Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
21.6.
Mikset sä vietä juhannusta?Mä en tosiaan ole seinäjokelainen. Elämäni aikana ennen tätä taisin pari kertaa käydä siellä, ihan vaan ohimennen, mutta nyt mä asun siellä. Vuokrakämpässä, jonka olin onnistunu haalimaan itelleni. Se oli jotain pientä ja kuollutta aluetta, siellä ei ollut mitään tai ketään eikä siellä tapahtunut mitään. Mutta enhän mä sinne sen kaupungin takia muuttanutkaan, vaan työn.
Vähänkö tuntuu aikuiselta sanoo noin.
Mä olin nyt reilun viikon ollu Hopealinnassa töissä. Osaan nyt ajaa autoa traileri perässä, vaikka edelleen se stressaa ihan mielettömästi. Pitää kokoajan seurata miten se kulkee käänteissä mukana, osata olla jarrun kanssa hellä ja ennakoida. Mun ajotyyli on yleensä vähän erilainen, ja mä suosin kaasua enemmän kun mitään muuta. Mutta nää ei oo mun hevosia, ja mun on pakko olla varovainen.
En tunne niitä kaikkia hevosia vielä lähes ollenkaan, vaikka melkein jokaisen selässä olin jo ehtinyt käydä. Nasse on tahmea etupainoinen läsipää, jonka ravi on ihan helvetin kamalaa. Venni on sellanen ämmä, jonka takii muistan minkä takia mä en ihan tykkää tammoista. Tuuli sen sijaan on niin arka, että jos sitä kohti hengittääkään jotenkin huonosti se tuntuu menevän ihan palasiksi. Sitten on niitä yksityisiä, Joonaksen ja Milanin, ja jonkun pikkutytön joka muutti sinne vasta muutama päivä sitten. Monta hevosta sieltä on kuulemma myyty, sen verran Joonas mainitsi kun alotin hommat siellä. Se ei oikeestaan puhu turhia, ja mä arvostan sitä. Mieluummin niin, kuin että kokoajan pitäis jaksaa keskustella.
Saga sen sijaan puhuu. Enimmäkseen Joonakselle, ja Joonas on hiljaa. Jotain ne puhui uudesta hevosestakin, tai no.. Saga puhui ja Joonas oli hiljaa. En tiedä siitäkään sen enempää, mutta kai mulle kerrotaan jos se mua koskee. Tuskin koskee.
Mä ihan viihdyn siellä. Hopealinnassa on hiljaista, missään ei ole ärsyttäviä teinityttöjä jotka kikattaa kaikelle ja kaikille, eikä nenäänsä nyrpisteleviä snobeja kun mä kuljen röökiltä haisevan hupparini kanssa ohi. Siellä mä saan olla ihan yksin, tehdä asiat just kun mä haluun, ja mulle vieläpä maksetaan siitä. Hopiavuoressa mä käyn tasan vaan ratsastamassa, Noaa voin moikata jos se sattuu olemaan hollilla.
Mutta välillä käy niin, että sielläkin joutuu kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan niille, vaikkei ihan haluaiskaan.
”Ootteko te menos mihin?”
Ovea kohti kulkeva Milan hevosensa kanssa pysähtyi ja kohotti katseensa muhun. Mä pidin omani mustan orin kaulassa joka odotti rauhassa paikallaan seisten hoitopaikalla.
”Ratsastamaan. Siis Hopiavuoreen, mennään kentälle”, mies vastasi erikoisen aksenttinsa kanssa.Helvetti.
”Venaatko pari minaa nii me tullaa kans?”
En mä Milanin kanssa samaan autoon halunnut, tai mennä ratsastamaan sen kanssa samaan aikaan, mutta meidän käytössä on vaan yks traileri.
”Joo, tietty!” Milan lupasi hymyillen.Mulla ei oikeastaan ole siitä mitään mielipidettä. Siinä se on, niinkun kaikki muutkin. Hymyilee, ja sillä on suorat ja valkoset hampaat. Keskustelee sujuvasti aksentista huolimatta. Sagan kanssa ne taitaa tulla toimeen, nyt kun sekin aloitti työt siellä täyspäiväsenä. Saga nauraa, flirttaileekin. Joonaksen kanssa varsinkin, vaikka Joonas näyttää siltä että se ei tosiaan halua kuulla mitään sellaista. Mua se tervehtii, mutta antaa sitten olla. Se kai tajusi aika nopeasti ettei mua kiinnosta. Milanin kanssa ne juttelee aina kun ne sattuu näkemään. Tai ainakin niin mä olen ymmärtänyt, mutta toisaalta, suurimman osan ajasta mä olenkin siellä yksin.
”Nytkö mennään?” Milan kysyi kun irrotan Varjon naruista. Nyökkäsin ja seurasin sitä pihalle.
Milan talutti hevosensa traileriin. Varjo nousi kyytiin sen perässä, ja nostin lastaussillan ylös. Milan hyppäsi rattiin. Ihan hyvä, niin mun ei tarvii ajaa.Radio soitti jotain muutaman kesän takaista hittibiisiä. Koko suomi oli painunut juhannuksen viettoon, radioasematkin soitti musiikkia nauhalta ilman juontajia. Milan oli yrittänyt saada jotain jutunaihetta aikaseks alkumatkasta, mutta nyt me oltiin hetken oltu hiljaa. Kämmenet olivat kuumat ja hikiset, eikä ohi menevät peltomaisemat olleet järin mielenkiintoisia katsottavia.
“Mikset sä oo viettämäs juhannusta?” Oli pakko kysyä, etten olis ihan hiljaa koko matkaa. Huomasin Milanin suoristavan selkäänsä aavistuksen, ihankuin koira höristää korviaan ilahtuneena kun sille sanoo jotain.
“Ajattelin tulla Biffeä katsomaan, kun on hyvä sääkin.”
Jaa. No eikai siinä sitten.
“Mikset sä ole?” Milan vilkaisi muhun. Katselin edelleen ikkunasta ulos. Kohautin olkiani.
“Ei se oo nii erikoine et huvittais.”
“Ei edes kaverien kanssa?”
“Ei mul oo kavereit tääl.”
“Ai.”
Sitten oli taas hiljaista.Kyllähän mulla Noa on, mutta kai se lähti Helsinkiin äitinsä luokse. Jotain sellasta se uhkasi, heti kun Flida pääsisi laitumelle. Ja ei sen kanssa enää oo niin hauska mitään juhlia, kun se on aina selvä. Mä en ikin haluu olla selvä.
“Ei mullakaan oikeastaan”, Milan myönsi, rikkoen pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Paskat. En usko, sellanen tyyppi kun Milan on takuulla kaverien ympäröimä silleen, että se saa aina valita kenen kanssa se menee. Ehkä se yritti olla myötätuntoinen tai jotain, mutta mä en sellasta tarvii. Onneksi se käänsi auton tielle, josta ei olisi Hopiavuoreen matkaa enää paljoo. Jospa me paluumatkalla kuunneltais vaan radioo.
-
8.6.2019
Hopealinnna talli oli yllättävän iso. Paljon isompi siihen nähden, miten paljon siellä oli hevosia. Sen lattia näytti vasta remontoidulta, ja varustehuone oli myös ihan uusi. Karsinat sen sijaan olivat melkein koskemattoman näköiset. Ehkä nekin uusittaisiin pian.
“.. ja Saga, eli niistä ei tarvitse huolehtia.”
Joonaksen ääni herätti mut takaisin maanpinnalle, ja tajusin etten ollu useampaan minuuttiin enää keskittyny sen puheeseen. Mies kääntyi katsomaan mua. Odottiko se että mä vastaan jotain? Mitä se sanoi? Voisinko mä kysyä että hei, toistatko kun mä en kuunnellu?
“Joo, siinä taisi olla pääpiirteittäin kaikki. Jos jotain kysymyksiä tulee niin saat tottakai kysyä milloin vain. Mutta sinun hommana on pääasiassa vaan liikuttaa hevoset, nuorempien kohdalla tottakai viedä eteenpäin”, Joonas nyökkäsi itsekseen ja siirtyi takaisin tallin pihalle pääty-ovesta, josta pääsi nopeiten tarhoille.Tarhojakin oli useampi, eli siellä on varmasti ollut hevosia enemmänkin.
“Tuolla kauempana tien toisella puolella on laitumet, johon nämä siirretään vielä tämän kuun aikana. Sehän ei mitään muuta, haet sieltä samalla tavalla kuin tarhasta. Ne on yötkin pihalla, kun tallissa tehdään taas vähän enemmän remonttia.”
Ehkä niiden karsinoiden takia?
“Sitten sen jälkeen pitäisi päästä tuota kenttää pohjustamaan vihdoin..”
Nyt kenttä oli ihan myllätty, kun sieltä oli kaikki kivet ja juuret kiskottu. Se oli niin epätasainen, ettei siinä voisi edes kuvitella menevänsä.“Tuleeko liian nopeasti jos aloitat ensiviikon maanantaina?”
Huomasin olleeni oikeestaan vaan hiljaa ja antanut Joonaksen puhua, mitä nyt nyökkäilin ja tein satunnaisen “mm” äänen sen merkiksi, että kuuntelin kuitenkin vielä. Tuntui epätodelliselta että mä olin ees siellä. Vasta joku kuukausi sitten olin valmis lopettaan kaikki hevostelut ihan just samantien.
Mut eihän mulla ollut vielä ees asuntoa tai mitään, en todellakaan ryhtyis ajaan aina mun vanhasta kämpästä sinne ja taas takas.
“Ei tuu”, vastasin silti. Ehkä mä nukun Noan luona. Tai autossa Hopealinnan parkkipaikalla, tai jotain. Tai jos en vaan nuku.
“Hyvä”, Joonas nyökkäsi hyväksyvästi ja suuntasi tien ylitse kartanoa kohti, jonka hän oli maininnut olevan vanhempiensa koti. “Käydään kirjoittamassa ne paperit ja pääset sitten lähtemään.”
“Entä toi kun mä en oo tosiaa sitä trailerii koskaa vetäny?” kiirehdin kysymään ennenkuin Joonas saavutti kartanon oven.
“Ei se varmastikaan ole ongelma. Voidaan silloin maanantaina vaikka yhdessä lähteä Hopiavuoreen, niin pääset siinä kokeilemaan.”Joo, kivaa. Pääsen taas jonkun vahdittavaks kun ajan ihan vierasta autoo ja traileri perässä. Sentään on tuttu reitti.
“Joo, hyvä”, vastasin ja katselin, miten kartanosta astui ulos mustahiuksinen nainen. Hän ja Joonas loivat toisiinsa katseen, joka näytti kaikelta muulta kuin ystävälliseltä.
“Ai, sä taidat olla se uusi!” nainen hihkaisi mut nähdessään. Olishan se kai ollu liikaa toivoa, ettei siellä olis töissä ketään muuta kun Joonas.
“Tota, nii kai..?” epäröin, pitäisikö mun käydä kättelemässä vai ei. Nainen ehti sillä välillä itse kulkea mun luokse ja ojentaa kätensä. Tartuin siihen.
“Saga Nårgard, mä olen täällä tallityöntekijänä”, hän esitteli itsensä leveästi hymyillen. En osannut yhdistää hänen aksenttiaan varmasti mihinkään, mutta ehkä ruotsalainen se oli.
“Jesse Lehtoniemi. Mä.. Oon se uus”, vilkaisin lyhyesti Joonakseen ja tungin käteni housujeni taskuihin. Joonaksen ilme oli melkein kyllästyneen näköinen, ja pian hän kehotti mua käymään sisälle että sovitaan vielä loputkin asiat.Lopulta mulla oli kädessä paperinen kopio työsopimuksesta, jossa oli sekä mun että Joonaksen allekirjoitukset. Työt alkaisi maanantaina, ja niitä olisi viitenä päivänä viikossa. Eli näin alkuun yks hevonen per päivä. Sen tallin nuorin on kai vasta joku vuotias, niin sillä ei tehdä vielä yhtään mitään. Sitten kun tulee rutiini tutuksi niin sitten voisin lähteä ratsastaan useamman kerran päivän aikana; eli sitten kun osaan varmasti vetää traileria ja voin yksin lähtee Hopiavuoreen kahden hevosen kanssa. Helvetin epäkäytännölliseltä se kuulosti, mutta ehkä mä oppisin siihen. Ehkä tästä tulis vielä oikeesti jotain.
-
6.6.2019
”Haloo?”
Voi vittu. Paljonko kello oli? Vilkaisin ympärilleni. Olin kai sammunu sohvalle. Tai siinä mä ainakin olin, ja pöydällä pleikan ohjaimen vieressä oli ainakin sixpäkin verran tyhjiä kaljapulloja. Kuka mulle edes soitti?
”Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”
Mulla meni hetki että prosessoin linjan toisesta päästä kuuluneet sanat, mutta kun tajusin ne pomppasin istumaan ja rykäisin mahdollisimman asiallisesti, että saisin ääneni kuuluviin.
”Ei, ei. Et ollenkaa”, koitin kuulostaa mahdollisimman vakuuttelevalta, samalla kun ensimmäinen pahoinvoiva aalto pyyhkäisi lävitseni.
”Hyvä sitten. Tosiaan, kävit meillä tuossa vajaa viikko sitten ratsuttajan paikkaa varten. Vieläkö olisit siitä kiinnostunut?”
”Joo, oon kyllä.” Toivottavasti se ei pyytäis mua heti käymään. Tai puhuis pitkään. Mun pitää päästä vessaan.
”Hienoa, olisit sitten tervetullut tänne meille. Jos pääsisit käymään tässä parin päivän sisällä niin kirjoitetaan paperit ja käydään läpi vielä käytännön asioita?”
”Joo, käy.” Hivuttauduin sohvalta jaloilleni ja lähdin matkaamaan pesuhuonetta kohti. ”Hieno juttu siis, kiitos paljon. Mä tuun sinne mielelläni”, eiks niin oo hyvä sanoo kun saa töitä? Piti nieleskellä hetki ja pysähtyä. Kai mä nyt olin sit juonu enemmän ees kun yhen sixärin, enkai mä nyt vittu niin vähästä krapulaa saa?
Joonas oli hiljaa. Tajusin että se odotti mun kertovan milloin mä menisin sinne.
”Niin, tota. Käyks viikonloppu taas? Vaik lauantai, samoihi aikoihi?” ehdotin ja avasin pesuhuoneen oven. Laitoin hanan juoksemaan ja kohotin katseeni lavuaarin yläpuolella olevaan peiliin. Silmissä oli noussut pintaan varmaan kaikki mahdolliset verisuonet.
”Sopii. Nähdään silloin”, ja Joonas sulki puhelimen. Ennenkun kerkesin ees vastaan.Mä siis.. Kai sain sen paikan. Mä sain töitä. Just kun olin eilen dokannu ja aatellu, että musta ei tule yhtään mitään ikinä. Se koko tilanne alkoi tuntumaan niin koomiselta että olisin varmaan nauranu, jos en just silloin olis antanu lavuaariin ylee.
-
Sori Tiitus, Jesse ei lähde leikkimään mukaan ihan helposti…
Se Tiitus osoitti jotain naista, ihankuin mua kiinnostaisi kuka se oli. En vaivautunut tervehtiin, enkä oikeen ees katsoon sitä. Sen sijaan katsoin kahvinkeitintä. Se Tiitus oli keittäny kahvia. Mulle. Miks? En pyytäny, enkä oikeen halunnukkaan. Jos sitä kaljaa vaan.
Se osoitti mulle jääkaapin, ja mun teki mieli vastata, että en mä tyhmä ole. En vastannut mitään, vaan astelin sinne jääkaapille ja otin sieltä sen kylmän kaljan, jota olin tullukin hakeen. Ne muut alkoi viritteleen peliä uudelleen pystyyn, ja Tiitus pyysi mua mukaan.
”En”, vastasin vaan lyhyesti ollessani jo ovensuulla. Meinasin kulkee etuovesta pihalle, mut kun kerran Noa ei ollu vielä tullu takas niin kai mun olis parempi mennä takapihalle. Joku koirille tehty aitaus se kai oli, johon mentiin kai saunan kautta, tai jotain. Jokatapauksessa mä löysin sinne ja sain sytytettyä tupakan, jonka jälkeen korkkasin kaljan ja hengähdin syvään.Enää ei satanu, eikä ukkostanu. Tihuutti maksimissaan. Ei olis haitannu, vaikka se olis jatkunukki pidempään.
-
Jesse Lehtoniemi
21 vuotias, 166cm, Oinas.Jesseä kuvaillessa on helppo käyttää negatiivisia sanoja. Hän on hankala, kylmä, välinpitämätön, ikävä. Eivätkä nämä väittämät täysin väärässä ole, sillä ensikatsauksella Jesse on juurikin sellainen. Hän ei turhia yritä miellyttää ympärillään olevia ihmisiä tai tehdä ystäviä. Vaatii paljon että häneen pääsee tutustumaan, ja harva jaksaa edes yrittää. Kirosanoja aktiivisesti viljelevä Jesse tuntuu olevan katkera koko maailmaa kohtaan. Hän inhoaa kaikkea ja kaikkia lähes tasavertaisesti, eikä taida olla päivää jolloin hän olisi positiivinen.
Ala-aste ikäisenä masennukseen sairastunut sekä insomiaa aktiivisesti poteva Jesse viihtyy parhaiten eläinten seurassa. Koirat ovat hänelle kaikki kaikessa, ja tulevaisuudessa nuori mies haaveilee vielä omistavansa sellaisen. Hevosia Jesse on harrastanut lähes koko ikänsä, muttei uskalla edes toivoa joskus omistavansa sellaista. Pätkätöissä käyvänä hänellä on hädintuskin rahaa maksaa vuokra tupakkaan ja alkoholiin menevän elämäntapansa takia.
Ulkonäöltään Jesse on suhteellisen lyhyt, kalpea ja hänen silmiensä alla on tummat varjot. Miehellä on mustat hiukset jotka on sivuilta leikattu siiliksi ja päältä kietaistu ”manbun” tyylisesti. Ruskeasilmäinen ja elämäänsä kyllästyneen näköinen. Hänellä on myös useita lävistyksiä; alahuulessa snakebitesit, nenänvarressa bridge, sekä kielessä. Myös molemmissa korvissa hänellä on useampi koru, ja muutaman tatuoinninkin hän on ennättänyt ottaa. Vaatevärinä Jessellä on aina poikkeuksetta musta jokaisessa sävyssä (vaaleamusta, tummamusta, keskimusta, ja niin edelleen).
Jessen elämästä kertovia tarinoita
– Kun parisuhde alkaa hajoamaan, 7.12.2018
– Helvetin hyvää uuttavuotta, 1.1.2019
– Jokainen pettää joskus, 3.1.2019
– Mä olen masentunut, 24.1.2019 -
Mielikki käsissäni kännyin ympäri ja suuntasin Noan huoneeseen. Oven suljettuani vedin syvään henkeä ja laskin Mielikin lattialle. Se oli virhe, sillä koira oli hetkessä rynnistänyt hieromaan itseään Noan sänkyyn.
”Eii Mielikki, tuu tänne”, komensin koiraa kiskoessani märkää huppariani pois. Se päätyi huoneen lattialle ja Mielikki syliini alkaessani kuivaamaan sitä ensimmäiseen kuivaan vaatekappaleeseen jonka löysin. Noan hempeän keltaiseen t-paitaan siis. Ainahan sen vois pestä.Aikani kuivasin Mielikkiä ja odotin Noaa. Jäikö se sinne kaveeraan niiden muiden kanssa? Ei helvetti. Mun teki mieli tupakkaa. Ihan törkeesti.
Päästin Mielikin otteestani ja koira hypähti mielellään lattialle itseään ravistellen. Se Tiitus sano että siellä olis kaljaa. Mä en oo juonu nyt monee päivää, kun ei oo ollu rahaa. Kalja kelpais kyllä. Kalja ja tupakka. Onnistuisinko mä hakeen yhen ja painuun pihalle röökille? Kiskoin kuivat vaatteet päälleni ja avasin oven. Mielikki oli sekunnissa rynnistänyt portaat alas takaisin muiden luokse, kun mä jäin ovensuuhun. Ehkä en mee, jos vaan venaan.
Tai sit meen, haen sen kaljan ja meen sinne vitun röökille. Joo. Niin mä teen.
Suljin oven perästä ja astelin vähin äänin portaat alas.
”Öö”, aiii vittu miten tyhmältä musta tuntui seistessäni siinä ovensuussa. Vieraassa paikassa ja vieraassa porukassa. Muttakun mä haluun sitä kaljaa. ”Sitä.. Tota, kaljaa?” Onnistuin kysymään, ja huomasin paikalla olevan toisen koiran. Se oli Mielikkiä isompi pystykorva. Olisko kelpie? Sairaan hieno se oli kuitenki. ”Jos siis mulleki riittää.” -
Jaa. Jaa, okei. No eikai siinä.
Noa jäi terassille tapittamaan.. Jotain. Mä en ihan tienny että mitä, mutta koomiselta se mun silmiin näytti. Mielikki sen sijaan juoksi mun ohi sisälle, jonne mä en todellakaan halunnut mennä. Olisin niin paljon mieluummin jääny siihen polttaan tupakkaa ja miettiin, miksi hitossa mä taas olin siellä.
Silti mä kävelin sisälle. Nappaisin Mielikin ja pinkoisin ylös Noan huoneeseen. Sinne mä osasin reitin. Siten mä voisin vältellä kaikki kiusalliset ensitapaamiset, ”kukas sä oot” kysymykset ja typerät selittelyt, että no mä oon tällänen vaan.
”Mielikki”, kutsuin mahdollisimman tyynellä äänellä eteisestä. Koiran rotanhäntä katosi toiseen huoneeseen, eikä sitä kiinnostanut pätkän vertaa mun huutelut. Kovempaa en muuten kutsuisi.En mee, en tee. Vilustukoon sit koko piski.
Menin silti. En mä voisi ottaa sitä omalletunnolleni että Mielikki tulee kipeäksi, vaikka monen muun asian kanssa voinkin elää. Mua vastassa oli niin monta vierasta naamaa, että mun teki mieli vaikka kuolla. Kaikki tuijotti ihan hiljaa, kuka sä oot.
(Vaikka tosiasiassa korttipeli taisi olla juuri alkamaisillaan, ja suuntaani tuli vilkaisu tai pari. Maksimissaan yllättynyt hymy.)
En sanonut mitään, vaan etsin Mielikin. Mielikin, joka hyppi juuri parhaillaan jonkun nuoren kundin jaloissa. Vittu mä kuolen. Se otti Mielikin kainaloonsa, ja tuli kättelemään mua. Tiitus se sanoi olevansa.
”Jesse”, vastasin ja tiputin katseeni Mielikkiin. Se näytti niin pirun onnelliselta. Miten kukaan voi olla ilonen päästessään sellaseen väkimäärään?
”Aa, no tota.. Ei tää mitää,” vilkaisin omiin vaatteisiini, ja tajusin samantien että haittaisihan se. Kastelisin kaikki paikat.
”Teil oli kai peli keske, nii kyl mä voin. Vaihan sit.” Pidin katseeni Mielikissä, ja ojensin käteni koiran saadakseni. Mielikki mukaan ja äkkii karkuun, niin ehkä selviäisin sillä. -
1.6.
Musta tuntui ihan kokoajan, että Joonas katu kutsuneena mut. Hävetti, vaikken oikeen ees tienny miks. Kai mä vaan odotan itestäni liikoja, kun ees yritän päästä sellaseen hommaan. Milloin mä olisin mitään traileria päässy vetään, kun ei mulla oo omaa hevosta? Joonas otti ja lähti, ja jätti mut yksin käytävälle mustan suomenhevosen kanssa.
Mä en edes tienny sen hevosen nimee.
Talli oli ihan hiljanen. Mä olin siellä tosiaan ihan yksin. Käviköhän siellä ees ketään muuta kun se omistaja? Ei ihme että se ettii ratsuttajaa, hevosia sillä näytti olevan kuitenki aika paljon. Kohotin katseeni mustan orin silmiin. Se katsoi mua suoraan takaisin korvat eteenpäin käännettynä. Teki mieli jäädä siihen vaan seisomaan ja tapittaan sitä kun tyhmä, jos se vaikka kertois mitä mun nyt pitäis tehdä, mutta tiesin ettei niin käy. Lattialla oli avonainen harjapakki, ja tartuin siellä olevaan kumisukaan. Kerran sinne asti ajoin ja kulutin bensaa, ja siinä samalla rahaa, niin kai mä voisin sen sitten loppuun asti kunnialla viedä.
Myöhemmin autossa istuessani musta tuntui vaan tyhmältä. Seurasin tiiviisti katseellani edessä olevan trailerin takavaloja etten menis hukkaamaan sitä, vaikka osasinhan mä Hopiavuoreen ajaa. Sitä hevosta harjatessa ei ollu tapahtunu yhtään mitään. Se seistä nökötti paikallaan ja mä puunasin sen kuntoon niin hyvin ja nopeesti kun taisin. Olin kai odottanu että se Joonas lykkäis mulle tallin vaikeimman hevosen että saisin todistaa taitoni, jos niitä ees oli. Ehkä se olis yhtä helppo selästä. Ehkä mä en olis tuhlannut meidän molempien aikaa, jos Joonas oliskin sitä mieltä että mä olen ihan sopiva siihen hommaan. Mutta jos oon, niin mihin mä sit muutan? Noan kanssa en rupee asumaan, kun kerran sillä on jo kämppiksiä ihan tarpeeks. En oo ikinä ymmärtäny miten joku voi asuu kommuunikämpässä, mut Noa onkin aina ollu vähän erikoinen.
Hopiavuoren piha oli autio. Ehkä jengi oli juhlimassa, kun viimeks täällä käydessä pihassa oli ees pari autoo ja tarhoilla hääräs joku talikon kanssa. Nyt ei ollu ketään missää.
“Ota vaan se ulos”, Joonas nyökkäsi traileria kohti. Trailerin mä sentään sain auki ilman että sähläsin mitään, eikä sen orinkaan ulos taluttamisessa mitään ongelmia ilmennyt.
“Se ei ole vielä käynytkään täällä, niin kannattaa varautua sille uuteen ympäristöön.” Joonaksen ääni oli kokoajan neutraali ja tasapaksu. Oli ihan mahdoton sanoo, mitä se musta aatteli. Varustin orin tottuneesti, ja olin helpottunu ettei sillä ollu mitään sairaan monimutkasia varusteita.“Käyks jos mä talutan tätä pari kierrost?” kysyin Joonakselta kiristäessäni kypäräni leukahihnaa.
“Käy, se onkin ihan hyvä idea”, Joonas nyökkäsi ja siirtyi kentän reunalle. Hyvä, mun ei tarvis siis keksiä puhuttavaa. Sen sijaan sain keskittyä siihen vieraaseen hevoseen. Ori kulki aika rennon oloisesti mun vierellä, vaikka sen pää kääntyilikin välillä ja sieraimet värisi sen nuuhkiessa ilmaa. Pari kierrosta kentän ympäri, eikä se ollu jääny tuijotteleen mitään mörköjä. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.Ja ori jämähti paikalleen kun liimattu.
Tunsin miten puna alkoi hiipiä mun kasvoille, se kuumotti poskissa ja korvissa ja kumpusi jostain rinnasta saakka. Vittu miten noloa. Maiskutin ja annoin pohkeita, ja ori käänsi korviaan mua kohti. Luuletko, se tuntu kysyvän. No en kai sit vittu luule. Ikuisuus vierähti ohi.
“Rentoudu vaan, se tekee noin jos ratsastaja jännittää.” Joonaksen ääni kuului kentän laidalta, ja huomasin vetäväni henkeä terävästi sisään. Olinko mä pidättäny sitä? Tipautin mun korvissa saakka olevat hartiat, rentoutin polvet ja hengitin uudelleen. Skarppaa nyt jumalauta.
Ori lähti liikkeelle. Se kuulosteli ihan jokaista mun liikettä ja elettä, ja hetken mua pelotti tehdä yhtään mitään. Tuntui että se menis rikki jos tekisin yhtään mitään. Puolikierrosta me vaan käveltiin, jonka jälkeen tajusin etten mä vois siellä vaan matkustaa. Lähdin ratsastamaan, ja vähitellen pääni tyhjeni. Sain kiinni siitä mitä mun tarvii tehdä, vaikka en onnistunutkaan unohtaan kentän reunalla vahdissa olevaa silmäparia. Varjo alkoi liikkua, se rentoutui, mä rentouduin, ja se toimi. Ravissa se myötäsi ohjalle, antoi periksi ja kuunteli. Turpa laskeutui alemmas kohti ryntäitä, ja takajalat alkoi tuomaan liikkeeseen voimaa.
Siinä oli jotain, mitä mä en oo koskaan ennen tuntenu.
Istuin satulaan, ja pyysin kulmassa laukkaa. Ori luimisti, ja tiputti ravin käyntiin töksähtäen. Äskeinen hyvä olo tipahti ihan yhtä nopeesti. Huuliani yhteen puristaen käänsin orin ympyrälle, ja nostin ravin uudelleen. Hengitä, muistutin itseeni vähänväliä. Sä osaat nostaa laukan vitun ääliö, se ei oo vaikeeta. Eikä se sit ollukaan, kun tein sen oikein. Istuin syvälle satulaan, siirsin sisäpohjetta, pidätin, ja ori nosti. Me mentiin Joonaksen ohi, mutta pidin katseeni visusti edessä. En halunnu nähdä sen ilmettä. Keskityin myötäämään laukkaan. Huomasin että ori tarvi kaarteissa tukea ettei se tiputtaisi raville.
“Noniin”, kuulin Joonaksen toteavan kun lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sen suupielet olivat vaalean vaahdon peitossa ja se venytti kaulaansa pitkälle alas. “Miltä se tuntui?”
“No.. Aika erikoiselta”, se oli eka asia joka mun mieleen tuli, “tai siis. En oo ihan tällästä hevosta ennen ratsastanu.”
“Mikä siinä on erikoista?”
Olinko valinnu sanani väärin? En osannu sanoo Joonaksen äänensävystä päätellen.
“Siis kun tää reagoi nii paljo sen ratsastajaa. Vähän ku katoinki väärään paikkaa nii tää sakotti samantie. Muuten se oli kyl tosi hyvä, se on ravis aika makee. Laukassa sil taitaa viel ol tasapainos hakemista?” Sydän jyskytti kurkussa saakka, jos mä vaan latelenkin ihan omiani ja Joonas pitää mua ihan tyhmänä.
“Hyvin huomattu. Se on tosiaan vielä nuori, eikä sen kanssa olla ehditty työskennellä viimeaikoina.”Ori sai kävellä vielä pari kierrosta ennenkuin hyppäsin alas satulasta ja avasin kypärän hihnan. Me käveltiin Joonaksen kanssa hiljaisuudessa trailerin luo, jossa aloin riisumaan orilta varusteita.
“Mikä tän nimi muuten on?” rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin Joonakseen mustan kaulan yli.
“Varjoaika”, Joonas vastasi ja taputti oria lautasille. “Varjoksi sitä kutsutaan.”
Vilkaisin oriin. Nimi sopi sille, vaikkei se ehkä ollut mielikuvituksellisimmasta päästä. Se asteli takaisin traileriin ja alkoi hamuamaan heiniä vastatäytetyn heinoverkon raoista.
“Olen yhteydessä tässä parin päivän sisällä päätöksestä. Pystyitkö sä milloin aloittamaan?”
“Vaikka heti”, vastasin samantien. En tiedä mistä se itsevarmuus kumpusi, mutta mä tosiaan halusin sen homman. Olis ihan törkee sääli, jos en enää pääsis ratsastaan sillä hevosella. Joonas hymähti ja sen suupieli kääntyi hetkeksi ylöspäin.
“Hyvä. Ollaan yhteydessä.” Hän nousi autonsa rattiin. Kohotin kättäni kun hän lähti ajamaan pois tallin pihasta, ja vasta auton hävittyä puiden taakse päästin syvän huokauksen. Kai mä nyt sit vaan ootan terassilla et Noa tulee kotiin. -
31.5.2019
Ojasta allikkoonOlin ottanu Hallavasta lomaa. ”Lomaa”, eihän mulla mitään velvollisuutta siellä ollu käydä. Ei vaan huvittanut. Yöt meni tietokoneen ääressä pelatessa ja päivät nukkuessa. Helvetin hienoo olla työtön, mihinkään kesätöihinkään en päässy. Liian vanhahan mä taidan kesätöihin olla, kun sitten pitäis olla ihan kunnon soppari. Tai jotain. Ehkä mä en vaan sovi mihinkään eikä kukaan halua mua töihin. Jos mä olisin työnantaja niin en mäkään mua palkkais.
Siksi tuntui tyhmältä lähteä ees yrittään kun Noa laitto kuvan ilmotuksesta, missä etittiin ratsuttajaa jollekin yksityistallille aika läheltä Hopiavuorta. Vähintään kesän yli oli toive työsuhteen kestämiselle. Pitäis soittaa ja kysyä, jos haluais lisäinfoo.
”Vitut”, totesin vaan ensin ja unohdin koko ilmotuksen. Törmäsin siihen kuitenkin uudelleen parin päivän jälkeen ite netissä surffatessani. Vaatimuksina oli taito toimia hevosten kanssa asianmukaisesti yksinkin, sekä toiveena oli taito vielä nuoriakin hevosia eteenpäin. Pyörittelin sitä mielessäni, en tiiä osaanko. Oonko tarpeeksi hyvä. Rahaa mä kyllä tarvisin, vuokra ei maksa ite itteään ja työttömän tuilla ei paljoo juhlita. Sentään oon osannut olla juomatta nyt jo useemman viikon, ainakaan niin paljon kun ennen. Kaljaa jääkaapissa on silti aina pakko olla, mutta oon mä selvä suurimman osan ajasta.”Joonas Hopealinna”, puhelimesta vastas reipas miesääni, ja meinasin samantien mennä lukkoon.
”Öö, Jesse. Lehtoniemi siis, moi”, nyt olis hyvä hetki sulkee puhelin ja unohtaa koko juttu. ”Soittasin siit ratsuttajan paikasta.”
”Joo, kerrotko ihan ensin vähän itsestäsi ja hevoskokemuksestasi”, Joonaksen ääni vastasi. Mä vihaan puhua puhelimessa ja puhua itestäni, varsinkin jos mun pitää kehua. Ei mussa oo mitään kehumisen arvosta.
”Joo, no tota, mä oon parikymmpinen, melkeen koko ikäni hevosia harrastanu. Tota.. Omaa hevosta ei oo, mut vuokralla on ollu. Ja mä pärjään hyvin vaikeidenki hevosten kanssa.”
Joonas teki myöntävän äänen, ja oon melko varma että se jo mielessään totesi että mä en ainakaan sinne pääse.
”Minkälainen kisahistoria, ootko kisannut? Millä tasolla?”
”Joo, oon”, yhtäkkiä Tie Tähtiin kisoihin osallistuminen aikasemmin tänä vuonna ei tuntunukaan nii turhalta. ”Jotai pikkukisoi tuli junnuna käytyy, viimevuonna voitin ratsastuskoulumestaruuksissa seniori- ja estemestaruuden, ja nyt tän vuoden Tie Tähtiin cupissa Tähtiratsukon tittelin.” Oli outoo sanoo se ääneen, kun en kertaakaan ollu kenellekään kehuskellu voitoilla. Ei se musta ollu niin hienoo.
”Okei, sehän on hienoa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut tätä koskien, mutta jos vaan pääset niin voisit tulla käymään? Varaudu ihan ratsastamaan. Käykö tuleva viikonloppu?”Joo, ei yhtään kuumottavaa lähtee ratsastaan jonkun valvovan silmän alla vieraalla hevosella.
”Joo, käy. Jos tuun lauantaina? Sillee päivällä.”
”Sopii, nähdään silloin.”
”Nähään, moi.”Tiputin kännykän käsistäni ja huokaisin syvään. Hiton Noa, se ja sen loistavat ideat. Katotaan vaan, niin meen paikalle ja nolaan itteni aivan täysillä, kun en kuitenkaan osaa mitään. No mut.. Toisaalta jos kerran lähen käymään sielläpäin nii samalla voisin sitten käydä Noaakin kattomas taas. Eipähän olis sit ainakaan ihan täysin turha reissu.
