Kozlov ja Haanpää

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Kozlov ja Haanpää

Tämä aihe sisältää 215 vastaukset, 15 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4202

    Marshall
    Osallistuja

    Marshalin ja tuon mukana Otsonmäelle muuttaneen poikaystävän Niklas Haanpään touhuja rivarissa ja sen ulkopuolella.

  • #4203

    Marshall
    Osallistuja

    6.12.2019
    Hyvää itsenäisyyspäivää herrat

    6.joulukuuta tuntui olevan oikeasti pyhä asia suomalaisille. Itsenäisyyspäivä. Ehkä se johtui siitä että hän ei ollut suomalainen, mutta Marshall ei ymmärtänyt kaikkea sitä hössötystä kyseisen päivän ympärillä.

    ”Marshall Arkady Kozlov. Mä oon sanonu tän sulle jo viime vuonna, mutta sanon sen taas. Itsenäisyyspäivä. Tuo vuoden tärkein päivä jollon me juhlimme meidän rakkaan isänmaamme itsenäistymistä. Me syömme hyvin, juomme hyvin ja seuraamme telkkarista Linnan juhlia. Tärkein osa mitä me seuraamme, myös me, on Tasavallan presidentin juhlavastaanotto. Samaan aikaan ihailemme ja tuomitsemme ihmisten asu- ja kampausvalintoja. Valitamme kun emme itse pääse niihin juhliin ja kuinka siinä tuhlataan vaan meidän verorahoja, mutta emme itse tietenkään menisi paikalle vaikka olisi kutsuttukin.” Niklas selitti lähes juhlallisen kuuloisesti seisoessaan sohvalla, samalla kun Marshall vain tuijotti toista keittiöstä käsin.
    ”…Eli käyn siellä kaupassa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna?”
    ”Jjep! Lista o siinä pöyvällä joten ala mennä ennen ko se kauppa mennee kii.”

    Niillä saatesanoilla Niklas oli istuutunut sohvalle jatkamaan keskeyttämäänsä peliä, ja Marshall oli napannut ostoslistan ja avainnipun pöydältä.

    ”Voisit itseasiassa yrittää kyllä purkaa edes yhden laatikon sillä aikaa kun käyn kaupassa.” venäläinen huikkasi etteisestä laittaessaan kenkiä jalkoihin, kuullen vain tuttuakin tutumman joo joo kommentin. Mikä tarkoitti että mitään ei tapahtuisi hänen poissa ollessa. Silmiään pyöräyttäen ja pieni hymy suupielessään mies poistui asunnosta.

    Kaupassa käyminen oli alkanut olemaan koettelemus heti joulukuun alettu, kun kaupan kaiuttimista kuului uudelleen ja uudelleen samat muutamat loppuun kulutetut joululaulut. Mutta tälläisenä päivänä kauppareissu veti jo vertoja jenkkien Black Fridaylle. Ainakin Marshalin mielestä. Vain osan päivästä auki oleva kauppa oli täynnä hänen tavoin viimehetken ostoksille tulleita ihmisiä ja meteli sen mukainen kun yksi asiakas kailotti joidenkin punajuurien perään, toinen tiuski kylmäkaappien edessä olijoille että tekisivät tietä että hän pääsee ottamaan piimää. Kolmas sarnkari taas tuntui luulevan että erään rouvan ostoskärryt olivat joku yleinen alekori, ja napsi sieltä omaan koriinsa yhden jos toisenkin tuotteen. Marshall puikkelehti mahdollisimman ketterästi ja ketään häiritsemättä asiakkaiden välistä samalla kun silmäili Niklaksen muodostamaan ostoslistaa ja yritti tulkita miehen koukeroista käsialaa parhaansa mukaan.
    Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen hän oli jo sentään voiton puolella, seisoessaan kilometrin mittaiselta tuntuneessa kassajonossa nostamassa omia ostoksiaan mustalle liukuhihnalle. Kassaneiti tervehti päivän asiakasmäärästä huolimatta hyvin pirteästi ja alkoi latomaan piippaavan äänen säestämänä tavaroita eteenpäin. Marshall tervehti myyjää vain kohteliaan hymyn ja pään nyökäytyksen kera. Loppusumma, kortti masiinaan, pin koodi, kortti lompakkoon, ota kuitti…
    Siirtyessä linjaston päähän pakkaamaan ostoksia myyjä toivotti vielä hyvää itsenäisyyspäivää, mihin Marshalin hiljainen reaktio ei tuntunut olevan seuraavana olleen asiakkaan mielestä sopiva. Varmasti lähemmäs 50-vuoden iän saavuttanut risupartainen mies murahti hyvin tyytymättömänä ja asteli ihan siihen vierelle mulkoilemaan.

    ”Eikö se kloppi kuullu ko neiti toivotti teille hyvvää ittenäisyyspäivää? Kyllähä sitä ny takaste pittäis toivottaa.”

    Mies haisi siltä kuin tuo olisi kumonnut kauppaan lähtiessä koko partavesipullon päälleen. Ja puhuessa hengitys paljasti hyvin syyn että miksi. Mies oli selvästi aloittanut päivän juhlallisuuksien viettämisen jo varhain aamulla kirkkaan pullon avustuksella.

    ”Kuulinhan minä. Mutta en tiennyt että ääneen vastaaminen on pakollista.” Marshall vastasi täysin rauhallisesti, asetellen ostoksiaan muovipussiin.
    ”Ei perkele… Uus ryssä meijän kyläsä…” risupartainen ukko henkäisi vähintään sen kuuloisena kuin olisi törmännyt yksisarviseen tai muuhun harvinaisuuteen. ”Lauri hei! Kato, me ollaha saatu uus ryssä!”

    Marshall lopetti ostosten pakkaamisen hetkeksi ja katsoi lähinnä kyllästyneen näköisenä jonnekin kaupan seinälle päin. Mistä näitä idiootteja oikein sikiää? Aivan yhtä rauhallisin liikkein mies pakkasi loputkin ostoksensa kasseihin ja nosti ne kantoonsa.

    ”Herra on hyvä siirtyy sen verran että pääsen lähtemään.” venäläinen sanoi kutakuinkin kohteliaasti, katsoen taaksensa ilmestynyttä miestä joka oli selvästi toisen huutelema Lauri.
    ”Pitihä sitä ny tulla kattoha ja esittäytyhäki, ko selevästi oot uus täälä meijän kylällä. Ja joo-o, kyllähä sen ny puhheestaki tunnistaa että naapurimaan poikia oot.”

    Tulisikohan siitä kuinka paljon ongelmia jos hän kohteliaasti taputtaisi miehiä kyynerpäällä kasvoihin? Todennäköisesti liikaa, eikä se ainakaan auttaisi mitään. Saati olisi millään muotoa hyvä alku uudella paikkakunnalla. Marshall veti kerran syvään henkeä, katsoi miehiä.

    ”Rakkaan ystäväni sanoin, kelkkikää hittoon.” rastapää sanoi muka kohteliaan hymyn kera varsin kylmään sävyyn. Ja työntyessään kaksikon välistä lisäsi vielä perään ”Hyvää itsenäisyyspäivää herrat.”

    Että sellainen kylä. Onneksi ainakin tallilla oleva porukka vaikutti olevan…avomielisempää. Ainakin sen perusteella mitä hän oli ehtinyt ihmisiä ohimennen siellä näkemään.

    • #4281

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Toistelen usein tätä, mutta huoh, Otsonmäki. Olen asunut siellä itse, tai siis sen esikuvakunnassa. Siellä on ihanaa, jos tulee toimeen muiden kanssa. Voi jättää auton ja tuvan lukitsematta ja koiran kaupan eteen maitoa hakiessa. Kukaan ei vie niitä tai muutenkaan tee pahaa toisen omaisuudelle tai lemmikeille. Ja jos joku ulkopaikkakuntalainen yrittäisi, kyllä se kiinni otettaisiin tai ainakin tiedettäisiin, kuka teki ja kenen omaisuudelle. Teinit eivät pääse ajautumaan montaakaan askelta kaidalta polulta ennen kuin vanhemmat tietävät, ja vähintään sosiaalinen paine saa ainakin yhdeksän kymmenestä äipästä ja iskästä laittamaan murusensa kuntoon. Otsonmäen väki pitää toisistaan huolta.

      Ja sitten on se kolikon kääntöpuoli. Joskus huolenpito on holhousta ja silmälläpito kyttäystä. Jos on itse erilainen kuin muut, siitä saa kuulla. Koulussa ei vain jää yksin, vaan teiniparat rääkätään joko muiden mielestä normaaleiksi tai muuttamaan pois. Ja oi jee, jos on väärää rotua tai kansalaisuutta Otsonmäellä: sitä ei voikaan rääkätä pois ihmisestä, vaikka kuinka yritettäisiin. Otsonmäki ei ole helppo paikka elää, jos on erilainen tai herkkä. Selvin päin olevatkin varmaan katsoisivat Marshallia välillä viistoon, mutta kai siinä rohkaisuryyppy tarvitaan, niin kuin tälläkin sedällä, jotta päästään itse asiaan.

      Onneksi jopa Otsonmäellä on mahdollisuus ansaita paikkansa, vaikka ei olekaan reilua, että joidenkin on ansaittava se. Tätä nykyä oikeallakin Otsonmäellä on esimerkiksi ihan pari sellaista maahanmuuttajaa, joilla on ihan varmana ollut kauhea alku siellä, mutta joilla menee nyt hyvin. Ovat yleisesti suosittuja tätä nykyä, koska ovatkin kaikesta ennakkoluulosta poiketen osoittautuneet kivoiksi, kilteiksi, kunnollisiksi ja muutenkin ihan tavallisiksi tyypeiksi.

      Onkohan lie Marshall uskonnollinen, allerginen uskonnolle vai jotain siltä väliltä? Otsonmäellä on nimittäin yksi yhteisö, jossa kaikkia kohdellaan oikeasti yksilöinä ja reilusti. Hellokin siellä viihtyy, vaikka ei ole varsinaisesti uskonnollinen, sillä siellä hän on lapsesta asti saanut olla ihan rauhassa. Sen yhteisön nimihän on Otsonmäen seurakunta. Seurakunnan väen kanssa ei ole pakko rukoilla kädet hiessä, vaan voi pelata vaikka pallopelejä seurakunnan joukkueessa. Vaikka onhan Marshall ollut tarinansa alusta asti niin kiireinen hevoshommista, että jääneekö lie aikaa sellaisiin.

      Kuten olen jo sanonut, hirvittäähän tässä hänen puolestaan.

  • #4249

    Marshall
    Osallistuja

    Keittiöpsykologiaa

    Marshall makoili silmät kiinni olohuoneen lattialla, ja naputteli vatsansa päällä lepäävän kirjan kantta sormenpäillään tasaiseen tahtiin. Telkkarista kuului lähinnä satunnaista ammuskelua ja muita ääniä pelistä mitä Niklas taas vaihteeksi hakkasi. Lähes mustahiuksinen mies istui jalat ristissä sohvalla ja tuijotti keskittyneen tuimalla katseella telkkariin päin. Kunnes hetken päästä lähinnä kirosanoista muodostuneen kommentin jälkeen heitti kätensä levälleen sohvan selkänojan päälle.

    ”Eli.. Koska jokku paikalliset Matti ja Teppo-..”
    ”Toinen oli kylläkin Lauri..” Marshall keskeytti, kuin sen toisen miehen nimi oli jotenkin muka tärkeäkin korjaus.
    ”No Matti ja Lauri, huuteli sulle kassajonosa ilkeästi niin sua epäilyttää miten porukka tallilla suhtautuu suhun?” Niklas jatkoi loppuun sen minkä oli aloittanutkin ennen toisen keskeytystä.
    ”…Jotakin sinne päin kaiketi.”
    ”..No ethä sä ny jumalauta voi kahen jurrisa olevan tyypin vaikuttaa ittees nuin paljo? Sano ykski kerta ko oot muka antanu jonku tollasen huutelun mennä ihos alle. Ja ekaa kertaa ei lasketa, et ollu vielä tottunu siihen.”

    Niklaksen sanomisissa oli kyllä perää, lattialla makaava rastapää myönsi mielessään ja nosti kädet päänsä yläpuolelle poimiakseen muutaman vapaana olevista rastoista sormiin näperreltäväksi. Suomeen tulon jälkeen ensimmäiset ryssittelyt ja muu huutelu oli kyllä kolahtanut, puhtaasti sen takia että mies ei ollut aikasemmin moista saanut osakseen. Mutta sen jälkeen Marshalia ei kummemmin ollut kiinnostanut mitä mieltä joku tuntematon ihminen sattui olemaan, ja sivuuttanut ne lähinnä silmien pyöräyttämisellä.

    ”Mä oletan että sä et oo vieläkään keksiny sellasta kertaa joten nyt. Perkele. Lopeta. Se johtuu vaan siitä että uus paikka, uuet ihmiset, lähetit Volyan kotia sen sijaan että otit tänne mukaan minkä perustelit kyllä hyvin miksi näin ja viime huutelusta ehtiny mennä aika kauanki.” nuorempi mies sanoi harvinaisen tiukkaan sävyyn, ottaen taas peliohjaimen kumpaankin käteensä.
    ”..Mutta-…”
    ”Elä ees alota. Tiiät itekki että sun ei tarvi kenenkään kaveri pakosta olla. Kuhan ees ite käyttäydyt ko aikuinen ja tuut sen verta toimeen mitä tarvii. Ja jos homma muka oikeasti menee aivan mahottomaksi, niin eihän se oo ko muutetaan Seinäjoelle. Kyllä sieltä tallipaikka ja kämppä löytyy.” Niklas jatkoi, irroittamatta katsettaan telkkarista.

    Marshall avasi silmänsä ja tutkaili peliä jatkanutta poikaystäväänsä. Myönnettäköön, jo se että Niklas mainitsi toisen muuttokerran olevan yksi vaihtoehto jos elämä Otsonmäellä osoittautuisi aivan mahdottomaksi tuntui hyvältä. Vaikka eipä hänen vanhemmat olleet kasvattaneet mitään mammanpoikaa, joka luikkisi pakoon heti kun joku sanoi ilkeästi. Joten muutto uudestaan oli ehdottomasti viimeinen oljenkorsi.

    ”..Missä vaiheessa sinä muutuit taas meidän perheen psykologiksi?” Marshall kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, vaikka pieni hymy häilyikin suupielessä.
    ”Siinä vaiheesa ko eräs teki sitä usiammanki kerran ko asuttiin pohojammaalla, ja kun kyseinen henkilö häpeilee venäläisyyttään joittenki saatanan Matti-Laurien takia. Plus, mieti mitä Vlad tekis ko kuulis tästä.”
    ”…Hän varmaan tilaisi liput Tšerepovetsista Helsinkiin ja kävelisi loput matkasta tänne asti vain jotta voisi lyödä minua.”
    ”Nii-i. Hyvä että mä en tee sitä sen sijasta. Tai soita sille ja kerro tästä. Oon aika varma että sun isäs tekis saman.”
    ”…No hän tuskin tyytyisi vain lyömiseen.”
    ”Tuskin. Saisit sellasen turpasaunan että muistasit sen vielä kuukauden päästäki. Joten, mitä me tehään?”
    ”Jätetään tuo selkkaus omaan arvoonsa, jatketaan pää ylhäällä ja ainaki yritetään tulla toimeen ihmisten kaa edes sen verran että pärjätään.”
    ”Hyvä poika, ota keksi.” Niklas sanoi selvästi tyytyväisempään sävyyn. Samalla virne kohosi toiseen suupieleen kun mies nappasi vieressään olleesta kulhosta domino-keksin, ja heitti sen yhä lattialla makoilevan venäläisen suuntaan.

    • #4283

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta Niklas on epäreilu. Eipä se joudu kestämään vastaavaa huutelua, ellei väki saa tietää siitä jotain sellaista, jota ei ensikuulemalta sulata. Ja vaikka Niklaksellakin olisi joskus vaikea aika, eihän toisen kokemusta voi ikinä ymmärtää ihan kokonaan. Vaikka Marshall ei olisi ennen piitannut huutelusta, nyt on eri elämäntilanne.

      Toisaalta Niklas taas osoittaa ymmärtävänsä. Ainakin musta olisi ihanaa, jos mun puoliso tarjoutuisi vaikka muuttamaan, että mulla olisi parempi olla. Sitä paitsi Niklaksen neuvo on ihan sairaan hyvä. Kunhan itse ikäyttäytyy niin kuin aikuinen, niin samaa voisi olettaa muilta.

      Mun mielestä sulla on ollut ihana ote miljööseen ja yhteiseen tarinaan jopa spinnareissa! Ensimmäinen spinnari kytkee tapahtumat vahvasti Just Tähän Miljööseen, ja vaikka toisessa spinnarissa oikea aihe onkin parisuhteen tila, ihmissuhde ja luottamus, silti pyörität Otsonmäkeä siellä mukana niin taitavasti että minä saisin kyllä ottaa mallia omiin spinnareihini. Uskaltaisin veikata, että kiinnittymällä yhteiseen tarinaan motivoit lukemaan myös niitä, jotka eivät tunne Marshallia ”edellisestä elämästään” ja ole siksi jo valmiiksi kiinnostuneita.

  • #4308

    Marshall
    Osallistuja

    14.12.2019
    Kuusesta en tingi

    Joulun pitäisi olla sitä aikaa jolloin muistetaan lähimmäisiä, ollaan perheen kanssa ja kaikkea muuta ihanaa. Mutta todellisuudessa joulupyhien lähestyminen tuntuu aiheuttavan myös paljon hermojen kiristymistä. Pitää tehdä joulusiivous, koristella, hankkia joululahjoja, entä jouluruoka? Käydäänkö sukulaisilla ja jos käydään niin keillä? Ja entäs sitten se iän ikuinen kuusitappelu: Riittääkö muovikuusi vai pitääkö sen olla aito?

    ”Miks muovinen ei riittäis? Se ois ainaki helppo tunkea aina varastoon oottaan seuraavaa joulua. Ja mikä parasta, ei niitä hiton neulasia pitkin lattioita.” Niklas kysyi, makoillen vatsallaan olohuoneen lattialla joku postin tuoma mainos edessään.
    ”En turhan montaa asiaa jouluun liittyvistä asioista vaadi. Muuta kuin että hirvi kuuluu joulupöytään ja kuusi on aito. Niistä en aio tinkiä.” Marshall sanoi ja osoitti keittiöstä lähes uhkaavasti paistolastalla Niklasta kohti.
    ”Mutta ne neulaset-…”
    ”Kuusesta en tingi. Niitä neulasia ei niin paljo edes tipu ja kuten viime vuonnakin, minä kyllä lakaisen kerta päivään ne pois.”
    ”Ihime vouhotusta ny yhestä kuusesta..Mikä siinäki on se juttu että sen pitää olla oikia?”
    ”Ensinnäkin, tuoksu. Toiseksi, se näyttää myös paljon paremmalta kuin joku kaupan muovikasa.”

    Niklas vain hymisi jotain vastaukseksi, nyökytteli päätään ja jatkoi mainoksen selaamista samalla kun Marshall jatkoi ruuan laittamista. Hetken päästä olohuoneessa ollut mies könysi sohvalle ja näytti kuvastoa selkänojan ylitse

    ”Mutta kato ny tätäki! Ekaksikki, se on pinkki. Tokaksi, se on täynnä glitteriä.” Niklas esitteli
    ”…Toivon että et ole edes osittain tosissasi.”
    ”Oon oon! Toi on jo niin hirviä että se on jo hieno!”
    ”Ei. Jos tuollainen kuusi tulee, niin minä lähden.” Marshall sanoi, katsomatta edes poikaystäväänsä joka näytti hetken muka oikeasti harkitsevansa moista vaihtokauppaa.
    ”Näh. Piä kuuses.” Niklas vastasi lopulta leveä virne kasvoillaan, heittäytyen selälleen sohvalle.

    Marshall vain hymähti pienesti, hymyn kaarre nousten suupieleen. Hyvä tietää että hän ei ainakaan vielä hävinnyt joko se tai minä -taistossa, ja olisihan se kyllä ollut aika kauheaa hävitä siinä muovikuuselle. Ajatukset alkoivat valumaan valitettavan nopeasti vähän ikävemmälle polulle, koska etenkin näin joulun alla koti-ikävä tahtoi alkaa raapimaan ja kovaa. Joulu oli kuitenkin aina ollut se juhlapyhä jolloin heidän koko perhe ja lähisuku kerääntyi yhteen, jopa äidin vanhemmat tulivat aina Englannista saakka jouluksi heille. Viime vuonna Marshall oli itsekin mennyt jouluksi kotiin samalla kun Niklas oli mennyt omien vanhempiensa luo, mutta tänä vuonna he viettäisivät sitä täysin kahdestaan Otsonmäellä.

    ”Joko sä oot muuten keksiny yhtään mitä haluat joululahjaksi?”
    ”..Mitä?” Marshall kysyi hieman päätään pudistaen kun palasi takaisin tälle planeetalle ajatuksistaan.
    ”Niiin, että joko sä oot yhtään keksiny mitä haluat joululahjaksi.” Niklas kysyi uudestaan, kurkkien sohvan selkänojan ylitse hellan ääressä työskentelevään rastapäähän.
    ”Hmm…En oikeastaan. Ei minulla ole mitään sellaista mitä varsinaisesti tarvitsisin.”
    ”Ko ei sen tarvi olla mitään sellasta mitä tarvit tarvit. Se voi yhä olla jotaki mikä on vaan jotaki mitä satut haluahan. Vaikka ihan turhaki asia.”
    ”Kun ei minulle oikein mitään sellaistakaan tule mieleen. Ellei sinulta satu löytymään ylimääräistä paria tonnia koska näin yhden todella hienon satulan-..”
    ”..Ostan sulle säkin hiiliä. Ja haen risuja metästä.” Niklas keskeytti silmiään hieman siristäen.
    ”Kun haet risuja, niin tuo samalla se kuusi.” Marshall sanoi virnistäen.

    • #4309

      Tiitus
      Valvoja

      ”Kun haet risuja, niin tuo samalla se kuusi.” Marshall sanoi virnistäen.

      Tälle ihan hymähdin ääneen 😀

    • #4356

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sanoin ennenkin, että usein asetun Niklaksen puolelle, kun hänellä ja Marshallilla on pientä kränää tai ihan oikea riita. Niin on huvittavaa kyllä nytkin. Marshall voi vaikka luvata siivota ne neulaset, mutta mistä vetoa, niin sen ”siisti” ei tosiaankaan riitä mulle ja Niklakselle. 😀 Yksi oksa hetkeksi uuniin vaan, niin on sama tuoksu ilman siivoamista. Valmis. 😀 (No ei, kyllä mä just ymmärrrän, mutta olen sekä patalaiska että melko siisti, eikä se ole hyvä yhdistelmä joulukuusien kannalta.)

      Mutta tämän tekstilajin osaat. Olet kirjoittanut moooooonta tarinaa Marshallista tässä tekstilajissa. Millä tekstilajilla kertoisit samat tapahtumat nyt, kun ympäristösi vaatii sinulta kirjoittajana sosiaalisuutta ja muiden hahmojen kanssa leikkimistä? Esimerkiksi juoru ja anekdootti, jotka kerrotaan muille, ovat hyviä ja helpohkoja tekstilajeja tällaisessa sosiaalisessa paikassa. Marshallilla ei ole vielä kavereita juoruiluun, mutta jotta pääsisit kertomaan näitä tarinoita sellaisissa tekstilajeissa, se onkin tehtävä, jonka joudut suorittamaan seuraavaksi. Täytyy hankkia ystäviä, vihamiehiä ja muita sellaisia, että homma alkaa luistaa tällaisessa paikassa kuin Hopiavuori.

  • #4327

    Marshall
    Osallistuja

    18.12.2019
    Oon imarreltu että luulet mun osaavan käyttää kirvestä

    Monet alkavat viihtymään enemmän sisällä kun talvi ja pimeä lähestyy, etenkin siinä vaiheessa kun alkaa olla lunta ja pakkastakin. Niklas kuului niihin ihmisiin. Ei tuo talvea vihannut tai ulkoilmaakaan, mutta siinä vaiheessa kun elohopea alkoi tippua miinuksen puolelle… Mies oli varma että sohva osasi puhua ja kutsui häntä upottautumaan sen pehmeään syleilyyn viltin ja teen kanssa samalla kun pleikkari käynnistyi jo itsestään. Ja niinhän siinä oli käynyt. Niklas oli siirtänyt rahin lähemmäs sohvaa ja iskenyt pienelle tarjottimelle kokoamansa teen ja muut eväät sen päälle. Sitten istuutunut viltti harteillaan sohvalle pleikkarin ohjain käsissä. Katse oli siirtynyt kuitenkin nopeasti telkkarin ruudulta makuuhuoneesta tulevaan rastapäiseen mieheen joka kantoi toisessa kädessään lenkkareita.

    ”..Et voi olla tosissas että sä lähet tallihommien jälkeen vielä juokseen tonne.” Niklas sanoi pienen irvistyksen kera, tajuttuaan että toisella oli tosiaankin juoksuvaatteet päällä.
    ”Miksi en menisi? Siellä on melkein täydellinen pohja juosta, nyt kun on tullut sopivasti lunta kaiken sen jään päälle.” venäläinen sanoi hymyn kera.
    ”Tappoliukasta lähinnä. En ees tajua miten pysyt muka pystysä.”
    ”Kerron salaisuuden.” Marshall sanoi virnistäen, suukottaen kevyesti poikaystävänsä päälakea ”Nastat.” mies lisäsi lyhyesti ja ytimekkäästi, ennen kuin siirtyi etteiseen.
    ”Mä odotin enemmän jotaki… Koska oot pesunkestävä venäläine joka on tottunut juokseha järven jäällä karhuja pakoon tarinaa. Mutta nastat käy järkeen kans.” Niklas myönsi päätään hitaasti nyökytellen, kuin olisi hetken oikeasti miettinyt kumpi oli todenmukaisempi versio. Hänen vai Marshalin.
    ”Kuka sanoi että en ole juossut karhua karkuun järven jäällä?” Marshall kysyi muka arvoituksellisesti, ennen kuin livahti ulos asunnosta.

    Niklas istui hetken paikallaan ja vain tuijotti ulko-ovea, ennen kuin kurottautui nappaamaan teekuppinsa ja kumosi juoman yhdellä kulauksella kurkustaan alas. Laski kupin ja peliohjaimen rahin päälle, ja kierähti alas sohvalta muka ketterästi kuin joku salainen agentti vähintäänkin Mission Impossible tyyppisessä elokuvassa. Mies hyppeli kepein askelin etteiseen, sujautti jotku lattialla olleista kengistä jalkaansa ennen kuin avasi oven ja vilkuili nopeasti ympärilleen. Varmistuttuaan siitä että venäläinen oli kadonnut pihapiiristä, Niklas harppoi rivitalon päätyasunnon oven taakse ja painoi ovikellon nappia jääden odottamaan vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen, oven avasi jo hieman iäkkäämpi nainen jonka ryppyisille kasvoille levisi silmäkulmiin saakka yltävä hymy.

    ”Nykkö sie tarvihet sen?” mummo kysyi suorastaan hieman innokkaanakin.
    ”Juh, se hullu lähti juokseen niin tuli just sopiva hetki tälle.” Niklas vastasi ovelan virneen kera.
    ”Se siun kaveri saa olla ilone ko hällä on siunlaine kämppäkaveri.” nainen sanoi, ottaessaan eteisen seinällä olevasta avainkaapista avaimen ja ojensi sen porraspäässä seisovalle lähes mustahiuksiselle nuorelle miehelle.
    ”Pittäähä sitä ny joskus keksiä jotaki kivaaki yllätystä, niin eipähän potki pihalle.” Niklas naureskeli, avatessaan ulko-oven läheisyydessä olevan pienen varaston oven.

    – – –

    Marshall oli aikonut tehdä ihan vain lyhyen lenkin, mutta oli lopulta saanut huomata että nopea lenkki oli muuttunut lähes tunnin mittaiseksi juoksemiseksi vähän siellä ja täällä. No, hyvästä talvisäästä kannatti ottaa kaikki ilo irti kun vielä pystyi. Se ajatus mielessään rastapää avasi asunnon oven ja raahautui etteiseen, mistä näki hyvin suoraan olohuoneen puolelle missä Niklas istui aikalailla siinä missä oli ollut hänen lähtiessäänki.

    ”Mä jo mietein että pitäskö soittaa eka ruumishuoneelle, sairaalaan vai poliisille.” Niklas huikkasi vilkaistuaan nopeasti etteiseen päin.
    ”Sairaala olisi ollut ehkä todennäköisin vaihtoehto nuista, mutta ei. Lenkki vain venähti.” Marshall sanoi, riisuessaan kengät jaloistaan ja käveli takkia aukoen peremmäs asuntoon. ”Hmh. Etkö sinä tehnyt tätä samaa tehtävää silloin kun lähdinkin?” mies kysyi, katsottuaan telkkariruudulla näkyvää peliä.
    ”Jjep. Tuli vaan pari muuttujaa niin piti laittaa peli pauselle hetkeksi.” Niklas sanoi virnistäen, kääntäen katseensa venäläiseen. ”Puusilmä.”
    ”Niin mikä?” Marshall kysyi, ja kohotti toista kulmaansa kysyvään sävyyn ja tuijotti sohvalla istuvaa nuorempaa miestä. Venäläisen katse seurasi kuitenkin nopeasti toisen pään nyökäytyksen suuntaan, jolloin rastapään kasvoille vaihtui vähintäänkin hieman hölmistynyt ilme.

    Vain parin askeleen päässä Marshalin takaoikealla seinän vieressä seistä pönötti kuusi. Ei se uhattu pinkki glitteri kammotus, vaan tuttu vihreä puu. Jonka aitoudesta ei voinut kiistellä sen juurella näkyvistä neulasista johtuen. Kuusen oksilla oli jo roikkumassa selvästi suunnitellusti asetellut punaiset ja kultaiset pallot, joiden joukkoa täydensi kiiltävät koristenauhat jotka kiersivät koko puun ympäri latvasta alimpiin oksiin saakka.

    ”On siinä valokki, kuha laitat sen töspelin seinähän. Valot ois vaan kato paljastanu liian nopiasti sen olemasaolon.” Niklas sanoi leveän virneen kera, siirryttyään vaivihkaa seisomaan Marshalin viereen ihailemaan omien käsiensä työnjälkeä.
    ”..Kävitkö muka oikeasti hakemassa niitä risuja..?”
    ”Ja kaadoin samalla koko kuusen? Oon aika imarreltu että sä ees hetken luulit että mä osaisin muka käyttää kirvestä puun kaatamiseen. Ei, en ryhtyny kuusivarkaaksi vaan ostin sen kaupasta kuten kunnon kansalaiset tuppaa tekeen.”
    ”…Missä sinä edes piilottelit kokonaista puuta?”
    ”Joukahaisten varastosa. Se vanhuspari jonka rappuset mä oon lakassu ny ko se pappa mursi jalkansa sillon ko oltiin just muutettu tähän. Kaikkea sitä kato pystyy juoniin vanhusten kaa ko istuu niitten kaa teellä.” Niklas selitti, nostaen kätensä lanteille lähes ylpeän näköisenä.

    Marshalin katse liukui koristellun kuusen alla olevista irtoneulasista aina puun latvan hieman vinossa olevaan tähteen. Mies hymyili niin leveästi, että tuntui siltä kuin hänen posket repeäisivät hetkenä minä hyvänsä.

    • #4332

      Sonja T.
      Valvoja

      Marshall on vielä vähän etäinen, niinkuin uudet hopiavuorelaiset aina, mutta se täytyy sanoa että Niklas vaikuttaa lystikkäältä tyypiltä! Ja kauhean mukavalta, hankkii joulukuusen kun toinen sitä niin kaipaa vaikka uhkaakin tuoda risuja ja hiiliä. Puhdistaa vanhusten rappuset ja istuu niiden kanssa teellä juonimassa.
      Sitten minun pitää kehua dialogia, ei vain tämän kirjoituksen vaan yleisesti ottaen kaikkia näitä spin-off-tekstejä. Se toimii ja on tosi aidon kuuloista, monin paikoin myös hauskaa.

      • Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T..
    • #4357

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas teki kauhean kiltisti. Hän on niin kultainen. Kaikissa on vikansa, hänessäkin (ja niitä vikoja puit aikoinaan Marshallin edellisessä paikassa), mutta onhan hän nyt silti kokonaisuudessaan aikamoinen kaveri.

      Marshall on tosiaan vielä etäinen, sillä et ole kävelyttänyt häntä muiden eteen. Kun kerrot nämä tarinat selostaen ne Marshallin suulla jollekulle toiselle Hopiavuoren yhteisen tarinan hahmolle, tiedämme kuka hän on. Silloin nämä tarinat eivät ole Marshallin omia, joihin muut eivät mitenkään voi vaikuttaa, vaan toiset hahmot edes tietävät ne ja parhaassa tapauksessa voivat jopa vaikuttaa niiden kulkuun. Siitäkin on sosiaalisessa tarinoinnissa kyse. Mene vain rohkeasti kohti muita. Motivoit muut lukemaan spinnareita silloin, kun he tuntevat hahmosi ja heillä on häneen tunneside. Se tunneside syntyy silloin, kun muiden hahmoilla on Marshallia kohtaan jotain tunteita, oli se sitten mitä tahansa skaalalla veljeydestä syvään inhoon. Kuten olen sanonut, yksin harrastamisessa ei ole mitään väärä ja sekin on hyvä tapa, mutta minä olen kiinnostunut lukemaan ja kommentoimaan sosiaalisia juttuja, jotka tapahtuvat tutun tutuille, eli minun hahmojeni tutuille.

  • #4411

    Marshall
    Osallistuja

    Aattopäivän maastoa kohti

    Lapsena joulu oli aina tuntunut jotenkin niin taianomaiselta, mutta vuosien saatossa se ihmetys ja jännitys oli hiipunut pois. Tilalle oli kyllä tullut uusia asioita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna kävi jopa enemmän järkeen mitä se kun innoissaan odotettiin kuinka parrakas vanha mies murtautuisi yöllä tuomaan lahjoja ja varastamaan piparit. Nykyään sitä vain halusi olla perheen kanssa yhdessä, käydä hoitamassa hevosia, syödä hyvin ja ehkä pelata pari erää korttia tai jotain lautapeliä. Tänä vuonna kuviot olivat hieman erilaiset kun Marshall viettäisi elämänsä ensimmäisen joulun suomessa.
    Aattopäivän aamu oli mennyt lähinnä siihen että Niklas oli istunut makuuhuoneessa puhumassa puhelimeen omille vanhemmilleen kun taas Marshall oli istunut keittiössä ja keskustellut dicordin videopuhelun kautta omalle perheelleen.

    ”Ihana kuulla että teillä menee paremmin. Olin pitkään vähän huolissani, teistä kummastakin.” ruudulla näkyvä nainen puheli venäjäksi lempeän hymyn kera, pyyhkäisten muutaman letiltä karanneen vaalean hiussortuvan korvansa taakse.
    ”No, siinä auttoi kummasti se että opein puhumaan asioista edes vähän paremmin. Ja opettelimme alusta että minkälaista on asua yhdessä.” Marshall vastasi, kohauttaen hieman olkiaan samalla kun piti käsiään ristissä rintakehällään.
    ”Kaikki parisuhteet vaativat työtä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta useimmiten kaikki työ on sen arvoista.” nainen sanoi, vilkaisten jonnekin huoneen toiselle puolelle jonka jälkeen tuon olemus muuttui hieman varautuneemmaksi vaikka hymy pysyikin kasvoilla.

    Marshalin ei tarvinnut edes kysyä syytä, kun ruudulle ilmestyi jykeväkasvoinen mustapartainen mies jonka ilme näytti pienestä hymystä huolimatta hieman tuimalta. Rastapää oli aina ollut sitä mieltä että jos hänen isänsä olisi lintu, hän olisi takuuvarmasti huuhkaja.

    ”Äitisi on jotain jo kertonutkin, mutta miltä uusi talli vaikuttaa?” Grigori kysyi, keskustelu pysyen yhä venäjänkielisenä.
    ”Hyvältä. Hevosista pidetään hyvää huolta ja puitteet eivät paljo suuremmallekaan tallille häviä. Omistaja etenkin vaikuttaa lähes elävänsä hevosille ja tallilleen.” Marshall vastasi ytimekkäästi, katsoen kun hänen isänsä vain nökytti päätään hieman.
    ”Volya on vaikuttanut hyvältä takaisin tulonsa jälkeen, teit hyvää työtä sen kanssa siellä.”
    ”Kiitos.”
    ”Toivottavasti onnistut sen.. Arlekinin, kanssa edes lähes yhtä hyvin.”
    ”Yritän parhaani.”
    ”…No, hyvää joulua. Kerro terveiset kaverillesi.” Grigori sanoi pienen nyökäytyksen kera, ennen kuin katosi paikalta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

    Marshalin äiti katsoi hetken miehensä perään, ennen kuin katsoi taas läppärinsä ruudulla näkyvää poikaansa.

    ”Minusta sinun pitäisi kertoa hänelle jo. Olette kuitenkin olleet yhdessä Nikin kanssa jo kaksi vuotta.” Anice sanoi hieman varovaisesti. ”Olen aika varma että hän on jo aikaa sitten aavistanut asian muutenkin”
    ”Mmhm…” Marshall mutisi hieman epämääräisen vastauksensa, pitäen toista kättä kasvojensa edessä hetken. Ennen kuin taas kohtasi äitinsä katseen.
    ”..No, mieti asiaa. Tiedän että isälläsi on vahvoja mielipiteitä asioista, mutta en haluaisi että ajaudutte enää yhtään kauemmas erilleen toisistanne..”

    He juttelivat vielä hetken aikaa, ennen kuin lopulta Anice oli palannut takaisin joulujärjestelyihin siellä kotona. Ja Marshalin piti alkaa muutenkin valmistautua tallille lähtöön, hän oli nimittäin päätynyt osallistumaan siellä pidettävälle aattopäivän maastoon.
    Niklas oli siirtynyt täysissä lomatunnelmissa sohvalle peliohjain käsissään, jouluaiheinen paita päällään mitä täydensi muhkeat tontun kenkiä muistuttavat villasukat jaloissa. Taustalla radiosta kuului joulumusiikki ja glögin tuoksu levisi hiljalleen ympäri asuntoa mukista minkä mies oli laskenut rahin päälle. Sillä välin Marshall oli kiskonut päälleen ratsastusvarusteensa, ja veti tuttuja kulahtaneita ruskeita tallikenkiä jalkoihinsa eikä voinut kuin hymyillä hieman. Niklas oli aina yrittänyt näyttää siltä kuin joulu ei olisi hänelle sen erikoisempi kuin mikään muukaan päivä. Mutta aina kun aatto kolkutti ovelle, alkoi tuo viimeistään kuluttamaan joulumusiikkia senkin edestä samalla kuin itse näytti lähes siltä kuin olisi tipahtanut suoraan Korvatunturilta.

    ”Oletko varma että et halua tulla mukaan? Siellä on pari hevosta kärryjen edessä, niin kyytiin kyllä mahtuu.” Marshall kysyi, katsoen olohuoneen puolelle.
    ”Juh, oon varma. Kyllä mä täälä pärjään pari tuntia, mulla on muutenki joulupelit niitten yksien kaa ennen ko niitten pitää alkaa keskittyä sukulaisten viihdyttämiseen.” Niklas vastasi leveän virneen kera, katsoen etteiseen päin. ”Mutta tän mun loman aikana ajattelin kyllä vihdoin tulla käymähä sielä tallillaki. Joku päivä.”
    ”Se olisi kyllä mukavaa. Arlek on näiden liikuttamisien perusteella vaikuttanut täysin kotiutuneelta joten pystyt ongelmitta mennä satulaankin.”
    ”Täysin kotiutunu, eli toimii niin kauan ko karkkihanat on auki?” Niklas kysyi virnistäen.
    ”Aikalailla.” Marshall vastasi hymyn kera, aukaisten ulko-oven.
    ”Kypärä!”
    ”hmh?” venäläinen pysähtyi kuultuaan huudon olohuoneen puolelta.
    ”Se kypärä. Käskit mua muistuttaa että otat sen mukahas ko lähet.”

    Marshall veti oven takaisin kiinni, ja kääntyi penkomaan toista etteisessä olevista komeroista. Lyhyen tonkimisen jälkeen tuo veti kypärälaukun ulos sieltä, varmistaen nopeasti että itse kypäräkin oli siellä mukana.

    ”Kiitos!” rastapää huikkasi nopeasti, ennen kuin poistui tällä kertaa onnistuneesti asunnosta.

    Kun Eetu oli ohimennen kertonut kuinka Helin ehdotuksen jälkeen he olivat päättäneet järjestää aattopäivänä pienen aattopäivän maaston, ja tiedustellut josko venäläinenkin olisi halukas osallistumaan sille. Oli mies myöntävän vastauksen jälkeen kohteliaasti maininnut että kypärä pitäisi olla päässä maastoon lähtiessä. Rastapää oli vain nyökännyt ja luvannut muistaa ottaa kypärän mukaansa.
    Ihan hyvä että joku hieman tökkikin kepillä siitä aiheesta, Marshall kun oli tottunut jo niin monet vuodet ratsastamaan ilman että ei edes kypärän hankkimisen jälkeen juuri muistanut sen olemassaoloa. Ja Niklas oli ehtinyt pariinkin kertaan kysymään että minkä takia Marshall oli hankkinut pirun kalliin kypärän Kanadasta asti, kun ei edes käyttänyt sitä kuin joskus ja jouluna. Hyvä kysymys, mihin pelkkä koska olen tottunut ratsastamaan ilman oli kyllä surkea vastaus jonka Marshall tiesi kyllä itsekin.

    • #4423

      Tuutikki
      Osallistuja

      Mä niin rakastan lukea näitä Marshallin ja Niklaksen juttuja. Niklas on jotenkin niin perinteinen nuori suomalaismies, että mä pystyn näkemään selkeästi, kuinka Niklas ottaa mukavan asennon sohvalta ja alkaa taas pelata. Kuitenkin selkeästi Niklas on myös Marshallista kiinnostunut, kun muistaa muistuttaa kypärästä kesken pelaamisensa. Marshall taas vaikuttaa tosi elämänmyönteiseltä ihmiseltä ja näitä tarinoita lukiessa tulee aina sellainen fiilis, että pitäisi päästä halaamaan häntä! Odotan kyllä innolla sitä päivää, kun Niklaskin uskaltaa tulla käymään tallilla 😀

    • #4435

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle taas Marshall ja Niklas tuottavat toistaiseksi vaikeuksia. Syy ei ole sinun tekstissäsi, vaan kuvaat heitä tosi hyvin. Ennemminkin olen liian jämähtänyt vanhoihin ajatuksiini siitä, miten Niklas yrittää ja on normaali, joskin ihan hirveän lapsellinen, ja Marshall on huono yrmy poikaystävä. No eihän se ole enää sellaista läheskään koko aikaa, vaan Marshall on vähintään puolet ajasta ihan kiva poikaystävä, mutta jotenkin on nyt vaikeaa just mulle päästä yli menneestä. Mutta kyllä mä vielä, kyllä mä vielä. Mun jos kenen pitäisi muistaa, että kuviot muuttuu tai niitä täytyy muuttaa, jos haluaa viedä tarinaa eteenpäin! Kyllä mä totun siihen, että niin kuin Marshallin äidinkin kanssa puhuttiin, joskus parisuhde vaatii töitä ja totuttelua, ja nämä kaksi ovat nyt tehneet töitä toistaiseksi tarpeeksi (ennen seuraavia ongelmia tietenkin).

      Musta Marshallin joulu kuulostaa tässä tarinassa tutulta. Tänä jouluna mietin äitin kanssa, että olen 27 vuotta vanha enkä halua perhettä: vietänkö lie ikinä joulua omassa kodissa? Jos viettäisin, noin se varmaan menisi. Aamulla puhuisin joka tapauksessa äitin kanssa jollain välineellä ja sitten lähtisin lemmikkien kanssa ulos koko kokoonpanolla. Puoliso jäämässä sohvalle kuulostaa myös ihan hyvältä ajatukselta: sen luoksehan palataan sitten kun lemmikit on väsytetty. 😀 Se haluaa kuitenkin tehdä omiaan tonttusukkineen ja viihtyy ilman että sitä viihdyttää joka hetken.

      Ja jep. Minä olen tarkka, mutta veikkaanpa Eetun olevan tarkempi. Jos joku hahmoista kuolisi pudottuaan hevosen selästä kypärättömälle päälleen, minä ehkä surisin heistä rakkaimpia, suurimmaksi osaksi kuitenkin kirjoittajan lähtemistä ellei hän toisi uutta hahmoa. Eetulle se olisi henkilökohtainen, hänen huonosta tallistaan johtuva katastrofi, jonka johdosta kaikki on loppu.

      *

      Onpa Tuutikki hyvä kommentti! En tiedä, oletko ollut jo ennen paikassa, jossa on tapana kommentoida muidenkin juttuja, kun sinulta tämä heti sujuu!

    • #4438

      Tiitus
      Valvoja

      Mä en tunne Marshalia aiemmin, joten en tiedä millainen hän ja Niklas ovat ennen olleet. Mutta nyt mulle on tullut sellainen kuva, että Niklas vaan istuu pelaamassa päivät pitkät eikä muuta teekään ja ai että se korpee minua! 😀 Marshall käy kaupassa ja lenkillä ja hoitaa hevosta ja tekee ruuan, kun toinen vaan istuu pelaamassa.. Nimimerkillä kokemusta on!

      Okei, olihan Niklas ihan mahdottoman ihana ja huomaavainen, kun salaa kävi hakemassa sen oikean kuusen, kun se on Marshallille niin tärkeää. Ja joo, olihan jossain vissiin mainittu, että Niklas käy kyllä töissä ja on varmaan nyt lomalla, joten tottakai hän saa pelata päivät pitkät, mutta mutta.

    • #4439

      Noa
      Ylläpitäjä

      Nytpä mennään taas tosi lähelle kotia, noin niinkuin ainakin karkeasti ottaen… 😀 ehkä mä eläydyn vaan liian paljon tai jotain. Mutta mä muistan kun tulin kaapista ulos mun porukoille, jotka on molemmat hymyileviä ja nauravaisia ja voin luottamuksella sanoa että ne todella välittää musta. Silti, mun isällä, niinkuin Marshallinkin, on paljon mielipiteitä kaikesta ”normista” poikkeevasta. Ei se tosiaan helppoa ollut, ja mäkin olin ollut mun silloisen kumppanin kanssa kuitenkin yhdessä jo reilun vuoden. Pelotti ihan sikana. :Dd Voin siis hyvin ymmärtää miksei Marshall halua kertoa vielä useammankaan vuoden jälkeen, ja miksi hänen äidistään tuntuu että poika ja isä ajautuvat erilleen. Tarinaa ajatellen siinä on varmasti vielä vähän isompi kynnys kun tiedetään miten Venäjällä suhtaudutaan kaikkiin vähemmistöihin… Tää onkin hurjan kiinnostava seikka jota jään näin takavasemmalta seuraamaan, että kertooko Marshall ikinä vai joko huuhkaja-isä itsekin sitä aavistelee.. 😀

      Ja Niklas, mä taidan vähän alkaa näkemään itseäni siinä. Mä rakastan joulua ja jo monta viikkoa etukäteen laitan Raskasta joulua- levyt soimaan ja mähän en muuta tekiskään kun aina vaan pelaisin :DD Työttömänä varsinkin istuin päivästä aamuyöhön koneella ja loput ajasta nukuin, ja näin opiskelujen aikana istun sitten illat ja alkuyön koneella! Että mä en Niklasta kyllä yhtään kritisoi siitä että hän pelaa, koska onhan se harrastus siinä missä muutkin ja ihan pirun kivaa. Varsinkin kun mun ajatus Niklaksesta on kuitenkin sellainen, että kyllä hän muutakin malttaa tehdä niin, että yhteiselo sujuu eikä Marshall joudu yksin arkea pyörittämään.

      Mä en tiedä sen enempää kuin mitä näistä tarinoista on esille tullut että millaista Nikillä ja Marshallilla on ennen ollut, mutta nyt mä väittäisin tilanteen olevan ihan hyvä. Mitäpä sitä sujuvalta parisuhteelta voi enempää vaatia kuin mukavaa yhteiseloa ja sujuvaa arkea? Siis oikeasti, onhan kaikki spesiaalit parisuhde hömppähommat kivoja, mutta ei ne yhtä pitkälle kanna kuin se perus elämä, että jos se ei suju niin ei suju muukaan.

      Tässä oli hurjan kiva tunnelma, ja musta sä onnistut siinä aina tosi hyvin! Sulla on sujuva nk. ”peruskerronta”, jota vaikka ihan nimekkäältä kirjoittajalta voisin hänen romaania lukiessani odottaa.

  • #4485

    Marshall
    Osallistuja

    Koiran hankkiminen on muutakin kuin söpöimmän valitseminen

    Koiran- ja hevosenomistajilla on paljon yhteistä. Jotku haluavat harrastaa ja kilpailla aktiivisesti, toiset taas haluavat työskennellä jalostuksen parissa ja jotku taas haluavat vain itselleen kaverin rentoon harrasteluun. Mitä tuli koiriin, Niklas olisi ehdottomasti se joka etsi itselleen kaveria sohvalle ja rentoon ulkoiluun. Sen takia oli ihan hyvä että tuon huomio pyöri lähinnä seurakoiriksi luokiteltavissa roduissa eikä joidenkin riemuidioottien tavoin joissain molosseissa tai vastaavissa vain koska ’ne näyttää niin siistiltä’.

    ”Tiedän että se mahdollinen koira olisi virallisesti sinun, mutta sen verran ainakin suosittelen että suljet ne välisivut siitä mopsista ja bostoninterrieristä.” Marshall sanoi kuin sivuhuomautuksena, naputellessaan samalla omalla läppärillään vastausta sähköpostiin.
    ”Miks? Tai siis joo, niillä on näemmä enemmän taipumuksia eri sairauksiin mitä monella muulla rodulla mutta miks mun pitäis ne jo heti alkuun unohtaa? Kyllähän niisäki terveitä yksilöitä on.”
    ”Voisin kertoa montakin syytä, mutta ihan oppimisen kannalta on ehkä parempi kun googletat brakykefaalisen oireyhtymän. Sieltä löydät vastauksen sekä listauksen siihen kuuluvista koiraroduista. Toki niissäkin roduissa on niitä terveempiä yksilöitä joo, mutta silti suosittelisin että katsot edes lähtökohtaisesti vähän terveempiä rotuja.”
    ”…Ei sitte yhtään helpompaa termiä oo voinu keksiä tälle asialle..” Niklas mutisi lähinnä itsekseen, löydettyään etsimälleen sivulle.

    Edellisenä päivänä kun Niklas oli ollut ensimmäistä kertaa tallilla mukana ja tavannut kahvilla käydessä Noan koiran Mielikin, jolloin lopputulos oli ollut juurikin se mitä Marshall oli veikannutkin. He olivat tuskin päässeet edes kotiin asti kun nuorempi oli jo alkanut puhumaan yleisesti koirista, pitempään haaveena olleesta omasta koirista, Mielikistä, roduista joita hän oli jo aikaisemminkin katsellut ja tutkinut, Mielikistä… Ja nyt jo toista iltaa pelin sijaan telkkarissa pyöri joku Netflixin sarja lähinnä taustametelinä, kun Niklas oli seikkaillut pitkin nettiä tutkimassa koirarotuja ja tekemässä ties kuinka monta eri rotutestiä jotta osasi edes vähän rajata että minkä tyyppisiä koiria tutkisi.
    Jos rehellisiä oltiin, ei venäläisellä oikeasti ollut mitään sitä ajatusta vastaan ettäkö heidän pieneen talouteen tulisi koira. Mutta ainakin tähän saakka ne kerrat kun Niklas oli ottanut koiran hankkimisen puheeksi, olivat ne olleet sen verran ohimeneviä että Marshall ei ollut halunnut antaa periksi ja päästänyt toista hakemaan ties mitä pentua jostain päin suomea.

    ”Okei. Jo tää tekstipätkä on tarpeeksi hyvä syy mulle että miksi en ees ala tutkiin enempää nuita paria rotua.” Niklas sanoi lopulta, nousten ylös ja suuntasi keittiöön päin.
    ”Ihan viisas päätös. Mutta muista että se kuonon mittakaan ei takaa sitä terveyttä. On myös rotuja joilla on kuonoa, mutta silti mahdollisten sairauksien ja ongelmien lista on pitempi kuin nälkävuosi.”
    ”Ja sanotaan että kaikki työ alkaa heti kun ko koira tuuaan talohon. Musta tuntuu enemmän siltä että se työ alkaa jo kauan ennen ko ees oikia koira on löytyny. Tai ees se rotu.” Niklas puheli samalla kun nappasi tiskialtaan reunalta tupakka-askinsa ja sytkärin, suunnaten asunnon takaovelle päin.
    ”Et uskokaan kuinka moni vain päättää että haluaa koiran, ja pari viikkoa myöhemmin koira on jo haettu kotia kun jostain torista tai vastaavalta nettisivulta löytyi niin söpö että pitihän se nyt hakea.” Marshall vastasi ja sulki oman läppärinsä kannen.
    ”No jooo, kyllähän sen koiran nyt söpöki pitää olla tai siis sellanen että miellyttää omaa silmää. Mutta ei se oo sama asia ko jonku pehmolelun valitseminen kaupan hyllyltä.” Niklas mumisi tupakka suupielessään ennen kuin meni ulos.

    Marshall katsoi hetken lähes vaikuttuneena nuoremman perään. Ainakin äskeinen lyhyt juttelu oli siltä osin lupaavan kuuloinen että Niklas taisi tällä kertaa olla ihan tosissaan koiran hankkimisesta, tai ainakin tuon puheista oli tullut ilmi että tuo ajatteli asioita vakavissaan ja ihan oikealta kantiltakin. No, katsotaan.

    • #4491

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mielikki ansaitsee kohta oikeasti oman hahmoesittelyn, se kun on (ainakin omasta mielestään) niinkin vaatimaton kuin Hopiavuoren tähti. Ja no, onhan se aika vastustamaton. Kyllä mä voisin vähän sulaa jos sellainen pieni rotta tulisi vaaleanpunainen huppari päällä vastaan ja ketkuttaisi häntäänsä niin että koko pikku koira heiluu mukana. Ei siis yhtään ihme, että Niklaskin siitä innostui!

      Kivaa, että Marshall on noin harkitsevainen koiran asian suhteen. Mä olen ehkä vähän enemmän tässä tapauksessa – taas – niinkuin Niklas, jäiks… 😀 Ei ole montakaan vuotta kun mä totesin että haluan pupun, ja no.. Sitten muutama viikko ja mulla oli pupu. Ja sitten tajusin että voi vitsi, eihän se sovi mun elämäntilanteeseen oikeasti yhtään. Että kun mä keksin että nyt haluan, niin järjen ääni yleensä peittyy sen MUTTAKUN MÄ HALUAN äänen alle, ja sitten uskottelen että kyllä minä tiedän ja järjellä ajattelen 😀 tarviin selkeesti oman Marshallin sanomaan että mietippä vielä hetki. Vaikka toki jokaisen lemmikin hoidan kunnialla ja imen itseni täyteen informaatiota netistä ja kirjoista etukäteen että varmasti saavat niin hyvää hoitoa kuin mahdollista, ja sitä näyttää Niklaskin tekevän. Hyvä niin, sillä Marshall siinä vieressä rauhoittelemassa ja Niklas itse innoissaan oppimassa lisää varmaankin tarkoittaa ihan onnistunutta lopputulosta, sitten joskus kun ehkä perheenlisäyksen aika on 😀

      Hopiavuoreen kuitenkin aina mahtuu yksi koira lisää, niitä kun ei voi koskaan olla tarpeeksi! Eetu vois alottaa jonkun sivubisneksen, niinkuin vaikka Hopiavuoren koirahoitola 😀

  • #4501

    Marshall
    Osallistuja

    Kun parisuhteessa on kaikki hyvin niin…

    Siinä missä Marshall oli aina pitänyt kotona ollessaan tiukan aikataulun muodostamista aamutalleista, oli hitaissa ja rauhallisissa aamuissa oma viehätyksensä. Varsinaisesti hänen ei edes tarvinnut herätä aamuvarhain, mutta tavaksi oli tullut nousta ylös kun Niklaksen herätys pärähti soimaan. Jonka jälkeen nuorempi aina veti peiton päänsä ylitse ja mutisi viidestä lisäminuutista. Sillä välin venäläinen nousi ylös, kävi laittamaan kahvinkeittimen ja keittiön radion päälle jonka jälkeen vain jumitti keittiössä siihen saakka kun sai kaataa itselleen ensimmäisen kupillisen kahvia. Sen jälkeen tönimään Niklas hereille, mitä seurasi muut tavalliset aamurutiinit ennen kuin nuorempi lopulta lähti töitä kohti. Yleensä siinä vaiheessa Marshall oli saanut jo tarpeeksi kofeiinia että sai selvitettyä lähinnä paksua purkautunutta lankakerää muistuttavat rastansa ojennukseen ja jotenkuten kiinni.
    Tänään venäläinen oli pysytellyt aamupäivän ihan vain kotona, ja juonut lisää kahvia samalla kun oli tehnyt pieniä päivityksiä heidän kotisivuilleen ja käynyt läpi sähköpostit. Lopulta mies oli napannut läppärin mukaansa ja rojahtanut puoli-istuvaan asentoon sohvan nurkkaan, huomattuaan discordissa Vladin kuvakkeen reunassa punasen ympyrän sisällä olevan numeron saapuneista viesteistä. Suurin osa viesteistä oli vain random kommentteja eri asioista, jokunen kysymys ja kasa meemejä. Mutta seasta löytyi lopulta myös videoklippi kun yksi heidän työntekijöistä juoksi karkuteillä olevan varsan perässä, selfie Volyan kanssa, heilahtanut kuva otettuna hevosen selästä käsin maastossa ja edellä näkyi pari muuta ratsukkoa, toinen selfie missä taustalla näkyi Mitya joka oli kaikesta hiekasta päätellen tippunut juuri satulasta… Pakostakin hymy kiipesi suupieliin. Vaikka pääasiassa kaikki olikin sinänsä turhanpäiväisiä tilannepäivityksiä kotopuolesta, Marshall todennäköisimmin matkustaisi kotiin antamaan Vladille henkilökohtaisesti selkään jos hän kehtaisi yht’äkkiä lopettaa niiden lähettämisen.
    Venäläinen käänsi katseensa rahin päällä olevan kännykän suuntaan kun sen näyttöön syttyi valo. Mies kurottautui nappaamaan puhelimen toiseen käteensä ja tottunein sormen liikkein avasi näytön lukituksen, painaen sitten näytöllä näkyvää kirjekuoren kuvaa mikä ilmoitti uudesta viestistä.

    ”Hmh. Yleensä äiti kyllä soittaa…” Marshall mutisi itsekseen äidinkielellään lukiessaan näytölle avautuneita tekstirivejä.

    Läppäri oli vähällä pudota lattialle kun mies nousi nopeasti istumaan saadakseen jalat lattialle. Katse haravoi jo kolmatta kertaa lyhyen viestin sisältöä, kunnes venäläinen napautti puhelimen soittolistan esille ja napautti Niklaksen nimen perässä näkyvää luurin kuvaa. Siirtäessään kännykän korvalleen Marshall nousi jalkeilleen, ja lähemmäs repi sekaisella nutturalla olevia rastojaan samalla kun käveli päättömästi ympäri olohuonetta.

    ”Soitit just eikä melkeen hyvään aikaan. Kirjaimellisesti just sanoin heipat asiakkaalle niin pystyin jopa -..” Niklas vastasi tavalliseen pirteään ja huolettomaan sävyynsä ennen kuin Marshall jo keskeytti.
    ”Äiti laitto viestiä. Ne tulee tänne.” venäläinen sanoi nopeasti ja hieman hätäisen kuuloisesti.
    ”Tä? Niin kekkä tulee? Sun äitis vai? Yllättävää, mutta kiva.”
    ”Ei, ku ne. Kumpiki. Äiti ja…isä.”

    Pienen hetken puhelimen kummastakaan päästä ei kuulunut mitään muuta kuin vaimeita taustaääniä, mistä pystyi päätellä että Niklas oli siirtynyt jonkun oven kautta syrjemmäs puhumaan.

    ”..Jjaa. No. Ei hätä oo tämän näkönen vai miten se menikään, kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi lopulta vakavempaan sävyyn. Eihän häntä olisi haitannut vaikka Marshalin isä vihdoin saisi tietää hänen poikansa seurustelevan toisen miehen kanssa, mutta Niklas oli kyllä tietoinen kuinka iso asia se olisi Marshalille itselleen.
    ”Ei, Nik, ne on tulossa jo.” Marshall sanoi hieman vaimeammin, ja jo puhelimen kautta kuuli että tuon suuta kuivasi.
    ”Niin mitä? Tulosa jo? Millon? Mihin aikaan?”
    ”…Huomenna. Illalla.”
    ”Mit-…? Miten helvetisä ne päättää, tai lähinnä sun isäs, päättää tehä jonku extempore reissun Suomeen? Eikö niille tullu mieleen ilmottaa sulle aikasemmin tai kysyä ees että passaako se?” Niklas kysyi hätäisesti, yrittäen keksiä jonku porsaanreiän mitä kautta Marshall voisi helpommin keksiä verukkeen että he peruisivat tulonsa.
    ”Ne lähti joulun jälkeen käymään äidin vanhempien luona Englannissa. Sieltä on helppo lentää Helsinkiin, joten isä oli ajatellut että olisi ihan mukava yllätys käydä lyhyesti meidän luona kylässä. Ja yllätyksenä sen takia, kun hän tietää että en ole töissäkään tällä hetkellä joten mitään akuuttia menoa minulla tuskin on. Isä ei itseasiassa edes tiedä että äiti varoitti minua ennalta. Isä haluaa myös nähdä miten Arlekin toimii ratsastaessa..”
    ”…Sehä on halunnu sen kopukan pois tontiltaan suurinpiirtein jo samana päivänä ko veit sen kotia? Niin miks sitä nyt niin kiinnostaa että miten se menee?”
    ”Juuri siksi. Koska jos se hevonen on meidän, tai siis minun, omistuksessa niin sen pitää yltää tietylle tasolle että se saa edes pysyä meidän tallissa. Ellei isä olisi halunnut Volyalle jotain tuloksia Suomen puolelta, alunperin Arlekin oli tarkoitus tulla mukanani suomeen.”
    ”Anna ko mä arvaan, suurin ongelma sulle on tällä hetkellä se että me tiietään Otsonmäen väen suhtautuminen venäläisiin niin se että sinne tulee sun isäs, joka on ko kävelevä valomainos että venäläinen ja ylpeä siitä joka ei puhu muuten sanaakaan suomea, että miten se tulee vaikuttaan sun olemiseen? Siis… sen lisäksi että täsä on aika helvetin iso todennäköisyys että nyt viimestään sun isäs tajuaa että me ei ollakaan vaan perus kavereita. Koska oon aika varma että se ei niin typerä oo että menis läpi että ihan kavereina vaan nukutaan samasa huoneessa ja vieläpä samasa sängysä.”
    ”Mmhm… ”Marshall mutisi hermostuneen kuuloisen myöntävästi.

    Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi puhelun ylle, kunnes Niklaksen syvä huokaus kuului toisesta päästä.

    ”..No. Mulla ei oo tälle päivälle tiedosa ko yks asiakas, nopia keissi. Niin koitan sumplia että jos pääsen heti sen jälkeen tuleen kotia. Samalla koitan jotenki selittää tilanteen ja kattoa jos mun työpäiviä pystyy jotenki muklata että saisin ainaki ny pari päivää vapaaksi tai ainaki tosi lyhyiksi, niin pystysin olla jeesimäsä tai tukena. Tai jotai. Kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi varman kuuloisesti, vaikka itsekin epäili että kuinka vakuuttavalta mahtoi todellisuudessa kuullostaa.
    ”..Joo. Kiitos… Olen vissiin.. tallilla, kun pääset näille suunnille niin jos voit tulla hakemaan minut sieltä?”
    ”Totta kai.”

    • #4502

      Nelly
      Valvoja

      Uuuuu-uu!

      Seuraa tunteiden luettelua kommentin sijaan

      Mun sisäinen draamalaamani on ilonen kun tapahtuu, mutta samaan aikaan mua surettaa ja ehkä vähän säälittää Marshall ja Niklas. Ja samalla mua jännittää hirveesti enkä malta oottaa. Oon levoton, kauhuissani ja haluisin tietää jo mitä tulee tapahtumaa ja samaan aikaan juosta karkuun Marshall ja Niklas mukana.

      Mutta tässähän ei ole mitään reagointipintaa muille kirjoittajille. Ehkä olet suunnitellut sen myöhemmälle, kun isä tulee katsomaan tallille.

      • Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Nelly.
    • #4504

      Marshall
      Osallistuja

      Jep, tämä on vaan ns. esitapahtuma sille kun perheen pää Grigori Kozlov tulee käymään. Ja tulee pyörähtään tallilla muutamaanki otteeseen 😀

    • #4520

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Katsotaan, saanko muotoiltua kommentin niin, ettei kenellekään jää väärää kuvaa mun ajatuksista. 😀

      Ensinnäkin, tarina on kaikin puolin hieno. Se on jännittävä ja lupaa ongelmia: se on draaman kaaren alkupuolisko. Jännitys tiivistyy. Olemme jo kuulleet tarpeeksi vihjeitä Marshallin isästä, jotta osaamme odottaa ongelmia ilman alleviivausta. Marshall tietää itsekin, että ongelmia voi tulla sekä Niklaksen suhteen että Otsonmäen suhteen.

      Ei ole huonon tekstin merkki, että lukija arvaa huippukohdan tai käännekohdan ennalta niin kuin me nyt tässä juonessa. Se on päin vastoin hyvän tarinankerronnan merkki. Ei ole tarkoitus vetää mattoa lukijan alta tai yllättää häntä, vaan vain nostaa jännitystä. Onnistut erinomaisesti.

      Samalla tarinasi saattaa kuitenkin olla hitusen väärässä kohdassa ajallisesti! Katsohan.

      Marshall on venäläinen. Painotat sitä ihan tosi tosi paljon ja joka ainoassa tarinassa, joten oletan, että haluaisit väen reagoivan siihen. Toisaalta et ole antanut vielä aikaa ja mahdollisuuksia. Marshall on vasta kerran puhunut pidemmin muiden kanssa. (Ja tämän jälkeen Nellyn auttamana uudelleen.) Ryssänvihan kasvaminen puolestaan vaatii aikaa tarinassa, vaikka tosielämässä se joko on tai ei ole. Kukaan hahmo ei siis vielä ole reagoinut venäläisyyteen, koska harva on edes nähnyt hahmoasi. Ja kukaan kirjoittaja ei ole reagoinut, koska kirjoitusaikaa ei ole ollut hirveän montaa päivää siitä, kun ekat tyypit hänet näkivät.

      Nyt marssii paikalle Herra Venäläinen, Gospodin Iskä. Ok: siihen varmasti reagoidaan, jos näytät häntä muille hahmoille tarpeeksi ja annat aikaa reagoida. Tarinasta tulee jännittävä!

      Ajoituksella olisit voinut kuitenkin lypsää iskästä ja Marshallin tosi korostuneesta venäläisyydestä lisääkin, jos siis haluat venäläisyyttä käsiteltävän. Ensin oltaisiin kauhisteltu Marshall valmiiksi, ehkä rikottu muutama muukin ystävyyssuhde, käsitelty se asia että hyväkin ihminen voi olla rasisti ja ääliökin voi olla suvaitsevainen. Sitten kukaan ei olisi ollut enää kiinnostunut Marshallin taustoista, kun tarinat olisi kerrottu. Mutta sitten, voi hyvänen aika, kuka sieltä marssiikaan paikalle suurin piirtein Neuvostoliiton pinssi karvalakissaan, ellei itse Venäjän ruumiillistuma!! Ja sellainenko mies se vasta on pelottava paljasjalkaisen otsonmäkeläisen silmissä! Ja tarinallisesti yhtä herkullinen silloin kuin nytkin! Ai minkä määrän pyöritystä ja tarinakoukkuja missasit, kun nyt molemmat itänaapurin poijjat käsitelläänkin viikossa. 😀 Marshallin taustahan käsitellään todennäköisesti vain kerran ja nyt. Kun isä on tullut, ollut ja lähtenyt, Marshall ei olekaan enää koskaan tässä tarinassa venäläinen, vaan Marshall.

      Tarinallisesti tässä ratkaisussa ei tietenkään ole mitään vikaa! Olet jo myynyt ajatuksen Marshallin ja isän suhteesta meille, ja jatkoit myymistäsi vielä vastatessasi Nellyn tarinaan. Olen ihan sitoutunut jo tähän ja odotan tosi innolla, mitä tapahtuu. Varsinkin, kun lupailit Nellylle, että muutkin pääsevät leikkimään hienolla uudella nukellasi. 😀

      Lopetat muuten tarinan juuri oikeasta kohdasta, niin kuin hyvän telkkarisarjan jaksot. Ai että miten mulla on sellainen hermostunut olo, kun en välittömästi saa tietää, mitä tapahtui. 😀 Toisaalta ennen vanhaan kun niitä sarjoja tuli vain kerran päivässä eikä voinut katsoa koko kautta kerralla, se olo oli ihan paras, ja on nytkin. Täällä me juorutaan ja spekuloidaan, mitenhän Marshallin ja iskän käy — ihan niin kuin vuonna -99 kun katsottiin koko perhe Salkkareita!

      Mun suurin spekuloinnin kohde ei ole kenenkään venäläisyys tai seksuaalinen suuntautuminen, vaan iskä itsessään. Onkohan se sellainen paksukulmakarvainen pelottava setä, joka puhuu niin kuin venäläiset usein, että ei missään nimessä hymyile ja näyttää muutenkin aina vihaiselta? Vai tuleekohan sieltä kuitenkin sellainen Joulupukille sukua oleva pyöreäposki, joka nauraa ja laulaa ja voittaa jopa Helmipuron Eiran puolelleen, ja jonka Marshall vain on oppinut näkemään mörkönä?

      Mutta tosiaan. Kun kerran parisuhde on hyvin, niin…
      draamaa pitää aina olla,
      sanoi kissa hietikolla.

      Siinä olet ihan oikeassa. 😀

  • #4578

    Marshall
    Osallistuja

    Aamukahvia vanhempien kanssa
    keskustelut käydään kaikki venäjäksi

    Marshall nojasi keittiön sivupöytää vasten kahvikuppi toisessa kädessä, ja tuijotti olohuoneen sohvalla istuvan isänsä takaraivoa kun tuo seurasi uutisia. Rastapää ei tiennyt että mikä tässä asetelmassa oli oudointa tai huvittavinta. Se, että hänen isänsä ylipäätään oli siellä vai se että hän seurasi suomenkielisiä uutisia vaikka ei tajunnut sanaakaan mitä siellä puhuttiin samalla kun hän sekoitteli teetään odotellessaan sen jähtyvän hieman. Ei teen juonnissa sinänsä ollut mitään outoa, mutta tavallisesti tähän aikaan aamusta Grigori oli myös kahvipannun asiakas. Luojan kiitos Niklas joi teetä, ja oli ennen töihin lähtöä ottanut muutamat parhaimmat vaihtoehdot esille kaiken varalta jos Grigori tai Anice halusikin kahvin sijaan teetä.

    ”Kaikki hyvin?” pöydän ääressä istunut nainen kysyi lempeä hymy kasvoillaan, silmäillen esikoistaan tutkivaan sävyyn.
    ”..Joo. En vain osannut odottaa tätä. Ja herätessäni olin osittain varma että näin vain unta mutta…” Marshall vastasi ja kohautti olkiaan hieman, ennen kuin hörppäsi aamukahviaan. Olihan hän kyllä tiennyt että vanhemmat olivat tulossa käymään koska äiti oli varoittanut ennalta, mutta koska isä ei sitä tiennyt niin piti myös mennä sen mukaan. ”Miten ukki ja mummi?”
    ”Hyvin, menevät täysillä kuten aina. Itseasiassa isäni vähän puheli sen suuntaista että saattaisi itsekin tulla käymään luonasi jossain vaiheessa.” Anice puhui kepeästi, laskien kynän kädestään ja otti oman kahvikuppinsa kumpaankin käteensä ja nojasi pöytää vasten.
    ”..Miksi kaikki päättävät yht’äkkiä että tulevat kylään?”
    ”Koska olet ollut poissa kotoa jo kauan, ja sinä aikana käynyt vain… mitä? Kolme kertaa kylässä. Joten siitä on pitkä aika kun moni meistä on nähnyt sinua muutenkin kuin videopuhelun kautta. Minä mukaan lukien. Etenkin kun päätit viettää tämän joulun täällä.” Grigori huikkasi olohuoneen puolelta. Mies oli kääntynyt istumaan sohvalla toinen käsi selkänoja päällä jotta pystyi helpommin katsoa keittiöön päin.

    Marshall tunsi pienen syyllisyyden piston rinnassaan, koska se mitä isä oli sanonut piti täysin paikkansa. Hän oli vieraillut kotona vain pari kertaa, ja niistäkin vain yksi oli ollut sellainen että myös isä oli ollut kotona.

    ”Kulta…” Anice aloitti lähes sättivästi, katsoen aviomiestään ”Marshall on jo aikuinen, hän saa itse valita milloin käy kotona ja missä viettää juhlapyhänsä. Vaikka myönnän, minä myös kaipasin sinua kotiin jouluksi mutta sinulla oli paljon menossa sillä hetkellä. Muuttoa sun muuta, joten ymmärrän täysin.” nainen sanoi ja käänsi loppua kohden katseensa hymyn kera Marshaliin päin.
    ”Tiedän kyllä. Mutta kuten olen aina sanonut niin perhe–..”
    ”Perhe on tärkein.” Marshall jatkoi isänsä aloittamat sanat loppuun. ”Tiedän kyllä, enkä ole sitä unohtanut. Saati aiokaan unohtaa. Mutta jos muistat, niin minulla oli kädet täynnä Volyan kanssa kun osallistuimme siihen Tie Tähtiin -kisoihin. Ja kaiken sen ohella meni myös paljon aikaa töissä Duován tallilla.”
    ”Kyllähän minä ymmärrän sen. Ja hienoa että sait Volyan kanssa oikeita tuloksiakin mutta… Toivottavasti tänä vuonna ehdit käymään kotona edes vähän useammin.” Grigori sanoi huokaisten hieman, ja suupielessä häilyi jopa aavistus hymystä miehen aina niin vakavilla kasvoilla. Ennen kuin tuo kääntyi takaisin telkkarin puoleen teekuppinsa kera.

    Rastapään kasvoilla näkyi puhtaasti hämmentynyt mutta myös huojentunut ilme, kun isä oli toivonut että hän ehtisi käymään kotona tämän vuoden aikana edes vähän useammin. Koska myönnettäköön, että Marshall oli eilisillasta saakka tuntenut olonsa sellaiseksi kuin hän olisi kävellyt pitkää käytävää pitkin kohti omaa teloitustaan. Mutta tähänkään mennessä Grigori ei ollut näyttänyt välittävän yhtään vaikka viimeistään nyt tuo kyllä tiesi että Marshall ja Niklas eivät olleet pelkästään kavereita. Koska jossei jo asunnon ainoana sänkynä oleva parisänky riittänyt vihjeeksi, niin olohuoneen hyllyssä näkyvät muutama valokuva kyllä jo kertoi suoraan mistä heidän yhdessä asumisesta oli kyse. Etenkin kun Grigori oli viettänyt pienen hetken vain tuijottamalla kirjahyllyn sisältöä tutkivasti.
    Ehkä kaikki olivat olleetkin oikeassa että hänen isäänsä ei se asia haitannut. Mutta sitä päivää ei tulisi, ettäkö Marshall sanoisi Vladille että hän oli ollut oikeassa. Marshall tyhjensi kahvikuppinsa, huuhtaisi sen nopeasti hanan alla ennen kuin laittoi tiskipöydän reunalle.

    ”Minä lähden käymään nyt siellä tallilla. Niin jos haluatte lähteä käymään siellä kävelyllä sillä aikaa, eteisen avainkaapissa on vara-avain.. Muuta tuskin tarvitsee ohjeistaa…?” Marshall kysyi, tunkiessaan samalla omia avaimia ja kännykkää taskuihinsa vilkuillen vanhempiaan.
    ”Emmeköhän me selviydy. Mutta muista, tulemme sitten illalla mukaan. Ja vanhasta poiketen, nyt kaikki ne kerrat kun olen mukana ovat osa sitä koetta. Joten saat nyt aamun verran armonaikaa miettiä ja suunnitella tulevia päiviä.” Grigori sanoi hieman vakavempaan sävyyn, katsoen poikaansa kun tuo kiskoi takkia eteisessä päälleen.

    ”Asia selvä, isä.” Marshall sanoi ja nyökäytti päätään, ennen kuin palasi etteisestä keittiöön päin. Mies pyörähti nopeasti ennen lähtöään äitinsä luona, painaen kevyen suukon tuon poskelle.
    ”Aja varovasti.” Anice huikkasi hymyillen esikoisensa perään, kun tuo jo suuntasi takaisin ulko-ovelle päin tuttuakin tutumman ’joo joo’ kommentin kera. Kun Marshall oli poistunut asunnosta, vaaleanhiuksinen nainen käänsi katseen sohvalla istuvaan Grigoriin. ”Älä ole liian ankara hänelle.”
    ”En minä olekaan. Mutta ei hänen sitä tarvitse tietää että oikeasti aion arvioida vain sen yhden ratsastuksen kuten aina ennenkin. Ehkä.” mies myhäili itsekseen, sukien paksua mustaa partaansa. ”Mitä sanot jos teemmekin aamukävely sinne tallille hänen perässään?” venäläinen heitti ehdotuksen, seuratessaan samalla telkkarin aamu-uutisia, ennen kuin hörppäsi teetään.

    • #4602

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Kun Marshall puhui isästään, mietin silloin täällä ääneen, että onkohan lie iskä oikeasti paha setä, vai onko Marshallin kuva vain väärä. Vitsit miten tykkään, kun näyttää siltä, että iskä onkin ihan tavallinen iskä Grigori Kozlov, eikä sittenkään Grigori Rasputin. Parasta iskässä on tällä hetkellä ristiriita hänen tämänhetkisen olemuksensa ja Marshallin ajatusten välillä. Jotainhan iskä on tehnyt tai sanonut, että Marshall on niin kummallinen ajatellessaan häntä, koska ei Marshall ole turhasta seinille hyppivää tyyppiä, vaan reaktioissaan tosi pidättyväinen ja passiivinen.

      Näyttää siltä, että sinulla on suunnitelma iskän varalle. Tuo ihmeessä hänet päivänvaloon: olisi hirveän hauska tietää. Toisaalta olisi vielä paljon hauskempaa, että jättäisit raon ja joku ehtisi sorkkia suunnitelmaasi välistä niin, että lopputulema olisi sinullekin yllättävä ja suunnitelmat menisivät yhä uudelleen uusiksi. Se on sosiaalisen kirjoittamisen paras ja hirvein puoli. :DD

  • #4658

    Marshall
    Osallistuja

    Illallista vanhempien seurassa

    ”Kerroit kyllä tekeväsi ruokaa, mutta miten ehdeit tässä ajassa tekemään tämän kaiken?” Marshall kysyi kulmat kohollaan, seurattuaan eteiseen kantautuvia tuoksuja keittiöön.
    ”Koska sun äidillä oli apukäsi keittiösä jota se pysty komentaa menemähä niin se pysty tehä kaks asiaa yhtä aikaa.” Niklas ilmoitti varsin epäselvään ääneen, ja suojautui käsiensä taakse kun Anice huitaisi tuota leikillään käsissään olleella astiapyyhkeellä muistuttaen että ruoka suussa ei pitäisi puhua.
    ”En muista millon olen viimeksi syönyt kunnon pelmenejä. Yritin joskus tehdä itse mutta.. Ne eivät olleet kummoisia.” peremmäs keittiöön hiippaillut rastapää sanoi innoissaan kuin pikkulapsi jonka lemppariruokaa äiti oli juuri valmistanut. Eikä se ollut kaukana todellisuudesta.
    ”Etkä syö nytkään, ennen kuin olet siistinyt itsesi.” nainen vastasi pienen naurahduksen kera, kääntäen miehen hartioista kiinni pitäen ympäri ja lähetti makuuhuoneen suuntaan. ”Ja sama koskee sinuakin, rakas. Vaikka et ratsastanut niin kädet pitää pestä.”
    ”Hmh. Minä kun luulin että hän on se joka määrää kaapin paikan..” Niklas totesi lähes kuiskaten, kun Grigori oli kadonnut kylpyhuoneeseen pesemään käsiään kuten oli käskettykin.
    ”Niinhän hän luulee.” Anice vastasi lyhyesti silmäänsä iskien, ennen kuin pyörähti kepeästi ympäri ja siirtyi jatkamaan pöydän kattamista.

    Hetkeä myöhemmin he kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä syömässä hyvällä ruokahalulla, jopa Niklas joka oli hieman epäilevästi tutkaillut kulhossaan olevaa pelmenikeittoa. Pienet lihaa sisältävät taikinanyytit muistuttivat tuota mitä todennäköisimmin taannoisesta tapauksesta kun hän oli uskaltautunut kokeilemaan yhden Kiinalaisen ravintolan dumplingeja. Lopputulos oli ollut ruokamyrkytys eikä makukaan ollut ollu kummoinen tuon sanojen mukaan. Alun varovaisen näköisen nakertelun jälkeen Niklas oli kuitenkin näyttänyt toteavan uuden ruokalajin syömäkelpoiseksi.
    Marshall siirsi katseensa hieman kulmiaan kurtistaen toisella puolella istuvaan isäänsä, joka oli lähes koko ruokailun ajan jäänyt välillä tuijottamaan hänta vähintäänkin sen näköisenä kuin hänen kasvoilla olisi jotain. Miehet tuijottivat lopulta suoraan toisiinsa pienen tovin ennen kuin Grigori lopulta avasi suunsa.

    ”Eikö olisi jo aika leikata nuo rastat pois?” Vanhempi mies kysyi, nyökäyttäen päätään punapään harteilla olevan pyyhkeen päällä lepääviin pikaisen suihkun jäljiltä yhä märkiin rastoihin. ”Ne eivät ole koskaan olleet järin käytännölliset hevosten kanssa.”
    ”Pidän niistä. Enkä tiedä osaisinko enää edes olla ilman niitä.” Marshall vastasi olkapäitään kohauttaen hetken tuijottamisen jälkeen. Rastapää oli odottanut ihan jotain muuta kuin iänikuista rastakeskustelua.
    ”Onko Marshilla koskaa ees ollu lyhyitä hiuksia? Kaikki kuvat mikkä oon nähny niin sillä on joko rastat tai pitkät..tai pitkähköt hiukset.” Niklas kysyi väliin, tajuttuaan että tähän päivään saakka hän ei ollut tainnut edes kysyä asiasta.
    ”…Minusta tuntuu että ei.” Anice sanoi pienen miettimisen jälkeen, yllättyen asiaa itsekin tuon ilmeestä päätellen ja katsoi poikaansa päin ”Toki sinulla lapsena oli lyhyemmät kun hiuksesi vasta kasvoivat, mutta muuten ne on aina olleet aika pitkät. Ehkä siksi kun jostain tuntemattomasta syystä kasvatitte Valerian- tai siis Vladin, kanssa kilpaa hiuksianne.” nainen lisäsi samalla kun kiersi keräämässä astioita pois pöydästä.
    ”Mullon sakset ja kaikki, joten sano vaan niin voidaan kyllä parturoida.” Niklas myhäili turhankin innostuneen ja toiveikkaan näköisenä saksiessaan sormillaan ilmaa.
    ”Näpit irti rastoista, niihin ei saksilla kosketa.” Marshall sanoi lähes varoittavaan sävyyn ”ainakaan ennen kuin annan itse luvan siihen.” mies lisäsi hieman mutisten.

    Keskustelu kääntyi onneksi siitä nopeasti parturoinnin kautta Niklaksen opintoihin. Sen jälkeen keskustelu oli ajautunut useamman aasinsillan kautta ylipäätään mielenkiinnon kohteisiin, ja lopulta Anice istuikin Niklaksen kanssa sohvalla pleikkariohjain käsissään ja yritti hyvin surkealla menestyksellä pelata Friday the 13th -peliä. Siihen oltiin päädytty siinä vaiheessa kun oli paljastunut että Niklas pelasi muunumuassa kyseistä peliä Vladin kanssa, mikä oli ollut uusi tieto myös Marshalille itselleen, jolloin Anice oli halunnut nähdä mistä kyseisessä pelissä oli kyse.

    Grigori ja Marshall olivat jääneet keittiönpöydän ääreen ja seurasivat tilannetta sieltä käsin. Lähes tuimalta näyttävä vanhempi mies istui rastapään vieressä olevalla paikalla, pyöritellen pienesti toisessa kädessään olevaa lasia pöydän pintaa vasten samalla kun Marshall teki huomaamattaan tismalleen samoin omalla paikallaan. Jossain vaiheessa vodka pullokin oli kaivettu keittiön kaapista pöytään, mistä miehet olivat pari lasillista jo napanneetkin.

    ”..Oletko lukenut paljonkin viimeaikoina..?” Marshall kysyi, puhuen vaihteeksi ihan äidinkielellään, vilkaisten nopeasti isäänsä päin mutta keskittyi nopeasti taas seuraamaan olohuoneen puolella näkyvää peliä.
    ”..En niin paljoa kuin tavallisesti..On yllättävän vaikeaa löytää hyviä uusia kirjoja.” Grigori vastasi lopulta, tuijotettuaan ensin pienen hetken rastapäätä.
    ”..Veikkaan että et ole lukenut Erica Spindleria tai Jan Wallentinia?”
    Grigori vain pudisti päätään, seuraten sitten katseellaan kun Marshall pyörähti nopeasti olohuoneen puolella olevan kirjahyllyn luona ja palasi sieltä kaksi pokkaria käsissään.
    ”Suosittelen. Ne on englanniksi, joten kielikään ei ole ongelma.” rastapää sanoi istuutuen takaisin tuolilleen, täyttäen kummankin lasit uudestaan samalla kun Grigori poimi toisen kirjoista käsiinsä ja silmäili läpi takakannen tekstiä.

    Jostain syystä Marshall tunsi olonsa jopa hieman hermostuneeksi odottaessaan isänsä kommenttia kirjaehdotuksien suhteen. Kirjat olivat kuitenkin aina ollut yksi heidän juttunsa. Yleensä toinen oli lukenut jonkun kirjan ja sen jälkeen kiikuttanut sen toiselle että lue tämä. Sen jälkeen kirjaa oli puitu yhdessä pitkään ja hartaasti. Mitkä olivat olleet parhaita paloja, oliko jotain jäänyt hieman hämärään ja oliko jossain ollut jopa jotain minkä olisi voinut kirjoittaa ehkä toisella tavalla. Niistäkin ajoista tuntui olevan ikuisuus… Okei, ehkä todellisuudessa vain pari vuotta.

    ”…Tämä ainakaan ei vaikuta yhtään pöllömmältä.” Grigori sanoi lopulta, nyökytellen päätään pienesti sanojensa päälle ja laski kirjan takaisin pöydälle. Miehen suupielessä nyki jopa pieni hymynhäive.

    Marshalin mieleen hiipi muistikuva siitä kun hän oli joskus lapsena onnistunut jossain asiassa, ja isä oli kehunut häntä valtavan karhuhalauksen kera. Yleensä sen jälkeen he olivat menneet käymään kaupungissa jäätelöllä ja sen jälkeen kotia päästessään menneet maastoon ratsastamaan, vain he kaksi.
    Mutta nyt tämä yksinkertainen lasien kohottaminen ja vodkan kumoaminen kurkusta alas pienen polttelevan jälkitunteen kera tuntui lähes yhtä hyvältä.

    • #4680

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on monella minun arvostamallani mittapuulla paras tekstisi, siis jos puhutaan tietenkin ihan tarinankerronnasta, eikä yhdessä leikkimisestä.

      Onneksi en tosiaan tarttunut äitin hahmoon. Olisin tehnyt siitä ihan vääränlaisen. Marshallin äitihän on tosi (Hopiavuorelaisittain) erikoinen hahmo: ihan kuin repäisty jostain vanhasta yläluokkaisen maalaistalon elämästä kertovasta telkkariohjelmasta tai romaanista! Olen tavannut tällaisia äitejä taiteessa, mutta en vielä oikeassa elämässä, vaikka varmasti joskus, sillä niin kovasti tahdon nähdä hänenlaisensa oikeasti. Toisaalta äiti huitaisee pyyhkeellä, pitää komentoa ja osaa kokata, niin kuin Perinteisen Äidin kuuluu. Toisaalta äiti suostuu pelaamaan pleikkaripeliä vaikkei osaakaan, niin kuin Moderni Äiti voisi tehdä. Äiti on älykäs, äiti on välittävä. Päähenkilönä äiti olisi ainakin nykyisen vaikutelmani perusteella aika Mary Sue, mutta sivuhenkilönä ja äitinä ei niinkään! Marshall on tarinan päähenkilö ja yleensä fokalisoija: koen, että äidin lämpö ja täydellisyys ovat osin myös hänen päässään. Ainakin mun suurin sankari on nimittäin meidän äiti, ja vaikka siinä on vikoja, minä en fokalisoijana paljastaisi niitä lukijalle!

      Iskä ei ole yhtään sen huonommin kuvailtu. Voin kuvitella hänet yhteen vaimonsa kanssa: he täydentävät toisensa. Iskän luonteen ja olemuksen analysoimista kiinnostavampaa on analysoida sitä, miten kerta kaikkiaan hienosti ilmaiset, että Marshall on enemmän isänsä kaltainen kuin hän luuleekaan. Ai vitsi mitä yksityiskohtia.

      Mutta entistä enemmän kuulun Team Niklakseen. Saksi, Niklas, saksi!! Saksi salaa niin Marshallkin saa ison pojan hiusmallin! 😀 No joo, oikeasti siis tykkään Niklaksesta ihan muiden juttujen takia. Hänestä tuntuu tarinoiden myötä itsestäänkin nimittäin kasvavan iso poika. Aluksi hän saattoi olla hieman vätys, mutta nyt hänellä on energiapiikki. Se tekee hänestä hassun, vilkkaan ja hitusen lapsellisen, ja tietenkin mun henkilökohtainen mielipide ihmisistä on, että sellaiset tyypit on kivoja. :DD Etukäteen olisin veikannut, että just sellaiset eivät olisi Iskän mieleen, mutta no jaa, nähtäväksi jää. 😀 Iskäkin osaa yllättää.

  • #4697

    Marshall
    Osallistuja

    Niin mikä koe?

    Miksi odottamattomista asioista kerrotaan aina sillä hetkellä kun juot jotain? Ja vielä tarkemmin, juuri sillä kyseisellä hetkellä kun siitä kupista on kumottu suuhun aimo annos kahvia. Mistä juuri nyt ainakin osa sitä polttavan kuumaa mustaa nestettä oli matkannut kohti keuhkoja ja aiheutti yskimisen lisäksi mietintää että tähänkö se elämä nyt päättyisi. Kahviin tukehtumiseen?

    ”…Mutta sanoit että arvioit kaikki ratsastukset? Eli että sitä tavallista sirkusta ei olisi?” Marshall puhui varsin käheällä äänellä kun sai taas kunnolla henkeä.
    “Koepäivä, ei sirkus. Ja kyllä, niin sanoin. Mutta kukaan ei sanonut etteikö tavallista koetta olisi. Sanoin vain, että kaikki ratsastukset joita seuraan ovat osana sitä.” Grigori vastasi täysin rauhalliseen sävyyn, irrottamatta katsettaan sanomalehdestä jonka sivuja silmäili läpi kuin muka ymmärtäisi lehden sisällöstä jotain.

    Marshall jäi vain tuijottamaan isäänsä samalla kun kävi päänsisäistä arkistoa läpi ja yritti palauttaa mieleensä muutama päivä sitten käydyn keskustelun. Kun oikea keskustelu oli paikannettu, mies nosti toisen käden kasvojensa eteen. Ei saa-..tampa sanoa. Niin. Eihän isä ollut missään vaiheessa sanonut että tavanomaista koepäivää ei olisi.
    Rastapää huljautti jäljellä olleen kahvin kurkustaan alas ja yhdellä sulavalla pyörähdyksellä jätti kupin tiskipöydälle, kääntyi ympäri ja suunnisti eteisen vieressä olevalle vaatehuoneelle. Osa Arlekin varusteista oli tietenkin jo tallilla, mutta osa oli yhä kotona laukuissa ja kasseissa pakattuina käyttöä odottamassa. Olikohan ne toiset suitset jo tallilla..? Kanget ainakin oli täällä. Mies yritti palauttaa mieleensä Arlekin kaapin sisältöä, mutta jostain syystä vaikka sitä kaappia kolusi päivittäin niin mieleen ei muistunut että mitä kaikkea siellä oikeasti oli.
    Vielä hetki sitten sohvalla läppärinsä parissa ollut Niklas oli laittanut koneen syrjään ja hipsinut nojailemaan komeron ovenkarmia vasten, katsoen hieman irvistäen kun Marshall iski juuri otsansa ylempänä olleen hyllyn reunaan.

    “Mikä tää koejuttu oikein on?” nuorempi mies kysyi, laskeutuen kyykkyyn lähemmäs lattiantasolla laukkua penkovan rastapään tasoa kuin he puhuisivat jostain salaisestakin asiasta.
    “No siis… Vähän samalla tavalla kuin koulussakin on kokeita, niin meillä on ollu kotona kokeita ratsastukseen liittyen. Sitä mukaa kun kehityimme ja halusimme alkaa kilpailemaan, meille hankittiin valmentajat. Kouluun, esteille, kenttäratsastukseen.. Kisakausien aikana tulokset näki helposti siitä että miten pärjäsimme. Mutta sen ulkopuolella kehittymistämme seurattiin sillä että meillä oli koe, vähän niinkuin omat pienet kisat, joiden tuomareina toimi sen lajin valmentaja ja isä. Suorituksen ja valmentajan kanssa käydyn keskustelun perusteella sait joko jatkaa valmennuksia tai sinut tipautettiin takaisin ryhmätunneille. Sitte kun taas näytit haluavasi jatkaa kehittymistä ja kilpailemista niin parin kokeilun jälkeen saatoit päästä takaisin valmennuksiin.” Marshall selitti, ojentaen suitsipussin Niklakselle jotta tuo sai nostaa sen vaatehuoneen ulkopuolelle.
    “Okkeei. Kuulostaa sinäsä ihan hauskalta. Ja ymmärrettävältä. Kai. Kävikö sulle kuin monesti niin että et päässy valmennuksiin?”
    “Noo… Minulla oli yksi vaihe jolloin omasta tahdostani jätin valmennukset pois. Mutta jos sitä ei lasketa niin ei kertaakaan.”
    “Ei sinäsä yllättäny.. Mutta miks sulla nyt on sellanen..koe? Tai siis mikä on nyt panoksena.”
    “Arlekin. Isä maksaa Arlekinin tallivuokran, koska vaikka Eetun ottama vuokra on etenkin tämän alueen tasoon nähden huokea niin kun huomioidaan euron ja ruplan kurssi… Minulla tuskin olisi pitemmän päälle varaa maksaa vuokraa asunnosta, tallipaikasta ja vielä niiden päälle kaikki muut kulut mitä elämässä tulee. Etenkään kun en haluaisi elää suvun varojen varassa.”

    Niklas nyökytteli päätään hitaasti ja hypisteli syliinsä jääneen satulahuovan reunaa käsissään. Juuri tällä hetkellä hänestä tuntui erittäin ristiriitaiselta. Osittain hän oli hieman yllättynyt mutta iloinen, saadessaan tietää jotain uutta Marshalista näin peräti kahden vuoden seurustelun jälkeen. Mutta samalla… Tämä asia vaikutti olevan sen verran iso että ehkä hänen olisi pitänyt tietää se jo? Hitto, ja Marshall taas taisi muistaa ulkoa ainakin puolet Niklaksen suvun historiasta kun tuo muisteli mitä kaikkea oli joskus toiselle pajattanut aina lapsuuden lemmikkihamsterista lähtien. Niklas oli hyvää vauhtia uppoamassa omien ajatuksiensa alle, minkä takia tuo kuuli vain etäisesti Marshalin puhuvan jotain tallille lähtemisestä nyt kun siellä olisi varmemmin kenttä tai maneesi tyhjänä.

    • #4705

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä, että laitoit Niklaksen ihmettelemään vähän samoja asioita kuin minäkin ihmettelin. Marshall selittää luontevasti samalla minulle kuin hänellekin, mitä kaikkea on pelissä. Selitys nostaa Marshallin arvoa minun silmissäni hahmona, sillä tykkään sellaisista hahmoista, joiden peloille ja ajatuksille ja toiminnalle on jokin selitys. Aikuisten Oikeasti selityksen ei tarvitse olla edes uskottava, kunhan se on hahmon omassa päässä looginen.

      No, tämä on ulkopuolisellekin uskottava. Pelissä todella on hevonen. Kaiken lisäksi se ei ole panoksena samalla tavalla kuin lastenkirjoissa, että Päähenkilötytön on saatava Just Se Hevonen Jota Rakastaa, vaikka on tuntenut sen vasta noin vartin. Pelissä ovat kaikki hevoset. Jos Marshall ei saa pitää Arlekinia, hänellä ei ole mahdollisuutta pitää mitään toistakaan hevosta.

      Samaan aikaan huomaan, että arvostukseni ihmisenä häntä kohtaan laskee. (Nou hätä: ihmisenä ärsyttävä/lapsellinen/pelottava/jne hahmo voi aina vain olla hahmona ihan mahtava, ja onkin, koska prinssit ovat tylsiä.) Marshall ei olekaan tukevasti omilla jaloillaan seisova autonominen heppu, joka on saavuttanut kaiken itse, niin kuin olen erehtynyt kuvittelemaan. Hän onkin iskän elätti. Eikä ilmeisesti haluaisi olla! Marshallin tarina saattaakin kääntyä siihen, miten hän potkuttaa omille jaloilleen ja siten irti talutusnuorasta.

      Niklaksen ajatukset lopussa ovat samastuttavia. Olisihan se outoa, jos ei tuntuisi miltään, että nyt vasta saa tietää tällaista. Toisaalta salaisuus ei ole kauhean vaarallinen, eikä ei-heppaihmis-Niklaksesta varmaan maailman kiehtovinkaan. Varmaan hän toivoo Marshallille onnea kokeeseen, mutta samalla hänen näkökulmastaan Arlekinin lähtö ei voi olla maailmanloppu. Siinä jää hyvin tilaa harmitella sitä, että hän kokee olonsa vähän idiootiksi, kun ei muka tiedä suvun tavoista mitään.

      Iskän järjestelmä on musta tosi palkitseva ja kiva, vaikka näyttäytyikin aluksi niin uhkaavana. Iskä vaatii paljon, mutta jos hänen vaatimuksiinsa ei vastaa, ei lapsenakaan menettänyt kaikkea. Harjoittelemista sai jatkaa, joskin eri tavalla. Ja aina oli mahdollisuus yrittää kiivetä uudelleen eteenpäin sen sijaan että tilanne olisi heti ollut game over. Olisin itse motivoitunut tästä järjestelmästä tosi paljon.

  • #4815

    Marshall
    Osallistuja

    Odottavan aika on pitkä


    kuva hieman isompana

    Marshall liikutteli sormenpäätään valokuvan pyöreäksi kulunutta nurkkaa pitkin, kuunnellen ainoaa ääntä mikä tyhjässä asunnossa kuului. Eteisen ovenkarmin yläpuolella olevan kellon sekunttiviisarin tasaista naksahtelua, kun ohut viisari nytkähteli eteenpäin kellotaululla.
    Katse liikkui kahden valokuvan välillä mitkä hänen isänsä oli kaivanut lompakkonsa sisältä ja jättänyt keittiön pöydälle ennen lähtöään. Neliskulmaisen kuvan Marshall muisti liiankin hyvin, koska sitä Grigori oli kanniskellut mukanaan jo toista kymmentä vuotta. Ensimmäisiä kertoja ison hevosen selässä, toki isän avulla. Toinen hieman tuoreempi kuva taas oli Juoniori aikojen ensimmäisistä kenttäratsastuskisoista mihin hän oli Vladin kanssa osallistunut. Niistäkin ajoista oli jo ikuisuus..

    Mies käänsi päätään sen verran että näki katsoa aikaa seinällä tikittävästä kellosta. Niklaksen pitäisi tulla joskus tunnin päästä takaisin kotiin, mutta sekin aika tuntui tuhottoman pitkältä tässä vaiheessa kun mielessä poltteli viimeinen keskustelu isän kanssa ennen hänen ja äidin lähtöä kohti Venäjää. Tietenkin juuri tänään Nikalksen oli pitänyt unohtaa kännykkä kotiin, vaikka Marshall oli varma että se oli jo kasvanut tuon käteen kiinni. Muutoin hän olisi jo soittanut kertoakseen asiasta.

    • #4816

      Sonja T.
      Valvoja

      Hieno tunnelmapala, kuvat ja kaikki! Ja lisäksi sitten ne miljoona kysymystä (tai ainakin 3), jotka tästä heräsivät. Mistä oli keskusteltu isän kanssa? Miksi nuo kuvat oli annettu Marshallille? Miksi juuri nuo kuvat? Argh, miksei tämä ole Netflix, josta voi katsoa uuden jakson jos ei malta odottaa?!

    • #4817

      Tiitus
      Valvoja

      Mulle jäi ihan samat fiilikset kuin Sonjalle! Oliko käyty läpi se, ettei Niklas olekaan vain kämppis? Olihan se kaiketi isällekin jo selvinnyt, mutta tietääkseni siitä ei oltu sanottu vielä mitään ääneen. Vai passittiko isä poikansa kotio (miksi muka, kun sai tähtitarran ja kaikkea?!) vai olisiko Niklas kutsuttu kotipuoleen, mutta sitäkin epäilen suuresti. Nyt se seuraava jakso -nappula rullaamaan!

    • #4823

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olet pedannut tähän asti sitä, miten isä hylkää Marshallin tavalla tai toisella. Uhkia oli kaksi: Niklas ja liian huono ratsastus. Ratsastuksesta tuli jo kultatähti, joten vielä on Niklaksen homma on jäljellä.

      Toisaalta olet kirjoittanut tähän pelkän trailerin tarinasta ja haet sillä nimen omaan tallilaisten arvauksia tulevasta. Vaarana on, että olet suunnitellut tähän siis jotain muuta. 😀 Ethän muuten traileria tarvitsisi-tarvitsisi, sillä olet jo johdatellut lukijan ajatuksia niin paljon, että koko väki osaa ennakoida. Jos spekulaatiota haluat, toinen arvaukseni, johon itse en valokuvien jättämisen takia varsinaisesti oikeasti usko, on että iskä onkin yllättäen antanut siunauksensa.

      Niklaksen takia hylätyksi tulemisen teoriaa tietenkin on vesittävinään se, ettei iskä tyhmä ole, ja on kyllä varmana huomannut asian laidan jo ennen lähtöään. Oikeassa elämässä se ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, sehän me tiedetään. Ihminen uskottelee itselleen ihan mitä tahansa, ettei näkisi sellaista, mitä ei halua nähdä. Tunnen itsekin erään vanhemman, joka päivitteli kuinka hänen tyttärensä on asunut kämppiksensä kanssa kohta kymmenen vuotta: kyllä sen kämppiksen täytyy olla kiva tyttö hänen tyttärensä mielestä. 🙂 Kaupungista toiseenkin muuttavat ja silti päätyvät asumaan kämppiksiksi.

  • #4862

    Marshall
    Osallistuja

    Eli, eli

    Tältäköhän muurahaisesta tuntui suurennuslasin polttopisteen alla? Marshall huomasi pohtivansa tuota kysymystä istuessaan ruokailupöydän ääressä isäänsä vastapäätä, kun äiti taas istui olohuoneen puolella ja selasi puolella silmällä läpi jotain lehteä. Vaikkakin naisen pään asennosta näki että tuo oli enemmän keskittynyt kuuntelemaan keittiön tapahtumia.

    “No?” Grigori aloitti hyvin lyhyellä kysymyksellä, taputtaen vaimeasti pöytää toisella kädellään.
    “Niin mitä no?” Marshall kysyi vuorostaan, nojautuen tuolin selkänojaa vasten ja risti kädet rintansa päälle.
    “Että milloin ajattelin kertoa minullekin..tästä kaikesta?”

    Kuinkahan huono idea olisi vastata että en koskaan?

    “En tiedä pitäisikö minun olla loukkaantunut siitä että oikeasti luulet että en muka tietäisi. Vai siitä, että kahden vuoden jälkeenkään et ole kokenut voivasi kertoa asiasta minulle. Myönnän kyllä, että kun kuulin asiasta niin onneksi olit Moskovassa koska olin oikeasti valmis heittämään sinut pihalle.”

    Vaikka sitä oli tosi usein tullut mietittyä että mitä jos isä ei hyväksyisi asiaa, niin tuntui melkein kuin potkulta päähän kun kuuli tuon sanovan ääneen että hän olisi oikeasti saattanut tehdä niin.

    “…Mistä edes kuulit ?” Marshall kysyi hieman nieleskellen.
    “Talleilta. Työntekijät eivät selvästikään ymmärrä kuinka suureen ääneen välillä puhuvat. He tuskin edes tietävät että kuulin heidät. Mutta. Kuten sanoin, onneksi olit mukana Moskovan reissulla niin ehdein käsitellä asiaa jonkun verran sen parin kuukauden aikana. Mutta en tarpeeksi, minkä takia otin hieman etäisyyttä ja itseasiassa keskustelin asiasta hyvin pitkään ja useamman kerran Yegorin kanssa.”
    “..Onko meidän perheessä siis ketään joka ei tietäisi?” Marshall mutisi käsi kasvoillaan, silmäillen isäänsä sormien välistä.
    “Isäni ei tiedä. Eikä hänelle myöskään kerrota. Sen lisäksi uskoisin että Nat ja Ivan ei tiedä.
    “Mmh, Ivan itseasiassa tietää… Vlad ei osannut olla hiljaa.”

    Grigori nyökytti päätään hiljaa, sukien partaansa toisella kädellään kevyesti ja näytti miettivät jotain asiaa uusiksi saatuaan uuden tiedon rippeen itselleen.

    “…Miksi. Tai, mitä te keskustelitte asiasta Yegorin kanssa?” Marshall kysyi rikkoakseen hiljaisuuden, laskien samalla kasvoillaan olleen käden pöydälle.
    “Juurikin siitä että seurustelet toisen miehen.. tai ehkä ennemmin pojan, kanssa. Yegorin kanssa asiasta oli helppo puhua koska hän on aina tuntunut osaavan ajatella asioita muidenkin näkökulmasta, eikä vain omien jämähtäneiden tapojen takaa.
    “Mitä hän onnistui sanomaan että muutit mielesi?”
    “Paljonkin. Mutta lopulta eniten vaikutusta taisi olla pienellä ajatuspelillä.” vanhempi Kozlov sanoi, kääntyen sen verran että ylsi kaivamaan tuolin selkänojalla roikkuvan takkinsa taskusta lompakon mistä hän kaivoi pari reunoiltaan hapertunutta kuvaa pöydälle. “Yegor tietää että minulla on muunmuassa nämä kuvat aina mukana, joten hän otti nämä esille. Osoitti kuvaa ja kysyi, että kenen poika kuvassa on. Koska jos kuvassa on minun poikani niin mitä väliä minun isäni opettamilla mielipiteillä on? No, ei mitään koska minun tulisi kyetä luomaan omat mielipiteeni asioista eikä kuunnella menneen vuosituhannen miehen jorinoita. Tämän toisen kuvan kohdalla Yegor kysyi, että minkä takia olen aina tukenut sinua kun halusit jo nuorena suunnata kilparatsastajaksi. Koska jos halusin sinun olevan onnellinen silloin, niin miten sinun päätöksesi seurustella toisen miehen kanssa tekee poikkeuksen siihen että haluan sinun olevan onnellinen. Joten, jos se tekee sinut onnelliseksi niin kuka minä olen siihen sanelemaan muuta?”

    Marshall havahtui vasta isänsä hiljennyttyä siihen että oli kuunnellut tuon puhetta suu auki. Mutta oliko tuo nyt ihmekään. Vähemmästäkin leuka alkaa tippumaan, kun kuuntelee oman isänsä puhuvan siihen sävyyn että asia minkä esille ottamista oli itse ehtinyt suorastaa pelätä vaikuttaisi lopulta olevan hänelle ihan ok.

    “Myönnän, en ihan ymmärrä miten olet päätynyt.. hänenlaiseen kaveriin enkä totta puhuttuna pidä hänestä kovin paljoa.. Mutta. Tuskin tunnen häntä ja jos sinä pidät hänestä niin loppuhan ei minulle varsinaisesti kuulu.”
    “..Eli?”
    “Eli..”
    “..Eli isäsi hyväksyy asian. Mutta minä en hyväksy sitä, että oma mieheni ei missään vaiheessa uskaltanut puhua tästä kaikesta oman vaimonsa kanssa.” keittiön puolelle tullut Anice sanoi, lätkäisten käsissään olleella lehdellä aviomiestään hartiaan. “Taksi tuli.” nainen lisäsi
    “..Aina ne tulee juuri silloin kun ei ihan vielä tarvitsisi..” Grigori mutisi noustessaan ylös tuolilta ja alkoi pukemaan takkia ylleen. “Mutta kyllä, kuten äitisi sanoi. Voimme puhua asiasta lisää myöhemmin jos haluat, äitis kuitenkin soittaa sinulle siinä vaiheessa kun olemme päässeet kotiin.”
    “Kuulostaa ihan hyvältä..” Marshall vastasi lyhyesti.

    Rastapää oli yhä hieman hämmentynyt, itseasiassa paristakin asiasta. Siitä, että hänen isänsä oli sittenkin sinut asian kanssa vaikka oli lähes aina ollut samaa mieltä oman isänsä kanssa, kaikki heteroudesta poikkeava on väärin. Toinen hämmennystä aiheuttava asia oli että vähäsanaiseksi mieheksi Grigori oli puhunut varmaan enemmän kuin vuosiin pelkästään tämän lyhyen keskustelun aikana.
    Eteisen ovensuussa Marshall ojensi pöydältä mukaan ottamat valokuvat isänsä suuntaan, mihin tuo vastasi vain pudistamalla päätään.

    “Pidä ne. Minulla on alkuperäiset kotona”
    “…Kuka teetättää samoista kuvista kopioita jotta voi kanniskella niitä mukanaan?”
    “Minä.” Grigori vastasi lyhyesti pieni virne suupielessään.

    • #4863

      Sonja T.
      Valvoja

      Huh, kyllä jännitti lukea tätä tekstiä kun oli muistissa tuo ”traileri”. Että miten käy, hyvin vai huonosti, onko ne kuvat heitetty vihapäissään pöydälle, kun ei haluta kantaa niitä enää mukana. Mutta vaikka Grigorista oletkin jossain määrin kirjoittanut ankaranoloista hahmoa, tai ainakin minulle on jäänyt sellainen tunne, niin eihän se taida ollakaan niin paha. Tämä keskustelu tuntui ihan sopivalta Grigorin hahmolle, varsinkin kun alleviivasit vielä sitä että poikkeuksellista on. Ja ihan sataprosenttisen pehmoksihan se ei muuttunut, vaan totesi että ei hän kyllä Niklaksesta niin kovin pidä. Voi kun se menisi oikeassakin maailmassa aina näin hienosti!

    • #4865

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hmm. Tavallaan henkilökohtaisesti tykkään tästä juonenkäänteestä, tavallaan en. Minulla onkin kaksi näkökulmaa tähän. Uskaltaisin heittää arvauksen, että suuri osa muista lukiijoista tykkää tästä molemmista näkökulmista katsoen.

      Ensinnäkin, tykkään tietenkin tarinan sisällöstä tarinana. Koskapa en haluaisi lukea onnellisista lopuista? Tarina on myös kytköksissä menneeseen ja raottaa vähäsen huntua sen edestä, miksi Marshall pelkäsi niin isäänsä. Vielä mulle jäi toki kysymys: onko se nyt pelkästään vanhempien sukulaisten vaikutuksesta (isä on niin kuin isoisä kuitenkin), vai onko siinä jotain muuta? Isä ja isoisä vaikuttavat tämän lyhyen lukemisen perusteella kuitenkin läheisiltä, joten ehkä Marshallilla on syytä odottaa asenteiden periytyvän.

      Vierastin hetken sitä, että Marshallin pelko ja isän esittäminen hirviönä johtuu näin yksinkertaisesta asiasta kuin että Marshall ei uskalla kertoa Niklaksesta (ja pelkää hevosen menettämistä, vaikka ilmeisesti se on mahdollista ansaita aina takaisin tekemällä paremmin). Ei kai kukaan voi pelätä omaa kilttiä iskää niin paljoa, minä ajattelin niin kuin torvi! Se ajatus johtui kuitenkin näköjään ihan mun vähäisestä kyvystä samastua ja myötäelää. Nyt just mulla olisi äidille kerrottavaa, olen 27, äiti on ihan OK ja silti voi vitsi miten voi ihmistä pelottaa niin kuin pikkukakaraa. 😀 Siis mitä ihmettä tämä olo on oikeasti: ei meidän vanhemmat, mun ja Marshallin siis, voi järjellä ajatellen nakata meitä enää ulos tai muutenkaan voi meille enää mitään, mutta silti! Taidan ekaa kertaa oikeasti ymmärtää hyväksynnän hakemisen oikeassa elämässä ja vasta nyt näen miten hyvin kuvaat sitä! 😀

      Okei, sitten suitsutuksesta kritiikkiin. Älä huoli: ei ole tulossa mitään isoa ja vakavaa, vaan subjektiivisia mielipiteitäni, joista moni lukija on iiiiiihan varmasti päinvastaista mieltä! Itse vain haluaisin sinun asemassasi kuulla tämänkin näkökulman, koska olethan kirjailija.

      Juonenkäänne. Mitä se tarkoittaa? Kirjoitin itsekin joskus muinoin sellaisia ”juonenkäänteitä” ja juonenkäänteitä kuin tämä. Joskus kirjoitan vieläkin, mutta yleensä sosiaalisen kirjoittamisen vuoksi ja pienempiä, ihan vain jotta muut hahmot voisivat hämmentyä. Tarkoitan siis sitä, miten johdetaan lukija harhaan. Joskus se harhaanjohtaminen onnistuu niiiiiin hyvin, että lukija on VARMA siitä mitä tapahtuu ja huomaa pienet vihjeet päinvastaisesta lopputulemasta vasta tokalla lukukerralla kun tietää jo juonenkäänteen. Ajattelin joskus, että se on juonenkäänteen tavoite: yllättää lukija jollain sellaisella, jota hän ei tosiaankaan osannut odottaa. Mutta mietipä tätä: ”juonenkäänne” ja ”yllätys” eivät olekaan synonyymeja! Lukijana mulla on inhottava olo että vedit maton mun jalkojen alta (siitä huolimatta että trailerisi saikin mut spekuloimaan viime kommentissa ihan vain koska se oli traileri). Ei lukija halua yllättyä, vaan lukija haluaa tuntea olevansa fiksu ja ennen kaikkea hän haluaa seurata mahdollisimman loogista tarinaa. Jos lukija arvaa sun juonenkäänteen ennen kuin se tapahtuu, siis niin että on melko varma siitä, se on pelkästään hyvä asia. Se tarkoittaa että olet tehnyt työtä juonenkäänteen eteen ja pohjustanut sen hyvin: se on looginen tapahtuma. ”Juonenkäänne”-sanalle synonyyminen olisi ilmaisu ”se hetki, kun tapahtumien kulku muuttaa suuntaa”, eikä sana ”yllätys”! Ilman valokuvia tämä juonenkäänne olisi toiminut muhunkin. Olisin odottanut sitä ainakin jonkin verran: pitänyt hyvin mahdollisena. Nyt valokuvat kuitenkin vihjaavat ihan toista lopputulemaa: ovat se kohta, jossa tartut mattoon, jota aiot vetää. Lisäksi et ihan saa selitettyä luonnollisella tavalla sitä, miksi Marshallilla on valokuvat nyt pöydällä ja miksi hänen piti saada Niklas heti puhelimeen. En usko siihen, että isä jättäisi ne tällä tavalla. Miksi ihmeessä jättäisi: hän haluaa kanniskella niitä mukanaan ja Marshall ei tarvitse kuvia itsestään! Mutta niin kuin sanoin, varmaan tosi moneen tämäkin elementti iskee. Joku lukija tykkää iiiiihan varmasti yllättyä. Vanhemmat rikosromaanithan perustuivat siihen, että murhaaja arvattiin monesti lukemisen aikana väärin! Ja nekin olivat suosittuja!

  • #5330

    Marshall
    Osallistuja

    Hidas aamu

    Siinä missä tuntui hyvältä herätä aikaisin aamulla ja lähteä tallille tai juoksulenkille, oli tälläisissä hitaissa aamuissakin oma viehätyksensä. Töihin piti mennä vasta huomenna joten Marshall oli herännyt rauhassa ja keittänyt kahvit, selannut läpi uutisia niin Suomesta kuin Venäjältäkin. Kunnes oli käynyt päivittämässä heidän tallin nettisivujen reunassa olevaan ’uutiset’ sarakkeeseen Arlekinin suoriutumisen koulukisoissa. Mitya, Vlad tai joku muu saisi hoitaa somepuolen päivittämisen, vaikka he kovasti jaksoivat yrittää sysätä senkin Marshalille. Kuulemma siinä samalla hän voisi tehdä omatkin tilinsä vihdoin ja viimein. Joo ei, sitä päivää ei tule.
    Mies nojautui taaksepäin tuolillaan, hörpäten kahviaan samalla kun otti puhelimen toiseen käteensä ja näppäili whatsappin auki ja silmäili siellä näkyviä keskusteluja. Hän oli lähinnä mahdollisia hätätilanteita varten keräillyt joidenkin tallilla käyvien ihmisten numerot talteen, minkä takia tuo epäröi tovin ennen kuin aloitti uuden keskustelun ja napautti Outin yhteystietoa. Mies naputteli suht lyhyen ja selkeän viestin kuvan alapuolella olleeseen viestikenttään. Lisäten nopeasti linkin kuvaajan sivustolle, ennen kuin napautti vihreästä nuolesta että viesti lähti eteenpäin.


    Kuva isompana

    Marshall
    Moi. Siellä osakilpailussa oli ollu joku alottelevampi valokuvaaja joka kuvasi kouluosuudet, ja oli saanu kuvia sinusta ja Jussistaki.

    Hyvin saman tyyppinen viesti lähti myös Eetulle, hieman eri sanoin toki. Koska ainakin useimmat hevosenomistajat, kuin ratsastajatkin, tykkäsivät ainakin nähdä kuvia omista hevosistaan tai kisasuorituksistaan.

    • #5332

      Outi Halme
      Osallistuja

      Outi on tietenkin todella iloinen, että valokuvaaja ehti ikuistaa otoksen myös heidän suorituksestaan 🙂 Kiitos paljon!

      Marshallin hidas aamu kuulostaa myös ihan täydelliseltä. Hyvin menneiden kisojen jälkeen onkin ihan oikeutettua vähän hemmotella itseään, vaikka samalla Marshall myös hoitaa velvollisuuksiaan.

    • #5388

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Apuva kuinka hieno ja sellainen rennon näköinen kuva. 😀 Vitsit Jussilla on timanttipanta ja kaikki! Tyylikkäät toverit. Saako tämän laittaa Jussinkin sivuille?

      Mä tykkään aina siitä, kun kuvat kytketään jollain, millä tahansa tavalla osaksi tarinaa. Tietenkin tässä näkyy taas Hallavan maneesia ja kaikkea, mutta mulle ne heräävät eloon just silloin kun niiden ympärillä on jotain muutakin: mistä ne tulee jne. Erityisesti huomaan ihastuneeni niihin kuviin, joilla on kuka tahansa (nimetty hahmo tai ihan vain ”joku katsoja” tmv) ottajana, eikä ne tule tyhjästä. Joo, virtuaalihepoilla perinteisesti ratsastellaan tyhjillä kentillä ja tyhjissä maneeseissa ihan keskenään, joten niistä ei saisi ikinä ratsastuskuvia, jos kaikilla pitäisi olla joku ottaja, mutta silti. (Toinen outo kuvagenre, josta olen viime vuosina innostunut yhä enemmän, on ”epäonnistuneet valokuvat” piirroshevosilla, muuten. Etenkin, jos tiedetään jonkun hahmon olevan surkea valokuvaaja tai vaikka särkeneen puhelimensa kameran linssin… 😀 Ei siis sillä että tämä olisi ”epäonnistunut”, mutta…)

    • #5397

      Marshall
      Osallistuja

      Hienoa että tykkäät, tälläne melkee pääsiäisylläri xD Ja tokkiisa saat!

  • #5529

    Marshall
    Osallistuja

    Game on

    “Hei Marsh! Nyt se teijän peli vasta alakaa kunnolla.” Niklas ilmoitti, hypätessään sohvan selkänojan yli istuakseen rastapään viereen ja tajusi virheensä vasta kun oli jo ilmassa.

    Sen pienen sekunnin ajan Marshalin ilme oli ollut ikuistamisen arvoinen. Tuo oli juuri ollut hörppäämässä kahviaan, ja ehti rekisteröimään hyppäävän poikaystävänsä kun tajusi heti mitä tulisi tapahtumaan. Nopean ilmalennon jälkeen kun Niklas rojahti sohvalle kännykkä toisessa kädessään istumaan, sohva pompautti Marshalia sen verran että lähes piripintaan täytetty kuppi miehen kädessä heilahti niin että kahvia lensi läiskähtäen sohvalle, miehen rinnuksille, syliin, kasvoille..
    Pienen hetken ajan Niklas vain tuijotti irvistäen vanhempaa miestä joka oli jähmettynyt yhteen asentoon ennen kuin hitaasti katsoi alaspäin itseään.

    “…Se oli.. juuri jähtyny sen verran että pystyin juoda sitä… Voisitko-..” Marshall aloitti, tuntien pientä polttelua kasvoissaan kuuman kahvikylvyn jäliltä. Mies ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan täysin kun Niklas oli jo noussut huomattavasti varovaisemmin sohvalta, ja kiirehtinyt hakemaan talouspaperia ja tiskirättiä. Nuorempi mies pahoitteli tapahtunutta toistuvasti siinä vaiheessa kun otti kahvikupin Marshalin käsistä, pyyhkien sen sivuja ja pohjaa paperilla ennen kuin nosti sen sohvapöydälle turvaan. Jatkaen sitten lattian pyyhkimisellä kun rastapää sen sijaan keskittyi kuivaamaan syliinsä jääneet kahvit ennen kuin nousi seisomaan.

    “Tuota.. jos sinä voit-..”
    “Joo! Mee sää vaan…vaihtaan vaatees ja sitä rataa..” Niklas lähemmäs mutisi, tuntien korviaan kuumottavan.
    “..Hei, se on vain kahvia..” Marshall hymähti, suunnaten makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteensa. No, onneksi pyykkipäivä oli muutenkin jo tiedossa. “..Mutta mitä olit muuten sanomassa?”
    “…Hä? Aa, joo. Niin. Vlad oli vaan päivittäny instaan jonku kuvan estekisoista, ko se oli ny saanu sen kypäränsä. Niin se oli siinä kuvakommentisa julistanu pelin alkaneeksi.”
    “Hmh? Näytä.” rastapää sanoi lyhyesti, kävellessään takaisin olohuoneen puolelle pyyhe toisella hartialla.

    “Hän päätyi lopulta samaan tyyliin omassa kypärässä..” mies kommentoi ja nyökytteli päätään hieman. “En ymmärrä miten vielä tänäkin päivänä annan hänen raahata minut mukaan ties mihin vetoihin sun muihin… Vaikka tämä onkin niitä harvoja järkeviä.” mies lisäsi, silmäiltyään instagramiin ladattua kuvaa hetken ennen kuin ojensi kännykän takaisin Niklakselle.
    “Koska sun on korkia aika oppia että se kypärä on ihan hyvä kapistus. Ja Vladin kans. Ja mikäs sen parempi tapa oppia se ku pienen pelin kautta. Vähän niinku lapsia opetetaan tekeen ei niin kivoja juttuja leikin kautta.”
    “..Vertasitko minua juuri pikkulapseen jonka pitää opetella syömään parsakaalia..?”
    “Ehkä.” Niklas vastasi leveän virneen kera.

    • #5576

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten monta kertaa — voi — miten monta kertaa! 😀 Useimmiten kaadan toki kahvin ihan omin avuin, mutta joskus joku ystävällinen toki auttaa. Marshall ottaa kaatuneen kahvin kuitenkin mua rauhallisemmin, mutta mulla onkin selkeästi luonnevika ja Marshallilla ei. 😀

      Niklas on hyvä, kun se ei muka osaa kauheasti mitään, mutta silti se käsittää tärkeimmän perusasian miljardi kertaa Marshallia paremmin. 😛 Mutta hehe, ihan hyvä veto. 😀 Onpahan Marshallilla tarinallinen syy laittaa potta päähän ennen kuin isäntä laittaa hänet kotiarestiin. Saatoin tyrskähtää sille, miten Vladimir sanoo Marshallia Marshmellowiksi. 😀 Jos olisin Vladin somevastaava, komentaisin hänet heti vaihtamaan profiilikuvansa tähän, sillä keskittyessään hän näyttä ehdottomasti paljon helpommin lähestyttävältä!

  • #5592

    Marshall
    Osallistuja

    Seuraava pysäkki, Duován Talli (1008 sanaa)

    Valmennus Lehtovaaran tallilla oli loppunut vasta lähempänä kahdeksaa illalla, ja siinä vaiheessa kun Arlekin oli saatu matkustus valmiiksi ja omat jäljet siivottua oli kello jo lähempänä yhdeksää.
    Kun kolmikko oli lopultakin päässyt matkaamaan seuraavaan määränpäähän ja saanut Arlekin hoidettua yöpuulle, olivat miehet kavunneet portaat ylös tallin ylisille missä oli lähinnä kesän ratsastusleirejä varten leiriläisten majoitustilat.

    “…Voin vaan kuvitella kuin sua väsyttää.. Mä en varsinaisesti ees tehny mitään tänään ja mua väsyttää ihan hitosti..” Niklas mumisi sängynpohjalla.
    “Autoithan sinä vaikka kuinka paljon päivän aikana.” rastapää vastasi, kiskoessaan paitaa päänsä yli.
    “..hmm. No yritin ainaki. Sähän se melkeen kaiken teit, ajamisesta lähtien… Toki mäki oisin voinu muuten vaikka ajaa osan näistä matkoista, mutta ko ei kortti riitä ton kopin vetämiseen..”
    “Turhaa stressaat.” Marshall kommentoi, kavutessaan itsekin lopulta sänkyyn ja kaappasi Niklaksen kainaloonsa. “Kuten muistat, olen tottunut paljon hektisempään menoon joten tämä reissu on ollut suhteellisen helppo. Ja sinusta on ollut enemmän apua mitä selvästi itse edes huomaat.” mies lisäsi, suukottaen toisen päälakea. Vaikka Niklas ei vastannut enää mitään, Marshall tunsi tuon hymyilevän rintaansa vasten.

    Tavallisesti Marshall olisi herännyt aamutallin ensimmäisiin ääniin alapuolella, mutta ehkä pitkän ajomatkan jälkeen pitkälle yöhön asti kestänyt päivä vaati veronsa minkä takia tuo heräili vasta lähempänä yhdeksää. Ehkä myös pienellä loma-asennoitumisella oli oma vaikutuksensa siihen.
    Rastapää hivuttautui varovasti ylös sängystä jotta toinen saisi nukkua ainakin vielä hetken. Saatuaan vaatteet ylleen Marshall vilkaisi vielä nopeasti peiton kanssa tiukaksi keräksi kääriytynyttä Niklasta, ennen kuin hiipi ulos huoneesta ja lähti suuntaamaan alakertaa tallin puolelle.

    “No mutta mutta, kahtohha kuka heräs!” Duován, tai tutummin Tuuvan, ääni kajahti käytävällä “Tulitta niin myöhähä eile että mie olin ehtinny nukahtaha jo. Mutta näjemmä selevisittä kuitenki iliman muaki.” nainen lisäsi harppoessaan käytävää pitkin ja heilautti kätensä tiukkaan halaukseen rastapään ympärille.
    “Huomenta.” Marshall vastasi hymyn kera, halaten naista takaisin. “Joo, selvisimme. Ei mitään ongelmaa. Eihän Arlekin muuten aiheuttanut ongelmia aamulla?”
    “Ei ollenkahan, sehä tuli sen karkkipussin peräsä ko koiranpentu. Emmä vihtiny lähtä kokkeileha että tulleeko se nätisti vai ei iliman niitä, vaikka se karsinasa niin nätisti anto laittaa riimut sun muut pääle. Pistin sen sinne Donin ja Diegon kaas samaha tarhaha niinko puhhuimma.”
    “Hyvä vaan. Se osaa vakuuttaa että ei koskaan tekisi mitään konnankoukkuja, mutta sitä ei kannata uskoa.” Marshall vastasi yhä hymy kasvoillaan.
    “Meillei oo ennää ko muutama karsina jälellä, niin voijahan sen jälkehe mennä hörpäähä aamukahavit niin sieki herräät kunnolla. Mutta sillä välilä, kerroha ny kuulumisia. Niklas on varmaha jo kurkkuaan myöten täynnä ratsastuskisoja nii kerro ny siittä eka niin säästyypi muut jutut kahavipöyvän äärehe.”
    “hmm.. No, Tie Tähtiin -cup. Sama luokka kuin viime vuonnakin eli helppo A.”
    “Viime vuonna kyssyin että mite sie Volyan tasosella hevosella siihe luokkaha osallistuhit kerta oisitta voinnu vaativa b:henki mennä. Niin ny mie kysyn että mite sie et Arlekinin kaa osallistunnu helppo b:hen?”
    “Harkitsin minä sitäkin luokkaa. Mutta uskon siihen hevoseen, että kyllä se tästä luokasta selviää vaikka vähän haastetta onkin.”
    “Mmhm. Mite te ootta sitte pärjänny? Ko puhhuit että seuraava on kerta jo kolomas osakilhpailu.”
    “Ensimmäisestä saatiin toinen sija ja toisesta kolmas.”

    Tuuva lakkasi hetkeksi huitomasta talikolla ja katsoi ovenpieltä vasten nojaavaa rastapäätä hieman yllättyneen näköisenä.

    “No sehä o menny hyvi! Komia alaku teille. Mutta ootta työ varmana kovasti töitä tehennykki sen etehen, vai? Ko mitä sie sillo joskus Arlekinista puhhuit nii mie käsiti että se ois justiisa jotahi helppo b tasoa.”
    “Saatoin ehkä turhan vaatimattomasti puhua siitä silloin. Mutta se on kyllä nyt lyhyessäkin ajassa muuttunut todella paljon valmennusten ja kilpailujen ansiosta. Helanderin Karon valmennuksesta saimme aika paljon oppia etenkin laukkatyöskentelyyn. Saga Isbergin valmennus oli ehkä sitäkin hyödyllisempi, kun sen yhden ja puolen tunnin aikana keskityttiin juurikin istuntaan ja apujen käyttämiseen. Sieltä saamiani kikkoja olen käyttänyt paljon nyt itsenäisestikin ratsastaessani.”
    “Siehä oot päässy ratsastaha ihan kunnon nimien silimien alle. Mikä tää tän kertane valmenaja ny olikaa?”
    “Karoliina Aho.”
    “Nii joo, sehä se oliki. Eipähä tarvi ihimetellä mite te Lappihi asti pelekän valmennuksen takija ajjoitta. Mite se meni?”
    “Olisi vain pitäny ottaa itseä niskasta kiinni ja oikeasti venytellä ennen ratsastusta, mutta ihan hyvin. Arlek on muuttunut paljon.. reippaammaksi tässä viimeaikoina, niin on joutunut opettelemaan vähän uusiksi etenkin liikkeelle lähtiessä apujen käyttö että avut on sopivat. Ja samalla myös koittaa muistaa olla jarruttamatta liikaa.”
    “Mie haluvan kyllä nähä jotaki todistusaineistoa teijän menosta.” Tuuva kommentoi varmaan sävyyn, siirtyessään seuraavan karsinan kimppuun.
    “Niklas videokuvasi meidän edellisen kisasuorituksen sekä tuon Ahon valmennuksen, joten onnistuu.”
    “Pakko muute kysyä iha sunki kantaa, mite Niklas voi? Mie muistan kyllä ko sillä oli niitä vaikiampia kausia aina välilä ko kävittä tääläki.”
    “…No, täysinhän minä en hänen puolesta voi mitään sanoa…”
    “Eikä tarvihekkaa, mie kyssyin vaan sun näkökulumaa. Mie juttelen kyllä iha senki kaa.”
    “..Ainakin hänen alkoholin käyttö ja tupakointi on vähentynyt huomattavasti. Eikä sitä ole näyttänyt kiinnostavan juosta viihteelläkään vaikka useamman kerran sitä on työkaverit kysyny. Sen sijaan hän on käynyt aika usein mukana tallilla, auttanut lenkkeilyttämään yhden tallilaisen koiraa, vakavissaan suunnitellut oman koiran hankkimista ja myös puhunut että haluaisi tähdätä itse kilpailemaan seuraavan vuoden Tie Tähtiin -cuppiin. Mutta ei se pleikkaripelejä tai niitä oo kuitenkaan unohtanut, siinä vaiheessa olisin jo huolissani..”
    “Ei voi muuta sanua ko että ohhoh.” nainen sanoi hieman yllättyneenä. “Ookko sie kysynny että mistä moine muutos?”
    “…En varsinaisesti. Kun kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mitään huonoja muutoksia. Koiran hankkimisenkin suhteen lähinnä sen verran toppuutellut että miettii asiaa kunnolla. Niklas onkin kyllä nyt viettänyt ties kuinka paljon aikaa oikeasti tutkimalla eri rotuja ja ylipäätään koiran hoitamista ja muuta. Ja käytiin me yhden kasvattajankin luona tutustumassa yhteen rotuun.”
    “Ehkä tuo muutto on ollukki jotahi mitä Niklas on tarvinnu? Se on kuitenki koko ikäsä asunnu täälä, kaavoihi on liianki heleppo kangistua ja tutuista piireistä on vaikiha päästä erohon vaikka haluvaiski.”
    “Mmmh.. Ehkä.” Marshall mutisi hieman mietteliäänä.
    “Elä sie poika murehi. Annat Niklaselle tillaa levitellä vähä siipiä ny ku on ekkaa kertaa oikiasti pois kotua. Mie tiiän että välillä turhanki herkästi oot holhuamasa sitä ko alkeistunnin muksuja.” Tuuva sanoi pienen virneen kera.
    “…Yritetään.”
    “Mutta. Meehä sie herättähä se yks sieltä ylyhäältä nii lähtähä kahaville ko miun ei tarvihe ku käyä tyhyjentääs näät kottikärryt ja lakasta käytävä ennää.”
    “Kyllä rouva.” Marshall vastasi pienen virneen kera, suoristuen jaloilleen ja lähti suuntaamaan ylös vieville portaille.

    • #5894

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tuuvahan on fiksu. :DD Ja rohkea sanomaan, ja vieläpä mun mielestä ihan oikeassa tällä hetkellä. Miksikäs sen Niklaksen muuttumiseen puuttumaan, kun muutos on selkeästi tosi hyvä. Nyt ovat ongelmat takanapäin toistaiseksi.

      Tuuva vaikuttaa kyllä sellaiselta hahmolta, josta olisi kiva kirjoittaa, ja jonka kanssa oikeassakin elämässä tulisi toimeen. Sellainen ystävällinen, rempseä, kannustava, suoraan sanova tyyppi.

  • #5593

    Marshall
    Osallistuja

    Haisee nahalta ja valjasrasvalta, tän täytyy olla Hööks

    “Näitä kypäriä ku kattoo niin mä en halua ees tietää kuin paljo sun kypärä oikiasti maksokaan..” Niklas kommentoi vähän päätään pudistellen, ennen kuin painoi käsissään olleen ratsastuskypärän päähänsä.
    “Joo, et ehkä halua tietää..” Marshall naurahti hieman. “Miten se tuntuu istuvan?”
    “Hmm.. Koko on ehkä muuten hyvä mutta…” Niklas aloitti, hivuttaen turhankin sujuvasti sormet päiden sivuille kypärän alle. “Ihan liian leviä mun päähän.”
    “Joo, ei. Seuraava.”
    “Alakaa vaan kypärät loppuun.. Tai, ainaki sellaset jokka myös näyttäs kivalta eikä maksa melkeen neljääsataa euroa..”

    Marshall nyökytteli päätään hieman ja siirsi toisessa kädessä kannatteleman pussin toiseen käteensä, seuraten samalla katseellaan kun Niklas valikoi seuraavaa kypärää kokeiltavaksi. Tuska sopivan kypärän löytymisestä oli miehelle turhankin tuttua vaikka sekin ongelma olisi todennäköisesti ratkaistu rastoista luopumalla, mitä hän oli kyllä vakavasti miettinyt useampaankin otteeseen ennen kuin oli saanut vihiä Kanadalaisesta yrityksestä miltä oli nykyisen kypäränsä tilannut.
    Niklas laittoi jälleen yhden kypärän takaisin telineeseen ja silmäili lannistuneen näköisenä jäljellä olevia sekä niiden alapuolella näkyviä hintalappuja.

    “…Paljonko olitkaan laskenut että pystyt käyttämään kypärään?”
    “No siis… jos en halua käyttää koiraa varten säästettyjä rahoja niin jotaki satasen luokkaa ihan maksimissaan… Kyllähän mä voisin siis niitäki rahoja käyttää mutta..niin.” Niklas puheli, haroen hiuksiaa ja vilkuili ympärilleen.
    “…Oliko tämä se mikä sopi parhaiten sun päähän?” Marhall kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, laskien vapaan käden yhden alkupään kypärän päälle.”
    “..Joo. Mutta tarkistappa huvikses se hintalappu niin muistat minkä takia se meni sinne hyllyhy takas ja nopiaa..”
    “Mutta oliko tämä sopivin?”
    “No..joo. Just eikä melkeen..”
    “Okei. Siinä tapauksessa, jos sinä maksat sen verran kun halusit kypärään investoida niin minä maksan loput?” Marshall sanoi kysyvään sävyyn. “Ajattele se vaikka sponsorointina tavoitettasi varten. Koska etenkin jos tulet myös hyppäämään esteitä Arlekinilla, haluan että sinulla on oikeasti hyvä kypärä ja tämä on.” mies lisäsi vielä ennen kuin jäi odottamaan Niklaksen vastausta ehdotukseen.

    Ehti mennä hetki jos toinenkin ennen kuin Niklas oli saanut jonkinlaisen selvän vastauksen ilmoille. Mutta lopulta kaksikko selvisi ulos hevostarvikeliikkeestä ja kummallakin oli muovikassi toisessa kädessään. Niklas vilkuili hieman ristiriitaisin tuntein pussin suusta pilkottavaa ratsastuskypärän sisältävää pakkausta, ja mutisi kiitos jo ties kuinka monennetta kertaa.

    “Ole hyvä.” Marshall vastasi pienen hymyn kera, katsoen vieressään kävelevää miestä. “Ja muuten… tässä.” rastapää lisäsi, kaivettuaan nopeasti läpi omaa muovipussiaan ja ojensi toiselle parin mustia ratsastushanskoja.
    “..Hei, ei. Et sä voi mulle kaikkea ostaa, ja misä välisä sä ees ostit nää?”
    “Sillä välin kun sovitit kypäriä ja minä kävin ostamassa Arlekille kenkiä ja kengitysnauloja. Ne hanskat eivät olleet mitkään kalliit, mutta ainakin paremmat mitä minun kolme kokoa sinulle liian isot hanskat.”
    “..mite sä ees osasit arvioida mun kädenki koon näin nappiin..?” Niklas kysyi, ottaessaan hanskat sovittamisen päätteeksi pois käsistään.
    “Kyllä minä tämän käden koon osaan arvioida.” Marshall totesi, ottaen nopean epäröinnin jälkeen Niklaksen käden omaansa ennen kuin lähti hitaasti taas kävelemään autolle päin.

    Niklas tuijotti rastapäätä vähintäänkin hölmistyneen näköisenä, antaen katseensa valua heidän käsiin lähtiessään kulkemaan toisen mukana. Jo alkuaikoina Marshall oli tehnyt tiukan linjauksen että ei edes käsistä kiinni pitämistä saati mitään muutakaan julkisesti, mistä Niklas oli aikansa ollut hieman näreissään. Mutta oli lopulta vain hyväksynyt asian, kun toinen oli selittänyt syynsä muutamaan otteeseen. Ja juuri niistä syistä olisi puhdas vale jos Marshall väittäisi etteikö hän sillä hetkellä tuntenut oloaan yhtään hermostuneeksi. Tai etteikö hänen sydämensä hakannut siihen tapaan kuin hän olisi juuri tehnyt vähintäänkin jotain rikollista.

    • #5608

      Camilla
      Valvoja

      Siis Kozlov ja Haanpää! ♥️ He ovat niin symppiksiä ja aitoja keskenään. Ylemmästäkin tarinasta lukee, miten Niklas on ryhdistäytynyt. Odotan vain, että saan lukea aiheesta lisää. Ja voin nähdä jo sen riemun, jos ja kun he hankkivat yhdessä koiran.

      Marshallistakin on mukavaa lukea ja pidän sun tavasta kirjoittaa. Kuinka itse pyrin tuomaan ajatuksia minä-kirjoittajalla, mutta sää onnistut tuomaan asiat, ajatukset ja tunteet esille repliikeillä ja kolmannessa persoonassa. Ehkä pitäisi kokeilla itsekin. Olen vain niin juurtunut minä-kirjoittajalla kertomiseen.

    • #5895

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vaikka olen oppinut pitämään Marshallista tarina tarinalta enemmän ihmisenä, kun olen häneen tutustunut, tässä tarinassa hän saa minussa taas aikaan kylmiä väreitä. Selvästi kavahdan ihan hirveästi holhoamista, ja vielä enemmän sitä että joku olisi mun sugar daddy! Tietenkään tässä ei ole mistään sellaisesta kyse, vaan näin ulkopuolelta näkee että kypäräkauppa on Marshallillekin itse asiassa kannattava diili. Hän ei vain sponssaa Niklaksen tulevaa harrastusta, vaan ostaa kypärällä itselleen vapaapäiviä. Kun Niklaksella on hyvät varusteet ja sopivasti taitoa, Marshallia ei aina tarvita tallilla. Mutta arvaapa vain, näkisinkö sitä, jos olisin Niklaksen asemassa. 😀 Ilmaisisin aika selvästi ja varmaan kovaäänisesti, että pidä äijä pennosesi, ja lähtisin ovet paukkuen autoon niin kuin mieltään osoittava teini. :DD Mutta sehän ollaan nähty, että Niklas taitaa haluta tällaisen prinssin vierelleen! Hän osaa arvostaa lahjaa.

      Toisaalta tässä Marshall osaa osoittaa tunteitaan myös niin, että ai vitsi miten se on ihanaa. Kädestä pitäminen on mun maailmassa noin triljoona kertaa isompi juttu kuin mikään lahja. Lisäksi se ei vaan ole kaikille yhtä helppoa! Tavallaan mua harmittaa, ettei Niklas välttämättä ymmärrä tästä eleestä, kuinka tosi paljon Marshall hänestä välittää. Voi vitsi mä ymmärtäisin, melkein olisin valmis naimisiin sen kanssa jos unohdetaan kypärä. :DD Marshall on muutenkin osoittanut hellyyttä koko ajan enemmän, eikä se ole ollut sille ihan helppoa muutenkaan. Otsonmäen ja E-P:n yleinen ilmapiiri varmaan vaikuttaa paljon, niin kuin kotiolotkin, mutta vaikuttaakohan Marshallin tapauksessa myös kulttuuri? Eihän Venäjällä ole homoja…

  • #5760

    Marshall
    Osallistuja

    17. Horoskooppi 3.5. (442 sanaa)

    “HÄRKÄ
    Ota muutokset vastaan avoimin mielin. On aika tarttua haasteeseen, joka voi osoittautua todella palkitsevaksi. Älä anna vanhojen pelkojen pidätellä sinua.”

    “…Milloin sinä olet horoskooppeja alkanut seuraamaan?” Marshall kysyi, käveltyään tiskipöydän luo täyttämään kahvikuppiaan uudestaan.
    “Aina välillä tulee kurkattua, joskus osuu pelottavan hyvin oikiaan jopa.” Niklas mumisi suu täynnä voileipää.
    “Mmhm. No, osuiko oikeaan tällä kertaa?”
    “Hmm.. No en ny tiiä. Yks näistä kertoo kuin mun itsepäisyys tunne-elämän alueella lopulta koituu mun eduksi. Toisesa lukee kuin pitäs lähestyä varovasti tunnepitosia puheenaiheita ja kolmas varottelee kuin mun ihmissuhderintamalla on tiedosa suuria tunteita ja pientä draamaa. Eli, pitäskö mun huolestua jostaki?”
    “…Tietääkseni ei. Vai pitäisikö minun huolestua jostain?” Marshall vastasi lopulta, päästyään takaisin paikalleen pöydän ääressä.
    “Kunhan vinoilen, tarvi ottaa niin tosissaan.” Niklas virnisti, potkaisten toisen jalkaa kevyesti pöydän alla.

    Marshall vain hymyili ja pudisti päätään hieman, vetäen oman läppärin paremmin eteensä jatkaakseen kotisivujen päivittämistä Arlekin osalta. Koska pitihän sen menestys kolmannestakin osakilpailusta päivittää näkyville. Mutta sen sijaan ajatukset lähtivät harhailemaan horoskooppien takia ihan muihin asioihin, kuten parisuhteisiin ja etenkin hänen ja Niklaksen parisuhteeseen. Heillä oli ollut aika paljon ongelmia taannoin, monestakin syystä. Mutta viime aikoina kaikki oli tuntunut menevän vain paremmin ja paremmin, etenkin muuton jälkeen-…

    “Mitäs sä mietit ko jätkä ei nää eikä kuule?”

    Marshall havahtui kun NIklas puhui vähän kovempaan ääneen, tai lähinnä sitä seuranneeseen kurkun viipaleeseen jonka toinen oli heittänyt hänen poskeensa.

    “Kunhan mietein. Mitä sanoit?” rastapää totesi, heittäen kurkun takaisin Niklaksen edessä olevalle lautaselle.
    “Niiin. Että haluakko tietää sun horoskooppis?
    “..No, anna palaa. Ties vaikka olisi jotain hyödyllistä finaalia ajatellen. Mitä universumilla on kertoa minulle?”
    “Annas kun summonoin henget kertomaan paikalle.. No tän ekan mukaan.. Jonku mielestä sä suhtaudut johonki asiaan ylitoiveikkaasti mutta sun ei pitäs kuunnella sitä, koska sä tiedät siitä asiasta enemmän..Ja tää toinen sanoo että sun ajattelu on poikkeuksellisen selkeää. Että ottaa aikalisä ja pohtia tulevaisuutta. Ja tää kolmas vaan tukee tota kaikkea koska ota muutokset vastaan avoimin mielin. On aika tarttua haasteeseen joka voi osoittautua todella palkitsevaksi. Älä anna vanhojen pelkojen pidätellä sinua. Joten…Onko mulla sittekki jotaki mitä pitäis tietää? Hmh?”

    Niklas seurasi pieni kiusoitteleva virne suupielessään kun Marshall vain tuijotti tuota hetken, ennen kuin poimi kahvikuppinsa pöydältä ja otti pitkän kulauksen siitä.

    “..Hei. Jos sulla oikeasti on jotaki mitä et oo kertonu niin tää ois hiton hyvä hetki sanoa se..” Niklas sanoi vakavana, kun hiljaisuutta oli ehtinyt kestää jo hetken.
    “…Ei ole kyse mistään vakavasta, enkä ole mitään edes vielä tehnyt vaan vasta miettinyt sitä mahdollisuutta.”
    “Niin mitä mahollisuutta?”
    “… Että nyt kun sinä alat ratsastamaan Arlekinilla enemmän, niin minun ei tarvitse murehtia sen liikuttamisesta. Ja no, tämän cupin jälkeen se on kyllä ansainnutkin hieman lomaa joten kevyempi liikutus riittää erittäin hyvin… Niin mietein… Jos vihdoin kävisin siinä viimeisessä leikkauksessa.” Marshall sai lopulta sanottua, jääden seuraamaan kun Niklas yski väärään henkeen vetämänsä voileivän takia.

    • #5896

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässähän on sellainen hyvä loppu, josta voit jatkaa kahteen suuntaan. Jos Marshall menee veitsen alle, Niklaksen on pakkokin kehittyä hevoshommissa ja nopeasti. Sen jälkeen Marshall voi joko jatkaa entistä ehompana yhteistä harrastusta, tai hupsista, jotain voi mennä pahasti pieleenkin.

      Niklas on kyllä aina niin iloinen heppu. Se on alannut myös elehtiä yksityiskohtaisesti viimeaikoina, kuten nakella kurkunsiivuja naamariinsa ja potkia toista vähäsen pöydän alla!

      Sitten vielä sellainen homma, että mun aivoissa tuntuu aina vihlontaa, kun mennään virtuaalihevosten metatasolle. Mä en tiedä miksi musta on niin järkyttävä ja hauska ajatus, että Marshall pitää Arlekinille nettisivuja ja Eetu Hopiavuoren hevostallille. Varmaan mun putkiaivoissani kirjoittaja ja hahmo sekoittuu näissä jutuissa niin kovasti. 😀 Tosi postmodernia. 😀

    • #5900

      Marshall
      Osallistuja

      Ei Arlekinilla sentään ihan omia nettisivuja oo xD Mutta koska se kuuluu niitten kotitallin vakiokalustukseen (Grigori myöntää sen vain koska se on hyvä troikassa, mutta ehkä ratsu uran korkkauksen jälkeen myöntää muutenki. Ehkä.) niin sen tiedot löytyy kotitallin nettisivuilta kaikkien muiden hevosten joukosta.

  • #5805

    Marshall
    Osallistuja

    9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta (668 sanaa)

    “..Eikö ois vaan jo helpompi ostaa uuet kengät?” Niklas kysyi, poimien vieressään sohvalla olleen pleikkarin ohjaimen takaisin käsiinsä.
    “Kyllä ja ei.” Marshall vastasi ympäripyöreästi keskittynyt ilme kasvoillaan, levitellen samalla liimaa kantapäästä irroneen kengän ja pohjan välille. “Tallilla tulee oikeastaan aina käveltyä sen verran että kenkien istuvuus, ja ennen kaikkea mukavuus, on asia mistä en halua tinkiä. Ja nämä kengät on vain täydelliset jalkaan.”
    “Kyllä mä sen ymmärrän, sama hommahan mullaki ollu töisä ko pitää päivät seistä niin kenkien pakko olla hyvät jalasa. Mutta ehkä sä voisit jo harkita uusia kuitenki. Sä oot liimannu ja suutaroinu nuita samoja kenkiä kasaan jo…mitä, viis vuotta?”
    “Jotain sellaista…Pitäisi kyllä suunnitella muutenkin omien varusteiden päivitystä. Etenkin ratsastushousut alkavat olemaan ajankohtaiset hankkia uudet. Ja saappaiden suhteen voisi harkita uusien kisasaappaiden hankkimista, niin nykyiset voisin siirtää ihan kotikäyttöön. Samalla nämä saisivat ehkä hieman lisää elinaikaa kun edes ratsastaessa käytän toisia.” rastapää puheli, asetellessaan painoja kulahtaneiden pitkävartisten tallikenkiensä sisälle jotta pohjat liimautuisivat paremmin kiinni.

    Mies napsautti vaatehuoneen valon päälle, napaten toisella laidalla muiden kenkien seassa olleen saapaskassin ja kantoi sen tuvan puolelle lähempää tarkastelua varten. Tokihan hän oli jo monta kertaa ne tässä lähiaikoinakin putsannut, mutta sekin tapahtui aina niin rutiinilla että Marshall ei osannut sanoa että missä kunnossa tarkalleen hänen saappaansa olivat.
    Mustat nahkaiset saappaat olivat näennäisesti ihan hyvässä kunnossa. Varret olivat yhä jämäkät ja päälipuoli ei paljoa uusille hävinnyt. Mutta sisäpuolelta nahka oli huomattavasti kuluneempaa, ja alemmas päin mennessä nilkkojen seudulla nahka oli huomattavasti taipuisampaa ja menettänyt tukevuuden. Kannan puolelta kannukset olivat kuluttaneet omat paikkansa nahkaan. Kauempaa katsoessa niitä ei mahdottoman selvästi huomannut, mutta pyöritellessä kenkiä lähemmin käsissä huomasi kaikki virheet.
    Marshall hieroi nenänvarttaan peukalolla ja etusormellaan. Ehkä se on oikeasti aika päivittää omiakin varusteita. Samapa se oli tarkistaa loputki varusteita, kerta sen aloitti.
    Rastapää palasi takaisin vaatehuoneeseen. Nappasi tangolla roikkuneen vaatepussin ja ripusti sen ovessa olevaan koukkuun jotta pystyi tutkimaan sen sisältöä helpommin, ja veti ylhäältä alas yltävän vetoketjun auki.
    Päällimmäisenä oli takin alle tuleva valkoinen kauluspaita, tai oikeastaan kaksi koska siellä oli lyhyt- ja pitkähihainen. Paidat eivät itse asiassa olleet edes niin montaa kertaa käytetyt, minkä takia ne olivat yhä loistavassa kunnossa joten niitä ei tarvinnut uusia. Niiden alta paljastunut musta, takaa pidempi kisatakki oli usean aktiivisen vuoden jälkeen yhä moitteettomassa kunnossa. Kauluksen kullanvärinen osuus oli pitänyt hyvin värinsä sekä pienen metallinhohtoisen sävynsä, ja paikoitellen reunoja kiertävä kapea kultainen koristenauha oli säilynyt myös. Jopa kaikki napit olivat tukevasti paikoillaan. Moni käytti kilpaillessa joko vain kauluksellista valkoista paitaa ja ehkä jonkinlaista plastronia sen kanssa, mutta Marshall oli itse valinnut kauluspaidan kanssa klassisemman vaihtoehdon: kravaatin. Mikä onneksi oli tarkemmassa tarkastelussa yhä hyvässä kunnossa, mitä nyt vähän takin alle jäävä osa oli alkanut kulumaan pinnalta.
    Mies pyöräytti pussin ympäri, avasi sen kääntöpuolella olevan erillisen taskun ja veti valkoiset ratsastushousut esille. Päälisinpuolin housut olivat kyllä hyvässä kunnossa, kangas oli ehjää ja säilyttänyt puhtaan valkean värin hyvin eikä reittä pitkin kulkeva kultainen koristenauhakaan ollut kärsinyt muualta kuin polven korkeudelta missä saappaan varsi liikkui eniten. Mutta housujen nahkapaikkoja tarkemmin tarkastellessa tajusi että uudet housut pitäisi melkein hankkia jo finaalia varten. Isä varmaan antaisi ympäri korvia jos saisi kuulla että Marshall ei ollut omien varusteiden päivittämisestä läheskään yhtä tarkka mitä hevosen.

    Arlekinin varusteiden tilan Marshall sen sijaan kyllä tiesi. Tamman musta koulusatula ei ollut kuin vasta pari vuotta vanha, eikä siinä ollut mitään moitittavaa. Ei edes mitään suurempia naarmuja ei merkittävää kulumistakaan. Edes satulan vastinhihnat eivät olleet kummemmin ehtineet venyä käytössä. Siihen toki saattoi vaikuttaa se että tammalla oli käytössä myös yleissatula, joten koulupenkki säästyi senkin ansiosta. Vaan oli sopivan satulan löytämisessä ollut aikanaan omat ongelmansa, kun tamman selkä oli muuttunut nopeasti liikutuksen myötä.
    Suitset jatkoivat samaa linjaa, mustaa nahkaa ja hannoverilaisen turpahihnan reunoilla kultaiset toppaukset. Otsapanta oli myös kultainen. Ja kaikkea sitä yhdisti vielä metalliosien messingin väri, myös jalustimissa. Uusi satulahuopa oli jo tilattu ja sen pitäisi saapua hyvällä tuurilla ennen viikonloppua. Valkoinen huopa jonka reunaa kiersi kultainen koristepunos. Marshall oli jopa päätynyt valitsemaan sen version, jonka kulmassa oli koristeena myös muutama kirkas timantti vaikka tavallisesti ei sellaisesta piitannut. Mutta kyllähän tammalla sopi olla vähän lisäkoristeita.

    • #5897

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No kyllähän se vanha on aina upouutta parempi, ellei käsiin hajoa. Marshall tietää kyllä, että uusien vermeiden sisäänajo vie kuitenkin aika monta ratsastuskertaa, kun on kyse niinkin herkästä tekniikkalajista kuin kouluratsastus. Jos ei itse kilpaile tosi kovatasoisissa jutuissa tai muuten harrasta korkealla tasolla jotain, ei taida edes tietää, miten hirvittävän suuri vaikutus pikkuasioilla on! Varsinkin kenkien uusiminen oli kauheaa, kun itse urheili, vaikka tietenkin on monet kengät samaan aikaan käytössä.

      Marshallilla ei sentään ole mitään hiukinaisia onnenkalsareita… :DDD

  • #5822

    Marshall
    Osallistuja

    Tasohyppelyä ja vähän juotavaa (801 sanaa)
    7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä.

    Tie Tähtiin oli tuntunut imevän kaiken ajan niin tallilla kuin sen ulkopuolella. Piti suunnitella viikon liikutukset sekä mahdolliset varasuunnitelmat jos alkuperäinen suunnitelma ei olisikaan hyvä, suunnitella jo etukäteen lähtöpäivää koska he menisivät Hallavaan vähän jo etukäteen ja olivat päättäneet osallistua myös yöpymispaikkana toimivan majatalon avajaisiin. Ainakin Arlekinin kaviot oli jo hoidettu ja hierojakin käynyt sen läpi, ainakaan fyysisessä puolessa ei ollut siis hätää. Mutta henkinen… Tamma oli nyt muutaman viimeisen ratsastuksen aikana yllättänyt pienillä pukkihypyillä. Ehkä kisa alkoi käymään sille liian rankaksi.. Ja ehkä myös oma tavallistakin vahvempi epäsosiaalisuus muita tallin väkeä kohtaa kolkutteli mieltä myös. No, kunhan tämä rupeama saataisiin pois alta niin voisi taas hengähtää ja käydä useammin vaikka vain kahvilla tuvassa koska vain sitäkin oli tullut tehtyä liian harvoin.

    “Hei, hei, hei.. Sun vuoros.” Niklas sanoi, ja tökki peliohjaimella rastapään poskea kunnes tuo otti kulmikkaan ohjaimen käteensä. “Tän illan tarkotus oli että sä et nimeomaan mieti niitä kisoja, vaan saisit ees hetkeksi muutaki ajateltavaa.”
    “Joo joo, yritän. Mutta ajatukset vain.. valuvat sinne.” Marshall mumisi vastaukseksi, seuraten telkkarin ruudulla liikkuvaa punalakkista pikseliukkoa.
    ”Marsh. Kyllähän sun pitäs se tietää että jos jotaki mä osaan niin puhua, joten kyllä mä ny sun mielen muualla voin pitää.” toinen vastasi vähintäänkin ylpeän kuuloisesti, ennen kuin huljautti aimo kulauksen siideristään.
    ”..Ja mitä sinulla on mielessä..?”
    ”Katotaas… No, sun nyt on tietenki helpoin vastata hevosiin liittyviin kysymyksiin. Etenki ko pääs on jo muutenki tiukasti sen kisan ympärillä. Joten… Kuin monta omaa hevosta sä oot omistanu?”
    “Sellaisia joiden papereissa lukee vain ja ainoastaan minun nimeni, Arlekin on ainoa.”
    “..Miks mä luulin että sä oisit omistanu usiammanki..?”
    “Kaikki ovat olleet aikalailla meidän tallin nimissä. Joitakin on ollut kimppaomistuksessa että nimeni on näkynyt omistajissa, mutta Arlekin on ainoa joka on vain minun nimissä.” Marshall selitti samalla kun ohjasi telkkarin ruudulla näkyvää putkimiestä hyppimään ilmassa leijuvien tasanteiden päällä eteenpäin.

    Niklas ehti juuri ja juuri varoittaa jostain lentävästä sienestä, vaan hieman liian myöhään. Minkä seurauksena pelin viiksekäs hahmo tippui alas ruudulta surkean sävelen saattelemana. Samalla rastapää ojensi ohjaimen takaisin vieressään istuvalle miehelle, ja kurottautui nappaamaan kaljatölkkinsä olohuoneen pöydältä.

    “..Entä sinä? Tai siis, oletko koskaan haaveillut hevosen omistamisesta?”
    “Hä?” Niklas vilkaisi nopeasti vähintäänki hämmentyneen näköisenä Marshallia mutta keskittyi nopeasti takaisin peliin. “Mistä moine kysymys?”
    “Kunhan mietein… Kuitenkin tiedän että ennen meidän seurustelua et ollut hevosten parissa ollut. Mutta olet kuitenkin koko ajan vain enemmän ja enemmän kiinnostunut ratsastuksesta ja muusta. Niin, oletko joskus haaveillut omasta hevosesta? Tai kun sinua selvästi kiinnostaa ala, niin miksi et ole aikaisemmin koskaan käynyt ratsastustunneilla?” Marshall lisäsi uuden kysymyksen. Hän ei ollut koskaan edes tainnut sen tarkemmin udella asiasta Niklakselta. Jotenkin asia oli vain jäänyt siihen kun toinen oli aikanaan kertonut ettei ollut koskaan edes koskenut hevoseen.
    “…Emmä hevosta niinkää..” Niklas mutisi lopulta, pitäen katseen kuitenkin tiukasti pelissä.

    Marshall kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä, silmäillen Niklasta samalla kun särppi hitaalla tahdilla kaljaansa ja antoi samalla toiselle hetken aikaa miettiä ja ehkä jatkaa vastaustaan.

    “…No mä saatoin joskus kakarana haluta kokeilla ratsastusta. Entä sitte?” Niklas jatkoi lopulta, ollen ehkä hivenen puolustuskannalla äänensävystä päätellen.
    “Hei. Älä puhu kuin se olisi muka väärä asia että poika haluaa ratsastaa. Olen melkein syntynyt satulaan.” rastapää vastasi, kurtistaen kulmiaan hieman. “..Jos halusit jo lapsena kokeilla ratsastusta, miksi et ole kokeillut?”
    “…Kyllä sä mun kaverit oot tavannu… Ratsastus on vaan tyttöjen ja homojen hommaa.”
    “No, seurustelet miehen kanssa joten…”
    “..No.. joo. Mutta en sillon ko halusin ekan kerran kokeilla ratsastusta. Ja kun sattuu asuun sellasesa pikku paikasa jumalan selän takana misä kuviot on mikkä on, niin on vaikiaa ellei mahotonta lähtä muuttaan asioita ellet vaiha maisemaa. Tai siis.. Vaikka muutin niin oon mä yhä niitten kaikkien kaveri. Tai. Ainaki Jassun ja niitten. Ja Miksu iteasiasa puhu jotaki että haluais tulla käymähän täälä ja kurkkaan tallin menoaki.”
    “Mmhm..” Marshall mumisi, ennen kuin otti uuden huikan tölkistään samalla kun heitti toisen käsivarren sohvan selkänojalle ja alkoi kevyesti silittämään Niklaksen hartiaa.
    “Kai se jotenki vaikutti että mä muutin, Maahinen lähti Helsinkiin asti ja Terhi muutti Kuusamoon ja elää sitä sen Maajussille Morsian unelmaa sielä. Oravanpyörä särky, tyypit uskaltaa kokeilla muutaki…” Niklas selitti hieman vaisusti ja kohautti olkiaan samalla.
    “Se voi olla ihan hyvä asia. Tai, mitä minä olen käsittänyt niin sinulla kuin teillä muillakin menee kaikilla ihan hyvin kuitenkin?”
    “No jooo. Pari nyt on ajautunu täysin omille teilleen uusiin piireihin mutta… näemmä niilläki ihan hyvin menee.. Anteeks mutta, misä vaiheesa tää sun ajatusten siirtäminen toisaalle muuttu mun asioiden märehtimiseen?”
    “Keskustelulla on usein tapana siirtyä juuri siihen aiheeseen mihin tarvitsee.” Marshall virnisti “Mutta voin mä toki alkaa puhumaan Tie Tähtiin finaalista jos haluat.”
    “Ei. Siitä ei puhuta.”
    “Mutta kun finaali on viikonloppuna, siitä riittäisi vaikka kuinka paljon puhuttavaa.”
    “Ei. Sitä paitsi se on sun vuoros pelata ja mun vuoro juoda.” Niklas sanoi tiukasti, ojentaen ohjaimen rastapäälle ja kurotti ottamaan oman tölkin pöydältä.
    “No, siinä tapauksessa sinä jatkat puhumista niin minä yritän päästä sen sen.. Bowserin luo tässä linnassa.”

    • #5898

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hui! Marshall ajattelee just niin kuin minä, oikean elämän ihminen! On kyllä noloa, miten vähän tässä on oltu sosiaalisia TT:n aikana, vaikka samaan aikaan liputan sen puolesta. Viime yönä olin uneton ja kaduin syvästi kaikkea TT:n aikana teitä kaikkia kohtaan tekemääni (tai siis tekemättä jättämääni). Mutta tavallaan en yhtään ihmettele kilpailijoiden epäsosiaalisuutta, sillä tuollaista se oikeastikin olisi. Kun kaikki voimansa puristaa johonkin koitokseen, ei vain jaksa enää jauhaa syvällisiä. Hyvä kun jaksaa sanoa hei!

      PELAAKO NE OIKEASTI NINTENDOLLA!! On neliskanttinen ohjain niin kuin muinaisessa Nintendossa, ja pelikin kuulostaa ihan Mario Bros kolmoselta! Olisikohan Niklaksella muutakin antiikkia? 😀 Jos niillä on siellä Commodore 64 ja Giana Sisters, tulen ruudun läpi kylään. :DDD Ei nykyään niin hyviä pelejä tehdä.

      On kyllä harmi homma, kun ratsastus on vain tyttöjen juttu. Toisaalta ravihevoset onkin sitten ihan suosittu poikain homma. Jos veri vetää hevosten pariin, sinne on Otsonmäen kaltaisissa paikoissa onneksi helppo solahtaa, kun kaveritkin on siellä. Luojan kiitos aikuisena on edes vähän helpompi tehdä mitä haluaa, vaikka iiihan varmasti aina vain moni katsoo Niklastakin viistoon. Jotenkin Marshallia en sääli samalla tavalla: tuntuu että siihen ei arvostelu niin uppoa.

      Aika hyvä Marshall kun uhkailee toisia TT-puheilla. :DD

  • #5849

    Marshall
    Osallistuja

    6. Hillitöntä naurua (351 sanaa)

    Tällaista ei voinut tapahtua muuta kuin elokuvissa, ei tosielämässä. Etenkään lähtöä edeltävänä päivänä. Vaan ei, kyllä ne silmät vaan näkivät oikein mitä pesukoneessa oli vastassa kun ohjelma oli pyörinyt loppuun. Marshall oli kyykyssä pesukoneen avonaisen luukun edessä ja tuijotti yhä silmiään epäillen koneessa olevia vaatteita jotka odottivat ripustamista.

    “…Niklas. Kun sanoit laittavasi pyykkikoneen pyörimään niin tarkistitko yhtään että mitä vaatteita sinne oikein sulloit sisälle?” rastapää huikkasi, hieroen nenänvartta etusormella ja peukalolla.
    “Vaaleet mä sinne tungin. Kui?”
    “Sen kyllä huomaan. Mutta kävitkö yhtään niitä läpi samalla kun laitoit koneeseen, vai otitko kaikki ja sulloit ne sisään?”
    “Öööäää.. Eeehkä jälimmäinen. Kui?” Niklas vastasi hieman empien, kävellen murokulho ja lusikka käsissään kylppärin suunnalle ja jäi hieman kysyvästi katsomaan kun Marshall veti vauhdilla puhtaita pyykkejä pesukoneen edessä lattialla olevaan koriin, ja tonki sitä kuin koira joka etsi pihalle hautaamaansa luuta.

    “Tämä ei olisi haitannut yhtään jos kyseessä olisi ollut tumma tai edes kirjopyykki. Mutta miksi.. Miksi silloin kun koneessa on valkoiset..” Marshall parahti, kääntyen ympäri kisapaita ja kravaatti käsissään. Joiden vaaleanpunaisesta väristä ei voinut erehtyä mitä oli pyykätessä tapahtunut.

    Niklas tyrskähti siinä määrin että joutui äkkiä peittämään kasvonsa että ei sylkenyt muroja suustaan, minkä jälkeen tuo taisteli hetken yskimisen ja nauramisen välillä kun yritti olla tukehtumatta välipalaansa. Miehen kasvot ehtivät muuttua jo hieman punaisiksi ennen kuin tuo sai kunnolla ilman taas kulkemaan, vain jotta saattoi jatkaa nauramista paremmin.

    “.. Sori, sori..!” Niklas sopersi lopulta ja pyyhki vettä silmistään. “Mun ei todellakaan… ollu tarkotus tehä mitään tollasta..” tuo lisäsi tyrskähtelyjen välistä.
    “… No. En minä sitä nyt epäillytkään ettäkö tahallasi olisit näin tehnyt mutta… Lähtö sinne Hallavaan on aamulla.. En minä tätä voi kisoihin laittaa.” Marshall huokaisi vähän epätoivoisen kuuloisena, pyöritellen solmiota kädessään. “..Tämä nyt menee tämän reissun. Varmaan materiaalin takia väri ei ole imeytynyt niin hyvin…”
    “Sullaha on kuitenki se lyhythihanen sielä pussissa, eikö vaan? Pistä se. Sielä nyt tuskin niin kylmä tulee oleen että paleltuminen olis vaarana. Ja sitä paitsi sulla nyt tuskin tulis kylmä vaikka mentäs lappiin ja olis tammikuu kuhan sulla on kisatakki siinä päällä.” Niklas puheli, yrittäen parhaansa olla tirskumatta aina välissä. “Ja hei, ajattele positiivista puolta. Vaaleanpunanen sopii sulle.” mies lisäsi virnistäen.

    • #5899

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hehehehe Marshallin ja Chain varusteet mätsäisivät kauniisti finaalissa. Kun Marshalliakin on välillä haukuttu Marshmallowksi, ehkä niiden tiimin pitäisi olla Vaahtokarkkimiehet… Marshall ottaa kyllä kuitenkin suhteellisen rennosti, vaikka finaali on ihan nurkan takana. 😀 Meinaan, että vaikka mä en paljoa märäjä, olisi saattanut muutama kyynel herahtaa ja tulla kirouksia. :DD Mutta sattuuhan näitä. Voi raukkoja 😀

  • #5892

    Marshall
    Osallistuja

    Paluu arkeen

    Vaikka oli ollut mukavaa viettää arkea johon sisältyi lähinnä oman hevosen treenaamista, valmennuksissa käyntiä sekä kilpailua lyhyiden työpäivien ohella. Niin paluu tavalliseen arkeen tuntui ihan hyvältä. Marshall oli juuri päässyt töistä takaisin kotiin, ja jätettyään maiharit eteisee käveli postia läpikäyden keittiön suuntaan.

    “Tuliko mittään tähteellistä?” Niklas kysyi, kääntämättä edes katsettaan pois tiskaus operaatiostaan.
    “Hmm… Ei oikeastaan. Tai, ei sinulle.” rastapää totesi laskiessaan paperipinon pöydälle ja ripusti laukun roikkumaan tuolin selkänojalle ennen kuin istuutui siihen muutama kirje toisessa kädessään. “..Minä olisin kyllä voinut tiskata tällä kertaa, niin ei sinun olisi tarvinnut alkaa taiteilemaan sen käden kanssa..”
    “Näh, kyllä mä ny yhet tiskit saa pestyä. Näitä ei oo ees niin paljo. Ja sitä vartenhan kumihanskat on keksitty…Mitä kirjeitä sulle tuli?” Niklas kysyi, kääntäen katseen Marshalliin kun tuo ei vastannut hetkeen.
    “…Ai.”
    “Mitä?”
    “Ei mitään.. Unohdin vain että minulla oli synttärit lauantaina.”
    “…Anteeksi mutta mikä oli ja millon..?”
    “Täytin 27-vuotta.. En varmaan nytkään olisi muistanut, ellei postissa olisi tullut näitä kortteja.” Marshall vastasi aukoen loppuja kirjekuoria.

    Yksi kirje Englannista isovanhemmilta, muutama kotoa Venäjältä kun vanhemmat ja Mitya olivat lähettäneet oman, täti ja sedät omansa ja jopa isoisä oli lähettänyt omansa mikä oli kyllä yllätys. Rastapää nosti katseensa korteista kun kuuli ulko-oven käyvän, vilkuillen vähintäänkin hämmentyneenä tajutessaan että se oli ollut Niklas joka oli painellut ulos asunnosta. Mies istui pienen hetken paikallaan tuolilla, kuullen lähinnä vain seinäkellon naksutuksen ja telkkarissa pausella olevan pelin vaimean musiikin.
    Lopulta Marshall laski kortit keittiön pöydälle ja hieman empien nousi jalkeilleen, suunnaten hitaasti eteiseen. Pitäisikö hänen mennä perään? Tai ensinnäkin minkä takia Niklas oli ylipäätään häipynyt noinkin vauhdilla? Rastapää oli juuri sujauttamassa joitakin kenkiä jalkaan kun Niklas tuli lähes yhtä vauhdilla takaisin sisälle, hypähtäen melkein ulos crocseistaan.

    “Hyi saatana! Mitä sä siinä teet?!”
    “..Öää…Olin lähdössä katsomaan minne oikein katosit..? Lähdit aika vauhdilla..” Marshall sai lopulta sanottua, jättämättä pois sen että mieleen oli väkisinkin tullut ne kerran toissa talvelta kun Niklas oli häipynyt vauhdilla asunnosta jonkun asian jälkeen. Ja tuosta oli seuraavan kerran kuulunut vasta seuraavana aamuna.. Toki, silloin heillä meni huonommin.
    “No hakeen tätä. Sä tiiät että mä oon ihan surkia minkään päivämäärien muistamisesa, etenki kun nyt on ollu ties mitä osakilpailua sun muuta täsä välisä. Tää on sun synttärilahjas. Tai siis, ei pelkästään multa, tää on yhteistyö sun vanhempies kaa. Tai siis sun äitin kaa mä vaan juttelin mutta sun isäs on mukana kans mutta siis kuitenki. Onneks olkoon.” Niklas selitti hyvin nopeasti puhuen, ojentaen kasvot hieman punaisina toisessa kädessä kantaman ison mustan salkun.
    “…Kiitos..” Marshall vastasi lähinnä entistäkin hämmentyneempänä, lähtien liikkumaan takaisin tuvan puolelle kun Niklas ohjasi tuota hieman selästä työntäen.

    Marshall laski mustan muovisen salkun lattialle, napsauttaen sitä kiinni pitävät salvat auki ja nosti kannen ylös. Mies katsoi nopeasti Niklakseen yllättyneen ja innostuneen sekainen leveä hymy kasvoillaan, siirtäen katsetta vielä pari kertaa salkun ja poikaystävänsä välillä. Ennen kuin lopulta aukaisi varmistusremmit, nousten ylös taljajousi käsissään. Jousi ei ollut mikään uutuutta kiiltelevä, vaan se sama vanha ja tuttu jousi millä mies oli jo useamman vuoden ampunut ja metsästänyt.

    “Sen välipohjan alla on se varsinainen lahjalahja. Toi tuli vaan siinä sopivasti samassa paketisa mukana.” Niklas kommentoi leveä virne suupielessään, ja viittoi toista palaamaan salkun puoleen.

    Rastapää kohotti hieman toista kulmaansaa, ennen kuin kyykistyi laatikon puoleen ja laski jousen lattialle siksi aikaa kun tutkaili välipohjan irti saamista. Salkku olikin kyllä sen verran paksu, että kävi järkeen että pohjan alla oli jotain muutakin kuin pelkkää tyhjää tilaa.
    Lopulta mies sai auottua sisäpuolen pienet salvat ja nostettua pohjan pois. Piilossa ollut jousi oli huomattavasti pienempi ja hyvin yksinkertainen vastakaarijousi, ja selvästi uusi. Puun musta väri oli täysin naarmuton ja kiilsi himmeästi valossa.

    “Mistä-..” Marshall aloitti, poimiessaan jousen lähes varovasti käsiinsä ja yritti keksiä että missä toinen oli tämän kokoista salkkua muka piilotellut.
    “Joukahaisilla, missä muuallakaan.” Niklas vastasi virnistäen. “Käskivät muuten onnitella sua, ja kutsuivat illalla käymään pullakahvilla ja pelaamasa skib-poa.”
    “Eli käydään siellä, niin voin kiittää heitä samalla.” Marshall vastasi, kaapaten Niklaksen yhdellä kädellä halaukseen ja kiitti häntäkin, ennen kuin painoi suukon tuon huulille.

    • #5901

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä Niklas vaan tiesi! Mitä siitä, jos päivämäärät unohtuu: ajatusta se on tähän laittanut ja vielä koittanut yllättää. Voi kun kilttiä. Taisi olla nappivalinta lahjaksi.

  • #6144

    Marshall
    Osallistuja

    Enemmän ja vähemmän karvaisia vieraita
    Eilisiltana

    “Sen pitäs ihan kohta olla täälä.” Niklas ilmoitti, laskien kännykän takaisin sivupöydälle ja mittoi tarkasti ohjeiden mukaan ruokaa Mielikin kippoon samalla kun pieni koira steppasi paikoillaan häntä vipattaen ja katse tiukasti tiskipöydällä.
    “Mmhm. Muuten, haluatko synttärilahjasi nyt vai kun Miksu on lähtenyt?” rastapää kysyi, nostaen katseensa toisessa kädessä olevassa kirjasta mitä oli lukemassa keittiönpöydän ääressä kahvikuppi vieressään.
    “hmh? Joha mä sain sulta lahjan?”
    “..Eet varsinaisesti.”
    “No siis.. Mökkijuttu ja Miksun kylään tulo? Kerta se oli sun kaa jo sovittu juttu?”
    “…Sinun kaverit ottivat yhteyttä minuun. Kysyivät haluanko osallistua siihen, ja jos voisin varmistaa että et keksi muuta menoa ennen kuin he paljastavat sen sinulle. Ja samassa yhteydessä Miksu kysyi voiko hän tulla käymään kun siitä on kerta ollut puhetta aikaisemmin.”
    “…Ja se esitti asian niinku se ois justiisa keksiny sen. Vielä hoputti että kysyä sulta ja varmistaa että se passaa.” Niklas mutisi, kääntyen lopulta ympäri jotta saattoi antaa ruuan innokkaana odottaneelle koiralle. Mielikki malttoi hädin tuskin istua sen aikaa että mies sai laskettua kipon sen eteen. “Mutta nii-..”
    “Ilitaa taloho!” kajahti ulko-ovelta samalla hetkellä kun ovi vain aukesi, ja hyvin vahvasti Vaahteramäen Eemeliä muistuttava nuori mies asteli sisään “Tiesitte että oo just täälä niin otin vapauden marssia sisähä…Heei, sä et kertonu että teilä on koira!”

    Mielikki oli imuroinut ennätysnopeasti ruokakipponsa sisällön ja sännännyt eteisen suunnalle kun oli kuullut oven käyvän, mutta pysähtynyt puolitiehen kun tulija ei ollutkaan se mitä koira oli todennäköisimmin odottanut. Vieraan painuessa kuitenkin kyykkyyn ja ojentaessa kättään terävänä seissyttä koiraa kohti, Mielikin häntä alkoi taas heilumaan samalla kun se kiirehti nuuhkimaan tulijan kättä.

    “Aa, joo. Se on Mielikki, kuuluu yhelle tallillaiselle mutta tuli meille hoitoon hetkeks ko sen omistaja lähti käymään muualla.”
    “Iha liian söpö, vaikkei ookkaa mikään pörröne millasiin oon tottunu. Mennäänks me sen kaa pihalle?”
    “Eei vielä. Se söi just niin pitää antaa ruuan sulaa ennen ku lähtee riekkuun.”
    “Aaa, no mitä sit tehhää?” Miksu kyseli, ja kiskoi kenkiä jaloistaan.
    “Öäää, pelataan jotaki?” Niklas ehdotti hieman käsiään levitellen, katsoen Mielikin perään kun se juoksi keittiön kautta olohuoneeseen ja alkoi kaivamaan petiään jotta se muokkautuisi sen makuun paremmaksi. Vaikka eipä se juurikin miksikään siitä muuttunut.
    “Kannatan, aina hyvä idea. Mikä isketään sisälle? Siege ja vuorotellaan? Vaai Dishonored?”
    “Tai, voitte pelata tätä.”Marshall ehdotti väliin, ojentaessaan keittiön yläkaapista hakemansa Niklaksen synttärilahjaksi hankitun pelin. Toinen ei ollut ehtinyt vastata halusiko sen nyt vai vasta kun Miksu oli lähtenyt, mutta tilanne vaikutti sopivalta sen antamiseen. Niklaksen terävä hengenveto riitti jo yksinään vastaukseksi. Tuo teki saman aina kun ohitettiin muunmuassa kaupan peliosasto.
    “..Mika-Matti, me pelataan tätä ja vastaväitteitä ei kuunnella.” Niklas sanoi hyvin nopeasti, näyttäen pelin kansia kaverilleen jonka reaktio oli hyvin samanlainen.
    “Kyllä! Ehdottomasti kyllä! Mä en sen mökkireissun takia ehtiny vielä ees alottaa mun omaa.” Miksu vastasi silmät yhtälailla innosta kiiluen kuin Niklaksenkin, nähdessään The Last of Us 2 -pelin kannen. “Hyyyi, hellyydenosoituksia.” blondi lisäsi leveän virneen kera, kun lähes mustahiuksinen mies oli kiitellessään suikannut suukon rastapään poskelle.

    Marshall pyöritteli silmiään pieni hymy suupielessään, katsoen kun kaksikko siirtyi olohuoneen puolelle ja keskustelivat vähintäänkin innostuneina kyseisestä pelistä ja arvioivat kuinka kauan sen asentamiseen menisi. Rastapää siirtyi puolestaan takaisin keittiön puolelle, istuen takaisin pöydän ääreen ja poimi kirjan käteensä.

    • #6147

      Noa
      Ylläpitäjä

      Onko Miksun nimi ihan oikeasti Mika-Matti :DD Ihanaa, se kuulostaa vähän joltain Putous hahmolta. Hyvä nimi se on, mutta ymmärrän miksi sitä kutsutaan Miksuksi… 😀

      Samaistun Niklakseen aina vaan enemmän. Yhtään niin menevä tai puhelias en toki ole, mutta siinä on paljon piirteitä joita tiedostan itsessänikin. Mä olen myös simppeli mies, mut on helppo lahjoa peleillä 😀 Kuten monet muut, mäkin olen innoissani uusimmasta Last of Usista. Vitsit kun pääsis ite pelaamaan jo, sen vähän mitä oon siitä nähnyt niin se näyttää huikeelta! Tietysti odotukset on myös aika kovat kun ykkönen menestyi niin hyvin. Mutta onhan se hellyyttävää, että Marshall on häntä noin ajatellut ja selvästi tietää millaisesta lahjasta Niklas ilahtuu.

      Ja minä ilahduin Mielikistä, tottakai 😀

    • #6175

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No ihan niin kuin sanoit, oli Marshallilla ainakin omasta mielestään syy puuttua Niklaksen kaverien kyläilysuunnitelmiin. Ja näkeehän sen Niklaksesta, että se on sellainen, joka taitaa vain tykätä, tai ainakaan ei pane pahakseen että Marshallilta kysytään vähän niin kuin lupa kyläilyyn. Pariskuntia on joka lähtöön! Marshall ainakin tuntee Niklaksen tosi hyvin, kun ei itse ihan hirveästi pelaa ja on silti kärryillä uusimmista hittipeleistä. Sellainen omistautuneisuus tuntuisi jopa mun kaltaisesta ihanalta, ja varmaan suuresta osasta muitakin. Toinen on kuunnellut ja ollut selvillä. Ja antaa pelata kuitenkin rauhassa.

      Mun mielestä Mika-Matti ei kuulosta Putous-hahmolta!! :DD Kun ekan kerran kuulin sen koko nimen, olin ihan pettynyt, että se on lyhennetty Miksuksi. Sillä on varmaan maailman herttaisin nimi!! Jos olisin osannut lukea sun ajatuksiasi hahmojen nimeämisistä, olisin varastanut tämän nimen salamana. 😀 Mä haluan itse olla Mika-Matti. 😀

      Mielikki on ainakin hyvässä hoidossa. Ja kun on kuunnellut niin Niklaksen kuin Marshallinkin koiraharkinnan vaiheita, toivon, että Niklas joskus saa sen oman koiran hankittua. Taas sitä tulee ajateltua, että olisivatpa kaikki oikean elämän pennunkyselijät yhtä ihania ja asialla kuin Niklas.

  • #6296

    Niklas
    Osallistuja

    Pussipiru

    Istuin lattialla hammasharja kädessä ja katoin edessäni olevaa pientä tummaa koiraa, joka katto mua just sen näkösenä että sujahtaa sohvan alle piiloon jos silmä välttää. Vaikka Noa oli lähtiessään sanonu että mun ei tarvi Mielikin hampaita harjata, niin olin päättäny ainaki yrittää. Ekat kerrat se oli huutanu kuin sikaa tapettais ja näyttäny vähintääki paholaisen riivaamalta väläytellessään hammasrivistöä korvat niskassa. Eikä me oltu kyllä saatu harjattua oikeastaan mitään. Mutta mähän en periksi anna. Ekaksi kaivelin vähän nettiä että jos löytäis jotain hyviä kikkoja mitä vois ehkä koittaa, vaikka sain heti taas huomata että ei todellakaan kannata uskoa kaikkeen mitä löytää. Mitä siinä voittaa että tempasee koiran maahan, istuu päälle ja pakolla harjaa? Ei aivan varmana seuraavalla kerralla anna senkään verta tehä. Tai jos jollaki toimii niin mikäs siinä, mutta ei jatkoon mulla ainakaan. Joten, jatkoin tutkimista kunnes löysin jotain mikä kuulosti ees suht järkevältä.
    Lopulta kokeilin niin yksinkertaista kuin että aina välillä otin hammasharjan käteen ja vaan rapsuttelin Mielikkiä. Aloin rapsutteleen samalla kädellä misä pidin hammasharjaa. Otin sen syliin ja tein samaa. Ja siinä vaiheessa ko aloin oikeasti ees yrittään harjata niitä hampaita, niin lähin liikkeelle siitä että harjasin vaan kerran ja lopetin. Miksu oli pyöritelly silmiään että miks nään vaivaa jonku toisen koiran takia, mutta hyvää harjottelua sitä omaa koiraa varten! Etenki ku pienten rotujen hampaita näemmä kannattas harjata että ei kertys hammaskiveä ja sitä rataa. Ko niille näemmä usein kertyy sitä herkemmin. Eikä se kaikki turhaa ollu, nyt Mielikki näytti ja kuulosti enää pussipirulta kun sen hampaita harjas. Mutta ainakaan se ei yrittäny syödä mun sormia.

    • #6354

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaw kyllä Niklaksen vaan pitää se oma koira saada!! Toisen polven kasvattajana mä möisin sille HETI seurakoiran, vaikka olisi kuinka sen eka koira. Sehän käsittelee Mielikkiä mun nähdäkseni hampaidenharjausasiassa triljoona kertaa paremmin kuin Noa, joka on vain alistunut siihen, että koira määrää nämä jutut. Vitsit kun joka hepulla olisi Niklaksen lähestymistyyli. Se on selkeästi päättäväinen tyyppi, kun sille päälle sattuu, ja koska se jaksaa odottaa, sillä on myös lempeät keinot. Mulla on nyt kotona oikeassa elämässä vähän terapoitumassa pikku ongelmakoiran alku ja tämänkin kanssa Niklaksella sujuisi niiiiiin hienosti. Miksei kaikki ole niin kuin Niklas? (Koska mun mielestä ihan kaikkein tärkein ominaisuus ihmisessä on, että se osaa käsitellä koiria ja on valmis hakemaan tietoa. :DDD)

  • #6311

    Marshall
    Osallistuja

    Yö sairaalassa

    Niklas istui kuskin paikalla ja naputteli etusormia rattia vasten jonkun radiosta kuuluvan kappaleen tahdissa. Marshall vilkaisi jaloissaan olevaa kevyttä reppua missä oli lähinnä pari vaatekappaletta, kännykän laturi ja kirja. Yleensä polvileikkaus potilaat kotiutettiin samana tai seuraavana päivänä, mutta hänen historiansa anestesiaan reagoinnin takia rastapäätä oltiin pyydetty varautumaan myös pidempään vierailuun. Koska vaikka tällä kertaa leikkaus suoritettiin selkäydinpuudutuksen alaisena, oli siinäkin riskinsä.
    Ehkä osa jännityksestä johtui myös siitä, että vaikka ennuste oli hyvä niin koskaan ei tiennyt että hyödyttikö leikkaus vai ei. Marshall silmäili ikkunasta näkyvää sairaalarakennusta ja huomaamattaan nakersi peukalonkynttä samalla.

    Olo oli vähintäänkin tokkurainen kaikista lääkkeistä mitä häneen oli viimeisten tuntien aikana pumpattu. Etenkin jalan liikuttelu tuntui yhä oudolta, miltei kuin oma raaja eli omaa elämäänsä kun se ei tuntunut tottelevan. Ja toista jalkaa Marshall ei vielä ollut edes yrittänyt liikuttaa.

    “Ymmärrän kyllä sen ensimmäisen leikkauksen miksi sinut operoitiin anestesian alla, mutta en ymmärrä miksi sinut nukutettiin Vologdassa toistakin leikkausta varten. Sinunlaisten tapauksissa spinaalipuudutus on paljon turvallisempi vaihtoehto, koska tilannetta pystytään seurata huomattavasti tarkemmin…”leikkauksen suorittanut harmaahapsinen mieslääkäri kummasteli selatessaan samalla papereita läpi. “Mutta, minkälainen olo teillä on?”
    “..Tokkurainen.”
    “Ihan normaalia näin vahvojen lääkityksien jälkeen. Kipuja?”
    “..Hmhm.. Ei.”
    “Hyvä. Hyvä. Me pidetään sinut kuitenki nyt yön yli täälä tarkkailussa, niin pääset sitte huomena kotia. Hoitaja käy jossain vaiheessa taas varmistamassa että kaikki on hyvin mutta jos tulee jotaki, kipu yltyy tai muuta, niin siinä oikealla puolella on se kaukosäädin mistä voi painaa nappia niin joku tulee.”

    Kello oli hyvästi yli puolen yön, kun Marshall silmäili käsissään olevia Skip-bo -kortteja. Viereisessä sängyssä makoileva reilusti yli kuudenkymmenen oleva mies oli tovin jupissut television huonosta antimista yhdessä toisella puolellaan olleen, suurinpiirtein ikäisensä miehen kanssa. Lopulta toinen heistä oli kaivanut yöpöydän laatikosta korttipakan esille ja ehdottanut erää. Marshall oli samalla pyydetty mukaan, vaikka todellisuudessa ainoa syy miksi hän oli hereillä oli kyseiset huonetoverit, mutta ei ollut jaksanut valittaakaan asiasta. Joten rastapää oli vain kohauttanut olkiaan, laskenut kirjan käsistään omalle yöpöydälleen ja vastannut myöntävästi. Joten huoneen toisessa laidassa ollut mies oli vetänyt tuolin kahden muun sängyn välille sekä yöpöytä oli siirretty siihen välikköön lisätilaksi korttipinoja varten.

    “Eihä ne tälläkää kerralla mittää löytänny vaikka nelijä tyyppiä niitä kuvia siinä kyttäs ja yritti keksiä missä vika. Se on joku hermopinne tai sellaane, mutta että joku piuha tuola on puristuksisa ja siittä se kipu lähtee.” sängyn reunalla istuva mies puheli päätään pudistellen.
    “Mutta saappaha ainaki hyvät mömmöt niin kauvan ko kipuja on.” toinen mies hörötti, alkaen vuorostaan siirtelemään kortteja kädessään kun etsi jotain pöydälle laitettavaa. “Mutta mikäs se nuin nuorta kossia vaivaa? Polovihan sulta selkeesti o operoitu mutta minkäs takia vaikka ikkää ei varmana oo enempää ko mun lapsenlapsellakaa.”
    “..Korjattiin vanhaa vammaa.”
    “Kaajuikko jollaki mopedilla tai?”
    “..En ihan.” Marshall aloitti, ottaen vuorostaan muutaman kortin kädestään ja asetti pöydälle sekä yhden sängyllä vieressään olevista pinoista. “Putosin hevosen kanssa ojaan ja jäin alle.”
    “Vaarallisia elukoita ne kopukakki. Mullaki tytön tyttö käy josaki tallilla kerta viikkohon ratsastamassa, ja aina saa kuulla kun se on millon tippunu selijästä tai millon joku kävelly varpaille.” tuolilla istuva mies vastasi päätään pudistellen.
    “Mullaki miniä on se joka niitten kans säätää. Seki ollu iha tarpeeks terveyskeskuksesa hoijettavana millon minkä takia. Ja kovasti yrittää sitä mun tytärtäki saaha mukaan tallille.”

    Sen jälkeen keskustelu jäi pääasiassa niiden kahden vanhemman miehen miehen välille, kun toinen ihmetteli ääneen että miten toisella oli miniä vaikka hänellä oli vain tytär. Jolloin toinen oli vastannut hyvin suurella tarmolla että kyllä, hänellä on tytär jolla on tyttöystävä ja jos toisella oli ongelmia asian kanssa niin hän sai iskeä kortit pöytään ja vaihtaa huonetta. Mutta sen sijaan tuolilla istunut mies vain toppuutteli, että kun hänellä ei vain itsellä ollut sellaisista asioista mitään kokemusta tai tietämystä suvun tai kenenkään osalta ja osoitti vain puhdasta uteliaisuutta seuraavilla kysymyksillään.
    Marshall ei voinut kuin hymyillä, ja tyytyi lähinnä kuuntelemaan miesten keskustelua korttipelin yhteydessä. Tuntui samaan aikaan vieraalta mutta hyvältä kun moisen aiheen ympärille keskittyvä keskustelu pysyi hyväntahtoisena. Kotipuolessa tilanne olisi todennäköisimmin jo eskaloitunut vähintään käsirysyksi että pitäisi kutsua vartija paikalle. Joskus näinki.

    • #6356

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaaa yhyy eeeeei. Aina kun joku puhuu leikkauksista tai saa mut edes ajattelemaan niitä, kaikki mun nivelet alkaa särkeä ja lihakset menee ihan veltoiksi. Ja että vielä puudutuksessa pitäisi. Apua. Marshall on kyllä aika ässä. Jos mun kauhusta kankea persoonani olisi ollut hän, olisi jäänyt leikkaus tekemättä. Sellaisia rauhoittavia ei olekaan, että mä rauhoittuisin! Mikään jousityttöleikki tai hepalla laukkaaminen kopoti kopoti vesihautaan ei vakuuta mua kenenkään rohkeudesta tai kestävyydestä. Leikkaukseen (tai hammaslääkäriin) meneminen vakuuttaa kyllä. :DDD

      Kuulostaa ihan uskottavalta, että huonekaverit käyvät vähäsen hermoille pulputtaessaan. Marshall ei ole niitä tyyppejä, jotka haluaisivat sosialisoida tässä tilanteessa. Samalla on hellyyttävää, että hän viitsii kuitenkin pelata ja kuunnella muita ja osaa jopa arvostaa kuulemaansa. Mä ehdin jo vähän odottaa ihan toisenlaista syytä, miksi lesbot olisivat tälle toiselle miehelle oukei, mutta onneksi nämä eivät olleet sellaisia pohjalaisukkeleita kuin odotin. :DD Onhan niitä joka lähtöön. Osa meistä on ihan oukei. 😀

  • #6365

    Marshall
    Osallistuja

    Yhden epäonni, toisen onni

    “Ei.. siis eihän tässä ole mitään järkeä. Ensinnäkin olin aivan varma että tässä käy näin, mutta se että sen jälkeen tulee vielä tälläinen soppa? Miten tässä ehtii mitään tehdä!” Marshall murisi ja tuijotti televisiota tuiman näköisenä.
    “Phyh, ihan helppo juttu. Kato ko mestari näyttää.” Niklas kommentoi lähes ylpeänä ja ojensi kättään toisen suuntaan jotta tuo luovutti pleikkarin ohjaimen hänelle. “Näin. Eka tapetaan tää tästä, mennään tänne ja vaihdetaan ase nnuuuin että voijaan täräyttää toi tyyppi helvettiin. Sitte vaihetaan tonne ja varotaan tota.. Ja sitte kaveri huutaaki tuolta niin hypätään tonne ja se jeesii sut pihalle. Helppo nakki.” mies selitti samalla kun näpytteli näppäinyhdistelmiä ohjainta vilkaisematta, kunnes ojensi sen takaisin rastapäälle.
    “…Saat sen näyttämään aivan liian helpolta.”
    “Nyt tiiät miltä musta tuntuu ko katon ku sä ratsastat.” nuorempi näpäytti virneen kera.

    Marshall ei ollut koskaan ollut kummoinen pelaaja, mitä nyt oli joskus pääasiassa Niklaksen tahtomana pelannut joitakin pelejä enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä. Tavallisesti hänellä oli kuitenkin niin paljon muutakin tekemistä että pelaaminen ei juurikaan kiinnostanut. Mutta nyt kun edessä oli pitkä sairasloma minkä takia tavallisimmat harrasteet oli poissuljettu, miksikäs ei. Vaikka rastapää ei ymmärtänyt että miten pelaaminen oli muka rentouttavaa. Hermothan tässä jumalauta menee! Sormet menee solmuun ja loppuu vielä kesken kun pitäisi yrittää kymmentä nappulaa painella ja kahta lämiskää vielä pyöritellä niin että hahmo liikkuisi johonkin, puhumattakaan että vielä näkisi eteensä..
    Ja samalla Niklas myhäili tyytyväisenä sohvan nurkassa ja kauhoi popcorneja suuhunsa seuratessaan toisen pelaamista, tietäen tasan mitä pelissä tuli vielä tapahtumaan. Minkä takia ajoittain tuon ilme näytti vähintäänkin pahaa enteilevältä, kun hän vilkuili leveän virneen kanssa telkkarin ja Marshallin välillä odottaen tuon reaktiota. Mikä oli turhankin usein ollut pitkä litanja venäjänkielistä manaamista. Mitä säesti Niklaksen mairea nauru.

    “Joo. Ei. Tämä riittää ainakin tältä erää.” rastapää sanoi lopulta, pudottaen ohjaimen sohvalle ja nosti kätensä ilmaan.
    “No mut pääsithän sä jo aika hyvin etehenpäi. Hetken tauko niin sitte jaksaa taas.” nuorempi virnuili poimiessaan ohjaimen omaan käteensä “sillä välin voijaan joko.. kattoa jotai netflixistä. Taaai sä voit alottaa yhtä toista peliä.”
    “..Ja mikä peli se on?”
    “Red Dead Redemption 2.” Niklas esitteli, jatkaen kun toinen kohotti kulmaansa kysyvästi “Länkkäripeli. Tosi nätti peli, hiton hyvä story. Plus siinon hevosia joten senhän pitäs olla helppoa sulle.”
    “..Tuolla esittelyllä rohkenen epäillä että kyse on mistään helposta pelistä..”
    “No. Ei ainakaan jos menee onlineen koska sielä voi tulla porukkaa listiin sut miten haluaa. Mutta sä pelaisikki story modea, niin kyllä sä-…” tummahiuksinen mies jatkoi pelin esittelyä kunnes tuon kännykän soittoääni alkoi raikaamaan sohvan käsituen päältä.

    Marshall katsoi kulmat kurtussa toisen perään kun tuo katosi puhelin mukanaan takapihalle. Tuo hiton soittoääni… Techno chicken. Niklas oli vaihtanut heidän seurustelun aikana puhelinta jo useammankin kerran mutta tuo soittoääni se oli ja pysyi. Toinen oli jopa viimeksi kännykkäänsä vaihdettuaan iloisesti tullut näyttämään asiallisen arvaa mitä kysymyksen jälkeen että mikä soittoääni hänellä oli. Meidän biisi, toinen oli todennut lähes kaihoisaan sävyyn.
    Rastapää kohotti kulmiaan hieman. Kuka Niklakselle oli oikein soittanut että hän oli mennyt ulos puhumaan. Uteliaisuus nosti päästään sen verran että rastapään hetken teki mieli yrittää kuunnella ulkoa kuuluvaa vaimeaa puhetta että mistä oli oikein kyse. Mies kuitenkin pudisti päätään, ja keskitti huomionsa telkkarissa pyörivään pelin aloitusvideoon. Rastapää oli jo tovin saanut edetä pelissä, onnistuen tappamaan itse oman hahmonsa jo neljättä kertaa kun Niklas kiskoi takaoven auki.

    “Marsh! Meille tullee koiro!” Niklas huudahti samalla kun säntäsi sisälle, meinaten lentää turvalleen lattialle kun kompuroi matonreunaan.
    ”Jjoo, eikös se ole ollut suunnitelma koko ajan?”
    ”No siis joo joo. Mutta nyt se tullee niinku oikiasti! Se kasvattaja soitti. Yks oli joutunu peruun varauksen pennusta niin siittä niitten uuesta pentueesta ois yks vapaa, niin se halus tarjota sitä eka mulle!”

    • #6366

      Janna H
      Osallistuja

      Siis mä niin voisin kuvitella olevani yhtä turhautunut pelaamisen opetteluun kun Marsh ja ootan hieman kauhula sitä hetkeä kun kerkeän viimein antaa mun kummipojan opettaa mulle minecraftia…

      Mut ootan kyllä niin mielenkiinnolla ja innolla että miten uuden pennun kanssa alkaa menemään ja saattaa olla että jos vain uskallusta löytyy niin Janna saattaa auttaa pennelin pilalle hellimisessä ;D

    • #6367

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Jes jes jes jes!! Vihdoinkin Niklas saa koiransa!
      (Ja viereen jes jes jes jes tälleen haamuna: Marshall osoittaa sellaisiakin tunteita, joita ei pidetä hyvinä ja puhtaina!)

      Niklaksella on hirveän pitkä pinna kyllä peliasioissa. 😀 Vaikka mä tiedän, että jotkut ihmiset ei vaan tykkää pelata ja on ihan käsiä siinä, silti tuntuu uskomattomalta, ettei jollakulla muka pysy luonnostaan kaikki konsolin ohjaimet kädessä. Ymmärrän hyvin, ettei joku osaa pelata tietokoneella, mutta että ei vaikka pleikkarilla — siis mitä! 😀 Jaksaisinpa olla niin kuin Niklas, että se viihdyttäisi mua. Ennemminkin multa palaa kuitenkin käpy, vaikka toinen vaan esimerkiksi liikkuisi pelissä mun mielestä liian hitaasti… Vähäsen olen kateellinen vähemmän kuumakalleille, niin kuin Niklakselle. Se on osoittanut nyt uudessa elämässään Hopiavuoressa kyllä monessa jutussa lehmän hermoja ja viimeaikoina se on ryhtynyt kasvattamaan huumorintajuaankin ihanasti.

    • #6368

      Marshall
      Osallistuja

      Tätä on pyöritelty, lykätty ja kirjotettu uuestaan moneenki otteeseen, mutta nysse Niklas saa koiran!

      Ite oon hyvin vakaasti PC pelaaja. Mulla ei oo ongelmia taiteilla näppäimistön ja hiiren n.19 eri näppäimen kanssa (pelistä riippuen enemmänki) mutta auta armias ko mulle isketään konsolin ohjain käteen. Se on just tota mitä Marshall kävi läpi xD

  • #6664

    Marshall
    Osallistuja

    Varusteiden huoltoa ja odottamattomia puheluita

    “Kuka olis uskonu että tää on oikiasti ihan.. hiton mukavaa puuhaa. Silleen tietyllä tapaa aika… rentouttavaa.” Niklas puheli putsatessaan ratsastussaappaitaan olohuoneen lattialla lähes hullunkiilto silmissä. Melkein kuin Klonkku joka piteli sitä sormusta käsissään.
    “Mmhm. Nyt varmaan ymmärrät paremmin minkä takia olen raahannut Arlekininkin varusteita kotiin putsattavaksi.” Marshall vastasi pienin hymyn kera, napaten nopeasti yhden pyyhkeen päällä olleista sienistä käteensä ennen kuin se päätyi sohvan alla vaanineen koiran hampaisiin. Krem jäi epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen lähes mököttävän näköisenä makuulleen lattialla etutassut kuononsa alla.
    “No joo. Tokihän mä joskus oon sua autellu niittenki kaa mutta se on jotenki ihan eri asia nyt ku itekki ratsastaa sillä. Ja samalla just näitten omien kamojen putsaus ja muu on ihan eri tuntusta mitä se ku joskus alotin sun saappaitten putsaamista.”
    “Kohta jätät parturihommat kokonaan ja siirryt täyspäiväsesti hevoshommiin.” rastapää heitti virnistäen.
    “No en ny sentää, niitä en jätä. Ainakaa ennen ku pääsen käsiks sun rastoihin, enkä tarkota huolto mielessä.” nuorempi mies heitti vähintään yhtä leveä virne kasvoillaan takaisin.

    Marshall vain mulkaisi pienesti toisen suuntaan, kääntäen huomion takaisin käsissään olevaan suitsien putsaus operaation puoleen kommentoimatta asiaa sen kummemmin. Mies oli varma siitä, että Niklas lopettaisi ehdottelunsa rastojen poistamisesta vasta siinä vaiheessa kun se oikeasti tapahtuisi.
    Puhelimen terävä hälytysääni sai rastapään poimimaan kännykän sohvalta, ja vilkaistuaan näytöllä näkyvää soittajan nimeä mies suorastaan tunsi kuinka raskas möykky putosi jonnekkin vatsanpohjalle.

    “Mitä on tapahtunu? Onko kaikki kunnossa?” olivat ensimmäiset sanat mitkä rastapää sanoi äidinkielellään kun oli napauttanut vihreän luurin kuvaketta puhelimen näytöllä. Sitä seuranneet hiljaiset sekunnit tuntuivat vähintään minuuteilta. Hänen veljensä ei soittanut ikinä ellei ollut pakko, eikä aina silloinkaan.
    “….Hei vaan sullekin.” soittaja vastasi hiljaisen hymähdyksen kera.
    “..No hei? Mutta oikeasti. Et koskaan soita ellei ole jotain vialla joten… Onko kaikki hyvin? Kaikilla?”
    “On on.”
    “Okei. Hyvä.”

    Marshall kuunteli tasaista surinaa puhelimen toisesta päästä, ehtien vilkaista näyttöä siltä varalta että oliko puhelu kenties katkennut. Lopulta surina katkesi, ja kuului epämääräistä kahinaa ja rahinaa mikä todennäköisimmin aiheutui siitä kun toinen vaihtoi asentoaan siinä taivaan vanhassa säkkituolissa huoneessaan.

    “..Miten toipuminen?” Dmitriy lopulta kysyi pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
    “Hyvin. Tasaisesti. Siirryin pari viikkoa sitten yhden kepin käyttöön, ja nyt jonkun verran liikkunut täysin ilman.”
    “Mmhm.. Nousetko millon satulaan?”
    “Varmaan nyt viikonloppuna tai joskus ens viikon aikana. Aluksi ihan vain käynti työskentelyä ja sen jälkeen asteittain paluu raviin ja niin edespäin.” Marshall selitti löyhästi suunnitelmaansa ratsastamisen jatkamisesta.
    “Entä hyppääminen?”
    “No se tuskin on ajankohtaista vielä.. ainakaan hetkeen. Joko kaipaat häviämistä estekisoissa vai?”
    “Muistelepa uudestaan.” nuorempi veljeksistä vastasi yllättävänkin kuuluvasti ja reteästi takaisin.
    “Hmm.. Ei. Taidat itse muistaa väärin..” rastapää vastasi muka hetken mietinnän jälkeen.

    Veljekset juttelivat vielä hetken, ennen kuin mies nosti kännykän takaisin sohvalle yhä vähän hämmentyneenä puhelusta vaikka keskustelun sisällössä itsessään ei mitään kummallista ollut.

    “No? Kuka mikä miksi? Tai siis joku selkeesti kotuas mutta kuitenki.” Nikas uteli nopeasti, nojautuen lähemmäs.
    “..Mitya.”
    “Nii Dimitri?”
    “Dmitriy.”
    “No melekeen sama. Mutta mitäs niin mullistavaa on tapahtunu että se ihan soitti viestin sijaan?”
    “..Ei. Mitään. Hän vain soitti kysyäkseen että miten toipuminen on edistynyt ja muutenkin että mitä kuuluu.” Marshall vastasi, jatkaen hitaasti suitsien pesua. Hymyillen vähän. “Ja näemmä jo odottaa että pääsee taas päihittämään minua estekisoissa.”
    “Jösses..” toinen kommentoi lyhyesti. “Voittiko se sut muka useinki?”
    “Ai Mitya? Vähintään joka toinen kerta. Ehkä suolaisin häviö ikinä oli se, kun itse starttasin kokeneella kilpahevosella ja Mitya otti kaksoisvoiton. Ensimmäinen sija ratsutettavana olleella hevosella jo oli alkanut kieltäytymään esteillä mutta sinä päivä ei kieltänyt kertaakaan. Ja toinen sija hevosella joka starttasi ensimmäistä kertaa niin korkeassa luokassa.”
    “Heeei, miks mä en oo kuullu tästä aikasemmin?”
    “Ei kai ole vain tullut puheeksi. Olen kuitenkin useamman vuoden keskittynyt lähinnä vain kouluratsastukseen ja hypännyt hyvin harvoin, niin esteratsastamisesta puhuminen ei ole ollut silleen aiheellista.”
    “No mut hei, nythä se on hyvinki ajankohtasta. Joten spill the beans. Samalla voisit kertoa että niin miks en ois voinu siihen 40cm luokkaan osallistua. Kerta Arlekin kuitenki osaa hypätä nuinki hyvin, eihä se ois ollu ko ohjata vaan seuraavalla ja roikkua mukana.”
    “Sanoin jo että ei.”
    “No joo joo mutta miks! Sä et varsinaisesti sanonu mitään muutako tyyliin siksi koska mä sanon.” Niklas sanoi yllättävänkin kärkkäästi, seuraten rastapään aivotyöskentelyä kun tuo selvästi palautti mieleensä tallissa käytyä yksitoikkoista keskustelua.
    “…Ai.”
    “Niiin. Katokko me kaikki ei vielä tiietä tai osata asioita, niin pitäshän sun ratsastusta opettaneenaki jo tajuta se ja perustella asiat.” nuorempi heitti, tuntien pientä voitonriemua siitä kun Marshall näytti jopa hivenen nolostuneelta.

    • #6691

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jaa! Niklas on sillä tavalla hullu. No ei: onhan nykerryssiivoaminen sairaan kivaa, kun saa kiillottaa jotain pientä kohtaa, nähdä edistymisensä, eikä tule edes hiki. 😀

      Niklas on sitä suloisempi, mitä enemmän se kasvattaa persoonaa ja vähän niin kuin itsenäistyy. Marshall taas kasvattaa selvästi inhimillisyyttään. Nyt kun Niklaskaan ei tiennyt, miten pahasti Marshall voi hävitä, mun mielipiteet ja teorioinnit Marshallista saa miellyttävästi uutta suuntaa. Tällä hetkellä mä olen taas valmis uskomaan sen, että Marshall saattaa sittenkin olla vain ihminen, mutta pitää tämän seikan tarkasti piilossa. Huomaan myös, että tunnen saman tien jo jotain sympatian sukuista Marshallia kohtaan sekä häviön takia että siksi, kun se ei ollut osannut ajatella Niklaksen asemasta estehyppyjuttuja. Mun persoonaan kuuluu tietyllä tapaa juuttuminen vanhoihin juttuihin, joten uskon että moni muu lukija kokee Marshallin inhimillisempänä kuin mä. Vaaditaan myös ihan hirveästi taitoa ja ajatustyötä, että mun pää kääntyy tämänkään vertaa, kun olen muodostanut mielipidettäni jo näin kauan. 😀 Hyvin tehty.

      Dimitrystakaan ei muuten tule onneksi mitään pahisäijäfiboja. Se on kiltti kun se soittaa ja kyselee ja hörsköttää, vaikka nuoretherrat ei olekaan selvästi oppineet soittelemaan toisilleen muuten vain. :DD

      Mutta haha, Niklas se jaksaa niistä rastoista. 😀 Marshall on ollut niiden kanssa aina, ja onhan se nyt sellaisen leijonamaisen näköinen, mikä on ollut tosi iso osa sen persoonaa. Vaan veikkaanpa, että jos Niklas vielä sen kynii ja sen kallo kevenee siitä, se voisi tykätäkin kun hiusten pesemistä ei tarvi suunnitella ja kesällä saa happea… Mutta kun ne ei koskaan kasva takaisin…

  • #6714

    Niklas
    Osallistuja

    Renkaiden vaihtoa ja valaistumista

    Kuin helvetin tiukalle se rastapää apina oli nää pultit kirrannu? Jupisin itekseni ties kuin monennetta kertaa, ennen kuin lopulta puolivahingossa löysin oikean tekniikan renkaan pulttien aukaisemiseen. Koska eihän nyt ylypiä pohojammaan poika suinkaan voinu nöyrtyä ja ryömiä sisälle kysyyn apua, kyllähän sitä tekemällä oppi. Tai siis muisti, koska eihän tää suinkaan eka kerta ollut kun vaihdoin renkaita autoon.
    Työnsin silmille valahtanutta pipoa hieman ylemmäs, vilkaisten selän takana olevan asunnon ovelle päin. Krem istui siellä varastosta syrjään nostetun kylmälaukun päällä kuin suurempikin työnjohtaja, siniraidallinen villapaita yllään. Ja haukahteli aina välillä kimakasti mikä kuulosti enemmän vinkulelua tai hiirtä, eikä pientä koiran alkua. Varmuuden vuoksi olin päätynyt laittamaan sille vielä valjaat, ja kytkenyt sen vähän pitempään hihnaan porraspään reunassa olevaan.. siihen metallitappiin, mikä kai toimitti jonkinlaista ovistopin virkaa tai vastaavaa. Krem oli nyt ensilumen tultua aivan liian innoissaan möyrimässä pitkin pihaa niin en halunnut sen katoavan omille teilleen siinä välissä kun ite yritin keskittyä renkaisiin. Tavallisesti Marsh hoiti tälläiset asiat, kuin renkaiden vaihtamisen, ihan vaan koska se osas tehdä sen paremmalla rutiinilla ja kyllähän se nytkin oli vakuutellut että pystyis sen tekemään mutta näin paremmaksi tehdä sen ite. Ei tämä ehkä sujunut yhtä ripeästi, mutta kuitenki!

    Lopulta viimeinenki kesärengas oli vaihdettu, niin jäin hetkeksi ihan vain istumaan solumuovisen suojan päälle ja hengitin syvään viileää ilmaa. Vielä ei aivan tuoksunut puhtaasti talvelta, ehkä vähän liian lämmin siihen. Mutta se vähäinenkin talven tuntu tähän aikaan vuodesta tuntui mahtavalta, etenkin kun viime talvi oli ollut.. Noh, ei niin hyvä. Hetken annoin itseni vaan istua siinä hengittämässä ja nauttimassa siitä aliarvostetusta tunteesta kun tunsi voivansa hengittää vapaasti. Kotikulmilla oli aina tuntuu vähän siltä niinku olis pari kokoa liian pieni nahkatakki päällä, ei saanu hengitettyä kunnolla syvään vaan se jäi aina vähän pinnalliseksi. Ja liikkuminen tuntui hankalalta, vähänkin kun yritti liikkua laatikon ulkopuolella niin joku asia hankasi vastaan eikä se ollu mikään takki. Vaan odotukset ja oletukset miten mun pitäisi olla tai tehdä että kaverit ja muut pysyi ympärillä. Mikä näin jälkeenpäin tuntui naurettavalta. Että kaavoihin kangistumisen ja tuntemattoman pelkäämisen takia olin tinkinyt niin monesta asiasta mitä oikeasti olisin halunnu kokeilla. Sen takia olin melkeen joutuu pihalle kotoa, mokannu pari parisuhdetta ja melkeen heittänyt pyyhkeen kehään tän nykyisenki suhteen.
    Hymyilin, ja naurahdin vaimeasti, pudistellen päätäni samalla kun kampesin itseni ylös maasta jotta sain alkaa kantamaan tavarat takaisin varastoon. Vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en tykänny siitä kaikesta mitä mun elämässä oli tapahtunu, tykkäsin siitä mihin se oli mut kuljettanu. Koska nyt tää kaikki tuntu olevan just sitä missä mun pitikin olla.

    • #6731

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä se siitä, Niklas, elämänkin kanssa, ihan niin kuin renkaidenkin kanssa äsken. Välillä on ihan hyvä pysähtyä katselemaan hetkeksi taaksekin päin. Niklas on huomannut aika tärkeän jutun: joku asia ei tunnu hyvältä sillä hetkellä, kun se tapahtuu, eikä sen paremmalta muisteltunakaan, mutta silti se on ollut välttämätön astinkivi jotain tärkeämpää, silloin vielä arvoituksellista asiaa kohti. Kun on tämän nähnyt, jaksaa taas pari seuraavaa vastoinkäymistä vähän paremmin. Hyvä, että Niklas on nyt tyytyväinen. Se on nykyään leppoisa kaveri, jonka luonteelle nykytilanne taitaa sopia.

  • #7108

    Niklas
    Osallistuja

    Jos selviäis näistä joulujutuista paremmin takas kirjottamaan, niin sais nämä kesken olleet tekstit ees jotenki tännekki asti.

    20.12.2020
    “Ai vitsit siittä onki pitkä aika ko viimeks ees avannu tän pelin.”
    “Mut sähän sanoit et sä pelaat tätä?” Eiran ääni kajahti kuulokkeissa.
    “Pelaan pelaan, mutta viime aikoina pelannu ihan muita pelejä niin sellanen pakollinen parin sekunnin öö niin mites tää taas toimikaan elämys.”

    Myönnettäköön että kun Eira oli pari päivää sitten lampsinut varustehuoneeseen, käskien perässään seurannutta Helloa tulemaan takaisin vuoden päästä ennen kuin tuuppasi oven kiinni tuon naaman edestä, en ihan odottanu että Eiran tyyppinen tyttö kysyis että pelaanko Call of Dutya. Enhän mä ees tienny että se ylipäätään pelas. Toki, en myöskään ollu osannu oottaa että se on niin taitava käsistään mitä oli tullut ilmi kun tehtiin se prototyyppi heinäautomaatista.
    Vaikka CoD on ollut pitempään tauolla mun peleistä, niin onneksi olin pelannut monia muita missä piti koittaa tähdätä vihulaisia nuppiin niin en pahasti saanu selkääni Eiralta joka tuntui listivän pelissä porukkaa samaa tahtia kuin Cookie Monster tuhosi keksejä.

    “Mikset sä oo aikasemmin paljastanu että sä oot näin hyvä pelaan? Tai että ylipäätään ees pelaat?”
    “Ääliö, enhän mä voi pyöriä kailottamassa tälläsistä asioista!” Eiran ääni kajahti jälleen vähän liiankin kirkkaasti kuulokkeista, että piti asetella kuulokkeita vähän kevyemmin korvien päälle.
    “Mikset muka vois?”
    “En kertois tätä jollekki toiselle, mutta ku se oot sä, niin voin paljastaa kerta sä tiiät mun muistaki jutuista.”
    “Auts, mutta jatka.”
    “Ei oikeet hienot naiset pelaa. Etenkään mitää tälläsiä. Joten piät tän sitte ihan vaan omana tietonas!”
    “Toki, toki. Mutta miksei muka vois? Tiiän montaki jotka pelaa. Ykski mun kaveri pelaa, juurikin naispuolinen, näyttää siltä että ei ois ikinä mitään pleikkarin ohjainta pitäny ees käsissä. Mutta todellisuudessa se vetää Resident Evil ja Last of Us tyyppiset pelit läpi tuosta vain. Ja vähän liian usein pyyhkii meikäläisellä lattiaa ku pelataan jotaki räiskintäpeliä.”

    Toisesta päästä kuului vain vaimeaa hyminää jonkinlaisena epämääräisenä vastauksena, ennen kuin hetken aikaa kuului vain pelin omat äänet ja ohjaimen nappien nakutus. Nyt kun asiaa mietti, niin siitä oli kyllä mennyt aika kauan kun olin pelannu muitten kanssa.. Miksun kanssa kyllä tuli pelattua ainaki pari kertaa viikosa, mutta muitten kans.. En muista millon viimeksi.

    “Ei sulla ois veljeä? Sellane joka ois sua nuorempi, joku kahdeksantoistavuotias tai sellanen.”
    “Öääeei oo. Ei mulla oo ku kaks pikkusiskoa. Kui?” vastasin vähän venytellen, koska en ollut osannut odottaa äkillistä perhekysymystä.
    “Paska. Ei mikskää. Keskity ettet sä kuole taas niinku äsken!” toinen puhahti.
    ”Ookkei.. Mut hei! Kerros. Joko Eetu on tilannu sulta joka tarhaan ne laatikot?”
    “Mä en sille paskapäälle mitään tekis vaikka se pyytäis ja maksais enemmän mitä mä olin ees pyytämässä niistä!”
    “Hä? Mut siis.. sehä vaikutti ihan tyytyväiseltä siihen sen ekanki esittelyyn?”
    “No se oliki! Aluks. Mutta sitte se tuli aukoon päätään kuin se ei ees usko että se oli mun idea. Että kuin mä oon valehtelija ja väitän toisen keksimää ja tekemää ideaa omaksi! Vaikka se oli mun! Mä sen piirsin ja keksein! Ja se paskapää vaan jankutti kuin se on sun laatikko!”
    “..Hä?”
    “NO JUSTHAN MÄ SANOIN!”
    “..Sillä tais mennä puurot ja vellit vähän sekasin kyllä nyt. Sun projektihan se on, mä vaan satuin oleen auttamasa sua pistään kasaan sen ja that’s it. Tota.. Mä voisin huomena ko käyn tallilla niin vähän oikasta asiaa–”
    “No et kyllä sano sille yhtää mitään!”

    Näin parhaakseni olla sanomatta asiaan tässä tilanteessa enää mitään, koska Eira kuulosti suurinpiirtein siltä että ryömisi kohta lankoja pitkin nirhiin mut jos alkaisin inttämään. Joten parempi ohjata omat kuin senki ajatukset ennemmin meneillä olevaan peliin. Mutta pakkohan mun oli huomenna ees parilla sanalla korjata Eetua siitä, että mikä tää koko heinälaatikko kuvio oikeasti oli.

    • #7109

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai että! Niklas on ihana. Eihän Eira tietenkään usko kertasanomisella, mutta jos kuitenkin jonnekin aivon väliin istahtaisi semmoinen pieni kaikerrus siitä, että kannattaisi etsiä se oma juttunsa ja mallinsa eikä yrittää ahtautua väkisin johonkin keinotekoiseen muottiin. Ja vitsit että sait Eiran kuulostamaan ihan just Eiralta itseltään! Se on aina kunnioitettava saavutus (minusta, varmaan muistakin).
      Toivon todellakin, että Niklas sanoisi Eetu-Epäreilulle suorat sanat tuosta, vaikka Eira uhkailisi mitä.

    • #7110

      Nelly
      Valvoja

      Eirasta on yllättävän vaikea tehdä kiukuttelevaa teini-ikäistä, kun ainakin mun sormissa siitä tuntuu tulevan helposti minä-minä-minä kolme vuotias. Sulla ei oo sitä ongelmaa! Tai jos onkin, niin hyvin oot tähän saanu rakennettua Eirasta juuri Eiran 😀 !

      Niken tarinat on ihanaa vaihtelua Marshin tarinoille, vaikka molemmat on siis aivan yhtä ihania. Nikke puhuu mä-muodossa ja siksi jotenkin kevyempää luettavaa Marshin kirjakielelle. Tykkään 😀 !

      Lisäksi, Eetu-Epäreilun pitää ehdottomasti kuulla Nikeltä asian oikea laita! Vaikka Eira ei siitä tykkääkään.

    • #7121

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä olen samaa mieltä, että olet tehnyt Eirasta tosi hienon tulkinnan. Eira ei ole suoranaisesti ilkeä: hän on vain hyvin usein hyvin vihainen, eikä osoita vihaansa leidimäisesti, niin kuin Eira itse voisi haluta. Loodanrakennustarinan perusteella jo oletin oikein, että Niklaksen hermo kestää Eiraa hyvin. Hän on luiskahtanut saman tien isonveljen rooliin, mikä saattaa olla hänelle ihan luontaista. Hän ei kuitenkaan tee sitä sillä tavalla holhoavasti, että saisi Eiran raivostumaan. Eiran raivo kohdistuukin ihan muualle kuin Niklakseen, joka on hänen suosiossaan. Luulen, että Niklaksen peliseura tekee Eiralle ihan hyvää myös. Niklaksella on mun mielestä terveellisempi suhtautuminen sukupuolirooleihin näissä pikkuasioissa kuin jollain Eiralla. Ja muutenkin: Niklas vaikuttaa turvalliselta seuralta. Myös Niklas kuulostaa tietenkin Niklakselta. Siitä ei vain yhtä kovaa hurrata varmaan siksi, että olet saanut itse kehitellä hänelle sellaisen äänen kuin haluat kirjoittaa.

      Tarinasi on dialogipainotteinen, ja oletkin onnistunut dialogeissa tosi hyvin. Sisällön ja sävyn lisäksi myös muoto on just sitä mitä pitää. Näin ne isot kirjaimet ja huutomerkit menee oikealle puolelle lainausmerkkejä ja oikeisiin kohtiin. Siitäkös mun kielenhuoltajaminäni pitää.

      Nelly sivusi sitä, miten Niklas on ihanaa vaihtelua Marshallin tarinoiden kertojalle. Niklas on kieltämättä tosi freesin kuuloinen kertoja, mutta ei se mun mielestä puhekielisestä kerronnasta johdu ollenkaan. Pidän puhekieltä jopa haittana kerronnassa, jos se menee liian murteiseksi tai slangiseksi, mitä se ei tässä mene. Pikemminkin Niklaksen puhekielisyydet ovat sopivan hillittyjä. Kerronta on kaikesta huolimatta huomattavasti repliikkejä kirjakielisempää, ja musta se saa ollakin niin. Mun mielestä tässä on kaksi ihan muuta juttua, jotka tekevät Niklaksesta kevyemmän ja jotenkin raikkaamman kertojan kuin Marshallin kertoja on. Niklas on ensinnäkin minäkertoja. Se ei ole automaattisesti parempi asia kuin ulkopuolinen kertoja, mutta pysyttelepä mukana kun koetan avata havaintoani. Ulkopuolinen kertoja on yleensä neutraali: ei ota kantaa asioihin. (Muunkinlaisia, jopa epäreiluja ulkopuolisia kertojia on!!) Minäkertoja puolestaan kertoo asiat oikeastaan aina omalta kantiltaan ja esittää omia mielipiteitään. Marshallin kertojaan nähden Niklasta on helppo pitää virkistävänä varmaan siksi, että minäkertoja tekee tässä asiassa kerronnasta yksinkertaisempaa. Marshallin kertoja on mukamas neutraali. Hän käyttää mukamas sellaisia ilmaisuja kuin kertoisi faktoja ja tapahtumia, muka on ottamatta kantaa. Samaan aikaan aistin koko ajan piilotettuja arvioita ja mielipiteitä, joita kertoja ei tuo ilmi niin kuin minäkertoja Niklas tuo. Niitä on etenkin Marshallista itsestään, enkä ole kaikista kertojan mielipiteistä alkuunkaan samaa mieltä. Olen tainnut oppia tämän takia epäilemään Marshallin kertojan kerrontaa. Yritän ikään kuin koko ajan lukea rivien välistä, mitä todella tapahtui. On rentouttavaa, kun Niklas ei peittele lukijalta mielipiteidensä olemassaoloa. Tässä on ikään kuin kaikki kortit pöydässä: mielipiteitä on, mutta sitä ei kielletä. Toinen asia, josta freesi vaikutelma johtuu, taitaa olla Niklaksen käyttämä yksinkertaisempi kieli ja suoremmat viittaukset. Niklaksen kerronnassa esimerkiksi Marshall on Marshall ja Eira on Eira: Marshall ei ole venäläinen tai rastapää tai muu sellainen, jota en itse Marshallin kertojasta poiketen pidä millään tavalla oleellisena. Eirakaan ei ole sinisilmä tai puhdas arjalainen tai heinälaatikonrakentaja.

      Olen aiemmin sanonut tämän iihan varmana, mutta Niklas tekee sinullekin hyvää kirjoittajana JA sosiaalisessa ympäristössä leikkikaluna. Vieläkin uskon sen johtuvan siitä, ettet taida sääliä häntä, et edes pikkutyttöjen kynsissä. Me kuitenkin ollaan näiden hahmojen jumalia: ei niiden isejä. 😀 Osaat takuulla kirjoittaa hahmon kuin hahmon ulos mistä tahansa pattitilanteesta tarvittaessa.

  • #7189

    Marshall
    Osallistuja

    10.1.2021

    Tuijotin sormien raosta valkoista kahvikuppia mitä puristin toisessa kädessäni. En muista milloin viimeksi olisin näin selvästi tuntenut kuinka korvanpäitä ja poskia kuumotti, ja olin varma että kasvoni antoivat värisävyssä hyvän vastuksen niin omille rastoilleni kuin huoltoaseman pöytää koristavalle jouluiselle pöytäliinallekin.

    “Ookko varma ettet halua?” Niklas kysyi toistamiseen, kallistaen käsissään olevaa Scan Burgerin teksteillä varustettua paperitaskua. Pudistin vain päätäni vastaukseksi. En voinut edes ajatella syömistä. Jopa kahvi tuntui tökkivän.

    Lopulta Niklas sai tuhottua viimeisetkin ranskalaiset, alkaen sullomaan ateriasta jääneet käärepaperit tapansa mukaisesti tyhjään juomamukiin. Ja pyöritteli sitä käsissään, kunnes oli saanut taiteltua ylimääräiset reunat alas siten että jäljellä oli lopulta lähinnä kiekkoa muistuttava pahvimöykky.
    Nousin toisen perässä ylös pöydän äärestä, napaten puolillaan olevan kahvimukin mukaani ja kippasin sen sisällön nesteille tarkoitettuun astiaan roska-astian yhteydessä. Ehkä kahvi maistuisi paremmin siinä vaiheessa kun aamupäivän kisasuoritus ei olisi enää niin tuoreena mielessä.

    “Älä huoli. Kukaan ei oo vielä kuollu häpeään”, Niklas heitti niin reippaaseen sävyyn että näkemättäkin tiesin tuon suupielten nykivän kohti korvia.
    “..Ei kai. Mutta voin olla ensimmäinen,” mutisin puoliääneen.

    Kävellessämme autolle päin kuulin kuinka Niklas yritti peitellä naurun tyrskähdyksiä yskähtelyksi. Mutta siinä vaiheessa kun aloin sulkemaan raollaan ollutta trailerin etuovea jotta voisimme jatkaa matkaa, lopulta hän jo ratkesi nauramaan. Olihan tuo onnistunut pidättelemään pinnan alla kuplinutta vähän vahingoniloista mutta erittäin huvittunutta nauruaan jo lähemmäs pari tuntia. Ei sinänsä, toisen rehevä nauru tai omatkin suupieleni lopulta nykimään vähän ylöspäin.

    • #7218

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oih, olisipa munkin elämä tällaista. 😀 Tai siis olisinpa niin kuin Marshall. Kun mokaan jossain itselle oikeasti merkityksellisessä, vaikka pidän omasta mielestä huonon oppitunnin, olen ennemminkin vihainen itselleni. Jos joku tulisi siihen tyrskimään, en nyt käsiksi kävisi, mutta ehkä jättäisin ulos autosta jos oikein kirvelisi. 😀 Marshallin ajatukset näkevänä tuntuu, että olisi helpompaa tuntea häpeää ja osata erottaa, että ei se toinen ivallisesti naura. Sitähän naurattaa siksi, että jotkut mokat nyt vaan on hauskoja, ja ehkä Marshallin kärsiminenkin mokan takia on vähän hassua. Onneksi mokat kuitenkin lopulta haihtuu mielestä. Ensimmäisenä onneksi muiden mielistä. 😀

  • #7201

    Marshall
    Osallistuja

    12.01.2021
    Laittomuuksia satulassa
    26

    Lohduttamisen käsikirja luku 1

    Valehtelisin jos väittäisin etteikö tuntunut yhtään oudolta että heidän kotiin oli tulossa vieras. Jos perheenjäseniä ei laskettu niin Miksu oli ollut ainoa vieras joka heillä oli käynyt, ja hänkin oli kuitenkin jo pitemmän ajan takaa tuttu, ja istunut lukemattomia kertoja iltaa heidän entisessä asunnossa. Mutta, ainakin kylään tulija oli edes jostain jo valmiiksi tuttu ja Janna oli sitä paitsi mukava. Kohautin olkiani vähän, keskittyen kunnolla takaisin ruuanlaittoon.

    Ruokailun aikana sain onnekseni huomata että en enää jännittänyt hartioita tai leukaperiänikään, vaan koin oloni melkein jo rennoksi siinä vaiheessa kun Niklas apunani siivosimme pöytää. Kurtistin kulmiani hieman, katsoessa takaoven suuntaan kun Janna oli pistäytynyt ulos koirien kanssa. Siinä missä pöydän ääressä käyty keskustelu oli pääasiassa ollut kevyttä jutustelua, en saanut karistettua mielestäni naisen reaktiota kun Niklas oli ihan vain uteliaisuuttaan kysynyt että miten tuo oli ylipäätään päätynyt työskentelemälleen alalleen. Vastaus itsessään oli kyllä sellainen minkä moni varmasti antaisi, alasta riippumatta, mutta tapa miten toinen oli sen sanonut sekä sitä edeltänyt jähmettyminen taas ei. Etenkin kun Janna ei ollut vaikuttanut sellaiselta joka jäätyisi moisen kysymyksen edessä.
    Kun asiaa mietti enemmän, niin tallillakin oli kyllä ollut joitakin päiviä jolloin hän oli vaikuttanut… No, hyvin samanlaiselta mitä äsken, joten ei se kai mahdotonta ollut että taustalla olisi jokin isompi syy. Koska jos rehellisiä oltiin, enhän minä itseasiassa tiennyt Jannasta oikein mitään ellei se liittynyt hevosiin.
    Vilkaisin Niklaksen suuntaan ja toivoin pienesti että tuo olisi rekisteröinyt saman mitä minä. Hän se meistä oli se joka osasi reagoida tällaisiin asioihin, mutta tuolla oli eilisestä lähtien mennyt vaihteeksi niin lujaa pään sisällä että ei varmaan huomaisi vaikka hirvi kävelisi takaoven kautta asunnon läpi etuovelle ja ulos.

    “..Laitatko loput astiat tiskikoneeseen, voisin käydä itsekin haukkaamassa nopeasti happea ennen elokuvaa.”
    “Jeesh! Laitanko mä veden samalla kiehuun vai mitenkä?”
    “Joo, laita vaan. Ainakin mä voisin ottaa teetä”, vastasin samalla kun kävin noukkimassa kenkäni eteisestä ja palasin ne kädessä takaovelle.

    Janna ei reagoinut ollenkaan takaoven aukeamiseen, vaikka ei näyttänyt olevan varsinaisesti keskittynyt mihinkään. Tuon katse näytti olevan tiukasti hankeen painuneissa tassunjäljissä. Vilkaisin olkani yli keittiön suuntaan ennen kuin livahdin ulos pakkaseen ja suljin takaoven perässäni.
    Pitäisikö sanoa jotain? Vai seisoisinko tässä vain?
    Kohotin toista kulmaani aavistuksen, kun Janna pyyhkäisi kasvojaan nopeasti hihansuuhun.
    Ehdein jo ajatella, tai toivoa, että hän oli huomannut ettei ollut enää yksin ulkona mutta katse palasi kuitenkin takaisin samaan suuntaan kuin ennen sitäkin.
    En ole hyvä tällaisessa. En ollut koskaan oikein osannut reagoida tälläisissä tilanteissa jos kyseessä ei ollut oman perheenjäsen. Samalla hetkellä koin oivalluksen: Jos hän olisi sisarpuoleni, mitä tekisin.
    Lopulta nostin aika varovasti toisen käteni Jannan hartialle, melkein säpsähtäen itsekin kun toinen oli hätkähtänyt saatuaan tietää läsnäolostani. Siirryin askeleen verran lähemmäs, jääden vain seisomaan toisen viereen ja annoin rauhassa tilaisuuden päättää että halusiko hän puhua vai ei.

    Hengitin rauhassa kylmää ilmaa, mikä tuntui ihanan raikkaalta ja jopa pistelevänä keuhkoissa kuin kasvoillakin. Krem tai Myssykään eivät näyttäneet paljon kylmästä välittävän, vaan pomppivat kuin kauriit heinäpellossa vielä jäljellä olevassa koskemattomassa hangen osassa. Kunnes jatkoivat karvaisena tornadona juoksua lumeen muodostuneita polkuja pitkin vuorotellen toinen toisen häntäkarvoissa kiinni roikkuen.
    Käänsin katseeni Jannan suuntaan kun tuo lopulta alkoi puhumaan. Vaikka toisen ääni oli niin hiljainen että kuulosti lähinnä kuiskaamiselta.
    Nyt etenkin olin hukassa siitä että mitä pitäisi tehdä. Hyvin nopeasti mietein että sanoisinko jotain, mutta päädyin vähän empien kääntymään enemmän naisen suuntaan ja laittaa kädet tuon ympärille. Janna ei ainakaan näyttänyt vieroksuvan sitä, tai yrittävän siirtyä kauemmas, joten suljin hänet lopulta halaukseen. Pieni osa minusta halusi kyllä myös sanoa jotain jotta hän tietäisi että kyllä minä voisin ainakin kuunnella jos hän haluaisi puhua asiasta enemmän. Siihen mennessä olisin toivottavasti ehkä ehtinyt pyöritellä naisen sanomaa mielessä vähän läpi jotta osaisin tarvittaessa jopa sanoakin jotain.

    • #7203

      Sonja T.
      Valvoja

      Iiih, toistan itseäni, mutta ihana Marshall! Nämä on aina jollain tavoin niin kivoja tekstejä, kun katsotaan jotakin tilannetta ensin toisen näkökulmasta ja sitten toinen kirjoittaa oman näkökulmansa. Siinä pääsee hirveän hyvin perille siitä, millaisia eroja ja samankaltaisuuksia hahmoilla ja tutustuu niihin taas vähän paremmin. Mitään järkevää kommenttiahan ei nyt irtoa, mutta jos jotakin pitää sanoa niin kaikin puolin hyvin eteenpäin soljuva vastine Jannan tekstiin.

    • #7219

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olet tullut tosi hyväksi tässä. En muista, olenko kertaa tai kahta enempää kirjoittanut ns. avoimista ja suljetuista lopuista yhteistarinoinnin kontekstissa. Kun aloitit tätä hommaa, suljetut loput olivat sinulle tyypillisiä. Toit Marshallin tilanteisiin muiden kanssa ja päätit tarinan siihen, että tilanne oli ohitse. Silloin muille jäi vaihtoehdoksi joko viitata tapahtuneeseen tai referoida se, jos he halusivat vastata. Nyt olet alkanut harrastaa enimmäkseen avoimia loppuja. Vaikka juoni on kokonainen ja draaman kaari täyttyy (siis niin paljon kuin se on ”toistaiseksi voimassa olevissa” tarinoissa edes mahdollista), kaverille jää tilaa vaikuttaa vielä lopputulokseen niin halutessaan. Kummassakaan tavassa ei siis ole mitään vikaa, ja luonnollisesti ne vuorottelevat tarinoissa, mutta mitä useampia avoimia loppuja jää, sitä todennäköisemmin taitaa saada peliseuraa. Kaverilla kun on vielä rajattomasti mahdollisuuksia, jos hän haluaa jatkaa tästä.

      Kommentoin Jannalle, että Marshall toimii mielestäni itselleen epätyypillisesti lohduttajan roolissaan. Hätäilemättömän tuntuisesti saat tilanteen kuitenkin kirjoitettua niin, että tapahtumat sopivat sujuvasti Jannan kertomaan. Voi kyllä olla, että pidän Marshallia röllimpänä kuin hän oikeasti on. 😀 Se rölliyden vaikutelma on kuitenkin jopa vahvistunut viime aikoina. Nyt kun hän itse kertoo ajatuksiaan, olen ilmeisesti nimittäin alkanut samastua häneen nopeasti tarina tarinalta enemmän. Tässäkin kaikki ajatukset kuulostavat niin kovin tutulta yhtäkkiä, vaikka olin melko varma, ettei minulla olisi Marshallin kanssa juuri mitään yhteistä. On vähän outoa, kun kotiin tulee vieraita, ja sitä luottaa sosiaalisempaan puolisoon, että hän osaisi jutella oikealla tavalla oikeista asioista ettei vieras huomaa outoutta. Ja se, kun Janna on murheellinen pihalla: se pieni hetki, kun miettii, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Marshall ajattelee vähän sitäkin, että on helpompaa vastata ja keskustella, kun saa hetken varautua ja miettiä, mitä sanoa. Jopa ihan lopussa näen itseäni. Kun tekee mieli sanoa, että kyllä sä mulle voit puhua, mutta ei sitten tule sanottua. Nyt tekisi mieli sanoa, että kyllä kai rölli röllin tuntee, mutta ilmeisesti ei ihan tunnekaan, jos on kertoja välissä. Outo homma! Marshallin persoona ei ole nimittäin muuttunut kertojan myötä miksikään.

  • #7284

    Niklas
    Osallistuja

    Luuseri

    Makoilin selälläni sohvalla ja katsoin varmaan tuhannetta kertaa läpi videota minkä Janna oli kuvannut mun ja Arlekin suorituksesta. Radalla musta oli tuntunu pääasiassa ihan hyvältä, että suoritus olis ollu ainakin ok, mutta jopa minä näin kasapäin vain virheitä omassa ratsastuksessani. Tiputin puhelinta pidelleen käden vierelleni sohvalle, tuijottaen yläpuolella näkyvää valkoista kattoa. En ollut odottanutkaan ettäkö olisin palkinnoille saakka päässyt mutta ihan luokan viimeiseksi jääminen oli siitä huolimatta pettymys. Käänsin päätäni sen verran että näin katsoa kuinka Krem makoili hyvin tyytyväisen näköisenä turkoosissa pedissä olohuoneen nurkassa.
    Ei kiinnostanut yhtään raahautua tallille.
    Kierähdin alas sohvalta ja vääntäydyin jaloilleni jotta ylsin hakemaan pleikkarin ohjaimen käsiini. Onneksi vielä ei edes tarvinnut lähteä tallille, riitti kun jossain vaiheessa kävi siellä pyörähtämässä ja hoitamassa asiat. Saatuani pleikkarin kautta spotifysta musiikkilistan päälle, harpoin keittiöön. Kyllähän musta ny ainaki ees astioita on tiskaamaan! Vaikka tiskikone varmasti tekisi senkin paremmin, mutta ompahan ees jotaki tekemistä käsille.

    “Mun olis pitäny voida pärjätä paremmin. Tai no ehkei listoilla, mutta siis niin että meijän meno ois näyttäny paremmalta mitä jonku taaperon räpellys lumihangessa”, selitin Kremille joka oli tullut keittiöön katsomaan mitä siellä kolistelin kun astiat osuivat tiskialtaan reunoihin veden alla.
    “Joo, en mä ny niiin kauaa oo vielä ratsastanu mutta silti. Mulla on kuitenki alusta asti ollu asiansa osaava tyyppi hakkaamasa että ei nuin vaan näin. Moni käy ihan perus ratsastuskoulusa tunneilla misä ei päästä niin hyvin ees perehtyhyn just sun menemiseen, ja neki vetää paremmin ku minä vaikka oltas yhtä kauan ratsastettu.”

    Krem vain tuhahti, tai aivasti, mikä kuulosti melkein kuin se olisi myönnellyt mukana valituksessani.

    “Arlekissahan ei mitään vikaa oo, ku sehän on tehny paljo vaikeampiaki juttuja niin näähän on sille helppo nakki. Se on kuitenki Marshin kaa kisannu vaikeammissa luokissa ja pärjänny älyttömän hyvin. Vähän niinku viime kesänä, tai siis ethän sä sitä joo nähny, mutta ne pärjäs oikiasti tosi hyvin”, jatkoin selittämistä tiskiharjalla osoitellen niin että saippuavettä lenteli pisaroina pitkin lattiaa.
    “Emmä tiiä.. Ehkei tää ratsastus vaan oo mun juttu, että en osaa mitään ellei joku oo about kädestä pitäen näyttämässä miten asiat menee..”
    “Toki, mä oon ratsastanu vasta..mitä, vuoden? Tälleen säännöllisesti?” Krem vain kallisteli päätään, katsoessaan lattialta kun itse keikuin jakkaran päällä järjestelemässä astiakaappeja.
    “Mutta toisaalta.. Mä oon ratsastanu usiamman kerran viikossa niin luulis että tässä ajassa ois kehittyny ees vähän paremmaksi. Toki, me ei olla hinkutettu pelkästään koulukiemuroita vaan tehty välillä muutaki. Mutta sitte taas-… Miks hitossa meillä on ees tälläsiä täälä? Ei kukaan näitä käytä..” mutisin ja viskasin muutaman muovisen säilytysrasian nurkan roskikseen.
    “Mitä olinkaan sanomassa..? No joka tapauksessa. Ei kai pitäis silleen kattoa vaan sitä että kuin kauan oon ratsastanu. Etenki ku tuo kouluratsastus ei oo niiin se mun juttu, tai ihan hauskaahan se joo on ja silleen, mutta emmä pelkästään sitä jaksais tehä. Kaikella rakkaudella koulutuupparit, en ymmärrä teitä.”
    “Emmä kyllä oo vielä kauheasti ees kisannu, se on kuitenki vähän eri asia mitä se miten sä meet kotona. Plus, aikasemmisa kisoissa on ollu luokassa aina aika vähän osallistujia. Tuolla oli kuitenki ykstoista. Ja, just nää pari viimestä viikkoa ennen kisoja mä menin täysin itsenäisesti. Tai no joo, kyllähän mä Jannalta, Sonjalta ja Nellyltä vähän kysyin kun sattuivat oleen samaan aikaan maneesissa että jos pystyy jonku tiedonjyvän heittää ja silleen. Mutta näin niinku muuten.”

    Istuin selkä alakaapin ovea vasten, ja upotin kädet uudestaan muropaketin sisälle. En edes muistanut että meillä oli näitä. Maidon kaa nää tietenki olis vieläki parempia mutta hyvin nää menee tälleenki.

    “Toki… Oon saanu parempia prosentteja aikasemmista kisoista.. Mutta, ennen niitä kisoja Marsh oli pitämäsä tarkasti silmällä mun menoa. Joten se on varmasti yks ratkaseva tekijä, eli en oo ihan vielä valmis täysin itsenäiseen menoon. Ja olishan se voinu mennä niinki huonosti että meijät ois hylätty. Tai saatu tyyliin.. alle 40%. Tai, mä oisin voinu tippua ja Arlek ois karauttanu kuuhun. Joten siihen nähen se meni ihan hyvin. Hyväksytty tulos ja silleen.”

    Hankasin tiskirätin nurkalla pöydän pinnassa näkyvää kahvikupin pohjasta jäänyttä rengasta. Pitäisköhän sitä yrittää käyttää enemmän lasinalusia? Vai joku pöytäliina? Jos se olis sellanen muovinen, niin siitä on helppo pyyhkiä kaikki pois eikä ne oo ees niin kalliita. Yleensä ne vaan tahto olla ihan susirumia.

    “Tai, villi ajatus, pyyhkisi pöydän heti kun tajuaa että siihen tulee jotain.”
    “Tiesitkö. Sä oot tosi hyvä terapeutti”, totesin samalla kun nostin Kremin syliini. Tapansa mukaisesti se oli heti erittäin suurella innolla nuolemassa kasvojani läpi. “Varmaan se asian ydin on kuitenki se, että nää kisat meni tälleen. Mutta ainaki me hei selvittiin sieltä hyväksytyn tuloksen kanssa, vaikka Marsh ei ollukkaan pitämässä kädestä kiinni ja valmistelemasa meitä sinne. Mutta sen mä lupaan, että jos se huomauttaa ton videon pohjalta pelkästään kaikista virheistä eikä nää mitään hyvää niin se saa nukkua sohvalla ku tulee takas.”

    • #7285

      Janna H
      Osallistuja

      Voi Nikke ❤️ Mä niin omalla tavallani tiedän ton fiiliksen ku kaikki menee ihan metsään ja ei pärjääkkään vaikka luuli että voisi pärjätä.

      Onneksi Nikas kuitenkin osaa löytää sen kultareunuksen tästä pilvestä ja olihan toi nyt kyllä suoritus käydä omatoimisesti kisaamassa ja vielä hyväksytyllä radalla kun ei ollutkaan sitä turvasatamaa apuna.

      Ens kerralla vieläkin paremmin!

    • #7334

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Krem on vielä nuori. Ja silti niin fiksu! Isäntähän sen päättää, mistä niille koirille voi jutella, mutta ei mun kahdeksanvuotiaani ymmärtäisi mitään koululuokan prosenteista eikä ylipäätään kouluratsastuksesta. Kun mä dubbaan niitä, yksinkertaisempaan valitukseen ne kyllä vastaa. Ja silloin kun en dubbaa, ne osaa lähinnä sanat ruoka, syömään, kanatikku, makkara ja saa otta, että ei niistä yhtä paljon iloa keskusteluissa ole… Aloinpa miettiä, kuinkahan älykkäistä jutuista muut ihmiset puhuu eläimilleen. Mun kaverin kissa on kuulemma dosentti, ja sille puhutaan ainakin sen mukaisesti…

      Mutta asiaan. Krem on musta hyvä tapa korvata tässä sisäinen puhe. En ole koskaan itse edes kaivanut sille vaihtoehtoja. Silti muhun tämä ihan iskee. Dialogilla mulle voi syöttää mitä tahansa, ja kouluradan purkaminen koirankin kanssa näyttää toimivan muhun tosi hienosti, kun vaihtoehto voisi olla suora ratsastustarina. Vaikka no: olisi siinäkin twistinsä kun kaikki menee huonosti. Mutta niitä on kuitenkin luettu niiiiin paljon enemmän virtuaaliheppojen parissa vuosituhannen vaihteesta. 😀

      Niklaksen pettymys on musta hillittyä. Se on joo itsensä ruoskimista aina tiskikonetta huonommaksi asti, mutta ei sellaista piehtarointia ja märehtimistä kuin joskus voisi olla. Ennemminkin Niklas murehtii hommat valmiiksi, jotta olisi valmis nousemaan taas ylös. Mua tietenkin harmittaa hirveästi, että Niklakselle ylipäätään kävi näin huonosti, etenkin kun yksi sen tulkinnoista on heti, ettei se pärjää ilman Marshallia. Tyypillistä Wanhaa Niklasta. 😀 Onneksi Niklas kuitenkin löytää positiivisia asioita kaikesta huonosti menneestä huolimatta. Mä en löytäisi: paiskoisin saappaita auton takapenkille ja tietäisin taas kerran, että ikinä en enää yritä mitään ainakaan ennen ensi kertaa!

  • #7286

    Marshall
    Osallistuja

    Tarkotus oli kirjottaa pari tarinan tynkää Marshallin reissusta, vaan minnekkäs se aika taas katosikaan. Mutta, saatte kuvat!


    Kuva isompana
    Marshall & Dmitriy ”Mitya”


    Kuva isompana Ei niin viimeistelty työ, mutta sehän ei haittaa.
    Anice halusi ehdottomasti päivitetyn perhekuvan eteisaulaan nyt kun Marshallkin saatiin paikalle. Ja mikäs sen parempi paikka kuvan ottoa varten, kuin kauan suunniteltu ja vuoden vaihteessa valmistunut maneesi.

    • #7335

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On siellä vähän toista kuin täällä meidän hämärissä pienissä maneeseissa ja yksittäin viruvissa pikkutarhoissa. Kun ajattelen jonkun ihan oikeasti elävän niin kuin Marshallin porukat, hevosten keskellä kunnon puitteissa, onhan sitä aina vähäsen kateellinen. Samalla kun elellään virtuaalimaailmassa ja saadaan mahdollisuus luoda oma unelmatalli juuri sellaiseksi kuin halutaan, luodaankin pieni pesukarsinaton Hopiavuoren hevostalli, jossa hyvä kun on loisteputkia maneesin katossa, eikä ole kynttiläkruunuja nähtykään. 😀 Hevosetkaan ei ole siististi samaa paria niin kuin kunnon ihmisen kahvikupit, niin kuin Marshallin porukoilla. Aijje: olisi se joskus ihana elellä itse noin hulppeissa miljöissä. Vaikkei se inspiroi tätä kirjoittajaa kirjoittamaan tarinoita, se inspiroisi totta tosiaan raahautumaan tallille talvella kun olisi kunnon maneesi ja kuiva ja lämmin varustehuone. :DD

  • #7355

    Niklas
    Osallistuja

    Joskus myöhään viime sunnuntaina

    Musta tuntu että silmät ei pysy enää kohta auki, eikä auton moottorin tasainen humina ainakaan piristänyt. Väsymyksestä huolimatta en voinut kuin virnuilla itsekseni samalla kun hypistelin ruusukkeita näpeissäni. Kyllä, ruusukkeita. Monikossa!
    Olis voinut luulla että oman luokan vähänen osallistujamäärä Dressage Cupin Finaalissa olis lieventänyt jännitystä vaan ei. Olin automatkan aikana pureksinut yhdestä sormestani kynnen niin lyhyeksi, että siitä oli lopulta tihkunut verta ja koko sormea ikään kuin kirveli aina kun sormenpään paino jotaki vasten. No, ainakaan mun ei ollut tarvinnu ratsastaa ihan ekana mikä oli auttanu ainaki vähän. Yks ratsukko oli menny ennen mua, minkä jälkeen Marsh oli mutristellut huuliaan puolelta toiselle melkein kuin sen nenää olis kutittanu ja sanonu että pystyisin kyllä parempaan kuin äskeinen. Myönnän, vähän epäilin aluksi mutta kyllä anto se vähän boostiaki. Koska jos se olis yrittäny pelkästään tsempata ennen suoritusta, niin se olis sanonu enemmän jotaki.. Hyvin se menee, muista asia x niin loppu hoituu kyllä tai jotaki sen tyylistä. Ja oikeassahan se oli ollukki. Koska kun luokan tulokset oli saatu kasaan ja palkintojenjakoon osallistuvat ratsukon kuulutettiin paikalle, mut oli kutsuttu myös. Toinen sija finaalista tuntui yhtä mahtavalta kuin viime kisojen voitto.

    Valuttauduin vähän alemmas penkillä ja pyörittelin itseni mukavampaan sekä erittäin epäergonomiseen asentoon paikallani. Kuulin jo päässäni kuinka Marsh huomauttaisi että joku päivä onnistuisin vielä vääntämään selkärankani solmuun, mutta pienellä vilkaisulla kuljettajan paikalle päin selvisi että tuo oli keskittynyt katsomaan tuimalla ilmeellä tiehen päin. Huuhkaja ratissa, kuten aina.
    Myhäilin itsekseni ajatukselle ennen kuin katsoin toisessa kädessäni olevaa sinistä ruusuketta, liikuttaen sormenpäätäni keskustan… onko se laskostettu vai rypytetty? Vai onko tälläselle aaltoilevalle jutulle joku oma nimensä? No, joka tapauksessa siitä tuli mieleen kumparelasku kun sormi liukui sileää nauhaa pitkin ylös ja alas.
    Tuskin 40cm rataa pystyi kauhean paljo esteratsastamiseksi sanoa, mutta yhden puomiradan jälkeen sellaisesta toisen sijan nappaaminen oli tuntunu siltä ku oisin kisannu isommassaki luokassa. Parasta oli kuitenki ollut se, että en ollu jännittäny lähellekkään niin paljo mitä ennen koulurataa.

    “..Ehkä esteet on oikiasti enemmän se mun juttu”, mumisin tajuamattani puoliääneen ennen kuin muistikuvat Arlekista esteradalla vaihtui lähinnä vaaleanpunaiseen virtahepoon.


    Storywoods Dressage Cupin finaali, 2.sija
    Ruusuke, Marjahilla

    • #7384

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan sairaan hienoa! Niklaksen kehittymistä on ollut kiva seurata, ja nyt vielä kun arpaonni suosi, lukija sai ikään kuin palkan kaikesta vaikeuksissakin myötäelämisestä.

      Mun suosikkiyksityiskohdat tässä tarinassa on Marshallin suunmuikistelu ja Niklaksen rypytysajatukset. Ne on näennäisen pieniä yksityiskohtia, mutta ne kuvaavat hahmoja ja Niklaksen havainnointitapaa tosi hyvin ilman turhaa auki selittämistä.

      Toivon, että Arlekinin jäämiselle keksitään jokin edes sinnepäin uskottava syy. Olisi tosi harmi isku, jos Niklaksen ura vähän niin kuin loppuisi kesken. Parturin palkoilla ei paljoa mitään ylläpitoheppojakaan pidellä, ellei karsita ihan valtavasti kaikesta muusta. Niklas on alusta asti yrittänyt ajautua esteille kouluratsastuksen sijaan, ja Marshall on lyönyt kapuloita rattaisiin alussa minkä on kerjennyt. Nyt kun Niklas on päässyt hyppäämään, ja on vieläkin menestyksestään huolimatta oma itsensä eikä pissapää, lukija herkästi odottaa ja toivoo saman realistisen hitaan kehityskulun jatkuvan. Onhan tässä ehkä tulossa se TT ja vaikka mitä…

  • #7480

    Marshall
    Osallistuja

    muoks. Hups, piti postata Niklaksen tekstinä mutta.. etteköhän te huomaa kenen kengissä tässä ollaan xD

    Tähän vois jopa tottua
    Niklas kävi Arlekin ja Marshallin kanssa pyörähtämässä maastoestekisoissa viime maanantaina (5.4.)

    Kevät. Ja paskat. Taivasta peitti harmaiden pilvien massa ja puut taipuivat kohti maata tuulenpuuskien orjina. Ja jottei vaan olisi siedettävää talssia märkää rataa pitkin, niin pistelevä kylmä vesi sade piti huolta siitä. Tai jos tätä pystyi edes kunnon sateeksi sanoa. Ennemmin jotaki vesituhnua, mikä tuntui kastelevan kaiken. Ihan kaiken. Huolimatta siitä että päälleni kiskoman kuoritakin pitäisi pitää rankempaakin vesisadetta niin olin ihan varma että se oli kastunut läpi jo kolmannen esteen jälkeen. Ja mistä vetoa niin tämän kurakelin takia hiekkaa ja rapaa saisi pestä aina suitsien niskaremmistä ja omasta niskasta lähtien. Näpitki jäätyy hitto vie.

    “Hei. Keskity.”

    Hätkähdin väkisinkin kun Marshallin ääni tunkeutui ajatuksieni läpi terävästi kuin tyhjä mehupurkki jonka joku räjäytti ihan mun selän takana. Se sellanen parin desin pillimehu.

    “Niin. Joo. Juu.”
    “Tiedän että nämä esteet ei korkeudella koreile, mutta haastetta tulee muualta kuin siitä. Nyt teillä ei ole mitään seiniä ympärillä joten sinun täytyy oikeasti olla hereillä tuolla”, mies selitti samalla kun tunki paksuja sormikkaitaan mun käsiin. Parasta. Etenki kun se laitto hihat just oikein niiden hanskojen päälle. Ite ku alko sitä tekeen niin tuntu että sai hampain kiskoa joka suuntaan ja silti se hiha ei menny sitte millään tai se hanskan oma varsi rullaantu siinä alla ja…
    “Mmh? Nii mite oli?”
    Marshall huokaisi syvään ja katsoi kulmakarvojensa alta vähän toruvaan sävyyn. “Keskity. Estevälit on aika pitkiä, niin Arlek varmasti yrittää edetä aika reippaasti. Joten sun tehtävä on pitää meno maltillisena. Ja kuten huomasit kotona, niin se liioittelee melkein aina ojien ylityksessä. Joten olet sitten valmiina.”
    “Joo. Etene maltilla, harjasta kii ojissa ja tähtää keskelle.”

    Maastoesteiden läpi kävellessä ja omaa rataa seuratessa vilkuilin aina välillä korkeampien luokkien esteitä. Melkein kaikki näytti mun luokan polven korkuisiin miniesteisiin verrattuna valtavilta. Miten joku edes uskalsi laukata hevosella suoraan kohti jotaki tollastaki tukkiläjää? No, Marsh oli joskus sitäki tehny joo mutta silti. En ollu koskaan sen enempää siitä aiheesta ees kysyny mutta ehkä sitä tohtisi vähän udella että millaista se oli ollu. Jotenki mun päässä koko sen konsepti oli jotenki sekava. Kaikki kolme lajia yhessä kisassa, eläinlääkärin tarkastuksia ja yksisä kisoisa meni ainaki se pari päivää.
    Nyt oikeasti. Keskity.

    Kellon lähestyessä puolta päivää, ei edes läpimärät vaatteet tai luihin ja ytimiin hiipivä vilu vaivannut vaikka sormet olivat ohuiden hanskojen alla kuin läjä pakaste kalapuikkoja. Hymyileminen tuntui jo särkynä poskissa kun lopulta kurottauduin kättelemään..tuomaria tai jotaki, korkealta Arlekin selästä. Vaati poikkeuksellisen paljon keskittymistä että sain pidettyä mun katseen kohteliaasti käteltävässä henkilössä enkä vain tuijotellu silmät kiiluen suitsiin kiinnitettyä sinivalkoista ruusuketta.
    Ihan sama vaikka ne esteet oli ollu just ja just polveen asti. Tää oli meijän eka kerta maastoesteillä, tai ainaki kokonaisella radalla, ja me oltiin just päihitetty seitsemäntoista muuta ratsukkoa!
    Hain katseellani tuttua partanaamaa yleisön joukosta ja melkein tunsin itseni typeräksi kun heilutin kättäni kuin pahanen kakara naama kuin Hangon keksillä löydettyäni oikean ihmisen. Tähänhän vois jopa tottua. Treenaamiseen ja vilkkaisiin kisapäiviin mitkä parhaimmillaan päätyi vieläpä kunniakierrokseen.

    • #7501

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Erinomainen aloitus! Luen ensimmäisen virkkeen lempeällä äänensävyllä itsekseni ja odotan fiilistelyä. Sitten tulee saman tien rysähdys. Ja paskat. Olen heti ihan messissä. Samaten tykkään Niklaksen villeistä vertauskuvista joka kerta enemmän: niin kuin trippimehupurkin räjähdyksestä ja pakastekalapuikkoläjästä. Niistä on tullut nyt Niklaksen tavaramerkki, joka kannattaa ehdottomasti pitää hillitysti mukana hahmon kehittyessä!

      Vertausten lisäksi Niklakselle tyypillisiä on vähäsen kakaramaiset mood swingit, ja niistäkin tykkään. Tiedäthän: uhmaikäinen karjuu raivoaan täyttä kurkkua, kun kylpyvesi on liian märkää, mutta sitten se alkaa nauraa kun se saa sinne punkkaan ruusukkeen, ei kun siis kelluvan ankan ja pari muovikoiraa. 😀 Niklas ehti toki alun inhon ja lopun hohdon välissä mietiskellä lajiakin, joten mistään yhtäkkisestä muutoksesta ei ole kyse, mutta silti alun ja lopun välillä on huvittava kontrasti.

      Edelleen olen sitä mieltä, että Niklasta on helppo kannustaa kisoissa: hänen voittoaan on helpompi toivoa kuin mun omien hahmojeni esimerkiksi. Niklaksessa on sellaisia antisankarin piirteitä, että vaikka hän on vaatimattomalla heppaurallaan jo tuhat kertaa pidemmällä kuin itse koskaan olin, hänen juttuihinsa on helppoa samastua. Sitä paitsi Niklaksen ajatukset kaartelevat kisoissakin tuttuja polveilevia ja sivuasioihin kiinnittyviä ratojaan. Tavallinen virtuaalimaailman kilparatsastaja tuntuu ajattelevan vain hevosia, ja näin kymmenen vuoden jälkeen vaihtelu on ihanaa!

  • #7514

    Niklas
    Osallistuja

    Mun Tie Tähtiin alkaa. Tai siis virallisesti vasta huomena

    Tuotti pieniä vaikeuksia yrittää kävellä suoraan samalla kun yritti nähdä kaiken mahollisen. Labyrintiltä tuntuvan väliaikasten karsinarykelmien välinen meno muistutti jonku elokuvan torikohtausta. Joka suunnassa tapahtui jotain! En edes hämmästyisi jos jostain joku kohta puhaltaisi tulta. Porukkaa kulki edestakaisin, joku huuteli jotain jossain ja toiset pysähtyivät moikkaamaan tuttuja. Tai ainakin iloisesti venytetyt ‘mooooi’ hihkaisut ja sitä seuranneet halailu seremoniat anto niin ymmärtää. Jossaki hevonen potkaisi seinään, pamahduksesta päätellen, mitä seurasi lähes karjahdukselta kuulostanut huudahdus. Tuo kantaa kaiketi hevoselle vettä mutta sitä loisku ämpärin reunojen yli pitkin maata ja kantajan jalkoja, mitä seurasi muutama kirosana. Pystyin hyvin elävästi muistamaan miltä tuntu kun kenkään lensi vettä ja sukka alkoi kastumaan. Ja siinä meni pinteli. Ja sen omistaja. Onnea matkaan että saat kaikki roskat siitä irti. Heei kirjava hevonen! Onko se Paahtis? Ei kai, ko eihän ne tainnu vielä tänä aamuna tänne tulla… Päässä tuntu vähän samalta kun vahingossa laitto elokuvan menemään pikakelauksella eteenpäin. Kaikki vain vilisi ja puhe oli sekavaa ja videonauhuri surisi ihan kuin se kohta lähtisi lentoon-.. Tunsin käden mun olkapäällä, mikä työnsi mua kevyesti eteenpäin.

    “Vielä yksi blokki, sen jälkeen olevassa on se meidän karsina”, Marshall sanoi rauhalliseen sävyyn samalla kun tasapainotteli satulaa toisessa kädessään ja varustekassia olkapäällään.

    Ihan kuin Marsh olis löytäny sen kaukosäätimen sieltä sohvatyynyjen välistä ja painanu nappia jotta kaikki meni taas tavallisella vauhdilla. Surinaki lakkas.

    “Jjoo. Eli toi ja sitte”, toistin lähinnä vain itseni takia, ja jatkoin Arlekin taluttamista kohti määränpäätä. Nyt kun ympäristöä taas vilkuili niin tuntui siltä kuin puolet kohtauksen statisteista olisi kiskottu pois lavalta ja vain päänäyttelijät olisivat jääneet paikalle.

    En ollu täysin varma siitä että mitä mun pitäisi oikein etsiä. En todellakaan muistanut mitään karsinan numeroa jos meille oli sellainen edes annettu. Ehdein jo avata suuni kysyäkseni että joku näistäkö, kun Marshall ennätti avaamaan omansa ja luritteli täydellistä venäjää jolloin yhden karsinan edessä seissyt pitkätakkinen mies oli pyörähtänyt ympäri. Virnistin itsekseni kun huomasin kuinka jopa Grigorin kasvoille muovautui pieni hymy, ja jotain samalla puhuen alkoi auttamaan Marshallia varusteiden pois laittamisessa. Miten tälläselläki alueella muuten varmistettiin että tavarat ei lähteny väärien ihmisten matkaan? Vai oliko porukka oikeasti sen verta järkevää että toisten kamojen annettiin olla?
    Samassa jo tunsin taas käden hartiallani. En ollut varma että kuvittelinko vai olinko oikeasti vinkaissut kuin Krem kerran kun se säikähti varista.

    “Moi. Tai siis, eiku-..” alotin ja lopetin melkein yhtä nopeasti, “öö.. Hei. Mihin minä-..” jatkoin vähän jännityksestä onnahtelevalla englannilla.
    Dmitriyn suupielessä värähti aavistus jostain hymyn tapaisesta, ennen kuin tuo vain astui vähän taaemmas ja levitti kättään. Viittoen oikeanpuoleisen rivin ensimmäistä karsinaa jonka ovi oli jo avattu.
    Nyökkäsin päätäni hymyn kera kiitoksena ennen kuin talutin Arlekin tyhjään karsinaan.

    En ollut varma mitä jännitin eniten. Muutamaa päivää appiukon ja Marshin veljen seurassa vai huomisen omaa kisasuoritustani. Vai ihan vaan pitkästä aikaa eri kielellä puhumista. Nopeasti tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä mun niskaan. Niin. Grigori ja Dmitriy on myös katsomossa. Kun mä risteilen huomena minne sattuun niitten hevosella, tai no Arlekin oli muistaakseni kyllä täysin Marshin mutta silti..

    “Tule. Jätä sille riimu päähän, niin lähdetään käymään nopeasti kahvilla ja syömässä jotain ennen kuin pitää alkaa laittamaan hevosia valmiiksi.”
    “Jjoo. Mutta tota.. Voikko vielä kerran muistuttaa että miks sun isäs ja veljeski oli kans täälä..?”
    “Ne oli ollu siellä Skotlannissa, niin kotimatkalla sopivasti pysähtyivät tähän paria lisäluokkaa varten. Tänään starttaa kaksi ja maanantaina loput kolme. Ja itse asiassa. Näistä yksi on muuten sellainen jonka halusin sinulle esitellä”, Marsh puheli samalla kun jo alkoi ohjaamaan mua toinen käsi mun selällä muiden karsinden suuntaan.

    En sanonut sitä ääneen, mutta epäilin että Marsh olis löytäny jostain RedBullin ja kiskonut siitä itelleen jotaki mystistä lisävirtaa. Ei sillä, oli ihan virkistävää nähdä se tollasena. Viimeaikoina se oli ollut jotenki.. Tavallistaki hiljasempi, tai mietteliäämpi.

    • #7527

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas reppana. Hän ei paljoa ole kisaillut, ja olisin hänellekin suonut samat mukavat TT-ratsastuskoulukisat, joissa omat hahmot ovat saaneet kisata. Suurten kisojen tunnelma ei koskaan ole yhtä kiva, kun kyseessä eivät ole sinne sopivat suuret ratsukot. Osaat kuvata tietenkin kisapaikan vilinää osuvasti ja niklasmaisesti, mutta ai kun oltaisiin taas päästy Seppeleeseen ja Hukkikseen ja Hallavaan ja mitä näitä nyt on.

      Marshall sen sijaan osaa luonnollisesti luovia tässäkin ympäristössä. Tällä kertaa en edes odottanut mitään muuta. Onhan Marshall vähän eri planeetalta kotoisin kuin muut meilläpäin, mitä hevosiin tulee. Tottahan se on areenoita nähnyt, ja varmaan tämä TT:kin on hänellee vielä pieni. Marshallin rauhallisuudesta on Niklaksenkin hyvä ottaa tukea tässä.

      Ihan kuin kisoissa ei olisi tarpeeksi jännitettävää, varsinkin kun ne on tällainen spektaakkeli. 😀 Tottakai on koko Kozlovin kolonnan kanssa sosialisoitava, ja vielä kun osa niistä on suhtautunut Niklakseen kuitenkin aika erikoisesti matkan varrella. Eikä edes äidinkielellään pärjää. Jos olisin Niklas, taitaisin olla appivanhemmista enemmän huolissani kuin kisoista. 😀 Heidän mielensähän alkoi aikaa sitten muuttua ja viimeinen kyläily Haanpäässä oli suorastaan mukava, mutta silti haistan huonosti peiteltyä inhoa edellisillä vierailuilla. On tosi ahdistavaa olla ihmisen seurassa, kun ei tiedä, onko oikeasti toivottu siihen seuraan.

  • #7572

    Marshall
    Osallistuja

    Reissukrapula

    Niklas tuijotti minua sen näköisenä kuin olisin vähintäänkin ilmoittanut lopettavani ratsastuksen, seisoessaan kahvipannu käsissään keittiössä. Pelkkä ajatus kahvista oli aiheuttanut närästyksen polttelevan tunteen sisuskaluissani sekä ehjä pientä pahoinvointia, minkä takia olin vain kieltäytynyt aamukahvista.

    “..Olen aika varma että join parin viimeisen vuorokauden aikana ainakin kolme litraa kahvia, ellen enemmänkin, enkä ihmettelisi vaikka se olisi jo syövyttänyt reiän johonkin suolenmutkaan.” Kenen lie idea oli ollut ottaa vauhtia Kuusamoon aina Ahvenanmaalta saakka, vaikka se kuinka oli ollut kaiken sen arvoista. Onneksi majoitus oli onnistunut niin että meidän ei ollut tarvinnut lähteä kotimatkalle kuin vasta maanantaina.
    “Aye aye, Captain”, mies heitti takaisin, myhäillen hyvin tyytyväiseen sävyyn samalla kun alkoi valmistelemaan vedenkeitintä.

    Valuin hitaasti sohvan selkänojaa pitkin aina selälleni saakka, tuntien hyvin nopeasti kuinka ilma yritti paeta kauhkoistani. Krem oli suorittanut tykinkuula loikan käsituen kautta suoraan päälleni heti tilaisuuden koitettua, ja tassuteli pari kertaa ympäri ennen kuin asettautui makoilemaan päälläni etutassut sivistyneesti ristissä. Tottuneesti nostin käsiäni ja aloin rapsuttamaan pienen koiran rinnusta sormillani. Vain vuosi lisää ikää ja tällaisen reissun jäljiltä olotila muistutti etäisesti kaukaisista krapula-aamuista. Ehkä myös pieni ikäkriisi alkoi hiipimään olkapäille kun 30-vuotis syntymäpäivä alkoi olla nurkan takana. Ja nyt pitäisi kovasti jo alkaa keksimään mitä hankkisin Niklakselle, kun hän täytti vajaan kolmen viikon päästä 23-vuotta. Nyt hän ei ollut edes sen kummemmin puhunut mistään pelistä tai muustakaan sellaisesta jotta olisin voinut valita helpoimman tien oikean lahjan löytämiseen.
    Kohottauduin kyynerpäiden varaan jotta näin selkänojan yli keittiön puolelle seuraamaan toisen pyörimistä kun hän oli siirtynyt valmistelemaan työvälineitään loppupäivän projektia varten. Vilkaisin silmäkulmasta olkapäällä lepääviä rastoja ja tunsin jo nyt pientä katumusta vaikka mitään ei ollut vielä edes tapahtunut.

    • #7581

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haha, voi Marshall. Tämä saattaa olla epäsuosittu mielipide, mutta oikea päätös sanon minä. 30 vee ja ison pojan tukka. Onhan sitä kaikilla välillä ikävä kaiken maailman nuoruuden papukaijanvärisiä irokeesejä, mutta ei enää sillä tavalla, että sellaisen haluaisi uudestaan kokopäiväisesti riesakseen. Marshallista tulee varmasti tuhat kertaa komeampi. Ja Niklaksen pitkäaikainen toive täyttyy! Vaikka ajattelin, ettei se ikinä täyty. 😀 Odotan innolla jotta päästään näkemään.

  • #7589

    Marshall
    Osallistuja

    Niklaksen haaveista totta

    Vaikka en koskaan ole ollut sen suuremmin epävarma omasta ulkonäöstäni, ettäkö olisin nähnyt tarvetta piilotella huppujen ja huivien alla, olin kiitollinen koleammasta ja sateisesta säästä. Se oli mahdollistanut putkihuivilla rastojen piilottelun kun ne olivat hetkellisesti väkisinkin sojottaneet vähän joka suuntaan ilman että niitä oli saanut kunnolla kiinni.
    Pyörein vaivihkaan parturituolilla puolelta toiselle ja annoin katseeni vaeltaa ympäri liikettä. Seinien vierelle asetellut hyllyt olivat selvästi Ikeasta, ja niihin oli aseteltu ties mitä purkkeja ja puteleita pienine kyltteineen. Vastakkaisella seinällä vierelläni oli taas rivissä isoja peilejä joiden jokaisen eteen oli laitettu samanlainen musta nahkapäälysteinen tuoli kuin missä itsekin istuin. Ilmassa haisi onneksi yllättävän vienosti kirjava sekoitus eri hiustenhoitoaineita. Eipähän tarvinnut arvuutella päänsäryn uhkaa voimakkaiden kemikaalien takia kuten lähes joka kerta kun eksyi kaupassa pesuainehyllyille.

    “Nonnii! Eiköhä aleta hommiin”, Niklas kailotti tullessaan takaisin takahuoneesta ja sitoi essua omien vaatteidensa suojaksi ennen kuin pelmautti suojaviitan minun ylle, “Jatkanko alkuperäsellä suunnitelmalla vai kekseikkö jotaki muuta?”
    “..Sinun koulutyösi joten luotan sinuun ja suunnitelmaasi.”
    “Mutta vielä voi vaihtaa. Keesihän vois olla tosi hauska vaihtelu rastavuosien jälkeen. Kesäki tulosa niin…”
    “..Jos nyt ei kuitenkaan. Se alkuperäinen idea on hyvä.”
    “Sillä siis mennään”, toinen myhäili ottaessaan hiuksiani kiinni pitäneen pompulan irti.

    Irvistin peilikuvalleni vähän. En ollut ehtinyt tottumaan edes tähän pituuteen missä hiusten latvat kuitenkin hipoivat vielä olkapäitäni, niin kuinkahan kauan tulisi menemään että tottuisin lopulliseen pituuteen? Positiivista ainakin oli se, että pää tuntui huomattavasti kevyemmältä. Eikä tänä kesänä ratsastuskypärä päässä tuntunut siltä että aivot kiehuisivat kallon sisällä. Välttämättä.
    Seurasin hiljaa peilin kautta Niklaksen työskentelyä saksien ja kamman kanssa poikkeuksellisen keskittynyt ilme kasvoillaan, vaikka samalla kyllä näki että hän oli enemmän kuin innoissaan tästä operaatiosta. Kai tässä saatiin nyt useampi raksi ruutuun kerralla, Niklas sai toteuttaa haaveensa sekä suoritettua viimeisen koulutyön jotta pääsi valmistumaan, ja minä sain päivitettyä ulkonäköni vähän.. ammattimaisemmaksi.

    Niklas oli halunnut pitää viimeisen paljastuksen enemmän yllätyksenä, minkä takia hän oli hiusten loppukäsittelyyn siirtyessään pyöräyttänyt tuoli ympäri jotta en nähnyt peiliin. Lopulta toinen kuitenkin levitti kätensä kuin esiintyjä lavalla ottaakseen vastaan raikuvat aplodit, huikaten ohjaajansa antamaan viimeisen tuomion. Tältä varmaan hevosestakin tuntui näyttelyissä, kun outo ihminen pyöri ympärillä nyökyttelemässä päätä arvioiva ilme kasvoillaan. Lopulta Niklas oli ottanut tuolin selkätuesta kiinni ja pyöräyttänyt minut kohti peiliä ja pyytänyt minun tuomion. Jatkoon vai vedetäänkö kaljuksi.
    Nostin hitaasti toisen peukaloni pystyyn.

    “En tiiä susta, mutta mä ainaki oon tyytyväinen! Se tuli kyllä yllätyksenä että sulla on vähä luonnonkiharat hiukset mutta se nyt ei tähän suunnitelmaan silleen vaikuttanu. Pikkasen jätin enemmän pituutta mitä aluksi meinasin, ko mitä lyhyemmäksi leikkas niin sen enemmän sun hiukset alko kihartuun.”
    “..Joo, se tulee todennäköisesti äidin puolelta… Mutta. Joo. Tämähän näyttää suorastaan.. hyvältä.”
    “Totta kai näyttää ko mä leikkasin”, Niklas virnisti leveästi, “niin näytät ihmiseltä ekkä Rölliltä sielä Auburnisa huomena.”
    “Mmhm. Totta tuokin… Olisiko se seuraavaksi kahvin kautta kotia vai..?”
    “Jep. Mä vaan suitsait siivoan loput mun jäljistä niin lähtään.”

    • #7593

      Nelly
      Valvoja

      Voi että miten voi ihmisen hiukset muuttaa! Marshalille sopii lyhyt tukka ihan älyhyvin 😀 !

    • #7609

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olin oikeassa. Damn. Niklaskin oli oikeassa. Marshall näyttää ihan isolta pojalta. Nyt hänellä on vähän niin kaikkea, tai ainakin suurin osa: heppa, kiva parisuhde, vähän kavereitakin, ja nyt hän on entistä komeampi. Arvaa tekeekö mieli ihan hirveästi hakea joku edes suurin piirtein sopiva hahmoistani ja iskeä sillä tarpeeksi monta kertaa niin kuin lekalla, että jokin särkyy. 😀 Ei siis muuten mutta kun onnellisesta elämästä ei saa aikuisten tarinoita, vaan satuja. No on Marshallilla vaikeutensakin tulossa, ja uusinta käännettä oletkin jo pohjustanut. Mutta vähän tekee silti mieli. Samalla tavalla kun tekee mieli nipistää mun koiraa aina kun se näyttää ärsyttävän onnelliselta. (En nipistele koiria oikeasti!)

      Mutta oikeasti on tässä uutta tukkaakin parempia juttuja. Tykkään siitä, miten Marshallin ja Niklaksen suhde on kehittynyt (ja miten se on ihan totta jo jopa mun nirppanokkaisessa mielipiteessäni niin hyvä, että tekee mieli hävittää se). Aluksihan näiden välillä oli muutama sellainen epäsuhta, jotka ärsyttivät mua (ja joista sen myötä syntyikin hyvää tarinaa). Nyt merkittävää on se, miten Niklas saa tahtonsa läpi ja miten ihan oikeasti Niklas tekee päätöksiä tarkastamatta yksityiskohtia Marshallilta ja ylipäätään on vastuussa. Vaikka kyseessä on Marshallin pää! Marshallin varjellut rastat! Koirat ja rastat on mun arvoasteikossa vähän eri tasolla, mutta niin tarkasti Marshall on hiuksiaan varjellut, että samastan moisen luottamuksen siihen, kuin että itse antaisin mun vauvat, mun pikku koirat hoitoon jollekulle. Niitä ei meinaan luoteta juuri kenellekään. Siinä mielessä tämä tarina symboloi mulle rakkautta, Marshallin luottamusta Niklakseen ja Niklaksen luottamusta omaan itseensä. Päätarkoitus voi olla esitellä uusi fleda, mutta silti tässä on enemmän symboleita kuin monen muun konkarin novelleissa. Lisäksi ”oman väen” eli tuttujen hahmojen tarinoiden symbolit on tietenkin mulle rakkaampia kuin muiden random kirjailijoiden jutut.

      Olen niin iloinen ja onnellinen näiden kahden puolesta että tekee mieli hajottaa kaikki. <3

  • #7710

    Niklas
    Osallistuja

    Tänne passi, tseh

    “Miks näitä viisumi tyyppejä on näin pirun monta? Eikö yks tai kaks riittäis iha yhtälailla. Ja miks nää on näin pirun kalliitaki? Yks pikkune pahvilätkä. Tai siis jos se on sen tyyppinen ko ajokortti niin sitte pahvilätkä. Eiku se on kai kokonaan ihan muovia..”
    “Älä niistä muista välitä, kun tarvitset vain-”
    “Hyi saatana, pelkkä joku pikalisä siihe päälle ois päältä satasen!”
    “Siitäkään ei tarvitse välittää. Perus käsittelyaika on sen kahdeksan-”
    “Jet-Pack toimitus! Sen mä haluan nähä!”
    “Niklas.”
    “Eiku mieti ny! Tyyppi tulee rakettireppu seläsä silleen poof, täsä viisumis heippa.”
    Puhelimen toisesta päästä kuului vain syvä huokaisu.
    “Okei, joo. Joo. Niin mitä nyt ekaks?”
    “..No ihan ensimmäiseksi etsit sen sinun passin. Koska tarvitset sen siihen hakemukseen mukaan, ja sen pitää olla voimassa vähintään kuusi kuukautta viisumin päättymisen jälkeenkin. Eli etsit sen ja varmistat sen.”
    “Hahaa! Joke’s on you!” hihkaisin samalla kun suuntasin keittiön laatikoille, melkein tiputtaen kännykän siinä välillä, “Mun ei tarvi ehtiä yhtään mitään koska mä tiiän tasan että-… se passi.. ei.. ookkaan täälä laatikosa..”

    Ei. Täälä se pitäs olla. Tänne mä sen laitoin, aivan varmana laitoin. Tän purkkapusin päälle mistä en oo ottanu ko ehkä kaks palaa purkkaa. Mä en oo ees tarvinnu sitä passia.. herra ties millon viimeks, vissiin joskus ennen muuttoa kai. Mutta tänne mä sen laitoin!
    Pengoin pöytätason viimesenä olevaa laatikkoa kuin koira joka etsi takapihalle piilottamaa luutaan. Ai perhana, Pokemon-kortitki oli täälä! Nostin pakan pöydän reunalle koska se piti siirtää oikeaan osoitteeseen, kirjahyllyn alimmalla hyllyllä olevaan laatikkoon.
    Melkein jo päästin voitonriemuisan huudahduksen kun sopivan tuntuinen läpyskä osui sormiini, ja kiskaisin sinikantisen passin laatikosta.

    “No, ainaki Kremin passi löyty. Se on jotain.”
    “..Joo, se on yhtälailla tärkeä olla mukana. Entä se sinun oma passi?”
    “No siis.. Sen pitäis olla täälä kans”, mutisin ja jatkoin laatikon kaivamista kunnes olin nostanut sen sisällön lähes kokonaan tiskipöydälle, “Juu ei, ei mitään käryä misä se on..”
    “..Keksitkö yhtään minne olet voinut sen laittaa?”
    “Ko täälä sen pitäis olla, tai ainaki piti”, pyörein vimmatusti ympäri keittiössä ja vilkuilin muita laatikoita ja kaappeja. Odottaen että joku niistä saisi aikaan sen kaivatun fiiliksen että nyt lämpenee.

    Olin jo suunnannut kirjahyllyjen luo kun korvassa tuntui melkein siltä kuin joku olisi tunkenu sukkapuikon tärykalvosta läpi, kun puhelimen toisesta päästä kuului pelkkää rätinää ja kolinaa. Hetken kuului puhetta, mutta en oikein tunnistanut ääntä saati sitte mitä puhuja edes solkkasi naapurimaan kielellä, mutta se kuulosti siltä kun puhelin olisi laskettu tyyliin pöydälle ennen kuin puhelu lopulta vain katkesi.
    Katsoin kulmat koholla hämmentyneenä kännykän ruutua ja yritin keksiä mitä juuri oli tapahtunut. Siitä olin varma että asia liitty hevosiin, ja kopukat tuntien: ihan mitä tahansa oli saattanut tapahtua.
    Naurahdin vähän kun mieleen tuli heti ensimmäisenä vaihtoehtona Arlek, joka oli päättäny että viimesimmästä uhrilahjasta oli kulunu jo liian kauan ja tamma oli lähteny raahaamaan Marshia mukanaan ko märkää rättiä.

    • #7749

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas ja sen inhimilliset ongelmat. 😀 En käsitä, miten passilla on taipumus olla hukassa (tai epäiltynä hukassa olevaksi), vaikka sitä ei niin hirveästi ihminen käytä. Tai sitten sitä herää yöllä umpiunesta omituiseen säikähdykseen omassa sängyssään, vaikka ei ole edes lähdössä minnekään: apua, missä mun passi on! Kyllä se kuitenkin varmaan jostain löytyy, ja uudenkin saa kyllä.

      Alku esittelee meille niitä Niklaksen piirteitä, joita me tiedetään jo ja ollaan nähty välillä aiemmin. Kaikki ei ole kovin tarkasti järjestyksessä loppujen lopuksi, mutta mielikuvitusta on ja juttu ei etene suoraviivaisesti edes Niklaksen pysyessä aiheessa. Ne jutut tekee Niklaksesta Niklaksen. Lopussa nähdään kurkistus siihen, millainen poikaystävä (tai ylipäätään ystävä ja ihminen) Niklas on tätä nykyä: selittää asiat parhain päin, eikä turhia murehdi. Linjalta kuuluu rätinää: no, varmaan on hevosjuttuja ja kaikki on hyvin, jatketaanpa passijuttua. Joku muu (…minä…) olisi soittanut perään satakaksitoista kertaa ja ollut varma, että toisessa päässä tuli jostain syystä kuolonuhreja.

      Ihanaa, jos Niklas pääsee reissuun ja pääsee näkemään Marshallin näin pian!!

  • #7724

    Marshall
    Osallistuja

    Sommersolverv
    Shelyes, Norja. Perjantaina 9.7

    Pari viikkoa kotona oli sujahtanut hetkessä ohi ennen kuin oli pitänyt jo lastata hevoset rekkaan ja suunnata Lofooteille. Ja jälleen kerran olin saanut todeta saman kuin viimeksikin kotona käydessäni: olin kaivannut hektistä arkea.
    Kisaviikonlopun ensimmäinen suoritus oli omalta osaltani paketissa, ja hevoselta varusteita riisuessa oli vaikea olla pieksämättä itseäni kun olin juuri onnistunut ratsastamaan orin kanssa sen huonoimmat prosentit tähän asti kyseisestä luokasta. Karvan päälle 60%. Järkeilin parhaani mukaan että luokan taso oli ollut oikeasti kova ja tulos oli joka tapauksessa ollut kohtuullinen ja hyväksytty mikä on tärkeintä. Joten hyvää harjoitusta ja lisäkokemusta nyt ainakin. Mutta heti perään olin jo taas sättimässä itseäni omista virheistäni jotka olivat vaikuttaneet hevoseen etenkin viimeisissä kotitreeneissä.
    Ravistin päätäni vähän, ja aloin laittamaan satulaa sekä suitsia paikoilleen kisakaapin sisälle kun tunsin kevyen lätkäisyn takaraivossani. Jos Vladimir olisi ollut mukana olisin laittanut kaikki rahani likoon hänen puolesta, mutta sen sijaan katsoin hölmistyneenä Nellyä. Joka piteli käsissään selvästi lyömäaseena käytettyä käsiohjelmaa.

    “Herra on hyvä ja selittää miksei edes Nikke osannut sanoa millon olet tulossa takaisin”, nainen sanoi hyvinkin tiukkaan sävyyn ristiessä kädet rinnalleen.
    “..Anteeksi”, pahoittelin lähes vaistomaisesti, “ ..En vain vielä osaa itsekään vastata siihen. Kun siis, mikäli en jää jo nyt Venäjälle jatkamaan töitäni siellä niin minun on pakko miettiä että miten jatkaisin Suomessa”, lisäsin vähän ontuen ja seurasin kuinka Nelly heilutteli paperilehtistä ilmassa suorastaan varoittavalla tavalla.
    “Jatkat kilpailemista? Jo Suomen sisällä järjestetään niin paljon kisoja, kuten olet varmasti jo huomannut, ja lyhyempi matkahan Hopiavuoresta on vaikka Viroon ja muualle Eurooppaan mitä Venäjältä jos sinne asti mietitään.”
    En voinut väittää vastaan, olin nimittäin laskelmoinut ihan samoja asioita. “Mmhm. Se on yksi hyvin vahva vaihtoehto.. Ja hyväkin sellainen.”
    “No niin on”, nainen vastasi samalla kun iski paperiaseellaan uudestaan, “Päästän sinut vielä tämän kerran, tämän kerran, pälkähästä. Ja nytkin oikeastaan vain sen takia koska olen täällä töissä. Mutta antaa olla viimeinen kerta.”
    Nyökytin päätäni vastaukseksi. Joku pieni alkukantainen vaisto takaraivossa rummutti siihen malliin että olin oikeasti tainnut käyttää viimeisen lisäelämäni tässä asian yhteydessä. “..Lupaan ilmoittaa tulostani jotain kautta heti kun tiedän. Oli se sitten lyhyempi tai pidempi käynti.”
    Nellyn asento näytti rentoutuvan aavistuksen verran, mikä vihjaili että tuo oli saattanut hyväksyä saamansa vastauksen.
    “..No, millaista on ollut tuomaroida Norjassa?”, utelin niin silkasta halusta tietää miltä kokemus oli tuntunut kuin myös yrityksenä muokata keskustelu kevyemmäksi.
    “Aivan mahtavaa! Kaikki tämän reissun osalta on järjestetty niin hyvin että olo on melkein jollain kuninkaallisella kun on saanut vain mennä oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan ja muut ovat huolehtineet muusta. Mutta..kyllä se on tämän jälkeen mukava palata takaisin kotiinkin.”

    Keskustelu pyöri lopulta hyvinkin rennosti pääasiassa kilpailujen ja kaikkeen siihen liittyvän ympärillä, samalla kun itse kelloa vilkuillen aloin valmistelemaan ratsua seuraavaa luokkaa varten.

    • #7750

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall-reppana! :DD Normaali ihminen pääsee edes ulkomailla pakoon tuttuja, mutta ei hitsi kun yhden Nellyn kynsistä ei pääse niin vain lipeämään. Nelly on ottanut Marshallin katoamistempuista kyllä niin kovaa yhteen tämän liukkaan venäläisen kanssa, että en ihan hirveästi ihmettelisi, vaikka Nelly olisi yhtäkkiä Kozlovin maneesissa asti huutamassa lujaa toruja. Ihminen voi yrittää lähteä Hopiavuoresta… Mutta ilmeisesti… Ihminen ei voi lähteä Hopiavuoresta. :DD Aika karua.

      Marshallista on ennenkin huokunut kyllä se, miten hänet on tehty isoille radoille. Siinä mielessä Marshall ja muut hänen kaltaisensa ovat haastavia hahmoja suomessa. Joskus olisi itsekin ihanaa kirjoittaa jostakusta tavan harrastajaa taitavammasta, mutta ai vitsit kun joutuu nähdä vaivaa pitääkseen heidät Suomen kamaralla muiden ulottuvissa. Naimisiinmeno tietenkin aina sitoisi ihmistä (tyypistä riippuen) jonkin verran, mutta vitsit kun avioliitto on (ainakin mulle) hahmon elämän yhden aspektin onnellinen loppu, ja onnellisuus on haastavaa kirjoitettavaa. Olet kyllä kuitenkin keksinyt Nellyn suuhun myös muita juttuja, jotka voisivat kuulostaa Marshallista hyvältä. Nelly ei ole kuitenkaan nähnyt Kozlovin tallipihaan niin kuin me lyhyissä kurkistuksissa. On selvää, että siellä on puitteet ja resurssit vähän pikkasen erit.

      Mutta hei. Marshall taisi pystyä taas mahdottomaan, hehe, ja välttyä jälleen tulemasta Nellyn murhaamaksi. 😀

  • #7778

    Marshall
    Osallistuja

    Tärkeimmät asiat ensin

    Kuukausi oli ehtinyt juuri kääntyä Elokuuksi kun olin lopulta poiminut kännykän käteeni ja alkanut tekemään järjestelyjä. Vieläpä sellaisia, jotka olin tainnut jollain tapaa tietää tekeväni jo silloin kun olin vasta tehnyt lähtöä. Hopiavuoren isäntä oli kuulostanut aavistuksen verran huojentuneelta kun olin esittänyt asiani kahteen karsinapaikkaan liittyen.

    “Kyllähän tääloon tilaa. Millaaset hevoset oisit tuomassa? Niin osataan kattoa sopivat karsinat.”
    “Ne on oreja kumpiki. Toinen on aikalailla hällä väliä tyyppinen, niin se sopii mihin vaan. Toisen kanssa rauha on taatumpaa jos seinänaapurina on joko tämä tutumpi hevonen tai ruuna.”
    “Mmhm, kyllähän tosson pariiki sopivaa paikkaa. Ja varusteet voit laittaa sitte samohin kaappeihin missä aikasemmatki.”
    “Hieno homma”, nyökyttelin päätäni enkä voinut estää pientä hymyä kiipeämästä suupieliini, “Uskoisin että tulisimme joskus.. ensi perjantaina. Karsinoiden vuokrat voin varmaan maksaa aikasemmilla tiedoilla?”
    “Joo, samat tiejot ja muut… Ne olis vaa sitte kumpiki sillä uurella hinnalla… Mitä maksoot Arieksenki kohralla”, mies kuulosti suorastaan vähän anteeksipyytelevältä. Kuten silloinkin kun Aries oli ollut tulossa Hopiavuoreen ja isäntä kertoi hintojen muutoksesta
    “Totta kai.”

    Puhelun päättymisen jälkeen olin ehtinyt laittaa kännykän jo takaisin taskuun ja jatkaa päivätallin valmisteluja, kunnes aloin tuntemaan sitä pientä painostavaa tunnetta jossain takaraivossa ja harteillani että olin unohtanut jotain tärkeää. Nostelin heinäpaaleja lavalle aikaisempaa hitaampaan tahtiin, ja yritin kulmat kurtussa palauttaa mieleeni mitä olisin voinut unohtanut. Tarhoilla ei ollut vielä edes käynyt, joten hakoja en ollut voinut unohtaa sulkea. Karsinanovien salvoista ei tarvinnut edes huolehtia koska kaikki hevoset olivat tällä hetkellä ulkona.
    Sitten se iski. Kuin vasara alasinta vasten, että mikä oli vielä tekemättä. Minkä takia kaivoin kännykän nopeasti takaisin käsiini jotta sain lähettää viestin.

    • #7779

      Tiitus
      Valvoja

      Eihän sitä aina tartte kommentoida jotain rakentavaa tai edes oleellista, eihän? Koska halusin kertoa vaan sen, että viestissä on väärä päivämäärä 😀

    • #7780

      Marshall
      Osallistuja

      Eei, se on vaan esimerkkinä olleen kännykkäni ominaisuus xD Tuo päiväys tarkoittaa sen yläpuolella olevan viestin lähetysaikaa. Uusimman viestin päiväys tulee näkyviin (joskus) ihan oikeaan laitaan kuplan alapuolelle.
      Ja voin sanoa, tämä hieno asettelu tapa on aiheuttanut monta aikataulu ongelmaa erään oikeassa elämässä *köh* mikä on tietenkin hyvä ottaa tarinoihin mukaan jotta halutessa voi aiheuttaa samaa kauhua omille hahmoille jonain tärkeänä päivänä

    • #7913

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä muistan kun luin tämän heti, kun julkaisit, vaikka mun kommentointiaika onkin ollut taas tosi vähäistä. Olin tietenkin iloinen, kun Marshall päätti palata — mutta naurahdin ääneen, kun luin Marshallin tekstarit. Nyt kun luin tämän taas, niin kyllä tuli varmistuttua ettei nenässä ole räkää, kun niin tyrskähdin. Itse viesti ei taida olla se hauskin juttu, vaan se, millainen uhkakuva Nelly on ja miten se iskee Marshallin tajuntaan kuin, hehe, vasara alasimeen. :DD

      Sinulla on ihan totta erityinen kirjallisen ilmaisemisen taito, mutta mun kannalta on vielä parempaa että sinulla on mun naurattamisen taito. Kyllä mä huonoille vitseille nauran, mutta en kauhean usein ääneen asti hahmojen tempauksille.

  • #7850

    Marshall
    Osallistuja

    Ponipojan ämpärilista

    Sen jälkeen kun olin päättänyt oikeasti panostaa takaisin kilpakentille oli kalenterin sivut alkaneet olla täydempiä mitä silloin kun olin töissä ja ratsastin.. vähemmän tavoitteellisesti. Hakran ja Barnumin liikuttamiseen, valmennuksiin ja hoitoihin upposi paljon aikaa ja siinä ohella piti muistaa omatkin treenit ja kehonhuollot. Sitten vielä ulkopuolisten hevosten ratsutukset ja kaikkeen uppoutuvat automatkat ja yöpymiset muualla.
    Niin paljon kuin halusin antaa parhaani tälle suunnitelmalle, niin oli myös pari hevosiin liittymätöntä asiaa joille yritin aina tehdä tilaa. Ja tärkein niistä oli Niklas.
    Kello oli tuskin yksitoista kun olin saanut molemmat oreista liikutettua ja laitettua tarvittavat asiat valmiiksi loppupäivää sekä huomista aamua varten, kunnes kuin olimme Niklaksen kanssa hypänneet autoon ja lähteneet tien päälle.

    “Mitä me täälä tehään?” Niklas kysyi jälleen kun lopulta olimme lopulta päässeet määränpäähämme.
    “No, kuten voinet päätellä niin ratsastetaan”, vastasin ja heilautin takapenkiltä ottamani saapaskassin olalleni ennen kuin suljin oven.
    “Kyllä mä ny sen osasin päätellä. Mutta mulla on kutina että ei me pelkän ratsastustunnin takia ajeta jotaki kolmea tuntia”, toinen kommentoi vähän silmiään pyöritellen.
    “Mmhm, ei ihan pelkästään sellaisen takia ei.”

    Jätimme auton parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään vähän etäämpänä näkyvää tallipihaa kohti. Niklaksen pää pyöri kuin sillä tytöllä Manaaja -elokuvassa, mikä oli muuten mainettaan huonompi raita, kun hän yritti löytää tarkempia vihjeitä päivän sisällöstä ympäristöstä.
    Lainaratsuja varustaessa olin jättänyt toisen siihen luuloon että kyseessä oli ihan vain pidempi maastolenkki pitkin metsäteitä mäntymetsän ympäröimänä, mikä yksistään oli riittänyt saamaan Niklaksen melkein hyppimään ylös ja alas. Etenkin kun olin jatkanut kertomalla että vihdoin hänen yksi haaveensa toteutuisi koska pystyimme etenemään myös laukassa reitin aikana, ottaa jopa pienen kisan.
    Vilkuilin virne suupielessä mustan Suomenhevosen selkään istutettua Niklasta kun ympärillä olevat puut alkoivat harvenemaan ja metsäpolku muuttumaan hiekkaisemmaksi. Onneksi sää oli ollut meidän puolellamme vielä tähän aikaan vuodesta, koska viileää alkusyksyn säätä helpotti aurinko joka paistoi lähes täysin sinisellä taivaalla.
    Niklas siristeli silmiään hetken ennen kuin tuo käänteli hänelle luonnottoman hitaasti päätään puolelta toiselle pysäytettyämme hevoset tasaisella rannalla. Hiekkasuoran toista päätä ei olisi edes erottanut ellei sen reunalla kohoava metsä paljastaisi että ‘täällä mennään.’

    “…Misä helevetisä me oikein ollaan?” Niklas henkäisi lopulta, ilmeen vaihduttua ilon, innostuksen ja hämmennyksen sekaiseksi leveäksi hymyksi.
    “Porissa.”
    “Porisa?!” sen siitä sai kun nukkui autossa eikä nähnyt kylttejä.
    “Jep. Yyterin hiekkaranta. Olet kertonut jo monta kertaa kuinka sun ‘ponipoikailun ämpärilistalla’ on ratsastus merenrannalla, ja mieluiten siellä laukkaaminen…Ei tämä ehkä yhtä hauskaa ole mitä se olisi kesällä mutta-”
    “Kelpaa! Otan ja ruksin! Voijaanko me oikiasti tääläki vetää urut auki?”
    “No suurinpiirtein ainakin. Pitää muistaa varoa jos tuolla kauempana on ihmisiä tai muita, silloin pitää ottaa takaisin käyntiin, mutta emmeköhän me tällä pätkällä päästä kyllä laukkaamaankin.”
    Niklas vain nyökytteli päätään rivakasti, lähes hullunkiilto silmissään kun hän jo varmasti näki mielessään kiitävänsä rantaviivaa pitkin vesi lentäen.
    “Hyvää neljättä vuosipäivää.”

    • #7851

      Camilla
      Valvoja

      Salamyhkäisellä Marshallilla on romanttinen puoli! Tuntuu, että yleensä Nikke on se osapuoli, joka sanoo ajatuksensa ääneen, ja Marsh se, joka ajattelee sanansa. Kiva arkinen pätkä, mutta silti niin suloinen.

    • #7853

      Sonja T.
      Valvoja

      Komppaan Camillaa tässä! Jotenkin ehkä vähän jopa yllätys, että Marshallista tosiaan löytyy se romanttinenkin, toisen huomioiva puoli. Se on aina olevinaan jotenkin niin… jäykkä ja järkevä, mutta ehkä se tallilla onkin ja sitten kotona Niklas näkee sen toisenkin puolen. Kelläpä meistä ei erilainen tilanne ja ympäristö kuorisi esiin aina rahtusen erilaista persoonaa? Muistan edelleen sieltä alkuajoilta, kun Marsh ja Niklas tupsahtivat Hopiavuoren hoodeille, samanlaisen tarinan mutta toisin päin: Niklas hommasi joulukuusen ihan vaan Marshallin takia ja teki sen vielä suunnilleen samalla tavalla, yllätyksenä.

      Marshallin parisuhdekäsityksestä monella olisi kyllä opittavaa. Että vaikka elämä on täynnä kaikenlaisia suunnitelmia, töitä, tavoitteita ja harrastuksia, niin sille kumppanille pitäisi kuitenkin aina raivata tilaa ja kaistaa. Ah, toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä.

    • #7854

      Janna H
      Osallistuja

      Luin tän jo yöllä mutta en sitten kuumehuuruissani uskaltanut kommentoida koska en uskonut saavani mitään järkevää aikaan…

      Hahmoista on kyllä mukava oppia aina uutta ja huomaa että Marshall osaa laittaa asiat itsekseen tärkeysjärjestykseen vaikka ei ehkä näytä sitä muille. Muutenkin nää on mielenkiintoinen pari,toisen ollessa rauhallinen ja harkittu ja toisen mennessä kuin duracell jänis, vaikka onhan sekin nähty että tarvittaessa myös Nikke osaa pysähtyä ja keskittyä asioihin vaikka se on välillä viidessä paikassa kerralla.

      Mä itse asiassa jokin päivä mietin (ja meinasin kysyäkkin) että milloin miesten vuosipäivä on. Tää on kyl just semmonen täydellisen kuuloinen vuosipäivälahja ja jotenkin ihanaa että Marshall auttaa Niklasta suorittamaan sen bucketlistiä.

    • #7914

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tykkään ex-urheilijana ihan hirveästi tästä aloituksesta. Teknisesti se on lista, mutta sisällöllisesti se on niin tutun ja toden tuntuinen. Meillä perheessä urheillaan, ja jossain vaiheessa suurin osa on menestynyt omissa jutuissaan. Ulospäin näyttää siltä, että urheilija käy vain kisoissa voittamassa ja hän on syntynyt jonkin jumalallisen urheilullisuuslahjan kanssa. Ihmiset ihan totta suurimmaksi osaksi luulevat, että se on siinä! Kukaan ei muista, että voittonsa eteen urheilija treenaa ihan oikeasti-oikeasti seitsemän päivää viikosta vähintään kahdesti päivässä, noudattaa äärimmäisen tarkkaa ruokavaliota ja kieltäytyy tosi monesta muille normaalista kivasta asiasta arjessaan ihan päivittäin ja viikottain. Urheilija uhraa paitsi vapaa-aikansa, myös suurimmat perhe-, kaveri-, loma-, lemmikki-, työura- ja Burger King -haaveensa. Koska sitä ei tiedetä, luonnollisesti virtuaalistenkin urheilijoiden tarinat sisältävät yleensä voittokulkua, pari treeniä ja huikean paljon muuta elämää kuin urheilua. Musta oli niin virkistävää lukea siitä, miten Marshallin aika ja energia menee urheiluun. Treenattavana on paitsi hevonen ja ratsastus, myös oma ruumiillinen kunto.

      Just tätä kontekstia vasten vasta ymmärtää senkin, miten paljon Porin-reissu Marshallilta oikeasti vaatii. Onhan se nyt oikeasti hieno tapa viettää vuosipäivää, mutta kun Marshallin on vielä ponnisteltava sen eteen enemmän kuin vaikka mun olisi. Muut kommentoivat, että toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä, ja musta tuntuu, että se osaa. Niklas ei enää nykyään valita Marshallin hevosjutuista (niin kuin siis aikana ennen Hopiavuorta), vaan tuntuu ymmärtävän, miten paljon Marshallin on panostettava. Niklas on paitsi iloinen yllätyksestä, osaa myös taatusti arvostaa sen vaatimia ylimääräisiä ponnistuksia. En tiedä osaisinko itse, jos en olisi seurannut urheilua ja urheilijoita niin läheltä. Varmaan valittaisin, että miten VOI olla niin vaikeaa yhden kerran lähteä edes kävelylenkille, miten niin jumaliste menee herkkyys hä? 😀

    • #8002

      Aamu
      Osallistuja

      Tämä oli kyllä sellainen hyvän mielen päivitys. Kuten jo edellä puitiinkin, tulee tässä tarinassa Marshallin herkempi puoli esiin. En tiedä tulkitsenko oikein, jos olettaisin yhden hänen rakkaudenkielistään olevan lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen toisille? Mielenkiintoista.

      Niklaksen innostus on suloista. Myös hänen veikeä ilmauksensa ”vetää urut auki” hyppää silmiin. Vaikka myönnänkin omaavani vielä melkoisen aukon näiden kaksikon parisuhdehistorian osalta, saa tämä tarina jo avaamaan hyvin itselleni heidän suhdettaan. Marshall luo aikaa Niklakselle aikaa vaikka kiireitä olisikin. Ja molemmat osaavat nauttia hetkestä ja viettää sitä ah- niin tärkeää parisuhteen laatuaikaa! Kerrassaan suloinen pari :3

  • #8114

    Marshall
    Osallistuja

    Äänekäs hiljaisuus 2/7
    1.osa | 3.osa

    Kurtistin kulmiani ja nojauduin tuolin selkänojaa vasten samalla kun painoin puhelinta paremmin korvaani vasten. Puhelun toisesta päästä ei ollut enää hetkeen kuulunut mitää muuta kuin jo aikaisemminkin taustalla kajahdellut siskosten kikattelu.

    “Haloo?”
    Ei vieläkään vastausta.

    Nostin kännykän näytön silmieni eteen ja tarkistin että en ollut onnistunut mykistämään itseäni tai muuta vastaavaa, mistä johtuen ongelma olisikin ollut minun päästä johtuvaa mutta ei.
    Lopulta kuului jotain kahinaa, ennen kuin hento naisen ääni vastasi.

    “Kaikki hyvi, Niklas vaan nukahti. Ne lääkkeet. Poika sammuilee aina niitten jälkeen niinko saunalyhty. Voitta soitella vaikka myöhemmi uusiksi”, Tuula selitti.
    “..Ihan ymmärrettävää. Antaa hänen joo levätä.”
    “Sitähä minäki…” nainen vastasi, kuulostaen vähän vaivaantuneelta “Kuule… Vois olla parempi jos Niklas ei puuhais näitte sun hevostes kaa niin paljua. Ei siis mitään sua vastaan, mutta ko tää hevone etenkään ei tunnu olevan ihan terve päästä.. tai ainakaa turvalline..”
    Nieleskelin kielen päälle kiemurelleet sanat. Olisi turha alkaa selittämään oikeastaan mitään ihmiselle joka pelkäsi kaikkia kissoja isompia eläimiä. “..Niin kai..”
    “Joo.. Jos voit muuten pitää tän ihan meijän välisenä? Ei tarvi Niklasta turhaan sekottaa tähän.”
    Ehdein tuskin avata suutani uudestaan, kun puhelu jo katkesi.

    Laskin kännykän hitaasti pöydälle, ja jäin vain tuijottamaan edessä olevan tietokoneen näyttöä. En voinut sille mitään että oloni oli vähintäänkin ristiriitainen, olin jättänyt Barnumin ihan hyvillä mielillä Niklaksen hoidettavaksi valmennusreissun ajaksi ja sitten kävi näin. Jos sama olisi käynyt minulle, syyttäisin puhtaasti huonoa tuuria että olin sattunut hirven kanssa samaan risteykseen. Mutta nyt kun Niklas oli se jonka käsi oli paketoituna kantositeessä, en ollut niin varma. Minähän se olin hänet jättänyt nuorta oria hoitamaan. Haroin hiuksiani ja katsoin ympärilleni hämärässä asunnossa.
    Paikka tuntui luonnottoman hiljaiselta.
    Yleensä valot oli päällä vähän joka paikassa Niklaksen jäljiltä. Telkkari olisi päällä kun toinen pelasi tai vähintään taustamelun merkeissä, kun siellä pyöri joku Netflixin läpikulutetuista sarjoista. Ja Kremin tasainen seikkailu huomion tai lelun perässä kuuluisi vaimeana kynsien rapinana lattialla kunnes se pöhisisi komentavaan sävyyn, että jonku pitäisi heittää sille palloa tai se haluaisi ulos. Myönnettäköön että tunsin itseni myös typeräksi, kaivatessani sitä arjen osaa näinkin paljon jo näin lyhyen ajan jälkeen.

    Suljin läppärin kannen ja nousin ylös. Oli vielä ehkä vähän turhan aikaista mennä tallille kun kumpikin hevosista oli liikutettu, mutta ainakin siellä olisi elämää.
    Hymähdin itsekseni pukiessa takkia ylleni. Enpä olisi jokunen vuosi sitten uskonut että rauhan ja hiljaisuuden sijasta lähtisin oikein etsimään vilskettä ja puheensorinaa ympärilleni.

    • #8115

      Sonja T.
      Valvoja

      Gaah! Mitä kauheata? Missä Niklas on ja kuka on tämä hevosia pelkäävä ja päsmäröivä Tuula, joka ei päästä Niklasta puhelimeen? Niklaksen äitikö, joka yrittää vieroittaa Niklaksen hevosista ja samalla Marshallista? ”Pidetään tämä meidän välisenä, ei sotketa Niklasta tähän.” Kas kun ei sanonut, ettei tartte enää soitella Niklakselle ikinä, koska Niklas ei ole homo ja vaikka olisikin, niin ei sen ainakaan venäläisen kanssa tartte seurustella. Semmoisia ajatuksia tässä nyt ekana, saa sitten nähdä kuinka paljon olen hakoteillä.

      Lohdullista tietää että Niklas on elossa. Käsi siteessä, miten lie naamalle sitten käynyt, sitä tässä ei kerrottu. Enemmän tämän tekstin perusteella käy sääliksi Marshallia, joka on yksin katumuksensa kanssa. Onneksi on talli ja talliperhe. Nyt tekisi mieli kirjoittaa Sonja halaamaan Marshallia ja kertomaan sille, ettei Barnum hullu ole ja että sohvaltakin voi pudota ja taittaa niskansa.

    • #8117

      Aamu
      Osallistuja

      Tuota Marshallin mielessä kytevää syyllisyydentuntoa ei kyllä tuo Tuulan puhelu auttanut pätkääkään. 🙁 Hahmona musta tää Tuula on mielenkiintoinen lisä. Saa nähdä tuleeko jatkossakin laittamaan kapuloita rattaisiin Niklaksen hevosharrastuksen suhteen. Arvostan sitä, ettei Marshall ala puhelimessa kränäämään vanhemman ihmisen kanssa, vaan antaa tämän pitää oman mielipiteensä. On usein vähän liiankin helppoa unohtaa, että vanhemmat ihmiset (vanhukset ihan ykkösenä) ovat eläneet ihan eri maailmassa kuin itse ja miten paljon se onkaan muovannut heidän perspektiiviään. Omasta ajasta käsin katsottuna vanhemmat ihmiset voivat kuulostaa insensitiivisiltä tai aikaansa jämähtäneiltä, mutta on todennäköistä että mikäli olisi itse syntynyt samana aikana, olisi ihan samalla tavalla aikansa muovaama. Toivottavasti ja kai todennäköisestikin Marshall kertoo tapauksesta Niklakselle, ja kenties parhaimmassa tapauksessa voivat käsitellä tapahtuneen huumorin valossa.

  • #8199

    Marshall
    Osallistuja

    Yökylävieras 4/7
    Tapahtui sunnuntaiyönä. Tarinan keskustelut käydään venäjäksi.
    3.osa | 5.osa

    En ihan ollut koskaan täysin ymmärtänyt sitä kun Niklas oli verrannut omaa niskaansa pippurimyllyksi, mutta nyt ymmärsin. Pyöritellessäni päätä puolelta toiselle kun yritin venytellä kipeää niskaani kuulin tämän tästä pientä ratinaa, mikä todellakin toi mieleen maustemyllyn rutinan kun sen nuppia pyöritti. Pari harvinaisen huonosti nukuttua viikkoa oli tehnyt tehtävänsä kun etenkin niska-hartiaseutu oli pahemmin solmussa kuin pieneen ikuisuuteen.

    “Ei kai sua väsytä jo kun noin venyt ja vatkut?”, sohvan toisessa päässä istuva rastapäinen mies kysyi leveä virne kasvoillaan.
    “Ei nyt sentään vielä”, tuhahdin pienen virneen kera ja katsoin sohvan toiseen päähän.

    Pieni osa minusta halusi toistamiseen lätkiä Vladimiria rullatulla sanomalehdellä ympäri korvia kun hän ei ollut vihjannut sanallakaan viime hetken osallistumisestaan Kalla cuppiin. Sen sijaan, olin saanut todeta serkkuni läsnäolon vasta siinä vaiheessa kun hän oli ilmestyny viereeni seisomaan sen näköisenä kuin olisi ollut mukana alusta saakka sillä hetkellä käydyssä keskustelussa.
    Enkä kehtaisi kyllä kertoa kenellekään kuinka kauan minulla oli siinäkin vaiheessa mennyt ennen kuin olin tajunnut kuka seuraan liittynyt henkilö oli ollut…
    Viikonlopun päätteeksi hän oli lähtenyt minun matkassa Otsonmäelle missä hän olisi riesanani seuraavan viikon ajan ennen Kalla cupin toista viikonloppua. Ehkä tällä viikolla nukkuminenkin olisi helpompaa, kun asunto ei ollut autiona.

    “Vietkö tämänkin”, ojensin nopeasti kädessäni olleen tyhjän pullon Volodyan suuntaan kun hän vääntäytyi jalkeillensa.
    Tummahiuksinen mies henkäisi terävästi sisäänpäin, “Kuinka julkeat käyttää vierasta juomajuhtanasi? Missä vieraanvaraisuus?”
    “Loppuunmyyty”, vuorostani minä virnistin leveästi.
    “Kylmää, Marshmallow, kylmää…” lopulta hän nappasi minunkin tyhjän lasipullon mukaansa ja vei keittiöön ennen kuin suuntasi jääkaapille hakemaan täydennystä. “Nyt kun ollaan turvallisesti vieraiden korvien ulottumattomissa, niin mulla ois pari kysymystä mihin haluan ihan rehelliset vastaukset.”
    “Kuulostaapa vakavalta, mikä on outoa sinulta. Mutta anna palaa”, vastasin samalla kun otin vastaan toisen ojentaman huurteisen pullon.
    “Jaana-”
    “Janna.”
    “Niin, Janna, sen status sun kirjoissa nyt tuli selväksi viikonlopun aikana että se on sun kaveri. Ja nähtävästi hyväki sellanen. Hieno homma”, rastapää puheli vähän kulmiaan kohottaen kuin pyytäen varmistusta oletukselleen ennen kuin nyökkäykseni jälkeen jatkoi, “mutta se lyhyt blondi jätkä jonka kanssa majotuit… Mallow & Marsh… Ootko sä vaihtamassa Nikin tuoreempaan vuosimalliin?”
    “…Anteeksi miten oli?” tuijotin serkkuani tuimasti niin kuin hän olisi juuri kehottanut minua tekemään sen mistä oli udellut.
    “Jos katse voisi tappaa..” toinen mutisi ja otti pitkän huikan omasta pullostaan, “Pakollinen kysymys, kun yhtäkkiä sun seurassa on entuudestaan tuntematon tyyppi heti kun Nik on poissa pelistä. Eikä sekään vielä mitään: mutta siinä oli vähän samoja piirteitä ku Nikissä ja samanen tyyppi oli myös aina vähän hermostunut ja ujon oloinen JA vieläpä tämän tästä naama punasena. Sitte vielä majoituitte samaan huoneeseenki”, mies esitelmöi salaliittoteoriaansa varmana, liikkuen vähän kauemmas minusta sohvan toista nurkkaa kohti.
    “…Ensinnäkin, ei”, vastasin lyhyesti ja pidin katseeni toisessa hetken ennen kuin jatkoin, “Hän oli Isak, kisahoitaja ja apulainen jonka etsimisestä mainitsin sinulle itseasiassa viimeksi kun juttelimme.”
    “…Ei mitään muistikuvaa tapahtuneesta…”
    “Ei yllätä. Mutta kyllä. Mainitsin Tuuvalle että etsin itselleni ainakin ensi kautta varten kisahoitajaa, mahdollisesti sellaista joka pystyisi auttaa myös valmennusreissuilla ja ehkä joskus muulloinkin. Niin hän tunsi jonkun joka tunsi jonkun joka puolestaan tunsi Isakin veljen. Pyysin antamaan minun yhteystiedot ja infon minkälainen työ olisi kyseessä, keskustelimme asiasta ja tuo viikonloppu toimi ikään kuin työhaastatteluna. Tai työkokeiluna.”
    “Suomen hevospiirit on selvästi pienet…Mutta entä se yöpyminen…?”
    “Tuo reissu tuli sen verran lyhyellä varoajalla hänelle, että sopivia vapaita huoneita ei enää ollut koko sille ajalle. Joten lopulta ratkaisimme tilanteen sillä että pyysin vastaanotosta varavuoteen ja jaoimme huoneen. Huone oli kuitenkin varattu kahdelle hengelle kun Niklaksen oli ollut tarkoitus tulla mukaan, niin se ei ollut ongelma.”

    Mustahiuksinen mies suki partansa lettiä toisella kädellä samalla kun nyökytti hitaasti päätään käsitellessään kuulemaansa. Tai ainakin hän yritti vakuuttaa käsittelevänsä, vaikka olin aina välillä varma siitä että Volodyan päässä oli korkeintaan puolikas aivosolu mikä yritti saada asioita aikaan kun muut mahdolliset aivosolut vain hyppivät pitkin seiniä.

    “Mutta eikö Nik halua sitte enää työskennellä hevosten kanssa? Tai siis, sitte kun hän on taas toimintakunnossa.”
    “Haluaa, ja varmasti vielä tulee auttamaankin. Mutta hänellä on kuitenkin myös vakituinen työpaikka, mutta ei kauaa jos hän jatkuvalla syötöllä on pyytämässä työvuorojen sovitteluja ja muutaman päivän vapaita putkeen.”
    “mmhm”, toinen myönteli päätään nyökytellen.

    Hetken aikaa istuimme ihan vain hiljaisuudessa, tuijottaen telkkarista tulevaa elokuvaa mistä en ollut tajunnut mitään enää pitkään aikaan. Jotain tulevaisuuteen ja videopeliin tai virtuaalitodellisuuteen liittyvää säheltämistä mutta siinäpä se. Ainoa asia minkä siitä tiesin oli se, että jos Niklas ei ollut tätä elokuvaa vielä nähnyt niin hän varmasti haluaisi. Ja varmasti myös pitäisi tästä.

    “Millon te meette kihloihin? Tai naimisiin?”

    Yhtä nopeasti kuin Vladimir oli kysymyksensä esittänyt, niin minä olin vetänyt oluen väärään henkeen minkä seurauksena yskin kasvot punaisena keuhkoja pihalle. Tunsin vanhemmat miehen tuijotuksen itsessäni, ja pienikin vilkaisu riitti näkemään sen korviin saakka yltävän mairean virneen mikä hänen kasvoillaan oli.

  • #8219

    Niklas
    Osallistuja

    Lapsenlapsia ja väkivaltaa 5/7
    Maanantaina 22.11.
    4.osa | 6.osa

    Istuin sohvalla ja kuuntelin puolella korvalla äidin selostusta keittiöstä kun hän hinkkasi rätin kanssa samoja kaapinovia kuin eilenki, kun niihin oli kaksosten toimesta ilmaantunut taas sormenjälkiä. How shocking että pienet lapset saa aikaan sormenjälkiä jotka näkee tietystä kulmasta valon osuessa.

    “Lähekkö Niklas kauppaan mukahan? Voitas käyä samalla mun siskon luona kahvillaki. Saa tytöt leikkiä Sirpan tyttöjen kaa niin ne malttas rauhottua taas illalla paremmin.”
    “hmm, miksipä ei. Alkaahan tää neljän seinän sisällä kökkiminen jo riittääki”, vastasin olkiani kohauttaen.
    “Kiva”, äitin pirteä ääni oli jotenki epäilyttävä, “Laita muuten se kantosije, kerta kävellään ja muuta niin se olkapää pysyy paikallaan.”
    “Juu juu, niin mä meinasinki”, huikkasin samalla kun jo kiipesin portaita yläkertaan vanhaan huoneeseeni.

    Olin tyhmänä luullu että tädin luo mennessä edessä ei olisi mitään kanakerhoa, vaan toisin kävi. Perille päästessä Mindi ja Mandi juoksi heti ulkovaatteiden riisumisen jälkeen leikkien ääreen, ja mä olin jääny neljän kotiäidin armoille. Äidin, hänen siskon sekä heidän…mistälie iltapäiväjumpasta tuttujen Minna ja Maaritin.
    Särpein kahvia lähinnä omissa ajatuksissani, kunnes en voinut olla höristämättä korviani kun alkoi perinteinen valittelu ja voivottelu siitä kuinka kenenki aviomies oli taas niin kauhea ja ikävä. Ei auttanut siivoamisessa, ei auttanut tässä eikä tuossa eikä missään muussakaan ja kaikki piti tehdä itse.

    “Oottako kokeillu vaikka.. emmä tiä. Sanoa asiasta niille? Niinku ihan ääneenki? Eikä vaan paiskoa kaapinovia ja tuhahdella?” kysyin melkein kuin puhuisin vain säästä, ja katsoin naisten ilmeitä kun he haukkoivat happea kuin kalat kuivalla maalla.
    “Kyllä näin monen aviovuoden jälkeen Markun pitäs ihan itekki osata ja tietää”, Maarit tuhahti kuin olisin loukannut häntä syvästikin.

    Keittiöön laskeutui vähintäänkin kiusallinen hiljaisuus ja myönnän että nautein siitä sillä hetkellä. Koska vaikka mäkään en mikään parisuhde ekspertti ollu ja virheitä oli tullua tehtyä vähän kaikessa ja montaki kertaa, niin kummasti tuntu että olin ainoa pöydässä joka tajusi että näiden avioelämän mestareiden moni ongelma ratkeaisi ihan vain sanomalla asia ääneen. Eikä odottamalla että toinen osaisi lukea ne mielestä.
    Naurahdin puoliksi ääneen. Hitto, munki päässä vieraili suht aikuismaisia ajatuksia aina välillä…

    “No… Mites se sun pojan ja miniän kans? Joko ne on päättäny millon ne ristiäiset pijetään?” äitini kiirehti rikkomaan hiljaisuuden.
    “On ne, vihdoinki. Ens kuun toine lauantai. Sitte ei tarvi enää puhua Maha-asukista ku voi puhua ihan oikialla nimelläki. Vaikka kyllähän mä oon jo pitkään tienny mikä sen nimeksi tulee mutta pitäny pitää salaisuutena”, Minna myhäili muikeana.

    Yökkäsin mielessäni. Maha-asukki? Voitasko tuo sana vaikka kieltää? Oikeasti?

    “Voi että… Kyllä mä oon niin kateellinen ku teistä kaikista alkaa pikkuhiljaa tuleen isoäitejä ja mummuja”, äitini huokaisi kuuluvasti samalla kun vilkaisi muhun päin.
    “Niin. Onhan nuo lapsenlapset kyllä niiin rakkaita. Ehkä sulleki vielä kuitenki siunaantus sellane..vähän aikasemminki.”

    Tunsin kaikkien naisten katseet itsessäni niin kuin he vuorotellen pinoaisivat hiekkasäkkejä niskaani. Ei tarvinnu kyllä mitään erikoistaitoja että tiesi mistä puhuttiin, eikä tämä ollut kyllä ensimmäinenkään kerta. Ehkä Niklas vielä kuitenki löytää kivan tytön itelle. Ja sen kivan tytön kanssa sitte pyöräyttelee tilauksesta lapsenlapsia äidilleen hoidettavaksi .
    Ehdein sisäisesti huokaista helpotuksesta kun lopulta selvisimme pois tätini luota ilman että olin heittäny kahvikuppia kenenkään niskaan. Mutta totta kai, kauppaan päästessä emme olleet ehtineet leipäosastoa pidemmälle kun äiti oli törmännyt tuttuun jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan niin piti tietenki vaihtaa vähintään puolen vuoden kuulumiset ja tukkia käytävä samalla.
    Pidin kevyesti kiinni Mindin ja Mandin takkien hupuista samalla kun ne pelas Bubble Witch Sagaa mun kännykällä, jotta ne malttaisi odottaa kun äiti oli yhä suustaan kiinni meidän entisen naapurin Ritvan kanssa. Vilkuilin ympärilleni löytääkseni jostain kellon mutta eipä tietenkään sitä täältä nähnyt. Huokasin syvään.

    “No mutta! Niklas, sinnuu ei oo näkyny Herra ties millon viimeksi”, Ritva kiekaisi kun muisti olemassaoloni, “Herttine poika, mitäs on käynny kun käsi tolleen? Ja… Onko siulla musta silimäki? Kumpiki?!”
    “Nii.. Niklakselle kävi joo pieni.. onnettomuus kotona. Tai siis sielä Seinäjoella misä se on ny asunu sen yhen kans”, äitini ennätti huokaisemaan päätään pudistellen minkä jälkeen Ritva lätkäisi molemman kädet suunsa eteen.
    “Voi hirviä… Ekkai sie meinaa että se..?”
    “…Voi ny helevetti”, laukaisin ehkä vähän turhankin kovaan ääneen tajuttuani minkä kuvan Ritva oli äitini vastauksesta saanu, “Tallilla könysin ympäri! Hevonen säikähti hirveä ja tuli sylihin. Ei mitään sen ihmeellisempää, mikkään ei menny lopullisesti rikki ja joulukuusa oon varmasti jo takas töisäki.”

    Kun lopulta selvisimme kassoille asti tuskallisen hitaan kauppa kierroksen jälkeen, kävimme tuijotuskilpailua äidin kanssa hänen pakatessa ostoksia niihin pirun tärkeisiin kestokasseihin mistä se oli muistutellu lähtiessä ainakin viisi kertaa. Tuijotin takaisin melkein koko sen ajan, kun ostin askin tupakkaa, ja ihan piruuttani maxi askin, koska tiesin että äiti ei ollu ikinä tykännyt siitä että poltin.
    Siinä meni seki sitte. Neljä kuukautta olin ollut polttamatta yhtäkään, ja nyt teki mieli teipata koko askin sisältö yhdeksi köntiksi ja polttaa kaikki kerrallaan.

    • #8221

      Sonja T.
      Valvoja

      Aaargh, voi ei! Nyt ollaan taas sellaisissa aihepiireissä, että minun sympatiani ovat 10000% Niklaksen puolella. Ymmärrän hyvin että tekisi mieli polttaa ketjussa pari askia ja kenties lisäksi vetää helikopterikännit ihan vain pelkästä ketutuksesta. Tekisin niin varmaan itsekin ja voin kertoa että myös Sonja.
      Jotenkin tässä tekstissä on vielä NIIN hyvin kuvattu nuo äidit ja tädit vihjailemassa, että vooooi kun se Niklas nyt tulisi järkiinsä ja löytäisi kunnon tytön ja tekisi lapsia. Minulta putoaa hiukset päästä pelkästä ärsytyksestä! Onneksi Niklas osaa kuitata edes tuohon perheväkivaltaepäilyyn, mutta noihin lapsenlapsi-haaveisiin on vaikea sanoa mitään, kun vastapuoli vain vihjailee eikä sillä tavalla sano suoraan, mutta antaa kuitenkin ymmärtää silleen vähän. Ikävät, kierot muorit!

      Tosiasiassa minulla oli Sonjaan liittyen samankaltainen ajatusrepale olemassa, se vielä hakee muotoaan, mutta tästä sai hyvää lisäpotkua asian edistämiseen. Ehkä vielä joskus.

  • #8235

    Niklas
    Osallistuja

    Virhe 7/7
    Keskiviikko 24.11
    6.osa | Takaisin alkuun

    Istuin tuttuakin tutumman terassin katolla selkä vihreäksi maalattua lautaseinää vasten, ja nostin ikkunalaudalla pönöttäneen lasipullon jälleen huulilleni. Siinä missä sisällön hajusta tuli mieleen lähinnä puiston penkillä retkottava puliukot, maku puolestaan riitti huuhtomaan mennessään kaikki mielikuvat kun neste tuntui vielä puolen pullonkin jälkeen polttavan koko ruokatorven matkalla alas. No, paremman puutteessa isäpuolen konjakki teki ainakin tehtävänsä vaikka maistuki bensalta.
    Hän oli aina luullut olleensa niin ovela, säilyttäessään pullojaan korkealla yläkaappien päällä lasiovien takana, tai niin hän luuli. Yläkerrasta vaan sattu pääseen helposti kaiteen yli takan päälle, mistä ne pullot oli tälläsillä ruipelokäsillä helppo poimia ulos kun takalevyä vähän työnsi syrjään. Sitte vaan pullo kaiteen välistä ylös ja kiipeät perässä. Kaikki tämä hiljaa kuin ninja.
    Tyrskähdin itsekseni, muistellessani yhtä rivissä seissyttä pulloa hämärässä keittiössä. Pullosta näki pihavalon osuessa siihen että se oli täydempi mitä kaupan hyllyllä oltuaan, mutta reunan sinetti oli rikottu. Se pullo oli siis saanut lojua rauhassa jo kohta viisi vuotta. Sitä päivää odotellessa kun Helge päättäisi lopulta korkata pullon, ja vastassa oli vettä.
    Tumppasin jälleen yhden tupakan kattoa vasten, vain kaivaakseni uuden tilalle kun mieleen ryömi taas parin viime päivän loistokkaat hetket äidin kanssa. Kaikki oli lopulta kruunautunu tän päivän paritus yritykseen, minkä johdosta en enää tiennyt mitä pitäisi oikein tehdä. Tai sanoa. Miiten mun oma äiti oikeasti jakso jatkaa tällä tätä paskaa vieläki. Ja niin hyvin kun ensimmäiset viikot oliki menny.

    aikaisemmin päivällä…
    Istuin keittiöpöydän ääressä syömässä muroja ja yritin parhaani mukaan unohtaa happaman maun joka lusikallisen jälkeen. Mutta ei mulla ollu sydäntä kieltäytyä saati kertoa että piimä ei kyllä kuulunu muroihin, eikä varsinaisesti kyllä pikkuporkkanatkaan, kun siskot oli ylpeästi esitelleet kuinka ne oli tehny mulle aamupalan. Joten…Muroja, piimää ja vauvvaporkkanoita se sitte oli.
    Nostin mun katseen edessä lojuvan Aku Ankan -sivuilta kun ulko-ovi kävi. Äänistä päätellen äiti ei tullu kyllä yksin kotia. Jostain syystä tunsin ihoni menevän kananlihalle samalla kun jännitin hartioitani, ja joku pieni ääni jossaki takaraivosa riekku siihen malliin että mieleen tuli kaikki ne luontodokkarit missä kerrottiin että eläimet aavistaa paljo sellasta mitä ihmiset ei.

    “Niklas! Tuuha kattoo kenehen mä törmäsin Tokmannilla!” äiti kiekui eteisestä.

    Huokasin raskaasi, poimin kauhujen murokulhon mukaani ja kävelin eteiskäytävään vaikka se ei kyllä auttanu sen enempää vieraitten tunnistamisessa.

    “Ekkö sä muka muista?” nyt äidin äänessä oli melkein jo toruva sävy.
    “Noo, onhan siitä jo sen verran kauan kun Niklas on meidät nähny”, Karenia muistuttava nainen hykerteli asetellessan hiuksiaan paremmin.
    “Niklas, tässä on Henna. Ne asu tosa meijän naapurissa sillon kun muutettiin tähän. Voikko uskoa että mikä tuuri että törmättiinki sielä Tokmannilla, siittä on niin pitkä aika tosiaan ko viimeksi on nähty.”
    “Eipä oikiastaan hämmästytä yhtään”, tokaisin olkiani kohauttaen, ja käännyin jo ympäri palatakseni takaisin keittiöön. Mutta äidin kurkun selvittely kuulosti juuri siltä että askelkin niin saa kuulla koko nimesi sukunimeä myöten. Käänsin päätäni vain kohdatakseni äidin poraavan katseen, ennen kuin hän pakotti taas hymyn huulilleen.
    “Ja tässä on Juuli, Hennan tyttö. Aateltiin että teillähä vois olla vaikka kuin paljo juteltavaa sillä välin kun me vaihetaan kuulumiset.”
    “Varmasti. Sinun äiti kertoki että oot käyny tallilla, niin Juuli käy myös välillä ratsastamassa”, Henna ilmoitti melkein rintaansa röyhistäen kuin ylpeä kanaemo.

    Seuraavat pari tuntia olivat olleet varmasti tuskallisimmat pitkään aikaan. Istuttiin Juulin kanssa sohvalla samalla kun äidit kyttäsi muka niin vaivihkaa keittiöstä kahvikuppiensa yli olohuoneeseen päin.
    Yritin kysellä edes jotain niihin hevosiin liittyvää, mutta Juuli lähinnä kohotteli olkiaan ja vastaili joka kysymykseen yhdellä sanalla. Piti kai olla onnellinen siitä faktasta, että tää näytti olevan yhtä epämukavaa hänelle mitä mulle.

    “Noo? Mitäs tykkäsit? Oliko teillä mukavaa?” äiti kujerteli keittiöstä tiskatessaan astioita kahvittelun jäliltä.
    “…Tuo kuulostaa siltä kuin mä oisin käyny koeajaan autoa, ja myyjä kysyy että tehäänkö kaupat.”
    “hmh, onko sun aina pakko vastata tolleen?”
    “No kysy kysymyksiä mihin voi vastata muulla tavalla.”
    “..Kunhan vaan halusin tietää, oliko teillä mukavaa”, äiti tiedusteli melkein hampaat irvessä kunnes taas pakotti sen ikuisen väkinäisen hymyn kasvoilleen, “Teillä on kuitenki yhteistäki. Ja Juuli on sun ikänenki, ja nättiki vielä. Ja vapaa.”
    “..Niin.. Ja tyttö”, tuhahdin, “Voisikko sä vihdoin lopettaa ton hiton tuputtamisen, vihjailun ja vänkäämisen?”
    “Mä en mitään vänkää! Mä oon vaan huolissani susta.”
    “Ja mistä arvon rouva on muka huolissaan? Et ainakaan mistään oikiasta asiasta, vaan täysin sun päähän pinttyneestä ajatusmaailmasta että mun pitäs mennä naimisiin jonku hiton Elovena-tytön kanssa.”
    “Aina on hyvä pohtia asioita, sama koskee myös sitä että… kenen kanssa on. Sä voisit olla niin paljo onnellisempi–”
    “Äiti. Jos mä oisin yhtään homompi ko mitä oon, mä varmaan oksentasin sateenkaaria ja paskoisin glitteriä. Vai pitääkö mun kiskoa pinkki röyhelömekko päälle, verkkosukkahousut ja korkkarit jalkaan ennen ko se menee sulle perille?”

    Sen jälkeen olin vaan napannu kännykän taskuun ja takin naulakosta, ja lähteny ulos samalla kun parhaani mukaan olin kuuntelematta äitini kotkotusta. Olin tullu takasin vasta kun talolta ei näkyny mitään muita valoja kuin takaoven vieressä oleva ulkovalo. Se oli aina tarkoittanu mulle sitä, että muut oli nukkumasa mutta takaovi oli auki. Ja luojan kiitos: tälläkin kertaa se piti paikkansa eiikä että äiti olis ollu elokuva tyylillä vaanimassa keittiössä.

    Huokaisin syvään, ja painoin takaraivon seinää vasten. Tänne tulo oli ollu pelkkä virhe, vaikka alku oliki ollu lupaava. Jopa niin lupaava, että olin uskaltanu ajatella että äiti..ei, Tuula, ois vihdoin tullu järkiinsä ja astunu tälle vuosituhannelle.
    Kaivoin kännykän taskusta ja vilkasin ylänurkassa näkyvää kelloa. Kolme. Pyörittelin puhelinta hetken käsissäni kun epäröin seuraavaa liikettäni. Lopulta kuitenki napautin näyttöä pari kertaa, kunnes nostin kännykän korvalleni ja kuuntelin tasaisin välein kuuluvia tuuttauksia.
    Pomputtelin kumpaakin jalkaani kevyesti ylös ja alas, pidellen pulloa toisessa kädessä jotta se ei liukuisi alas katolta. Ehdein jo ajatella puhelun katkaisua, kunnes linjan toisesta päästä kuului rasahdus mitä seurasi hidas vastaus.

    “…Onko kaikki ok..?” miehen äänestä kuuli päivänselvästi että tuo oli ollut nukkumassa. Tietenkin.
    Karaisin kurkkuani vähän, yrittäen pitää oman ääneni mahdollisimman selkeänä “…voikko sä tulla hakeen mut..?”
    “…Nytkö?”
    “mmhm..”
    Puhelun toisesta päästä kuulu muutamat lauseet venäjää ennen kuin kieli vaihtui taas “…puen ja keitän kahvia mukaan.. Olen siellä varmaan joskus.. seitsemän aikaan..kai..”, taustalta kuului jälleen venäjää ennen kuin Marshall jatkoi “..Vladimir tulee mukaan myös.. Varmistaa että pysyn hereillä.”
    “..Joo..Ihan hyvä niin.”
    “..Mene nukkumaan, soitan sitten kun ollaa lähempänä.”
    “..Voin mä kai yrittää.”
    “Mmhm, hyvä.. Nähdään kohta.”

    • #8251

      Ea
      Osallistuja

      Sulla on kyllä tosi kiva kirjotustyyli. Tykkäsin erityisesti värikkäästä kuvailusta ja vähän erilaisemmista sanavalinnoista. Löytyi röyhistelyä, kotkotusta ja kauhujen murokulho. Tälleen haluisin itsekin osata kirjoittaa.

      Tykästyin myös heti Niklakseen hahmona. En vielä ole hirveästi häneen ehtinyt tutustua, mutta hauskaa huomata tuollaista teinimäisyyttä varsinkin äidille puhuttaessa. Onkohan kotona oleilu aiheuttanut paluun näihin vanhoihin rooleihin, missä äiti on aina lastaan neuvomassa. Tässä tapauksessa tosin lapsi on jo aikuinen ja äidinkin pitäisi osata ottaa askel taakse. Niklas varmasti osaa tehdä omat päätöksensä, eikä äidillä pitäisi siihen olla nokan koputtamista, vaikka selkeästi hän näyttäisi kokevan sen oikeudekseen. No kumminkin minusta tämä äiti poika asettelu kaikkine vaikeuksineen toi paljon viihdettä tarinaan.

      Loppu on hellyyttävä. Niklaksen pieni epäröinti soittaako vai ei, ja Marshallin ihana lupaus lähteä hakemaan häntä vaikka sitten keskellä yötä. Ihana Marshall. Ehkäpä kotoa lähteminen ja pieni välimatka äidistä tekisi nyt hyvää.

    • #8252

      Sonja T.
      Valvoja

      ”Jos mä oisin yhtään homompi ko mitä oon, mä varmaan oksentasin sateenkaaria ja paskoisin glitteriä.”
      Tämä on taas näitä onelinereita, jotka voi keksiä ja sanoa vain Niklas! Se on todella hienoa, että Niklas rohkenee sanoa suoraan sen mitä ajattelee, harmi vain ettei siitä tunnu olevan paljon apua. Paljon vaikeampaa ovat ne vaivihkaiset vihjailut, joissa ei varsinaisesti sanota sitä mitä halutaan sanoa, mutta annetaan pikkuisen vähän niinkuin ymmärtää, että jospa nyt kuitenkin olisit edes pikkuisen hetero. Niihin on vaikea sanoa suoraan mitään.

      Mutta eniten minun mieltäni tässä lämmittää Marshall. Toinen soittaa kello kolme aamuyöllä, kesken unien, että tulisitko hakemaan, neljän tunnin ajomatka. Mitä sanoo Marsh? Ei kysy, että miksi ja onks pakko ja voisko oottaa aamuun. Se sanoo heti että okei joo, mä puen ja keitän kahvia ja tuun.

    • #8256

      Aamu
      Osallistuja

      Mulla on itsellä yllättävän pitkä pinna vanhempien ihmisten ”aikalaissokeudelle”, mutta Tuula kyllä asteli soveliaisuuden rajasta välittämättä suoraan röyhkeyden puolelle. Niklas vastasi röyhkeyteen samalla mitalla, mikä on mielestäni loistojuttu. Hän toi näkemyksensä esiin kenties hyvin kärkkäästi, mutta myös aidosti. Ja noh, ärtyminen on kyllä täysin sallittua noin röyhkeästä toiminnasta. Vai yritti Tuula lähemmäs parittaa poikaansa tuttunsa tyttärelle? Aika kylmäävää. Voin vain kuvitella miten kiusallista tämä on ollut sekä Niklakselle, että tälle Juulille, jotka ovat molemmat varmasti olleet perillä siitä mitä tässä oikein yritetään.

      Marshalle pisteet kotiin, että suostui viipymättä lähteä hakemaan poikaystävänsä tästä parituslaitoksesta.

  • #8295

    Marshall
    Osallistuja

    Pariisissa
    Niin ketuttaa että just tähän saumaan tuli omassa elämässä mutkia niin en oo ehtiny kirjottaa tästä Pariisin reissusta yhtään niin paljon kun haluaisin (tai olin suunnitellu). Mutta jos edes jotain pientä..

    Pudistelin kämmeniäni kevyesti ilmassa, taputettuani käsiäni vaativa A luokan palkintojen jakoa seuranneiden kunniakierroksen ablodien aikana niin että kämmeniä kihelmöi. Vähemmästäkin mieliala oli pilvissä kun oli saanut seurata tallikaverin uskomatonta suoritusta radalla, ja lopulta saattaa hänet matkaan hakemaan palkintonsa luokan voittajana. Ja millä prosenteilla!

    Illemmalla hotellihuoneessa oli hetki aikaa käydä tarkemmin läpi tallenteita omista suorituksista, niin huomista varten osasin paikantaa ainakin suurimmat kompastuskivet. Tietenkin edes vähän parempi menestys olisi ollut mukavaa, mutta oli myönnettävä että odotukseni eivät olleet korkeimmillaan. Barnumin kanssa yhteistyö oli yhä aika tuoretta ja Hakran kohdalla pelkästään jo rotu toi paljon haasteita mitä korkeampaan luokkaan mentiin. Tuijotin tabletin näyttöä samalla kun taistelin kauluspaidan naurettavan pienien nappien kanssa kun yritin valmistautua illalliselle lähtöön.
    Lopulta havahduin koputukseen ovelta, mitä seurasi vaimeasti oven läpi kuuluva isäni ääni kun hän huhuili olinko sisällä. Kirosin lyhyesti, ja nappasin tarvittavat asiat huoneen pöydältä sekä takin henkarista ennen kuin harpoin ovelle.

    “Vähän enemmän täsmällisyyttä. Vai olitko unohtunut Niklaksen kanssa puhelimeen?” Grigori kommentoi hienovaraisen virneen kera.
    Tuijotin isääni suu raollaan, koska hän oli viimeinen jolta olin odottanut edes tuollaista heittoa. “..Een. Kävin läpi videoita tämän päivän ratsastuksista huomista varten.”
    “hmh.. Ihan hyvä vaihtoehto sekin”, mies sanoi päätään hitaasti nyökytellen.
    “Harmi että hän ei lähtenyt mukaan”, Anice kommentoi Grigorin käsipuolesta ja kohensi vapaalla käsivarrellaan lepäävien kukkapakettien asentoja.
    “Mmhm….Mutta katsotaan jos jouluna ehtisimme tulla käymään. Se on vielä avoinna… Miksi sinulla on muuten kukkia mukana?”
    “Ystävillesi tietenkin. Pitäähän sitä onnitella voitosta asianmukaisesti, niin ratsastajaa kuin hoitajaakin”, nainen naurahti heleästi, “mennäänhän jo että olemme ajoissa.“
    Jäin kulkemaan isäni vierelle ”..Mitä muuta hänellä on mielessä..?”
    Grigori vain kohautti olkiaan ”Tiedät äitisi. Nyt kun hänellä on ollut enemmän aikaa että hän on voinut jatkaa varusteiden valmistusta, niin hän tekee taas riimuja samalla kun katsomme illan ohjelmat televisiosta.”
    ”Minähän sanoin että olen aivan liian nuori siihen että alkaisin viettämään illat kutomalla tai virkkaamalla”, Anice näpäytti hymyillen.

    • #8360

      Ea
      Osallistuja

      Ovatpa Marshallin vanhemmat ihania! Niin sydämellisiä ja mukavia. Isä tuolla tavalla rennosti vitsailee ja piikittelee poikaansa. Äiti on valmis ottamaan jokaisen suureen halaukseensa. Tulee sellainen tunne, että tässä perheessä on varmasti hyvät suhteet ja paljon rakkautta <3

  • #8329

    Marshall
    Osallistuja

    Pariisi paketissa

    Valmistautuessani viimeiseen illanviettoon Pariisissa, oli myönnettävä että tunsin oloni vähän haikeaksi. Ei pelkästään sen takia että vanhempani suuntasivat täältä takaisin kotiin enkä ollut varma millon heidät taas näkisin, mutta myös siksi että näin isot kilpailut olivat herättäneet sen nälän mitä olin tuntenut ennen taukoakin. Nälkä suorittaa haastavampia ratoja, nälkä kehittyä lisää jotta voisin ratsastaa isääni vastaan huipulla nyt kun se taas oli mahdollista.
    Niin hyvältä kun Barnumin kanssa saatu voitto nuorten hevosten luokassa oli ollut, mielessä tuntui sitäkin lämpimämpi läikähdys kun toistin mielessäni Stanimirin kanssa ratsastettua intermediaten luokkaa. Ei meidän prosentit palkinnoille asti meitä ollut lennättänyt, mutta 17 sija 42 ratsukon joukossa tuntui silti voitolta.
    Jossain ihan ajatuksien perällä kuuluvat hiljaistakin hiljaisemmat kuiskaukset saivat minut nopeasti pudistamaan päätäni kun omatunto hakkasi kallonseinämää. Vedin hitaasti syvään henkeä ja työnsin ne ajatukset takaisin syvimpään koloon, keskittyen vain muistelemaan torstain onnistuneita ratsastuksia. Barnumin rytmikäs harppaus laukanvaihdossa, Stanimirin pehmeän tahdikas liike piruetin aikana…


    Marshall ja isiltä lainattu orlov-o. Stanimir KZV
    Kuva isompana

    • #8330

      Sonja T.
      Valvoja

      Oi että. Noihin kisasuunnitelmiin ei oikein sovellu Hopiavuori kaikkineen eikä ehkä Niklaskaan, joten siinäpä Marshallilla pohdittavaa kerrakseen, että mitä uhraa ja minkä asian vuoksi.
      Mutta voi että Stanimir on upea! Kuolasin sitä jo muutenkin (vähän siinä yhdessä tekstissäkin), mutta jos se jotenkin sattuisi katoamaan kisojen päätyttyä, Sonjalta kannattaisi kysyä asiaa 🙂

    • #8361

      Ea
      Osallistuja

      Tässäpä oli saatu hyvin pieneen pätkään paljon asiaa ilman, että teksti kärsi siitä mitenkään.

      Nälkä on kyllä hyvä sana kuvailemaan kilpailemista. Se on niin jännä maailma se. Marshallin nälkä vaikuttaa onneksi terveeltä, eikä sellaiselta pakonomaiselta voiton tavoittelemiselta. Se kuva tuli tuosta, että Marshall piti parhaana suorituksena 17. sijaa Stanimirin kanssa.

      Ja tietysti vielä aivan upea kuva! Isojen kisojen tunnelmaa.

  • #8351

    Marshall
    Osallistuja

    Loma

    Yritin sitkeästi puristaa silmiäni tiukemmin kiinni, yrittäessä torjua typerän auringonvalon mikä osui verhon sivusta suoraan sänkyyn. Mutisin puoliääneen pari valittua sanaa samalla kun yritin muklata tyynyä siten että se olisi pääni alla mutta myös blokkaisi tuon typerän valojuovan, mutta tuloksetta. Lopulta kuitenkin luovutin, ja murahtaen käänsin ruhoni toiselle kyljelle. Hapuilin laiskasti sängyn toista laitaa kohti mutta en tuntenut mitään muuta kuin viileän lakanan ja lätyskän mitä Niklas kutsui tyynyksi.
    Raotin toista silmääni sen verran että pystyin toteamaan tuntoaistini olevan oikeassa ja yöpöydällä oleva kello teki tilanteesta vain oudomman: ei edes yhtätoista ja aamutorkku Niklas oli noussut ylös. Jätin käden toisen tyynyn päälle, ja yritin kaivella muistiani että mihin toisella oli ollut menoa. Mutta en onnistunut kaivamaan pienintäkään muistikuvaa esille. Tuijotin mihinkään tiettyyn keskittymättä eteenpäin ja annoin ajatusten virrata.

    Tauko kisaamisesta. Hevoset saivat loppukuun ottaa rennommin, enemmän maastoilua ja kevyttä jumppaa kummallekin. Tammikuussa viimeinen lääkärikäynti polven kanssa, mitä en oikeastaan ollut ajatellut pitkään aikaan. Lähes neuroottinen rutiini kuntoutuksessa ja jälkihoidoissa tänäkin päivänä oli selvästi ollut vaivan arvoista, koska välillä en edes muistanut koko leikkausta tapahtuneen.
    Hymyilin itsekseni. Todellakin riskin arvoinen.
    Kun ajatukset valuivat kuitenkin jo suunnittelemaan tammikuun kalenteria, asioiden sopimista valmentajan ja hevosenhoitajan kanssa sun muita, pudistin päätäni ja kierähdin selälleni sängyllä. Ei, niitä ei aleta miettimään loman ensimmäisten päivien aikana. Joku raja.

    “..Mitä sä pyörit sielä?”
    Niklaksen ääni kuului äkisti sen verran läheltä että lähes hyppäsin istumaan sängyllä “Mit–”
    “Täälä alahaalla.”
    Kurottauduin sängyn reunalle äänen suuntaan, jääden tuijottamaan lattialla puoliksi sängyn alla makoilevaa nuorempaa miestä. Krem makoili hyvin tyytyväisenä omistajansa kainalossa.”
    “Tippusin joskus aamuyöllä enkä jaksanu kiivetä ylös”, Niklas mumisi silmät kiinni, “mutta niin mitä sä pyörit ja öhiset sielä heti aamusta?”
    Pudistelin päätäni pieni hymy suunpielessä, jääden makoilemaan sängyn reunalle “Kuten tiedät. Työnarkomaanin aivot. Joten mielessä kävi mitä kaikkea seuraavan.. reilun kuukauden aikana pitäisi tehdä.”
    “Et nyt alota heti ko–”
    “En en”, naurahdin, “sitä minä täälä öhisinkin että en miettisi niitä vaan eläisin edes hetken ihan lomaa.”
    “Uskon ko nään, mutta toivottavasti nään”, Niklas kommentoi virnistäen ja raotti toista silmäänsä.

    Hetken vain tuijotin Niklasta. Harvassa oli tällaiset aamut kun jopa minä heräilin kaikessa rauhassa ja saatoimme hetken vain olla. Tunsin pientä kutkuttelua jossain kohti rintaa, mistä se tuntui kulkevan hartioiden kautta sormenpäihin asti. Ja kaulan läpi aina poskiin ja suorastaan työnsi suupieliä ylöspäin.

    “…Et lähtisi tänään mukaan tallille?”
    Niklas käänsi päätään toiseen suuntaan ja pyöritteli peiton nurkkaa sormissaan, ennen kuin vähän epäröiden nyökytti päätään “..No.. Kai… mutta en kyllä selkään nouse..”
    “Ei tarvikkaan. Eikä tarvi edes hevosiin koskea nyt, riittää että tulet edes tallille”, koska niin itsekästä kuin olikin ajatella näin mutta jos Niklas jäisi pysyvästi hevoskammon kouriin.. meidän yhteinen tulevaisuus olisi hyvin hankala.
    “mmhm.. No siis, kyllä mä kai aidan takaa voin löllöttää hevosten turpia ja näin mutta. Niin”, Niklas sopersi vähän mutisten, “kun siis… kyllä mä vielä haluan takas satulaanki, koska mä haluan etenki hyppään ja näin, mutta oli vaan niin helppo.. Olla lähtemättä. Mutta ny ku en lähteny sinne Pariisiinkaan niin mua vitutti niiin paljo vaan kattoa telkkarista niitä kisoja! Kadutti ihan hitosti etten lähteny. Niin mä päätin että ens kerran ku on tollanen niin mähän en jää siitä paitsi!”

    Myönnettäköön että oli jopa vähän vaikuttunut, koska toisen äänestä kuuli hyvin selvästi että tuo ei laskenut leikkiä. Sarjakuvamaailmassa Niklaksen silmissä varmaan näkyisi liekit mikä kertoisi kuinka tosissaan tuo oli.

    “Hyvä”, vastasin virnistäen, “Lupaan että heti kun olet mielestäsi valmis, niin voidaan mennään käymään joku reissu Tuuvan luona. Saat ratsastaa niillä parilla vuoniksella mitä siellä oli, niin siitä on varmasti helppo lähteä taas eteenpäin.”
    Niklaksen ilmes kirkastui huomattavasti “Niin sillä millä sillon kerran sain käy ihan päineen maastosaki?”
    “No se ainaki. Tuuva on kysynyt useamman kerran millon me tullaan taas käymään, niin lupasi että sullekin löytyy helppoja ratsuja alle että voit vaan ratsastaa ilman että pitää miettiä jokaista raajan asentoa juuri millilleen oikeaan kohtaan.”
    “Ah, parasta… Etkö säki vois hankkia jonku sellasen hevosen? Niin voisin sitte omia sen itelleni.”
    “..Jos sellainen hevonen minulle joskus siunaantuu niin saat omia. Mutta tällä hetkellä en valitettavasti ole katsomassa uutta hevosta.”
    “..Tylsää”, Niklas virnisti.

    • #8352

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis mitä ihmettä Niklas 😀 ”Mää putosin sängystä aamuyöstä enkä jaksanut nousta”. Voi morjes. Ihana aamuhetki muuten kun ei ole huolen häivää eikä kiirettä mihinkään. Ja ihanaa myös se, että Niklas haluaa takaisin tallille ja hevosia palluttamaan ja ratsastamaankin ja että jos Marsh sattuisi hankkimaan vuoniksen niin Niklas voisi omia sen sitten. Tosi hieno juttu että palo hevosten pariin on säilynyt kaikesta huolimatta ja että Marsh on apuna, vaikka hänellä osittain vähän omat intressit onkin asian suhteen. Kuitenkin Marsh on tarpeeksi rehellinen itselleen myöntääkseen sen.

    • #8362

      Ea
      Osallistuja

      Voi Niklas! Siis enhän mä voi tähän muuta ku siteeraa mun isää: ”Laiskuuden huippu.” Mutta aivan loistava oivallus kyllä lisätä tämä putoaminen tarinaan. Sai mut ihan tyrskähtää ääneen 😀

      Tykkään todella tästä Marshallin ja Niklaksen dialogista. En tarkkaan osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta pidänpähän vaan. Ehkä se on tuo rentous ja arkisuus.

      Sitten vielä pakko mainita muutamia hyviä sanoja, koska mullahan on mielessäni erilaisia listoja niin hyvistä kuin huonoistakin sanoista. Mainio sana on muklata ja vitsi että Tuuva on kaunis nimi!
      Yleensä vihaan, kun ihmiset sanoo kuten Niklas sanoi ”tippusin”. Ei ole ”kaatusin” vaan kaaduin. No mutta tässä tarinassa se ei minua oikeastaan haitannut. Se toi Niklaksen hahmoon sellaista omaa sävähdystä ja ulottuvuutta. Ehkäpä tämä hahmo on juuri se ihminen joka sanoo ”kaatusin”.

  • #8441

    Niklas
    Osallistuja

    Kun kokonaisten tarinoitten saaminen loppuun on vaikeaa, eikä edes tahdo ehtiä, niin kokoelma tarinantynkiä venäjän reissulta, ajalta 22.12.2021-9.1.2022.

    Murhakarhu
    En edes muistanu kuinka pitkä ajomatka Kozloveille olikaan. Muutamasta pysähdyksestä huolimatta, siinä vaiheessa kun pääsimme määränpäähän asti niin olin ihan varma että mun perse oli yhtä penkin kanssa.
    Hevosten ja tavaroiden purku tapahtui jossain puolikoomasessa pöhnässä, enkä ollu täysin varma että missä vaiheessa oltiin sen jälkeen vielä siivottukki auto. Kunnes köröttelimme auton kyydissä pois tallialueelta ja käännyttiin vasemmalle vievälle tielle, joka päättyi lyhyen ajon jälkeen päätalon pihaan.
    Vihdoin oikeasti perillä. Reppu selkään, koira kainaloon ja sisälle. Sitte unta palloon kiitos.
    Työnsin oven auki ja ehdin jo heilauttaa jalat roikkumaan auton ulkopuolelle, kun tunsin niskavillani nousevan pystyyn ja sydän jätti ainakin yhden lyönnin välistä jonka jälkeen kiskaisin oven nopeasti kiinni.

    “Mä en tonne syötäväksi mee!”
    “Hä?”
    “No kato ny! Eihä tolla murhanallella mee ko no ja hä niin son syöny mun pään. Ja Kremin”, tökein sormella ikkunaan osoitellessani autotallin nurkalle.
    Marsh vaan huokaisi, ja könysi omalta penkiltä lähemmäs mun ikkunaa nähdäkseen mistä mölisin “Aaa. Rusalka.”
    “Mikä?”
    “Rusalka. Niitä meidän laumanvartijoita… Hmh, ihme että ei tallilla törmätty yhteenkään.”
    “…No emmä niitä muistanu. Ne puikkonokat kyllä muistan, mutta en näitä möhköjä.”
    “Mmm, ymmärrettävää. Kuitenkin päivät tarhoissa niin ei niitä samalla tavalla tapaa…Odota hetki niin kokeilen että vieläkö minulla on vapaa kulku vai pitääkö soittaa isä hakemaan meidät sisälle.”

    Seurasin suu vähän auki kun niillä saatesanoilla Marsh hyppäsi jo ulos autosta. Vai että kokeilet? Kokeilet että syökö se sut vai ei?

    Kielikylpy
    Päähän sattuu.
    Olin parhaani mukaan yrittäny valmistautua Marshallin sukulaisten saapumiseen, mutta niiden mukana seurannut eri kielien sekamelska oli silti osottautunu yllättävän kuormittavaksi. Möhväsin sohvan nurkassa ja toivoin että väki oli sen verran kiireinen keskustelujensa kanssa että saisin vain olla pienen hetken.
    Vaikka englanti oliki mulle helppo kieli, osasin ja ymmärsin välillä paremmin mitä suomea kiitos pelien, niin jatkuva päänsisäinen kääntäminen kävi työstä. Etenki kun samalla piti yrittää tulkata oikein, kääntää oma vastaus pään sisällä suomesta englanniksi ja vieläpä ilmentyä kutakuinki sopivana vävykokelaana. Eikä siinä vielä mitään! Sen päälle aivot vielä poimivat mukaan pakkaa sekottamaan millon mistäki kuuluvaa ranskaa ja venäjää. Tuntu siltä kuin aivot kävisivät ylikierroksella ja keittyivät kallon sisällä hitaasti mutta varmasti.
    Yritin olla varsinaisesti katsomatta ketään jottei kukaan erehtynyt luulemaan sitä kutsuksi juttelemaan kanssani, mutta en voinut olla tarkastelematta käytävän puolella seisovaa keskustelurinkiä. Olin aina ajatellut että Marsh muistutti paljon isäänsä, mutta nyt kun hän seisoi vieretyste Anicen isän kanssa.. En ollutkaan enää varma miltä puolen tuo oli geeninsä onkinut. Punapäisyyden alkuperä kyllä tuli selväksi.

    Just sopivaa terapiaa
    Rapsutin voimakkaasti edessäni seisovan hevosen valkeaa päätä, enkä voinut olla hymyilemättä niin leveästi että tunsin kuin poskien lisäksi myös pakkasesta rohtunut alahuuleni repeili. Siinä pitkästä aikaa varustaessani Arlekinia ratsastukseen, tajusin kuinka oikeasti olinkaan kaivannut mokomaa piparminttuponia. Sen puoliunista tapaa seisoa hoidettavana, karkkien toivossa hamuilevaa turpaa ja jopa niitä pitkiä vuohiskarvoja mitkä sille oli kasvanut takaisin nyt kun minä en niitä ollut kynimässä.
    Vilkuilin nopeasti ympärilleni, tarkastellen muita ratsukkoja mikä heidän valmiusaste oli. Huolimatta siitä että koko ajan unohduin vain rahnuttelemaan Arlekia, tai selvittelemään jokaisten pienimmänkin takun alun minkä löysin sen jouhien seasta, en ollut kauheasti muista jäljessä.
    Jos olisimme Hopiavuoressa, olisin varma että polvieni tutina johtui ihan vain innostuksesta ryhmämaastoa kohtaan. Mutta nyt se taisi johtua yksistään jännityksestä ja se sallittakoon, kun olit höyhensarjalainen ammattilaisten joukossa.


    Kuva isompana

    Niklaksen paluu satulaan! Ei siihen tarvittu kuin reissu venäjälle ja Arlekin.
    vas. lähtien kuvassa: Vladimir (ratsu, oma nuori ori Erke), Marshall (ratsu, Dmitriyn omistama Konstantin)
    ja Niklas (ratsu, osalle tuttu piparminttuponi Arlek)

    • #8442

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi, Arlek! Kiva kuulla siitäkin pitkästä aikaa ja kiva myös, että Niklakselle löytyi Arlekin kaltainen turvaratsu, jonka selkään nouseminen ei varmasti pelota. Muutenkin kiva teksti tai oikeastaan kokoelma tekstejä, kun on useammalta eri päivältä erilaisia tunnelmia. Ja minä tunnistan oikein, oikein hyvin tuon kieliongelman: vieraat kielet voivat olla rasittavia ja varmasti alkaa sattua päähän jossain vaiheessa, kun tarpeeksi sekavaa on.

    • #8448

      Ea
      Osallistuja

      Olipas kiva kokoelma pieniä tarinoita. Ja ai vitsi Niklas on huikea hahmo!

      Siis ensinnäkin en kestä tuota ”Murhakarhu”-tarinaa 😀 Miten Marshall voi olla noin kylmähermoinen?! En mä vaan Niklaksen tapaan uskaltaisi mennä testailemaan laumanvartioiden kanssa yhtään mitään. Ne tosiaan ovat aikamoisia murhanalleja.

      Ja WAU toi kuva! Piparminttuponi (aivan mahtava sana) Arlek on aivan älyttömän nätti, ja kaunis on myös sen ja Niklaksen suhde. Ihanaa, että mies uskaltautui takaisin satulaan. Mikäs toisaalta parempi aika tai paikka kuin tuo. Aivan satumaisen ihana talvimaisema, jossa lumiukkokin taustalla kivana yksityiskohtana. Ja sitten vielä nuo upeat hevoset.

  • #8503

    Niklas
    Osallistuja

    Voi v–
    Marshall osallistui Aihojoki Spring Festivaliin, ja Niklas pääsi vihdoin kisareissulle matkaan

    Kerranki kisat silleen että A) Ne on viikonlopun mittaset B) mulla ei oo ees perjantaina työvuoroa niin pääsin lähteen. Toki olis ollu paljo hauskempaa päästä lähtemään minne tahansa Suomen rajojen ulkopuolelle mutta Uusimaa sai nyt luvan kelvata.
    Matkustus ja ensimmäinen ilta, sekä etenkin yö, oli menny just hyvin eikä edes aikanen aamu oikeastaan haitannu.
    Nostin käden nopeasti suuni eteen peitelläkseni haukotustani.
    Mutta. Vaikka aikanen aamu ei haittaa, niin ei mua oltu luotu herään ennen puoltapäivää. Etenki kun Marshin ja Barnumin luokan oli määrä alkaa vasta kaheksalta illall,a ja Sonjanki eka luokka oli alko vasta kolmelta, joten minkä pirun takia meidän piti olla täällä jo ennen yhtä? Okei. Kaippa ajatus oli että mäki pääsen seuraan edes vähän omaa tasoani lähempänä olevia ratsukkoja niin ties vaikka oppisin taas jotaki.
    Vilkuilin ympärilleni tämän tästä, vaikka yritin kiinnittää edes suurimman osan huomiostani verryttelyssä pyörivissä ratsukoissa.
    Nätti poni, melkeen ko mini Arlek. Miinus mahan ja selän kuviot.
    Uuu, toi on kans kiva. Ilman tota isoa valkosta merkkiä tuskin olis kyllä yhtä nätti.
    Meh. Tylsä. Tasaruskia.
    Ui juma, ton ratsastajan kisatakki on herkullinen. En tienny että kauluksesa voi, tai saa, olla vaaleanpunastaki.

    Melkein heittäydyin kentän aitaa vasten kun silmiin osui kentän toisessa päädyssä kulkevaan ratsukkoon. Vaikka kauhean montaa rotua en pelkän ulkonäön perusteella osaa nimetä, niin kyllä mä Norjanvuonohevosen tunnistan vaikka unissani. Vaikka tollasta harmaata en kyllä ollu ennen nähny, tiedä sitte että onko se joku risteytys tai vastaava mutta.. nätti ko mikä!
    Tuijotin ratsukkoa tiiviisti ja seurasin jokaista askelta minkä ne etenivät muiden, pääasiassa huomattavasti korkeampien, ratsukoiden seassa. Olin juuri aikeissa joko nykiä Marshia hihasta, mutta se vaihtui salamannopeasti tiukkaan puristukseen aitalankun reunasta. Sormenpäitä särki, ja tuntui kuin sormet napsahtelisivat poikki ensimmäisen nivelen kohdalta hetkenä minä hyvänsä jos ote ei hellittäisi. Purin poskihampaita tiukasti yhteen, katsoen kokonaisuuden sijaan vain ja ainoastaan ratsastajaa tuomitsevasti.

    Ai ton takia meidän oli pitäny tulla näin hiton aikasin tänne kyttään.

    Murisin lähes myrkyllisesti mielessäni, seuraten silmät sirillään kun Ísak tervehti meitä pikaisesti ohi ratsastaessaan nyökäyttämällä päätään, ja Marshall heilutti tuolle toista kättään. Hymyillen.
    Voi vit–

  • #8510

    Marshall
    Osallistuja

    Reissumies
    Kaikki nyt ja tulevat tekstit tapahtuu visusti rinnakkaistodellisuudessa missä hyökkäystä Ukrainaan ei ole tapahtunut. Eikä tapahdukkaan.

    Tuntui siltä että olin tuskin ehtinyt kotiutua belgian reissulta kun jo löysin itseni pakkaamasta, tai tarkemmin sanottuna tyhjentämästä puolipakattua laukkua jotta pystyisin täyttämään sen taas uudestaan. No, ainakin uusia lähtövalmisteluja helpotti se että Barnum oli saanut mennä suoraan Dmitriyn ja Vladimirin kyydillä kotiin venäjälle, riitti että omat ja Hakran varusteet keräsi matkaan.
    Vilkaisin sängyn päällä retkottavaan Niklakseen, joka muistutti lähinnä mököttävää lasta tuijottaessaan kattoon suu mutrussa ja kädet puuskassa rinnan päällä. Myönnetääköön jossain mielen perukoilla tunsin pientä kolkutusta kun olin jälleen lähdössä tien päälle ilman toista, ja lähes kuukaudeksi. Taittelin käsissä olleen paidan ja asettelin sen laukkuun, ennen kuin peruutin istumaan sängynreunalle.

    “…Tää ei oo reilua, ettäs tiiät,” tummahiuksinen mies mutisi ynseänä, “Sä oot koko ajan menosa ja aina silleen että mä en pääse lähteen ees mukaan. Tai no joo, pääsin sinne yksiin kisoihin mukaan mutta woopdi-fucking-doo.”
    “…mmhm.. tällaista etenkin kevät ja kesä tahtoo olla…”, eipä siitä muistuttaminen kyllä toisen oloa helpottaisi, “Mutta vaikka et nyt venäjälle pääsekään lähtemään, niin eihän se Hanami Week ole vielä täysin kuopattu, kerta töissä oli puhetta että voitte katsoa jos saisi soviteltua jotain että pääsisit edes osaksi viikkoa sinne.”
    “No joo, mutta tuskin kuitenkaan onnistuu. Valmiiksi jo paska työntekijä ko tämän tästä vinkumasa että jos sais perjantain vapaaksi, jos sais tollon tota ja sitte sairaslomaillaan hetki ja plääh. Ihime että ne ees kattoo mua tuola enää.”
    “Hyviä työntekijöitä on vaikea löytää, joten kun sellainen löytyy niin se on työvuorojen sumplimisen arvoista.”
    “mmhm…”
    “Ilmoitat vaan heti kun tiedät että mikä on tilanne, niin ostan helpoimmat matkat Markarydiin ellet halua autolla lähteä liikenteeseen.”
    “Son ainaki satamonta tuntia ajaa jostaki Seinäjoen korvalta Turkuun ja sieltä sitte jonneki.. Markkuun.”
    “Mmhm, siksi juuri että jos et halua itse ajaa niin heti viestiä että saa ostettua liput matkalle”, toistin samalla kun tökkäsin toista kevyesti kylkeen.
    Niklas vääntäytyi samantien mutkalle kuin katkarapu, vältelläkseen mahdolliset jatkotökkäämiset “Joo joo!” mies ähisi ja yritti ylläpitää mököttävää ulkokuortaan.
    “Ja kyllä. Lähetän satamonta kuvaa Arlekista heti kun pystyn.”
    “Oikein. Ja voit kyllä tuua sen auton kyyisä vaikka tännekin”, nuorempi heitti samalla kun yritti parhaansa mukaan tosintaa elokuvista tuttua silmien räpyttelyä mitä naishahmot tekivät saadakseen miehet taipumaan tahtoonsa.
    “Katsos vaan, täytyykin jatkaa pakkaamista..” tokaisin samalla kun nopeasti nousin jalkeilleni ja palasin vaatekaappien puoleen.

    Pakattavaa ja viime hetken matkustus aikataulujen säätämistä oli ihan tarpeeksi jäljellä ennen lähtöä itärajan tutummalle puolelle. Ja vaikka Sonjan kanssa oli jo matkattu pitkillä reissuilla kisoissa, tuntui aivan erilaiselta lähteä tuon kanssa vieraan matkakohteen sijasta omaan kotiini. Pientä outoa jännitystä.

  • #8511

    Marshall
    Osallistuja

    Karavaani itään
    tapahtui 14.4.

    Tällaisina aamuina kun melkein kukonlaulun aikaan piti laittaa Hakra kuljetus valmiiksi, tuli tehtyä mental note siitä että yrittäisin vielä kerran löytää tavan kuljetussuojat mitkä se hyväksyisi kinttuihinsa. Vaikka patjojen ja pinteleiden kanssa ei ajallisesti kauaa mennyt, niin se pieni turha ekstra vaiva aina veti suun tiukaksi viivaksi, kun tiesi että helpommallakin pääsisi.
    Eetu nosti takin kauluksen paremmin kaulansa suojaksi kun napakka kevättuuli pyyhkäisi tallipihan läpi, seisten lataussillan tuntumassa varmistusmiehenä hevosten lastauksen aikana.
    Vaikka Hakra oli jo monta kertaa matkannut Mortin kanssa, näimme parhaaksi silti jättää tyhjän paikan väliin ennen kuin ruuna talutettiin kyytiin. Lyhyemmällä matkalla olisi vaikka voinutkin kokeilla vieretysten.

    “Olittako te milloon tulossa takasi?”
    “Heti Hanami Weekin jälkeen, joskus maanantaina. Vai kuinka kauan paluumatkan arvio oli?”
    “Lähtöajasta riippuen saattaa mennä tiistain puolelle että olemme perillä. Jo ilman pysähdyksiä matkaan pitäisi mennä.. lähemmäs kahdeksantoista tuntia,” vastasin jahka olin nopeasti muistellut matkasuunnitelmien lukuja.
    “Siinonki teilä ajettavaa”, Eetu kommentoi päätään pienesti pudistaen.
    “Onneksi on kaksi jotka voi ajaa niin pystyy vaihdella kun tarvitsee.”
    Hymisin vain myöntävästi Sonjan sanoille.

    Kun hevoset oli kyydissä ja luukut kiinni, teimme nopeaa tarkastusta että kaikki tarpeellinen oli varmasti mukana kun Nelly hyppeli ainakin muutaman koon liian suurilta näyttävissä kumisaappaissa talolta tallin suuntaan jotta ennätti lähettää meidät matkaan. Sen jälkeen ajo kohti Nuijamaan raja-asemaa sai alkaa.

    Olimme juuri pysähtyneet kahville Lappeenrannassa, kun kilahti ensimmäinen viesti äidiltä. Siinä missä hän oli jo aikaisemmin ilmaissut ilonsa siitä että minä olin tulossa käymään kotona, hän oli myös useaan otteeseen kertonut olevansa innoissaan että Sonja oli tarttunut Pariisissa esitettyyn kutsuun ja oli matkassa myös.
    Luin tekstiviestin läpi pari kertaa ja huuhdoin munkkipossun kahvilla alas.

    “Äitini pyysi sanomaan että ellet ole jo miettinyt toiveita käynnin ajalle, niin laita mietintämyssy päähän. Heidän puolesta ratsastusohjelmaa on jo mietitty, mutta jos sinulla on jotain tiettyä mitä haluat päästä kokeilemaan niin vapaasti saa toivoa.”
    “Kuinka villisti saa ehdottaa?” nainen virnisti.
    “hmm… Aika moni asia onnistuu, joten sen kuin ehdotat mitä mieleen tulee niin kerron jos se onnistuu.”
    “Pitääpä kyllä miettiä… Koska kyllähän sitä muutakin ehtisi tehdä kuin hioa koululiikkeitä. Toki… yksi toive minulla olisi…”
    “mmhm?”
    Sonja näytti hetken empivän tohtisiko esittää asiaansa, vaihdellessaan asentoa tuolilla muutamankin kerran ennen kuin avasi suunsa. “..Luuletko..että voisin päästä Stanimirin selkään? Vaikka vain kerran?”
    Pakostakin hymyilin kun toinen sanoitti hieman varovaisesti toiveensa. “Vai Stanimir kiinnostaisi…”, tokaisin ja otin pitkän sekä hitaan hörppäyksen kahvistani, “Varmasti.”

    Niin pitkään kuin matka oli tuntunutkin sujuvan jouhevasti niin mitä pienemmäksi jäljellä olevan matkan luku kävi, sen hitaammaksi eteneminen tuntui muuttuvan. Sama tapahtui aina, niin tänne kuin Hopiavuoreen ajaessa, että loppuosuus tuntui sujuvan sellaisella vauhdilla että varmaan kalakin ehtisi kasvattaa jalat ja nousta maalle. Hämäräkin oli ehtinyt laskeutua jo hyvän aikaa sitten, mutta lopulta sain kääntää kuljetusauton hieman kapeammalle tielle mikä mutkitteli loivasti peltojen ja metsän läpi.

    “Tuo oikealle vievä tie vie talolle, mutta yllättäen käymme ensin viemässä hevoset talliin. Mortille laitettiin karsina valmiiksi samaan talliin mihin Hakrakin menee, niin ei tähän aikaan tarvi kahden osoitteen välillä juosta.”
    “Joo, se käy. Morttihan ei pienistä välitä niin varmasti pärjää siellä”, Sonja myötäili samalla kun vilkuili aktiivisesti ympärille kun ajoimme yhden tallirakennuksen muodostaman alikulun kautta tallipihaan.
    “.. Perillä”, mutisin kääntäessäni autoa pihan oikealla reunalla kohoavan rakennuksen luo.

    • #8512

      Sonja T.
      Valvoja

      Olet ollut tuottelias tämän itänaapurin reissun kanssa, että vaihteeksi minua hävettää kun en ole saanut kirjoitettua mitään omasta puolestani. Onneksi on aikaa kun vasta päästiin sinne Venäjän puolelle, yritän ryhdistäytyä omasta puolestani! Ja ainahan se lämmittää sielua kun olet selkeästi lukenut tekstejäni ja napannut sieltä niitä koukkuja, joita sinne olen asetellut, niin kuin nyt tuo Stanimir.

  • #8517

    Marshall
    Osallistuja

    Kello löi jo viisi–
    15.4, saapumisen jälkeinen aamu Kozloveilla.

    Luulisi että pitkän matkustamisen päätteeksi uni maistuisi paremmin kuin hyvin, mutta sen sijaan kroppa tuntui menneen automaattisesti vanhaan aikatauluun: pelkkään aamuruokintaan oli vielä puolituntia aikaa, mutta olin hereillä ja valmiina toimimaan.
    Makoilin selälläni ja tuijotin yläpuolella katosta roikkuvaa puista lintua minkä olin tehnyt joskus… ehkä toisella luokalla. Korppi sen oli tarkoitus olla, mutta muistutti enemmän nokikanaa pitkine jalkoinensa.
    Suljin silmäni uudestaan ja jäin kuuntelemaan talon ääniä, koska kun oikein keskittyi niin sieltä täältä kuului vaimeita elämisen ääniä. Aulan nurkassa seisovan kaappikellon tasainen nakutus, yhä päällä olevan patterin hiljainen kohina, portaiden narahtelu kun joku kulki niitä pitkin ja jopa tuttu vaimea romina mikä oli lähtöisin keittiön vedenkeittimestä. En vieläkään ymmärrä mistä osista se vempain on aikanaan kasattu, ikää jo reippaasti enemmän kuin minulla mutta toimi paremmin kuin moni uudempi. Mitä nyt melusaasteen puolesta se kilpaili jo autojen sarjassa.

    Sen enempää en ehtinyt arpoa asioita, kun huoneen ovi aukeni hitaasti saranat valittaen ja puikkonokkainen koira työnsi päänsä sisälle ja tuijotti ovensuusta hetken aikaa. Lopulta se hiipi lähes ääneti lattian yli sängyn viereen, ja kapusi mitään lupia pyytämättä tai odottamatta jalkopäähän. Melkein kokonaan musta borzoi seisoi liikkumatta kuin peura auton ajovaloissa ja vain tuijotti vaativaan sävyyn, kuopaisten peiton reunaa toisella etutassulla. Mutta kun erehdyin yrittää siirtää peittoa jotta Shuralle olisi tilaa, koira kiepsahti ympäri kuin kolikon päällä ja hyppäsi alas. Sen mielestä olin tainnut vähintäänkin väkivaltaisesti kiskoa peittoa sen jalkojen alta jotta voisin potkaista sen alas. Koira soi vielä yhden luokkaantuneen mulkaisun ennen kuin pujahti ulos huoneesta. Pyöritin silmiäni huokaisten hiljaa.

    “..Mitä syvimmät pahoitteluni, teidän majesteetillinen korkeutenne…” mutisin samalla, kun työnsin peiton kokonaan sivuun ja siirryin istumaan sängyn reunalle.

    Kun lopulta löysin tieni keittiöön asti, äiti ja isä olivat lähteneet aamurehujen jakoon joten pienen pöytäryhmän ääressä istui vain Dmitriy. Nuorempi mies nosti katseen edessä olevan lehden sivuilta nopeasti, mutta rentoutui heti kun lähestyneet askeleet paljastuivat tutuksi ihmiseksi.

    “… Kahvia ei tainnut jäädä?”
    Dmitriy viittoi toisella kädellä tiskipöydän reunalla nököttävää termoskannua.

    Tottunein liikkein avasin yhden yläkaapeista, minkä myötä tunsin jälleen sen pienen kutkuttelevan tunteen jossain päin niskaa ja hartioitani. Viimekerrasta kotona oli taas useampi kuukausi, mutta tälläkin kertaa se oma kuppi löytyi juuri siltä hyllyn kohdalta kuin aina ennenkin. Myhäilin hieman itsekseni kun otin mukin hyllyltä ja siirryin termarin luo.
    Pöydän ääreen päästyäni Dmitriy siirsi jälleen katseensa minuun, kulmat koholla, ja vilkaisi ylös. Tuolle näytti onneksi riittävän jo ihan minun kulmien kurtistaminen ja hiljaisuus merkiksi että en osannut yhdistää palasia. koska nopeasti sen jälkeen, tuo pyöräytti edessään olleen lehden ympäri ja osoitti jonkin artikkelin kuvassa olevaa naista ennen kuin vilkaisi uudestaan ylöspäin.

    “….Aaaa”, mumisin lopulta kun ainakin uskoin ratkoneeni kuva-arvoituksen, “Nukkuu vielä, olettaisin.”
    Toinen nyökytteli päätään, ja nojautui tuolin selkänojaa vasten ennen kuin nosti kädet eteensä ja viittoi suunnitelmia tälle päivälle?
    “Ei mitään kovinkaan erikoista. Katsotaan vähän ympärille, liikutetaan matkalaiset kevyesti. Olisitko tarvinnut apua jossain vai?”
    Ehkä. Sisilia ja Ember tulivat takaisin. Monta liikutettavaa.
    “Kenties pari liikaakin vai?” kysyin ennen kuin vihdoin otin pitkän huikan kahvistani, “Kysyn Sonjalta kun hän herää, että haluaako hän heti hypätä vieraan hevosen selkään. Keitä tarjoat?”
    Freya ja Noor. Kevyt päivä.
    “Eli maastoon tai rentoa työskentelyä sileällä? Onko mitään väliä kumpi ottaa kumman jos tullaan siihen?”
    Ensin toinen nyökäytti päätään, ja pudisti perään.
    “Asia selvä. Voit vetää ainakin ne yli listaltasi”, tokaisin hieman hymyillen.

  • #8576

    Niklas
    Osallistuja

    Miksei universumi voinu päättää?

    Avattu kirjekuori näytti enemmän siltä kuin jokin olisi yrittänyt murtautua väkivallalla ulos sieltä eikä siltä, kuin joku ihan ihmisolento olisi sen avannut. Pitkä reuna repeili auki epätasaisesti, ja parista kohtaa repeytyneet reunat ulottuivat melkein kuoren sivuille saakka. Yksi sisällä olleista papereista oli saanut oman osansa vaurioista kun se oli kiskottu mahdollisimman nopeasti tuskin puoliksi avonaisesta kirjekuoresta.

    Tapasin paperin sisältöä huolellisesti rivi kerrallaan, palaten joidenkin sanojen kohdalla hieman taaksepäin jotta varmistuin siitä että olin lukenut oikein, ennen kuin jatkoi eteenpäin.
    Olin hakenut kolmeen kouluun ja käynyt niissä kaikissa myös pääsykokeissa, mistä yhdestäkään ei tosin ollut jäänyt turhan vahva fiilis. Kaikki oli ollu hyvin kun istuttiin vaan pöydän ääressä ja juteltiin, kyllä mä puhua osaan! Mutta sitte kun oli pitäny näyttää vähän käytännössä jotaki niin tuntu että en osannu yhtään mitään. Olin jopa valmistautunu henkisesti siihen, että joko mua ei valittas mihinkään tai sitte ehkä just yhteen jollon päätös olis helppoa. Mutta nyt kun mulla oli kolmesta paikasta ilmotusta että jos haluat meille niin ota paikka vastaan viimestään tähän ja tähän päivämäärään mennessä, teki mieli hautautua sängynpohjalle. Ensinnäki miten ees pääsin muka kaikkiin sisälle? Ja toiseksi, mistä mä tiiän mikä olis paras? Keskustelupalstoilla kaikki kerto ihan eri kokemuksia ja pienellä päiväkäynnillä ei kauhian paljo ehtiny mielipidettä muodostaan.

    Halusin kysyä Marshilta mielipidettä tai ees jotaki. Mutta tiesin jo nyt että se korkeintaan sanois jotaki niin neutraalia että siitä ei mitään pääteltäs.
    Valuin osittain makaamaan pöydälle ja huokaisin syvään. Olisin vaan halunnu että universumi ois päättäny mun puolesta että tää on sun suunta, eikä että joutusin ite valitteen mihin lähtisin. Mitä jos mä valitsisin just väärän paikan ja kaikki menis vituiksi?

    • #8577

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oijjeee tämä on kuin mun päästä vähän aikaa sitten. Olen siinä omituisessa pisteessä, että sain juuri valita työpaikkani. Mennäkö ihan lähelle uuteen ja moderniin kouluun, vai jatkaako 80 kilometrin työmatkoja ja opettaa mun Ihan Omat Abit ylioppilaiksi asti? Niklas kaipaa juuri sitä mitä minäkin isojen päätösten kanssa: että joku muu tekisi päätöksen. Lapsena oli niin ihanaa, kun vanhemmat tekivät, koska jos meni pieleen, heitä saattoi syyttää. :DD Aikuisenakin olisi kiva vierittää vastuu muualle. Onneksi mielipiteitä saa vaihtaa ja osa ihmisistä mielellään suosittelee perustellen jotain vaihtoehtoa. Olen henkilökohtaisesti tosi tyytyväinen, että Niklas arvelee, ettei Marshall ota kantaa vieläkään, sillä välillä Marshall oli musta tosi hallitseva isähahmo Niklakselle puolison sijaan. (Kaikki eivät ole varmana tästä samaa mieltä, vaan minäkin luen tekstejä aina oman henkilökohtaisen kokemusmaailmani läpi.) Muita luotettavia suosittelijoita voisi kuitenkin löytyä. Kun itse ostin tämän Ekan Oman Asuntoni, mulla oli isosisko neuvomassa, ja vaikka hän ei päätöstä tietenkään tehnyt, hän auttoi hylkäämään vääriä vaihtoehtoja pelkästään ihmeellisine insinöörifaktoineen.

      Varsinkaan asuntoasiaa en olisi osannut päättää ilman apua, ja jonkinlaista apua Niklaskin tarvitsisi. Ehkä suurin apu olisi kuulla joltakulta, että yksikään päätös ei oikeasti ole lopullinen, paitsi lapsen hankinta. 😀 Jos ostaa väärän asunnon, sen voi iskeä vaikka vuokralle ja painella itse kivempaan. Jos menee väärään kouluun, sitä voi vaihtaa. Mikään ei voi mennä vituiksi. (Ja kyllä, vaikka tämän tietää kun ei joudu itse tekemään päätöksiä juuri nyt, voi pojat miten tehokkaasti tämän myös unohtaa, kun on päätösten aika, ja fiilis on kuin Niklaksella.)

      Tavattoman samastuttava tarina taas. Tykkään myös arkijutuista. Arjen tavallisuuksista, niin kuin tästä, ei oikeasti ole ihan hirveästi kirjoitettu. Nämä tarinat on niitä, jotka tekevät ihmiselämästä aidon ihmiselämän tuntuisen.

  • #8599

    Niklas
    Osallistuja

    Thaimaa 2.0

    Olin ensin ollu innoissani siitä että säätiedotus lupaili oikeasti lämpimiä päiviä, mutta nyt kun Storm paiskasi perinteisen ukkosmyrskyn sijaan sellasen helteen että jo Thaimaaki jäis toiseksi: ei paljo naurattanu.
    No okei, ei täälä ny niiiin lämmin ollu mutta liikaa kuitenki että jotaki tähteellistä jaksais tehä.
    Joten niinpä työpäivän jälkeen olin hyvin sukkelasti pystyttäny läppärin takaoven edustalle ja raahannu Kremille hankitun lasten kahluualtaan siten että näkisin sieltä käsin tähystää läppärin näytölle. Krem juoksi hämmentyneen ja innostuneen sekaisesti rinkiä takapihalla, kunnes sujahti lattia napisten takaisin sisälle kuin pikkulapsi joka tiedusteli mitä tehdään, mitä tapahtuu.

    “Rasvataanko sukki vai?” kysyin pieneltä koiralta, joka vain tipautti etuosansa alas. Tuijotti, haukahti, ja pinkoi täyttä vauhtia takaisin ulos, “Ei sitte ku ei kelepaa!” huikkasin perään ennen kuin kyllästin itseni aurinkorasvalla.

    Vielä lippalakki päähän niin näkisin kattoakki jotaki ilman että aurinko häikäsis suoraan silmiin ja kylmä kokis jääkaapista. Kännykkä varjon puolelle vähän suojaan, ja lopulta saatoin valahtaa makoilemaan luksusaltaaseen. Missä Krem juuri polski kuin karvainen ahven pallo suussaan. Ehkä vähän pieni mulle, jalat roikku melkeen kokonaan reunan yli mutta… pikku vikoja. Viilentää silti! Kurotin kynnyksen toisella puolella olevaa läppäriä kohti, ja napautin välilyöntiä että valittu ohjelma lähti pyörimään ennen kuin loksautin tölkin auki.
    Kyllä nyt kelpas unohtaa roikkumasa olevat velvollisuudet.

    • #8606

      Eira
      Osallistuja

      Noni just näin. Oli niin kamala hellejakso, että hahmotkin kärsii, mutta tämä yksi sen kun vain nauttii siitä että saa hankkia ihosyövän ja kuolla paahdettuna rusinana pätsiin. Ylläri. 😀

      En pystyisi itse kirjoittamaan Niklasta. Ennenkin olen sanonut, että sille on ominaista keksiä ihan kummallisia vertauksia, niin kuin nyt karvainen ahven. Sama vertaus ei voi tulla kahta kertaa, vaan niitä pitää ammentaa jostain loputtomasta lähteestä. Vielä vaikeampi kirjoitettava on ADHD. Miten kertoa siitä, että on täpinä tehdä jotain, mutta samalla aivot vaihtaa vaihdetta tietoisesta työskentelytilasta haaveilutilaan ihan autonomisesti. Virtaa olisi, mutta hommat kasaantuu, ja sitten maataankin altaassa ja ollaan koomassa. Selostuksena sen voi kertoa, mutta tarinana se on haastavaa.

      Mutta älä vielä sula, Niklas! Hopiavuoreen ne helteet tuli takaisin itse asiassa juuri tänään… 😀

  • #8647

    Niklas
    Osallistuja

    (jälleen pari enemmän ja vähemmän keskeneräistä pätkää, mitkä jääny lojumaan kun ei oo ehtiny/jaksanu/kehannu/tms postata)

    Porvari meininkiä
    Tapahtunut joskus kesäkuussa

    Jos hevonen ei tuu Niklaksen luo, Niklas menee hevosen luo. Tai no, tässä tapauksessa kylläki ratsastustunnille.
    Olin miettiny sitä jo jonku aikaa ja nyt ainaki pystyin laittaa sen piikkiin että tulevan koulun alotuksen kannalta olis hyvä että oisin päässy vähän satulasaki istuun tauon jälkeen. Tai ainaki ees vähän enemmän. Koulun tähden!
    Hikipinko ennen ekaa päivää.
    Ryhmätunti ei kuulostanu kauhean houkuttelevalta, vaikka oliki halvempi, mutta nettisivujen mukainen 5-8 ratsukon ryhmä nosti multa niskavillat pystyyn. Ehkä olin vaan tottunu liian hyvään, kun olin saanu nautiskella laadukkaasta opetuksesta maksimissaan kahden ratsukon ‘ryhmässä’. Ja toisen kanssa harvemmin, yleensä olin se ainoa oppilas. Joten olin lopulta maksanut itseni kipeäksi ostaessani 5 kerran kortin pienryhmätunneille, kuten kunnon pikkuporvari, ja kävisin kokeilemassa 2-4 ratsukon ryhmässä josko muistin enää mitään.

    En ollu aluksi jännittäny sitä tai mitään, en mä ihan alottelija kuitenkaan ollu, mutta nyt kun hyppäsin ulos autosta vieraan tallin pihalle: se iski ku metrinen leka suoraan polvitaipeisiin ja tuntu että jalat tipahtaa alta.
    Okei, okei. Ei tässä hätiä mitiä. Tunninvetäjä tietää että oon täälä ekaa kertaa enkä tiiä mistään mitään tän tallin jutuista. Kaikki pitäis olla okei.
    Könysin eteenpäin pihalla ja vilkuilin ympärilleni kuin rusakko metsästysaikaan suunnatessani kohti avonaista leveää oviaukkoa. Tervetuloa kyltin oli parasta pitää paikkansa.
    Talli oli selvästi rakennettu vanhaan navettaan, mutta nätti se oli ku mikä. Ja hyvin pidetty. Puulankuista rakennetut karsinat näytti tosi hauskoilta, enkä ollu kyllä koskaan ennen nähny hevosilla kapeita pariovia joita piti kiinni vinottain kulkeva lankku. Tähän oli kyllä nähty vaivaa. Persoonallinen.
    Nyökyttelin päätäni tyytyväisenä, kaivoin käynnykän taskustani jotta saatoin tarkistaa kellon. Vielä oli reilusti aikaa ennen tunnin alkua. Ehtisi metsästää jonku–

    “Mooi, ookko sie tulosa tunnille vai?”
    Katsahdin nopeasti sivulleni ilmestyneeseen nuoreen naiseen jonka pitkät vaaleat hiukset oli vedetty huolelliselle poninhännälle. Uu, kivat korvikset. “Jjooo, oon.. Se joku pienryhmätunti tai se.”
    “Okei, eli toi kello viien tunti. Mikä siun nimi olikaan?”
    “Niklas. Haanpää, jos siis sukunimenki tarvihtee.”
    “Okkei, katotaas..”,, nainen sanoi pirteästi ja selasi nopeasti läpi kädessään olevaa vihkoa, “Sulle ois laitettu…Ässä. Ja itseasiassa se on jo kentällä valmiina kun se on ollu edellisellä tunnilla mukana. Rautias millä on takajaloissa sukat ja valkone turpa.”

    Demoniponi
    tapahtui hieman ennen Hirvijärven iltamia

    Puristin riimua ja narua käsissäni, ja vain tuijotin tarhan perällä seisovaa mustaa hevosta. Sydän tuntu hyppelevän omalla pienellä trampoliinilla kurkun ja rinnan väliä ja suuta kuivas niinku pahemmanki ryyppyreissun jälkeen. Olihan se joo komia poni, mutta mieleen pomppi väkisinki muistikuva epäonniselta talutus lenkiltä talven puolella.
    Oliko siitäki oikiasti jo niin kauan? Tsissus.
    Vilkasin olan yli ihan vain varmistuakseni siitä että Marsh oli varmasti tullu portin tälleki puolen eikä jääny oottaan aidan toiselle puolelle. Olihan se joo sanonu että voi ottaa Barnumin mulle kii mutta olin ittepäisesti toitottanu että kyllä mä tähän pystyn, ei oo eka kerta ko haen hevosta tarhasta.
    Mutta miks pitää olla niin helevetin tyhymä?? Oisit ees tän kerran tunkenu ittepäisyytes jonneki, sanonko minne, ja seuraavalla kerralla sitte hakenu sen ite mutta ei.

    “..Tuuhha kaveri tänne..” mutisin tuskin ääneen, vilkaisten uudestaan taakseni “Voisikko muistuttaa mua miksen mä voi vaan ottaa Hakraa ja sä ottasit..ton?”
    “..Koska voin jo tässä vaiheessa luvata että Hakra varmasti yrittää joko paeta paikalta tai päästä ratsastajasta eroon. Yleensä kumpaakin. Ennen kuin se suostuu menemään veteen.. Voidaan kyllä yhä kysyä jos joku voi lainata vaikka edes hetkeksi omaa hevosta uittoa varten.”
    “Mmhm. Näh, oma poni paras poni.. Sulta on sitäpaitti helpompi anoa armoa jos jotaki tapahtuu ja poni katoaa paikalta.”

    Miks mä teen näin?!

    Jalat tuntuivat suorastaan juurtuneen maahan. Lopulta sain otettua edes muutaman hullun askeleen eteenpäin niin tuntui siltä kuin se kuuluisa pieni ääni pään sisällä juoksis takaraivoa vasten kuin hamsteri juoksupallossa että abort the mission. Kuinhan paljo mua nolottas ja kyrsis jos täsä vaiheesa vetäisin ympäri, tyrkkään härpäkkeet Marshallin kouraan että käy hakeen se? ..Okei, itteni tuntien hakkaisin päätä seinään vielä vuodenki päästä. Ehkä.
    Nieleskelin hieman, selvitellen riimun ja narun siistimmin käteeni jotta ne olisi sitten helppo pukea Barnumin päähän. Ehkä myös sen takia että saisin edes muutaman sekunnin lisää peliaikaa.

    “..Moi Banaani, mitäs sanot jos käyään ihan ministi pyörähtämäsä kentällä? Rinki tai pari? Silleen että olisit super nätisti ja riehut vasta sitte ku tuo toinen on sun seläsä eikö?” manifestoinkohan Marshille just paskan treenikerran? Näh, se kyllä kestäis sen.
    Musta ori luimaisi korviaan sille tyypilliseen tapaan, mutta hitaasti nosti ne taas irti niskastaan, ottaen vähintään yhtä varovaiset pari askelta eteen mitä sitä lähestynyt ihminenkin. Ihan kuin se pohtisi että mikä tässä tilanteessa oli niin erikoista kun kaikki hiipivät.
    “..Sitte jos vihtit pitää sen pään nätisti siinä niin puetaan tää sulle.. just tollaan vaan..” höpisin lähinnä itse rauhottaakseni samalla kun hitaasti sujautin riimun hevosen päähän. Varmistin että harja ei jäänyt miten sattuun myttyyn niskaremmin alle, ennen kuin napsautin poskiremmin kiinni. “..hyvä. Mennääs sitte eikö?”

    Silitin varovasti Barnumin kaulaa. Näin läheltä katsottuna koko sen puolen kaula ja kroppa aina häntään asti oli pölyisen hiekkakerroksen peittämä. Taisi olla järkevintä harjata se ihan ulkona.
    Vilkuilin aktiivisesti jalkojeni eteen jotta en vahingossakaan kompastuisi johonkin, pitäen kuitenkin tarkkaavaisesti vahtia Barnumista jotta ehtisin nähdä jos se saisi jonkun päähänpiston.

    • #8655

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Palasin tähän tekstiin tänään käytyäni pitkästä aikaa ratsastamassa entisellä hevosellani, jolla aikanaan kaaduin aidan läpi ojaan ja jäin sen alle jumiin. Mä mietin nimittäin tätä tekstiä tänään seisoessani sen hirven kokoisen eläimen vierellä miettimässä, että miten tällaiselle munlaiselle kirpulle oli koskaan tullut edes mieleen kavuta sen kyytiin saati hommata sellainen omaksi – miten en oo tajunnut pelätä aiemmin? Kun kerran sattuu jotain sellaista, että alkaa pelätä, on siirrytty sellaisen rajan yli, josta ei välttämättä koskaan pääse takaisin entiseen, vaikka se pelko ajan myötä hälvenisikin paljon pienemmäksi. Sä et kuitenkaan koskaan enää ihan kokonaan unohda sitä, että onnettomuuden mahdollisuus on olemassa.

      Tämä teksti ja tarina laajemminkin on siis hyvin samaistuttava. Tästä pätkästä paistaa juuri sellainen sovittelevuus sen hevosen kanssa, että samalla pelottaa, mutta kuitenkin se hevonen on sulle tärkeä. On aika liikuttavaa, kun hevonen ihmettelee, että miksi tässä nyt hiivitään ja mitä se ihminen oikein pelkää – se eläin kun ei ymmärrä, että joku voisi pelätä sitä, ja se elää vain nykyhetkessä.

      Minusta hevospelosta ratsastajien keskuudessa pitäisi puhua enemmänkin, sillä jostakin syystä sitä usein hävetään ja yritetään esittää, että ei tässä ole mitään ja kyllä olen ennenkin hakenut hevosen tarhasta, kuten Niklaskin tässä tekstissä. Kokonaisuudessaan tästä välittyy hyvin tunne, tarina ja hahmon oma persoona.

    • #8658

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilona kommentoi, että ratsastajien hevospelosta tulisi puhua enemmänkin, ja näköjään näin on, koska mulla ei ole käynyt aiemmin edes mielessä, että sitä on olemassa. Kun itselle ei ole käynyt mitään kauhean vakavaa, olen vain ajatellut, että muutkin sen kun nousee pudottuaan takaisin selkään, tarttuu kaaduttuaan takaisin riimunaruun ja jatkaa hommia. Samalla lailla kuin itse edelleen menen käsi ojossa kohti koirain niskavilloja tappeluiden yms. sattuessa, vaikka vieraat koirat on purreet mua miljoona kertaa. Nyt vasta ajattelen, miten sydäntäsärkevää se olisi, että rakastaisi hevosia ja hevosurheilua ja samalla pelkäisi urheilukaveriaan ja ystäväänsä: hevosta.

      Tykkään siitä, miten muinainen kaatuminen vaikuttaa edelleen Niklaksen tarinaan. Kun elementtejä otetaan myös menneisyydestä, tarinoista tulee sellainen ihanan jatkuva ja hallittu olo, vaikka joka napsahdus ei olisikaan välttämättä suunniteltu. Näin tarina ei tunnu nykivältä eikä tempovalta.

      Niklakselle tekee varmaan hyvää kehittymisen kannalta tavata myös muita opeja kuin Marshall. Mitä erilaisempia näkee, sitä enemmän pystyy itse ajattelemaan, mikä on oma tyyli. Kun on päättänyt tyylinsä, löytää lopulta parhaiten itselleen sopivan open. Myös erilaiset hevoset tekevät kehittyvälle ratsastajalle hyvää!

      Sitten paasataan vielä siitä, että jeba: kaikkea saa postata. Harjoituspätkiä. Keskeneräisiä. Oksennuksia. Blokinpurkuhöntsäilyä. Tiedätkö miksi pidetään rima matalalla silloinkin, vaikka olisi kirjoittaja, joka haluaa kehittyä koko ajan? Siksi, että kun nostaa omia vaatimuksiaan, nostaa kynnystään postata, ja kun nostaa kynnystään postata, nostaa kynnystään kirjoittaa ylipäätään. Sitten tullaankin siihen, että kirjoittaja voi epäonnistua vain olemalla kirjoittamatta. 🙂

      Mutta ah, Niklas ja sen erikoiset, oivaltavat vertauskuvat.

  • #8751

    Niklas
    Osallistuja

    Asuntolaelämää

    Jotenki en ollu ehkä ihan tainnu tajuta sitä kuin iso ikäero mun ja peruskoulusta päässeiden välillä oli ku olin opiskelupaikan vastaanoton yhteydessä ilmottanu tarvivani myös paikan asuntolasta. Mutta jo ekojen viikkojen jälkeen sain huomata muutaman seikan kuten
    a) Ikäeroa oli, mitä, kaheksan vuotta? Ja se näky. Okei oli perustutkintoa suorittavien seasa pari vähän vanhempaaki tyyppiä.
    b) Mun lisäksi kolmen eri vuosikurssin oppilaitten joukosa oli kaks muuta jätkää, ja neki kolmatta vuotta opiskelevia.
    c) Jos olisin hetero, mulla olis täälä menoa niin että pää pyöris.

    Kellahdin laiskasti selkä seinää vasten lihnuten kunnes olin kyljelläni sängyllä ja tartuin kasvojen eteen jääneeseen kännykkään.
    Tsiisus ku oliki kirkas näyttö.
    Säädin taustavalon enemmän silmäystävälliseksi ja täpäytin wapin auki, silmäillen viimeisimpiä keskusteluja läpi. Miksu oli kysyny jos oisin päässy peleille, mutta ehän mä ko vasta viikonloppuna. Vois kyllä harkita jonku ees minimaalisen telkkarin hankkimista että raahais sen ja pleikkarin tänne. Olis iltasin enemmän jotaki tekemistä. Mummu oli lähettäny syysterveisten kera kuvan niitten takapihan köynnöksestä kun se oli taas alkanu muuttuun punaseksi näin syksyä kohti. Vladimir oli lähettäny vähintäänki heilahtaneen kuvan Marshista ku Barnum oli, jälleen, pärskiny mashpuuronsa vähän joka paikkaan. Harmi että senki kenttäkisat oli keskellä viikkua niin en ollu voinu hypätä kyytiin ku ne oli ajanu ohi..

    Kiermurtelin itseni selälleen makoilemaan sängyllä. Kaartaen selkääni jotta sain kiskoa kinnaamaan jääneen paidan paremmin.

    Viimeisin viesti oli Marshallilta. Myös kuva, mutta sentään tarkka eikä tuijota ja arvaa -laatunen. Ja selvästi siitä otetun kuvan jälkeen napattu koska tuon serkku seisoi lyödyn näköisenä irtonainen ämpärin sanka käsissään, samalla kun läsipäinen hevonen yritti kurkotella huuli pitkällä maahan levinnyttä ruskeaa puuroa.
    Hähäh, siitäs sait senkin sihi lisko.
    Virnistin itsekseni, sulkien sovelluksen ja yhtä tottunein sormiliikkein avasin instagramin.
    Kelailin tilille ladattuja kuvia alaspäin, kunnes pääsin kaikkien Kremin ja eri hevosten kuvien jälkeen aina vuosi sitte lisättyihin kuviin. Ehkä ens vuonna pystyis tehä uuestaan saman reissun, ties vaikka oma hevonen kainalosa. No okei, ei oma mutta Hakra-.. tai Barnum. Kerta Hakra ei ollu mikään luotettavin veden ääresä. Suljin taas avoinna olleen sovelluksen, valiten seuraavan auki vaikka ilmotuksia uusista viesteistä tai muustakaan ei näkynyt olevan.
    Huomasin mulkaisevani huoneen ovelle kuin joku satavuotias äijänkäppyrä, jonka nurmikolle kakarat oli taas tulleet, kun yhteisistä tiloista kuului Alvin ja Pikkuoravat elokuvista muistuttavaa kimeää lirkuttelua ja kikattelua. Musta oli oikiasti tullu vanha..

    Eksyin yhden videon kautta toiseen, ja sieltä toiseen, kunnes löysin itseni katsomasta takuulla älyvapaimpia 5 minute crafts vinkkejä coolien kenkien askarteluun. Kuka tervejärkinen ihminen, ostaa kaks paria tennareita jotta voi toisista leikata pohjat irti ja liimata toisiin että saa korkeutta? Ja vielä kiinnittää ne kuuma-vitun-liimalla?? Tai hankkii pöytäsahan, jotta voi vetää kengän kahtia ja jälleen kuumaliimalla kiinnittää toisten kenkien kantaosan jotta liian popo saadaan sopivan kokoseksi? Olen myös aika varma siitä että kuumaliima ei hankaavaa kantaa sen vähemmän hankaavaksi tee.
    Ei ollu kaukana etten saanu turpaan omalta kännykältä sen livettyä näpeistäni, kun ovelta kuulu sellanen ryske että ootin jo jonku huutavan että rivari oli tulesa vaan ei. Ovi kiskaistiin kyllä ripeästi auki, mutta tulipalo huudon sijaan näin Jennan ja Iidan suurinpiirtein kihertelevän ovensuussa ilman sen parempaa tarkennusta mitä asiaa heillä oli. Taustalla kävi pyörähtämässä myös pari muuta samassa solussa asuvaa mutta he katosivat ovensuusta yhtä nopeasti kuin sinne ilmestyivätkin.

    “…Nniin? Oliko teillä ihan jotaki asiaaki vaii..?” kysyin kättäni pyörittäen, että josko toisista saisi virvelöityä peräti sanojaki ulos.
    “Joku tuli kyssyyn sua”, lyhyempi punapäistä sai aikaan sanoa.
    “Se oottaa pihalla.”
    “..Kryptisestä vastauksesta päätellen se ei oo kukaan tallimestareista joka tulis kertoon että unohin tehä jotaki päivätallisa”, totesin samalla kun väänsin itseni ylös sängyltä.

    Mielessä vilahti kyllä nopeasti ajatus asuntolavalvojasta joka tuli tuomaan mulle ekaa varotusta jostaki rikkeestä, mutta se vaihtoehto tippu samaan koriin tallimestareitten kanssa.
    Vilkaisin olkani yli keittiön puolelta kyttäävää seurakuntaa ja yritin saada jotakikaan selkoa heidän ilmeistä, vaan ei. Pudistin päätäni hieman, ja avasin solun ulko-oven ehkä aavistuksen varovaisesti ennen kuin työnsin päätäni ovenraosta jotta tarvittaessa ehtisin kiskaista oven kiinni jos sielä oli kytät hakemasa putkaan. Siinä vaiheessa kun mun aivot rekisteröi porrastasanteella kysyvän näkösenä seisovan henkilön Marshiksi, meinasin tukehtua kuolaani.
    Seksikästä, hyvä minä.
    Suoristin selkäni nopeasti, ja astuin ovensuuhun kuten tavalliset ihmiset eikä niinku Klonkku joka hiipparoi varjoissa.

    “MitäSäTääläTeet?” möläytin kysymyksen vähän liiankin nopealla rytmillä, yskäisten hieman, “Sullon kisat kesken Hangosa”, olin niin varma että jo täsä ajasa ehdin alkaa kilpaileen paloautojen kanssa värin suhteen.
    “mmhm, mutta tänään oli vain koulurata ja se on paketissa”, Marshall aloitti päätään nyökytellen, “Tiedän että en kysynyt etukäteen, anteeksi siitä, mutta meidän vuosipäivää on vielä jäljellä. Ja täältä ajaa suhteellisen nopeasti Espooseen. Siellä on muutama varteenotettava ruokapaikka niin voit valita niistä sen mikä eniten houkuttelee, jos siis haluat lähteä.”
    Tuijotin miestä suu tiukkana viivana, ja tunsin koko kehon läpi kulkevan lämpimän aallon. Vähän niinko talvipakkasella pihalla vietetyn päivän jälkeen otat ekan hörpyn kuumasta kahvista tai kaakaosta, ja se lämpö tuntuu joka solusa. “..No siis joo. Mutta.. Sulla on vielä kisapäivä huomena?”
    “Joo. Maastokoe. Mutta tässä on matkat poisluettuna noin… viitisen tuntia aikaa”, toinen laskelmoi nopeasti päässään.
    Tuo hiton virnuhymy! “..Mullei kyllä oo mitään hienoja vaatteita täälä.”
    Punapää katsoi itseään, levittäen käsiään hieman “Minulla on arki farkut, kilpailuvaatteista napattu paita ja turvakengät. Sekä mitä todennäköisimmin, päivän hajusteena toimii eau de Barnum. Mutta jos haluat, voimme myös etsiä jonkun paikan minne mennä autokaistan kautta syömään.”
    Niin muuten on.. En ees tajunnu kytätä sen vaatteita sen enempää. “Kuka haluais vuosipäivänä syyä jotaki mäkkärin hampparia random puistosa?”
    “Minä. Jos se on minkä valitset.”

    Olin ollut valmis hyppään Marshin käsipuoleen jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, joten päätös oli helppo tehdä. Etenki kun toinenkaan ei ollu pukeutunu kuin olisi matkalla punaiselle matolle vaan ennemmin matkalle Hankkijaan rehuostoksille.
    Käskin toista odottamaan, ennen kuin pyörähdin ympäri ja pujottelin eteisen ulkopuolella kytiksellä olleiden asuintovereiden ohi hakemaan jonku puhtaan takin minkä kiskua päälle. Kyykistyessäni kiskomaan tennareita jalkaan, olin varma että mun pulssi hakkas tuplatahtia koska jyske tuntui melkein niskassa asti. Varmaan myös hikoilin ko pieni sika. Pikainen deodorantin lisäys, ihan vaan varmuuden vuoksi, ennen huoneesta poistumista. Ulos päästyäni pamautin ulko-oven ehkä vähän turhan kovaa kiinni mutta ihan sama.

    “Okei. Valmis.”

    Laskin katseeni Marshin ojentamaan käteen, tuntien taas kutkuttelevan-lämpimän tunteen koko kehossani, ennen kuin tartuin tiukasti kiinni toisen käteen.

    • #8752

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Hoen nyt varmaan kaikille tätä samaa, mutta tämäkin on ihan älyttömän hyvin kirjoitettu! Kerronta on sujuvaa, mutta sanankäänteet onnistuvat yllättämään ilahduttavalla tavalla. Kuvailu saa lukijan tuntemaan kaikki samat asiat tarinan päähenkilön kanssa.

      Mun lempikohtia olivat ”siitäs sait senkin sihi lisko” ja ”meinasin tukehtua kuolaani” – niin ja sit noi DIY-videot, joita uskon ihmisten oikeasti katsovan vain pilkkaamismielessä, koska ovathan ne aika älyttömiä. 😀

      Tämä tarina on samaan aikaan hauska ja huolellisesti kuvailtu, mutta välittää myös paljon Niklaksen tunnelmia ja tarjoilee tilannekatsausta useammaltakin eri rintamalta. Hyrisyttävästi on osattu välittää se, miten toinen voi vieläkin saada aikaan sellaisen kutkuttavan tunteen, ja miten Niklas yrittää yhä olla edukseen oman kumppaninsa edessä. Ehkä etäisyys tekee loppujen lopuksi vain hyvää ja lisää vähän maustetta tämän pariskunnan yhteiseloon!

      Lopusta tulee mieleen elokuvan loppukohtaus tai jonkun sarjan kauden vika jakso, jossa kaikki loppuu onnellisesti ja päähenkilöt ajelevat autokaistan kautta auringonlaskuun. Ai että. Tykkään ihan sikana arkisten asioiden romantisoinnista, ja tässä se on osattu tehdä luontevan ja vaivattoman näköisesti. Saat kyllä kirjoittamisen näyttämään paljon helpommalta, kuin mitä se oikeasti on!

    • #8755

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä kualen.
      (Mua on kielletty enää ikinä sanomasta mä kualen, koska tekstaan mun kaverille joka päivä töistä jotain, mihin mä kualen. Mutta kun mä kualen.)

      Marshall on niin ihana poikaystävä tätä nykyä. Se tulee käymään, koska vuosipäivä on tärkeä juttu, mutta silti se kysyy, haluaako Niklas edes lähteä johonkin. Se on valmis menemään vaikka johonkin ajokaistalle, jos Niklas haluaa. Kaiken lisäksi olen tottunut ajattelemaan Marshallia aina aika viimeisen päälle tällättynä, niin musta on jotenkin ihana ajatus, että se voi, viitsii ja haluaa mennä vähän niin kuin räjähtäneenä ihmisten ilmoille, että se saa viettää vuosipäivää Niklaksen kanssa.

      Niklaksenkin rakkaus siellä roihahtelee, mutta mä koen itse ihan samoja tunteita kun luen, miten Marshall tässä toimii. Saakeli vie, jos näiden etäsuhde ei jostain syystä toimisikaan, niin mun on pakko tappaa joku. Ne on olleet niin mahtavia yhdessä niin tosi pitkän aikaa, vaikka niillä onkin ongelmansa, kuten kaikilla on. Toivottavasti siis Ilonan arvaus osuu oikeaan. (Taikka muuten!!!)

      Mutta Niklaksella on tylsää asuntolassa. Reppana. Toisaalta se nyt on sellainen, että vaikka se valittaa kuin vanha käppänä, pian se on suuna päänä kuitenkin jossain ihan itse. Vähäsen toivon Niklaksen asuntola- ja kouluseikkailuita joku kerta. Vaikka enemmän odotan Niklasta kotia, yhyy…

  • #8852

    Niklas
    Osallistuja

    Opetus vs. Candy Crash Saga
    Niklasksen seikkailuja hevoskoulussa

    Taluttaessani tunnille saamaani ratsua jonon hännillä kenttää kohti, en voinut olla tuntematta samaan aikaan hillitöntä intoa kuin pientä ärsytystäki. Ehoton innon lähde oli se, että olin saanu taas Naran tunnille. Mikä oli yhä pieni ihme meidän ryhmäsä, missä oltiin tähän asti pyöritetty tasan samoja kahdeksaa hevosta. Ehkä suurin syy tuuriin oli se että Nara oli mun hoitohevonen. Ehkä. Katsoin tuuheaharjaista tammaa pieni virne naamallaki, ja ojensin kättäni jotta ylsin rapsuttamaan sen niskaa.

    “Ohjat kahessa kädessä kun talutetaan hevosta!”

    Hyppäsin melkein ulos saappaistani ja tarrasin kiinni ohjasperistä, kun kentän reunalla pönöttänyt opettaja rääkäisi huomattuaan rikkeeni. Purin vain hampaitani yhteen ja kuljin joukon mukana aitojen sisäpuolelle, kääntyen lopulta hiekkakentän keskelle riviin kaartoon.
    Nopea vyön tarkistus, jalustimet. Pari näytti jo hypänneen omien ratsujensa selkään, jolloin kehtasin itsekin nostaa toisen jalkani jalustimelle ja loikata satulaan. Ongein toisella puolella roikkuneen jalustimen jalkani alle mitä säesti etualalta kuuluva sättivän sävyinen kielen naksutus.

    “Seuraavalla kerralla voit sitte odottaa vaikka lupaaki ennen satulaan nousua.”

    Pidin vain pääni kiinni ja nyökkäsin. Vaikka pään sisällä teinkin huomautuksen että hän olisi voinut sanoa saman vaikka mun vieressäki olleelle tyypille, joka oli noussut selkään minua aikaisemmin. No, ihan sama. Ens kerralla sitte seison odottamassa kunnes lupa kuuluu.
    Alkukäyntien aikana valmistauduin koko ajan kuuntelemaan mahdollista tuntiselostusta, mutta sen sijaan opettaja löntysteli täysin hiljaa ympäri kenttää. Potki aidan toiselta puolelta pari puomia kentän keskiöön samaan tapaan kuin muutama kerta ennenkin, merkiksi että keskelle tehtäisiin reilun kokonen ympyrä siten että kuljetaan puomin ulkopuolen kautta.
    Yllättävää. Uraa ja ympyröitä. Taisi olla syksyn aihe. Ehkä talvella päästäisiin vaikka.. en tiedä. Kolmikaariin tai johonki?
    Alkutunti meni lähes turhauttavan hitaasti, kun jokainen suoritti tehtävän yksin samalla kun toiset odotti paikallaan omaa vuoroaan. Ja kahdeksan ratsukon ollessa siihen meni hetki, etenkin kuin muutama toisti sen pari kertaa ennen seuraavan vuoroa.
    Nara näytti vähintäänkin tympääntyneeltä ja pyöritteli korviaan vähän joka suuntaan samalla kun mukelsi kuolainta suussaan, sekä välillä tömisteli maata etujaloillaan. Rapsutin tamman harjantyveä sormenpäilläni.

    Suurennuslasin alla suoritettu ratsastus oli ehkä kaikkea muuta kuin onnistunut. Ensin mentiin aivan liian hitaasti niin käskettiin potkasta kylkiin että hevonen herää liikkeelle.
    Potkasinko? No en. Koska tavan kevyt pohkeiden anto riitti ihan hyvin.
    Paitsi että sitte mentiin opettajan mielestä aivan liian reippaasti joten piti jarruttaa, tai kuten se sen sano niin vedä ohjista.
    Voisin vaikka vannoa että mulle oli taottu päähän vasaran kanssa että puhdas vetäminen ei oo asia? Pää tuntu siltä kuin sielä olis parvi kärpäsiä pörräämässä kun korvissa vaan surisi. Ulkoa kuuluvat ohjeet, jos niitä siksi saatto edes kutsua, kuulosti niin hiton ristiriitasilta. Ja ne käviki jotain Ultimate Smackdown tappelua kaiken sen kanssa mitä olin kuullu ennen tän röllin tunteja. Pamauta, vedä, potkasa, lyö sillä raipalla… Tai no mistä mä tiiän, mulla mitään oikeutta mukista vastaan ko tuohan se ammattilainen täsä hommasa on.
    Huokasin helpotuksesta kun selvisin tehtävästä yhden kerran pyörähdyksellä kunnes siirryttiin seuraavaan, koska jos sama olis pitäny tehä uuestaan niin olisin mieluummin syöny toisen jalkani. Ehkä mä oon vaan niin hiton tyhymä että ymmärrän sen ohjeet päin helvettiä.
    Lopulta opettaja siirtyi istumaan aidan toisella puolella olevalle puupenkille, silmäillen ainaki osa-aikaisesti kun jatkoimme omatoimisesti annetun tehtävän toistamista. Huudellen joskus ja jouluna välimatkoista. Suljin kuuloni lähes kokonaan, ja keskityin käyttämään lähinnä vaan näköaistiani jotta havaitsin ympäristöäni. Vaikka päätin toimia koulun ulkopuolella saamieni oppien mukaan, niin en kuitenkaan halunnu törmäillä tai kiilata toisten eteen miten sattuun. En halunnu vahingosakaan antaa opettajalle mitään ylimäärästä aihetta motkotuksiin, vaikka tässä vaiheessa tuntia se tuntu ennemmin pelaavan Candy Crash Sagaa mitä keskittyä meihin.

    Hengitin syvään, ja kaivoin muistin seasta kotona kuultuja sananparsia mitä tehdä. Ei me varmasti moitteettomasti menty, mutta ainaki Naran askeleet tuntu enemmän… Vähän niinko veden virtaus, se vaan eteni sulavasti ja pehmeästi. Niin että oli helppo mennä mukana. Välillä se jopa tuntu enemmän siltä ko mentäis laatikkona, tai siis silleen sopivana pakettina että tunsi mistä se alkaa ja mihin loppuu, eikä pitkänä ku Pendoliino jollon tuntu siltä että sillon ko pää oli jo kulmasa kääntymäsä niin perse oli vasta tulosa pois voltilta. Mutta ei niin että tuntus siltä ko sahattas paikallaan ko ompelukone, että sipsuteltas paikallaan.
    Hitto ko sais rontata Naran mukana kotia että kuka tahansa muu vois opastaa että miten pitäs mennä ja millon homma toimi, osaisin ehkä paremmin itekki tunnistaan että tätä pitäis hakea.


    Niklas ja tuurilla saatu hoitohevonen Nara
    Kuva isompana

    • #8853

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Vitsit, miten ärsyttävä opettaja! Valitettavasti oon kans vielä lähivuosina kuullut tollasia ”potkase sitä” ja ”näytä sille” -ohjeita. Mm. sellaisissa paikoissa, joissa opetetaan lapsista tulevia harrastajia lajin pariin. Not cool.

      Veikkaan, että Niklas saisi aika paljon ajantasaisempaa ohjausta Hopiavuoressa tutuilta kuin tuossa paikassa. Hienon hepan on kyllä saanut ratsukseen! Tosi kiva tyyli taas kuvassa.

    • #8989

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yksi: AAAAAAAAAAA mikä ope. Kuulostaa valitettavasti tutulta. Kaiken lisäksi tämä hahmo on tuttu paitsi hevosmaailmasta, myös ihan koulumaailmasta. Kummassakaan ei ole tuollaisen paikka.

      Mutta hienommin kuin open ärsyttävyys, on tehty Niklaksen reaktiot. Ope on vähän yksitasoisempi, kun on sivuhenkilö, ja hän on yksinkertaisesti väliinpitämätön ja ehkä vain sen takia niin julma ja rasittava. Niklas puolestaan — ei ole koppava edes nyt! Tiedän lukuisia hahmoja, jotka olisivat tuhistelleet neniään tai jopa marssineet nokka pystyssä pois tunnilta, jos heitä olisi kohdeltu noin, tai hevosia heidän aikanaan. Meidän Nikke ei ole niitä hahmoja. Toivoin niin kauheasti tätä lukiessani, että olet pitänyt pään kylmänä kirjoittaessasi etkä ole päästänyt Niklasta ajattelemaan liian terävästi, ilkeästi tai koppavasti. Toiveeni täyttyi! Jes, Niklas on oma kiltti itsensä, mutta vaikka luottaa itseensä, hän ei muutu ylpeäksi tai itsekkääksi. Tosi hyviä valintoja!

  • #8912

    Niklas
    Osallistuja

    Vihdoin maastoon! Sike
    Niklaksen seikkailuja hevoskoulussa

    Tuijotin meidän nats- eiku ratsastuksenopettajaa sen näkösenä kuin tuo oli ehottanu että oikeitten hevosten sijaan ratsastetaanki tänään keppihevosilla. Ei sillä, se ois voinu olla jopa ihan hauskaa.
    Mutta että maastoratsastusta maneesissa.
    Toiset ryhmät olivat käyneet maastossa jo useamman kerran syksyn aikana, kun meidän ryhmä vielä odotteli sormet ristissä omaa vuoroamme. Sekin riittäis että tehtäis vaan vaikka loppukäynnit tontin ympäri, tai ees pihan, ja talliin. Joten oliko tuo ihmekkään, että puheet maastosta hevosten jaon yhteydessä sai meidän kaikkien toiveet taivaisiin, ja yhtä nopeasti takasi maahan, kun ope kerto tarkemmin mitä tuli tapahtuun.
    Seisoimme tussitaulun edustalla, ja vaihdoimme mitään sanomatta katseita toisten ryhmäläisten kanssa. Jokaisen kasvoilta paistoi vähintäänkin harmitus, ennen kuin aloimme tekemään lähtöä tarhoille hevosten hakuun. No, onneksi olin sentään saanu Naran. Ees jotaki hyvää.

    Pläräsin tolpassa roikkuvasta riimujen ja narujen sekamelskasta yhet mikkä näytti tamman päähän sopivilta, ennen kuin taiteilin kettingin pois portin ympäriltä, jotta minä ja pari muuta ryhmäläistä päästiin kulkeen aitauksen puolelle. Vislasin pari lyhyttä merkkiä, pitäen katsekontaktin tarhan keskiössä viimeisiä heinänkorsia hamuilevassa hevosessa, kun se nosti nopeasti päänsä ylös korvat tiukasti äänen suuntaan käännettynä.
    Kutsuttuani Naraa vielä kertaalleen ääneen, tamma lähti sieraimia värisyttäen talssimaan portin suunnalle. Vilkaisin toiselle puolelle tarhaa, ja yritin rajottaa kasvojeni reaktiota kun havaitsin luokkalaiseni joutuneen jälleen hippasille lähes pari metriä korkian mörssärin kanssa. Ei se hevonen ilkiä ollu, mutta sitä ei voinu vähempää kiinnostaa joutua töihi.
    Rapsutin rautiaankirjavan tamman otsaa pörheän harjan alta, saaden sen jälkeen käyttää hetken siihen että yritin päästä eroon ees suurimmasta osasta hanskaan ja hihaan liimautuneista valkoisista karvoista.
    Mikähän siinä muuten oli, että varmaan jokanen kopukka jolla oli valkosta päässä niin ne varisteli karvaa niinko suolasirotin marakassina.
    Pujautin vähintäänki kärsineen näkösen riimun Naran päähän, tehden varmaan miljoonannen henkisen post-it -lapun siitä että pitäisi ostaa sille riimu ja lätkästä nimi siihen. Valtaosa oli tehnyt niin omien hoitohevosten kaa. Vois hankkia kyllä narunki samalla. Sellasen hyvän jämäkän misä on niitä salmiakkikuvioita.

    Seurasimme rivissä kun ope kisko maneesin oven kiinni, ja huokaillen käski meitä nousemaan satulaan että voitais aloittaa. Tavallisesti etenkin korkeammalle kapuvat ratsastajat saivat käyttää jakkaraa, vaan nyt kun ensimmäinen oli sitä kysynyt käyttöön, oli vastaus ollut hyvin suora: Onko metsässä tuoleja miltä nousta selkään? No ei ole.

    “No niin. Sitte meette järjestyksessä jonoon. Laura, Iida, Emilia, Jenni, Heidi, Niklas, Petriina, Martta”, opettaja huuteli samalla kun kiipesi katsomon puolelle istumaan.
    Lähimme vähän empien hakeutumaan järjestykseen. Vaikka ensin muodostimmeki uuden rivin, minkä jälkeen laidalta kuulu syvän huokasun saattelemana että tiesimmekö mikä on jono. Sen myötä käänsimme hevoset turpa toisen perää kohti, ja odotimme lupaa lähtä Lauran johdolla liikkeelle.
    Hallisa tuntu vallitsevan järjettömän painostava hiljaisuus, mitä rikko askelten töminän lisäksi vain satunnaisempi nahan narina, hampaiden kolina kuolainta vasten ja hiljanen takkien kahina. Päätöntä kävelyä tuntu kestäneen ainaki puolikkaan ikuisuuden, ennen ku ope avas suunsa sen verta että käski vaihtaan vetäjää. Laura perälle ja Iida jatkaa.

    “Onko teidän mielestä kaikki metsätiet suoria? Kääntyilkää ja kierrelkää enemmän, siellä on mutkia ja muuta enemmän kuin Valkoposkihanhia Kaivopuistossa.”

    Hetken opettaja näytti seuraavan areenan tapahtumia, mutta nopiasti ja katse kuitenki tipahti takasi sylin suuntaan samalla kun hän nosti jalkansa laidan päälle.
    Näytimme varmasti vähintäänki päättömältä kanalaumalta kun kiermurtelimme possujunasa sinne tänne ja tonne pitkin maneesia. Kaikkien ratsut näytti laahustavan puoliunessa, eikä ratsastajat nayttäny paljo sen virkeämmiltä.
    Minä? Mulla oli vaikeuksia pystyä ees istuun satulasa. Jaloisa tuntu pakonomaista tarvetta liikkua, hetken teki mieli jopa jalkautua että pakottava nykiminen loppuisi. Tai edes potkasta jalustimet pois että sais pyöritellä kinttuja. Kääntyilin aina välillä katsomaan taakseni, saaden juuri todistaa kun peräsä ratsastava Petriina näytti siltä että pyöritti silmiään takaraivon kautta ympäri.

    • #8990

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tähän voisin kommentoida saman mitä edelliseen. :DD Kuka oikeasti teettää maastoratsastusta maneesissa? Kuulostaa just sellaisen open touhuilta, joka ei jaksa enää opettaa. (No joo katottiin mekin tehtävää varten just 1,5 tunnin dokumentti lyhytdokkarin sijaan samasta syystä ehehehe muttaaaah..) Edelleen ope kuulostaa samalla uskomattoman kyllästyneeltä, mutta samalla niin uskottavan aidolta. Tollaisia me ollaan, me opet, kun me lopulta ollaan loppu. Mä olen nähnyt jo kollegoja, joita ei enää vain kiinnosta, koska ei enää vain jaksa. Työt lisääntyy joka ainoa vuosi ja opettamiselle on aina vähemmän ja vähemmän aikaa. En siis ihan täysin pysty inhoamaan tätä hahmoa, joka tarjotaan inhottavaksi, koska mä näen siinä kauhukuvan mun omasta tulevaisuudesta. Tunnen satoja opeja — ja vaan ihan muutaman open, jotka ei koskaan ole ollut päälomalla siksi, että ne on ihan loppu.

      Nyt Niklas jo melkein sanoo opea natsiksi, mutta silti vieläkään ei tule opelle sellaista tuomiota, kuin minkä hän ehkä jopa ansaitsisi. 😀 Nikke on uskollisesti Nikke.

  • #9076

    Marshall
    Osallistuja

    Marshall kävi taas hevoskopin kanssa reissussa, tällä kertaa saksassa Winter Dressage Festivalin merkeissä.
    Barnum oli vähän unessa ja Hakra yritti hyvin, mutta toisella tallilla majailevan Stanimirin kanssa ensimmäinen kerta Int II tasolla (Prix de Story, tuotosluokka) päättyi voittoon.

    Kuiskuttelua
    Tunsin nykyään aika harvoin jännitystä ennen omaa vuoroani radalla, mutta tänään oli yksi niistä harvoista kerroista kun jännitys tuntui kutitteluna jossain syvällä vatsanpohjalla. Siksi olin vain tyytyväinen siitä, että tänään allani oli hevonen joka ei piitannut kisapaikan hälinästä vaikka katto sortuisi päältä.
    Stanimir seisoi tasajalkaa paikoillaan, kääntäen välillä päätään pienenä merkkinä siitä että se kuitenkin tarkkaili ympäristöä. Minäkin saatoin siis istua satulassa rauhallisin mielin, ja myös käyttää hetken ihan vain ympärillä käyvän kisahulinan seuraamiseen ennen viime hetken valmisteluja suoritusta varten.
    Ei ollut väliä minne päin katsoi, niin silmiin osui huippuunsa treenattuja kilparatsuja joiden karva kiilteli valojen alla ja huolellisesti puhdistetut varusteet näyttivät virheettömiltä. Nahassa ei näkynyt hankaumia, eikä huovissa rispaantuneita langanpäitä. Ratsastajien omat vaatteet näyttivät juuri siltä että ne oli pakattu mukaan kuivapesulan kautta, ja saappaisiin oli sipaistu pari ekstra kerrosta kiillotusainetta. Eikä yleisö tullut kaukana perässä huoliteltuine olemuksineen.

    Katsoin alas omiin kuin Stanimirin varustukseen hieman arvioivaan sävyyn. Siltä osin soluttauduimme molemmat hyvin väkijoukon sekaan, uuden kisatakin myötä omassa kuin hevosenkaan ulkonäössä ei ollut paljoa huomauttamisen varaa. Pyyhkäisin toisella kädellä takinliepeeseen tarttuneen purun palasen pois.
    Käännyin satulassa sen verran ympäri, että ylsin tarkistamaan orin takaosan päälle levitetyn villaloimen tilanteen, havaiten pienen seurueen hieman sivumpana narujen takana. Heidän eleet olivat hyvinkin tuttuja. Kaksi heistä liikutti etusormiaan ohjelmalehtisen sivua pitkin samalla kun he vilkaisivat aina välillä ylös paperista. Loput pari seuralaista seisoi sen näköisessä ryhdissä kuin joku olisi työntänyt seipään heidän takin sisältä että eipä könötetä, samalla kun leuka kohosi ylös jotta he saattoivat mittoa nenänvarttaan pitkin Stanimiria kavioista korvanpäihin asti. Korjasin ryhtiäni satulassa, siirtäen katseeni vähän ryhmän ohitse etten suoraan vain tuijottanut heitä, vaikka todellisuudessa seurasin heidän elehdintää hyvinkin tarkasti.
    Hetkenä minä hyvänsä, totesin itsekseni.
    Ehdein aloittaa jo lyhyen lähtölaskennan, kun samalla hetkellä katsojien nenävarteen ja suupielten ympärille ilmestyi ryppyjä heidän nyrpistäessä neniään. Sitä seurasi silmien siristely, kun he tähyilivät osoittelun lomassa meidän suuntaan, selvästi tarkistaen satulahuovan nurkassa näkyvää kisanumeroa. Jälleen sormet liukuivat paperilla, taputtaen sitä lähes pöyristyneeseen sävyyn, minkä jälkeen alkoikin jo vilkas kuiskuttelu. Vilkaisin nopeasti toisen hihan alta pilkottavaa kellotaulua, ennen kuin nostin katseeni takaisin eteenpäin. Tunsin suupielissäni pientä nykimistä, mikä muistutti etäisesti elohiirtä, kun yritin pitää kasvoni peruslukemilla etten virnuilisi huvittuneena. Joskus nuorempana olisin saattanut ottaa tällaiset syrjivät reaktiot hieman enemmän itseeni, mutta saatuani seurata vierestä isäni liikkumista Stanimirin kanssa kilpapaikoilla ympäri maailmaa, olin tottunut siihen. Orlov ei kuulunut kouluratsujen kärkipäähän, hyvä jos edes häntäpäähän. Saksa oli kaikessa hevosurheilun edistyneisyydessään yksi kirkas esimerkki siitä, kuinka vannoutuneimmat ratsuihmiset ottivat lähes loukkauksena sen, kun raviurheiluun jalostetun rodun edustaja kehtasi saastuttaa heidän hiekkakenttiä suksen mittaisilla kavioillaan. Painuisi takaisin sinne kehään hiihtämään, kuten eräskin nainen oli aikanaan kehoittanut.

    Taputin Stanimirin kaulaa kevyesti toisella kädelläni, vilkaisten vielä kerran seurueen perään kun he siirtyivät kauemmas päivään pudistellen. Yksi heistä piteli ohjelmalehtistä rintaansa vasten kuin olisi kohdannut suuremmankin järkytyksen.
    Hymyilin itsekseni, tuntien kylmän väreen leviävän niskasta käsivarsiini, ja sieltä kohti sormenpäitä. Tässä vaiheessa kilpauraa moiset reaktiot tuntuivat lähinnä haasteelta, mikä teki kaikesta asteen jännittävämpää, ja kannusti keskittymään hetkeen vielä tiukemmin.

    • #9077

      Sonja T.
      Valvoja

      Ja niin hieno kun Stanimir on! Aijjettä, minä niin toivon, että Stanimir tulisi ja näyttäisi ja pesisi oikein juuriharjan kanssa kaikki ne puoliveriset. Ja niinhän tuo näytti voittaneen, että jesss ja onnea!!
      Vaikka ei siinä, onhan Sonjakin jonkin sortin rotukriitikko, kun ei aluksi tahtonut täysiveriseen edes koskea, kun puoliverinen sen olla pitää. Vaan onpa tuo sittemmin kavunnut barokkihevostenkin selkään ja viihtynyt siellä. Sonja ei ole sillä tavalla kovapäinen että pitäisi ennakkoluuloistaan kynsin hampain kiinni.

    • #9086

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai jehna. Kuulostaa ihan koiranäyttelyporukoilta. Mä sanoin kerran kysyttäessä mun koiran koko nimen kasvattajanimineen päivineen ja selät kääntyivät salamana meitä kohti. Kävi ilmi, että yritin keskustella väärän klikin kanssa… :DDD Joo mutta tuttua tekstiä täälläkin. Tavallaan yllätyin, että Marshall ylipäätään huomaa kuiskuttelun saati ajattelee sitä. Hänhän ei hirveästi kisoja jännitä, ja miksi jännittäisi muiden mielipiteitäkään? Toisaalta taas en ylläty yhtään. On ikävää, kun kuiskutellaan ja osoitellaan. Varsinkin se on kamalaa silloin, kun ei ihan tiedä, mistä kuiskuttelu johtuu. Nyt onneksi tietää. Onneksi Stanimir näytti niille.

    • #9089

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Musta tää on yksi parhaista alkuasetelmista kirjoittaa voittamisesta. Onhan se nyt parasta näyttää kaikille, ja varsinkin vähättelijöille! Supattelijoista muistui elävästi mieleeni se, kun mun äiti oli ratsastuskilpailuissa ekaa kertaa meidän (ravisukuisella) hevosella joskus vuonna kirves ja kypärä, ja siinä aidalla ku kattelin sen ratsastavan radalle kysyi vieressäni eräs naapuritallinpitäjä koppavasti: ”Ja mikäs hevonen se tämäki nyt on olevinaan?”. Sanoin, että se on meijän hevonen. Vähän noloksi meni hän, kun ei tietenkään ollut tiennyt, että olen toinen omistaja. Tästä on noin sata vuotta aikaa, mutta muistelen edelleen tilannetta lämmöllä. 😀 Näistä lähtökohdista voitto Stanimirilla isoissa kisoissa tuntuu entistä paremmalta. Ja onhan se nyt upea hevonen!

  • #9122

    Marshall
    Osallistuja

    Muistilista pitkä kuin nälkävuosi.

    Keräsin pöydälle levitetyt irtopaperit siisteihin nippuihin, ja ladoin ne huolellisesti oikeiden välilehtien taakse järjestykseen, ennen kuin rojahdin makaamaan sohvan selkänojaa vasten. Hetken aikaa vain istuin siinä, ja tuijotin kohti kattoa. Silmissä tuntui lähes samalta kuin hevosen klippaamisen jälkeen kun oli tyytynyt parhaimpiin suojalaseihin: silmien siristelyyn, minkä jälkeen pienet pistelevät karvat olivat takuulla kaivautuneet silmäkuopan perälle. Jo pari viikkoa kestänyt raskaan tekstin lukeminen vaati veronsa, voisin siis ihan hyvin pitää hetken lukulomaa ja keskittyä muiden asioiden järjestelyyn.
    Nojauduin eteenpäin jotta ylsin nappaamaan kahvipöydällä nököttäneen läppärin syliini, ja naputtelin kalenterin auki. Näytölle avautuvalla ruudukolla näkyi paljon punaisia ja keltaisia merkintöjä, ja sivun tekstikentälle oli sen lisäksi kirjoitettu useita avoimena olevia asioita jotka piti saada ratkottua jossain vaiheessa.

    Ensimmäisenä piti sopia päivä talonäytölle. Tätä kohdetta sentään kannatti jo lähteä katsomaan paikan päällekin, pitäisi vain katsoa sellainen päivä että Niklas pääsi mukaan.
    Klikkasin nettiselaimen kirjanmerkeistä yhden linkin auki, silmäillen ties kuinka monennetta kertaa läpi samat kuvat puuston suojassa nököttävästä talosta. Punainen tupa, jonka pihaan Niklas oli kertonut haluavansa perunamaan, tai ainakin jonkin ämpäriviritelmän missä kuulemma pystyi myös kasvattamaan perunoita.
    Matkustus kotiin jouluksi oli sentään kohtalaisen helppo järjestää, sen kuin keräsi kaikki paperit kasaan ja käytti Kremin eläinlääkärin kautta ennen rajalle lähtöä. En vain osannut päättää olisinko huojentunut siitä, että oli varmaa ettei isäni isä ollut tulossa muiden tavoin kylään. Vai olisinko huolissani siitä, kun syy oli hänen heikentynyt terveys minkä takia jopa meidän vierailu hänen luonaan oli rajattu tuntiin.

    Hieroin leukaani, hakien vähän mukavampaa asentoa sohvalla. Onnistuen samalla häiritsemään nurkassa nukkuneen Hänen majesteetillisen korkeuden rauhaa, koska Krem narisi kuin mummon mökin portaikko hypätessään seisaalleen. Pieni koira tuijotti tuimaan sävyyn ennen kuin puhahti, ja pyöri kuin karuselli ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Kunnes asettautui tismalleen samaan kohtaan, vieläpä samaan asentoon, kuin mistä se oli noussutkin.
    Pyöräytin silmiäni ja katsoin takaisin tietokoneen näyttöön päin.

    Kaiken muun perään hiipi jälleen myös kylmä totuus siitä, että minun täytyi katsastella kriittisin silmin tämän hetkistä hevosvalikoimaani. Stanimir pysyisi ainakin niin kauan kunnes löytäisin oman riittävän osaavan hevosen. Joten, Barnum vai Hakra. Minun ei hyödyttänyt repiä itseäni treenaamaan kolmea tai jopa neljää eri luokkaa varten, ei jos halusin mennä eteenpäin.
    Ja niin joo, piti myös varata hevosille aika vuositarkastukseen eläinlääkärille. Ja hierojakin pitäisi taas vaihteeksi kutsua käymään….

    • #9228

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei hätää talon hommaamisessa, Marshall-kulta. Sen toden totta tietää, kun löytää oikean. Mäkin tuijotin just tätä kotia jo vuosia, vaikka tämä ei ollut myynnissä. Kävin näytöillä, ja vaikka kodit olivat hienoja ja ihania, ne eivät olleet mun koteja. Sitten tämä tuli myyntiin viime vuonna ja tässä ollaan. Sen piti aina olla tämä koti.

      Hevosasioissa sen sijaan Marshallia olisi ollut vaikeaa neuvoa. Sanotaan, että kahdesta hyvästä on kiva valita. No ei tasan ole. Mitä jos valitsee väärin? Ja kun on oikeista elukoista kyse, niin mitä jos särkee toisen sydämen? Ai jehna, jos olisi pitänyt valita mun koirista toinen silloin kun mulla oli vielä Nisu ja Taavi molemmat. On siinä varsinainen Sophie’s choice. Marshall sittemmin selvisi tästä onneksi. Mutta ei ihme, että silmiä väsyttää ja karvastelee kaiken keskellä.

      Marshallin päässä olevat tapahtumat ja ajatukset on tässä sidottu hyvin todellisuuteen kertomalla ympäristön pienistä tapahtumista, niin kuin koirasta ja kalenterista. Mä tykkään, kun ajatusten keskellä on konkretiaa. Teksti ei jää sitten ilmaan leijumaan, kun jotain, vaikka kuinka olematonta, tapahtuu samalla oikeasti.

  • #9371

    Niklas
    Osallistuja

    Etäkouluun

    Olo oli kuin pienellä sialla, kun istuin hikoilemassa natisevalla menneen vuosituhannen tuolilla mitä meillä oli ollu ala-asteellaki pulpettien kavereina. Yritin parhaani mukaan olla steppaamatta paikallani, ja purin sitä hyppyyttelemällä polveani ja läpyttelemällä varpaita turvakenkien sisällä.

    Niklas Eemeli Haanpää, oot niin syvällä kusessa että toi minkä ohi mentiin oli Archaeopteryxin luuranko. Hyvää matkaa maapallon ytimeen… Kyllä mä ny kai oisin Wilmasta nähny jos multa olis jääny kursseja täysin käymättä, eikä kyllä työharjottelukaan oo voinu mennä ohi ko muukki on ollu koulusa…

    Sekunnit tuntu tunneilta kun seurasin opon hämmentävän sulavaa näpyttelyä koneella. Joku ainaki on oppinu kymmensormijärjestelmän ja hyvin. Ilmeestä ainaki vois päätellä että ei tässä mistään vakavasta voinu olla kyse, kai, mutta sitte taas… Ehkä se pitää jotaki ammatillista kestohymyä päällä.
    Mistä minä tiiän.

    “Noniin. Anteeksi kun kesti, piti kaivaa sun tiedot tuolta esille, mutta siis sun lukujärjestys. Kun nyt ens kuussa alkaa ne YTO-aineet niin sun lukkari näyttää hyväksilukujen jälkeen siltä että sä voisit ihan hyvin tehdä nämä kurssit mitä jäljelle jäi niin etänä kotoa.”
    Näytin varmasti siltä kuin oisin tippunu päälleni puusta, kun tuijotin suu osittain auki.
    “Tänne jäi tosiaan nämä Työelämässä toimiminen, Kestävän kehityksen edistäminen, Yrittäjyys ja yrittäjämäinen toiminta sekää… Opistelu- ja urasuunnitteluvalmiudet. Kaikki on kirjallisia tehtäviä mihin tulee tarkemmat ohjeet sinne Learniin niinkuin yleensäkki.”
    “..Eli siis..?” selvältähän tuo kaikki sinäänsä kuulosti mutta, silti en onnistunu saamaan otetta että niin mitä tää kaikki käytännössä tarkotti.

    Opo tuijotti tyytyväisen näkösenä kuin luulisi että olin muka ymmärtäny tilanteen. Kun mä taas tuijotin sen näkösenä että mitä helv-…

    “…Niin, siis..” nainen aloitti, laittaen kädet pöydän reunalle, “Sun helmikuun lukkarissa ei oo sellasia tunteja mitkä välttämättä vaatii sun läsnäoloa lähitunneilla, vaan voit tehdä nämä mitä sulle jäi niin etänä sen nettialustan kautta. Sieltä löytyy ohjeet ja sillä viestitoiminnolla voit kysyä apua jos on vaikeuksia joittenki tehtävien kaa. Niin ellet ihan välttämättä halua olla asuntolassa..”
    “Eli mäkö voin mennä kotia ens kuuksi? Kuhan palautan muutamat härpäkkeet johonki päivään mennesä sielä learnisä? Kö?”
    “Joo.”

    Olo oli ku rikollisella, tai luovuttajalta joka oli jättäny koulun kesken, kun metästin itelle lippuja takasi Seinäjoelle samalla kun tungein romuja laukkuihin. Yks linkka asemalle lähtis puolen tunnin päästä, mutta siihen en kyllä ehtiny täältä korvesta käveleen vaikka juoksisin koko matkan. Ja oli kyllä pakko jättää sen verta aikaa, että ehtisin käyä ennen lähtöä hoitaan Naran. Tai ees sanoon heipat sille. Se oli varmaan ainoa syy minkä takia olisin voinu harkita jääväni asuntolaan, mutta toisaalta… Kun meni kotia, mulla oli oikiasti mahollisuus ja aikaa harjotella ens kuun kisoja varten.
    En ollu ihan varma että jännittikö vai paskattiko, kun mietein ens kuun kalenteriin merkattuja kisoja. Olinkohan haukannu väähän liian ison palan kun olin halunnu osallistua kolmiin kisoihin? Mutta kai Marsh tiesi paremmin, kun oli kerta siunannu Barnumin mun käyttöön niihin kaikkiin.

    • #9372

      Sonja T.
      Valvoja

      Tunnistan niin elävästi omasta elämästäni tuon, että kun pyydetään juttelemaan, niin ensimmäisenä käy mielessä että mitä mä nyt olen unohtanut. Pahinta ovat kirjeet verottajalta, kun joka kerta on melkein varma, että nyt viimeistään joutuu vankilaan vaikkei se varsinaisesti verottajan asia olekaan…
      Mutta hei jee! Me saadaan Niklas takaisin kotiin, jos tosin vain joksikin aikaa, mutta silti.

    • #9373

      Ilona Eronen
      Katsoja

      ”Nyt viimeistään joutuu vankilaan” ^ :DDD Jep, tuttua! Tuollaisessa tarinan mukaisessa tilanteessa on tosiaankin vaikea heti uskoa, että se opon asia onkin positiivinen. Enemmänkin just, että mitä mä nyt oon unohtanut suorittaa ja monellako vuodella mun valmistuminen venyy. :DD Kiva, kun Niklas pääsee nyt kotiin välillä. Ehtii sitten valmistautua kisoihin ja näyttäytyä muutenkin tarinoissa enemmän kuin vain viikonloppuvieraana.

      ”En ollu ihan varma että jännittikö vai paskattiko” :DDD Heh, taas niin Niklasmaisen mainio aivoitus!

    • #9640

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jep. Kun näen poliisin, alan miettiä, että mitä jos mulla on vahingossa ruumis takaluukussa. Ja kun meen lentoaseman siitä portista, mietin, että mitä jos mulla on vahingossa pommi. Ja joka kerta, kun joku auktoriteetti haluaa jutella, oon varma, että pian se sanoo mulle jotain erittäin kauheeta, kun oon vahingossa sytyttänyt työpaikan tuleen ja lyönyt kaikkia mun oppilaita tai jotain. Miksi opojen ja opejen ja viranomaisten pitää olla niin jumalattoman vakavia! Mutta me saadaan nyt Niklas kotia! 😀

  • #9383

    Niklas
    Osallistuja

    Melkeen loppuun asti suunniteltu
    Tapahtui torstaina

    Tungein Subwayn tuttua, turvallista ja hyväksi todettua sämpylää kitusiini, ja huuhdoin lähes kipeää tekevät taikina-lihamöykyt kokiksella alas jotta sain välillä hengitettyäki. Jalat tuntu jatkuvan hyppyyttämisen takia siltä, kuin olisin kävelly pitempääki maratonia enkä vaan Porin Matkahuollolta muutaman nurkan taa leipäpaikkaan.
    Omatunto raapi niskassa kuin kissa verhoissa, tai Krem sukassa kun vahingosa yöllä meinasit potkasta sen alas sängystä, mikä teki mun olosta vähintäänki levottoman. Ahistuneen.
    Miks hitossa mä en osannu ajatella ja suunnitella asioita kauemmas ko parin hullun tunnin päähän? Mun olis ollut niiin paljo järkevämpää jäädä koululle perjantaihin asti ja matkata tavalliseen tapaan ihmisten aikoihin Seinäjoelle. Eikä väkisin vängätä itteäni viimetingasa Esterin perseen takaa paskoilla yhteyksillä tänään. Ja vielä silleen, että ei lähteny mitään autoa Seinäjoelle tai ees Vaasaan, vaan piti soitella nolona apinana Marshille että voikko tulla hakeen. Porista.
    Sillä oli varmasti paljo parempaa, ja tärkeämpääki, tekemistä ku ajella ees taas parin tunnin päähän hakeen meikäläistä.
    Tuijotin ruokaani kuin odottaisin siltä jotain lohduttavia sanoja tilanteeseen, mutta valitettavasti ainoa lohtu tuli cheddar-jalapeno juuston ja naudanlihapihvin muodossa.

    Olin lipittäny aterian kylkeen otettua juomaa niin kauan että hapotki oli ehtiny alkaa livistämään, kunnes ei ollut kaukana etten kiskassu juotavaa pillin kautta suoraan nenään. Vähäsetki hapot tuntu siltä kuin olis tihuttanu tuoretta sitruunaa suoraan kärsään.
    Kadulle näyttävän ikkunalasin toisella puolella pääni tasolla keikkui nimittäin Krem, joka potki pienen koiran raivolla takajaloillaan ilmaa samalla kun häntä viuhtoi vimmatusti joka ilmansuuntaan. Naama leveänä ja kieli pitkällä kuin joku olisi näyttänyt sille tennispalloa, mutta nappisilmien tuijotus oli tiukasti mussa. Ja karvasen sätkynuken takana Marshall seisoi hoopo virne naamalla, kuin se olis ylpeä aikaansaannostaan.
    Okei. Pakko antaa pisteitä tästä. Tai no, tästäkin.
    Taisin vaan ite näyttää vielä hoopommalta, kun sairaan nopeesti kävin viskaamassa roskat roskiin ja tarjottimen pinoon toisten päälle. Ja palasin hakemaan pöydän luota reput ja muut rojut matkaan, vilkuttaen kuin idiootti Kremille ja Marshille, ennen kuin lähdin raivaamaan tieni ulos.

    • #9386

      Sonja T.
      Valvoja

      Tässä se taas tuli: Marshallilla saattaisi ehkä olla muutakin tekemistä kuin ajella Poriin ja takaisin, mutta siellä se nyt taas on hakemassa kuitenkin! Ja ottanut Kreminkin mukaan. Ei ole eka kerta kun tätä alleviivaan, mutta minusta tuntuu hyvältä Niklaksen puolesta.

    • #9641

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Väärin, Niklas!! Marshallilla ei varmasti tasan ole yhtään mitään tärkeämpää, tai ei ainakaan mieluisampaa tekemistä, kun ajaa Poriin hakemaan Niklasta. Ja tietenkin, tietenkin on päästävä heti kotia, kun lupa ja mahdollisuus irtoavat. 😀 Vaikka Niklas kuinka harkintakykyään tässä morkkaa, niin toimisin tasan ja täsmälleen samoin. Ja jos olisin Marshall, olisin ihan super onnellinen, että saisin ajaa etukäteen hakemaan Niklasta!

  • #9438

    Marshall
    Osallistuja

    Varman päälle
    Koska suunnitelmat elää niin kirjoitetaan vähän perästä. Nämä asiat tapahtuneet 3.-4.3 välisenä aikana.
    Part 1 – Part 2

    Olin ollut varma osallistumisesta Royal Cupiin kummallakin ratsullani, Stanimirilla ja Barnumilla. Matkassa oli vain alusta saakka leijunut mustan orin matkustus ongelma, tarkemmin sanottuna juominen tien päällä. En todellakaan halunnut toistaa vuoden vaihteessa sattunutta, minkä takia parin päivän matka Sveitsiin oli muuttunut huolellisesti laadituksi useamman päivän road trip suunnitelmaan.
    Ainakin monen pysähdyksen taktiikalla tuli monta lyhyttä matkaa joiden aikana sai jatkaa juomavariaatioiden keksimistä ja kokeilemista. Barnumia ei turhan helposti nimittäin huijattu: tallissa vesi kelpasi vaikka sellaisenaan, oltiin sitten kotona tai kyläilemässä eikä lyhyt pyörähdys kuljetusauton kautta, edes kylän ympäri ajettuna, riittänyt laukaisemaan juomattomuutta. Sitä en tiedä, oliko se sitten hyvä vai huono asia.

    Matkan ensimmäinen osuus oli ollut illalla Vaasasta Umeåan, mistä olimme hankkineet hevosille majapaikan yöksi. Herättyäni aamuvarhain, olin seurannut etenkin Barnumin vesisaavin vedenpintaa mittatikun kanssa ja juottanut muutaman annoksen lisänä lämmintä mash velliä. Notkea puuro oli pääasiassa kadonnut aina ääntä kohti mutta osaltaan myös pitkin maata ja karsinan pohjaa.
    Kummastakaan hevosesta ei löytynyt pienintäkään viitettä että jokin olisi huonosti, tai edes laskusuunnassa, Barnum oli itseasiassa taluttelun aikana sen verran virkeänä että olin nähnyt paremmaksi ottaa orin narun itselleni. Ja vuorostaan ojentanut Stanimirin narun Niklaksen käsiin. Toinen oli taluttanut kimoa käsivarsi ojennettuna ja lähes henkeään pidätellen, kommentoiden kuinka hän voisi tehdä henkilökohtaisen vararikon hyvin nopeasti jos Stanimir pääsisi häneltä livohkaan. Tai vielä pahempaa, loukkaantuisi millään tavalla.

    Iltapäivän puolella jatkoimme matkaa lyhyesti vajaa viiden tunnin ajan, kunnes saavuimme Östersundiin. Vilkuilin viereisellä penkillä istuvaa Niklasta, joka keskittyi hyvin intensiivisesti painamaan posken jälkeä ikkunaan yrittäessään nähdä edes vähän paremmin hämärtyvässä taivaanrannassa näkyviä tuntureita.

    “Tää ei oo kyllä se reitti mitä normaalisti meet jos Ruottin läpi ajat”, Niklas huomautti ja pyyhki huurua ikkunalasista jotta näki taas paremmin.
    “Ei olekaan. Mutta tällä kertaa kuljemmekin Ruotsin kautta Norjan läpi.”
    “Aaaa, no sitte. Mutta eikö siihen mee kauemmin?”
    “Meneehän siihen sinänsä, mutta parempi reitti matka-ajaa.”

    Toinen vain nyökytteli päätään, hyväksyen vastauksen sen enempää kyseenalaistamatta reittivalintaani. Ensisijainen suunnitelmani ei ollut lähteä yhdistämään tätä koukkausta jo valmiiksi pitkään reissuun, mutta kisakalenterin näkymät yhdistettynä kevään tuloon pakotti tekemään kompromisseja. Jos tämän poikkeaman takia aikataulu kaatuisi, niin sitten Barnum saisi jäädä sen hetkiseen yöpaikkaan hoitoon ja kävisimme yksistään Stanimirin kanssa starttaamassa Royal Cupissa. Tämä mutka oli jo yksistään sen arvoinen, ja vielä enemmän siihen kytköksissä olevien asioiden tähden.

    • #9642

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niklas on tässä tarinassa sellainen piristäjä. 😀 Se touhaa aina vähän omia juttujaan ja ennen kaikkea omalla käsialallaan. Vaikka tässä luodaan ja pohjustetaan jännittynyttä ja mystistä tunnelmaa, Niklas on keventämässä sitä niin että ei vielä tässä vaiheessa liikaa upota ja uumoilla. 😀

  • #9447

    Marshall
    Osallistuja

    Isoja kysymyksiä
    tapahtunut 6.-7.3 välisenä aikana, matkalla Royal Cupiin
    Part 2 – Part 3 – Part 4

    Viimeisten matkustuspäivien ajan keskustelut olivat saaneet aivan uutta suuntaa, mikä oli aiheuttanut paljon hymyä meille molemmille. Kuin myös sitkeää puhelinten kilinää kun vuorotellen jompi kumpi meistä sai viestiä joltakin kenelle olimme asiasta ensimmäisinä kertoneet. Sukulaisille, kavereille, Nellylle…

    Mika-Matti oli lähettänyt pitkän listan hyvin kovaäänisiä ääniviestejä erittäin nopeasti sen jälkeen kun Niklas oli suinkin saanut omansa lähetettyä matkaan. Vaatimukset bestmanin roolista olivat kuuluneet viestien sisältöön, tai kuten Miksu oli sen muotoillut: “Mä varaan bestmanin roolin! Vai kaason? Vai miten te homot nää tälläset roolit jaattekaan. No kuitenki jompikumpi ihan sama mutta se kuitenki.”
    Ei sillä, omassa mielessä puolsin asiaa. Mika-Matti oli kuitenkin niitä harvoja kavereita joka oli oikeasti pysynyt Niklaksen elämässä senkin jälkeen kun olimme muuttaneet Otsonmäelle. Ja etenkin sen jälkeen, kun Niklas oli itsekin eksynyt kunnolla hevosten pariin.
    Omat vanhempani puolestaan olivat välttämättä halunneet soittaa videopuhelun heti kun olivat lukeneet lähettämäni viestin. Vaikka olin saanut jo moneen otteeseen todeta että perheeni oli sinut tämän asian kanssa, oli minua jossain mielen sopukassa hieman jännittänyt kertoa kihlautumisesta. Se oli kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti oli alkanut utelemaan häiden ajankohdasta. Milloin, missä ne pidettäisiin, ketkä kaikki kutsuttaisiin ja keitä Niklaksen puolelta tulisi.

    “…Haluatko kutsua omat vanhempasi?” rikoin lopulta vanhempieni puhelun jälkeen laskeutuneen hiljaisuuden.
    “Aionko? No en vitusa”, Niklas puuskahti lähes hampaitaan kiristellen. Ilme kuitenkin valuen epäröivämmäksi, “Tai siis.. Kyllähän mä mun siskot sinne haluaisin. Mutta that’s it. Iskä, no se vois joo tulla. Mutta Tuula ja Helge? Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Mutta yritäppä keplotella kaks kaheksan vuotiasta sieltä… misä ikinä sitte juhlittaiskaan, ilman että ne kaks muuta pääsee jyvälle että mistä on kyse. Puhumattakaan parista muusta perspäästä..”

    Vilkaisin pari kertaa Niklaksen suuntaan, ennen kuin pidin katseeni taas tiukasti edessä aukeavassa tiessä. Hapuilin toisen käden omaani, hieroen peukaloa ympyrän muodossa Niklaksen kämmenselkää vasten.

    “..Sitä on onneksi hyvin aikaa miettiä ja suunnitella. Ja jos niikseen, niin lykätään juhlallisuuksia siihen asti että siskosi ovat sen ikäisiä että voivat omineen matkustaa etelässä päin asuvan uuden kaverin luo kylään.”
    Niklas hymähti hiljaa, mutta sentään hieman huvittuneeseen sävyyn.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Marshall.
    • #9449

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, tässä sitä ollaan juuri siinä kohdassa, mitä tuolla mietin ääneen jo toisaalla. Että Marshallin perhe (ainakin vanhemmat ja muu nuorempi polvi, muistaakseni vanhemmalla polvella, jos lie vielä elossa, saattoi olla jotakin hampaankolossa) onnittelee ja iloitsee, mutta Niklaksen puolella… Joo ei. Enkä yhtään ihmettele, ettei Niklas halua varsinkaan äitiään sinne, isästä ei ole tainnut olla puhetta ehkä koskaan, en ainakaan muista.
      Ja Nellylle, tietenkin Nellylle! Ei tule sanomista sitten kun palaa kotio. Mutta se on hyvä, saavatpahan Hopiavuoressakin tietää hetikohta suuret uutiset.

    • #9450

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Jep, näin se draama alkaa jo heti kutsuvieraslistaa laatiessa. ”Jos kutsuu tuon, pitää kutsua sitten tuokin” jne. Ja sitten on ne, joiden ei soisi kuulevan koko asiasta mitään – vaan mahtaako homma pysyä salassa kutsumattomilta vierailta? Luulen, että aika vaikeaksi menee salailla näin isoa asiaa, kun muu lähipiiri kutsutaan, mutta saas nähdä. Jotenki tuntuu että tämän homman etenemistä seuratessa täytyy pian kaivaa popcornit esiin.

      Mutta oi kun mä ootan näitä häitä! Näen jo sieluni silmin taas sellaisen ison ja yksityiskohtaisen kuvan porukasta juhlatunnelmissa, tai hääparista vähintäänkin! <3

    • #9643

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on niin paljon kaikkia ihania reaktioita, että Niklaksen porukat jäävät melko pieneen rooliin. Samalla mietin, tuleeko niistä draamaa myöhemmin. On varmaan tosi monelle aikamoisen iso asia, jos omat vanhemmat eivät tule häihin. Negatiiviset tyypit saa kitkeä elämästään, vaikka he olisivat perhettäkin, mutta toisaalta ainakin mulle perhe on niin supertärkeä, että näin vielä aikuisenakin annan niiden painaa mua siihen muottiin, jollaisena ne haluaa mut nähdä. Niklas ei ole tehnyt yhtä luuseria ratkaisua kuin mä, mutta silläkään ei ole helppoa suhtautua omiin porukoihinsa, vaikka ratkaisu on eri. Eihän Niklasta kaivelisi koko tyyppien kutsumattomuus ja puuttuminen, jos hän ei yhtään välittäisi. Onneksi Marshallin porukat ottavat hääasian tosi hyvin.

  • #9455

    Marshall
    Osallistuja

    Vihdoin perillä
    Tapahtunut 9.3. kun karavaani pääsi vihdoin perille.
    Part 3 – Part 4 – Part 5

    Pitkän kaavan kautta matkustamisesta huolimatta, pääsimme lopulta määränpäähän. Olimme tuskin päässeet edes auton taakse laskemaan lastaussiltaa kun vanhempani olivat ennättäneet paikalle jaba-alueen syövereistä, enkä ollut ehtinyt sanomaan edes kissaa kun maa tuntui katoavan jalkojeni alta. Kyynerpäät pusertui kylkiluiden alta rusentamaan sisuskaluja kuin maailman surkeimmin istuva korsetti enkä ollut varma kuinka hyvin henki kulkisi jos tätä kestäisi kauemminkin. Mutta en valittanut. Isän tiukka karhunhalaus ja karhea mutta remakka nauru onnittelujen seasta nosti paljon hyviä muistoja esiin.
    Lopulta jalkani olivat taas tukevasti allani ja ympärilläni olevat kädet hölläsivät otettaan sen verran, että saatoin vapauttaa omat käteni ja pyöräyttää ne isäni ympäri.
    Hetkeä myöhemmin halaukset vaihtuivat ympäri, kun äiti tuli minun luo samalla kun isäni siirtyi Niklaksen eteen. Tunsin lämpimän, hieman kutittelevankin, väreilyn sisälläni kun sain vierestä todistaa kuinka isäni taputti itseään huomattavasti lyhyempää kuin nuorempaakin miestä hartialle. Ennen kuin veti toisen rehelliseen halaukseen.

    “Tervetuloa virallisesti, tai no, virallisemmin, perheeseen.”
    Niklas änkytti hieman häkeltyneenä sujuvat kiitokset, parin vahvan rallienglanti sanan jälkeen.

    Ei edes niin mahdottoman montaa vuotta sitten näin vain toiveunia siitä että isäni toivottaisi poikaystäväni, tai siis kihlattuni, osaksi perhettämme. Samalla myös tunsi oloni ehkä hieman typeräksikin, että olin sen sijaan joskus pelännyt että isäni potkisi minut ulos kun saisi tietää.
    Olisi ehkä pitänyt luottaa paremmin lapsesta saakka kuultuun: Perhe on tärkein.
    Käänsin huomioni takaisin äitiini juuri sopivalla hetkellä, kun tuo nosti lämpöä hehkuvat kätensä poskilleni. Hän hymyili niin leveästi, että en ollut varma puskiko kyyneleet hänen silmiinsä muutenkin vai poskipäiden pusertamana.

    • #9456

      Ilona Eronen
      Katsoja

      No awww nyt en osaa enää päättää mun lempitarinaa kun näitä tulee tätä tahtia. <3 Vitsit toi isän halaus tuntu täällä asti ja lujaa. Tää perhe on kyllä best! Rakastin ihan kaikkea tässä tarinassa: isän tiukka karhunhalaus ja karhea nauru, ja äidin lämpöä hehkuvat kädet. Ja tietenkin se, kun Niklaskin sai osansa halauksista. Ja tietenkin sai! Marshallin aiempien epäilyksien takia tämä vastaanotto vaan tuntuu niin erityiseltä. Menispä se aina näin. Vähän kyllä pelkään että tähän tunnelmaan saadaan kontrastia sitten Niklaksen perheen puolelta.

    • #9459

      Sonja T.
      Valvoja

      Todellakin awww, mutta kuten johonkin jo kommentoin, niin Anicen ja Grigorin reaktio oli tosi ennalta-arvattava. Näin sen pitikin mennä. Mutta silti. Awww. Onhan tämä nyt ihana tarina ja tilanne. Onneksi edes Marshallin puolella on tällaista.

      Eniten tässä ehkä liikuttaa tai naurattaa tai jotakin Grigori, koska muistan historiasta erinnäisiä pikkujuttuja siitä, miten Grigori on Marshallin kumppaniin suhtautunut. Silloin alussa kun asia selvisi Grigorille (tai oli selvinnyt jo aiemmin, mutta kuitenkin ensimmäistä kertaa tapasi Niklaksen), kommentti oli, että ei hän nyt niin kauheasti Niklaksesta pidä, noin niinkuin henkilönä, mutta että jos se kerran on Marshallin valinta, niin menköön. Reilu vuosi sitten Pariisissa Grigori oli jo vitsailuasteella asian suhteen. Niin että tämä pätkä oli kyllä ihan vain hyvä ja looginenkin lisäys tähän jatkumoon. Grigori on vanha pehmo vaikkei halua sitä näyttää 😀

    • #9644

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noi sanoi jo kaiken, niin mä sanon taas sen, mitä mun bestikset on kieltäneet enää ikinä sanomasta missään tilanteessa: MÄ KUALEN!

  • #9545

    Marshall
    Osallistuja

    Mainoskatkolle
    Vähän sekava ja tyhjä pätkä, mutta pitää saada pois pyörimästä että voi edetäkki ’:D

    Raven Crossing oli ollut kokonaisuudessaan hyvä reissu, hieman erilainen. Karavaanin kokoonpano oli aikaisempiin matkoihin verrattuna täysin erilainen, koska autossa oli minun ja Stanimirin lisäksi Ilona ja Veera. Vaaleahiuksinen nainen oli minulle hieman vieraampi mitä moni muu Hopiavuoressa, minkä takia, niin hassulta kuin tuntui asiaa miettiä, olikin ihan mukavaa että olin saanut Ilonan kisaseuraksi. Matkan aikana käydyt keskustelut olivat toki pyörineet hyvin vahvasti hevosten ympärillä mutta jo niiden kautta olin oppinut paljon uutta hänestä.
    Toisen menestystä Latvian kisoissa oli ollut ilo seurata samalla kun olin Oskaria varten taltioinut hänen ohjauksessa treenaavan ratsukon suorituksia radalla.

    Stanimirin suoritukseen lauantain viimeisenä kisapäivänä olin lyhyesti sanottuna tyytyväinen, vaikka prosentit eivät aivan palkinnoille saakka riittäneetkään. Meidän keräämät 68,486% olivat riittäneet seitsemännelle sijalle, jättäen meidät parilla prosentilla kuudennen ratsukon perään. Näillä näkymin seuraavat tulisivat olemaan vasta kesäkuun alussa, vieläpä kotona mistä erityisesti olin onnellinen.
    Barnumilla olisi tämän kuun aikana kahdet kenttäkilpailut, mutta niiden jälkeen senkin seuraava startti oli sama kuin kimollakin. Joten ennen sitä tuli olemaan juuri sopivasti aikaa asuntometsästykselle sekä koeratsastuksia lukuunottamatta hevosettomalle ulkomaanmatkalle Niklaksen kanssa.

    • #9551

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Oon sanonut ennenkin, että Ilonaa ja Marshallia on vaikea kirjoittaa yhdessä, kun ne ovat niin erilaisia ja Ilona on niin ujokin, ja nyt sanoin sen taas. Kiva, että silti kirjoitit! Pitäisi itsekin vain uskaltautua joskus epämukavuusalueelle ja kirjoittaa enemmän muistakin hahmoista, kun vain aina niistä parista samasta. Ehkä tämän innoittamana taas yritän. Tän matkan myötä niillä on nyt ensimmäistä kertaa konkreettinen yhdistävä tekijä ja puheenaihe tulevaisuuttakin ajatellen.

      Marshall on kyllä niin oikea kilparatsastaja tässäkin: se analysoi omaa suoritustaan objektiivisesti ja toteaa sen menneen ihan hyvin, vaikkei palkinnoille päästykään. Niinhän se menee: edes voitto ei ole tae omalla mittapuulla onnistuneesta suorituksesta, ja toisaalta palkinnotta jääminen ei tee siitä yksittäisestä suorituksesta yhtään huonoa.

      Ja sitten ollaankin menossa ulkomaille koeratsastelemaan! Jännää. Odotan innolla jatkoa!

    • #9648

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En mä nyt tosiaankaan sanoisi tätä sekavaksi, enkä tyhjäksikään. Mä voin perustella. 😀

      Se, että hahmoja tutustuttaa toisiinsa, ei koskaan ole hukkaan heitettyä tekstiä (jos sellaista ylipäätään edes on). Vaikka tässä ei tällä kertaa ole auki kirjoitettua kolmen kilsan pituista dialogia, niin silti Ilona ja Marshall on nyt yhdessä reissussa ja ne pärjäävät toistensa kanssa, vaikka ovatkin erilaisia. Lisäksi kerrotaan, että kun aiheet pysyvät hevosissa, niin ne pystyvät keskustelemaan. Siitähän tutustuminen lähtee, kun saa puhetta aikaan jostain asiasta.

      Lisäksi on Marshallin analyysiä omasta suoriutumisestaan ja tulevaisuudesta. Me lukijat tiedetään, mitä odottaa ja millä tasolla ollaan. Lisäksi tämä osuus vakauttaa meidän mielikuvaa Marshallista rauhallisena ja analyyttisena kilpailijana.

      Sit siihen selkeyteen. Ei tässä ole mitään epäselvää. Aihe vaihtuu selkeästi, eikä tässä mitään ihme hyppyjä tapahdu. Liikaa asiaa ei ole yritetty tunkea liian pieneen tilaan.

  • #9604

    Marshall
    Osallistuja

    Suunnanvaihto
    tapahtui 14.-16.4 Mangovia Spring Eventin kisojen aikaan.

    Vuosi oli alkanut monien muutosten reunustamana, eikä kaikki ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Yksi hartaasti laskelmoitu oli ollut se, että Barnum olisi minun se hevonen. Se jonka kanssa kiertäisin maailmaa kisaamassa ja kapuamassa vaikeampiin luokkiin. Mutta kun olin luopunut aikeista palata kenttäratsastukseen, sekin muuttui. Barnum ei ollut kouluratsu. Se kyllä viihtyi valkoisten aitojen sisällä mutta pää veti enemmän vauhtiin ja hyppyihin, mutta olisi väärin pakottaa se pelkäksi koulukilpuriksi eikä siitä varmasti seuraisi kummoista menestystäkään.
    En voinut sanoa itseäni hevosettomaksi, mutta minulta puuttui ratsu. Olin hetken ehtinyt toivoa että olisin päässyt aloittamaan kauden uuden ratsun, oman ratsun, kanssa mutta sopivaa ei ollut löytynyt. Eikä meillä olisi kyllä ollutkaan tarpeeksi aikaa tutustumiseen ja pohjatöihin. Onneksi Stanimir oli kuitenkin tuttu ja hyvä ratsu siihen tehtävään, vaikka isäni olikin ollut hieman vastahakoinen suosikkinsa luovuttamisen kanssa. Olin yrittänyt sitkeästi löytää omaa Stanimiria, mutta sopivia ei tuntunut olevan tarjolla. Hetken olin harkinnut jo joistain vaatimuksista luopumista, mutta olin kuitenkin pitänyt pääni. Minulla oli monta ihan sopivaa hevosta millä ratsastaa ja kilpailla, mutta tämän halusin olevan juuri sitä mitä halusin.

    Vaikka ajatukseni kiersivät tiukasti suurien kysymysten äärellä, tunsin kuitenkin samalla helpotusta kun seurasin verryttelyalueella kiertävää ratsukkoa. Vaikka Barnum ei ollutkaan enää sopiva omiin tavoitteisiin, olin enemmän kuin tyytyväinen siitä että Niklas oli lopulta tuntunut löytäneen yhteisen sävelen orin kanssa. Siinä missä parivaljakko näytti hyvältä ratsukolta, tarkoitti se myös sitä että minun ei tarvinnut murehtia Barnumin tulevaisuutta että pitäisikö minun myydä se sellaiselle joka tarjoaisi sille enemmän hyppäämistä ja muuta.
    Tänä viikonloppuna minä olin varsinaisena ratsastajana radoilla, en minä nyt täysin kenttäkilpailuista voinut luopua. Ne saivat tulevaisuudessakin toimia satunnaisempina irtiottoina. Tämän viikonlopun kisoilla oli tosin suurempi tarkoitus kuin pelkkä hurvittelu, koska tämä toimi valmisteluna seuraavaa viikonloppua varten jolloin Niklas starttaisi ensimmäisissä kenttäkisoissa Barnumin kanssa.

    • #9605

      Sonja T.
      Valvoja

      En tiedä onko minulta mennyt paljonkin asioita ohitse, mutta tämä oli joka tapauksessa hyvä selvennys Marshallin (ja Niklaksen) hevostilanteeseen. Marshallin ja Sonjan tilanteessa Mortin kuoleman jälkeen on aika paljon samaa: on olemassa hevonen, Marshallilla Barnum ja Sonjalla Salieri, mutta syystä tai toisesta ne eivät kuitenkaan ihan sovi tai on muita syitä, miksei niitä oteta kilparatsuiksi. Sen sijaan pitäisi löytää ”se oikea” ja sille onkin vaatimuksia roppakaupalla, mutta tärkeimpänä varmaan se, että se tuntuu oikealta. Marshallilla on Stanimir lainahevosena, Sonja ratsasteli satunnaisesti Cozminalla ja muilla, hyviä hevosia kaikki, muttei omia. Ja Grigori varmaan naputtelee itärajan takana sormiaan, että milloinkas se poika tuo Stanimirin takaisin. EII!! Ei Stanimir saa lähteä! Gaah, kauheata!

    • #9649

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ennustan uutta hevosta, kunhan kerkiät. 😀 Marshallilla on kuitenkin mielessä melko selkeänä, että millaisen sen pitäisi olla. Ja löytyyhän niitä, jotka ovat sopivia, kun malttaa etsiä ja odottaa! Harmittavaa on se, että oikeassa maailmassa ainakin Sen Oikean löytymisen jälkeen tosi usein käy selväksi, ettei se uusi eläinystävä ollutkaan kuitenkaan ihan täysin sitä, mitä piti. Mä tein itse vasta pari vuotta sitten kompromissin uusimman koiran suhteen, koska yritin päästää itseni helpolla. No nyt mulla on täällä tuo yksi uuno, jonka kanssa olen saanut puljata enemmän kuin minkään koirun kanssa ikinä. Ei ihminen taida ikinä saada sellaista lemmikkiä, jonka haluaisi. Onneksi ihminen saa aina sellaisen lemmikin, jonka oikeasti tarvitsee, vaikkei ymmärrä haluta. On tässäkin opittu tehokkaasti ja paljon kaikenlaista koirista ja ihmisistä ja saatu uusia ystäviä, vaikka välillä on oikeasti kyynel silmässä kaduttu, että miksen vaan ottanut sitä leonbergiä niin kuin meinasin… 😀

      Mahdollisesta hepanetsintäprojektista tulee varmaan taas ihanaa luettavaa, niin kuin on tullut Ilonan ja Sonjankin projekteista. 😀 Nekin saivat hevoset, jotka tarvitsivat, vaikka eivät ihan sellaisia halunneet ensin.

  • #9670

    Niklas
    Osallistuja

    Pari päivää Niklaksen sandaaleissa

    25.4. aamulla, ennen paluumatkaa kotiin
    Makoilin livingin parvisängyssä kyljelläni ja tuijotin käsissäni olevaa ruusuketta. Olinhan mä Arlekin kanssa parit ykkössijan ruusukkeet onnistunu saamaan, ja se oli tuntunu yhtälailla pirun hyvältä, mutta jotenki tää oli ollu… Aivan omaa luokkaansa.
    Hypistelin ruusukkeen silkkinauhoja varovaisesti, en halunnut aiheuttaa niihin turhia taitoksia tai ryppyjä, sekä jäljittelin keskimmäisen nauhan kultakirjailtua tekstiä sekä ympyrän keskelle painettua ykköstä. Koko naamaa särki tunteja jatkuneen hymyilemisen takia mutta en voinut lopettaakaan. Eilisestä jatkuneen pajatuksen olin sentään malttanu lopettaa siinä vaiheessa kun Marsh oli napannu soineen kännykän korvalleen aamukahvin lomassa. Onneksi olin erinomainen uppoutuun omiin ajatuksiin niin pystyin näinki pienesä tilasa antaa toisen puhelulle ees vähän yksityisyyttä, ja mihin muuallekkaan mun aivot mut ois vieny kuin kisapäivään. Sekä vähän mahdollisiin tulevaisuuden kisoihin, optimistisen toiveikkain ajatuksin.
    Haaveilin jo kovaa vauhtia kuinka joku päivä vielä hyppäisin Barnumin kanssa kunnollisen maastoesteen yli, sellasen mitä enemmän näki kaikilla youtuben videoilla. Iso, massiivinen, tukeista kasattu kokonaisuus. Pelkkä mielikuva aiheutti kihelmöintiä selkää pitkin.

    “Niklas, tule katsomaan”, Marshin ääni kuului alapuolelta. Äänestä tunnisti helposti että toinen oli hyvin innoissaan.
    Jätin ruusukkeen pedille tyynyn viereen ja lähdin könyämään alas kapeita tikkaita, “Voitikko lotosa vai mistä o kyse?”
    “Parikin asiaa, mutta äskeiseen puheluun liittyen ensimmäisenä tämä”, mies totesi ja pyöräytti pöydälle nappaamansa läppärin ympäri jotta näin ruudulle heti kun sain jalkani lattialle, “Se tuli tänään myyntiin, sovimme näytön ylihuomiselle.”

    Silmäilin näytön kuvaa punaisesta talosta. Tuli elävästi mieleen mummola missä olin rampannu aina viikonloput kun olin ollu pienempi. Sai valvoa myöhään ja nukkua pitkään, mummu laitto aamulla aina aamupalan pöytään minkä ääresä luettiin keltaisen kansion sisällä olevat Aku Ankat miljoonannettta kertaa läpi samalla kun syötiin. Kesällä sai pihalta käyä hakemasa raparperia ja kiskoa viinimarjoja suoraan pensaasta.
    Seuraavassa kuvassa näky vähän enemmän pihaa, jollon pistin merkille muut kuvassa näkyvät yksityiskohdat. Paljon puustoa ympärillä, jokunen muu ulkorakennus sekä vanhoja aitoja.

    “Onko tuo navetta vai mikä?”
    “Vanha navetta mikä remontoitiin talliksi.”
    “Talli? Eli sielä pystyy pitään hevosia vaikka heti?”
    “Mmhm. Periaatteessa puitteet ovat juuri sitä mitä tarvitsemme, mitä nyt kotitalossa joutuu tekemään pintaremonttia ja hieman päivitystä nykyaikaan. Makuuhuoneita on sopivasti kolme niin on yksi vierasvaraksi.”

    Mitä enemmän Marsh kerto ilmotuksen talosta, tai pikemminkin tilasta, sitä enemmän musta tuntu että asiat alko muuttumaan todeksi. Asiat oli muuttunu käsittämättömän paljo sen jälkeen kun me muutettiin pois Pohjois-Pohjanmaalta, ja etenkin nyt kun valmiiksi hyvin sujuvat asiat tuntuivat muuttuvan entistä paremmaksi niin jossain mielen perukoilla välähti pieni puistatus. Ajatella kuinka erilaista elämä olisi, todennäköisesti vain huonolla tavalla, jos emme olisi päätyneet Otsonmäelle…

    26.4.
    Konttasin kylppärin lattialla nysvärin kanssa ja hinkutin pesukoneen taakse jäävää nurkkaa mihin oli kerääntynyt kokonainen kalkkikaivos. Olin päätyny lattialle sen jälkeen kun olin havainnu saapuneet sähköpostit joiden lähettäjän loppupääte oli nostanu niskavillat pystyyn. Niin se koulu.
    Kesäloma oli alkamassa ihan kohta, minkä takia mulla tuli kyllä jo vähän kiire hoitaa kevään asiat pakettiin. Ratsastusnäyttö, hevosenhoito näyttö, kesäjakso… Jostain syystä kesällä tuli olemaan kaksi viikkoa koulua minkä aikana lähinnä käveltiin paahtavassa auringossa tekemässä kesälaitumia, siivotiin karsinoita ja pestiin talli.
    Nara oli ehkä ainoa asia mitä olin tässä ajassa oikeasti kaivannut koululta, sen ponin kanssa kaikki oli tavallaan niin helppoa. Eri tavalla kuin Barnumin kanssa. Musta ori oli kuitenkin se hieno ja kallis kilpahevonen, miltä löyty luonnetta ja vauhtia sekä tuntu etenki mun mun alla vieläpä tosi korkealta. Kirjava passihevonen koululta oli taas se näppärän kokonen paketti jonka selässä ei tippumisen pelkoa ollut, maa oli lähellä. Vaikka se ei ollu mikään pullamössö tuntiponi, niin sen kanssa oli silti jotenki niin huolettomampaa mennä. En samalla tavalla pelänny pilata sitä mitä Barnumin.

    Pyyhkäsin otsaa ranteellani samalla kun ravistin toista kättäni. Näin ankara jynssääminen tuntu vähän koko kädessä. Onneksi muita napalmia tarvitsevia paikkoja kylppärissä ei näkynyt, niin loppusiivous tulisi olemaan paljon kevyempää.

    Ajatukseni palasi takaisin yhä tiukentuvaan aikatauluun. Toukokuun toisella viikolla halusin lähteä Marshin ja hevosten kanssa Hanami Weekille. Sen jälkeen tapahtuisi pikavaihto, kun kävimme kääntymässä kotona ja sitten lähtisimme jenkkeihin.
    Vatsasta kouraisi ajatella sitäkin matkaa.
    Ja kesäkuun alussa olevia kisoja Marshin kotona en myöskään halunnu jättää välistä. Saisinkohan mitenkään järkättyä asioita niin, että voisin suorittaa kesäjaksonki vaikka työssäoppimis tyylillä jossain? Ja näytöt. Tai jos vähän koko loppu tutkinto pystyis järkätä enemmän työssäoppimisella. Vaikka se kyllä tarkottais sitä että tuskin näkisin Naraa paljo yhtään… Valintojen vaikeus ja mahdollisuuksien tuntemattomuus.

    27.4.
    Asioita joita en uskonut koskaan tapahtuvan, ainakaan tässä työ ja taloustilanteessa: Asunnon hankkiminen. Vielä vähemmän talon. Mutta tässä sitä oltiin, matkalla katsomaan mahdollista uutta kotia. Vaikka oma osuuteni tässä olikin lähinnä tasoa siipeilijä, Marsh oli silti antanu mun mainita talonäytöstä tuvassa sen sijaan että olisi itse antanut tilannepäivityksen Nellylle.
    Tähystin ympärillä vaihtuvaa maisemaa suurella tarkkuudella, jotta saisin painettua mieleeni miltä ympäristö näytti mitä lähempänä määränpäätä olimme. Ainakaan ajomatka Hopiavuoreen ei ollut liian pitkä, vaikkakin jos oikeasti tänne muuttaisimme niin tallille ei päässyt enää jalkaisin tai pyörällä. Toisen auton hankinta tulisi ehkä eteen jossain vaiheessa.
    Navigaattorin ilmoittaessa lähestyvästä viimeisestä käännöksestä ennen kohdetta, hyvä ku en painanut nenääni lasia vasten kun toljotin miltä talon naapurusto näytti. Metsää, peltoja, maatila, varmaan kyläkoulu tai muu vastaava.
    Ojanpenkan toisella puolella näkyi jo aitaa ennen kuin käännyimme pihatielle. Tähystelin Marshin yli jotta näin paremmin puiden välissä kulkevaa aitausta, omalla puolellani ei näkyny mitään mielenkiintoista.
    Soratie vietti kuitenkin nopeasti parempiin näkymiin kun piha avartui eteen. Jätimme auton parkkiin toisen pihassa olevan viereen, jolloin saatoin pienen hetken ihan vain tuijottaa ympärilleni. Punainen talo näytti samalta mitä kuvissakin, mitä nyt kuvat oli otettu vihreydestä päätellen viime kesänä.

    Tunsin Marshallin puristavan kättäni kevyesti, “Mennään”, mies sanoi lyhyesti, viittoen talon suuntaan kun keltainen ovi avautui ja esiin asteli vimmatusti kättään vilkuttava nainen.

    Nappasin kattoa vasten olleen aurinkolipan alas, katsoen itseäni pienen peiliruudun kautta jotta varmasti näytin edes kutakuinkin ihmiseltä. Viimeisimmästä hiustenleikkuusta oli menny jo.. Useampi kuukausi, minkä johdosta mun hiukset oli venähtänyt pidemmäksi mitä varmaan useampaan vuoteen. Ei sillä, pidin tästä lookista ehkä enemmän. Etenki kun hiusten laatukin tuntui muuttuneen. Tavallisesti lähes tikkusuorat hiukset olivat alkaneet muodostaa kihartuvia koukeroita latvoihin päin mennessä.
    Läpäytin lipan lopulta takaisin ylös, ulostautuen itsekin autosta ennen kuin toinen joutuis tulla hakemaan mut.

    Olin kuvitellut että vierailu kestäisi ehkä tunnin, mutta lopulta aikaa alkoi olla mennyt jo kolmatta tuntia. Koko pää tuntu olevan pyörällään kaikesta siitä mitä olin saannut kuulla paikan esittelyn aikana. Tilan myynnistä vastasi omistajan tytär miehineen, jotka olivat selvästi perillä jokaisesta paikan käänteestä. Sen verran tarkkaan he olivat kertoneet kaikesta kuin myös vastanneet esitettyihin kysymyksiin. Kiinteistövälittäjä oli saanut lähinnä vain kulkea meidän mukana.
    Nojasin keittiön pöytätasoa vasten kahvikuppi kädessäni ja tarkastelin ympärilleni. Paikasta tuli vielä enemmän mieleen mun mummola. Vanha lankkulattia oli kulunut sileäksi mutta vuodet näkyivät myös muhkuroina puun pinnassa, paljo miellyttävempi mitä meidänki asunnon parkettilattia. Katsoin takan toiselta puolelta näkyvään ruokailuryhmään, jonka pöydän ääressä Marshall keskusteli ja tutkaili papereita myyjien ja kiinteistövälittäjän kanssa. Tässä vaiheessa musta oli ollut enemmän hyötyä kun olin tullut keittiön puolelle keittämään meille lisää kahvia.

    • #9671

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai hitsi miten kahtalaiset fiilikset mulla on Niklaksen ja Marshallin uudesta tuvasta. Tämä paikka nimittäin vaikuttaa ihanalta, ja Marshallkin sanoo, että se on juuri sitä, mitä he etsivät. Hevosetkin saa omaan pihaan. Olen niin onnellinen tyyppien puolesta — ja samalla tosi surullinen. Jos hevoset nimittäin muuttavat Niklaksen ja Marshallin omaan pihaan, se tarkoittaa paitsi ihania aikoja heille, myös hyvästejä Hopiavuoren hevostallille. Näin vanhoista tutuista, joiden eloa on seurannut ja joihin on vastustuksestaan huolimatta rakastunut, on tosi vaikeaa päästää irti. Toisaalta Niklas kyllä jo mittailee, että Hopiavuoreen ei ole liian pitkä… 😀

      Talon (tai minkä vaan asunnon) ostaminen on pojat jännää puuhaa, varsinkin kun se on eka oma! Osuu nyt niin lähelle omaakin elämää, kun just päättyy mun eka vuosi asumista ihan omassa asunnossa. En tiedä, kuinka kamalaa ostohommat olisivat tyypille, joka ei tykkää yhtään numeroista, mutta mulle oli ihan hirveän hauskaa aikaa kilpailuttaa lainoja, pyöritellä hintoja jne, kun numerot, varsinkin rahaan liittyvät, on musta hauskoja. Tässä nyt ei finanssipuoleen paljoa mennä, koska Niklas ei ole siinä pääosassa. 😀

    • #9672

      Sonja T.
      Valvoja

      A. Hienoa että ainakin yksi potentiaalinen uusi koti on löytynyt, mutta…
      B. … hevosethan eivät lähde Hopiavuoresta mihinkään, eiks niin? EIKS NIIN?!
      C. Mikä mikä mikä kumman Amerikan reissu? Onko tämä se sama merentakainen asia, josta Grigori ja Marsh juttelivat taannoin? Ilonahan tulkitsi, että jos olisi adoptiovauvaa tulossa eikä se nyt tietysti mikään poissuljettu ajatus minusta ole, toki USA ei ole ehkä se ensimmäinen maa, joka tulee mieleen kun lähdetään adoptoimaan lasta ulkomailta.
      Nyt kuitenkin tuli mieleen, että jos lie Marshilla ja Niklaksella haaveissa jokin the ultimate häämatka tai muu matka, vaeltamaan hevosin jonnekin Grand Canyonille tai jotain tällaista. Joku ponipojan bucket listin the ultimate haave ja Marshilla samanlainen unelma? Mmm, kenties, mutta mitä varten siitä nyt sitten oli Grigorin kanssa puhuttu niin salamyhkäiseen sävyyn, se ei tähän teoriaan nyt ihan istu.

    • #9673

      Marshall
      Osallistuja

      Sen voin täältä huikata ja ”paljastaa” että ei hätää: Näitten hevosia pysyy jatkosaki Hopiavuoressa 😀

    • #9674

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Yhdyn spekulointiin. 😀 Nythän Jenkeistä saa varmaan adoptiovauvoja vaikka pilvin pimein, kun siellä ei niitä abortteja saa tehtyä ihan niin vain. No, en tiedä, tai sit joku sijaissynnyttäjä, mutta joku salakähmäinen operaatio siihen reissuun kyllä joka tapauksessa liittyy. Jotain jätetään selvästi kertomatta.

      Mä olin jotenkin koko ajan aatellu, etteivät hepat lähde Hopiavuoresta mihinkään, enkä tajunnut edes pelätä ennen kuin luin kommentit. Jännä nähdä, millaisia asukkeja sinne kotipihaan tulee – toimiiko se sitten vähän niin kuin kilpahevospankkina, josta voi lainata, jos Barnum tai Stanimir tai kukalie seuraava hevonen vaikka sairastuu tai jotain. Tai ehkä jotain pientä kasvatustyötä tai muu hevosbisnes?

      No mutta joka tapauksessa ei hätää, kun ei Nelly noita kuitenkaan päästäisi lähtemään Hopiavuoresta kokonaan pois.

  • #9696

    Marshall
    Osallistuja

    Aivohalvauksen uhri

    Kaikki ne vuodet kun olinkin työskennellyt hevosten parissa, en ollut varmaan koskaan hoitanut hevosta ja siistinyt jälkiäni yhtä nopeasti kuin nyt. Siitä hetkestä lähtien kun Nelly oli kääntynyt ympäri ja pikamarssinut takaisin talon suuntaan sanoen että palaisi pian ja komentanut Sonjaa laittamaan Aaveen valmiiksi päivän treeneihin, olin minä tuntenut kuinka kasvoja kuumotti vähintään kuin olisin palanut auringossa.
    Olisinkin.
    Sonja oli näyttänyt siltä että olisi halunnut tiedustella asiasta edes vähän lisää, mutta oli vain hymyään pidätellen lohduttanut “Kyllä se siitä. Jätän sinut miettimään rauhassa seuraavia sanojasi, varmaan lähipäivinä saamme kuulla teidän tilanteen kunnolla ja selkeästi”, ennen kuin oli liuennut paikalta hakemaan hevostaan tarhoilta.
    Harvassa oli ne tilanteet kun suuni toimi nopeammin mitä ajatukset, mutta tämä oli ehkä kuulunut vähintään top viiden joukkoon.

    Jos käyttäisin hattua, pitelisin sitä varmaan tällä hetkellä käsissäni kun tuijotin keittiön lattialla istuvaa Niklasta. Hänen ilmeensä oli vähintään yhtä hapan kuin hänen jääkaapin perältä löytämänsä vanhentunut maito, kun hän mittaili minua kertomani jälkeen.
    Olimme sopineet että suunnitelmaa lapsen hankkimisesta ei vielä sen kummemmin paljastettaisi läheisille ennen kuin olisimme edes pitkien portaiden alimmalla askelmalla, vain muutamat kuten minun vanhempani ja Niklaksen puolelta Miksu tiesivät. Tai siis, olivat tienneet. Niklas oli ehtinyt useamman kerran kertoa kuinka hän oli ollut niin lähellä että olisi ottanut asian esiin vähintään Jannan tai Eiran seurassa.

    “…Eli sepitit ko aivohalvauksen saanu ja vielä möläytit senki?” Niklas kysyi lähes kylmästi ja kohotti toista kulmaansa.
    “…Kai sen noinkin voi tiivistää..”
    “No todellaki voi”, nuorempi tuhahti ja kampesi itsensä ylös lattialta, “Sä saat muuten siivota tän loppuun. Pakastin pitää vielä tän jälkeen sulattaa kans. Musta tuntuu että mun pitää hetki listiä porukkaa muualla ko reaalimaailmassa”, tuo lisäsi loppuun kun oli ehtinyt olohuoneen puolelle ja kahmaissut pleikkarin ohjaimen käteensä.
    “..Se käy. Käyn vain nopeasti–”
    “Nyt.”
    “Okei”, lähdin liikkeelle kuin viritetty jousi ja taiteilin itseni ympäri lattiaa asetellun jääkaapin sisällön yli.
    “Tää ei muuten ollu tässä sitte”, Niklas huomautti vielä ennen kuin iski kuulokkeet päähänsä.

    • #9697

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Tämäpä oli hyvin kirjoitettu! Jotenkin tuo Marshallin pohdinnan kuvailu oli juuri niin rauhallista ja harkittua kuin mies itsekin. Taitavasti taltioitu!

      Niklaksessa on selvästi emäntäainesta kyllä. :DD

    • #9699

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaa okeeeeeei. En käsitä, miksen mä vaan luottanut suhun, vaikka pitäisi. En mä tiedä, mikä aivohalvaus MULLE tuli, kun ajattelin, että ensiviikolla tupsahtaa vauva. Ok, mulla ei ole enää ongelmaa, ja ymmärrän, miksei kenellekään ole kerrottu mitään. :DDD Tää on sitä pohjustusta. Mikä mua vaivaa?? Noni, mutta hyvä, nyt mä voin keskittyä olemaan ihan jumalattoman innoissani.

      Mutta ai juukelis puukelis miten mä jotenkin nautin, kun Niklas näyttää Marshallille tämän paikan. :DD Marshallilla on ollut perinteisesti enemmän valtaa (jo siksi, että se tietää hevosista paljon enemmän, ja nyt koska sillä on enemmän rahaa jne jne jne). Kiukkuinen Niklas kuitenkin on koko perheen diktaattori kaikista vallanjaoista huolimatta. 😀 Ai että mä viihdyn, kun Niklas kiukkuaa, vaikka ihan kamalaa kun pilattiin toisen suuri paljastus. Ehkä parasta on, kun Marshall ei uskalla inahtaakaan vastaan, kun Niklas määrää, että ei kun nyt. :DD

  • #9716

    Niklas
    Osallistuja

    Ilo ilosta

    Tavallisesti aamupala oli sitä mitä sattu tekeen mieli ja mitä jaksoin kaapista napata, joskus Marsh yllätti ja teki jotaki valmiiksi. Tämä aamu oli yksi niistä kun se oli valmistanu aamupalatarjoilun, ja niin sietiki koska en ollu unohtanu sen eilistä aivopierua tallilla.
    Toinen oli rymistelly kotia ja kertonu kuinka oli saanu aivohalvauksen ja sössöttäny miten sattuun ja menny vielä paljastaan meidän lapsen hankkimisesta. Sillä hetkellä mun oli tehny mieli vähintään viskata ämpärissä muhinu jääkaapin pesuvesi sen niskaan. Mutta vesi oli ollu ihan liian puhdasta ettäkö se olis toiminu minkään asteen rangaituksena tai muunakaan. Harkitsin kyllä käden vieressä olleella Oltermannilla heittämistäki.
    Loppuillan olin suoraan sanottuna vaan käskyttäny Marshia leikkiin hovimestaria, mistä se oli sentään suoriutunu möhlimättä, samalla kun ite olin lähinnä vaan pelannu ja pyöritelly tilannetta päässäni. Harmitti ihan vietävästi. Mä olin ehtiny jo nähdä kuinka me oltais paljastettu asia yhdessä Hopiavuoressa, ja vasta siinä vaiheessa kun oltais ees josaki vaiheessa. Eikä suurinpiirtein ‘me hankitaan lapsi, ei vielä tiijetä miten tai mistä mutta jotenki’, mikä kuulosti lähinnä siltä ku vaanittais leikkikenttien reunoilla oottamasa sopivan näköstä mikä kidnapata.
    Tän oli pitäny olla sellanen juttu missä oltais oltu ees kutakuinki yhdenvertasia.

    Seivästin uuden vohvelin pöydän keskellä olevalta lautaselta ja siirsin sen omalleni jotta saatoin viimeistellä sen monen makuun syömäkelvottomaksi. Vohveli, suklaalevitettä ja pari sopivan mittasta pätkää pekonia päälle. Täydellinen tasapaino suolasta ja makiaa.
    Mun kävi melkeen sääliksi Marshia, kun se mitto nöyrästi millin tarkkuudella maitoa mun teen sekaan hyvin katuva ilme kasvoillaan. Mutta vaan melkeen. Olin Kremin aamulenkin aikana ehtinyt setviä tilannetta ilosen ja huolettoman koiran kanssa juurta jaksaen, ja päässyt siihen lopputulokseen että Marsh saisi jäädä vielä henkiin. Että tehty mikä tehty eikä sitä tekemättömäksi saatu vaikka kuinka olisin niin halunnu.
    Mutta ei sen sitä tarvinnu tietää, ainakaan vielä.
    Pyh. Mä pelaisin nyt päivän pari täysin omaan pussiini ja se saa palvella mua ko Kuningasta, sitte voin antaa anteeksi. Se vei mun ilon lapsiuutisesta, joten otan korvaavat ilot sen tilalle.

    “Tiesikkö. Sä saat tänään pitää mulle estetunnin silleen että me hypätään vihdoin korkiampaa rataa. Kasikymppistä. Ja sä rakennat sen.”

    • #9717

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Go Nikke, go Nikke! :DDD Joo siis kostaminenhan on oikeasti typerää, ja samalla niin tosi inhimillistä toimintaa. Nyt tarinassa se on pelkästään hauskaa, ja kun Niklas ei kuitenkaan vaadi mitään mahdotonta matelua antaakseen lopulta anteeksi. Lisäksi mä näen Niklaksen ajatuksiin, joten tiedän, että nyt isi ja isi ei eroa, vaikka isi on isille vähän vihanen, niin mua ei hirvitä. Sen takia Niklaksen kostotoimenpiteet on mun mielestä pelkästään hauskoja. Viihdyn ihan tosi hyvin ja luin tämän monta kertaa.

      Samalla kun Niklas kostaa ja suuttuu, musta tuntuu, että se kehittyy myös hahmona. Sillä on viimeaikoina ollut muutenkin ihan omia mielipiteitä, jotka eroaa jonkin verran Marshallin omista, esimerkiksi että mitä se haluaa tehdä hevosten kanssa. Nyt Niklas oli välillä jopa murhanhimoinen, kun se oli niiiiiin eri mieltä Marshallin kanssa. Musta on ollut ihana seurata, miten Niklaksesta on tullut ihan oma persoonansa, jolla ei ole mitään lauma-aivoa Marshallin kanssa, vaan ihan omat. Onhan oikeetkin ihmiset usein eri mieltä ja silti tulee toimeen ja välittää toisistaan. 😀

      Tuntuu myös, että Niklaksen viimeaikojen kehittymisen myötä valmistaudut taas uuteen loikkaan eteenpäin kirjoittajana. Mä olen ennemminkin sanonut, että sun kehitys on ollut mun aikana sellaista, että ensin pidetään taso tasaisena jonkin aikaa, sitten tehdään ihan jäätävä loikka, sitten on taas pitkä tasainen, ja sitten uusi hirmuloikka kerralla. Jotain on tapahtumassa taas, ja tällä kertaa se tuntuu liittyvän joko hahmojen ajatusten ja mielipiteiden kertomiseen hahmojen omilla äänillä, tai ehkä ylipäätään hahmojen persoonien kokonaisvaltaiseen kasvuun niin, että niillä on ajatuksia ja elämää yhä laajemmilla osa-alueilla. Molemmat asiat on kehittyneet kyllä jo tässä vuosien varrella, mutta ihan niin kuin uusia ulottuvuuksia olisi vielä luvassa.

      Kielellisestikin pidän tästä tekstistä. Hyviä ilmauksia on mm se, että Marshall saa vielä jäädä henkiin, ja miten Marshall mittaa maitoa millin tarkkuudella. Erityisen hyvin kuvaillaan sitä, miten katuvainen Marshall on.

  • #9744

    Marshall
    Osallistuja

    Hannaby Hanami Week 2023 alkaa
    Vähän myöhässä ehdein kirjottaan niin alkuperänen rako meni umpeen, tämän saa huoletta jättää huomioimatta jos ei istu kuvioon 😀 Aivot pätki välillä niin ei parasta laatua mutta.. menkööt

    8.5.
    Seurasin kulmat kurtussa Ilonan ja Veeran liikkumista verryttelyalueella. Jokin ei nyt täsmännyt. Mitä olin nähnyt kaksikon menoa aikaisemmin niin kotona kuin kisoissa, puuttui tästä niiden kaltainen seesteinen tekemisen meininki. Ehkä jännitys vain sotki Ilonan ajatuksia nyt kun oltiin kuitenkin naapurimaassa asti kisaamassa. Mutta toistaalta taas, hyvin hän oli selviytynyt Korpinkulun kisoissakin.
    Yritin aikani arvuutella mahdollista syytä samalla kun syynäsin ratsukon liikkumista myös muusta näkökulmasta. Varoiko Veera jotain jalkaa tai liikkuiko se jollain muulla tavalla huonosti. Mutta ei. Lopulta yritin saada naisen huomion kysyäkseni suoraan mikä oli pielessä, mutta toinen oli niin keskittynyt tekemiseen että yritykseksi se jäikin.
    Niklas perävanassa kuljimme kisa-alueella yhtä Suomenhevosta ja sen omistajaa metsästäen, onnistuen näkemään lähinnä Käkiharjujen hevosia. Ja kun lopulta löysimme oikean, omasta karsinastaan, ei Ilonaa näkynyt missään.

    “Jos se meni syömään tai jotain?” Niklas ehdotti silmäkulmaansa raapien.
    “Ehkä, mutta epäilen”, mumisin samalla kun kaivoin puhelimen taskusta yrittääkseni soittaa Ilonalle, “Puhuu toista puhelua.”
    “Veikkaan että joko Oskari tai Alex”, toinen sanoi päätään nyökytellen, “Kokeile kohta uuestaan niin käyään sillä välin metästään jotaki purtavaa.”

    Ensimmäinen kisapäivä oli kääntynyt jo kovasti illan puolelle kun olin saanut Barnumin hoidettua. Stanimir sai tyytyä ihan vain talutteluihin tänään, mutta mustan orin olin ratsastanut kevyesti läpi jotta se olisi valmis huomiseen koitokseen. Talutin hevosta perässäni karsinarivistön läpi kohti omaa paikkaamme, kun pysähdyin yhden kohdalla ja katsoin hieman päätäni kallistaen karsinassa seisovaa hevosta. Veera seisoi hyvin piehtaroineen näköisenä, harja sekaisin ja puruissa, sekä sama loimi vinksinvonksin päällä kuin päivemmälläkin. Kävin viemässä Barnumin omaan karsinaansa ja jätin sen Niklaksen hellään huomaan, palaten omia jalanjälkiä takaisin Suomenhevosen luo.
    Veera ei kauheasti turpaansa nyrpistänyt omistajaansa vieraammalle karsinaan tunkeutujalle, vaan nopean käsien ja taskujen tarkastuksen jälkeen antoi luvan astua sisään.
    Taputin kevyesti tamman kaulaa kun siirryin sen viereen jotta sain nykäistyä puolella kyljellä roikkuvan loimen kunnolla sen päälle. Yötä varten se varmaan pitäisi kyllä vaihtaa kuivaan. Loimi tuntui suurelta osalta aika kostealta. Kaivoin puhelimen takin taskusta, ja metsästin oikean yhteystiedon. Puhelin ehti hälyttämään useammankin kerran, mutta lopulta toisesta päästä kuului kahinan jälkeen epämäärinen uninen mumina.

    “mmhm..? Kuka?”
    “Marshall täällä. En halunnut penkoa toisen tavaroita omineen, niin soitin kysyäkseni että onko Veeralle toista loimea mukana?”
    “hmh? Mitä?”
    “Toista loimea. Tämä mikä Veeran päällä on, on sen verran märkä että se olisi hyvä vaihtaa kuivaan.”
    Toisesta päästä kuului kovaa kahinaa ja rahina “Mitä kello on?”
    “mm.. Kohta seitsemän.”
    “Tuun sinne!” sen jälkeen kuului lisää rahinaa ennen naksahdusta mikä merkitsi puhelun päättymistä.

    Katsoin hölmistyneenä kännykkääni ennen kuin laitoin sen takaisin taskuuni. Ehdein pyörähtää juottamassa Barnumin samalla kun Niklas harjasi sen karvoja ojennukseen, jolloin huomasin Ilonan koluamassa Veeran karsinalla.

    “Katosit niin nopeasti suorituksen jälkeen että emme ehtineet edes löytää sinua”, totesin päästyäni lähemmäs.
    Ilona piti katseensa tiukasti loimessa mitä asetteli karsinanoven telineeseen “…joo.. mun piti..Piti käyä tekeen työjuttuja..”
    Tarkastelin toisen olemusta ja kasvoja hetken. “Tiesitkö, 62 ja päälle ei ole mikään surkea saavutus kouluradalta.”
    Nainen lopetti tekemisensä kuin seinään pieneksi hetkeksi, kuin lapsi joka jäi kiinni käsi keksipurkin sisällä.
    “Seurasin verryttelyäsi, sinua taisi jännittää aika paljon?”
    Toinen jatkoi hitaasti loimen asettelua, nostaen maata hiponeet loimivyöt ylös. “…Ei se sitä ollu… Tai siis. Kyllä mua jännitti mutta..” Ilona aloitti hieman nieleskellen, “… me oltiin treenattu Oskarin kaa kutosta.. Ja vasta verkan alussa tajusin että näiden kisojen rata on nolla..”
    Nyökyttelin päätäni. “Harmittava virhe, mutta sitä sattuu.”
    “Eikä satu, ei näin isoja. Mä tulin tänne asti vaan nolaan itteni, Veeran ja Oskarin. Tuolla menee se Oskari Suden valmennettava joka ei tiedä mikä rata pitäisi edes ratsastaa”, toinen vastusti ääni hieman särkyen lopussa.
    “Virheet ja epäonnistumiset ei katso paikkaa. Niitä myös sattuu ihan kaikille, joten ketään ei ole nolattu”, totesin ja laskin toisen käteni kevyesti toisen olkapäälle, “Sitä paitsi, sinulla ja Veeralla oli monta onnistunuttakin osuutta. Eli siihen nähden että vasta verryttelyssä kävit läpi rataa mitä et ollut harjoitellut suoritus oli hyvä.”
    Ilona pyyhkäisi kasvojaan nopeasti ja ainakin vilkaisi minuun päin.
    “Tiesitkö. Minulla oli Hopiavuoressa aluksi yksi tamma, Arlekin, jonka kanssa mokasin yhdet kisat perusteellisesti. Treenasin sen kanssa helppoa A tasolla mutta olin osallistunut kerran helppo B:n K.N Special luokkaan. Suoritus oli todella hyvä, näemmä niin hyvä että tuomarit eivät hellineet keskeyttää vaan antoivat minun ratsastaa loppuun asti. Koska radan jälkeen tulos oli hylätty, koska olin ratsastanut sen K.N. Specialin sijaan helppo A radan.”
    Vihdoin toinen siirsi huomionsa kuivumista vaativasta loimesta kokonaan pois, katsoen minua sen näköisenä että puntaroi uskoako vai ei.
    “Voit kysyä Niklakselta, hän oli siellä mukana ja todisti tapahtuneen–”

    En ehtinyt aivan lauseeni loppuun, kun matala koriseva ääni hyökkäsi hiljaisuuden läpi. Saaden Ilonan katseen putoamaan alaspäin samalla kun hänen kasvot muuttuivat nopeasti hieman punaisiksi.

    “…En ole ehtinyt oikein syömään tänään kunnolla”, toinen selitti nopeasti.
    “Ei hyvä mutta samalla hyvä, koska etseimme sinua myös sen takia että äitini kutsui sinut mukaan illalliselle. Joten hoidetaan hevoset ja lähdetään syömään ennen kuin pyörryt.”

    • #9748

      Sonja T.
      Valvoja

      Ihana järjen ääni -Marshall!

    • #9750

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mäkin sanon, että aww Marshall. Ainakin mua auttaisi Ilonan tilanteessa se, että joku kokeneempi sanoo, että näitä sattuu kaikille. Ja kun sillä olisi vielä ihan oikean elämän esimerkki siitä, että jopa sille on joskus sattunut jotain yhtä kammottavaa ja sekin on selviytynyt siitä hengissä.

      Marshallista on muutenkin tukea ja apua. Ilona ei välttämättä ole ajatellut, että tarvittaessa loimikin vaihtuisi kuivempaan, kun Marshall on paikalla. Jotenkin musta on tosi ihana ajatus, että Marshall auttaa siellä taustalla jopa niin, ettei muut hahmot aina tiedä sitä. <3

    • #9755

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Istuu se kuvioon, kun istutetaan. 😀

      Joo, mä sanon samaa: ihana Marshall. Tulee niin lämmin olo, kun se huolehtii. <3 Nyt aletaan nähdä iskä-Marshallia, ja onhan se nyt sellainen peruskallio. Hitto soikoon, missä noi kaikki hahmot oikeastaan olis ilman sellaista kuin se?

  • #9777

    Niklas
    Osallistuja

    Reflektointia huonossa valaistuksessa
    18.5. Hanamin jälkeen Niklas ja Marshall lähti käymään tärkeiden asioiden merkeissä reissussa.

    Katoin suoraan takaisin peilissä näkyvää hahmoa, tuntien kuinka päässä sirisi kuin siellä olisi lauma heinäsirkkoja. Vaikka todellisuudessa äänen lähde taisi olla ihan vaan katon loisteputket.
    Yrittikö mulle oikiasti kasvaa jotaki karvoja naamaan?
    Olin ollu ihan tyytyväinen siitä, että mun ei ollu vielä tähän päivään mennesä tarvinnu miettiä jotaki naaman raakkaamista kun hiusten ylläpitämisessä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kuljetin sormenpäitä mun leukalinjaa pitkin, tuntien pientä karkeaa epätasaisuutta iholla. Kakskytäneljä vuotta pysyny kauniina ja nyt sitte alan rapistuun, just ko pitäis kohta näyttää hyvältä hääkuvissa ja vieraittenki silmisä.

    Maha tuntu kääntyvän ympäri samalla ku saatoin vannoa että käsikarvat nousi pystyyn kun iho meni kananlihalle.

    Mun pitäis näyttää hyviltä omissa häissä ja omissa hääkuvissa. Jo pelkkä ajatus tuntu ihan hullulta. Eihän siitä ollu ko vuosi tai pari kun örvelsin harvasen ilta kavereitten kaa viinan läikyttämillä lattioilla–… Eiku.. Oli siitä kauemminki. Ainaki.. Kolme? Ei, viis vuotta?
    Herra mun jee, oltiinko me asuttu Otsonmäellä jo viis vuotta?
    Tuijotin silmät lautasen kokosina altaan reunalla olevaa kättäni. Oliko siitä oikiasti jo niin kauan? Muistin elävästi Jennin kämpän tunkkasen ilman, missä haisi tupakka ja ihan liian imelät halvat viinat ja kitkerä pilvi. Muovimattolattia tuntu etenki keittiösä jäävän paikotellen kiinni sukanpohjaan kun joku oli fiksusti jättänyt läikyttämänsä juomat siivoamatta. Huoneen lämpötila kieppu varmasti lähempänä kolmeakymppiä mitä siedettäviä lukemia vaikka parvekkeen ovi oli auki. Mutta siinäpä ne tahto olla mitä niistäki illoista muistin, tapahtumat ja keskustelut tuntu lähinnä kokoelmalta katkonaisista pätkistä kuin joku räpyttelis valoja päälle ja pois.
    Pudistin päätä rivakasti jotta hukkaisin mokomat muistot mahdollisimman nopeasti, ja iskin kämmenet pari kertaa poskiani vasten.
    Juu, hyi, ei. Ei kiitos. Ei tarvi muistuttaa niistä ajoista..
    Katoin takasi peiliin ja mittailin itteäni jälleen. Ehkä sitteki oli ihan vaan hyvä ajatus antaa hiusten kasvaa.. nyt kun asiaa mietein, niin se vanha jumittunu hiusmalli sai jäädä sinne minne nuo paskat muistotki. Tää oli paljo parempi, ainaki enemmän mahdollisuuksia johonki uuteen mitä aikasemmasa.

    Pesin mun kädet uudestaan viileän vesisuihkun alla, ja nyhdin turhauttavan ohuita paperiliinoja seinän telineestä jotta sain kuivata näpit edes auttavasti kuivaksi.

    “Kaikki okei?”
    “Hä? Joo. Kui?”
    “Kunhan utelen, olit siellä aika kauan.”
    “Aa, joo ku kato julkisten tilojen vessoisa on aina niin silmiä hivelevä loisteputkivalaistus että piti hyödyntää se, ja ottaa videot TikTokiin, snäppiin, instaan ja kymmeneen muuhun. Cheff’s kiss, molto bene”, sanoin maireasti asiaan kuuluvin käsielein.
    “Kyllä kyllä”, toinen vastasi ymmärtävään sävyyn ja ojensi mulle mun kahvitilauksen, “kunhan varmistin että jos sinusta tuntui huonolta tai jotain, että pitääkö käydä hetki lepäämässä hotellilla ensin.”
    “Vitut. Vaikka tuo aamun tapaaminen oli tärkeää ja silleen hauskaa ja hienoa, niin se kolme tuntia perseellään istumista ja asia asian puhuminen käy voimille. Ekaksi mä haluan vihdoin oikeuden haukkua jenkkien ruokia syystä eli mullon nälkä, eikä täsä oo niin kauaa ennen ku sun pitää käyä kokeileen se poni. Sitä ennen mä haluan löytää hyvän spotin misä ottaa kuvan mikä oikiasti laittaa instaan.”

    • #9778

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Emmä kestä. Niin hyvin kirjoitettu ja samalla upotettu kaikkea hienoa tähän. On reflektointia peilin edessä. On Niklaksen aikuistuminen ja muutos niin konkreettisena asiana kuin hiustyyli, ja tietenkin myös henkisen kypsyyden tasolla. Mennyt ja tuleva ja abstrakti ja konkreettinen kohtaavat jännällä tavalla. Hitsin taitavasti kirjoitettu!

      Marshall ei ole ainoa, joka on osoittanut viime aikoina valmiutensa isäksi. Niin on kuulkaa Nikkekin kasvanut pojasta mieheksi! Ihan partakarvoja myöten. 😀

      Vasta lopussa käy ilmi, missä ollaan. Siellä rapakon takana, mistä aiemmin oli puhetta. Varmaan sitä adoptiojuttua selvittämässä. Ja sitten se mahdollinen uusi hevonen! Kyllä en malta odottaa, millainen se sitten on.

    • #9902

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tää on niin lohdullinen tarina, joka hoitaa jotain ihme haavaa mun sisällä. Niklas on kasvamassa isoksi, yhä isommaksi, ja siitä kerrotaan monella symbolilla. Se on hienoa — ja samalla se on ihan sairaan pelottavaa. On ihanaa päästä elämässä eteenpäin, mutta samalla sitä tulee joskus ajateltua elämää lineaarisena, eikä syklisenä. Eteenpäin tarkoittaa lähemmäs loppua ja sitä, että taaksepäin ei pääse palaamaan. Niihin pelkoihin otetaan kantaa, vaikka just Niklas ei pelkääkään niitä. Vaikka parran kasvaminen on sinänsä perseestä, ei ole kuitenkaan ikävä sitä aikaa, kun viina haisi ja sukat tarttui muovimattoon. Se on eletty jo, joten on hyvä elää nyt jotain uutta. Lisäksi ajan kulumisen vaivattomuus paistaa tästä. Otsonmäelle muutosta on viisi vuotta!! Ja sehän oli ihan eilen, kun Niklas oli pikku apina edellisellä tallillaan. Aika rientää, kun on hauskaa — vaikka välillä onkin draamansa. Hujauksessa menevät viisi vuotta kertovat mulle sitä, että Niklas kokee löytäneen paikkansa Otsonmäeltä, Marshallinsa viereltä. Samalla lailla mun henkilökohtaiset ikäkriisit loppuivat saman tien, kun oma paikka löytyi ja kun oma persoona löytyi.

      Tarinan vahvuus on kielikuvien, mielikuvien ja symbolien avulla kertominen. Ne ovat hyvin selkeitä ja toimivat kuin ihmisen ajatus toimii.

  • #9793

    Marshall
    Osallistuja

    Loma vai työmatka? Siinä vasta kysymys
    Killuin viikon koronan kourissa, joten tässä muutama kesken jääny pätkä kaksikon reissusta ulkomailla

    16.5.
    Hämärässä lentokoneessa ei kuulunut paljoa muuta kuin matalaa koneiston huminaa, sekä satunnaisesti jostain kauempaa koneen perältä kuului joku lapsen kiljahdus. Nojauduin eteenpäin penkillä ja tähystin viereiseen kuutioon. Niklas näytti onnistuneen karistamaan alun järkytyksensä ja oli uppoutunut nauttimaan lennon viihdetarjonnasta, ainakin televisioruudulla pyörivä ohjelma sekä vipattava jalkaterä viittasi siihen suuntaan.
    Matkaa suunnitellessa Niklas oli suosiolla antanut minun hoitaa matkalippujen hankkimisen kun hän oli tonkinut ehdotuksia majoittumiseen liittyen, joista toinen vaihtoehto oli ollutkin parempi kuin hyvä. Matkustusaika oli sen verran pitkä, että pelkästään mukavuussyistä jätin economy luokan lippujen katsomisen täysin pois laskuista. Vuorokausi ahtaassa penkissä ahtailla riveillä? Ei kiitos.
    Ensimmäisen vastustelevan ähinän Niklas oli päästänyt jo siinä vaiheessa kun olimme päässeet yleisen odotusaulan sijasta Loungeen. Istuessamme tilan oliivinvihreillä tuoleilla, olin saanut käyttää hetken toisen vakuutteluun että hän ei näyttänyt miltään pummilta joka oli eksynyt väärään paikkaan. Päinvastoin. Tunne vatsassa muistutti hiilihappojuoman riemukkaasti liikkuvia kuplia, mikä ylöspäin kulkiessaan nostatti hymyn huulille.

    18.5.
    Matkan päätarkoitus oli täysin hevosiin liittymätön ja niitäkin tärkeämpi, olisi kuitenkin ollut harmillista jättää tilaisuus käyttämättä. Joten olin hakenut ja kuulustellut tuttujen kautta myytäviä hevosia. Moni kohtasi osan vaatimuslistan kriteereistä, mutta tarkemmasta seulasta oli päässyt läpi vain kaksi hevosta mikä jo itsessään oli yllättävän hyvin. Tamma ja ori. Valitettavasti kumpikaan ei kohdannut toiveita etenkään rodun puolesta, mutta jostain piti aloittaa joten miksei Hannoverista ja Westfaleninhevosesta?
    Ensimmäisenä vuorossa oli ruunikko Hannover tamma, mikä oli paperilla vaikuttanut erittäin hyvältä ja kuvissa sekä etenkin videoilla se oli liikkunut ilmavasti vaikkakin hieman kiireisesti. Kentällä valmiiksi satuloituna ja juoksutettuna seisova hevonen näytti juuri siltä viimeiseltä: Kiireiseltä. Tummat korvat kääntyili joka suuntaan kuin flipperin mailat jotka estivät palloa putoamasta kaltevan alustan pohjalle ja leuat liikkui aktiivisesti kuin tamma jauhaisi purkkaa, vaikkakin tässä tapauksessa kyseessä oli kuolain ja siitä lähtevä kalina kuului jo pitkän matkan päähän.

    “…No, se oli vasta eka heppa jota oot käyny kokeileen.”
    “..mmm.. Tämä oli vain näistä kahdesta se lupaavampi.”
    “Ehkä nyt on päinvatsoin päivä? Lupaavampi onki huonompi ja huonompi onki sitte parempi.”

    Pidättelin pientä suupieliin pyrkivää hymyä. Niin, ken tietää. Ehkä

    19.5
    Rummutin sormenpäitä toisessa kädessä olevan paperikansion kantta vasten samalla kun kertasin aamun tapahtumia. Olo oli suorastaan typertynyt. Tätä kohti me olimme menneet. Kaikki ne sähköpostit, puhelut, etätapaamiset ja paperirumbat mutta vasta nyt asia alkoi tuntumaan todelliselta. Kasvokkain käydyt keskustelut antoivat tilanteelle todellisuuden tuntua ja varmuutta siitä, että jotain oikeasti tapahtui.

    “…Millanen luulet että se on?”
    “…Osaisinki vasta tuohon, mutta tiedän vain sen mitä sinäkin.”
    “Huolellisesti laaditun CV:n verran tietoa, ja lopun näkee vasta ku se tulee. Jos se nyt tulee. Entä jos ne tekeeki oharit?”
    “Sanotaan niin että jos niin käy eikä sille ole oikeaa syytä, se itsestään riittää vastaukseksi.”
    “mmhm…totta,” toinen myönteli, “Millon muuten aattelit päivittää Nellylle ja muille?”
    “Ajattelin–… Jättää sen sinulle.”
    “Hyvä poika.”

    • #9796

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Mulle jäi tästä päällimmäisenä mieleen Niken vipattava jalkaterä, kun se uppoutui katsomaan ohjelmaa. Takerrun ehkä yksityiskohtiin, mutta toi oli vaan niin sympaattinen ja hahmon persoonaan sopiva pieni juttu. Ja nehän ne juuri herättävät nämä meidän mielikuvitustyypit henkiin. <3 Musta on ihanaa, kun sä pystyt kuvailemaan kumpaakin hahmoa aika ajoin ulkopuolelta: Marshall huomaa Niklaksen pienet tiedostamattomat liikehdinnät, joihin ihminen itse ei tietenkään yleensä kiinnitä huomiota, eikä näin ollen olisi ollenkaan sama asia kertoa niistä Niklaksen äänellä. Sen omalla äänellä kerrotut jutut taas ovat täysin yhdistettävissä niihin asioihin, joilla sitä kuvaillaan ulkoa, vaikka huomio onkin vähän eri asioissa. Näin hahmot rakentuvat monesta eri suunnasta, ja niitä on helpompi ymmärtää. Taitavaa!! Tätä lukiessa mä mietinkin, että nyt on kyllä kirjoittajalla taas joku harppaus menossa. Alusta loppuun niin hyvää ja huolellisen oloista työtä!

      Spekulaatio-osastolta taas huutelen, että sieltä lähtee tuo ori mukaan. Tai sit meitä hämätään… 😀 No mut mulla ainakin kävi niin hevosta ostaessa, että vähemmän lupaava todellakin osoittautuikin livenä muita paremmaksi ja menin siitä positiivisesta yllätyksestä niin hämilleni, etten ole vieläkään ihan toipunut, vaikka löysin ton helmikuussa. Niin että ehkä Marshallkin saa yllättyä positiivisesti ja tulee ostaneeksi westfalen-orin, ken tietää! Toisaalta rotuvalinta on sen verran yllättävä, että vähän varovainen olen vielä kuitenkin arvauksissani. Voihan se olla, ettei tule näistä kumpaakaan.

    • #9903

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Näytät tietävän itse, että vahvuutesi on tällä hetkellä kertoa pitkästi, romanttisesti ja välillä viivytellysti. Tarinat asettuvat usein vääntelemättä draaman kaaren muotoiseksi. Näistä pikku välähdyksistä kuitenkin ajattelin, että voisit olla ihan yhtä hyvä toisenlaisessa kerronnassa myös. Mitäpä jos zoomaisit ihan lähelle, ihan superlähelle? Saatko kirjoitettua raapaleen, eli tasan sadan sanan mittaisen tarinan ihan superläheltä? Se on vaikea pala, mutta näiden perusteella ajattelen, että voisit onnistua. Kokeile, kun kaipaat haastetta. Piut paut draaman kaaresta siinä kohtaa, mutta lisähaastetta on luvassa. Entä jos raapaleesi ei saisi sisältää pelkästään kuvausta, vaan siinä tulisi olla myös kerrontaa? Olisi kiinnostavaa nähdä, ja todennäköisesti valmiiksi työstetty lopputulos olisi loistava. 😀

  • #9909

    Marshall
    Osallistuja

    Työnjohtaja Krem

    “Huomasin muuten yhden pienen… Ongelman, tässä meidän aikataulussa.”
    “Ai minkä vai?”
    “No siis. Me lähdetään seuraavaksi viikonlopuksi sinne Norjaan, ja kun tulemme takaisin niin tätä kuuta on jäljellä ehkä.. Kolme tai neljä päivää.”
    “Niin, sitte?”
    “Niklas. Meidän pitäisi luovuttaa tämän asunnon avaimet kuun viimeinen päivä.”

    Tummahiuksinen mies näytti prosessoivan kuulemaansa hetken, koska tuo katsoi vähän tyhjän näköisellä ilmeellä jonnekkin ohitseni. Lopulta Niklas veti terävästi henkeä ja katse siirtyi minuun päin.

    “Ei saatana… Öää, joo. Öö, pitäskö alkaa tunkeen tavaroita laatikoihin ja laukkuihi?”
    “Aikalailla pakko. Onneksi uudessa talossa on tilaa vaan kantaa tavarat sisälle ja jättää johonkin odottamaan lopullista sijoittamista, niin purku onnistuu nopeasti. Ja no, putsaan hevosauton ja laittan pressun takaosaan lattialle niin aika varmasti saamme kaiken vietyä yhdellä reissulla.”
    “Eli vipinää kinttuihin ja tavarat kasaan?” Niklas heilautti itsensä jalkeilleen sohvalta, “Mä alan paiskoon romuja vaatehuoneesta, laitan tyyliin matkalaukkuihin ja mitä näitä nyt onkaan, niin jos sä katot oliko meillä varastosa jotaki laatikoita jälellä niin tyhjennä kirjahyllyt. Niistä lootista tulee kuitenki sen verta painavia ja jämäköitä että ne menee johonki kuorman pohjalle nii hyvä saaja alta pois.”

    Myönnän että häkellyin Niklaksen reaktiosta. Olin odottanut että kun asia tuli näinkin puskista, että tuo olisi tapansa mukaisesti ensin pyörinyt päättömänä rinkiä kun ei tiennyt mistä aloittaisi. Koska aivot menivät solmuun, kuten hän tapasi sitä kuvailla.

    “No? Mitä sä siinä vielä istut. Chop chop, meillä on kämppä pakattavana,” Niklas komensi ja taputti käsiään yhteen.
    “Pitäisi meillä pari laatikkoa olla,” vastasin samalla kun kiirehdin ylös tuolilta ja suuntasin eteiseen.

    Krem hyppäsi nopeasti jalkeilleen omasta pedistää, ja puhinan kanssa juoksi minun ja Niklaksen väliä. Se tiesi että nyt jotain tapahtui, ja halusi ehdottomasti olla mukana auttamassa. Pörheä koira ei vain tainnut ymmärtää, että siitä olisi kaikkein eniten apua kun se ottaisi työnjohtajan aseman ja tarkkailisi tornistaan pakkausoperaatiota.

    • #9911

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hoppu, hoppu. 😀 Onneksi mulla on kaaosmuutoissani aina ratsuväki mukana auttamassa pakkaamaan, kantamaan ja purkamaan. Nämä rupeavat nyt hommaan kahden, ja vaikka Niklas ottaa tässä Marshallin alussa pitämän vastuuroolin, ne laittavat hommat tasan. Niklaksessa on aina ollut muitakin puolia kuin hölmö hörsköttäjä, mutta tämän esille tuominen nyt alleviivaa mulle sitä, miten Niklas kasvaa kovaa vauhtia yhä aikuisemmaksi tätä nykyä.

  • #9947

    Niklas
    Osallistuja

    Lisää kaiken keskellä kesken jääneitä pätkiä

    Dominoefekti

    En oikein osannu sanoa että miltä musta tuntu nyt kun viimesetki tavarat oli kannettu sisälle taloon ja muutto oli ohi. Tavallaan tuntu jotenki epätodelliselta kattoa näin isoa kämppää ja ajatella että se oli mun oma koti. Halusin tuntea sen saman huuman mitä olin tuntenu sillon ko paperit oli tehty ja paikasta tullu virallisesti mun ja Marshin talo, mutta se tuntu hukkuvan Sommersolverv munailun ja muun paskan alle. Ja sen tiedostaminen vaan tunki kapuloita rattaisiin kun yritin kaivella kaiken alta sitä onnen tunnetta.
    En ees tiiä miks mulla tuli vaan mieleen se surkia robotti mikä tehtiin sitä jotaki näyttelyä varten. Mikä oli ohjelmoitu siivuaan siitä itestään valuvaa hydraulikkaöljyä että se pysyis päällä. Alkuun se oli aika helppoa, niin se näytti tavallaan tosi iloselta ja vähän ylpeältäki, ja heilu kuin se ois tanssinu ku vieraat tuli kattoon sitä. Mutta pikkuhiljaa se joutu alkaa keskittyyn enemmän siihen öljyn keräämiseen kunnes se oli ainoa asia mitä se epätoivosesti yritti tehä.
    Miks hitosa mulla tulee se mieleen mun tilanteesta? Ihan eri kuviot..
    Mutta se vaan tuli.
    Kaikki oli tuntunu menneen vähän liianki hyvin jo pelottavan pitkän aikaan, ihan ko olisin joku Disney prinssi joka eli unelmaa unelman perään oman prinssin kaa. Mutta pikku hiljaa oli alkanu tippuun murusia pohjasta. Mokailin kisoissa, koulunkäynti keikku inhottavasti ja sähköpostisa oli useampiki viesti aiheesta ja jonkulainen imposter syndrome kuiskutteli korvassa. Mitä mä olin tehny minkään eteen? Roikuin vaan mukana että palvistu eteeni ja kaikki mulle. Mitä mä toin yhtään mihinkään, parisuhteeseen tai muuhunkaan?
    Olo oli ko liian täydellä vesilasilla minkä sisältöä sekotettiin voimakkaasti että muodostu pyörre, ja pikkuhiljaa alko läikkyyn yli reunojen. Mä olin lasi ja kaikki ajatukset ja muut oli sitä vettä.
    Potkasin yhtä lähintä viatonta pahvilaatikkoa, luullen että lopputuloksena loota siirtyis ees vähän ja ehkä jotaki kilinää tavaroista. Mutta sen sijaan jalka teki täys stopin, ja tuntu että kroppa olis vielä jatkanu liikettä minkä takia horjahdin reilusti eteenpäin samalla kun teki mieli huutaa ja kiroilla. Mutta ärräpäitten sijaan vaan puhisin ja ähisin kun potkun voimasta kipu räjähti jalkaterästä polveen asti, raajan sais amputoida ko ei siitä enää mihinkään olis. Istuin lattialle ja hieroin särkevää pottuvarvasta samalla kun laatikon kylkeen kirjotettu “kirjoja” teksti vaan nauro mulle.

    Onko liikaa pyydetty

    Häiden valmisteluissa oli ollut monta asiaa joiden kohalla olin pysähtyny miettiin asioita. Yks niistä oli ehottomasti ollu vieraslistan laatiminen. Marsh oli joutunu listaamaan omalta puoleltaan kutsuttavat muutamaan eri listaan. Eka sellanen mihin se listas kaikki joitten kanssa se haluais jakaa sen päivän. Sitte se oli alkanu karsiin sieltä pois niitä joiden kutsuminen ei ollutkaan ihan välttämätöntä tai jotka syystä tai toisesta ei pääsis tuleen paikalle. Viimeisessäkin versiossa listalla koreili lähes neljäkymmentä nimeä.
    Entä mun lista sitte?
    Olin luullu että iskä saattas jopa tulla, kuitenki silleen ok välit vaikka nähtiin tai ees juteltiin vaan joskus ja jouluna mutta eipä siltä vastausta ollu kuulunu. Ku emmä ees tienny mikä sen osote tätä nykyä oli! Ku se vaihto maisemaa niinku sukkia. Miksu tuli, ja se oliki mun bestman. Se oli hitto jopa ilmottautunu alkeistunneille jollekki pikkutallille niin tiä vaikka Marsh suostus antaan sille pienen boosti tunnin Barnumilla että siitäki tulis hevosmies. Mutta keitä muita..? Isovanhempia ei ollu, isän siskoa kiinnosti yhtä paljo ko iskääki ja äiti oli yhtä rankasti kieltolistalla ko Räsänen.
    Eikö mulla oikiasti ollu sukua tai ees kavereita?
    Muutama pelikaveri oli ollu sellanen että olin kysyny paikalle, ja ne oli jopa tulossa, mutta kaikki ne kaverit mitä ennen oli ollu vaikka päivän jokaselle tunnille omansa niin Miksu oli ainoa. Jasmin oli vähän siinä ja siinä, mutta tiesin että se ottais aveciksi Juhon ja sen mukana tulis kuokkien sitte Timo, Jaana ja Meiju. Ja niitä neljää en halunnu paikalle. Ne vetäis perseet oman piilopullon kautta ennen kakun leikkuuta ja lopun sitte tiesiki.
    Miksei mulla voinu olla yhtä hienoa perhettä ko Marshilla? Sen patriarkka isän isää lukuunottamatta kaikki tuntu olevan täysin fine asioitten kaa. Tai jos jollaki oli jotaki ongelmia, niin ne osas sentään pitää suunsa kiinni ja sivuuttaa asian. Oliko oikiasti liikaa pyydetty että mun äiti olis pystyny samaan? Pitäny mölyt mahasa, hymyilly ja kohdannu muut ihmiset perus kohteliaasti ja jutellu vaikka… emmä tiiä, virkkaamisesta. Syöny ja lähteny sitte kotia.
    Sitä päivää ei varmasti tulis. Ja sitä vaikeampaa oli se, että olisin halunnu mun pikkusiskot kuitenki tänne. Mutta mitempä saada kaks kaheksan vuotiasta tiettyyn aikaan kylään ilman että äiti haistais palaneen käryä.

    • #9994

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tunnistan Niklaksen ajatukset siitä, että liika onni tuntuu huijaukselta tai ohimenevältä! Mulla oli ennen tollasia oloja, kun ajattelin niin kuin Niklas, että onni pitää jotenkin ihmeellisesti ansaita. Piti näin paljon tulla ikää, että käsitin, että oman onnensa saa ottaa, vaikkei ansaitsisi mitään, kunhan ei nyt siis mitään rikollista tai muuta sellaista tietenkään tee. Siihen sen sijaan samastun vieläkin, että mikään ei oikeasti ole niin hyvää, kuin ennalta haaveillessaan kuvitteli. Toisaalta se on hyvää polttoainetta elämässä ja tarinassa. On luonnollista kehittää itselleen uusi päämäärä, kun saavuttaa edellisen. Mä en ainakaan pysyisi käynnissä ilman uusia ja uusia unelmia!

      Toisessa pätkässä mua ei sureta Niklaksen yksinäisyys, vaan se, miten se yksinäisyytensä itse ajattelee. Tuntuu siltä, että sitä ei oikeasti arkena haittaa, ettei sillä ole enempää ihan omia ihmisiä. Häihin pitäisi kuitenkin kutsua… Pakko olisi… Koska miltä se nyt muuten näyttää?? Siltä, että häntä ei oikein totta rakasteta! Itsevarminkin ja huolettominkin meistä esittää joskus muille ja miettii, mitä muut sanoo.

  • #9952

    Marshall
    Osallistuja

    Uhkailua ja kuulumisia

    En pitänyt sairaaloista. Ihan kuin ne olisi oikein yrittämällä yritetty saada mahdollisimman kolkoiksia ja luotaan työntäviksi mikä teki käynnistä entisestään epämukavamman. Kontrasti uusien lisäsiipien ja vanhan rakennuksen välillä oli huomattava mikä herätti pientä toivoa että tulevaisuudessa sairaalatiloista tehtiin käytännöllisyyden lisäksi edes vähän viihtyisämmiksi.
    Tunsin oloni kuitenkin vähän vaivaantuneeksi etsiessäni ohjeiden mukaista huoneennumeroa ovien viereltä. En ollut Oskarin kanssa mitenkään kauhean läheinen. Mutta olimmehan me tietenkin kekustelleet tallilla usein ja aika paljon, toki lähinnä asia painoitteisesti hevosista ja niihin liittyen mutta kuitenkin. Kyllä hänet kaveriksi silti saattoi mieltää, ja olihan Oskari osa talliperhettä.
    Huoneen ovi oli kiinni, joten päätin ensin koputtaa ja kuulostella jos joku vastaisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen painoin rivan alas ja päästin itseni sisälle.
    Ilona oli käsittääkseni viettänyt paljonkin aikaa vierailemalla täällä, niinkin paljon että Alex oli näyttänyt välillä vähän happamalta kun tavallisesti käsipuolessa kulkenut kaveri nyt vain sujahti tallin läpi ennen kuin taas katosi. Skannasin huoneen nopeasti läpi ja kuulostelin ympäristöä. Ilmastoinnin huminan ja laitteiden satunnaista piipahdusta lukuunottamatta oli hiljaista.
    Hyvä, ei muita. Oskarilla kävi varmasti paljon läheisempiä ihmisiä vierailemassa niin en halunnut häiritä heitä.

    “…Sairaalan henkilökunta ohjeisti että kukkia ei saisi tuoda, mutta lahjapuodista löytyi tällainen pieni maskotti. Erehdyttävästi Kissin näköinen,” selitin samalla kun heilautin pientä pehmohevosta ennen kuin laskin sen miehen sängyn vierellä olevalle pöytätasolle, “Ja Niklas sanoi että tuoda tämä kutsun sinulle tänne. Hän tosiaan ei tullut tällä kertaa mukaan, halusi hengähtää rauhassa.. Mutta hän käski sinua palauttamaan sen vastauskortin ajoissa, kuulemma jos et tee siitä niin hän…” kaivoin kännykän taskusta ja avasin minun ja Niklaksen välisen viestiketjun, “..Ryömii sinun aivoihin kuin Freddy Krueger ja repii väkisin ylös Ruususen unestasi.”

    En ollut aivan varma keneen Niklas oli ensimmäisenä puhuessaan viittonut, mutta selvästi hän oli ottanut sen suurenakin loukkauksena koska heti perään oli tullut komento käydä kaupan kautta kun tulisin kotiin. Tiedossa oli kuulemma perussivistyksen täydennystä elokuvien muodossa.

    “Ilona on tainnut pitää sinut hyvin ajan tasalla mitä tallilla on tapahtunut ja mitä Kissille kuuluu, joten keskeytä vain jos tulee liian paljon toistoa,” puhelin samalla kun istuuduin sängyn lähellä olevalle vapaalla tuolille, ennen kuin aloitin kertomalla Oskarin hevosen kuulumisia.

    • #9995

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mua siis henkilökohtaisesti liikuttaa, miten Marshall puhuu Oskarille niin kuin se ymmärtäisi ja ennen kaikkea niin kuin se aivan varmasti myös reagoisi. Mulle tulee mieleen tästä lapset, erityisesti vauvat. Niille kuuluu puhua sössöttämällä, koska eihän ne pikku vajaaälyiset mitään tajua. Vielä yläasteikäisillekin vauvoille pakataan puhua niin kuin idiootille. Mä olen yhden sakin lempparieno ja monen sakin lemppariope, ja mä uskon, että salaisuus on siinä, että en osaa sössöttää, vaan puhun kaikille kakaroillekin niin kuin muillekin oikeille ihmisille. Mietin myös sitä, että mitä jos olisin itse tilassa, jossa en voisi reagoida, mutta ymmärtäisin kaiken. Aivan sitten varmasti saisin kaikkia ihan outoja rakkaudentunnustuksia ja nyyhkintää ja valheita siitä, miten olin maailman paras tyyppi siinä ja siinä jne. Onneksi mun elämässä on kuitenkin valtaosa sellaisia, jotka puhuisivat mun ruumiillekin niin kuin Marshall Oskarille tässä. Sellainen turha sääli puuttuu.

  • #9976

    Niklas
    Osallistuja

    Juoksu salaatit, koska Hello kuitenki tyhjensi jonku Atrian rekan vaikka muuta väitti.

    “Mä lähen hakkeen meille salaattia!” huusin samalla ko yritin arvata että misä päin maailmaa Marsh ees oli. Rivarikämpäsä oli ollu helppoa, sen ku huikkas niin kyllä kuuli ellei oo kylppärisä ja pesukone pauhannu. “Vai ookko sä ees sisällä!?”

    Kolusin kivitakan reunalla olevaa yhtä romulootaa auton avaimien perässä. Tässä vaiheessa muuttoa tuntu että pieniä romukoppia oli vähän joka nurkasa kun etenki pienet asiat vielä haki paikkaansa. Sentään isot huonekalut oli suurinpiirtein paikoillaan. Ja purkamattomat laatikot sun muut oli sisällön mukasesa huoneesa.

    “Niin mitä sanoit?”
    Hyvä kun en hypänny ku Marshin ääni kuulu takaa. Ihime kissa, ko jostaki ilmestyny eteisen oviaukkoon. Ehottomasti muuten parhaita puolia vanhan talon hankkimisesa oli pienet remontit, etenki näin kesällä, kun sai kattoa toista hihattomasa. En valita.
    “…Niin?”
    “Hä? Ai, niin, joo. Autonavaimet. Hello varasti jostaki rekallisen salaattia niin mä käyn pelastaas sen ja otan haltuun osan. Jotaki Atrian grillisalaatteja.”
    Punapää nyökytti päätään hitaasti. “Kuulostaa kyllä jotenkin hyvin.. Hellomaiselta… Avaimet on tuossa naulassa.”
    “Misä naulasa?” pyöritin päätä ko pöllö.
    “Tässä,” toinen tarkensi samalla kun naputteli oven pielessä roikkuvia avaimia, “olet etsinyt niitä vähintään kerran päivässä että minne laitoit ne viimeksi, niin ajattelin että tuo voisi olla hyvä ratkaisu ainakin tähän hätään.”
    “Uuuu, nifty,” hymisin samalla kun poimein avaimet käteeni kuin Klonkku Mahtisormuksen, “Tää voi olla jopa ihan hyvä kestoratkasuki! Jos kun siis vaan opin tähän.”

    Pääsin ehkä autolle asti kun piti pyörähtää ympäri ja laukata takasi keittiöön. Hello oli käskeny ottaa jotaki kassia matkaan, niin kolusin jokaisen suomalaisen kodin perinteisestä pussi ja kassilaatikosta jonku nyssäkän matkaan.
    Matkaan itessään oli menny ehkä hiukkasen pitempään mitä olin luullu mutta pari minuuttia sinne tänne. Joka tapauksessa lopulta löysin itteni räkättämästä ku Rätkä Hellon keittiössä. Olihan toinen joo sanonu että sitä salaattia oli paljo, ja vähän jopa kai täsmentänykki että kuin paljo mutta.. Tää oli kyllä jo ihan uus level.

    “Mit-… Tai-…” pihisin aina jostaki välistä jonku sanan puolikkaan.
    “No ei tää nyt nuin hauskaa oo! Mä luulin että sä tulit mun apuun etkä hirnuun kuin joku aasi.”
    “Kyllä mä-…” happi tuntu loppuvan niin räkätys vaihtu yskänpuuskaan minkä kautta suurinpiirtein selkenin, “Joo. Kyllä… Mä-.. pfft.. Pystyn tähän.”
    “Tosta hyvästä tungen sulle kyllä ekstraa mukaan, ei mun jääkaappin mahu ees maitoa tätä menoa.”
    “Kuule, anna palaa, oi salaattien herra.”

    Tungimme kahteen pekkaan muutamaa eri grillisalaatti lajiketta kestokassin pohjalle Tetriksen opettamalla tarkkuudella maksimoidaksemme käytössä olevan tilan. Ajatuksen tasolla luin varmaan jokasen paketin kannesa ja kyljesä komeilevan tekstin, minkä myötä pää tuntu olevan pelkkää grillisalaattia. Grilliä ja salaattia. Grilliä.. Vedin terävästi henkeä ja nousin ylös, liikerata tosin loppu nopiammin ku ootin. Ja samalla iskulla, kirjaimellisesti, takaraivosa kalahti ja siitä leviävän kivun takia naksautin suun kiinni. Vain jotta saatoin purra omaa kieltä.
    Dominoefektin tavoin sitä seuras seuraava vaihe, kun Hello tömisteli pari askelta taaksepäin ja mölisi jotaki epäselvää ja piteli kättä leuallaan.

    “Me grilafaan!”
    “Kiljutaan? No varmana kiljutaan, en tiedä mursitko sä mun leuan vai lohkesko multa hammas,” Hello vaikeroi.
    “Ei, ku me grillafaan, tallilla.” Että kieleen pureminen sattuki.. “Oteetaan läjä salaatteja, haetaan vähän jotaki makkaraa tai jotaki ja pijetään grillijuhlat tallilla! Vähän nyyttärimeiningillä lisää syötävää. Nelly pistää kaikille viestiä että raahaavat ittensä paikalle niin harva tohtii kieltäytyä jossei oo oikiaa syytä!”

    • #9996

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Osa näistä Hellon tempauksista on mun ihan omia tempauksia. Tässä taannoin mulla oli vajaat sata kiloa ruokaa. Siitä suurin osa oli grillisalaattia ja loput grillattavaa. Kun soitin apuja paikalle, niin aika lailla yhtä avuliaita ja ei lähes yhtään hysteerisesti nauravia munkin kaverit oli kuin Niklas. Mä vaan olin vihaisempi kun Hello, kun oli jo valmiiksi hiki, kun oli sadan asteen helteessä kantanut ne saamarin salaatit ensin autoon ja sitten autosta kotia. Ei oikeasti ollut edes hauska keikka. 😀

      Niklaksen oma ääni on tämän tarinan onnistunein osa. Mun mittari on se, että jos julkaisisit vahingossa tarinan kenen tahansa meidän hahmon tunnuksilla, lukija päättelisi ekoista virkkeistä, että tässä on jotain vikaa, ja arvaisi ekasta kappaleesta, mistä hahmosta on oikeasti kyse. No nyt ainakin arvaisi. 😀 Niklasmaisuus tulee joo Niklaksen syöksähtelevästä sekoilusta niin toiminnassaan kuin ajatuksissaankin, mutta sen lisäksi se tulee Niklaksen omasta murteesta, ihme mielleyhtymistä ja lennokkaista kielikuvista.

  • #10000

    Marshall
    Osallistuja

    Sveitsistä Ranskaan
    15.-17.7.

    Olin puntaroinut joitakin päiviä että lähtisikö sittenkään Royal Cupin kolmanteen osakilpailuun, osittain viimekertaisen heikon menestyksen takia, koska kotona oli kuitenkin vielä paljon tehtävää häitä varten. Lopulta Niklas oli kaivanut yhden laatikon uumenista laukun ja nakannut sen tuvan lattialle sekä käskenyt pakkaamaan. Hän kuulemma selviäisi ihan hyvin viikonlopusta jos jotakin tapahtuisi.

    “Ja sitä paitsi, jos meet sinne niin eikö se oo se ja sama vaikka samalla reissulla kurvaat sielä Ranskan puolella kattoon sitä hevosta. Ko oot sitäki vatvonu ties kuinka monta päivää. Kuhan muistat ottaa oikian ämpärin ja oikian mehun että Barnum juo matkustaesa.”
    “…Oletko varma? Meillä on kuitenkin vielä aika paljon tavaroitakin-..”
    “Änkytinkö mä?”
    Pudistin vain päätäni.
    “Noni. Eli, sä teet työs ja ähet ponien kaa sinne kisoihin. Mä puran täälä tavaroita ja muuta ja meillä on muutenki vähän aikaa tehä sitä sitteki ko sä tuut takas. Ja muut asiat on aikalailla siinä pisteesä että sillä ei oo merkitystä ookko sä täälä vai Sveitsisä.”

    Joten lähdin sitten reissuun. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska vaikka palkinnot olivatkin jääneet lopulta juuri meidän ulottumattomiin. Oli ero oman ja viimeisen sijoittuneen välillä niin pieni että en voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin Stanimirin kuin Barnuminkin suorituksiin. Ja olihan se sinänsä jo voitto, että olin intermediate II luokassa sijoittunut useammankin sijan molempien vanhempieni edelle. Ja olihan kilpailuissa näkynyt jälleen pari kovastikin mieleen painunutta hevosta. Mutta kisojen päätteeksi oli vain yksi hevonen mitä lähdin tosissaan katsomaan.

    Piirtopäinen ori näytti juuri siltä kuin kuvissa. Iso, hyvin kehittynyt ja kiiltävä karva. Harjaa ei vain paljoa kisoihin letitettäisi, melkein siisteintä olisi ollut ajaa se alas kokonaan. Vyacheslav seisoi pesupaikalla rauhassa kaikki neljä jalkaa tasaisesti lattiaa vasten, kurottaen päätään hieman enemmän käytävän puolelle kun yleisö lisääntyi.
    Käsikopelolla orista ei löytynyt juurikaan huomautettavaa. Se ei aristanut mitään, eikä missään tuntunut poikkeavaa lämpöä tai muutakaan. Ainoa oli ollut etujalan patti, mihin liittyen omistaja esitteli peräti jalasta otetut kuvat. Pelkkä kosmeettinen haitta, mikä oli muodostunut pari kesää sitten laidunkauden aikana. Todennäköisesti toinen hevonen kolauttanut siihen tai jotain, minkä johdosta siihen on parantuessa muodostunut hieman liikalihaa. Suurin rasite oli ollut löytää sopivat suojat etujalkoihin että kiinnitys joko meni hyvin patin päältä tai jäi sopivasti viereen.
    Ratsailta tunnustettuna ruunikko ei tuntunut yhtään hullummalta. Ehkä hieman hitaampi mihin olin tottunut, mutta myös paljon nöyrempi suorittamaan. Riitti että avut olivat kutakuinkin oikeat niin Vyacheslav ainakin yritti kovasti toteuttamaan sen mitä arveli ratsastajan siltä pyytävän, vaikka välillä kokeillut vailinaiset avut saivat sen tarjoamaan vääriäkin asioita. Se ei oikeastaan ollut huono asia, mutta välillä ori lähti myös ennakoimaan jolloin tarjoaminen tapahtui ennen aikojaan ja oli turhan monta kertaa myös väärä asia. Sopivan rytmin löytäminen vaati hieman työstöä, mutta loppukädessä ratsastuksesta jäi ihan positiivinen tunne. Tuskin sellaista hevosta löytyisi minkä jälkeen tuntui siltä kuin olisi löytänyt jalokiven sorakasasta.

    Istuimme tallin päädyssä olevalla terassilla kahvikuppien kanssa, missä samalla omistaja näytti vielä kertaalleen läpi Vyacheslavia koskevia papereita. Röntgenkuvia, taivutustuloksia… Ainakaan tiedon puutteesta ei voinut näitä kauppoja jättää tekemättä. Keskustelu rönsyili hevosten ympärillä laajemmaltikin, minkä aikana huomio kiinnittyi lähes vieressä olevalle kentälle siirtyneeseen ratsukkoon. Jo ensi vilahduksella näki että maksanrautias ei ollut millään muotoa mitään mitä etsein, rodun tai sukupuolenkaan osalta, mutta jokin siinä herätti kiinnostuksen. Vastapäätä istuva mies taisi havaita sen heti, koska hän ei kauaa odotellut vaan tuntui tarttuvan tilaisuuteen heti. Ruuna oli nimittäin myös yksi tallin monista myynnissä olevista ratsuista.

    • #10011

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa Marshallissa on nyt niiiiiiiin sellaista kontrastia, joka kutittelee ihanasti mun aivoja. Siitä on tullut aikaa myöten ihana, monipuolinen hahmo, ja tässä se näkyy taas. Se on antanut Niklakselle elintilaa aiemmissa jutuissa, mutta tässä Niklas aivan suvereenisti määrää sitä kotona. Nyt teet kuule näin ja piste! Marshall ei muuta kuin nyökytä. Seuraavassa hetkessä se on kuitenkin asiantuteva hevosihminen, joka arvioi hevosia selkeästi asiansa osaten ja ymmärtäen hevoskaupoilla. Se, että Niklas pisti sen matkaan tuolla tavalla, ei millään lailla murenna sen asiantuntevuutta, vaan näyttää siitä erilaisia puolia. Tämä tekee siitä mulle jälleen kerran yhä enemmän oikean ihmisen ja saa mut samastumaan siihen taas hieman enemmän. Ajattelen heti itseäni: sitä, miten eri lailla voin ja mun kuulluu olla esim töissä ja vaikka just emäntäkokelaan kanssa.

  • #10002

    Niklas
    Osallistuja

    Meno kuin Huvikummussa
    Kuten jo jonku aikaa, pari tällästä pienempää kesken jääneempää pätkää ja joku vähän valmiimpiki.

    16.7
    Meidän lähtö sunnuntaiaamuna oli ollu ehkä enemmän verrattavissa pakomatkaan, kun heräsin vapaaehtoisesti aamupirrettyjen aikaan ja autoin tyttöjä pakkaan tarvittavia kamoja laukkuihin. Tarpeeksi vaatteita lämäpimälle kuin viileällekki kelille, hammasharjat sun muut, jotaki omia leluja sun muuta että on jotaki tekemistä… Mieluummin vähän liian hyvin varautuneena kuin liian huonosti. Jokku juhlakamppeet me voijaan käyä sitte erikseen ostamasa Seinäjoelta niin tarvinnu niitä yrittää alkaa salakuljettaan.
    Aamupala ja ne piirretyt, sitte hieno selitys kuinka meidän pitää vielä kiertää kaupan kautta, että käyään Kokkolasa vähän kiertämäsä, niin pakko lähtä ajoisa kun kuitenki vielä pitää sitte kotiakki asti ajaa ja kaikkea.

    “Millon me ollaan perillä?”
    “Mmm, millon?”
    “Kuulkaa ko me ollaan ihan just perillä,” vastasin samalla kun vilkaisin taustapeilin kautta takapekille, “Tämä tie loppuun, käännytään vasemmalle ja sitte ajetaan hetki niin käännytään meille.”
    “Montako naapuria teillä on?”
    “Asutteko te kuinka monennesa kerroksessa?”
    “Kaikki naapurit asuu vähän samalla tavalla metän takana mitä teilläki. Ja me asutaan ihan ekasa kerroksesa.”
    “Miksei sun kaveri tullu mukaan?”
    “Se mun kaveri on mun poikakaveri, se on hevosten kanssa reissusa.”
    “…Mutta äiti sano että vaan tytöillä voi olla poikakaveri?”
    “No siltä puuttuu päivitys niin se ei tiiä miten asiat oikein on.”

    Jäljellä ollu automatka meniki siihen ku vastasin ummet ja lammet Mindin ja Mandin kysymyksiin. Kenellä pysty olla poikaystävä tai tyttöystävä, pitääkö ihmiset päivittää kun eikö se ole tietokone juttu, miksei äiti ollu hankkinu päivitystä… Kysymystulva oli tosin loppunu kuin nappia painamalla siinä vaiheessa kun oltiin ajettu pihaan. Ja kun auto oli pysähtyny, kumpiki oli aukonu turvavyöt salamannopeasti ja rymistelly ulos autosta ja pinkonu pitkin pihaa kuin peurat.

    17.7
    “Nyt sitte vähän nätimmin, täälä on muitaki ihmisiä ja pirun monta hevosta enemmän.”
    “Joojooo,” molemmat vastas yhteen kuoroon.
    “Eli mitä ei saa tehä?”
    “Ei saa kiljua eikä pomppia kuin sähikäiset koska hevoset voi säikähtää.”
    “Kymmenen pistettä ja kotona saatte karkkia,” vastasin hyväksyvästi ja napsautin takaovien lapsilukot auki.

    Sinänsä kaheksan vuotiailta ois voinu oottaa vähän parempaa malttia, ees vähän, mutta ehkä mä en ollu paras esimerkki puhumaan malttamisesta tai muustakaan.. No, joka tapauksessa ensin oli pitänyt tehdä perinpohjainen kierros tallissa ja tarhoilla jotta sai tarjota ruohotuppoja aitojen välistä vähän jokaselle hevoselle. Mutta lopulta päästiin jopa pihan poikki talolle päin. Nelly nojautu terassin kaidetta vasten, ja Eetusta näkyi nopeasti vain selkäpuoli kun hän livahti sisälle.

    “Niin keitäs nämä nyt on?” nainen tiedusteli hymyissä suin.
    “Tää on Mindi… Ja tää on Mandi,” esittelin ytimekkäästi samalla kun laskin käden nimen kohdalla oikean lapsen pään päälle, “Ja nää on mun pikkusiskot.”
    “Kiva tavata, mä oon Nelly.”
    “Se on tän talon emäntä, sen sana on laki. Eli jos Nelly sanoo jotaki niin sitä totellaan sitte kans.”

    18.7.
    Neljä päivää. Ajatus tuntu samaan aika… En ees tiiä miltä. Ihanalta, jännittävältä, oudolta, vähän pelottavaltaki. Mahasa tuntu siltä ku ois kitannu pari litraa kokista ja hiilihapot leijuttelee sisukaluja kohti kurkkua. Neljä päivää ja mä olisin jumalauta naimisissa toisen ihmisen kaa. Kirjaimellisesti. Avioehdot ja kaikki. Jeesus.
    En ollu ihan varma oksettiko mua vähän, vai oliko kolme kuppia kahvia liikaa aamupalalla.
    Mutta kun siinä ei ollu ees kaikki! Jo näitten muutaman päivän aikana oli tiedosa sellanen myllytys että en tienny tulisinko selviin hengisä.
    Ensinnäki Marsh tuli sieltä kisareissulta, ja se oli ostanu sen jonku hevosen sieltä Ranskasta!
    Anice ja Grigori tuli vähän myöhemmin perästä tänne, ihan meille, ja niitten mukana olleet hevoset majottu täälä sen aikaa. Dmitriy ja Vladimir tulis muutaman oman hevosen kans tänne, koska ne sitte lähtee täältä kuun lopulla Power Jumpiin. Hevoset otettiin kuulemma siksi että pystyvät treenata niitä ennen kisoja. Järkeenkäypää, muuten tulis typerä tauko ennen about vuoden tärkeintä estekisaa ja äkkiä hätäset treenit ennen ku pitäis lähtä Venäjältä Englantiin. Helpommin sinne Suomesta pääsi.

    Olikohan mulla minkään takin taskusa jälellä ees paria röökiä…

    Aamupäivä meni onneksi yllättävän sukkelasti. Talliin piti laittaa karsinat valmiiksi ja käyä läpi että tarhat oli ok että niihin pysty laittaa hevosia. Mindi ja Mandi oli onneksi erinomasia apukäsiä. Niitten mielestä oli ollu nimittäin pirun hauskaa pomppia ja hajottaa tiivis purukuutio ja levittää se karsinanpohjalle. Joten sillä välin kun he tuhostivat kilpaa karsinoissa, mä ehein käyä syynään tarhat läpi suurennuslasin kanssa. Hytkytin jokasta tolppaa ja lankkua että ne pysyis kasassa vaikka hevonen päättäis hangata ahteriaan sitä vasten. Eikä tarhanpohjalla ainakaan silmämääräsesti näkyny mitään epäilyttävää.
    Kun hommat oli saatu valmiiksi, mun oli pakko myöntää että tähän vois vaikka… Tottua. Tai jos en vois, niin nyt tais olla jo vähän liian myöhästä alkaa peruun mitään.
    Vilkasin puhelimen ylänurkassa näkyvää kelloa vielä kertaalleen ennen kuin sulloin laitteen taskuun ja kutsuin siskojani. Nyt kun lähettäis ajaan, ehittäs hyvästi hetki vaan möllöttää terassilla ennen ko sen yhen pitäs alkaa oleen jo perillä.

    • #10007

      Sonja T.
      Valvoja

      Muahhah! Siinä on äiteellä varmasti kotona vastaamista kaikenlaisiin kivoihin kysymyksiin kun kaksoset palaavat ”viattomalta lomareissulta” kotio. Että kellä voi olla tyttöystävä ja kellä poikaystävä ja miksi. Erityisesti minua nauratti tuo Niklaksen selitys, ettei ole päivitetty tietoja vähään aikaan 😀

      Muutenkin tosi kiva teksti. Nuo kaksoset ovat kyllä hupaisia tapauksia ja kirjoitat ne tosi hyvin, tai ainakin tähän asti olet kirjoittanut. Olen aika varma, että heistä saadaan vielä paljonkin hupia irti.

    • #10045

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi ny tyttöystävät ja poikaystävät. Lapset sisäistää aika herkästi ympäristön mielipiteitä ja ajatuksia, ja vaikka asioista ei olisi edes keskusteltu, niin silti ne honaa, mikä on ns. normaalia niissä omissa ympyröissä. Meillä ei himassa ole koskaan keskusteltu homoista, kun olin alle kouluikäinen pentu, mutta kyllä mulla oli aavistus mitä ne on — ja se aavistus oli ”vähäsen” pielessä. :DDD Mä muistan, kun katsoin äidin kanssa Selviytyjiä ja joku oli homo siellä, ja mä ihan kaikessa viattomuudessani kysyin, että miten toi saa olla tuolla. Äiti oli että miten niin. No kun se on homo! Se haluaa olla noiden kaikkien miesten kaa! Siinä äiti sitten opetti, että ei se nyt sitä tarkoita, pöllöpää. Ihan samalla lailla sekin elää kun äiti ja isikin. Vähän samalla lailla noiden naperoiden ajatusmaailmaa korjaillaan tässä, ja aivan sitten taatusti ne ottavat asian esiin kotonakin. Niille tämä tieto on uutta ja ihmeellistä, ja tottakai ne haluavat jakaa sen muille. Mäkin halusin. Voi pojat että olin nolo pentu. 😀

      Mikähän mun on tullut, kun tykkään nykyään näistä tarinoista, joissa naperoilla on iso osa? En tykkää lapsista, ja harvemmin edes siedän niitä oikeassa elämässä. Virtuaaliset lapset kuitenkin nyt miellyttää mua. Tässä lapset on niin viattomiksi kirjoitettu ja niin uskottavalla, todenmukaisella tavalla, että viihdyn. Ehkä lapset on sittenkin ihania, kun niitä saa tarkkailla tällä lailla että ne on mutella? 😀

  • #10021

    Niklas
    Osallistuja

    Viimenen isku
    20.7

    Minä, ikunen iltavirkku ja aamuntorkku himmaloin pihalla ennen aamu yheksää täysin tyytyväisenä. Oli hoidettu aamutalli, syöty aamupala ja nyt pitäis alkaa leikkiin maisemoijaa että saadaan paikka nätiksi ennen muita rakenteluja.
    Maailman kirjat oli oikiasti ihan sekasin.
    Oliko musta tullu… Aikuinen? Näh, tuskin nyt sentään. Mutta jotaki sinne päin.
    Tiputin sylisä kantamani tyhjät vesipullot keittiön nurkasa pullopussin virkaa toimittavaan kestokassiin, ennen kuin kiersin viemään jäätelöiden käärepaperit roskiin. Huonosti taiteltujen paperien takia koko käsi tuntu olevan vanilijajäätelön tahmaama, joten siirryin vielä sivumpaan tiskialtaan kohdalle pesemään käteni. Olin jos aikeissa lähteä takasi ulos, kun päätin koukata sivupöydältä katsomaan laturiin jätetyn kännykän tilaa. Ylänurkan sininen merkkivalo paljasti uuden saapuneen viestin. Tässä tapauksessa ääniviestien tulvan wapin puolella.
    Olin just painamasa ekan äänitteen vieresä olevaa kolmion mallista kuvaa, kun näin että pihaan tuli vähän turhan rivakalla vauhilla auto. Selvästi tienhaaraan isketty kyltti missä varotettiin hevosista ja kehotettiin hidastaan ei menny joillaki jakeluun.
    Tömistelin portaat alas kuistille ja menin pihalle just siihen sävyyn että muutama kymmen vuosia lisää, niin olisin se naapurin äijä joka käskee kakarat pois nurmikolta. Mutta kaikki se uho vaihtu yhtä nopeasti tunteeseen kuinka veri pakeni kasvoilta ja vatsa muljahteli ympäri kuin kala laiturilla.

    “Misä tytöt on?!” äitin ääni riipi melkeen koko pihan poikki samalla kun se pamautti vänkärinpuolen oven kiinni.
    “Miten helvetisä sä löysit tänne??”
    “En ainakaan sun opastamana” nainen tiuskas samalla kun pää pyöri kuin kuivausrumpu, “Misä tytöt on?”
    “No kuule tuola Marshin kaa—”
    “Jätit tytöt kahestaan sen kanssa??” toinen kysy ääntä korottaen ja lähti epämääräsesti viitottuun suuntaan, “Etkö sä sanonu että nää hevoshommat olis ainaki tauolla? Nuokki tieten sen ryssän hulluja hevosia.”
    “Vitut oo ko vuokralaisten hevosia! Meillä ei omia täälä vielä oo, ja sähän se täsä hullu oot ku pamahat tollen tänne riehuun. Mikä sun persettä tällä kertaa raastaa?!”

    Tuntu että mun kysymykset kaiku kuuroille korville kun Tuula kipitti pihaa pitkin kuin muovipussi tuulessa sinne tänne lehottaen ja huuteli Mindin ja Mandin perään. Marsh seiso tallin oviaukosa pelkkänä kysymysmerkkinä, eikä sen työntämissä kottikärryissä istuvat tytöt näyttäny sen kummemmilta, vähän vaan fyysisesti pienempiä kysymysmerkkejä.
    Tuulan naama oli vääntyneenä johonki inhotuksen ja tyytymättömän sekaseen mutkaan, kun se vaan kumartu tempaseen yksi kerrallaan tytöt pois kottikärryistä. Tarttuen molempia käsistä kiinni ja lähti taluttamaan, tai ennemminki raahaan, perässää.

    “Äiti!”
    “Tuo sattuu!” Mandi ulisi siskonsa perään.
    “Ne ei oo mikää ostoskasseja! Tarvi repiä tolleen peräsä!” Olin ihan varma että mulla puhkiaa kohta joku suoni ohtasa, vähintään. Viitoin vain nopeasti Marshille että on puuttumasta tähän.
    “Mä tiiän mitä täällä tapahtuu parin päivän päästä, ja sehän on ihan vissi että tytöt ei sitä jää tänne kattoon. Ei se että valehtelit päin naamaa että muka hyvää hyvyyttäs otat tytöt käymään kylässä, siinäkin jo ihan tarpeeksi niitten pään sekoittamista. Mutta tää menee jo liian pitkälle, vai muka naimisiin…” Tuula puhisi niskojaan nakellen, sylkien viimeset sanat niin suoraan mun kasvoille että näin sen hampaitten väliin jumiutuneen pullanpalasen.
    “….Mistä sä sen kuulit?”
    “No kuule Miksun kautta sain kuulla. Kun et ite omalle äitilles voinu kertoa.”
    Ton kuuleminen tuntu samalta kuin jos Tuula olis pätkässy polvensa mun mahaan. Ei Miksu oikiasti voinu olla niin aivoton takin kääntäjä että on menny laverteleen. Eihän? “…Ookko kuule kysyny iteltäs että miksiköhän en oo sulle tullu piruetteja vedellen sormusta näyttään?”
    En ihan saanu selvää mitä äiti ensin mukisi päätään väännellen. “Tytöt, autoon. Nyt”, nainen tiuskaisi ja lähti kiertään mun ohi ja veti Mindin ja Mandin perässään.
    “Enkö mä just sanonu että lakkaa repimästä niitä! Painu sä sinne autoon sen toisen kaa, me käyään hakeen tyttöjen reput jos sun on pakko olla tollanen vittusaatana!”
    “Älä kuule poike yhtään–”
    “Mee ny sinne autoon!”
    Tuula tuijotti terävästi hetken, ja näytti siltä että kohta lähtee. Mutta lopulta se tuntu hampaat irvessä hyväksyvän sen. “Saat viisi minuuttia.”
    “Lärvi kiinni, me ei juosta vaan mennään, kerätään ja pakataan niin siinä menee just niin kauan ku menee.”

    Eikä riittäny se että se oli menny edeltä sinne autoon, vaan se käveli perässä kuin vahtis että me ei sittekkään yritetty karkuun tai jotaki. Tuli mieleen The Green Mile, missä se yli-innokas vartija kailotti koko piha raikuen että dead man walking. Toisaalta ihan hyvä että se tuli peräsä. Koska en todellakaan halunnu että Tuula näki yhen yhtäkään kyyneltä mun naamalla. Ja tässä vaiheessa kun silmisä poltteli niinko joku ois viskassu happoa naamalle, en halunnu antaa tolle noita-akalle pienintäkään mielihyvää mistään. Toivottavasti kompuroi johonki kiveen tai käpyyn ja murtais nilkkansa matkalla autolle.
    Puristin Mindin ja Mandin käsiä omissani, kun kuulin hiljasta niiskutusta kummaltaki puoleltani.
    Siinä vaiheessa kun tunsin Marshin käden selälläni, annoin mieluummin rään valua leukaa kohti kuin että niiskuttasin kertaakaan.

    • #10046

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mee nyt roskiin, mua ahdistaa tämä. Joo joo taide on siis hyvää kun se herättää jotakin oloja. 😀

      Mä luen tämän tarinan kahteen suuntaan, ehkä kolmeenkin. Ensimmäinen on se ilmiselvä versio, joka on kaikkein eniten pinnalla tässä. Ihan hirveetä, kun tytöt riepotellan kotiin! Niklaksen käy sääliksi niitä ja suututtaa niiden puolesta, ja lukija samastuu automaattisesti Niklaksen ajatuksiin aina vaan.

      Toisessa versiossa on äitiparan kauhu. Siis mihinkä likaisille orgiafestareille hänen pienet tytöt on viety?? Tuulahan on ihan väärässä, mutta mitä jos ei olisi? Kuvittelen, että mulla on lapsi — okei, en kuvittele, hyi: kuvittelen, että mun elämäni koira, meidän Nisu, raahattaisiin johonkin taistelukoiramestaan. Sitä ei viedä taistelemaan, vaan katsomaan ja pelkäämään sinne. Vitsit se varmaan itkisi siellä, ja vitsit mä murtautuisin vaikka mihin bunkkeriin hakemaan sen, enkä säästelisi raivoani kun puolustaisin omaa pentuani. Tuula näkee, että sen omat muksut on suuressa vaarassa (vaikkei ole) ja se ajatus saa sen puolustamaan niitä ihan raivona. Tietenkin se hyökkää myös Niklaksen kimppuun. Vaikka Tuula on kuinka väärässä, mua hätäännyttää sen puolesta, kn luen tarinaa tahallani vastakarvaan.

      Kolmannessa versiossa on tarinan alla Niklaksen yksinäisyys ja tää sattuu muhun eniten. Sen koko suvussa ei ole kuin pari pientä lenkkiä, jotka haluavat olla sen mukana kun se menee naimisiin ja on onnellinen. Se on jo itsessään ihan hirveää, ja Niklas on käsitellyt asiaa aiemmin tarinoissa. Niklas on kuitenkin sellainen vähään tyytyväinen. Onhan tytöt nyt kuitenkin tulossa sitten häihin! Paitsi että sitten nekin viedään pois, ja nyt mun tekee mieli rähistä kaikille sen takia.

      Jep, hyvin kirjoitettu. Osuit hienon napakympin mun hermostoon. 😀

Aiheeseen ‘Kozlov ja Haanpää’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.