoittaisit ”sitten isona” kirjan. Mä haluaisin paitsi lukea, myös toimittaa sen, ai jehna.

[MarshallOsallistuja]

Lomalla viimeinkin, vois ottaa iisimmin… vai voiko?
Osa 1. – Osa 2. – Osa 3.

Ajomatka itärajan takaa oli aina pituudessaan samaan aikaan mukava mutta tuskaisa, ehkä pääosin kun hevosautolla Niklaksen kanssa matkatessa ei ollut mahdollisuutta kuljettajan vaihtoon. Mutta, hevosten mukaan ottamisen hyvä puoli oli että Barnum saatiin tarkistettua kokonaisvaltaisesti läpi tutun eläinlääkärin toimesta, joten orin saattoi hyvillä mielin jättää lyhyelle lomalle ennen seuraavan kauden valmisteluja. Sama koski myös toisella tallilla majailevaa Stanimiria.

Pidin kiinni niskan takaa roikkuvan riimunnarunpäistä, ja heiluttelin käsiäni pienellä liikkeellä puolelta toiselle matkatessani kohti tarhoja. Kroppa tuntui olevan vielä kankeana edellispäivän ajamisesta.
Katsoin kun harmaaseen loimeen paketoitu hevonen kökötti aloillaan tarhassa, eikä näyttänyt olevan vähääkään mielissään. Jopa aitaukseen tarjoillut aamuheinät lojuivat lähes koskemattomana hangen päällä, vain muutamat irtokorret viittasivat että oli siitä sentään pari suupalaa käyty nappaamassa.
No, ori oli syönyt aika paljon heinää matkustuksen aikana niin suurelle huolelle tuskin oli aihetta… vielä.
Lähemmällä tarkastelulla Barnum näytti yhtä tyytyväiseltä kuin kauempaakin, Niklaksen sanoja lainaten: yhtä vittuuntuneelta kuin orava talvella kun pähkinät oli jäässä.
Mukaan hevonen sentään lähti tavalliseen tapaansa ilman vastaväitteitä mikä oli positiivista.

Talliin päästyämme riisuin loimen hevosen yltä ja taittelin roikkumaan oven telineeseen. Valtaosin klipatussa orissa ei paljoa harjattavaa ollut, mutta samalla sen pyyhkäisi läpi pölyharjalla kun sivelin sen lähes sentti sentiltä läpi. Pitäen tarkasti silmällä jos missään näkyi epänormaalia turvotusta tai pehmeyttä, tai tuntuiko jossain poikkeavaa lämpöä vaan ei. Ruumiinlämpökin oli sopivissa rajoissa.
Tarkan läpikatsauksen jälkeen päätin jatkaa suunnitelman mukaisesti, ja käyttää Barnumin talutuskävelyllä maastossa. Saisi vähän liikettä niveliin niin ehkä mielialakin nousisi ja heinäkin alkaisi taas maittamaan.

Olin ehkä toivonut turhan sinisilmäisesti maagisen suurta eroa miten pieni kävely olisi toiminut, mutta vaikka retki itsessään oli sujunut hyvin niin oli lopputulos oli lähempänä ankeaa.
Lämpimästä mashin ja pellavan täyteisestä juomasta oli kadonnut hyvässä lykyssä litra, tai ehkä jopa kaksi. Ja tarhan heinäkasasta Barnum nappasi ohikulkiessaan muutaman surkean korren ennen kuin parkkeerasi samaan kohtaan mistä olin sen hakenutkin.

[Ilona EronenKatsoja]

Eeeiih, onko meillä taas yksi kipeä hevonen? Ei näytä alkavan kovin loistokkaasti Barnumin vuosi… Toivottavasti kyseessä on vain huono päivä ja koni on kohta taas kunnossa. Toisaalta on kyllä hyvä, että Marshall huomaa pienetkin muutokset eikä vain kuittaa niitä hevosen kenkkuiluna, vaan alkaa heti selvittää syytä. Niinhän se monesti on, että nuo kaviokkaat ilmentävät mitä erikoisimmilla tavoilla kipua ennen kuin mitään näkyvää paisetta tai lämmönnousua edes on havaittavissa. Toivottavasti nyt ei ole kyse siitä, vaan selvittäisiin pelkällä säikähdyksellä ja syy olisi vaikka Barnumin mielestä huono sää.

[Sonja T.Valvoja]

Ei voi tällä tavalla pelotella ihmistä! Ei Barnumilla saa olla mitään vikaa nyt. Hopiavuorihan on kohta yksi vaivaistalli.

Jotenkin tästä kuitenkin tärkeimpänä panee merkille Marshallin tietyllä tapaa ammattimaisen suhtautumisen hevosiin: Marsh ei mehustele kaikenmoisilla kauhuskenaarioilla eikä hätäile kenties olemattoman hädän takia… vielä. Sitten vasta kun on oikeasti syytä hätäillä, niin sitten hätäillään. Hyvin analyyttinen lähestymistapa muutenkin, muttei sentään kuitenkaan ihan, vaan siellä mielenpohjalla kuitenkin on toive siitä, että kunpa se yksi pieni kävelylenkki nyt kuitenkin voisi muuttaa kaiken. Ajatusmaailma kuulostaa siis ammattimaiselta ja analyyttiseltä muttei tunteettomalta.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä Barnum ei ole vielä edes hirveän epäilyttävä. Sillähän voi olla vain muuten vain huono päivä tai heinänkorsi hampaan välissä. Kun kuitenkin muut hevoset ovat olleet kipeinä, niin niin lukijan kuin varmasti hahmojenkin mieleen tulee heti, että tämäkin on kipeä. No onhan se, mutta jos se olisi ainoa viimeaikoina oirinut, olisiko siitä ollut heti huolissaan?

Mä en näe tällä kertaa Marshallissa sitä ammattimaisuutta, jonka Sonja häneen tulkitsee. Ei Marshall tietenkään vollota pitkänä tallikäytävällä, mutta mitä lähemmäs mennään tarinan loppua, sitä enemmän lämpö ja huoli valtaavat alaa hänen mielessään. Marshall ei hoida tässä ketä tahansa heppaa, vaan omaa tuttua heppaansa.

[MarshallOsallistuja]

Kurkistetaas
Osa 1 – Osa 2

En ollut varma kuinka paljon olin yön aikana lopulta nukkunut, kun olin kulkenut mittaamassa Barnumin lämpöä ja tarkastelemassa sen olemista ja voinnin kehittymistä. Harmikseni se ei vaikuttanut juurikaan aikaisempaa pirteämmältä, mutta ainakaan sen olo ei näyttänyt kääntyneen huonompaankaan. Eikä yskiminenkään kuulostanut lisääntyneen.

Varustaessani oria aamulla kuljetusta varten, olin varmaan mitannut sen lämmön kolme kertaa ja tuputtanut ainakin viisi eri versioita juotavasta siinä toivossa, että se olisi juonut edes vähän paremmin. Jos vesi olikin ihanteelliset kaksi astetta viileämpää mitä aikaisemmin tarjotut ja Barnum kelpuuttaisi sen. Matka klinikalle oli taittunut onneksi ongelmitta, ja varsin rauhallisissa merkeissä mitä oli seurannut matkustamon videokuvan kautta.

Perillä meitä oli vastassa vähän vanhempi mies, jonka hiusraja oli paennut jo aikaa sitten jättäen päälaen paljaaksi. Pään ympäri kiertävä ohut hiuskuontalo oli kuitenkin huolitellun näköinen. Miehen pyöreät silmälasit ja huulien yläpuolella pönöttävät tuuheat viikset toivat elävästi mieleen Simpsonien Ned Flandersin.
Mies kävi Barnumia läpi varmoin ja tottunein käsin, näyttäen siltä että voisi ihan hyvin tehdä sen vaikka silmät kiinni ja tietäisi yhtä hyvin mitä edessä oli.

“Te olitta tehny pitkän matkan ihan vasta?”
Nyökkäsin päätäni samalla kun seurasin Barnumin reaktioita. Ori taisi jopa hieman luimistaa toista korvaansa, lupaavaa, “Kyllä. Ensimmäisenä päivänä noin kahdeksan tuntia ja seuraavana suurin piirtein yhtä kauan. Välissä tosiaan pääsivät ulkoilemaan tarhoihin ja viettivät yön karsinassa. Kummankin matkan aikana pysähdyimme juottamaan parin tunnin välein, ja yhden pysähdyksen aikana hevoset otettiin ulos autosta kävelytettäväksi.”
“Oli muitaki hevosia siis matkasa?”
“Tämän lisäksi yksi. Toisella ei ole ollut mitään tavallisesta poikkeavia oireita tai muutakaan.”
“mmhm.. Tää taitaa olla vähä huonompi juomaan tien päällä, eikö?”
“Nuoresta asti. Aina se jonkin verran juo kun tarjotaan, mutta turhan vähän.”
“Mmmhm, mmhm”, eläinlääkäri hymisi ennen kuin hiljeni hetkeksi aikaa. Lopulta tuo pyöräytti stetoskoopin niskan takaa roikkumaan, “Kyllä mulla jo arvio on mistä on kyse, mutta tutkitaan loppuhun asti ennen kun sanon mittään. Mutta hättää ei piettäs olla. Kuivahan tää toki on ku beduiinin sandaali, niin laitamma sen nesteytykseen tän jäläkeen.”

Tuntui kestävän ikuisuuden, kun eläinlääkäri apulaisineen valmisteli työpisteen tähystystä varten. Mutta lopulta sain pidellä kiinni huulipuristimesta samalla kun seurasin näytön kautta endoskoopin ensimatkaa. No, ainakin tämä oli nätimpää katsottavaa mitä mahatähystys.
Aikansa siinä meni, kunnes eläinlääkäri veti pitkän letkun ulos ja antoi sen klinikkahoitajan käsiin pois hoidettavaksi.

“Jooh, varsin oikiasa olin. Parastaha täsä on, että huomasitta nopiasti ja toit tänne, ekkä miettiny puolta viikkua että pitäskö ees soittaa vai ei”, mies selitti ärsyttävästi jännitystä ylläpitäen kuin parempikin rikosromaanin käsikirjoittaja, “Niinko sannoin, kuivunu. Mutta sillä on myös ylemmät hengitystiet iha kuivat, niin hoijetaan se samalla ko nesteytettään nii jo olo paranee. Näytteet vielä tutkitaan, niin saajaan tietää jos pölyä ja muuta on menny alempiin hengitysteihi. Jos näi on, niin sitte piettää hoitaa vähä enemmä.”
Minusta taisi näkyä päällepäinkin kuinka pidätin hieman hengitystäni, kun yritin arpoa oliko toisen puheet hyviä vai huonoja uutisia.
“..Eli ei siis hättää. Pysyvää haittaa tai muutakaan rajotetta elämään ei jää. Mutta tulevaisuujesa piettää suunnitella pitkät matkat vielä tarkemmin ja ratkua nesteytysongelma. Ja heinän pölysyyteen on hyvä kiinnittää enemmän huomiota, tarvittaesa kastelee heinät ennen ku antaa. Mutta jos joku otsake tälle piettäs antaa, niin pölyherkkyyttä, ja tojennäkösesti jos reissu ois kestäny vielä kauvemmin, niin kuljetuskuume ois voinu olla hyvi maholline.”
Loppuhuomautus jätti hieman ankean jälkimaun, mutta kokonaisuudessaan lopputulos vaikutti olevan varsin positiivinen.
“Nesteytyksesä tulee meneen sen verta kauvan, että ei kannata täälä oottaa vaan tullee sitte illansuusa hakkeen. Parempi toki olis, jos pystyt jättään hevoses tänne ainaki tän yön yli tarkkailuhun ja hoitoon.”
“Joo, yön yli sopii hyvin”, sanoin suoraan asiaa sen enempää miettimättä. Mieluummin hevonen vaikka parikin yötä klinikalla ja hoidetaan perinpohjin, kuin että hoidetaan vähän ja lähdetään kotiin ja katsotaan miten menee.

[Sonja T.Valvoja]

Kylläpä muuten pelotti lukea tätä! Olin jo melkein varma, että se on Barnum on seuraavana kuopassa tai muuten vain pitkällä sairaslomalla tai jotain muuta yhtä kauheata. Onneksi kuitenkaan ei ja saatiin varsin positiivinen lopputulos, että vaikka ongelmaa on, niin ei mitään sellaista, mikä nyt toistaiseksi aiheuttaisi mitään kamaluuksia. Huh!

Mutta että Otsonmäkeen/Seinäjoelle näyttäisi olevan pesiytynyt ihan oikeasti leviää puhuva eläinlääkäri 😀 En ole ihan varma aloitinko minä sen aikoinaan, mutta sama se kai.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Noni! Tästä lääkäristä tuli heti hyvä olo. Tämä tietää, mitä tekee. Vaikka tämäkään ei voi meedio olla, tämä sai mut rauhoiteltua, ja toivottavasti Marshallinkin. Ei ole mitään tappavaa tautia!

Silti uutiset eivät ole ihan hirveän hyviä. Marshall on tottunut reissaamaan Barnuminsa kanssa ja on henkeen ja vereen kilparatsastaja. Mua pelottaa, että Marshallilla on vaikeita ratkaisuja edessään siitä huolimatta, että nyt säästyttiin pahimmalta. Pystyykö Barnum reissaamaan siihen tahtii, kuin sen täytyisi?

Mahdollinen virtuaalihevosen vaihtaminen saattaa olla edessä, mutta ehkä ei ole. Mä aina kannustan hevosen vaihtamiseen, koska se virkistää omaa tarinointia. Nämä ei ole oikeita: nämä ei koe tulleensa hylätyksi. Samalla mahdollisen luopumisen pähkimisestä on ihanan jännittävää ja surullista lukea, koska tarinoissa eläydyn hevosiin kuin ne olisivat oikeita. Menen tässä nyt kyllä jo ihan hirveästi asioiden edelle, mutta… 😀

[Ilona EronenKatsoja]

Mä luulin tossa alkupuolella hetken, että Barnum on masentunut, kun tarhakaveri oli jäänyt toiseen paikkaan. 😀 Mutta niin joo, sillähän oli se yskä, joka ei olisi selittynyt sillä. Onneksi ei ollut sitten vakavampaa, toistaiseksi ainakaan. Tässä ei kuitenkaan oikein osaa ennen aikojaan mihinkään parantumiseen luottaa viimeisten potilaiden jälkeen.

Kiitos myös runsaasta murrenäytteestä! Pitkiä repliikkejä oli. Täytyy yrittää imeä vaikutteita, jos vaikka oppisin jotain uutta (onko tämä nyt edes sitä, mitä mä lupasin opetella? :D).

Sitten vähän spekuloin taas tulevaa. Seuraavaksi todetaan, ettei Barnumia oikein viitsi raahata pitkille kisareissuille tämän tästä, joten Stanimir tulee Hopiavuoreen jossain vaiheessa sen tarhakaveriksi ja Marshallin ykköskisahepaksi. Nih! Ai kun olisi siistiä, se on niin hieno hevonen! 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ah, Stanimir. Ryhdytäänpäs kaikki yhdessä painostamaan Marshallia päätymään tähän. :DD

[Sonja T.Valvoja]

Sit jos Stanimir tulee Hopiavuoreen ja mystisesti katoaa, Sonja ainakin on ehdottomasti syytön! 😀

[MarshallOsallistuja]

Organisointia

Olin puntaroinut useammalta kantilta että mikä oli otollisin hetki hakea Stanimir Storywoodsin tiloista, ja lopulta päätynyt suorittamaan muuton hyvinkin nopeasti sen jälkeen kun olin sopinut karsinapaikasta Eetun kanssa. Eipä ainakaan tarvinnut ajella reilu tunti suuntaansa harvasen päivä pyörähtämässä tontilla. Koska vaikka pidinkin kiireestä, oli sitä viime aikoina ollut jopa omaan makuuni hieman liikaa, minkä takia hevosten lomat tulivat juuri oikeaan saumaan. Ja Stanimirin siirto Hopiavuoreen vain tuki tilannetta entisestään.
Tätähän voisi kutsua jo lomaksi itsellekin.

Kuva vähän isompana

[Ilona EronenKatsoja]

No vitsit mitä komistuksia kuva täynnä!! Tetriskö se siellä taustalla kuikuilee, ja Veeruli vissiin kanssa kaula pitkänä tähyilee että mikäs uusi orhi se sieltä saapui pihaan. On kyllä taas yksityiskohtia vaikka koko illaksi ihasteltavana. Se vasta on taito saada taustahiipparitkin näyttämään omilta itseiltään ihan täysin. Ihana lumisade ja ihan aidon näköinen maakin.

Niin on siisti otus kyllä tuo Stanimir!

[Sonja T.Valvoja]

NYT on silmäkarkkia tarjolla, kun Stanimirkin saatiin jengiin mukaan. Sonja ainakin on ihastuksesta mykkyrällä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nuo kaksi veivät jalat suustani. Kyä ny o. Stanimir on kyllä yksi niistä hevosista, jotka ainakin teoriassa haluaisin ihan oikeasti omaksi… Realistisesti ajatellen se ei tietenkään onnistuisi. No, saapas nyt tutustua tähän hevoseen viimein lähemmin, kun tulee luettua kaikki sen uuden elämänvaiheen tarinat!

[NiklasOsallistuja]

Minicup, 1.osakilpailu, HeB

Voi pojat mikä alotus

Pidin kasvot tiukasti Barnumia kohti, ja yritin tihrustaa sameuden läpi jotta näin näpertää suitsien remmejä auki. Pienet soljet ja ne.. no ne pirun nahkarinkulat, mitkä piti hihnojen päät läpättämästä, tuntu vaan pyörivän tutisevien sormenpäiden alla. Enkä saanu millään mitään kunnon otetta, että saisin avattua edes mokoman löysänä lötköttävän leukahihnan!
Pieni lapsellinen ääni takaraivossa halusi syyttää hevosta, mutta tiesin paremmin. Ei se sen syy ollu että mä olin kämminy vähän joka taitteesa, eikä Barnum valitettavasti vaan ollu niitä opetusmestareita jotka otti tyytyväisesti vastaan puolikkaat ohjeet ja paikkasi ite loput. Ei, se anto luottoa tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen ei enää lähtenyt täyttämään vailinaiseksi jääneita apuja vaan meni sen mukaan mitä sai. Tiesin myös sen, että nämä oli vaan kisat. Turha sellasen perään oli märistä. Mutta.. Kun mä oikiasti luulin että osasin ees jotaki, Marshki oli sanonu jo pitkään että mun taidot riittä ihan hyvin tän tason kisoihin. Mutta 55 ja tasan, viimenen sija kun ainoa jonka edelle olin jääny sain hylyn.
Se siitä osaamisesta…

Nenä tuntu olevan tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä, mutta samaan aikaan tuntu että sieltä valu pihalle kaikki kohta aivoja myöten. Näytin varmasti ihan hiton järkevältä seistessäni leuka kohti rintaa jotta näin paremmin kyynelten yli, ja auoin suutani kuin kala sen mukaan kun niiskutin ja hengitin suun kautta että sain happea.

Barnum seiso lähes täysin liikkumatta paikallaan, mitä nyt korvat pyöri sinne ja tänne aina välillä. Ensimmäistä kertaa miljoonaan vuoteen en tuntenu sitä pientä jännityksen ja hermostuksen sekasta tykytystä josaki luissa ja ytimissä kun seisoin orin vieressä. Olo oli enemmän kuin kuivaksi rutistetulla rätillä, ja halusin vain ripustaa roikkua sen kaulassa. Harmi että vaikka niskaa pitkin kulkevat sykeröt avaisi, Barnumin harja ei yltäisi lähimainkaan niin alas että voisi edes yrittää piilottaa naamaa sinne sekaan.
Vihdoin sain räpellettyä suitset auki, ja riisuttua ne pois mustan hevosen päästä. Musta korvahuppu tosin putosi hihnasekamelskan seasta karsinan pohjalla oleville puruille. Tiesin että pelkkä sen tuijottaminen ei saanut sitä maagisesti siirtymään käteeni, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut kumartua nostamaan sitä.
Huomasin häilyvästi kun takaa kurottautui käsi poimimaan korvahupun talteen.

“Anna vaan ne suitset”, Marshallin ääni oli poikkeuksellisen pehmeä. No, ihan ku se ei olis tietonen missä mennään. Tai, missä mä meen.
“….mun pitää ottaa sen riimu..” yritin mölistä mahollisimman tasaisella äänellä, huomaten kuinka toinen ojensi toisella kädellä mustaa nahkariimua eteeni.

Tuijotin vain hetken, ennen kuin luovutin suitset Marshin hoidettavaksi ja siirryin itse pukemaan riimua Barnumille. Monesti ori nosti päänsä ulottumattomiin kun yritin ottaa sen kiinni, mutta tällä kertaa se taisi huomata että en todellakaan jaksanut mitään sellaista, koska se laski päätään lähes automaattisesti jotta sain pujotettua riimun sen korvien yli.

“Istu alas, riisun loput”, toinen sanoi ja viittoi karsinan etuseinän puoleen.

Turvanurkka. Siellä oli hyvä kökkiä kun ei halunnu että kukaan ylimääränen näkee. Nyökäytin päätäni, kääntyen ympäri vain lösähtääkseni nojaamaan toista vasten ja pungin naamani piiloon hartiaa vasten. En ollut ihan varma halusinko itkeä kurjuuttani vähän enemmän, vai tuntuko se ennemmin rauhottavalta kun Marsh sulki kädet ympärilleni. Ehkä vähän kumpaaki.
Hetkeä myöhemmin tunsin ja kuulin puhinaa korvani juurella. Mun ei tarvinnu avata edes silmiä kun jo tiesin että se oli Barnum, joka lopulta painoi turpansa olkapäätä ja poskeani vasten.
Ehkä ens kuussa menis paremmin… Ehkä.

[Ilona EronenKatsoja]

”-tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä-” Mistä näitä vertauksia oikein tulee, heh :DD

Ei mennyt putkeen pojilla, mutta hyvin on sidottu juurisyyt siihen, että Barnum ei ole mikään lasten automaattiheppa, vaan kilpahevonen, jota pitää ratsastaa oikein ja tarkasti. Se antaa taas tilaa kehitykselle, kun alla ei ole ihan helppo ratsu.

Maailman ihanin lopetus, voi että, turpa itkuista poskea vasten siinä! <3 Näin jotenkin erityisen kirkkaasti tuon kohdan, jossa Barnum osallistui halaushetkeen. 😀 Ainakin peloista on päästy ja Niklas ja Barnum ovat jo ihan kavereita, niin että saatiin tästä yhteisestä kokemuksesta jotain hyvääkin kotiinviemisiksi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Oletteko koskaan olleet koiranäyttelyissä? Mä olen. Ei ole yksi eikä kaksi eikä viisitoista kertaa, kun koira on saanut piilossa selkäänsä esittäjältä, kun menestystä ei ole tullut, vaikka se ei olisi varsinaisesti tehnyt mitään väärää kehässä tai muutenkaan. Se ei ole tietenkään hyväksyttävää, mutta silti se on melko yleistä. Lyän vaikka vetoa, että moiset ajatukset ovat vielä paljon yleisempiä, vaikka niitä ei toteutakaan, sillä suuttuminenhan on ihan normaali tunne. Samalla eläimeen suuttuminen ja etenkin sille syyttä kostaminen puuttuvat virtuaalimaailmasta. Sille on syy: me yleensä tykätään hevosista. Olisi kauheaa kirjoittaa oma hahmonsa olemaan julma niitä kohtaan. Vaikka väärät teot eivät kohdistuisi eläimiinkään, on tosi vaikeaa kirjoittaa oma hahmonsa tekemään jotain todella väärin. Kaikki haluaa, että omasta hahmosta tykätään — ja joskus sekin voi pelottaa, että lukija luulee, että kirjoittaja hyväksyy hahmon väärän toiminnan tai tekee sitä itse! Nyt Niklaksen ajatuksissa välähtävä Barnumin syyttely taitaa olla meillä eka (tai ainakin ekoja) kertoja, kun uskalletaan vähän hipaista tällaisia vääriä ajatuksia. Piristävää. Kun meidän Juuso on tuhma koira, kyllä mun ainakin usein tekee mieli syyttää sitä, vaikka tasan tiedän, että mä siitä olen tuollaisen tehnyt.

Mutta jos ei nyt enää roikuta yhdessä yksityiskohdassa, niin Niklasta käy sääliksi. Olisin toivonut hänelle menestystä – mutta toisaalta mutkat matkassa auttavat kirjoittamaan tällaisia hyviä tekstejä. Vaikka Niklaksen pikku sydän on tässä murtunut, hän yrittää siitä huolimatta hoitaa hevosensa loppuun, järkeillä itselleen ja vaikka mitä. On tällä kertaa ihanaa, että Marshall auttaa: nyt Niklas kaipaa sitä. Samalla Niklas ei ole tässä mikään avuton räkä. Ellei Marshallia olisi ollut, hän olisi aivan varmasti saanut hoidettua hevosen kotia ja karsinaansa kyllä lopulta itsekin. Onneksi Marshall kuitenkin oli.

Tämä on kaikessa kurjuudessaan tosi suloinen tarina.

[MarshallOsallistuja]

Kiusanhenki

Barnum seisoi tarhassa niin viattoman näköisenä, katselleen ympärilleen kaikessa rauhassa samalla kun heilautti häntäänsä satunnaisesti puolelta toiselle. Hitaasti ori käänsi päätään sen verran että näki vilkuilla lähellä seisovaa Stanimiria.
Kimo ori seisoi hieman epäilevän näköisenä, yrittäessään nauttia rauhallisesta ulkoilu hetkestä samaan aikaan kun toinen pönötti vähän turhan lähellä hänen yksityisyyden kuplaa. Jospa mokoma räjähtänyt emu saisi virtaa aivosolujensa välille, ja älyäisi keksiä yksinään jotain muuta tekemistä.

Vanhempi ori näytti laskevan valmiustasoaan, minkä myötä nuorempi koki tilaisuutensa koittaneen ja se lähti toteuttamaan älynväläystään.

Musta ori toi mieleen sirkuksen julisteet missä yleensä norsu seisoi jalat supussa korokkeen päällä, kun Barnum yritti pitää mahdollisimman paljon painoa takajaloillaan. Jotta tarvittaessa voisi kiepsahtaa takasten varassa ympäri. Samalla se ojensi turpaa kaula pitkänä, hamuten huulilla Stanimirin päällä olevan loimen kaulakappaleen reunaa.
Muutaman kerran Barnum joutui perääntymään, vetämällä pää vähintäänkin laamamaiseen asentoon, kun kimo ori luimisti korviaan ja naksautti hampaitaan toista kohti varoittavaan sävyyn.
Nuorempi liikutti kavioitaan muutamat merkittävät sentit eteenpäin, kurottautuen kohti uutta yritystä. Pari kertaa sileä ripstop kangas lipesi alta, mutta viimein hampaat saivat pitävän otteen reunasta.
Stanimir näytti siltä kuin olisi vetänyt kuoritun sitruunan sieraimeensa, mulkoillen varoittavasti toisen suuntaan samalla kun korvat laskeutuivat hitaasti niskaa kohti.
Barnum selvästi huomasi että aika kävi vähiin, joten se hamusi nopeasti enemmän kangasta hampaisiinsa ennen kuin nykäisi niin lujaa kuin saattoi.

Seurasin portin takaa, kun Barnum laukkasi lähes tasajalkaa hypellen kuin peura. Ori vilkuili valkuainen pilkottaen taakseen kun Stanimir rymisteli vähemmän sulokkaasti sen perässä, hampaat irvessä ja korvat niskassa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ne on niin kuin sisarukset. :DDDD Koska valtaosa hevosista on koulutettu paremmin kuin valtaosa koirista (koska tulee enemmän vahinkoa, jos hevonen ei ole kunnolla), niin välillä sitä unohtaa millaisia apinoita ne ovat kun sille päälle sattuvat. Ihmisen mielikuva hevosesta on yleensä kaunis, ehkä jopa pelottava, hillitty ja suuri eläin. Se on aikamoisessa ristiriidassa niiden hetkien kanssa, kun niille tulee jotain apinakohtauksia ja ne keksivät itse tekemistä itselleen. 😀 Ihana ja söpö tarina!!

[Sonja T.Valvoja]

Mä en tiedä miksi olen jättänyt tämän tekstin kommentoimatta aiemmin, koska tämähän on niin elävästi kuvailtu ja hauska näiden kahden kaveruksen (sort of) tarhailusta. Ja että kuorittu sitruuna sieraimessa!

[MarshallOsallistuja]

Havaintoja

Oli ollut vähintäänkin mielenkiintoista seurata Stanimirin kotiutumista Hopiavuoreen. Ori oli kuitenkin asunut koko ikänsä huomattavasti isommalla tallilla, missä arki oli nykyiseen verrattuna vilkkaampaa sekä etenkin nopeatempoisempaa.
Kaikille ympärillä olevien lajitovereiden hupeneminen ei sopinut, mutta omaa rauhaa arvostava kimo vaikutti olevan vain hyvillään. Jopa sen sietokyky tarhakaverin härkkimisiin oli kasvanut, ja tätä rajaa riesana ulkoileva Barnum tuntui koettelevan vain enenevissä määrin mikä alkoi näkyä rispaantuneena kaulakappaleen reunana.

Maltillinen arjen tahti oli levinnyt myös vaikuttamaan myös liikutukseen. Tiukasti jämähtäneet rutiinit eivät olleetkaan enää niin ehdottomia, vaan alkukäyntien aikana saattoi kiertää kenttää samaan kierrokseen jopa parikin kertaa. Ennen kuin rutiinien orja alkoi punkea lapa edellä huomauttaakseen suunnan vaihdosta.

Kuva vähän isompana

[Sonja T.Valvoja]

Oooh, komea, komea Stanimir! Kiva kuulla että ori viihtyy Hopiavuoressa, olisi ollut liian ikävää, jos se olisi pahimmassa tapauksessa jouduttu palauttamaan takaisin Venäjälle tai muualle isompiin piireihin. Kukapa nyt ei Hopiavuoressa viihtyisi, ei sillä 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

On se poka komia! Kunhan se ei liikaa raukka metsity täällä lakeuksilla… 😀 On tosi ihanaa, miten meillä on täällä nyt niin monipuolinen joukko hevosia. On kaikkea ihan huikeista kiiltelevistä kisahevosista… Noh… Skottiin ja Uunoon. Näistä on ihana lukea monipuolisia juttuja. <3

[MarshallOsallistuja]

11.2. Vaahterapolun harjoituskilpailut

Kristallipallo näyttää hieman näkymiä lähitulevaisuudesta, kun Niklas lähtee uuteen kokeiluun Barnumin kanssa ja starttaa toista kertaa HeB tasolla. Samalle päivälle osuu myös ensimmäinen starttaus estekisoissa, kun Niklas hyppää orin kanssa 60cm radan.
Jännitetään vielä hetki kuinka kisapäivä tulee todellisuudessa menemään.

Kuva hieman isompana.

[Sonja T.Valvoja]

Komea se on Barnumkin <3

[Ilona EronenKatsoja]

On kyllä taas ihan sairaan hieno. Saat piirtämisen näyttämään niin helpolta. Sun piirroksissa ei koskaan mennä sieltä mistä aita on matalin – en minä olisi jaksanut hevosen jälkeen alkaa enää väkertää ikkunaa maneesiin tai muutenkaan tehdä noin siistiä ja tarkkaa taustaa. 😀 Nää on joka kerta niin huolella tehdyn näköisiä!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joo, kyllä se taustan nykertäminen vaan kannattaa. Mulla on tapana sutata vaan jotakin, kun innostun aina liikaa siitä, että itse aihe on tullut valmiiksi. 😀 Vaan on ne Barnuminkin yksityiskohdat niin wau. Ihailen ihmisiä, jotka on jaksaneet käyttää kymmeniätuhansia tunteja ihan minkä tahansa taidon kehittämiseen, mutta taiteet, ja taiteesta kirjoittaminen ja piirtäminen, on mun mielestä huikeimmat. Siis miettikää nyt: papru on valkoista. Siinä ei ole mitään. Sitten jos osaa kirjoittaa tai piirtää, laittaa kynän paperille ja yhtäkkiä muut ihmiset voi nähdä siinä paperissa ihan kokonaisen maailman!

[NiklasOsallistuja]

Vaahterapolku, harjoituskilpailut: esteratsastus, 60cm

Du-dum, du-dum. Tunsin ja kuulin kuin mun sydän paukutti rintalastaa vasten kuin lintu joka yritti pakoon häkin kaltereiden takaa. Pulssi tahkoi kaulassa niin että mieleen tuli vain piirettyjen sammakko, joka kurnutti ja paisutteli kaulapussiaan pinkeäksi palloksi. Huulet tuntuivat kireiltä ja niitä kirveli jatkuvan jännityneen lipomisen jäljiltä.
Se kaikki tuntu telkkarin lumisateelta päässä ja korvissa, välkkyen taustalta läpi kun yritin parhaani mukaan rentoutua edes millin satulassa. Tarkasti mitotellut jalustimet tuntu nyt ainaki kolme reikä liian lyhyiltä, aiheuttaen aaltona kulkevaa särkyä polvissa ja säteili aina lonkkiin ja sieltä alaselkään asti.
Barnum oli kuin viritetty jousilelu satulan alla, liikkuen nykivän jäykässä ravissa kentän esteiden seassa. Toisen ratsukon suorittaessa rataansa olin ehtiny varmaan rukoilla kaikkia Odinista ja Buddhasta aina Jesseen asti että ensinnäkin pysyin selässä ja toiseksi en häirinnyt toisen suoritusta. Kilpatoverin puhtaasta radasta pääteltynä joku taivaallinen pääsiäispupu oli vastannu rukouksiini. Ainakaan liikaa ei oltu häiritty.

Pyysin Barnumin hieman töksähtäen käyntiin, onnistuen pitämään sen paikallaan juuri sen aikaa että sain tervehdittyä tuomareita. Heti sen jälkeen sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi, mikä tuntui tukahduttavalta paineelta keuhkojen yläosassa ja kurkussa. Vilkuillessani lähettäjän suuntaan, takaraivon toistonappula pyöräytti vielä kerran Marshin sanat juuri ennen kuin olin noussut taas satulaan. “Älä ajattele aikaa äläkä pisteitä. Niillä ei ole mitään väliä, tärkeämpää on rauhallinen ratsastus, selkeät tiet ja että tunnet olosi hyväksi satulassa.“

Lähtölupa tuli.
Annoin orille parhaani mukaan kevyet laukka-avut, epäonnistuen siinä surkeasti, koska musta hevonen ponkaisi liikkeelle kuin laukkahevonen lähtöporteista. Ensimmäinen este lähesty aivan liian nopeasti. Ajatukset tuntu vaan kiristyvän umpisolmussa, kun yritin liian nopeassa lähestymisessä selvitellä itseäni, ohjia, reittiä, seuraavaa estettä, vauhtia, rytmiä…
Jäin aavistuksen jälkeen hypyssä, minkä myötä Barnumin selän liikkeen kautta satula työnsi mut ylös kevyeeseen istuntaan. Jonkulainen lihasmuisti vaikutti ottavan ohjat, kun kroppa yritti jarruttaa ittiään etten rösähtäny laskeutumisen yhteydessä satulaan kuin säkillinen sipuleita.
Saman liikkeen myötä hengityskin pääsi taas kulkemaan, ollen ehkä aavistuksen turhan nopea asettuessa Barnumin askelten tahtiin. Mutta se tuntui hyvältä. Automaattisesti rytmikkäältä, jättäen tilaa muun ajatteluun. Sain pari kevyttä puolipidätettä läpi, jolloin ori rauhoitti menoaan hieman mikä auttoi myös hengittämisen kanssa.
En ollu täysin varma mistä tiesin mille esteelle suunnata, mutta jotenkin katse vain hakeutui systemaattisesti aina seuraavalle kokoonpanolle. Kolmannen esteen lähestyessä tunsin jonkulaista rauhaa.
Polvia ei enää särkeny eikä rintaa kivistäny sydämen takomisen takia.
Yksi, kaksi… Istunnan muuttaminen Barnumin hypyn mukana tuntui veden kulkemiselta joen uomassa, kun se liikkui määrätietoisesti tuttua uraa pitkin ja mukautui sen muotoihin. Vaikka alapuolelle jäävä puomi oli vain harppauksen korkeudessa, tuntui aika pysähtyvän hetkeksi sen päällä. Kuin istuisi vuoristoradan vaunussa, juuri se hetki kun ylös kivunnut vaunu lähti valumaan voimalla takaisin alas. Se hetki, missä koko keho tuntu leijuvan ilmassa.

kuva vähän isompana

Takerruin tuohon tunteeseen joka kerta, kun kuulin puomin putoavan maneesin hiekkaan takaamme. Nyt Marsh ei ollu antamasa pelastavia kommentteja mitä piti tehdä jotta seuraava este pysyis kasassa, vaan mun piti ite yrittää tunnustella ja muistaa miten toimia.
Enkä millään saanu palasia kohilleen.
Liikaa jarruttelua. Liikaa eteenpäin. Pelkkä matkustaja. Häiriöksi asti säätämässä.
Kun maaliviiva jäi taakse ja saatoin hidastaa Barnumin ravin kautta käyntiin, ehdein hieman silmäilemään jäljelle jäänyttä rataa. Menon keskellä oli tuntunu että jokasen esteen ainaki ylin puomi oli tullu meidän mukana alas. Mutta kun haravoin maneesia katseellani läpi, ja laskin sormien kera epäkurantit esteet, huomasin tuloksen olevan parempi kun olin ehtiny luuleen.
Kuusitoista virhepistettä. Yhtä kuin neljä pudotettua puomia.
Käänsin rintamasuunnan takasi eteenpäin, ja kumarruin vähän eteenpäin satulassa jotta ylsin hieromaan hevosen kaulaa kaksin käsin. Barnum vain puhahti, ravistaen päätään. Paska sijotushan meille varmasti tuli, siitä olin varma, mutta ihan hyvinhän se meni! Mä olin kuitenki viimeksi hypänny kisoisa Arlekin kaa. Niinko vaihtas puolperävaunu rekan ferrariin.
Taputin Barnumin kaulaa toistamiseen, kun siirryimme ulos ratsastushallista. Viimesestä sijasta oli helppo lähtä ylöspäi.

[Sonja T.Valvoja]

Rakastan tuota vertausta puoliperävaunurekasta ja Ferrarista! Sillä onhan se, Arlekin ja Barnum ovat ihan eri planeetoilta noin urheilullisuuden suhteen.
Rakastan myös sitä, miten positiivinen Niklas sitten lopulta on. Ensin kaikki tuntui menevän ihan pieleen ja väärin ja huonosti, mutta sitten kun huomasi että ”vain” neljä estettä lopulta putosi, niin Niklas toteaa, että ihan hyvinhän se meni. Tai no, en nyt tiedä onko se erityisesti positiivisuutta, kun ensin luulee, että kaikki tuli alas ja sitten huomaa, ettei nyt sentään ihan kaikki, mutta kuitenkin.
Sen sijaan olen ihan kirvelevän kateellinen siitä, että osaat noin hyvin kirjoittaa tunteista, jännityksestä ja kaikesta siellä radalla ja ennen sitä. Vaikka itse kuinka yritän sitä samaa, niin ei. Buhuu.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Siis vaikka Niklaksella ei mene nyt ihan kaikki putkeen, mä näen, miten hän on kasvanut kilparatsastajana. Niklaksen suhtautuminen häviöön on tosi rauhallista ja aikuismaista. (Versus mä, joka kirvaa mikkiin kuin merimies jo siitä jos joku kakru tappaa mut Fortnitessa.) Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, mitä tapahtui ennen omaa suoritusta. Jännittää — varmaan suurin piirtein kaikkiahan jännittää. Niklas kuitenkin hallitsee itsensä ja mielensä tosi hyvin.

Mentäskö sitten vähän kielioppia?
Olen nalkuttanut relatiivipronomineista, ja mun äikänopepersoona hehkui ylpeydestä, kun tässä ne on oikein. 😀 Kieliopillista kehitystä on siis havaittavissa siinä missä Nikessä kilparatsastuksellista. Haluaisitko kuitenkin vielä lisää? Jos haluat, keskity seuraavaksi lauseenvastikkeisiin. Niitä on tässä tekstissä tosi paljon. Siinä ei ole mitään vikaa: lauseenvastikkeet on näppäriä. Kieliopillinen vika on siinä kohdassa, että kun käytetään lauseenvastiketta, ei tule pilkkua. (-> lauseenvastiketta käytettäessä ei tule pilkkua.) Kukaan normaali ihminen ei taida tälläsiä huomata, ei hätää, mutta mulla on siis ammattitauti.

[NiklasOsallistuja]

Kontola, matkaratsastuskisat 28.2.
Niklas osallistui Barnumin kanssa 15km ihanneaika luokkaan ja riemuksensa sijoittui 7/20.

Keli oli ollut aamusta lähtien aika crispy, minkä takia olin entistäki tyytyväisempi istuessani satulassa uudenkarheat topparatsastushousut jalassa. Normi housuilla tässä vaiheessa ratsastusta reisissä tuntuisi polttelua, kun ajoittainen tuuli hakkasi housujen ohutta kangasta vasten ja tunkeutui kuitujen välistä iholle asti.
Kerraston housuja ei perus ratsastushousujen kaa voinu käyttää, se ei vain tuntunut yhtään hyvältä. Lahkeet kierty, joku sauma hankas aina eikä jalat ees taipunu kunnolla kun tuntu siltä niinko olis kipsi tai jokku tuet jaloisa mikkä pisti tönköksi. Oli mahotonta keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen tönkköyteen ja vyötärön sivua kutittelevaan pesulappuun.
Värähdys kulki koko mun kropan läpi. Ei kylmän takia, vaan koska koko kerrasto ja ratsastushousut kokeilusta mieleen syöpynyt epämukavuuden tunne mikä aiheutti vähintään henkistä pahoinvointia. Ellei jopa fyysistä.
Materialismionnellisuus sekottu kuitenki taas mukavuuden tunteeseen, vaikka jossain korvan takana joku naakka rääkyki kuinka käytin vain toisen rahoja hyväkseni. Eikä se ääni tuntunut hiljenevän täysin vaikka kuinka yritin takoa järjen ääntä tilalle. Marsh ite ehotti hankintoja ja tarjoutu maksaan. Eikä nämä sen tilissä paljua edes näkyny, mutta kun sitte taas–…

“ÄääÄH!” ähisin itekseni tuskaisaan sävyyn, ja pyysin Barnumin siirtyyn raviin, “Tää on ollu kyllä tosi kivaa mutta hitto ko tän taaplaamisen aikana ehtii miettiä liian paljo asioita. Etenki jos kävellään.”
Ori ei kommentoinut asiaan mitään, tietenkään, mutta toinen satulaan päin kääntyvä korva viittasi siihen suuntaan että kyllä se kuunteli.
Hymähdin hieman “Tiiäkkö, en olis joku aika sitte uskonu että lähtisin sun kaa päineen tälläseen mukahan. Ei siitä oo ees niiin kauaa ku olin paskanjäykkänä ulukua hakemisesta aina tarhaan palauttamiseen asti. Nyt sentään oon vaan välillä paskat housusa ja kusi sukasa.”

Taannoinen hirviseikkailu oli kyllä yhä pirun tiukasti muistisa, minkä takia sopivilla hetkillä etenki taluttaesa tuntu siltä että henki salpautu ja sydän tippu toiseen lahkeeseen asti eikä vaan vattan pohjalle.
Vilkasin hihan alta pilkottavaa kelloa, tai mikä vimpain nyt olikaan ku se mittas vähän kaikkea matkasta ja vauhdista lähtien. Sama mitä Marsh käytti kenttäkisojen maasto-osuudella. Enää ei ollu montaa kilometriä maaliin. Siinä missä tiesin että muutama ratsukko oli pysyny mun ja Barnumin edellä, olimme kuitenki itekki onnistuneet ohittamaan pari mikä nosti mieltä. Siitä huolimatta mulla ei ollu mmitään käryä mikä vois olla meidän tulos loppu peleisä. Se kuitenki loppukädesä roikku sen varasa, että kuin järkevästi me oltiin edetty että Barnum palautuu niinko pitääki.

“Jos me tästä kerrasta selvitään ees about kunnialla, niin voitas tehä tää usiamminki eikö? Menee hyvänä harjotteluna sitäki varten, että jos oikeesti tohtis sun kaa kokeilla sitä kenttää”, puhelin ratsulleni kevennyksen tahdista.

En ollu vielä viittiny esittää ajatuksiani kenttäratsastuksen kokeilusta Marshille, vaikka olin pyöritellyt sitä mielessäni siitä asti ku oltiin puhuttu että kisaisin seuraavan kauden Barnumin kanssa. Voisin kuvitella että se onnistuis, mutta en tohtinu lyödä päätä pantiksi toisen mielipiteestä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joo: kun on hiljaista, ehtii ajatella kaikkea ja tuottaa itselleen pahaa oloa. Samastun. Samastun myös siihen, miten Niklaksen ajatus tässä menee. Tunnen yhden tyypin, jonka puoliso ostelee sille muutaman viikon seurustelun jälkeen kaiken maailman elektroniikkaa lahjaksi, koska se nyt vaan ei tunnu puolison palkkapussissa. Vaikka se ei olisikaan toiselle iso raha, mä en itse pystyisi ottaa sellaisia lahjoja vastaan ja olemaan onnellinen. Vaikka järjellä tietää, ettei ole toiselle mitään velkaa lahjoista huolimatta, niin kyllä mulla olisi jossain mielen perukoilla sellainen ikävä olo. Sitä paitsi monelle muullekin ihmiselle kuin mulle on tärkeää se, että pystyy tulemaan toimeen omillaan. Niken asemassa olisin siis varmaan se toope, joka ratsastaisi vaan pyrstö verillä kutittavien ja hiertävien saumojen kanssa ennemmin kuin ottaisi vastaan mitään, mitä pitäisin armopaloina tai muuten liian isoina lahjoina. Mutta ei siinä: kaikki ihmiset ei todellakaan ajattele niin kuin mä (ja niin kuin Niklas). Ei ne lahjan antajat kai yleensä ainakaan?

Joo jäin jumiin nyt tähän kohtaan, joka tuntui kovin tutulta ajatukselta. 😀

[MarshallOsallistuja]

Ponipojan ämpärilista part II
Perästä kirjoitellaan, tapahtunut 5.3. Marshallin ja Niklaksen matkalla kohti Royal Cupia.
Part 1 – Part 2 – Part 3

Niklas keikkui kevyesti eteen ja taakse, siirrellessään painoa kantapäiltä varpaille samalla kun hän hypistelin Barnumin ohjia sormissaan. Toinen oli toki ensin varmistanut varmaan kymmeneen otteeseen että tällainen vapaapäivä matkustamisesta oikeasti sopi aikatauluumme, mutta vakuuttelujen jälkeen tilalle oli tullut se Niklas mitä olin toivonutkin. Se, joka ei kyennyt olemaan täysin aloillaan hetkeäkään vaan joko heijasi itseään suunnasta toiseen tai vähintään napsutteli sormiaan. Hän oli myös toistamiseen käynyt läpi luomaansa Ponipojan Ämpärilistaa, miltä oli viime vuonna saanut vetää yli muun muassa hiekkarannalla ratsastuksen kun oli käyttänyt häntä Yyterissä.
Nyt oli aika vetää yksi kohta taas yli.

Pakkaslumi narskui hevosten kavioiden alla, ja ympärillä lepäävät valkeat hanget näyttivät suorastaan kimaltelevan kun valo osui sen pintaan. Hevosten sekä luonnon omia hiljaisia ääniä lukuunottamatta oli täysin hiljaista, kun Niklas oli valunut täysin omaan kuplaansa ja vain tuijotti vasemmalla levittäytyvää aavaa tunturimaisemaa. Jopa Barnum näytti lähinnä ihailevan uudenlaista maisemaa.
Heiluttelin varpaitani kenkien sisällä, ja yritin torjua pientä kutkuttelevaa tunnetta jossain sisälläni mikä puski pinnalle vain uudestaan ja uudestaan.

Kuva vähän isompana

“Tuolla on pieni näköalatasanne minne voimme pysähtyä, jos haluat käydä ottamassa kuvan tai jotain”, viitoin hieman edempänä näkyvää aidattua kielekettä.
“Oikeeasti?” toinen kysyi silmät säikyen.
“Joo. Punttaan sinut sitten takaisin satulaan.”

Niklas harppoi muiden kulkijoiden muodostamaa kinttupolkua kohti aidan reunaa kännykkä toisessa kädessä, selittäen samalla jotain siitä kuinka Mika-Matti tulisi olemaan niin kateellinen kun näkisi missä hän oli päässyt käymään.
Seisoin Barnumin ja Stanimirin välissä ja puristin hevosten ohjia käsissäni. Kuten olin monesti todennut, en ollut mikään turhasta jännittäjä, mutta juuri tällä hetkellä se tuntui saavan polvet notkumaan allani. Olin myös varma siitä, että kuulin oman sykkeeni hyppivän tärykalvoja vasten. Lopulta Niklas näytti lopettaneen kuvaamisen, joten käytin hetken hyväkseni ja aavistuksen vapisevin sormin tongin taskuani.

“Kuinhan siistiä ois oikiasti ihan asua josaki tälläsesä paikasa, niin että tällänen maisema ois about oma takapiha. Musta tuntuu että siihen ei kyllästyis ikinä, vaan maisema ois silti aina yhtä hieno. Ko jotkuhan sanoo että jos joku tavallisesti erikoisempi juttu on koko ajan siihen, niin josaki vaiheesa siihen kyllästyy. Mutta ei mun mielestä, tai siis–” Niklas selosti samalla kun jäljesti jälkiä takaisin kävelyuralle päin.
Minun olisi ehkä pitänyt miettiä tilannetta vähän enemmän, koska nyt kun siinä seisoi niin pää löi vain tyhjää ja päädyin seisomaan paikallani suu viivaksi puserrettuna ja vain tuijotin.
“…Marsh..?”
“..ymmärsin että halusit mieluummin hopeisen niin..”
“..Joo, mut siis.. Meinaakko sä että..?”
Vilkaisin rasiassa olevaa sormusta, sitten Niklasta “..Joo?”

Seuraavaksi sainkin kiirehtiä sulkemaan rasian saranallista kantta jottei koru lentänyt vahingossakaan hangen syvyyksiin, kun Niklas hyppäsi rintaani vasten jolloin minulla tuli kiire ottaa toinen vastaan. Nuorempi mies kiersi kädet niskani takaa, ja lähes iski huulensa omiani vasten. Lähinnä hymisten myöntävän sävyisen vastauksen, vaikka en ollutkaan saanut sääntöjen mukaista varsinaista kysymystä ulos suustani.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Marshall.

[Ilona EronenKatsoja]

ÄÄÄÄÄÄ en kestä ihanaa!!! <3 Ai vitsit tästä tuli nyt mun lempitarina! Tajusin vasta kun Marshallin käsi meni taskuun, että on kosinnasta kyse. Olin niin keskittynyt maiseman ihailuun ja tohon kuvaan kauniine väreineen. Rakastan tollasia maastoilukuvia.

Vai SEN takia sitä jännitti!! No ei ihme! Saadaankohan jo tämän vuoden kesälle häät?? Hah ai kun tästä tuli ihan oma kosinta mieleen. Silloin aavistin paljon aiemmin mistä on kyse kuin tätä tarinaa lukiessa. Nyt pääsit kyllä ihan yllättämään jopa mut. Näköjään myös Niklas yllättyi ihan kunnolla. 😀 Oli kyllä niin tämän parin näkönen kosinta, ah!

[Sonja T.Valvoja]

Romantikko-Marshall on tehnyt paluun! Ihana, ihana, ihana Marshall, jo ihan pelkästään tuo, että Niklas on haaveillut pääsevänsä tuntureille ratsastamaan, niin Marsh järjestää. Ja kosinta sitten siihen vielä kaupan päälle, niin voi pojat! Oi että <3 Vähänkö ihanaa.

Jatkona Ilonan kommenttiin, että olisiko se sitten kesähäät? Isotkin kenties? Jonkinlaiset juhlat pitää olla kyllä. Herkesin tässä jo miettimään sitäkin, että Marshallin vanhemmat ainakin tulevat ja ovat iloisia, olettaisin ainakin, mutta entäs sitten tämä Tuula, Niklaksen äiti, josta saimme lukea joskus reilu vuosi sitten vähemmän mairittelevia tekstejä… Tässä olisi nyt taas kyllä draaman aineksia kasassa ja ties mitä muuta.

[NoaYlläpitäjä]

No onhan ne nyt niin hitokseen söpöjä yhdessä <3 Tästä tulee hyvä mieli.

Mä äänestän kesähäitä, pliis pliis. Koko Hopiavuori on tottakai kutsuttu. :—-D

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Miten rakastankaan sitä, että vedit tämän tilanteen tarinaksi omalla tyylilläsi. Odotin näiden kahden kihloja ja häitä, koska siihen ei tosiaankaan rynnätty, vaan asiat kehittyivät niin hitaasti, että mäkin ehdin koko ajan sopeutua lukijana. Samalla mua hirvitti, että kun Marshall kuitenkin todennäköisesti kirjoitetaan kosimaan, niin iik, tehdäänkö siitä nyt sellainen prinssi, että mua yrjöttää. Mutta ei!! Maisema ja Marshallin jännitys sekä Niklaksen reaktio ovat just oikea määrä romantiikkaa yhdessä sen kanssa, että Marshall ei palvistu ei kun polvistu jne. Tykkään ihan sairaasti, enkä edes saa allergisia reaktioita, vaikka lähetin yrjöemojeja kavereillekin just tänä aamuna kun se kehui vaan vieneensä emännälleen aamupalan sänkyyn. :DD Tässä on kuitenkin mun mielessä koko kuvio niin täydellisessä tasapainossa, että ottaa kupoliin kun ei ole mun kirjoittama teksti. :DD Marshall on niin romantikko salaa, ja vaikka sillä on aina ohjat käsissä ja tilanne hallussa, niin nyt se on vähän hömö kanssa ja se vetoaa muhun. Vähän joskus suunnittelin ja yritinkin tukkia omia hahmoja Niklaksen ja Marshallin väliin ihan vaan koska on niin kivaa yrittää aina pilata kaikki, mutta tätä ei malttaisi edes pilata. Odotan häitä!!

[MarshallOsallistuja]

Royal Cup 2023 1.osakilpailu
Tapahtunut 12.3. Keskustelu käydään venäjäksi.
Part 4 – Part 5

Kuva hieman isompana

Pidin kevyesti kiinni ohjista ja annoin Stanimirin oikoa kaulaansa samalla kun tähystin nurmikentän reunalta etäämpänä näkyvän hiekkakentälle. Meidän suorituksella ei paljoa juhlittu, mutta se ei mielessä paljoa painanut. Ei edes se että Barnumin kanssa olimme saaneet eilen jopa hieman matalemmat prontit kuin tänään. 57,731%. Kimon orin kanssa olimme hetki sitten nipistäneet vain ja vaivoin paremmin kun olimme kerryttäneet 57,820%.

Kuva hieman isompana

Toisen kentän ratsukko lakkasi lopulta liikkumasta, mitä seurasi lyhyt hiljaisuus, ennen kuin yleisöstä alkoi kuulua kevyet ablodit. Pyysin Stanimirin käyntiin, ja lähdin valumaan kohti viheriön toista päätyä samalla kun kuuntelin korvat höröllä kovaäänisistä kuuluvaa juontoa. Jos olin pysynyt perillä luokan ratsukoiden tuloksista, isäni ratsasti Viktorin kanssa juuri vähintään toiselle sijalle. Ensimmäiseksi, jos luokan viimeisen ratsastajan suoritus jäisi alle 78%.

Hevoset saivat kävellä rentoon tahtiin samalla kun me olimme puhuneet muutaman lauseen verran itse kilpailuista, kunnes keskustelunaihe oli jo kääntynyt aivan muihin aiheisiin. Yhä käynnissä olevaan talon etsimiseen, mikä tuntui olevan jäissä kun halutun alueen sisällä ei tullut myyntiin mitään edes asuntoesittelyn verran sopivaa paikkaa sekä vähintäänkin yhtä hitaasti etenevät hevoskauppa katselmukset. Kriteereihin sopivia hevosia ei turhan montaa tullut vastaan, yleisin stoppi tuli rodun kohdalla vastaan.

“Kyllä se oikea hevonen jostain löytyy. Hyvää kannattaa odottaa”, Grigori sanoi varmaan sävyyn.
Tiesin itsekin että tottahan se oli, parempi oli odottaa kuin hätäpäissään ottaa joku sopivan kuvauksen omaava hevonen. Tarkoitus oli kuitenkin ihanne tapauksessa löytää Se hevonen, minkä kanssa siirtyä lopulta Grand Prix luokkiin.
“Mutta, ne asiat etenevät omalla painollaan sitten kuin niin on tarkoitettu. Sillä välin on hyvä suunnata katse ajankohtaisempiin asioihin, kuten… Missä ajattelitte että juhlat vietetään?”
“Hmm.. erinomainen kysymys. Sinänsä kotona olisi järkevintä, siellä on tilaa väellä olla kuin yöpyäkin. Mutta toisaalta taas, jotta osa keiden kanssa haluamme asiaa juhlistaa pääsisi paikalle olisi parempi pysyä suomessa.”
“Onko heitä montakin?”
“Oonhan heitä”, vastasin lyhyesti ja yritin tehdä nopean laskutoimituksen mielessäni, “Hopiavuoren väki, Tuuva, Niklaksen kaverit ja muutama sukulainen.”
Isäni nyökytti päätään, “Eli monta joiden pitäisi huolehtia että passi on voimassa, hakea viisumi, maksaa matkat… Sanoisin että Suomi voittaa pääluvussa sen verran vahvasti että juhlille on parempi etsiä paikka sieltä.”

Onneksi oli vielä hyvin aikaa asioiden järjestämiselle, niin ei ollut suurta hätää isompienkaan päätöksien kanssa. Niklas oli puhunut että haluaisi viettää päivän ulkona, jos sää suinkin sen salli. Joten talvihäät oli ehdottomasti pois suljettu, sekä ainakin loppusyksy. Silloin ei tullut mitään muuta kuin vettä, vettä ja vettä.

“Tärkeistä asioista toisiin, onko meren takaa kuulunut vielä mitään?”
“Paljonkin, koska kyllähän me juttelemme paljon yhdessä.”
“Tiedät mitä tarkoitan”, Grigori sanoi lähes malttamattoman kärkkäästi.
“Joo, joo. Tiedän… Ei, ei mitään uutisia mitä jakaa vielä.”

Juontajan ääni kajahti jälleen ilmoille, kun juuri ratsastetun luokan lopulliset tulokset oltiin saatu kasaan. Ja kuten olin hieman laskelmoinut isäni ratsastuksen jälkeen, hän sai kerätä ohjat paremmin käsiinsä ja lähteä noutamaan palkintoaan luokan voittajana.
Onneksi meillä oli vielä hyvin aikaa keskustella kaikista meneillään olevista asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Tyydyn vain toteamaan lyhyesti, että komea, komea Stanimir (niinkuin aina), mutta ETTÄ MITÄ ETTÄ??!! Mitä merentakaisia asioita?! Kenen kanssa jutellaan? Mistä? Miksi?! KERRO HETI!!
Tai ainakaan minä en osaa nyt yhdistää tätä asiaa mihinkään aiemmin lukemaani, että tuntuu siltä, että tässä on nyt suuriakin salaisuuksia tulossa julki. Ei ole eka kerta kun toivon tämän olevan Netflix että voisin klikata seuraavan jakson.

[Ilona EronenKatsoja]

Mä veikkaan seuraavana steppinä jotain adoptiolasta tms. Koska onhan se nyt looginen seuraava askel, kun ollaan naimisiinkin menossa. Jotenkin tuo merentakainen asia minusta viittaa siihen, ja joku tarkoitushan sillä oli, että jätettiin viimeiseksi ilmaan leijumaan tuo asia. Meidän spekuloitavaksi tietenkin. Niin että nyt ei sitten jäänyt mieleen tästä tarinasta muu kuin että JEE VAUVOJA!!!

No ei, kuvat on taas niin hienoja että ihan pyörryttää.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä en niin kiinnittynyt noihin merentakaisiin asioihin, kun Grigorin kehittymiseen ja hänen ja Marshallin suhteen kehittymiseen. Tuntuu että siitä on miljoona vuotta, kun Grigori esiteltiin, ja miljoonan vuoden pituisen matkan hän on mielestäni matkustanut. Marshallkin selkeästi luottaa häneen ja hänen reaktioihinsa nyt. On ollut ihanaa seurata tällaista suhdetta, joka voi parantua tällaiseksi ihanaksi tukemiseksi siitä ihmeellisestä epävarmuuden tilasta, joka oli meille esitelty alkutilanne. Mulle tuli tosi hyvä mieli!

[NiklasOsallistuja]

Jännitystä uudella uralla
Niklas osallistui Barnumin kanssa Kultasaaren Kenttäviikoille, ekat kenttäkisat. Hui.

Olin ollu kenttäkisoissa ihan vaan hoitajan ja katsojan roolissa useammat kerrat, sekä ahminu videoita aiheesta netin syövereissä. Laji näytti vaan niin… siistiltä. Haastavalta, mutta siistiltä. Siksi mä olin päättäny että halusin ainaki kokeilla sitä, mutta Marshin myöntävä vastaus oli ollu yllätys. Joku pieni osa musta oli ollut heti kusi sukassa, että olinkohan nyt haukannu vähän liian ison palasen. Mutta tuskin Marsh olis näyttäny vihreää valoa jos se ei uskois että selviäisin kisoista hengissä. Eihän?
Yritin parhaani mukaan hengittää syvään samalla kun ramppasin levottomana laamana Barnumin karsinassa jotta olin poissa muitten jaloista.
En osannu päättää oliko vain hyvä asia, että mun luokka suoritettiin yhden päivän aikana vai olisiko ollut parempi jos osa-alueet olis jaettu isompien luokkien tavoin eri päiville. Olisin ehtiny paremmin hengittää lajien välissä, mutta toistaalta aikaa olis jääny vielä enemmän kynsien puremiselle ja jännittämiselle. Aamun kouluradalta mulle ei ollu jääny kauheasti mitään muistikuvia, olin menny sinne päässä suristen ja tehny mitä ainaki muistin että piti tehdä. Kai se oli ihan oikein menny, kun ei meitä oltu keskeytetty ja olin pysyny satulassaki. Mutta pian alkava maasto-osuus laitto puntit tutiseen vielä pahemmin. Huomasin välillä että unohdin hengittää ja jännitin hartioita ylhäällä lähes korviani vasten. Jos kyseessä olis pelkkä reipas maastolenkki niin en jännittäis näin paljo, mutta kun sinne tungettiin sekaan esteitä… Oli tilanne ihan eri.
Joo, oltiin hypätty maastoesteitäki. Vähän kämäsempiä mitä nämä toki, mutta kuitenki. Mutta seki oli ihan eri asia: Sillon Marsh oli ollu josaki esteen lähellä vähintään henkisenä tukena ja valmiina huuteleen ohjeita. Nyt mun piti pärjätä ihan yksin. Pitää huolta ettei menty liian kovaa muttei madeltukkaan, mentiin oikeaa reittiä ja hypättäisiin vielä oikeat esteet vieläpä onnistuneesti. Ja kaikki tämä yleisön edessä!

Mielessä pyörähti taannoinen maastoestekisa mikä hypättiin Arlekin kaa ja jopa voitettu. Nää maastoesteet ei ollu kuin vähän niitä korkeampia, mutta silti se pieni kokemus ei tuntunu paljoa auttavan. Arlekin oli tasanen tankkeri joka eteni ja hyppäs, vauhti ei kiihtynyt edes ennen tai jälkeen esteen juuri laisinkaan. Ja Barnum taas oli ennemmin kuin manuaalivaihteinen ralliauto mitä piti osata ajaa.
Ihan kuin olisin joskus ennenkin ajatellut tätä samaa…
Pudistin päätäni, yrittäen hyppäyttää ajatukseni edes yleisömäärästä murehtimisen yli, mutta ympärillä kuuluvat äänet tuntuivat vain voimistuvan ja lisääntyvän. Hevosia ja ihmisiä ramppas edes ja takas siirtotallialueella, josaki hirnu hevonen ja kaverit vastas takasi, ihmiset pulisee ja nauraa, kuulutukset raikaa ablodien säestämänä kun joku on taas selvinnyt suorituksestaan…

“Niklas!”
Marshin ääni tunkeutu muiden äänien läpi ymmärrykseen asti, mikä sai mut vähän hyppään saappaissani ennen kuin katoin karsinan oviaukolle.
“Sinulla on vielä hyvin aikaa, niin voitaisiin käydä lyhyesti ihan vain kävelemässä jotta Barnum saa huilia ennen kuin menet sen kanssa verryttelemään ennen suoritusta… Pieni käyntilenkki tekisi varmaan sinullekin ihan hyvää”, toinen lisäsi virnistäen puheensa perään.
“… Ekkö sä jo verrytelly sen?”
“Vähän, lähinnä vain ne pari hyppyä alle niin näkee millä tuulella se on. Mutta sinä saat suorittaa lopullisen ennen maasto-osuutta”, mies vastasi ja työnsi kevyesti Barnumin turpaa kauemmas kasvoiltaan, “tule, punttaan sinut satulaan.”

Nyökäytin vain päätäni, tuntien oloni lähes kummallisen rauhalliseksi. Vain hetki sitten kaikki oli tuntunut liian nopealta ja ärsyttänyt kaikkia aisteja, kuin ruuhkainen lentokenttä missä käveli liukumattoa pitkin kaiken hälinän keskellä. Mutta nyt kaikki oli hitaampaa, kuin kävelisin taas tavallista lattiaa pitkin, ja hälinä vaihtunut tasaisemmiksi taustaääniksi. Pakostakin hieman hymyilytti.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

On se Niklas rohkia äijä. Rohkeuttahan ei tarvita, jos ei ikinä pelkää mitään. Silloin tarvitaan, kun aiotaan tehdä jotain siitä huolimatta, että pelottaa. Niklaksella ei ole kuitenkaan ihan mitään valtavaa kokemusta, minkä hän tietää itsekin, mutta siitä huolimatta hän on valmis kokeilemaan aina kaikkea uutta. Hän on myös kehittänyt tainan kuluessa omat vahvat mielipiteensä ja mielihalunsa. Nyt hän haluaa kokeilla kenttäkisoja, joten hän menee kokeilemaan kenttäkisoja, vaikka tietää ensimmäisen kerran olevan kaikista pelottavin. Hoen samaa kuin aina, mutta Niklaksen kilpauran alku ja kehitys on ollut musta tosi ihanaa seurattavaa. Etenemisen tahti on rauhallista, mutta siitä huolimatta Niklaksella on aina jokin haaste mielessään. 😀

[NiklasOsallistuja]

Kenttäviikko part 2
Tapahtunut 24.4.

Päässä tuntu vähän samalta ku parin siiderin tai kaljan jälkeen, sellanen pieni pöhinä minkä myötä ne asiat mikkä tavallisesti aiheuttas vähintäänki notkuvia polvia ja tärrääviä käsiä, ei vaan vaikuttanu. Jotenki sellanen… Määrätietonen yks hailee nyt mennään koska mehän osataan tää.
Eka puomi oltiin kiskottu mukana, mutta en ollu antanu sen asuttaa ajatuksiani sen enempää. Pakko keskittyä, tai veisimme loputki puomit mukana. Siitä eteenpäin radalla ei ollu kuulunu mun ja Barnumin menon lisäksi mitään ylimäärästä. Vain rytmikkäät laukka-askeleet kentän hiekkaa vasten, mikä taukosi välillä hyvin lyhyeksi hetkeksi kun ori harppasi seuraavan esteen yli.
Viimeisen hypyn jälkeen tunsin pidättäväni hengitystä samalla kun taistelin vastaan kiusausta kurkata olkani yli. Liian monesti siinä vaiheessa joko se kannattimilla keikkunu puomi tipahti. Tai jossain tapahtu tai kuulu jotaki, minkä takia hevonen otti jonkulaisen loikan johonki ja sitte sanottiinki heipparallaa tasapainolle ja natusteltiin hiekkaa välipalaksi.
Vasta kun olimme päässeet kokonaan maaliviivan yli jotta ajanotto oli pysähtynyt, pyysin Barnumia siirtymään ravin kautta takaisin käyntiin. Orilla oli hieman vastalauseita tilanteeseen, mutta lopulta se hidasti vauhtinsa vaikkakin muutaman kerran päätään ylös alas viskoen.
Ainoastaan siinä vaiheessa kun hevonen oli kenkkuroimatta käynnissä, annoin itselleni luvan hakea silmiini radan viimeisen esteen, vihreä-valkoisen pystyn. Kuljetin katsettani kolmen puomin riviä ylös ja alas, laskien jokaisen puomin yksitellen ainakin kolmeen kertaan sekä haravoin maata esteen molemmin puolin. Olin aika varma että este oli pysynyt ehjänä, mutta lopullisen varmistuksen sain siinä vaiheessa kun kaiuttimista kuului selostus. Olimme oikeasti saaneet radalta vain neljä virhepistettä!
Käännyin eteenpäin satulassa samalla kun siirsin ohjat jo toiseen käteni, jotta sain toisen käden vapaaksi ja saatoin kunnolla taputtaa ja silittää hevosen mustaa kaulaa. Olin aivan varma että mun posket ratkiaa hetkenä minä hyvänsä, niin leveä hymy suupieliin hyppäs. Teki mieli tanssia satulassa kun ratsastin ulos aidoista ja Marsh oli tilanteen tasalla hoitajan tehtävissään, ja heilautti kevyen loimen Barnumin takaosan päälle ennen kuin siirtyi samanaikasesti taputtaan niin mun reittä kuin hevosen kaulaakin.

Onnistuin just ja just pysyyn sen verran maan pinnalla että sain ohjattua Barnumia siten etten ratsastanut kenenkään päältä tai törmännyt muihin ratsukoihin, mutta vain ja vaivoin. Nyt tuntu jo siltä ku olisin vetäny vähintään shotin jotain kaupan juomia väkevämpää.
Hetken rauhallisen ravailun ja pidemmän rauhallisen kävelyn jälkeen ori vaikutti siltä että pysty laittaa pillit pussiin, joten suuntasin kulun kohti tallialuetta. Yritin tähystää missä Marsh kulki, mutta kai se oli hakemassa meille kansliasta tai mistä lie sitä lippulappusta mistä näki suorituksen tuloksen paremmin. Taputin hevosen kaulaa kevyesti ja tiputin jalustimet jaloistani, mutta äkisti tunsin napakan otteen oikeassa nilkassani.

“Älä tule alas!” Marsh sanoi puoliksi naurahtaen, riisuen toisella kädellä hevosen takaosalla levänneen loimen pois, “Sinun täytyy mennä palkintojen jakoon.”
“..Hä?” kysyin takuulla vähintään typerä ilme naamallani.
“Palkintojen jako. Voitit luokan, ala mennä”, toinen naurahti jälleen.
“Mit-? Mutta eihä näin pienesä luokasa sijotu ko varmaan yks tai kaks.”
“Kaksi, ja sinä voitit. Kirkkaasti”, vanhempi mies sanoi ja lähti taluttamaan Barnumia toisesta ohjasta kun oli saanut loimen pois käsistään.

Pönötin kuin sieni mäntymetsässä jalustimet vapaana heiluen ja suu auki. Mulla meni hetki ennen ku sain itteni toimiin edes sen verran, että sain ohjat paremmin käsiin ja jalat jalustimiin. Oliko Marsh sanonu että mä olin muka just voittanu meidän luokan? Joo, vaan neljä osallistujaa niin kilpailu ei ollu turhan kovaa, mutta silti. Olinko mä, Niklas Haanpää ja tuleva Kozlov.. hui saatana… Muka just voittanu luokan ekoisa kenttäkisoisani?

—
Niklas ja Barnum tosiaan voittivat Kultasaaren kenttäviikon aloittelijaluokan ja varsin selvällä piste-erollakin vieläpä. Hopiavuoressa tullaan siis näkemään todellinen Hangon Keksi monestakin syystä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa! Onnea Niklas ja Barnum!
Onnea on myös se, että Niklasilla on Marshall, joka ohjaa ja neuvoo ja paimentaa. Niin Sonjakin oli aikoinaan siellä Pariisissa onnellinen samasta asiasta 🙂

[Ilona EronenKatsoja]

Onnea! Kyllähän se voitto tuntuu entistä paremmalta, kun aina ei ole mennyt ihan näin putkeen. Tämä tuntui jotenkin kaivatulta ja ansaitulta voitolta Niklakselle. Tekee varmasti hyvää jatkon kannalta. Niklaksestahan tule vielä ihan kunnon kilparatsastaja tätä menoa!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aaaa ihanaaaaa 😀 Vaikka oikeessa elämässä oon herkästi kateellinen, veikkaan, että ihan oikeastikin Niklaksen puolesta olisi näin helppoa olla onnellinen. Se ei ole leuhka, eikä se ole saanut asioita ilmaiseksi: tietenkin haluan, että se pärjää! Fiktiivisenä hahmona Niklaksen voitto on myös pedattu kirjoittamalla huolellisesti hänen kilpaurastaan, harjoittelusta ja kaikesta. Tämän Niklas ansaitsi. 😀 Barnumista tulee myös koko ajan enemmän Niklaksen hevonen, ja sille se kyllä hienosti sopiikin!

[MarshallOsallistuja]

Oikaisuja ja lipsahduksia

Stanimir seisoi suulissa tyytyväisen näköisenä, silmäillen pihan näkymiä rauhallisen tarkkaavaisesti. Sekin näytti tietävän että päivän treeni lähestyvää Hanami Weekiä varten oli sujunut loistavasti. Jos tämän saisi uusittua kisa-aitojen sisällä, prosentit olisi varmasti sitä tasoa että ne antaisi lisäsyyn hymyyn.
Puristin osan lämpimästä pesuvedestä pois sienestä, ennen kuin jatkoin orin karvan pesua. Koko hevosen peseminen sinänsä houkutteli, mutta se työ olisi tässä hetkessä hukkaan heitettyä joten tavan varusteiden- ja hikikohtien pesu oli täysin riittävä. Kimo ori ehti tuijotella lähestyviä kulkijoita jo kauan ennen kuin minä edes huomasin Nellyn ja Sonjan talssivan pihan poikki talolta tallille. Stanimir oli muuttunut aika paljon siirryttyään kotitallin suurista pyörteistä Storywoodsin kautta Hopiavuoreen. Sen yleinen käytös oli paljon pehmeämpää. Siinä missä tavallisesti se suhtautui lähes välinpitämättömäksi kun joku sen päättämän piirin ulkopuolinen ihminen tarjosi rapsutuksia, nyt se jopa laski päätään hieman jotta Sonja ylsi helpommin silittämään sen turpaa.

“Sinustahan on tullut aivan pehmo täällä maalla”, nainen naurahti hieroessaan kättä orin vaaleaa turpaa vasten.
“Onneksi vain sopivista kohdista”, heitin takaisin kun tajusin meillä olevan seuraa, “Ties vaikka onnistuisin sovittelemaan isäni kanssa niin että Stanimir jäisi minulle pysyvämmin. Kun se tuntuu viihtyvän täällä näinkin hyvin.”
“Onko hän jo kenties alkanut haluamaan Stanimirin takaisin?”
“Aina välillä, oma ratsu on kuitenkin aina oma ja tässä tapauksessa on kyse vieläpä omasta silmäterästä.”
“Toivottavasti silmäterän kaipuu ei muutu niin suureksi että jäät ilman ratsua kesken kisakauden”, Nelly sanoi tarjotessaan kättään hevosen nuuhkittavaksi.
“Sitä vaaraa ei onneksi ole.”
“No se on hyvä.”
“Mmhm… Mutta, toisiin tärkeisiin asioihin. Ostatteko vai jatkatteko etsimistä?” Nelly tiedusteli napakkaan mutta odottavaan sävyyn.

Upotin pesusienen uudestaan toisessa kädessäni olevaan vesiämpäriin, ja puristin pahimmat vedet siitä pois ennen kuin aloin taas pyyhkimään orin karvaa. Samalla vilkuilin aina välillä kaksin puoleen, havaiten kuinka Nellyn ilme alkoi muuttua tuimempaan päin kun panttasin vastaamista. Myös Sonja teki pienen eleen että kakaisehan ulos.

“Meidän puolesta teettämä kuntotarkastus meni yhteen myyjien teettämän kanssa, eli kauppa viedään loppuun.”
“Loistavaa! Onneksi olkoon”, Nelly henkäisi ja ilmekin muuttui taas kirkkaaksi.
“Milloin te alatte muuttaan?” Sonja tiedusteli hymyillen.
“Loppukuun tienoilla. Nykyisessä asunnossa on kuitenkin kuukauden irtisanomisaika ja talolla pitää tehdä pientä remonttia mitä on helpompi tehdä kun huoneet on tyhjillään.”

Keskustelu pyöri hetken remontoinnin, huonekalujen ja väripalettien ympärillä. Niistä viimeisimpiä oli tullutkin pyöriteltyä viime viikot niin paljon että kaikenlaiset väriyhdistelmät vain vilisivät silmissä ja mielessä. Häiden värivalinta oli yhä avoimena, mutta ainakin se oli saatu kutistettua jo vain neljään eri yhdistelmään. Juhlapaikan puuttuminen tuntui olevan ratkaisevin tekijä värien löytymisessä.

“Sun, oikeastaan teidän kummanki, pitää luvata että tuutte aina välillä käymään kylässä. Ja useammin kuin kerran kuussa”, Nelly sanoi oudon haikeaan sävyyn.
Kallistin päätäni hieman kysyvästi “…Nnyt en ihan ymmärrä..?”
“No ette te nyt noin näin vaan voi täysin täältä kadota!”
“Mmhm. Ihan tarpeeksi että Barnum ja Stanimir täältä lähtee.”
Sonjan kommentti sen kuin sekoitti pakkaa siinä määrin että jouduin tosissaan pistämään aivot töihin kun aloin jäljestämään palasia kootakseni kokonaiskuvan siitä minkä olin jättänyt huomaamatta. Seurasin jalanjälkiä aika pitkälle ennen kuin oivalsin asian mikä tuntui ilmiselvältä kun en ollut toisinkaan sanonut. “Aaaa, ei”, sanoin päätäni pudistaen, “Ei. Siis ei näitä ole ollut tarkoitus minnekään muuttamaan” lisäsin Stanimirin kaulaa taputtaen.
Tässä vaiheessa oli Nellyn ja Sonjan vuoro näyttää hämmentyneiltä. “..mutta tehän etseitte taloa juuri hevosenpito mahdollisuus edellä?”
“Kyllä, mutta toinen kriteeri oli että Hopiavuori ei ole liian kaukana.”
Hämmennys pysyi kaksikon kasvoilla.
“Siis..” aloitin, ja laskin vesiämpärinkin käsistäni, “Barnum ja Stanimir on tarkoitus pitää täällä, eli tulemme käymään täällä ihan yhtä usein kuin ennenkin. Sen takia välimatka tänne on ollut melkein valmista tallia tärkeämpi. Jos valmista tallia ei olisi ollut niin se olisi sitten rakennettu. Mutta sellainen onneksi on, ja ne karsinat on alustavasti jo aika hyvin täytetty jo. Muutaman siellä jo olevan vuokralaisen lisäksi sinne tulee minun kotoani lisää hevosia mahdollistamaan sen että minun on kannattavaa pysyä täällä eikä lähteä takaisin venäjälle. Niin kuin Niklas sen muotoili, alan tavallaan tekemään etätöitä.”

Sonja näytti tyytyvän hyvillä mielin saatuun vastaukseen ja Nellykin ensin, ennen kuin tuo otti pari harppausta lähemmäs ja huitaisi minua käsivarteen.

“Mit–?”
“Älä yhtään alota, tiedät itsekkin että ansaitsit tuon! Me ollaan luultu että kun te lähdette niin hevosetkin lähtee, luonnollisesti. Eetun kanssa ollaan vähän mietitty että mitä vaikutuksia sillä tulee olemaan, kun kuitenkin kaksi karsinaa tyhjenee.”
“..Siis.. Ei. Ei, jos olisin ollut viemässä hevosiakin pois niin olisin kyllä sanonut siitä jo siinä vaiheessa kun aloimme etsimään uutta kotia. Minun oli vain pakko saada vakaa pohja että voin pysyä täällä jatkossakin ja Niklas oli samaa mieltä, koska hän ei ole valmis muuttamaan Venäjälle. Etenkin vihkimisen jälkeen on hyvin eri asia käydä vain reissu venäjällä, mitä asua siellä ympärivuotisesti kun yrittää vielä kasvattaa lasta.”
“MITÄ?”
Tunsin kuinka vatsanpohja nyrjähti ympäri ”Pyydän, älkää kertoko kenellekään!” sihisin lähes kuiskaten. Niklas tulisi niin muistuttaman minua tästä lopun elämäämme, että sen kerran kun hän onnistui pitämään suunsa kiinni niin minä menin ja möläytin ennen aikojaan.

[Ilona EronenKatsoja]

No niin!! Mähän sanoin, että sieltä on lapsi tulossa! Vitsit että olin taas ennustaja-eukko! Sitten enää arvaillaan yksityiskohtia. Milloin, mistä, mitä, miten, kuka, häh jne. Menee ennustajaeukolla taas yöunet, kun pitää spekuloida. 😀 Täällä kyllä osataan jättää jänniin kohtiin näitä tarinoita! Ja toi paljastus tuli kyllä silleen yllättäen, että yhtään en odottanut tätä uutista juuri tässä yhteydessä ja näin pian, vaikka yleisesti asianlaitaa osasinkin epäillä.

Ja hyvin kirjoitettu tarina muutenkin! Mukavaa, että Stanimir on kotiutunut. Toivottavasti pysyisi täällä meidän kanssa vielä pitkään!

[Sonja T.Valvoja]

VAUVA!!!
Se siis oli vauva! Ilona oli oikeassa! Jeskamandeera, on tässä nyt Marshallilla ja Niklaksella tapahtumaa kerrakseen. Onnellisia tapahtumia, onneksi! Ja tulipahan selvinneeksi tuo hevosten kohtalo että miksi ne Hopiavuoreen jäävät, koska sitä jäin vähän ihmettelemään, että mikä juttu tämä nyt on, pariskunta ostaa talon ja tallin ja sitten eivät viekään omia hevosiaan sinne talliin. Että mitä ihmettä. No mutta, logiikka on muutenkin yliarvostettua ja onpa ihanaa etteivät edes harkitse lähtevänsä Hopiavuoresta mihinkään. Ei oltais päästettykään.

Ja Sonjan olet saanut tuonne riveille tallennettua taas kerran ihan just sellaisena kun se on. Pehmoileva Stanimir on myös ihana.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on hyvä tarina, jossa kerronta, dialogi ja Marshallin ajatukset ovat tasapainoisessa suhteessa. Samalla tämä on tarina, jota mun on vaikeampi sulattaa kuin edellisiä. Siihen on kaksi syytä.

Logiikka on joo yliarvostettua, mitä tulee esimerkiksi aikatauluihin ja reissaamismahdollisuuksiin. Samaan aikaan tietty logiikka on mulle hyvin tärkeää eläytymisen kannalta: asioihin, varsinkin isoimpiin päätöksiin, on oltava syy. Se selvinnee varmasti, mutta tällä hetkellä mulla on vakeuksia sulattaa sitä, että joku oikea ihminen laittaisi oman tallin, mutta silti haluaisi maksaa karsinavuokraa muualle ja reissata edestakaisin. Keksisin syyksi paremmat puitteet kilpahevoselle, ja noh, onhan Hopiavuoressa maneesi, mutta ei se muutoin kyllä mikään luksustalli ole. Oikea syy on tietenkin tarinassa pysyminen, mutta kun se ei riitä mulle siinä määrin, että eläytyisin täysin Marshallin ja Niklaksen päätökseen ja ymmärtäisin sen. Ehkä sitä varten olin heti varma, että nyt ne hevoset lähtee, kun kerran tallillinen talo löytyi. Onneksi mulla on tietenkin aikaa totutella.

Mulla on myös vaikeuksia muutosten kanssa (myös oikeassa elämässä). Mitättömät pikkumuutokset, niin kuin että jonkun ulkonäkö muuttuu tai työpaikka tai joku, eivät koskaan häiritse mua, vaikka olisivat yhtäkkisiä. Sen sijaan jättimuutoksien kanssa olen niin kuin suihkuun menon kanssa. En HALUA suihkuun, enkä HALUA muutoksia. Onneksi kun menen suihkuun tai kun totun muutokseen, en myöskään halua pois suihkusta, enkä palata entiseen. Marshallin ja Niklaksen taloasia ei vaikuta muhun niin rajusti kuin lapsi — ja samalla talon etsintää on pohjustettu mulle huolellisesti ja pitkään, kun taas lapsi alkaa esiintyä vasta nyt. Ei sillä: olen aina toivonut ja kirjoittanutkin tänne, että voi kun nämä saisivat lapsen, ja miten hyvät vanhemmat nämä olisivat. Mulla on vain se olo, että matto vedettiin mun jalkojen alta. Tuntuu kuin oltaisiin yritetty suorittaa ”juonenkäänne” ja unohdettu se, että juonenkäänne ei ole synonyymi sanalle ”yllätys”. Mun pitää siis virittää aivojani hetken uudelleen ennen kuin pystyn innostumaan lapsesta kunnolla, vaikka olenkin tätä toivonut. Mutta jälleen, kyllä mä kerkiän totutella!

Marshallin lipsautus sen sijaan ei ole varmaan hahmoille yhtä paha kuin mulle. 😀 Eihän nyt tavatakaan kertoa ihan kaikkia asioita kaikille tuttaville ja ystäville, eikä hahmot näe Marshallin ja Niklaksen ajatuksiin. Sen kuitenkin takaan ja vakuutan, että teen ihan kaikkeni pilatakseni Niklaksen Suuren Paljastuksen, jos sellaista suunnittelit, koska juorukoneistot käynnistyy just nyt. :DD Ai kun olen kauhia.

[MarshallOsallistuja]

Yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin
Koska en saanu kirjotettua asiasta erikseen tarinaa, niin ne Hopiavuorelaiset jotka on kans lähdössä Summer Paloozaan: Teille on esitetty kutsu majoittua kisojen ajaksi päätalon vierashuoneisiin 😀

Reissu oli ollut vähintäänkin onnistunut, niin virallisempien asioiden puolesta kuin ihan lomamielessäkin. Mutta oli se vain mukavaa olla takaisin kotona, vaikka tässä raossa Hopiavuori oli kirjaimellisesti vain välipysäkki. Parin päivän hengähdys ennen kuin olimme pakanneet omat sekä hevosten tavarat autoon, ottaneet Sonjan ja Aaveen kyytiin ja koukanneet Storywoodsin kautta kohti itärajaa.
Stanimir ja Barnum olivat onneksi jo entuudestaan vähän tuttuja Storywoodsin väelle, joten tiukkaa tekevän aikataulun takia olin nähnyt paremmaksi viedä oripojat sinne täyshoitoon Amerikanmatkan ajaksi. Minni ja Trevor olivat samaan sopimukseen myös liikuttaneet hevosia, niin ei ennen kisoja tullut monta päivää pelkkää seisomista ja sitten viikon hätätreenit ennen Summer Paloozaa.

Kisoihin oli vielä jokunen päivä aikaa, mutta vaikka itse kisakansa ei ollut vielä paikalle saapunutkaan niin tontilla oli täysi tohina päällä. Äiti muistutti kapellimestaria ohjaillessaan väkeä loputtoman pitkän tehtävälistan ympärillä jotta kaikki saataisiin hyvissä ajoin valmiiksi, samalla kun perus arki piti pysyä kasassa myös.
Taputin Barnumin kaulaa vapaalla kädellä, seuraten katseellani kun isäni kävi viemässä vesipullon äidilleni sekä asetti lierihattunsa äidin päähän auringonsuojaksi.
Tarkistin vielä kertaalleen satulavyön, ennen kuin kampesin itseni ylös satulaan. Barnum tuntui olevan hyvässä vireessä niin henkisesti kuin fyysisesti, tutun kotitallin ympäristö tuntui vaikuttavan positiivisesti oriin minkä takia herättelin varovaisen toiveikkaita ajatuksia että radat sujuisivat myös kisapäivinä. Olin ollut viime hetkiin asti epävarma esteluokkaan osallistumisesta, mutta lopulta ilmoittanut Barnumin myös metrin luokkaan. Osittain siksi että tavanomainen luokkamme oli ehtinyt jo täyttyä mutta myös siksi että matalampi luokka olisi korkeuden ja ratsastettavuuden osalta ehkä parempi tähän hetkeen.
Kurtistin kulmiani hieman, ja hieroin toista polveani kevyesti. Se ei varsinaisesti tuntunut kipeältä mutta jotenkin… Kolottavalta.

“Marshall, tämän päivän aikana”, isäni huikkasi olkansa ylitse, kävellessään jo pihan poikki katetun areenan suuntaan.
“Joo, tulossa”, huusin takaisin samalla kun pyysin Barnumin liikkeelle.

Ori harppoi venyvin askelin päällystetyllä pihalla ja tähysteli pää ylhäällä ympäristö kuin maailman omistaja. Tällaisina hetkinä harmitus tuntui suurena aaltona mikä pyyhkäisi yli. Musta ori oli niin monelta osalta juuri sellainen hevonen mitä omalta ratsulta toivoinkin, minkä takia harmitti että ei olisi reilua yrittää pakottaa sitä pelkäksi kouluratsuksi. Onneksi sain sentään nauttia sen kanssa edes vaativasta a:sta.
Kumarruin hieman eteenpäin satulassa jotta ylsin taputtamaan Barnumin kaulaa kunnolla.
Jospa nyt keskityttäisiin kuitenkin tähän hetkeen ja kisoihin valmistautumisesta. Pelkkä kotikenttäetu ei riittänyt sijoittumisen takaamiseen, vaan hevonen piti olla myös hyvin valmisteltu. Tänään mentiin vähän kevyemmin isän valvovan silmän alla, ja huomenna sitten kunnon työskentely ja säätely. Sen jälkeen ehti vielä viimeistellä kaiken kevyemmällä treenillä sekä käydä palauttavalla maastolenkillä ennen kuin kuhina alkaisi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nyt ylppärit on juhlittu. Opena niitä näkee joka vuosi. On söpöä, kun uudet ylioppilaat jännittävät ja niiden aikuiset touhottavat. Se on spesiaali juttu perheelle. Samoin on omat isot kisat, ja näen tässä saman touhotuksen ja perheenjäsenillä samat roolit kuin ylppärihommissa. 😀 Tuttuus kertoo siitä, että tässä valmisteluasiassa minä ja sinä ymmärretään jokin samanlainen tuttu kaava. Luulenpa, että kaava on tuttu tosi monelle. Just tuttuuden takia mulle tulee vaikutelma siitä, että tämä maalaa tosi realistisen kuvan oikeasta maailmasta.

[MarshallOsallistuja]

Summer Palooza 2023
31.5, päivä ennen kisoja

Yksi asia oli varmaa, Hopiavuori oli tehnyt hyvää Stanimirille. Olihan se toki yöpynyt lyhyitä aikoja monellakin eri tallilla, pienemmillä ja suuremmilla, mutta tämä on ollut ensimmäinen kerta kun se on ollut pitkän aikaa rauhallisemman tallin asukkaana. Hopiavuoren rento meno ja hälinä oli kuitenkin hyvin erilaista mitä aktiivisen monen kymmenen hevosen kilpatallin hälinä. Vaikka ori oli muuttunut ei se ollut kuitenkaan menettänyt teräänsä, minkä takia oli kahta mukavampaa tuoda se käymään kotona ja näyttää meidän yhteistyötä Summer Paloozassa.
Silmäilin areenan toisella puolella ratsastavaa isääni. Hän oli osallistunut minun ja Stanimirin kanssa samaan luokkaan, intermediate II, toisella orlovillaan Viktorilla mikä nosti panoksia. Totta kai halusin voittaa hänet! Muuten sijoituksella ei ollut väliä kunhan suoritus olisi mahdollisimman ehjä ja siisti.

Ilmassa oli tietynlaista odottavaa jännitettä mikä sai hiljaisuuden tuntumaan kovaääniseltä. Kaikki oli valmiina. Aamutalli oli suoritettu, meidän hevoset olivat laitumilla, yöt tallissa olevat tarhoissaan ja kävelytyskone pyöri. Saisimme olla rauhassa vielä hetken ennen kuin kisavieraita alkaisi saapua tontille.

Tunnustelin Stanimirin jokaista liikettä satulan alla. Kuinka sen paino siirtyi kun se liikutti seuraavaa jalkaa eteenpäin, miten se kantoi itseään liikkeen läpi ja miten se reagoi kun sitä pyysi hidastamaan askellusta tai vuorostaan etenemään reippaammin.
Stanimirin startti oli vasta lauantaina, joten tänään oli viimeisen treenin aika. Huomenna vain kevyt läpiratsastus ja sitten päivä lepoa ennen suoritusta.

[Sonja T.Valvoja]

Haha, just toi. Ei väliä jos olet toiseksi viimeinen luokassa, KUNHAN VAIN ISKÄ ON SE VIIMEINEN!! 😀 Eihän sitä kukaan ääneen tunnusta ikinä, tietenkään. Kunpa Grigori antaisi periksi ja Marsh saisi pitää yltiö-upean Stanimirin Hopiavuoressa ikuisesti.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä luen tämän kahdella tavalla. Toinen lukutapa on sama kuin Sonjan. Siinä esitellään Marshallin lapsellisen kilpailuhenkistä puolta. Tällä lukutavalla teksti on hauska, ja tykkään Marshallin lapsellisesta puolesta valtavasti. Toinen tapa, jolla tämän luen, on vakavampi. Tämä voisi ihan yhtä hyvin olla kahden leijonan valtataistelu, ja nyt voisi olla vanhemman aika väistyä laumansa kärjestä. Se dramatiikka olisi verhottu ensimmäisen tulkinnan huumoriin. Tietenkin kyse on myös oikeudesta pitää Stanimir, mutta en halua lukea tätä pelkästään niin pinnallisesti, ihan sama mitä kirjoittaja tällä tarkoitti. 😀

[MarshallOsallistuja]

Summer Palooza 2023 puoliväli

1.6.
Barnum näytti tapansa mukaisesti hillityn rauhalliselta seistessään ryhdikkäänä vastaanottamassa Niklaksen kehutulvaa. Toinen oli pelkkää hymyä taputtaessaan hevosen kaulaa molemmin puolin samalla kun piteli riimunnarun päästä kiinni. Orin muutoin lähes aristokraattisen olemuksen rikkoi sen silmät mitkä loppasivat hitaasti lähes kiinni kun se nautti saamastaan ylistyksestä, ja sen se oli kyllä ansainnutkin. Vaativan A:n kolmas sija ja yli 83%! Nopealla muistelulla tämä oli nyt Barnumin ennätys kouluradalla.
Seurasin hetken aikaa kaksikon olemista. Mustasta orista oli oikeasti jossain vaiheessa muotoutunut ihan Niklaksen hevonen mitä minä vain lainasin aina välillä.

“Onneksi olkoon!”, Sonja huikkasi lähestyessään tallikäytävällä.
“Kiitos,” vastasin hymyillen, “Tämä oli hieno päivä Hopiavuorelle, pitänee käydä hakemassa vähän isompi kakku kun mennään takaisin.”
“Sitähä ei tierä vaikka joutuu käyrä hakees kakski kakkua, huomenahan on vielä parit startit meirän tiimiin”, perässä Ilonan kanssa kulkenut Minja huomautti, “Niin joo ja lauantaina yks.”
“Totta. Pitäiskö sitä sopia että jos te tuotte lisää ruusukkeita kahvipöytään, niin hankitte jotaki muuta kakun kaveriksi? Saadaan kunnon juhlat kasaan.”
“Se vois olla kyllä ihan hyvä idea”, Ilona kommentoi. Hänen kasvot suorastaan loisti päivän hienon suorituksen aiheuttaman huuman johdosta, mutta hieman oli silti havaittavissa jännistystä huomisen esteluokasta.
“Kannatan tätä ideaa!” Niklas hihkaisi lukitessaan Barnumin karsinanovea, “Vaikka mä en siis oo tehny mitään vaan tuun ihan vaan mässäilemään niin kyllä kiitos, kerätkää lisää voittoja että muillekki riittää sitte syötävää.”
“Nikke, sä kuulostat nyt jotenki tosi Hellomaiselta..” Sonja sanoi hieman silmiään siristäen.

2.6.
Toinen kisapäivä oli antanut lisää aihetta juhlaan: Ilona oli kirinyt tasoon nähden yllättävän haastavalla radalla palkintosijoille asti, sijoittuen peräti kuudenneksi yli kolmenkymmenen hevosen joukossa. Minä olin Barnumin kanssa jäänyt muutaman sijan alemmas ja täten palkinnot jäi saamatta, mutta näinkin hankalalla radalla olin erittäin tyytyväinen orin suoritukseen.

Hörpein kahvia pahvimukistani samalla kun Niklas puunasi Barnumia pesupaikalla. Orin kisat päättyivät tähän ja tiedossa oli vain kevyttä liikettä, joten toinen oli ilmoittanut haluavansa pestä hevosen kunnolla päivän hikisuorituksen jäliltä. Ja kuka minä olin sitä kieltämäänkään? Etenkin kun olisin tehnyt itse ihan saman.

“Muuten, muistatko ne Sommersolver kilpailut Norjassa? Missä olen käynyt parina vuotena.”
“Joo, muistan. Kui? Niin onko ne tulosa taas? Meetkö sinnekki vai?”
“Ne on kesäkuun lopulla, muistaakseni.. 23.-25. päivät. Minulle ei siellä ollut oikein luokkia niin en osallistu tänä vuonna, mutta ajattelin että jos sinua kiinnostaa.”
“..Hä?”
“Niin. Voisit ihan hyvin osallistua kenttärankingiin, eli ratsastaisit koulu, este ja maasto-osuudet. Toki taso olisi pykälän korkeampi. Kouluosuus olisi sama kuin ennen, helppo C. Mutta estekorkeudet olisi 80cm.”
“…mutta ehän mä oo kisoisa menny sellasia ratoja…”
“Et, mutta tiedän että pystyisit siihen.”
“Luulekko niin?”
“En, vaan kuten sanoin niin tiedän. “
“…”
“Pakkohan ei missään nimessä ole, ei tietenkään. Mutta jos haluat… Lähden toki ajamaan ja suorittamaan valmentaja ja kisahoitaja tehtävääni.”

Niklas näytti puntaroivan hyvin kuumeisesti eteensä saamaa tilaisuutta. Tuo pyöritti kumisukaa hitaasti hevosen kylkeä vasten jotta sai hierottua vaahtoavaa saippuaa ihan karvan tyveen asti.

“…Mulla on nyt jo kusi sukasa ko vaan ajattelen sitä mutta.. ilmota meijät.”

[Ilona EronenKatsoja]

Ihana! <3 Barnumista ja Nikestä on tullu kyllä mainio parivaljakko — niiden välillä on joku ihan omanlaisensa yhteys. Varmaan hioutuvat yhteen ajan myötä vain lisää. Barnum on hyvä kisakaveri tähän kohtaan, kun Niklaksen taso ratsastajana nousee koko ajan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä luen kaikki tarinat aina heti kun ne ilmestyy, mutta joskus en ehdi heti kommentoimaan. Nyt kun kommentoin, tiedän, mitä seuraavissa jutuissa tapahtuu, ja tekee mieli kommentoida ihan eri tavalla kuin alun perin ajattelin, koska mun ajatukset muuttuvat tulevissa teksteissä. Pitäisi vaan repiä aikaa kirjoittaa heti, niin ei olisi tällaisessa ihme välitilassa tarinoiden välillä.

Joo no ennen kuin luin seuraavat tarinat, halusin ihailla Niklasta tässä tarinassa jälleen kerran. Taas sanoisin, miten hienosti se sekä ottaa vastuuta että ymmärtää oman paikkansa suhteessa toisen ihmisen hevoseen. …nyt tuntuu ihan typerältä sanoa näitä… Niklas on jo pätevä hevosihminen ja ja …en mä halua enää listata näitä… :DD

Mutta se on ja pysyy, että olen Niklaksen puolella tulevissa kisoissa. Sen koko kisatouhu on niin elämänmakuista ja hyvin kirjoitettua. Ammattikisaajien kisajutut on musta tosi puuduttavia, koska ne toistaa samaa kaavaa. Niklas tekee kisoista tuoreet, koska se näkee monia asioita ihan ekaa kertaa. Samalla sen tapa toimia on ihan arjessakin sellainen, että se näkee vanhatkin asiat kuin uutena tai ainakin löytää niistä ihan uusia ja yllättäviä puolia ja mielleyhtymiä. Mun ajatukset eivät kulje ihan niin kuin neurotyypillisten ihmisten, mutta eivät myöskään niin kuin Niklaksen. Samalla Niklaksen ajatusradoissa on jotain tutumpaa kuin valtaosan ihmisistä. Siksi Niklaksen toiminta ja ajatukset tuntuvat paitsi tutuilta ja turvallisilta, myös yllättäviltä ja mielenkiintoisilta.

[MarshallOsallistuja]

Summer Paloozan 2023 päättyy
eli kisojen loppu ennen paluuta suomeen.

3.4.
Vilkuilin kentän puolella käynnissä olevaa suoritusta. Tämä ei ollut lähelläkään ensimmäistä kertaa kun näin Misangin ratsastavan, ja tälläkin kerralla rata näytti kauniilta. Ratsastaja istui ryhdikkäästi ja ohjasi kauniisti liikkuvaa hevosta hyvin pienin avuin mikä varmasti näytti monen silmissä eleettömältä. Kuin hän ei tekisi mitään. Lopulta ratsukko lipui pysähdykseen kentän keskelle ja seisoi siellä patsaan tavoin liikkumatta yhden rauhallisen hengähdyksen ajan, ennen lopputervehdystä tuomareille.
Ohjasin Stanimirin kohti areenan auki jätettyä laitaa koska seuraavaksi oli meidän vuoromme tehdä sama: parhaamme. Tai ainakin vähintään 65% arvoinen suoritus jotta päihittäisimme isäni ja Viktorin suorituksen luokassa.
Kimon orin ratsastamisessa hengittäminen tuntui olevan tärkeämpää mitä monen muun hevosen kanssa. Barnum ei ottanut niin kovasti itseensä jos ratsastaja sattui jäädä pidättämään hengitystään, tai jos hengitys kiihtyi nopeaksi ja pinnalliseksi. Stanimir huomasi aina ja joskus se antoi anteeksi mutta toisinaan se ei antanut armoa yhtään. Aktiivinen ratsastus orilla oli opettanut paljon niistä pienistä mutta tärkeistä asioista.

Radan jälkeen olo oli hyvä. Luottavainen. Suoritus ei ollut täydellinen, siirtymiset passagen ja piaffen välillä tarvitsisivat vielä hienosäätöä jotta ne olisi soljuvampia. Sama päti laukanvaihtoihin joka askeleella, hieman siistimmäksi. Vaihdot joka toisella askeleella sen sijaan olivat tuntuneet juuri sopivilta.
Kun olin päässyt ulos kentältä, ja lopulta olin kuullut kaiuttimista miten meidän suoritus oli tuomareiden silmin mennyt. 81% ja risat päälle. Olin vain kerran aikaisemmin onnistunut ratsastamaan näin hyvin tällä tasolla, minkä takia hyvä olo hyppäsi nopeasti suorastaan huumaavaksi.
Vapautin toisen käteni pitämästä ohjia, ja kurottauduin hieromaan Stanimirin kaulaa niin isolla liikkeellä kuin pystyin.

4.6.
Vilkuilin kelloa aina välillä samalla kun kolusin yhtä työhuoneen kaapeista ja etsein vähän parempaa paperia tulostimeen tavallisen kopiopaperin tilalle.

“Oletko varma tästä?” Grigori kysyi kulmat hieman kohollaan, vilkaisten lukulasien reunan yli.
Nyökäytin päätäni vastauksena. “Eipä se käytännön asioita oikeastaan muuta.”
“Totta”, vanhempi mies sanoi ja jatkoi kirjoittamista tietokoneella, “Kai sinulla jotain muutakin hänelle on?”
“On toki, mutta se odottaa kotona. Ja olen tätä miettinyt jo jonkin aikaa, joten nyt jos koskaan on hyvä hetki sille. Mainitsinko jo että Niklas osallistuu Barnumin kanssa Sommersolvervin kisoihin? Kenttäratsastuksen harrasteluokkaan ja helppo b kouluun.”
“Olinkin kuulevinani jotain sen sorttista eilen illalla, kun hän keskustelin Anicen kanssa kirjastossa. Uskot että hän on valmis sen tason hyppäämiseen?”
“On. Ja jos totta puhutaan, jos palaset saadaan kohdalleen niin Niklas voisi ihan hyvin siirtyä rataesteillä vähän korkeampaankin.”
“Niinkö meinaat?”
Nyökkäsin päätäni varmasti.

Katsoin jälleen seinällä olevaa kelloa. Vielä oli onneksi hyvin aikaa ennen kisojen viimeisen päivän alkuun. Päivän ensimmäinen luokka alkaisi vasta lähes parin tunnin päästä, aamupalakin vasta valmistui keittiössä. Mutta halusin tehdä tämän valmiiksi ennen sitä.

Kun olin saanut kaikki tarvittavat kasaan oikealla tavalla isäni avulla, kapusin portaat takaisin yläkertaan. Mennessäni koputin tiettyjen vierashuoneiden oviin ja ilmoitin aamupalasta ennen kuin livahdin takaisin omaan huoneeseeni. Olin olettanut että Niklas nukkuisi vielä, mutta sen sijaan hän makoili hereillä sängyssä ja selasi puhelintaan. Todennäköisesti minua odottaisi siis liuta videoita mitä hän oli jakanut TikTokista koska joko a) siinä oli söpöjä elämiä b) se oli vähintäänkin hänen mielestä hauska joten halusi nähdä minun reaktioni c) jotain hevosiin liittyvää tai d) jotain ultimaattisen typerää.

“Olitkin jo hereillä.”
“huh? Jooo. Mulla oli herätys silleen että herään aamupalalle mutta heräsin pikkasen ennen sitä jo. Misä sä olit?”
“Autoin äitiä. Ja hoidin yhden asian,” vastasin samalla kun istuin sängyn reunalle. Pienellä viiveellä ojensin toisessa kädessäni olleen punaisen paperimapin Niklaksen suuntaan, “Hyvää syntymäpäivää.”
Niklas henkäisi terävästi ja lähes ponkaisi istualleen ennen kuin otti mapin käsiinsä. “Sä muistit. Mä aattelin että täsä on ollu jo niin paljo kaikkea että et muistais. Tai siis, se olis ollu ihan ok vaikka et ois muistanukkaan mutta siis–”
“Ennakointi on supervoimani. Alkuperäisen lahjan saat sitten kun päästään takaisin kotiin, mutta tämä on lahja numero kaksi,” selitin samalla kun seurasin toisen liikkeitä. Niklaksesta näki että hän halusi kiskoa nurkkien kuminauhat vauhdilla auki ja nähdä mitä mapissa oli, mutta hän yritti kovasti tehdä sen mahdollisimman rauhallisesti.

Hiljaisuutta kesti jonkin aikaa, kun Niklas ensin vain silmäili nopeasti läpi paperilla olevat tekstit. Toisella ja kolmannella kerralla hän näytti jo oikeasti lukevankin sitä, kohentaen asentoaan sängyllä. Neljännellä kerralla silmät liikkuivat huomattavasti hitaammin, mikä tarkoitti että hän oikeasti luki jokaisen rivin.

“Mit–… Tai siis. Mikä tää on?”
“Siinähän lukee,” vastasin pidätellen hymyäni hieman, “Siellä mapissa on myös kynä jos haluat allekirjoittaa ne.”
“Mutta siis… Ei mulla oo varaa tälläseen.”
“Ei sinun niistä asioista tarvitse huolehtia. Käytännössä asiat jatkuvat samalla tavalla kuin tähänkin asti, oikeastaan ainoa ero on se että se on virallisesti sinun.”
“…Jos Barnum on mun hevonen, tarkottaako se sitä että sä tuut mulle hattu käesä kysyyn että saatko lainata mun hevosta kisoihin?”
“Aikalailla.”

[Ilona EronenKatsoja]

Tää on taas niitä tarinoita, jotka pitää lukea useamman kerran, koska homma aukeaa kunnolla vasta lopussa — siinä mielessä vähän niin kuin romaani pienoiskoossa. Kyllähän te jo tiedätte, että kun jotain edes meinataan jättää kertomatta, mut saadaan kiinnostumaan täysillä. 😀 Joka lukukerralla huomasin enemmän yksityiskohtia ja eniten mua huvitti tässä se, että Marshall on antamassa arvokasta kilpahevosta Nikelle synttärilahjaksi ja Grigori kysyy, että “kai sinulla jotain muutakin hänelle on?” :DD Ja Marshall toteaa, että tietenkin. Ihan tommonen pieni lahjan palanen vaan, täytyy varmaan keksiä jotain lisäksi! :DDD En tiedä onko yhtään heppatyttöä tai -poikaa, joka ei sulaisi ja kualisi siihen paikkaan, jos saisi hevosen lahjaksi tolleen. Eiköhän Marshallin aiemmat vahinkomöläyttelyt ala olla tällä kuitattu. 😀

Kuten aiemminkin sanoin, Niken ja Barnumin yhteistyö tästä varmaan vaan hitsautuu yhteen entisestään. Vitsit että on ihan eri asia toimia oman hevosen kanssa, vaikka käytännössä juuri mikään ei muuttuisikaan. Toisaalta onhan siinä hevosenomistamisessa tietenkin raskaatkin puolensa, mutta tässä on Marshallin tuki niin vahvana että Nikke taitaa saada vain parhaat palat hevosenomistamisesta.

Ja olipa taas niin hyvin ja rauhallisesti kirjoitettu!

[Sonja T.Valvoja]

Marshall on kyllä maailman täydellisin puoliso. Antaa toiselle hevosen lahjaksi, ihan vain koska voi! Ja koska Niklaksella ja Barnumilla on mennyt niin hyvin ja ratsukon yhteistyö sujuu ja ovat valmiita siirtymään isompiinkin luokkiin. Jestas sentään, Niklaksen sijassa olisi moni varmaan halannut Marshallilta pari kylkiluuta poikki. Ei ihme että Niklas on vähän epäuskoinen ja ihmeissään ja pitää ihan varmistaa, että käytännössä jatkossa Marshall on se joka hattu kourassa kysyy, saako kisata Barnumilla.

Jäin vain miettimään, että mikähän se ykköslahja mahtaa olla…

Lisäksi onnittelut Stanimirille ja Marshallille hyvästä suorituksesta, kakkossijasta ja upeista prosenteista! Taitaa Hopiavuoren tiimillä olla niin paljon ruusukkeita tuotavana kotiin ettei tuvan pöytä riitä niiden esillepanoon kerralla 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joo. Musta tuntuu, että kaikki ponitytöt unelmoi pienenä rikkaista puolisoista tai vähintään heppatallin perijöistä, jotka mahdollistaisivat pienten ponityttöjen heppahaaveet sitten isoina. Loppujen lopuksi harva ponityttö saa sitten aikuisena hevosensa, koska harva ponityttö haluaakaan naisena elää sellaista elämää, mitä hevosen hankkiminen näillä spekseillä edellyttää ja tarkoittaa. Jotkut ponitytöt ottavat ohjakset omiin käsiinsä ja hankkivat hevosen puolisosta riippumatta, koska huomaavat naisina haluavansa ihan oman hevosen ja elämän. Ainakin ponityttöjen näkökulmasta Marshall on siis unelmien puoliso tässä. Jokainen lukija lukee kuitenkin tekstiä omista lähtökohdistaan, omien arvojensa, persoonansa ja vaikka traumojensa kautta. Minä luen tätä tekstiä niin kuin itsenäisesti taloudellisesti toimeen tuleva mies, joka opiskeluaikojen jne perusteella muistaa kyllä, millaista on, kun rahaa ei ole kaikkeen, mistä unelmoi. Luen tätä tekstiä myös kuin sellainen, josta on kovasti yritetty joskus jotain toy boyta heiluttelemalla rahatukkoja ja kalliita lahjoja nokan edessä, ja mun lähtökohdat saavat mut tässä kavahtamaan Marshallin lahjaa ja inhoamaan tämän tarinan ajan koko Marshallia. Sait jo toisenlaista palautetta ja tulkintaa, joten näet siitä kyllä, ettei minun tulkintani ole millään lailla ainoa, eikä tulkintani tarkoita, että tekstisi tai juonesi olisi jotenkin huono. Avaan tätä hommaa kuitenkin, koska nyt ollaan niin syvällä sillä alueella, josta haluaisin itsekin joskus kirjoittaa. Puhutaan nimittäin vallasta ja vallan jakautumisesta ihmissuhteissa.

En suostu enää itse muuhun kuin tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Tasa-arvoisuuden yksi tärkeä asia minulle on, että isot päätökset joko tehdään yhdessä niin, että saadaan aikaan joko yhteinen päätös tai jonkin sortin sopimus. Jos vaimo tulisi sanomaan mulle, että ostin (tai tein paperityöt siirtääkseni sinun nimiisi) hevosen, raivostuisin nollasta sataan sekunnissa. Olen aina halunnut hevosen. Lähivuosina minulla on varmasti hevonen. Silti olisi hävytöntä, että joku yrittäisi tehdä minun, täysivaltaisen aikuisen ihmisen, puolesta tuollaisen päätöksen. Vaikka vaimo olisi hankkinut minulle rakkaimman hoitohevoseni, se voisi silti olla väärä valinta omaksi hevoseksi — ja vaikka vaimo olisi hankkinut ultimaattisen täydellisen hevosen, minä en ole mikään lapsi, jonka puolesta voi tehdä päätöksiä. Tässä Niklaksella on toki oikeus olla allekirjoittamatta paperia, mutta mietinpä tilannetta omalle kohdalleni. Mitä käy, jos en Niklaksena allekirjoittaisi? No vaimo olisi joko äärimmäisen surullinen tai vihainen. Ja vaikka en allekirjoittaisi, tietäisin, että vaimo oli yrittänyt tehdä näin äärimmäisen suuren päätöksen minun elämästäni selkäni takana.

Tasa-arvoisuuteen vaikuttaa myös raha. Niklas saa tässä tosi kalliin lahjan. Ei edes vain hevosta, vaan myös ilmeisesti sen ylläpidon. Olen saanut itsekin kalliita lahjoja yhdeltä tytöltä aikoinaan, ja luen Niklaksen tilanteen sen kautta. Marshall näkee vain Niklaksen hämmennyksen ja onnellisuuden, koska tarina on kirjoitettu Marshallin ajatusten suodatuksen kautta. Tietenkin. Jos Niklas reagoi niin kuin minä, Marshall ei näe sitä. Kun saa liian kalliin lahjan, päässä risteilee hämmennystä ja häpeää ja alemmuudentunnetta — sekä ennen kaikkea ajatus siitä, että mitä minä olen nyt lahjan antajalle velkaa. Tämä yksi tyttö sai ostettua minut muutamalla satasella antamalla lahjoja, koska silloin se oli niin iso raha, että en voinut lähteä suhteesta, vaikka olisin halunnut. Ajatuksissani lahjoja piti jotenkin maksaa takaisin. Olo oli kuin huoralla. Ei ikinä enää. Nyt osaisin sanoa, että en halua tätä, ja Niklaksena sanoisin. Vaikka vaimo tarjoaisi kaikkea unelmoimaani hopeisella tarjottimella, sanoisin ei, ellei minulla olisi varaa siihen itse.

Toisen ihmisen voi myös vaimentaa lahjoilla. Kuuntelepa tätä: onko tuttu kuvio? Aviomies tekee mitä tykkää kenen kanssa tahtoo. Kotona vaimo on vihainen, mutta mies ojentaa hänelle timanttikaulakorun. Oih, mikä ihana mies! Tämähän on tuttua telkkarisarjoista. Marshall ei ole nyt tehnyt mitään pahaa, mutta klisee tuntuu pahalta silti. Tässä on sinulle, pikkuvaimo-Niklas tämä timanttihevonen. Jätä päätöksenteko, raha-asiat ja aikuisuus minulle, sille oikealle miehelle. Hei kamoon. Vaimokin on yhtä pätevä kuin mies, ja kaiken lisäksi Niklas ON mies, vaikka häntä on sekä tarinoissa että kommenteissa tehty kovasti Marshallin pikkuvaimoksi.

Niklas oli edellisessä tarinassa itsenäinen, pätevä hevosihminen, joka teki omia päätöksiään hevosten kanssa Marshallista riippumatta, selkeästi Marshallilta oppia saaneena. Edellisessä tarinassa Marshall oli auttanut Niklasta kasvamaan itsenäiseksi, varmaksi mieheksi. Tässä tarinassa Niklas kutistetaan taas sellaiseksi entisajan vaimoksi, jota sai kohdella vähän niin kuin lasta, koska eihän ne nyt muutenkaan osaa päättää itse omista asioistaan.

Samalla oikeassa ovat myös muut kommentoijat, muistutan siitä. Lahjan antamista ei ole pakko lukea tällä tavalla vastakarvaan ja nähdä siinä pelkkiä punalippuja! Näen kyllä, että Marshallista yritetään tässä kirjoittaa ihana, ja että Marshall itse ajattelee olevansa ihana. Mä vain ajattelen, että Marshall mokasi ja pahasti, vaikka kuinka yritti vilpittömästi hyvää.

[NiklasOsallistuja]

Elämä kuin elokuvaa
Melkein sain eilen valmiiksi ja oli tarkotus jatkaa toista pätkää vähän enemmän mutta menkööt tälläsenä.

4.6.
Ei mulla kauhiaa lukihäiriötä ollu, ja osasin kyllä lukea englanninkieliset laput läpi vaikka kyrilliset aakkoset vetiki turpaan ja tunnistin vaan sanan sieltä täältä. Mutta silti musta tuntu että en vaan saanu sisäistettyä sanoista muodostuvien lauseiden sisältöä kuin vasta parin lukukerran jälkeen.
Et vittu ollu tosissas.
Tuijotin papereita vielä hetken ennen ku katoin Marshia ja sen omahyvästä hymyä. No okei, ei se ollu omahyvänen. Sen verran korkeintaan että hahaa etpäs osannu arvata ja miten muka oisin voinu?!?

“Täsä on joku koira haudattuna,” sanoin lopulta. Vaikka ensin olis tehny mieli kaivaa se luvattu kynä ja lätkästä nimi paperiin. “Ei mulla oo ees varaa hevosen ylläpitämiseen.”
Marsh vaan pudisti päätään. “Ei oikeastaan. Käytännössä asiat ei varsinaisesti muutu, suurin muutos on vain se että paperilla Barnum on sinun hevonen.”

Olin ehkä hiukka skeptinen että kuinka monta koiraa tähän oli haudattuna, minkä johdosta Marsh sai käydä mulle kaikki kauppakirjojen kohdat yksitellen läpi ja selittää mitä se käytännösä tarkotti. Periatteesa mikään ei oikeasti muuttuis. Mokoma apina oli ottanu huomioon jopa sen että jos me erottais, mitä ei muuten tapahu, että mitä siinä vaiheesa. Pientä vaikeaselkosta tekstiä oli enemmän ku tarpeeksi, mutta lopulta olin kaivanu sen kynän sieltä mapista.
Kun selvisimme vähän myöhässä alakertaan aamupalalle, ensimmäinen asia mitä tein, kun näin Sonjan pöydän ääressä, oli että puoli hyökkäsin sen luo toinen käsi hartioiden ympäri ja tungin mukana ronttaamat paperit silmien eteen.

“Hei! Varo vähän”, nainen älähti ja tasapainotteli teemukiaan että sisältöä läikkyi mahdollisimman vähän.
“Sori, sori mutta kato!”

Tärräsin paikallani kuin shokkihoitoa saava sopuli kun odotin että Sonja sai luettua tarvitsemansa tiedon paperilta.

“…Oota.. Tarkottaako tämä että..?”
Nöykytin mun päätä rajummin kuin hevari keikalla “Mmhm! Jep. Barnum on mun.”
Sonja näytti lähinnä hämmentyneeltä, hakien Marshallin näkökenttäänsä keittiössä “Myikk- tai siis annoikko Barnumin oikeasti Nikelle?”
Marsh vain nyökytti vastaukseksi. “Lähinnä se on vain symbolinen muutos. Kisaan Barnumilla yhä, mutta todennäköisesti vähän harvemmin koska Niklas saa keskittyä sen kanssa kisaamiseen. Barnum ei ole kouluratsu, vaikka kuinka sitä toivon, ja koulukentät on juuri se minne nyt päätin suunnata joten..”
Nainen nyökytteli päätään hitaasti, sisäistäen uutisen. “Oliko tämä laskelmoitu hyvittely aikaisemmasta möläytyksestä, häälahja vai..?”
“Eei ku synttärilahja. Mutta kai mun pitää tän myötä jo alkaa leppyyn siitäki sitte. Ehkä.”

6.6
Siinä misä olin jo samana päivänä postannu instagramiin kuvaa Barnumin kanssa että paras synttärilahja ikinä, niin oli yks asia mitä olin oottanu sormet syyhyten. Sitä mun oli vaan pitäny oottaa tähän hetkeen asti että päästiin takas Hopiavuoreen.
Tietenki ihan ekana oli suorittanu tehtäväni ja hoitanu Barnumin asianmukasesti karsinaan sotkiin seinät mash-vellillä. Ja sielä se lotras ilosesti niin että sitä ruskeaa möhnää valuu pieni noro karsinan etuseinääki pitkin kohti lattiaa.
Ihme porsas.
Mutta. Se oli mun porsas.
Hyrisin tyytyväisenä kun hinkkasin karsinan nimikyltin yhtä viivaa puhtaaksi. Lopulta otin tussin kauniiseen käpälääni ja nappasin korkin pois. En ollu varma tärisikö mun käet vai tärisinkö vähän kokonaan, kun aloin parhaan taitoni ja kykyni mukaan kirjoittamaan kylttiin. Pystysuoraa seinää vasten kirjottaminen oli yllättävän hankalaa jos halus käsialan olevan siisti. Mutta lopulta sain tökättyä ne pisteet vielä viimeisten kirjaimien yläpuolelle, minkä myötä mielessä pyörähti nopeasti ajatus että pitäisi alkaa tehdä päätöksiä minkä sukunimen tulisin ottamaan. Jäin vaan tuijottaan kyltin tekstiä hetkeksi, ennen kuin suoristin itseni seisomaan ja katsoin kaltereiden takana porsastelevaa hevosta hymy perseessä asti.

[Sonja T.Valvoja]

”shokkihoitoa saava sopuli”

Siis mistä sinä aina revit näitä vertauksia, jotka saa ihan väkisin suupielet kääntymään ylöspäin? Tämän aion nyysiä käyttööni kyllä 😀
Mutta joo, alun hämmennyksen jälkeen Niklaksen innostus on ihan käsinkosketeltavaa. Ja miksei olisikin. Vähänhän tämä sivuaa tuossa Eetun aiemmassa kommentissa miettimiä asioita, että mikä koira tässä on haudattuna, mutta Marshall on realisti: ei tässä nyt paljon mikään muutu käytännössä. Ja kunhan Niklas saa koulunsa käytyä, niin eiköhän hän työelämään pääse ja pystynee itsekin ylläpitämään hevosensa. Siihen asti jos puoliso kuittaa kulut, niin ei kai se niin maailman kauheinta ole. Minusta Niklas ei ole yhtään sellainen persoona, joka jäisi murehtimaan tällaisia asioita sen enempää.

Mutta. Se oli mun porsas.
<3

[Ilona EronenKatsoja]

Shokkihoitoa saava sopuli nauratti muakin ihan liikaa, ja naurattaa edelleen. :DDD Ja vuoden paras lopetus tarinalle: hymy perseessä asti. Mistä näitä tosiaan oikein tulee… 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Niklaksen porsas. <3 Mun ei tarvi olla joka juonenkäänteen fani, jotta voisin hehkuttaa sitä, miten hieno kirjoittaja olet joka tapauksessa. 😀 Muut puhui vertauksista ja kielikuvista, joten puhun tällä kertaa lopettamisesta etenkin kun tuossa lukee, että tarkoitus oli jatkaa vielä.

Se on ihan huuhaata, että tarinan pitää tulla johonkin toiminnalliseen päätepisteeseensä välttämättä. Kakruna piti: heppatarina kertoi siitä, kun tultiin tallille ja oltiin hepan kanssa, ja loppui, kun tallilta lähdettiin. Tää lopetus toimii kuule miljoona kertaa paremmin. Se ikään kuin tiivistää koko homman ja jättää viimeiseksi mieleen Niklaksen tunteet. Se on paitsi ytimekäs ja täynnä asiaa ja tunnetta, myös ihan tosi Niklaksen näköinen. 😀 Ei paljoa paremmin voisi lopettaa.

[NiklasOsallistuja]

Kun maailma pysähtyy
Joku päivä pian Summer Paloozan reissusta kotiutumisen jälkeen

Tiiäkkö sen tunteen, kun oot tehny jonku asian ainaki sata kertaa ja se on tuttu juttu. Ei silleen mitään uutta ja tulee melkeen jopa selkärangasta jokku asiat. Mutta sitte joku yks pieni muutos, ja tuntuu siltä kun tekisit sitä ihan ekaa kertaa. Uutuuden viehätys häilyy mukana ja jännittää sen verran että ei voi olla ihan varma että jännittääkö oikiasti, onko nälkä vai kusihätä.
Siltä tuntu tällä kertaa ku mentiin tallille.
Ohjelma oli sama ku monta kertaa ennenki. Marsh liikuttaa Stanimirin ja mää puksailen Barnumin kaa. Askellajit läpi, taivuttelua ja muuta kiemurtelua ja palauttavaa kölkyttelyä. Mutta tää oli ihan eri juttu.

Poimein Barnumin riimun naruineen sen karsinan naulasta. Punainen nylonriimu alko oleen vähän jo elinkaarensa loppupuolella. Riimun väri oli haalistunu ja osa remmien reunoista oli hankautunu niin että pieniä suttusia langanpäitä sojotti joka suuntaan.
Okei, se oli vaan näin…visuaalisesti lähestymäsä elinkaaren loppua, ehjähän se oli ja turvallinen käyttää. Mutta… kyllähän sitä uuden riimun pysty ostaa jo vaikka varsinaista tarvetta ei ollukaan? Ne ei ollu ees niin kauhian hintasiakaan.
Vilkasin vielä karsinan nimikylttiin ennen lähtöä, voimatta ees yrittää piilotella hymy kun luin mustaa kirjoitusta muovitaulussa. En olis uskonu että joku päivä menisin oikiasti ratsastaan omalla hevosella. Tunsin väreiden juoksevan koko selkärangan läpi kun ajattelin sitä. Olinhan mä ehtiny tässä jo leikitellä ajatuksesta omasta hevosesta, nimenomaan vain leikitelly, että millanen se tulis oleen. Olin yrittäny olla ees suurinpiirtein realistinen haaveiluissani, niin joku Barnumin tyyppinen hevonen ei todellakaan ollu kuulunu niihin pilvilinnoihin. Se ei ollu mikään puoliautomaattinen opetusratsu. Se ei antanu kaikkea anteeksi vaan sen kanssa joutu oikiasti tekeen töitä ja keskittyyn. Eikä se ollu mikään pomminvarma köpöttely seura, jonka kanssa pysty nukkua maastosa. Siitä mua tuli aina muistuttaan talutuslenkiltä muistoksi jääny arpi silmäkulman alla. Mutta joku siinä oli mikä veti puoleen sillonki ko vähän pelotti..

Ulos päästessä katoin jo kaukaa tarhaa missä oripojat oli. Kumpiki hevosista seiso ja paistatteli auringon valossa silmät kiinni. Barnumin kesäkarva oli lyhyt ja kiiltävä pilviselläki säällä, joten tässä valaistuksessa ja välimatkalla orin karvasta tuli mieleen huolellisesti kiillotettu musta lasi.
Olisin ihan hyvin voinu seistä tuijottamassa hevosta puoli ikuisuutta, jopa aika tuntui tyystin pysähtyneen jotta mulla olis aikaa. Mutta lopulta aika lähti taas liikkeelle kun Barnum vaikutti tunteneen mun intensiivisen tuijotuksen ja avas silmänsä. Tavallisesti sen ensimmäinen reaktio ihmisiä nähdessä oli luimaista korviaan ainaki kerran ja nyrpistää turpaa, mutta nyt se ei tehny sitä. Se vaan tuijotti takas korvat pystyssä ja heilautti häntää.

[Ilona EronenKatsoja]

Ai vitsit — se tunne kun uusi oma hevonen on niin ihmeellinen, että sitä vain tuijottaa herkeämättä kuin umpirakastunut! Vaikka Barnum on Nikelle ennestään tuttu, se muuttuu silti ihmeelliseksi eikä sitä meinaa uskoa, että se on nyt oikeasti oma. Niitä ihmettely- ja tuijotteluhetkiä täytyy muistaa pitää säännöllisesti sittenkin, kun kavioliitossa on oltu 20 vuotta.

— jännittää sen verran että ei voi olla ihan varma että jännittääkö oikiasti, onko nälkä vai kusihätä. :DDD Taattua Niklasta!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vaikka viimeksi oon riepotellut sulle kritiikkiä siitä, miten just mä en pysty samastumaan tähän kuvioon, niin nyt on tarina, johon samastun niin täysillä. On IHAN ERI ASIA mennä katsomaan omaa hevosta kuin toisen. On IHAN ERI ASIA ajaa nurtsia oman asunnon pihasta kuin vuokrakämpän. 😀 Toiminta on just tasan samaa kuin aina, mut varsinkin ekoilla kerroilla on poka mahtava ja jännittävä tunne, vaikka oikeita muutoksia ei olekaan tapahtunut. Tää tarina vangitsee upeasti juuri sen! Tämä on tunnelmaltaan myös sun viime aikojen parhaimmistoa mun silmään, joten kannattaa taas säästää erityisesti tämä tarina oman kehityksen seurantaan. Muutkin on siis hyviä, mutta tämä on taas sellainen erityinen oivallus ja onnistuminen. Myös Niklaksen oma persoonallinen ääni, joka on muutenkin erottuva, on tässä erityisen onnistunut.

[NiklasOsallistuja]

Achievement unlocked: Kisat omalla hevosella
Niklas osallistui Åland Weekendin HeB luokkaan Barnumilla.

Tähän päivään mennessä olin ollu mukana jo monella kisareissulla ulkomailla, mutta en silleen että olisin ite kilpaillu. Olin ollu vaan apukäsi, hevosenhoitaja ja porkkanamestari. Okei, Åland Weekendiä ei voinu ehkä kutsua varsinaisesti ulkomaan kisoiksi kun ne järkättiin Ahvenanmaalla mutta close enough! Sinne piti mennä lautalla ja suomenkielellä et pärjänny. Se millä oli väliä oli kuitenki se, että mä starttasin kisoissa suomen ulkopuolella ekaa kertaa. Enkä millä tahansa laina ponilla vaan ihan omalla hevosella.

Puristin ohjasperiä tiukasti käsissäni. Tuntu siltä ku pitäis nipistää itteäni. Kyllähän tää josain vaiheesa joo laantu että ihan jokanen Barnumin kanssa vietetty hetki ei ollu mitään maagista Hevoshullun sarjakuva materiaalia, mutta siihen asti mä revin ilon irti jokasesta sekunnista ja hehkutan kaikista ekoista kerroista. Ihan sama kuin lässynlää tui tui saatanaa se on.
Sainko mä olla ylpiä ittestäni? Enhän mää oo tehny kauhiasti mitään minkään eteen, kunhan oon roikkunu mukana ja jostain kumman syystä Marsh on jaksanu kattoa mua. Se taas on suurinpiirtein levittäny punasen maton mun eteen koko tän ajan, ja nyt se matto on vieny mut meidän punasen talon rappusille. Mun nimi oli talon omistajana kans. Ja sen punasen talon pihalla me vietettä alle kahen kuukauen päästä häitä. Toisen punasen talon tontilla oli hevonen mikä oli nyt mun nimissä. Mun hevonen. Ja josain vaiheesa lähitulevaisuudesa me kiivettäs meidän punasen talon portaat ylös lapsen kanssa..

Tunsin kuinka pala muodostu mun kurkkuun, ja jouduin nieleskelemään muutaman kerran ennen kuin se tuntui pienenevän sellaiseksi että en tuntenut kuristuvani. Jotenki tuntu ihan hiton oudolta, suorastaan hullulta, että mun elämä näytti tältä kuin se nyt näytti. Ja ysiluokalla mä en uskonu näkeväni ees päättäjäisiä.
Hätkähdin hieman kun lämmin ilma osu mun kasvojen sivuun, kunnes poskea ja silmäkulmaa tökkivät turpakarvat kutitti siinä määrin että jostain syystä teki mieli aivastaa. Rapsutin Barnumin turpaa etusormella.

“Pahoitteluni teidän majesteetillinen korkeutenne, tiedän että mun pitäis keskittyä kylläki tähän hetkeen eikä kävellä pitkin memory lanea.”
Ori vain korahti ja pudisti päätään.
“Sä ku näät sieltä korkiammalta niin pystykkö paikantaan sen yhen? Sen piti hakia sitä vettä ku mun suusa tuntuu siltä ko oisin käyny nuolemasa kentän pohjaa.”
“Anteeksi, myyntiteltan jono oli ainakin kilometrin mittainen,” siinä paha missä mainitaan kun kuulin Marshin äänen takaa, “ja niin joo, Tuuvalta tuli… terveesiä ja onnea matkhaan” mies jatkoi ja selvästi tapaili tekstiä puhelimen näytöltä.
“Pistä sille että kiitti tsempeistä,” sanoin virnistäen, “Pistäkö mun mennä verkkaamaan jo muuten?”
“Jjoo, nyt olisi aika hyvä ajoitus sille… Mutta oota hetki,” toinen sanoi ja taiteili vesipullon ja kännykän välillä, “pitäähän sitä kuva ottaa.”
“No ota vaikka kymmenen mutta tuo se vesi.”
”Kohta kohta.”

Kuva vähän isompana.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Siis ihanaa! 😀 Niklas on niin onnellinen just nyt, että saan pienen levähdystauon draamasta, kun luen tätä. Oikeassa elämässä Niklaksen tilanne ei tosiaankaan olisi mun mielestä upea, mutta tarinassa ja toisen ihmisen kuin oman itsen kohdalla se toimii. On onnea saada lukea tätä ja levätä hetki! Kaiken lisäksi Niklas on onnensa ansainnut olemalla niin sympaattinen, kiltti, realistisen höppänä hahmo. 😀 <3

[Julkaisija]

Viestit