Tämä aihe sisältää 14 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Mitä tapahtuu pinnan alla, ja miten Katyasta tuli Katya.
-
7.4.2019
Lapsena aloitin kaikki päiväkirjani lauseella ”Rakas päiväkirja”. Rakas?? Voiko päiväkirjaa edes kutsua Rakkaaksi? Jos jokin on Rakas ja sitä Rakastaa, niin eikö se tarkoita sitä että siitä pidetään huolta ja sille ollaan mahdollisimman hyvä? En tiedä muista, mutta minulle päiväkirja oli ainakin vain vihko, johon purin kaiken pahan olon ja pahimpina päivinä viskoin päin seinää, kun siihen syntyvä teksti kävi liian raskaaksi. Nyt se on jossain laatikossa pölyttymässä eikä todellakaan saa yhtään Rakkautta. Onko sitä edes oikeasti olemassa? Rakkautta?
Tämä päiväkirja alkaa näin:
”Mitä helvettiä mä oikein kuvittelin? Että kevään myötä asiat järjestyisi ja kaikilla olisi enemmän energiaa? Että edes joskus suhdekuviot olisivat ruusuisia? Tai no, olihan ne. Täynnä niitä hemmetin piikkejä!”
Vesivahongon myötä vanhempani (isäni ja äitipuoleni) olivat potkineet minut pois heidän tiluksillaan sijaitsevasta mökistä. Ihana, sympaattinen mökki, joka oli ollut parin vuoden ajan minun kotini. Pakkasin kamani ja roudasin ne miesystäväni luo. Jatkuva riitely olisi saanut loppua ja meidän olisi tultava toimeen saman katon alla. Rakkauteen kuuluu myös riidat, eikö? Rakkautta on varmaan sitten myös känniset puhelut, haukkuminen ja varoittavasti kohoava käsi. Rakkautta on kai pelko siitä, että milloin se oikeasti lyö.
Tänään se ei ollut kaukana. Mika heräsi krapulassaan minun tulooni. Haistoin vanhan viinan hajun ovelta saakka. Yksiön keittiönpöydällä oli kaljatölkkejä sekä puoliksi syöty pizza. Tarkemmin katsottuna siinä oli kaksi pizzaa. Ja keittiön nurkassa naisen käsilaukku. Mika käveli bokserit jalassa ovelle ja minut valtasi tietynlainen pakokauhu. Hän ei ollut yksin täällä, eikä varmasti halunnut minun tietävän. Mutta minä tiesin ja se satutti. Sen jälkeen satutti sanat ”painu hemmettiin siitä, tänne ei oo asiaa, jos oot ite asias sössiny!”. Minäkö ne sössin? Minäkö tahaltani räjäytin vesihanan? Minäkö valitsin juomisen ensimmäiseksi vaihtoehdoksi? Minäkö valitsin, kenet isä vie vihille. Minäkö päätin alkaa sellaiseksi tyranniksi, mitä Mari oli?
Juoksin rappuset alas ulos saakka kamoineni ja lyyhistyin oven viereen. Hajosin siihen paikkaan ja aloin itkemään. Hetken päästä keräsin itseni ja aloin soittaa kavereita läpi, mihin pääsisin asumaan hetkeksi. Sadepilvet alkoivat näyttää uhkaavilta, mutta onneksi yksi vanha luokkalainen päästi minut asuntoonsa ja lainasi minulle huoneen. Asetuin taloksi vähien tavaroideni kanssa ja istuimme yhdessä syömään myöhäistä lounasta. Vaihdoimme kuulumiset, vaikka minun kuulumisissa ei ollut hirveästi hehkutettavaa. Onneksi minulla oli Hera, josta pystyin kertomaan hyviä uutisia. Hera, jota Rakastan.
-
Auts, ei ollut Katyan tie Hopiavuoreen kyllä helpoin mahdollinen. Tässä tekstissä esittelet jo joitain Katyan tuttuja, eikä kukaan tunnu oikein tarjoavan tarpeeksi sympatiaa. Ehkä Katyalle tekeekin ihan hyvää vaihtaa jo ympyröitä. Mistä sen tietää, vaikka tästä vesivahingosta, kaverin nurkkiin joutumisesta ja ainakin Heran ja Hopiavuoren kautta uusiin ihmisiin tutustumisesta seuraisi jotain todella hyvää? Ainakin Katyalla on paitsi tarina kerrottavanaan, myös taustatarinansa avattavanaan. Varmasti muutkin kuin minä haluavat kovasti kuulla lisää!
Kirjoitat niin todella aidosti ja herkästi, että Katyan hätä ja ahdistus välittyy minulle asti erityisesti ihan lopussa. Voi Katya parkaa. Onneksi hänen elämässään on edes yksi sellainen kaveri, joka haluaa auttaa. Sympatiani ovat jo hahmosi puolella ja toivon, että kaikki järjestyy hänen osaltaan vielä mahdollisimman hyvin.
-
-
10.4.2019
”Vii, kuu, see, kaa”, laskin tahtia oppilailleni. Seinäjoen keskustassa, pienessä tanssistudiossa pauhasi musiikki illan hämärtyessä. Tämä oli illan viimeinen tunti kolmen aiemman tunnin lisäksi. Siihen päälle olin itse tullut jo aamupäivällä studiolle treenaamaan, sillä pian olisi kilpailut tulossa. Tänään en tallille olisi kerennyt millään, mutta olin pyytänyt Eetua juoksuttamaan Heraa vapaana maneesissa, jotta se ei huomenna olisi taas energiahirviö.
Viimeinen minuutti löi loppunsa ja sanoin heipat ihanille, kaikkensa antaville oppilaille. Pakkasin treenilaukkuni ja heitin sen olalle sammuttaen samalla valoja. Täytin vielä toimistossa tuntilistat, ennenkuin suuntasin kohti kauppaa.
-Paprika
-Raejuusto
-Kahvimaito
-Pasta tarpeet
-Jauheliha
-Herkkuja!!Luin ajatuksissani ostoslistaa vasemmassa kädessäni, kun kori keikkui oikealla käsivarrella. En tajunnut katsoa eteeni, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Olin törmännyt rastapäiseen mieheen ja jäimme hölmöinä tuijottamaan toisiamme. Olin edelleen ihan työmoodissa ja aivoni olivat niin turrat, etten saanut sanottua edes anteeksi. Mies näytti jotenkin etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, että missä. Hänen aivot raksuttivat selkeästi nopeammin ja hän tunnisti minut:
”Aa, hei! Etkös sä oo Katya?” mies kysyi hieman epäröiden nimeni kohdalla. En vieläkään yhdistänyt häntä mihinkään, joten vastasin myöntävästi hieman kysyvään sävyyn.
”Sä oot siis Heran omistaja!” hän sanoi ja minulle alkoi valjeta miehen identiteetti. Olin nähnyt hänet kerran tallilla erään irlannincobin kanssa. Nimi taisi olla jokin Fidal tai Filda. Olin silti ihan yhtä pöllästynyt törmäyksestä, mutta se ei tuntunut häiritsevän miestä. En edelleenkään tiennyt hänen nimeään, enkä tajunnut kysyä. Hän kuitenkin hoiti puhumisen puolestani.
”Mä oon Noa by the way, Fildaisin omistaja. Tiiäthän sä se valkomusta karvamöhkäle.”
Fildais… Sehän se oli. En mä kuitenkaan ihan väärin muistanut.
”Se sun varsas on kyllä veikee tapaus. Oon muutamaan otteeseen ihaillut ja nauranut sen puuhille tarhassa.”
Heti kun tuli puhe Herasta, aloin kuoriutua jäästä.
”Joo se on kyllä hauska tapaus. Saa sitä tulla joskus kattomaan muutenkin, eikä vaan aidan takaa.” onnistuin jopa hymyilemään Noalle.
”Oi vitsi se ois upeeta!” hän vastasi.Kello alkoi olla jo paljon, eikä mulla ollut korissakaan vielä mitään.
”Hei tota anteeks et oon näin hätänen, mut mun on pakko rientää kotiin pikkuhiljaa.” kotiin? Tuntuipa oudolta sanoa noin.
”Mut hei jos joku päivä törmäillään tallilla niin juodaan ihmeessä kahvit ja voit tulla vaik touhuumaan mun ja Heran kaa. Esittele meille maastoja tai jotain.” jatkoin lausettani, jotta en vaikuttaisi täysin kylmältä ja tönköltä, mitä en tosiaan ollut normaalisti.
”Joo kuulostaa hyvältä! Munki pitää alkaa valumaan kotii. Heija!” hän huikkasi ruotsiksi ja heilautti kättä. Vastasin hänelle ja kahmin ostokseni nopeasti kaupasta mukaani.Kello oli jo lähemmäs yhdeksän, joten koin kohteliaaksi ilmoittaa Sofialle olevani tulossa. Ajoin rauhallisesti noin 10 kilometrin matkan ja kuuntelin musiikkia. Otin pienen hetken omaa aikaa, mitä en ollut saanut moneen tuntiin. Nälkä tosin alkoi jo kurnimaan, joten piti mennä suoraa tietä Sofialle. Ei ollut kärsivällisyyttä kierrellä hetki ympäri, vaikka se olisi tehnyt ihan hyvää.
Parkkeerasin auton, keräsin kauppakassin ja treenilaukun mukaani ja lukitsin volvon ovet. Keittiöstä paistavista valoista tiesin Sofian olevan kotona, vaikkei hän ollutkaan vastannut viestiini. Kiipesin portaat ylös kolmanteen kerrokseen, vaikka olisin voinut rankan päivän jälkeen käyttää hissiäkin. Avasin oven ja laskin tavarat maahan. Nostin katseeni ja sydämeni alkoi hakkaamaan samantien nähdessäni hänet keittiössä…
-
Sulla on tosi kiva tapa kirjottaa. Rehellinen ja todentuntuinen, koska kukapa ei törmäisi kauppassa tuttuun täällä keskellä ei mitään 😀 . Samaistuin Katyan tuskailuun tutusta tuntemattomasta. Ja omaan aikaan! Katya selvästi kaipaa omaa aikaansa ja hakee sitä pienistä hetkistä keskellä arkea.
Lempikohta :
”Olin edelleen ihan työmoodissa ja aivoni olivat niin turrat” -
Mikä cliffhanger!! Lukija ei tiedä, puhutaanko enää Sofiasta kun lopussa mainitaan hänet. Miksi Katyan sydän alkaa hakkaamaan, kenet hän näkee, onko se positiivinen vai negatiivinen tunne? Aaai vitsit äkkiä lisää!!
Voi että, Noa tykkää selkeesti ilmestyä aina kun sitä vähiten odottaa! Hauska ilmiö jota pitää itsekin kyllä hyödyntää, siitähän saa irti vaikka mitä kivaa :D! Mukava dialogi joka oli todentuntuinen, Noa olisi samantien ihan messissä tässä Heran kanssa touhuamisessa! Näen Katyassa ja Noassa potentiaaliset ystävät, jostain syystä, en ihan tiiä itekkään miksi ja miten se mielikuva syntyi, mutta se on ja pysyy ellei mitään radikaalia tapahdu. Seuraavaa tarinaa innolla odottaen! 🤩
-
Haluatko kuulla, mitä ajattelin tästä lopusta? Minä haluaisin tietää lukijan arvailuja, jos olisin sinä. Ensimmäisenä säikähdin, että Sofialle on käynyt jotain. Sitten aloin pelätä, että Sofia, jonka juuri toivoin pysyvän luotettavana, onkin aloittanut jonkin jutun Katyan eksän kanssa!! Nyt yritän tyynnytellä itseäni, että se eksän-apina nyt vain on jostain ihme syystä käymässä ja Katya järkyttyi siitä, ja kohta Sofia heittää hänet ulos. 😀 Ilmeisesti loppu on siis toimiva, kun ainakin Noa sanoi olevansa utelias, ja minäkin arvailen malttamattomana, että mitä siellä keittiössä nyt on!
Pidän taas kerran paikallisuuden esille tuomisesta tarinassa. Pienessä paikassa törmää tuttuihin, ihan pakosta. Aivan ehdottomasti tallitututkin poistuvat joskus tallilta ja tapaavat edes sattumalta muualla. Se ei ehkä toimisi helsinkiläistarinoissa: jos hevonen on jossain Malminkartanon tuollapuolen ja itse asuu Mellunmäen metriksellä eikä yhteisiä harrastuksia ole, on kuitenkin verrattaen pieni todennäköisyys törmätä toiseen. Mutta Otsonmäellä ja jopa Seinäjoella puolestaan — ilman muuta! Ei voi olla törmäämättä!
Sen lisäksi, että otat huomioon paikan, olet tutustunut jo Noan hahmoonkin. Tässä on pilkahduksia niistä asioista, joita vain Noa tekisi ja sanoisi, eikä mikään muu hahmo. Vitsit että pidän tällaisesta omistautumisesta kirjoittamiselle.
-
-
Hän seisoi siinä pitkänä ja harteikkaana. Meihekkään parran alta en ollut aluksi edes tunnistaa häntä, mutta viettelevä hymy paljasti henkilöllisyyden.
”Priviet.” hän tervehti. En saanut sanaakaan suusta, olin niin hämmästynyt. Toisessa kädessä hänellä oli kukka kimppu ja toisessa kädessä jotain, joka sai kyyneleet poskilleni. Laskeuduin kyykkyyn ja ruskea husky tuli luokseni. Painoin kasvoni tämän karvaa vasten ja annoin onnenkyynelten virrata siihen. Hetken päästä katsoin taas veljeeni sanaakaan sanomatta. Tuhat kysymystä kävi mielessäni, joista en saanut yhtäkään ilmoille.
”Sofia päästi minut sisään.” hän sanoi kuin olisi lukenut osan ajatuksistani. Samalla hän käveli luokseni rapsuttamaan koiraani.Venäjältä lähdettyäni jätin kaiken taakseni. Alkoholisoituneen äitini, vejeni, kaverini, jopa koirani, joka sekin tuntui sillä hetkellä merkityksettömältä. Veljeni Andrus oli suuttunut lähdöstäni todella, eikä ollut puhunut minulle mitään näinä vuosina. Selkeästi hän oli pitänyt hyvää huolta rakkaimmastani. En vieläkään tiennyt mitä hän täällä teki, miksi hän tuli ja miten hän löysi minut.
Keitin meille teetä ja juttelimme rauhassa, kun Sofia oli lähtenyt lenkille. Andrus kertoi muuttavansa Amerikkaan, ja toivoi minun ottavan Belkan takaisin itselleni. Tottakai halusin rakkaan koirani takaisin, mutta oliko se valmis antamaan minulle anteeksi, kun olin jättänyt sen sillä tavalla varoittamatta taakseni. Olin myös hämmästynyt ja surullinen veljeni lähdöstä. Venäjällä minulla olisi vielä ollut mahdollisuus häntä tavata ja sopia asiat, mutta Amerikkaan ei noin vain lähdettäisi.
Sanani jäivät todella vähäisiksi keskustelun aikana. Puolet Andruksen puheesta meni ohi mietteissäni, ja venäjän kieli tuntui yht’ äkkiä heprealta suussani. Sanoin vain miettiväni asiaa, kun veljeni oli lähdössä motelliin yöksi.
”Hei…” pysäytin hänet, kun hän oli jo kynnyksellä. ”Voiko jättää Belkan yöksi?” kysyin varovasti, ikään kuin minulla ei olisi ollut oikeutta pyytää sitä.
Hän tuli halaamaan minua tiukasti ensimmäisen kerran melkein kymmeneen vuoteen ja irroitti koiran hihnan, jotta se voisi asettua Sofian luo. Seuraavan yön koira nukkui vieressäni, ihan kuin en olisi koskaan lähtenytkään.-
Oletin heti, että toisessa kädessä oli sormus, mut hei, ruskea husky on vielä parempi! Mielenkiintoinen kuvaus Katyan menneisyydestä.
-
Mäpä tuun sanomaan samaa kun Tiitus, sormusta mäkin ensimmäisenä ajattelin! Ensin olin myös varma, että kyseessä on hirvittävä exä joka yrittää nyt Katyan elämään päästä takaisin, niin voit uskoa, että huokaisin helpotuksesta kun luin tätä tarinaa eteenpäin.
Varmasti Belka antaa anteeksi, koirat ovat siitä niin ihania, että ne antavat nopeasti anteeksi ja iloitsevat pienimmistäkin asioista. Niin suloinen tarina tämä, ai että!
-
Viime spinnarisi kommenteissa kerroin, mitä arvelin olevan Katyaa vastassa. Millähän sinä minut harhaan johdit niin pahasti? Että kaikki arvaukseni olivat negatiivisia? Siinähän puhuttiin vain sydämen hakkaamisesta! Ehkä yhdistin sen säikähdykseen siitä syystä, että ensin kerroit niin paljon ankeita ja harmaita ajatuksia, että olin jo valmiiksi negatiivisessa vireessä. Sen päälle oli kuitenkin ilo tavata Andrus! Vaikka olisin arvaillut koko yön, en olisi arvannut oikein, mitä Katya näki. 😀 Ja samoin kuin muut, minäkin ajattelin sormusta. Siihen minut viritti tietenkin kukkapuska. 😀 Mutta onhan Belka parempi! 😀
-
-
Työt ja koulu jätti nykyään harvoin aikaa miettimiselle. Kesä meni aikalailla sumussa ja itsensä tutkimisessa. Andrus oli tulollaan ja lähdollään kaivanut vanhimmat haavat esiin nuoruudestani. Olin kirjaimellisesti hukassa. Yht’ äkkiä koko maailma vain tuntui murenevan alta pala palalta. Sen siitä saa kun rakentaa perustan huterasti vanhan ja rikkinäisen päälle. Tarvitaan vain yksi pieni tärähdys ja kaikki vajoaa.
Hetkeen en tiennyt mitä haluan. Kaikki tuntui menettävän merkityksensä. Hyväksyminen tanssinopetajan amk tutkintoon ei tuntunut missään, tai korkeintaan ahdistavalta. Tallille oli todella vaikea lähteä, vaikka rakastinkin kauraturpaani yli kaiken. En vain halunnut kohdata niitä ihmisiä siellä. En halunnut kohdata ketään. Hiljattain Andruksen lähdetyä pakkasin kamani Sofialta ja muutin omaan asuntooni Belkan kanssa. Ehkä Belka olikin se, joka minut sai edes sängystä joka päivä, koska se vain oli pakko lenkittää. Heran hoitamisen olin delegoinut tuttavalleni, joka ei kuitenkaan syksyllä pystyisi jatkamaan Heran kanssa.
Minun oli pakko lopulta saada itseni ihmisten ilmoille. Kasattava maaperä takaisin alleni. Ensin se tuntui todella vaikealta ja hitaalta. Pieni hiekanjyvä kerrallaan sain itseni edes hieman tukevammalle perälle. Jonain päivänä huomasin, ettei yksi pieni kolahdus enään aiheuttanutkaan maanvyörymää. Siitä se pikkuhiljaa lähti. Tein vähän pidempiä lenkkejä Belkan kanssa, ja kävin jopa koirapuistossa. Kävin muutaman kerran tallilla, yleensä hiljaisiin aikoihin. Ostin jotain muutakin ruokaa, kuin makaroonia ja valmispastapusseja. Kävin ensin treenaamassa tanssia itsekseni ja sitten jossain vaiheessa valmentajan kanssa. Syyskuun alkuun mennessä olin saanut itseni juuri ja juuri siihen pisteeseen, että pystyin ensimmäisten kahden viikon aikana käymään koulussa päivittäin ihmisten ilmoilla. Helppoa se ei missään nimessä ollut, mutta kivi kerrallaan rakennan uuden vahvan maaperän itselleni, jotta voin antaa parhaani Heran ja Belkan vuoksi. Loppujen lopuksi he ovat tällä hetkellä ainoat joilla on merkitystä. Ehkä jossain vaiheessa ihmisetkin alkaa merkitä mulle enemmän.
// Okei okei anteeks tää synkistely! 😀 Lupaan et Katyal tulee parempii päivii! En vaa keksiny et millä muulla pystyn loogisesti selittämään Katyan pitkän hiljaiselon ja että saan jonkun jatkumon edellisiin tapahtumiin.
-
Täähän oli oikein näppärä tapa selittää poissaolo! Ja ainahan kaikille tulee synkkiä aikoja plus kun tää oli vaan tällainen yksittäinen yhteenveto (eikä joka päivä samaa ikävää synkkyyttä), niin ei tunnu edes niin pahalta.
-
Ensin; tää on loistava tapa selittää ja aivan todella luonnollinen. Vaikket sitä suoraan ehkä sano, niin mulle toi kuulostaa masennukselta tai Burnoutilta. Ja mä muistan miten kamalalta ne molemmat tuntui (vaikkatoinenonehkäjustnyt) ja oikein kävi sääliks Katyaa.
Mun tuli pakottava tarve halata Katyaa ja viedä sille sänkyyn kuuma kaakao ja lukee iltasatu, niinko viis vuotiaalle 😀 .
Pointti vielä ihan selvin suomenkielen sanoin on, että tästä paistuu tunnelma tosi hyvin ja osaat hyvin kuvata hiekanjyvien ja kivien kautta sitä fiilistä, miten se pohja kasataan uudestaa. Ja miten pelottavaa se on. Hyvä sä!
-
Voi ei. :/ Kun kunnolla romahtaa, oli syy mikä vain, aluksi on ihan hirveän vaikea jatkaa. Mistähän lie luin, että terveellä ihmisellä keskimäärin 21 ensimmäistä päivää romahduksen jälkeen on kaikkein hirvein vaihe, mutta sitten ajatusradat ja mieliala alkavat itse korjaamaan itseään, ellei joku tai jokin estä niitä. Mikä tahansa, joka pitää kiinni elämässä, tietenkin auttaa. Koira kuulostaa hyvältä avulta. Niin kuin Katya sanoi, on pakko mennä ulos, jaksaa herätä ruokkimaan lemmikki joka päivä, pakko itsekin pysyä sen verran voimissaan että jaksaa huolehtia toisesta. Ja samaan aikaan onneksi Katyalla on ollut apua Heran kanssa, joka vaatii vielä enemmän jaksamista kuin Belka. Nyt vain katse lemmikkien avulla eteenpäin. Niin voi kai sanoa virtuaaliselle hahmolle, vaikka ei ihan voikaan oikealle ihmiselle, koska se on välillä aivan kohtuuton vaatimus.
Erityiset pointsit siitä, että vaikka tuli taukoa, et halua päästää tarinanpäitä käsistäsi, vaan haluat selittää tyhjän kohdan pois. Musta se on ihanasti tehty tällaisessa tarinassa, jossa on muitakin soosaamassa ja sössimässä omia kuvioita. 😀
-
