Kozlov ja Haanpää

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Kozlov ja Haanpää

Tämä aihe sisältää 110 vastaukset, 12 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aamu 1 päivä, 20 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4202 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Marshalin ja tuon mukana Otsonmäelle muuttaneen poikaystävän Niklas Haanpään touhuja rivarissa ja sen ulkopuolella.

  • #4203 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    6.12.2019
    Hyvää itsenäisyyspäivää herrat

    6.joulukuuta tuntui olevan oikeasti pyhä asia suomalaisille. Itsenäisyyspäivä. Ehkä se johtui siitä että hän ei ollut suomalainen, mutta Marshall ei ymmärtänyt kaikkea sitä hössötystä kyseisen päivän ympärillä.

    ”Marshall Arkady Kozlov. Mä oon sanonu tän sulle jo viime vuonna, mutta sanon sen taas. Itsenäisyyspäivä. Tuo vuoden tärkein päivä jollon me juhlimme meidän rakkaan isänmaamme itsenäistymistä. Me syömme hyvin, juomme hyvin ja seuraamme telkkarista Linnan juhlia. Tärkein osa mitä me seuraamme, myös me, on Tasavallan presidentin juhlavastaanotto. Samaan aikaan ihailemme ja tuomitsemme ihmisten asu- ja kampausvalintoja. Valitamme kun emme itse pääse niihin juhliin ja kuinka siinä tuhlataan vaan meidän verorahoja, mutta emme itse tietenkään menisi paikalle vaikka olisi kutsuttukin.” Niklas selitti lähes juhlallisen kuuloisesti seisoessaan sohvalla, samalla kun Marshall vain tuijotti toista keittiöstä käsin.
    ”…Eli käyn siellä kaupassa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna?”
    ”Jjep! Lista o siinä pöyvällä joten ala mennä ennen ko se kauppa mennee kii.”

    Niillä saatesanoilla Niklas oli istuutunut sohvalle jatkamaan keskeyttämäänsä peliä, ja Marshall oli napannut ostoslistan ja avainnipun pöydältä.

    ”Voisit itseasiassa yrittää kyllä purkaa edes yhden laatikon sillä aikaa kun käyn kaupassa.” venäläinen huikkasi etteisestä laittaessaan kenkiä jalkoihin, kuullen vain tuttuakin tutumman joo joo kommentin. Mikä tarkoitti että mitään ei tapahtuisi hänen poissa ollessa. Silmiään pyöräyttäen ja pieni hymy suupielessään mies poistui asunnosta.

    Kaupassa käyminen oli alkanut olemaan koettelemus heti joulukuun alettu, kun kaupan kaiuttimista kuului uudelleen ja uudelleen samat muutamat loppuun kulutetut joululaulut. Mutta tälläisenä päivänä kauppareissu veti jo vertoja jenkkien Black Fridaylle. Ainakin Marshalin mielestä. Vain osan päivästä auki oleva kauppa oli täynnä hänen tavoin viimehetken ostoksille tulleita ihmisiä ja meteli sen mukainen kun yksi asiakas kailotti joidenkin punajuurien perään, toinen tiuski kylmäkaappien edessä olijoille että tekisivät tietä että hän pääsee ottamaan piimää. Kolmas sarnkari taas tuntui luulevan että erään rouvan ostoskärryt olivat joku yleinen alekori, ja napsi sieltä omaan koriinsa yhden jos toisenkin tuotteen. Marshall puikkelehti mahdollisimman ketterästi ja ketään häiritsemättä asiakkaiden välistä samalla kun silmäili Niklaksen muodostamaan ostoslistaa ja yritti tulkita miehen koukeroista käsialaa parhaansa mukaan.
    Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen hän oli jo sentään voiton puolella, seisoessaan kilometrin mittaiselta tuntuneessa kassajonossa nostamassa omia ostoksiaan mustalle liukuhihnalle. Kassaneiti tervehti päivän asiakasmäärästä huolimatta hyvin pirteästi ja alkoi latomaan piippaavan äänen säestämänä tavaroita eteenpäin. Marshall tervehti myyjää vain kohteliaan hymyn ja pään nyökäytyksen kera. Loppusumma, kortti masiinaan, pin koodi, kortti lompakkoon, ota kuitti…
    Siirtyessä linjaston päähän pakkaamaan ostoksia myyjä toivotti vielä hyvää itsenäisyyspäivää, mihin Marshalin hiljainen reaktio ei tuntunut olevan seuraavana olleen asiakkaan mielestä sopiva. Varmasti lähemmäs 50-vuoden iän saavuttanut risupartainen mies murahti hyvin tyytymättömänä ja asteli ihan siihen vierelle mulkoilemaan.

    ”Eikö se kloppi kuullu ko neiti toivotti teille hyvvää ittenäisyyspäivää? Kyllähä sitä ny takaste pittäis toivottaa.”

    Mies haisi siltä kuin tuo olisi kumonnut kauppaan lähtiessä koko partavesipullon päälleen. Ja puhuessa hengitys paljasti hyvin syyn että miksi. Mies oli selvästi aloittanut päivän juhlallisuuksien viettämisen jo varhain aamulla kirkkaan pullon avustuksella.

    ”Kuulinhan minä. Mutta en tiennyt että ääneen vastaaminen on pakollista.” Marshall vastasi täysin rauhallisesti, asetellen ostoksiaan muovipussiin.
    ”Ei perkele… Uus ryssä meijän kyläsä…” risupartainen ukko henkäisi vähintään sen kuuloisena kuin olisi törmännyt yksisarviseen tai muuhun harvinaisuuteen. ”Lauri hei! Kato, me ollaha saatu uus ryssä!”

    Marshall lopetti ostosten pakkaamisen hetkeksi ja katsoi lähinnä kyllästyneen näköisenä jonnekin kaupan seinälle päin. Mistä näitä idiootteja oikein sikiää? Aivan yhtä rauhallisin liikkein mies pakkasi loputkin ostoksensa kasseihin ja nosti ne kantoonsa.

    ”Herra on hyvä siirtyy sen verran että pääsen lähtemään.” venäläinen sanoi kutakuinkin kohteliaasti, katsoen taaksensa ilmestynyttä miestä joka oli selvästi toisen huutelema Lauri.
    ”Pitihä sitä ny tulla kattoha ja esittäytyhäki, ko selevästi oot uus täälä meijän kylällä. Ja joo-o, kyllähä sen ny puhheestaki tunnistaa että naapurimaan poikia oot.”

    Tulisikohan siitä kuinka paljon ongelmia jos hän kohteliaasti taputtaisi miehiä kyynerpäällä kasvoihin? Todennäköisesti liikaa, eikä se ainakaan auttaisi mitään. Saati olisi millään muotoa hyvä alku uudella paikkakunnalla. Marshall veti kerran syvään henkeä, katsoi miehiä.

    ”Rakkaan ystäväni sanoin, kelkkikää hittoon.” rastapää sanoi muka kohteliaan hymyn kera varsin kylmään sävyyn. Ja työntyessään kaksikon välistä lisäsi vielä perään ”Hyvää itsenäisyyspäivää herrat.”

    Että sellainen kylä. Onneksi ainakin tallilla oleva porukka vaikutti olevan…avomielisempää. Ainakin sen perusteella mitä hän oli ehtinyt ihmisiä ohimennen siellä näkemään.

    • #4281 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Toistelen usein tätä, mutta huoh, Otsonmäki. Olen asunut siellä itse, tai siis sen esikuvakunnassa. Siellä on ihanaa, jos tulee toimeen muiden kanssa. Voi jättää auton ja tuvan lukitsematta ja koiran kaupan eteen maitoa hakiessa. Kukaan ei vie niitä tai muutenkaan tee pahaa toisen omaisuudelle tai lemmikeille. Ja jos joku ulkopaikkakuntalainen yrittäisi, kyllä se kiinni otettaisiin tai ainakin tiedettäisiin, kuka teki ja kenen omaisuudelle. Teinit eivät pääse ajautumaan montaakaan askelta kaidalta polulta ennen kuin vanhemmat tietävät, ja vähintään sosiaalinen paine saa ainakin yhdeksän kymmenestä äipästä ja iskästä laittamaan murusensa kuntoon. Otsonmäen väki pitää toisistaan huolta.

      Ja sitten on se kolikon kääntöpuoli. Joskus huolenpito on holhousta ja silmälläpito kyttäystä. Jos on itse erilainen kuin muut, siitä saa kuulla. Koulussa ei vain jää yksin, vaan teiniparat rääkätään joko muiden mielestä normaaleiksi tai muuttamaan pois. Ja oi jee, jos on väärää rotua tai kansalaisuutta Otsonmäellä: sitä ei voikaan rääkätä pois ihmisestä, vaikka kuinka yritettäisiin. Otsonmäki ei ole helppo paikka elää, jos on erilainen tai herkkä. Selvin päin olevatkin varmaan katsoisivat Marshallia välillä viistoon, mutta kai siinä rohkaisuryyppy tarvitaan, niin kuin tälläkin sedällä, jotta päästään itse asiaan.

      Onneksi jopa Otsonmäellä on mahdollisuus ansaita paikkansa, vaikka ei olekaan reilua, että joidenkin on ansaittava se. Tätä nykyä oikeallakin Otsonmäellä on esimerkiksi ihan pari sellaista maahanmuuttajaa, joilla on ihan varmana ollut kauhea alku siellä, mutta joilla menee nyt hyvin. Ovat yleisesti suosittuja tätä nykyä, koska ovatkin kaikesta ennakkoluulosta poiketen osoittautuneet kivoiksi, kilteiksi, kunnollisiksi ja muutenkin ihan tavallisiksi tyypeiksi.

      Onkohan lie Marshall uskonnollinen, allerginen uskonnolle vai jotain siltä väliltä? Otsonmäellä on nimittäin yksi yhteisö, jossa kaikkia kohdellaan oikeasti yksilöinä ja reilusti. Hellokin siellä viihtyy, vaikka ei ole varsinaisesti uskonnollinen, sillä siellä hän on lapsesta asti saanut olla ihan rauhassa. Sen yhteisön nimihän on Otsonmäen seurakunta. Seurakunnan väen kanssa ei ole pakko rukoilla kädet hiessä, vaan voi pelata vaikka pallopelejä seurakunnan joukkueessa. Vaikka onhan Marshall ollut tarinansa alusta asti niin kiireinen hevoshommista, että jääneekö lie aikaa sellaisiin.

      Kuten olen jo sanonut, hirvittäähän tässä hänen puolestaan.

  • #4249 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Keittiöpsykologiaa

    Marshall makoili silmät kiinni olohuoneen lattialla, ja naputteli vatsansa päällä lepäävän kirjan kantta sormenpäillään tasaiseen tahtiin. Telkkarista kuului lähinnä satunnaista ammuskelua ja muita ääniä pelistä mitä Niklas taas vaihteeksi hakkasi. Lähes mustahiuksinen mies istui jalat ristissä sohvalla ja tuijotti keskittyneen tuimalla katseella telkkariin päin. Kunnes hetken päästä lähinnä kirosanoista muodostuneen kommentin jälkeen heitti kätensä levälleen sohvan selkänojan päälle.

    ”Eli.. Koska jokku paikalliset Matti ja Teppo-..”
    ”Toinen oli kylläkin Lauri..” Marshall keskeytti, kuin sen toisen miehen nimi oli jotenkin muka tärkeäkin korjaus.
    ”No Matti ja Lauri, huuteli sulle kassajonosa ilkeästi niin sua epäilyttää miten porukka tallilla suhtautuu suhun?” Niklas jatkoi loppuun sen minkä oli aloittanutkin ennen toisen keskeytystä.
    ”…Jotakin sinne päin kaiketi.”
    ”..No ethä sä ny jumalauta voi kahen jurrisa olevan tyypin vaikuttaa ittees nuin paljo? Sano ykski kerta ko oot muka antanu jonku tollasen huutelun mennä ihos alle. Ja ekaa kertaa ei lasketa, et ollu vielä tottunu siihen.”

    Niklaksen sanomisissa oli kyllä perää, lattialla makaava rastapää myönsi mielessään ja nosti kädet päänsä yläpuolelle poimiakseen muutaman vapaana olevista rastoista sormiin näperreltäväksi. Suomeen tulon jälkeen ensimmäiset ryssittelyt ja muu huutelu oli kyllä kolahtanut, puhtaasti sen takia että mies ei ollut aikasemmin moista saanut osakseen. Mutta sen jälkeen Marshalia ei kummemmin ollut kiinnostanut mitä mieltä joku tuntematon ihminen sattui olemaan, ja sivuuttanut ne lähinnä silmien pyöräyttämisellä.

    ”Mä oletan että sä et oo vieläkään keksiny sellasta kertaa joten nyt. Perkele. Lopeta. Se johtuu vaan siitä että uus paikka, uuet ihmiset, lähetit Volyan kotia sen sijaan että otit tänne mukaan minkä perustelit kyllä hyvin miksi näin ja viime huutelusta ehtiny mennä aika kauanki.” nuorempi mies sanoi harvinaisen tiukkaan sävyyn, ottaen taas peliohjaimen kumpaankin käteensä.
    ”..Mutta-…”
    ”Elä ees alota. Tiiät itekki että sun ei tarvi kenenkään kaveri pakosta olla. Kuhan ees ite käyttäydyt ko aikuinen ja tuut sen verta toimeen mitä tarvii. Ja jos homma muka oikeasti menee aivan mahottomaksi, niin eihän se oo ko muutetaan Seinäjoelle. Kyllä sieltä tallipaikka ja kämppä löytyy.” Niklas jatkoi, irroittamatta katsettaan telkkarista.

    Marshall avasi silmänsä ja tutkaili peliä jatkanutta poikaystäväänsä. Myönnettäköön, jo se että Niklas mainitsi toisen muuttokerran olevan yksi vaihtoehto jos elämä Otsonmäellä osoittautuisi aivan mahdottomaksi tuntui hyvältä. Vaikka eipä hänen vanhemmat olleet kasvattaneet mitään mammanpoikaa, joka luikkisi pakoon heti kun joku sanoi ilkeästi. Joten muutto uudestaan oli ehdottomasti viimeinen oljenkorsi.

    ”..Missä vaiheessa sinä muutuit taas meidän perheen psykologiksi?” Marshall kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, vaikka pieni hymy häilyikin suupielessä.
    ”Siinä vaiheesa ko eräs teki sitä usiammanki kerran ko asuttiin pohojammaalla, ja kun kyseinen henkilö häpeilee venäläisyyttään joittenki saatanan Matti-Laurien takia. Plus, mieti mitä Vlad tekis ko kuulis tästä.”
    ”…Hän varmaan tilaisi liput Tšerepovetsista Helsinkiin ja kävelisi loput matkasta tänne asti vain jotta voisi lyödä minua.”
    ”Nii-i. Hyvä että mä en tee sitä sen sijasta. Tai soita sille ja kerro tästä. Oon aika varma että sun isäs tekis saman.”
    ”…No hän tuskin tyytyisi vain lyömiseen.”
    ”Tuskin. Saisit sellasen turpasaunan että muistasit sen vielä kuukauden päästäki. Joten, mitä me tehään?”
    ”Jätetään tuo selkkaus omaan arvoonsa, jatketaan pää ylhäällä ja ainaki yritetään tulla toimeen ihmisten kaa edes sen verran että pärjätään.”
    ”Hyvä poika, ota keksi.” Niklas sanoi selvästi tyytyväisempään sävyyn. Samalla virne kohosi toiseen suupieleen kun mies nappasi vieressään olleesta kulhosta domino-keksin, ja heitti sen yhä lattialla makoilevan venäläisen suuntaan.

    • #4283 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta Niklas on epäreilu. Eipä se joudu kestämään vastaavaa huutelua, ellei väki saa tietää siitä jotain sellaista, jota ei ensikuulemalta sulata. Ja vaikka Niklaksellakin olisi joskus vaikea aika, eihän toisen kokemusta voi ikinä ymmärtää ihan kokonaan. Vaikka Marshall ei olisi ennen piitannut huutelusta, nyt on eri elämäntilanne.

      Toisaalta Niklas taas osoittaa ymmärtävänsä. Ainakin musta olisi ihanaa, jos mun puoliso tarjoutuisi vaikka muuttamaan, että mulla olisi parempi olla. Sitä paitsi Niklaksen neuvo on ihan sairaan hyvä. Kunhan itse ikäyttäytyy niin kuin aikuinen, niin samaa voisi olettaa muilta.

      Mun mielestä sulla on ollut ihana ote miljööseen ja yhteiseen tarinaan jopa spinnareissa! Ensimmäinen spinnari kytkee tapahtumat vahvasti Just Tähän Miljööseen, ja vaikka toisessa spinnarissa oikea aihe onkin parisuhteen tila, ihmissuhde ja luottamus, silti pyörität Otsonmäkeä siellä mukana niin taitavasti että minä saisin kyllä ottaa mallia omiin spinnareihini. Uskaltaisin veikata, että kiinnittymällä yhteiseen tarinaan motivoit lukemaan myös niitä, jotka eivät tunne Marshallia ”edellisestä elämästään” ja ole siksi jo valmiiksi kiinnostuneita.

  • #4308 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    14.12.2019
    Kuusesta en tingi

    Joulun pitäisi olla sitä aikaa jolloin muistetaan lähimmäisiä, ollaan perheen kanssa ja kaikkea muuta ihanaa. Mutta todellisuudessa joulupyhien lähestyminen tuntuu aiheuttavan myös paljon hermojen kiristymistä. Pitää tehdä joulusiivous, koristella, hankkia joululahjoja, entä jouluruoka? Käydäänkö sukulaisilla ja jos käydään niin keillä? Ja entäs sitten se iän ikuinen kuusitappelu: Riittääkö muovikuusi vai pitääkö sen olla aito?

    ”Miks muovinen ei riittäis? Se ois ainaki helppo tunkea aina varastoon oottaan seuraavaa joulua. Ja mikä parasta, ei niitä hiton neulasia pitkin lattioita.” Niklas kysyi, makoillen vatsallaan olohuoneen lattialla joku postin tuoma mainos edessään.
    ”En turhan montaa asiaa jouluun liittyvistä asioista vaadi. Muuta kuin että hirvi kuuluu joulupöytään ja kuusi on aito. Niistä en aio tinkiä.” Marshall sanoi ja osoitti keittiöstä lähes uhkaavasti paistolastalla Niklasta kohti.
    ”Mutta ne neulaset-…”
    ”Kuusesta en tingi. Niitä neulasia ei niin paljo edes tipu ja kuten viime vuonnakin, minä kyllä lakaisen kerta päivään ne pois.”
    ”Ihime vouhotusta ny yhestä kuusesta..Mikä siinäki on se juttu että sen pitää olla oikia?”
    ”Ensinnäkin, tuoksu. Toiseksi, se näyttää myös paljon paremmalta kuin joku kaupan muovikasa.”

    Niklas vain hymisi jotain vastaukseksi, nyökytteli päätään ja jatkoi mainoksen selaamista samalla kun Marshall jatkoi ruuan laittamista. Hetken päästä olohuoneessa ollut mies könysi sohvalle ja näytti kuvastoa selkänojan ylitse

    ”Mutta kato ny tätäki! Ekaksikki, se on pinkki. Tokaksi, se on täynnä glitteriä.” Niklas esitteli
    ”…Toivon että et ole edes osittain tosissasi.”
    ”Oon oon! Toi on jo niin hirviä että se on jo hieno!”
    ”Ei. Jos tuollainen kuusi tulee, niin minä lähden.” Marshall sanoi, katsomatta edes poikaystäväänsä joka näytti hetken muka oikeasti harkitsevansa moista vaihtokauppaa.
    ”Näh. Piä kuuses.” Niklas vastasi lopulta leveä virne kasvoillaan, heittäytyen selälleen sohvalle.

    Marshall vain hymähti pienesti, hymyn kaarre nousten suupieleen. Hyvä tietää että hän ei ainakaan vielä hävinnyt joko se tai minä -taistossa, ja olisihan se kyllä ollut aika kauheaa hävitä siinä muovikuuselle. Ajatukset alkoivat valumaan valitettavan nopeasti vähän ikävemmälle polulle, koska etenkin näin joulun alla koti-ikävä tahtoi alkaa raapimaan ja kovaa. Joulu oli kuitenkin aina ollut se juhlapyhä jolloin heidän koko perhe ja lähisuku kerääntyi yhteen, jopa äidin vanhemmat tulivat aina Englannista saakka jouluksi heille. Viime vuonna Marshall oli itsekin mennyt jouluksi kotiin samalla kun Niklas oli mennyt omien vanhempiensa luo, mutta tänä vuonna he viettäisivät sitä täysin kahdestaan Otsonmäellä.

    ”Joko sä oot muuten keksiny yhtään mitä haluat joululahjaksi?”
    ”..Mitä?” Marshall kysyi hieman päätään pudistaen kun palasi takaisin tälle planeetalle ajatuksistaan.
    ”Niiin, että joko sä oot yhtään keksiny mitä haluat joululahjaksi.” Niklas kysyi uudestaan, kurkkien sohvan selkänojan ylitse hellan ääressä työskentelevään rastapäähän.
    ”Hmm…En oikeastaan. Ei minulla ole mitään sellaista mitä varsinaisesti tarvitsisin.”
    ”Ko ei sen tarvi olla mitään sellasta mitä tarvit tarvit. Se voi yhä olla jotaki mikä on vaan jotaki mitä satut haluahan. Vaikka ihan turhaki asia.”
    ”Kun ei minulle oikein mitään sellaistakaan tule mieleen. Ellei sinulta satu löytymään ylimääräistä paria tonnia koska näin yhden todella hienon satulan-..”
    ”..Ostan sulle säkin hiiliä. Ja haen risuja metästä.” Niklas keskeytti silmiään hieman siristäen.
    ”Kun haet risuja, niin tuo samalla se kuusi.” Marshall sanoi virnistäen.

    • #4309 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      ”Kun haet risuja, niin tuo samalla se kuusi.” Marshall sanoi virnistäen.

      Tälle ihan hymähdin ääneen 😀

    • #4356 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sanoin ennenkin, että usein asetun Niklaksen puolelle, kun hänellä ja Marshallilla on pientä kränää tai ihan oikea riita. Niin on huvittavaa kyllä nytkin. Marshall voi vaikka luvata siivota ne neulaset, mutta mistä vetoa, niin sen ”siisti” ei tosiaankaan riitä mulle ja Niklakselle. 😀 Yksi oksa hetkeksi uuniin vaan, niin on sama tuoksu ilman siivoamista. Valmis. 😀 (No ei, kyllä mä just ymmärrrän, mutta olen sekä patalaiska että melko siisti, eikä se ole hyvä yhdistelmä joulukuusien kannalta.)

      Mutta tämän tekstilajin osaat. Olet kirjoittanut moooooonta tarinaa Marshallista tässä tekstilajissa. Millä tekstilajilla kertoisit samat tapahtumat nyt, kun ympäristösi vaatii sinulta kirjoittajana sosiaalisuutta ja muiden hahmojen kanssa leikkimistä? Esimerkiksi juoru ja anekdootti, jotka kerrotaan muille, ovat hyviä ja helpohkoja tekstilajeja tällaisessa sosiaalisessa paikassa. Marshallilla ei ole vielä kavereita juoruiluun, mutta jotta pääsisit kertomaan näitä tarinoita sellaisissa tekstilajeissa, se onkin tehtävä, jonka joudut suorittamaan seuraavaksi. Täytyy hankkia ystäviä, vihamiehiä ja muita sellaisia, että homma alkaa luistaa tällaisessa paikassa kuin Hopiavuori.

  • #4327 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    18.12.2019
    Oon imarreltu että luulet mun osaavan käyttää kirvestä

    Monet alkavat viihtymään enemmän sisällä kun talvi ja pimeä lähestyy, etenkin siinä vaiheessa kun alkaa olla lunta ja pakkastakin. Niklas kuului niihin ihmisiin. Ei tuo talvea vihannut tai ulkoilmaakaan, mutta siinä vaiheessa kun elohopea alkoi tippua miinuksen puolelle… Mies oli varma että sohva osasi puhua ja kutsui häntä upottautumaan sen pehmeään syleilyyn viltin ja teen kanssa samalla kun pleikkari käynnistyi jo itsestään. Ja niinhän siinä oli käynyt. Niklas oli siirtänyt rahin lähemmäs sohvaa ja iskenyt pienelle tarjottimelle kokoamansa teen ja muut eväät sen päälle. Sitten istuutunut viltti harteillaan sohvalle pleikkarin ohjain käsissä. Katse oli siirtynyt kuitenkin nopeasti telkkarin ruudulta makuuhuoneesta tulevaan rastapäiseen mieheen joka kantoi toisessa kädessään lenkkareita.

    ”..Et voi olla tosissas että sä lähet tallihommien jälkeen vielä juokseen tonne.” Niklas sanoi pienen irvistyksen kera, tajuttuaan että toisella oli tosiaankin juoksuvaatteet päällä.
    ”Miksi en menisi? Siellä on melkein täydellinen pohja juosta, nyt kun on tullut sopivasti lunta kaiken sen jään päälle.” venäläinen sanoi hymyn kera.
    ”Tappoliukasta lähinnä. En ees tajua miten pysyt muka pystysä.”
    ”Kerron salaisuuden.” Marshall sanoi virnistäen, suukottaen kevyesti poikaystävänsä päälakea ”Nastat.” mies lisäsi lyhyesti ja ytimekkäästi, ennen kuin siirtyi etteiseen.
    ”Mä odotin enemmän jotaki… Koska oot pesunkestävä venäläine joka on tottunut juokseha järven jäällä karhuja pakoon tarinaa. Mutta nastat käy järkeen kans.” Niklas myönsi päätään hitaasti nyökytellen, kuin olisi hetken oikeasti miettinyt kumpi oli todenmukaisempi versio. Hänen vai Marshalin.
    ”Kuka sanoi että en ole juossut karhua karkuun järven jäällä?” Marshall kysyi muka arvoituksellisesti, ennen kuin livahti ulos asunnosta.

    Niklas istui hetken paikallaan ja vain tuijotti ulko-ovea, ennen kuin kurottautui nappaamaan teekuppinsa ja kumosi juoman yhdellä kulauksella kurkustaan alas. Laski kupin ja peliohjaimen rahin päälle, ja kierähti alas sohvalta muka ketterästi kuin joku salainen agentti vähintäänkin Mission Impossible tyyppisessä elokuvassa. Mies hyppeli kepein askelin etteiseen, sujautti jotku lattialla olleista kengistä jalkaansa ennen kuin avasi oven ja vilkuili nopeasti ympärilleen. Varmistuttuaan siitä että venäläinen oli kadonnut pihapiiristä, Niklas harppoi rivitalon päätyasunnon oven taakse ja painoi ovikellon nappia jääden odottamaan vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen, oven avasi jo hieman iäkkäämpi nainen jonka ryppyisille kasvoille levisi silmäkulmiin saakka yltävä hymy.

    ”Nykkö sie tarvihet sen?” mummo kysyi suorastaan hieman innokkaanakin.
    ”Juh, se hullu lähti juokseen niin tuli just sopiva hetki tälle.” Niklas vastasi ovelan virneen kera.
    ”Se siun kaveri saa olla ilone ko hällä on siunlaine kämppäkaveri.” nainen sanoi, ottaessaan eteisen seinällä olevasta avainkaapista avaimen ja ojensi sen porraspäässä seisovalle lähes mustahiuksiselle nuorelle miehelle.
    ”Pittäähä sitä ny joskus keksiä jotaki kivaaki yllätystä, niin eipähän potki pihalle.” Niklas naureskeli, avatessaan ulko-oven läheisyydessä olevan pienen varaston oven.

    – – –

    Marshall oli aikonut tehdä ihan vain lyhyen lenkin, mutta oli lopulta saanut huomata että nopea lenkki oli muuttunut lähes tunnin mittaiseksi juoksemiseksi vähän siellä ja täällä. No, hyvästä talvisäästä kannatti ottaa kaikki ilo irti kun vielä pystyi. Se ajatus mielessään rastapää avasi asunnon oven ja raahautui etteiseen, mistä näki hyvin suoraan olohuoneen puolelle missä Niklas istui aikalailla siinä missä oli ollut hänen lähtiessäänki.

    ”Mä jo mietein että pitäskö soittaa eka ruumishuoneelle, sairaalaan vai poliisille.” Niklas huikkasi vilkaistuaan nopeasti etteiseen päin.
    ”Sairaala olisi ollut ehkä todennäköisin vaihtoehto nuista, mutta ei. Lenkki vain venähti.” Marshall sanoi, riisuessaan kengät jaloistaan ja käveli takkia aukoen peremmäs asuntoon. ”Hmh. Etkö sinä tehnyt tätä samaa tehtävää silloin kun lähdinkin?” mies kysyi, katsottuaan telkkariruudulla näkyvää peliä.
    ”Jjep. Tuli vaan pari muuttujaa niin piti laittaa peli pauselle hetkeksi.” Niklas sanoi virnistäen, kääntäen katseensa venäläiseen. ”Puusilmä.”
    ”Niin mikä?” Marshall kysyi, ja kohotti toista kulmaansa kysyvään sävyyn ja tuijotti sohvalla istuvaa nuorempaa miestä. Venäläisen katse seurasi kuitenkin nopeasti toisen pään nyökäytyksen suuntaan, jolloin rastapään kasvoille vaihtui vähintäänkin hieman hölmistynyt ilme.

    Vain parin askeleen päässä Marshalin takaoikealla seinän vieressä seistä pönötti kuusi. Ei se uhattu pinkki glitteri kammotus, vaan tuttu vihreä puu. Jonka aitoudesta ei voinut kiistellä sen juurella näkyvistä neulasista johtuen. Kuusen oksilla oli jo roikkumassa selvästi suunnitellusti asetellut punaiset ja kultaiset pallot, joiden joukkoa täydensi kiiltävät koristenauhat jotka kiersivät koko puun ympäri latvasta alimpiin oksiin saakka.

    ”On siinä valokki, kuha laitat sen töspelin seinähän. Valot ois vaan kato paljastanu liian nopiasti sen olemasaolon.” Niklas sanoi leveän virneen kera, siirryttyään vaivihkaa seisomaan Marshalin viereen ihailemaan omien käsiensä työnjälkeä.
    ”..Kävitkö muka oikeasti hakemassa niitä risuja..?”
    ”Ja kaadoin samalla koko kuusen? Oon aika imarreltu että sä ees hetken luulit että mä osaisin muka käyttää kirvestä puun kaatamiseen. Ei, en ryhtyny kuusivarkaaksi vaan ostin sen kaupasta kuten kunnon kansalaiset tuppaa tekeen.”
    ”…Missä sinä edes piilottelit kokonaista puuta?”
    ”Joukahaisten varastosa. Se vanhuspari jonka rappuset mä oon lakassu ny ko se pappa mursi jalkansa sillon ko oltiin just muutettu tähän. Kaikkea sitä kato pystyy juoniin vanhusten kaa ko istuu niitten kaa teellä.” Niklas selitti, nostaen kätensä lanteille lähes ylpeän näköisenä.

    Marshalin katse liukui koristellun kuusen alla olevista irtoneulasista aina puun latvan hieman vinossa olevaan tähteen. Mies hymyili niin leveästi, että tuntui siltä kuin hänen posket repeäisivät hetkenä minä hyvänsä.

    • #4332 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Marshall on vielä vähän etäinen, niinkuin uudet hopiavuorelaiset aina, mutta se täytyy sanoa että Niklas vaikuttaa lystikkäältä tyypiltä! Ja kauhean mukavalta, hankkii joulukuusen kun toinen sitä niin kaipaa vaikka uhkaakin tuoda risuja ja hiiliä. Puhdistaa vanhusten rappuset ja istuu niiden kanssa teellä juonimassa.
      Sitten minun pitää kehua dialogia, ei vain tämän kirjoituksen vaan yleisesti ottaen kaikkia näitä spin-off-tekstejä. Se toimii ja on tosi aidon kuuloista, monin paikoin myös hauskaa.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten  Sonja T..
    • #4357 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas teki kauhean kiltisti. Hän on niin kultainen. Kaikissa on vikansa, hänessäkin (ja niitä vikoja puit aikoinaan Marshallin edellisessä paikassa), mutta onhan hän nyt silti kokonaisuudessaan aikamoinen kaveri.

      Marshall on tosiaan vielä etäinen, sillä et ole kävelyttänyt häntä muiden eteen. Kun kerrot nämä tarinat selostaen ne Marshallin suulla jollekulle toiselle Hopiavuoren yhteisen tarinan hahmolle, tiedämme kuka hän on. Silloin nämä tarinat eivät ole Marshallin omia, joihin muut eivät mitenkään voi vaikuttaa, vaan toiset hahmot edes tietävät ne ja parhaassa tapauksessa voivat jopa vaikuttaa niiden kulkuun. Siitäkin on sosiaalisessa tarinoinnissa kyse. Mene vain rohkeasti kohti muita. Motivoit muut lukemaan spinnareita silloin, kun he tuntevat hahmosi ja heillä on häneen tunneside. Se tunneside syntyy silloin, kun muiden hahmoilla on Marshallia kohtaan jotain tunteita, oli se sitten mitä tahansa skaalalla veljeydestä syvään inhoon. Kuten olen sanonut, yksin harrastamisessa ei ole mitään väärä ja sekin on hyvä tapa, mutta minä olen kiinnostunut lukemaan ja kommentoimaan sosiaalisia juttuja, jotka tapahtuvat tutun tutuille, eli minun hahmojeni tutuille.

  • #4411 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Aattopäivän maastoa kohti

    Lapsena joulu oli aina tuntunut jotenkin niin taianomaiselta, mutta vuosien saatossa se ihmetys ja jännitys oli hiipunut pois. Tilalle oli kyllä tullut uusia asioita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna kävi jopa enemmän järkeen mitä se kun innoissaan odotettiin kuinka parrakas vanha mies murtautuisi yöllä tuomaan lahjoja ja varastamaan piparit. Nykyään sitä vain halusi olla perheen kanssa yhdessä, käydä hoitamassa hevosia, syödä hyvin ja ehkä pelata pari erää korttia tai jotain lautapeliä. Tänä vuonna kuviot olivat hieman erilaiset kun Marshall viettäisi elämänsä ensimmäisen joulun suomessa.
    Aattopäivän aamu oli mennyt lähinnä siihen että Niklas oli istunut makuuhuoneessa puhumassa puhelimeen omille vanhemmilleen kun taas Marshall oli istunut keittiössä ja keskustellut dicordin videopuhelun kautta omalle perheelleen.

    ”Ihana kuulla että teillä menee paremmin. Olin pitkään vähän huolissani, teistä kummastakin.” ruudulla näkyvä nainen puheli venäjäksi lempeän hymyn kera, pyyhkäisten muutaman letiltä karanneen vaalean hiussortuvan korvansa taakse.
    ”No, siinä auttoi kummasti se että opein puhumaan asioista edes vähän paremmin. Ja opettelimme alusta että minkälaista on asua yhdessä.” Marshall vastasi, kohauttaen hieman olkiaan samalla kun piti käsiään ristissä rintakehällään.
    ”Kaikki parisuhteet vaativat työtä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta useimmiten kaikki työ on sen arvoista.” nainen sanoi, vilkaisten jonnekin huoneen toiselle puolelle jonka jälkeen tuon olemus muuttui hieman varautuneemmaksi vaikka hymy pysyikin kasvoilla.

    Marshalin ei tarvinnut edes kysyä syytä, kun ruudulle ilmestyi jykeväkasvoinen mustapartainen mies jonka ilme näytti pienestä hymystä huolimatta hieman tuimalta. Rastapää oli aina ollut sitä mieltä että jos hänen isänsä olisi lintu, hän olisi takuuvarmasti huuhkaja.

    ”Äitisi on jotain jo kertonutkin, mutta miltä uusi talli vaikuttaa?” Grigori kysyi, keskustelu pysyen yhä venäjänkielisenä.
    ”Hyvältä. Hevosista pidetään hyvää huolta ja puitteet eivät paljo suuremmallekaan tallille häviä. Omistaja etenkin vaikuttaa lähes elävänsä hevosille ja tallilleen.” Marshall vastasi ytimekkäästi, katsoen kun hänen isänsä vain nökytti päätään hieman.
    ”Volya on vaikuttanut hyvältä takaisin tulonsa jälkeen, teit hyvää työtä sen kanssa siellä.”
    ”Kiitos.”
    ”Toivottavasti onnistut sen.. Arlekinin, kanssa edes lähes yhtä hyvin.”
    ”Yritän parhaani.”
    ”…No, hyvää joulua. Kerro terveiset kaverillesi.” Grigori sanoi pienen nyökäytyksen kera, ennen kuin katosi paikalta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

    Marshalin äiti katsoi hetken miehensä perään, ennen kuin katsoi taas läppärinsä ruudulla näkyvää poikaansa.

    ”Minusta sinun pitäisi kertoa hänelle jo. Olette kuitenkin olleet yhdessä Nikin kanssa jo kaksi vuotta.” Anice sanoi hieman varovaisesti. ”Olen aika varma että hän on jo aikaa sitten aavistanut asian muutenkin”
    ”Mmhm…” Marshall mutisi hieman epämääräisen vastauksensa, pitäen toista kättä kasvojensa edessä hetken. Ennen kuin taas kohtasi äitinsä katseen.
    ”..No, mieti asiaa. Tiedän että isälläsi on vahvoja mielipiteitä asioista, mutta en haluaisi että ajaudutte enää yhtään kauemmas erilleen toisistanne..”

    He juttelivat vielä hetken aikaa, ennen kuin lopulta Anice oli palannut takaisin joulujärjestelyihin siellä kotona. Ja Marshalin piti alkaa muutenkin valmistautua tallille lähtöön, hän oli nimittäin päätynyt osallistumaan siellä pidettävälle aattopäivän maastoon.
    Niklas oli siirtynyt täysissä lomatunnelmissa sohvalle peliohjain käsissään, jouluaiheinen paita päällään mitä täydensi muhkeat tontun kenkiä muistuttavat villasukat jaloissa. Taustalla radiosta kuului joulumusiikki ja glögin tuoksu levisi hiljalleen ympäri asuntoa mukista minkä mies oli laskenut rahin päälle. Sillä välin Marshall oli kiskonut päälleen ratsastusvarusteensa, ja veti tuttuja kulahtaneita ruskeita tallikenkiä jalkoihinsa eikä voinut kuin hymyillä hieman. Niklas oli aina yrittänyt näyttää siltä kuin joulu ei olisi hänelle sen erikoisempi kuin mikään muukaan päivä. Mutta aina kun aatto kolkutti ovelle, alkoi tuo viimeistään kuluttamaan joulumusiikkia senkin edestä samalla kuin itse näytti lähes siltä kuin olisi tipahtanut suoraan Korvatunturilta.

    ”Oletko varma että et halua tulla mukaan? Siellä on pari hevosta kärryjen edessä, niin kyytiin kyllä mahtuu.” Marshall kysyi, katsoen olohuoneen puolelle.
    ”Juh, oon varma. Kyllä mä täälä pärjään pari tuntia, mulla on muutenki joulupelit niitten yksien kaa ennen ko niitten pitää alkaa keskittyä sukulaisten viihdyttämiseen.” Niklas vastasi leveän virneen kera, katsoen etteiseen päin. ”Mutta tän mun loman aikana ajattelin kyllä vihdoin tulla käymähä sielä tallillaki. Joku päivä.”
    ”Se olisi kyllä mukavaa. Arlek on näiden liikuttamisien perusteella vaikuttanut täysin kotiutuneelta joten pystyt ongelmitta mennä satulaankin.”
    ”Täysin kotiutunu, eli toimii niin kauan ko karkkihanat on auki?” Niklas kysyi virnistäen.
    ”Aikalailla.” Marshall vastasi hymyn kera, aukaisten ulko-oven.
    ”Kypärä!”
    ”hmh?” venäläinen pysähtyi kuultuaan huudon olohuoneen puolelta.
    ”Se kypärä. Käskit mua muistuttaa että otat sen mukahas ko lähet.”

    Marshall veti oven takaisin kiinni, ja kääntyi penkomaan toista etteisessä olevista komeroista. Lyhyen tonkimisen jälkeen tuo veti kypärälaukun ulos sieltä, varmistaen nopeasti että itse kypäräkin oli siellä mukana.

    ”Kiitos!” rastapää huikkasi nopeasti, ennen kuin poistui tällä kertaa onnistuneesti asunnosta.

    Kun Eetu oli ohimennen kertonut kuinka Helin ehdotuksen jälkeen he olivat päättäneet järjestää aattopäivänä pienen aattopäivän maaston, ja tiedustellut josko venäläinenkin olisi halukas osallistumaan sille. Oli mies myöntävän vastauksen jälkeen kohteliaasti maininnut että kypärä pitäisi olla päässä maastoon lähtiessä. Rastapää oli vain nyökännyt ja luvannut muistaa ottaa kypärän mukaansa.
    Ihan hyvä että joku hieman tökkikin kepillä siitä aiheesta, Marshall kun oli tottunut jo niin monet vuodet ratsastamaan ilman että ei edes kypärän hankkimisen jälkeen juuri muistanut sen olemassaoloa. Ja Niklas oli ehtinyt pariinkin kertaan kysymään että minkä takia Marshall oli hankkinut pirun kalliin kypärän Kanadasta asti, kun ei edes käyttänyt sitä kuin joskus ja jouluna. Hyvä kysymys, mihin pelkkä koska olen tottunut ratsastamaan ilman oli kyllä surkea vastaus jonka Marshall tiesi kyllä itsekin.

    • #4423 Vastaus

      Tuutikki
      Osallistuja

      Mä niin rakastan lukea näitä Marshallin ja Niklaksen juttuja. Niklas on jotenkin niin perinteinen nuori suomalaismies, että mä pystyn näkemään selkeästi, kuinka Niklas ottaa mukavan asennon sohvalta ja alkaa taas pelata. Kuitenkin selkeästi Niklas on myös Marshallista kiinnostunut, kun muistaa muistuttaa kypärästä kesken pelaamisensa. Marshall taas vaikuttaa tosi elämänmyönteiseltä ihmiseltä ja näitä tarinoita lukiessa tulee aina sellainen fiilis, että pitäisi päästä halaamaan häntä! Odotan kyllä innolla sitä päivää, kun Niklaskin uskaltaa tulla käymään tallilla 😀

    • #4435 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle taas Marshall ja Niklas tuottavat toistaiseksi vaikeuksia. Syy ei ole sinun tekstissäsi, vaan kuvaat heitä tosi hyvin. Ennemminkin olen liian jämähtänyt vanhoihin ajatuksiini siitä, miten Niklas yrittää ja on normaali, joskin ihan hirveän lapsellinen, ja Marshall on huono yrmy poikaystävä. No eihän se ole enää sellaista läheskään koko aikaa, vaan Marshall on vähintään puolet ajasta ihan kiva poikaystävä, mutta jotenkin on nyt vaikeaa just mulle päästä yli menneestä. Mutta kyllä mä vielä, kyllä mä vielä. Mun jos kenen pitäisi muistaa, että kuviot muuttuu tai niitä täytyy muuttaa, jos haluaa viedä tarinaa eteenpäin! Kyllä mä totun siihen, että niin kuin Marshallin äidinkin kanssa puhuttiin, joskus parisuhde vaatii töitä ja totuttelua, ja nämä kaksi ovat nyt tehneet töitä toistaiseksi tarpeeksi (ennen seuraavia ongelmia tietenkin).

      Musta Marshallin joulu kuulostaa tässä tarinassa tutulta. Tänä jouluna mietin äitin kanssa, että olen 27 vuotta vanha enkä halua perhettä: vietänkö lie ikinä joulua omassa kodissa? Jos viettäisin, noin se varmaan menisi. Aamulla puhuisin joka tapauksessa äitin kanssa jollain välineellä ja sitten lähtisin lemmikkien kanssa ulos koko kokoonpanolla. Puoliso jäämässä sohvalle kuulostaa myös ihan hyvältä ajatukselta: sen luoksehan palataan sitten kun lemmikit on väsytetty. 😀 Se haluaa kuitenkin tehdä omiaan tonttusukkineen ja viihtyy ilman että sitä viihdyttää joka hetken.

      Ja jep. Minä olen tarkka, mutta veikkaanpa Eetun olevan tarkempi. Jos joku hahmoista kuolisi pudottuaan hevosen selästä kypärättömälle päälleen, minä ehkä surisin heistä rakkaimpia, suurimmaksi osaksi kuitenkin kirjoittajan lähtemistä ellei hän toisi uutta hahmoa. Eetulle se olisi henkilökohtainen, hänen huonosta tallistaan johtuva katastrofi, jonka johdosta kaikki on loppu.

      *

      Onpa Tuutikki hyvä kommentti! En tiedä, oletko ollut jo ennen paikassa, jossa on tapana kommentoida muidenkin juttuja, kun sinulta tämä heti sujuu!

    • #4438 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä en tunne Marshalia aiemmin, joten en tiedä millainen hän ja Niklas ovat ennen olleet. Mutta nyt mulle on tullut sellainen kuva, että Niklas vaan istuu pelaamassa päivät pitkät eikä muuta teekään ja ai että se korpee minua! 😀 Marshall käy kaupassa ja lenkillä ja hoitaa hevosta ja tekee ruuan, kun toinen vaan istuu pelaamassa.. Nimimerkillä kokemusta on!

      Okei, olihan Niklas ihan mahdottoman ihana ja huomaavainen, kun salaa kävi hakemassa sen oikean kuusen, kun se on Marshallille niin tärkeää. Ja joo, olihan jossain vissiin mainittu, että Niklas käy kyllä töissä ja on varmaan nyt lomalla, joten tottakai hän saa pelata päivät pitkät, mutta mutta.

    • #4439 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Nytpä mennään taas tosi lähelle kotia, noin niinkuin ainakin karkeasti ottaen… 😀 ehkä mä eläydyn vaan liian paljon tai jotain. Mutta mä muistan kun tulin kaapista ulos mun porukoille, jotka on molemmat hymyileviä ja nauravaisia ja voin luottamuksella sanoa että ne todella välittää musta. Silti, mun isällä, niinkuin Marshallinkin, on paljon mielipiteitä kaikesta ”normista” poikkeevasta. Ei se tosiaan helppoa ollut, ja mäkin olin ollut mun silloisen kumppanin kanssa kuitenkin yhdessä jo reilun vuoden. Pelotti ihan sikana. :Dd Voin siis hyvin ymmärtää miksei Marshall halua kertoa vielä useammankaan vuoden jälkeen, ja miksi hänen äidistään tuntuu että poika ja isä ajautuvat erilleen. Tarinaa ajatellen siinä on varmasti vielä vähän isompi kynnys kun tiedetään miten Venäjällä suhtaudutaan kaikkiin vähemmistöihin… Tää onkin hurjan kiinnostava seikka jota jään näin takavasemmalta seuraamaan, että kertooko Marshall ikinä vai joko huuhkaja-isä itsekin sitä aavistelee.. 😀

      Ja Niklas, mä taidan vähän alkaa näkemään itseäni siinä. Mä rakastan joulua ja jo monta viikkoa etukäteen laitan Raskasta joulua- levyt soimaan ja mähän en muuta tekiskään kun aina vaan pelaisin :DD Työttömänä varsinkin istuin päivästä aamuyöhön koneella ja loput ajasta nukuin, ja näin opiskelujen aikana istun sitten illat ja alkuyön koneella! Että mä en Niklasta kyllä yhtään kritisoi siitä että hän pelaa, koska onhan se harrastus siinä missä muutkin ja ihan pirun kivaa. Varsinkin kun mun ajatus Niklaksesta on kuitenkin sellainen, että kyllä hän muutakin malttaa tehdä niin, että yhteiselo sujuu eikä Marshall joudu yksin arkea pyörittämään.

      Mä en tiedä sen enempää kuin mitä näistä tarinoista on esille tullut että millaista Nikillä ja Marshallilla on ennen ollut, mutta nyt mä väittäisin tilanteen olevan ihan hyvä. Mitäpä sitä sujuvalta parisuhteelta voi enempää vaatia kuin mukavaa yhteiseloa ja sujuvaa arkea? Siis oikeasti, onhan kaikki spesiaalit parisuhde hömppähommat kivoja, mutta ei ne yhtä pitkälle kanna kuin se perus elämä, että jos se ei suju niin ei suju muukaan.

      Tässä oli hurjan kiva tunnelma, ja musta sä onnistut siinä aina tosi hyvin! Sulla on sujuva nk. ”peruskerronta”, jota vaikka ihan nimekkäältä kirjoittajalta voisin hänen romaania lukiessani odottaa.

  • #4485 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Koiran hankkiminen on muutakin kuin söpöimmän valitseminen

    Koiran- ja hevosenomistajilla on paljon yhteistä. Jotku haluavat harrastaa ja kilpailla aktiivisesti, toiset taas haluavat työskennellä jalostuksen parissa ja jotku taas haluavat vain itselleen kaverin rentoon harrasteluun. Mitä tuli koiriin, Niklas olisi ehdottomasti se joka etsi itselleen kaveria sohvalle ja rentoon ulkoiluun. Sen takia oli ihan hyvä että tuon huomio pyöri lähinnä seurakoiriksi luokiteltavissa roduissa eikä joidenkin riemuidioottien tavoin joissain molosseissa tai vastaavissa vain koska ’ne näyttää niin siistiltä’.

    ”Tiedän että se mahdollinen koira olisi virallisesti sinun, mutta sen verran ainakin suosittelen että suljet ne välisivut siitä mopsista ja bostoninterrieristä.” Marshall sanoi kuin sivuhuomautuksena, naputellessaan samalla omalla läppärillään vastausta sähköpostiin.
    ”Miks? Tai siis joo, niillä on näemmä enemmän taipumuksia eri sairauksiin mitä monella muulla rodulla mutta miks mun pitäis ne jo heti alkuun unohtaa? Kyllähän niisäki terveitä yksilöitä on.”
    ”Voisin kertoa montakin syytä, mutta ihan oppimisen kannalta on ehkä parempi kun googletat brakykefaalisen oireyhtymän. Sieltä löydät vastauksen sekä listauksen siihen kuuluvista koiraroduista. Toki niissäkin roduissa on niitä terveempiä yksilöitä joo, mutta silti suosittelisin että katsot edes lähtökohtaisesti vähän terveempiä rotuja.”
    ”…Ei sitte yhtään helpompaa termiä oo voinu keksiä tälle asialle..” Niklas mutisi lähinnä itsekseen, löydettyään etsimälleen sivulle.

    Edellisenä päivänä kun Niklas oli ollut ensimmäistä kertaa tallilla mukana ja tavannut kahvilla käydessä Noan koiran Mielikin, jolloin lopputulos oli ollut juurikin se mitä Marshall oli veikannutkin. He olivat tuskin päässeet edes kotiin asti kun nuorempi oli jo alkanut puhumaan yleisesti koirista, pitempään haaveena olleesta omasta koirista, Mielikistä, roduista joita hän oli jo aikaisemminkin katsellut ja tutkinut, Mielikistä… Ja nyt jo toista iltaa pelin sijaan telkkarissa pyöri joku Netflixin sarja lähinnä taustametelinä, kun Niklas oli seikkaillut pitkin nettiä tutkimassa koirarotuja ja tekemässä ties kuinka monta eri rotutestiä jotta osasi edes vähän rajata että minkä tyyppisiä koiria tutkisi.
    Jos rehellisiä oltiin, ei venäläisellä oikeasti ollut mitään sitä ajatusta vastaan ettäkö heidän pieneen talouteen tulisi koira. Mutta ainakin tähän saakka ne kerrat kun Niklas oli ottanut koiran hankkimisen puheeksi, olivat ne olleet sen verran ohimeneviä että Marshall ei ollut halunnut antaa periksi ja päästänyt toista hakemaan ties mitä pentua jostain päin suomea.

    ”Okei. Jo tää tekstipätkä on tarpeeksi hyvä syy mulle että miksi en ees ala tutkiin enempää nuita paria rotua.” Niklas sanoi lopulta, nousten ylös ja suuntasi keittiöön päin.
    ”Ihan viisas päätös. Mutta muista että se kuonon mittakaan ei takaa sitä terveyttä. On myös rotuja joilla on kuonoa, mutta silti mahdollisten sairauksien ja ongelmien lista on pitempi kuin nälkävuosi.”
    ”Ja sanotaan että kaikki työ alkaa heti kun ko koira tuuaan talohon. Musta tuntuu enemmän siltä että se työ alkaa jo kauan ennen ko ees oikia koira on löytyny. Tai ees se rotu.” Niklas puheli samalla kun nappasi tiskialtaan reunalta tupakka-askinsa ja sytkärin, suunnaten asunnon takaovelle päin.
    ”Et uskokaan kuinka moni vain päättää että haluaa koiran, ja pari viikkoa myöhemmin koira on jo haettu kotia kun jostain torista tai vastaavalta nettisivulta löytyi niin söpö että pitihän se nyt hakea.” Marshall vastasi ja sulki oman läppärinsä kannen.
    ”No jooo, kyllähän sen koiran nyt söpöki pitää olla tai siis sellanen että miellyttää omaa silmää. Mutta ei se oo sama asia ko jonku pehmolelun valitseminen kaupan hyllyltä.” Niklas mumisi tupakka suupielessään ennen kuin meni ulos.

    Marshall katsoi hetken lähes vaikuttuneena nuoremman perään. Ainakin äskeinen lyhyt juttelu oli siltä osin lupaavan kuuloinen että Niklas taisi tällä kertaa olla ihan tosissaan koiran hankkimisesta, tai ainakin tuon puheista oli tullut ilmi että tuo ajatteli asioita vakavissaan ja ihan oikealta kantiltakin. No, katsotaan.

    • #4491 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mielikki ansaitsee kohta oikeasti oman hahmoesittelyn, se kun on (ainakin omasta mielestään) niinkin vaatimaton kuin Hopiavuoren tähti. Ja no, onhan se aika vastustamaton. Kyllä mä voisin vähän sulaa jos sellainen pieni rotta tulisi vaaleanpunainen huppari päällä vastaan ja ketkuttaisi häntäänsä niin että koko pikku koira heiluu mukana. Ei siis yhtään ihme, että Niklaskin siitä innostui!

      Kivaa, että Marshall on noin harkitsevainen koiran asian suhteen. Mä olen ehkä vähän enemmän tässä tapauksessa – taas – niinkuin Niklas, jäiks… 😀 Ei ole montakaan vuotta kun mä totesin että haluan pupun, ja no.. Sitten muutama viikko ja mulla oli pupu. Ja sitten tajusin että voi vitsi, eihän se sovi mun elämäntilanteeseen oikeasti yhtään. Että kun mä keksin että nyt haluan, niin järjen ääni yleensä peittyy sen MUTTAKUN MÄ HALUAN äänen alle, ja sitten uskottelen että kyllä minä tiedän ja järjellä ajattelen 😀 tarviin selkeesti oman Marshallin sanomaan että mietippä vielä hetki. Vaikka toki jokaisen lemmikin hoidan kunnialla ja imen itseni täyteen informaatiota netistä ja kirjoista etukäteen että varmasti saavat niin hyvää hoitoa kuin mahdollista, ja sitä näyttää Niklaskin tekevän. Hyvä niin, sillä Marshall siinä vieressä rauhoittelemassa ja Niklas itse innoissaan oppimassa lisää varmaankin tarkoittaa ihan onnistunutta lopputulosta, sitten joskus kun ehkä perheenlisäyksen aika on 😀

      Hopiavuoreen kuitenkin aina mahtuu yksi koira lisää, niitä kun ei voi koskaan olla tarpeeksi! Eetu vois alottaa jonkun sivubisneksen, niinkuin vaikka Hopiavuoren koirahoitola 😀

  • #4501 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kun parisuhteessa on kaikki hyvin niin…

    Siinä missä Marshall oli aina pitänyt kotona ollessaan tiukan aikataulun muodostamista aamutalleista, oli hitaissa ja rauhallisissa aamuissa oma viehätyksensä. Varsinaisesti hänen ei edes tarvinnut herätä aamuvarhain, mutta tavaksi oli tullut nousta ylös kun Niklaksen herätys pärähti soimaan. Jonka jälkeen nuorempi aina veti peiton päänsä ylitse ja mutisi viidestä lisäminuutista. Sillä välin venäläinen nousi ylös, kävi laittamaan kahvinkeittimen ja keittiön radion päälle jonka jälkeen vain jumitti keittiössä siihen saakka kun sai kaataa itselleen ensimmäisen kupillisen kahvia. Sen jälkeen tönimään Niklas hereille, mitä seurasi muut tavalliset aamurutiinit ennen kuin nuorempi lopulta lähti töitä kohti. Yleensä siinä vaiheessa Marshall oli saanut jo tarpeeksi kofeiinia että sai selvitettyä lähinnä paksua purkautunutta lankakerää muistuttavat rastansa ojennukseen ja jotenkuten kiinni.
    Tänään venäläinen oli pysytellyt aamupäivän ihan vain kotona, ja juonut lisää kahvia samalla kun oli tehnyt pieniä päivityksiä heidän kotisivuilleen ja käynyt läpi sähköpostit. Lopulta mies oli napannut läppärin mukaansa ja rojahtanut puoli-istuvaan asentoon sohvan nurkkaan, huomattuaan discordissa Vladin kuvakkeen reunassa punasen ympyrän sisällä olevan numeron saapuneista viesteistä. Suurin osa viesteistä oli vain random kommentteja eri asioista, jokunen kysymys ja kasa meemejä. Mutta seasta löytyi lopulta myös videoklippi kun yksi heidän työntekijöistä juoksi karkuteillä olevan varsan perässä, selfie Volyan kanssa, heilahtanut kuva otettuna hevosen selästä käsin maastossa ja edellä näkyi pari muuta ratsukkoa, toinen selfie missä taustalla näkyi Mitya joka oli kaikesta hiekasta päätellen tippunut juuri satulasta… Pakostakin hymy kiipesi suupieliin. Vaikka pääasiassa kaikki olikin sinänsä turhanpäiväisiä tilannepäivityksiä kotopuolesta, Marshall todennäköisimmin matkustaisi kotiin antamaan Vladille henkilökohtaisesti selkään jos hän kehtaisi yht’äkkiä lopettaa niiden lähettämisen.
    Venäläinen käänsi katseensa rahin päällä olevan kännykän suuntaan kun sen näyttöön syttyi valo. Mies kurottautui nappaamaan puhelimen toiseen käteensä ja tottunein sormen liikkein avasi näytön lukituksen, painaen sitten näytöllä näkyvää kirjekuoren kuvaa mikä ilmoitti uudesta viestistä.

    ”Hmh. Yleensä äiti kyllä soittaa…” Marshall mutisi itsekseen äidinkielellään lukiessaan näytölle avautuneita tekstirivejä.

    Läppäri oli vähällä pudota lattialle kun mies nousi nopeasti istumaan saadakseen jalat lattialle. Katse haravoi jo kolmatta kertaa lyhyen viestin sisältöä, kunnes venäläinen napautti puhelimen soittolistan esille ja napautti Niklaksen nimen perässä näkyvää luurin kuvaa. Siirtäessään kännykän korvalleen Marshall nousi jalkeilleen, ja lähemmäs repi sekaisella nutturalla olevia rastojaan samalla kun käveli päättömästi ympäri olohuonetta.

    ”Soitit just eikä melkeen hyvään aikaan. Kirjaimellisesti just sanoin heipat asiakkaalle niin pystyin jopa -..” Niklas vastasi tavalliseen pirteään ja huolettomaan sävyynsä ennen kuin Marshall jo keskeytti.
    ”Äiti laitto viestiä. Ne tulee tänne.” venäläinen sanoi nopeasti ja hieman hätäisen kuuloisesti.
    ”Tä? Niin kekkä tulee? Sun äitis vai? Yllättävää, mutta kiva.”
    ”Ei, ku ne. Kumpiki. Äiti ja…isä.”

    Pienen hetken puhelimen kummastakaan päästä ei kuulunut mitään muuta kuin vaimeita taustaääniä, mistä pystyi päätellä että Niklas oli siirtynyt jonkun oven kautta syrjemmäs puhumaan.

    ”..Jjaa. No. Ei hätä oo tämän näkönen vai miten se menikään, kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi lopulta vakavempaan sävyyn. Eihän häntä olisi haitannut vaikka Marshalin isä vihdoin saisi tietää hänen poikansa seurustelevan toisen miehen kanssa, mutta Niklas oli kyllä tietoinen kuinka iso asia se olisi Marshalille itselleen.
    ”Ei, Nik, ne on tulossa jo.” Marshall sanoi hieman vaimeammin, ja jo puhelimen kautta kuuli että tuon suuta kuivasi.
    ”Niin mitä? Tulosa jo? Millon? Mihin aikaan?”
    ”…Huomenna. Illalla.”
    ”Mit-…? Miten helvetisä ne päättää, tai lähinnä sun isäs, päättää tehä jonku extempore reissun Suomeen? Eikö niille tullu mieleen ilmottaa sulle aikasemmin tai kysyä ees että passaako se?” Niklas kysyi hätäisesti, yrittäen keksiä jonku porsaanreiän mitä kautta Marshall voisi helpommin keksiä verukkeen että he peruisivat tulonsa.
    ”Ne lähti joulun jälkeen käymään äidin vanhempien luona Englannissa. Sieltä on helppo lentää Helsinkiin, joten isä oli ajatellut että olisi ihan mukava yllätys käydä lyhyesti meidän luona kylässä. Ja yllätyksenä sen takia, kun hän tietää että en ole töissäkään tällä hetkellä joten mitään akuuttia menoa minulla tuskin on. Isä ei itseasiassa edes tiedä että äiti varoitti minua ennalta. Isä haluaa myös nähdä miten Arlekin toimii ratsastaessa..”
    ”…Sehä on halunnu sen kopukan pois tontiltaan suurinpiirtein jo samana päivänä ko veit sen kotia? Niin miks sitä nyt niin kiinnostaa että miten se menee?”
    ”Juuri siksi. Koska jos se hevonen on meidän, tai siis minun, omistuksessa niin sen pitää yltää tietylle tasolle että se saa edes pysyä meidän tallissa. Ellei isä olisi halunnut Volyalle jotain tuloksia Suomen puolelta, alunperin Arlekin oli tarkoitus tulla mukanani suomeen.”
    ”Anna ko mä arvaan, suurin ongelma sulle on tällä hetkellä se että me tiietään Otsonmäen väen suhtautuminen venäläisiin niin se että sinne tulee sun isäs, joka on ko kävelevä valomainos että venäläinen ja ylpeä siitä joka ei puhu muuten sanaakaan suomea, että miten se tulee vaikuttaan sun olemiseen? Siis… sen lisäksi että täsä on aika helvetin iso todennäköisyys että nyt viimestään sun isäs tajuaa että me ei ollakaan vaan perus kavereita. Koska oon aika varma että se ei niin typerä oo että menis läpi että ihan kavereina vaan nukutaan samasa huoneessa ja vieläpä samasa sängysä.”
    ”Mmhm… ”Marshall mutisi hermostuneen kuuloisen myöntävästi.

    Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi puhelun ylle, kunnes Niklaksen syvä huokaus kuului toisesta päästä.

    ”..No. Mulla ei oo tälle päivälle tiedosa ko yks asiakas, nopia keissi. Niin koitan sumplia että jos pääsen heti sen jälkeen tuleen kotia. Samalla koitan jotenki selittää tilanteen ja kattoa jos mun työpäiviä pystyy jotenki muklata että saisin ainaki ny pari päivää vapaaksi tai ainaki tosi lyhyiksi, niin pystysin olla jeesimäsä tai tukena. Tai jotai. Kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi varman kuuloisesti, vaikka itsekin epäili että kuinka vakuuttavalta mahtoi todellisuudessa kuullostaa.
    ”..Joo. Kiitos… Olen vissiin.. tallilla, kun pääset näille suunnille niin jos voit tulla hakemaan minut sieltä?”
    ”Totta kai.”

    • #4502 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Uuuuu-uu!

      Seuraa tunteiden luettelua kommentin sijaan

      Mun sisäinen draamalaamani on ilonen kun tapahtuu, mutta samaan aikaan mua surettaa ja ehkä vähän säälittää Marshall ja Niklas. Ja samalla mua jännittää hirveesti enkä malta oottaa. Oon levoton, kauhuissani ja haluisin tietää jo mitä tulee tapahtumaa ja samaan aikaan juosta karkuun Marshall ja Niklas mukana.

      Mutta tässähän ei ole mitään reagointipintaa muille kirjoittajille. Ehkä olet suunnitellut sen myöhemmälle, kun isä tulee katsomaan tallille.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Nelly.
    • #4504 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Jep, tämä on vaan ns. esitapahtuma sille kun perheen pää Grigori Kozlov tulee käymään. Ja tulee pyörähtään tallilla muutamaanki otteeseen 😀

    • #4520 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Katsotaan, saanko muotoiltua kommentin niin, ettei kenellekään jää väärää kuvaa mun ajatuksista. 😀

      Ensinnäkin, tarina on kaikin puolin hieno. Se on jännittävä ja lupaa ongelmia: se on draaman kaaren alkupuolisko. Jännitys tiivistyy. Olemme jo kuulleet tarpeeksi vihjeitä Marshallin isästä, jotta osaamme odottaa ongelmia ilman alleviivausta. Marshall tietää itsekin, että ongelmia voi tulla sekä Niklaksen suhteen että Otsonmäen suhteen.

      Ei ole huonon tekstin merkki, että lukija arvaa huippukohdan tai käännekohdan ennalta niin kuin me nyt tässä juonessa. Se on päin vastoin hyvän tarinankerronnan merkki. Ei ole tarkoitus vetää mattoa lukijan alta tai yllättää häntä, vaan vain nostaa jännitystä. Onnistut erinomaisesti.

      Samalla tarinasi saattaa kuitenkin olla hitusen väärässä kohdassa ajallisesti! Katsohan.

      Marshall on venäläinen. Painotat sitä ihan tosi tosi paljon ja joka ainoassa tarinassa, joten oletan, että haluaisit väen reagoivan siihen. Toisaalta et ole antanut vielä aikaa ja mahdollisuuksia. Marshall on vasta kerran puhunut pidemmin muiden kanssa. (Ja tämän jälkeen Nellyn auttamana uudelleen.) Ryssänvihan kasvaminen puolestaan vaatii aikaa tarinassa, vaikka tosielämässä se joko on tai ei ole. Kukaan hahmo ei siis vielä ole reagoinut venäläisyyteen, koska harva on edes nähnyt hahmoasi. Ja kukaan kirjoittaja ei ole reagoinut, koska kirjoitusaikaa ei ole ollut hirveän montaa päivää siitä, kun ekat tyypit hänet näkivät.

      Nyt marssii paikalle Herra Venäläinen, Gospodin Iskä. Ok: siihen varmasti reagoidaan, jos näytät häntä muille hahmoille tarpeeksi ja annat aikaa reagoida. Tarinasta tulee jännittävä!

      Ajoituksella olisit voinut kuitenkin lypsää iskästä ja Marshallin tosi korostuneesta venäläisyydestä lisääkin, jos siis haluat venäläisyyttä käsiteltävän. Ensin oltaisiin kauhisteltu Marshall valmiiksi, ehkä rikottu muutama muukin ystävyyssuhde, käsitelty se asia että hyväkin ihminen voi olla rasisti ja ääliökin voi olla suvaitsevainen. Sitten kukaan ei olisi ollut enää kiinnostunut Marshallin taustoista, kun tarinat olisi kerrottu. Mutta sitten, voi hyvänen aika, kuka sieltä marssiikaan paikalle suurin piirtein Neuvostoliiton pinssi karvalakissaan, ellei itse Venäjän ruumiillistuma!! Ja sellainenko mies se vasta on pelottava paljasjalkaisen otsonmäkeläisen silmissä! Ja tarinallisesti yhtä herkullinen silloin kuin nytkin! Ai minkä määrän pyöritystä ja tarinakoukkuja missasit, kun nyt molemmat itänaapurin poijjat käsitelläänkin viikossa. 😀 Marshallin taustahan käsitellään todennäköisesti vain kerran ja nyt. Kun isä on tullut, ollut ja lähtenyt, Marshall ei olekaan enää koskaan tässä tarinassa venäläinen, vaan Marshall.

      Tarinallisesti tässä ratkaisussa ei tietenkään ole mitään vikaa! Olet jo myynyt ajatuksen Marshallin ja isän suhteesta meille, ja jatkoit myymistäsi vielä vastatessasi Nellyn tarinaan. Olen ihan sitoutunut jo tähän ja odotan tosi innolla, mitä tapahtuu. Varsinkin, kun lupailit Nellylle, että muutkin pääsevät leikkimään hienolla uudella nukellasi. 😀

      Lopetat muuten tarinan juuri oikeasta kohdasta, niin kuin hyvän telkkarisarjan jaksot. Ai että miten mulla on sellainen hermostunut olo, kun en välittömästi saa tietää, mitä tapahtui. 😀 Toisaalta ennen vanhaan kun niitä sarjoja tuli vain kerran päivässä eikä voinut katsoa koko kautta kerralla, se olo oli ihan paras, ja on nytkin. Täällä me juorutaan ja spekuloidaan, mitenhän Marshallin ja iskän käy — ihan niin kuin vuonna -99 kun katsottiin koko perhe Salkkareita!

      Mun suurin spekuloinnin kohde ei ole kenenkään venäläisyys tai seksuaalinen suuntautuminen, vaan iskä itsessään. Onkohan se sellainen paksukulmakarvainen pelottava setä, joka puhuu niin kuin venäläiset usein, että ei missään nimessä hymyile ja näyttää muutenkin aina vihaiselta? Vai tuleekohan sieltä kuitenkin sellainen Joulupukille sukua oleva pyöreäposki, joka nauraa ja laulaa ja voittaa jopa Helmipuron Eiran puolelleen, ja jonka Marshall vain on oppinut näkemään mörkönä?

      Mutta tosiaan. Kun kerran parisuhde on hyvin, niin…
      draamaa pitää aina olla,
      sanoi kissa hietikolla.

      Siinä olet ihan oikeassa. 😀

  • #4578 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Aamukahvia vanhempien kanssa
    keskustelut käydään kaikki venäjäksi

    Marshall nojasi keittiön sivupöytää vasten kahvikuppi toisessa kädessä, ja tuijotti olohuoneen sohvalla istuvan isänsä takaraivoa kun tuo seurasi uutisia. Rastapää ei tiennyt että mikä tässä asetelmassa oli oudointa tai huvittavinta. Se, että hänen isänsä ylipäätään oli siellä vai se että hän seurasi suomenkielisiä uutisia vaikka ei tajunnut sanaakaan mitä siellä puhuttiin samalla kun hän sekoitteli teetään odotellessaan sen jähtyvän hieman. Ei teen juonnissa sinänsä ollut mitään outoa, mutta tavallisesti tähän aikaan aamusta Grigori oli myös kahvipannun asiakas. Luojan kiitos Niklas joi teetä, ja oli ennen töihin lähtöä ottanut muutamat parhaimmat vaihtoehdot esille kaiken varalta jos Grigori tai Anice halusikin kahvin sijaan teetä.

    ”Kaikki hyvin?” pöydän ääressä istunut nainen kysyi lempeä hymy kasvoillaan, silmäillen esikoistaan tutkivaan sävyyn.
    ”..Joo. En vain osannut odottaa tätä. Ja herätessäni olin osittain varma että näin vain unta mutta…” Marshall vastasi ja kohautti olkiaan hieman, ennen kuin hörppäsi aamukahviaan. Olihan hän kyllä tiennyt että vanhemmat olivat tulossa käymään koska äiti oli varoittanut ennalta, mutta koska isä ei sitä tiennyt niin piti myös mennä sen mukaan. ”Miten ukki ja mummi?”
    ”Hyvin, menevät täysillä kuten aina. Itseasiassa isäni vähän puheli sen suuntaista että saattaisi itsekin tulla käymään luonasi jossain vaiheessa.” Anice puhui kepeästi, laskien kynän kädestään ja otti oman kahvikuppinsa kumpaankin käteensä ja nojasi pöytää vasten.
    ”..Miksi kaikki päättävät yht’äkkiä että tulevat kylään?”
    ”Koska olet ollut poissa kotoa jo kauan, ja sinä aikana käynyt vain… mitä? Kolme kertaa kylässä. Joten siitä on pitkä aika kun moni meistä on nähnyt sinua muutenkin kuin videopuhelun kautta. Minä mukaan lukien. Etenkin kun päätit viettää tämän joulun täällä.” Grigori huikkasi olohuoneen puolelta. Mies oli kääntynyt istumaan sohvalla toinen käsi selkänoja päällä jotta pystyi helpommin katsoa keittiöön päin.

    Marshall tunsi pienen syyllisyyden piston rinnassaan, koska se mitä isä oli sanonut piti täysin paikkansa. Hän oli vieraillut kotona vain pari kertaa, ja niistäkin vain yksi oli ollut sellainen että myös isä oli ollut kotona.

    ”Kulta…” Anice aloitti lähes sättivästi, katsoen aviomiestään ”Marshall on jo aikuinen, hän saa itse valita milloin käy kotona ja missä viettää juhlapyhänsä. Vaikka myönnän, minä myös kaipasin sinua kotiin jouluksi mutta sinulla oli paljon menossa sillä hetkellä. Muuttoa sun muuta, joten ymmärrän täysin.” nainen sanoi ja käänsi loppua kohden katseensa hymyn kera Marshaliin päin.
    ”Tiedän kyllä. Mutta kuten olen aina sanonut niin perhe–..”
    ”Perhe on tärkein.” Marshall jatkoi isänsä aloittamat sanat loppuun. ”Tiedän kyllä, enkä ole sitä unohtanut. Saati aiokaan unohtaa. Mutta jos muistat, niin minulla oli kädet täynnä Volyan kanssa kun osallistuimme siihen Tie Tähtiin -kisoihin. Ja kaiken sen ohella meni myös paljon aikaa töissä Duován tallilla.”
    ”Kyllähän minä ymmärrän sen. Ja hienoa että sait Volyan kanssa oikeita tuloksiakin mutta… Toivottavasti tänä vuonna ehdit käymään kotona edes vähän useammin.” Grigori sanoi huokaisten hieman, ja suupielessä häilyi jopa aavistus hymystä miehen aina niin vakavilla kasvoilla. Ennen kuin tuo kääntyi takaisin telkkarin puoleen teekuppinsa kera.

    Rastapään kasvoilla näkyi puhtaasti hämmentynyt mutta myös huojentunut ilme, kun isä oli toivonut että hän ehtisi käymään kotona tämän vuoden aikana edes vähän useammin. Koska myönnettäköön, että Marshall oli eilisillasta saakka tuntenut olonsa sellaiseksi kuin hän olisi kävellyt pitkää käytävää pitkin kohti omaa teloitustaan. Mutta tähänkään mennessä Grigori ei ollut näyttänyt välittävän yhtään vaikka viimeistään nyt tuo kyllä tiesi että Marshall ja Niklas eivät olleet pelkästään kavereita. Koska jossei jo asunnon ainoana sänkynä oleva parisänky riittänyt vihjeeksi, niin olohuoneen hyllyssä näkyvät muutama valokuva kyllä jo kertoi suoraan mistä heidän yhdessä asumisesta oli kyse. Etenkin kun Grigori oli viettänyt pienen hetken vain tuijottamalla kirjahyllyn sisältöä tutkivasti.
    Ehkä kaikki olivat olleetkin oikeassa että hänen isäänsä ei se asia haitannut. Mutta sitä päivää ei tulisi, ettäkö Marshall sanoisi Vladille että hän oli ollut oikeassa. Marshall tyhjensi kahvikuppinsa, huuhtaisi sen nopeasti hanan alla ennen kuin laittoi tiskipöydän reunalle.

    ”Minä lähden käymään nyt siellä tallilla. Niin jos haluatte lähteä käymään siellä kävelyllä sillä aikaa, eteisen avainkaapissa on vara-avain.. Muuta tuskin tarvitsee ohjeistaa…?” Marshall kysyi, tunkiessaan samalla omia avaimia ja kännykkää taskuihinsa vilkuillen vanhempiaan.
    ”Emmeköhän me selviydy. Mutta muista, tulemme sitten illalla mukaan. Ja vanhasta poiketen, nyt kaikki ne kerrat kun olen mukana ovat osa sitä koetta. Joten saat nyt aamun verran armonaikaa miettiä ja suunnitella tulevia päiviä.” Grigori sanoi hieman vakavempaan sävyyn, katsoen poikaansa kun tuo kiskoi takkia eteisessä päälleen.

    ”Asia selvä, isä.” Marshall sanoi ja nyökäytti päätään, ennen kuin palasi etteisestä keittiöön päin. Mies pyörähti nopeasti ennen lähtöään äitinsä luona, painaen kevyen suukon tuon poskelle.
    ”Aja varovasti.” Anice huikkasi hymyillen esikoisensa perään, kun tuo jo suuntasi takaisin ulko-ovelle päin tuttuakin tutumman ’joo joo’ kommentin kera. Kun Marshall oli poistunut asunnosta, vaaleanhiuksinen nainen käänsi katseen sohvalla istuvaan Grigoriin. ”Älä ole liian ankara hänelle.”
    ”En minä olekaan. Mutta ei hänen sitä tarvitse tietää että oikeasti aion arvioida vain sen yhden ratsastuksen kuten aina ennenkin. Ehkä.” mies myhäili itsekseen, sukien paksua mustaa partaansa. ”Mitä sanot jos teemmekin aamukävely sinne tallille hänen perässään?” venäläinen heitti ehdotuksen, seuratessaan samalla telkkarin aamu-uutisia, ennen kuin hörppäsi teetään.

    • #4602 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Kun Marshall puhui isästään, mietin silloin täällä ääneen, että onkohan lie iskä oikeasti paha setä, vai onko Marshallin kuva vain väärä. Vitsit miten tykkään, kun näyttää siltä, että iskä onkin ihan tavallinen iskä Grigori Kozlov, eikä sittenkään Grigori Rasputin. Parasta iskässä on tällä hetkellä ristiriita hänen tämänhetkisen olemuksensa ja Marshallin ajatusten välillä. Jotainhan iskä on tehnyt tai sanonut, että Marshall on niin kummallinen ajatellessaan häntä, koska ei Marshall ole turhasta seinille hyppivää tyyppiä, vaan reaktioissaan tosi pidättyväinen ja passiivinen.

      Näyttää siltä, että sinulla on suunnitelma iskän varalle. Tuo ihmeessä hänet päivänvaloon: olisi hirveän hauska tietää. Toisaalta olisi vielä paljon hauskempaa, että jättäisit raon ja joku ehtisi sorkkia suunnitelmaasi välistä niin, että lopputulema olisi sinullekin yllättävä ja suunnitelmat menisivät yhä uudelleen uusiksi. Se on sosiaalisen kirjoittamisen paras ja hirvein puoli. :DD

  • #4658 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Illallista vanhempien seurassa

    ”Kerroit kyllä tekeväsi ruokaa, mutta miten ehdeit tässä ajassa tekemään tämän kaiken?” Marshall kysyi kulmat kohollaan, seurattuaan eteiseen kantautuvia tuoksuja keittiöön.
    ”Koska sun äidillä oli apukäsi keittiösä jota se pysty komentaa menemähä niin se pysty tehä kaks asiaa yhtä aikaa.” Niklas ilmoitti varsin epäselvään ääneen, ja suojautui käsiensä taakse kun Anice huitaisi tuota leikillään käsissään olleella astiapyyhkeellä muistuttaen että ruoka suussa ei pitäisi puhua.
    ”En muista millon olen viimeksi syönyt kunnon pelmenejä. Yritin joskus tehdä itse mutta.. Ne eivät olleet kummoisia.” peremmäs keittiöön hiippaillut rastapää sanoi innoissaan kuin pikkulapsi jonka lemppariruokaa äiti oli juuri valmistanut. Eikä se ollut kaukana todellisuudesta.
    ”Etkä syö nytkään, ennen kuin olet siistinyt itsesi.” nainen vastasi pienen naurahduksen kera, kääntäen miehen hartioista kiinni pitäen ympäri ja lähetti makuuhuoneen suuntaan. ”Ja sama koskee sinuakin, rakas. Vaikka et ratsastanut niin kädet pitää pestä.”
    ”Hmh. Minä kun luulin että hän on se joka määrää kaapin paikan..” Niklas totesi lähes kuiskaten, kun Grigori oli kadonnut kylpyhuoneeseen pesemään käsiään kuten oli käskettykin.
    ”Niinhän hän luulee.” Anice vastasi lyhyesti silmäänsä iskien, ennen kuin pyörähti kepeästi ympäri ja siirtyi jatkamaan pöydän kattamista.

    Hetkeä myöhemmin he kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä syömässä hyvällä ruokahalulla, jopa Niklas joka oli hieman epäilevästi tutkaillut kulhossaan olevaa pelmenikeittoa. Pienet lihaa sisältävät taikinanyytit muistuttivat tuota mitä todennäköisimmin taannoisesta tapauksesta kun hän oli uskaltautunut kokeilemaan yhden Kiinalaisen ravintolan dumplingeja. Lopputulos oli ollut ruokamyrkytys eikä makukaan ollut ollu kummoinen tuon sanojen mukaan. Alun varovaisen näköisen nakertelun jälkeen Niklas oli kuitenkin näyttänyt toteavan uuden ruokalajin syömäkelpoiseksi.
    Marshall siirsi katseensa hieman kulmiaan kurtistaen toisella puolella istuvaan isäänsä, joka oli lähes koko ruokailun ajan jäänyt välillä tuijottamaan hänta vähintäänkin sen näköisenä kuin hänen kasvoilla olisi jotain. Miehet tuijottivat lopulta suoraan toisiinsa pienen tovin ennen kuin Grigori lopulta avasi suunsa.

    ”Eikö olisi jo aika leikata nuo rastat pois?” Vanhempi mies kysyi, nyökäyttäen päätään punapään harteilla olevan pyyhkeen päällä lepääviin pikaisen suihkun jäljiltä yhä märkiin rastoihin. ”Ne eivät ole koskaan olleet järin käytännölliset hevosten kanssa.”
    ”Pidän niistä. Enkä tiedä osaisinko enää edes olla ilman niitä.” Marshall vastasi olkapäitään kohauttaen hetken tuijottamisen jälkeen. Rastapää oli odottanut ihan jotain muuta kuin iänikuista rastakeskustelua.
    ”Onko Marshilla koskaa ees ollu lyhyitä hiuksia? Kaikki kuvat mikkä oon nähny niin sillä on joko rastat tai pitkät..tai pitkähköt hiukset.” Niklas kysyi väliin, tajuttuaan että tähän päivään saakka hän ei ollut tainnut edes kysyä asiasta.
    ”…Minusta tuntuu että ei.” Anice sanoi pienen miettimisen jälkeen, yllättyen asiaa itsekin tuon ilmeestä päätellen ja katsoi poikaansa päin ”Toki sinulla lapsena oli lyhyemmät kun hiuksesi vasta kasvoivat, mutta muuten ne on aina olleet aika pitkät. Ehkä siksi kun jostain tuntemattomasta syystä kasvatitte Valerian- tai siis Vladin, kanssa kilpaa hiuksianne.” nainen lisäsi samalla kun kiersi keräämässä astioita pois pöydästä.
    ”Mullon sakset ja kaikki, joten sano vaan niin voidaan kyllä parturoida.” Niklas myhäili turhankin innostuneen ja toiveikkaan näköisenä saksiessaan sormillaan ilmaa.
    ”Näpit irti rastoista, niihin ei saksilla kosketa.” Marshall sanoi lähes varoittavaan sävyyn ”ainakaan ennen kuin annan itse luvan siihen.” mies lisäsi hieman mutisten.

    Keskustelu kääntyi onneksi siitä nopeasti parturoinnin kautta Niklaksen opintoihin. Sen jälkeen keskustelu oli ajautunut useamman aasinsillan kautta ylipäätään mielenkiinnon kohteisiin, ja lopulta Anice istuikin Niklaksen kanssa sohvalla pleikkariohjain käsissään ja yritti hyvin surkealla menestyksellä pelata Friday the 13th -peliä. Siihen oltiin päädytty siinä vaiheessa kun oli paljastunut että Niklas pelasi muunumuassa kyseistä peliä Vladin kanssa, mikä oli ollut uusi tieto myös Marshalille itselleen, jolloin Anice oli halunnut nähdä mistä kyseisessä pelissä oli kyse.

    Grigori ja Marshall olivat jääneet keittiönpöydän ääreen ja seurasivat tilannetta sieltä käsin. Lähes tuimalta näyttävä vanhempi mies istui rastapään vieressä olevalla paikalla, pyöritellen pienesti toisessa kädessään olevaa lasia pöydän pintaa vasten samalla kun Marshall teki huomaamattaan tismalleen samoin omalla paikallaan. Jossain vaiheessa vodka pullokin oli kaivettu keittiön kaapista pöytään, mistä miehet olivat pari lasillista jo napanneetkin.

    ”..Oletko lukenut paljonkin viimeaikoina..?” Marshall kysyi, puhuen vaihteeksi ihan äidinkielellään, vilkaisten nopeasti isäänsä päin mutta keskittyi nopeasti taas seuraamaan olohuoneen puolella näkyvää peliä.
    ”..En niin paljoa kuin tavallisesti..On yllättävän vaikeaa löytää hyviä uusia kirjoja.” Grigori vastasi lopulta, tuijotettuaan ensin pienen hetken rastapäätä.
    ”..Veikkaan että et ole lukenut Erica Spindleria tai Jan Wallentinia?”
    Grigori vain pudisti päätään, seuraten sitten katseellaan kun Marshall pyörähti nopeasti olohuoneen puolella olevan kirjahyllyn luona ja palasi sieltä kaksi pokkaria käsissään.
    ”Suosittelen. Ne on englanniksi, joten kielikään ei ole ongelma.” rastapää sanoi istuutuen takaisin tuolilleen, täyttäen kummankin lasit uudestaan samalla kun Grigori poimi toisen kirjoista käsiinsä ja silmäili läpi takakannen tekstiä.

    Jostain syystä Marshall tunsi olonsa jopa hieman hermostuneeksi odottaessaan isänsä kommenttia kirjaehdotuksien suhteen. Kirjat olivat kuitenkin aina ollut yksi heidän juttunsa. Yleensä toinen oli lukenut jonkun kirjan ja sen jälkeen kiikuttanut sen toiselle että lue tämä. Sen jälkeen kirjaa oli puitu yhdessä pitkään ja hartaasti. Mitkä olivat olleet parhaita paloja, oliko jotain jäänyt hieman hämärään ja oliko jossain ollut jopa jotain minkä olisi voinut kirjoittaa ehkä toisella tavalla. Niistäkin ajoista tuntui olevan ikuisuus… Okei, ehkä todellisuudessa vain pari vuotta.

    ”…Tämä ainakaan ei vaikuta yhtään pöllömmältä.” Grigori sanoi lopulta, nyökytellen päätään pienesti sanojensa päälle ja laski kirjan takaisin pöydälle. Miehen suupielessä nyki jopa pieni hymynhäive.

    Marshalin mieleen hiipi muistikuva siitä kun hän oli joskus lapsena onnistunut jossain asiassa, ja isä oli kehunut häntä valtavan karhuhalauksen kera. Yleensä sen jälkeen he olivat menneet käymään kaupungissa jäätelöllä ja sen jälkeen kotia päästessään menneet maastoon ratsastamaan, vain he kaksi.
    Mutta nyt tämä yksinkertainen lasien kohottaminen ja vodkan kumoaminen kurkusta alas pienen polttelevan jälkitunteen kera tuntui lähes yhtä hyvältä.

    • #4680 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on monella minun arvostamallani mittapuulla paras tekstisi, siis jos puhutaan tietenkin ihan tarinankerronnasta, eikä yhdessä leikkimisestä.

      Onneksi en tosiaan tarttunut äitin hahmoon. Olisin tehnyt siitä ihan vääränlaisen. Marshallin äitihän on tosi (Hopiavuorelaisittain) erikoinen hahmo: ihan kuin repäisty jostain vanhasta yläluokkaisen maalaistalon elämästä kertovasta telkkariohjelmasta tai romaanista! Olen tavannut tällaisia äitejä taiteessa, mutta en vielä oikeassa elämässä, vaikka varmasti joskus, sillä niin kovasti tahdon nähdä hänenlaisensa oikeasti. Toisaalta äiti huitaisee pyyhkeellä, pitää komentoa ja osaa kokata, niin kuin Perinteisen Äidin kuuluu. Toisaalta äiti suostuu pelaamaan pleikkaripeliä vaikkei osaakaan, niin kuin Moderni Äiti voisi tehdä. Äiti on älykäs, äiti on välittävä. Päähenkilönä äiti olisi ainakin nykyisen vaikutelmani perusteella aika Mary Sue, mutta sivuhenkilönä ja äitinä ei niinkään! Marshall on tarinan päähenkilö ja yleensä fokalisoija: koen, että äidin lämpö ja täydellisyys ovat osin myös hänen päässään. Ainakin mun suurin sankari on nimittäin meidän äiti, ja vaikka siinä on vikoja, minä en fokalisoijana paljastaisi niitä lukijalle!

      Iskä ei ole yhtään sen huonommin kuvailtu. Voin kuvitella hänet yhteen vaimonsa kanssa: he täydentävät toisensa. Iskän luonteen ja olemuksen analysoimista kiinnostavampaa on analysoida sitä, miten kerta kaikkiaan hienosti ilmaiset, että Marshall on enemmän isänsä kaltainen kuin hän luuleekaan. Ai vitsi mitä yksityiskohtia.

      Mutta entistä enemmän kuulun Team Niklakseen. Saksi, Niklas, saksi!! Saksi salaa niin Marshallkin saa ison pojan hiusmallin! 😀 No joo, oikeasti siis tykkään Niklaksesta ihan muiden juttujen takia. Hänestä tuntuu tarinoiden myötä itsestäänkin nimittäin kasvavan iso poika. Aluksi hän saattoi olla hieman vätys, mutta nyt hänellä on energiapiikki. Se tekee hänestä hassun, vilkkaan ja hitusen lapsellisen, ja tietenkin mun henkilökohtainen mielipide ihmisistä on, että sellaiset tyypit on kivoja. :DD Etukäteen olisin veikannut, että just sellaiset eivät olisi Iskän mieleen, mutta no jaa, nähtäväksi jää. 😀 Iskäkin osaa yllättää.

  • #4697 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Niin mikä koe?

    Miksi odottamattomista asioista kerrotaan aina sillä hetkellä kun juot jotain? Ja vielä tarkemmin, juuri sillä kyseisellä hetkellä kun siitä kupista on kumottu suuhun aimo annos kahvia. Mistä juuri nyt ainakin osa sitä polttavan kuumaa mustaa nestettä oli matkannut kohti keuhkoja ja aiheutti yskimisen lisäksi mietintää että tähänkö se elämä nyt päättyisi. Kahviin tukehtumiseen?

    ”…Mutta sanoit että arvioit kaikki ratsastukset? Eli että sitä tavallista sirkusta ei olisi?” Marshall puhui varsin käheällä äänellä kun sai taas kunnolla henkeä.
    “Koepäivä, ei sirkus. Ja kyllä, niin sanoin. Mutta kukaan ei sanonut etteikö tavallista koetta olisi. Sanoin vain, että kaikki ratsastukset joita seuraan ovat osana sitä.” Grigori vastasi täysin rauhalliseen sävyyn, irrottamatta katsettaan sanomalehdestä jonka sivuja silmäili läpi kuin muka ymmärtäisi lehden sisällöstä jotain.

    Marshall jäi vain tuijottamaan isäänsä samalla kun kävi päänsisäistä arkistoa läpi ja yritti palauttaa mieleensä muutama päivä sitten käydyn keskustelun. Kun oikea keskustelu oli paikannettu, mies nosti toisen käden kasvojensa eteen. Ei saa-..tampa sanoa. Niin. Eihän isä ollut missään vaiheessa sanonut että tavanomaista koepäivää ei olisi.
    Rastapää huljautti jäljellä olleen kahvin kurkustaan alas ja yhdellä sulavalla pyörähdyksellä jätti kupin tiskipöydälle, kääntyi ympäri ja suunnisti eteisen vieressä olevalle vaatehuoneelle. Osa Arlekin varusteista oli tietenkin jo tallilla, mutta osa oli yhä kotona laukuissa ja kasseissa pakattuina käyttöä odottamassa. Olikohan ne toiset suitset jo tallilla..? Kanget ainakin oli täällä. Mies yritti palauttaa mieleensä Arlekin kaapin sisältöä, mutta jostain syystä vaikka sitä kaappia kolusi päivittäin niin mieleen ei muistunut että mitä kaikkea siellä oikeasti oli.
    Vielä hetki sitten sohvalla läppärinsä parissa ollut Niklas oli laittanut koneen syrjään ja hipsinut nojailemaan komeron ovenkarmia vasten, katsoen hieman irvistäen kun Marshall iski juuri otsansa ylempänä olleen hyllyn reunaan.

    “Mikä tää koejuttu oikein on?” nuorempi mies kysyi, laskeutuen kyykkyyn lähemmäs lattiantasolla laukkua penkovan rastapään tasoa kuin he puhuisivat jostain salaisestakin asiasta.
    “No siis… Vähän samalla tavalla kuin koulussakin on kokeita, niin meillä on ollu kotona kokeita ratsastukseen liittyen. Sitä mukaa kun kehityimme ja halusimme alkaa kilpailemaan, meille hankittiin valmentajat. Kouluun, esteille, kenttäratsastukseen.. Kisakausien aikana tulokset näki helposti siitä että miten pärjäsimme. Mutta sen ulkopuolella kehittymistämme seurattiin sillä että meillä oli koe, vähän niinkuin omat pienet kisat, joiden tuomareina toimi sen lajin valmentaja ja isä. Suorituksen ja valmentajan kanssa käydyn keskustelun perusteella sait joko jatkaa valmennuksia tai sinut tipautettiin takaisin ryhmätunneille. Sitte kun taas näytit haluavasi jatkaa kehittymistä ja kilpailemista niin parin kokeilun jälkeen saatoit päästä takaisin valmennuksiin.” Marshall selitti, ojentaen suitsipussin Niklakselle jotta tuo sai nostaa sen vaatehuoneen ulkopuolelle.
    “Okkeei. Kuulostaa sinäsä ihan hauskalta. Ja ymmärrettävältä. Kai. Kävikö sulle kuin monesti niin että et päässy valmennuksiin?”
    “Noo… Minulla oli yksi vaihe jolloin omasta tahdostani jätin valmennukset pois. Mutta jos sitä ei lasketa niin ei kertaakaan.”
    “Ei sinäsä yllättäny.. Mutta miks sulla nyt on sellanen..koe? Tai siis mikä on nyt panoksena.”
    “Arlekin. Isä maksaa Arlekinin tallivuokran, koska vaikka Eetun ottama vuokra on etenkin tämän alueen tasoon nähden huokea niin kun huomioidaan euron ja ruplan kurssi… Minulla tuskin olisi pitemmän päälle varaa maksaa vuokraa asunnosta, tallipaikasta ja vielä niiden päälle kaikki muut kulut mitä elämässä tulee. Etenkään kun en haluaisi elää suvun varojen varassa.”

    Niklas nyökytteli päätään hitaasti ja hypisteli syliinsä jääneen satulahuovan reunaa käsissään. Juuri tällä hetkellä hänestä tuntui erittäin ristiriitaiselta. Osittain hän oli hieman yllättynyt mutta iloinen, saadessaan tietää jotain uutta Marshalista näin peräti kahden vuoden seurustelun jälkeen. Mutta samalla… Tämä asia vaikutti olevan sen verran iso että ehkä hänen olisi pitänyt tietää se jo? Hitto, ja Marshall taas taisi muistaa ulkoa ainakin puolet Niklaksen suvun historiasta kun tuo muisteli mitä kaikkea oli joskus toiselle pajattanut aina lapsuuden lemmikkihamsterista lähtien. Niklas oli hyvää vauhtia uppoamassa omien ajatuksiensa alle, minkä takia tuo kuuli vain etäisesti Marshalin puhuvan jotain tallille lähtemisestä nyt kun siellä olisi varmemmin kenttä tai maneesi tyhjänä.

    • #4705 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä, että laitoit Niklaksen ihmettelemään vähän samoja asioita kuin minäkin ihmettelin. Marshall selittää luontevasti samalla minulle kuin hänellekin, mitä kaikkea on pelissä. Selitys nostaa Marshallin arvoa minun silmissäni hahmona, sillä tykkään sellaisista hahmoista, joiden peloille ja ajatuksille ja toiminnalle on jokin selitys. Aikuisten Oikeasti selityksen ei tarvitse olla edes uskottava, kunhan se on hahmon omassa päässä looginen.

      No, tämä on ulkopuolisellekin uskottava. Pelissä todella on hevonen. Kaiken lisäksi se ei ole panoksena samalla tavalla kuin lastenkirjoissa, että Päähenkilötytön on saatava Just Se Hevonen Jota Rakastaa, vaikka on tuntenut sen vasta noin vartin. Pelissä ovat kaikki hevoset. Jos Marshall ei saa pitää Arlekinia, hänellä ei ole mahdollisuutta pitää mitään toistakaan hevosta.

      Samaan aikaan huomaan, että arvostukseni ihmisenä häntä kohtaan laskee. (Nou hätä: ihmisenä ärsyttävä/lapsellinen/pelottava/jne hahmo voi aina vain olla hahmona ihan mahtava, ja onkin, koska prinssit ovat tylsiä.) Marshall ei olekaan tukevasti omilla jaloillaan seisova autonominen heppu, joka on saavuttanut kaiken itse, niin kuin olen erehtynyt kuvittelemaan. Hän onkin iskän elätti. Eikä ilmeisesti haluaisi olla! Marshallin tarina saattaakin kääntyä siihen, miten hän potkuttaa omille jaloilleen ja siten irti talutusnuorasta.

      Niklaksen ajatukset lopussa ovat samastuttavia. Olisihan se outoa, jos ei tuntuisi miltään, että nyt vasta saa tietää tällaista. Toisaalta salaisuus ei ole kauhean vaarallinen, eikä ei-heppaihmis-Niklaksesta varmaan maailman kiehtovinkaan. Varmaan hän toivoo Marshallille onnea kokeeseen, mutta samalla hänen näkökulmastaan Arlekinin lähtö ei voi olla maailmanloppu. Siinä jää hyvin tilaa harmitella sitä, että hän kokee olonsa vähän idiootiksi, kun ei muka tiedä suvun tavoista mitään.

      Iskän järjestelmä on musta tosi palkitseva ja kiva, vaikka näyttäytyikin aluksi niin uhkaavana. Iskä vaatii paljon, mutta jos hänen vaatimuksiinsa ei vastaa, ei lapsenakaan menettänyt kaikkea. Harjoittelemista sai jatkaa, joskin eri tavalla. Ja aina oli mahdollisuus yrittää kiivetä uudelleen eteenpäin sen sijaan että tilanne olisi heti ollut game over. Olisin itse motivoitunut tästä järjestelmästä tosi paljon.

  • #4815 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Odottavan aika on pitkä


    kuva hieman isompana

    Marshall liikutteli sormenpäätään valokuvan pyöreäksi kulunutta nurkkaa pitkin, kuunnellen ainoaa ääntä mikä tyhjässä asunnossa kuului. Eteisen ovenkarmin yläpuolella olevan kellon sekunttiviisarin tasaista naksahtelua, kun ohut viisari nytkähteli eteenpäin kellotaululla.
    Katse liikkui kahden valokuvan välillä mitkä hänen isänsä oli kaivanut lompakkonsa sisältä ja jättänyt keittiön pöydälle ennen lähtöään. Neliskulmaisen kuvan Marshall muisti liiankin hyvin, koska sitä Grigori oli kanniskellut mukanaan jo toista kymmentä vuotta. Ensimmäisiä kertoja ison hevosen selässä, toki isän avulla. Toinen hieman tuoreempi kuva taas oli Juoniori aikojen ensimmäisistä kenttäratsastuskisoista mihin hän oli Vladin kanssa osallistunut. Niistäkin ajoista oli jo ikuisuus..

    Mies käänsi päätään sen verran että näki katsoa aikaa seinällä tikittävästä kellosta. Niklaksen pitäisi tulla joskus tunnin päästä takaisin kotiin, mutta sekin aika tuntui tuhottoman pitkältä tässä vaiheessa kun mielessä poltteli viimeinen keskustelu isän kanssa ennen hänen ja äidin lähtöä kohti Venäjää. Tietenkin juuri tänään Nikalksen oli pitänyt unohtaa kännykkä kotiin, vaikka Marshall oli varma että se oli jo kasvanut tuon käteen kiinni. Muutoin hän olisi jo soittanut kertoakseen asiasta.

    • #4816 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Hieno tunnelmapala, kuvat ja kaikki! Ja lisäksi sitten ne miljoona kysymystä (tai ainakin 3), jotka tästä heräsivät. Mistä oli keskusteltu isän kanssa? Miksi nuo kuvat oli annettu Marshallille? Miksi juuri nuo kuvat? Argh, miksei tämä ole Netflix, josta voi katsoa uuden jakson jos ei malta odottaa?!

    • #4817 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mulle jäi ihan samat fiilikset kuin Sonjalle! Oliko käyty läpi se, ettei Niklas olekaan vain kämppis? Olihan se kaiketi isällekin jo selvinnyt, mutta tietääkseni siitä ei oltu sanottu vielä mitään ääneen. Vai passittiko isä poikansa kotio (miksi muka, kun sai tähtitarran ja kaikkea?!) vai olisiko Niklas kutsuttu kotipuoleen, mutta sitäkin epäilen suuresti. Nyt se seuraava jakso -nappula rullaamaan!

    • #4823 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olet pedannut tähän asti sitä, miten isä hylkää Marshallin tavalla tai toisella. Uhkia oli kaksi: Niklas ja liian huono ratsastus. Ratsastuksesta tuli jo kultatähti, joten vielä on Niklaksen homma on jäljellä.

      Toisaalta olet kirjoittanut tähän pelkän trailerin tarinasta ja haet sillä nimen omaan tallilaisten arvauksia tulevasta. Vaarana on, että olet suunnitellut tähän siis jotain muuta. 😀 Ethän muuten traileria tarvitsisi-tarvitsisi, sillä olet jo johdatellut lukijan ajatuksia niin paljon, että koko väki osaa ennakoida. Jos spekulaatiota haluat, toinen arvaukseni, johon itse en valokuvien jättämisen takia varsinaisesti oikeasti usko, on että iskä onkin yllättäen antanut siunauksensa.

      Niklaksen takia hylätyksi tulemisen teoriaa tietenkin on vesittävinään se, ettei iskä tyhmä ole, ja on kyllä varmana huomannut asian laidan jo ennen lähtöään. Oikeassa elämässä se ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, sehän me tiedetään. Ihminen uskottelee itselleen ihan mitä tahansa, ettei näkisi sellaista, mitä ei halua nähdä. Tunnen itsekin erään vanhemman, joka päivitteli kuinka hänen tyttärensä on asunut kämppiksensä kanssa kohta kymmenen vuotta: kyllä sen kämppiksen täytyy olla kiva tyttö hänen tyttärensä mielestä. 🙂 Kaupungista toiseenkin muuttavat ja silti päätyvät asumaan kämppiksiksi.

  • #4862 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Eli, eli

    Tältäköhän muurahaisesta tuntui suurennuslasin polttopisteen alla? Marshall huomasi pohtivansa tuota kysymystä istuessaan ruokailupöydän ääressä isäänsä vastapäätä, kun äiti taas istui olohuoneen puolella ja selasi puolella silmällä läpi jotain lehteä. Vaikkakin naisen pään asennosta näki että tuo oli enemmän keskittynyt kuuntelemaan keittiön tapahtumia.

    “No?” Grigori aloitti hyvin lyhyellä kysymyksellä, taputtaen vaimeasti pöytää toisella kädellään.
    “Niin mitä no?” Marshall kysyi vuorostaan, nojautuen tuolin selkänojaa vasten ja risti kädet rintansa päälle.
    “Että milloin ajattelin kertoa minullekin..tästä kaikesta?”

    Kuinkahan huono idea olisi vastata että en koskaan?

    “En tiedä pitäisikö minun olla loukkaantunut siitä että oikeasti luulet että en muka tietäisi. Vai siitä, että kahden vuoden jälkeenkään et ole kokenut voivasi kertoa asiasta minulle. Myönnän kyllä, että kun kuulin asiasta niin onneksi olit Moskovassa koska olin oikeasti valmis heittämään sinut pihalle.”

    Vaikka sitä oli tosi usein tullut mietittyä että mitä jos isä ei hyväksyisi asiaa, niin tuntui melkein kuin potkulta päähän kun kuuli tuon sanovan ääneen että hän olisi oikeasti saattanut tehdä niin.

    “…Mistä edes kuulit ?” Marshall kysyi hieman nieleskellen.
    “Talleilta. Työntekijät eivät selvästikään ymmärrä kuinka suureen ääneen välillä puhuvat. He tuskin edes tietävät että kuulin heidät. Mutta. Kuten sanoin, onneksi olit mukana Moskovan reissulla niin ehdein käsitellä asiaa jonkun verran sen parin kuukauden aikana. Mutta en tarpeeksi, minkä takia otin hieman etäisyyttä ja itseasiassa keskustelin asiasta hyvin pitkään ja useamman kerran Yegorin kanssa.”
    “..Onko meidän perheessä siis ketään joka ei tietäisi?” Marshall mutisi käsi kasvoillaan, silmäillen isäänsä sormien välistä.
    “Isäni ei tiedä. Eikä hänelle myöskään kerrota. Sen lisäksi uskoisin että Nat ja Ivan ei tiedä.
    “Mmh, Ivan itseasiassa tietää… Vlad ei osannut olla hiljaa.”

    Grigori nyökytti päätään hiljaa, sukien partaansa toisella kädellään kevyesti ja näytti miettivät jotain asiaa uusiksi saatuaan uuden tiedon rippeen itselleen.

    “…Miksi. Tai, mitä te keskustelitte asiasta Yegorin kanssa?” Marshall kysyi rikkoakseen hiljaisuuden, laskien samalla kasvoillaan olleen käden pöydälle.
    “Juurikin siitä että seurustelet toisen miehen.. tai ehkä ennemmin pojan, kanssa. Yegorin kanssa asiasta oli helppo puhua koska hän on aina tuntunut osaavan ajatella asioita muidenkin näkökulmasta, eikä vain omien jämähtäneiden tapojen takaa.
    “Mitä hän onnistui sanomaan että muutit mielesi?”
    “Paljonkin. Mutta lopulta eniten vaikutusta taisi olla pienellä ajatuspelillä.” vanhempi Kozlov sanoi, kääntyen sen verran että ylsi kaivamaan tuolin selkänojalla roikkuvan takkinsa taskusta lompakon mistä hän kaivoi pari reunoiltaan hapertunutta kuvaa pöydälle. “Yegor tietää että minulla on muunmuassa nämä kuvat aina mukana, joten hän otti nämä esille. Osoitti kuvaa ja kysyi, että kenen poika kuvassa on. Koska jos kuvassa on minun poikani niin mitä väliä minun isäni opettamilla mielipiteillä on? No, ei mitään koska minun tulisi kyetä luomaan omat mielipiteeni asioista eikä kuunnella menneen vuosituhannen miehen jorinoita. Tämän toisen kuvan kohdalla Yegor kysyi, että minkä takia olen aina tukenut sinua kun halusit jo nuorena suunnata kilparatsastajaksi. Koska jos halusin sinun olevan onnellinen silloin, niin miten sinun päätöksesi seurustella toisen miehen kanssa tekee poikkeuksen siihen että haluan sinun olevan onnellinen. Joten, jos se tekee sinut onnelliseksi niin kuka minä olen siihen sanelemaan muuta?”

    Marshall havahtui vasta isänsä hiljennyttyä siihen että oli kuunnellut tuon puhetta suu auki. Mutta oliko tuo nyt ihmekään. Vähemmästäkin leuka alkaa tippumaan, kun kuuntelee oman isänsä puhuvan siihen sävyyn että asia minkä esille ottamista oli itse ehtinyt suorastaa pelätä vaikuttaisi lopulta olevan hänelle ihan ok.

    “Myönnän, en ihan ymmärrä miten olet päätynyt.. hänenlaiseen kaveriin enkä totta puhuttuna pidä hänestä kovin paljoa.. Mutta. Tuskin tunnen häntä ja jos sinä pidät hänestä niin loppuhan ei minulle varsinaisesti kuulu.”
    “..Eli?”
    “Eli..”
    “..Eli isäsi hyväksyy asian. Mutta minä en hyväksy sitä, että oma mieheni ei missään vaiheessa uskaltanut puhua tästä kaikesta oman vaimonsa kanssa.” keittiön puolelle tullut Anice sanoi, lätkäisten käsissään olleella lehdellä aviomiestään hartiaan. “Taksi tuli.” nainen lisäsi
    “..Aina ne tulee juuri silloin kun ei ihan vielä tarvitsisi..” Grigori mutisi noustessaan ylös tuolilta ja alkoi pukemaan takkia ylleen. “Mutta kyllä, kuten äitisi sanoi. Voimme puhua asiasta lisää myöhemmin jos haluat, äitis kuitenkin soittaa sinulle siinä vaiheessa kun olemme päässeet kotiin.”
    “Kuulostaa ihan hyvältä..” Marshall vastasi lyhyesti.

    Rastapää oli yhä hieman hämmentynyt, itseasiassa paristakin asiasta. Siitä, että hänen isänsä oli sittenkin sinut asian kanssa vaikka oli lähes aina ollut samaa mieltä oman isänsä kanssa, kaikki heteroudesta poikkeava on väärin. Toinen hämmennystä aiheuttava asia oli että vähäsanaiseksi mieheksi Grigori oli puhunut varmaan enemmän kuin vuosiin pelkästään tämän lyhyen keskustelun aikana.
    Eteisen ovensuussa Marshall ojensi pöydältä mukaan ottamat valokuvat isänsä suuntaan, mihin tuo vastasi vain pudistamalla päätään.

    “Pidä ne. Minulla on alkuperäiset kotona”
    “…Kuka teetättää samoista kuvista kopioita jotta voi kanniskella niitä mukanaan?”
    “Minä.” Grigori vastasi lyhyesti pieni virne suupielessään.

    • #4863 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Huh, kyllä jännitti lukea tätä tekstiä kun oli muistissa tuo ”traileri”. Että miten käy, hyvin vai huonosti, onko ne kuvat heitetty vihapäissään pöydälle, kun ei haluta kantaa niitä enää mukana. Mutta vaikka Grigorista oletkin jossain määrin kirjoittanut ankaranoloista hahmoa, tai ainakin minulle on jäänyt sellainen tunne, niin eihän se taida ollakaan niin paha. Tämä keskustelu tuntui ihan sopivalta Grigorin hahmolle, varsinkin kun alleviivasit vielä sitä että poikkeuksellista on. Ja ihan sataprosenttisen pehmoksihan se ei muuttunut, vaan totesi että ei hän kyllä Niklaksesta niin kovin pidä. Voi kun se menisi oikeassakin maailmassa aina näin hienosti!

    • #4865 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hmm. Tavallaan henkilökohtaisesti tykkään tästä juonenkäänteestä, tavallaan en. Minulla onkin kaksi näkökulmaa tähän. Uskaltaisin heittää arvauksen, että suuri osa muista lukiijoista tykkää tästä molemmista näkökulmista katsoen.

      Ensinnäkin, tykkään tietenkin tarinan sisällöstä tarinana. Koskapa en haluaisi lukea onnellisista lopuista? Tarina on myös kytköksissä menneeseen ja raottaa vähäsen huntua sen edestä, miksi Marshall pelkäsi niin isäänsä. Vielä mulle jäi toki kysymys: onko se nyt pelkästään vanhempien sukulaisten vaikutuksesta (isä on niin kuin isoisä kuitenkin), vai onko siinä jotain muuta? Isä ja isoisä vaikuttavat tämän lyhyen lukemisen perusteella kuitenkin läheisiltä, joten ehkä Marshallilla on syytä odottaa asenteiden periytyvän.

      Vierastin hetken sitä, että Marshallin pelko ja isän esittäminen hirviönä johtuu näin yksinkertaisesta asiasta kuin että Marshall ei uskalla kertoa Niklaksesta (ja pelkää hevosen menettämistä, vaikka ilmeisesti se on mahdollista ansaita aina takaisin tekemällä paremmin). Ei kai kukaan voi pelätä omaa kilttiä iskää niin paljoa, minä ajattelin niin kuin torvi! Se ajatus johtui kuitenkin näköjään ihan mun vähäisestä kyvystä samastua ja myötäelää. Nyt just mulla olisi äidille kerrottavaa, olen 27, äiti on ihan OK ja silti voi vitsi miten voi ihmistä pelottaa niin kuin pikkukakaraa. 😀 Siis mitä ihmettä tämä olo on oikeasti: ei meidän vanhemmat, mun ja Marshallin siis, voi järjellä ajatellen nakata meitä enää ulos tai muutenkaan voi meille enää mitään, mutta silti! Taidan ekaa kertaa oikeasti ymmärtää hyväksynnän hakemisen oikeassa elämässä ja vasta nyt näen miten hyvin kuvaat sitä! 😀

      Okei, sitten suitsutuksesta kritiikkiin. Älä huoli: ei ole tulossa mitään isoa ja vakavaa, vaan subjektiivisia mielipiteitäni, joista moni lukija on iiiiiihan varmasti päinvastaista mieltä! Itse vain haluaisin sinun asemassasi kuulla tämänkin näkökulman, koska olethan kirjailija.

      Juonenkäänne. Mitä se tarkoittaa? Kirjoitin itsekin joskus muinoin sellaisia ”juonenkäänteitä” ja juonenkäänteitä kuin tämä. Joskus kirjoitan vieläkin, mutta yleensä sosiaalisen kirjoittamisen vuoksi ja pienempiä, ihan vain jotta muut hahmot voisivat hämmentyä. Tarkoitan siis sitä, miten johdetaan lukija harhaan. Joskus se harhaanjohtaminen onnistuu niiiiiin hyvin, että lukija on VARMA siitä mitä tapahtuu ja huomaa pienet vihjeet päinvastaisesta lopputulemasta vasta tokalla lukukerralla kun tietää jo juonenkäänteen. Ajattelin joskus, että se on juonenkäänteen tavoite: yllättää lukija jollain sellaisella, jota hän ei tosiaankaan osannut odottaa. Mutta mietipä tätä: ”juonenkäänne” ja ”yllätys” eivät olekaan synonyymeja! Lukijana mulla on inhottava olo että vedit maton mun jalkojen alta (siitä huolimatta että trailerisi saikin mut spekuloimaan viime kommentissa ihan vain koska se oli traileri). Ei lukija halua yllättyä, vaan lukija haluaa tuntea olevansa fiksu ja ennen kaikkea hän haluaa seurata mahdollisimman loogista tarinaa. Jos lukija arvaa sun juonenkäänteen ennen kuin se tapahtuu, siis niin että on melko varma siitä, se on pelkästään hyvä asia. Se tarkoittaa että olet tehnyt työtä juonenkäänteen eteen ja pohjustanut sen hyvin: se on looginen tapahtuma. ”Juonenkäänne”-sanalle synonyyminen olisi ilmaisu ”se hetki, kun tapahtumien kulku muuttaa suuntaa”, eikä sana ”yllätys”! Ilman valokuvia tämä juonenkäänne olisi toiminut muhunkin. Olisin odottanut sitä ainakin jonkin verran: pitänyt hyvin mahdollisena. Nyt valokuvat kuitenkin vihjaavat ihan toista lopputulemaa: ovat se kohta, jossa tartut mattoon, jota aiot vetää. Lisäksi et ihan saa selitettyä luonnollisella tavalla sitä, miksi Marshallilla on valokuvat nyt pöydällä ja miksi hänen piti saada Niklas heti puhelimeen. En usko siihen, että isä jättäisi ne tällä tavalla. Miksi ihmeessä jättäisi: hän haluaa kanniskella niitä mukanaan ja Marshall ei tarvitse kuvia itsestään! Mutta niin kuin sanoin, varmaan tosi moneen tämäkin elementti iskee. Joku lukija tykkää iiiiihan varmasti yllättyä. Vanhemmat rikosromaanithan perustuivat siihen, että murhaaja arvattiin monesti lukemisen aikana väärin! Ja nekin olivat suosittuja!

  • #5330 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Hidas aamu

    Siinä missä tuntui hyvältä herätä aikaisin aamulla ja lähteä tallille tai juoksulenkille, oli tälläisissä hitaissa aamuissakin oma viehätyksensä. Töihin piti mennä vasta huomenna joten Marshall oli herännyt rauhassa ja keittänyt kahvit, selannut läpi uutisia niin Suomesta kuin Venäjältäkin. Kunnes oli käynyt päivittämässä heidän tallin nettisivujen reunassa olevaan ’uutiset’ sarakkeeseen Arlekinin suoriutumisen koulukisoissa. Mitya, Vlad tai joku muu saisi hoitaa somepuolen päivittämisen, vaikka he kovasti jaksoivat yrittää sysätä senkin Marshalille. Kuulemma siinä samalla hän voisi tehdä omatkin tilinsä vihdoin ja viimein. Joo ei, sitä päivää ei tule.
    Mies nojautui taaksepäin tuolillaan, hörpäten kahviaan samalla kun otti puhelimen toiseen käteensä ja näppäili whatsappin auki ja silmäili siellä näkyviä keskusteluja. Hän oli lähinnä mahdollisia hätätilanteita varten keräillyt joidenkin tallilla käyvien ihmisten numerot talteen, minkä takia tuo epäröi tovin ennen kuin aloitti uuden keskustelun ja napautti Outin yhteystietoa. Mies naputteli suht lyhyen ja selkeän viestin kuvan alapuolella olleeseen viestikenttään. Lisäten nopeasti linkin kuvaajan sivustolle, ennen kuin napautti vihreästä nuolesta että viesti lähti eteenpäin.


    Kuva isompana

    Marshall
    Moi. Siellä osakilpailussa oli ollu joku alottelevampi valokuvaaja joka kuvasi kouluosuudet, ja oli saanu kuvia sinusta ja Jussistaki.

    Hyvin saman tyyppinen viesti lähti myös Eetulle, hieman eri sanoin toki. Koska ainakin useimmat hevosenomistajat, kuin ratsastajatkin, tykkäsivät ainakin nähdä kuvia omista hevosistaan tai kisasuorituksistaan.

    • #5332 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Outi on tietenkin todella iloinen, että valokuvaaja ehti ikuistaa otoksen myös heidän suorituksestaan 🙂 Kiitos paljon!

      Marshallin hidas aamu kuulostaa myös ihan täydelliseltä. Hyvin menneiden kisojen jälkeen onkin ihan oikeutettua vähän hemmotella itseään, vaikka samalla Marshall myös hoitaa velvollisuuksiaan.

    • #5388 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Apuva kuinka hieno ja sellainen rennon näköinen kuva. 😀 Vitsit Jussilla on timanttipanta ja kaikki! Tyylikkäät toverit. Saako tämän laittaa Jussinkin sivuille?

      Mä tykkään aina siitä, kun kuvat kytketään jollain, millä tahansa tavalla osaksi tarinaa. Tietenkin tässä näkyy taas Hallavan maneesia ja kaikkea, mutta mulle ne heräävät eloon just silloin kun niiden ympärillä on jotain muutakin: mistä ne tulee jne. Erityisesti huomaan ihastuneeni niihin kuviin, joilla on kuka tahansa (nimetty hahmo tai ihan vain ”joku katsoja” tmv) ottajana, eikä ne tule tyhjästä. Joo, virtuaalihepoilla perinteisesti ratsastellaan tyhjillä kentillä ja tyhjissä maneeseissa ihan keskenään, joten niistä ei saisi ikinä ratsastuskuvia, jos kaikilla pitäisi olla joku ottaja, mutta silti. (Toinen outo kuvagenre, josta olen viime vuosina innostunut yhä enemmän, on ”epäonnistuneet valokuvat” piirroshevosilla, muuten. Etenkin, jos tiedetään jonkun hahmon olevan surkea valokuvaaja tai vaikka särkeneen puhelimensa kameran linssin… 😀 Ei siis sillä että tämä olisi ”epäonnistunut”, mutta…)

    • #5397 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Hienoa että tykkäät, tälläne melkee pääsiäisylläri xD Ja tokkiisa saat!

  • #5529 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Game on

    “Hei Marsh! Nyt se teijän peli vasta alakaa kunnolla.” Niklas ilmoitti, hypätessään sohvan selkänojan yli istuakseen rastapään viereen ja tajusi virheensä vasta kun oli jo ilmassa.

    Sen pienen sekunnin ajan Marshalin ilme oli ollut ikuistamisen arvoinen. Tuo oli juuri ollut hörppäämässä kahviaan, ja ehti rekisteröimään hyppäävän poikaystävänsä kun tajusi heti mitä tulisi tapahtumaan. Nopean ilmalennon jälkeen kun Niklas rojahti sohvalle kännykkä toisessa kädessään istumaan, sohva pompautti Marshalia sen verran että lähes piripintaan täytetty kuppi miehen kädessä heilahti niin että kahvia lensi läiskähtäen sohvalle, miehen rinnuksille, syliin, kasvoille..
    Pienen hetken ajan Niklas vain tuijotti irvistäen vanhempaa miestä joka oli jähmettynyt yhteen asentoon ennen kuin hitaasti katsoi alaspäin itseään.

    “…Se oli.. juuri jähtyny sen verran että pystyin juoda sitä… Voisitko-..” Marshall aloitti, tuntien pientä polttelua kasvoissaan kuuman kahvikylvyn jäliltä. Mies ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan täysin kun Niklas oli jo noussut huomattavasti varovaisemmin sohvalta, ja kiirehtinyt hakemaan talouspaperia ja tiskirättiä. Nuorempi mies pahoitteli tapahtunutta toistuvasti siinä vaiheessa kun otti kahvikupin Marshalin käsistä, pyyhkien sen sivuja ja pohjaa paperilla ennen kuin nosti sen sohvapöydälle turvaan. Jatkaen sitten lattian pyyhkimisellä kun rastapää sen sijaan keskittyi kuivaamaan syliinsä jääneet kahvit ennen kuin nousi seisomaan.

    “Tuota.. jos sinä voit-..”
    “Joo! Mee sää vaan…vaihtaan vaatees ja sitä rataa..” Niklas lähemmäs mutisi, tuntien korviaan kuumottavan.
    “..Hei, se on vain kahvia..” Marshall hymähti, suunnaten makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteensa. No, onneksi pyykkipäivä oli muutenkin jo tiedossa. “..Mutta mitä olit muuten sanomassa?”
    “…Hä? Aa, joo. Niin. Vlad oli vaan päivittäny instaan jonku kuvan estekisoista, ko se oli ny saanu sen kypäränsä. Niin se oli siinä kuvakommentisa julistanu pelin alkaneeksi.”
    “Hmh? Näytä.” rastapää sanoi lyhyesti, kävellessään takaisin olohuoneen puolelle pyyhe toisella hartialla.

    “Hän päätyi lopulta samaan tyyliin omassa kypärässä..” mies kommentoi ja nyökytteli päätään hieman. “En ymmärrä miten vielä tänäkin päivänä annan hänen raahata minut mukaan ties mihin vetoihin sun muihin… Vaikka tämä onkin niitä harvoja järkeviä.” mies lisäsi, silmäiltyään instagramiin ladattua kuvaa hetken ennen kuin ojensi kännykän takaisin Niklakselle.
    “Koska sun on korkia aika oppia että se kypärä on ihan hyvä kapistus. Ja Vladin kans. Ja mikäs sen parempi tapa oppia se ku pienen pelin kautta. Vähän niinku lapsia opetetaan tekeen ei niin kivoja juttuja leikin kautta.”
    “..Vertasitko minua juuri pikkulapseen jonka pitää opetella syömään parsakaalia..?”
    “Ehkä.” Niklas vastasi leveän virneen kera.

    • #5576 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten monta kertaa — voi — miten monta kertaa! 😀 Useimmiten kaadan toki kahvin ihan omin avuin, mutta joskus joku ystävällinen toki auttaa. Marshall ottaa kaatuneen kahvin kuitenkin mua rauhallisemmin, mutta mulla onkin selkeästi luonnevika ja Marshallilla ei. 😀

      Niklas on hyvä, kun se ei muka osaa kauheasti mitään, mutta silti se käsittää tärkeimmän perusasian miljardi kertaa Marshallia paremmin. 😛 Mutta hehe, ihan hyvä veto. 😀 Onpahan Marshallilla tarinallinen syy laittaa potta päähän ennen kuin isäntä laittaa hänet kotiarestiin. Saatoin tyrskähtää sille, miten Vladimir sanoo Marshallia Marshmellowiksi. 😀 Jos olisin Vladin somevastaava, komentaisin hänet heti vaihtamaan profiilikuvansa tähän, sillä keskittyessään hän näyttä ehdottomasti paljon helpommin lähestyttävältä!

  • #5592 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Seuraava pysäkki, Duován Talli (1008 sanaa)

    Valmennus Lehtovaaran tallilla oli loppunut vasta lähempänä kahdeksaa illalla, ja siinä vaiheessa kun Arlekin oli saatu matkustus valmiiksi ja omat jäljet siivottua oli kello jo lähempänä yhdeksää.
    Kun kolmikko oli lopultakin päässyt matkaamaan seuraavaan määränpäähän ja saanut Arlekin hoidettua yöpuulle, olivat miehet kavunneet portaat ylös tallin ylisille missä oli lähinnä kesän ratsastusleirejä varten leiriläisten majoitustilat.

    “…Voin vaan kuvitella kuin sua väsyttää.. Mä en varsinaisesti ees tehny mitään tänään ja mua väsyttää ihan hitosti..” Niklas mumisi sängynpohjalla.
    “Autoithan sinä vaikka kuinka paljon päivän aikana.” rastapää vastasi, kiskoessaan paitaa päänsä yli.
    “..hmm. No yritin ainaki. Sähän se melkeen kaiken teit, ajamisesta lähtien… Toki mäki oisin voinu muuten vaikka ajaa osan näistä matkoista, mutta ko ei kortti riitä ton kopin vetämiseen..”
    “Turhaa stressaat.” Marshall kommentoi, kavutessaan itsekin lopulta sänkyyn ja kaappasi Niklaksen kainaloonsa. “Kuten muistat, olen tottunut paljon hektisempään menoon joten tämä reissu on ollut suhteellisen helppo. Ja sinusta on ollut enemmän apua mitä selvästi itse edes huomaat.” mies lisäsi, suukottaen toisen päälakea. Vaikka Niklas ei vastannut enää mitään, Marshall tunsi tuon hymyilevän rintaansa vasten.

    Tavallisesti Marshall olisi herännyt aamutallin ensimmäisiin ääniin alapuolella, mutta ehkä pitkän ajomatkan jälkeen pitkälle yöhön asti kestänyt päivä vaati veronsa minkä takia tuo heräili vasta lähempänä yhdeksää. Ehkä myös pienellä loma-asennoitumisella oli oma vaikutuksensa siihen.
    Rastapää hivuttautui varovasti ylös sängystä jotta toinen saisi nukkua ainakin vielä hetken. Saatuaan vaatteet ylleen Marshall vilkaisi vielä nopeasti peiton kanssa tiukaksi keräksi kääriytynyttä Niklasta, ennen kuin hiipi ulos huoneesta ja lähti suuntaamaan alakertaa tallin puolelle.

    “No mutta mutta, kahtohha kuka heräs!” Duován, tai tutummin Tuuvan, ääni kajahti käytävällä “Tulitta niin myöhähä eile että mie olin ehtinny nukahtaha jo. Mutta näjemmä selevisittä kuitenki iliman muaki.” nainen lisäsi harppoessaan käytävää pitkin ja heilautti kätensä tiukkaan halaukseen rastapään ympärille.
    “Huomenta.” Marshall vastasi hymyn kera, halaten naista takaisin. “Joo, selvisimme. Ei mitään ongelmaa. Eihän Arlekin muuten aiheuttanut ongelmia aamulla?”
    “Ei ollenkahan, sehä tuli sen karkkipussin peräsä ko koiranpentu. Emmä vihtiny lähtä kokkeileha että tulleeko se nätisti vai ei iliman niitä, vaikka se karsinasa niin nätisti anto laittaa riimut sun muut pääle. Pistin sen sinne Donin ja Diegon kaas samaha tarhaha niinko puhhuimma.”
    “Hyvä vaan. Se osaa vakuuttaa että ei koskaan tekisi mitään konnankoukkuja, mutta sitä ei kannata uskoa.” Marshall vastasi yhä hymy kasvoillaan.
    “Meillei oo ennää ko muutama karsina jälellä, niin voijahan sen jälkehe mennä hörpäähä aamukahavit niin sieki herräät kunnolla. Mutta sillä välilä, kerroha ny kuulumisia. Niklas on varmaha jo kurkkuaan myöten täynnä ratsastuskisoja nii kerro ny siittä eka niin säästyypi muut jutut kahavipöyvän äärehe.”
    “hmm.. No, Tie Tähtiin -cup. Sama luokka kuin viime vuonnakin eli helppo A.”
    “Viime vuonna kyssyin että mite sie Volyan tasosella hevosella siihe luokkaha osallistuhit kerta oisitta voinnu vaativa b:henki mennä. Niin ny mie kysyn että mite sie et Arlekinin kaa osallistunnu helppo b:hen?”
    “Harkitsin minä sitäkin luokkaa. Mutta uskon siihen hevoseen, että kyllä se tästä luokasta selviää vaikka vähän haastetta onkin.”
    “Mmhm. Mite te ootta sitte pärjänny? Ko puhhuit että seuraava on kerta jo kolomas osakilhpailu.”
    “Ensimmäisestä saatiin toinen sija ja toisesta kolmas.”

    Tuuva lakkasi hetkeksi huitomasta talikolla ja katsoi ovenpieltä vasten nojaavaa rastapäätä hieman yllättyneen näköisenä.

    “No sehä o menny hyvi! Komia alaku teille. Mutta ootta työ varmana kovasti töitä tehennykki sen etehen, vai? Ko mitä sie sillo joskus Arlekinista puhhuit nii mie käsiti että se ois justiisa jotahi helppo b tasoa.”
    “Saatoin ehkä turhan vaatimattomasti puhua siitä silloin. Mutta se on kyllä nyt lyhyessäkin ajassa muuttunut todella paljon valmennusten ja kilpailujen ansiosta. Helanderin Karon valmennuksesta saimme aika paljon oppia etenkin laukkatyöskentelyyn. Saga Isbergin valmennus oli ehkä sitäkin hyödyllisempi, kun sen yhden ja puolen tunnin aikana keskityttiin juurikin istuntaan ja apujen käyttämiseen. Sieltä saamiani kikkoja olen käyttänyt paljon nyt itsenäisestikin ratsastaessani.”
    “Siehä oot päässy ratsastaha ihan kunnon nimien silimien alle. Mikä tää tän kertane valmenaja ny olikaa?”
    “Karoliina Aho.”
    “Nii joo, sehä se oliki. Eipähä tarvi ihimetellä mite te Lappihi asti pelekän valmennuksen takija ajjoitta. Mite se meni?”
    “Olisi vain pitäny ottaa itseä niskasta kiinni ja oikeasti venytellä ennen ratsastusta, mutta ihan hyvin. Arlek on muuttunut paljon.. reippaammaksi tässä viimeaikoina, niin on joutunut opettelemaan vähän uusiksi etenkin liikkeelle lähtiessä apujen käyttö että avut on sopivat. Ja samalla myös koittaa muistaa olla jarruttamatta liikaa.”
    “Mie haluvan kyllä nähä jotaki todistusaineistoa teijän menosta.” Tuuva kommentoi varmaan sävyyn, siirtyessään seuraavan karsinan kimppuun.
    “Niklas videokuvasi meidän edellisen kisasuorituksen sekä tuon Ahon valmennuksen, joten onnistuu.”
    “Pakko muute kysyä iha sunki kantaa, mite Niklas voi? Mie muistan kyllä ko sillä oli niitä vaikiampia kausia aina välilä ko kävittä tääläki.”
    “…No, täysinhän minä en hänen puolesta voi mitään sanoa…”
    “Eikä tarvihekkaa, mie kyssyin vaan sun näkökulumaa. Mie juttelen kyllä iha senki kaa.”
    “..Ainakin hänen alkoholin käyttö ja tupakointi on vähentynyt huomattavasti. Eikä sitä ole näyttänyt kiinnostavan juosta viihteelläkään vaikka useamman kerran sitä on työkaverit kysyny. Sen sijaan hän on käynyt aika usein mukana tallilla, auttanut lenkkeilyttämään yhden tallilaisen koiraa, vakavissaan suunnitellut oman koiran hankkimista ja myös puhunut että haluaisi tähdätä itse kilpailemaan seuraavan vuoden Tie Tähtiin -cuppiin. Mutta ei se pleikkaripelejä tai niitä oo kuitenkaan unohtanut, siinä vaiheessa olisin jo huolissani..”
    “Ei voi muuta sanua ko että ohhoh.” nainen sanoi hieman yllättyneenä. “Ookko sie kysynny että mistä moine muutos?”
    “…En varsinaisesti. Kun kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mitään huonoja muutoksia. Koiran hankkimisenkin suhteen lähinnä sen verran toppuutellut että miettii asiaa kunnolla. Niklas onkin kyllä nyt viettänyt ties kuinka paljon aikaa oikeasti tutkimalla eri rotuja ja ylipäätään koiran hoitamista ja muuta. Ja käytiin me yhden kasvattajankin luona tutustumassa yhteen rotuun.”
    “Ehkä tuo muutto on ollukki jotahi mitä Niklas on tarvinnu? Se on kuitenki koko ikäsä asunnu täälä, kaavoihi on liianki heleppo kangistua ja tutuista piireistä on vaikiha päästä erohon vaikka haluvaiski.”
    “Mmmh.. Ehkä.” Marshall mutisi hieman mietteliäänä.
    “Elä sie poika murehi. Annat Niklaselle tillaa levitellä vähä siipiä ny ku on ekkaa kertaa oikiasti pois kotua. Mie tiiän että välillä turhanki herkästi oot holhuamasa sitä ko alkeistunnin muksuja.” Tuuva sanoi pienen virneen kera.
    “…Yritetään.”
    “Mutta. Meehä sie herättähä se yks sieltä ylyhäältä nii lähtähä kahaville ko miun ei tarvihe ku käyä tyhyjentääs näät kottikärryt ja lakasta käytävä ennää.”
    “Kyllä rouva.” Marshall vastasi pienen virneen kera, suoristuen jaloilleen ja lähti suuntaamaan ylös vieville portaille.

    • #5894 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tuuvahan on fiksu. :DD Ja rohkea sanomaan, ja vieläpä mun mielestä ihan oikeassa tällä hetkellä. Miksikäs sen Niklaksen muuttumiseen puuttumaan, kun muutos on selkeästi tosi hyvä. Nyt ovat ongelmat takanapäin toistaiseksi.

      Tuuva vaikuttaa kyllä sellaiselta hahmolta, josta olisi kiva kirjoittaa, ja jonka kanssa oikeassakin elämässä tulisi toimeen. Sellainen ystävällinen, rempseä, kannustava, suoraan sanova tyyppi.

  • #5593 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Haisee nahalta ja valjasrasvalta, tän täytyy olla Hööks

    “Näitä kypäriä ku kattoo niin mä en halua ees tietää kuin paljo sun kypärä oikiasti maksokaan..” Niklas kommentoi vähän päätään pudistellen, ennen kuin painoi käsissään olleen ratsastuskypärän päähänsä.
    “Joo, et ehkä halua tietää..” Marshall naurahti hieman. “Miten se tuntuu istuvan?”
    “Hmm.. Koko on ehkä muuten hyvä mutta…” Niklas aloitti, hivuttaen turhankin sujuvasti sormet päiden sivuille kypärän alle. “Ihan liian leviä mun päähän.”
    “Joo, ei. Seuraava.”
    “Alakaa vaan kypärät loppuun.. Tai, ainaki sellaset jokka myös näyttäs kivalta eikä maksa melkeen neljääsataa euroa..”

    Marshall nyökytteli päätään hieman ja siirsi toisessa kädessä kannatteleman pussin toiseen käteensä, seuraten samalla katseellaan kun Niklas valikoi seuraavaa kypärää kokeiltavaksi. Tuska sopivan kypärän löytymisestä oli miehelle turhankin tuttua vaikka sekin ongelma olisi todennäköisesti ratkaistu rastoista luopumalla, mitä hän oli kyllä vakavasti miettinyt useampaankin otteeseen ennen kuin oli saanut vihiä Kanadalaisesta yrityksestä miltä oli nykyisen kypäränsä tilannut.
    Niklas laittoi jälleen yhden kypärän takaisin telineeseen ja silmäili lannistuneen näköisenä jäljellä olevia sekä niiden alapuolella näkyviä hintalappuja.

    “…Paljonko olitkaan laskenut että pystyt käyttämään kypärään?”
    “No siis… jos en halua käyttää koiraa varten säästettyjä rahoja niin jotaki satasen luokkaa ihan maksimissaan… Kyllähän mä voisin siis niitäki rahoja käyttää mutta..niin.” Niklas puheli, haroen hiuksiaa ja vilkuili ympärilleen.
    “…Oliko tämä se mikä sopi parhaiten sun päähän?” Marhall kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, laskien vapaan käden yhden alkupään kypärän päälle.”
    “..Joo. Mutta tarkistappa huvikses se hintalappu niin muistat minkä takia se meni sinne hyllyhy takas ja nopiaa..”
    “Mutta oliko tämä sopivin?”
    “No..joo. Just eikä melkeen..”
    “Okei. Siinä tapauksessa, jos sinä maksat sen verran kun halusit kypärään investoida niin minä maksan loput?” Marshall sanoi kysyvään sävyyn. “Ajattele se vaikka sponsorointina tavoitettasi varten. Koska etenkin jos tulet myös hyppäämään esteitä Arlekinilla, haluan että sinulla on oikeasti hyvä kypärä ja tämä on.” mies lisäsi vielä ennen kuin jäi odottamaan Niklaksen vastausta ehdotukseen.

    Ehti mennä hetki jos toinenkin ennen kuin Niklas oli saanut jonkinlaisen selvän vastauksen ilmoille. Mutta lopulta kaksikko selvisi ulos hevostarvikeliikkeestä ja kummallakin oli muovikassi toisessa kädessään. Niklas vilkuili hieman ristiriitaisin tuntein pussin suusta pilkottavaa ratsastuskypärän sisältävää pakkausta, ja mutisi kiitos jo ties kuinka monennetta kertaa.

    “Ole hyvä.” Marshall vastasi pienen hymyn kera, katsoen vieressään kävelevää miestä. “Ja muuten… tässä.” rastapää lisäsi, kaivettuaan nopeasti läpi omaa muovipussiaan ja ojensi toiselle parin mustia ratsastushanskoja.
    “..Hei, ei. Et sä voi mulle kaikkea ostaa, ja misä välisä sä ees ostit nää?”
    “Sillä välin kun sovitit kypäriä ja minä kävin ostamassa Arlekille kenkiä ja kengitysnauloja. Ne hanskat eivät olleet mitkään kalliit, mutta ainakin paremmat mitä minun kolme kokoa sinulle liian isot hanskat.”
    “..mite sä ees osasit arvioida mun kädenki koon näin nappiin..?” Niklas kysyi, ottaessaan hanskat sovittamisen päätteeksi pois käsistään.
    “Kyllä minä tämän käden koon osaan arvioida.” Marshall totesi, ottaen nopean epäröinnin jälkeen Niklaksen käden omaansa ennen kuin lähti hitaasti taas kävelemään autolle päin.

    Niklas tuijotti rastapäätä vähintäänkin hölmistyneen näköisenä, antaen katseensa valua heidän käsiin lähtiessään kulkemaan toisen mukana. Jo alkuaikoina Marshall oli tehnyt tiukan linjauksen että ei edes käsistä kiinni pitämistä saati mitään muutakaan julkisesti, mistä Niklas oli aikansa ollut hieman näreissään. Mutta oli lopulta vain hyväksynyt asian, kun toinen oli selittänyt syynsä muutamaan otteeseen. Ja juuri niistä syistä olisi puhdas vale jos Marshall väittäisi etteikö hän sillä hetkellä tuntenut oloaan yhtään hermostuneeksi. Tai etteikö hänen sydämensä hakannut siihen tapaan kuin hän olisi juuri tehnyt vähintäänkin jotain rikollista.

    • #5608 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Siis Kozlov ja Haanpää! ♥️ He ovat niin symppiksiä ja aitoja keskenään. Ylemmästäkin tarinasta lukee, miten Niklas on ryhdistäytynyt. Odotan vain, että saan lukea aiheesta lisää. Ja voin nähdä jo sen riemun, jos ja kun he hankkivat yhdessä koiran.

      Marshallistakin on mukavaa lukea ja pidän sun tavasta kirjoittaa. Kuinka itse pyrin tuomaan ajatuksia minä-kirjoittajalla, mutta sää onnistut tuomaan asiat, ajatukset ja tunteet esille repliikeillä ja kolmannessa persoonassa. Ehkä pitäisi kokeilla itsekin. Olen vain niin juurtunut minä-kirjoittajalla kertomiseen.

    • #5895 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vaikka olen oppinut pitämään Marshallista tarina tarinalta enemmän ihmisenä, kun olen häneen tutustunut, tässä tarinassa hän saa minussa taas aikaan kylmiä väreitä. Selvästi kavahdan ihan hirveästi holhoamista, ja vielä enemmän sitä että joku olisi mun sugar daddy! Tietenkään tässä ei ole mistään sellaisesta kyse, vaan näin ulkopuolelta näkee että kypäräkauppa on Marshallillekin itse asiassa kannattava diili. Hän ei vain sponssaa Niklaksen tulevaa harrastusta, vaan ostaa kypärällä itselleen vapaapäiviä. Kun Niklaksella on hyvät varusteet ja sopivasti taitoa, Marshallia ei aina tarvita tallilla. Mutta arvaapa vain, näkisinkö sitä, jos olisin Niklaksen asemassa. 😀 Ilmaisisin aika selvästi ja varmaan kovaäänisesti, että pidä äijä pennosesi, ja lähtisin ovet paukkuen autoon niin kuin mieltään osoittava teini. :DD Mutta sehän ollaan nähty, että Niklas taitaa haluta tällaisen prinssin vierelleen! Hän osaa arvostaa lahjaa.

      Toisaalta tässä Marshall osaa osoittaa tunteitaan myös niin, että ai vitsi miten se on ihanaa. Kädestä pitäminen on mun maailmassa noin triljoona kertaa isompi juttu kuin mikään lahja. Lisäksi se ei vaan ole kaikille yhtä helppoa! Tavallaan mua harmittaa, ettei Niklas välttämättä ymmärrä tästä eleestä, kuinka tosi paljon Marshall hänestä välittää. Voi vitsi mä ymmärtäisin, melkein olisin valmis naimisiin sen kanssa jos unohdetaan kypärä. :DD Marshall on muutenkin osoittanut hellyyttä koko ajan enemmän, eikä se ole ollut sille ihan helppoa muutenkaan. Otsonmäen ja E-P:n yleinen ilmapiiri varmaan vaikuttaa paljon, niin kuin kotiolotkin, mutta vaikuttaakohan Marshallin tapauksessa myös kulttuuri? Eihän Venäjällä ole homoja…

  • #5760 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    17. Horoskooppi 3.5. (442 sanaa)

    “HÄRKÄ
    Ota muutokset vastaan avoimin mielin. On aika tarttua haasteeseen, joka voi osoittautua todella palkitsevaksi. Älä anna vanhojen pelkojen pidätellä sinua.”

    “…Milloin sinä olet horoskooppeja alkanut seuraamaan?” Marshall kysyi, käveltyään tiskipöydän luo täyttämään kahvikuppiaan uudestaan.
    “Aina välillä tulee kurkattua, joskus osuu pelottavan hyvin oikiaan jopa.” Niklas mumisi suu täynnä voileipää.
    “Mmhm. No, osuiko oikeaan tällä kertaa?”
    “Hmm.. No en ny tiiä. Yks näistä kertoo kuin mun itsepäisyys tunne-elämän alueella lopulta koituu mun eduksi. Toisesa lukee kuin pitäs lähestyä varovasti tunnepitosia puheenaiheita ja kolmas varottelee kuin mun ihmissuhderintamalla on tiedosa suuria tunteita ja pientä draamaa. Eli, pitäskö mun huolestua jostaki?”
    “…Tietääkseni ei. Vai pitäisikö minun huolestua jostain?” Marshall vastasi lopulta, päästyään takaisin paikalleen pöydän ääressä.
    “Kunhan vinoilen, tarvi ottaa niin tosissaan.” Niklas virnisti, potkaisten toisen jalkaa kevyesti pöydän alla.

    Marshall vain hymyili ja pudisti päätään hieman, vetäen oman läppärin paremmin eteensä jatkaakseen kotisivujen päivittämistä Arlekin osalta. Koska pitihän sen menestys kolmannestakin osakilpailusta päivittää näkyville. Mutta sen sijaan ajatukset lähtivät harhailemaan horoskooppien takia ihan muihin asioihin, kuten parisuhteisiin ja etenkin hänen ja Niklaksen parisuhteeseen. Heillä oli ollut aika paljon ongelmia taannoin, monestakin syystä. Mutta viime aikoina kaikki oli tuntunut menevän vain paremmin ja paremmin, etenkin muuton jälkeen-…

    “Mitäs sä mietit ko jätkä ei nää eikä kuule?”

    Marshall havahtui kun NIklas puhui vähän kovempaan ääneen, tai lähinnä sitä seuranneeseen kurkun viipaleeseen jonka toinen oli heittänyt hänen poskeensa.

    “Kunhan mietein. Mitä sanoit?” rastapää totesi, heittäen kurkun takaisin Niklaksen edessä olevalle lautaselle.
    “Niiin. Että haluakko tietää sun horoskooppis?
    “..No, anna palaa. Ties vaikka olisi jotain hyödyllistä finaalia ajatellen. Mitä universumilla on kertoa minulle?”
    “Annas kun summonoin henget kertomaan paikalle.. No tän ekan mukaan.. Jonku mielestä sä suhtaudut johonki asiaan ylitoiveikkaasti mutta sun ei pitäs kuunnella sitä, koska sä tiedät siitä asiasta enemmän..Ja tää toinen sanoo että sun ajattelu on poikkeuksellisen selkeää. Että ottaa aikalisä ja pohtia tulevaisuutta. Ja tää kolmas vaan tukee tota kaikkea koska ota muutokset vastaan avoimin mielin. On aika tarttua haasteeseen joka voi osoittautua todella palkitsevaksi. Älä anna vanhojen pelkojen pidätellä sinua. Joten…Onko mulla sittekki jotaki mitä pitäis tietää? Hmh?”

    Niklas seurasi pieni kiusoitteleva virne suupielessään kun Marshall vain tuijotti tuota hetken, ennen kuin poimi kahvikuppinsa pöydältä ja otti pitkän kulauksen siitä.

    “..Hei. Jos sulla oikeasti on jotaki mitä et oo kertonu niin tää ois hiton hyvä hetki sanoa se..” Niklas sanoi vakavana, kun hiljaisuutta oli ehtinyt kestää jo hetken.
    “…Ei ole kyse mistään vakavasta, enkä ole mitään edes vielä tehnyt vaan vasta miettinyt sitä mahdollisuutta.”
    “Niin mitä mahollisuutta?”
    “… Että nyt kun sinä alat ratsastamaan Arlekinilla enemmän, niin minun ei tarvitse murehtia sen liikuttamisesta. Ja no, tämän cupin jälkeen se on kyllä ansainnutkin hieman lomaa joten kevyempi liikutus riittää erittäin hyvin… Niin mietein… Jos vihdoin kävisin siinä viimeisessä leikkauksessa.” Marshall sai lopulta sanottua, jääden seuraamaan kun Niklas yski väärään henkeen vetämänsä voileivän takia.

    • #5896 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässähän on sellainen hyvä loppu, josta voit jatkaa kahteen suuntaan. Jos Marshall menee veitsen alle, Niklaksen on pakkokin kehittyä hevoshommissa ja nopeasti. Sen jälkeen Marshall voi joko jatkaa entistä ehompana yhteistä harrastusta, tai hupsista, jotain voi mennä pahasti pieleenkin.

      Niklas on kyllä aina niin iloinen heppu. Se on alannut myös elehtiä yksityiskohtaisesti viimeaikoina, kuten nakella kurkunsiivuja naamariinsa ja potkia toista vähäsen pöydän alla!

      Sitten vielä sellainen homma, että mun aivoissa tuntuu aina vihlontaa, kun mennään virtuaalihevosten metatasolle. Mä en tiedä miksi musta on niin järkyttävä ja hauska ajatus, että Marshall pitää Arlekinille nettisivuja ja Eetu Hopiavuoren hevostallille. Varmaan mun putkiaivoissani kirjoittaja ja hahmo sekoittuu näissä jutuissa niin kovasti. 😀 Tosi postmodernia. 😀

    • #5900 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ei Arlekinilla sentään ihan omia nettisivuja oo xD Mutta koska se kuuluu niitten kotitallin vakiokalustukseen (Grigori myöntää sen vain koska se on hyvä troikassa, mutta ehkä ratsu uran korkkauksen jälkeen myöntää muutenki. Ehkä.) niin sen tiedot löytyy kotitallin nettisivuilta kaikkien muiden hevosten joukosta.

  • #5805 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta (668 sanaa)

    “..Eikö ois vaan jo helpompi ostaa uuet kengät?” Niklas kysyi, poimien vieressään sohvalla olleen pleikkarin ohjaimen takaisin käsiinsä.
    “Kyllä ja ei.” Marshall vastasi ympäripyöreästi keskittynyt ilme kasvoillaan, levitellen samalla liimaa kantapäästä irroneen kengän ja pohjan välille. “Tallilla tulee oikeastaan aina käveltyä sen verran että kenkien istuvuus, ja ennen kaikkea mukavuus, on asia mistä en halua tinkiä. Ja nämä kengät on vain täydelliset jalkaan.”
    “Kyllä mä sen ymmärrän, sama hommahan mullaki ollu töisä ko pitää päivät seistä niin kenkien pakko olla hyvät jalasa. Mutta ehkä sä voisit jo harkita uusia kuitenki. Sä oot liimannu ja suutaroinu nuita samoja kenkiä kasaan jo…mitä, viis vuotta?”
    “Jotain sellaista…Pitäisi kyllä suunnitella muutenkin omien varusteiden päivitystä. Etenkin ratsastushousut alkavat olemaan ajankohtaiset hankkia uudet. Ja saappaiden suhteen voisi harkita uusien kisasaappaiden hankkimista, niin nykyiset voisin siirtää ihan kotikäyttöön. Samalla nämä saisivat ehkä hieman lisää elinaikaa kun edes ratsastaessa käytän toisia.” rastapää puheli, asetellessaan painoja kulahtaneiden pitkävartisten tallikenkiensä sisälle jotta pohjat liimautuisivat paremmin kiinni.

    Mies napsautti vaatehuoneen valon päälle, napaten toisella laidalla muiden kenkien seassa olleen saapaskassin ja kantoi sen tuvan puolelle lähempää tarkastelua varten. Tokihan hän oli jo monta kertaa ne tässä lähiaikoinakin putsannut, mutta sekin tapahtui aina niin rutiinilla että Marshall ei osannut sanoa että missä kunnossa tarkalleen hänen saappaansa olivat.
    Mustat nahkaiset saappaat olivat näennäisesti ihan hyvässä kunnossa. Varret olivat yhä jämäkät ja päälipuoli ei paljoa uusille hävinnyt. Mutta sisäpuolelta nahka oli huomattavasti kuluneempaa, ja alemmas päin mennessä nilkkojen seudulla nahka oli huomattavasti taipuisampaa ja menettänyt tukevuuden. Kannan puolelta kannukset olivat kuluttaneet omat paikkansa nahkaan. Kauempaa katsoessa niitä ei mahdottoman selvästi huomannut, mutta pyöritellessä kenkiä lähemmin käsissä huomasi kaikki virheet.
    Marshall hieroi nenänvarttaan peukalolla ja etusormellaan. Ehkä se on oikeasti aika päivittää omiakin varusteita. Samapa se oli tarkistaa loputki varusteita, kerta sen aloitti.
    Rastapää palasi takaisin vaatehuoneeseen. Nappasi tangolla roikkuneen vaatepussin ja ripusti sen ovessa olevaan koukkuun jotta pystyi tutkimaan sen sisältöä helpommin, ja veti ylhäältä alas yltävän vetoketjun auki.
    Päällimmäisenä oli takin alle tuleva valkoinen kauluspaita, tai oikeastaan kaksi koska siellä oli lyhyt- ja pitkähihainen. Paidat eivät itse asiassa olleet edes niin montaa kertaa käytetyt, minkä takia ne olivat yhä loistavassa kunnossa joten niitä ei tarvinnut uusia. Niiden alta paljastunut musta, takaa pidempi kisatakki oli usean aktiivisen vuoden jälkeen yhä moitteettomassa kunnossa. Kauluksen kullanvärinen osuus oli pitänyt hyvin värinsä sekä pienen metallinhohtoisen sävynsä, ja paikoitellen reunoja kiertävä kapea kultainen koristenauha oli säilynyt myös. Jopa kaikki napit olivat tukevasti paikoillaan. Moni käytti kilpaillessa joko vain kauluksellista valkoista paitaa ja ehkä jonkinlaista plastronia sen kanssa, mutta Marshall oli itse valinnut kauluspaidan kanssa klassisemman vaihtoehdon: kravaatin. Mikä onneksi oli tarkemmassa tarkastelussa yhä hyvässä kunnossa, mitä nyt vähän takin alle jäävä osa oli alkanut kulumaan pinnalta.
    Mies pyöräytti pussin ympäri, avasi sen kääntöpuolella olevan erillisen taskun ja veti valkoiset ratsastushousut esille. Päälisinpuolin housut olivat kyllä hyvässä kunnossa, kangas oli ehjää ja säilyttänyt puhtaan valkean värin hyvin eikä reittä pitkin kulkeva kultainen koristenauhakaan ollut kärsinyt muualta kuin polven korkeudelta missä saappaan varsi liikkui eniten. Mutta housujen nahkapaikkoja tarkemmin tarkastellessa tajusi että uudet housut pitäisi melkein hankkia jo finaalia varten. Isä varmaan antaisi ympäri korvia jos saisi kuulla että Marshall ei ollut omien varusteiden päivittämisestä läheskään yhtä tarkka mitä hevosen.

    Arlekinin varusteiden tilan Marshall sen sijaan kyllä tiesi. Tamman musta koulusatula ei ollut kuin vasta pari vuotta vanha, eikä siinä ollut mitään moitittavaa. Ei edes mitään suurempia naarmuja ei merkittävää kulumistakaan. Edes satulan vastinhihnat eivät olleet kummemmin ehtineet venyä käytössä. Siihen toki saattoi vaikuttaa se että tammalla oli käytössä myös yleissatula, joten koulupenkki säästyi senkin ansiosta. Vaan oli sopivan satulan löytämisessä ollut aikanaan omat ongelmansa, kun tamman selkä oli muuttunut nopeasti liikutuksen myötä.
    Suitset jatkoivat samaa linjaa, mustaa nahkaa ja hannoverilaisen turpahihnan reunoilla kultaiset toppaukset. Otsapanta oli myös kultainen. Ja kaikkea sitä yhdisti vielä metalliosien messingin väri, myös jalustimissa. Uusi satulahuopa oli jo tilattu ja sen pitäisi saapua hyvällä tuurilla ennen viikonloppua. Valkoinen huopa jonka reunaa kiersi kultainen koristepunos. Marshall oli jopa päätynyt valitsemaan sen version, jonka kulmassa oli koristeena myös muutama kirkas timantti vaikka tavallisesti ei sellaisesta piitannut. Mutta kyllähän tammalla sopi olla vähän lisäkoristeita.

    • #5897 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No kyllähän se vanha on aina upouutta parempi, ellei käsiin hajoa. Marshall tietää kyllä, että uusien vermeiden sisäänajo vie kuitenkin aika monta ratsastuskertaa, kun on kyse niinkin herkästä tekniikkalajista kuin kouluratsastus. Jos ei itse kilpaile tosi kovatasoisissa jutuissa tai muuten harrasta korkealla tasolla jotain, ei taida edes tietää, miten hirvittävän suuri vaikutus pikkuasioilla on! Varsinkin kenkien uusiminen oli kauheaa, kun itse urheili, vaikka tietenkin on monet kengät samaan aikaan käytössä.

      Marshallilla ei sentään ole mitään hiukinaisia onnenkalsareita… :DDD

  • #5822 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tasohyppelyä ja vähän juotavaa (801 sanaa)
    7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä.

    Tie Tähtiin oli tuntunut imevän kaiken ajan niin tallilla kuin sen ulkopuolella. Piti suunnitella viikon liikutukset sekä mahdolliset varasuunnitelmat jos alkuperäinen suunnitelma ei olisikaan hyvä, suunnitella jo etukäteen lähtöpäivää koska he menisivät Hallavaan vähän jo etukäteen ja olivat päättäneet osallistua myös yöpymispaikkana toimivan majatalon avajaisiin. Ainakin Arlekinin kaviot oli jo hoidettu ja hierojakin käynyt sen läpi, ainakaan fyysisessä puolessa ei ollut siis hätää. Mutta henkinen… Tamma oli nyt muutaman viimeisen ratsastuksen aikana yllättänyt pienillä pukkihypyillä. Ehkä kisa alkoi käymään sille liian rankaksi.. Ja ehkä myös oma tavallistakin vahvempi epäsosiaalisuus muita tallin väkeä kohtaa kolkutteli mieltä myös. No, kunhan tämä rupeama saataisiin pois alta niin voisi taas hengähtää ja käydä useammin vaikka vain kahvilla tuvassa koska vain sitäkin oli tullut tehtyä liian harvoin.

    “Hei, hei, hei.. Sun vuoros.” Niklas sanoi, ja tökki peliohjaimella rastapään poskea kunnes tuo otti kulmikkaan ohjaimen käteensä. “Tän illan tarkotus oli että sä et nimeomaan mieti niitä kisoja, vaan saisit ees hetkeksi muutaki ajateltavaa.”
    “Joo joo, yritän. Mutta ajatukset vain.. valuvat sinne.” Marshall mumisi vastaukseksi, seuraten telkkarin ruudulla liikkuvaa punalakkista pikseliukkoa.
    ”Marsh. Kyllähän sun pitäs se tietää että jos jotaki mä osaan niin puhua, joten kyllä mä ny sun mielen muualla voin pitää.” toinen vastasi vähintäänkin ylpeän kuuloisesti, ennen kuin huljautti aimo kulauksen siideristään.
    ”..Ja mitä sinulla on mielessä..?”
    ”Katotaas… No, sun nyt on tietenki helpoin vastata hevosiin liittyviin kysymyksiin. Etenki ko pääs on jo muutenki tiukasti sen kisan ympärillä. Joten… Kuin monta omaa hevosta sä oot omistanu?”
    “Sellaisia joiden papereissa lukee vain ja ainoastaan minun nimeni, Arlekin on ainoa.”
    “..Miks mä luulin että sä oisit omistanu usiammanki..?”
    “Kaikki ovat olleet aikalailla meidän tallin nimissä. Joitakin on ollut kimppaomistuksessa että nimeni on näkynyt omistajissa, mutta Arlekin on ainoa joka on vain minun nimissä.” Marshall selitti samalla kun ohjasi telkkarin ruudulla näkyvää putkimiestä hyppimään ilmassa leijuvien tasanteiden päällä eteenpäin.

    Niklas ehti juuri ja juuri varoittaa jostain lentävästä sienestä, vaan hieman liian myöhään. Minkä seurauksena pelin viiksekäs hahmo tippui alas ruudulta surkean sävelen saattelemana. Samalla rastapää ojensi ohjaimen takaisin vieressään istuvalle miehelle, ja kurottautui nappaamaan kaljatölkkinsä olohuoneen pöydältä.

    “..Entä sinä? Tai siis, oletko koskaan haaveillut hevosen omistamisesta?”
    “Hä?” Niklas vilkaisi nopeasti vähintäänki hämmentyneen näköisenä Marshallia mutta keskittyi nopeasti takaisin peliin. “Mistä moine kysymys?”
    “Kunhan mietein… Kuitenkin tiedän että ennen meidän seurustelua et ollut hevosten parissa ollut. Mutta olet kuitenkin koko ajan vain enemmän ja enemmän kiinnostunut ratsastuksesta ja muusta. Niin, oletko joskus haaveillut omasta hevosesta? Tai kun sinua selvästi kiinnostaa ala, niin miksi et ole aikaisemmin koskaan käynyt ratsastustunneilla?” Marshall lisäsi uuden kysymyksen. Hän ei ollut koskaan edes tainnut sen tarkemmin udella asiasta Niklakselta. Jotenkin asia oli vain jäänyt siihen kun toinen oli aikanaan kertonut ettei ollut koskaan edes koskenut hevoseen.
    “…Emmä hevosta niinkää..” Niklas mutisi lopulta, pitäen katseen kuitenkin tiukasti pelissä.

    Marshall kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä, silmäillen Niklasta samalla kun särppi hitaalla tahdilla kaljaansa ja antoi samalla toiselle hetken aikaa miettiä ja ehkä jatkaa vastaustaan.

    “…No mä saatoin joskus kakarana haluta kokeilla ratsastusta. Entä sitte?” Niklas jatkoi lopulta, ollen ehkä hivenen puolustuskannalla äänensävystä päätellen.
    “Hei. Älä puhu kuin se olisi muka väärä asia että poika haluaa ratsastaa. Olen melkein syntynyt satulaan.” rastapää vastasi, kurtistaen kulmiaan hieman. “..Jos halusit jo lapsena kokeilla ratsastusta, miksi et ole kokeillut?”
    “…Kyllä sä mun kaverit oot tavannu… Ratsastus on vaan tyttöjen ja homojen hommaa.”
    “No, seurustelet miehen kanssa joten…”
    “..No.. joo. Mutta en sillon ko halusin ekan kerran kokeilla ratsastusta. Ja kun sattuu asuun sellasesa pikku paikasa jumalan selän takana misä kuviot on mikkä on, niin on vaikiaa ellei mahotonta lähtä muuttaan asioita ellet vaiha maisemaa. Tai siis.. Vaikka muutin niin oon mä yhä niitten kaikkien kaveri. Tai. Ainaki Jassun ja niitten. Ja Miksu iteasiasa puhu jotaki että haluais tulla käymähän täälä ja kurkkaan tallin menoaki.”
    “Mmhm..” Marshall mumisi, ennen kuin otti uuden huikan tölkistään samalla kun heitti toisen käsivarren sohvan selkänojalle ja alkoi kevyesti silittämään Niklaksen hartiaa.
    “Kai se jotenki vaikutti että mä muutin, Maahinen lähti Helsinkiin asti ja Terhi muutti Kuusamoon ja elää sitä sen Maajussille Morsian unelmaa sielä. Oravanpyörä särky, tyypit uskaltaa kokeilla muutaki…” Niklas selitti hieman vaisusti ja kohautti olkiaan samalla.
    “Se voi olla ihan hyvä asia. Tai, mitä minä olen käsittänyt niin sinulla kuin teillä muillakin menee kaikilla ihan hyvin kuitenkin?”
    “No jooo. Pari nyt on ajautunu täysin omille teilleen uusiin piireihin mutta… näemmä niilläki ihan hyvin menee.. Anteeks mutta, misä vaiheesa tää sun ajatusten siirtäminen toisaalle muuttu mun asioiden märehtimiseen?”
    “Keskustelulla on usein tapana siirtyä juuri siihen aiheeseen mihin tarvitsee.” Marshall virnisti “Mutta voin mä toki alkaa puhumaan Tie Tähtiin finaalista jos haluat.”
    “Ei. Siitä ei puhuta.”
    “Mutta kun finaali on viikonloppuna, siitä riittäisi vaikka kuinka paljon puhuttavaa.”
    “Ei. Sitä paitsi se on sun vuoros pelata ja mun vuoro juoda.” Niklas sanoi tiukasti, ojentaen ohjaimen rastapäälle ja kurotti ottamaan oman tölkin pöydältä.
    “No, siinä tapauksessa sinä jatkat puhumista niin minä yritän päästä sen sen.. Bowserin luo tässä linnassa.”

    • #5898 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hui! Marshall ajattelee just niin kuin minä, oikean elämän ihminen! On kyllä noloa, miten vähän tässä on oltu sosiaalisia TT:n aikana, vaikka samaan aikaan liputan sen puolesta. Viime yönä olin uneton ja kaduin syvästi kaikkea TT:n aikana teitä kaikkia kohtaan tekemääni (tai siis tekemättä jättämääni). Mutta tavallaan en yhtään ihmettele kilpailijoiden epäsosiaalisuutta, sillä tuollaista se oikeastikin olisi. Kun kaikki voimansa puristaa johonkin koitokseen, ei vain jaksa enää jauhaa syvällisiä. Hyvä kun jaksaa sanoa hei!

      PELAAKO NE OIKEASTI NINTENDOLLA!! On neliskanttinen ohjain niin kuin muinaisessa Nintendossa, ja pelikin kuulostaa ihan Mario Bros kolmoselta! Olisikohan Niklaksella muutakin antiikkia? 😀 Jos niillä on siellä Commodore 64 ja Giana Sisters, tulen ruudun läpi kylään. :DDD Ei nykyään niin hyviä pelejä tehdä.

      On kyllä harmi homma, kun ratsastus on vain tyttöjen juttu. Toisaalta ravihevoset onkin sitten ihan suosittu poikain homma. Jos veri vetää hevosten pariin, sinne on Otsonmäen kaltaisissa paikoissa onneksi helppo solahtaa, kun kaveritkin on siellä. Luojan kiitos aikuisena on edes vähän helpompi tehdä mitä haluaa, vaikka iiihan varmasti aina vain moni katsoo Niklastakin viistoon. Jotenkin Marshallia en sääli samalla tavalla: tuntuu että siihen ei arvostelu niin uppoa.

      Aika hyvä Marshall kun uhkailee toisia TT-puheilla. :DD

  • #5849 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    6. Hillitöntä naurua (351 sanaa)

    Tällaista ei voinut tapahtua muuta kuin elokuvissa, ei tosielämässä. Etenkään lähtöä edeltävänä päivänä. Vaan ei, kyllä ne silmät vaan näkivät oikein mitä pesukoneessa oli vastassa kun ohjelma oli pyörinyt loppuun. Marshall oli kyykyssä pesukoneen avonaisen luukun edessä ja tuijotti yhä silmiään epäillen koneessa olevia vaatteita jotka odottivat ripustamista.

    “…Niklas. Kun sanoit laittavasi pyykkikoneen pyörimään niin tarkistitko yhtään että mitä vaatteita sinne oikein sulloit sisälle?” rastapää huikkasi, hieroen nenänvartta etusormella ja peukalolla.
    “Vaaleet mä sinne tungin. Kui?”
    “Sen kyllä huomaan. Mutta kävitkö yhtään niitä läpi samalla kun laitoit koneeseen, vai otitko kaikki ja sulloit ne sisään?”
    “Öööäää.. Eeehkä jälimmäinen. Kui?” Niklas vastasi hieman empien, kävellen murokulho ja lusikka käsissään kylppärin suunnalle ja jäi hieman kysyvästi katsomaan kun Marshall veti vauhdilla puhtaita pyykkejä pesukoneen edessä lattialla olevaan koriin, ja tonki sitä kuin koira joka etsi pihalle hautaamaansa luuta.

    “Tämä ei olisi haitannut yhtään jos kyseessä olisi ollut tumma tai edes kirjopyykki. Mutta miksi.. Miksi silloin kun koneessa on valkoiset..” Marshall parahti, kääntyen ympäri kisapaita ja kravaatti käsissään. Joiden vaaleanpunaisesta väristä ei voinut erehtyä mitä oli pyykätessä tapahtunut.

    Niklas tyrskähti siinä määrin että joutui äkkiä peittämään kasvonsa että ei sylkenyt muroja suustaan, minkä jälkeen tuo taisteli hetken yskimisen ja nauramisen välillä kun yritti olla tukehtumatta välipalaansa. Miehen kasvot ehtivät muuttua jo hieman punaisiksi ennen kuin tuo sai kunnolla ilman taas kulkemaan, vain jotta saattoi jatkaa nauramista paremmin.

    “.. Sori, sori..!” Niklas sopersi lopulta ja pyyhki vettä silmistään. “Mun ei todellakaan… ollu tarkotus tehä mitään tollasta..” tuo lisäsi tyrskähtelyjen välistä.
    “… No. En minä sitä nyt epäillytkään ettäkö tahallasi olisit näin tehnyt mutta… Lähtö sinne Hallavaan on aamulla.. En minä tätä voi kisoihin laittaa.” Marshall huokaisi vähän epätoivoisen kuuloisena, pyöritellen solmiota kädessään. “..Tämä nyt menee tämän reissun. Varmaan materiaalin takia väri ei ole imeytynyt niin hyvin…”
    “Sullaha on kuitenki se lyhythihanen sielä pussissa, eikö vaan? Pistä se. Sielä nyt tuskin niin kylmä tulee oleen että paleltuminen olis vaarana. Ja sitä paitsi sulla nyt tuskin tulis kylmä vaikka mentäs lappiin ja olis tammikuu kuhan sulla on kisatakki siinä päällä.” Niklas puheli, yrittäen parhaansa olla tirskumatta aina välissä. “Ja hei, ajattele positiivista puolta. Vaaleanpunanen sopii sulle.” mies lisäsi virnistäen.

    • #5899 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hehehehe Marshallin ja Chain varusteet mätsäisivät kauniisti finaalissa. Kun Marshalliakin on välillä haukuttu Marshmallowksi, ehkä niiden tiimin pitäisi olla Vaahtokarkkimiehet… Marshall ottaa kyllä kuitenkin suhteellisen rennosti, vaikka finaali on ihan nurkan takana. 😀 Meinaan, että vaikka mä en paljoa märäjä, olisi saattanut muutama kyynel herahtaa ja tulla kirouksia. :DD Mutta sattuuhan näitä. Voi raukkoja 😀

  • #5892 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Paluu arkeen

    Vaikka oli ollut mukavaa viettää arkea johon sisältyi lähinnä oman hevosen treenaamista, valmennuksissa käyntiä sekä kilpailua lyhyiden työpäivien ohella. Niin paluu tavalliseen arkeen tuntui ihan hyvältä. Marshall oli juuri päässyt töistä takaisin kotiin, ja jätettyään maiharit eteisee käveli postia läpikäyden keittiön suuntaan.

    “Tuliko mittään tähteellistä?” Niklas kysyi, kääntämättä edes katsettaan pois tiskaus operaatiostaan.
    “Hmm… Ei oikeastaan. Tai, ei sinulle.” rastapää totesi laskiessaan paperipinon pöydälle ja ripusti laukun roikkumaan tuolin selkänojalle ennen kuin istuutui siihen muutama kirje toisessa kädessään. “..Minä olisin kyllä voinut tiskata tällä kertaa, niin ei sinun olisi tarvinnut alkaa taiteilemaan sen käden kanssa..”
    “Näh, kyllä mä ny yhet tiskit saa pestyä. Näitä ei oo ees niin paljo. Ja sitä vartenhan kumihanskat on keksitty…Mitä kirjeitä sulle tuli?” Niklas kysyi, kääntäen katseen Marshalliin kun tuo ei vastannut hetkeen.
    “…Ai.”
    “Mitä?”
    “Ei mitään.. Unohdin vain että minulla oli synttärit lauantaina.”
    “…Anteeksi mutta mikä oli ja millon..?”
    “Täytin 27-vuotta.. En varmaan nytkään olisi muistanut, ellei postissa olisi tullut näitä kortteja.” Marshall vastasi aukoen loppuja kirjekuoria.

    Yksi kirje Englannista isovanhemmilta, muutama kotoa Venäjältä kun vanhemmat ja Mitya olivat lähettäneet oman, täti ja sedät omansa ja jopa isoisä oli lähettänyt omansa mikä oli kyllä yllätys. Rastapää nosti katseensa korteista kun kuuli ulko-oven käyvän, vilkuillen vähintäänkin hämmentyneenä tajutessaan että se oli ollut Niklas joka oli painellut ulos asunnosta. Mies istui pienen hetken paikallaan tuolilla, kuullen lähinnä vain seinäkellon naksutuksen ja telkkarissa pausella olevan pelin vaimean musiikin.
    Lopulta Marshall laski kortit keittiön pöydälle ja hieman empien nousi jalkeilleen, suunnaten hitaasti eteiseen. Pitäisikö hänen mennä perään? Tai ensinnäkin minkä takia Niklas oli ylipäätään häipynyt noinkin vauhdilla? Rastapää oli juuri sujauttamassa joitakin kenkiä jalkaan kun Niklas tuli lähes yhtä vauhdilla takaisin sisälle, hypähtäen melkein ulos crocseistaan.

    “Hyi saatana! Mitä sä siinä teet?!”
    “..Öää…Olin lähdössä katsomaan minne oikein katosit..? Lähdit aika vauhdilla..” Marshall sai lopulta sanottua, jättämättä pois sen että mieleen oli väkisinkin tullut ne kerran toissa talvelta kun Niklas oli häipynyt vauhdilla asunnosta jonkun asian jälkeen. Ja tuosta oli seuraavan kerran kuulunut vasta seuraavana aamuna.. Toki, silloin heillä meni huonommin.
    “No hakeen tätä. Sä tiiät että mä oon ihan surkia minkään päivämäärien muistamisesa, etenki kun nyt on ollu ties mitä osakilpailua sun muuta täsä välisä. Tää on sun synttärilahjas. Tai siis, ei pelkästään multa, tää on yhteistyö sun vanhempies kaa. Tai siis sun äitin kaa mä vaan juttelin mutta sun isäs on mukana kans mutta siis kuitenki. Onneks olkoon.” Niklas selitti hyvin nopeasti puhuen, ojentaen kasvot hieman punaisina toisessa kädessä kantaman ison mustan salkun.
    “…Kiitos..” Marshall vastasi lähinnä entistäkin hämmentyneempänä, lähtien liikkumaan takaisin tuvan puolelle kun Niklas ohjasi tuota hieman selästä työntäen.

    Marshall laski mustan muovisen salkun lattialle, napsauttaen sitä kiinni pitävät salvat auki ja nosti kannen ylös. Mies katsoi nopeasti Niklakseen yllättyneen ja innostuneen sekainen leveä hymy kasvoillaan, siirtäen katsetta vielä pari kertaa salkun ja poikaystävänsä välillä. Ennen kuin lopulta aukaisi varmistusremmit, nousten ylös taljajousi käsissään. Jousi ei ollut mikään uutuutta kiiltelevä, vaan se sama vanha ja tuttu jousi millä mies oli jo useamman vuoden ampunut ja metsästänyt.

    “Sen välipohjan alla on se varsinainen lahjalahja. Toi tuli vaan siinä sopivasti samassa paketisa mukana.” Niklas kommentoi leveä virne suupielessään, ja viittoi toista palaamaan salkun puoleen.

    Rastapää kohotti hieman toista kulmaansaa, ennen kuin kyykistyi laatikon puoleen ja laski jousen lattialle siksi aikaa kun tutkaili välipohjan irti saamista. Salkku olikin kyllä sen verran paksu, että kävi järkeen että pohjan alla oli jotain muutakin kuin pelkkää tyhjää tilaa.
    Lopulta mies sai auottua sisäpuolen pienet salvat ja nostettua pohjan pois. Piilossa ollut jousi oli huomattavasti pienempi ja hyvin yksinkertainen vastakaarijousi, ja selvästi uusi. Puun musta väri oli täysin naarmuton ja kiilsi himmeästi valossa.

    “Mistä-..” Marshall aloitti, poimiessaan jousen lähes varovasti käsiinsä ja yritti keksiä että missä toinen oli tämän kokoista salkkua muka piilotellut.
    “Joukahaisilla, missä muuallakaan.” Niklas vastasi virnistäen. “Käskivät muuten onnitella sua, ja kutsuivat illalla käymään pullakahvilla ja pelaamasa skib-poa.”
    “Eli käydään siellä, niin voin kiittää heitä samalla.” Marshall vastasi, kaapaten Niklaksen yhdellä kädellä halaukseen ja kiitti häntäkin, ennen kuin painoi suukon tuon huulille.

    • #5901 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä Niklas vaan tiesi! Mitä siitä, jos päivämäärät unohtuu: ajatusta se on tähän laittanut ja vielä koittanut yllättää. Voi kun kilttiä. Taisi olla nappivalinta lahjaksi.

  • #6144 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Enemmän ja vähemmän karvaisia vieraita
    Eilisiltana

    “Sen pitäs ihan kohta olla täälä.” Niklas ilmoitti, laskien kännykän takaisin sivupöydälle ja mittoi tarkasti ohjeiden mukaan ruokaa Mielikin kippoon samalla kun pieni koira steppasi paikoillaan häntä vipattaen ja katse tiukasti tiskipöydällä.
    “Mmhm. Muuten, haluatko synttärilahjasi nyt vai kun Miksu on lähtenyt?” rastapää kysyi, nostaen katseensa toisessa kädessä olevassa kirjasta mitä oli lukemassa keittiönpöydän ääressä kahvikuppi vieressään.
    “hmh? Joha mä sain sulta lahjan?”
    “..Eet varsinaisesti.”
    “No siis.. Mökkijuttu ja Miksun kylään tulo? Kerta se oli sun kaa jo sovittu juttu?”
    “…Sinun kaverit ottivat yhteyttä minuun. Kysyivät haluanko osallistua siihen, ja jos voisin varmistaa että et keksi muuta menoa ennen kuin he paljastavat sen sinulle. Ja samassa yhteydessä Miksu kysyi voiko hän tulla käymään kun siitä on kerta ollut puhetta aikaisemmin.”
    “…Ja se esitti asian niinku se ois justiisa keksiny sen. Vielä hoputti että kysyä sulta ja varmistaa että se passaa.” Niklas mutisi, kääntyen lopulta ympäri jotta saattoi antaa ruuan innokkaana odottaneelle koiralle. Mielikki malttoi hädin tuskin istua sen aikaa että mies sai laskettua kipon sen eteen. “Mutta nii-..”
    “Ilitaa taloho!” kajahti ulko-ovelta samalla hetkellä kun ovi vain aukesi, ja hyvin vahvasti Vaahteramäen Eemeliä muistuttava nuori mies asteli sisään “Tiesitte että oo just täälä niin otin vapauden marssia sisähä…Heei, sä et kertonu että teilä on koira!”

    Mielikki oli imuroinut ennätysnopeasti ruokakipponsa sisällön ja sännännyt eteisen suunnalle kun oli kuullut oven käyvän, mutta pysähtynyt puolitiehen kun tulija ei ollutkaan se mitä koira oli todennäköisimmin odottanut. Vieraan painuessa kuitenkin kyykkyyn ja ojentaessa kättään terävänä seissyttä koiraa kohti, Mielikin häntä alkoi taas heilumaan samalla kun se kiirehti nuuhkimaan tulijan kättä.

    “Aa, joo. Se on Mielikki, kuuluu yhelle tallillaiselle mutta tuli meille hoitoon hetkeks ko sen omistaja lähti käymään muualla.”
    “Iha liian söpö, vaikkei ookkaa mikään pörröne millasiin oon tottunu. Mennäänks me sen kaa pihalle?”
    “Eei vielä. Se söi just niin pitää antaa ruuan sulaa ennen ku lähtee riekkuun.”
    “Aaa, no mitä sit tehhää?” Miksu kyseli, ja kiskoi kenkiä jaloistaan.
    “Öäää, pelataan jotaki?” Niklas ehdotti hieman käsiään levitellen, katsoen Mielikin perään kun se juoksi keittiön kautta olohuoneeseen ja alkoi kaivamaan petiään jotta se muokkautuisi sen makuun paremmaksi. Vaikka eipä se juurikin miksikään siitä muuttunut.
    “Kannatan, aina hyvä idea. Mikä isketään sisälle? Siege ja vuorotellaan? Vaai Dishonored?”
    “Tai, voitte pelata tätä.”Marshall ehdotti väliin, ojentaessaan keittiön yläkaapista hakemansa Niklaksen synttärilahjaksi hankitun pelin. Toinen ei ollut ehtinyt vastata halusiko sen nyt vai vasta kun Miksu oli lähtenyt, mutta tilanne vaikutti sopivalta sen antamiseen. Niklaksen terävä hengenveto riitti jo yksinään vastaukseksi. Tuo teki saman aina kun ohitettiin muunmuassa kaupan peliosasto.
    “..Mika-Matti, me pelataan tätä ja vastaväitteitä ei kuunnella.” Niklas sanoi hyvin nopeasti, näyttäen pelin kansia kaverilleen jonka reaktio oli hyvin samanlainen.
    “Kyllä! Ehdottomasti kyllä! Mä en sen mökkireissun takia ehtiny vielä ees alottaa mun omaa.” Miksu vastasi silmät yhtälailla innosta kiiluen kuin Niklaksenkin, nähdessään The Last of Us 2 -pelin kannen. “Hyyyi, hellyydenosoituksia.” blondi lisäsi leveän virneen kera, kun lähes mustahiuksinen mies oli kiitellessään suikannut suukon rastapään poskelle.

    Marshall pyöritteli silmiään pieni hymy suupielessään, katsoen kun kaksikko siirtyi olohuoneen puolelle ja keskustelivat vähintäänkin innostuneina kyseisestä pelistä ja arvioivat kuinka kauan sen asentamiseen menisi. Rastapää siirtyi puolestaan takaisin keittiön puolelle, istuen takaisin pöydän ääreen ja poimi kirjan käteensä.

    • #6147 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Onko Miksun nimi ihan oikeasti Mika-Matti :DD Ihanaa, se kuulostaa vähän joltain Putous hahmolta. Hyvä nimi se on, mutta ymmärrän miksi sitä kutsutaan Miksuksi… 😀

      Samaistun Niklakseen aina vaan enemmän. Yhtään niin menevä tai puhelias en toki ole, mutta siinä on paljon piirteitä joita tiedostan itsessänikin. Mä olen myös simppeli mies, mut on helppo lahjoa peleillä 😀 Kuten monet muut, mäkin olen innoissani uusimmasta Last of Usista. Vitsit kun pääsis ite pelaamaan jo, sen vähän mitä oon siitä nähnyt niin se näyttää huikeelta! Tietysti odotukset on myös aika kovat kun ykkönen menestyi niin hyvin. Mutta onhan se hellyyttävää, että Marshall on häntä noin ajatellut ja selvästi tietää millaisesta lahjasta Niklas ilahtuu.

      Ja minä ilahduin Mielikistä, tottakai 😀

    • #6175 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No ihan niin kuin sanoit, oli Marshallilla ainakin omasta mielestään syy puuttua Niklaksen kaverien kyläilysuunnitelmiin. Ja näkeehän sen Niklaksesta, että se on sellainen, joka taitaa vain tykätä, tai ainakaan ei pane pahakseen että Marshallilta kysytään vähän niin kuin lupa kyläilyyn. Pariskuntia on joka lähtöön! Marshall ainakin tuntee Niklaksen tosi hyvin, kun ei itse ihan hirveästi pelaa ja on silti kärryillä uusimmista hittipeleistä. Sellainen omistautuneisuus tuntuisi jopa mun kaltaisesta ihanalta, ja varmaan suuresta osasta muitakin. Toinen on kuunnellut ja ollut selvillä. Ja antaa pelata kuitenkin rauhassa.

      Mun mielestä Mika-Matti ei kuulosta Putous-hahmolta!! :DD Kun ekan kerran kuulin sen koko nimen, olin ihan pettynyt, että se on lyhennetty Miksuksi. Sillä on varmaan maailman herttaisin nimi!! Jos olisin osannut lukea sun ajatuksiasi hahmojen nimeämisistä, olisin varastanut tämän nimen salamana. 😀 Mä haluan itse olla Mika-Matti. 😀

      Mielikki on ainakin hyvässä hoidossa. Ja kun on kuunnellut niin Niklaksen kuin Marshallinkin koiraharkinnan vaiheita, toivon, että Niklas joskus saa sen oman koiran hankittua. Taas sitä tulee ajateltua, että olisivatpa kaikki oikean elämän pennunkyselijät yhtä ihania ja asialla kuin Niklas.

  • #6296 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Pussipiru

    Istuin lattialla hammasharja kädessä ja katoin edessäni olevaa pientä tummaa koiraa, joka katto mua just sen näkösenä että sujahtaa sohvan alle piiloon jos silmä välttää. Vaikka Noa oli lähtiessään sanonu että mun ei tarvi Mielikin hampaita harjata, niin olin päättäny ainaki yrittää. Ekat kerrat se oli huutanu kuin sikaa tapettais ja näyttäny vähintääki paholaisen riivaamalta väläytellessään hammasrivistöä korvat niskassa. Eikä me oltu kyllä saatu harjattua oikeastaan mitään. Mutta mähän en periksi anna. Ekaksi kaivelin vähän nettiä että jos löytäis jotain hyviä kikkoja mitä vois ehkä koittaa, vaikka sain heti taas huomata että ei todellakaan kannata uskoa kaikkeen mitä löytää. Mitä siinä voittaa että tempasee koiran maahan, istuu päälle ja pakolla harjaa? Ei aivan varmana seuraavalla kerralla anna senkään verta tehä. Tai jos jollaki toimii niin mikäs siinä, mutta ei jatkoon mulla ainakaan. Joten, jatkoin tutkimista kunnes löysin jotain mikä kuulosti ees suht järkevältä.
    Lopulta kokeilin niin yksinkertaista kuin että aina välillä otin hammasharjan käteen ja vaan rapsuttelin Mielikkiä. Aloin rapsutteleen samalla kädellä misä pidin hammasharjaa. Otin sen syliin ja tein samaa. Ja siinä vaiheessa ko aloin oikeasti ees yrittään harjata niitä hampaita, niin lähin liikkeelle siitä että harjasin vaan kerran ja lopetin. Miksu oli pyöritelly silmiään että miks nään vaivaa jonku toisen koiran takia, mutta hyvää harjottelua sitä omaa koiraa varten! Etenki ku pienten rotujen hampaita näemmä kannattas harjata että ei kertys hammaskiveä ja sitä rataa. Ko niille näemmä usein kertyy sitä herkemmin. Eikä se kaikki turhaa ollu, nyt Mielikki näytti ja kuulosti enää pussipirulta kun sen hampaita harjas. Mutta ainakaan se ei yrittäny syödä mun sormia.

    • #6354 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaw kyllä Niklaksen vaan pitää se oma koira saada!! Toisen polven kasvattajana mä möisin sille HETI seurakoiran, vaikka olisi kuinka sen eka koira. Sehän käsittelee Mielikkiä mun nähdäkseni hampaidenharjausasiassa triljoona kertaa paremmin kuin Noa, joka on vain alistunut siihen, että koira määrää nämä jutut. Vitsit kun joka hepulla olisi Niklaksen lähestymistyyli. Se on selkeästi päättäväinen tyyppi, kun sille päälle sattuu, ja koska se jaksaa odottaa, sillä on myös lempeät keinot. Mulla on nyt kotona oikeassa elämässä vähän terapoitumassa pikku ongelmakoiran alku ja tämänkin kanssa Niklaksella sujuisi niiiiiin hienosti. Miksei kaikki ole niin kuin Niklas? (Koska mun mielestä ihan kaikkein tärkein ominaisuus ihmisessä on, että se osaa käsitellä koiria ja on valmis hakemaan tietoa. :DDD)

  • #6311 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Yö sairaalassa

    Niklas istui kuskin paikalla ja naputteli etusormia rattia vasten jonkun radiosta kuuluvan kappaleen tahdissa. Marshall vilkaisi jaloissaan olevaa kevyttä reppua missä oli lähinnä pari vaatekappaletta, kännykän laturi ja kirja. Yleensä polvileikkaus potilaat kotiutettiin samana tai seuraavana päivänä, mutta hänen historiansa anestesiaan reagoinnin takia rastapäätä oltiin pyydetty varautumaan myös pidempään vierailuun. Koska vaikka tällä kertaa leikkaus suoritettiin selkäydinpuudutuksen alaisena, oli siinäkin riskinsä.
    Ehkä osa jännityksestä johtui myös siitä, että vaikka ennuste oli hyvä niin koskaan ei tiennyt että hyödyttikö leikkaus vai ei. Marshall silmäili ikkunasta näkyvää sairaalarakennusta ja huomaamattaan nakersi peukalonkynttä samalla.

    Olo oli vähintäänkin tokkurainen kaikista lääkkeistä mitä häneen oli viimeisten tuntien aikana pumpattu. Etenkin jalan liikuttelu tuntui yhä oudolta, miltei kuin oma raaja eli omaa elämäänsä kun se ei tuntunut tottelevan. Ja toista jalkaa Marshall ei vielä ollut edes yrittänyt liikuttaa.

    “Ymmärrän kyllä sen ensimmäisen leikkauksen miksi sinut operoitiin anestesian alla, mutta en ymmärrä miksi sinut nukutettiin Vologdassa toistakin leikkausta varten. Sinunlaisten tapauksissa spinaalipuudutus on paljon turvallisempi vaihtoehto, koska tilannetta pystytään seurata huomattavasti tarkemmin…”leikkauksen suorittanut harmaahapsinen mieslääkäri kummasteli selatessaan samalla papereita läpi. “Mutta, minkälainen olo teillä on?”
    “..Tokkurainen.”
    “Ihan normaalia näin vahvojen lääkityksien jälkeen. Kipuja?”
    “..Hmhm.. Ei.”
    “Hyvä. Hyvä. Me pidetään sinut kuitenki nyt yön yli täälä tarkkailussa, niin pääset sitte huomena kotia. Hoitaja käy jossain vaiheessa taas varmistamassa että kaikki on hyvin mutta jos tulee jotaki, kipu yltyy tai muuta, niin siinä oikealla puolella on se kaukosäädin mistä voi painaa nappia niin joku tulee.”

    Kello oli hyvästi yli puolen yön, kun Marshall silmäili käsissään olevia Skip-bo -kortteja. Viereisessä sängyssä makoileva reilusti yli kuudenkymmenen oleva mies oli tovin jupissut television huonosta antimista yhdessä toisella puolellaan olleen, suurinpiirtein ikäisensä miehen kanssa. Lopulta toinen heistä oli kaivanut yöpöydän laatikosta korttipakan esille ja ehdottanut erää. Marshall oli samalla pyydetty mukaan, vaikka todellisuudessa ainoa syy miksi hän oli hereillä oli kyseiset huonetoverit, mutta ei ollut jaksanut valittaakaan asiasta. Joten rastapää oli vain kohauttanut olkiaan, laskenut kirjan käsistään omalle yöpöydälleen ja vastannut myöntävästi. Joten huoneen toisessa laidassa ollut mies oli vetänyt tuolin kahden muun sängyn välille sekä yöpöytä oli siirretty siihen välikköön lisätilaksi korttipinoja varten.

    “Eihä ne tälläkää kerralla mittää löytänny vaikka nelijä tyyppiä niitä kuvia siinä kyttäs ja yritti keksiä missä vika. Se on joku hermopinne tai sellaane, mutta että joku piuha tuola on puristuksisa ja siittä se kipu lähtee.” sängyn reunalla istuva mies puheli päätään pudistellen.
    “Mutta saappaha ainaki hyvät mömmöt niin kauvan ko kipuja on.” toinen mies hörötti, alkaen vuorostaan siirtelemään kortteja kädessään kun etsi jotain pöydälle laitettavaa. “Mutta mikäs se nuin nuorta kossia vaivaa? Polovihan sulta selkeesti o operoitu mutta minkäs takia vaikka ikkää ei varmana oo enempää ko mun lapsenlapsellakaa.”
    “..Korjattiin vanhaa vammaa.”
    “Kaajuikko jollaki mopedilla tai?”
    “..En ihan.” Marshall aloitti, ottaen vuorostaan muutaman kortin kädestään ja asetti pöydälle sekä yhden sängyllä vieressään olevista pinoista. “Putosin hevosen kanssa ojaan ja jäin alle.”
    “Vaarallisia elukoita ne kopukakki. Mullaki tytön tyttö käy josaki tallilla kerta viikkohon ratsastamassa, ja aina saa kuulla kun se on millon tippunu selijästä tai millon joku kävelly varpaille.” tuolilla istuva mies vastasi päätään pudistellen.
    “Mullaki miniä on se joka niitten kans säätää. Seki ollu iha tarpeeks terveyskeskuksesa hoijettavana millon minkä takia. Ja kovasti yrittää sitä mun tytärtäki saaha mukaan tallille.”

    Sen jälkeen keskustelu jäi pääasiassa niiden kahden vanhemman miehen miehen välille, kun toinen ihmetteli ääneen että miten toisella oli miniä vaikka hänellä oli vain tytär. Jolloin toinen oli vastannut hyvin suurella tarmolla että kyllä, hänellä on tytär jolla on tyttöystävä ja jos toisella oli ongelmia asian kanssa niin hän sai iskeä kortit pöytään ja vaihtaa huonetta. Mutta sen sijaan tuolilla istunut mies vain toppuutteli, että kun hänellä ei vain itsellä ollut sellaisista asioista mitään kokemusta tai tietämystä suvun tai kenenkään osalta ja osoitti vain puhdasta uteliaisuutta seuraavilla kysymyksillään.
    Marshall ei voinut kuin hymyillä, ja tyytyi lähinnä kuuntelemaan miesten keskustelua korttipelin yhteydessä. Tuntui samaan aikaan vieraalta mutta hyvältä kun moisen aiheen ympärille keskittyvä keskustelu pysyi hyväntahtoisena. Kotipuolessa tilanne olisi todennäköisimmin jo eskaloitunut vähintään käsirysyksi että pitäisi kutsua vartija paikalle. Joskus näinki.

    • #6356 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaaa yhyy eeeeei. Aina kun joku puhuu leikkauksista tai saa mut edes ajattelemaan niitä, kaikki mun nivelet alkaa särkeä ja lihakset menee ihan veltoiksi. Ja että vielä puudutuksessa pitäisi. Apua. Marshall on kyllä aika ässä. Jos mun kauhusta kankea persoonani olisi ollut hän, olisi jäänyt leikkaus tekemättä. Sellaisia rauhoittavia ei olekaan, että mä rauhoittuisin! Mikään jousityttöleikki tai hepalla laukkaaminen kopoti kopoti vesihautaan ei vakuuta mua kenenkään rohkeudesta tai kestävyydestä. Leikkaukseen (tai hammaslääkäriin) meneminen vakuuttaa kyllä. :DDD

      Kuulostaa ihan uskottavalta, että huonekaverit käyvät vähäsen hermoille pulputtaessaan. Marshall ei ole niitä tyyppejä, jotka haluaisivat sosialisoida tässä tilanteessa. Samalla on hellyyttävää, että hän viitsii kuitenkin pelata ja kuunnella muita ja osaa jopa arvostaa kuulemaansa. Mä ehdin jo vähän odottaa ihan toisenlaista syytä, miksi lesbot olisivat tälle toiselle miehelle oukei, mutta onneksi nämä eivät olleet sellaisia pohjalaisukkeleita kuin odotin. :DD Onhan niitä joka lähtöön. Osa meistä on ihan oukei. 😀

  • #6365 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Yhden epäonni, toisen onni

    “Ei.. siis eihän tässä ole mitään järkeä. Ensinnäkin olin aivan varma että tässä käy näin, mutta se että sen jälkeen tulee vielä tälläinen soppa? Miten tässä ehtii mitään tehdä!” Marshall murisi ja tuijotti televisiota tuiman näköisenä.
    “Phyh, ihan helppo juttu. Kato ko mestari näyttää.” Niklas kommentoi lähes ylpeänä ja ojensi kättään toisen suuntaan jotta tuo luovutti pleikkarin ohjaimen hänelle. “Näin. Eka tapetaan tää tästä, mennään tänne ja vaihdetaan ase nnuuuin että voijaan täräyttää toi tyyppi helvettiin. Sitte vaihetaan tonne ja varotaan tota.. Ja sitte kaveri huutaaki tuolta niin hypätään tonne ja se jeesii sut pihalle. Helppo nakki.” mies selitti samalla kun näpytteli näppäinyhdistelmiä ohjainta vilkaisematta, kunnes ojensi sen takaisin rastapäälle.
    “…Saat sen näyttämään aivan liian helpolta.”
    “Nyt tiiät miltä musta tuntuu ko katon ku sä ratsastat.” nuorempi näpäytti virneen kera.

    Marshall ei ollut koskaan ollut kummoinen pelaaja, mitä nyt oli joskus pääasiassa Niklaksen tahtomana pelannut joitakin pelejä enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä. Tavallisesti hänellä oli kuitenkin niin paljon muutakin tekemistä että pelaaminen ei juurikaan kiinnostanut. Mutta nyt kun edessä oli pitkä sairasloma minkä takia tavallisimmat harrasteet oli poissuljettu, miksikäs ei. Vaikka rastapää ei ymmärtänyt että miten pelaaminen oli muka rentouttavaa. Hermothan tässä jumalauta menee! Sormet menee solmuun ja loppuu vielä kesken kun pitäisi yrittää kymmentä nappulaa painella ja kahta lämiskää vielä pyöritellä niin että hahmo liikkuisi johonkin, puhumattakaan että vielä näkisi eteensä..
    Ja samalla Niklas myhäili tyytyväisenä sohvan nurkassa ja kauhoi popcorneja suuhunsa seuratessaan toisen pelaamista, tietäen tasan mitä pelissä tuli vielä tapahtumaan. Minkä takia ajoittain tuon ilme näytti vähintäänkin pahaa enteilevältä, kun hän vilkuili leveän virneen kanssa telkkarin ja Marshallin välillä odottaen tuon reaktiota. Mikä oli turhankin usein ollut pitkä litanja venäjänkielistä manaamista. Mitä säesti Niklaksen mairea nauru.

    “Joo. Ei. Tämä riittää ainakin tältä erää.” rastapää sanoi lopulta, pudottaen ohjaimen sohvalle ja nosti kätensä ilmaan.
    “No mut pääsithän sä jo aika hyvin etehenpäi. Hetken tauko niin sitte jaksaa taas.” nuorempi virnuili poimiessaan ohjaimen omaan käteensä “sillä välin voijaan joko.. kattoa jotai netflixistä. Taaai sä voit alottaa yhtä toista peliä.”
    “..Ja mikä peli se on?”
    “Red Dead Redemption 2.” Niklas esitteli, jatkaen kun toinen kohotti kulmaansa kysyvästi “Länkkäripeli. Tosi nätti peli, hiton hyvä story. Plus siinon hevosia joten senhän pitäs olla helppoa sulle.”
    “..Tuolla esittelyllä rohkenen epäillä että kyse on mistään helposta pelistä..”
    “No. Ei ainakaan jos menee onlineen koska sielä voi tulla porukkaa listiin sut miten haluaa. Mutta sä pelaisikki story modea, niin kyllä sä-…” tummahiuksinen mies jatkoi pelin esittelyä kunnes tuon kännykän soittoääni alkoi raikaamaan sohvan käsituen päältä.

    Marshall katsoi kulmat kurtussa toisen perään kun tuo katosi puhelin mukanaan takapihalle. Tuo hiton soittoääni… Techno chicken. Niklas oli vaihtanut heidän seurustelun aikana puhelinta jo useammankin kerran mutta tuo soittoääni se oli ja pysyi. Toinen oli jopa viimeksi kännykkäänsä vaihdettuaan iloisesti tullut näyttämään asiallisen arvaa mitä kysymyksen jälkeen että mikä soittoääni hänellä oli. Meidän biisi, toinen oli todennut lähes kaihoisaan sävyyn.
    Rastapää kohotti kulmiaan hieman. Kuka Niklakselle oli oikein soittanut että hän oli mennyt ulos puhumaan. Uteliaisuus nosti päästään sen verran että rastapään hetken teki mieli yrittää kuunnella ulkoa kuuluvaa vaimeaa puhetta että mistä oli oikein kyse. Mies kuitenkin pudisti päätään, ja keskitti huomionsa telkkarissa pyörivään pelin aloitusvideoon. Rastapää oli jo tovin saanut edetä pelissä, onnistuen tappamaan itse oman hahmonsa jo neljättä kertaa kun Niklas kiskoi takaoven auki.

    “Marsh! Meille tullee koiro!” Niklas huudahti samalla kun säntäsi sisälle, meinaten lentää turvalleen lattialle kun kompuroi matonreunaan.
    ”Jjoo, eikös se ole ollut suunnitelma koko ajan?”
    ”No siis joo joo. Mutta nyt se tullee niinku oikiasti! Se kasvattaja soitti. Yks oli joutunu peruun varauksen pennusta niin siittä niitten uuesta pentueesta ois yks vapaa, niin se halus tarjota sitä eka mulle!”

    • #6366 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Siis mä niin voisin kuvitella olevani yhtä turhautunut pelaamisen opetteluun kun Marsh ja ootan hieman kauhula sitä hetkeä kun kerkeän viimein antaa mun kummipojan opettaa mulle minecraftia…

      Mut ootan kyllä niin mielenkiinnolla ja innolla että miten uuden pennun kanssa alkaa menemään ja saattaa olla että jos vain uskallusta löytyy niin Janna saattaa auttaa pennelin pilalle hellimisessä ;D

    • #6367 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Jes jes jes jes!! Vihdoinkin Niklas saa koiransa!
      (Ja viereen jes jes jes jes tälleen haamuna: Marshall osoittaa sellaisiakin tunteita, joita ei pidetä hyvinä ja puhtaina!)

      Niklaksella on hirveän pitkä pinna kyllä peliasioissa. 😀 Vaikka mä tiedän, että jotkut ihmiset ei vaan tykkää pelata ja on ihan käsiä siinä, silti tuntuu uskomattomalta, ettei jollakulla muka pysy luonnostaan kaikki konsolin ohjaimet kädessä. Ymmärrän hyvin, ettei joku osaa pelata tietokoneella, mutta että ei vaikka pleikkarilla — siis mitä! 😀 Jaksaisinpa olla niin kuin Niklas, että se viihdyttäisi mua. Ennemminkin multa palaa kuitenkin käpy, vaikka toinen vaan esimerkiksi liikkuisi pelissä mun mielestä liian hitaasti… Vähäsen olen kateellinen vähemmän kuumakalleille, niin kuin Niklakselle. Se on osoittanut nyt uudessa elämässään Hopiavuoressa kyllä monessa jutussa lehmän hermoja ja viimeaikoina se on ryhtynyt kasvattamaan huumorintajuaankin ihanasti.

    • #6368 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tätä on pyöritelty, lykätty ja kirjotettu uuestaan moneenki otteeseen, mutta nysse Niklas saa koiran!

      Ite oon hyvin vakaasti PC pelaaja. Mulla ei oo ongelmia taiteilla näppäimistön ja hiiren n.19 eri näppäimen kanssa (pelistä riippuen enemmänki) mutta auta armias ko mulle isketään konsolin ohjain käteen. Se on just tota mitä Marshall kävi läpi xD

  • #6664 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Varusteiden huoltoa ja odottamattomia puheluita

    “Kuka olis uskonu että tää on oikiasti ihan.. hiton mukavaa puuhaa. Silleen tietyllä tapaa aika… rentouttavaa.” Niklas puheli putsatessaan ratsastussaappaitaan olohuoneen lattialla lähes hullunkiilto silmissä. Melkein kuin Klonkku joka piteli sitä sormusta käsissään.
    “Mmhm. Nyt varmaan ymmärrät paremmin minkä takia olen raahannut Arlekininkin varusteita kotiin putsattavaksi.” Marshall vastasi pienin hymyn kera, napaten nopeasti yhden pyyhkeen päällä olleista sienistä käteensä ennen kuin se päätyi sohvan alla vaanineen koiran hampaisiin. Krem jäi epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen lähes mököttävän näköisenä makuulleen lattialla etutassut kuononsa alla.
    “No joo. Tokihän mä joskus oon sua autellu niittenki kaa mutta se on jotenki ihan eri asia nyt ku itekki ratsastaa sillä. Ja samalla just näitten omien kamojen putsaus ja muu on ihan eri tuntusta mitä se ku joskus alotin sun saappaitten putsaamista.”
    “Kohta jätät parturihommat kokonaan ja siirryt täyspäiväsesti hevoshommiin.” rastapää heitti virnistäen.
    “No en ny sentää, niitä en jätä. Ainakaa ennen ku pääsen käsiks sun rastoihin, enkä tarkota huolto mielessä.” nuorempi mies heitti vähintään yhtä leveä virne kasvoillaan takaisin.

    Marshall vain mulkaisi pienesti toisen suuntaan, kääntäen huomion takaisin käsissään olevaan suitsien putsaus operaation puoleen kommentoimatta asiaa sen kummemmin. Mies oli varma siitä, että Niklas lopettaisi ehdottelunsa rastojen poistamisesta vasta siinä vaiheessa kun se oikeasti tapahtuisi.
    Puhelimen terävä hälytysääni sai rastapään poimimaan kännykän sohvalta, ja vilkaistuaan näytöllä näkyvää soittajan nimeä mies suorastaan tunsi kuinka raskas möykky putosi jonnekkin vatsanpohjalle.

    “Mitä on tapahtunu? Onko kaikki kunnossa?” olivat ensimmäiset sanat mitkä rastapää sanoi äidinkielellään kun oli napauttanut vihreän luurin kuvaketta puhelimen näytöllä. Sitä seuranneet hiljaiset sekunnit tuntuivat vähintään minuuteilta. Hänen veljensä ei soittanut ikinä ellei ollut pakko, eikä aina silloinkaan.
    “….Hei vaan sullekin.” soittaja vastasi hiljaisen hymähdyksen kera.
    “..No hei? Mutta oikeasti. Et koskaan soita ellei ole jotain vialla joten… Onko kaikki hyvin? Kaikilla?”
    “On on.”
    “Okei. Hyvä.”

    Marshall kuunteli tasaista surinaa puhelimen toisesta päästä, ehtien vilkaista näyttöä siltä varalta että oliko puhelu kenties katkennut. Lopulta surina katkesi, ja kuului epämääräistä kahinaa ja rahinaa mikä todennäköisimmin aiheutui siitä kun toinen vaihtoi asentoaan siinä taivaan vanhassa säkkituolissa huoneessaan.

    “..Miten toipuminen?” Dmitriy lopulta kysyi pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
    “Hyvin. Tasaisesti. Siirryin pari viikkoa sitten yhden kepin käyttöön, ja nyt jonkun verran liikkunut täysin ilman.”
    “Mmhm.. Nousetko millon satulaan?”
    “Varmaan nyt viikonloppuna tai joskus ens viikon aikana. Aluksi ihan vain käynti työskentelyä ja sen jälkeen asteittain paluu raviin ja niin edespäin.” Marshall selitti löyhästi suunnitelmaansa ratsastamisen jatkamisesta.
    “Entä hyppääminen?”
    “No se tuskin on ajankohtaista vielä.. ainakaan hetkeen. Joko kaipaat häviämistä estekisoissa vai?”
    “Muistelepa uudestaan.” nuorempi veljeksistä vastasi yllättävänkin kuuluvasti ja reteästi takaisin.
    “Hmm.. Ei. Taidat itse muistaa väärin..” rastapää vastasi muka hetken mietinnän jälkeen.

    Veljekset juttelivat vielä hetken, ennen kuin mies nosti kännykän takaisin sohvalle yhä vähän hämmentyneenä puhelusta vaikka keskustelun sisällössä itsessään ei mitään kummallista ollut.

    “No? Kuka mikä miksi? Tai siis joku selkeesti kotuas mutta kuitenki.” Nikas uteli nopeasti, nojautuen lähemmäs.
    “..Mitya.”
    “Nii Dimitri?”
    “Dmitriy.”
    “No melekeen sama. Mutta mitäs niin mullistavaa on tapahtunu että se ihan soitti viestin sijaan?”
    “..Ei. Mitään. Hän vain soitti kysyäkseen että miten toipuminen on edistynyt ja muutenkin että mitä kuuluu.” Marshall vastasi, jatkaen hitaasti suitsien pesua. Hymyillen vähän. “Ja näemmä jo odottaa että pääsee taas päihittämään minua estekisoissa.”
    “Jösses..” toinen kommentoi lyhyesti. “Voittiko se sut muka useinki?”
    “Ai Mitya? Vähintään joka toinen kerta. Ehkä suolaisin häviö ikinä oli se, kun itse starttasin kokeneella kilpahevosella ja Mitya otti kaksoisvoiton. Ensimmäinen sija ratsutettavana olleella hevosella jo oli alkanut kieltäytymään esteillä mutta sinä päivä ei kieltänyt kertaakaan. Ja toinen sija hevosella joka starttasi ensimmäistä kertaa niin korkeassa luokassa.”
    “Heeei, miks mä en oo kuullu tästä aikasemmin?”
    “Ei kai ole vain tullut puheeksi. Olen kuitenkin useamman vuoden keskittynyt lähinnä vain kouluratsastukseen ja hypännyt hyvin harvoin, niin esteratsastamisesta puhuminen ei ole ollut silleen aiheellista.”
    “No mut hei, nythä se on hyvinki ajankohtasta. Joten spill the beans. Samalla voisit kertoa että niin miks en ois voinu siihen 40cm luokkaan osallistua. Kerta Arlekin kuitenki osaa hypätä nuinki hyvin, eihä se ois ollu ko ohjata vaan seuraavalla ja roikkua mukana.”
    “Sanoin jo että ei.”
    “No joo joo mutta miks! Sä et varsinaisesti sanonu mitään muutako tyyliin siksi koska mä sanon.” Niklas sanoi yllättävänkin kärkkäästi, seuraten rastapään aivotyöskentelyä kun tuo selvästi palautti mieleensä tallissa käytyä yksitoikkoista keskustelua.
    “…Ai.”
    “Niiin. Katokko me kaikki ei vielä tiietä tai osata asioita, niin pitäshän sun ratsastusta opettaneenaki jo tajuta se ja perustella asiat.” nuorempi heitti, tuntien pientä voitonriemua siitä kun Marshall näytti jopa hivenen nolostuneelta.

    • #6691 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jaa! Niklas on sillä tavalla hullu. No ei: onhan nykerryssiivoaminen sairaan kivaa, kun saa kiillottaa jotain pientä kohtaa, nähdä edistymisensä, eikä tule edes hiki. 😀

      Niklas on sitä suloisempi, mitä enemmän se kasvattaa persoonaa ja vähän niin kuin itsenäistyy. Marshall taas kasvattaa selvästi inhimillisyyttään. Nyt kun Niklaskaan ei tiennyt, miten pahasti Marshall voi hävitä, mun mielipiteet ja teorioinnit Marshallista saa miellyttävästi uutta suuntaa. Tällä hetkellä mä olen taas valmis uskomaan sen, että Marshall saattaa sittenkin olla vain ihminen, mutta pitää tämän seikan tarkasti piilossa. Huomaan myös, että tunnen saman tien jo jotain sympatian sukuista Marshallia kohtaan sekä häviön takia että siksi, kun se ei ollut osannut ajatella Niklaksen asemasta estehyppyjuttuja. Mun persoonaan kuuluu tietyllä tapaa juuttuminen vanhoihin juttuihin, joten uskon että moni muu lukija kokee Marshallin inhimillisempänä kuin mä. Vaaditaan myös ihan hirveästi taitoa ja ajatustyötä, että mun pää kääntyy tämänkään vertaa, kun olen muodostanut mielipidettäni jo näin kauan. 😀 Hyvin tehty.

      Dimitrystakaan ei muuten tule onneksi mitään pahisäijäfiboja. Se on kiltti kun se soittaa ja kyselee ja hörsköttää, vaikka nuoretherrat ei olekaan selvästi oppineet soittelemaan toisilleen muuten vain. :DD

      Mutta haha, Niklas se jaksaa niistä rastoista. 😀 Marshall on ollut niiden kanssa aina, ja onhan se nyt sellaisen leijonamaisen näköinen, mikä on ollut tosi iso osa sen persoonaa. Vaan veikkaanpa, että jos Niklas vielä sen kynii ja sen kallo kevenee siitä, se voisi tykätäkin kun hiusten pesemistä ei tarvi suunnitella ja kesällä saa happea… Mutta kun ne ei koskaan kasva takaisin…

  • #6714 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Renkaiden vaihtoa ja valaistumista

    Kuin helvetin tiukalle se rastapää apina oli nää pultit kirrannu? Jupisin itekseni ties kuin monennetta kertaa, ennen kuin lopulta puolivahingossa löysin oikean tekniikan renkaan pulttien aukaisemiseen. Koska eihän nyt ylypiä pohojammaan poika suinkaan voinu nöyrtyä ja ryömiä sisälle kysyyn apua, kyllähän sitä tekemällä oppi. Tai siis muisti, koska eihän tää suinkaan eka kerta ollut kun vaihdoin renkaita autoon.
    Työnsin silmille valahtanutta pipoa hieman ylemmäs, vilkaisten selän takana olevan asunnon ovelle päin. Krem istui siellä varastosta syrjään nostetun kylmälaukun päällä kuin suurempikin työnjohtaja, siniraidallinen villapaita yllään. Ja haukahteli aina välillä kimakasti mikä kuulosti enemmän vinkulelua tai hiirtä, eikä pientä koiran alkua. Varmuuden vuoksi olin päätynyt laittamaan sille vielä valjaat, ja kytkenyt sen vähän pitempään hihnaan porraspään reunassa olevaan.. siihen metallitappiin, mikä kai toimitti jonkinlaista ovistopin virkaa tai vastaavaa. Krem oli nyt ensilumen tultua aivan liian innoissaan möyrimässä pitkin pihaa niin en halunnut sen katoavan omille teilleen siinä välissä kun ite yritin keskittyä renkaisiin. Tavallisesti Marsh hoiti tälläiset asiat, kuin renkaiden vaihtamisen, ihan vaan koska se osas tehdä sen paremmalla rutiinilla ja kyllähän se nytkin oli vakuutellut että pystyis sen tekemään mutta näin paremmaksi tehdä sen ite. Ei tämä ehkä sujunut yhtä ripeästi, mutta kuitenki!

    Lopulta viimeinenki kesärengas oli vaihdettu, niin jäin hetkeksi ihan vain istumaan solumuovisen suojan päälle ja hengitin syvään viileää ilmaa. Vielä ei aivan tuoksunut puhtaasti talvelta, ehkä vähän liian lämmin siihen. Mutta se vähäinenkin talven tuntu tähän aikaan vuodesta tuntui mahtavalta, etenkin kun viime talvi oli ollut.. Noh, ei niin hyvä. Hetken annoin itseni vaan istua siinä hengittämässä ja nauttimassa siitä aliarvostetusta tunteesta kun tunsi voivansa hengittää vapaasti. Kotikulmilla oli aina tuntuu vähän siltä niinku olis pari kokoa liian pieni nahkatakki päällä, ei saanu hengitettyä kunnolla syvään vaan se jäi aina vähän pinnalliseksi. Ja liikkuminen tuntui hankalalta, vähänkin kun yritti liikkua laatikon ulkopuolella niin joku asia hankasi vastaan eikä se ollu mikään takki. Vaan odotukset ja oletukset miten mun pitäisi olla tai tehdä että kaverit ja muut pysyi ympärillä. Mikä näin jälkeenpäin tuntui naurettavalta. Että kaavoihin kangistumisen ja tuntemattoman pelkäämisen takia olin tinkinyt niin monesta asiasta mitä oikeasti olisin halunnu kokeilla. Sen takia olin melkeen joutuu pihalle kotoa, mokannu pari parisuhdetta ja melkeen heittänyt pyyhkeen kehään tän nykyisenki suhteen.
    Hymyilin, ja naurahdin vaimeasti, pudistellen päätäni samalla kun kampesin itseni ylös maasta jotta sain alkaa kantamaan tavarat takaisin varastoon. Vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en tykänny siitä kaikesta mitä mun elämässä oli tapahtunu, tykkäsin siitä mihin se oli mut kuljettanu. Koska nyt tää kaikki tuntu olevan just sitä missä mun pitikin olla.

    • #6731 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä se siitä, Niklas, elämänkin kanssa, ihan niin kuin renkaidenkin kanssa äsken. Välillä on ihan hyvä pysähtyä katselemaan hetkeksi taaksekin päin. Niklas on huomannut aika tärkeän jutun: joku asia ei tunnu hyvältä sillä hetkellä, kun se tapahtuu, eikä sen paremmalta muisteltunakaan, mutta silti se on ollut välttämätön astinkivi jotain tärkeämpää, silloin vielä arvoituksellista asiaa kohti. Kun on tämän nähnyt, jaksaa taas pari seuraavaa vastoinkäymistä vähän paremmin. Hyvä, että Niklas on nyt tyytyväinen. Se on nykyään leppoisa kaveri, jonka luonteelle nykytilanne taitaa sopia.

  • #7108 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Jos selviäis näistä joulujutuista paremmin takas kirjottamaan, niin sais nämä kesken olleet tekstit ees jotenki tännekki asti.

    20.12.2020
    “Ai vitsit siittä onki pitkä aika ko viimeks ees avannu tän pelin.”
    “Mut sähän sanoit et sä pelaat tätä?” Eiran ääni kajahti kuulokkeissa.
    “Pelaan pelaan, mutta viime aikoina pelannu ihan muita pelejä niin sellanen pakollinen parin sekunnin öö niin mites tää taas toimikaan elämys.”

    Myönnettäköön että kun Eira oli pari päivää sitten lampsinut varustehuoneeseen, käskien perässään seurannutta Helloa tulemaan takaisin vuoden päästä ennen kuin tuuppasi oven kiinni tuon naaman edestä, en ihan odottanu että Eiran tyyppinen tyttö kysyis että pelaanko Call of Dutya. Enhän mä ees tienny että se ylipäätään pelas. Toki, en myöskään ollu osannu oottaa että se on niin taitava käsistään mitä oli tullut ilmi kun tehtiin se prototyyppi heinäautomaatista.
    Vaikka CoD on ollut pitempään tauolla mun peleistä, niin onneksi olin pelannut monia muita missä piti koittaa tähdätä vihulaisia nuppiin niin en pahasti saanu selkääni Eiralta joka tuntui listivän pelissä porukkaa samaa tahtia kuin Cookie Monster tuhosi keksejä.

    “Mikset sä oo aikasemmin paljastanu että sä oot näin hyvä pelaan? Tai että ylipäätään ees pelaat?”
    “Ääliö, enhän mä voi pyöriä kailottamassa tälläsistä asioista!” Eiran ääni kajahti jälleen vähän liiankin kirkkaasti kuulokkeista, että piti asetella kuulokkeita vähän kevyemmin korvien päälle.
    “Mikset muka vois?”
    “En kertois tätä jollekki toiselle, mutta ku se oot sä, niin voin paljastaa kerta sä tiiät mun muistaki jutuista.”
    “Auts, mutta jatka.”
    “Ei oikeet hienot naiset pelaa. Etenkään mitää tälläsiä. Joten piät tän sitte ihan vaan omana tietonas!”
    “Toki, toki. Mutta miksei muka vois? Tiiän montaki jotka pelaa. Ykski mun kaveri pelaa, juurikin naispuolinen, näyttää siltä että ei ois ikinä mitään pleikkarin ohjainta pitäny ees käsissä. Mutta todellisuudessa se vetää Resident Evil ja Last of Us tyyppiset pelit läpi tuosta vain. Ja vähän liian usein pyyhkii meikäläisellä lattiaa ku pelataan jotaki räiskintäpeliä.”

    Toisesta päästä kuului vain vaimeaa hyminää jonkinlaisena epämääräisenä vastauksena, ennen kuin hetken aikaa kuului vain pelin omat äänet ja ohjaimen nappien nakutus. Nyt kun asiaa mietti, niin siitä oli kyllä mennyt aika kauan kun olin pelannu muitten kanssa.. Miksun kanssa kyllä tuli pelattua ainaki pari kertaa viikosa, mutta muitten kans.. En muista millon viimeksi.

    “Ei sulla ois veljeä? Sellane joka ois sua nuorempi, joku kahdeksantoistavuotias tai sellanen.”
    “Öääeei oo. Ei mulla oo ku kaks pikkusiskoa. Kui?” vastasin vähän venytellen, koska en ollut osannut odottaa äkillistä perhekysymystä.
    “Paska. Ei mikskää. Keskity ettet sä kuole taas niinku äsken!” toinen puhahti.
    ”Ookkei.. Mut hei! Kerros. Joko Eetu on tilannu sulta joka tarhaan ne laatikot?”
    “Mä en sille paskapäälle mitään tekis vaikka se pyytäis ja maksais enemmän mitä mä olin ees pyytämässä niistä!”
    “Hä? Mut siis.. sehä vaikutti ihan tyytyväiseltä siihen sen ekanki esittelyyn?”
    “No se oliki! Aluks. Mutta sitte se tuli aukoon päätään kuin se ei ees usko että se oli mun idea. Että kuin mä oon valehtelija ja väitän toisen keksimää ja tekemää ideaa omaksi! Vaikka se oli mun! Mä sen piirsin ja keksein! Ja se paskapää vaan jankutti kuin se on sun laatikko!”
    “..Hä?”
    “NO JUSTHAN MÄ SANOIN!”
    “..Sillä tais mennä puurot ja vellit vähän sekasin kyllä nyt. Sun projektihan se on, mä vaan satuin oleen auttamasa sua pistään kasaan sen ja that’s it. Tota.. Mä voisin huomena ko käyn tallilla niin vähän oikasta asiaa–”
    “No et kyllä sano sille yhtää mitään!”

    Näin parhaakseni olla sanomatta asiaan tässä tilanteessa enää mitään, koska Eira kuulosti suurinpiirtein siltä että ryömisi kohta lankoja pitkin nirhiin mut jos alkaisin inttämään. Joten parempi ohjata omat kuin senki ajatukset ennemmin meneillä olevaan peliin. Mutta pakkohan mun oli huomenna ees parilla sanalla korjata Eetua siitä, että mikä tää koko heinälaatikko kuvio oikeasti oli.

    • #7109 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai että! Niklas on ihana. Eihän Eira tietenkään usko kertasanomisella, mutta jos kuitenkin jonnekin aivon väliin istahtaisi semmoinen pieni kaikerrus siitä, että kannattaisi etsiä se oma juttunsa ja mallinsa eikä yrittää ahtautua väkisin johonkin keinotekoiseen muottiin. Ja vitsit että sait Eiran kuulostamaan ihan just Eiralta itseltään! Se on aina kunnioitettava saavutus (minusta, varmaan muistakin).
      Toivon todellakin, että Niklas sanoisi Eetu-Epäreilulle suorat sanat tuosta, vaikka Eira uhkailisi mitä.

    • #7110 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Eirasta on yllättävän vaikea tehdä kiukuttelevaa teini-ikäistä, kun ainakin mun sormissa siitä tuntuu tulevan helposti minä-minä-minä kolme vuotias. Sulla ei oo sitä ongelmaa! Tai jos onkin, niin hyvin oot tähän saanu rakennettua Eirasta juuri Eiran 😀 !

      Niken tarinat on ihanaa vaihtelua Marshin tarinoille, vaikka molemmat on siis aivan yhtä ihania. Nikke puhuu mä-muodossa ja siksi jotenkin kevyempää luettavaa Marshin kirjakielelle. Tykkään 😀 !

      Lisäksi, Eetu-Epäreilun pitää ehdottomasti kuulla Nikeltä asian oikea laita! Vaikka Eira ei siitä tykkääkään.

    • #7121 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä olen samaa mieltä, että olet tehnyt Eirasta tosi hienon tulkinnan. Eira ei ole suoranaisesti ilkeä: hän on vain hyvin usein hyvin vihainen, eikä osoita vihaansa leidimäisesti, niin kuin Eira itse voisi haluta. Loodanrakennustarinan perusteella jo oletin oikein, että Niklaksen hermo kestää Eiraa hyvin. Hän on luiskahtanut saman tien isonveljen rooliin, mikä saattaa olla hänelle ihan luontaista. Hän ei kuitenkaan tee sitä sillä tavalla holhoavasti, että saisi Eiran raivostumaan. Eiran raivo kohdistuukin ihan muualle kuin Niklakseen, joka on hänen suosiossaan. Luulen, että Niklaksen peliseura tekee Eiralle ihan hyvää myös. Niklaksella on mun mielestä terveellisempi suhtautuminen sukupuolirooleihin näissä pikkuasioissa kuin jollain Eiralla. Ja muutenkin: Niklas vaikuttaa turvalliselta seuralta. Myös Niklas kuulostaa tietenkin Niklakselta. Siitä ei vain yhtä kovaa hurrata varmaan siksi, että olet saanut itse kehitellä hänelle sellaisen äänen kuin haluat kirjoittaa.

      Tarinasi on dialogipainotteinen, ja oletkin onnistunut dialogeissa tosi hyvin. Sisällön ja sävyn lisäksi myös muoto on just sitä mitä pitää. Näin ne isot kirjaimet ja huutomerkit menee oikealle puolelle lainausmerkkejä ja oikeisiin kohtiin. Siitäkös mun kielenhuoltajaminäni pitää.

      Nelly sivusi sitä, miten Niklas on ihanaa vaihtelua Marshallin tarinoiden kertojalle. Niklas on kieltämättä tosi freesin kuuloinen kertoja, mutta ei se mun mielestä puhekielisestä kerronnasta johdu ollenkaan. Pidän puhekieltä jopa haittana kerronnassa, jos se menee liian murteiseksi tai slangiseksi, mitä se ei tässä mene. Pikemminkin Niklaksen puhekielisyydet ovat sopivan hillittyjä. Kerronta on kaikesta huolimatta huomattavasti repliikkejä kirjakielisempää, ja musta se saa ollakin niin. Mun mielestä tässä on kaksi ihan muuta juttua, jotka tekevät Niklaksesta kevyemmän ja jotenkin raikkaamman kertojan kuin Marshallin kertoja on. Niklas on ensinnäkin minäkertoja. Se ei ole automaattisesti parempi asia kuin ulkopuolinen kertoja, mutta pysyttelepä mukana kun koetan avata havaintoani. Ulkopuolinen kertoja on yleensä neutraali: ei ota kantaa asioihin. (Muunkinlaisia, jopa epäreiluja ulkopuolisia kertojia on!!) Minäkertoja puolestaan kertoo asiat oikeastaan aina omalta kantiltaan ja esittää omia mielipiteitään. Marshallin kertojaan nähden Niklasta on helppo pitää virkistävänä varmaan siksi, että minäkertoja tekee tässä asiassa kerronnasta yksinkertaisempaa. Marshallin kertoja on mukamas neutraali. Hän käyttää mukamas sellaisia ilmaisuja kuin kertoisi faktoja ja tapahtumia, muka on ottamatta kantaa. Samaan aikaan aistin koko ajan piilotettuja arvioita ja mielipiteitä, joita kertoja ei tuo ilmi niin kuin minäkertoja Niklas tuo. Niitä on etenkin Marshallista itsestään, enkä ole kaikista kertojan mielipiteistä alkuunkaan samaa mieltä. Olen tainnut oppia tämän takia epäilemään Marshallin kertojan kerrontaa. Yritän ikään kuin koko ajan lukea rivien välistä, mitä todella tapahtui. On rentouttavaa, kun Niklas ei peittele lukijalta mielipiteidensä olemassaoloa. Tässä on ikään kuin kaikki kortit pöydässä: mielipiteitä on, mutta sitä ei kielletä. Toinen asia, josta freesi vaikutelma johtuu, taitaa olla Niklaksen käyttämä yksinkertaisempi kieli ja suoremmat viittaukset. Niklaksen kerronnassa esimerkiksi Marshall on Marshall ja Eira on Eira: Marshall ei ole venäläinen tai rastapää tai muu sellainen, jota en itse Marshallin kertojasta poiketen pidä millään tavalla oleellisena. Eirakaan ei ole sinisilmä tai puhdas arjalainen tai heinälaatikonrakentaja.

      Olen aiemmin sanonut tämän iihan varmana, mutta Niklas tekee sinullekin hyvää kirjoittajana JA sosiaalisessa ympäristössä leikkikaluna. Vieläkin uskon sen johtuvan siitä, ettet taida sääliä häntä, et edes pikkutyttöjen kynsissä. Me kuitenkin ollaan näiden hahmojen jumalia: ei niiden isejä. 😀 Osaat takuulla kirjoittaa hahmon kuin hahmon ulos mistä tahansa pattitilanteesta tarvittaessa.

  • #7189 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    10.1.2021

    Tuijotin sormien raosta valkoista kahvikuppia mitä puristin toisessa kädessäni. En muista milloin viimeksi olisin näin selvästi tuntenut kuinka korvanpäitä ja poskia kuumotti, ja olin varma että kasvoni antoivat värisävyssä hyvän vastuksen niin omille rastoilleni kuin huoltoaseman pöytää koristavalle jouluiselle pöytäliinallekin.

    “Ookko varma ettet halua?” Niklas kysyi toistamiseen, kallistaen käsissään olevaa Scan Burgerin teksteillä varustettua paperitaskua. Pudistin vain päätäni vastaukseksi. En voinut edes ajatella syömistä. Jopa kahvi tuntui tökkivän.

    Lopulta Niklas sai tuhottua viimeisetkin ranskalaiset, alkaen sullomaan ateriasta jääneet käärepaperit tapansa mukaisesti tyhjään juomamukiin. Ja pyöritteli sitä käsissään, kunnes oli saanut taiteltua ylimääräiset reunat alas siten että jäljellä oli lopulta lähinnä kiekkoa muistuttava pahvimöykky.
    Nousin toisen perässä ylös pöydän äärestä, napaten puolillaan olevan kahvimukin mukaani ja kippasin sen sisällön nesteille tarkoitettuun astiaan roska-astian yhteydessä. Ehkä kahvi maistuisi paremmin siinä vaiheessa kun aamupäivän kisasuoritus ei olisi enää niin tuoreena mielessä.

    “Älä huoli. Kukaan ei oo vielä kuollu häpeään”, Niklas heitti niin reippaaseen sävyyn että näkemättäkin tiesin tuon suupielten nykivän kohti korvia.
    “..Ei kai. Mutta voin olla ensimmäinen,” mutisin puoliääneen.

    Kävellessämme autolle päin kuulin kuinka Niklas yritti peitellä naurun tyrskähdyksiä yskähtelyksi. Mutta siinä vaiheessa kun aloin sulkemaan raollaan ollutta trailerin etuovea jotta voisimme jatkaa matkaa, lopulta hän jo ratkesi nauramaan. Olihan tuo onnistunut pidättelemään pinnan alla kuplinutta vähän vahingoniloista mutta erittäin huvittunutta nauruaan jo lähemmäs pari tuntia. Ei sinänsä, toisen rehevä nauru tai omatkin suupieleni lopulta nykimään vähän ylöspäin.

    • #7218 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oih, olisipa munkin elämä tällaista. 😀 Tai siis olisinpa niin kuin Marshall. Kun mokaan jossain itselle oikeasti merkityksellisessä, vaikka pidän omasta mielestä huonon oppitunnin, olen ennemminkin vihainen itselleni. Jos joku tulisi siihen tyrskimään, en nyt käsiksi kävisi, mutta ehkä jättäisin ulos autosta jos oikein kirvelisi. 😀 Marshallin ajatukset näkevänä tuntuu, että olisi helpompaa tuntea häpeää ja osata erottaa, että ei se toinen ivallisesti naura. Sitähän naurattaa siksi, että jotkut mokat nyt vaan on hauskoja, ja ehkä Marshallin kärsiminenkin mokan takia on vähän hassua. Onneksi mokat kuitenkin lopulta haihtuu mielestä. Ensimmäisenä onneksi muiden mielistä. 😀

  • #7201 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    12.01.2021
    Laittomuuksia satulassa
    26

    Lohduttamisen käsikirja luku 1

    Valehtelisin jos väittäisin etteikö tuntunut yhtään oudolta että heidän kotiin oli tulossa vieras. Jos perheenjäseniä ei laskettu niin Miksu oli ollut ainoa vieras joka heillä oli käynyt, ja hänkin oli kuitenkin jo pitemmän ajan takaa tuttu, ja istunut lukemattomia kertoja iltaa heidän entisessä asunnossa. Mutta, ainakin kylään tulija oli edes jostain jo valmiiksi tuttu ja Janna oli sitä paitsi mukava. Kohautin olkiani vähän, keskittyen kunnolla takaisin ruuanlaittoon.

    Ruokailun aikana sain onnekseni huomata että en enää jännittänyt hartioita tai leukaperiänikään, vaan koin oloni melkein jo rennoksi siinä vaiheessa kun Niklas apunani siivosimme pöytää. Kurtistin kulmiani hieman, katsoessa takaoven suuntaan kun Janna oli pistäytynyt ulos koirien kanssa. Siinä missä pöydän ääressä käyty keskustelu oli pääasiassa ollut kevyttä jutustelua, en saanut karistettua mielestäni naisen reaktiota kun Niklas oli ihan vain uteliaisuuttaan kysynyt että miten tuo oli ylipäätään päätynyt työskentelemälleen alalleen. Vastaus itsessään oli kyllä sellainen minkä moni varmasti antaisi, alasta riippumatta, mutta tapa miten toinen oli sen sanonut sekä sitä edeltänyt jähmettyminen taas ei. Etenkin kun Janna ei ollut vaikuttanut sellaiselta joka jäätyisi moisen kysymyksen edessä.
    Kun asiaa mietti enemmän, niin tallillakin oli kyllä ollut joitakin päiviä jolloin hän oli vaikuttanut… No, hyvin samanlaiselta mitä äsken, joten ei se kai mahdotonta ollut että taustalla olisi jokin isompi syy. Koska jos rehellisiä oltiin, enhän minä itseasiassa tiennyt Jannasta oikein mitään ellei se liittynyt hevosiin.
    Vilkaisin Niklaksen suuntaan ja toivoin pienesti että tuo olisi rekisteröinyt saman mitä minä. Hän se meistä oli se joka osasi reagoida tällaisiin asioihin, mutta tuolla oli eilisestä lähtien mennyt vaihteeksi niin lujaa pään sisällä että ei varmaan huomaisi vaikka hirvi kävelisi takaoven kautta asunnon läpi etuovelle ja ulos.

    “..Laitatko loput astiat tiskikoneeseen, voisin käydä itsekin haukkaamassa nopeasti happea ennen elokuvaa.”
    “Jeesh! Laitanko mä veden samalla kiehuun vai mitenkä?”
    “Joo, laita vaan. Ainakin mä voisin ottaa teetä”, vastasin samalla kun kävin noukkimassa kenkäni eteisestä ja palasin ne kädessä takaovelle.

    Janna ei reagoinut ollenkaan takaoven aukeamiseen, vaikka ei näyttänyt olevan varsinaisesti keskittynyt mihinkään. Tuon katse näytti olevan tiukasti hankeen painuneissa tassunjäljissä. Vilkaisin olkani yli keittiön suuntaan ennen kuin livahdin ulos pakkaseen ja suljin takaoven perässäni.
    Pitäisikö sanoa jotain? Vai seisoisinko tässä vain?
    Kohotin toista kulmaani aavistuksen, kun Janna pyyhkäisi kasvojaan nopeasti hihansuuhun.
    Ehdein jo ajatella, tai toivoa, että hän oli huomannut ettei ollut enää yksin ulkona mutta katse palasi kuitenkin takaisin samaan suuntaan kuin ennen sitäkin.
    En ole hyvä tällaisessa. En ollut koskaan oikein osannut reagoida tälläisissä tilanteissa jos kyseessä ei ollut oman perheenjäsen. Samalla hetkellä koin oivalluksen: Jos hän olisi sisarpuoleni, mitä tekisin.
    Lopulta nostin aika varovasti toisen käteni Jannan hartialle, melkein säpsähtäen itsekin kun toinen oli hätkähtänyt saatuaan tietää läsnäolostani. Siirryin askeleen verran lähemmäs, jääden vain seisomaan toisen viereen ja annoin rauhassa tilaisuuden päättää että halusiko hän puhua vai ei.

    Hengitin rauhassa kylmää ilmaa, mikä tuntui ihanan raikkaalta ja jopa pistelevänä keuhkoissa kuin kasvoillakin. Krem tai Myssykään eivät näyttäneet paljon kylmästä välittävän, vaan pomppivat kuin kauriit heinäpellossa vielä jäljellä olevassa koskemattomassa hangen osassa. Kunnes jatkoivat karvaisena tornadona juoksua lumeen muodostuneita polkuja pitkin vuorotellen toinen toisen häntäkarvoissa kiinni roikkuen.
    Käänsin katseeni Jannan suuntaan kun tuo lopulta alkoi puhumaan. Vaikka toisen ääni oli niin hiljainen että kuulosti lähinnä kuiskaamiselta.
    Nyt etenkin olin hukassa siitä että mitä pitäisi tehdä. Hyvin nopeasti mietein että sanoisinko jotain, mutta päädyin vähän empien kääntymään enemmän naisen suuntaan ja laittaa kädet tuon ympärille. Janna ei ainakaan näyttänyt vieroksuvan sitä, tai yrittävän siirtyä kauemmas, joten suljin hänet lopulta halaukseen. Pieni osa minusta halusi kyllä myös sanoa jotain jotta hän tietäisi että kyllä minä voisin ainakin kuunnella jos hän haluaisi puhua asiasta enemmän. Siihen mennessä olisin toivottavasti ehkä ehtinyt pyöritellä naisen sanomaa mielessä vähän läpi jotta osaisin tarvittaessa jopa sanoakin jotain.

    • #7203 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Iiih, toistan itseäni, mutta ihana Marshall! Nämä on aina jollain tavoin niin kivoja tekstejä, kun katsotaan jotakin tilannetta ensin toisen näkökulmasta ja sitten toinen kirjoittaa oman näkökulmansa. Siinä pääsee hirveän hyvin perille siitä, millaisia eroja ja samankaltaisuuksia hahmoilla ja tutustuu niihin taas vähän paremmin. Mitään järkevää kommenttiahan ei nyt irtoa, mutta jos jotakin pitää sanoa niin kaikin puolin hyvin eteenpäin soljuva vastine Jannan tekstiin.

    • #7219 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olet tullut tosi hyväksi tässä. En muista, olenko kertaa tai kahta enempää kirjoittanut ns. avoimista ja suljetuista lopuista yhteistarinoinnin kontekstissa. Kun aloitit tätä hommaa, suljetut loput olivat sinulle tyypillisiä. Toit Marshallin tilanteisiin muiden kanssa ja päätit tarinan siihen, että tilanne oli ohitse. Silloin muille jäi vaihtoehdoksi joko viitata tapahtuneeseen tai referoida se, jos he halusivat vastata. Nyt olet alkanut harrastaa enimmäkseen avoimia loppuja. Vaikka juoni on kokonainen ja draaman kaari täyttyy (siis niin paljon kuin se on ”toistaiseksi voimassa olevissa” tarinoissa edes mahdollista), kaverille jää tilaa vaikuttaa vielä lopputulokseen niin halutessaan. Kummassakaan tavassa ei siis ole mitään vikaa, ja luonnollisesti ne vuorottelevat tarinoissa, mutta mitä useampia avoimia loppuja jää, sitä todennäköisemmin taitaa saada peliseuraa. Kaverilla kun on vielä rajattomasti mahdollisuuksia, jos hän haluaa jatkaa tästä.

      Kommentoin Jannalle, että Marshall toimii mielestäni itselleen epätyypillisesti lohduttajan roolissaan. Hätäilemättömän tuntuisesti saat tilanteen kuitenkin kirjoitettua niin, että tapahtumat sopivat sujuvasti Jannan kertomaan. Voi kyllä olla, että pidän Marshallia röllimpänä kuin hän oikeasti on. 😀 Se rölliyden vaikutelma on kuitenkin jopa vahvistunut viime aikoina. Nyt kun hän itse kertoo ajatuksiaan, olen ilmeisesti nimittäin alkanut samastua häneen nopeasti tarina tarinalta enemmän. Tässäkin kaikki ajatukset kuulostavat niin kovin tutulta yhtäkkiä, vaikka olin melko varma, ettei minulla olisi Marshallin kanssa juuri mitään yhteistä. On vähän outoa, kun kotiin tulee vieraita, ja sitä luottaa sosiaalisempaan puolisoon, että hän osaisi jutella oikealla tavalla oikeista asioista ettei vieras huomaa outoutta. Ja se, kun Janna on murheellinen pihalla: se pieni hetki, kun miettii, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Marshall ajattelee vähän sitäkin, että on helpompaa vastata ja keskustella, kun saa hetken varautua ja miettiä, mitä sanoa. Jopa ihan lopussa näen itseäni. Kun tekee mieli sanoa, että kyllä sä mulle voit puhua, mutta ei sitten tule sanottua. Nyt tekisi mieli sanoa, että kyllä kai rölli röllin tuntee, mutta ilmeisesti ei ihan tunnekaan, jos on kertoja välissä. Outo homma! Marshallin persoona ei ole nimittäin muuttunut kertojan myötä miksikään.

  • #7284 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Luuseri

    Makoilin selälläni sohvalla ja katsoin varmaan tuhannetta kertaa läpi videota minkä Janna oli kuvannut mun ja Arlekin suorituksesta. Radalla musta oli tuntunu pääasiassa ihan hyvältä, että suoritus olis ollu ainakin ok, mutta jopa minä näin kasapäin vain virheitä omassa ratsastuksessani. Tiputin puhelinta pidelleen käden vierelleni sohvalle, tuijottaen yläpuolella näkyvää valkoista kattoa. En ollut odottanutkaan ettäkö olisin palkinnoille saakka päässyt mutta ihan luokan viimeiseksi jääminen oli siitä huolimatta pettymys. Käänsin päätäni sen verran että näin katsoa kuinka Krem makoili hyvin tyytyväisen näköisenä turkoosissa pedissä olohuoneen nurkassa.
    Ei kiinnostanut yhtään raahautua tallille.
    Kierähdin alas sohvalta ja vääntäydyin jaloilleni jotta ylsin hakemaan pleikkarin ohjaimen käsiini. Onneksi vielä ei edes tarvinnut lähteä tallille, riitti kun jossain vaiheessa kävi siellä pyörähtämässä ja hoitamassa asiat. Saatuani pleikkarin kautta spotifysta musiikkilistan päälle, harpoin keittiöön. Kyllähän musta ny ainaki ees astioita on tiskaamaan! Vaikka tiskikone varmasti tekisi senkin paremmin, mutta ompahan ees jotaki tekemistä käsille.

    “Mun olis pitäny voida pärjätä paremmin. Tai no ehkei listoilla, mutta siis niin että meijän meno ois näyttäny paremmalta mitä jonku taaperon räpellys lumihangessa”, selitin Kremille joka oli tullut keittiöön katsomaan mitä siellä kolistelin kun astiat osuivat tiskialtaan reunoihin veden alla.
    “Joo, en mä ny niiin kauaa oo vielä ratsastanu mutta silti. Mulla on kuitenki alusta asti ollu asiansa osaava tyyppi hakkaamasa että ei nuin vaan näin. Moni käy ihan perus ratsastuskoulusa tunneilla misä ei päästä niin hyvin ees perehtyhyn just sun menemiseen, ja neki vetää paremmin ku minä vaikka oltas yhtä kauan ratsastettu.”

    Krem vain tuhahti, tai aivasti, mikä kuulosti melkein kuin se olisi myönnellyt mukana valituksessani.

    “Arlekissahan ei mitään vikaa oo, ku sehän on tehny paljo vaikeampiaki juttuja niin näähän on sille helppo nakki. Se on kuitenki Marshin kaa kisannu vaikeammissa luokissa ja pärjänny älyttömän hyvin. Vähän niinku viime kesänä, tai siis ethän sä sitä joo nähny, mutta ne pärjäs oikiasti tosi hyvin”, jatkoin selittämistä tiskiharjalla osoitellen niin että saippuavettä lenteli pisaroina pitkin lattiaa.
    “Emmä tiiä.. Ehkei tää ratsastus vaan oo mun juttu, että en osaa mitään ellei joku oo about kädestä pitäen näyttämässä miten asiat menee..”
    “Toki, mä oon ratsastanu vasta..mitä, vuoden? Tälleen säännöllisesti?” Krem vain kallisteli päätään, katsoessaan lattialta kun itse keikuin jakkaran päällä järjestelemässä astiakaappeja.
    “Mutta toisaalta.. Mä oon ratsastanu usiamman kerran viikossa niin luulis että tässä ajassa ois kehittyny ees vähän paremmaksi. Toki, me ei olla hinkutettu pelkästään koulukiemuroita vaan tehty välillä muutaki. Mutta sitte taas-… Miks hitossa meillä on ees tälläsiä täälä? Ei kukaan näitä käytä..” mutisin ja viskasin muutaman muovisen säilytysrasian nurkan roskikseen.
    “Mitä olinkaan sanomassa..? No joka tapauksessa. Ei kai pitäis silleen kattoa vaan sitä että kuin kauan oon ratsastanu. Etenki ku tuo kouluratsastus ei oo niiin se mun juttu, tai ihan hauskaahan se joo on ja silleen, mutta emmä pelkästään sitä jaksais tehä. Kaikella rakkaudella koulutuupparit, en ymmärrä teitä.”
    “Emmä kyllä oo vielä kauheasti ees kisannu, se on kuitenki vähän eri asia mitä se miten sä meet kotona. Plus, aikasemmisa kisoissa on ollu luokassa aina aika vähän osallistujia. Tuolla oli kuitenki ykstoista. Ja, just nää pari viimestä viikkoa ennen kisoja mä menin täysin itsenäisesti. Tai no joo, kyllähän mä Jannalta, Sonjalta ja Nellyltä vähän kysyin kun sattuivat oleen samaan aikaan maneesissa että jos pystyy jonku tiedonjyvän heittää ja silleen. Mutta näin niinku muuten.”

    Istuin selkä alakaapin ovea vasten, ja upotin kädet uudestaan muropaketin sisälle. En edes muistanut että meillä oli näitä. Maidon kaa nää tietenki olis vieläki parempia mutta hyvin nää menee tälleenki.

    “Toki… Oon saanu parempia prosentteja aikasemmista kisoista.. Mutta, ennen niitä kisoja Marsh oli pitämäsä tarkasti silmällä mun menoa. Joten se on varmasti yks ratkaseva tekijä, eli en oo ihan vielä valmis täysin itsenäiseen menoon. Ja olishan se voinu mennä niinki huonosti että meijät ois hylätty. Tai saatu tyyliin.. alle 40%. Tai, mä oisin voinu tippua ja Arlek ois karauttanu kuuhun. Joten siihen nähen se meni ihan hyvin. Hyväksytty tulos ja silleen.”

    Hankasin tiskirätin nurkalla pöydän pinnassa näkyvää kahvikupin pohjasta jäänyttä rengasta. Pitäisköhän sitä yrittää käyttää enemmän lasinalusia? Vai joku pöytäliina? Jos se olis sellanen muovinen, niin siitä on helppo pyyhkiä kaikki pois eikä ne oo ees niin kalliita. Yleensä ne vaan tahto olla ihan susirumia.

    “Tai, villi ajatus, pyyhkisi pöydän heti kun tajuaa että siihen tulee jotain.”
    “Tiesitkö. Sä oot tosi hyvä terapeutti”, totesin samalla kun nostin Kremin syliini. Tapansa mukaisesti se oli heti erittäin suurella innolla nuolemassa kasvojani läpi. “Varmaan se asian ydin on kuitenki se, että nää kisat meni tälleen. Mutta ainaki me hei selvittiin sieltä hyväksytyn tuloksen kanssa, vaikka Marsh ei ollukkaan pitämässä kädestä kiinni ja valmistelemasa meitä sinne. Mutta sen mä lupaan, että jos se huomauttaa ton videon pohjalta pelkästään kaikista virheistä eikä nää mitään hyvää niin se saa nukkua sohvalla ku tulee takas.”

    • #7285 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Voi Nikke ❤️ Mä niin omalla tavallani tiedän ton fiiliksen ku kaikki menee ihan metsään ja ei pärjääkkään vaikka luuli että voisi pärjätä.

      Onneksi Nikas kuitenkin osaa löytää sen kultareunuksen tästä pilvestä ja olihan toi nyt kyllä suoritus käydä omatoimisesti kisaamassa ja vielä hyväksytyllä radalla kun ei ollutkaan sitä turvasatamaa apuna.

      Ens kerralla vieläkin paremmin!

    • #7334 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Krem on vielä nuori. Ja silti niin fiksu! Isäntähän sen päättää, mistä niille koirille voi jutella, mutta ei mun kahdeksanvuotiaani ymmärtäisi mitään koululuokan prosenteista eikä ylipäätään kouluratsastuksesta. Kun mä dubbaan niitä, yksinkertaisempaan valitukseen ne kyllä vastaa. Ja silloin kun en dubbaa, ne osaa lähinnä sanat ruoka, syömään, kanatikku, makkara ja saa otta, että ei niistä yhtä paljon iloa keskusteluissa ole… Aloinpa miettiä, kuinkahan älykkäistä jutuista muut ihmiset puhuu eläimilleen. Mun kaverin kissa on kuulemma dosentti, ja sille puhutaan ainakin sen mukaisesti…

      Mutta asiaan. Krem on musta hyvä tapa korvata tässä sisäinen puhe. En ole koskaan itse edes kaivanut sille vaihtoehtoja. Silti muhun tämä ihan iskee. Dialogilla mulle voi syöttää mitä tahansa, ja kouluradan purkaminen koirankin kanssa näyttää toimivan muhun tosi hienosti, kun vaihtoehto voisi olla suora ratsastustarina. Vaikka no: olisi siinäkin twistinsä kun kaikki menee huonosti. Mutta niitä on kuitenkin luettu niiiiin paljon enemmän virtuaaliheppojen parissa vuosituhannen vaihteesta. 😀

      Niklaksen pettymys on musta hillittyä. Se on joo itsensä ruoskimista aina tiskikonetta huonommaksi asti, mutta ei sellaista piehtarointia ja märehtimistä kuin joskus voisi olla. Ennemminkin Niklas murehtii hommat valmiiksi, jotta olisi valmis nousemaan taas ylös. Mua tietenkin harmittaa hirveästi, että Niklakselle ylipäätään kävi näin huonosti, etenkin kun yksi sen tulkinnoista on heti, ettei se pärjää ilman Marshallia. Tyypillistä Wanhaa Niklasta. 😀 Onneksi Niklas kuitenkin löytää positiivisia asioita kaikesta huonosti menneestä huolimatta. Mä en löytäisi: paiskoisin saappaita auton takapenkille ja tietäisin taas kerran, että ikinä en enää yritä mitään ainakaan ennen ensi kertaa!

  • #7286 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tarkotus oli kirjottaa pari tarinan tynkää Marshallin reissusta, vaan minnekkäs se aika taas katosikaan. Mutta, saatte kuvat!


    Kuva isompana
    Marshall & Dmitriy ”Mitya”


    Kuva isompana Ei niin viimeistelty työ, mutta sehän ei haittaa.
    Anice halusi ehdottomasti päivitetyn perhekuvan eteisaulaan nyt kun Marshallkin saatiin paikalle. Ja mikäs sen parempi paikka kuvan ottoa varten, kuin kauan suunniteltu ja vuoden vaihteessa valmistunut maneesi.

    • #7335 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On siellä vähän toista kuin täällä meidän hämärissä pienissä maneeseissa ja yksittäin viruvissa pikkutarhoissa. Kun ajattelen jonkun ihan oikeasti elävän niin kuin Marshallin porukat, hevosten keskellä kunnon puitteissa, onhan sitä aina vähäsen kateellinen. Samalla kun elellään virtuaalimaailmassa ja saadaan mahdollisuus luoda oma unelmatalli juuri sellaiseksi kuin halutaan, luodaankin pieni pesukarsinaton Hopiavuoren hevostalli, jossa hyvä kun on loisteputkia maneesin katossa, eikä ole kynttiläkruunuja nähtykään. 😀 Hevosetkaan ei ole siististi samaa paria niin kuin kunnon ihmisen kahvikupit, niin kuin Marshallin porukoilla. Aijje: olisi se joskus ihana elellä itse noin hulppeissa miljöissä. Vaikkei se inspiroi tätä kirjoittajaa kirjoittamaan tarinoita, se inspiroisi totta tosiaan raahautumaan tallille talvella kun olisi kunnon maneesi ja kuiva ja lämmin varustehuone. :DD

  • #7355 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Joskus myöhään viime sunnuntaina

    Musta tuntu että silmät ei pysy enää kohta auki, eikä auton moottorin tasainen humina ainakaan piristänyt. Väsymyksestä huolimatta en voinut kuin virnuilla itsekseni samalla kun hypistelin ruusukkeita näpeissäni. Kyllä, ruusukkeita. Monikossa!
    Olis voinut luulla että oman luokan vähänen osallistujamäärä Dressage Cupin Finaalissa olis lieventänyt jännitystä vaan ei. Olin automatkan aikana pureksinut yhdestä sormestani kynnen niin lyhyeksi, että siitä oli lopulta tihkunut verta ja koko sormea ikään kuin kirveli aina kun sormenpään paino jotaki vasten. No, ainakaan mun ei ollut tarvinnu ratsastaa ihan ekana mikä oli auttanu ainaki vähän. Yks ratsukko oli menny ennen mua, minkä jälkeen Marsh oli mutristellut huuliaan puolelta toiselle melkein kuin sen nenää olis kutittanu ja sanonu että pystyisin kyllä parempaan kuin äskeinen. Myönnän, vähän epäilin aluksi mutta kyllä anto se vähän boostiaki. Koska jos se olis yrittäny pelkästään tsempata ennen suoritusta, niin se olis sanonu enemmän jotaki.. Hyvin se menee, muista asia x niin loppu hoituu kyllä tai jotaki sen tyylistä. Ja oikeassahan se oli ollukki. Koska kun luokan tulokset oli saatu kasaan ja palkintojenjakoon osallistuvat ratsukon kuulutettiin paikalle, mut oli kutsuttu myös. Toinen sija finaalista tuntui yhtä mahtavalta kuin viime kisojen voitto.

    Valuttauduin vähän alemmas penkillä ja pyörittelin itseni mukavampaan sekä erittäin epäergonomiseen asentoon paikallani. Kuulin jo päässäni kuinka Marsh huomauttaisi että joku päivä onnistuisin vielä vääntämään selkärankani solmuun, mutta pienellä vilkaisulla kuljettajan paikalle päin selvisi että tuo oli keskittynyt katsomaan tuimalla ilmeellä tiehen päin. Huuhkaja ratissa, kuten aina.
    Myhäilin itsekseni ajatukselle ennen kuin katsoin toisessa kädessäni olevaa sinistä ruusuketta, liikuttaen sormenpäätäni keskustan… onko se laskostettu vai rypytetty? Vai onko tälläselle aaltoilevalle jutulle joku oma nimensä? No, joka tapauksessa siitä tuli mieleen kumparelasku kun sormi liukui sileää nauhaa pitkin ylös ja alas.
    Tuskin 40cm rataa pystyi kauhean paljo esteratsastamiseksi sanoa, mutta yhden puomiradan jälkeen sellaisesta toisen sijan nappaaminen oli tuntunu siltä ku oisin kisannu isommassaki luokassa. Parasta oli kuitenki ollut se, että en ollu jännittäny lähellekkään niin paljo mitä ennen koulurataa.

    “..Ehkä esteet on oikiasti enemmän se mun juttu”, mumisin tajuamattani puoliääneen ennen kuin muistikuvat Arlekista esteradalla vaihtui lähinnä vaaleanpunaiseen virtahepoon.


    Storywoods Dressage Cupin finaali, 2.sija
    Ruusuke, Marjahilla

    • #7384 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan sairaan hienoa! Niklaksen kehittymistä on ollut kiva seurata, ja nyt vielä kun arpaonni suosi, lukija sai ikään kuin palkan kaikesta vaikeuksissakin myötäelämisestä.

      Mun suosikkiyksityiskohdat tässä tarinassa on Marshallin suunmuikistelu ja Niklaksen rypytysajatukset. Ne on näennäisen pieniä yksityiskohtia, mutta ne kuvaavat hahmoja ja Niklaksen havainnointitapaa tosi hyvin ilman turhaa auki selittämistä.

      Toivon, että Arlekinin jäämiselle keksitään jokin edes sinnepäin uskottava syy. Olisi tosi harmi isku, jos Niklaksen ura vähän niin kuin loppuisi kesken. Parturin palkoilla ei paljoa mitään ylläpitoheppojakaan pidellä, ellei karsita ihan valtavasti kaikesta muusta. Niklas on alusta asti yrittänyt ajautua esteille kouluratsastuksen sijaan, ja Marshall on lyönyt kapuloita rattaisiin alussa minkä on kerjennyt. Nyt kun Niklas on päässyt hyppäämään, ja on vieläkin menestyksestään huolimatta oma itsensä eikä pissapää, lukija herkästi odottaa ja toivoo saman realistisen hitaan kehityskulun jatkuvan. Onhan tässä ehkä tulossa se TT ja vaikka mitä…

  • #7480 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    muoks. Hups, piti postata Niklaksen tekstinä mutta.. etteköhän te huomaa kenen kengissä tässä ollaan xD

    Tähän vois jopa tottua
    Niklas kävi Arlekin ja Marshallin kanssa pyörähtämässä maastoestekisoissa viime maanantaina (5.4.)

    Kevät. Ja paskat. Taivasta peitti harmaiden pilvien massa ja puut taipuivat kohti maata tuulenpuuskien orjina. Ja jottei vaan olisi siedettävää talssia märkää rataa pitkin, niin pistelevä kylmä vesi sade piti huolta siitä. Tai jos tätä pystyi edes kunnon sateeksi sanoa. Ennemmin jotaki vesituhnua, mikä tuntui kastelevan kaiken. Ihan kaiken. Huolimatta siitä että päälleni kiskoman kuoritakin pitäisi pitää rankempaakin vesisadetta niin olin ihan varma että se oli kastunut läpi jo kolmannen esteen jälkeen. Ja mistä vetoa niin tämän kurakelin takia hiekkaa ja rapaa saisi pestä aina suitsien niskaremmistä ja omasta niskasta lähtien. Näpitki jäätyy hitto vie.

    “Hei. Keskity.”

    Hätkähdin väkisinkin kun Marshallin ääni tunkeutui ajatuksieni läpi terävästi kuin tyhjä mehupurkki jonka joku räjäytti ihan mun selän takana. Se sellanen parin desin pillimehu.

    “Niin. Joo. Juu.”
    “Tiedän että nämä esteet ei korkeudella koreile, mutta haastetta tulee muualta kuin siitä. Nyt teillä ei ole mitään seiniä ympärillä joten sinun täytyy oikeasti olla hereillä tuolla”, mies selitti samalla kun tunki paksuja sormikkaitaan mun käsiin. Parasta. Etenki kun se laitto hihat just oikein niiden hanskojen päälle. Ite ku alko sitä tekeen niin tuntu että sai hampain kiskoa joka suuntaan ja silti se hiha ei menny sitte millään tai se hanskan oma varsi rullaantu siinä alla ja…
    “Mmh? Nii mite oli?”
    Marshall huokaisi syvään ja katsoi kulmakarvojensa alta vähän toruvaan sävyyn. “Keskity. Estevälit on aika pitkiä, niin Arlek varmasti yrittää edetä aika reippaasti. Joten sun tehtävä on pitää meno maltillisena. Ja kuten huomasit kotona, niin se liioittelee melkein aina ojien ylityksessä. Joten olet sitten valmiina.”
    “Joo. Etene maltilla, harjasta kii ojissa ja tähtää keskelle.”

    Maastoesteiden läpi kävellessä ja omaa rataa seuratessa vilkuilin aina välillä korkeampien luokkien esteitä. Melkein kaikki näytti mun luokan polven korkuisiin miniesteisiin verrattuna valtavilta. Miten joku edes uskalsi laukata hevosella suoraan kohti jotaki tollastaki tukkiläjää? No, Marsh oli joskus sitäki tehny joo mutta silti. En ollu koskaan sen enempää siitä aiheesta ees kysyny mutta ehkä sitä tohtisi vähän udella että millaista se oli ollu. Jotenki mun päässä koko sen konsepti oli jotenki sekava. Kaikki kolme lajia yhessä kisassa, eläinlääkärin tarkastuksia ja yksisä kisoisa meni ainaki se pari päivää.
    Nyt oikeasti. Keskity.

    Kellon lähestyessä puolta päivää, ei edes läpimärät vaatteet tai luihin ja ytimiin hiipivä vilu vaivannut vaikka sormet olivat ohuiden hanskojen alla kuin läjä pakaste kalapuikkoja. Hymyileminen tuntui jo särkynä poskissa kun lopulta kurottauduin kättelemään..tuomaria tai jotaki, korkealta Arlekin selästä. Vaati poikkeuksellisen paljon keskittymistä että sain pidettyä mun katseen kohteliaasti käteltävässä henkilössä enkä vain tuijotellu silmät kiiluen suitsiin kiinnitettyä sinivalkoista ruusuketta.
    Ihan sama vaikka ne esteet oli ollu just ja just polveen asti. Tää oli meijän eka kerta maastoesteillä, tai ainaki kokonaisella radalla, ja me oltiin just päihitetty seitsemäntoista muuta ratsukkoa!
    Hain katseellani tuttua partanaamaa yleisön joukosta ja melkein tunsin itseni typeräksi kun heilutin kättäni kuin pahanen kakara naama kuin Hangon keksillä löydettyäni oikean ihmisen. Tähänhän vois jopa tottua. Treenaamiseen ja vilkkaisiin kisapäiviin mitkä parhaimmillaan päätyi vieläpä kunniakierrokseen.

    • #7501 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Erinomainen aloitus! Luen ensimmäisen virkkeen lempeällä äänensävyllä itsekseni ja odotan fiilistelyä. Sitten tulee saman tien rysähdys. Ja paskat. Olen heti ihan messissä. Samaten tykkään Niklaksen villeistä vertauskuvista joka kerta enemmän: niin kuin trippimehupurkin räjähdyksestä ja pakastekalapuikkoläjästä. Niistä on tullut nyt Niklaksen tavaramerkki, joka kannattaa ehdottomasti pitää hillitysti mukana hahmon kehittyessä!

      Vertausten lisäksi Niklakselle tyypillisiä on vähäsen kakaramaiset mood swingit, ja niistäkin tykkään. Tiedäthän: uhmaikäinen karjuu raivoaan täyttä kurkkua, kun kylpyvesi on liian märkää, mutta sitten se alkaa nauraa kun se saa sinne punkkaan ruusukkeen, ei kun siis kelluvan ankan ja pari muovikoiraa. 😀 Niklas ehti toki alun inhon ja lopun hohdon välissä mietiskellä lajiakin, joten mistään yhtäkkisestä muutoksesta ei ole kyse, mutta silti alun ja lopun välillä on huvittava kontrasti.

      Edelleen olen sitä mieltä, että Niklasta on helppo kannustaa kisoissa: hänen voittoaan on helpompi toivoa kuin mun omien hahmojeni esimerkiksi. Niklaksessa on sellaisia antisankarin piirteitä, että vaikka hän on vaatimattomalla heppaurallaan jo tuhat kertaa pidemmällä kuin itse koskaan olin, hänen juttuihinsa on helppoa samastua. Sitä paitsi Niklaksen ajatukset kaartelevat kisoissakin tuttuja polveilevia ja sivuasioihin kiinnittyviä ratojaan. Tavallinen virtuaalimaailman kilparatsastaja tuntuu ajattelevan vain hevosia, ja näin kymmenen vuoden jälkeen vaihtelu on ihanaa!

  • #7514 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Mun Tie Tähtiin alkaa. Tai siis virallisesti vasta huomena

    Tuotti pieniä vaikeuksia yrittää kävellä suoraan samalla kun yritti nähdä kaiken mahollisen. Labyrintiltä tuntuvan väliaikasten karsinarykelmien välinen meno muistutti jonku elokuvan torikohtausta. Joka suunnassa tapahtui jotain! En edes hämmästyisi jos jostain joku kohta puhaltaisi tulta. Porukkaa kulki edestakaisin, joku huuteli jotain jossain ja toiset pysähtyivät moikkaamaan tuttuja. Tai ainakin iloisesti venytetyt ‘mooooi’ hihkaisut ja sitä seuranneet halailu seremoniat anto niin ymmärtää. Jossaki hevonen potkaisi seinään, pamahduksesta päätellen, mitä seurasi lähes karjahdukselta kuulostanut huudahdus. Tuo kantaa kaiketi hevoselle vettä mutta sitä loisku ämpärin reunojen yli pitkin maata ja kantajan jalkoja, mitä seurasi muutama kirosana. Pystyin hyvin elävästi muistamaan miltä tuntu kun kenkään lensi vettä ja sukka alkoi kastumaan. Ja siinä meni pinteli. Ja sen omistaja. Onnea matkaan että saat kaikki roskat siitä irti. Heei kirjava hevonen! Onko se Paahtis? Ei kai, ko eihän ne tainnu vielä tänä aamuna tänne tulla… Päässä tuntu vähän samalta kun vahingossa laitto elokuvan menemään pikakelauksella eteenpäin. Kaikki vain vilisi ja puhe oli sekavaa ja videonauhuri surisi ihan kuin se kohta lähtisi lentoon-.. Tunsin käden mun olkapäällä, mikä työnsi mua kevyesti eteenpäin.

    “Vielä yksi blokki, sen jälkeen olevassa on se meidän karsina”, Marshall sanoi rauhalliseen sävyyn samalla kun tasapainotteli satulaa toisessa kädessään ja varustekassia olkapäällään.

    Ihan kuin Marsh olis löytäny sen kaukosäätimen sieltä sohvatyynyjen välistä ja painanu nappia jotta kaikki meni taas tavallisella vauhdilla. Surinaki lakkas.

    “Jjoo. Eli toi ja sitte”, toistin lähinnä vain itseni takia, ja jatkoin Arlekin taluttamista kohti määränpäätä. Nyt kun ympäristöä taas vilkuili niin tuntui siltä kuin puolet kohtauksen statisteista olisi kiskottu pois lavalta ja vain päänäyttelijät olisivat jääneet paikalle.

    En ollu täysin varma siitä että mitä mun pitäisi oikein etsiä. En todellakaan muistanut mitään karsinan numeroa jos meille oli sellainen edes annettu. Ehdein jo avata suuni kysyäkseni että joku näistäkö, kun Marshall ennätti avaamaan omansa ja luritteli täydellistä venäjää jolloin yhden karsinan edessä seissyt pitkätakkinen mies oli pyörähtänyt ympäri. Virnistin itsekseni kun huomasin kuinka jopa Grigorin kasvoille muovautui pieni hymy, ja jotain samalla puhuen alkoi auttamaan Marshallia varusteiden pois laittamisessa. Miten tälläselläki alueella muuten varmistettiin että tavarat ei lähteny väärien ihmisten matkaan? Vai oliko porukka oikeasti sen verta järkevää että toisten kamojen annettiin olla?
    Samassa jo tunsin taas käden hartiallani. En ollut varma että kuvittelinko vai olinko oikeasti vinkaissut kuin Krem kerran kun se säikähti varista.

    “Moi. Tai siis, eiku-..” alotin ja lopetin melkein yhtä nopeasti, “öö.. Hei. Mihin minä-..” jatkoin vähän jännityksestä onnahtelevalla englannilla.
    Dmitriyn suupielessä värähti aavistus jostain hymyn tapaisesta, ennen kuin tuo vain astui vähän taaemmas ja levitti kättään. Viittoen oikeanpuoleisen rivin ensimmäistä karsinaa jonka ovi oli jo avattu.
    Nyökkäsin päätäni hymyn kera kiitoksena ennen kuin talutin Arlekin tyhjään karsinaan.

    En ollut varma mitä jännitin eniten. Muutamaa päivää appiukon ja Marshin veljen seurassa vai huomisen omaa kisasuoritustani. Vai ihan vaan pitkästä aikaa eri kielellä puhumista. Nopeasti tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä mun niskaan. Niin. Grigori ja Dmitriy on myös katsomossa. Kun mä risteilen huomena minne sattuun niitten hevosella, tai no Arlekin oli muistaakseni kyllä täysin Marshin mutta silti..

    “Tule. Jätä sille riimu päähän, niin lähdetään käymään nopeasti kahvilla ja syömässä jotain ennen kuin pitää alkaa laittamaan hevosia valmiiksi.”
    “Jjoo. Mutta tota.. Voikko vielä kerran muistuttaa että miks sun isäs ja veljeski oli kans täälä..?”
    “Ne oli ollu siellä Skotlannissa, niin kotimatkalla sopivasti pysähtyivät tähän paria lisäluokkaa varten. Tänään starttaa kaksi ja maanantaina loput kolme. Ja itse asiassa. Näistä yksi on muuten sellainen jonka halusin sinulle esitellä”, Marsh puheli samalla kun jo alkoi ohjaamaan mua toinen käsi mun selällä muiden karsinden suuntaan.

    En sanonut sitä ääneen, mutta epäilin että Marsh olis löytäny jostain RedBullin ja kiskonut siitä itelleen jotaki mystistä lisävirtaa. Ei sillä, oli ihan virkistävää nähdä se tollasena. Viimeaikoina se oli ollut jotenki.. Tavallistaki hiljasempi, tai mietteliäämpi.

    • #7527 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas reppana. Hän ei paljoa ole kisaillut, ja olisin hänellekin suonut samat mukavat TT-ratsastuskoulukisat, joissa omat hahmot ovat saaneet kisata. Suurten kisojen tunnelma ei koskaan ole yhtä kiva, kun kyseessä eivät ole sinne sopivat suuret ratsukot. Osaat kuvata tietenkin kisapaikan vilinää osuvasti ja niklasmaisesti, mutta ai kun oltaisiin taas päästy Seppeleeseen ja Hukkikseen ja Hallavaan ja mitä näitä nyt on.

      Marshall sen sijaan osaa luonnollisesti luovia tässäkin ympäristössä. Tällä kertaa en edes odottanut mitään muuta. Onhan Marshall vähän eri planeetalta kotoisin kuin muut meilläpäin, mitä hevosiin tulee. Tottahan se on areenoita nähnyt, ja varmaan tämä TT:kin on hänellee vielä pieni. Marshallin rauhallisuudesta on Niklaksenkin hyvä ottaa tukea tässä.

      Ihan kuin kisoissa ei olisi tarpeeksi jännitettävää, varsinkin kun ne on tällainen spektaakkeli. 😀 Tottakai on koko Kozlovin kolonnan kanssa sosialisoitava, ja vielä kun osa niistä on suhtautunut Niklakseen kuitenkin aika erikoisesti matkan varrella. Eikä edes äidinkielellään pärjää. Jos olisin Niklas, taitaisin olla appivanhemmista enemmän huolissani kuin kisoista. 😀 Heidän mielensähän alkoi aikaa sitten muuttua ja viimeinen kyläily Haanpäässä oli suorastaan mukava, mutta silti haistan huonosti peiteltyä inhoa edellisillä vierailuilla. On tosi ahdistavaa olla ihmisen seurassa, kun ei tiedä, onko oikeasti toivottu siihen seuraan.

  • #7572 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Reissukrapula

    Niklas tuijotti minua sen näköisenä kuin olisin vähintäänkin ilmoittanut lopettavani ratsastuksen, seisoessaan kahvipannu käsissään keittiössä. Pelkkä ajatus kahvista oli aiheuttanut närästyksen polttelevan tunteen sisuskaluissani sekä ehjä pientä pahoinvointia, minkä takia olin vain kieltäytynyt aamukahvista.

    “..Olen aika varma että join parin viimeisen vuorokauden aikana ainakin kolme litraa kahvia, ellen enemmänkin, enkä ihmettelisi vaikka se olisi jo syövyttänyt reiän johonkin suolenmutkaan.” Kenen lie idea oli ollut ottaa vauhtia Kuusamoon aina Ahvenanmaalta saakka, vaikka se kuinka oli ollut kaiken sen arvoista. Onneksi majoitus oli onnistunut niin että meidän ei ollut tarvinnut lähteä kotimatkalle kuin vasta maanantaina.
    “Aye aye, Captain”, mies heitti takaisin, myhäillen hyvin tyytyväiseen sävyyn samalla kun alkoi valmistelemaan vedenkeitintä.

    Valuin hitaasti sohvan selkänojaa pitkin aina selälleni saakka, tuntien hyvin nopeasti kuinka ilma yritti paeta kauhkoistani. Krem oli suorittanut tykinkuula loikan käsituen kautta suoraan päälleni heti tilaisuuden koitettua, ja tassuteli pari kertaa ympäri ennen kuin asettautui makoilemaan päälläni etutassut sivistyneesti ristissä. Tottuneesti nostin käsiäni ja aloin rapsuttamaan pienen koiran rinnusta sormillani. Vain vuosi lisää ikää ja tällaisen reissun jäljiltä olotila muistutti etäisesti kaukaisista krapula-aamuista. Ehkä myös pieni ikäkriisi alkoi hiipimään olkapäille kun 30-vuotis syntymäpäivä alkoi olla nurkan takana. Ja nyt pitäisi kovasti jo alkaa keksimään mitä hankkisin Niklakselle, kun hän täytti vajaan kolmen viikon päästä 23-vuotta. Nyt hän ei ollut edes sen kummemmin puhunut mistään pelistä tai muustakaan sellaisesta jotta olisin voinut valita helpoimman tien oikean lahjan löytämiseen.
    Kohottauduin kyynerpäiden varaan jotta näin selkänojan yli keittiön puolelle seuraamaan toisen pyörimistä kun hän oli siirtynyt valmistelemaan työvälineitään loppupäivän projektia varten. Vilkaisin silmäkulmasta olkapäällä lepääviä rastoja ja tunsin jo nyt pientä katumusta vaikka mitään ei ollut vielä edes tapahtunut.

    • #7581 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haha, voi Marshall. Tämä saattaa olla epäsuosittu mielipide, mutta oikea päätös sanon minä. 30 vee ja ison pojan tukka. Onhan sitä kaikilla välillä ikävä kaiken maailman nuoruuden papukaijanvärisiä irokeesejä, mutta ei enää sillä tavalla, että sellaisen haluaisi uudestaan kokopäiväisesti riesakseen. Marshallista tulee varmasti tuhat kertaa komeampi. Ja Niklaksen pitkäaikainen toive täyttyy! Vaikka ajattelin, ettei se ikinä täyty. 😀 Odotan innolla jotta päästään näkemään.

  • #7589 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Niklaksen haaveista totta

    Vaikka en koskaan ole ollut sen suuremmin epävarma omasta ulkonäöstäni, ettäkö olisin nähnyt tarvetta piilotella huppujen ja huivien alla, olin kiitollinen koleammasta ja sateisesta säästä. Se oli mahdollistanut putkihuivilla rastojen piilottelun kun ne olivat hetkellisesti väkisinkin sojottaneet vähän joka suuntaan ilman että niitä oli saanut kunnolla kiinni.
    Pyörein vaivihkaan parturituolilla puolelta toiselle ja annoin katseeni vaeltaa ympäri liikettä. Seinien vierelle asetellut hyllyt olivat selvästi Ikeasta, ja niihin oli aseteltu ties mitä purkkeja ja puteleita pienine kyltteineen. Vastakkaisella seinällä vierelläni oli taas rivissä isoja peilejä joiden jokaisen eteen oli laitettu samanlainen musta nahkapäälysteinen tuoli kuin missä itsekin istuin. Ilmassa haisi onneksi yllättävän vienosti kirjava sekoitus eri hiustenhoitoaineita. Eipähän tarvinnut arvuutella päänsäryn uhkaa voimakkaiden kemikaalien takia kuten lähes joka kerta kun eksyi kaupassa pesuainehyllyille.

    “Nonnii! Eiköhä aleta hommiin”, Niklas kailotti tullessaan takaisin takahuoneesta ja sitoi essua omien vaatteidensa suojaksi ennen kuin pelmautti suojaviitan minun ylle, “Jatkanko alkuperäsellä suunnitelmalla vai kekseikkö jotaki muuta?”
    “..Sinun koulutyösi joten luotan sinuun ja suunnitelmaasi.”
    “Mutta vielä voi vaihtaa. Keesihän vois olla tosi hauska vaihtelu rastavuosien jälkeen. Kesäki tulosa niin…”
    “..Jos nyt ei kuitenkaan. Se alkuperäinen idea on hyvä.”
    “Sillä siis mennään”, toinen myhäili ottaessaan hiuksiani kiinni pitäneen pompulan irti.

    Irvistin peilikuvalleni vähän. En ollut ehtinyt tottumaan edes tähän pituuteen missä hiusten latvat kuitenkin hipoivat vielä olkapäitäni, niin kuinkahan kauan tulisi menemään että tottuisin lopulliseen pituuteen? Positiivista ainakin oli se, että pää tuntui huomattavasti kevyemmältä. Eikä tänä kesänä ratsastuskypärä päässä tuntunut siltä että aivot kiehuisivat kallon sisällä. Välttämättä.
    Seurasin hiljaa peilin kautta Niklaksen työskentelyä saksien ja kamman kanssa poikkeuksellisen keskittynyt ilme kasvoillaan, vaikka samalla kyllä näki että hän oli enemmän kuin innoissaan tästä operaatiosta. Kai tässä saatiin nyt useampi raksi ruutuun kerralla, Niklas sai toteuttaa haaveensa sekä suoritettua viimeisen koulutyön jotta pääsi valmistumaan, ja minä sain päivitettyä ulkonäköni vähän.. ammattimaisemmaksi.

    Niklas oli halunnut pitää viimeisen paljastuksen enemmän yllätyksenä, minkä takia hän oli hiusten loppukäsittelyyn siirtyessään pyöräyttänyt tuoli ympäri jotta en nähnyt peiliin. Lopulta toinen kuitenkin levitti kätensä kuin esiintyjä lavalla ottaakseen vastaan raikuvat aplodit, huikaten ohjaajansa antamaan viimeisen tuomion. Tältä varmaan hevosestakin tuntui näyttelyissä, kun outo ihminen pyöri ympärillä nyökyttelemässä päätä arvioiva ilme kasvoillaan. Lopulta Niklas oli ottanut tuolin selkätuesta kiinni ja pyöräyttänyt minut kohti peiliä ja pyytänyt minun tuomion. Jatkoon vai vedetäänkö kaljuksi.
    Nostin hitaasti toisen peukaloni pystyyn.

    “En tiiä susta, mutta mä ainaki oon tyytyväinen! Se tuli kyllä yllätyksenä että sulla on vähä luonnonkiharat hiukset mutta se nyt ei tähän suunnitelmaan silleen vaikuttanu. Pikkasen jätin enemmän pituutta mitä aluksi meinasin, ko mitä lyhyemmäksi leikkas niin sen enemmän sun hiukset alko kihartuun.”
    “..Joo, se tulee todennäköisesti äidin puolelta… Mutta. Joo. Tämähän näyttää suorastaan.. hyvältä.”
    “Totta kai näyttää ko mä leikkasin”, Niklas virnisti leveästi, “niin näytät ihmiseltä ekkä Rölliltä sielä Auburnisa huomena.”
    “Mmhm. Totta tuokin… Olisiko se seuraavaksi kahvin kautta kotia vai..?”
    “Jep. Mä vaan suitsait siivoan loput mun jäljistä niin lähtään.”

    • #7593 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi että miten voi ihmisen hiukset muuttaa! Marshalille sopii lyhyt tukka ihan älyhyvin 😀 !

    • #7609 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olin oikeassa. Damn. Niklaskin oli oikeassa. Marshall näyttää ihan isolta pojalta. Nyt hänellä on vähän niin kaikkea, tai ainakin suurin osa: heppa, kiva parisuhde, vähän kavereitakin, ja nyt hän on entistä komeampi. Arvaa tekeekö mieli ihan hirveästi hakea joku edes suurin piirtein sopiva hahmoistani ja iskeä sillä tarpeeksi monta kertaa niin kuin lekalla, että jokin särkyy. 😀 Ei siis muuten mutta kun onnellisesta elämästä ei saa aikuisten tarinoita, vaan satuja. No on Marshallilla vaikeutensakin tulossa, ja uusinta käännettä oletkin jo pohjustanut. Mutta vähän tekee silti mieli. Samalla tavalla kun tekee mieli nipistää mun koiraa aina kun se näyttää ärsyttävän onnelliselta. (En nipistele koiria oikeasti!)

      Mutta oikeasti on tässä uutta tukkaakin parempia juttuja. Tykkään siitä, miten Marshallin ja Niklaksen suhde on kehittynyt (ja miten se on ihan totta jo jopa mun nirppanokkaisessa mielipiteessäni niin hyvä, että tekee mieli hävittää se). Aluksihan näiden välillä oli muutama sellainen epäsuhta, jotka ärsyttivät mua (ja joista sen myötä syntyikin hyvää tarinaa). Nyt merkittävää on se, miten Niklas saa tahtonsa läpi ja miten ihan oikeasti Niklas tekee päätöksiä tarkastamatta yksityiskohtia Marshallilta ja ylipäätään on vastuussa. Vaikka kyseessä on Marshallin pää! Marshallin varjellut rastat! Koirat ja rastat on mun arvoasteikossa vähän eri tasolla, mutta niin tarkasti Marshall on hiuksiaan varjellut, että samastan moisen luottamuksen siihen, kuin että itse antaisin mun vauvat, mun pikku koirat hoitoon jollekulle. Niitä ei meinaan luoteta juuri kenellekään. Siinä mielessä tämä tarina symboloi mulle rakkautta, Marshallin luottamusta Niklakseen ja Niklaksen luottamusta omaan itseensä. Päätarkoitus voi olla esitellä uusi fleda, mutta silti tässä on enemmän symboleita kuin monen muun konkarin novelleissa. Lisäksi ”oman väen” eli tuttujen hahmojen tarinoiden symbolit on tietenkin mulle rakkaampia kuin muiden random kirjailijoiden jutut.

      Olen niin iloinen ja onnellinen näiden kahden puolesta että tekee mieli hajottaa kaikki. <3

  • #7710 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Tänne passi, tseh

    “Miks näitä viisumi tyyppejä on näin pirun monta? Eikö yks tai kaks riittäis iha yhtälailla. Ja miks nää on näin pirun kalliitaki? Yks pikkune pahvilätkä. Tai siis jos se on sen tyyppinen ko ajokortti niin sitte pahvilätkä. Eiku se on kai kokonaan ihan muovia..”
    “Älä niistä muista välitä, kun tarvitset vain-”
    “Hyi saatana, pelkkä joku pikalisä siihe päälle ois päältä satasen!”
    “Siitäkään ei tarvitse välittää. Perus käsittelyaika on sen kahdeksan-”
    “Jet-Pack toimitus! Sen mä haluan nähä!”
    “Niklas.”
    “Eiku mieti ny! Tyyppi tulee rakettireppu seläsä silleen poof, täsä viisumis heippa.”
    Puhelimen toisesta päästä kuului vain syvä huokaisu.
    “Okei, joo. Joo. Niin mitä nyt ekaks?”
    “..No ihan ensimmäiseksi etsit sen sinun passin. Koska tarvitset sen siihen hakemukseen mukaan, ja sen pitää olla voimassa vähintään kuusi kuukautta viisumin päättymisen jälkeenkin. Eli etsit sen ja varmistat sen.”
    “Hahaa! Joke’s on you!” hihkaisin samalla kun suuntasin keittiön laatikoille, melkein tiputtaen kännykän siinä välillä, “Mun ei tarvi ehtiä yhtään mitään koska mä tiiän tasan että-… se passi.. ei.. ookkaan täälä laatikosa..”

    Ei. Täälä se pitäs olla. Tänne mä sen laitoin, aivan varmana laitoin. Tän purkkapusin päälle mistä en oo ottanu ko ehkä kaks palaa purkkaa. Mä en oo ees tarvinnu sitä passia.. herra ties millon viimeks, vissiin joskus ennen muuttoa kai. Mutta tänne mä sen laitoin!
    Pengoin pöytätason viimesenä olevaa laatikkoa kuin koira joka etsi takapihalle piilottamaa luutaan. Ai perhana, Pokemon-kortitki oli täälä! Nostin pakan pöydän reunalle koska se piti siirtää oikeaan osoitteeseen, kirjahyllyn alimmalla hyllyllä olevaan laatikkoon.
    Melkein jo päästin voitonriemuisan huudahduksen kun sopivan tuntuinen läpyskä osui sormiini, ja kiskaisin sinikantisen passin laatikosta.

    “No, ainaki Kremin passi löyty. Se on jotain.”
    “..Joo, se on yhtälailla tärkeä olla mukana. Entä se sinun oma passi?”
    “No siis.. Sen pitäis olla täälä kans”, mutisin ja jatkoin laatikon kaivamista kunnes olin nostanut sen sisällön lähes kokonaan tiskipöydälle, “Juu ei, ei mitään käryä misä se on..”
    “..Keksitkö yhtään minne olet voinut sen laittaa?”
    “Ko täälä sen pitäis olla, tai ainaki piti”, pyörein vimmatusti ympäri keittiössä ja vilkuilin muita laatikoita ja kaappeja. Odottaen että joku niistä saisi aikaan sen kaivatun fiiliksen että nyt lämpenee.

    Olin jo suunnannut kirjahyllyjen luo kun korvassa tuntui melkein siltä kuin joku olisi tunkenu sukkapuikon tärykalvosta läpi, kun puhelimen toisesta päästä kuului pelkkää rätinää ja kolinaa. Hetken kuului puhetta, mutta en oikein tunnistanut ääntä saati sitte mitä puhuja edes solkkasi naapurimaan kielellä, mutta se kuulosti siltä kun puhelin olisi laskettu tyyliin pöydälle ennen kuin puhelu lopulta vain katkesi.
    Katsoin kulmat koholla hämmentyneenä kännykän ruutua ja yritin keksiä mitä juuri oli tapahtunut. Siitä olin varma että asia liitty hevosiin, ja kopukat tuntien: ihan mitä tahansa oli saattanut tapahtua.
    Naurahdin vähän kun mieleen tuli heti ensimmäisenä vaihtoehtona Arlek, joka oli päättäny että viimesimmästä uhrilahjasta oli kulunu jo liian kauan ja tamma oli lähteny raahaamaan Marshia mukanaan ko märkää rättiä.

    • #7749 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas ja sen inhimilliset ongelmat. 😀 En käsitä, miten passilla on taipumus olla hukassa (tai epäiltynä hukassa olevaksi), vaikka sitä ei niin hirveästi ihminen käytä. Tai sitten sitä herää yöllä umpiunesta omituiseen säikähdykseen omassa sängyssään, vaikka ei ole edes lähdössä minnekään: apua, missä mun passi on! Kyllä se kuitenkin varmaan jostain löytyy, ja uudenkin saa kyllä.

      Alku esittelee meille niitä Niklaksen piirteitä, joita me tiedetään jo ja ollaan nähty välillä aiemmin. Kaikki ei ole kovin tarkasti järjestyksessä loppujen lopuksi, mutta mielikuvitusta on ja juttu ei etene suoraviivaisesti edes Niklaksen pysyessä aiheessa. Ne jutut tekee Niklaksesta Niklaksen. Lopussa nähdään kurkistus siihen, millainen poikaystävä (tai ylipäätään ystävä ja ihminen) Niklas on tätä nykyä: selittää asiat parhain päin, eikä turhia murehdi. Linjalta kuuluu rätinää: no, varmaan on hevosjuttuja ja kaikki on hyvin, jatketaanpa passijuttua. Joku muu (…minä…) olisi soittanut perään satakaksitoista kertaa ja ollut varma, että toisessa päässä tuli jostain syystä kuolonuhreja.

      Ihanaa, jos Niklas pääsee reissuun ja pääsee näkemään Marshallin näin pian!!

  • #7724 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Sommersolverv
    Shelyes, Norja. Perjantaina 9.7

    Pari viikkoa kotona oli sujahtanut hetkessä ohi ennen kuin oli pitänyt jo lastata hevoset rekkaan ja suunnata Lofooteille. Ja jälleen kerran olin saanut todeta saman kuin viimeksikin kotona käydessäni: olin kaivannut hektistä arkea.
    Kisaviikonlopun ensimmäinen suoritus oli omalta osaltani paketissa, ja hevoselta varusteita riisuessa oli vaikea olla pieksämättä itseäni kun olin juuri onnistunut ratsastamaan orin kanssa sen huonoimmat prosentit tähän asti kyseisestä luokasta. Karvan päälle 60%. Järkeilin parhaani mukaan että luokan taso oli ollut oikeasti kova ja tulos oli joka tapauksessa ollut kohtuullinen ja hyväksytty mikä on tärkeintä. Joten hyvää harjoitusta ja lisäkokemusta nyt ainakin. Mutta heti perään olin jo taas sättimässä itseäni omista virheistäni jotka olivat vaikuttaneet hevoseen etenkin viimeisissä kotitreeneissä.
    Ravistin päätäni vähän, ja aloin laittamaan satulaa sekä suitsia paikoilleen kisakaapin sisälle kun tunsin kevyen lätkäisyn takaraivossani. Jos Vladimir olisi ollut mukana olisin laittanut kaikki rahani likoon hänen puolesta, mutta sen sijaan katsoin hölmistyneenä Nellyä. Joka piteli käsissään selvästi lyömäaseena käytettyä käsiohjelmaa.

    “Herra on hyvä ja selittää miksei edes Nikke osannut sanoa millon olet tulossa takaisin”, nainen sanoi hyvinkin tiukkaan sävyyn ristiessä kädet rinnalleen.
    “..Anteeksi”, pahoittelin lähes vaistomaisesti, “ ..En vain vielä osaa itsekään vastata siihen. Kun siis, mikäli en jää jo nyt Venäjälle jatkamaan töitäni siellä niin minun on pakko miettiä että miten jatkaisin Suomessa”, lisäsin vähän ontuen ja seurasin kuinka Nelly heilutteli paperilehtistä ilmassa suorastaan varoittavalla tavalla.
    “Jatkat kilpailemista? Jo Suomen sisällä järjestetään niin paljon kisoja, kuten olet varmasti jo huomannut, ja lyhyempi matkahan Hopiavuoresta on vaikka Viroon ja muualle Eurooppaan mitä Venäjältä jos sinne asti mietitään.”
    En voinut väittää vastaan, olin nimittäin laskelmoinut ihan samoja asioita. “Mmhm. Se on yksi hyvin vahva vaihtoehto.. Ja hyväkin sellainen.”
    “No niin on”, nainen vastasi samalla kun iski paperiaseellaan uudestaan, “Päästän sinut vielä tämän kerran, tämän kerran, pälkähästä. Ja nytkin oikeastaan vain sen takia koska olen täällä töissä. Mutta antaa olla viimeinen kerta.”
    Nyökytin päätäni vastaukseksi. Joku pieni alkukantainen vaisto takaraivossa rummutti siihen malliin että olin oikeasti tainnut käyttää viimeisen lisäelämäni tässä asian yhteydessä. “..Lupaan ilmoittaa tulostani jotain kautta heti kun tiedän. Oli se sitten lyhyempi tai pidempi käynti.”
    Nellyn asento näytti rentoutuvan aavistuksen verran, mikä vihjaili että tuo oli saattanut hyväksyä saamansa vastauksen.
    “..No, millaista on ollut tuomaroida Norjassa?”, utelin niin silkasta halusta tietää miltä kokemus oli tuntunut kuin myös yrityksenä muokata keskustelu kevyemmäksi.
    “Aivan mahtavaa! Kaikki tämän reissun osalta on järjestetty niin hyvin että olo on melkein jollain kuninkaallisella kun on saanut vain mennä oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan ja muut ovat huolehtineet muusta. Mutta..kyllä se on tämän jälkeen mukava palata takaisin kotiinkin.”

    Keskustelu pyöri lopulta hyvinkin rennosti pääasiassa kilpailujen ja kaikkeen siihen liittyvän ympärillä, samalla kun itse kelloa vilkuillen aloin valmistelemaan ratsua seuraavaa luokkaa varten.

    • #7750 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall-reppana! :DD Normaali ihminen pääsee edes ulkomailla pakoon tuttuja, mutta ei hitsi kun yhden Nellyn kynsistä ei pääse niin vain lipeämään. Nelly on ottanut Marshallin katoamistempuista kyllä niin kovaa yhteen tämän liukkaan venäläisen kanssa, että en ihan hirveästi ihmettelisi, vaikka Nelly olisi yhtäkkiä Kozlovin maneesissa asti huutamassa lujaa toruja. Ihminen voi yrittää lähteä Hopiavuoresta… Mutta ilmeisesti… Ihminen ei voi lähteä Hopiavuoresta. :DD Aika karua.

      Marshallista on ennenkin huokunut kyllä se, miten hänet on tehty isoille radoille. Siinä mielessä Marshall ja muut hänen kaltaisensa ovat haastavia hahmoja suomessa. Joskus olisi itsekin ihanaa kirjoittaa jostakusta tavan harrastajaa taitavammasta, mutta ai vitsit kun joutuu nähdä vaivaa pitääkseen heidät Suomen kamaralla muiden ulottuvissa. Naimisiinmeno tietenkin aina sitoisi ihmistä (tyypistä riippuen) jonkin verran, mutta vitsit kun avioliitto on (ainakin mulle) hahmon elämän yhden aspektin onnellinen loppu, ja onnellisuus on haastavaa kirjoitettavaa. Olet kyllä kuitenkin keksinyt Nellyn suuhun myös muita juttuja, jotka voisivat kuulostaa Marshallista hyvältä. Nelly ei ole kuitenkaan nähnyt Kozlovin tallipihaan niin kuin me lyhyissä kurkistuksissa. On selvää, että siellä on puitteet ja resurssit vähän pikkasen erit.

      Mutta hei. Marshall taisi pystyä taas mahdottomaan, hehe, ja välttyä jälleen tulemasta Nellyn murhaamaksi. 😀

  • #7778 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tärkeimmät asiat ensin

    Kuukausi oli ehtinyt juuri kääntyä Elokuuksi kun olin lopulta poiminut kännykän käteeni ja alkanut tekemään järjestelyjä. Vieläpä sellaisia, jotka olin tainnut jollain tapaa tietää tekeväni jo silloin kun olin vasta tehnyt lähtöä. Hopiavuoren isäntä oli kuulostanut aavistuksen verran huojentuneelta kun olin esittänyt asiani kahteen karsinapaikkaan liittyen.

    “Kyllähän tääloon tilaa. Millaaset hevoset oisit tuomassa? Niin osataan kattoa sopivat karsinat.”
    “Ne on oreja kumpiki. Toinen on aikalailla hällä väliä tyyppinen, niin se sopii mihin vaan. Toisen kanssa rauha on taatumpaa jos seinänaapurina on joko tämä tutumpi hevonen tai ruuna.”
    “Mmhm, kyllähän tosson pariiki sopivaa paikkaa. Ja varusteet voit laittaa sitte samohin kaappeihin missä aikasemmatki.”
    “Hieno homma”, nyökyttelin päätäni enkä voinut estää pientä hymyä kiipeämästä suupieliini, “Uskoisin että tulisimme joskus.. ensi perjantaina. Karsinoiden vuokrat voin varmaan maksaa aikasemmilla tiedoilla?”
    “Joo, samat tiejot ja muut… Ne olis vaa sitte kumpiki sillä uurella hinnalla… Mitä maksoot Arieksenki kohralla”, mies kuulosti suorastaan vähän anteeksipyytelevältä. Kuten silloinkin kun Aries oli ollut tulossa Hopiavuoreen ja isäntä kertoi hintojen muutoksesta
    “Totta kai.”

    Puhelun päättymisen jälkeen olin ehtinyt laittaa kännykän jo takaisin taskuun ja jatkaa päivätallin valmisteluja, kunnes aloin tuntemaan sitä pientä painostavaa tunnetta jossain takaraivossa ja harteillani että olin unohtanut jotain tärkeää. Nostelin heinäpaaleja lavalle aikaisempaa hitaampaan tahtiin, ja yritin kulmat kurtussa palauttaa mieleeni mitä olisin voinut unohtanut. Tarhoilla ei ollut vielä edes käynyt, joten hakoja en ollut voinut unohtaa sulkea. Karsinanovien salvoista ei tarvinnut edes huolehtia koska kaikki hevoset olivat tällä hetkellä ulkona.
    Sitten se iski. Kuin vasara alasinta vasten, että mikä oli vielä tekemättä. Minkä takia kaivoin kännykän nopeasti takaisin käsiini jotta sain lähettää viestin.

    • #7779 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Eihän sitä aina tartte kommentoida jotain rakentavaa tai edes oleellista, eihän? Koska halusin kertoa vaan sen, että viestissä on väärä päivämäärä 😀

    • #7780 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Eei, se on vaan esimerkkinä olleen kännykkäni ominaisuus xD Tuo päiväys tarkoittaa sen yläpuolella olevan viestin lähetysaikaa. Uusimman viestin päiväys tulee näkyviin (joskus) ihan oikeaan laitaan kuplan alapuolelle.
      Ja voin sanoa, tämä hieno asettelu tapa on aiheuttanut monta aikataulu ongelmaa erään oikeassa elämässä *köh* mikä on tietenkin hyvä ottaa tarinoihin mukaan jotta halutessa voi aiheuttaa samaa kauhua omille hahmoille jonain tärkeänä päivänä

    • #7913 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä muistan kun luin tämän heti, kun julkaisit, vaikka mun kommentointiaika onkin ollut taas tosi vähäistä. Olin tietenkin iloinen, kun Marshall päätti palata — mutta naurahdin ääneen, kun luin Marshallin tekstarit. Nyt kun luin tämän taas, niin kyllä tuli varmistuttua ettei nenässä ole räkää, kun niin tyrskähdin. Itse viesti ei taida olla se hauskin juttu, vaan se, millainen uhkakuva Nelly on ja miten se iskee Marshallin tajuntaan kuin, hehe, vasara alasimeen. :DD

      Sinulla on ihan totta erityinen kirjallisen ilmaisemisen taito, mutta mun kannalta on vielä parempaa että sinulla on mun naurattamisen taito. Kyllä mä huonoille vitseille nauran, mutta en kauhean usein ääneen asti hahmojen tempauksille.

  • #7850 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Ponipojan ämpärilista

    Sen jälkeen kun olin päättänyt oikeasti panostaa takaisin kilpakentille oli kalenterin sivut alkaneet olla täydempiä mitä silloin kun olin töissä ja ratsastin.. vähemmän tavoitteellisesti. Hakran ja Barnumin liikuttamiseen, valmennuksiin ja hoitoihin upposi paljon aikaa ja siinä ohella piti muistaa omatkin treenit ja kehonhuollot. Sitten vielä ulkopuolisten hevosten ratsutukset ja kaikkeen uppoutuvat automatkat ja yöpymiset muualla.
    Niin paljon kuin halusin antaa parhaani tälle suunnitelmalle, niin oli myös pari hevosiin liittymätöntä asiaa joille yritin aina tehdä tilaa. Ja tärkein niistä oli Niklas.
    Kello oli tuskin yksitoista kun olin saanut molemmat oreista liikutettua ja laitettua tarvittavat asiat valmiiksi loppupäivää sekä huomista aamua varten, kunnes kuin olimme Niklaksen kanssa hypänneet autoon ja lähteneet tien päälle.

    “Mitä me täälä tehään?” Niklas kysyi jälleen kun lopulta olimme lopulta päässeet määränpäähämme.
    “No, kuten voinet päätellä niin ratsastetaan”, vastasin ja heilautin takapenkiltä ottamani saapaskassin olalleni ennen kuin suljin oven.
    “Kyllä mä ny sen osasin päätellä. Mutta mulla on kutina että ei me pelkän ratsastustunnin takia ajeta jotaki kolmea tuntia”, toinen kommentoi vähän silmiään pyöritellen.
    “Mmhm, ei ihan pelkästään sellaisen takia ei.”

    Jätimme auton parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään vähän etäämpänä näkyvää tallipihaa kohti. Niklaksen pää pyöri kuin sillä tytöllä Manaaja -elokuvassa, mikä oli muuten mainettaan huonompi raita, kun hän yritti löytää tarkempia vihjeitä päivän sisällöstä ympäristöstä.
    Lainaratsuja varustaessa olin jättänyt toisen siihen luuloon että kyseessä oli ihan vain pidempi maastolenkki pitkin metsäteitä mäntymetsän ympäröimänä, mikä yksistään oli riittänyt saamaan Niklaksen melkein hyppimään ylös ja alas. Etenkin kun olin jatkanut kertomalla että vihdoin hänen yksi haaveensa toteutuisi koska pystyimme etenemään myös laukassa reitin aikana, ottaa jopa pienen kisan.
    Vilkuilin virne suupielessä mustan Suomenhevosen selkään istutettua Niklasta kun ympärillä olevat puut alkoivat harvenemaan ja metsäpolku muuttumaan hiekkaisemmaksi. Onneksi sää oli ollut meidän puolellamme vielä tähän aikaan vuodesta, koska viileää alkusyksyn säätä helpotti aurinko joka paistoi lähes täysin sinisellä taivaalla.
    Niklas siristeli silmiään hetken ennen kuin tuo käänteli hänelle luonnottoman hitaasti päätään puolelta toiselle pysäytettyämme hevoset tasaisella rannalla. Hiekkasuoran toista päätä ei olisi edes erottanut ellei sen reunalla kohoava metsä paljastaisi että ‘täällä mennään.’

    “…Misä helevetisä me oikein ollaan?” Niklas henkäisi lopulta, ilmeen vaihduttua ilon, innostuksen ja hämmennyksen sekaiseksi leveäksi hymyksi.
    “Porissa.”
    “Porisa?!” sen siitä sai kun nukkui autossa eikä nähnyt kylttejä.
    “Jep. Yyterin hiekkaranta. Olet kertonut jo monta kertaa kuinka sun ‘ponipoikailun ämpärilistalla’ on ratsastus merenrannalla, ja mieluiten siellä laukkaaminen…Ei tämä ehkä yhtä hauskaa ole mitä se olisi kesällä mutta-”
    “Kelpaa! Otan ja ruksin! Voijaanko me oikiasti tääläki vetää urut auki?”
    “No suurinpiirtein ainakin. Pitää muistaa varoa jos tuolla kauempana on ihmisiä tai muita, silloin pitää ottaa takaisin käyntiin, mutta emmeköhän me tällä pätkällä päästä kyllä laukkaamaankin.”
    Niklas vain nyökytteli päätään rivakasti, lähes hullunkiilto silmissään kun hän jo varmasti näki mielessään kiitävänsä rantaviivaa pitkin vesi lentäen.
    “Hyvää neljättä vuosipäivää.”

    • #7851 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Salamyhkäisellä Marshallilla on romanttinen puoli! Tuntuu, että yleensä Nikke on se osapuoli, joka sanoo ajatuksensa ääneen, ja Marsh se, joka ajattelee sanansa. Kiva arkinen pätkä, mutta silti niin suloinen.

    • #7853 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Komppaan Camillaa tässä! Jotenkin ehkä vähän jopa yllätys, että Marshallista tosiaan löytyy se romanttinenkin, toisen huomioiva puoli. Se on aina olevinaan jotenkin niin… jäykkä ja järkevä, mutta ehkä se tallilla onkin ja sitten kotona Niklas näkee sen toisenkin puolen. Kelläpä meistä ei erilainen tilanne ja ympäristö kuorisi esiin aina rahtusen erilaista persoonaa? Muistan edelleen sieltä alkuajoilta, kun Marsh ja Niklas tupsahtivat Hopiavuoren hoodeille, samanlaisen tarinan mutta toisin päin: Niklas hommasi joulukuusen ihan vaan Marshallin takia ja teki sen vielä suunnilleen samalla tavalla, yllätyksenä.

      Marshallin parisuhdekäsityksestä monella olisi kyllä opittavaa. Että vaikka elämä on täynnä kaikenlaisia suunnitelmia, töitä, tavoitteita ja harrastuksia, niin sille kumppanille pitäisi kuitenkin aina raivata tilaa ja kaistaa. Ah, toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä.

    • #7854 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Luin tän jo yöllä mutta en sitten kuumehuuruissani uskaltanut kommentoida koska en uskonut saavani mitään järkevää aikaan…

      Hahmoista on kyllä mukava oppia aina uutta ja huomaa että Marshall osaa laittaa asiat itsekseen tärkeysjärjestykseen vaikka ei ehkä näytä sitä muille. Muutenkin nää on mielenkiintoinen pari,toisen ollessa rauhallinen ja harkittu ja toisen mennessä kuin duracell jänis, vaikka onhan sekin nähty että tarvittaessa myös Nikke osaa pysähtyä ja keskittyä asioihin vaikka se on välillä viidessä paikassa kerralla.

      Mä itse asiassa jokin päivä mietin (ja meinasin kysyäkkin) että milloin miesten vuosipäivä on. Tää on kyl just semmonen täydellisen kuuloinen vuosipäivälahja ja jotenkin ihanaa että Marshall auttaa Niklasta suorittamaan sen bucketlistiä.

    • #7914 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tykkään ex-urheilijana ihan hirveästi tästä aloituksesta. Teknisesti se on lista, mutta sisällöllisesti se on niin tutun ja toden tuntuinen. Meillä perheessä urheillaan, ja jossain vaiheessa suurin osa on menestynyt omissa jutuissaan. Ulospäin näyttää siltä, että urheilija käy vain kisoissa voittamassa ja hän on syntynyt jonkin jumalallisen urheilullisuuslahjan kanssa. Ihmiset ihan totta suurimmaksi osaksi luulevat, että se on siinä! Kukaan ei muista, että voittonsa eteen urheilija treenaa ihan oikeasti-oikeasti seitsemän päivää viikosta vähintään kahdesti päivässä, noudattaa äärimmäisen tarkkaa ruokavaliota ja kieltäytyy tosi monesta muille normaalista kivasta asiasta arjessaan ihan päivittäin ja viikottain. Urheilija uhraa paitsi vapaa-aikansa, myös suurimmat perhe-, kaveri-, loma-, lemmikki-, työura- ja Burger King -haaveensa. Koska sitä ei tiedetä, luonnollisesti virtuaalistenkin urheilijoiden tarinat sisältävät yleensä voittokulkua, pari treeniä ja huikean paljon muuta elämää kuin urheilua. Musta oli niin virkistävää lukea siitä, miten Marshallin aika ja energia menee urheiluun. Treenattavana on paitsi hevonen ja ratsastus, myös oma ruumiillinen kunto.

      Just tätä kontekstia vasten vasta ymmärtää senkin, miten paljon Porin-reissu Marshallilta oikeasti vaatii. Onhan se nyt oikeasti hieno tapa viettää vuosipäivää, mutta kun Marshallin on vielä ponnisteltava sen eteen enemmän kuin vaikka mun olisi. Muut kommentoivat, että toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä, ja musta tuntuu, että se osaa. Niklas ei enää nykyään valita Marshallin hevosjutuista (niin kuin siis aikana ennen Hopiavuorta), vaan tuntuu ymmärtävän, miten paljon Marshallin on panostettava. Niklas on paitsi iloinen yllätyksestä, osaa myös taatusti arvostaa sen vaatimia ylimääräisiä ponnistuksia. En tiedä osaisinko itse, jos en olisi seurannut urheilua ja urheilijoita niin läheltä. Varmaan valittaisin, että miten VOI olla niin vaikeaa yhden kerran lähteä edes kävelylenkille, miten niin jumaliste menee herkkyys hä? 😀

    • #8002 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Tämä oli kyllä sellainen hyvän mielen päivitys. Kuten jo edellä puitiinkin, tulee tässä tarinassa Marshallin herkempi puoli esiin. En tiedä tulkitsenko oikein, jos olettaisin yhden hänen rakkaudenkielistään olevan lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen toisille? Mielenkiintoista.

      Niklaksen innostus on suloista. Myös hänen veikeä ilmauksensa ”vetää urut auki” hyppää silmiin. Vaikka myönnänkin omaavani vielä melkoisen aukon näiden kaksikon parisuhdehistorian osalta, saa tämä tarina jo avaamaan hyvin itselleni heidän suhdettaan. Marshall luo aikaa Niklakselle aikaa vaikka kiireitä olisikin. Ja molemmat osaavat nauttia hetkestä ja viettää sitä ah- niin tärkeää parisuhteen laatuaikaa! Kerrassaan suloinen pari :3

Vastaa aiheeseen: Kozlov ja Haanpää
Tietosi: