[Sonja T.Valvoja]

013: Sinkkuelämän kaipuu
Kakkossijan ja hyvien prosenttien aiheuttama euforia kesti muutaman päivän, kunnes Mortti pudotti minut maanpinnalle noin kuvaannollisesti, ei kirjaimellisesti, onneksi. Hetkellisesti kuvioihin tuli itseruoskinta: en osaa mitään ja sijoitus oli vahinko, tästä mennään vain alaspäin ja kaikki huomaavat viimeistään seuraavissa osakilpailuissa etten osaa ratsastaa ja että minulla on liian hyvä hevonen, jonka vain pilaan. Onneksi nämä hetket eivät kestä kauaa, koska niissä vellominen on helvetillistä. Sitten tuli varovainen itsevarmuus, että kyllä minä seuraavissakin kisoissa ratsastan niin hyvin kuin vain osaan ja katsotaan sitten mihin asti se riittää. Se sijoitushan ei ole niin tärkeä, koska se riippuu osittain siitä, miten hyvin tai huonosti muilla menee.

Se mitä en osannut tunneskaalasta ennakoida oli kateus. Se ei edes kohdistunut hevosiin tai ratsastustaitoon tai mihinkään tällaiseen tavalliseen vaan illanviettoon! TT-osallistujia oli kyselty mukaan läheiseen baariin istumaan iltaa kisapäivän jälkeen. Olin kieltäytynyt kohteliaasti ja selittänyt että hevoselle ei ollut tallipaikkaa varattu kuin edelliseksi yöksi ja meillä oli pitkä ajomatka Pohjanmaalle. Ja muutenkaan ajatus ei oikein istunut kuvaan. Minä olin kuitenkin liki nelikymppinen leski, jolla oli jo uusi avomies mukana hevosenhoitajana. Ei tämmöiset lähde kisapäivän jälkeen baariin pitämään hauskaa.

Vaikka minä olisin kyllä oikeasti halunnut lähteä. Olisin lisäksi halunnut olla vapaa ja vähintään 10 vuotta nuorempi, niin että jos sieltä olisi löytynyt jotakin kiinnostavaa, olisin katsoa mihin asiat johtivat ilman sen kummempia rajoitteita. En tiedä mistä tällainen ajatus edes tuli! Enkö minä ollut muka tyytyväinen elämääni ja Harriin? Totta kai olin, parempaa miestä sai hakemalla hakea. Enkä minä oikeasti kaivannut edes sitä että olisin parikymppinen taas, koska olin senikäisenä niin pihalla elämästä ja maailmasta niinkuin vain parikymppinen voi olla.

Mitä se sitten oli, se pienenpieni haikeus, jos ei kerran miehenvaihtosuunnitelmia tai kadotetun nuoruuden kaipuuta? En tiennyt ja vaikka miten mietin, en löytänyt syytä. Ehkä se oli jotakin jännityksen hakemista, sitä että voisi flirttailla ja katsoa miten toinen vastaa ja mihin se johtaa, vapaus suostua tai kieltäytyä ihan vain hetken mielijohteesta. Siitä oli niin kauan, niin kauan… Tapasin Jarnon 2008 eikä minulla sen jälkeen ole ollut muita kuin Harri. Niin ja Kimmo, mutta se nyt on eri asia kokonaan.

Oliko Harri siis virhe? Olisiko minun pitänyt alkaa vakiintuneen parisuhteen sijaan alkaa viettää villiä sinkkuelämää? Ei kai nyt sentään, kun Harri oli niin täydellinen. Ja lähdössä syksyllä Kanadaan. Se oli koko ajan kuitenkin takaraivossa vaikka tämä TT-cup oli päällimmäisenä ajatuksissa. Mitä tapahtuisi syksyllä?

[Sonja T.Valvoja]

012: Valmentajan kommentit
— Tiätsä Nelly, vaikeinta tässä vaativassa B:ssä on tämä sen ohjelman pituus, sanoin, kun aloimme Nellyn kanssa katsoa läpi meidän ensimmäisen osakilpailun ratavideoita. — Mä olisin aivan valmis lopettamaan jo ennen tuota laukkaohjelmaa ja siinä kohtaa ollaan vasta puolivälissä.
— Juu, mitä pidemmälle mennään, niin sen pidemmiksi nämä ohjelmat muuttuu. Ja sittenhän kun tämäkin ratsastetaan pitkällä radalla, niin se on eri asia kuin lyhyt. Se on kumminkin 20 metriä lyhyempi eli vähemmän ratsastettavaa ihan noin niinkuin jo metreissä.

— Toi teidän pysähdys oli ookoo. Ei ihan tasan, mutta malttoi seistä kuitenkin paikallaan. Etkä säkään lähtenyt korjaamaan.
— Joo en. Tunsin kyllä että ihan ei olla nyt neljä tasan, mutta en sit uskaltanut lähteä korjaamaan sitä.
— Se on aina riski, että se korjaaminen päättyy toisella tapaa epäsymmetriseen asentoon ja sitten lähtee enemmän pisteitä. Tuo oli hyvä valinta.
— Nuo kootut ravit tuntui tässä alussa menevän vähän heikommin kuin yleensä, olisi ehkä pitänyt koota enemmän mutta jotenkin Mortti tuntui siltä, etten halunnut. En tiedä mikä siinä oli varsinaisesti, mutta oli vain sellainen fiilis.
— Siihen kannattaa luottaa, Nelly nyökytteli. — Joskus on parempi ratsastaa heikommat pisteet mutta nätti suoritus kuin ottaa riski että tulee isompia rettelöitä.
— Tilannehan parani sitten kun ratsastin nuo kulmat hyvin ja taivutukset, Mortti ikäänkuin jotenkin… pehmeni, mä en osaa oikein selittää, mutta se muuttui paremmaksi.

— No sitten toi pysähdys ja peruutus, ne meni kyllä ihan miten sattuu. Mä en valmistellut tarpeeksi niitä tai jotakin, en oikein tiedä itsekään.
— Ei nuo nyt katastrofaalisen huonoja olleet, ainakaan tän videon perusteella. Liikkui se nyt taaksepäin. Ja sitten taas näemmä korjaantui noissa taivutuksissa.
— Joo, tietyllä tapaa mä kyllä tykkään tästä ohjelmasta kun noita taivutuksia on noin paljon, niissä ainakin Mortin saa kivasti taas koottua, avuille ja kuulolle. Sitten tuli toi käyntiohjelma, no… Ei mennyt vahvasti, ei.
— Kuule paremmin kuin mitä mä oon nähnyt teidän joskus menevän kotona. Tuo on ehkä teille sellainen hyvä suoritus, teidän tarttee tehdä ne pisteenne muissa osioissa.
— Laukkaohjelma meni sit paremmin. Mä tykkään siitäkin, että tässä ei tartte vaihtaa laukkaa just tasan tietyssä pisteessä vaan jossakin välissä.
— Ihan kuin se sulle ja teille olisi joku ongelma… Näyttää tosi hyvältä nuo vaihdoit ainakin tässä videolla. Ja tuli vissiin just niinkuin pitikin.
— Joo, kyllähän ne toimi, myönsin.
— Mortin kanssa tämä toimii paremmin kuin Salierin, eiks vaan?
— No joo.
— Kerropas nyt sitten, että oliko nuo teidän pisteet ja prosentit sun mielestä ihan kohdillaan?
— Kyllä kai, sanoin vähän epävarmana. — Olihan tuo nyt ehjä ja rikkeetön suoritus.
— Ei kuule, ei ne pisteet siitä tule. Ne tulee kokoamisasteesta. Vaativassa B:ssä ei ole oikeastaan mitään vaativaa, jos kokoamisaste on kunnossa. Sen takia monen mielestä siirtyminen helpoista luokista vaativiin on niin kauhea hyppäys, kun helpoissa luokissa selviää vielä kokoamatta ja ilman että hevonen on rehellisesti pohkeen edessä ja sillä on omaa eteenpäinpyrkimystä. Mutta tämähän ei ole ollut sulle eikä Mortille ongelma, olkoonkin että Mortti tuli ehkä Simolta suoraan valmiina, mutta kyllä säkin osaat sitä ratsastaa. Tämän takia mä sanoin ennen niitä Storywoodsin kisoja että sut naurettaisiin ulos helposta A:sta.

[Sonja T.Valvoja]

010 & 011: Simo
Itse Simo Lakkama oli raahannut korkea-arvoisen persoonansa jälleen kerran Hopiavuoreen, tosin tälläkin kertaa hän oli ohikulkumatkalla ja saimme sen varjolla valmennustunnin. Harmi että Janna ja Niklas eivät ehtineet tänään mukaan, mutta tarkoitus oli pyytää Simo valmentamaan koko joukkuetta joskus toiste, paremmalla ajalla. Tämähän oli sovittu todella lyhyellä varoajalla, kun Simo vasta eilen soitteli minulle, että hei, hän on liikkeellä tässä suunnassa, kiinnostaisiko valmennustunti ja sopiiko aikatauluun. No, minulle onneksi sopi.

Janna ainakin oli vähän ihmeissään kun puhuin hän kanssaan tästä. Että miten itse Lakkaman Simo minulle soittelee ihan kuin se olisi aivan tavallinen ja arkipäiväinen asia ja tarjoutuu vielä noin vain tulemaan valmentamaankin. Yritin selittää riviväleissä Jannalle, että Simo oli todellakin sellainen jalat maassa -tyyppi, joka tällaista teki eikä siinä ollut edes mitään ihmeellistä.

Lisäksi Simon pää oli kuin arkistolaitoksen tietokanta: hän muisti aivan kaiken, jokaisen myymänsä, ostamansa tai kouluttamansa hevosen, jokaisen ostajan, myyjän, valmennettavansa, toiset valmentajat ja heidän ratsukkonsa. Hän saattoi hyvinkin muistella myyneensä keväällä 2003 Pakkulan Katrille sen yhden oriin, San Shelmerdin, hannoverisukuinen, San Sahalinista. Juu, se oli semmoinen isokokoinen ruunikko, Katri kilpaili sillä yhden kauden, mutta sitten se ori jouduttiin lopettamaan tapaturman takia. Oli kyllä iso menetys, sitä valmisteltiin just oripäiville ja olisi varmaan mennyt läpi ihan hyvillä pisteillä… Niin ettei se ollut mikään ihme, että Simo muisti minut hyvinkin, koska olihan minulla kaksi Simon kautta Suomeen tullutta hevosta ja olin käynyt hänen valmennuksissaankin.

– Noni, sehä meni torella hianosti, ei ne rosentit kyä turhaan tulleet, Simo sanoi tunnin lopuksi ja taputti Morttia kaulalle. – Ens vuanna te kisaatte jo vaativaa A:ta, sa mun sanoneen.

Ensimmäinen ajatukseni oli kiistää jyrkästi moiset ajatukset, mutta Simo ei ollut sellainen tyyppi, jolle teki mieli väittää vastaankaan kovin pontevasti.

– No katotaan nyt, mutisin hämilläni. – Kunhan selvittäisiin nyt eka tästä TT-cupista.
– Arvatenkin sullon nyv viä tuplasti enempi paineita ku eka kerta meni näi hyvi? Että pitää toristaa kaikille ettei se olluv vahinko?
– Vähän joo, tosin sä olit oikeassa siinä että Mortti on tosi hyvä hevonen. Että sen suhteen ei ole kyllä murhetta, se on kiinni enimmäkseen musta.
– Joo, älä suurta murhetta siitä kanna. Kisat menee aina niinkö ne menee, aina ei vaa osu kohralleen, parhaimmillakaa. Teiltä tiätty puuttuu kisarutiinia, mutta tässähä seki karttuu.

Tavanomaisten kahvittelujen jälkeen lähdimme Simon kanssa yhtä matkaa parkkipaikalle ja siellä hän vielä pysähtyi juttelemaan.

– Kuule, mun tarttee sanoo että rehellisesti en olis uskonnu että te lährette Mortin kans kisakentille näin noileesti. Ja tommossel tulostasolla heti. Eihä täs nyt oo ku kahret kisat alla vasta, mut vahvaa suarittamista teillä on täälä kotonaki. Pirä sää Mortista kiinne ja toisella kärellä tuasta Jokikannaksesta ni teil o taivas auki.

Mutisin jotakin etäisesti myöntelevää, mutta Simo jatkoi vielä:

– Meinaa tuas Mortis o ainesta vaikka keepeesen asti. Kus sää oot tuammone analysoiva rautakanki-insinööri niikö sää aina ittees mainostat ja nys sulla on hyvä ja just sulle passeli hevone ja viä valmentaja omas pihas, ni siino sellane yhristelmä että oksap pois. Mortin askellajit ei ehkä oo nil laarukkaat ku pualiverisil monasti, mut ne on kelvolliset kumminki ja sit kun niitä tarttee hioo, ni se o sitä perusratsastusta mitä mää aina mainostan. Mää en tiärä josko tua Jokikannas o ihan keepee-tason valmentaja, mut vaikkei oliskaa ni se pitää kummiski hualen tästä teirän arkielämäst ja sit ne temppuopit voi käyrä hakeem muualta. Mut älä ny viä ylpisty, taso kerrallaa ja ny tää TT vaa putkeen mahrollisimma hyvi.

En osannut vieläkään sanoa mitään erityistä, olin niin hämmentynyt. Ettäkö minä ja Mortti ja GP? Ei kyllä ikinä, kaikki passaget ja piaffit, huh huh! Mietin jos Simo vain puhui lämpimikseen, mutta hän ei ollut varsinaisesti paskanpuhujan maineessa. Oli hän ollut oikeassa siinäkin, että Mortti oli ihan minun hevonen. Ja Nelly sitten. No, oli hän virallinen valmentaja toki, mutta kun minä vain halusin ylläpitää ratsastustaitoani, en minä siksi Nellyn ohjauksessa ratsastanut että kisakentille niin tekisi mieli. En minä ollut kilparatsastaja. Minä olin puskaratsastaja, jolla vain sattui olemaan varaa ostaa hyvä hevonen tai pari ja maksaa tunneista.

Silti Simon puheet pyörivät päässä vielä illallakin enkä saanut unta. Voisiko Simo olla oikeassa? Kyllähän hän toki oli nähnyt hevosia ja ratsastajia ja ratsukoita enemmän kuin moni muu, joten ehkä hänellä oli jotakin perää sanomisissaan. Minä vain en ollut koskaan ajatellut että olisi mahdollista edes sanoa GP:tä ääneen. Tämä vaativa B:kin tuntui jo tosi mahtavalta saavutukselta ja oli aivan varmasti se yläraja mihin minä ikinä kykenisin. Ja nyt sitten tulee arvostettu valkku sanomaan, että hei, sussa ja sun hevosessa vois olla potentiaalia GP-luokkiin asti. Vähemmästäkin menee yöunet.

[Sonja T.Valvoja]

009: 21.4.21, Perusratsastusta, perusratsastusta
Kun kolmatta päivää leijuu pilvissä, voi olla aika varma että se pudotus tulee väistämättä kohta ja että se tekee kipeää. Niin kävi nytkin. Tänään piti taas alkaa liikuttaa Morttia tavoitteellisemmin, kun se oli ollut nyt kisojen jälkeen vähän kevyemmällä. No, osoittautui että minulla on tänään ihan ehta aasi. Tai ehkä se vain olin minä, keskittyminen juoksi jossakin pitkin tienpientareita eikä ollut läsnä lainkaan.

Mikään ei mennyt oikein niinkuin piti, en vain saanut itse kiinni siitä, mikä ja missä mätti. Mortilla oli virtaa, mutta se ei kanavoitunut minkäänlaiseen järkevään vaan kaikki meni enemmän tai vähemmän riitelyksi. Minun istuinluuni olivat kateissa, olkapäät korvissa ja kädet vispasivat kuin yleiskone tai ainakin tuntui siltä. Kaipasin niin Nellyä tai ihan ketä tahansa kentän laidalle huutamaan ohjeita.

Pysäytin Mortin ja jätin ohjat löysälle. Mortti tiesi jo ettei se ollut kehotus mennä eteenpäin, pohkeesta vasta. Suljin silmäni vaikka se ei ehkä ulkokentällä ollut paras mahdollinen idea ja hengitin muutaman kerran rauhallisesti laskien. Korjasin asentoani, niin että ainakin kuvittelin istuvani satulassa suorassa ja hyvässä tasapainossa. Rentona mutta kuitenkin jämäkkänä, olkapäät alhaalla, kädet pystyssä, katse korvien välissä. Mortti liikahti hiljaa. Kun avasin silmäni, se ei ollut tehnyt muuta kuin laskenut vähän kaulaa. Lie jos sekin rentoutui tai ainakin tylsistyi.

Pyysin Morttia eteenpäin, mutta yritin keskittyä pitämään oman pakettini kunnossa. Perusratsastusta, perusratsastusta, sanoisi Simo ja olisi varmasti oikeassa. Kuulin korvissani elävästi Simon tamperelais-R:n kuin hän olisi ollut vieressä. Ennen kulmaa keräsin ohjat hyvin kevyelle tuntumalle ja pysäytin Mortin kulmaan Kyran oppien mukaisesti. Vanha kunnon kulmaharjoitus ei pettänyt ikinä, mutta Mortti tiesi tämän jo eikä suuremmin edes hämmästynyt. Pitäisi itsekin aina jaksaa muistaa ratsastaa ne kulmat kunnolla joka kerta.

Loppuratsastus meni samalla tavoin, ihan perusjuttuja hioen eikä Mortti tuntunut läheskään niin mahdottomalta ratsulta kuin aluksi. Kyllä se tästä taas lutviintuisi, sillä hevosessahan ei ollut vikaa. Mortin työmoraali oli vertaansa vailla vaikkei se varsinaisesti mikään helppo ratsastettava ollut, mutta tulimme toimeen kuitenkin. Ja sen hermorakenne oli teräsbetonia.

– Alkoihan se sujua, kuulin äänen sivulta kun ratsastin kentältä pois. Tiitus! Missä kolossa Tide oli ollut minua vakoilemassa ja miten kauan?
– Häh, oletko sä kauankin katsellut meitä? naurahdin.
– No aina silloin tällöin sivusilmällä. Nyt loppuajasta Mortti liikkui tosi kivasti, vaikka aluksi oli näyttänyt vähän huonolta. Taisit huomata sen itsekin.
– Joo, alkuratsastus meni kyllä ihan vihkoon, piti sitten ihan keskittymällä keskittyä niin alkoi sujua paremmin. Vissiin kai nousi se ruusuke liiaksi päähän.
– Ne taitaa sen tehdä aika herkästi itse kullekin, ei mitään outoa siinä…

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Talvipörrön päivä
Siinä oli aina jotakin todella liikuttavaa kun hevonen tuli korvat hörössä tarhan portille kun kutsuin sitä. Se tykkäsi minustakin niin paljon, että vapaaehtoisesti jätti ulkoilun sikseen. Rapsuttelin sitä leukapielestä samalla kun napsautin riimunnarun kiinni.
— Mennääs sit, jätkä. Mennäänkin maastoon tänää, Marsh tulee mukaan sen Arieksensa kans.

Talutin Salierin suuliin, jonne olin kantanut jo harjapakin ja varusteet maastoilua varten. Tykkäsin harjata hevosen aina ulkona, ainakin jos sää suosi kuten tänään. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta tuuli oli vielä sen verran vilpoinen, että Salierilla oli ollut loimi tarhassa. Herran pieksut, että ruunasta lähti karvaa! Loimen sisäpuoli oli aivan hevosenkarvassa ja parin harjanvedon jälkeen harjakin oli tukossa. Vaihdoin siihen karvakiveen, kuten Sonja oli neuvonut. Katselin kun tuuli tarttui karvahattaroihin ja pyöritti niitä pitkin pihaa. Siitä saisivat linnut hyvää pesäpehmikettä. Pikkulinnut tirskuttivat metsänreunassa kuin viimeistä päivää.

Sonja oli niin kiireinen Mortin ja kisatreenin kanssa, ettei hän ehtinyt juurikaan kiinnittää Salieriin muuta huomiota kuin todeta, että ruuna oli tallessa. Eipä siinä, se sopi minulle kyllä hyvin. Nelly piti minulle kaksi kertaa viikossa tunnin, sään ja mielihalujen mukaan kävin maastoilemassa ja toisinaan ratsastin ihan itsekseni. Yleensä Nelly antoi minulle jotakin treenattavaa ja vinkkejä siitä, miten kannattaisi mitäkin asiaa tehdä. Useimpia asioita pystyi treenaamaan metsäpoluillakin.

Vitsit että Salieriakin tulisi ikävä siellä Torontossa. Olin luvannut lähteä sinne syyskuussa vaikka tietysti sen voisi vielä peruakin, jos tarve tulisi. Joinain päivinä olin melkein valmis lähettämään pomolle sähköpostia, että ei, unohtakaa koko juttu, en mene. Mutta sitten siinä oli aina se kiinnostava osuus: se projekti, iso asiakas, vastuut, esimiesasema. Kai niitä Suomestakin löytyisi mutta ei nyt just ainakaan omalta työnantajalta. Kaipasin jo etukäteen sekä Sonjaa että Salieria ja totta puhuen vähän kyllä kammottikin ihan uuteen maahan muuttaminen.

Salieri kuopaisi etukaviollaan suulin lattiaa ja näin että Marshall oli jo taluttamassa Ariesta pihalle. Kiinnitin vielä viimeisen suojan takaseen, painoin kypärän päähäni ja tarkistin että varusteet olivat kaikin puolin paikoillaan. Aurinkolasit vielä niin mekin olisimme valmiit lähtemään. Arieksen karva kiilteli moitteettoman sileänä auringossa kun taas Salierilla oli vielä jäljellä talvipörröä, vaikka olin hartiavoimin tehnyt töitä harjatessani sitä.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Sonja T.Valvoja]

(vaikka tämä on TT-tarina, tämä on oikeasti kirjoitettu Hopiavuoren tallipäiväkirjaa varten)

Kakkukahvit
Nelly pomppasi kuin vieterinukke keittiönpöydän äärestä halaamaan minua kun astuimme Harrin kanssa oviaukkoon.
– Aivan sairaasti onnea! Tosi mahtava juttu!

Varmuuden vuoksi Nelly halasi vielä Harriakin. Muut pöydässä istujat olivat yhtä hymyä myös ja onnitteluita sateli. Laskin sinisen palkintoruusukkeen pöydälle kaikkien ihailtavaksi. Ruusukkeen lisäksi olin saanut jättimäisen kukkakimpun ja satulahuovan. Kukat olivat kotona ja se satulahuopa komeili Mortin kaapissa enkä melkein uskaltanut edes koskea siihen. Se oli aivan puhtaanvalkoinen ja siinä oli kapeat kullanväriset kanttaukset. Ehkä käyttäisin sitä seuraavissa TT-kisoissa. Ehkä siitä tulisi minun ja Mortin The kisahuopa.

Olin aamulla hakenut Seinäjoen keskustan kahvilasta myös täytekakun, sillä tottahan tällainen kisatulos vaati kakkukahvit. Nelly keitti emännän ottein tuoretta kahvia ja alkoi kiidättää kakkulautasia ja lusikoita pöytään.

– Me lihotaan kaikki ihan bontsoiksi, jos sä ja Mortti jatkatte tota rataa, Noa kommentoi pöydän päästä.
– Noo, jos sovitaan että sijoituksista tuodaan sit jatkossa vaan keksipaketti ja kakku vaan jos voitetaan, virnistin. – Saatte elää sitten kyllä pelkillä kekseillä, siellä nimittäin kisaa Myllyojan Eedi, joka starttaa noin muuten ratsullaan jo pyhää Yrjöä. Että sitä on paha mennä tällaisen puskaratsastajan päihittämään kyllä.
– Onko sulla videota siitä sun radasta? Eira halusi tietää ja Santtu nyökytteli vieressä. – Olisi tosi siistiä nähdä se rata.
– Joo, kyllä mulla on. Harri otti videota ja sit mulla on toinenkin video, mikä on otettu vähän toiselta puolelta katsomosta, sanoin. Se oli totta, sillä se oli Vladimirin kuvaama video. Eihän Hopiavuoren väki tuntenut Vovaa ja hyvä niin. Palkintojenjaon jälkeen Vova oli käynyt onnittelemassa ja kertoi samalla videoineensa minun suorituksen, että jos hyvinkin sattuisin haluamaan videon ratsastuksestani. Olin kiittänyt häntä, sillä olihan se aina mielenkiintoista nähdä sama ratsastus vähän eri kulmista. Niinhän tuomaritkin näkivät.
– Hei, me voitais katsoa ne tuolta tuvan telkusta kaikki yhdessä! Pitää oikein kisakatsomo vähän jälkikäteen.
– No, ehkä ne joskus voisi katsoa, sanoin vähän hämilläni ja nolona. En ollut oikein tottunut siihen, että olin kaiken huomion keskipisteenä Hopiavuoren kahvipöydässä.

[Sonja T.Valvoja]

007: 19.4.21, Tosi paljon onnea
En taaskaan muistanut jälkeenpäin radastani juuri mitään. Sen tiesin että se oli mennyt pääpiirteissään ihan hyvin, mutta joissain kohdissa oli ollut parantamista ja pari pientä virhettäkin taisi osua matkalle. En huolestunut asiasta sinänsä, sillä muisti kyllä palailisi kun katsoisin kisasuoritustani jälkikäteen videolta ja pystyisin analysoimaan yksityiskohtia. Se on vain se hetki juuri radan jälkeen, kun mieli on aivan tyhjä. Harri oli ollut sisääntulossa odottamassa loimen kanssa kuin paraskin ammattilainen.

Jännitimme yhdessä palkintojen jakoa, sillä mikä tahansa oli mahdollista. Voittoa en kyllä odottanut, sillä tiesin että Myllyojan Eedi oli edellisenä päivänä startannut PSG:ssä. Vaativa B oli hänelle ja ratsulleen varmaan pelkkä kevyt iltaverryttely. Eedi voittikin, vähemmän yllättävästi, mutta kun kakkossijalle kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Mortalis, en ollut uskoa korviani. Harri kaappasi minut sellaiseen karhunhalaukseen, että olin tukehtua, mutta punttasi minut sitten selkään ja niin ratsastin taputtavan yleisön edessä hakemaan kakkosruusukettani.

Siis minä, Otsonmäen puskista TT-cupissa vaativan B:n kakkossijalle. Palkintojenjaossa en osannut vielä ajatella mitään muuta kuin ettei tämä voi olla totta. Tuntui kuin sydän löisi hitaasti mutta erityisen voimakkaasti. Hädin tuskin pystyin kiitoksen änkyttämään kun sain palkintoni.

Nauru ja kyyneleet tulivat vasta myöhemmin Mortin karsinassa. Ihmiset käytävältä huikkailivat onnitteluita, Janna, Niklas ja Marshall olivat oikein halanneet ja puhelin… no, se oli Harrin taskussa äänettömällä, mutta viestejä ja puheluita oli tullut useampia ja arvasin mihin ne kaikki liittyivät.

– Tosi paljon onnea, kajahti jälleen käytävältä, kun Harri harjasi varusteista riisuttua Morttia ja minä taputtelin ruunaa ja sekoilin omiani. Onnittelija oli Vladimir ja hänen vieressään pikku-Sonja. Olin niin iloinen etten muistanut olla hämilläni ja aavistuksen varuillani, kuten yleensä Vladimirin tavatessani.

– Kiitos, sanoin ihan yksinkertaisesti ja hymyilin niin että naama oli ratketa. Vova jäi vähäksi aikaa juttelemaan, kyselemään Mortista ja kisoista. Päivän nolo hetki tuli, kun pikku-Sonja kysyi varovasti voisiko hän ottaa selfien minun kanssani, sitä olisi kuulemma hienoa näyttää tallikavereille ja vielä jos saisi vastasuitun Mortinkin kuvaan. Lupauduin toki ja Sonjan silmät loistivat kuin olisin oikeasti suurempikin julkkis. Voi tyttöpieni, kun tietäisit mitä isäsi on aikoinaan tehnyt…

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys

[Sonja T.Valvoja]

006: 16.4.21, Vähän muita parempi ihminen
Tämän päivän työnteosta ei ollut tullut kyllä yhtään mitään. Ajatukset pyörivät vain sunnuntain kisoissa. Yritin muistaa hengittää, mutta silti tuntui siltä että jännitys ja hermostus vain kasvoivat tunti tunnilta. Onneksi minulla oli se muistilista, koska muuten unohtaisin puolet tehtävistä asioista ja loputkin tulisi tehtyä väärin tai väärään aikaan.

Tämän päivän lista oli tyhjä. Auto ja traileri olivat kunnossa. Kisavaatteet oli sovitettu ja tarkistettu, että olivat kaikin puolin kunnossa ja puhtaat. Satula ja suitset oli puunattu, loimet, suojat, riimut ja kaikki varavarusteet olivat kunnossa myös, osa jo pakattukin. Mortti oli nypitty ja huomenna olisi sen vuoro joutua pesulle. Huomenna iltapuolesta ajaisimme kisapaikalle jo. Olin varannut Mortille karsinan yhdeksi yöksi ja meille hotellihuoneen, niin ettei tarvinnut sunnuntaiaamuna ajaa kauheassa paniikissa pitkää matkaa. Harri olisi varmaan kiitollinen hotellin aamiaisesta, mutta itse tuskin saisin mitään alas kisapäivän aamuna.

Iltapäivällä ollut viimeistelytreeni Nellyn ohjauksessa. Huokasin kun mietin sitä, sillä hommat eivät olleet menneet yhtään putkeen. Mortti oli vähän turhan herkällä tuulella ja kaikissa jutuissa oli vähän säätämisen makua. Ratsastus ei sujunut yhtä jouhevasti ja itsestäänselvästi kuin parhaina päivinä. Apujen kanssa piti olla supervarovainen, mutta sitten taas kärsi liikkeiden laatu kun olisi pitänyt pystyä vaikuttamaan kuitenkin vähän enemmän hevoseen.

Nelly oli ihanan kannustava kaikesta huolimatta, ei yhtään samanlainen kuin teiniaikojen telinevoimisteluvalmentaja. Nelly tiesi että me pystyisimme Mortin kanssa parempaan ja hän tiesi minunkin tietävän tämän, joten mitäpä sitä seikkaa suotta alleviivaamaan. Hän keskittyi lähinnä vain niihin positiivisiin asioihin ja siihen, että lopulta aina saimme jonkinlaisen onnistumisen. Ehkä sen takia en ollut tunnin jälkeen valmis kaivautumaan maakuoppaan ja häpeämään loppuelämääni siellä. Vaikka treeni olisi voinut mennä paremminkin, ei tässä vielä täysimittainen katastrofi ollut käsillä. Ja Mortti tuntui tyytyväiseltä koko ajan. Nelly sanoikin, että tunnin tarkoituksena on olla käymättä Mortin hermoille.

Harri oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla. Tietenkin Harrilla oli helpompi rooli hevosenhoitajana, mutta oli hyvä että oli joku rauhallinen tukena. Olisin pannut Harrin mieluusti ajamaankin, mutta hänellä ei ollut soveliasta korttia eikä kokemusta hevostrailerin kanssa ajamisesta. Toisaalta se saattoi olla ihan hyväkin, sillä autolla ajaminen oli useimmiten rauhoittavaa minulle, siinä piti keskittyä siihen ajamiseen ja liikenteeseen eikä ehtinyt miettiä syntyjä syviä.

Vielä minä kerran jaksoin laiskasti ihmetellä, että minkä ihmeen takia minä tähän lähdin. Myöhäistä se sinänsä oli, kun huomenna olisi lähtö eikä sille mitään voinut edes tässä vaiheessa. En ehkä halunnutkaan voida, sillä oli jokin juttu, joka minua sitten kuitenkin veti kisakentille. Jonkinlainen menestymisen tai näyttämisen halu, se sama mikä minut oli teini-ikäisenäkin ajanut kilpailemaan voimistelussa. Että jos pärjäisin, olisin vähän muita parempi ihminen ja kaikki tai edes jotkut olisivat minun kavereita… Ravistin päätäni. Olipa tosi terveitä nämä ajatuskuviot silloin nuorena.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja taitaa skipata, ihan oman mielenterveytensä takia 😀

[Sonja T.Valvoja]

(En saa Helloa kuulostamaan Hellolta, mutta yrittäkää kestää.)

Pelastava ritari punaisella ratsullaan
Päiväsaikaan tallilla oli suhteellisen rauhallista, vain minä ja Harri sukimassa hevosiamme ratsastuksen jälkeen. Eetu oli kenttää lanaamassa ja Camilla puuhasi jotakin Jussin käytävällä. Nellystä ei ollut havaintoa.

Ja sitten paukkasi Hello tallinovista sisään.
— Onks Herman täällä? hän kysyi minulta kun olin ensimmäinen ihminen, jonka ovelta näki.
— Ei ole näkynyt.
— Entä Eira?
— Ei sitäkään.
— No pahus, Hello tuhahti ja mietti hetken. — Ymmärrättekö te jotakin autoista ja niiden valoista?

Hän katsoi odottavasti minua ja Harria.
— Siis ajovaloista vai mistä? kysyin.
— Ei kun niistä, jotka palaa kojelaudassa. Minkä ei pitäisi palaa, mutta palavat kuitenkin.

Siis ehkä jokin vikavalo, päättelin. Sanoin että voin tulla katsomaan, sittenhän sen näkee mitä niistä ymmärrän. Harri ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan vaan jatkoi Salierin harjaamista. Astelimme Hellon kanssa parkkipaikan suuntaan.

— Mä yritin katsoa, jos ne on taas ne sulakkeet, Hello kertoi. — Mutta mä en löytänyt niitä vaikka ne pitäisi olla jossain siellä ratin alla. Eira ne viimeksikin korjasi. Tai ei korjannut mutta sanoi että pitää ostaa sulake ja sitten se vaihtoikin sen. Mutta sitä ei saa kertoa kellekään.

Ehdimme autolle asti ennen kuin ehdin kysyä että miksi ihmeessä. Hello käynnisti auton, joka kuulosti kyllä ihan normaalilta ja pyysi minua katsomaan kojelaudan merkkivaloja.
— Moottorin vikavalo ja akun vikavalo, totesin heti. — Onko nämä kuinka kauan palaneet?
— Toinen syttyi eka, nyt aamulla kun kävin Seinäjoella. Ihan vaan ajaessa kuului sellainen kolaus auton alta ja sitten toinen syttyi. Nyt tänne tallille tullessa syttyi toinen.
— Kumpi oli eka?

Hello pohti vähän aikaa.
— Varmaan toi, hän sanoi ja osoitti akun kuvaa.
— Okei, sammuta moottori niin vilkaistaan konepellin alle.
— Ei niitä sulakkeita?
— Ei taida olla nyt sulakevika.

Enhän minä mikään autoasentaja ole ja omiin autoihini en koske sen enempää kuin että lisään lasinpesunestettä. Annan merkkihuollon hoitaa loput ja onneksi ne hoitavatkin. Mutta kyllä minä sentään puuttuvan laturinhihnan tunnistan. Hellon autoparka ei saanut sähköä eikä ollut mikään yllätys että se akkuvalo paloi.

— Sulta on jäänyt akkulaturin hihna matkan varrelle, kerroin diagnoosini. — Se oli varmaan se kolaus minkä kuulit, jos kerran se valo syttyi sitten heti sen jälkeen.
— No niin teki. Mutta entä se toinen valo? Onko tästä joku moottorinhihnakin pudonnut?
— Ei, siinä tapauksessa moottori olisi leikannut kiinni välittömästi. Voi olla että se moottorin vikavalo liittyy siihen akkuun. Joissain malleissa ainakin jos kaasuläpän säätöön ei tule tarpeeksi virtaa, niin se antaa vikakoodin. Onko sulla OBD-lukijaa?

Näin Hellon ilmeestä ettei soittanut minkäänlaisia kelloja.
— Onko sulla akkulaturia?

Hello ravisti päätään. Mietin vähän aikaa vaihtoehtoja. Minulla on akkulaturi kyllä ja osaan käyttää sitä, mutta vain traktorin akun kanssa. Eroaako auton akku siitä kovinkin paljon? En tiedä, ei ehkä. Kävin listaa läpi päässäni että keltä voisin varmistaa. Kimmo, Tuomo, Markus, Risto. Hamuilin jo kännykkää taskustani. Niin, voisi Eetukin tietää ja häneltäkin voisi löytyä laturi, niin ettei tarvitsisi edes hakea Orionista.

— Mutta isällä varmaan on, Hello sanoi. — Ja se varmaan osaa vaihtaa uuden hihnankin.

Nyökkäsin helpottuneena, sieltä tuli hyvä ratkaisu. Sen verran mitä tunsin Ilveksen Mannia maineelta, niin eiköhän hän saisi poikansa auton kuntoon. En ollut yhtään varma siitäkään, oliko laturinhihnan vaihto sellainen homma, jonka pystyi tekemään helposti itse autoon. Ehkä, mutta Manni varmasti tiesi. Enää pitäisi saada Hellon auto nilkutettua Ilvesten pihaan ja sanoin sen Hellolle.

— Onko tämä bensa- vai diesel-kone? kysyin Hellolta.
— Kyllä siinä polttoainetta on tarpeeksi tankissa että kotiin pääsee.
— En mä sillä mutta onko se bensa vai diesel? Vaikuttaa ehkä vähän jatkosuunnitelmiin.
— Ai jaa, diesel tämä on.
— No hyvä. Sitten sä varmaan voit ajaa teille kotiin, vaikka siinä ne valot palaakin. Eihän tästä montaa kilometriä ole? Varmuuden vuoksi ota kaikki lisälaitteet pois päältä, radio, ilmastointi, lämmitys, mitä näitä nyt on.
— Okei, Hello kuittasi helpottuneen kuuloisena. — Mä vien sen illemmalla sitten kun lähden tallilta.

Olin varma, että seuraavaan päivään mennessä Hello olisi julistanut kaikille, millainen sankari ja ammattimainen autonasentaja minä olin. Yllättäen kukaan ei ainakaan sanonut mitään, vaikka yleensä Hopiavuoden keittiönpöydän ääressä kyllä kaikki tapahtuneet asiat käytiin läpi. Kysäisin vaivihkaa toista pullaa syövältä Hellolta, että mitäs sille autolle kuului. Hello vastasi aivan normaalisti että isä laittaa sen kuntoon heti kun saa hihnan ja jätti asian käsittelyn siihen. Todella kummallista, sillä Hellon tapana oli tehdä suurta draamaa pienemmistäkin asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Sonjan tuotokset so far.

001: Puhelu Australiaan

002: 4.4.21, Huippu-urheilija?
TT-cupiin valmistautuminen oli nostanut nämä päivittäiset ratsastukset ja muun hevosenhoidon ihan toiselle tasolle. Olin todella kiitollinen siitä, että tein vain puolta päivää töissä. Aamupäivät käytin töiden tekemiseen, iltapäivät ja illat menivät hevosten ja ratsastuksen parissa tavalla tai toisella. Harri oli yleensä tallilla mukana, jos suinkin vain töiltään ehti. Tietenkin, hän ratsasti edelleen Salierilla.

Tätäkin tärkeämpää oli se, että hän yleensä videoi minun ratsastukseni, vaikkei olisi edes Nellyn valmennus. Minulla oli harkinnassa, että ostaisin sellaisen automaattisesti liikettä tai hahmoa träkkäävän jalustan kännykälle tai kameralle, jotta en tarvitsisi aina jotakuta toista kuvaamaan.

Niin, illat menivät usein sitten tuijottaessa ja analysoidessa sitä päivän ratsastusvideota ja miettiessä, että mikä meni hyvin ja mikä ei niinkään. Se oli itse asiassa hyvin opettavaista nähdä omaa ratsastustaan videolta, sillä aiemmin olin kuvauttanut itseäni vain aivan satunnaisesti ja silloinkin yleensä vain jossakin erikoistilanteessa.

Tänään oli ollut Nellyn valmennus, jossa keskityimme taas kerran ihan perusasioihin, suoruuteen, eteenpäinpyrkimykseen (mutta kiirehtimättä!), keveyteen, apuihin vastaamiseen ja sen sellaiseen. Mortti ei ollut mikään kauhean yksiviivainen ratsastettava, sillä oli vähän niitä omia mielipiteitään eikä se antanut mitään anteeksi. Salierin kanssa pärjäsi paljon helpommin sellaisella sinnepäin olevalla ratsastuksella.

Huomasin taas miettiväni, että pitäisikö kuitenkin vaihtaa Salieri ratsuksi. Siinä tapauksessa Harri joutuisi jättämään ratsastamista vähemmälle, koska Mortti ei ollut oikein sopiva Harrin ratsuksi. Ja en mitenkään ehtisi valmistella Salieria vaativaan B:hen. Tietenkin voisin vaihtaa luokaksi helpon A:n, mutta epäröin sitä siltikin. Ehkä pitäisi luottaa itseensä ja Morttiin. Ne Storywoodin hyvät prosentit ja omasta mielestänikin ihan onnistunut suoritus valoivat uskoa kyllä.

Tuijotin videota ja yritin nähdä miten meidän meno muuttui kun muutin jotakin Nellyn ohjeiden mukaan. Ei se aina niin selkeätä ollut, muutokset olivat pieniä eikä niitä nähnyt videolta samalla tapaa kuin Nelly ne näki. Onneksi jotakin sentään näin videoltakin ja toisinaan hidastukset auttoivat.

Loppuilta meni sitten erilaistan jumppapallo-harjoitusten parissa. Kyllä! Tähän oli tultu. Minulla oli ratsastuksen tukiliikuntaan erikoistunut personal trainer, jonka kanssa treenattiin erityisesti keskivartalon lihaksia. Tässä todellakin tunsi itsensä joksikin huippu-urheilijaksi. Vielä puuttui jokin treenaus-tehokkaaksi viritelty ruokavalio, mutta siihen vetäisin kyllä itse rajan. Ei se TT nyt koko elämä saanut olla…

003: 5.4.21, Kateuden aihe
– Kyl mä selviin Mortin kans näistä loppujutuista. Mee sä vaan vaikka tupaan teelle, Harri sanoi ja nyki Mortin ohjia vaativasti käsistäni.

– Niin mutta…

– Kato kuule ku jos mun tarttee olla sun hevosenhoitaja siä kisois niin olis varmaan ihan hyvä, jos mä osaisin käsitellä sitä mun hoitohevostakin.

– Niin mutta…

– Juu juu, mee ny vaan.

Periaatteessa Harrilla oli kyllä ihan hyvä pointti, mutta olihan hän nyt Morttia käsitellyt ja hoitanut ennemminkin. Ei ollut mitenkään vieras hevonen, vaikka tietenkin vieraampi kuin Salieri. Jaa-a, mahtoikohan Harrillakin olla jotakin pientä jännityksentynkää ilmassa sen TT-cupin suhteen? Katselin kun hän talutti Mortin talliin ja ajattelin itse totella komentoa ja mennä tosiaan juomaan kupillisen.

– Mites ratsastus sujui? Nelly vaati heti saada tietää, vaikkei tänään ollut varsinainen valmennuspäivä.

– Ihan ok. Musta tuntuu että aletaan Mortin kanssa paremmin olla samalla kartalla sen käynnin suhteen. Kikkailin tänään vähän taivutustenkin kanssa, lähinnä semmoista herkistelyä eikä mitään kovin rankkaa kuitenkaan, niinkuin ohje oli.

– Juu, mutta muista nyt sitten huomenna pitää oikeasti ihan kokonaan vapaapäivä Mortilla. Voisit itse asiassa ratsastaa Salierilla vaihteen vuoksi. Se tekisi sulle hyvää verestää vähän vanhoja asioita sen selässä. Mä voisin tulla vähän kattomaan teidän perään.

– Jaa, no, kyllähän se sopii. Sillä olikin tänään vapaapäivä.

– Salierista tulikin mieleen, että mihin sä olet Harrin hukannut? Musta tuntuu että näin sen tallilla kyllä, Nelly sanoi.

– Se vaati saada hoitaa Mortin ratsastuksen jälkeen, naurahdin. – Väitti että hänen pitää tutustua Morttiin kunnolla ennen kuin voi lähteä kisahoitajaksi.

– No mutta onhan se Morttia hoitanut, vaikka harvemmin ratsastaa sillä.

– Niin on, mutta vähemmässä määrin kuitenkin. Mä kyllä epäilen, että Harria taitaa vastuutehtävä jännittää.

– Mites se sun kisajännityksesi? Nelly kysyi kun näki tilaisuutensa tulleen ja keittiössä ei ollut ketään muita juuri nyt.

– No… Hallinnassa nyt vielä toistaiseksi. Siellä Storywoodissa ei ehtinyt hirveästi ajatella asiaa kun se Salieri tänttäröi ja suurin huoli oli siitä ja Harrista. Se radan ratsastaminen meni vähän niinkuin siinä sivussa. Mutta noin muuten mä juttelin yhden ammattilaisen kanssa näistä jutuista ja sain siltä vähän neuvoja, että miten voisi pärjätä.

En mennyt Nellylle sanomaan, että tämä ammattilainen oli se psykologi, jonka luona olin käynyt purkamassa huoliani jo yli 3 vuotta. Isän ja Jarnon kuoleman aiheuttama välitön katastrofi alkoi olla… No, miten sen nyt sanoisi, ei minä heitä ja heidän kuolemaansa ikinä unohtaisi, tietenkään, mutta se ei ollut mielessä enää jatkuvasti ja suru ei ollut enää niin hallitseva. Mummun kuoleman aiheuttama suru oli saanut minut lähinnä epäsosiaaliseksi ja kärttyisäksi, mutta sekin alkoi tasaantua. Ainakin minusta tuntui siltä nyt.

Eihän tämä terapeutti mikään urheilupsykologi ollut, mutta jotakin perusjuttuja osasi siltäkin puolelta neuvoa ja jännittäminen oli jännittämistä, oli syy nyt sitten mikä tahansa. Ja olihan keinovalikoimassa niitä vanhoja tuttuja juttujakin, kuten esimerkiksi se, että sitä jännittämistä ei kannattanut yrittää paeta. Se oli tunne, vain tunne ja se oli parempi hyväksyä kuin yrittää tapella vastaan.

Olin minä miettinyt muutakin, esimerkiksi sitä, että silloin lapsena kun ratsastusta aloittelin, kilpaileminen oli jotakin todella harvinaista ja sitä tekivät vain ne, jotka tiesivät kaiken ja osasivat kaiken. Tankkasin läpi kirjaston hevoskirjoja eikä niissä puhuttu mitään kilpailemisesta tai jos mainittiinkin jotakin, muistettiin aina mainita että se oli vain kokeneille ja muutenkin kauhean vaikeata, ei ei, älä edes haaveile. Vähän sama juttu kuin hevosen omistaminen: varattu vain äärikokeneille. Sitten kun talliltakin joku sattui kilpailemaan, se oli aina kauhea haloo ja kateuden ja ihailun aihe. Maailma oli muuttunut siitä ja minäkin, mutta edelleen kai yritin vältellä sitä että joku olisi kenties kateellinen minulle.

004: 6.4.21, Hankintalista
Mortti seisoi tarhan portilla ja sen koko olemus mökötti. Se oli kääntänyt takapuolensa tuulen suuntaan, joten tuuli riepotteli sen loimen helmoja ja rätki räntää isoina rätteinä loimen päälle. Jos elämä olisi sarjakuvaa, Mortin pään päällä olisi varmaan ajatuskupla: “Voi luoja, ota minut pois täältä”. Myönnän kyllä itsekin, että tämän päivän keli oli mahdollisimman vastenmielinen. Erityisesti tänään olin kiitollinen Hopiavuoren maneesista, sillä vaikka välillä pilkkasinkin sitä mielessäni pieneksi ja alkeelliseksi, se tarjosi kuitenkin suojan sateelta ja tuulelta.

– Soon trampannut koko päivän tuas portin piäles niin tyrniän näköösenä, jotta mä aattelin ottaa sen ny iltapäivästä aijemmin sisähän, Eetu sanoi ohimennessään. – Eikä Mortti ole ainua, joka on tänään ollu harvinaasen huanoolla tuulella, ei tässä kelissä viihry ihiminenkään ulukoona yhtään sen enempää kö on tarvis.

– Ja sitten on tämä toinen ryhmä, jota ei räntä ja viima paljon haittaa, totesin kun katselin Salieria, joka näytti ihan tyytyväiseltä elämäänsä kuten yleensäkin.

– Juu, sitä mä en ymmärrä jotta mitä vasten soon tuan loimen värkännyt tualla tavalla vinohon. No, sää olit sisähän näitä ottamassa kuitenkin, niin jos sää viät tuan päivänsätehes ja mää tuan Salierin.

Mortti vaikutti suorastaan helpottuneelta päästessään lämpimään talliin ja saadessaan kuivan talliloimen päälleen. Rapsuttelin sitä vähän lavan kohdilta ja totesin taas, ettei Mortti ymmärtänyt juuri mitään talvikarvasta. Oli se nyt vähän pörröinen ollut talvella, mutta se ei ollut mitään moneen muuhun verrattuna. Ja nyt kun aurinko oli alkanut paistaa, Mortti oli aloittanut karvanlähdön välittömästi. Itse asiassa irtokarva oli pölissyt maaliskuun alusta lähtien ja nyt sen turkki oli niin ohut ja sileä, että minusta se oli jo ihan täysin kesäkarvassa.

Turkista ajatus vaelsi siihen TT-cupiin. Ei sinänsä ihme, ei se koskaan ollut kovin kaukana ajatuksistani. Kaivoin taskusta puhelimeni ja avasin sinne tekemäni listan kaikista asioista, joita piti muistaa ennen kisoja. Lisäsin siihen kaksi uutta kohtaa:

– Nypi harja.
– Siisti häntä, korvat, vuohiset + mahd. muut.

Se muistilista alkoi olla hävyttömän pitkä, koska siinä oli kaikki, mikä vähänkään saattoi liittyä TT-cupiin sinänsä tai ensimmäiseen osakilpailuun. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olin merkinnyt siihen esimerkiksi sen, että ennen reissua pitää tarkistaa autosta öljyt ja rengaspaineet ja lisätä tuulilasinpesunestettä. Traileri piti tarkistaa myös eikä tekisi pahaa, jos vetelisin sen painepesurilla sisältä ja ulkoa. Minä itse haaveilin taas kerran uudesta kisatakista, sillä olin saanut päähäni että tummanvihreä näytti tosi hyvältä kirkkaan punaruskeaa karvaa vasten, niin että sen värinen kisatakki pitäisi nyt saada. Uudet ratsastushousut tarvitsisin myös, varalle, jos ei muuta.

005: 11.4.21, Kaikki täysiveriset on hermoraunioita?
Tuijotin kännykän kalenteria. Ensi sunnuntaina, viikon päästä, silloin olisi eka osakilpailu. Mihin minä olin mennyt oikein työntämään pääni? Vaativa B! Se yksi hyvä suoritus kouluradalla, sekö minut nyt sai uskomaan itseeni niin paljon, että kuvittelin pärjääväni TT-cupissakin? Tämmöinen sunnuntairatsastelija naurettaisiin sieltä ulos. Tyhmä-tyhmä-tyhmä. Hullu-hullu-hullu.

Enkä minä voisi tätä edes valittaa Harrille, koska Harri sanoisi vain että kyllä se siitä eikä siihen kuole ja että menet tekemään sinne parhaasi, koska muuhunkaan ei pysty. Hän olisi oikeasssa, luulisin ainakin, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduttanut pätkän vertaa. Tiesin, että tämä menisi ohitse, mutta eipä sekään lohduttanut just nyt.

Miksei Nelly mennyt toppuuttelemaan edes, sanonut etten ollut vielä valmis vaativaan B:hen ja että Morttikin oli liian tuore ratsu minulle ajatellen tällaista pitkää kilpailusarjaa? Ymmärsin kyllä, että tokihan menestys TT-cupissa nostaisi myös valmentajaa näkyville, mutta kyllä se toimi toisinkin päin. Jos mokaisin oikein kunnolla siellä ja pärjäisin huonosti, Nelly saisi hävetä silmät päästään.

Olin mennyt tekemään sen, mitä koskaan ei varmaan saisi tehdä: katsomaan keitä vastaan kilpailisin, googlaamaan heidän nimiään, hevosiaan ja kisatuloksiaan. Olin ihan varma että minut hakattaisiin mennen tullen. Siellä oli niin hienoja hevosia, että yksi Mortti kalpenisi niiden rinnalla. Ei auttaisi vaikka se kuinka olisi tulenpunainen täysiverinen.

Sekin vielä, tottahan sitä katsottaisiin nenänvartta pitkin tai ainakin vähän kummeksuen, kun se oli täysiverinen siellä kaikkien puoliveristen joukossa. Olisin katsonut itsekin vielä puoli vuotta sitten! Ihmisillä oli niin ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan ja olin itse tästä todella hyvä esimerkki. Ja voi luoja jos Mortti saisi jonkin samanlaisen sätkykohtauksen kuin Salieri! Hullunahan sitä pidettäisiin. Onneksi Mortti oli ainakin toistaiseksi osoittautunut aivan järkähtämättömäksi tapaukseksi, mutta niinhän minä Salieristakin luulin.

Vedin henkeä ja keskityin vähän aikaa hengittämiseen. Se paransi oloa. Minun pitäisi nyt rauhoittua, että saisin nukuttua illalla ja pääsisin huomenna ratsastamaan ilman univelkaa. Huomenna asiat olisivat taas paremmin ja jaksaisin luottaa itseeni. Nämä tällaiset hetket piti vaan yrittää jaksaa elää läpi, koska ei niitä päässyt pakoonkaan. Jos nyt kokoaisin itseni ja menisin alakertaan Harrin kainaloon rapsutettavaksi, niin ehkä se siitä helpottuisi. Harri-parka, ei hänkään kai ollut tottunut näkemään minua tällaisena hermokimppuna ja yksien kisojen takia.

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt ängen jotakin TT-tuotoksia tänne ns. julkiselle puolelle. Jos tulee oma TT-alueensa, niin sinne sitten kaikki, nyt vain valikoidusti.

TT: Puhelu Australiaan
Tällä kertaa kaiketi tuulen suunta ja tähtien asento olivat oikein, koska videoyhteys toimi varsin hyvin. Välillä oli pientä pikselöitymistä havaittavissa kun äiti liikkui ruudulla, mutta sitähän nyt voi olla aina. Äiti oli ruskettunut, vaikka milloinpa hän ei olisi kun Sydneyn talvi oli suunnilleen sama kuin Suomen kesä. Nyt huhtikuun alussa Australian tulisen kuuma kesä oli juuri takanapäin.

— Oikein hyvää pääsiäistä sinne! toivotin äidille.
— Sitä samaa myös teille. Mitäs sinne kuuluu? Kevät pitkällä jo?
— Noo, ei nyt niin kauhean pitkällä vielä, mutta onpahan kuitenkin. Tuossa aurinkoisimmilla seinustoilla puskee sipulinpiikit mullasta, että kevätkukat ovat jo malttamattomia.
— Voi, ne ovat joka vuosi aivan ihania.

Orionin kevätasioiden kertomisessa vierähti tovi, sillä kyllä äiti muisti vielä, miten ihmeelliseltä kevät aina tuntui Suomen pitkän ja kylmän talven jälkeen. Vähän hän sanoi kaipaavansa Suomen vuodenaikoja edelleen, vaikka sinänsä kyllä viihtyi lämpimässä ilmanalassa. Sitä samaa hän sanoi suunnilleen joka kerta kun vuodenajat ja luonto tulivat puheeksi.

Vuodenajoista pääsimme sujuvasti muihin asioihin, minun ja Harrin kuulumisiin, ja tulin sitten kertoneeksi senkin, että osallistuisin Mortin kanssa TT-sarjaan.

— Juu, se on sellainen kilpailusarja, selitin. — Kolme osakilpailua ja sitten finaali. Luokkansa saa valita, siinä on eri tasoisia este- ja koululuokkia. Mä osallistun vaativaan B:hen, se on korkein niistä kouluratsastusluokista mitä siellä on tarjolla. Eka kisa on nyt 18. päivä eli parin viikon kuluttua.
— Voi että, kuinkas sä nyt noin olet innostunut kilpailemaan?
— No… En tiedä. Me nyt osallistuttiin Harrin kanssa taannoin niihin yksiin kisoihin, mistä mä kerroinkin jo että menivät aika kivasti. Että siitä sitä sitten huomasi, ettei se kilpaileminen ole maailman kauhein asia. Ja mulla on hyvä hevonen.
— Osallistuuko Harrikin tähän sarjaan? äiti halusi tietää.
— Ei, sitä ei vielä ihan niin kilpailukärpänen puraissut. Toisaalta Harri palasi taas lomautuksen jälkeen töihin, joten sillä ei ole nyt niin paljon aikaa valmistautumiseen eikä se sitten halunnut puolitehoisesti lähteä kilpailemaan. Mutta se tulee mun hevosenhoitajaksi sinne mukaan.
— No mutta sehän on hienoa, että on mukana kuitenkin ja auttamassa. Se oli niin kiva kyllä se Harri silloin kun tavattiin toissajouluna. Onko sieltä teidän tallilta muita osallistumassa niihin kilpailuihin?
— On ainakin yksi toinen ratsukko tulossa, ehkä useampiakin. Moni miettii vielä, kun onhan se aika iso satsaus. Aa niin, muistat varmaan Hopiavuoresta sen Marshallin? Se venäläinen rastapää?
— Joo, toki muistan. Onko hän osallistumassa myös?
— Ei Marsh itse, hänellä on nyt ihan uusi hevonen, mutta Marshallin poikaystävä osallistuu sen hevosella. En muista että tapasitko sitä Niklasta silloin kun kävit Hopiavuoressa, mutta hän joka tapauksessa on mukana.
— Kyllä minä sen Niklaksenkin taidan muistaa hämärästi, suomalainen, eikö totta…

[Sonja T.Valvoja]

Narsisseja ja kynttilä
Harrin lomautus oli loppunut ja minä otin vuorostani suurempaa vastuuta päivittäisistä lounaista, sillä teinhän edelleen sitä puolta työviikkoa vain. Harri vaikutti tyytyväiseltä ja iloiselta töiden alkamisesta, vaikka minun on kyllä sanottava, ettei hän sitä alkushokin jälkeen jäänyt suuremmin murehtimaan. Talo oli jatkuvasti niin siisti että silmää häikäisi ja lumet oli lapioitu pihasta vaikka yritin kyllä sanoa, että voisin minä ne vetää traktorilla ja lingolla. Ja hiihtämisestä Harri oli innostunut myös, mutta tältä keväältä hiihdot alkoivat olla jotakuinkin hiihdetty.

Tänään laskin pöytään ihan perinteisen makaroonilaatikon ja salaatin. Harri tuli yläkerrasta venytellen hartioitaan.
— Kuule, mä voisin tulla tänää ny päivällä tallille. Mulle tuli illaks telco sinne Kanadaan ja sovin pomon kans, et pidän ny päivällä sit vapaata sen edestä.
— Okei, mikäs siinä, mulla ei mene niin kauaa sitten siellä, jos sä ratsastat Salierin. Voitaisiin lähteä maastoon, Mortin ohjelmassa on tänään kevyempi päivä, niin ajattelin että metsälenkki vois olla hyvä.
— No mut sehän kuulostaa oikein kivalta! Ilmaki näyttäis tosi nätiltä.

— Niin kuule, sä et ei eilen ollutkaan tallilla, jatkoin muistaessani asian. — Pysy kaukana Ukosta. Tosin et sä nyt yleensän muiden hevosia lääpi, mutta kuitenkin.
— Okei, Harri sanoi ja vasta vähän ajan päästä tajusi kysyä, että miksi näin.
— Eetu käski. Ukko oli tässä joku päivä saanut taas jonkun temppuilukohtauksen ja kaatunut Milan selässä. Se Milan vissiin loukkaantui pahemminkin, murtuma tai jotain.
— Oho, vai semmosen meni tekeen. Mitähän se semmosta tekee? Eihän tää ollu ees eka kerta?
— Joo ei, tosin mä en tiedä kaikkia yksityiskohtia, mutta mitä oon jutuista ymmärtänyt, niin mitään selkeätä syytä niille ei ole ollut, että esimerkiksi pelästyisi jotakin tai tekisi kipeätä. Ne vain on tullut, out of the blue. Ja Oskari ja Eetu nyt on kuitenkin hevosia ennenkin käsitelleet, että luulisi niiden osaavan vähän lukea.
— Voisko se olla joku sairaus?
— En tiedä, ei tule muuta mieleen kuin raivotauti, muttei se kyllä se ole. Eikä siitä mitään ole löytynyt, siellähän on juossut eläinlääkäriä toisensa perään ja Ukosta on varmaan saavillinen verta kupattu labraan ja tulos on että ihan terve hevonen.
— Jos se on sit korvien välis se vika.
— Niin, tiedä mennä sanomaan.

Harrin äänestä kuulsi huoli. Tottahan hän Oskarin tunsi ja Ukonkin ja kun Harri muutenkin oli niin empaattinen, niin toki hän eli mukana muiden murheissa. Mutta toisin kuin minä, hän ei jäänyt niihin vellomaan liiaksi. Hyvä niin, sillä tänään halusin pitää Harrin empatian kokonaan itselläni. Iltapäivällä pitäisi nimittäin käydä hautausmaalla viemässä narsissiruukku ja kynttilä isän haudalle. Siitä oli tasan 3 vuotta kun isä oli kuollut. Olihan se surullinen asia edelleen ja ihan varmasti pystyisin kyyneleetkin vielä tiristämään hyvin helposti, viimeistään ajattelemalla sitä Riston puhelua silloin kun hän kertoi, mutta mitään hysteeristä itkukohtausta en enää odottanut. Niin se elämä meni eteenpäin.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on jonkinlainen pieni jatko tuohon Fifin päiväkirjaan)

Käyntiin ja stop
Nellyn riemulla ei ollut mittaa eikä määrää, kun vihdoin pitkän pähkimisen jälkeen ilmoitin osallistuvani TT-cupiin. Ymmärsihän se toki, sillä jos sattuisin vahingossa vaikka pärjäämään, se nostaisi valmentaja-Nellyn osakkeita muiden silmissä. Myös Simo oli innoissaan asiasta. Hänellä oli vuosikausien kokemus minun kilpailuvastaisuudestani ja hän ehti jo puhelimessa epäillä Nellyn myrkyttäneen minun teeni jollakin, kun tämmöiseen nyt lähdin. Sieltäkin suunnasta olisi tiedossa valmennusapuja, jos sellaisia tarvitsisin. Tiedä vaikka saisimme pystyyn ihan yleisen valmennuksen Hopiavuoren porukalle! En tosin tiennyt vielä juurikaan muita osallistujia kuin meidät ja eiköhän Jannakin lähtisi Paahtiksensa kanssa. Moni muu oli vielä arpomisvaiheessa.

— Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla? Santtu kysyi satulahuoneessa kun nostelin Mortin varusteita syliini.
— Joo totta kai. Tosin voi olla että meidän treeni tänään on aika tylsää katsottavaa, pitäisi nimittäin hioa käyntiä.
— Ei se varmaan mitään haittaa, se on uutta mulle kumminkin.

— Aiotko sä osallistua Mortilla siihen Tie Tähtiin -kisaan? Santtu kysyi kun talutin Morttia maneesiin.
— Joo, ajattelin kun nuo Storywoodin kisat meni niin hyvin. Ja Nellykin suositteli. Vaikka mietin kyllä eka että pitäisikö kumminkin ottaa Salieri, mutta se on vähän taantunut Harrin kanssa eikä tässä oikein ehdi valmistella sitä ainakaan vaativaan B:hen. Joko sä kuulit miten Harrin kisat Storywoodissa meni?
— Joo, kuulin kyllä jotakin. Ihanko oikeasti se tippui verryttelyssä?
— Näin kävi. Lisäksi se oli ihan eka kerta ikinä kun se hevosen selästä putosi.
— Ei vitsit. Ja ratsasti sitten kuitenkin kisaratansa?
— Juu ja sai ihan kohtuullisen suorituksen. Ei loistokas mutta jotakuinkin ehjä.

Ratsastaessani tunsin koko ajan Santun katseen, mutta ehkä kuvittelin vain. Silti tuntui siltä, että nyt piti ratsastaa hyvin ja ajatuksen kanssa. Sen huomasi, koska ratsastushan sujui mielestävi varsin hyvin tällä kertaa. Havahduin miettimään, että olisinko oikeasti ollut niin säntillinen ja tarkka, jos joku asiasta kiinnostunut ei olisi ollut katsomassa. En ehkä! Pitäisiköhän pyytää Santtu tai joku katsomaan useamminkin? Hulluna mahtaisivat pitää kyllä.

— Mitä varten sä teit sitä että askel ja stop ja askel ja stop? Santtu kysyi kun talutin Mortin pois maneesista.
— Mä opetan sitä odottamaan mun apuja, Mortti on nimittäin hätäinen käynnissä. Se ei ole hyvä, jos hevonen kiirehtii hätäisenä eteenpäin omine nokkineen, kun sitten sitä joutuu pidättämään ja silloin viimeistään siitä käynnistä tulee jännittynyttä ja huonoa. Kun mä pysäytän Mortin yhden tai kahden tai kolmen askeleen jälkeen, niin se ei enää tiedäkään että mitä seuraavaksi tehdään ja jää kuuntelemaan mun apuja paremmin. Nelly olisi varmaan parempi selittämään tätä, mutta tämä ajatus suunnilleen siinä on takana.
— Toimisikohan sama Fifillekin, se on kans välillä aika hätäinen käynnissä.
— Ekaksi pitäisi kuitenkin saada tehtyä hyvä pysähdys missä hevonen on rentona ja parhaassa tapauksessa löysin ohjin.
— Ai jaa… Ei sekään kyllä taida olla ihan meidän bravuureja.
— Jos haluat, niin voin joskus yrittää neuvoa sitä. Tai kysy vaikka siltä valmentajaltasi.

Minä lähdin pihasta jäähdyttelemään Morttia vielä ja nostin kättä Santulle, joka oli sanonut lähtevänsä kotiin tältä päivältä. Aurinko paistoi niin että häikäisi ja peltojen ympäri kiertävä ratsupolku alkoi olla mutainen. Se oli kevät tulossa, mutta ekaa kertaa kolmeen vuoteen se ei ahdistanut mitenkään suunnattomasti.

[Sonja T.Valvoja]

Tämmä on jotenkin niin hirveän… no, liikuttava. Eira on niin Eira, mutta ei niin vihainen ja ärhäkkä kuin yleensä. Se johtuu selkeästi Mannista ja varmaan Ailistakin, heidän kanssaan ei tarvitse puolustaa itseään niin kovin kuin muuten. Ihanaa että Eiralla (ja Inarilla) on tällaiset Ilvekset, joiden luona voi olla toisella tapaa kuin kotona. Se on kiva nähdä tätäkin puolta Eirasta ja noita kaikkia pikku-yksityiskohtia, jotka alleviivaa sitä että Ilveksillä on niin erilaista ja vapaampaa.

Tietenkin myös erityisplussa siitä, että takerruit tuohon Hellon autojuttuun, jota minä olen ollut poistamassa jo monta kertaa kun se ei vain sovi. Oli siinä ideakin, mutten saanut sitä oikein tuotua esille.

[Sonja T.Valvoja]

Ai luoja! Eira on kaikessa ehdottomuudessaan aivan ihana ja ihan hirveä. Pelottaa että mitä se vielä keksii Nellyn pään menoksi. En osaa kuvitella minkälainen se hyökkäys tulee olemaan, suora ja törkeä vai vaivihkainen ja kiero. Veikkaisin ensinmainittua, koska, no, onhan se Eira, ei varsinaisesti maailmankuulu hienovaraisuudestaan, mutta menisikö Eirakaan nyt sentään täräyttämään Eetulle päin näköä, että aja tuo akka helvettiin täältä hevostaan panttaamasta. Ehkä menisi, en oikeasti tiedä.

Se mikä jäi tästä tekstistä mietityttämään, on Helmipurojen perhe ja sen dynamiikka. Minulla on aina ollut sellainen mielikuva, että perhe olisi keskiluokkainen varsinkin Otsonmäen mittapuulla, vähintään siis kohtalaisesti toimeentuleva. Inari ja kyllä myös Eira ovat sellaisia kunnon perhetytön perikuvia, sitten lopulta. Eirakin on pärjännyt lukiossa hyvin, olin lukevinani riviväleistä näin ja Inari haaveili lakitieteen opinnoista eli jos tästä voisi tehdä jotakin (helppoja) johtopäätöksiä, niin kotona kannustetaan. Tai sitten ei, Inarihan uskoi pitkän aikaa olevansa yhtä huono ihminen kuin Oskari uskoo itsensä olevan.
Mutta oletetusta keskiluokaisuudesta huolimatta rahaa ei tipu mihinkään niin turhanaikaiseen kuin ratsastusharrastukseen. Tietenkin se voi olla ihan vain sitä, ettei sitä nähdä tärkeänä, sehän on vain nuorien tyttöjen humpsuttelua tai että todellakin kuvitellaan että kun on oma hevonen, niin se riittää. Tätähän on useammin kuin kerran tuotu esiin. Ja varsinkin Eiran ja Inarin isä tuntuu pitävän kotona melkoista armeijan kuria, en ihmettele että Inari ”pakeni” Ilveksille, jossa hän monta kertaa hämmästeli sitä miten siellä häntä kohdellaan ihan vastuullisena aikuisena eikä mitään pahaa tapahdu. Niinpä minulle on kertynyt vähän antipatioita Eiran ja Inarin isää kohtaan, ehkä äitiäkin, mutta hänelle on aina annettu pienempi rooli näissä, jos roolia lainkaan. Eiralla voi olla ihan hyvät syyt olla käärmeissään isälleen.

(ps. blogientryn luin vastan tämän jälkeen. Se vastasikin aika moneen kysymykseen enkä ollut ihan hakoteillä)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Hyvä, kyllä me varmaan tuo lippu otetaan, jos nyt keksin miten sen saa lisättyä jälkikäteen…

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt panin osallistumista menemään, syteen tai saveen, ja päätin itsevaltaisesti että joukkueen nimi on Hopiavuoren Häjyt.

[Sonja T.Valvoja]

Puuh, pitäisköhän Sonjan ja Mortin lähteä. Joo pitäisi, vaikka mä tulen niin katumaan tätä… Vielä vähintään yksi mukaan niin saataisiin Hopiavuoresta ainakin yksi joukkue!
Harri sen sijaan päätti just, että hän ei lähde mukaan muuten kuin Mortin kisahoitajaksi. Salieri periaatteessa olisi siis lainattavissa jollekulle, jos joku nyt edellisen kisakatastrofin jälkeen uskaltaa.

[Sonja T.Valvoja]

Samaa mieltä nyt Noan kanssa ja meninhän sen jossakin kommentissa jo sanomaan, että minä uskoin vakaasti Oskarin taipuvan Eetun tahtoon. Oli tosi vaikea kuvitella Oskarin kieltäytyvän Eetun tarjouksesta, mutta onhan sillä kuitenkin selkäranka.
Ja tulihan sieltä tuo Eetun epäilys, että kaikki olisi vain pahan Milanin syytä, mutta voi tuota Oskarin sivallusta, että Milan on sun äitisi opettama! Siinä Eetulle jauhot suuhun kerrasta. Minä toivon, että Eetu ei yritä juonia mitään Oskarin isän kanssa tai ehkä toivon, että yrittäisi, mutta isä-Susi toteaisi jämptisti että ei käy ja sillä hyvä.

Ja että kuvottava ajatus kouluttautua insinööriksi 😀 Tämä on ilahduttava teksti vaikka aihe onkin vähemmän ilahduttava.

[Sonja T.Valvoja]

Musta pohja ja hopeanvärinen jussiraita, koska Hopiavuori? 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Eetu! Toisaalta se on tässä taas niin jämpti, että kun Ukkoa ei käsittele kuin hän ja Oskari, niin sittenhän niin ei tehdä. Taustalta kuuluu, että tämä on Oskarin pyyntö ja toive, mutta jos kyse olisi Eetusta, niin luulen että ukaasi olisi ihan sama: muut pois oriin luota. Myös Camilla ja sillä hyvä.

Mutta sitten taas tuo, että pitäisikö ostaa Ukko, voi luoja! Meidän pieni pehmo-Eetu haluaa pelastaa kaikki hevoset itselleen. Tosin tulin kyllä ajatelleeksi, että onko Eetulle tässä Ukkoa enemmän kyse Milanista? Että Ukko pitää pelastaa lopetustuomiolta, kun eihän se nyt telonut kuin Milanin ja Milan on paha? Että Ukko nyt kärsii turhan päiten, koska Milan on paha? Ettei se Ukon vika ollut, vaan Milanin?

Toivon nyt kaikesta sydämestäni, että Nelly ja Oskari pitävät päänsä, Ukko saa mennä eikä sitä Eetulle myydä. Uskon että Oskaria houkuttaisi, siirtäisi sen vaikean päätöksen pois omilta harteilta, mutta toivon silti Oskarin olevan sen verran jämpti, ettei Ukkoa laita kiertoon. Onhan se? (edit: vastaan tähän nyt itse. Ei ole. Oskari pitää itseään kelvottomana ihmisenä kaikin tavoin, joten hän on tietenkin kelvoton hevosenomistaja ja ratsastaja, kuka tahansa on parempi kuin hän. Se pahus voi mennäkin myymään oriin Eetulle…)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Huh, tätä on vähän odoteltu, mutta että sitten Milan valikoitui siksi joka sai tosissaan kipeää episodissa. Sinänsä olen jotenkin huojentunut, että juuri Milan, sivuhahmo. En olisi kestänyt jos esimerkiksi Eetu tai Oskari itse olisi loukkaantunut Ukon kanssa. Ja Oskari on jälleen kerran niin Oskari, aina syyttämässä itseään. Joskus tekisi mieli rutistaa Oskaria oikein kovaa ja sanoa että kaikki on ihan ok, mutta eipä se sitä tietenkään uskoisi.

[Sonja T.Valvoja]

Aijai Nellyä, mihin risukkoon meni kätensä työntämään 😀
Eetu kommentoi taannoin Sonjan stereotypioita ja ennakkoluuloja, tässä niitä tarjoillaan taas, kun Nelly menee kysymään ilman muuta että kuka se TYTTÖ on. Jotenkin se tietysti on olevinaan niin kauhean luonnollinen asia, mutta sitten taas kun me tiedämme enemmän, niin tässä saa vähän kiemurrella kiusaantuneena Noan puolesta, että köh köh, ei ne aina tyttöjä ole. Noakaan ei uskalla korjata asiaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, olen varmaan sanonut tämän ainakin miljaaaardi kertaa aiemmin, mutta Santtu on ihana. Se on niin analyyttinen ja säntillinen, että ihan varmasti siitä tulisi loistava insinööri. Tai lääkäri. Tai ihan mikä vain. Ja muutenkin se on niin sympaattinen tyyppi. Myös Santun isästä on jäänyt positiivinen kuva, vaikka se taitaakin olla vähän vaimonsa tossun alla. Äitiäkin olen kommentoinut aiemmin, että siitä ei ole ollut minkäänlaista positiivista sanottavaa eikä ole vieläkään. Hmph.
Ja tietysti, tietysti on tosi ihanaa että otit Sonjaa mukaan tähän! Olen tosi iloinen, koska vaikka Sonja on usein vähän varuillaan, introvertti syrjästäkatselija, lapsi- ja joskus yleisestikin ihmisvastainen, niin ei se oikeasti ole niin paha. Kyllä se nyt vastaa kun puhutaan ja siitä se sitten lähtee pehmenemään.

[Julkaisija]

Viestit