1.5.

Sataa. Tottakai sataa.

Huokaisin syvään. Hevoset olivat ulkona, ja minä puolessa välissä matkalla Hopiavuoreen. Tietä silmällä pitäen näpyttelin auton omasta kosketusnäytöstä puhelutiedot esille, ja valitsin isäni numeron. Bluetoothilla yhdistetty puhelin alkoi soittamaan äänien tullessa auton kaiuttimista, ja pian vanhemmat miehen staattinen ääni vastasi.
“Viitsitkö viedä Heran ja varsat sisälle? En huomannut niitä loimittaa eikä Heralle voi enää märkänä loimea laittaa päälle”, pyysin ääneen puhuen, kännykkä tuulilasiin painetussa pidikkeessä kiinni.
“Eikö se sadetta kestä?” isän ääni ihmetteli, mutta taustalta kuuluvista äänistä päätellen hän nousi ja lähti jo eteistä kohti.
“Sillä on tapana vilustua”, vastasin ja kiitin häntä vaivannäöstä. Vaikka eihän hevosten kanssa touhuaminen isälle vieläkään vaivannäköä ole, kyllä hän edelleen käy tallissa päivittäin vähintäänkin hevosille rupattelemassa ja ruokia jakamassa. Tälläkin reissulla mies jäisi varmasti tallin nuorimmaisille juttelemaan ja heiniä jakamaan, että ne viihtyisivät.

Hopiavuoren piha oli enemmän lammikkoa kuin tasaista pintaa, ja kevätauringon kuivattama maa oli nopeasti muuttunut mudaksi. Kiitin onneani, että Martti oli nyt mukana, eikä tarhassa piehtaroimassa itseään valkoisesta ruskeaksi. Pysähdys ei myöskään tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä ori oli ilmeisesti matka eväänsä syönyt loppuun ja nyt teki äänekkäästi äärimmäisen selväksi olevansa valmis tulemaan ulos.

Voimakkaat kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maneesin pohjaan kimon orin laukatessa hallitusti mutta energisesti eteenpäin. Sen lyhyeksi leikattu ratsuharja heilahteli liikkeen mukana, ja välillä häntä viskaisi ärhäkästi kun ratsastajan sisäpohje kävi kyljessä muistuttamassa laukan pyörivyydestä. Peltikattoa vasten hakkasi kevätsade, tervetullut muutos säähän kuivien viikkojen jälkeen. Ori pärskähteli ja puuskutti, sen kaula oli nätisti kaarella ja turpa juuri oikeassa linjassa otsaan nähden.

Koko maneesi oli käytössäni sillä hetkellä, tallissakin oli ollut vain pari ihmistä paikalla kun kävin Martin varustamassa siellä. Ohjasin Martin lävistäjälle ja kokosin laukkaa ennenkuin pyysin laukanvaihtoa. Ori veti päätään asteen alemmas ja sen korvat kävivät luimussa, mutta laukka vaihtui. Sisäkädellä lyhyt, voimakas taputus kaulalle ja kevyellä ohjalla pää taas ylös. Pari askelta laukkaa, ja uusi vaihto. Martin häntä viskaisi jälleen, mutta vaihto oli sujuva.
“Richtig!” kehaisin ääneen oria palatessamme lävistäjältä uralle. Hidastin sen raviin ja lähdin keventämään samalla ohjaa pidentäen. Laukanvaihdot sarjassa olivat Martille vielä edelleen haastavia, lieneekö syy orin tasapainossa vai halukkuudessa, mutta niitä pitäisi vielä hioa. Muutaman askeleen välein se vaihtaa jo hyvin, mutta parempaan on aina syytä pyrkiä.

Pari kierrosta kevyttä ravissa molempiin suuntiin ja hiljensin kimoni käyntiin. Taputin sitä kaulalle tyytyväisenä. Sen suu oli vaahdonnut ja se huokaisi syvään ymmärtäessään, että nyt hommat riittäisi siltä erää. Olimmehan me jo tunnin verran vääntäneet maneesissa, ja olin tyytyväinen suoritukseemme. Höntsäilyähän se oli normaaliin verrattuna, mutta lähestulkoon lomalta tulleelta hevoselta se ei ollut ollenkaan huono.

Maneesin ovi vedettiin auki, joka sai Martin kohottamaan päätään ja hypähtämään sivuun. Tuskin edes horjahdin satulassa, ja orikin rauhoittui säikähdyksestään nopeasti kun maneesiin kulki nainen punaisen puoliverisen kanssa.
“Kas, anteeksi”, nainen kuulosti enemmän yllättyneeltä kuin pahoittelevalta, “en ajatellut että täällä olisi ketään.”
“Hm, ymmärrettävää”, eikai siellä paljoa väkeä ravannutkaan. Martin pää nousi jälleen kun nainen talutti hevosensa maneesin toiseen päähän, eli orin mielestä ihan lähietäisyydelle. Sen jalat alkoivat nousta koreasti ja matala hörinä tuntui satulan läpi.
“Se taitaa olla tamma?” kysyin kohteliaisuuttani. Saksassa totuin nopeasti pitämään pientä keskustelua yllä, hyvänpäiväistä rupattelua jolla ei ole suurempaa merkitystä, sillä siellä ei tule kuuloonkaan että samassa ringissä ratsastavat eivät puhuisi toisilleen mitään.
“Joo”, nainen vastasi nyökäten ja vilkaisi meihin vähän varautuneen näköisenä. “Pitäisikö meidän odottaa että te olette valmiita?”
“Ei, ei. Kyllä tämä käsissä pysyy vaikka tammoista tykkääkin”, hymähdin, ja juuri silloin Martti päätti demostroida hienosti sanojani pyörähtämällä ympäri ja kohottautumalla hetkellisesti takajalkojensa varaan niin, että etujalat irtosivat maasta vain muutaman sentin. Nojasin tottuneena eteenpäin ja tarjosin sille ohjaa, ettei hölmö ori vahingossakaan vetäisi itseään ympäri. “Me ollaan lopettamassa muutenkin, hetki vielä kävellään täällä päädyssä.”

Martti sai päälleen fleeceloimen sekä kuljetussuojat, ja heinäverkon täytettyäni se kiipesi ihan tyytyväisenä takaisin trailerin kyytiin. Noustessani uudelleen auton rattiin vilkaisin lyhyesti rannekellooni ja starttasin auton. Kotona on viisi ratsukelpoista hevosta, joista kaksi olisi erinomaisia kisoihinkin, ja neljä ratsukoulutusta vaativaa nuorta. Jokaista en kerkeäisi millään yksin liikuttamaan, sillä Martti ja Hera ovat minun prioriteettini. Kai sieltä innokkaita nuoria hevosihmisiä löytyisi, jos laittaisi nettiin ilmoitusta avoimesta ratsuttajan paikasta..?

3.5.

Marttia kiukutti. Tarhaan se oli joutunut loimi päällä, kun oli niin kylmä, ja aivan liian pian se oli haettu taas sisälle. Eikä siinä vielä kaikki. Hänen ylhäisyyttään vaadittiin trailerin kyytiin, ja mukaan oli ihan selkeästi lähdössä se enemmän aasia muistuttava puoliverinen. Eikö se ole tarpeeksi, että Martti joutuu sitä katselemaan naapurikarsinassa yöt ja päivälläkin niiden tarhojen välillä on selvä näköyhteys. Jos Martti vain osaisi puhua, se varmasti vuodattaisi sydäntään sillä hetkellä niistä kaikista vääryyksistä, joita kimo joutuu aina kohtaamaan. Saisi vuodattaa ihan rauhassa, sillä minä kuuntelisin, ja sitten pyytäisin uudelleen sinne traileriin.

Niin se toimi joka kerta. Piti antaa Martin ensin valittaa ja pistää esitys pystyyn, ja antaa sen liikuttaa jalkojaan ja pärskiä niin pitkään, kunnes se rauhoittuu ja ymmärtää, että ei tässä muu auta kuin totella. Se kapusi trailerin kyytiin ja ansaitsi taputuksen lautasille. Lastaussiltaa nostaessani kuului kimeä vingahdus, joka oli Martin tapa sanoa Biffelle, että paras pysyä siellä omalla puolella eikä yhtään haaveillakaan mistään kaveeraamisesta matkan aikana. Tarkistettuani että silta oli kunnolla kiinni olin siirtymässä rattiin, mutta avaimet oli viety nenäni edestä. Hymyilevä Milan ojensi ne takaisin kysyvän katseen minulta saatuaan, ja pahoitteli selittäen, että hän on niin tottunut ajamaan.

Hopealinna on karsinapaikkoja yksityisille tarjonnut jo pitkään, mutta kuten kaikki muukin toiminta, ajan saatossa sekin oli kuihtunut lähes olemattomiin. Vasta pari kuukautta suomeen saapumiseni jälkeen kehtasin laittaa ilmoituksen vuokrattavista karsinoista, ihan naurettavan halvalla hinnalla, mutta ei ollut mitään mistä rahaa pyytää. Talli jossa ei ole maneesia tai kunnon kenttää ei ole erityisen kävijäystävällinen, ja vasta pieni hetki sitten joku oli siihen ilmoitukseen tarttunut. Milan oli Biffensä tuonut meille kerran käymisen jälkeen, ja Hopiavuoren ratsastustilojen vuokraaminen oli ollut hänellekin mieluisa uutinen. Olin luvannut että kyydissäni pääsee aina jos trailerissa on tilaa, ja jos en itse ole menossa niin traileria saa lainata. Myös isä ja äiti olivat tyytyväisiä, että meillä kävi vähän vieraitakin. Isä varsinkin tuntui heistä pitävän.

Martti tuntui hyvältä ratsastaa. Se oli nopeasti hakeutunut kuolaimelle, ja aktiivisien sekä täsmällisien siirtymisien jälkeen orin takajalat tekivät rehellisesti töitä. Sen korvat olivat suunnattu taaksepäin sen kuunnellessa. Nyt en viitsinyt hypätä, vaikka se oli alkuperäinen suunnitelmani ollut. Olihan maneesissa tilaa, eikä Milan olisi varmasti pahakseen pistänyt, mutta ehtisi sitä. Hyvä työstää hiljalleen lomalta palautteluna.
”Voisitko katsoa Joonas, ravaako suoraan nyt?” Milanin ääni kiinnitti huomioni ja hiljensin Martin käyntiin ohjaa vähän antaen. Seurasin katseellani puoliverisen askellusta ja käänsin Martin uralta nähdäkseni sen linjan paremmin.
”Poikittaa takaa aavistuksen”, vastasin ja jatkoin ihan automaattisesti, ”vähän sisäpohjetta taakse ja ulko-ohjalla tuki.”

Olin niin tottunut valmennuksia pitämään, että neuvojen antaminen tuli jo pyytämättäkin. Saattoihan se epäsuora pyyntökin olla, ja kun Milan ei tuntunut laittavan yhtään pahakseen niin oletin sen olevan sellainen. Käänsin Martin uudelle ympyrällä kun Milan ja Biffe jatkoivat ravissa seuraavalle pitkälle sivulle.
”Parempi”, nyökkäsin ja pyysin Martin uudelleen raviin vähitellen ohjat keräten. Jouduin muistuttamaan itseäni, etten ollut pitämässä valmennusta, vaikka kyseessä olikin maksava asiakas. Neuvoja voisin jakaa niitä pyydettäessä, mutta minulla ei ollut velvollisuutta vahtia toisen ratsukon kulkua silmä kovana. Kahdeksikon kautta vaihdoin suunnan ja kevennyksen siinä samalla, jonka jälkeen lähdin Martilta pyytämään lisättyä ravia pitkälle sivulle. Vaikka tarkoitukseni oli ottaa taukoa kisaamisesta, olin erehtynyt aikaisemmin sinä päivänä vilkaisemaan mitä on tarjolla. Kanadassa olisi vajaan kahden viikon päästä maastoesteitä korkeuksilla, jotka voisi parin kuukauden laiskottelun jälkeen Martiltakin sujua. Jos sen päivän ratsastus tuntuisi tarpeeksi mutkattomalta voisin kai harkita sinne lähtöä. Eiköhän isä muutaman päivän jaksaisi tallissa touhuta..

MEJ:n alaiset maastoestekilpailut 15.5.2019
Orange Wood, Kanada

Vanhoista tavoista ei tosiaan helpolla eroon pääse.

Suunnitelmat kesän vapaaksi ottamisesta Martin kanssa loppuivat lyhyeen, kun ori jaksoi lomajakson jälkeen suorittaa lähes yhtä täysillä kuin ennenkin. Lähtö Kanadaan tuli melko lyhyellä varoituksella, viikon sisällä minun piti sekä itselleni että Martille varata lennot niin paikan päälle kuin takaisinkin, siellä tallipaikkaa, hotellimajoitusta, kuljetuksia, ja ennen kaikkea sopia isäni kanssa tallin pyörittämisestä. Hänhän tietysti suostui samantien, enkä sitä epäillytkään. Enemmän minua huoletti, osaako hän tehdä asioita kuten minä haluan ne tehtäväksi. Hevosten piti saada ruoka tarkalleen kahdeksalta aamulla, ja niillä oli nyt nimikkotarhat joihin ne piti viedä. Huonon sään sattuessa en menisi vannomaan, että isä osaa hevosia oikein loimittaa. Varsat ja Hera ainakin pitäisi..

Vielä viimeisillä minuuteilla ennen lentokentälle lähtöä olin muistuttanut asiasta asian perään, enkä sen takia etteikö isä niitä asioita muistaisi, vaan että hän myös uskoisi niitä. Lopulta mies oli painanut oven nenäni edestä kiinni murahtaen, että kyllä hän yhden tallin osaa hoitaa, enkä voinut muuta kuin siihen luottaa. Milanillekin olin etukäteen varoittanut olevani poissa hetken, mutta kyllä hän ja Biffe isäni kanssa juttuun tulevat.

Sää oli erinomainen kisoja ajatellen. Martti steppaili hermostuneena allani ja pureskeli kuolaimiaan niin että kilisi. Pitelin ohjia tuntumalla vaikka annoin Martin pyöriä paikallaan. Seurasin katseellani muita ratsukkoja siihen saakka, kunnes meille annettiin Martin kanssa lähtömerkki. Ori oli edestä vahva ja puski kuolainta vastaan nurmikentän poikki pinkoessaan. Adrenaliini kuohahti kehossani, se sai veren kiertämään korvissa saakka ja sormenpäät kihelmöimään. Mieli teki antaa Martin määrätä tahti, mutta tiesin että ori hyytyisi jos se käyttäisi kaiken ruudin heti alussa.

Esteet olivat normaalia tasoamme matalat, mutta vasta puoleenväliin rataa päästyämme Martti puuskutti siihen tahtiin, että päätin hidastaa oria vielä entisestään. Se nakkeli niskojaan protestiksi, mutta suostui hidastamaan tempoaan aavistuksen. Rannan ohitettuamme edessä oli jälleen nurmikenttä. Rataa olisi enää muutama este jäljellä. Rengaseste ylittyi kevyesti, ja annoin Martin pidentää askelta. Aitakaan ei tuottanut ongelmia, mutta kaarre pensasesteelle venyi ja lähestyminen oli huono. Martti hyppäsi turhan läheltä ja ilmaisi mielipiteensä minun huonosta ratsastamisestani pukittamalla esteen jälkeen. Ärähdin orille sen pään ylös vetäessäni että jatkaisi nyt vain matkaa, seuraava este olisi vain muutaman laukka askeleen päässä.

Se este oli tukki, jonka en olettanut tuottavan mitään ongelmia. Niin ei olettanut Marttikaan, ennenkuin vasta hyppyyn ponnistaessaan. Orin korvat kääntyivät yllättäen eteen ja sen pää kohosi äkisti ylös. Se oli tarpeeksi varoitusta että osasin vakauttaa oman istuntani ja ottaa tukea orin harjasta sen pompatessa ensin ilmaan, muttei suinkaan esteen yli. Martti hyppäsi suoraan ylöspäin, ja käännähti ympäri sellaisella kiireellä, että olisin voinut kuvitella tukin olevan kimoja täysiverisiä välipalaksi pistelevä peto. Pidättämällä sain hidastettua Martin raviin, ja annoin sen ravata kierroksen kevyessä ravissa. Sillä välin silmäilin tukkia mietteliäänä nähdäkseni, mikä siinä oli orin säikäyttänyt. Vasta tarkemmin katsoessani näin sen päädyssä nököttävän pienen värikkään lelutipun, jota ori seurasi silmä kovana ja niin pörheänä, että minua alkoi hymyilyttää.

Vaikka se sakottikin ajasta, annoin Martin seisahtua tukin vierelle tipua tutkimaan. Orin terävät korvat kääntyilivät epävarmana edestakaisin ja se otti pienen pieniä askeleita tukkia kohti, kunnes se oli melkein kosketusetäisyydellä leluun. Vasta saatuaan todeta ettei kyseessä ollut mitään sen kamalampaa Martti ylitti tukin, ja matkamme maaliviivaa saattoi jatkua. Ori pärskähteli mennessään siihen malliin, että olisin voinut kuvitella sen yrittävän vakuutella ettei äskeistä tapahtunutkaan. Että se ei juuri säikähtänyt pahanpäiväisesti pientä värikästä lelutipua.

Martin ilme lelutipun nähdessään. Hänen Ylhäisyytensä oli myöhemmin sitä mieltä että hänen ylpeyttä ja kunniaa on moisella pilkanteolla loukattu.

Jokohan mä kohta opin Eetun murteen :DD

23.6.
Avulias isäntä

Kello oli vielä niin vähän, että Hopiavuoren tallin alueella oli hiljaista. Tarhat huusivat tyhjyyttään, mikä kertoi että ainakin osa hevosista oli viety kesälaitumelle. Taivas oli sininen, mutta aurinko ei päässyt pilviverhon takaa porottamaan vielä niin, että hiki virtaisi ja olo olisi kaikin puolin hankala.

Kentältä kantautui kimon orin äänekäs puuskuttaminen joka täytti muun hiljaisuuden. Sinne oli koottu kuuden esteen rata, jota kentän ainoa ratsukko parhaillaan suoritti.

Joonaksen ilme oli neutraali, mutta kulmien välissä oleva vain aavistuksen verran näkyvä ryppy kieli miehen keskittyvän. Martin jalat hakkasivat kentän pohjaa rytmikkäästi, vaikka etujalkojen korkea liike kertoi orin pyrkivän nopeampaan tahtiin, jota sen ratsastaja ei sille suonut. Estekorkeus oli maltillinen, kaukana siitä mihin kaksikko parhaimmillaan pystyi, mutta nyt kyseessä olikin tarkkojen reittien ratsastus.

Kentän päädyssä lyhyellä sivulla oli ristikkosarja. Päätään ylöspäin nykien Martti yritti puskea esteille, mutta terävällä ulkopohkeella Joonas käänsi orin voltille. Ulko-ohjan tuen säilyttäen mies pidätti ja myötäsi sisäohjalla orin kaulaa taivuttaen, ja vajaata kymmentä metriä hipovan voltin sisällä Martti malttoi laskea turpaansa alemmas. Se hengähti syvään, rentoutui, ja Joonas taputti lyhyesti sisäkädellään sen kaulaa. Satulassa tiiviisti istuen mies ohjasi orin takaisin sarjalle, laski mielessään laukka-askeleet, ja hypyn tullessa myötäsi. Jalustimilla seisten Joonas antoi käsiensä liukua pitkälle Martin kaulaa pitkin kohti korvia, ja hyvissä ajoin hän käänsi katseensa kohti seuraavaa estettä. Vinossa oleva pysty oli laitettu lävistäjälle, johon Joonas oli laskenut viisi laukka-askelta.

Kuolainta vastaan puskien Martti pidensi askeltaan, eivätkä pidätykset enää menneet läpi orin päätettyä vain mennä. Askelia tuli viiden sijaan neljä, ja vaikka Joonas oli hypyssä mukana takajalat kolahtivat ylempään puomiin tarpeeksi sen tiputtaakseen. Esteistä kuumunut ori nykäisi päätään alaspäin ja kerta toisensa perään viskoi takajalkojaan kohti taivasta. Orin tyhmyyksiin jo tottuneena Joonas käänsi sen ympyrälle tasapainoaan menettämättä, ja Martti malttoi hetken suostuttelun jälkeen hidastaa temmokkaaseen raviin kuolaimiaan pureksien. Orin suupielet olivat valkoisen vaahdon peitossa, joka tipahteli maahan ja sen ryntäille.

“Ei siltä vauhtia ainakaa puutu”, Hopiavuoren isännän ääni sai Joonaksen kohottamaan katseensa kentän laidalle. Eetu oli pysähtynyt talikko kädessään katsomaan ratsukon suoritusta, eikä Joonas ollut keskittymiseltään häntä huomannut laisinkaan.
“Aina välillä”, Joonas myönsi ja hidasti orin käyntiin istunnallaan. Martti puuskahti sen kuuloisena, ettei sitä olisi yhtään huvittanut, mutta laski päänsä alas hieroakseen silmäkulmaansa jalkaansa vasten.
“Teillä on täällä väki vähentynyt”, Joonas mainitsi ja nyökkäsi päällään tarhoja kohti. Eetu seurasi elettä katseellaan, ja nyökkäsi vasta sen palautettuaan takaisin Joonakseen.
“Tossa eilen käytihin ne laitumelle päästämäs, siellä niiren kelpaa olla ku on näi hyvä sääki. Pysyyski tämmöösenä”, Eetu myötäili ja nojautui talikkoonsa.
“Toottaki aikaases kans”, isäntä jatkoi huomatessaan, ettei Joonas ollut jatkamassa keskustelua. “Sielolis kaffetta tuvaas, sitteku ootta valamiita.”
“Kiitos”, Joonas nyökkäsi ja keräsi ohjat uudelleen. Tähän mennessä molemmat jo varmasti tiesivät, ettei Hopealinna lähtisi tupaan kahville, vaikka Hopiavuori aina ystävällisyyttään sinne kutsuukin.

“Orotas, mä käyn nostamas sen puomin”, Eetu ennätti sanomaan ennenkuin Joonas kerkesi pyytää Martin uudelleen liikkeelle. Nyökkäämällä kiittäen Joonas ohjasi Martin uralle ja seurasi katseellaan miten Eetu kulki kentän poikki nostamaan aikaisemmin tipahtaneen puomin.
“Nii ja hyvää juhannustaki”, tilan isäntä virkkoi takaisin kentän laidalle palatessaan.
“Samoin”, Joonas vastasi ja pyysi Martin uudelleen laukkaan.