Jannan pohdintoja

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Jannan pohdintoja

Tämä aihe sisältää 70 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #6267 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Mitä Janna tekee töissä? Päätyykö nainen ikinä hankkimaan kissan- tai koirapentua? Vai ilmestyykö vierelle joku muu iltojen iloksi?

  • #6268 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    10.07.2020

    Työhuoneen täytti tasainen nakutus, joka johtui kuulakärkikynän osumisesta puisen työpöydän pintaan. Brunette, joka istui työpöydän ääressä, katse liimaantuneena koneen näyttöön vaikutti siltä että toinen voisi vain nousta tuoliltaan ja kävellä ulos rakennuksesta jättäen työnsä kesken. Välillä kynän aiheuttama nakutus lakkaa ja se vaihtuu mustan näppäimistön napinaan, naisen sormien tanssiessa näppäimistöllä ja sitä seuraakin monesti muutama klikkaus.

    Välillä naputus taukosi ja sen korvasi syvät huokaukset, joista ei voinut olla kuulematta näyttöä tutkivan bruneten stressaantuneisuutta. Jossain kohtaa tuo käänsi katseensa työpöydällään lepäävään puhelimeen tarkistaakseen kellon. Ajan näkeminen aiheutti naisen nojaamisen taaksepäin tuolillaan, samalla kun tuo nosti kätensä kasvoilleen ja hieroi pikaisesti silmiään samalla kun ajatukset risteilivät toisen mielessä. Nainen venytti lähtöään vielä pari minuuttia, ennen kuin toisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kalenterinsa työpöydän päässä olevan kansiopinon päällimmäiseksi, ennen kuin hän poimi pinon syliinsä ja suuntasi ulos toimistosta ja lyhyehköä käytävää pitkin kohti hissiä.

    Alhaalla aulassa astuessaan ulos hissistä brunette tervehti kollegaansa, joka oli odottanut naista, ennen kuin he jatkoivat hiljaisuuden vallitessa ulos parkkipaikalle ja kohti sinne parkkeerattua katumaasturia. Takapenkille, kuskin puolelle brunette laski sylissään olleen kansiopinon, ennen kuin sulki oven ja avasi kuskin oven sekä istui ratin taakse. Kaiken ollessa valmista toinen käynnisti autonsa ja lähti tottunein ottein ohjaamaan autoaan kohti nuorisokeskusta. Matkalla ei montaakaan sanaa vaihdettu, molempien matkalaisten ollessa omissa ajatuksissaan, mutta hiljaisuus ei silti ollut painostava. Vajaan vartin kuluttua naiset olivat perillä ja vajaa viisi minuuttia saapumisestaan he istuivatkin jo pienessä huoneessa edessään lasilliset vettä, sekä höyryävän kuumaa kahvia ja katselivat pöydän toisella puolella istuvaa nuorta miestä, joka enemmänkin kyllä makasi tuolillaan.

    Brunette avasi keskustelun, vaikka tiesi että se tulisi olemaan ennemminkin monologia, kuin rakentavaa keskustelua, mutta silti se olisi tehtävä. Kolmea varttia myöhemmin naiset eivät olleet päässeet paljoakaan eteenpäin, mikä ei ollut kummallekaan ihmetys, mutta ajan loppuessa he päättivät palaverin ja saapumistaan raskaamman hiljaisuuden vallitessa he palasivat autolle ja takaisin toimistolle. Puoliksi rojahtaessaan mustaan työtuoliinsa brunette huokaisi syvään, ennen kuin alkoi herättelemään tietokonettaan ja kirjoittamaan viimeistä yhteenvetoa juuri olleesta palaverista, ennen kuin kello olisi viisi ja nainen saisi sammuttaa koneensa ja suunnata parin viikon kesälomalle.

    Menneen viikon jälkeen nuo kaksi lomaviikkoa olisivat enemmänkin kuin ansaitut.

    • #6279 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä haet hyvin sitä, miten hyvä kirjoittaja näyttää eikä kerro. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjoittaja ei kerro suoraan Jannan olevan ajatuksissaan tai turhautunut, tai automatkan hiljaisuuden olevan kireän sijaan kotoisa. Sen sijaan lukija saa itse päätellä nämä asiat hahmojen eleistä, ympäristöstä ja muista vihjeistä. Tämä laji on minusta kirjoittamisessa vaikea, mutta onneksi siinäkin kehittyy paremmaksi ja paremmaksi niinkin hauskalla tavalla kuin kirjoittamalla ja kirjoittamalla. 😀 Tässä tekstissä tunnelmat ja mielialat välittyvät jo tosi hyvin.

      Lisäksi musta on hyvää se, miten lukija oppii tämän tekstin avulla lisää Jannasta. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja hänellä on ainakin työasioissa pitkä pinna. Hän ei suutu asiakkaisiinsa tai vähättele heitä, mutta ei myöskään ainakaan tällä kertaa ole erehtynyt kiintymään liian henkilökohtaisella ja liian välittävällä tavalla.

  • #6276 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Jatkoa Marshallin tarinalle.

    Saavuttuani Hopiavuoren pihaan Nelly viittoi minut luokseen. Vasta lähempänä näin että Eetukin oli “kiireiltään” saatu istumaan alas ja pariskunnan vierestä löytyi kahvimukit.
    “Loma fiiliksissä?” Nelly kysyi kun pysähdyin portaiden alapäähän.
    “Joo, nyt alakaa oikiasti vähä tuntumaha lomalta ku muutama päivä takana. Oli vähä vaikia tua perjantai…” huokaisin ja raavin takaraivoani, muistellessani perjantaita ja sen vaativuutta. Jossain kohtaa Nelly huomasi kentällä ratsastavan Marshallin ja Arlekinin ja kiinostui siitä, mitä ratsukko olisi tekemässä, koska perus kouluratsastuksesta ei todellakaan ollut kyse. Siirryimme Nellyn kanssa kohti kenttää ja Eetu seurasi pian perästä.

    Marshallin tasapainottelu jalustimien varassa ilman ohjia näytti sulavalta ja pohdinkin voisinko ikinä onnistua samassa Paahtiksen kanssa. Jossain kohtaa rastapää ymmärsi että hänellä oli yleisöä ja mies pysäyttikin punaisen tammansa kentän aidan viereen.

    Keskusteltuaan Nellyn kanssa hetken lajista ja taustoista mainitsin ääneen miten mielenkiintoista voisi olla kokeilla ampumista myös itse ja olisikohan Paahtiksesta lajiin. Lopuksi Marshall kevyesti käänsi jousen ympäri ja tarjosi sitä minulle.

    ”Siis oikiastikko? Se on kyllä varmaha ihan täys katastroofi” naurahdin hermostuneena, vaikka samalla pujahdinkin kentän aidan välistä hiekalle. Poimin jousen rastapään käsistä ja yllätyin siitä miten kevyt jousi lopulta olikaan, vaikka siinä olikin silti jonkin verran painoa. Ihmetellessäni jousta Marshall laskeutui Arlekinin selästä ja pyysi minut kanssaan lähemmäksi ensimmäisenä sijaitsevaa maalitaulua. Tottunein ottein venäläinen latasi jousensa, samalla kun selosti minulle idioottivarmalla tyylillä jousen lataamiseen kuuluvat vaiheet. Nostaessaan jousensa ampuma-asentoon rastapää jatkoi selostamistaan.

    Phew katkaisi rastapään puheen, tuon ampuessa täydellisen osuman tauluun.
    ”Ymmärsitkö?” Marshall käänsi katseensa minuun tarjotessaan jousta takaisin.
    ”Ehkä. Kattotahan mitä tästä tuloo” vastasin pitäen ääneni mahdollisimman tasaisena, vaikka minua jännittikin ihan urakalla.
    ”No ensimmäinen kerta jännittää aina. Mutta tässä on sulle nuoli ja mä kyllä autan sua muussa.” Marshall tarjosi minulle nuolta. Otin miehen tarjoaman nuolen vastaan ja aloin yrittämään jousen lataamista. Marshall antoi minun rauhassa yritää muutamaan otteeseen, ennen kuin mies siirtyi vierelleni ja kärsivällisesti selitti alusta alkaen vaiheittain koko projektin ja välillä laski kätensä käsilleni ja ohjasi tekemistäni. Lopulta jousi oli ladattuna ja mies otti muutaman askeleen taaksepäin ja siirtyi hieman takavasemmalle, ennen kuin antoi viimeiset ohjeet ennen antamistaan minun valmistautua ampumiseen. Ensimmäinen yritys päätyi lähettämään nuolen maalitaulun ohitse kentän hiekkaan. Ähkäisten laskin jousen ja sadattelin mielessäni epäonnistumistani, vaikka pieni rationaalinen ääni kertoikin epäonnistumisten olevan ihan sallittuja.

    Marshall ojensi minulle hymyillen uuden jousen ja tällä kertaa onnistuin jopa melkein jopa saamaan jousen käyttökuntoon. Parin yrityksen jälkeen sain viimein onnistuneen yrityksen ja osuin jopa maalialueelle.

    “Kiitos että sain kokeella vaikka olinkin ihan surkia.” virnuilin rastapäiselle venäläiselle ojentaessani jousen takaisin toiselle ja palatessani Nellyn seuraan nainen kyseli miltä ampuminen tuntui. Juttelimme Nellyn kanssa aiheesta matkallamme kohti tallia ja päätaloa, ennen kuin tiemme erosivat minun jatkaessani talliin ja kohti laittamaan Paahtista kuntoon ratsastusta ajatellen.

    • #6281 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa kiva, kun leikit Marshallin kanssa. Vastaus onnistui minusta tosi hyvin: otti huomioon edellisen osan tarinaa ja jatkoi eteenpäin tuoden omaa sisältöä. Mitähän Janna tuumi jousella ampumisesta? Miltä hänen sisällään tuntui, kun hän ampui, vai tuntuiko miltään? Meniköhän kaikki keskittyminen ulkoisiin juttuihin, niin kuin uutta opetellessa joskus käy? 😀

      Jos tämä olisi romaani, kustantajaltasi tulisi noottia siitä, miten ampumakohtaus on sumuinen. Se johtuu siitä, ettei kirjoittaja tiedä tässä enempää ampumisesta kuin hahmonsa. Näin ikuisesti jatkuvan tarinan kontekstissa tällainen sumutus on tietenkin ihan hyväksyttävää ja jopa välttämätöntä. Kun emme tee ja hio yhtä isoa romaania valmiiksi asti, meillähän menisi ikä ja terveys opetella ensin itse ihan kaikki asiat, joita hahmojemme tielle ihan randomisti yhtäkkiä voidaan nakata! Nopea ja kiva vastaus meneekin tarkan ampumisen edelle: tosi hienoa, että uskallat.

  • #6381 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    29.07.2020

    Tuijotin edessäni olevaa läppäriä ja sen näytöllä olevaa Facebookin Otsonmäen hevosryhmää. Päivitysboksissa oli valmiiksi kirjoitettu ilmoitus ja pari kuvaa Paahtiksesta.

    Luin ilmoituksen hitaasti lävitse, kuin se olisi ollut saksankielinen teksti, josta en vielä nopealla lukemiselle ymmärtäisi kuin muutaman sanan. Päästyäni ilmoituksen loppuun puoliksi huokaisin, puoliksi tuhahdin ja nostin kahvimukini pöydältä. Eihän tarvitsisi painaa kuin tuota ”julkaise” nappia ja ilmoitus olisi kaikkien nähtävillä.

    Juuri kun olin siirtämässä kättäni läppärin touch padille, siirtääkseni kursorin napin päälle ja painaakseni vasenta painiketta, puhelimeni soi.

    ”Seinäjoen nuorisotyö, Janna Heikkilä” vastasin automaattisesti ajattelematta suuremmin että soittaja voisi olla vaikka äitini, joka nyt haluaisi saada minut nopeasti kiinni ja käyttäisi siksi työnumeroani.
    ”Vilanderit ovat täälä alhaalla. Heillä olisi kuulemma vasta ensi viikolla palaveri, mutta kuulemma tilanne on muuttunut siten että niiden olis paras nähä sut jo nyt. Olisko sulla ollu aikaa vai mitä kerron heille?” vastaanotossa istuvan Helenan ääni kuului linjan toisesta päästä. Vilkaisin kelloa ja huokaisin ääneti.
    ”Viis minuuttia nii mä oon siinä” vastasin lopulta ennen kuin suljimme puhelun, kulautin loput kahvistani alas kurkustani ja suljin läppärini kannen. Pian olisin oikeasti ongelmissa Paahtiksen ja koulutusreissuni kanssa…

    • #6394 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. En saa yhtäkkiä haettua muistoistani mitään sellaista tiedostoa, joka käsittelisi sitä, mitä Janna mahtaa hevosestaan nettiin laittaa. Hän etsii tietenkin jotain, koska ei julkaise omilla sivuillaan, mutta enempää en saa haettua esiin.

    • #6396 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Sniikkaan tähän väliin että mä muistelisin lukeneeni että Jannalla on tulosa työn puolesta joku koulutusreissu. Mikä tais kestää pari viikkoa (vai pitempäänki?) niin se sille ajalle ettis liikutusapua Paahtikselle. Mutta en lyö päätäni pantiksi… xD

    • #6398 Vastaus

      Hello
      Osallistuja

      Ihanaa että jollakin toimii pääkkönen paremmin kuin mulla :DDD

    • #6399 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Marshall on oikeassa muisteloissaan. Liittyy tosiaan Jannan tulevaan työ/koulutus reissuun ja sen ajan liikutusongelmaan.

      Tää on tätä kun yrittää pitää blokkia loitolla ja kirjoittaa tämmöstä kuraa, varsinkin välillä kiireessä…

  • #6502 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kun ”kerran se kirpaisee” on täysi vale

    Olinko mmä ihan hirviä kun tuntuu että täälä kauempana on helepompi hengittää ku lakeuksilla? Eihän se kenenkään muun kuin isän vika ollut että mulla oli näin vaikea olla. Ei kukaan ollut maininnut mulle mitään isästä, enkä minäkään ollut maininnut siitä kenellekkään.

    Vai olikohan se justihin sitten se mikä täs oli vialla.Pitääsköhän taas vaan kerran repäästä se laastari irti ja istua Sonjan kans alha ja kertoa kaunistelematta millainen tausta mulla on. Voihan se olla, että se helepottaas asioota tai sitten pahimmassa tapauksessa menettäisin taas yhden tuttavuus suhteen ja jos oikee huanosti kävis nii hevoone tallipaikkansa, mutta kai se oli vaa riski mikä piti ottaa. Tästä ajatuksesta tuli uudelleen paha olo, sillä eikai kukaan järkevä ja vastuullinen hevosenomistaja nyt vain hylkää hevostaan pariksi viikkoa tallille ilman että siitä kukaan pitää huolta?

    Tai siis joo, olinhan mä pyytäny Marshallia ja Niklasta kattomahan sen perähän, mutta oliko siinäkää mitää järkiä varsinki ku toinen oli justihin ollu leikkauksessa. Ehkä olis vaa pitäny laittaa se ilimootus feispuukkiin… Ehkä tällääsiä asioota on toisaalta vähä huano murehtia täältä Helsingistä käsin… Kai pitää vaan viimmoosen osakilipaalun jäläkeen kokeella istua Sonjan kans alaha ja kattua mitä käy kun luurangot kaivetahan kaapista…

    • #6505 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Lyhyt, mutta ajatuksissa kompakti teksti. Oot mahtavasti tarttunut muiden hahmoihin ja uskallat käyttää niitä. Se, miten Janna ajatuksissaan uskaltaisi avautua Sonjalle. Löytänyt sellaisen luotettavan hahmon itselleen. Tai luottaa siihen, että Marshall ja Niklas huolehtivat Paahtiksesta, vaikka omatunto soimaa, että voiko niin vain lähteä. Joskus on hyvä olla ajatuksiensa kanssa yksin. Pelottavaa, mutta samalla helpottavaa. Mitä sitten Janna ajatteleekaan, että hänen on kerrottava Sonjalle? Jättää jännitystä ja odotusta seuraavaa tekstiä varten.

    • #6507 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Kiitti! Tää on taas vähän tätä mun ajatusflow tuotantoa, mutta koska viimeaikoina elämä on ollut vähän typerä Jannalle tuntui että tää sopi silti hyvin kokonaisuuteen ja tuo ehkä jonkinlaista lisää tähän kuvioon, vaikka Janna onkin vielä hetken poissa.

      Mulla olis yks idea miten tätä jatkaa tulevaisuudessa mutta en tiedä uskallanko sitä yksin toteuttaa ja mun missio löytää identiteettiä Sonjan taustavoimille ehdottaakseni yhteistekstiä ei tuottanut ainakaan vielä tulosta, joten saas nähä mitä tästä tulee vai tuleeko vielä mitään 🤔 ainakin peli on avattu suuntaan ja toiseen.

    • #6539 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eihän se kenenkään muun kuin isän vika ollut…
      Tässä kiteytynyt tieto Jannasta ei ollut mulle oikeasti uusi, kun näin jälkikäteen mietin, mutta jotenkin hoksasin tämän nyt vasta kunnolla. Janna on niitä, joita Leijonakuninkaan Rafiki-apinan pitäisi lyödä kepillä päähän niin kuin aikuista Simbaa. Jätä menneisyys taaksesi. Kyllä, menneisyys voi sattua. 😀 Ei kun itse kukin meistä tekee tätä välillä; selittää ongelmiaan jonkun muun vioiksi, ja on siinä itse asiassa osittain oikeassa. Menneisyys muokkaa ihmistä. Vitsi miten paljosta vapautuu, kun huomaa, että edes osan menneisyydestä voi jättää jossain vaiheessa taakseen: että on eri asia olla itse huumeidenkäyttäjä kuin olla joskus kasvanut huumeidenkäyttäjäperheessä. Vaan ei se helppoa ole, sellainen irtautuminen, ja kokonaan menneisyyden jättäminen on mahdotonta.

  • #6548 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Helsinki-Seinäjoki-Hopiavuori-Tampere-Hopiavuori-Seinäjoki-Jyväskylä

    Viikonloppu oli vauhdikas ja sama meno jatkui oikeastaan vielä tänäänkin. Vasta nyt illalla, kun viimein pääsin hotelilleni, tuntui kuin olisi aikaa oikeasti istua alas ja vetää henkeä, sekä muistella mitä kaikkea olisikaan tapahtunut.

    Vaikka olinkin viikonloppuna käynyt tallilla, tuntuu kuin se olisi silti ollut vain päässä käväissyt ajatus kun vierailut olivat niin lyhyitä. Tietenkin olin tyytyväinen siitä, että olin löytänyt aikaa jutella Marshallin ja Niklaksen kanssa ja tyytyväisempi olin siitä, että toiset olivat jopa viitsineet juoksuttaa laikkulapsen, vaikka en ollut sitä erikseen pyytänyt. Marshallin kanssa oli tullut myös puhuttua että ensi viikolla pitäisi vihdoin ja viimein katsella hyppyjuttuja Arlekinin kanssa, sillä olisin todellakin sen velkaa miehelle.

    Tämä viikko pitäisi kuitenkin rämpiä ensin lävitse ja seuraavat kolme päivää menisivät vielä Jyväskylässä yliopistolla, ennen kuin olisi aika palata takaisin Seinäjoelle ja Hopiavuoreen pakkaamaan kisakamat taas kerran ja suuntaamaan kisoihin koko viikonlopuksi. Tai no ainakin perjantaiksi ja lauantaiksi. Sitten elämä onneksi tasaantuisikin, ennen kuin olisi aika Storywoodsin finaalille. Sen jälkeen Paahtis saisi jäädä lomalle ja ehkä alkaisin samalla myös etsimään tammalle liikuttajaa joka voisi käydä hoitamassa tamman vaikka parinakin päivänä viikossa. Ehkä täytyisi kysellä suosituksia Eetulta tai joltain ilmoituksen tyylille ja jättöpaikalle. Sen aika olisi kuitenkin joskus ja sitä ennen oli vielä monta luentoa edessä.

    • #6562 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Huh. Näitä hektisiä vaiheita on välillä varmaan joka hepun elämässä! Niistä saakin sinnitellä läpi. Mä ainakin teen samaa kuin Janna, että listaan asioita mielessäni ja ajattelen, että sinä ja sinä päivämääränä tämä loppuu hetkeksi. Sillä lailla jaksaa venyttää vielä vähän jaksamistaan.

  • #6671 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Ei mun pitänyt pitää lomaa. Eikä mun pitänyt todellakaan viettää näin paljoa aikaa Rasmuksen kanssa. Me oltiin lähennytty Rasmuksen kanssa odottamattomalla tavalla Julian tapauksen vuoksi ja se oli näyttänyt jotain uutta puolta itsestään. Mä en ollut kertonut sille siitä että mä olin ottanut koiran ja kun se soitti mulle muka jonkun asian takia (oikeasti se halus vain kysyy mua lounaalle), se kuuli Myssyn haukahtavan taustalla. Sen jälkeen se puoliksi kutsui itsensä lounaalle mun luokse ja meillä oli mukava pitkä lounas sen kanssa ja olihan se toisaalta aika suloinen leikkiessään ja lässyttäessään Myssylle.

    Mä en oikein tiennyt mitä tästä viikosta olisi tulossa, kun koko viikonloppu oltiin kuitenkin vietetty yhdessä ja samalla oltiin toisaalta nähty päivittäin. En mä edes tiennyt mitä sillä oli taka-ajatuksena. En mä tiennyt että olisiko sillä jotain tunteita mua kohtaan, vai olisko se vaan hyvä työkaveri. Kai tää tuleva viikko voisi kertoa paljon tai sitten se olisi vain yksi viikko lisää epävarmuutta.

    • #6672 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei, Janna, ei! Hyi! Ei työkavereita. Kuormasta ei syödä.
      (tosiasiassa tästä kuviosta saisi niin herkullista draamaa kyllä että odotan kyllä)

    • #6689 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Munkin eka ajatus oli Jannasta ihmisenä, että älä nyt hyvä nainen kaki sinne mistä syöt! 😀 Hahmoja en kuitenkaan sääli yhtään. Mitä tehokkaammin ne leikkii tulella, sitä ttodennäköisemmin ne palaa, ja näin hullu lukija nauttii. Jannan elämässä tuntuu nyt tapahtuvan ihan kaikki mahdollinen kerralla. Saa nähdä, palaako se kerralla loppuunkin, vai riittääkö siitä kerrottavaa myöhemmin.

  • #6780 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Mä olin lupautunut lähtemään Hellon ja Nellyn kanssa kiertelemään kirppareita. Ehkä se olisi sopiva tapa saada ajatukset pois kaikesta mitä oli tapahtunut ja mitä oli tapahtumassa ja olihan toisaalta pieniä vauvan vaatteita ihana hypistellä. Mä olin luvannut Nellylle tapaavani ne Shoppiksen pihassa kahdelta, koska mun oli ihan pakko käydä kotona sen verran että mä sain vaihdettua vaatteet. Lopulta pikaista suihkua ja vaatteiden vaihtoa myöhemmin mä olin shoppiksen edessä odottamassa parivaljakkoa saapuvaksi. Lopulta Nelly harppoi sisälle sellaisella askeleella että mä en uskaltanut edes kysyä mistä tuulee ja päätinkin lähteä vain seuraamaan naista hiljaisuuden vallitessa ja sillä fiiliksellä me kierrettiinkin koko shoppis.

    Shoppiksen kiertäminen ei tuonut tulosta ja päätetiinin siirtyä seuraavaksi Ykkösbasaarille, sillä siellä on välillä ollut paremmat valikoimat lastenjuttuja. Basaarilta Nelly löysikin pari bodya ja löydettiin myös paljon muuta söpöä, mutta auttamattomasti liian isoa. Helloa ei ihan hirveästi aina innostanut meidän melkein lässytyksen puolelle vaihtuva puhetyyli, mutta urheasti se jaksoi meidän seurassa. Ullakko ja SPR eivät myöskään tuottaneet hirveitä löytöjä ainakaan itselleni, mutta Nelly oli tehnyt vielä pari löytöä vauvalle, sekä myös itselleen.

    Meidän teiden erotessa Nelly oli onneksi jo paremmalla fiiliksellä ja kukapa ei toisaalta olisi saatuaan luvallisesti hypistellä kaikkia yli suloisia ja ylipieniä vaatteita erilaisissa kuoseissa ja väreissä. Peruuteltuani autoni pois mä suuntasin vielä mustiin ja mirrin, sillä mun täytyi käydä ostamassa Myssylle uusi haalari, sillä olisi mukavampi antaa pennun rymytä Hopiavuoren pihalla Kremin kanssa kun sitä ei tarvitsisi sen jälkeen toivon mukaan ainakaan täysikylvettää, vaan riittäisi että pesisi tassut ja kuivaisi ne hyvin jos matka kävisi leikkihetkestä kahville. Tai saataisihan se olla että me käytäisiin lopulta Nurmon koirapuistossa tai Kasperin koirapuistossa tai jossain muualla mitä Niklas nyt keksisikään ehdottaa, sillä olisihan sitä mukavampi juoksuttaa pentuja aidatulla alueella, tai vähintäänkin sellaisessa pihassa missä tietää että rymyävät pikkunatiaiset eivät toivottavasti ainakaan tarpeeksi syrjässä haittaa ketään.

    Ehkäpä joku voisi auttaa myös nappaamaan pennelistä jonkinlaisen rakennekuvan, jos vaikka joskus ja jouluna muistaisi ottaa verrokkeja ja seurata että mites paljon tuo pieni otus kasvaakaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Janna H.
    • #6784 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Jei, kiva kun Janna lähti mukaan, vaikkei mitään ihmeempiä löytynytkää 😀 . Kiva myös, että ei säikähtänyt vaikka Nelly oli vähän tuohtunut Hellon Hienosta Varis-maskista!

    • #6795 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oli kyllä tosiaan kiva, kun Janna ehti mukaan! Ehkä se pikku hiljaa pääsee eri reittejä pitkin puheisiin väen kanssa, kun se niin rohkeasti uskaltaa lähteä. Ei se niin haittaa, jos kirpparilta ei aina kauheasti mitään löydykään, koska myös hypistely on kivaa, ja juttelemaan ja aikaa viettämäänhän sinne kaverin kanssa mennään kun muka etsitään. 😀 Sitä paitsi löytyipä koiralle haalari, vaikka uusi olikin. Se on hyötyöstos varmaan tällaisella kurakelillä, joka jatkuu pahimmassa tapauksessa sinne kesäkuuhun asti…

  • #6819 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Äiti
    Tämä liittyy kaikkeen ja silti omalla tavallaan se ei ole millään tasoa osa alkanutta tarinalinjaa. Kirjoitin tämän osaksi tarinaa, se muuttuikin tällaiseksi irtonaiseksi pätkäksi. Asioita selviää lisää jossain kohtaa.

    Hautausmaalla oli vain muutama ihminen näin aikaisin aamulla. Sora rahisi askeleideni alla, kävellessäni oikeanpuoleista käytävää peremmälle. Aina välillä vilkuilin vasemmalleni. Vielä muutama metri ennen räjähdyksen muistomerkkiä. Ensimmäinen käytävä sen jälkeen. Toinen. Vasemmalle, neljäs hauta oikealla.

    Kultainen, hieman koristeellinen fontti johon vuodet olivat jättäneet jälkensä.

    Katriina Elisa Heikkilä
    18.04.1974
    05.01.2004

    Mä tuijotin hautakiveä. Ei mulla ollut mitään tunteita sitä kohtaan. Siitä oli jo kuusitoista vuotta. Mä muistin siitä jotain, mutta ei ne muistot ollut hyviä, tai sellaisia mitä mä haluaisin muistella. En mä viettänyt kauaa haudalla, koska totta puhuen, en mä tiennyt miksi mä sinne olin loppupeleissä edes mennyt. En mä tiennyt olisiko mulla mitään anteeksiannettavaa äidilleni, tai että haluaisinkokaan mä antaa sille anteeksi. En mä tiennyt olisiko mulla mitään anteeksiannettavaa isällekkään. Nehän oli molemmat pilanneet mun elämän samalla kun olivat pilanneet omansa.

    En mä halua kuulla niitä tyhjiä lupauksia mitä tuollaiset ihmiset tuppaavat suoltamaan. Mä oon paljon arvokkaampi kuin ne. Hitaasti mä käännyin ympäri, palasin samaa reittiä takaisin, pitäen pääni ylpeämmin pystyssä kuin saapuessani. Mulla ei olisi mitään sanottavaa isälle ja se saisi myös uskoa sen. Mä en kaivannut sitä mun elämään kun ei se siihen ikinä kunnolla kuulunutkaan.

    • #6825 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ensin ihmettelin, mitä Janna tekee hautausmaalla katselemassa hautakiveä, jonka alla makaavasta ihmisestä ei piittaa. Sitten tajusin, että teenhän itse samanlaisia temppuja ja arvaan, että myös samantyyppisistä syystä: se valkeni tarinan lopussa. Janna ei käynyt katselemassa niinkään äitiä, kuin hakemassa tunnetta siitä, miten hän on hyvä ihminen, ja miten hänellä on oikeus huolehtia itsestään. Olen tyytyväinen loppuratkaisusta Jannan puolesta ja myös omasta puolestani, kun sain kokea oivalluksen.

  • #6836 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Askel

    Mä olin pohtinut ja pohtinut ja pohtinut. Miettinyt jopa pitäiskö mun puhua asiasta oikeilla nimillä Nellyn kanssa. Tai jonkun muun. Jonkun joka voisi olla minua järkevämpi tässä asiassa koska tuolla olisi objektiivisempi näkökulma koko ongelmaan. Toisaalta en mä tiennyt kenelle mä uskaltaisin puhua. Kuka haluaisi kuunnella mun murheita ja meinaisiko se sitten sitä että mua alettaisiin hylkimään taas kerran?

    Palaisiko kaikki sinne kaksituhattaluvun puoliväliin missä mulla ei ollut mitään arvostusta ja jossa kukaan ei nähnyt mua ihmisenä.

    En mä tiennyt mitä tästä seuraisi, mutta pakko kai se oli selvittää.

    JOS mä suostun sun pyyntöön niin miten mä voin olla varma että sä pidät lupauksesi?

  • #7195 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    26

    Ei musta tuntunut mitenkään ihmeelliseltä aamulla kun mä heräsin, vaikka mä tiesinkin että 26 oli lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Eihän iällä sillä lailla ollut mulle merkitystä koska en mä ollut ikinä juhlinut synttäreitäni. Olihan opiskeluaikoina kaverit yrittäneet järjestää jotain, mutta se taakka mitä menneisyys oli mun harteille kasannut ei antanut mun nauttia niistä hetkistä sillä tavalla, kuin mitä niistä olisi kuulunut nauttia. Astellessani innokkaasti remmissään tassutteleva Myssy edelläni kohti Marshallin ja Niklaksen asuntoa mua suorastaan jännitti. Samanlainen määrä perhosia oli tainnut edellisen kerran löytyä mun vatsastani kun olin soittanut ja tehnyt ostotarjousta Paahtiksesta.

    Löytäessäni oikean asunnon ovelle poimin rimpuilevan pennun syliini, ennen kuin painoin ovenpielessä olevaa ovikelloa. Pian sen jälkeen sisältä kuului kimakka haukahdus ja muutama hetki tuosta Niklas avasi oven. Toinen oli rennosti mustassa Niken hupparissa ja tumman sinissä farkuissa. Myssy olisi mieluusti antanut toiselle pyytämättömän naamapesun pusuillaan joten pyrin mahdollisimman sulavasti pujahtamaan eteiseen kannatellen sätkivää pentua, ennen kuin saatoin laskea sen alas. Myssy ampaisikin suoraan Kremin luokse ja pian asunnossa pyörikin musta-ruskea-valkoinen hyrrä jonka toinen puoli oli pidempikarvainen kuin toinen, edelleen mustaan mantteliinsa verhottu.

    Pentujen moikatessa toisiaan tervehdin myös keittiöstä kurkistavaa Marshallia ja en voinut olla kommentoimatta herkullista tuoksua joka asunnossa leijaili. Niklas kyseli miten syntymäpäiväni oli mennyt ja yritinkin parhaani mukaan maalailla toiselle kuvan rennosta ja kuohuvan täyteisestä päivästä, jonka aikana minun ei olisi tarvinnut vaivautua pyytämään mitään ja kaikki olisi tarjoiltu minulle kuin kultalautasella. Niklaksen ilmettä oli mielenkiintoinen seurata tarinani edetessä ja vilkaistessani muutamaan otteeseen myös keittiössä edelleen seisovaa Marshallia oli tuon ilmeestä luettavissa pieni epäilys. Lopetettuani kertomukseni katselin vielä hetken Niklaksen katsetta, ennen kuin en voinut enään jatkaa toisen kiusaamista.

    ”No ei. Oikeesti oon istunut kahdeksasta viiteen toimistolla joko käymässä kansioita lävitse, vastaamassa sähköposteihin tai puheluihin, kuunnellut ämmittelyä ja muuta yhtä mukavaa.”
    ”Toi skumppaversio kuulosti kyllä sittenkin kivemmalta… Mutta hei pitäiskö meidän mennä noiden pentujen kanssa ulos niin ei missata ruokaa?”
    ”Kuulostaa hyvältä. Annakko munki kengät samalla kun oot sielä,?”

    Paria minuuttia myöhemmin Niklas avasi asunnon takaoven, ja Myssy sekä Krem vilahtivat silmänräpäystä nopeammin ulos ja suoraan rallittamaan ympäri aidattua pihaa. Kertynyt lumi hidasti pentujen menoa hieman mutta äkkiä pihaan oli alkanut muodostua polkuja, joita pitkin pennut juoksivat peräkanaa menemään, muksahdellen vuorotellen hankeen. Välillä Myssy myös loikkasi kinokseen ja pennun ilmettä oli mielenkiintoinen seurata sen tajutessa että suunnitelma ja toteutus eivät kohdanneetkaan toisiaan. Seurasimme Niklaksen kanssa pentujen menoa ja vaihdoimmekin Niklaksen kanssa mietteitä pentujen kasvusta ja kouluttamisesta ja ylipäätään muutenkin puhuimme vain koiran omistajuuden iloista ja suruista.

    Jossain kohtaa Marshall tuli ilmoittamaan että ruoka olisi valmista joten aloimme epätoivoisesti metsästämään Niklaksen kanssa pentuja sisälle. Hetken vielä nahisteltuaan molemmat sammuivat kuin saunalyhdyt, ja me siirryimme keittiössä sijaitsevan pyöreän pöytäryhmän ääreen, johon oli katettu paikat kolmelle.
    ”Näyttää ja tuoksuu tosi hyvältä” kehuin istuessani alas ja annoin katseeni kiertää eri ruokalajiessa joita pöydästä löytyi.
    ”Kiitos” Marshall hymyili istuessaan alas varmistettuaan että kaikki oli varmasti nosteltuna pöytään ja tuon täytettyä vielä vesikannun. Ruokailumme alkoi hiljaisissa tunnelmissa kaikkien nauttiessa pöydän antimista mutta hiljalleen keskustelu alkoi löytää uusia uria ja kyselinkin Niklakselta miten tuon opinnot olisivat menemässä ja olisiko miehellä jo hurjat suunnitelmat tulevaa varten.

    ”Mä oon välillä pohtinut että pitäisikö sitä hypätä syvään päätyyn ja alkaa opiskelemaan psykologiksi, jos se auttaisi nykyisessä työssä. Toisaalta en oo yhtään selvittänyt että voisiko opintoja suorittaa etänä tai työn ohessa vaikka mulla taitaaki olla jokunen opintopiste jo kasassa noista kursseista, joita mä oon suorittanut omatoimisesti tässä hiljalleen”
    ”Kuulostaisi ainakin ihan järkevältä vaihtoehdolta ja varmasti semmoiselta, joka tukisi nykyistä. Tuolla alalla ei varmasti ylimääräisestä osaamisesta ole haittaa” Marshallin äänestä oli havaittavissa kannustava sävy.
    ”Miten sä oot päätynyt tuolle alalle?” Niklas kysyi kasatessaan viimeistä haarukallista itselleen lautasensa antimista. Se tutuksi tullut epämiellyttävyyden möykky nousi taas jostain kolostaan kohti kurkkua, yrittäen estää mun puhumisen täysin. Mietin vastaustani laittoman kauan ennen kuin mä huokaisin syvään ja musta tuntui että mun hartiat tippui varmaan kymmenen senttiä.
    ”Se…se vaan jostain syystä kiinosti” vastasin liian nopeasti sen ollakseen millään tasoa luonnollinen vastaus. Loppu ruokailustamme sujui hieman nihkeissä tunnelmissa ja kiitettyäni Marshallia tarjoilusta livahdin pentujen kanssa ulos. Kirpeä pakkasilma tuntui kaikessa jäätävyydessään helpottavalta ja jossain kohtaa yksinäisten kyyneleiden aiheuttamat vanat poskillani pistelivät. En ollut kuullut oven aukeamista, saati pakkaslumen narinaa askelten alla ennen kuin käsi laskeutui olalleni kevyesti, hieman kysyen. Säpsähtäen käänsin katseeni kohti Marshallia joka oli tullut ulos ja seisoi vierelläni pelkässä villapaidassaan ja farkuissaan. Miehen katseesta paistoi epävarmuus ja huoli.

    ”Anteeksi”

    Seisoimme hetken vierekkäin vain katsellen pentuja ja minun kasatessani sanojani.
    ”Mulla…. mulla ei ollut mikään onnellinen lapsuus ja nuoruus ja toi Nellyn tilanne…” huokaus karkasi keuhkoistani ”se vaan nosti taas kaikki muistot pintaan ja kun meillä on vielä töissä omia juttujaan niin kaikki vaan ottaa vähän kipeästi” sanat olivat melkein kuiskauksia joita siivitti muutama uusi hiljalleen poskia pitkin valuva kyynel. Sanomatta mitään vierelläni seisoja korjasi asentoaan, ennen kuin tuo kietoi kädet ympärilleni ja sulki halaukseen. Lämpö joka toisesta hohkasi lämmitti kylmettyneitå jäseniäni ja muutenkin tuntui lohduttavalta.

    ”Mennäänkö sisälle täältä kylmästä?”
    Nyökkäsin.

    Oven sulkeutuessa selkiemme takana Niklas käänsi katseensa meitä päin sohvalta jättäen rauhaan Netflixin tarjonnan scrollaamisen.
    ”Mä jo ajattelin että jäädyittekö te kuoliaaksi sinne ulos. Janna, millasen leffan sä haluut kattoa?”
    ”Ei väliä, ei mitään komediaa tai jäätävää räiskintää kuitenkaan” heikko hymy nousi huulilleni istuessani alas sohvalle toisen viereen. Ehkä kaikki järjestyisi lopulta.

    • #7196 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      First things first: oi että, ihana Marshall tuossa lopussa! Tiedän ettei tämä ole Marshallin itsensä kirjoittama ja että on otettu taiteellisia vapauksia toisen hahmon suhteen, mutta niin me kaikki ja toivon todella että Marshallin kirjoittajankin mielestä juttu toimii, koska onhan se nyt ihana. Itse en jotenkin osaisi Marshia kuvitella tämmöiseen tilanteeseen, kyselemään toiselta ja halaamaan. Minulla on Marshallista vähän jäykkä mielikuva, voi johtua kielenkäytöstäkin ihan se. Niklaksen olisin ottanut itse ennemmin tähän tilanteeseen, mutta toisaalta Niklas on taas vähän… no, härvä. Ei se huomaisi enkä tiedä osaisiko toimia jos joutuisi yllättäen lohduttajan asemaan. Mutta sitten kun mietin tätä tarkemmin, niin ei se niin hassulta loppuviimeksi vaikutakaan, että juuri Marshall huomaa että jotakin on vialla ja lohduttaa. Kyllä se on lopulta uskottava, onhan tällaisesta ollut ainakin jotakin vihjeitä siellä täällä, vaikka Marsh ehkä vähän pitääkin kynttiläänsä vakan alla tämmöisissä asioissa. Ulkopuolisen on aina vähän vaikea olla olemassa ja Marsh on ulkopuolinen tai ainakin kokee itsensä ulkopuoliseksi jo pelkän kansallisuutensa takia (luulen ainakin).

      Noin. Kun tästä lopun ja Marshallin ihastelusta pääsin ylitse, niin toinen mieleenjäänyt asia on tuo kun Niklas kyselee syntymäpäivästä, josta itse ei halua tietää mitään. Tunnistan tuon metodin kyllä hyvin: ensin maalaillaan hirmuiset pilvilinnat että kaikki on oikein ihanasti ja oli saatu lahjaksi Ferrari ja laatikollinen vuosikertasamppanjaa, ja sitten lopuksi todetaan, että no ei vaan, vitsi-vitsi, ihan tavallista oli. En tiedä mitä se varsinaisesti tässä tilanteessa palvelee, jonkinlainen pakokeino tai mustaa huumoria, vaikkei ketään varsinaisesti nauratakaan, tai ehkä Janna yrittää vähän infota Niklakselle, että tämä ei nyt ollut ehkä hyvä kysymys tai jotakin.

      Ja sitten tuo tunnelman vaihtelu! Alkaa varovaisen odottavissa, mutta ihan peruspositiivisissa merkeissä ja nousee kun mainitaan sätkivä pentu ja musta-ruskea-valkoinen hyrrä. Siihen tulee pudotus kun Janna kertoo työpäivästään ja muut toteavat, että se skumppaversio olisi ollut kivempi. Sitten taas alkaa mennä paremmin kun pennut pyörivät ulkona ja niiden toilailuille lumihangessa varmasti ainakin hymyillään, jos ei suoranaisesti naureta. Ruokapöydässäkin vielä tunnelma on ihan plussan puolella, mutta sitten Niklas avaa suunsa ja taas mennään, tällä kertaa ihan sinne pohjamutiin asti. Janna-raukka. Tämä lopun Marshall-kohtaus lämmittää sentään vähän eikä teksti pääty mihinkään totaalikuoppaan, mikä on kauhean kiva ainakin minusta.

    • #7197 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Pakokeino/musta huumori teoria on ihan järkevä, koska tuossa hetkessä on kuitenkin jouduttu painimaan totuuden ja ehkä pienen valkoisen valheen kanssa.

      Janna kantaa kuitenkin edelleen syvällä sisällään haavoja ja naarmuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan enkä usko että kovinkaan moni nielisi helposti lausuntoa siitä että vastaaja ei ole tottunut siihen että tuota muistetaan syntymäpäivänä. Jannan kohdalla se tulee just ilmi valmennuspyyntöön piilotettuna mainintana päivästä, koska toiselle se on vain päivä muiden joukossa ja ehkä toisaalta nyt kun on vapaa valitsemaan ja toimimaan tavallaan ehkä haluaisi kokeilla muistaisiko kukaan sittenkään vaikka tietää että helppoa huomion keskipisteenä olo asian vuoksi ei ole.

      Lopussa ehkä varsinkin otetaan ehkä sopivan pieni edistysaskel siihen mitä mennyt kantaakaan sisällään, vaikka yhtä lyhyttä tekstipätkää lukuunottamatta edes minä en tiedä mitä kaikkea pahaa ja kauheaa lapsuus ja nuoruus onkaan pitänyt sisällään jo kirjoitetun lisäksi ja odotan mielenkiinnolla että mitä kaikkea sieltä paljastuukaan aina kun aika on oikea uusille paljastuksille.

    • #7214 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mäkin haluaisin tarttua nyt Marshalliin. Mulla on tästä Marshallista ristiriitaisia tunteita. Katotaan, osaanko kertoa niistä tarpeeksi hyvin. Älä pelkää: tulossa on suurimmaksi osaksi posia. 😀

      Aloitetaan roolituksesta. Se on tehty hyvin. Jannalla on raskas menneisyys, ja nyt on myös ystäviä kuuntelemassa sitä. Harmittelin aikaisemmin just sitä, että ketään hahmoa ei vielä oikeasti kiinnosta, vaikka Jannalla olisi herkullisia juttuja jaettavanaan. Nyt se tilanne on ohi. Janna on ollut tosi paljon tekemisissä varsinkin Niklaksen, mutta myös Marshallin kanssa, joten nyt hänellä on todella kuulijoita, joita kiinnostaa. (Siis hahmoja: meitä lukijoitahan on aina kiinnotanut!!) Kun Jannalla on nyt uhrin ja surijan rooli, tarvitaan joku lohduttajan rooliin. Marshall on siihen tosi hyvä ja luonnollinen valinta. Tästä pointsit!

      Eri tyyppiset ihmiset kuitenkin hoitavat saman roolin (eli nyt lohduttajan) eri tavoilla. Hopiavuoressa on hahmoja, joille on luonnollista halata ystävää. Hello on ystävänhalaajatyyppi, Inarikin voisi halata paria läheisintä, muistaakseni Sonja on halaillut Heliä tai toisin päin (vai muistanko ihan väärin). Samassa lohduttajan roolissa toimiessaan esimerkiksi Oskari alkaisi halaamisen sijaan kertoa neuvoja ja varmaan kuolisi kauhusta, jos joku yrittäisi iholle. Eetu lohduttaisi kuuntelemalla ja vähän kiusaantumalla, ehkä käsivarresta taputtamalla. En kuvittele Marshallia sellaiseksi, joka hoitaisi roolinsa halaamalla. Niklaksen ehkä.

      Tämä on joka tapauksessa minun kuvitelmistani huolimatta sinun Marshallisi. Teet nyt juuri niin kuin viime kommentissani olisin tahtonut ajaa sinut tekemään: otat hahmon, teet ratkaisuja ja itsevarmasti laitat sen tekemään niin kuin sinä tahdot. Jos käytös on Marsallin kirjoittajankin mielestä hahmolle epätyypillistä, se voi tehdä siitä huolimatta tosi hyvää sekä hahmolle että kirjoittajalle! Marshall on sellainen jäykkis, että se voi suorastaan kasvaa, kun sen laittaa vähäsen mutkalle välillä. Marshallin kirjoittajassa sinulla on puolestaan sellainen pelikaveri, että hän osaisi taatusti kirjoittaa hahmonsa balanssiin vaikka laittaisit sen tanssimaan venäläistä balettia. Se saattaa vaatia ajatustyötä, mutta tälle kirjoittajalle uskaltaa taatusti paukuttaa haasteita, ja tosi mielenkiintoisen haasteen syötitkin! Musta ainakin on hauskaa tehdä selitys sille, miksi mun hahmo käyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Kehityn kirjoittajana ja hahmo ihmisenä. Teit siis tästä näkökulmasta hyvän työn.

      Lisäksi onhan tuo nyt suloista, niin kuin Sonja sanoi. 😀 Se suloisuus ei ole yksinään itse toiminnan ansiota, vaan sen, miten hienosti kuvailet kohdan. Halaus tuntuu Jannan tuntoaistin kautta asti.

      Muuutenkin tässä on kekseliästä kielenkäyttöä aina mantteliinsa verhotusta koirasta lähtien. Tässä on taas yksi tarina, joka kannattaa korvamerkitä itselle kehittymisen seurantaa varten.

  • #7220 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Muistot

    Niklaksen leffavalinta oli lopulta onnistunut hyvin vaikka mun oli alkuun vaikea keskittyä koko leffaan kun mun mielessäni meni vain niin iso mytty kaikenlaisia asioita. Onneksi lopulta elokuva oli vienyt minut mukanaan ja lähtiessäni viimein kotiin mun olo oli ehkä vähän kevyempi kuin mitä se oli ollut jossain kohtaa iltaa.

    Mä otin perjantain etäpäiväksi sillä mä saatoin hoitaa palaverit helposti myös kotoa käsin. Keskittyminen ei ollut yhtään sen helpompaa, mutta onneksi sentään mä sain ne pakolliset työt tehtyä ja näin ollen mä sainkin siirtyä viikonlopun viettoon. Olinhan mä vähän miettinyt että pitäiskö mun kertoa Marshallille tarkemmin siitä mitä oli tapahtunut, mutta mä tiesin mitä tapahtuisi jos mä kertoisin. Mä en tiennyt edes että olisko mun pitänyt silloin kertoa Noalle enemmän Nuutista, eikä vain mainita sen nimeä. Tai eihän edes äiti ja isä ollut tiennyt Nuutista. En mä edes tiedä tajusiko ne miten tapahtumat vaikutti muhun.

    Mä käytin Myssyn pitkällä lenkillä ennen kuin mä lähdin tallille. Kääntäessäni auton tallin pihaan mä olin salaa tyytyväinen siitä että parkissa ei näyttänyt olevan kuin pari autoa, niistäkin toinen Camillan joten toivottavasti tallilla saisi olla tänään rauhassa. Reippaan askelluksen siivittämänä mä suuntasin hakemaan Paahtiksen varusteet ja sama reipas liikerata jatkui tarhalle. Arlek olisi ollut lähtemässä omaa ratsuani mielummin matkaani ja päädyinkin vain rapsuttamaan hajamielisesti valkoista otsaa ennen kuin houkuttelin violettiin loimeensa käärityn laikkutamman luokseni. Pienen hipan jälkeen Paahtis lopulta antoi kiinni ja suuntasimme tamman kanssa talliin.

    Nopean harjauksen jälkeen Paahtis sai varusteet selkäänsä ja suuntasimme maneesiin. Istuessani mustaan satulaan ympäristö katosi ja saatoin vain keskittyä mustavalkoiseen hevoseen allani. Tammani sai liikkua tänään oikeasti ratsastettuna jokaisen askeleen ja heti alusta tuo sai kulkea syvälle kulmiin ja muutenkin tehdä juuri eikä melkein niin kuin halusin. Helpon b:n rata oli selkeinä, erivärisinä viivoina piirrettynä Hopiavuoren maneesin hiekalle ja mun ei tarvinnut kuin seurata viivoja. Paahtis oli kevyt, helppo, paras. Lopulta rata oli hiottu ja hiottu sekä nuorikkoni jäähdytelty. Jalkojeni tumahtaessa hiekalle, huomasin vasta että Nelly ja Cozmina olivat tulleet maneesiin jossain kohtaa ja yritin nostaa kasvoilleni hymyä ennen kuin vedin mustat ohjat musta-valkoisen kaulan yli ja palasimme talliin. Varusteet pois, loimi pois ja kotiin. Inhotti että tallilla oleminen oli tänään näin vaikeaa, mutta Hopiavuori toi vain pintaan huonoja muistoja ja mä en tiennyt haluaisinko mä käsitellä niitä ainakaan yksin. Ehkä aika lokeroisi ne taas sinne minne ne kuuluukin.

    • #7239 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Paahtis on varmaan ihana voimavara Jannalle!! Kun edes ratsastus sujuu, maailma on hetken kuin hieman valoisampi, vaikka sitä ei sanotakaan tässä aivan suoraan. 😀 Musta on myös vieläkin niin tosi ihanaa, että Janna alkaa saamaan oikeita ystäviä tästä tarinasta. Ensimmäiset on aina vaikeimpia hankkia, ja olet tullut tosi taitavaksi tässä pelissä hirveän nopeasti! Vaikka Jannan ajatukset onkin synkkiä, eikä hän itse näe valoa, mä näen. On joku, jolle on voinut jakaa edes pienen palan kaikesta.

  • #7231 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Isku

    Nellyn tarjoaman lyönnin kipu häilyi edelleen muistoissa. Mä olin lamaantunut ihan täysin kylmän, siron käden osuessa yllättävällä voimalla vasempaan poskeeni. Mä en tiennyt että toisessa saattoi olla niin paljon voimaa, vaikka hämärässä Nelly oli näyttänyt riutuneelta.

    Mä olin käynyt tallilla myöhään illalla, vasta kun kaikki olivat varmasti olleet paikalla. Oli virhe ollut kertoa Nuutista. Olisi pitänyt katsoa kuka oli vierellä ja osata pitää suunsa kiinni. Miten Nelly voisi nyt ikinä ymmärtää miksi en halunnut olla isän kanssa tekemisissä?

    Miten selittää toiselle isästä joka rakasti viinaa ja huumeita vaimoaan ja tytärtään enemmän?
    Isästä joka teki mielummin rikoksia ja joutui vankilaan, kuin kunnostautui pitääkseen perheensä kasassa vaimonsa ja tyttärensä äidin menehtyessä yliannostukseen?
    Isästä joka ei ikinä sanonut mitään kaunista?

    • #7243 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jannan persoona taitaa olla siinä mielessä sellainen kuin minun, että ongelmia on kehitettävä ja vatvottava silloinkin, kun niitä ei oikeasti ole. 😀 Silloin joskus lapsuudessa, kun isä ei ollut kunnon isä, asia oli ehdottomasti todellinen ja traaginen ongelma. Nyt Jannalla ei ole akuuttia ongelmaa: isä oli ilmeisen kamala ja selvästi taakka, eikä enää aikoihin osa Jannan elämää, joten miksi vatvoa asiaa ja edes harkita isän ottamista takaisin? Sen kuin on vastaamatta viesteihin, kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen tarvinnut moista äijää mihinkään. Isähaava ei tietenkään parane täysin koskaan, mutta toisenlainen ihminen jättäisi sen jo menneisyyteen, kun enää isä ei ole uhka, eikä perheensä pettänyt välttämätön huoltaja lapselle. Näin ilmiselvää juttua en itse vatvoisi Jannan asemassa, mutta vastaavanlainen turha oman pään sisäinen rasittava jankkaaminen on mulle kuitenkin tyypillistä toimintaa. 😀 Mun jankkaus vain koskee esimerkiksi töitä: olen usein aika varma, että olen maailman surkein duunissani, mutta onneksi mun opiskelijat katkaisee sen kierteen aina sanomalla tai mulle spontaanisti jotain kilttiä.
      Nuuti nyt putoaa tästä tarinasta jännästi kokonaan, ja se oli saagan alkuvaiheessa kuitenkin tapahtumat laukaiseva tekijä. Jannan päälle jäänyt murehtiminen kuitenkin voi selittää sitä. Jos Nellyn huuto ja mäiskäys katkaisi moisen ikivanhan murheen ennen kuin se punki enempää pintaan, on otettava uusi murhe esiin, koska niin tämä hahmo ilmeisesti toimii. Jotkut ihmisetkin oikeasti toimii niin. Luin, että ihmiskeho voi jäädä jotenkin koukkuun esimerkiksi huolestumisen tai surun tilaan ja ylläpitää sitä. Arkijutuista mullakin on siis sitä, vaikka Jannan murheet tuntuvat musta tällä hetkellä tosi vierailta.

      Hauskaa mäiskintää teillä kuitenkin oli Nellyn kanssa, vaikka oikeassa elämässä tämä olisikin aika hirveää! 😀

  • #7783 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    02.08.2021

    Rasmus Nylund
    Nuoriso psykologi

    Ovenpielessä oleva kyltti oli hyvinkin simppeli ja tylsä. Mä tunsin miten pala oli nousemassa mun kurkkuun vaikka mä tiesin että mitä oven toisella puolella oli sillä Rasmus oli vastannut viestiini ja pahoitellut että ei ollut ilmoittanut mulle, että olisi palaamassa takaisin. Mä olin saanut asetettua käteni ovenkahvalle, mutta jotenkin vain kahvan painaminen alaspäin ja oven työntäminen auki tuntui kauhean vaikealta. Lopulta mulla ei kuitenkaan ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin vain painaa kahva alas ja työntää ovi auki. En mä edes ollut täysin varma siitä että olisiko Rasmus toimistossaan, mutta heti kun mä sain avattua ovea sen verran että mä näin miehen profiilin, musta tuntui kuin mä olisin unohtanut hengittää ja varsinkin kun Rasmus kääntyi katsomaan mua, musta tuntui että mun jalat olisi pettämässä alta.

    Vaikka me oltiin puhuttu useita kertoja viikossa facetimen välityksellä, mä en silti saattanut uskoa että se oli täällä. Rasmus ei kerennyt edes sanomaan mitään, kun mä olin jo kietonut käteni sen ympärille ja halasin toista tiukasti. Miehen vastatessa – ymmärrettävästi hieman häkeltyneenä – mun eleeseen, mun sisälleni nousi lämmin olo ja musta tuntui todella hyvältä. Jos me ei oltaisi oltu työpaikalla, jossa häiriön mahdollisuus olisi ollut olemassa, mä olisin ehkä ollut vähän rohkeampi eleideni kanssa, mutta mä jouduin vain tyytymään siihen että mä sain halata toista ja painaa pääni sen rintaa vasten ja tuntea toisen lämmön.

    “Mun on ollu sua ikävä” mä melkein kuiskasin koska mä pelkäsin että jos mä sanoisin sen yhtään lujempaa, mua edelleen syleilevä mies säikähtäisi ja lähtisi pois.
    “Niin munkin sua” Rasmus katsoi mua hassusti alaviistoon ja mä näin miten pieni hymynkare kiipesi sen huulille. Katse sen silmissä oli erilainen kuin ennen sen lähtöä ja sen vienosti sänkinen leuka jotenkin toi siihen uutta charmikkuutta. Mitä pidemmälle mä sen kasvoja tutkin, sitä hankalampaa mun oli pitää itseni poissa suutelemasta sitä, mutta mä yritin parhaani mukaan pitää itseni edes hieman ammatillisena, vaikka se kulissi oli rikottu jo kuukausia sitten.

    Rasmus oli sanomassa juuri jotain, kun meidän välinen hetki keskeytyi molempien puhelimien alkaessa soimaan. Me otettiin puolikas askel taaksepäin molemmat, ennen kuin me kaivettiin puhelimemme esiin ja pahoittelevan katseen myötä liu’utettiin puhelu auki ja vastattiin siihen. Rasmus jäi työhuoneeseensa ja mä viivyttelin parhaani mukaan oven sulkemista takani, mutta lopulta arki valitettavasti vei voiton ja mä jouduin keskittymään puheluuni.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Janna H.
    • #7857 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa ihana pätkä. Tämä on niitä hetkiä, että koko ajan jotenkin sattuu, ja se on niin vähäistä ja niin kokoaikaista, että siitä tulee normaali olotila. Sitten kun se toinen onkin siinä eikä satu, sen vasta huomaa, miten kurjaa oli kun sattui. Tämä lyhyt hetki on yksi mun suosikeitani Jannan spinnareista. Se johtuu hetken ohikiitävyydestä, tekstin lyhyydestä ja tunnelman välittymisestä. Tämä tarina ei veny eikä vanu turhaan. Joskus on tapana venyttää ihania hetkiä (köh mulla on köh) että saisi kertoa ja lukea niistä pidempään, mutta parhaimpina ne on tällaisina: noh, lyhyinä. Jannan tunteet välittyy tästä tekstistä tosi hyvin, ja se johtuu siitä, että tässä tarinassa ne näytetään eikä kerrota. Jannan ei sanota kaivanneen Rasmusta niin tosi tosi tosi kovaa, vaan kerrotaa, ettei edes uskaltaisi päästää irti, ettei Rasmus katoa.

      Kommentoin vielä tyyliä. Selkeästi tämä puheliekinen minäkertojallinen, päänsisäinen kerrontatapa on asia, jota olet harjoitellut paljon. Se on ehdottomasti sulla hallussa ja suoraan sanoen sopii sulle tosi hyvin. Samalla olen ennenkin sanonut mielipiteeni siitä, ettei se sovi Jannalle, koska on mun mielestä häiritsevässä ristiriidassa Jannan leviän pohojalaasmurteen ja melko hillityn ja tosi järkevän käytöksen kanssa. Olet saanut tämän tyylin näin hienosti hanskaasi kirjoittamalla ja kirjoittamalla ja kirjoittamalla, koska harjoitus oikeasti tekee mestarin. Yhtä lailla saisit muitakin tyylejä samalla tavalla luonnollisen kokonaisvaltaiseksi ja toimivaksi kirjoittamalla niitä. Neutraalimpi kerronta ja huomaamattomampi kertoja ei taida tällä hetkellä olla sun juttujasi. Miltä susta itsestäsi tuntuu silloin, kun kirjoitat neutraalin ja huomaamattoman (ehkä jopa ulkopuolisen) kertojan kertomaa tekstiä? Entä miltä tuntuu, kun kertoja on puhekielinen minäkertoja, joka uskaltaa ilmaista, mitä ajattelee? Jannan oma kertojaääni on musta löytymättä. Tämä on tosi hyvä ääni ja osaat sen tosi hyvin, mutta tämä on minusta jonkun toisen hahmoistasi. Kuka (tai ketkä) heistä kertoo tarinaa näin?

  • #7803 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tämä on ny näköjänsä tätä ku alakaa blokki seleviämään ja juttua riittääs enemä ku laki sallii iliman että täyttää foorumia milijoonalla tarinalla…

    03.08.2021
    Rasmuksen kertomana

    Mä tiesin että Janna oli hyvinkin vahva ihminen, joten oli todella erilaista nähdä se noin hauraana. Kyllähän se edelleen yritti esittää että kaikki oli hyvin ja että se pärjäisi, mutta siitä myös huomasi että siihen sattui. Mua kylmäsi edes ajatella mitä olisi voinut sattua jos Janna ja Kiia olisivat voineet tavata jossain missä sitä tapaamista ei olisi voinut valvoa, sillä teini olisi voinut satuttaa toista pahemminkin kuin mitä se oli nyt kerennyt satuttamaan. Ehkä jos me ei oltaisi kuultu sitä ensimmäistä tömähdystä, mikä ilmeisesti aiheutui Jannaa kohti heitetystä kirjasta, Kiia olisi jatkanut pidemälle ja mä en tiedä olisiko nainen selviytynyt vain murtuneella kylkiluulla jatkosta.

    Mä en olisi halunnut soittaa sitä puhelua Sarille, että yksi sen työntekijöistä oli loukkaantunut töissä, mutta se oli pakko tehdä. Linjan toisessa päässä oltiin omalla tavallansa osattu odottaa tällaista puhelua sillä me molemmat Sarin kanssa tiedettiin että tiettyjen tapausten kohdalla Janna teki kaikkensa ja ehkä vähän enemmän jotta se saisi pelastettua tilanteen ennen kuin oli liian myöhäistä. Vaikka mä olin nähnyt miten Jannaa autettiin koti ambulanssia, mä olin jotenkin ajatellut että ne vain tsekkaa sen kunnon, mutta mun sydän tuntui jättävän pari lyöntiä välistä kun mä näin että auto starttailtiin ja että se lähti pois paikalta. Mä olisin halunnut istua sen vierellä lanssissa, mutta mua tarvittiin lähtöpisteessä ja mun piti antaa poliiseille selvitys siitä että mitä oli tapahtunut, ainakin siltä osin kun mä saatoin arvella tapahtuneen koska tapahtumien tarkkaa kulkua oli hankala selvittää koska huoneessa ei ollut Jannan ja Kiian lisäksi muita.

    Kun me oltiin päästy Hopiavuoresta Jannan luo, mä olin auttanut toista riisumaan paidat siten että toisen oli ollut helpompi suunnata suihkuun. Me oltiin sen jälkeen unohduttu katsomaan jotain televisiosta tullutta sarjaa, jonka aikana Janna oli nukahtanut sohvalleen. Mä en ollut raaskinut herättää toista, auttaakseni sitä siirtymään omaan sänkyynsä, sillä toinen näytti löytäneen asennon, jossa murtunut kylkiluu ei haittaisi toisen nukkumista ja mä epäilin että uni saattaisi olla jotain sellaista mitä Janna todellakin nyt tarvitsisi palautuakseen päivän koettelemuksesta. Myssy oli myös löytänyt paikkansa omistajansa jalkopäästä joten mä annoin niiden jäädä nukkumaan samalla kun mä hiippailin itse kohti ulko-ovea ja väliaikaismajoitustani.

    04.08.2020

    Mä olin nukahtanut illalla mun sohvalleni ja Rasmus ei ollut kai raaskinut herättää mua. Mua ei sattunut herätessäni mihinkään ja mä meinasin nousta kuin normaalisti, mutta nopeasti kipu palautti mut takaisin ruotuun ja edellisen päivän tapahtumat palasi mun muistiini. Mun älähdys sai Myssyn tassuttelemaan mun luokse ja koira näytti hieman hämmentyneeltä siitä että mitä oli tapahtumassa. Mä jouduin hetken kokoilemaan itseäni ja vetämään henkeä, ennen kuin mä olin valmis yrittämään nousemista uudelleen. Tällä kertaa mä tein sen paljon rauhallisemmin ja mä onnistuin pääsemään ylös.

    Keittiöön päästessäni mä löysin Rasmuksen kirjoittaman lapun siitä että mies oli käyttänyt Myssyn ulkona sekä antanut koiralle ruuan. En voinut olla hymyilemättä miehen kirjottamalle viestille, sillä siitä oli huomattavissa miten Rasmus ei ollut ihan varma siitä mitä tuon olisi kannattavaa tehdä tai miten se voisi auttaa mun sairaslomailuani. Mies oli myös ladannut mulle kahvinkeittimen valmiiksi sekä valmistellut pari leipää jotta mun ei tarvitsisi urheilla yhtään liikaa nyt aamulla. Rasmus oli ihan liian hyvä ihminen ja mä en voinut mitään sille lämpimälle läikähdykselle mikä mun sisälläni kävi miehen huomaavaisuuden vuoksi. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja poimin leivät sisältävän lautasen jääkaapista ennen kuin siirryin ruokapöytäni ääreen. Kahvinkeittimen poristessa loppuun mä otin puhelimeni esiin ja etsin meidän viestikeskustelun Rasmuksen kanssa.

    Vaikka mun olo oli pääasiallisesti ihan hyvä, syvään hengittäminen aiheutti edelleen epämiellyttävää tunnetta kyljessä sekä tietyt liikkeet olivat osoittautuneet sellaisiksi, jotka eivät tuntuneet sopivan mun murtuneelle kylkiluulleni. Selvittyäni päivästä mä kaipasin jotain häiriötä mun ajatuksilleni joten mä päädyin laittamaan Niklakselle viestiä vaikka mun teki oikeasti mieli laittaa viestiä Rasmukselle, mutta mä myös tiesin että mulla ei ollut mitään oikeutta pakottaa miestä viettämään mun aikaa kanssa kun meillä ei ollut ainakaan vielä mitään vakavampaa.

    Onko sulla mitään nyt illalla? Lyhyt lenkki koirien kans? Lähetin lyhyen viestin Niklakselle vaikka en ollut varma siitä, että olisiko toisella jotain suunnitelmia vaikka Marshall oli palaamassa vasta loppuviikosta.
    Olisko kuus okei? Lähtö meiltä vai teiltä? vastaus kilahti mun puhelimeen yllättävän nopeasti.
    Kuus sopii hyvin. Meiltä mieluusti lähetin vastauksen Niklakselle ennen kuin mun oli pakko käydä hakemassa itselleni särkylääkettä ennen kuin mä saatoin valmistautua lenkille Niklaksen kanssa. Kellon ollessa kuusi, ovikello soi ja Myssy vastasi siihen parilla kimakalla haukahduksella, sillä nuori narttu ei ollut tottunut siihen että asuntoni ovikello soi. Hiljennettyäni kierroksiaan nostaneen terrierin, siirryin avaamaan oven, päästäen hieman ehkä duracell jäniksen ja pölyhuiskan risteytystä muistuttavan Kremin sisälle ja koirat saivat hetken pemistä keskenään.

    ”Viittiisiksä laittaa Myssylle valjaat? Mä en taira ny pystyä ku se on tuallaane hyrrä” katsoin koiria, jotka olivat löytäneet jonkin narulelun ja leikkivät vetoleikkiä. En voinut olla hymyilemättä koirille, samalla kun tarjosin Niklakselle Myssyn valjaita ja tummahiuksinen poimikin ne kädestäni ja alkoi metsästämään musta-ruskeaa koiraa. Lopulta toinen sai Myssyn kiinni ja lopulta myös sillä oli valjaat päällä sekä hihna kiinnitettynä ja me olimme valmiita lähtemään heti kun mä sain kengät jalkaani. Astuessani ulos ovesta Niklaksen ja koirien perässä mua vähän mietitytti että miten koko lenkki tulisi menemään, sillä mä en tiennyt että miten koirat haluaisivat riehua kun me päästiin ulos. Mä yllätyinkin suuresti että molemmat koirista päätyivät tassuttelemaan siivosti eteenpäin joten mä saatoin keskittyä paremmin keskusteluun Niklaksen kanssa ja mä utelinkin toiselta miten Marshallilla oli mennyt Venäjällä ja että milloin tuo olisi tulossa takaisin.

    Kai mä olin jotenkin ajatellut että Marshall olisi pidempään tai mahdollisesti jopa jäämässä kotimaahansa joten mä yllätyin siitä että Haanpää kertoi jotta miesystävänsä olisi palaamassa jo ylihuomenna takaisin Otsonmäelle. Ennen kuin mä kerkesin edes kyselemään mitään tarkemmin, mun vierelläni kävelevä mies vislasi Kremille joka oli suuntaamassa vähän liian kauaksi. Puuhkaa muistuttava koira juoksi Niklaksen luokse ja mies palkitsi koiran taskustaan löytyneellä namilla, ennen kuin tuo jatkoi kertomaan Marshallin mahdollisesti mukanaan tuomista hevosista, kuin keskustelumme ei olisi ikinä katkennutkaan.

    Palatessamme lenkiltä koirat olivat tyytyväisen näköisiä, ja molemmat suuntasivat yhdessä tuumin Myssyn juomakupille. Mä en tiennyt miten koirat saattoi olla niin harmoonisesti ja juoda samasta kupista. Kääntyessäni katsomaan mun vierelläni seisovaa Haanpäätä, mun liikerata olikin ihan vähän liian nopea mikä kostautui kipuna mun kyljessäni. Pitäessäni kiroamisen sisälläni, Niklas seisoi orpona mun vierelläni ja lopulta kun mä saatoin taas ajatella ja toimia, mies ehdotti jos mä vain istuisin alas ja toinen hoitaisi veden keittämisen sillä mä olin kysynyt Niklakselta jos toinen haluaisi jotain juotavaa. Mua harmitti että meidän mukava ilta päättyi tällaisella tavalla ja mä toivoin että Niklas ei pettyisi siihen että oli joutunut ottamaan harteilleen prinssi uljaan viittaa. Me istuttiin teemukeinemme sohvalla, katsoen enemmän tai vähemmän puolella silmällä televisiossa pyörivää leffaa. Lopulta Niklaksen ja Kremin oli aika lähteä ja mä kiitin miestä lenkkiseurasta.

    06.08.2021

    Eilinen oli ollut vielä vähän hankala päivä, mutta tänään paluu normaaliin arkeen koitti ja mä suuntasin aamulla tuttuun tapaan toimistolle. Vaikka mä jotenkin saatoinkin olettaa että Sari ja Rasmus kävisivät vierailemassa mun luona, ihan vain varmistaakseen että miten mä voin – vaikka molemmat olivat kysyneet asiaa myös viestillä – mä yllätyin siitä miten moni työkavereista pysähtyikin pitkin päivää mun työhuoneellani. Eela kävi hakemassa mut kanssaan lounaalle ja vaikka mulla ei ollutkaan kovin nälkä, ei mulla ollut mitään mahdollisuutta vältellä asiaa ja lopulta Eela taisi olla edes jotenkin tyytyväinen siihen määrään mitä mä sain syötyä ja lopulta me palattiin takaisin toimistolle.

    Työpäivä oli omalla tavallaan raskas, vaikka mä en tehnytkään mitään muuta kuin papereiden pyörittelyä koko päivän, sillä vaikka mä olisin halunnut jo liikkua eteenpäin tapahtuneesta, ei se onnistunut sillä erinäisissä keskusteluissa nousi esiin Kiian nimi tai sitten kaikki olivat vain kyselleet miten mä voin. En mä tiennyt olisinko mä vaikuttanut liian tylyltä jos mä olisin pyytänyt jättämään asian sikseen ja mä olin omalla tavallaan onnellinen siitä että viikonloppu koitti niin nopeasti joten ehkä seuraavalla viikolla tilanne olisi normalisoitunut.

    Hopiavuoreen päästessäni mä näin Sonjan ja Harrin kun nuo olivat lähdössä ratsastamaan Salierilla ja Mortilla.
    ”Hei Sonja, mä ilimootin Paahtiksen sinne ratsastusjousiammunta kisoohin. Ne o 21-22.8 jos sua kiinnostaa lähtiä mukaha kattomaha että millaanen meno siälä on. Nii ja saat sinäki Harri tiätenki lähtiä matkaha jos haluat” lisäsin vielä katsoen miehen päälle sillä tuo näytti hieman kysyvältä. Ratsukoiden kadotessa tallipihalle mä suuntasin varustehuoneeseen ja aloitin järjestelemään Paahtiksen kaappia, vaikka projektini kariutui siihen että Niklas saapui huoneeseen hakemaan omaa kypäräänsä ja hanskojaan ja kysellessään mihin toinen niitä kaipaili, tuo mutisi jotain Marshallista uusista hevosista. Mielenkiintoni heräsi sen verran että lähdin seuraamaan Haanpäätä ulos ja näinkin miten tallin pihaan oli parkkeerattuna hevosauto, jonka rampilla Marshall seisoi.

    Hevoset, joita mies oli tuonut mukanaan Venäjältä, olivat upeita, mutta ehkä sitäkin mukavampaa oli saada Marshall takaisin, sillä Hopiavuori oli tuntunut jotenkin autiolta ilman venäläisen läsnäoloa. Uusien hevosten päästyä tarhaansa, mä suuntasin jo edeltä tupaan, sillä Marshall oli vilkuillut sitä kohden sen näköisenä, että siellä voisi olla paras mahdollisuus kuulla kaikki miehen ajasta kotona sekä siitä, millaisia suunnitelmia tuolla olisi uusien ratsujensa varalle.

    • #7858 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa taitavaa yhteistarinointia! Saisin ottaa mallia susta. Otan mallia susta. Jannalla tapahtuu omassa elämässä taas, mutta vaikka itse loukkaantuminen käy sivussa päänäyttämöltä, on se suurin piirtein kaikkien tiedossa, koska ovelasti käytät Niklasta tarinassa. Niklas kertoo ainakin Marshallille, ja se on muutenkin kyllä niin hölö että jos joku sanoo sille sopivat pari sanaa, se purskauttaa Jannan heikon kunnon kyllä suustaan. Kun eihän se mikään salaisuus ole. Sonjallekin on tarjottu mahdollisuus paitsi pysyä ratsujousiammunnan parissa, myös tutustua Jannaan taas vähän lisää. Nämä vaikuttaa ihan pikkujutuilta, mutta ne tekee oikeasti ihan tosi paljon sen eteen, että ne liittää Jannan hevosettomat tapahtumat melko kiinteästi tallin väkeen.

      Vaan on sen Jannan työ rankkaa. Kateeksi ei käy. Onneksi ei tarvitse itse olla töissä teinien kaa — eiku. 😀 No ei kun ei olisi musta eikä monesta muustakaan vaarantamaan terveyttään, kun tietää, että Jannan asiakkaat voivat ihan oikeasti oiria vakavastikin jotain. Jannan hommissa on oltava pää kunnossa. Jannalla onkin, vaikka on monenlaisia suruja. Rankkaa on, mutta ruumis se on, joka ekana pettää. Pelottaa, että mitä sitten käy, jos Janna joskus romahtaa. Jaksaako se eläkeikään asti?

  • #7866 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    17.09.2021

    Me oltiin sovittu Eelan kanssa yhteisestä lounaasta jo muutama päivä aikaisemmin ja kellon tullessa yksitoista, oli ihana sammuttaa kone ja jättää työpuhelin toimistolle. Mä en monesti tehnyt sitä, mutta tänään oli sellainen fiilis että mä kaipasin pientä taukoa töistä ja ne, jotka oikeasti saattaisi kaivata mua seuraavan tunnin aikana, tietäisivät mistä numerosta mut saa kiinni jos mua oikeasti kaivattaisiin.

    Me päädyttiin pikaisen pohdinnan jälkeen Ideaparkin Luckie Funsiin syömään sillä Eela oli ajomatkalla kertonut että tuon täytyisi käydä ostamassa kummitytölleen lahja ja Ideapark toimi siinä mielessä hyvänä lähtöpisteenä sillä sielä olisi monta sopivaa kauppaa ostoksille. Jollain luojan voimalla me onnistuttiin olemaan syömättä itseämme hurjaan ähkyyn joten kun me siirryttiin ensimmäisenä tutkailemaan H&Män valikoimaa, me pystyttiin jopa ajattelemaankin jotain. Eela löysi kyllä alkuun kaikkea söpöä vauvoille, vaikka ne eivät olleet niitä vaatteita mitä me tultiin etsimään. Esitellessään paria bodya joihin tuo oli iskenyt silmänsä, mä en voinut olla tuntematta sellaista omanlaista läikähdystä sisälläni, vaikka en mä Eelalle näyttänytkään oikeita tunteitani.

    Eelan jatkaessa matkaansa, mä en voinut olla hypistelemättä noita samoja bodyjä ja ajattelematta sen enempää mä poimin yhden niistä matkaani. Oltiinhan me puhuttu Rasmuksen kanssa siitä että millaiset näkemykset meillä olisi perheen perustamista kohtaan, mutta me ei meinattu pitää mitään kiirettä sillä Rasmus tiesi mun menneisyydestä asioita, jotka tekivät musta epävarman sen suhteen että olisiko musta äidiksi. Mä olin kuitenkin onnellinen siitä että mulla oli vierelläni sellainen mies, jota mun menneisyyden haamut eivät haitanneet ja joka antoi mun valmistautua ideaan omalla ajallani ja mä toivoinkin että joskus mä olisin saanut käsiteltyä omia lapsuuden asioitani sen verran että mä voisin kokea jotta mä osaisin pitää huolen ja kasvattaa lapsen.

    Ennen kuin mä kävin etsimässä Eelan uudelleen, mun oli pakko katsella jotain millä mä sain peitettyä mukaan poimimani bodyn sillä vaikka me oltiin puhuttu Eelan kanssa paljon erilaisista asioista, perheeseen liittyvät asiat olivat sellaisia mistä mä en ollut osannut puhua toisen kanssa. Mä löysinkin Rasmukselle kivan paidan ja se toimi täydellisenä piilona bodylle. Löytäessäni Eelan tuo oli jo valmis joten me suunnattiin kassalle ja pienen taktisen viivyttelyn jälkeen mä pääsin maksamaan omat ostokseni ja me napattiin vielä Arnoldsista kahvit ennen kuin me palattiin toimistolle ja työpäivän oli aika jatkua vastaamattomien puhelujen takaisin soittelulla sekä sähköpostin läpikäynnillä ja paria tuntia myöhemmin tuntui kuin ruokatunnista olisi ollut jo viikko.

    • #7868 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jopas, tätä en nähnyt tulevaksi. Janna haaveilemassa vauvasta! Just Janna, jolla on ihan tarpeeksi siinä, että selviää suunnilleen itsestään ja töistään, kumpikaan ei ihan sieltä helpoimmasta päästä. Tuohon työasiaan viitattiin jo tekstissäkin: pari tuntia lounaan jälkeen oli kuin siitä olisi viikko. Raskasta, raskasta.

      Henkilökohtaisesti en pysty samaistumaan Jannan ajatuksiin, en sitten mitenkään. Minä en vain ymmärrä tuommoista vauvanvaatteiden hypistelyä. En ymmärrä vauvahaaveita yhtään sen enempää kuin Sonjakaan, siinä mielessä Sonja on koko lailla minunkaltainen. Minusta olisikin ollut hauskaa ja kiinnostavaa lukea enemmän niistä tunteista, joita vauvanvaatteet herättivät Jannassa kun oikein piti päästä hipeltämään ja ostikin vielä vaikkei ole tarvetta. Läikähdys ei ole vielä kovin informatiivinen kuvaus.

      Toinen juttu tässä kuviossa on Rasmus. En ole vieläkään nimittäin päässyt ylitse tuosta työpaikkaromanssista. Työpaikkaromanssi on itselle totaalisen nou-nou (kesätyötä vieraalla paikkakunnalla ei toki lasketa jne) ja minulla on koko ajan jonkinlainen pelko jossain nikamavälissä, että tässä ei nyt vaan käy hyvin. Ei siinä mitään, jos ala on sama ja vaikka ehkä vaikka jopa alihankkijalla tms, mutta että samalta työpaikalta löytyvä kumppani. Ei. Sit jos menee poikki, ollaan liemessä. Lähinnä pelottaa tässä Jannan takia, että mitä käy. Mä en luota tähän Rasmukseen.

      Plus sitten lisäbonus: mitä tekee Nelly, jos Janna alkaa mahaa kasvattaa? Salaa kyllä epäilen, että Janna vielä järkiintyy tuosta, mutta saahan sitä spekuloida…

      • Tätä vastausta muokkasi 10 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Sonja T.. Syy: vielä tuli yksi asia mieleen
    • #7872 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Ohhoh, yllätyinpä minäkin!

      Voin elävästi samaistua Jannan bodyjen hypistelyyn, sillä huomaan tekeväni usein itse samaa kaupoilla käydessäni. (Vaikka omaan elämäntilanteeseen ei tosin ole muksuja vielä lähitulevaisuudessa tulossa)

      Mielenkiinnolla odotan miten tämä vauvakuumeentapainen lähtee kehittymään. Selkeästi on vielä huomattavissa, että Janna itse ei ole aivan varma äidiksi tulemisesta. Ajatus itää vielä. Omat lapsuudenkokemukset ovat vielä ainakin osittain vauvasuunnitelmien tiellä.

      Sonjan tapaan tuli itselläkin mieleen, että miten Nelly mahtaisi suhtautua Jannan mahdollisiin vauva-uutisiin? Voisi kuvitella tilanteeseen mahtuvan ainakin ripaus draamaa. (Popparit esiin!)

      Rasmuksesta olen päinvastoin saanut päällisin puolin hyvän kuvan. Toki vielä ei ole tiedossa mitä tulevaisuus tuo mukanaan, mutta Rasmuksen suhteen olen luottavaisin mielin. :’D

    • #7882 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun täytyy sanoa, että mä puolestani en yllättynyt, vaan odotin tätä. Jannalle näyttää olevan tyypillistä, että se aloittaa elämässään tosi suuria mullistavia projekteja ja tapahtumia tai vain ajautuu niihin, mutta ei pääse niissä loppuun.
      – Ensin tuli nuori hevonen. Janna ei välillä jaksanutkaan hoitaa sitä, vaan etsi sille vuokraajaa. Lukija ei tiedä vielä, miten Janna nyt yhtäkkiä jaksaa, ja miten sen vuokraajan etsimisen kanssa kävi. Yhdessä tarinassa Paahtiksella oli vuokraaja, mutta häntä ei mainittu enää sen koommin.
      – Nuoren hevosen jälkeen tuli koiranpentu. Janna on suhtautunut koiranpentuun pelkästään positiivisesti, mutta tiedetäänhän me kaikki, kuinka apinoita ne osaa silti olla. 😀 (Tai sitten kaikissa mun omissa on ollut joku vika.) Aika/jaksamus ei meinannut riittää hevoselle, mutta koiranpennun suhteen sen riittävyydestä ei ole puhuttu.
      – Vaikka Jannalla on jo kaksi eläintä, hän päätti astuttaa Paahtiksen. Astutuksesta puhuttiin vain yhdessä tarinassa, mutta sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta ei sen koommin. Epäilen, että se epäonnistui, eikä Janna vain jaksanut enää palata siihen. Lukijalle tämä olisi kuitenkin ollut ihan hyvä kuitata.
      – Työhuolia on ollut jos jonkinlaista. Janna on loukkaantunut töissä useammin kuin kahdesti. Henkistä kuormaa on usein. Näihin ei palata, mutta uusia henkisiä ja fyysisiä loukkaantumisia sattuu usein. Lukija toivoo, että Janna pääsisi psykologille, jotta saisi käsiteltyä nämä yksi kerrallaan pois. Pelottaa, että Jannan pää prakaa, koska siitä, ettei näihin palata enää milloinkaan, päättelen, että Janna hautaa nämä asiat syvälle sieluunsa.
      – Loukkaantumisia ja huolia on ollut myös tallilla. Janna on pyrkinyt käsittelemään sitä, kun Nelly yhtäkkiä tirvaisi häntä kuonoon. Muistaakseni Janna loukkaantui fyysisesti myös Paahtiksen kanssa tässä taannoin. Lukija jää miettimään, onko Janna sellainen teräsnainen, että ohittaa moiset vauvojen haaverit olankohautuksella — vai hautasiko hän tämänkin samaan paikkaan kuin työasiat.
      – Jannalla on jokaisen perheenjäsenensä kanssa jokin suuri huoli. Yksi on epämääräinen isähahmo, yksi on kohtuun kuollut pikkusisarus ja äidissäkin oli jotain — oliko lie kuollut. Näitä Janna on pyrkinyt käsittelemään yksin, mutta koska Jannalla on niin paljon asioita käsiteltävänään ja haudattuna, lukijaa pelottaa.
      – Jannalla on Rasmus. ”Kaikki” tietävät, että se on ihan hirveän huono idea. Janna ei. (Tietenkään ei!! Ei sitä itse huomaa, kun ihastuu, en mä ainakaan!) Se on ihan hirveä idea siksi, että Rasmus on työkaveri ja siksi, että Janna paahtaa suhteessakin eteenpäin miljoonaa niin kuin juna. Että mä lähtisin kauhuissani, jos emännän kanssa seurusteltaisiin vasta puolivirallisesti ja se raahaisi kotiin lastenvaatteita edes kysymättä, haluanko mahdollisesti lisääntyä!
      – Janna on ennenkin haaveillut lisääntymisestä. Yhdessä tarinassa Janna halusi sijaislapsen. Sitä ei mainittu sen yhden tarinan jälkeen enää.
      – Perinteisesti ajateltuna Jannasta ON rakennettu kauhean huonon äidin kuva. Sillä ei ole merkitystä, mitä Jannan perheessä ja historiassa on tapahtunut, vaikka Janna itse ilmeisesti luulee, että moinen muinaishistoria on ongelma. Sen sijaan lapsi tarvitsee vakautta, luotettavuutta ja pysyvyyttä sekä aikaa. Ja noh… Kun tätä listaa katsoo… Jannaltahan puuttuu niistä joka ainoa ja ihan kokonaan.

      Eli tietenkin Janna haluaa lapsen. Katastrofin aineksia ja haudattuja ISOJA asioita ei voi enää pahentaa millään muulla asialla enempää — ei ainakaan niin, että saisi useamman sivullisenkin kärsimään Rasmuksen ohella.

      Mitä enemmän luen Jannan edesottamuksia ja haaveita, sitä vahvemmin tiedän, miten syvästi inhoaisin häntä oikeassa elämässä, jos joutuisin olemaan samalla reviirillä. Vaarallinen holtittomuus ja jopa viattomat eläimet ja lapset vaarantava itsekkyys ovat musta ilkeyden ja tyhmyyden (mitä Jannassa ei ole) jälkeen kamalimpia piirteitä ihmisissä. Keksittynä hahmona Janna on kuitenkin tosi ihana. Jannaa on nimittäin niin mielenkiintoista inhota. Yleensä lukija houkutellaan inhoamaan tarinan roistoa, mutta antisankarien puolesta usein hurrataan tai heitä vähintään säälitään, kun toivotaan heille parasta. En ole tainnut koskaan ennen tavata Jannan kaltaista antisankaria.

      Olin Jannasta ihmisenä mitä mieltä tahansa, hahmona hän on niin tosi onnistunut, että kaipaan tietoa ja tarinaa hänen kaikista edesottamuksistaan, en vain uudesta uuden perään. Haluaisin tietää, miten Janna itse ajattelee järjestää lapsihaaveensa elämäänsä, johon ei tälläkään hetkellä mahdu kaikkea, mitä se sisältää. Janna tietää ajan olevan kortilla, kun etsi sitä heppavuokraajaakin. Hän tietää siis ajan olevan kortilla kakarankin suhteen, vaikka ei tunnistakaan, ettei hänen ajatuskulkunsa mene nyt ihan niin kuin täysin terveellä ihmisellä. Miten Janna itse selittää haaveensa ja elämänvalintansa itselleen loogiseksi?

      Tämän tarinan myötä alan myös uumoilla Jannalle uutta ystävää tai ainakin suunnannäyttäjää — yllättäen Nellyä, joka pisti Jannaa pataan. Nellyllä on ollut myös ongelmia päänsä kanssa, mutta päin vastoin kuin Janna, hän päätyi hakemaan jo varhain apua. Nelly on varmaan sellainen, joka myös puhuisi kokemuksistaan julkisesti. Toisaalta… Sen kerran kun itse rikoin itseni töissä, en ainakaan mä itse tajunnut yhtään tarvitsevani kipeästi ammattiapua. Ei läheskään kaikki varmaan tajua, ja jos joku suosittelee, ei varmana usko. 😀

    • #7885 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mulla on ollut jo pitkään kriisi Jannan kanssa ja totta puhuen mä en enää tiedä mitä kirjoittaa tai paremminkin että mistä mä uskallan kirjoittaa sille.

      Mä rakastan Hoppista miljöönä ja sen vuoksi mä olisinkin halunnut tuoda uuden leikkikaverin kuvioihin, osin siksi että se on enemmän kuin tuttu, mutta samalla mä olen alkanut kammoamaan kirjoittamista. Ajoittain tuntuu että tekstien täytyisi olla täydellisiä ja vaikka mä oonkin tottunut hiomaan romaanikässäreitä ja pohtimaan niitä pohtimasta päästyäni, mä en haluaisi tehä samaa virtuaaliheppojen kanssa.

      Mä haluaisin olla niin rohkea ja reipas että mä vaan puskisin läpi suunnitelmieni kanssa ja julkaisin tarinoita joita mulla on suunnitteilla ja jo kirjoitettuna, mutta en mä enää tiedä uskallanko mä. Tavallaan mä mietin että mitä järkeä on yrittää edes pohtia jotain käänteitä kun ne aina ammutaan alas eikä niille tavallaan anneta aikaa ja mahdollisuuksia edetä ja tulla siihen vaiheeseen missä mä ite ammun ne alas vaan ne jää kesken just siksi että mä en koe kannattavaksi jatkaa niitä.

      Mulla oli ajatuksissa tuoda myös monelle avonaiselle linjalle loppua tai jatkoa tässä suunnittelemassani linjassa, mutta täytyy vähän katsoa mitä mä teen ja ehkä luonnostella vain koko homma uusiksi.

    • #7892 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Hetkinen, mä en nyt tiedä pettikö mun tekstin ymmärtämisen taito, mutta siis tarkoititko että hopiavuorelaisten toimesta sun luomat ideat ammutaan alas? Vai ihan vain sä itse?

      Janna on musta mielenkiintoinen hahmo, eikä ne uudet juonenkäänteet sinänsä mikään huono asia ole. Toki lukijana aina toivoisi että juonet selitettäisiin loppuun ja kokonaiskuvaa pidettäisiin näin enemmän silmällä. Mutta toisaalta ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tarinoida, etenkin näin harrastuspohjalta. c:

    • #7895 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Siis välillä tulee vain semmonen fiilis että miksi edes yrittää kirjoittaa ja jatkaa kirjoittamista kun tuntuu että ei oikeastaan saa edes mahdollisuutta viedä linjaa eteenpäin kun mulla saattaa parhaimmillaan ottaa 2-3 tarinaa että mä pääsen kunnolla kirjoittamaan asioista.

      Toki tähän vaikuttaaa myös suuresti se, että IRL elämä on ollut pitkään vähän sekaisin ja jaksaminen on ollut nollassa joten vheppailun haluaisi pitää sellaisena kivana ja kevyenä harrastuksena. Toki mä ymmärrän että Eetun iskällä on ehkä vähän erilainen lähtökohta ja ajatuskaava tekstien kommentoinnin kanssa, ja mä arvostankin Eetun kommentteja suuresti, mutta kun oma jaksaminen ei ole parhaimmillaan niin välillä nuo kommentit ovat vain inasen liikaa ja tuntuu että ei oo mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa.

      Mun kesällä ollut tauko johtui just siitä että mä en vain nähnyt mitään järkeä kirjoittaa ja mikään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä julkaistavaksi täälä. Kuitenkin nyt kun tilanne IRL alkaa omalla tavallaan tasaantua niin ehkäpä jossain kohtaa myös oma jaksaminen alkaa taas kestämään enemmän, mutta ainakaan vielä toistaiseksi oma jaksaminen ei vain kestä ylimääräisiä iskuja mutta tilanne saattaa olla eri parin kuun päästä kun muutenkin silloin oma suhtautuminen kirjoittamisen kanssa tulee olemaan enemmän ”ammatillinen” kun työn alle nousee seuraava romaaniprojekti minkä vuoksi omakin ajattelu on vähän kriittisempää ja on ehkä vähän enemmän sellainen ”nyt mä panostan ja kehitän kirjoittamistani” olo.

    • #7896 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tietenkin pitää tulla kommenteista hyvä olo eikä ikävää, ja tämä ei tarkoita muuta kuin sitä että mun täytyy vaihtaa kommentointityyliä just Jannan kohdalla, ja sehän onnistuu. Ajatusten lukemisessa mulla on vielä parannettavaa, joten valitettavasti mulle joutuu yhä sanomaan muilla keinoilla, jos kommentoin väärin. 😀 Hei miehistö; ens kerralla aiemmin, ettei tule kenellekään paha olo.

    • #7902 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mulla on vaa paha tapa venyttää itteni hieman liian ohuelle ja vaikka mä oon yrittänyt ajatella kommentteja mahdollisuutena kehittyä, niin on ne sitten osin päässeet tässä IRL elämän väsymyksessä ja muussa huonossa fiiliksessä käymään pinnan alla. Eiköhän tämä tästä kun vaan saa taas vähän paremmin paloja paikalleen IRL elämässä.

    • #7897 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä lienee nyt sopiva paikka selventää omaa(kin) kommentointia, vaikkei siihen ehkä puututtu.

      Minun kommenttini ovat lähes aina selkäydinreaktioita, sitä mikä fiilis minulle ihmisenä tekstistä tulee. Ja se on puhtaasti minun oman pienen mieleni ja maailmankuvani tulos, yhdestä TOSI kapeasta ikkunasta huudettu kommentti. Jos siis kirjoitan ”Aaargh, kamalaa, ei noin!” niin se tarkoittaa ihan sitä, että tuo olisi minun reaktioni siihen, jos joku oikeassa elämässä tekisi niin kuin mitä on kirjoitettu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että älä hyvä ihminen kirjoita tuollaista juonenkäännettä vaan oikeastaan jopa päinvastoin. Jos hahmo on tekemässä jotakin sellaista, jonka minä tuomitsisin puhtaana idiotismina, niin siitähän se paras draama tulee.

      Niinkuin nyt tämä viimeaikainen vauvanvaatteiden hypistely, jota minä henkilökohtaisesti en todellakaan ymmärrä, mutta siitä huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi, odotan tosi innolla jatkoa että mitä siitä koukusta mahdollisesti seuraa.

      Tarkoitus ei ole ollut koskaan siis teilata ketään tai kenenkään juonenkäänteitä. Se että arvostelen Jannan tai jonkun muun toimintaa ja ideoita, ei tarkoita sitä, että arvostelisin tekstiä tai juonenkäänteen fiksuutta. Olen oikeasti pahoillani, että olen todellakin kirjoittanut välillä sellaisia kommentteja, joista tällaisen käsityksen voi saada, jos ei tunne tätä kommentointityyliäni (jota en tietenkään ole koskaan aiemmin selvittänyt missään, niin että mistäpä sen voisi tietää… hyvä minä).

  • #7960 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    08.10.2021
    Mä kirjoitin tän tarinan alunperin hyvällä motivaatiolla ja ajatuksella että tää ohjais suuntaa eteenpäin. Sitten tuli se vaihe, jossa mun teki mieli ottaa ctrl+a & del käyttöön ja unohtaa että tätä tarinaa oli. Kuitenkin mä päätin että vaikka tästä tuleekin sanomista ja mä en varmaan uskalla pariin viikkoon ees vierailla forkalla, saati avata Jannan wordia, mä julkaisen tän tarinan. Ehkä tämä on mahdollisuus, ehkä tämä on iso virhe. Mulla on onneksi yhdeksän kuukautta aikaa selvittää asia ja katsoa että millainen virhe tää päätös oli.

    Mä olin muutamana aamuna herännyt huonoon oloon. Vaikka mun mielessä oli kolmantena aamuna käynytkin myös raskauden mahdollisuus, mä en jotenkin ollut halunnut uskoa siihen vaan mä uskottelin itselleni että kyseessä olisi vain jokin lievä mahatauti. Onnekseni mä saatoin työskennellä kotoa käsin ainakin joidenkin asioiden parissa joten mun ei tarvinnut olla tekemättä mitään. Kuitenkin kun mä olin kärsinyt aamuisesta heikotuksesta viikon verran, mä nöyrryin ja suuntasin apteekkiin ostamaan testin. Kotiin päästyäni mä tein sen samoin tein, mutta koska mä en olettanut sen näyttävän positiivistä, mä olin unohtanut koko asian ainakin siihen asti kun Rasmus tuli kotiin.

    ”Janna???” mä kuulin toisen äänen kylppäristä.
    ”Niin?”
    ”Ootko sä kattonu tätä testiä?”
    ”En. Tai siis ku mä ajattelin että ei se ny muuta voi olla ku nega” vastasin Rasmukselle laskien äänenvoimakkuuttani lähestyessäni kylppäriä. Päästessäni sen ovelle, Rasmus seisoi testi käsissään ja lopulta mies käänsi sen minua kohden jotta näin kaksi selkeää viivaa, jotka testiin oli ilmestynyt. Tuijotin miestä ihan lamaantuneena, sillä mä en tiennyt mitä ajatella. Ei musta olisi äidiksi sillä en mä ollut lapsuudessani saanut mallia siitä, millainen on hyvä äiti. Ei me oltu edes puhuttu Rasmuksen kanssa perheen perustamisesta ja mitä jos se ei edes haluaisi tulla isäksi? Pystyisinkö… pystyisinkö mä tekemään sen päätöksen, että lapsen elämä keskeytyisi ennen kuin se edes alkaisi? Voisinko mä ikinä elää itseni kanssa jos mä päätyisin siihen? Mitä Rasmus ajattelisi jos mä päätyisin keskeyttämään raskauden vain sen vuoksi että mä en ollut valmis siihen vastuuteen mitä äitiys toisi. Olisinko mä toisaalta ikinä valmis siihen, että musta tulisi äiti jos mä en antaisi sille mahdollisuutta?

    Lopulta me palattiin Rasmuksen kanssa mun keittiöön ja me käytiin pitkä keskustelu siitä, mitä me haluttaisiin ja miten me jatkettaisiin eteenpäin. Mä en tiedä kumpi meistä oli enemmän shokissa siitä että testi oli positiivinen, mutta Rasmus ainakin tuntui pystyvän ajattelemaan paljon rationaalisemmin ja mä olin onnellinen siitä että mies oli valmis ottamaan vastaan isyyden tuomat haasteet ja näin ollen me päädyttiin siihen että me annettaisiin meidän pienen perheen kasvaa. Mä kerroin Rasmukselle miten paljon mä sitä rakastinkaan ja vaikka tuleva pelotti mua ihan järkyttävästi, mä tiesin että mulla olisi ympärilläni sellaisia ihmisiä, jotka voisivat kannatella mut tilanteesta lävitse, vaikka mua syleilevää miestä lukuun ottamatta kukaan muu ei tiennyt että mitä kaikkea olikaan tapahtunut vuosia takaperin ja millaisia kauheuksia taustalla olikaan.

    Vaikka mä en ollut kuullut isästä kuukausiin, mä poimin silti puhelimen käteeni ja kirjoitin sille lyhyen viestin: ”susta tulee isoisä”.

    • #7961 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä juonenkäänne ei silleen ollut suuri yllätys, koska sitä tuolla edellä oli jo pedattu, mutta pääsi se silti vähän yllättämään, että oikeasti se sitten tapahtui vaikkei varsinaisesti tarkkoja suunnitelmia ollutkaan vielä, vain muutama haikailu lähinnä ja semmoista ”ehkä jos” -puhetta. Rasmus on tässä ihana (vaikka minä en ole vieläkään päässyt ylitse siitä työkaveriudesta, mutta se on minun henkilökohtainen pakkomielteeni). Jannan puolesta kuitenkin toivon todella-todella kovasti, että Rasmuksesta ei paljastu miksikään nilkiksi, joka ei sitten oikeasti halunnutkaan sitä isyyttä ja perhe-elämää. Tietenkin sellaisesta saa paljon mielenkiintoista, joskin hieman inhottavaa kirjoitettavaa ja luettavaa. Minulle Janna on kaikessa yritteliäisyydessään kuitenkin Hopiavuoren hahmoista se, jonka haluaisi säästää kaikelta pahalta, mutta myönnän kyllä että sellaisen kirjoittaminen on peritylsää.

      Ja siksi tuosta lopusta tuli taas se kiusaantunut kiemurtelufiilis, että eiii, mitä ihmettä varten Janna meni nyt isälleen tuon kertomaan. Jannan isää ei ole näkynyt kuvioissa pitkään aikaan ja minä olin melkein jo unohtanut koko isän olemassaolon. Nyt sitten se palasikin mukaan taas! Että heti kun Jannan elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa, isä on heti ajatuksissa mukana. Isällä on siis väliä Jannalle, vaikkei Janna välttämättä niin haluaisi. Tämä nyt taas on vähän minun omia tulkintojani asiasta ja voin olla ihan väärässäkin. Jään kyllä tosi innoissani odottamaan jatkoa siihen, että miten Jannan isä reagoi uutiseen ja mitä mieltä Janna on siitä, että meni nyt tämän paljastamaan, ilmeisesti vähän hetken mielijohteesta kuitenkin.

    • #7978 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin! Nyt on Janna suurten ajatusten äärellä. Vielä on onneksi monta kuukautta aikaa sovittaa ajatuksiaan uuteen tilanteeseen — ja vielä on niin aikaistakin, että saa nähdä, miten tässä käykään.

  • #7982 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    10.10.2021

    Rasmus oli pelaamassa lentopalloa jossain puulaakiporukassa ja mä olin jäänyt kotiin. Viimeiset pari päivää mun mielessäni oli pyörinyt se fakta että mun sisälläni oli kasvamassa pieni ihminen. En mä tiennyt ymmärsikö Rasmus mun pelkoja äitiyttä kohtaan ihan samalla tavalla kuin mä toivoin ja mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt tehdä. Ajatuksissani mä puin Myssylle valjaat päälle ja itselleni lämpimästi mutta hengittävästi ja mä suuntasin autolleni. Lopulta mä olin päätynyt ulko-oven taakse jonka ovenpielessä luki Kozlov-Haanpää. Epäröin hetken, kunnes kuitenkin päätin soittaa ovikelloa ja pieni hetki sen jälkeen kun mä olin painanut painiketta, ovi aukesi ja Marshallin hämmentynyt katse tervehti mua.

    ”Onkohan Niklas kotona? Mä miätiin että lähtisköhän se lenkille Kremin kaa?”
    ”Se on kavereilla” vastaus kuitenkin romutti mun idean.
    ”Ai… ei sitte mitää, sori että mä häirittin sun poikamiesiltaa” mä yritin saada ääneeni reippautta ja vähän vitsailevuutta vaikka se oli vaikeaa. Mä olin jo kääntynyt puolittain pois kun Marshall vielä kysyi ”tuota Janna… onko kaikki ok?”
    Mä katsoin venäläistä kuin Marshall olisi puhunut äidinkielellään selkeän suomen sijaan.
    ”Joo. Kai. Ehkä. En mä tiedä…” mä mutisin ja näpertelin Myssyn hihnaa.
    ”Mitä jos sä tulisit silti hetkeksi sisälle vaikka kahville?”
    “Mä… tai siis me” mä viittasin mun jaloissani istuvaan Myssyyn “me voiraan kyllä lähtiä kotiakki. Mun… mun piti vaan saara ajatukset hetkeksi johonki muualle niin mä siks ilimestyin näin yllättäen oven taakse. Enhän mä tiätenkään voinut olettaa että Niklas on kotona ja mun olis pitäny laittaa viästiä ennen ku me tultihin…”

    “Saanko mä siinä tapauksessa tarjota teille edes kyytin kotiin?”
    Mä mietin Marshallin tarjousta hetken. Pienessä autossa mun olisi vaikeampi vältellä tilassa hengailevaa elefanttia, joten ehkä olisi vain parempi jotta mä kävisin sisällä, istuisin vaikka vain kahvikupin verran ja yrittäisin saada jonkun järkevän keskustelun aikaan vaikka hevosista tai jostain ihan arkisesta aiheesta, enkä kertoisi siitä mikä mua oikeasti painoi.
    “Me… Me voidaan tulla hetkeksi sisälle. Antaa… antaa koirien vaikka leikkiä hetken”
    Ovenraossa edelleen seissyt Marshall työnsi oven nyt kokonaan auki ja astui taaksepäin jotta me mahduttiin Myssyn kanssa astumaan sisälle. Heti kunhan vain ulko-ovi oli sulkeutunut selkäni takana, mä naksautin remmin irti pienen hyrrän valjaista ja päästin koiran painimaan pölyhuiskaa muistuttavan Kremin kanssa.

    Koirien paini sai hymyn nousemaan mun huulille ja mä seurasin Marshallia keittiöön, jossa toinen tottuneesti alkoi lataamaan kahvinkeitintä, ennen kuin poimi kaapista kaksi mukia ja asetteli ne pöydälle. Mä käänsin katseeni takaisin koiriin ja mietin hetken kaikkea mitä oli tapahtunut.
    “Marsh?”
    “Mhhmm”
    “Jos… Jos mä kerron sulle jotaki, pystyksä luvata että sä et kerro mitään kenellekkää? Eres Niklakselle?
    Mies kääntyi katsomaan mua vähän ihmetellen, ennen kuin nyökkäsi ja kiinnitti taas huomionsa siihen, mitä tuo oli tekemässä. Mä käänsin katseeni koiriin, sillä mä en halunnut todistaa todennäköisesti kohta punahiuksisen kasvoja koristavaa pettymyksen ja inhon ilmettä.
    “En mä oikein tiärä että mitenkä tämä olis helepoon sanua…” mä aloitin ja vedin henkeä. “Mun ja Rasmuksen perhe tulee kasvamaan. Mä… mä sain tietää pari päivää sitten että mä oon raskaana.”

    Miehen liikerata pysähtyi hetkellisesti, toisen prosessoidessa kuulemaansa, ennen kuin Marshall kuitenkin päätyi jatkamaan sitä mitä oli tekemässä ja poimi kahvipannun käsiinsä.
    “Tuo on hieno uutinen”
    “Mm… mä… mä en vaan tiärä voinko… voinko… voinko mä p… pitää… pitää sen. En… en mä… en mä tierä o… onko… onko musta äidiksi…” mun ääni alkoi pettämään ja mä hetkellisesti kaduin että mä olin mennyt paljastamaan asian miehelle, mutta sitä olisi myöhäistä enää perua. Marshallin katseesta oli nähtävissä hämmennys, tuon kääntyessä takaisin kahvinkeittimeltä johon toinen oli juuri asettanut pannun takaisin.
    “En mä tierä tulooko musta hyvä äiti. Tai että osa… osaasinko mä eres olla äiti. Ei mulla oo mallia sellaaselle. Äidille” mun katse painui mun kahvimukin pintaan ja mä mietin että olinko mä jo ylittänyt sen rajan minkä jälkeen Marshall ja sitä kautta jonkin syyn varjolla Niklas, eivät halunneet olla enää missään tekemisissä mun kanssa. Kuitenkaan pöydän toiselle puolelle istahtanut mies ei sanonut mitään, eikä Marshallin ilmeestä voinut lukea mitään joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun jatkaa puhumista. Kuitenkaan mun puhumiselle ei näkynyt loppua varsinkaan kun toinen ei kehottanut mua olemaan hiljaa mä annoin puheeni jatkua.

    “Katariina kuali kun mä olin yhyreksän. Se… se… “ mä nieleskelin koska mä en tiennyt että miten mun pajastus tulisi vaikuttamaan keskustelun kulkuun. “Katariina tappo ittensä. Sekakäytöstä johtunut yliannostus. Se…” mä jouduin nieleskelemään uudelleen “se oli teheny virhearvion siitä että mitä se veti ja millaasia määriä. Isä… Isä oli ollut sen kanssa samas kämpässä mutta ei se… ei se ollut tajunnu mitä oli tapahtunut… Ainakaan ennen ku oli liian myöhäästä. Mä… mä heräsin siihen meteliin mitä ne piti koska ne… ne oli meillä kotona. En mä… En mä kuitenkaan nähäny…. Isä… Isä kai oli sen verran järjissään että se tajus vierä mut pois. Tai en mä tierä kuka se oli. Se… se oli kuitenkin viimeene kerta kun mä näin kumpaakaan.”

    Mä nostin katseeni omasta kahvimukistani ja katsoin pöydän toisella puolella istuvaa Marshallia joka näytti siltä että tuo tarvitsi aikaa prosessoida kaikkea sitä mitä mä olin juuri toiselle kertonut. Mun sisuskaluissani alkoi kertämään inhottavasti ja mä en ollut varma että mitä tulisi tapahtumaan. Toki mä tiesin että varmin vaihtoehto olisi se, että Marshall pyytäisi mua lähtemään ja että se ja kieltäisi Niklasta olemaan enää ikinä mun kanssa minkaanlaisissa tekemisissä. Yllättäen mä en edes tiennyt mitä sanoa tai tehdä ja mä odotinkin vain että mitä Marshall sanoisi tai tekisi, vaikka mun olikin hankala katsoa miehen päälle.

    “Janna?” mä kuulin Marshallin äänen toiselta puolen pöytää. Se oli erilainen kuin yleensä ja mun hengitys tuntui pysähtyvän ihan täysin samalla kun sellainen kuristava tunne palasi takaisin. Vaikka mä en halunnut, mä nostin katseeni kohti Marshallia. Ruskeiden silmien katse oli vaikeasti luettava ja mä en voinut itselleni mitään, mutta mä irrotin käteni kahvimukin ympäriltä ja työnsin itseäni tuolilla hienoisesti taaksepäin valmistautuen nousemaan mahdollisimman nopeasti.
    “Ymmärsinkö mä oikein että Katariina oli sun äiti? Ja että sä olit yhdeksän?”
    Mä en tiennyt että mitä mä olisin uskaltanut vastata ja musta tuntui kuin mä olisin palannut seitsemäntoista vuotta taaksepäin elämässäni ja siihen hetkeen, kun mut oli esitelty sille perheelle jossa mä asuin seuraavat yhdeksän vuotta elämästäni. Mä päädyin vain nyökkäämään purin hampaitani yhteen sillä mulla oli sellainen olo että mä en voinut todellakaan hyvin.
    “Mitä… Mitä sen jälkeen tapahtui?”

    Mä nieleskelin hetken ja nuolin huuliani ennen kuin mä päädyin alkuun vain nyökkäämään ja samalla mä yritin koota sanojani.
    “Mut… mut laitettihin sijaisperheeseen. Se… Se piti olla muka mukava perhe mutta… mutta heti ku tyäntekijät oli lähteny pois, mun ottaan iskettiin heti leima siitä että mä olin samanlaane kuin äiti ja isä. Mä… mä… mä en ollu…. mä en ollu ikinä eres koskenu… koskenu niihin aineisiin. Mä… mä en… oo koskenu niihin ikinä. Tai no al.. alko.. joskus… en mä… en mä kuitenkaan… sillä… sillä tavalla. Tei… teinin… ja ja… opiskelu…” mä en pystynyt jatkamaan pidemmälle vaan mä tunsin miten miten kyyneleet alkoivat juoksemaan mun poskiani pitkin ja mä olin ihan varma että Marshall heittäisi mut ulos.
    Hiljaisuus joka laskeutui asuntoon mun odottaessani että mitä tulisi tapahtumaan ja Marshallin prosessoidessa kaikkea mitä mä olin kertonut sille. Mä en ollut puhunut näistä asioista vuosiin tällaisella tasolla kenellekkään, sillä viimeksi kun mä olin kertonut asioista niiden oikeilla nimillä ja termeillä, se oli ollut Rasmuksen kanssa jutellessa. Pitkään kestävä hiljaisuus tuntui vaihtuvan vain painostavampaan ja ahdistavampaan, kunnes mä näin liikettä silmäkulmastani ja nostaessani katsettani kahvimukistani, mä näin miten Marshall oli ojentanut kättään pöydän ylitse.

    Mä en oikein tiennyt miten mä olisin reagoinut toisen eleeseen. Vaikka mä en halunnut nähdä ruskeiden silmien katsetta, sillä mä arvelin että niistä varmasti näkyisi toisen halveksunta mua kohtaan. Kuitenkin Marshallin katseesta ei ollut nähtävillä muuta kuin ehkä omanlaisensa ymmärrys ja myötätunto. Kasattuani itseäni hetken, mä kerroin vuosista joita mä vietin tuossa sijaisperheessä ja siitä miten mä en kokenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi ja rakastetuksi siinä perheessä kun mut oli leimattu pilalliseksi.

    Marshallin hiljaisuus teki puhumisesta joko helpompaa tai vaikeampaa, mä en ollut ihan varma mutta en mä myöskään halunnut miettiä sitä kovinkaan paljoa ainakaan tässä hetkessä. Jatkoin puhetulvaa kertomalla miten mä olin päättänyt jo alusta asti näyttämään että mä olisin kaikkea muuta kuin se, mitä musta oletettiin ja että mä olin yrittänyt tehdä parhaani sen suhteen että mä olin suorittanut koulussa kaikki aineet hyvin ja että mä olin saanut hyviä arvosanoja niin kokeista kuin todistuksiinkin. Mä olin asunut tuossa perheessä kuitenkin puolet siihen astisesta elämästäni sillä kuitenkin se oli mun koti siihen asti kun mä olin täysi-ikäinen.

    Jossain kohtaa Marshall kysyi mun isästä ja siitä eikö äidin kuolema vaikuttanut siihen mitenkään.
    “Isä… isä joutui vankilahan silloon kun äiti kuoli. Sillä… sillä oli omat ongelmansa lain kanssa ja se sai siihen samaa viälä uusiaki tuamioota. Ei se osannut muuta ku sen mitä se oli siihen asti teheny. Kyllä ne äiteen kans yritti ja niillä oli muutamia hetkiä ku ne oli selevinpäin mutta ei ne tainnut rakastaa mua tai Nuuttia tarpeheksi että ne halus yrittää kunnon perhe-elämää.”
    Pöydän toisella puolella istuvan miehen katse muuttui kysyväksi mainitessani Nuutin ja mä en tiennyt että miten mä selittäisin tilanteen.

    “Nuutti… Nuutti oli mun antama nimi joko mun pikkusiskolle tai -velejelle. En mä oikein eres muista että mitenkä vanha mä olin kun mä sain tiätää että äiti oli uurelleen raskaana tai että milloin mä sain tiätää että vauvaa ei enää ollukkaa. Ei mulle ikinä kerrottu että miksi raskaus keskeytyi, mutta mä uskon että kaikilla niillä ainehilla mitä äiti ja isä käytti, saatto olla osa ja arpa asialle. Isä… isä on kyllä sanonu että se olis jättänyt ainehet jo vuosia sitte. Tai ei me olla tavattu, mutta se on laittanu mulle viästiä muutaman kerran vuoressa mutta mä en oo vastannut sille mitää ku en mä tierä että mitä mun pitääs vastata. Mitä… mitä jos se sanoo olevansa kuivilla vaan sen vuaksi että se sais mut tapaamaan sen? Jos se oikiasti vaan haluaakin hyötyä musta rahallisesti tai jotenkin muuten koska en mä tierä että onko se oikiasti saanu elämänsä jaloolleen” mun oli pakko nuolaista huuliani ennen kuin mä jatkoin “mä en oo tavannu isää kuuteentoista vuateen enkä mä oo ollut siihen eres yhteyressä ennen perjantaita. En mä eres tierä miksi mä ilimoitin että siitä tuloo isoisä. Mitä jos…. mitä jos se ei oo oikiasti muuttunu ja se ei edes haluaasi olla sen lapsenlapsen elämässä?”

    “Ootko sä miettinyt että kokeilisit vastata isäsi viesteihin? Tai ehkä tavata hänet?” Mä en tajunnut että miten Marshall saattoi olla niin rauhallinen ja ajatella asioita järkevästi. Ehkä perjantainen tieto siitä että mä olin raskaana ja tajuaminen, että mä olin vastuussa uudesta elämästä ja että mun ratkaisut tulisivat vaikuttamaan siihen miten tuon pienen ihmisen elämä tulisi menemään tästä hetkestä alkaen, vaikka vauva olisi vielä todella pieni.
    “Oon mä miättinyt. En mä vaan tierä että uskallanko mä koska en mä tierä että voinko mä luattaa siihen että se on oikiasti kääntäny elämänsä ympäri ja että se ei enää käytä mitään. Mä… mä en vaan oo uskaltanut pyytää ketään mun mukaan koska oikiastaan mä en oo kertonut monellekkaan mun menneisyyrestä. Sari, mun pomo, tiätää kaiken koska se on tehenyt omat selevityksensä ja mä oon sitte täyttäny aukkoja sen mukaa mitä se on halunnu tiätää ja sitte tiätenki Rasmus tiätää jonki verra mutta en mä oo sillekkää kertonu ihan kaikkia. En mä… en mä tiärä että jos se muuttaaki sitte miälensä… Me juteltihin kyllä pitkähän perjantaina sen jäläkeen ku Rasmus löysi sen testi ja mä sain siltä muutaman yhteystieron sellaaselle ihmiselle jonka kans mä voisin käyrä juttelemas mun peloosta. Mutta tosiaan Saria ja Rasmusta lukuunottamatta oikiastaan kukaan ei tiärä mun menneesyyrestä ku mä oon yrittäny aina kertua sitte sellaasta silooteltua versiota ku mä en usko että tua versio on sellaanen että kukaan haluaas muhun eres tutustua enää. En… en mä eres halua tiätää että mitä tapahtuu sitte ku Eetu saa kuulla ku se ei varmastikkaa halua meitä enää sitte tiluksilleen.”

    “Tuo on kyllä ihan ymmärrettävä pelko. Jos joskus kuitenkin päätät tavata isäsi ja susta tuntuu että sä kaipaisit kaveria tai henkistä tukea niin aina saa kysyä niin mä voin kyllä lähteä kaveriksi.”

    Mä kiitin Marshallia tarjouksesta ja kasatessani ajatuksiani sekä yrittäessäni saada sanoja oikeille paikoilleen ja muutenkin vain miettiä että miten mä jatkaisin tilannetta koska mä en yhtään tiennyt että millaisia tunteita Marshallin kuoren alla liikkui. Kuitenkin ennen kuin mä kerkesin avata suutani, mä kuulin miten ulko-ovi kävi ja Niklas saapui kotiin. Ennen kuin mä käännyin tervehtimään toista, ja yritin kääntää keskustelun aiheen tuleviin jousiammuntakilpailuihin lapissa sillä mä en ollut valmis käymään samaa keskustelua uudestaan Niklaksen kanssa ja vaikka musta tuntuikin petturilta olla kertomatta Haanpäälle uutista, joku pieni ääni mun sisälläni vakuutti että jopa Marshallille kertominen oli liikaa.

    Kuitenkin lopulta kello oli niin paljon että mun oli pakko valmistautua kotiin lähtemiseen ja vaikka koirat olivat jossain kohtaa nukahteneet vierekkäin ja mä en olisi millään halunnut herättää Myssyä, mutta kuitenkin mä poimin koiran syliini, ennen kuin mä kiitin Marshallia vielä kahvista ja toivotin toisille hyvää yötä.

    • #7986 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Janna reppana, kun nyt hankkisi ja saisi itselleen ammattiapua. Ei pieni ihminen voi jaksaa ajatella oikeinpäin ja rationaalisesti, kun ajatukset ovat jo valmiiksi noin pahasti solmussa. Jannalla on onneksi näitä ystäviä jo, mutta eihän ystävä ole terapeutti, vaikka akuuteissa asioissa osaakin kuunnella sen kaikkein pahimman terän pois.

    • #7990 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on taas niitä tekstejä, jotka saa minut hengittelemään vähän aikaa, vähän samaan tapaan kuin aikanaan ne Noan spinnarin flash-backit sen ”edellisestä elämästä”, auto-onnettomuudesta ja sen sellaisesta. Kun omasta elämästä huumearki on mahdollisimman kaukana eikä sitä ole koskaan itse joutunut kokemaan eikä oikein ajattelemaankaan, että mitä se merkitsee käytännössä siinä elävälle lapselle, niin sellaisen lukeminen on aina tietyllä tapaa järkyttävää. Tässä se onneksi on vähän jo etäännytettynä, se ei tapahdu Jannalle nyt vaan Janna muistelee vanhoja.

      Minusta on tosi hyvä että Janna sai kakaistua näitä asioita edes vähän ulos, vaikka eihän tässä tietysti ole varmaan vielä kaikki. En ole varma mitä Marshall on tästä mieltä, että joutuu tämmöisiä kuuntelemaan, mutta joskus ne vain tuodaan eteen, halusi tai ei. Marsh kuitenkin on fiksu ja omalla tavallaan empaattinenkin tyyppi, joten hän osannee lopulta arvostaa sitä, että Janna pystyi purkamaan edes hänelle edes osan epävarmuuttaan.

      Jannaa tekisi mieli halata ja sanoa että kaikki järjestyy, vaikkei oikeasti olisi yhtään varma siitä. Jos tässä nyt aletaan spekuloida, että millainen äiti Jannasta tulisi, niin hänestä voisi tulla super-hyvä äiti, koska oikeasti miettii sitä äitiyttään eikä toista vanhoja malleja selkäytimestä, koska tiedostaa niiden vanhojen mallien vahingollisuuden. Tietenkin hänestä voisi tulla super-epävarma äiti tai super-suojelevainen äiti, mutta ei ainakaan super-paskaa äitiä.

    • #8003 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Odotus palkitsee; nyt saamme vihdoin tietää Jannan taustaa enemmän. Kuvailit itseasiassa melko aidosti sitä, miten traumaattisten kokemusten purkaminen jollekulle tapahtuu. Kertomus voi polveilla, olla hankala saada asioita sanottua (tauot) ja kun suunsa saa kerrankin vuosien jälkeen auki, voi olla ettei sitä hevillä saa enää suljettua.

      Jos Janna olisi oikea elävä ihminen, menisin pikimmiten saattamaan hänet avun piiriin. Tämä siksi, että vaikka haavat olisivatkin vanhoja, kuten Jannalla, eivät ne katoa ellei niitä työstä läpi. Ja se, miten tunteellisesti tapahtumia tässäkin purettiin kertoo selvää viestiä siitä, ettei kokemuksia ole täysin prosessoitu tai työkaluja niiden kontrolloimiseen ei ole. Se taas miksi psykoterapeutti on kaveria parempi juttukaveri on, että kun traumatisoitunut ihminen alkaa dissosioitumaan (mitä traumaterapiassa tosiaan tyypillisesti tapahtuu) osaa ammattilainen saattaa hänet takaisin tähän hetkeen. Ammattilaisella on myös arsenaali erilaisia mielenhallintatekniikoita, rentoutusharjoituksia ja muuta tietoa, joka auttaa traumaselviytyjää arjessa. Kaveri on hyvä apu akuuttiin hätään, mutta jos jatkuvasti asiat vaivaavat mieltä ja tekevät elämästä hankalaa, on ammattilainen paras auttaja. Tarinahahmona toivon Jannalle vain hyvää ja terapia osana tarinoita voisi iteasiassa olla tosi mielenkiintoinen juonen ja hahmon kehityksen kannalta!

      Vaikkei tilanne ehkä ihanteellisin olisikaan lapselle, voi lapsen saanti olla mullistava tekijä myös Jannan hahmossa. Itse raskausaika ja sitten myöhemmin vauva-arki voivat molemmat toimia ponnahduslautana henkiseen kehitykseen. Uskon, että Jannasta on potentiaalia hyväksi äidiksi. Hän työskentelee nuorten kanssa jo työnsä puolesta ja ymmärtää selkeästi ihmisiä pintakuorta syvemmältä. On kuitenkin hänestä itsestään kiinni, mihin suuntaan vanhemmuus etenee.

      Joka tapauksessa odottelen innolla Jannan hahmon seuraavia käänteitä. Ja se vielä, että Aamua lapsirakkaana voi sitten pyytää lastenammaksi! 🙂

  • #8027 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    *sisällytä tähän ne puhkikulutetut syyt* odotin eräitä tuloksia ennen kuin kirjoittaisin mitään mutta lopulta päädyinkin kirjoittamaan ihan toisesta aiheesta kommenttien innoittamana. Katsotaan mihin tämä vie.

    Mä olin maanantaina suunnannut toimistolle pitämään palaveria Sarin kanssa. Vaikka meidän ei pitänyt puhua kauaa, vain käydä vähän läpi tulevaa, me päädyttiin juttelemaan pari tuntia ja lopulta mä olin saanut Sarilta Minkan yhteystiedot. Maanantain ja osan tiistaistakin mä jouduin keräilemään rohkeuttani ennen kuin mä soitin naiselle ja yllättäen mä sain ajan jo samalle perjantaille. Ensimmäinen tapaaminen meillä oli mennyt ihan vain toisiin tutustuessa ja vaikka mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt puhua Mirkalle, se osasi ohjata keskustelua juuri sellaisella tavalla että siitä ei tullut mulle epämukavaa.

    Koska lähtö Aihkiaan oli sovittu perjantaille, me oltiin siirretty meidän tapaaminen jo torstaille.
    ”Sä mainitsit viime viikolla jotain sun perheestä, mutta ennen kuin mennään ajassa taaksepäin mä haluaisin tietää tarkemmin sun nykytilanteesta. Onko sulla millainen tukiverkko olemassa?”
    ”No siis mulla o tiätenki Rasmus ja sitte on Marshall. Marshall on tuttuja Hopiavuoresta ja se on oikiastaan ainut, joka tiätää mun raskauresta. Mä en tierä vielä miten mä kertoosin siitä muille, sillä mua pelottaa miten varsinkin Jokikannaksen Nelly tuloo uutisehen suhtautumahan ku se on itte menettäny oman lapsensa. Tokihan mua miätityttää että mitenkä sitte sen avopualiso, Eetu ottaa asian kans mutta Nellyn reaktio mua täs miätityttää enemmän ku se on kuitenki jo kerran näyttäny että asia on sille vaikia kun se päätyy lyämään mua” mä kerroin Mirkalle mun epäilyistäni sen suhteen että miten uutinen mun raskaudesta saatettaisiin ottaa Hopiavuori-Jokikannas taloudessa.
    ”Fyysinen väkivalta ja sen uusiutumisen pelko on varmasti kyllä ollut hyvä tapa saada ajatukset solmuun asian kohdalla. Millaista tapaa sä oot miettinyt asian kertomiselle, kun sen aika tulee että uutiset joutuu jakamaan myös Nellylle ja Eetulle?”

    Kysymys aiheutti pitkän hiljaisuuden, jonka jälkeen mun oli pakko todeta Mirkalle, että mä en tiennyt. Totta puhuen mä en halunnut kertoa asiasta kummallekkaan, mutta ei se myöskään ollut reilua niitä kohtaan että mä jonain päivänä vain ilmestyisin tallille vauvan kanssa. Tokihan varmasti alkuun mä voisin valehdella jotain, mutta miten pitkään vale kestäisi?
    ”En mä tiärä… Toisaalta mä oon miättiny että oliskoha helepompi jos mä kertoosin ensin Eetulle asian ja juttelisin sen kans tilantehe lävitte ja sitte vaikka sen avustuksella kertoosin Nellylle. Ku ei tätä oikee viitti millää viästilläkää laittaa mutta en mä sitte taas tiärä että haluanko mä uurelleen olla toisen nyrkkeelysäkki…”
    Tunti, joka tapaamisellemme oli varattu, tuntui lentävän pohtiessamme ratkaisua tähän ongelmaan sekä siihen, miten voisin kertoa asiasta muille tallilaisille. Vaikka lapsen syntymään oli vielä reilut kahdeksan kuukautta, musta tuntui silti siltä että aikaa ei todellakaan ollut tarpeeksi sille, että saisin käytyä asiat lävitse ennen kuin pieni olisi maailmassa ja mun pitäisi alkaa opettelemaan elämäni pelottavinta tehtävää.

    • #8046 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Katos kun oli tämä jäänyt kommentoimatta! Olen kyllä lukenut tämän jo heti kun se julkaistiin, mutta jäänyt silti väliin vaikka olisihan minulla sanottavaakin.
      Olen nimittäin todella ylpeä Jannasta, että se lähtee hakemaan apua tässä asiassa, vaikka minun mielestäni vähän väärästä päästä. Jos tämmöinen kyökkipsykologi pitäisi päästää vauhtiin, niin ensimmäisenä käsiteltäisiin Jannan lapsuutta ja sitä, miten hän näkee itsensä tulevana äitinä ja mitä pelkoja sen suhteen on. Niihinhän tuossa lopussa viitataan: elämän pelottavin tehtävä.

      Toisaalta yhdestä vähän vähemmän vaikeasta, mutta silti mieltä painavasta asiasta voi olla helpompi aloittaa eli siitä, miten Janna pelkää hopiavuorelaisten reaktioita. Näin kun sitä maailmaa katselee täältä kaikkitietävän jumalan asemasta, niin siinä onkin kuulkaa pelkäämistä, ei Janna ihan turhan takia sitä mieti. Odotan kyllä ihan innolla, että minkälaista draamaa siitä saadaan aikaiseksi kun Janna vihdoin kertoo. Pakkohan se jossain vaiheessa on, viimeistään sitten kun alkaa housunnappi kiristää eikä voi enää valehdella, että kyllä tää turvotus Aktivialla lähtee… Sitä odotellessa!

    • #8072 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Noniin, rohkea ja hyvä veto Jannalta uskaltaa hakea tukea ja apua! Mielestäni loogisin ratkaisu Jannan ongelmaan olisi se, että hän kertoisi uutiset ainoastaan Eetulle, joka luonnollisesti kertoisi ne eteenpäin Nellylle. Yleensähän vauva-kihlajais-ja-muut-uutiset voi mennä useamman käden kautta, eikä siinä mitään pahaa ole, ellei kyse nyt ole kaikkein läheisimmistä ihmisistä. Ja noh, varsinkin kun tietää että uutinen liippaa herkästä paikasta, niin voi olla parempikin että Nelly kuulisi uutisen esimerkiksi Eetulta ja kykenisi käsittelemään asian itse.

      Toisaalta sitten taas eihän se logiikka luo välttämättä draamaa, joten draaman kaaren kannalta tää varmaan menee ihan eri suuntaan. 😀

    • #8236 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Semmonen! On rohkea veto hakea apua, mutta en oikeastaan muuta Jannalta odottanut ajan päälle. Janna on aina ollut rohkea. Tähän kaikkein uusimpaan käänteeseen vielä kietoutuu niin mooooonta vanhaa juttua, vielä enemmän Jannan päänsisäisiä juttuja ja lopulta jopa Nellyn reaktion aprikointi, koska on olemassa ihan ymmärrettävä väkivallan pelko. Tie terveempiin ajatusratoihin on Jannan syvyydestä kapuavalla varmasti pitkä ja kivinen, mutta ekat askeleet on otettu.

  • #8367 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Nyt sörkitään kyllä niin tehokkaasti muurahaispesää, mutta tämä tarina on pakko julkaista jotta mä osaan jatkaa Jannan tarinaa eteenpäin jossain kohtaa.

    Ne pelottavimmat sanat

    Leikkimieliset pikkujoulukisailut olivat saaneet mun ajatukset hetkellisesti kääntymään muihin asioihin, ja pitkästä aikaa mulla oli ollut oikeastaan jopa rento olo tallilla. Seuraavalla viikolla olisi lähtö Latviaan ja Dzezlainin linnalle vuoden viimeisiin historiallisen ratsastuksen turnajaisiin sekä samalla juhlistamaan vuoden vaihtumista gaalan parissa. Kyseessä olisi mahdollisesti myös viimeiset kilpailut, jotka me tulisimme Paahtiksen kanssa kisaamaan ratsastusjousiammunnassa, sillä mulla ei ollut mitään tietoa siitä että millainen mun oma tilanteeni olisi keväämmällä kun jousiammunta kilpailut taas palaisivat. Tokihan mä voisin tarjota tammaa Marshallille ratsastettavaksi sellaisiin kilpailuihin jos tuo ei ollut ajatellut kilpailla omilla ratsuillaan siinä lajissa.

    Mitä nopeammin viikot olivat edenneet, sitä enemmän omanlaisensa ahdistus oli kasvanut mun sisälläni. Mä olin puhunut siitä ainoastaan Rasmuksen kanssa, sillä mä tiesin että mies ei pakottaisi mua tekemään mitään liikettä suuntaan tai toiseen jos mä en ollut valmis. Kuitenkin mä tiesin että mä haluaisin hoitaa yhden asian pois alta ennen kuin vuosi vaihtuisi. Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että miten asiat menisivät siitä hetkestä eteenpäin kun ne kaksi sanaa lausuttaisiin ääneen. Kunhan ratsut olivat hoidettu kisailujen jälkeen valmiiksi ja ennen kuin me siirryttiin jatkoille, olimme jääneet Rasmuksen kanssa tallin käytävälle juttelemaan Marshallin ja Niklaksen kanssa. Pariskunnan nuorempaa osapuolta ei ollut näkynyt pitkään tallilla ja muutenkin edellisestä yhteisestä koiralenkistä oli jo pidempi aika joten oli mukava vaihtaa toisen kanssa kuulumisia.

    Lopulta Niklas ja Marshall alkoivat puhumaan siirtymisestä seuraavaan pisteeseen. Kuitenkin juuri silloin satulauhuoneen ovi avautui ja mä näin Nellyn astuvan käytävälle.
    ”Menkää te vaa ereltä. Me… Me tullahan kohta perästä.”
    Marshallin katseesta oli luettavissa kysyvyys, sillä venäläinen oli varmasti huomannut myös Nellyn astumisen käytävälle ja olin jossain kohtaa ilmaissut myös miehelle mietteeni siitä, miten uutiseni vaikuttaisi Jokikannakseen.
    ”Okei. No nähdään kohta?” kysymys oli piilotettu ovelasti mutta silti siten että saatoin löytää sen Marshallin sanoista.
    ”Joo. Voi olla että Rasmus tuloo jo ereltä. Tai sitte me tullahan yhyressä.”
    Lopulta tiemme erosivat ja mä käänsin Rasmuksen mun kanssani käytävälle ja lähdin suuntaamaan suuntaan, johon Nelly oli näyttänyt kävelevän. Pienen etsinnän jälkeen Nelly lopulta löytyi uudelleen.

    ”Nelly?” kiinnitin toisen huomion itseeni, jättäen välillemme kuitenkin normaalia keskustelua suuremman välin. Huomaamattani pujotin sormeni Rasmuksen omien lomaan ja pudistin miehen kättä kevyesti. Nellyn ilmeestä oli huomattavissa kysyvyys ja yllättäen mä en tiennytkään enään mitä sanoa, vaikka mä olin tunnettu siitä että mä löysin aina oikeat sanat jokaiseen tilanteeseen.

    ”Mä tiärän että meillä on ollu omat turbulenssimme alakuvuaresta. Mä ymmärrän myäs jos sä reakoot samalla tavalla ku silloo ja ehkä minä oon ansaannu sun vihas koska tämä on varmahan ihan väärä aika kertua tälläästä asiaa ku tämä on sulle varmahan muutenkin kipiää aikaa, mutta musta vaan tuntuu siltä että mun on pakko kertua sulle ensimmääsenä” otteeni Rasmuksen kädestä oli tiukentunut ja saatoin tuntea miten toinen yritti vihjata että otteeni olisi jo hieman liiankin napakka.

    ”Minoon raskaana.”

    • #8369 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ihan ekana ajattelin, että hah, Janna otti Rasmuksen henkivartijaksi. Sillä mitä mieltä tahansa Nelly asiasta onkin, niin tuskin hän ns. vieraan läsnäollessa Jannan kimppuun hyökkää, vaikka ehkä tekisi mieli. Tässä ei puututa siihen, että tekikö Janna tämän tarkoituksella näin vai oliko se seurausta siitä, että Rasmus nyt vain sattui olemaan matkassa.

      Sitten seuraa rankkaa spekulaatiota! Nelly saattaa ehkä jopa osata arvostaa sitä seikkaa, että Janna ottaa näin asiakseen kertoa Nellylle ensimmäisenä (poislukien Marshall ja Niklas). Tämä siis siitä huolimatta, että Nellyn ensireaktio saattaa olla hyvinkin vihamielinen eikä Nelly välttämättä ota mitenkään avosylin vastaan tietoa Jannan raskaudesta. Mutta tunteitahan on monenlaisia aina liikkeellä ja Nellyllä varsinkin tässä tilanteessa.

      Mitä sitten tekstiin tulee, niin olen huono analysoimaan mitään (kaunokirjallisia) tekstejä, mutta jotenkin tämä tuntuu jotenkin… poikkeavalta. Se on hyvin selkeä ja raikas ja tosiaan erilainen kuin tavallisesti (en tarkoita, että aiemmat tekstisi olisivat epäselviä ja/tai tunkkaisia, koska eivät ole, mutta minulta on nyt adjektiivit hakusessa). En tiedä mitä olet tehnyt toisin ja oliko se vahinko vai kenties vain minun omassa päässäni, mutta tämä oli jotenkin tosi-tosi jouhea teksti lukea.

      Ja se mikä nauratti oli se, että ajattelin ensin että miten niin KAKSI pelottavinta sanaa, kolmehan niitä on: ”minä”, ”olen” ja ”raskaana”. Mutta kun pohjalaiselta kysyy, niin kaksi sanaahan siinä vain, ”minoon” ja ”raskaana”. Vähän niinkuin savolaiselta kysyisi että kuinka monta tavua on sanassa ”kolme” ja se vastaa ”kolome”.

    • #8370 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Niklashan ei itseasiassa tiedä kun Janna kielsi kertomasta Nikelle.

      Murteet kyllä muuttaa sanoja ja lauseita. Mulla piti kai eka olla joku kolmesananen vaihtoehto, mutta se tivisty kahteen. Kiva että tää oli jotenki freesi kun musta tuntu tosi vaikeelta kirjottaa.

    • #8372 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Jännää! Janna on kyllä rohkea ja suoraselkäinen tyyppi. Mielenkiinnolla kyllä odottaa, kuinka Nelly näihin uutisiin reagoi. Vuoden vaihtuminen on kyllä hyvä deadline hoitaa niitä hankalia asioita pois alta, joiden ei halua jäävän kummittelemaan uuteen vuoteen. Ehkä Jannallakin olo helpottuu tän jälkeen.

      Eikä tästä tekstistä todellakaan huomaa, että olisi ollut vaikeuksia kirjoittaa tätä! Mut se on kyllä totta, että joskus just niistä isoimmista käänteistä oman hahmon kohdalla on jännittävää tai hankalaakin kirjoittaa, varsinkin jos niihin liittyy myös muiden hahmojen reaktioita, joista ei ihan voi tietää. Mutta toisaalta yleensä ne on juuri sit niitä tarinoita, jotka vie mielenkiintoisesti asioita eteenpäin.

      Ja on muuten hankalaa oikeassakin elämässä kertoa, että on raskaana (tai ainakin mulle oli). Aina tuntui yhtä höntiltä sanoa ne kolme (:D) sanaa, vaikkei itse joutunut jännittämään uutisen vastaanottoa yhtään niin paljon kuin Janna.

    • #8388 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Komppaan Sonjaa tuossa, että teksti jotenkin soljuu todella jouhevasti eteenpäin. Huomioni ei töksähdä mihinkään jännään sanaan tai iralliseen lauseeseen. Luen vain kunnes teksti päättyy kuin seinään: ”Minoon raskaana.” Se oli hyvä tehokeino.

      Hurjan ihanaa Jannan ja Rasmuksen kannalta. Harmi, että uutisen julkistamiseen kuitenkin liittyy näin paljon ikäviä fiiliksiä. Ihan niin inhottavia kuin väkivallan uhka, jota terapeutinkin kanssa on jouduttu pohtia. Niin toivoisi, että tämä paljastus olisi ollut helpompi Jannalle. Toisaalta tämä tuo mehukasta draamaa näin kirjoitusyhteisön kannalta. Rohkeaa, että joku uskaltaa sörkkiä uinuvaa muurahaispesää.

      Vaikka jotain olen lukenut Nellyn ja Eetun vauvan tragediasta, niin silti minua vähän harmittaa, ettei muut saa nauttia vauvaonnesta sen takia. Toki lapsen menettäminen olisi aivan kauheaa ja siihen liittyy varmasti monenlaisia tunteita, jotka ovat täysin oikeutettuja. Silti jotenkin toivoisi, ettei tämä suuri suru estäisi kaikkia muita nauttimasta uusista vauvan tuoksuisista uutisista. Tosin ehkäpä Nelly ottaakin uutisen hyvin? Mistä minä tiedän. Tällaista pohdintaa mulle vaan heräsi.

  • #8433 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    24.12.2021

    Me oltiin vietetty Rasmuksen kanssa rauhallinen aatto. Päivä oli sisältänyt aikatauluttomuutta, käynnin hautausmaalla – vaikka mä en tiennyt halusinko mä käydä äitin haudalla – sekä hyvää ruokaa. Huomenna me lähdettäisiin ajamaan Rasmuksen vanhempien luokse, sillä Jyväskylään ajoi kuitenkin useamman tunnin varsinkin nyt talvella.

    Rasmus oli juuri lämmittämässä glögiä jotta me saataisiin pitää pieni tauko, ennen kuin olisi aika lähteä Hopiavuoreen viemään Paahtikselle jouluherkkuja ja sen jälkeen suuntasimme takaisin kotiin joulusaunan ja lahjoja avaamaan. Etsiessäni fleeceä, jonka voisin vetää päälleni tallille, kuulin ovikellon soivan. Myssy reagoi ovikellon sointiin haukahtamalla ja mua hämmensi mitä oli tapahtumassa,sillä en odottanut ainakaan itse että joku olisi tulossa käymään.

    ”Rasmus, odotatko sä jotain käymähä?”
    ”En. Kaikki on vanhemmillani tai sitten me ollaan vaihdettu lahjat etukäteen niin en mä odota ketään käymään. Säkään et vissiin odota ketään käymään?”
    ”En… mä meen avaamaan.”
    Suuntasin ulko-ovelle hieman hämmentyneenä, sillä mulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuka olisi tulossa käymään. Mä suljin välioven takanani, ennen kuin avasin ulko-oven. Oven ulkopuolella seisoi noin viisikymmentä vuotias mies.

    ”Hyvää joulua Janna”
    Mulla meni hetki ymmärtää, kuka oven ulkopuolella seisova mies oli.
    “I… isä?”
    “Mä pahoittelen että mä tulin näin yllättäen, mutta mä en toisaalta tiennyt että olisiko mun kannattavaa jättää paketteja postilaatikkoon.” Sanojensa tueksi tuo nosti kahta erikokoista lahjapussia, jotka tuolla oli käsissä. Kai me oltiin vietetty Rasmuksen mielestä liian pitkään aikaa ovella, sillä mies tuli etsimään minua.
    “Janna, onko kaikki hyvin?”
    “Joo joo. Öö, haluatko sä tulla sisälle?” kysyin isältä samalla kun siirryin itse pari askelta taaksepäin, antaen tuolle tilaa astua ovesta sisään.

    Rasmus oli palannut ensimmäisenä sisälle ja oli nyt lämmittämässä vielä yhtä glögi mukillista, minun ja isän seuratessani tuon perässä sisään. Pyysin isää istumaan alas, samalla kun kävin hakemassa ensimmäisen glögi mukillisen ja laskin sen isän eteen. Mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt ajatella, sillä mä en ollut nähnyt isää reiluun kuuteentoista vuoteen. Silloinkaan mä en ollut saanut jättää sille kunnollisia hyvästejä, eikä kukaan kertonut mulle että mitä tapahtui ja miksi isä vietiin pois. Tokihan sitä ennen isä oli myös kadonnut päiviksi ja muutenkin se oli puhunut mulle todella ilkeästi. Tai isä oli puhunut oikeastaan meille molemmille ilkeästi, mutta tappelut olivat olleet arkipäivää siihen asti että Katariina oli kuollut.

    Mä en ollut huomannut eteeni laskettua glögi mukia, tai sitä että Rasmus oli istunut mun viereeni. En edes että toinen oli liu’uttanut sormensa mun omieni lomaani. Keittiöömme laskeutui hiljaisuus, kaikkien miettiessä miten tilanteessa tulisi edetä ja lopulta isä oli se, joka katkaisi hiljaisuuden. Isä alkoi kertomaan asioita vuosien takaa ja vaikka mä halusin uskoa sitä, mä en tiennyt miten paljon sen kertomista asioista oli oikeita. Toki mua ahdisti myös se, että Rasmus kuuli asioista sellaisia puolia, joita mä en ollut halunnut kertoa sille koska ne ei ollut kauniita ja mä en tiennyt miten niistä olisi pitänyt puhua. Mä en ollut kertonut niistä edes Mirkalle ja nyt isä lateli niitä tulemaan kuin me puhuttaisiin säästä ja mä en tiedä kauanko mä kuuntelin isän puhetta.

    “Isä, mä oon pahoillani, mutta meillä olisi Rasmuksen kanssa vähän kiire. Me ollaan menossa vielä Rasmuksen vanhemmille tänään ja meidän täytyisi keretä käydä tallilla ennen sitä.”
    “Joo… No ehkä minä tästä sitten lähden. Kyllähän mä ajattelinkin että tällainen yllätysvierailu voi tulla huonoon aikaan. Toivottavasti me nähdään vielä” isä sanoi vetäessään kenkiä jalkaansa ja ennen kuin tuo avasi ulko-oven ja astui pakkasilmaan. Oven sulkeutuessa isän selkän takana, kulissi, jota mä olin pitänyt parhaani mukaan yllä murtui täysin ja mä hautasin kasvoni Rasmuksen villapaidan rinnukseen ja annoin pahan olon purkautua itkuna. Mä tunsin tiukasti mun selkääni kiertyvät kädet, miehen painaessa mua lähemmäksi itseään, ennen kuin toinen käsi nousi silittämään mun hiuksia, miehen kuiskaillessa että kaikki oli hyvin.

    Lopulta itkuni laantui ja varmistuttuaan siitä, että kaikki olisi ainakin siinä hetkessä hyvin, Rasmus katsoi mun varmasti punertavia silmiä.
    “Haluatko sä vielä mennä sinne tallille?”
    “Joo. Mä tairan tarvita sitä reissua nyt entistä enemmä…”

    • #8434 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No voi ahdistus maximus nyt kyllä! Onpahan painajaismainen tilanne.
      Ensimmäisenä tästä jää mieleen raivo isää kohtaan. Mikä se kuvittelee olevansa, että noin vain voisi valssata tyttärensä kotiin esittämään normaalia ja purkamaan kaikkea vanhaa sontaa kysymättä että haluaako Janna kuulla mitään tai EDES NÄHDÄ KOKO TYYPPIÄ? Joulu tai ei.

  • #8558 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tässä pätkässä ei ole päätä eikä häntää, mutta jollain sitä blokkia on purettava…

    Viikot ja kuukaudet olivat menneet nopeasti ja laskettu aikani lähestyi lähestymistään. Vaikka alkuun ajatus raskaudesta oli ollut hankala sekä pelottava, Rasmus oli ollut suurena tukena mulle koko raskauden ajan. Vaikka ajoittain mä olin voinut todella huonostikin, Rasmus oli tuonut mulle sellaisia ruokia ja juomia, joita mä koin voivani syödä ja juoda. Tokihan ajoittain oli sellaisia päiviä, kun mä voin todella huonosti ja mun kävi Rasmusta sääliksi, että se silti yritti parhaansa mukaan pitää musta huolta. Heti kun mun oloni parani sen verran että pystyin huolehtimaan itsestäni ja olemaan pystyssä sekä liikkeessä, tein parhaani sen eteen, jotta Rasmus sai viettää aikaa ystäviensä kanssa tai yksin. Toki me tehtiin Rasmuksen kanssa asioita myös kahdestaan, mutta mä yritin pitää huolta siitä, että toisella oli mahdollisuuksia ottaa aikaa itselleen, sillä mä halusin omalla tavallaan osoittaa sillä tavalla, jotta mä arvostin kaikkea mitä se teki meidän eteemme.

    Raskauden edetessä eteen tuli myös ajat, jolloin mä luovuin Paahtiksen ratsastamisesta ja sen liikutus oli täysin Kristianin sekä Marshallin ja Niklaksen harteilla. Tai no, alkuun mä en ihan täysin luopunut kirjavan tammani liikuttamisesta ja juoksutin Paahtista aina silloin kun tammalla oli kevyempi päivä, mutta vähän ennen kuin kesäkuu asteli eteen ja mä jäin äitiyslomalle, loppui myös mun juoksutukset. Tokihan mä olin silti käynyt Hopiavuoressa ainakin muutaman kerran viikossa joko vain moikkaamassa Paahtista, tai sitten mä olin saattanut toimia jollekkin kameramiehenä tai auttanut jossain muussa pienessä tehtävässä, johon mä saatoin tilani puolesta osallistua.

    Lähestyvä synnytys oli saanut myös mut ja Rasmuksen puhumaan tulevaisuudesta ja mitä enemmän me puhuttiin, sitä oikeammalta mun valintani tuntui ja yllättäen mä löysinkin itseni tilanteesta, jossa mä hieman suunnittelemattakin kosin miestä. Eihän se mikään romanttinen ja suunniteltu ollut, mutta silti valinta tuntui oikealta. Pieni teko tuntui jotenkin oikealta ja musta tuntui hieman varmemmalta saatella lapsi maailmaan. Laskettuun aikaan olisi enää muutama viikko jäljellä, mutta kuitenkaan ei olisi varmaa, jotta raskaus kestäisi sinne asti, vaan synnytykseni saattaisi käynnistyä jo ennen tuota päivää eikä tässä kohtaa synnytystä yritettäisi enää hidastaa, vaan lapsi saisi syntyä, jos synnytys käynnistyisi. Tokihan tämä mahdollisuus nosti omia pohdintoja mieleeni, mutta mulle oli onneksi muodostunut hyvä tukiverkko menneiden kuukausien aikana ja mä tiesin, että olisi mahdollista puhua kaikesta mikä mun mieltäni painoi oikeilla termeillä ja mun pelot sekä epävarmuudet otettaisiin tosissaan.

    • #8560 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Onneksi ihan joka kerta tarinalla ei niin tarvitsekaan olla päätä eikä häntää, joskus on hyvä vaan kirjoittaa päässä pyörineet ajatukset pihalle!

      Onneksi Jannalla on Rasmus, sillä kamalaahan se olisi jos hän joutuisi yksin hoitamaan ihan kaiken, etenkin nyt kun raskaus alkaa olla loppusuoralla. Onneksi on myös apukäsiä tallilla ja Paahtis pääsee liikkumaan, niin ei siitäkään Jannan tarvitse stressata!

      Mutta oho! Seuraavana päästään toivottavasti Hopiavuoren väen kanssa juhlimaan häitä! Ihanat kesähäät, vaadin niistä sitten kunnon tapahtuman 😍 Oletan tottakai Rasmuksen vastanneen myöntävästi, vaikka sitä ei ihan suoraan tarinassa mainittukaan. Ja vaikka sen ei pitäisi olla, enää varsinkaan näin vuonna 2022, erikoista että nainen kosii, niin silti tykkään siitä että nimenomaan Janna se kosi. Vaikka taustalla varmasti on juurikin se turvallisuus vauvaa ajatellen, avioliitto omalla tavallaan kuitenkin sinetöi monia asioita, niin silti. Eikä sen kosimisen aina tarvitse niin kauhean suurta ja hulppeaa olla, pääasia että se tuntuu oikealta!

    • #8589 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa Janna on mun mielestä tosi uskollinen persoonalleen ja tavoilleen. Lapsen saaminen on ensinnäkin järjestelmällisesti hirvittänyt Jannaa, ja se on näkynyt koko ajan. (Se alkaa jopa muuntautua johdonmukaisesti rakkaudeksi seuraavassa tarinassa.) Johdonmukaisuus on ihanaa! Samalla Janna on itselleen uskollisesti impulsiivinen. Kun jotain tulee mieleen, se toteutetaan välittömästi, vaikka se olisi kuinka iso juttu: elävän olennon eli koiran hankkiminen tai naimisiin meneminen. Impulsiivisuudesta isoissa asioissa, joita muut jahkaisivat kauan, on tullut mun silmissäni yksi Jannan hahmon pääpiirteistä. Toivottavasti päästään todella tanssimaan vielä häitäkin, kun on niiden aika!

  • #8587 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Edellisenä iltana mua oli alkanut supistamaan ihan kunnolla ja kun supistusten väli alkoi vain lyhenemään, mä sanoin Rasmukselle, että nyt oli tosi kyseessä ja että meidän täytyisi lähteä P-talolle just nyt. Mies oli kerennyt jo nukahtamaan, joten mulla meni hetki siihen, että mä sain Rasmuksen uskomaan, että nyt oli oikeasti tilanne päällä. Koko ajomatka sairaalalle oli todella tuskainen ja kun me pääsimme P-talolle, hoitajat ottivat mut vastaan ja lähtivät kiikuttamaan mua osastolle.

    En mä tiennyt mitä mä olin odottanut synnytyksestä, mutta jotenkin kaikki pääsi yllättämään mut. Mä en tiennyt paljonko kello oli ja kauanko synnytys oli kestänyt, mutta lopulta kätilö ilmoitti, että mä voisin alkaa ponnistamaan ja 6:38 lauantai aamuna pieni prinsessa näki päivänvalon. Mä olin ihan uupunut urakan jälkeen, mutta samalla mua myös pelotti se, että mitä jos jotain olisi mennyt väärin ja jos vauva olisi kuollut synnytyksessä. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua kätilö toi luokseni pienen nyytin ja ojensi sen käsivarsilleni hellästi. Mä en voinut uskoa, että mä olin äiti ja että nyytissä makaava lapsi olisi mun oma, vaikka mä olin totutellut ajatukseen jo kuukausien ajan.

    Lopulta meitä onniteltiin terveestä ja kauniista tyttärestä, mutta mä en edes tiedä vastasinko mä siihen mitään, vai tuijotinko mä vain pientä nyyttiä. Lopulta mä pyysin Rasmukselta mun puhelimen ja otin kuvan pienestä kädestä. Mä liitin kuvan WhatsAppin viestikeskusteluun saatesanoilla ”hän on täällä. 53 cm 3509 g. Kaikki ok.” Lopulta mä lähetin viestin keskusteluun, jossa oli mun lisäksi Marshall ja Niklas, ennen kuin mä valahdin takaisin omanlaiseen vauvakuplaan.

    • #8588 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin, prinsessa sieltä syntyi! Paljon onnea Janna ja Rasmus! Tästä seuraa paljon ihan uudenlaisia tarinoita. Toivottavasti vauvastakin tulee vielä heppatyttö.

    • #8590 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tähän on yksi ainoa vastaus ja se on awww <3

Vastaa aiheeseen: Jannan pohdintoja
Tietosi: