Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jokohan mä kohta opin Eetun murteen :DD
23.6.
Avulias isäntäKello oli vielä niin vähän, että Hopiavuoren tallin alueella oli hiljaista. Tarhat huusivat tyhjyyttään, mikä kertoi että ainakin osa hevosista oli viety kesälaitumelle. Taivas oli sininen, mutta aurinko ei päässyt pilviverhon takaa porottamaan vielä niin, että hiki virtaisi ja olo olisi kaikin puolin hankala.
Kentältä kantautui kimon orin äänekäs puuskuttaminen joka täytti muun hiljaisuuden. Sinne oli koottu kuuden esteen rata, jota kentän ainoa ratsukko parhaillaan suoritti.
Joonaksen ilme oli neutraali, mutta kulmien välissä oleva vain aavistuksen verran näkyvä ryppy kieli miehen keskittyvän. Martin jalat hakkasivat kentän pohjaa rytmikkäästi, vaikka etujalkojen korkea liike kertoi orin pyrkivän nopeampaan tahtiin, jota sen ratsastaja ei sille suonut. Estekorkeus oli maltillinen, kaukana siitä mihin kaksikko parhaimmillaan pystyi, mutta nyt kyseessä olikin tarkkojen reittien ratsastus.
Kentän päädyssä lyhyellä sivulla oli ristikkosarja. Päätään ylöspäin nykien Martti yritti puskea esteille, mutta terävällä ulkopohkeella Joonas käänsi orin voltille. Ulko-ohjan tuen säilyttäen mies pidätti ja myötäsi sisäohjalla orin kaulaa taivuttaen, ja vajaata kymmentä metriä hipovan voltin sisällä Martti malttoi laskea turpaansa alemmas. Se hengähti syvään, rentoutui, ja Joonas taputti lyhyesti sisäkädellään sen kaulaa. Satulassa tiiviisti istuen mies ohjasi orin takaisin sarjalle, laski mielessään laukka-askeleet, ja hypyn tullessa myötäsi. Jalustimilla seisten Joonas antoi käsiensä liukua pitkälle Martin kaulaa pitkin kohti korvia, ja hyvissä ajoin hän käänsi katseensa kohti seuraavaa estettä. Vinossa oleva pysty oli laitettu lävistäjälle, johon Joonas oli laskenut viisi laukka-askelta.
Kuolainta vastaan puskien Martti pidensi askeltaan, eivätkä pidätykset enää menneet läpi orin päätettyä vain mennä. Askelia tuli viiden sijaan neljä, ja vaikka Joonas oli hypyssä mukana takajalat kolahtivat ylempään puomiin tarpeeksi sen tiputtaakseen. Esteistä kuumunut ori nykäisi päätään alaspäin ja kerta toisensa perään viskoi takajalkojaan kohti taivasta. Orin tyhmyyksiin jo tottuneena Joonas käänsi sen ympyrälle tasapainoaan menettämättä, ja Martti malttoi hetken suostuttelun jälkeen hidastaa temmokkaaseen raviin kuolaimiaan pureksien. Orin suupielet olivat valkoisen vaahdon peitossa, joka tipahteli maahan ja sen ryntäille.
“Ei siltä vauhtia ainakaa puutu”, Hopiavuoren isännän ääni sai Joonaksen kohottamaan katseensa kentän laidalle. Eetu oli pysähtynyt talikko kädessään katsomaan ratsukon suoritusta, eikä Joonas ollut keskittymiseltään häntä huomannut laisinkaan.
“Aina välillä”, Joonas myönsi ja hidasti orin käyntiin istunnallaan. Martti puuskahti sen kuuloisena, ettei sitä olisi yhtään huvittanut, mutta laski päänsä alas hieroakseen silmäkulmaansa jalkaansa vasten.
“Teillä on täällä väki vähentynyt”, Joonas mainitsi ja nyökkäsi päällään tarhoja kohti. Eetu seurasi elettä katseellaan, ja nyökkäsi vasta sen palautettuaan takaisin Joonakseen.
“Tossa eilen käytihin ne laitumelle päästämäs, siellä niiren kelpaa olla ku on näi hyvä sääki. Pysyyski tämmöösenä”, Eetu myötäili ja nojautui talikkoonsa.
“Toottaki aikaases kans”, isäntä jatkoi huomatessaan, ettei Joonas ollut jatkamassa keskustelua. “Sielolis kaffetta tuvaas, sitteku ootta valamiita.”
“Kiitos”, Joonas nyökkäsi ja keräsi ohjat uudelleen. Tähän mennessä molemmat jo varmasti tiesivät, ettei Hopealinna lähtisi tupaan kahville, vaikka Hopiavuori aina ystävällisyyttään sinne kutsuukin.“Orotas, mä käyn nostamas sen puomin”, Eetu ennätti sanomaan ennenkuin Joonas kerkesi pyytää Martin uudelleen liikkeelle. Nyökkäämällä kiittäen Joonas ohjasi Martin uralle ja seurasi katseellaan miten Eetu kulki kentän poikki nostamaan aikaisemmin tipahtaneen puomin.
“Nii ja hyvää juhannustaki”, tilan isäntä virkkoi takaisin kentän laidalle palatessaan.
“Samoin”, Joonas vastasi ja pyysi Martin uudelleen laukkaan.
-
6.6.2019
Ratsuttajan valitseminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Syitä vähäiseen hakijamäärään on varmasti monta, kuten vaikka pieni kunta ja sijainti keskellä korpea. Eikai tällaisesta paikasta kovinkaan taitavia ratsastajia ihan joka nurkasta löydy. Valinta rajautui neljästä kahteen, ensimmäisenä käyneeseen Riinaan ja viimeisenä käyneeseen Jesseen. Aikani vertailtuani heidän erojaan päädyin Riinaan. Isä näkisi vähemmän päänvaivaa jos tallissa ei kulkisi lävistetty nuori mies joka kantaa korvassaan kannabiskorua, ja Riina oli pidempi. Pituus ei tietysti ollut välttämättömyys, mutta silti tärkeä osa sopivaa ratsastajaa etsiessä. Ratsastustaidoista on vaikea saada täysin aitoa kuvaa yhden kerran perusteella, mutta molemmat täyttivät laatimani kriteerit.
Ensimmäiseen soittooni Riina ei kuitenkaan vastannut, joten ajattelin soittaa myöhemmin. Se ”myöhemmin” muuttui kuitenkin kokonaan seuraavaksi päiväksi, kun Riiviö onnistui jälleen karkaamaan tarhasta, ja koko päivän rytmi meni sekaisin ilkikurista varsaa kiinni narratessa. Onneksi Milan oli käymässä, niin saimme yhteisvoimin tamman takaisin aitojen sisälle. Oli myös onni, ettei Saga ollut silloin näkemässä. Hänen ei tarvitse nähdä mitään, josta hän saisi syyn kuittailla.
Seuraavana päivänä Riina vastasi, ja yllätyksekseni päätti jättää paikan ottamatta vastaan. Ilmeisesti hän pääsi töihin jonnekin joka sijaitsi lähempänä. Se oli täysin ymmärrettävä syy, mutta puhelun suljettuani epäilys nousi mieleeni. Entä jos siihen syyhyn vedoten Jessekin kieltäytyisi? Kauanko menee, ennenkuin joku muu tarttuu siihen ilmoitukseen? Puista pöydän pintaa sormin naputellen näppäilin Jessen numeron ja odotin. Puhelin tuuttasi ensin kerran, sitten toisen. Viidennen jälkeen olin valmis sulkemaan puhelun, mutta juuri silloin puhelimesta kuului ensin lyhyt staattinen ääni jonka jälkeen Jesse vastasi.
-
1.6.2019
Olihan se helpottavaa, ettei aamutalliin tarvinnut nousta taas heti ensimmäisten lintujen alkaessa laulamaan. Sain kääntää kylkeä ja kuunnella puoliunessa, miten Saga könysi ylös viereisessä huoneessa. Hän ei ikinä ole ollut aamuihminen, joten sain ainakin siitä kiskoa huvia irti kuvitellessani miten hän kiukuttelee herätyskellolleen. Mutta ei sitä auttanut montaa tuntia jäädä loikomaan itsekään, pakko se oli nousta vaikka tallissa joku oli jo tovin häärännyt. Erinomainen Saga on hevosten kanssa, ei sitä käy kieltäminen. En epäile etteikö hän hoida nämäkin hevoset mallikkaasti, vaikka ne minun ovatkin. Syy siihen että halusin itse laittaa hevosten ruuat valmiiksi oli täysin siinä, että halusin pitää tietyn määrän valtaa käsissäni. Saga ei olisi sen kummallisempi kuin tallityttö jakaessaan valmiit ruuat, taluttaessaan hevoset tarhaan ja siivotessaan karsinat.
“Niin tänäänkö käy viimonen?” isän tumma ääni kiinnitti huomioni kartanon terassille astuessani. Eeva-kissa makasi velttona miehen sylissä ja hän työsti puista piippua toisessa suupielessään.
“Tänään”, totesin siirtäessäni katseeni takaisin taivaalle. Muutama pilvenhaituva seilasi kaiken sinisyyden keskellä tuulen niitä kuljettaessa.
“Olisit sitä Milatovikin poikaa pyytänny.”
“Mijatović, isä.”
”Joku Toviik kuitenni.”
”Ei hän taida ihan sopia siihen mitä etsin.”
”Saga sitten.”
”Ei. Saga ei tee muuta kuin tallityöt.” Äänensävyni oli tiukka, ja tunsin isän katseen niskassani marssiessani terassilta alas tallia kohti.Tallin pihaan kaarsi vanha Opel. Se sammui hurahtaen, ja pian autosta nousi tummahiuksinen nuori mies.
”Löysit perille”, kohotin kasvoilleni ystävällisen hymyn kulkiessani kävelemään häntä vastaan. Katseeni kohdatessa huomasin miehen kasvoja koristavan usean lävistyksen. Isä ei tule pitämään niistä, mutta minua sellaiset ei haittaa.
”Joo”, hän vastasi ja tarttui käteeni. Puristus oli jämäkkä ja rohkea. ”Ajoin mä pari kertaa ohi mut onneks varasin tarpeeks aikaa.”
”Niinpä, navigaattorit ei jostain syystä yleensä osaa tänne opastaa. Mennään tuonne tallin puolelle niin näytän paikat.”Tämä Jesseksi itsensä esitellyt mies oli melko lyhyt, eikä katsonut pitkään suoraan silmiin puhuessaan. Tallissa paikkoja näyttäessäni kyselin rutiininomaisesti vielä tarkemmin hänen kokemuksestaan hevosten kanssa, sillä aikaisempi puhelu oli antanut vain jonkinlaisen yleiskäsityksen. Jesse ei turhia puhunut, mutta vastaili jokaiseen kysymykseen. Sain hänestä rauhallisen ja ihan pätevän ensikuvan osaamisen kannalta, joskin hän tuntui jännittävän sitä tilannetta.
”Oliko sulla kokemusta oreista?” kysyin pysähtyessämme tarhoille.
”Joo, mun edellinen vuokris oli ori. Tai on”, Jesse vastasi päätään nyökäten.
”Noniin. Meillähän ei tosiaan vielä tässä pihassa omaa kunnon kenttää ole. Jonkin verran siinä pystyy menemään toisessa päässä, mutta se on aika pieni tila. Meillä on Hopiavuoren hevostallin kanssa sopimus maneesin ja kentän vapaaseen käyttöön. Voitko sä ajaa traileri perässä?”
”Joo on mul luvat siihen, mut en oo kyllä koskaan ennen ajanu. Trailerin kans siis, oon mä peräkärryy vetäny ja noin.”
Tein vastaukseksi myöntävän äänen ja kävelin yhden isän hankkiman suomenhevosen tarhalle. Musta ori kohotti päätään ruohon nyhtämisen sijaan, ja lähti kulkemaan porttia kohti. Sen pitkäksi päässyt harja heilahteli sen askelten tahdissa, ja se pysähtyi ihan portin viereen.
”Sä pääset tämän selkään. Se on vielä nuori, mutta osaava silti. Pitäisi osata kaiken mitä säkin, ainakin sen perusteella mitä kerroit. Käykö sulle jos me käydään Hopiavuoressa, sinne ajaa hetken, jos sulla ei siis ole kiire?” Napsautin riimunnarun Varjon riimuun ja ojensin narun Jesselle. Hän otti sen vastaan ja tarjosi kättään orin nuuhkittavaksi, ennenkuin hän lähti mukanani taluttamaan sitä tallia kohti.
”Käy joo, mä olin oikeestaa muutenki menos sinnepäi tän jälkee. Mul on siis yks kaveri siel.”
”Noniin eli tuttu paikka sitten. Laita se vaikka tuohon pesukarsinaan, saat harjata sen sillä välin kun käyn hakemassa varusteet valmiiksi.”Tarina saa pian jatkoa..
-
31.5.2019
Ehkä ilman työntekijää on sittenkin parempiJoistain hevosista olisi pakko luopua. Aikani summia ja laskelmia pyöriteltyäni en nähnyt muuta vaihtoehtoa, jos halusin saada maneesin edes aluilleen ennen talvea. Kuukaudet vierähtäisivät nopeasti jos en nyt alkaisi tosissani sitä suunnittelemaan, ja ennen kuin huomaisinkaan talvi olisi tullut eikä pihassa olisi vieläkään omaa ratsastusaluetta. Siihen en ryhtyisi. Martti ei pidä sateesta tai kylmästä yhtään sen enempää kuin itsekään, ja sietää niitä vain jos on ihan pakko. Pakko ei olisi, jos myisin pari hevosta. Jonnan voisi myydä, se on lupaava nuori tamma jolle varmasti löytyisi ostaja. Manattu sen sijaan.. Ehkä siitokseen, muuta rähjäisen näköisestä orista ei saisi. Riiviölle minulla ei riitä aika, mutta isä ei siitä suostuisi luopumaan. Varsa on kuitenkin isän viimeisin kasvatti, joka varmasti viimeiseksi jääkin. Olkoon siis, kaksi on hyvä alku.
Oveen koputettiin.
“Se on auki”, vastasin kohottamatta katsettani kohottamatta.
“Hei Joonas.”
Se ääni sai minut kuitenkin nostamaan katseeni tietokoneen näytöstä. Ei minun olisi tarvinnut niitä mustia hiuksia ja ruskeita silmiä nähdä tunnistaakseni puhujan. Hänen kasvoillaan oli varovainen, mutta ystävällinen hymy.
“Saga.” Ääneni oli kuiva räpäyttäessäni silmiäni lähes epäuskoisena. Olinko nukahtanut jossain vaiheessa? Tämän oli pakko olla unta. Pahaa sellaista.
“Minäpä minä”, hän vastasi keveämmin, ihankuin se helpottaisi kiusallista tunnelmaa. Käsin työntämällä siirryin pyörien päällä liikkuvan tuolin kanssa pöydästä kauemmas ja hitaasti kohottauduin jaloilleni. Ei se tainnut olla unta. Huoneeseen oli naisen saapumisen myötä levinnyt vieno makea hajuveden tuoksu.
“Mitä sä teet-..”
“Sun äitisi soitti. Tarjosi töitä, tallista siis”, Saga siirsi kätensä selkänsä taakse ja kallisti päätään. Hän hymyili edelleen.Suustani karkasi epäuskoinen ja lyhyt nauru.
“Ei käy”, pudistin päätäni tiukasti. “En ota sua töihin. En mistään hinnasta.”
“Annastiina ja Eino lupasi jo. Sanoivat että tarvitset apua”, hymy Sagan kasvoilla levisi. Hänen huulensa oli tummaan punaan maalattu, yhtä tarkasti ja virheettömästi kuin vuosiakin sitten. “Mä tulin katsomaan nyt tallia. Eikö sulle kerrottu?”
“Ei kerrottu ei”, ääneni oli kireä. Saga näytti tietävänsä, että hän oli jo voittanut. Äiti ja isä rakastavat häntä, eivätkä varmasti kuuntelisi vaikka miten laittaisin vastaan. Vaikka miten talli onkin nyt minun.Minun tallissani Saga sitten lopulta kiersi katselemassa minun hevosiani. Arvostelemassa minun tilojani.
”Aika vanha”, nainen totesi hetken ympärilleen katseltuaan tallin pääkäytävällä. Teki mieli tokaista että itse olet, ja olisin saattanutkin jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tyydyin vain huokaisemaan.
”Niin, vanhasta navetasta uudistettu vuosia sitten. Kaikkea ei ole ehditty vielä kunnostaa.”
”Jätitkö kisaamisen tosiaan tämän takia?” Sagan ruskeat silmät kohtasivat omani. Ne näyttivät rehellisesti uteliailta, mutten jäänyt katsomaan. Jatkoin matkaa näyttääkseni mistä mikäkin tallissa löytyy.
”Mä hoidan ruokinnan. Karsinat siivotaan joka päivä aamulla, ja tarhat tarpeen mukaan. Palkka kuukausittain kiinteänä, eikä siitä keskustella.”Matkamme jatkui tarhoille.
”Onko toi Martti?” Saga kysyi jo pitkän matkan päästä kimon nähdessään. ”Se on lihonut.”
”Saga”, pysäytin naisen mukanani, mutta hän ennätti keskeyttämään minut taas ennenkuin kerkesin sanoa asiani.
”Odota, mä tiedän mitä sä aiot sanoa. Mä olen täällä töiden takia vaan, ihan oikeasti.” Hän näytti vakavalta. En silti uskonut.
”Etkö sä miltään muulta tallilta töitä saanut? Miksi sä edes olet suomessa?”
”En mä ollutkaan, ennenkuin Annastiina soitti. Sovittiin, että mä tulen tänne töihin.” Saga virnisti ja jatkoi matkaansa. Nainen seisahtui seuraavan kerran varsojen tarhalle ja jäi lepertelemään niille, varmasti tietoisena siitä että olisin itse ollut mieluummin missä tahansa muualla.”Noniin.. Oliko teillä puhetta milloin sä aloitat?” kysyin viimein kierroksen päätyttyä.
”Huomenna”, Saga vastasi ja sukaisi pitkät hiuksensa olkansa ylitse. Huomenna jo? Pudistin lyhyesti itsekseni päätäni. Voin vain toivoa että Saga kyllästyisi maalaismaisemaan pian ja jatkaisi matkaa, tai palaisi sinne mistä hän tulikin.
”Huomiseen sitten”, totesin lyhyesti ja lähdin kävelemään takaisin kartanoa kohti. Kuulin askeleiden seuraavan, ja käännyin kartanon pihassa uudelleen ympäri.
”Mä olen nyt tosissani, sulla ei ole asiaa tänne sen enempää-..”
”Eikun mä asun täällä.” Sillä kertaa Sagan hymyssä oli jotain pirullista. Käärme se nainen oli, kiero ja juonitteleva, jonka hän kätki suloisen ulkomuodon alle.
”Mitenniin asut täällä?” En ollut uskoa korviani. En saattanut käsittää mistä ihmeestä hän puhui.
”Niin, Annastiina lupasi että voin asua vierashuoneessa siihen saakka, kunnes löydän asunnon.” Saga käveli ohitseni hiuksiaan heilauttaen ja katosi sisälle kartanoon.Tallityöntekijänä häntä olisin vielä voinut sietää, mutta että joutuisin katselemaan häntä vielä kotonakin? En tiennyt suuttuako vai nauraa, sillä se on viimeisin asia minkä ajattelin tapahtuvan. Todennäköisemmäksi olisin uskonut jos isä sanoisi myyvänsä kartanon ja tallin, ja äiti alkaneensa vihaamaan puutarhassa puuhastelua. Tiesinhän minä, ettei hän tänne pelkän työn perässä tullut.
-
Puoliaivotonta raapustelua blokista yli pääsemiseksi ja aivojen virittämiseksi
Työntekijän tarpeessa
29.5.2019Suomen sää on todella erikoinen. Yhtenä päivänä on niin lämmin, että t-paitakin tuntuu olevan liikaa, ja seuraavana on niin kylmä viima että on pakko vetää takki päälle. Sen lisäksi, että sää vaihtelee eikä uutisissa oleviin ennusteisiin voi luottaa, se on erityisen tärkeä puheenaihe. Lähimmässä ruokakaupassa käydessäni kuulen, miten myyjä voivottelee huonoa säätä kaupan ainoan toisen senhetkisen asiakkaan kanssa. Hopiavuoressa käydessäni isäntä mutisee jotain säästä ennenkuin hän katoaa tallin nurkan taakse. Auton radiossa jokaiselta kanavalta kuulee sääraportin viidentoista minuutin välein.
Se samainen sää on saanut minut myös todella toivomaan, että kotipihassakin olisi maneesi. Onneksi Martti ei ole mahdoton lastata, muuten Hopiavuoressa käyminen lähes päivittäin kävisi raskaaksi. Heran kanssa on vielä opettelemista, mutta nuorihan se vasta on. Pari päivää sitten Eetun pitämä maastakäsittely.. Hm, hetki lienee kuvaavin sana, oli ollut mielenkiintoinen kokemus sinänsä, että opin tuntemaan pientä tammaani taas vähän paremmin. Sen ilmeikkäistä silmistä kuvastaa viisaus, joka kertoo sen olevan halukas ja valmis oppimaan. Kunhan se vielä aikuistuu uskon, että siitä tulee hevonen vertaansa vailla. Toistaiseksi vielä hiomaton timantti.
Sateen ropistessa tallin ikkunoita vasten seisoin käytävällä tyhjiä karsinoita katsellen. Hevoset olivat pihalla sadeloimet päällä ja olin juuri saanut karsinoiden puhdistamisen viimeisteltyä. Ei siitä tulisi mitään. Päätäni pudistaen lähdin viemään talikkoa ja kottikärryjä niiden paikoille lantalaan, joka oli rakennettu vasta alkuperäisen rakennuksen jälkeen. En millään voisi pitää sellaista rutiinia yllä, kun aikaa ei jää omille hevosille. Hera vaatii paljon aikaa jotta saan sen koulutusta vietyä eteenpäin, ja Martti ei saa laiskistua. Suomen sisällä itselleen mainetta niittänyt Auburn järjesti ihan hetki sitten kevään kunniaksi kisasarjan, johon olisin Martin kanssa ehdottomasti osallistunut jos vain kiireiltäni olisin ennättänyt. Uskomatonta, että kisat jäävät välistä että ehdin luomaan lantaa. Olisi viimein pakko löytää tallityöntekijä, tai edes ratsuttaja.
En osaa sanoa miten paljon muutamille nettisivuille laitetut ilmoitukset keräävät huomiota, mutta lohduttaudun ajatukseen että löysinhän itsekin Eetun laittaman ilmoituksen.
-
Siitä piti tulla ihan tavallinen juoksutus, mutta Hera joutuikin sitten astetta hurjempiin juttuihin mukaan. Muista hevosista ja vieraista esineistä kierroksia ottava tamma oli kavioistaan kevyt ja rentouteen päästiin vain hetkittäin. Varsinkin pressu oli Heran mielestä pelottavin asia ikinä, joka varmasti syö pieniä mustia arabeja välipalaksi. Joonas osasi tälläistä käytöstä odottaa ja otti sen hyvän harjoituksen kannalta. -
MEJ:n alaiset maastoestekilpailut 15.5.2019
Orange Wood, KanadaVanhoista tavoista ei tosiaan helpolla eroon pääse.
Suunnitelmat kesän vapaaksi ottamisesta Martin kanssa loppuivat lyhyeen, kun ori jaksoi lomajakson jälkeen suorittaa lähes yhtä täysillä kuin ennenkin. Lähtö Kanadaan tuli melko lyhyellä varoituksella, viikon sisällä minun piti sekä itselleni että Martille varata lennot niin paikan päälle kuin takaisinkin, siellä tallipaikkaa, hotellimajoitusta, kuljetuksia, ja ennen kaikkea sopia isäni kanssa tallin pyörittämisestä. Hänhän tietysti suostui samantien, enkä sitä epäillytkään. Enemmän minua huoletti, osaako hän tehdä asioita kuten minä haluan ne tehtäväksi. Hevosten piti saada ruoka tarkalleen kahdeksalta aamulla, ja niillä oli nyt nimikkotarhat joihin ne piti viedä. Huonon sään sattuessa en menisi vannomaan, että isä osaa hevosia oikein loimittaa. Varsat ja Hera ainakin pitäisi..
Vielä viimeisillä minuuteilla ennen lentokentälle lähtöä olin muistuttanut asiasta asian perään, enkä sen takia etteikö isä niitä asioita muistaisi, vaan että hän myös uskoisi niitä. Lopulta mies oli painanut oven nenäni edestä kiinni murahtaen, että kyllä hän yhden tallin osaa hoitaa, enkä voinut muuta kuin siihen luottaa. Milanillekin olin etukäteen varoittanut olevani poissa hetken, mutta kyllä hän ja Biffe isäni kanssa juttuun tulevat.
Sää oli erinomainen kisoja ajatellen. Martti steppaili hermostuneena allani ja pureskeli kuolaimiaan niin että kilisi. Pitelin ohjia tuntumalla vaikka annoin Martin pyöriä paikallaan. Seurasin katseellani muita ratsukkoja siihen saakka, kunnes meille annettiin Martin kanssa lähtömerkki. Ori oli edestä vahva ja puski kuolainta vastaan nurmikentän poikki pinkoessaan. Adrenaliini kuohahti kehossani, se sai veren kiertämään korvissa saakka ja sormenpäät kihelmöimään. Mieli teki antaa Martin määrätä tahti, mutta tiesin että ori hyytyisi jos se käyttäisi kaiken ruudin heti alussa.
Esteet olivat normaalia tasoamme matalat, mutta vasta puoleenväliin rataa päästyämme Martti puuskutti siihen tahtiin, että päätin hidastaa oria vielä entisestään. Se nakkeli niskojaan protestiksi, mutta suostui hidastamaan tempoaan aavistuksen. Rannan ohitettuamme edessä oli jälleen nurmikenttä. Rataa olisi enää muutama este jäljellä. Rengaseste ylittyi kevyesti, ja annoin Martin pidentää askelta. Aitakaan ei tuottanut ongelmia, mutta kaarre pensasesteelle venyi ja lähestyminen oli huono. Martti hyppäsi turhan läheltä ja ilmaisi mielipiteensä minun huonosta ratsastamisestani pukittamalla esteen jälkeen. Ärähdin orille sen pään ylös vetäessäni että jatkaisi nyt vain matkaa, seuraava este olisi vain muutaman laukka askeleen päässä.
Se este oli tukki, jonka en olettanut tuottavan mitään ongelmia. Niin ei olettanut Marttikaan, ennenkuin vasta hyppyyn ponnistaessaan. Orin korvat kääntyivät yllättäen eteen ja sen pää kohosi äkisti ylös. Se oli tarpeeksi varoitusta että osasin vakauttaa oman istuntani ja ottaa tukea orin harjasta sen pompatessa ensin ilmaan, muttei suinkaan esteen yli. Martti hyppäsi suoraan ylöspäin, ja käännähti ympäri sellaisella kiireellä, että olisin voinut kuvitella tukin olevan kimoja täysiverisiä välipalaksi pistelevä peto. Pidättämällä sain hidastettua Martin raviin, ja annoin sen ravata kierroksen kevyessä ravissa. Sillä välin silmäilin tukkia mietteliäänä nähdäkseni, mikä siinä oli orin säikäyttänyt. Vasta tarkemmin katsoessani näin sen päädyssä nököttävän pienen värikkään lelutipun, jota ori seurasi silmä kovana ja niin pörheänä, että minua alkoi hymyilyttää.
Vaikka se sakottikin ajasta, annoin Martin seisahtua tukin vierelle tipua tutkimaan. Orin terävät korvat kääntyilivät epävarmana edestakaisin ja se otti pienen pieniä askeleita tukkia kohti, kunnes se oli melkein kosketusetäisyydellä leluun. Vasta saatuaan todeta ettei kyseessä ollut mitään sen kamalampaa Martti ylitti tukin, ja matkamme maaliviivaa saattoi jatkua. Ori pärskähteli mennessään siihen malliin, että olisin voinut kuvitella sen yrittävän vakuutella ettei äskeistä tapahtunutkaan. Että se ei juuri säikähtänyt pahanpäiväisesti pientä värikästä lelutipua.
Martin ilme lelutipun nähdessään. Hänen Ylhäisyytensä oli myöhemmin sitä mieltä että hänen ylpeyttä ja kunniaa on moisella pilkanteolla loukattu. -
-
3.5.
Marttia kiukutti. Tarhaan se oli joutunut loimi päällä, kun oli niin kylmä, ja aivan liian pian se oli haettu taas sisälle. Eikä siinä vielä kaikki. Hänen ylhäisyyttään vaadittiin trailerin kyytiin, ja mukaan oli ihan selkeästi lähdössä se enemmän aasia muistuttava puoliverinen. Eikö se ole tarpeeksi, että Martti joutuu sitä katselemaan naapurikarsinassa yöt ja päivälläkin niiden tarhojen välillä on selvä näköyhteys. Jos Martti vain osaisi puhua, se varmasti vuodattaisi sydäntään sillä hetkellä niistä kaikista vääryyksistä, joita kimo joutuu aina kohtaamaan. Saisi vuodattaa ihan rauhassa, sillä minä kuuntelisin, ja sitten pyytäisin uudelleen sinne traileriin.
Niin se toimi joka kerta. Piti antaa Martin ensin valittaa ja pistää esitys pystyyn, ja antaa sen liikuttaa jalkojaan ja pärskiä niin pitkään, kunnes se rauhoittuu ja ymmärtää, että ei tässä muu auta kuin totella. Se kapusi trailerin kyytiin ja ansaitsi taputuksen lautasille. Lastaussiltaa nostaessani kuului kimeä vingahdus, joka oli Martin tapa sanoa Biffelle, että paras pysyä siellä omalla puolella eikä yhtään haaveillakaan mistään kaveeraamisesta matkan aikana. Tarkistettuani että silta oli kunnolla kiinni olin siirtymässä rattiin, mutta avaimet oli viety nenäni edestä. Hymyilevä Milan ojensi ne takaisin kysyvän katseen minulta saatuaan, ja pahoitteli selittäen, että hän on niin tottunut ajamaan.
Hopealinna on karsinapaikkoja yksityisille tarjonnut jo pitkään, mutta kuten kaikki muukin toiminta, ajan saatossa sekin oli kuihtunut lähes olemattomiin. Vasta pari kuukautta suomeen saapumiseni jälkeen kehtasin laittaa ilmoituksen vuokrattavista karsinoista, ihan naurettavan halvalla hinnalla, mutta ei ollut mitään mistä rahaa pyytää. Talli jossa ei ole maneesia tai kunnon kenttää ei ole erityisen kävijäystävällinen, ja vasta pieni hetki sitten joku oli siihen ilmoitukseen tarttunut. Milan oli Biffensä tuonut meille kerran käymisen jälkeen, ja Hopiavuoren ratsastustilojen vuokraaminen oli ollut hänellekin mieluisa uutinen. Olin luvannut että kyydissäni pääsee aina jos trailerissa on tilaa, ja jos en itse ole menossa niin traileria saa lainata. Myös isä ja äiti olivat tyytyväisiä, että meillä kävi vähän vieraitakin. Isä varsinkin tuntui heistä pitävän.
Martti tuntui hyvältä ratsastaa. Se oli nopeasti hakeutunut kuolaimelle, ja aktiivisien sekä täsmällisien siirtymisien jälkeen orin takajalat tekivät rehellisesti töitä. Sen korvat olivat suunnattu taaksepäin sen kuunnellessa. Nyt en viitsinyt hypätä, vaikka se oli alkuperäinen suunnitelmani ollut. Olihan maneesissa tilaa, eikä Milan olisi varmasti pahakseen pistänyt, mutta ehtisi sitä. Hyvä työstää hiljalleen lomalta palautteluna.
”Voisitko katsoa Joonas, ravaako suoraan nyt?” Milanin ääni kiinnitti huomioni ja hiljensin Martin käyntiin ohjaa vähän antaen. Seurasin katseellani puoliverisen askellusta ja käänsin Martin uralta nähdäkseni sen linjan paremmin.
”Poikittaa takaa aavistuksen”, vastasin ja jatkoin ihan automaattisesti, ”vähän sisäpohjetta taakse ja ulko-ohjalla tuki.”Olin niin tottunut valmennuksia pitämään, että neuvojen antaminen tuli jo pyytämättäkin. Saattoihan se epäsuora pyyntökin olla, ja kun Milan ei tuntunut laittavan yhtään pahakseen niin oletin sen olevan sellainen. Käänsin Martin uudelle ympyrällä kun Milan ja Biffe jatkoivat ravissa seuraavalle pitkälle sivulle.
”Parempi”, nyökkäsin ja pyysin Martin uudelleen raviin vähitellen ohjat keräten. Jouduin muistuttamaan itseäni, etten ollut pitämässä valmennusta, vaikka kyseessä olikin maksava asiakas. Neuvoja voisin jakaa niitä pyydettäessä, mutta minulla ei ollut velvollisuutta vahtia toisen ratsukon kulkua silmä kovana. Kahdeksikon kautta vaihdoin suunnan ja kevennyksen siinä samalla, jonka jälkeen lähdin Martilta pyytämään lisättyä ravia pitkälle sivulle. Vaikka tarkoitukseni oli ottaa taukoa kisaamisesta, olin erehtynyt aikaisemmin sinä päivänä vilkaisemaan mitä on tarjolla. Kanadassa olisi vajaan kahden viikon päästä maastoesteitä korkeuksilla, jotka voisi parin kuukauden laiskottelun jälkeen Martiltakin sujua. Jos sen päivän ratsastus tuntuisi tarpeeksi mutkattomalta voisin kai harkita sinne lähtöä. Eiköhän isä muutaman päivän jaksaisi tallissa touhuta.. -
1.5.
Sataa. Tottakai sataa.
Huokaisin syvään. Hevoset olivat ulkona, ja minä puolessa välissä matkalla Hopiavuoreen. Tietä silmällä pitäen näpyttelin auton omasta kosketusnäytöstä puhelutiedot esille, ja valitsin isäni numeron. Bluetoothilla yhdistetty puhelin alkoi soittamaan äänien tullessa auton kaiuttimista, ja pian vanhemmat miehen staattinen ääni vastasi.
“Viitsitkö viedä Heran ja varsat sisälle? En huomannut niitä loimittaa eikä Heralle voi enää märkänä loimea laittaa päälle”, pyysin ääneen puhuen, kännykkä tuulilasiin painetussa pidikkeessä kiinni.
“Eikö se sadetta kestä?” isän ääni ihmetteli, mutta taustalta kuuluvista äänistä päätellen hän nousi ja lähti jo eteistä kohti.
“Sillä on tapana vilustua”, vastasin ja kiitin häntä vaivannäöstä. Vaikka eihän hevosten kanssa touhuaminen isälle vieläkään vaivannäköä ole, kyllä hän edelleen käy tallissa päivittäin vähintäänkin hevosille rupattelemassa ja ruokia jakamassa. Tälläkin reissulla mies jäisi varmasti tallin nuorimmaisille juttelemaan ja heiniä jakamaan, että ne viihtyisivät.Hopiavuoren piha oli enemmän lammikkoa kuin tasaista pintaa, ja kevätauringon kuivattama maa oli nopeasti muuttunut mudaksi. Kiitin onneani, että Martti oli nyt mukana, eikä tarhassa piehtaroimassa itseään valkoisesta ruskeaksi. Pysähdys ei myöskään tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä ori oli ilmeisesti matka eväänsä syönyt loppuun ja nyt teki äänekkäästi äärimmäisen selväksi olevansa valmis tulemaan ulos.
Voimakkaat kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maneesin pohjaan kimon orin laukatessa hallitusti mutta energisesti eteenpäin. Sen lyhyeksi leikattu ratsuharja heilahteli liikkeen mukana, ja välillä häntä viskaisi ärhäkästi kun ratsastajan sisäpohje kävi kyljessä muistuttamassa laukan pyörivyydestä. Peltikattoa vasten hakkasi kevätsade, tervetullut muutos säähän kuivien viikkojen jälkeen. Ori pärskähteli ja puuskutti, sen kaula oli nätisti kaarella ja turpa juuri oikeassa linjassa otsaan nähden.
Koko maneesi oli käytössäni sillä hetkellä, tallissakin oli ollut vain pari ihmistä paikalla kun kävin Martin varustamassa siellä. Ohjasin Martin lävistäjälle ja kokosin laukkaa ennenkuin pyysin laukanvaihtoa. Ori veti päätään asteen alemmas ja sen korvat kävivät luimussa, mutta laukka vaihtui. Sisäkädellä lyhyt, voimakas taputus kaulalle ja kevyellä ohjalla pää taas ylös. Pari askelta laukkaa, ja uusi vaihto. Martin häntä viskaisi jälleen, mutta vaihto oli sujuva.
“Richtig!” kehaisin ääneen oria palatessamme lävistäjältä uralle. Hidastin sen raviin ja lähdin keventämään samalla ohjaa pidentäen. Laukanvaihdot sarjassa olivat Martille vielä edelleen haastavia, lieneekö syy orin tasapainossa vai halukkuudessa, mutta niitä pitäisi vielä hioa. Muutaman askeleen välein se vaihtaa jo hyvin, mutta parempaan on aina syytä pyrkiä.Pari kierrosta kevyttä ravissa molempiin suuntiin ja hiljensin kimoni käyntiin. Taputin sitä kaulalle tyytyväisenä. Sen suu oli vaahdonnut ja se huokaisi syvään ymmärtäessään, että nyt hommat riittäisi siltä erää. Olimmehan me jo tunnin verran vääntäneet maneesissa, ja olin tyytyväinen suoritukseemme. Höntsäilyähän se oli normaaliin verrattuna, mutta lähestulkoon lomalta tulleelta hevoselta se ei ollut ollenkaan huono.
Maneesin ovi vedettiin auki, joka sai Martin kohottamaan päätään ja hypähtämään sivuun. Tuskin edes horjahdin satulassa, ja orikin rauhoittui säikähdyksestään nopeasti kun maneesiin kulki nainen punaisen puoliverisen kanssa.
“Kas, anteeksi”, nainen kuulosti enemmän yllättyneeltä kuin pahoittelevalta, “en ajatellut että täällä olisi ketään.”
“Hm, ymmärrettävää”, eikai siellä paljoa väkeä ravannutkaan. Martin pää nousi jälleen kun nainen talutti hevosensa maneesin toiseen päähän, eli orin mielestä ihan lähietäisyydelle. Sen jalat alkoivat nousta koreasti ja matala hörinä tuntui satulan läpi.
“Se taitaa olla tamma?” kysyin kohteliaisuuttani. Saksassa totuin nopeasti pitämään pientä keskustelua yllä, hyvänpäiväistä rupattelua jolla ei ole suurempaa merkitystä, sillä siellä ei tule kuuloonkaan että samassa ringissä ratsastavat eivät puhuisi toisilleen mitään.
“Joo”, nainen vastasi nyökäten ja vilkaisi meihin vähän varautuneen näköisenä. “Pitäisikö meidän odottaa että te olette valmiita?”
“Ei, ei. Kyllä tämä käsissä pysyy vaikka tammoista tykkääkin”, hymähdin, ja juuri silloin Martti päätti demostroida hienosti sanojani pyörähtämällä ympäri ja kohottautumalla hetkellisesti takajalkojensa varaan niin, että etujalat irtosivat maasta vain muutaman sentin. Nojasin tottuneena eteenpäin ja tarjosin sille ohjaa, ettei hölmö ori vahingossakaan vetäisi itseään ympäri. “Me ollaan lopettamassa muutenkin, hetki vielä kävellään täällä päädyssä.”Martti sai päälleen fleeceloimen sekä kuljetussuojat, ja heinäverkon täytettyäni se kiipesi ihan tyytyväisenä takaisin trailerin kyytiin. Noustessani uudelleen auton rattiin vilkaisin lyhyesti rannekellooni ja starttasin auton. Kotona on viisi ratsukelpoista hevosta, joista kaksi olisi erinomaisia kisoihinkin, ja neljä ratsukoulutusta vaativaa nuorta. Jokaista en kerkeäisi millään yksin liikuttamaan, sillä Martti ja Hera ovat minun prioriteettini. Kai sieltä innokkaita nuoria hevosihmisiä löytyisi, jos laittaisi nettiin ilmoitusta avoimesta ratsuttajan paikasta..?
-
30.4.
Odotukseni Otsonmäkeläiselle yksityistallille eivät olleet kovinkaan korkeat. En minä paljoa vaatinutkaan, kunhan kentällä voisi liikuttaa hevosensa kunnolla. Pysäytin autoni selkeän tallirakennuksen parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä katseellani Hopiavuoren hevostallia tutkaillen. Se oli isompi kuin odotin, ja yleisvaikutelma oli oikein siisti. Erilainen kuin kotipuolen kiviseinäinen vanha navetta, eikä yhtään huonolla tavalla. Voinen siis sanoa olevani positiivisesti yllättynyt ensivaikutelmasta, jonka Hopiavuoresta sain.
Kauaa en joutunut pihalla yksin seisoskelemaan kun tallin nurkalta ilmestyi vaaleahiuksinen, hyvin suomalaisen näköinen mies. Hän ei kuluttanut aikaa ihmettelyyn, vaan marssi oitis luokseni kättelemään ja esitteli itsensä Eetuksi. Lyhyeiden esittelyjen jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä katsastamaan ensin kentän. Sen koko, ihan tarkalleen, kiinnosti minua, sekä pohjana käytetty materiaali. Eetu vastaili kysymyksiini sitä mukaa mitä niitä hänelle keksin heittää. Vahva murre ei suinkaan ollut minulle vieras, mutta oudolta se pitkän ajan jälkeen kuulosti. Vaikka niinhän äiti ja isäkin sanoivat, että minä se oudolta kuulostan, kun en enää kuulemma osaa suomea kunnolla puhua.
Hiekkapohjainen kenttä oli kooltaan riittoisa, sekin oli isompi kuin mitä oletin.
”Ja estekalustoa teiltä löytyy?” utelin kävellessäni kenttää poikki Eetu mukanani.
”Joo, tuolla maneesin pualella. Kyllä niillä kelepaa hyppiä vaikkei ihan uusia ookkaan”, Eetu nyökkäsi päällään ja hieraisi toisella kädellään niskaansa. ”Mennääkö kahtomaha seki?”Tosiaan, estekalusto ei ollut enää uusimmasta päästä. Puomit olivat kuluneet, maalipinta alkanut halkeilemaan, mutta ihan ehjiltä ne noin muuten näyttivät. Tolpatkin pysyivät ihan omin voimin pystyssä ja jaksoivat puomeja kannatella. Maneesi oli aika vaatimaton, mutta ihan asiansa ajava. Mitäpä esimerkiksi valtavalla katsomolla olisi siellä tehnyt?
”Ihan hyvältä tää vaikuttaa”, totesin nyökäten siirtyessämme taas pihan puolelle. ”Peltikattoko toi on?” nyökkäsin vielä maneesin suuntaan.
”Joo, vähän se rämäjää tuulella”, Eetu myönsi.
”Eipä tuo haittaa, hyvä vaan tottua siihenkin. Mitenkäs sitten se maksu? Varmaan ihan kuukausittain, kiinteä summa?”Olisin ollut jo valmis lyömään kättä päälle ja lähtemään takaisin kotia kohti, mutta Eetu päätti pyytää vierailulle tupansa puolelle ja sopimaan näistä asioista kahvikupin ääreen. Oletin, että saisimme olla rauhassa, mutta taloon astuessani vastaan juoksi ensimmäisenä kaksi koiraa. Toinen sekarotuisen näköinen ja toinen pieni pinseri, jotka molemmat tervehtivät meitä innoissaan. Keittiön puolella pöydän ääressä istui punahiuksinen nainen ja kiharapäinen mies, jotka molemmat tervehtivät minua hymyillen. Melko pian sen jälkeen he poistuivat, kaiketi antaakseen meille rauhan sopia viralliset asiat keskenämme. Tosin, kahvin äärellä suullisesti sovitut asiat eivät tunnu kovinkaan virallisilta.
Melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen sopivasta hinnasta. En etukäteen osannut arvella millainen Hopiavuoren isäntä raha asioistaan olisi, mutta hänen asenteensa oli tarkka, sen verran jämerä, ettei häneltä ihan helpolla pääsisi viemään välistä, mutta myös sopivan joustava. Erinomainen piirre bisnes mielessä.
Lopputulos oli kuukausittainen kiinteä summa, joka oli mielestäni hintalaatusuhteeltaan ihan sopiva. Huomisesta lähtien kenttä sekä maneesi olisi myös Hopealinnan käytössä. Kättelin Eetua vielä ja kuistilla tiemme erkanivat, kun hän jatkoi matkaansa kohti tallia ja minä kuljin autolleni.Heti huomenissa lastaisin Martin traileriin ja ottaisin orin säännölliseen liikutukseen. Ei minulla parempaakaan tekemistä näin vapun alla ollut.
-
29.4.
En olisi uskonut, jos minulle olisi vielä muutama kuukausi sitten sanottu, että tulen viettämään kevääni navetasta hevostalliksi entisöidyn rakennuksen tunkkaisilla, ahtailla käytävillä. Tässä sitä kuitenkin olin, heti varhain aamusta lakaisemassa niitä samaisia käytäviä, joiden lattiat olivat vuosien varrella kuluneet epätasaisiksi ja katonrajasta roikkui hämähäkin seittejä. Pääkäytävän hehkulampuista yksi oli sammunut kokonaan, joten pitäisi taas ajaa ostoksille listan kanssa kaikesta, mitä pitäisi vielä ostaa. Alkuvuosi meni remontin yhteydessä, niin vanhempieni kartanon kuin tallinkin. Isä oli innoissaan lämpimistä säistä, sillä hän pääsisi viimein maalaamaan kartanon seinät uudelleen, vaikka samalla maanviljelijä toivoi jo kovasti sadetta peltojaan ajatellen. Nyt talli alkoi olla jo ihan siedettävässä kunnossa; rikkoutuneet karsinat oli laitettu uuteen uskoon, narisevat ovet rasvattu, varustehuoneeseen hankittu kunnon koukut sekä suitsille että satuloille, ja yleistä irtaimistoa oli ostettu jo vaikka millä mitalla. Nyt se alkoi olla talli jossa saatoin hyvillä mielin omiakin hevosiani säilyttää.
Tai omiani ne kaikki taisivat nyt olla.
Melkein kymmenen vuotta sitten muuttaessani suomesta en ajatellut, että palaisin sinne niin pian, saatika maalaiskylään hevostallia pitämään. Vielä vuosi sitten olin tähän aikaan suunnitellut starttaavani Martin kanssa uuden kisakauden kenttäradoilla, matkustanut Saksasta Hollantiin ja viipynyt siellä kauden loppuun. Toisin kuitenkin kävi, kun vanhempani soittivat ennen vuoden vaihdetta. Kartano täytyy kunnostaa, eikä aika riitä enää täyspäiväiseen hevostalliin. Hevosista he eivät silti halunneet luopua, tai tallista kokonaan, ellei se ole aivan välttämätöntä.
Pyysin saada aikaa miettiä, ja uuden vuoden aattona soitin takaisin. Ehkä kenttäradat odottaisivat meitä vielä vuoden tai kaksi. Martti ja Hera mukanani päädyin muuttamaan Suomeen melko pian päätöksen tehtyäni. Asunnosta ei tarvinnut Saksassa huolehtia, sillä se oli valmentajani kautta vuokrassa. Äkkiä hän siihen uuden vuokralaisen saisi. Suomen päässä odottaisi kotikartano, jossa olisi varmasti niin pitkään tilaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Kolkanhoviin saapuessani talvinen maisema sai rähjäisen tallin näyttämään entistäkin kurjemmalta, ja hetken olin ehtinyt epäröidä teinkö väärän ratkaisun. Päivän valossa ja kunnon yö unien jälkeen tilanne näytti valoisammalta, ja näin jälkikäteen täytyy myöntää, että tein oikean ratkaisun jättäessäni tämän kauden väliin. Martti on tuntunut nauttivan vapaistaan täysin rinnoin, hapan ori on jopa ilakoinut tarhassaan niin että katsomaan on täytynyt jäädä.
Maneesia meillä ei ole, mutta sellaisen tahdon ehdottomasti saada ennen talvea. Rakennustyöt laittaisin tulille heti, kun sopiva tekijä löytyy. Ihan kenen tahansa maalaisjuntin en anna maneesia mailleni rakentaa, vaikka isä jaksaakin vakuutella, että kyllä se häneltäkin sujuisi. Tallin kunnostamisen jälkeen tarhat tulivat heti perässä, ja ennen pelkästä langasta tehdyt aitaukset saivat täydellisen muodonmuutoksen valkoisine puulautoineen ja sivuun vedettävine portteineen. Tarhojen pohjat vaatisivat vielä työtä, mutta onneksi kuiva sää on auttanut mudan muuttamisessa ihan siedettäväksi alustaksi. Kenttä olisi seuraavana, ja se ei ihan pikkujuttu olekaan.
Koko kenttää ei ole vuosiin käytetty, joten sen pohja on vähitellen muuttunut epätasaiseksi ja kasvillisuus on vallannut siitä suurimman osan. Rikkaruohojen ja juurien seassa ei edes isän elefantin kokoista shireä liikuteta, mutta ihan viikossa sitä ei kuntoon laitettaisi. Pitäisi kaivaa ojia ettei vesi kerääntyisi kentälle, laittaa koko alue ylösalaisin kasvillisuuden pois saamiseksi, hankkia uusi pohjamateriaali sekä päällikerros, ja uudet laudat, sekä sateen lahottama katsomo pitäisi kunnostaa kokonaan. Suunnitelmissani on kumirouheseos pohja, mikäli sellaisen tekijä suomesta löytyy. Kotona olevien kiireiden takia en ole vielä paljoa ehtinyt ottamaan selvää oikeastaan mistään, mutta nyt aamutallin taputeltuani valmiiksi viimeisen luudan vedon myötä lähdin kävelemään takaisin kartanolle.
Kengät jätin eteisaulaan ja suuntasin askeleeni narisevia lattialautoja pitkin olohuoneeseen, jonka nahkaiselle sohvalle siirryin istumaan ja noukin lasipöydältä valkoisen tabletin käsiini. Mustavalkea maatiaiskissa Eeva hyppäsi pian vierelleni käsivarttani puskemaan huomiota kerjäten, ja toisen käteni vapauttaen siihen hommaan ryhdyin selailemaan netistä tietoa rakennusfirmoista sekä lähipiirin muista hevostiloista. Paikallista olisi turha etsiä, sillä ei täältä päin löydy yhtikäs mitään muuta kuin peltoa ja metsää. Isän mielestä niin kuuluu ollakin.
“Sielu lepää”, hän huokaa aina iltaisin takapihalla tummuvaa metsää parvekkeelta katsellen, hiljalleen kytevä piippu vasemmassa kädessä.Martti on kyllä lomaillut jo tarpeeksi, eikä Heran ratsukoulutuksen aloittamistakaan kannattaisi liiaksi enää venyttää. Jostain pitäisi löytää paikka, jossa ei tarvitse pelätä katkaiseeko hevonen jalkansa vai ei, eikä pelkkä maastossa käyminen ole tarpeeksi pitämään oria kisakentille sopivassa kunnossa. Ratsastuskoulut eivät kävisi, ja maneesi olisi pakko olla sateisen päivän varalle. Ihanteellisesti paikalle pääsisi ratsain, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Kolkanhovissa ei ole tainnut vuosikymmeneen olla mitään kunnollista tallia. Kunhan saisin Hopealinnan uuteen uskoon tilanteeseen tulisi muutos, ja voisin avata ovet suuremmalle yleisölle tyhjät karsinat yksityisillä hevosilla täyttämään.
Aikani googlailtuani ja Eevan lähdettyä jo aikoja sitten päädyin ottamaan ylös kolme numeroa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ihan lyhyen ajomatkan päässä ja siellä oli sekä kenttä että maneesi. Lyhyen puhelun aikana kuitenkin selvisi, että maneesi oli purettu jo pari vuotta sitten, ja että sivuilla oli väärää tietoa. Lupasin olla uudelleen yhteydessä jos en muualta löytäisi paikkaa, sillä ainakin heillä olisi kenttä jota käyttää. Toinen paikka oli yksityistalli Seinäjoella. Heidän asettamansa hinta kentän ja maneesin kokoon nähden oli niin kallis, että päädyin sivuuttamaan sen. Viimeisenä oli Otsonmäellä oleva Hopiavuoren hevostalli. Se oli kauempana kuin olisin toivonut, mutta senkin voisi ottaa hyvänä harjoitteluna matkustamista varten. Heralle varsinkin.
“Hopiavuori, Eetu”, puhelimesta kuului vastaus muutaman tuuttauksen jälkeen. Taustalla kuului vaimeaa ajoneuvon hyrinää.
“Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”
“Kyllä passoo puhuu”, mies vakuutteli ja ajoneuvon hyrinä loppui. Selitin asiani lyhyesti ja selkeästi; tarvetta olisi sekä kentälle että maneesille ainakin kesän yli, mahdollisesti vielä alkutalvenkin. Pitäisi olla mahdollisuus vapaaseen käyttöön kellonajasta ja päivästä riippumatta, sekä tallin tiloja toivoin saavani käyttää mikäli tarve vaatii.
“Meil ei oo mithään varauslistoo käytössä sitte, mut kyllä mukahan aina mahtuu. Ratsukootakaa oo nii palajo että ahrasta tulis.”
“Juu, tietysti muutkin siihen saa tulla samaan aikaan. Tulisin ihan käymään jos se vaan sopii, niin voidaan sopia maksusta ja muista käytännön asioista”, ehdotin ja nousin sohvalta ylös hakeakseni kynän ja paperia. Haluaisin itse nähdä ratsastuspohjien kunnon ennenkuin lupautuisin mihinkään.
“Tuukko vaikka huomenna?” Eetu ehdotti.
“Käy, jos siinä aamupäivällä”, kirjoitin löytämäni muistivihon ensimmäiselle tyhjälle sivulle Eetun tiedot ja sovitun tapaamisajan. Mies toivotti hyvää päivänjatkoa johon vastasin ennen puhelun sulkemista. Nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä kirjoittamiani tietoja silmäillen. Ehkä koko kesä ei menisikään ihan hukkaan treenauksen kannalta. -
Joonas Anton HopealinnaHopealinnan hevoskartanon omistaja, tulee tekemään sopimuksen Eetun kanssa Hopiavuoren maneesin vuokrauksesta.
27 vuotias, 177cm, horoskoopiltaan Kaksonen
Opiskeli aikanaan Seinäjoella peruskoulussa, kunnes seitsemäntoista täytettyään muutti Saksaan unelmaansa kilparatsastajana toteuttamaan. Erityisen pätevä kielissä ja luonnontieteissä.
Realistinen, tavoitteellinen, työinnokas. Sosiaalisesti ystävällinen, omaa ison tuttavapiirin muttei pidä ystävien hankkimista prioriteettina. Jos Joonakseen haluaa tutustua hän vaikuttaa ensin helposti etäiseltä, mutta lämpeää vähitellen.
Puhuu Saksaa, Englantia sekä Ruotsia Suomen lisäksi.Hopealinnan tallin hevosten lisäksi omistaa xx-orin Martin, sekä ox-tamma Heran. (tai Pantterin, jotta vältytään hämmennyksiltä nimien suhteen.. :D)
