Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Jesse Lehtoniemi työskentelee ainakin kesän ajan Hopealinnassa ratsuttajana ja käyttää Hopiavuoren ratsastustiloja kunnes hevosten kotitallin kenttä valmistuu.
Myös tallityöntekijä Saga, sekä tallin omistaja Joonas käyvät Hopiavuoressa satunnaisesti ratsastamassa. -
Kaikki yhtä, ja yksi kaikkia vastaan
En mä ole sokea tai tyhmä. Kyllä mä nään miten porukka mua katsoo. Hopiavuoressa ei ole Noan lisäksi ketään, joka oikeasti mut sinne haluaisi. Se teini, Eira, nyrpistää nenäänsä ja marssii aina pois jos mä ilmestyn paikalle. Eetu tarjoaa hymyn, mutta ei sen enempää. Muita mä en tunne tarpeeksi yhdistääkseni nimiä kasvoihin, Noaa lukuunottamatta. Mutta ei mun nimiä tarvii tietää, kun mä kuljen ohi niin jokainen vaan kääntää selkänsä.
Milan hymyilee sillä tavalla kohteliaasti kun on pakko, mutta tiedän että se olisi niin paljon mieluummin jonkun muun kanssa. Ei sen tarvitse sanoa mitään, kun mä kuulen sen ajatukset. Mieluummin se olisi yksin kun mun kanssa.
Se tuntuu aivan vitun pahalta.
Puristan pohkeillani Varjon kylkiä ihan aavistuksen ja ori nostaa ravin samalla sekunnilla. Vedän syvään henkeä ja istun tiiviisti satulaan. Kentällä on muitakin ratsukoita, joista toinen on Milan Biffen kanssa. Sitä toista en tunne, joku nainen suomenhevosensa kanssa. Oon kuin niitä ei olisikaan, enhän mä sinne tullu kavereita tekemään vaan töihin. Ratsastamaan jonkun toisen hevosia, siitä mulle maksetaan. Nyt varsinkin kun Joonas valmentautuu Power Jump -mestaruuksiin. Kuulin sen puhuvan siitä Sagan kanssa, lyhyesti vaan. Saga alkaisi kai tekemään enemmän tunteja Hopealinnassa kun Joonas on poissa.
Milan ravaa sen naisen vierellä ja ne juttelee jostain. Nielaisen tyhjää ja käännän Varjon voltille. Ori viskaisee päätään. Käänsin liian nopeasti ja yllättäen, enkä valmistellut sitä tarpeeksi. Hellitän hetkeksi ohjasta ja rapsutan sormillani orin niskaa, ennenkuin palautan ohjastuntuman. Ravi alkaa tuntumaan ryhdikkäältä, ja Varjon takajalat alkavat työntymään pidemmälle vatsan alle. Se on rytmikästä ja kulkee eteenpäin olematta kiireellistä. Myötään lantiollani orin liikkeitä ja keskityn ratsastamiseen rintaan kohonneesta epämukavasta tunteesta huolimatta.
Se puristaa ja tekee hengityksestä vaikeaa. Käännän Varjon avotaivutukseen pitkällä sivulla, ja pidän ohjat kädessä. Pohkeet pitävät huolen että ori taipuu koko rungostaan, ulkopohje taaempana. Varjo kokoaa itseään ja myötää kuolaimelle. Jos olisin yksin kehuisin ääneen, mutta en seurassa. Päädyssä valmistelen laukan, ja pyydän Varjoa nostamaan sen seuraavan pitkän sivun alussa. Ori nostaa kuuliaisesti ja saa taputuksen kaulalleen. Kun Milan ja se toinen ratsukko siirtyvät tieltä pois käännän Varjon ympyrälle ja pyydän sitä taipumaan sisäohjalla houkutellen. Ennen uralle palaamista valmistelen siirtymisen käyntiin, ja Varjo toteuttaa pyyntöni. Annan sen jatkaa hetken käynnissä ja tajuan tipauttaa hartani alas.
Jo Hallavassa mä oon saanut kuulla siitä miten mä jännityn. En hengitä, hartiat on aina ylhäällä, puristan ohjia liikaa.. Ei mulla yksin oo sitä ongelmaa. Kun vaan saisin ratsastaa yksin. Mä en pidä ihmisistä, mutta en mä niitä vihaakaan. Mä en vaan ymmärrä niitä, eikä ne ymmärrä mua. Nostan uudelleen ravin ja vaihdan kierrosta. Mä oon kyllästyny yrittään tulla toimeen niiden kanssa, ei se vaan koskaan toimi. On helpompi olla yksin.
-
Voi Jesse, Jesse, kunpa hän tietäisikin mitä Milan ja ainakin pari muuta miettii. Kyllähän he tykkäisi Jessen kanssa olla ja jutella, mutta kun toinen on mitä on, niin ikävä oravanpyörähän siitä tulee. Luultavasti Oonakin vaan pelästyttäisi hänet höpötyksellään, mutta toisaalta hän ei ehkä niin välittäisi, vaikka toinen olisi hiljaa.
-
Mä nyt korostan ennen kommenttia sitä, että Jesse, Joonas tai mikään muu sellainen ei ole mulle syy pyrkiä pakoon Hopealinnasta. Voin ihan yhtä hyvin kirjottaa turpaanvedoista kuin lääppimisestä, ja Hopealinnan (munkin mielestä) tarinallisesti ankea tunnelma on itse asiassa inspiroiva. Milan pyrkii joo sitä pakoon, mutta mä itsehän suunnittelen antavani sen paeta, ja siihen on syynä foorumiasiat, niin kuin mä sanoin sillon joskus. 🙂 Mä en halua kirjotella yksin autiolla foorumilla, kun rakastan nimen omaan yhteisöllisyyttä, ja mulla on tässä hieno yhteisö. 😀 Milan ei pääse siis pakoon Jesseä, vaan mä pääsen pakoon sitä, että Hopealinnalle tulee maneesi, niin sillä ei olisi enää syytä kuulua yhteisöön ja mä joutuisin taas kirjottamaan yksin. Ja vaikka mä kirjottajana tosi tosi mielelläni vääntäisin Jessen kanssa, koska onhan siinä kirjotettavaa, niin vaikka se olisi maailman paras hahmo, mä en aio poistua yhteisöstä. Mun on siis löydettävä Milanille talli, jossa ei ole maneesia ja omaa foorumia, jotta se näkee muita ihmisiä. Jessen taas pitää sitten keksiä ihan oma syynsä käydä Hopiavuoressa jos se haluaa kuulua Milanin tarinaan. 🙂 Jos se käy vain Noan takia, se nyhjää vain Noan kanssa, tai sitten sulle tulee tosi vaikeaa keksiä syitä miksi se edes puhuu muille. Mutta mun hahmoista ei ole pitkävihaisia kuin Eira: Jessen ei tarvitse kun kerran yrittää kysyä kuulumisia ja varsinkin Milan puhuu sille taas.
Mutta kommenttiin. Puhutaan Jessestä, pahiksien kirjottamisesta ja siitä miten kaikissa on hyvää ja pahaa.
Mulle tulee sellainen fiilis, että säikähdit nyt jotain ja Jesse reagoi itse asiassa sun säikähdykseen. Näen Hallavan-Jesseä tässä. Hopiavuoren-Jesseä ei ole tähän asti edes kiinnostanut tulla toimeen, ja se on tuonut sitä koko ajan ajatuksissaan esiin. Vain Hallavan-Jesselle tulisi paha mieli, kun joku ei tykkää siitä. Ehkä oikea Jesse onkin sekoitus näitä kahta. Toistat nyt vähän myös Luukkaan kuvioita. Luot ensin hahmon, jota aika lailla jokainen vihaisi, koska et ole antanut sille oikeastaan yhtäkään hyvää tai ”normaalia”, viisasta tai aikuista puolta. Sitten kaikki tietysti vihaa sitä, ja sen jälkeen sulle tulee tarve selitellä sen tekemisiä jotenkin. Mulla on joidenkin hahmojen kanssa ollut ihan sama tarve selittää niiden ääliömäisyys parhain päin: mä just ymmärrän mitä tässä tapahtuu. Mutta mieti, ennen kuin teet sen. Meistä kirjottajistakin moni pitää Jesseä aika kakaramaisena, mutta kukaan ei pidä sua! Sä sanoit että se on omaelämäkerrallinen hahmo, mutta silti me ollaan nähty, että vaikka te sun mielestä jakaisitte paljon, se on lapsellisempi ja ahdasmielisempi kuin sinä itse. Se voisi olla ehkä just se 12-vuotias sinä, mutta niin kuin mun lapsellinen hahmo Reita, Jessekin on jämähtänyt sille tasolle. Asia jonka voit tehdä, on että anna sille hyvä puoli. Se voi vaikka piilottaa ne hyvät puolet, mutta sun täytyy tietää Jessestä jotain, mikä siinä on hyvää ja ihanaa. Lopulta joku kaivaa sen esiin siitä kyllä, mutta jos sitä ei ole, kaivelusta ei jää kun reikiä ja sillon hahmosta alkaa päivä paistaa läpi, eli siitä tulee ohut ja ilkeä. Muista, että jokainen pahis on oman tarinansa sankari. Jos teet myös päin vastoin ja luot Jesselle syyn olla ilkeä, älä paljasta ainakaan sitä ikinä! Jos hahmo on ensin inhottava ja saa meidät kääntymään itseään vastaan, tunteikas tarina inhottavuuden syistä kuulostaa vain keksityltä selittelyltä. Sitten kun joku löytää Jessestä sen helmen, miksi se onkin hyvä ihminen ja Jesse itse avautuu toiselle, on aika lukijan vasta tietää, miksi se on niin ääliö myös. Mitä teetkin, älä selittele! Tän tarinan kertoja on Jesse! On meissä kaikissa ihmisinä huonoja ja rumia puolia, ja silti me ei meidän ajatuksissa aleta koskaan selittelemään kertojanäänellämme miksi me ollaan tällaisia. Pikemminkin me joko sätitään itseämme tai hoetaan itsellemme ettei Se Jokin ole niin iso asia. Vain ulkopuolinen kertoja voi selitellä, tai hahmo itse puhuessaan toiselle hahmolle. Jos sulla on tarve paljastaa jotain heti, tee se mielummin metatekstissä, eli kommentissa tai hahmoesittelyssä, koska niissä kertoja ei ole Jesse. Jos sulta on unohtunut hyvien puolien luominen, uhraa mielummin yhtenäinen juoni kuin hyvä hahmo. Ei Jessen tarina vielä niin pitkällä ole, että siihen kauhean isoa juoniaukkoa tulisi.
Yksin leikkimisestä. Inhoaminen tarinoissa on sosiaalista toimintaa. Et leiki yksin, kun on Milan inhoamassa Jesseä niin kauan kun ne on sosiaalisen kirjottamisen kautta keskenään tekemisissä. Päin vastoin. Mun nähdäkseni sulla on tässä ihan hyvä vaihe. Sun edessä on monta polkua, joista voit itse valita, mihin Jessen kävelytät. Milan voi sosiaalisesti inhota sitä niin kauan kun he vain tapaavat toisensa. Toisaalta Jesse saa siitä rupatteluseuraa, ystävän — mitä vaan, ja mun mielestä Milania on helppo rakastaa kunnes tuntee sen taustat. Ja jos haluat kävelyttää Jessen paiskaamaan kättä sen Hellon kanssa, ei sen silloinkaan muuta tarvitse osata kuin olla ikinä nyrpistelemättä nenäänsä Tiituksen kahvinojennukselle Hellon aikana. 😀 Ne on anteeksiantavaisia hahmoja. Ja Eiran suhteen… No. Olen kirjottanut siitä itse paljon vihaisena, koska siitä on hauska kirjottaa vihasena. Ei Jessen tarvi tykätä kaikista, jotta se olisi sosiaalinen. Eirakin on ihana hahmo inhottavaksi. 😀 Erota toisistaan myös se, mitä Jesse tietää ja mitä sinä tiedät. Vain sinä olet nähnyt muiden hahmojen ajatukset, ja osa hahmoista osaa ne peittää.
Sä ehdottomasti saat kasvatettua Jessestä realistisemman hahmon, kun et luovuta, koska osaat kyllä kirjottaa ja juonia. Helpoin tie olisi tietenkin muuttaa se 12-vuotiaaksi. Se olisi sillon jo realistinen tyyppi, ja sillon se ei vaatisi edes hyviä puolia kun sen ikäisen on normaalia uhota tuolla tavalla. Tuskin teet sille nuorennusleikkausta. Nyt laita joku potkaisemaan sitä persuksille niin että tuntuu, niin että sen on pakko kasvaa henkisesti kymmenen vuotta ja vähän äkkiä, niin sulle ei jää edes juoniaukkoa. Hahmot kehittyy aina tarinassa. Jos ei kehittyisi, ei olisi tarinaa.
Mun ei käy Jesseä sääliksi koska en kerta kaikkiaan ymmärrä sitä, vaan mun käy sua sääliksi kun kuitenkin vähän näytät tavallaan ajattelevan että kaikki nyt jotenkin inhoaa sua eikä halua leikkiä sun kanssa, vaikka tosiasia on että jotkut ei vaan pidä Jessestä. Kukaan ei inhoa sua ja kaikki haluaa leikkiä sun kanssa. Sä et ole Jesse sen enempää kuin mä vaikka Milan, vaikka jokaisessa hahmossa onkin jotain osia sen luojasta. Sulla on hyvä hahmo inhota, ja toisaalta potentiaalinen hahmo kehittää. Älä pelkää, oikeasti. Jos haluat kirjottaa siitä ääliön, kirjota, ja jos haluat muuttaa sitä, muuta. 😀 Sekään ei tee susta huonoa, vaikka yksi sun hahmoista olisikin ääliö. Saa olla.
-
-
Nyt mulla on – ehkä – suunta johon lähteä tän kanssa. Katotaan mitä siitä tulee, vai tuleeko mitään. Koska mun aika on tällä hetkellä tosi rajallista niin tääkin on jälleen tosi hiomaton tuotos, anteeksi siitä 😀
Joku Oskari jolla on tosi hieno hevonen
Mun ei pitänyt edes olla Hopealinnassa töissä näin pitkään, kesän vaan. Alunperin suunnittelin että lähtisin sitten takaisin Pronssijoelle Hallavaan, jossa mua takaisin odottaisi ainakin Hurmos. Mutta sitten sain kuulla että ei odottaisikaan. Naava ja Elyssa oli tehneet jotain suuria uudistuksia tallin ja hevosten suhteen. Hurmos ei enää ollut siellä, enkä kysynyt mihin se lähti. En halunnut tietää.
Me ei sitten ikinä päästy sen kanssa kaksin maastoon.Se oli aluksi tosi kurjaa. Jotenkin mä ajattelin, että se olisi kunnon back up plan, jos ja kun kaikki täällä menisi aivan vituiksi. Niin ne kuitenkin aina menee. Harmitti, etten lähtenyt oikein hyvissä merkeissä. Tie Tähtiin kisasarja oli just loppunut ja mä olin aivan loppu, meillä oli Hurmoksen kanssa mennyt vaan keskiverrosti vaikka tiesin että oltaisiin pystytty parempaan. Se oli mun syytä, kun en antanut kaikkeeni.
Mä sitten jatkoin Hopealinnassa käymistä, kun kukaan ei sanonut ettei pitäisi tulla. Se on tavallaan ollut kuin jotain terapiaa. Hallavan ratsastuskoulun hälinään verrattuna Sagan viheltely karsinoiden siivouksen aikana kuulostaa kodikkaalta, ja Milanin satunnaiset juttutuokiot ei ärsytä enää ollenkaan niin paljoa. Usein me ei Milanin kanssa puhuta, musta tuntuu että se ei pidä musta. En ihmettele, mutta oon mä yrittänyt skarpata. Sanon aina moi kun ne nähdään, ja se vastaa aina. Sagaa mä vältteltin ensin tosi pitkään, mutta jotenkin se aina onnistui tulemaan tupakalle samaan aikaan kuin mä. En mä meitä kavereiksi kutsuisi tai mitään, mutta voin mä sen kanssa tallissa ollessa jutella. Sillä on oikeastaan ihan hauskoja juttujakin kerrottavana. Joonasta mä en oo taas nähnyt viikkoihin. Sagalta kun kysyin niin se sanoi, että Joonas on taas jossain matkoilla. Vastahan se kävi Saksassa, ja nyt se on kai Hollannissa. Martti sillä on mukana, joissain kisoissa tai valmennuksissa ne käy aika usein. Sagan ilme muuttuu aina myrtyneeksi kun se puhuu Joonaksesta, kuulemma ärsyttää ettei se osaa aikuistua ja ottaa vastuuta. Suurin osa tallin pyörittämisestä kuuluukin Sagalle nyt kun Einokin on sairastellut.
”Eiks toi ole vähän ihmeellistä touhua?” Noa kysyi kädet puuskassa maneesin keskellä seisten.
”Vähä joo”, myönsin ja annoin Varjolle pidempää ohjaa. Me oltiin sen kanssa lähdetty ihan vaan kaksin Hopiavuoreen, oli sen verran paska sää ettei ketään huvittanut tuolla pimeydessä mennä.
”En mä kyllä ole ketään arvostelemaan, mutta silti. Jännä jos ei oman tallin pyörittäminen huvita, että miks sitten ottaa se alunperinkään..” Noa jatkoi pohtimistaan.
”Sitä mäkin oon miettiny. Saga ainakin sano että Joonas on aina ollu sellanen, siis tiäks.. Et menee ja tulee mite sattuu.”
Keskustelun keskeytti avautuva maneesin ovi, ja sisälle käveli musta puoliverinen ja mulle täysin uusi heppu. Tai oli kävelemässä, mutta hän pysähtyi ovensuuhun kuin seinään, ja katsoi mua ja Noaa sillä tavalla, että se muistutti peuraa ajovaloissa.
”Ai, moi Oskari!” Noa laski kätensä rintakehänsä edestä ja tervehti sitä heppua niin aurinkoisesti hymyillen että melkein sokaistuin. ”Tuu vaan, kyllä tänne mahtuu.”
Heppu, tää Oskari siis, nyökkäsi päällään muttei liikkunut vielä vaan katsoi mua. Hetken kuluttua Noakin katsoi mua.
”Aa”, tajusin viimein ja pysäytin Varjon. ”Joo, tuu. Me ollaan just lopettamas.”
”Ei meidän takia tarvii..” Oskari sopersi, mutta tuli vihdoin sisälle ja veti oven kiinni perässään.
En vastannut mitään vaan pyysin Varjon uudelleen käyntiin. Se oli hionnut ihan kunnolla ja puuskutti edelleen, joten vielä pitäisi kävellä.
”Tarviitteko puomeja? Voin keräillä ne kyllä pois”, Noa jatkoi. Se puhui sillö samalla kiltillä äänellä miten se puhui mulle joskus kun oltiin molemmat pienempiä.
Oskari katseli hetken arvioiden jumppasarjaa jonka olin aikaisemmin Noan kanssa koonnut, ja pudisti päätään.
”Me voidaan tehdä samaa”, hän kertoi ja ponnisti mustan hevosensa selkään jakkaralta.Se musta steppasi selkäännousun ajan vähän, silmäili meitä Varjon kanssa, puuskahti häntäänsä huiskaisten ja rauhoittui. Se näytti kisahevoselta sen kunnosta päätellen. Ihan eri luokkaa kuin ne Joonaksen löllykät joita mä Sagan kanssa yritin epätoivoisesti pitää lihomasta. Marttiin sitä mustaa olisi voinut verrata, jota Joonas piti paremmin kuin koko talliaan.
Kun Oskari alkoi kerätä ohjia ja ravailla hyppäsin itse Varjon selästä ja löysäsin vyötä. Ori käänsi päätään hieroakseen silmäkulmaansa käsivarttani vasten mutta työnsin sen pois, vaikka seurasinkin Oskarin ratsastusta. Se oli tosi eleetöntä, ja nopeasti sen hevonen alkoi hakeutua kuolaimelle. Niin hiljaisesta jalasta mä saatoin vaan toivoa.
”Siis kuka toi on?” kysyin heti kun pääsin ulos maneesista Noan kanssa.
”Hmm? Oskariko? Eetun uusi työntekijä, aika hiljanen mutta kivan oloinen. Kui?” Noa kohotti toista kulmaansa, sitä, jonka läpi meni haalistunut arpi.
”Kuha kysyin.”
”Kuuuui?” Noa toisti toinen suupieli ylöspäin kääntyneenä. Vilkaisin häneen silmiäni siristäen.
”No ei, kun ihan et ihan makee. Se sen hevonen.”
”Joo, onhan se”, Noa hymähti. Hän ei sanonut Oskarista sen enempää, enkä mäkään jatkanut. Jäin silti miettimään sitä, vaikka keskityinkin purkamaan Varjolta varusteita pois tallin käytävällä.-
Musta tuntuu, että Jessellä on kunnianhimoa, vaikka se onkin ajautunut ja totuttautunut jonkinlaiseen luuserin elämään, siis ainakin omasta mielestään. Hän ei oikeastaan tee päätöksiä, tai siis ei koe tekevänsä (ei tee tässäkään), vaan kokee ennemminkin ajautuvansa paikasta toiseen. Ajatus ajautumisesta taas saa ihmisen herkästi ajattelemaan, että kaikki hyvä, joka tapahtuu, on sattumaa tai johtuu muusta kuin itsestä. Voi vitsi kun joku saisi kaikki sellaiset uskomaan, ettei ole. Saattoi olla, ettei Hopealinnaankaan ollut mitään tunkua töihin siihen aikaan kun Jesse haki, mutta kai paikka nyt olisi jätetty mieluummin täyttämättä kuin otettu sinne joku toistaitoinen.
Hurmoksen kohtalo tuntuu musta pahalta Jessen näkökulmasta. Jesse on sen suhteen niin reppana laput silmillä. Se kuulostaa ihan hyvältä selviytymiskeinolta: Jesse ei voi vaikuttaa Hurmoksen kohtaloon mitenkään, ei siis karvankaan vertaa, joten parempi olla vatvomatta sitä.
Milan on joo varmasti koulutettu hiljaiseksi jo. En tiedä, johtuuko se nöyryydestä, vai nöyryydeksi naamioituneesta ylimielisyydestä ja nirppanokkaisuudesta. (En pidä hänestä, niin olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen.) Hänet on kasvatettu kunnolla olemaan kohtelias viimeiseen asti, mutta tuskinpa hän enää juttusille jää, kun Jesse on tehnyt selväksi, ettei Milanista tykätä. Eikä Jesse ole mikään Eetu… 😀 Tavallaan olisin toivonut ja toivon yhä, että nämä ehtisivät tulla myös toimeen ennen kuin Milanin tarina on kerrottu loppuun. Mua viehättäisi kirjoittaa näistä kahdesta tarinoita, sillä kun nämä katselevat samaa suojaista niittyaluetta, Milan näkee maiseman ja Jesse potentiaalisen haan, josta tulee muuten kuitenkin jollain lailla surkea.
Oskarin suhteen Noan asiallisissa rajoissa pysyvä härnääminen on hellyyttävää, mutta Oskarin puolesta vähän saattaa pelottaa. 😀 Siinä on sellainen reppana, joka ei varmaan kestä kovin montaa ankean ilmeetöntäkään katsetta tahattoman tai tahallisen tylystä puhumattakaan.
Ja tästähän tuli varsin luonnollinen siirtymä ajasta toiseen: kiukuttelevasta teinistä on nyt kasvamassa iso poika ihan luonnollisesti.
-
