Tämä aihe sisältää 89 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Noa 3 vuotta, 4 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
-
2.12.2019
Tosielämän jengaaVarmaan kaikki on joskus pelannu sitä. Jenga, huojuva torni. Se palikkakasa mikä pinotaan nätisti ja sitten aletaan vuorotellen tökkimään omasta mielestä sopivan näköisiä palikoita pois, ja samalla yritetään olla kaatamatta koko paskaa. Jossakin versiossa palikat jopa nostetaan tornin huipulle takaisin, kun yritetään rakentaa uutta vanhojen perustuksien päälle.
Hyvin samalta oli tuntunut kun kaksi ihmistä oli alkanut huolellisesti kasatussa arjessa ottamaan osia pois ja lisäämään sinne uusia. Toinen oli valinnut itselleen opiskelun mikä edellytti muuttoa toiselle paikkakunnalle, jolloin toinen oli hetken miettimisen jälkeen päättänyt valita myös muuton. Sitten alettiin etsiä uutta asuntoa, jonka aikana tehtiin kompromisseja puolin jos toisin etenkin sijainnin suhteen.
Lopulta kaikki se oli tuntunut Marshalin mielestä naurettavan helpolta, kunnes hänen oli pitänyt alkaa tekemään päätöksiä hevosharrastuksensa suhteen. Piti etsiä uusi talli, päättää mukaan lähtevästä hevosesta, järjestää toiselle kuljetus takaisin kotiin Venäjälle…Kaiken sen jälkeen venäläinen istui kuljettajan paikalla autossa ja sitoi tottunein liikkein punaisia rastojaan kuminauhalla kiinni, samalla kun pyöritteli paria viime päivää mielessään. Kuinka hän oli varustanut alunperin mukanaan Suomeen tuomansa marwari orin Venäjälle paluuta varten, ja seuraavana päivänä taluttanut punarautiaan risteytys tamman kuljetuskoppiin ja lähtenyt ajamaan kohti Seinäjokea.
Pienen hetken Marshall vain istui kuljettajan paikalla autossa kuin kerätäkseen energiaa noustakseen autosta. Lopulta mies nappasi avaimet virtalukosta, ja tunki kilisevän avainnipun taskuunsa vääntäytyessään ulos autosta. Mies venytteli koko varttaan automatkan jäliltä askeltaessaan auton perässä olevaa kuljetuskoppia kohti, katseen puolestaan kiertäen ympäri kevyen lumikerroksen peittämää pihaa. Hämärässä kaikki näytti niin paljon erilaisemmalta mitä päiväsaikaan. Marshall avasi kuljetuskopin sivuoven, tuntien lähes heti lämpimän ilman kasvoillaan kun kopissa seisova hevonen tunki turpansa tulijan kasvoille.”Perillä ollaan Arlek.” mies puheli venäjäksi hevoselleen, silittäen sen valkeaa turpaa.
Nopean taskun kaivamisen jälkeen Marshall ojensi kämmenensä päällä pari valko-punaista karkkia tammalle, jotka se vaikutti napanneen parempii suihin ääntäkin nopeammin ja rouskutteli niitä tyytyväisenä. Sillä välin venäläinen vaihtoi Arlekin nahkariimussa olleen kiinteän kiinnityksen tavan riimunnaruun, jonka pään heilautti hevosen kaulalle roikkumaan. Lastaussilta alas, puomi auki ja maiskautus, jonka jälkeen punarautias tamma lähti peruuttamaan sillalle. Sopivalla kohdalla Marshall nappasi kaulalla olleen narun käteensä ja jäi lopulta seisomaan hevosensa rinnalle aukealla pihalla. Arlekinin turpa oli kohotettuna kohti taivasta sen haistellessa uutta ympäristöä uteliaana niin että kevyet höyrypilvet leijailivat sen sieraimista kevyessä pakkassäässä. Vaikka myönnettäköön, että paksun talvikarvansa kanssa tamma muistutti enemmän mammuuttia mitä hevosta.
”Taidamme huomisen sinun klippaamisella. Muuten et kuivu ratsastuksien jälkeen ennen kevättä..” rastapää jatkoi äidinkielellään puhumista, taputtaen hevosen kaulaa ennen kuin lähti taluttamaan sitä mukanaan kohti tallin päädyssä olevia pariovia kohti.
Oven auetessa tallista kuului useammankin hevosen vaimea hörähdys, jonkun kimakka hirnahdus sekä joku jopa kolautti karsinan seinää kaviollaan. Onhan se nyt törkeää näin myöhään häiritä heidän iltarauhaa. Onneksi tallissa oli ainakin jotku himmeät yövalot päällä, koska Marshall ei todellakana muistanut että missä valokatkasijat olivat. Tai etenkään että mikä niistä laittoi mitkäkin valot päälle.
Hataran muistikuvan mukaan mies talutti Arlekin mukanaan peremmäs rakennuksessa, pysähtyen lopulta ja pudotti narun pään kädestään lattialle jonka jälkeen massiivinen tamma jäi seisomaan aloillensa kuin ne muoviset mallihevoset mitä näki välistä joissakin hevostarvikeliikkeissä. Rastapää kumartui alemmas ja nappasi vuorotellen kaikki neljä mustaa kuljetussuojaa pois Arlekin jaloista. Sen jälkeen Marshall kaivoi kännykän takin taskusta ja selasi läpi sinne muodostamaansa muistilistaa, tarkistaen ohjeet oikean karsinapaikan löytymiseen. Mies vilkuili kännykkänsä näyttöä sekä hämärän tallin karsinarivistöjä, ja hieman ehkä empivin liikkein lähti taluttamaan tammaa perässään käytävällä kunnes löysi mielestään oikeaan osoitteeseen. Ainakaan karsinassa ei näkynyt toista hevosta, ja tasainen kuivikepatja sekä nurkassa juuri ja juuri erottuva heinäkasa vihjailivat että siellä ei ollut ketään ollutkaan ainakaan hetkeen. Lopulta Marshall talutti hevosen mukanaan sisälle karsinaan ja irroitti riimunnarun sen päässä olevasta mustasta nahkariimusta. Mies seurasi oviaukon tuntumassa hevosensa vainukoiramaista käyttäytymistä karsinassa ja tuumaili hetken. Ehkä oli parasta jättää riimu päähän täksi yöksi. Arlekin osasi olla välillä ensimmäisen luokan mulkku aamuisin jos sille päälle sattui, jolloin pelkkä riimun päähän saaminen oli oma urheilusuorituksensa.”Käyttäydy. Tulen päivemmällä tallille hoitamaan sinut. ” mies sanahti hevoselleen, peruuttaen ulos karsinasta ja sulki oven huolellisesti perässään ennen kuin suuntasi keräämään käytävälle jättämänsä kuljetussuojat mukaansa.
Venäläinen haukotteli antaumuksella palatessaan takaisin ulkona olevaan raikkaaseen talvisäähän. Voi että miten hän kaipasikaan sängyn lämpöä juuri sillä hetkellä. Mutta ei, kotona odotti mitä todennäköisimmin jälleen laatikoiden seassa lattialla istuva Niklas joka mussutti kuivia nuudeleita suoraan paketista samalla kun katsoi ties minkä sarjan uusinta jaksoa. Ja niin, ne laatikot. Ne tuhat isoa ja pientä laatikkoa jotka odottivat purkamista.
Muuttaminen on perkeleestä.-
Tottahan minä Marshallin tunsin jo silloin, kun Volyaa taluteltiin orikuolaimella pitkin Hukkasuon kolmen tallirakennuksen kompleksia, ja tietenkin luin kaikki tarinat ja muunkin. Tiedän siis senkin, että sosiaalinen tarinointi on sinulle kirjoittajana uusi ja aluksi luonnollisesti ehkä jopa hankala juttu. Pääsetkin heti törmäämään tiiviin sosiaalisen meiningin hassuihin puoliin: siihen, ettet voi olla sanomatta muista mitään edes olemalla sanomatta mitään. Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, on nimittäin tallin hiljaisuus. Vaikka olisi keskiyö, muutaman metrin päässä asuu myöhään valvova Noa ja tunnollinen Eetu. Se, ettei isäntä ryntää apuun, on hänelle mitä epätyypillisintä käytöstä. Jotain lie sattunut, ja vieläpä jotain vakavaa. Sosiaalisessa tarinoinnissa joku selittänee tämän noituuttakin kummallisemman tapauksen vielä, tai sitten se tulkitaan juoniaukoksi ja annetaan olla, koska niitäkin sattuu. Enää seuraavaksi Marshall-parka ei voi olla törmäämättä muihin tässä hulinassa, vaikka muistelisinkin hänen, reppanan, olevan aluksi arka puhumaan. 😀
Mutta joka tapauksessa musta on ihanaa, miten Marshallin oma tarina jatkuu, vaikka miljöö muuttuu. Olet selittänyt muuton ja jopa hevosen vaihtumisen niin helpon ja luonnollisen oloisesti, etten kyseenalaista muutosta yhtään, vaikka tunnenkin tarkasti vanhan tarinan. Autolla Hopiavuoreen ajaa vieläpä täsmälleen sama tuttu Marshall, joka on ylpeä rastoistaan, sillä hänen huomionsa kiinnittyy niihin tuttuun tapaan tässäkin tarinassa, ja jonka voi olettaakin suhtautuvan muutokseen melko rauhallisesti. Marshallilla on myös oma Niklas mukanaan, vaikka arki olikin hänen tarinansa alussa takkuisen oloista. Hän puhuu tällekin hevoselle ihan niin kuin tapasi puhua Volyalle, ja kohtelee tätäkin kauniisti. Kun tajusin, että meille on tulossa juuri Marshall, minua jopa jännitti se, onko hän muuttunut. Onneksi ei ole.
Tervetuloa mukaan vielä uudestaan. Edessä on vaikeita aikoja Marshallille rasistisuuteen asti venäläisvihamielisellä Otsonmäellä ja sinullekin sosiaalisessa ympäristössä, jossa jokainen toissen hahmon liikauttaminen ja liikauttamatta jättäminenkin vaikuttaa. 😀 Onneksi olen kuullut juttua, että alkukankeuksien jälkeen sosiaalinen kirjoittaminen ja jopa rasistinen Otsonmäki ovat kivoja juttuja. Tästä seuraa mielenkiintoinen tapaus.
-
Tervetuloa tänne Hopiavuoreen! Myönnän ehkä olleeni ihan aavistuksen verran innoissani kun tajusin kuka tänne on tulossa. Marshall on mullekin tuttu kun muiden tarinatallien touhuja salakavalasti oon seurannut, ja Marshall on yksi näistä muiden tallien hahmoista jotka on jäänyt vahvasti mieleen. Niin hahmon itsensä kuin tarinankerronnan puolestakin, kyllähän mä kahlasin läpi Marshallin ja hänen toisen hevosensa päiväkirjan läpi sen minkä vaan pystyin! 😀
… Ja nyt kun mietin niin tää ei ehkä oo paras tapa tulla esittäytymään, kun antaa itsestään lähes stalkkerimaisen kuvan. En mä oo, lupaan! 😀En sano paljoa sosiaalisuudesta sen enempää kuin Eetu jo sanoi, mutta kannustan ottamaan muita rohkeasti tarinoihin mukaan! Se helpottuu mitä enemmän sitä tekee, ja kivaakin se on. Tiedän ainakin yhden toisen rastapään joka tutustuisi Marshalliin mielellään, eikä häntä ole ennenkään haitannut epäsosiaalisiin tai jopa nyrpeisiin ihmisiin tutustua. Häntä on kuvailtu oikeastaan aika hyväksi siinä, nimenomaan ”hankalina” pidettyjen ihmisten kanssa olemisessa 😀 Noaa saa käyttää tarinoissaan aika vapaasti, hän on sellainen rento heppu johon on turvallinen tutustua. Ihan vaan jos innostut kokeilemaan, tietenkään mitään paineita ei ole vaikka meistä osa tuleekin sua aina välillä hellästi pökkimään leikkiin mukaan 😀
Mä myös uskon että Marshall tulee olemaan tosi mielenkiintoinen lisä Hopiavuoreen, enkä malta odottaa millaisia tarinoita pääsen lukemaan! Mahtavaa että päädyit tänne!
-
-
7.12.2019
Venäläistä viedään kuin litran mittaaEnsimmäiset päivät Otsonmäellä olivat menneet lähinnä tavaroita purkaen ja viimeisiä asioita hoitaen. Jostain syystä sähköyhtiö oli merkannut sopimuksen alkavan vasta kuukauden päästä, joten Marshall oli joutunut soittamaan yhden jos toisenkin kerran yhtiölle kunnes oli vihdoin saanut heidän asuntoon edes virrat. Mutta vihdoin, hänellä oli aikaa käydä tallilla muutenkin kuin vain pyörähtämässä kantapäiden ympäri.
Olo oli vähän kuin lapsella joka aloitti kesken lukuvuoden uudessa koulussa, kun ulkona odottaisi kaikki uudet luokkatoverit ja uudet kuviot. Marshall istui autossa kuljettajan paikalla silmäilemässä pihan toisella puolella olevaa tallirakennusta ja naputteli etusormillaan ratin alareunaa. Niin. Mitä hän edes jännitti? Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun hän aloitti uudella tallilla käymisen. Ehkä eilisen kauppareissun aikana tapahtunut tutustuminen pariin paikalliseen kummitteli taustalla? Ei sekään toki ensimmäinen kerta ollut kun Marshall kohtasi sellaisia ihmisiä-…
Ajatus katkesi kuitenkin nopeasti siinä vaiheessa kun korvanjuuresta kuului pari napakkaa kopautusta, mistä johtuen mies oli varma että siitä seurannut hätkähdys antoi takuulla sellaisen vaikutelman kuin hän olisi ollu pihalla vähintäänkin rikollisuudet mielessä. Hetken viiveellä Marshall lopulta tajusi että oven ulkopuolella seisoi leveäharteinen mies joka hymy kasvoillaan heilutti kättään tervehdykseksi. Venäläinen pakotti nopeasti edes jonkulaisen hymyn kasvoilleen noustessaan ulos autosta.”Mä kattelin tuolta tuvan ikkunasta ko sie vaan kökötät täälä autosa että josko tartteisit apua. Hopiavuoren Eetu.” mies aloitti hyvinkin rempseästi ja ojensi kättään eteenpäin.
”Marshall Kozlov.” Venäläinen vastasi melkein kuin puhelinvastaajaan, kätellen miestä jonka nimen perusteella tunnisti tallin omistajaksi.
”Aivan! Met ei ollakhan tavattu vielä kasvotuste, toit hevoses sillon niin myöhähä että ihan varkain oli uus hevone ilimestyny tallihin.”Herran jumala, puhuiko tuo mies muka suomea? Sanat kyllä kuulostivat tutuilta, mutta silti jotenkin niin oudoilta että piti hetki kasata tavuja mielessä että ymmärsi mitä toinen sanoikaan. Olisikohan sittenkin pitänyt pyytää Niklas mukaan tulkiksi?
”J-jooo. Meni vähän myöhään. Mutta perille päästiin.” Marshall sanoi aavistuksen rennomman hymyn kera.
”Jos sie haluvat niin voin kierrättää sut nopiasti ympäri niin tullee paikakki vähä helepommin tutuksi. Nii ja näytän samalla mihi voit laittaa sun hevosen varustehekki. Ruuat olikki jo saannu paikoillehen.”
”..Se olisi mukavaa..” venäläinen päätyi vastaamaan ja nyökkäsi päätään, yhdistellen kuitenkin mielessään
vielä viimeisiä tavuja Eetun sanomisista.Lyhyen kierroksen jälkeen Marshalilla oli lopulta aika hyvä kuva mistä hän löytäisi mitäkin sekä muutenkin että miten tämän tallin arki toimi. Ja olipa hän siinä samalla jotenkin päätynyt osallistumaan mukaan joihinkin tallin Talviolympialaisiin jotka olisi tuonnempana sekä tavannut pari muuta kävijääkin ja tervehtinyt heitä lyhyesti.
Joku S-..kirjaimella alkava nainen joka oli taluttanut mukanaan varsin komean näköistä mustaa puoliveristä. Toveri rastapää, jonka nimi oli..joku mikä kuulosti siltä yheltä raamatun tyypiltä. Se joka rakensi sen ison laivan ja ronttas elukat kyytiin. Miksi hänellä piti olla niin huono nimimuisti? No. Tuskin hän oli ainoa jonka nimimuisti oli yhtä hyvä kuin siivilä akvaariona.
Marshall veti kerran syvään henkeä kuin kootakseen itsensä sekä ajatuksensa. Kyllä se tästä, mies toisteli mielessään ja pujahti sisälle kolmen hevosen aitaukseen. Aito hymy kiipesi nopeasti venäläisen suupieliin kun tuo tarkasteli uusien tarhakavereidensa seassa olevaa hevostaan. Arlekin näytti tavallistakin massiivisemmalta kahden itseään selvästi pienemmän hevosen seurassa. Lyhyt terävä vislaus, ja punarautias tamma nosti päänsä ylös korvat hörössä ja silmäili portille päin.
Ihan kuin kaksikon välillä olisi käyty sanaton keskustelu siitä että kumpi liikkuisi, jonka päätteeksi Arlek oli huokaissut ja lähtenyt hitain sekä mutkittelevin askelin kävelemään portille omistajaansa vastaan. Tamman ollessa lähempänä, Marshall tunki toisen käden taskuunsa ja kaiveli sitä hetken ennen kuin ojensi lahjukset eteensä pysähtyneelle hevoselle.”Näytät tulevan hyvin toimeen uusien kavereidesi kanssa. Vaikka enhän minä kyllä epäillyt hetkeäkään ettäkö et uuteen porukkaan sopeutuisi. ” venäläinen puheli äidinkielellään hevoselle, kiinnittäessään vielä hetki sitten vielä kaulallaan roikkuneen riimunnarun tamman päitsiin. ”Tehdään sinustakin vähän enemmän hevosen näköinen ennen kuin Iltalehdessä kirjoitetaan mammuutti havainnosta.” mies lisäsi, taluttaessaan Arlekin perässään ulos tarhasta.
Lyhyt matka talliin nostatti hieman ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan oli ihanan helppoa taluttaa hevosta joka parilla piparminttukarkilla kiipesi vaikka puuhun, mutta samalla tuntui jotenkin tyhjältä kun vieressä ei töhöttänyt se sama kippurakorvainen ori joka korskui ja pörisi jotta varmana sai kaiken huomion itseensä. Olikohan hän sittenkin valinnut väärän hevosen mukaansa..?
Marshall pudisti päätään nopeasti saadakseen moisen epäilyt pois mielestään, ja pyöräytti Arlekin ympäri jotta sai suljettua tallinoven perässään. Mies yritti valita sellaisen paikan käytävältä missä he olisivat mahdollisimman vähän kenenkään edessä, jolloin paikaksi valikoitui päätallin peränurkka lähellä varustehuonetta. Ainakin johtokela oli helppo saada hevosen lähelle ilman että jokainen ohikulkeva ihminen tai hevonen olisi kompuroimassa piuhaan. Turvallisuus ennen kaikkea.
Arlekin katsoi hyvin epäilevän näköisenä kun sen omistaja availi muovista säilytyslaatikkoa nopean harjauksen päätteeksi ja kaivoi klipperin esiin. Tästä hyvästä hänen sietäisi saada kyllä enemmän niitä piparminttuja, jos mokoma kuvitteli että hän kävelisi muka nätisti takaisinkin sinne tarhaan.”Älä huoli, en minä kaikkia sinun karvoja aio viedä.” Marshall tokaisi venäjäksi pienen virneen kera tammalle, laittaen konetta valmiiksi. ”Jotain… Islantilaisen ja Irlantilaisen väliltä näin alkuun. Niin klipataan enemmän vasta jos näyttää siltä että tämä ei riitä.” mies lisäsi, laittaen suojalasit silmilleen kuin olisi aloittamassa jonkin vaarallisemmankin tehtävän kuin karvojen ajelun.
Masiinan särähtäessä päälle Arlekin luimaisi korviaan hieman, siirteli painoaan puolelta toiselle pari kertaa ennen kuin päätyi leppuuttamaan vasenta takastaan. Marshall piirsi mielessään viivoja hevosen kaulaa ja vatsaa pitkin, kunnes alkoi tasaisella ja varmalla otteella liikuttamaan konetta hevosta vasten. Punaruskeat karvatupot putoilivat isoina nippuina alapuolella olevalle harmaalle betonille, mikä laittoi Marshalin pohtimaan että mitä lisiä sille oli kotona oikein syötetty että se oli jo nyt kasvattanut näin jäätävän talviturkin itselleen.
// Kyllä tää tästä vielä! Vielä ko lisää lueskelen just muun porukan tekstejä ja sitä rataa, että saa vähän parempaa käsitystä..kaikesta xD Hitaasti mutta varmasti!
-
Oi jes jes! Mulla on ehkä maailman huonoin tapa ensin selata nopeesti tarinat läpi, silleen silmäillen että mitähän niissä mahtaa tapahtua, ja sitten vasta keskityn lukemiseen. Tein niin nytkin, ja mut teki niiiiin mahdottoman onnelliseksi se että näin ainakin kaksi muuta hahmoa jotka otit tähän tarinaan mukaan!
Ja ihan oikeesti, se on vaikeeta aina alkuun. Varsinkin kun hahmoja ja tarinoita on niin paljon, ja paikkoja joihin kirjoittaa näitä tarinoita hahmoineen on vielä enemmän. Kunpa voisin tarjota jonkun selkeän yhteenvedon mitä tähän mennessä on tapahtunut niin olisi ihan mahtia, mutta sellaista meillä ei (ainakaan vielä) ole. Hahmojen tilannetopic kannattaa käydä tsekkaamassa jos et vielä ole, sieltä löytyy ainakin ihan raapaisun verran lisäinfoa.Mutta voi vitsi, vai ei Marshallin ensihetket Otsonmäellä lähteneet ihan niin sujuvasti liikkeelle kuin olisi suotavaa! Ihan ruokakaupassa asioimisesta lähtien sähkön kulkemisesta omassa asunnossa. Onneksi Marshallilla on kotona sentään yksi tuttu henkilö turvana, ja taitaapa hän Arlekinista samanlaista henkistä tukea saada. Tämähän on sinällään oiva tilanne, että hahmolle uusi paikka on vaikea, kun sinäkin kirjoittajana olet vähän uuden edessä. Kävisikö niin sopivasti että kun sinulla alkaa helpottaa niin Marshallillakin, tai toisinpäin! 😀 Se jää nähtäväksi, mutta toivottavasti ainakin! Vaikka oikeasti, mikäpä on hauskempaa kuin oman hahmon kiusaaminen ja häiriköinti?
Sait mut nauraan ihan ääneen kun Marshall ihmetteli Eetun kykyä puhua suomenkieltä. Sitä on tainnut jokainen tänne saapunut hahmo ihmetellä ainakin kertaalleen, ja voin kuvitella että Marshallille jolla on toinen kieli äidinkielenään se kuulostaa vähän vielä enemmän erikoiselta. Voi Eetu, kun vaan tietäisit miten paljon murteesi aiheuttaa päänvaivaa..! Myös meille kirjoittajille, mä oon koittanut useemman kuukauden päästä jyvälle miten ihmeessä tuota pohojammaan murratte viännetään ja kiännetään. En osaa sanoa miten nappiin menit, mutta mä ainakin annan sulle kymmenen pistettä ja papukaija merkin yrittämisestä!
Minua kovasti kiinnostaa mitä mieltä Marshall on Arlekinista vaikkapa ensikesänä. Vieläkö hän miettii, oliko ratkaisu oikea. Vaikka Arlekin selkeästi on Marshallille tärkeä, niin onhan se ymmärrettävää että mieltä kaihertaa tietynlainen ikävä ja haikeus kun vieressä ei olekaan enää se tuttu ystävä. Virtuaalihevosten hyvä puoli on se, että niitä voi vaihtaa kuin sukkia. Jos tuntuu että tämä ei enää nappaakkaan, niin heppa veks ja uus tilalle! 😀 Vaikka myönnettäköön, mä en itse oikein ikinä osaa tehdä sitä noin luontevasti… Mutta lohduttavaa se on tietää että niin voisi silti tehdä.
Mielikuva Marshallista suojalasit silmillä klippausta aloittaessaan on ihan mahtava, jos mulla olisi koomikon vikaa piirtäjän kehossa niin piirtäisin siitä hauskan kuvan, muttakun osaan vaan aina olla niin auttamattoman vakava. Onneksi mielikuvitusta on sen verran että saan ainakin itsekseni naureskella sille! 😀
Ja vielä sen verran!, että tämähän on jo hyvä askel sosiaalisuutta kohti. Keep it up! -
Äläpä siellä yhtään huoli. Yrittäminen on tässä yhteisöhommassa tärkeintä, koska erehdyksillä ei ole yhtään mitään väliä ja niitä sattuu kaikille, ja kokeilemallahan uusista jutuista saa tuntumaa. Rohkeana heppuna otitkin heti kunnolla kiinni toisen hahmosta (…ja vieläpä niin jumalattoman vaikeasti puhutettavasta kuin isäntä itse…). Muistan vieläkin omat ensimmäiset sosiaalisen tarinoinnin kokeiluni virtuaalitalleilla kymmenen vuotta sitten, ja silloin uskalsin itse aloittaa vain hipaisemalla muiden menoa… Huomioimalla sivulauseessa, että muitakin on olemassa… Mutta kun sain kiinni jutun juonesta, paluuta ei ole ollut. 😀
Marshall on hieman herkempi, kuin muistin, mutta en olekaan hänestä kuullut sitten syyskuun. Mä ymmärrän ihan täysin, miksi spinnareissa kerrottu kauppakohtaaminen jäi kaihertamaan. Kun kuulee, että ei ole oikeanlainen, moni jää miettimään sitä. Sillä ei ole merkitystä, voiko muiden osoittelemiin vikoihinsa itse vaikuttaa tai ei, tai pitikö niitä vikoina itse vai ei. Marshall on niin kiltti, että mua hirvittää sen puolesta Otsonmäellä. En tiedä, kuinka paljon hän itse ajattelee ja korostaa venäläisyyttään, mutta ainakin Marshallin tarinan kertoja tuo sen joka tarinassa ilmi jopa viittaamalla Marshalliin sanalla venäläinen.
Olin melkein unohtanut Marshallin tarinoille tyypilliset hauskat tavat ilmaista arkisia asioita. Niin kuin se, miten Noa ronttasi elukat kyytiin, tai miten Marshallin nimimuisti on kuin siivilä akvaariona. 😀
Marshallin lyhyt muistelo Volyasta vetoaa muhun ihan täysillä. Tuli heti mieleen ne pari kertaa, kun mun oikeasta laumastani on kuollut koira ja olen ottanut uuden tilalle. Vaikka uusikin lemmikki on ollut kiva ja kiltti, sitä on joutunut potemaan jopa syyllisyyttä, kun kaipaa vanhaa ja ottaisi sen kuitenkin mielummin. Marshallilla on lisänä tässä vielä se, että hän on itse tehnyt päätöksensä.
Vielä sen sanoisin, että ai miten hienosti isäntä siellä paataallessansa tapaaloo omaa murrettansa, vaikka isännän pohjalainen sekoitus ei taidakaan olla sun omaa kielivarianttia. :DD Välillä kuulen isännän kielialueen ulkopuolelta, että oikein leviää ja komiaa murretta ei ymmärrä aina äidinkielinenkään suomen puhuja…
-
-
13.12.2019
Hiihtoratsastusta ilman suksiaMielialaa paransi aina kummasti se, kun näki kuinka oma hevonen oli sentään näyttänyt kotiutuvan uudelle tallille. Arlekin oli selvästi tykästynyt etenkin toiseen tarhakaveriinsa, hieman aralta vaikuttavaan ilmeisimmin tinkeriä edustavaan tammaan. Eikä se näppärän kokoinen tupsujalka näyttänyt tykkäävän huonoa Arlekistakaan koska sen verran sopuisan näköisesti kaksikko putsasi saman heinäkasan viimeisiä heinänkorsia suihinsa.
Hetken tilannetta portilta käsin seurattuaan, Marshall lopulta vislasin lyhyen kutsumerkin hevosellensa. Tamma nosti vinon merkin koristaman päänsä nopeasti ylös, korvat eteenpäin suunnattuina. Arlek ravisti päätään niin että valkea kihartuva harja lenteli kaulan molemmilla puolilla, ennen kuin tamma lopulta lähti ottamaan hitaasti askelia portilla odottavaa omistajaansa kohti.
Marshall kaivoi tottuneesti taskuaan, kurtistaen kuitenkin nopeasti kulmiaan ja kaivoi sitten toista takkinsa taskua. Kännykkää ja kotiavaimia lukuunottamatta taskuista ei löytynyt kuin pari heinänkortta ja murusia, mutta ei sitä vaimeasti rapisevaa karkkipussia mikä löytyi tätä nykyä lähes jokaisen takin taskusta. Niin.. hän olikin käyttänyt tätä takkia viimeksi Volyan kanssa. Tietenkin. Venäläinen huokaisi hieman, ja napsautti riimunnarun kiinni Arlekin päitsiin. No, tamma oli kulkenut viimeaikoina ihan nätisti eikä edes aamutallin aikana ollut tullut puhelua ettäkö Arlekin olisi aiheuttanut tallityöntekijälle harmaita hiuksia. Joten eiköhän sille riittänyt se kun hän saisi lahjuksensa tallissa koska harjapakissa kyllä oli parikin pussia hätävarana juurikin tälläisiä tilanteita varten. Asiaa sen kummemmin murehtimattava Marshall lähti taluttamaan punarautiasta hevosta mukanaan kohti tallirakennusta.
Katoksen alle päästessä venäläinen vaihtoi riimunnarun selkänsä takana toiseen käteen jolloin Arlek vaihtoi tottuneesti kulkunsa miehen vasemmalle puolen. Marshall oli juuri tarttumaisillaan kiinni ovenkahvasta, kun tuo tajusi että häntä vedettiinkin taaksepäin. Ei tämän näin pitänyt mennä. Mies pyörähti hieman horjahtelevin askelin ympäri ja katsoi Arlekiin päin. Tamman katse oli suoraan eteenpäin, eikä sen pää liikahtanut juuri ollenkaan mihinkään päin vaikka sen omistaja oli narun toisessa päässä. Rauhallisin ja tasaisin askelin se vain jatkoi kulkuaan katoksen läpi parkkipaikan puolelle, samalla kun tilanteen tajunnut Marshall oli ottanut kaksin käsin kiinni narusta ja liukui ohuella lumipeitteellä tamman mukana kuin hiihtoratsastaessa konsanaan.”Et ole tosissasi, Arlek!” Marshall älähti venäjäksi tammalle, joka ei edes korvaansa lotkauttanut omistajansa sanoille.
Hiihdettyään pari metriä massiivisen hevosen mukana, Marshall myönsi tappionsa ja lähti päätään hieman roikottaen kävelemään Arlekin mukana. Vain toivoen että se pysähtyisi johonkin tallipihalle jotta hän pystyisi siinä vaiheessa nopeasti hakea harjapakista hätävara lahjukset. Mies vilkuili ympärilleen paria autoa lukuunottamatta tyhjällä tallipihalla. Onneksi kaikki mahdolliset todistajat näyttivät olevan omien touhujensa parissa, joten kukaan ei nähnyt tätä tilannetta.
Hetken matkaa vain seurattuaan junan tavoin tasaisesti eteenpäin puksuttanutta hevostaan, Marshall huokasi helpotuksesta kun se lopulta pysähtyi maneesin nurkalle ja alkoi mitä ilmeisimmin metsästämään mahdollisia menneen kesän ruohonkorsia ohuen lumipeitteen alta. Venäläinen hieroi sormillaan nenänvartta hetken ja lateli useammankin valitun kirosanan mielessään, ennen kuin solmi riimunnarun tamman kaulan ympärille ja lähti harppomaan pitkin askelin tallirakennuksen luo. Miehen katse oli jo kynnyksen yli astuttua piirtynyt tiukasti varustehuoneen ovelle, missä tuo meinasikin törmätä johonkuhun joka oli itse tulossa sieltä ulos hevosensa varusteita kantaen. Marshall lähes hypähti taaksepäin, pitäen oven auki samalla kun esitti nopeat pahoittelunsa. Toisen jälkeen mies pujahti itse huoneeseen, ja lähes syöksyi Arlekin kaapille ja avasi harjapakin minkä lokeroista nappasi mukaansa toisen karkkipusseista ennen kuin poistui yhtä rivakasti samaa tietä takaisin pihalle. Onnistuen olemaan välittämättä parin tallissa olijan kysyvistä katseista kun he todennäköisesti luulivat että venäläinen oli jo nyt menettänyt järkensä.
Marshalin katse haravoi pihaa heti kun mies pääsi takaisin pihalle, mutta onneksi Arlek seistä napotti maneesin nurkalla minne se oli pysähtynytkin. Ei olisi ensimmäinen kerta sen omistajana kun sitä olisi saanut etsiä kissojen ja koirien kanssa, kun se olikin päättänyt etsiä paremman paikan itselleen. Kävellessään hevosta kohti venäläinen kaivoi pussista valmiiksi käteensä useammankin piparmintun ja tunki loppupussin takkinsa taskuun.”Et sitten viitsinyt odottaa sen vertaa että olisimme päässyt sisälle?” Marshall puheli tammalle äidinkielellään, ojentaen uhrilahjansa punertavalle perkeleelle.
Arlekin käänsi katseensa omistajaansa päin ja tutkaili tuota hetken sinisillä silmillään kuin laskisi oliko miehen kämmenellä varmasti tarpeeksi monta karkkia korvaamaan tarhalla tapahtuneen vääryyden. Lopulta tamma pärskähti vaimeasti, ja hamuili turvallaan raidalliset karkit suuhunsa. Marshall avasi Arlekin kaulan ympärille sitomansa riimunnarun ja oli jo lähtemässä taluttamaan hevosta mukanaan tallille, kun oikealla sijaitsevan talon suunnalta kuulunut kysymys sai miehen lähes hyppäämään kengistään pihalle.
”Meinattiin tulla kysyyn jos tarvit apua, mutta sen verran rauhallisesti jätit Arlekinin siihen että jäätiin vaan seuraamaan tilannetta. Ei taija olla eka kerta?”
”..Ei. Eikä varmasti viimeinenkään.” venäläinen vastasi, tuntien korviansa kuumottavan siinä vaiheessa kun katse osui yhteen talon ikkuinoista missä seisoi kahvikupit kourassa kolme muutakin ihmistä. Voi ny-… ”..Arlekilla on tämä yksi tapa mitä emme ole onnistuneet kitkemään pois yrityksistä huolimatta. Joskus kun unohtaa lahjukset, se menee sinne minne haluaa tuli taluttaja perässä vapaaehtoisena tai ei.” mies lisäsi edes hieman tarkentavasti ja yritti palauttaa mieleensä pihalle tulleen miehen nimeä…se oli se… joku sieltä raamatusta.
”Okei. Kannattaa mainita tosta sielä varustehuoneesa olevasa tallivihkosa, niin tallia tekevät osaa varautua.” pihalle tullut toveri rastapääksi Marshalin muistissa nimetty mies sanoi hieman ehkä huvittunut hymy kasvoillaan.
”Erittäin hyvä idea, kiitos.” Marshall sanoi kuin olisi kokenut suuremmankin valaistumisen toisen ehdotuksesta.
”Eipä mitään. Hei, jos sulla ei oo kiire niin tuu käymään sisällä kahvilla. Pannusa on vielä jonku verran jäljellä.”
”Kiitos, mutta ehkä joku toinen kerta.” venäläinen päätyi lopulta vastaamaan, vaikka toinen puoli aivoista taisteli moista vastausta vastaan. Kieltäytyä nyt jumalauta kahvista!Ehkä jos Arlekin perässä raahautumista ei olisi tapahtunut hän olisi saattanut mennäkin. Mutta taas toisaalta, ilman sitä hän tuskin olisi ajautunut noinkaan pitkään keskusteluun kenenkään kanssa tallilla, vielä. Saati saanut ideaa kirjoittaa Arlekin piilevästä kujeesta tallivihkoon työntekijöiden tiedettäväksi. Joten jotaki hyvääkin. Marshall pohdiskeli äskeistä itsekseen samalla kun talutti tällä kertaa nätisti mukana tulevaa tammaa tallia kohti.
”Mitä sanot jos pidetäänkin juoksutuspäivä? Käydään huomenna valosan aikaan tutkimassa niitä maastoreittejä.” venäläinen jutteli hevoselleen.
Arlekinin vastaus oli jokseenkin epäselvä, koska se vain tunki turpansa miehen suurinpiirtein siististi kiinnitettyihin punaisiin rastoihin ja heilutteli niitä voimakkaasti turvallaan niin että Marshall oli varma että tältä tuntuisi olla tehosekottimessa.
-
Vitsit. Olisitpa tullut keväällä, kun täällä oli tähän asti aktiivisin hullunmylly. Silloin olisit saanut välitöntä positiivista palautetta siitä, kun raotit tarinaasi ihan vähän Noalle. Jos hänen kirjoittajansa ei olisi niin kiireinen, hän olisi jollain lailla noteerannut pienen maininnan. Ja jos minä en olisi niin kiireinen, olisit saanut minultakin välittömän kommentin.
Yhdessä leikkiminen alkaa pikkulapsillakin siitä, että leikitään omia leikkejä vierekkäin hiekkalaatikolla. Me ollaan kuitenkin kaikki aikuisia, nuorimmat melkein aikuisia, joten koska yksinäisiä hiekkalaatikkoja on virtuaalimaailma täynnä, patistelen väen aina sen vaiheen ylitse. Seuraava vaihehan on tämä: lainataan vähäsen pikkuautoa toisen leikistä, mutta laitetaan pian takaisin. Jos siitä ei synny riitaa, vaan toinen hymyilee vastaukseksi, melko pian leikitään ihan oikeasti yhdessä eikä vain vierekkäin.
Miksi mä sitten hengitän koko ajan teidän niskaan ja vaadin yhdessä leikkimistä? No sen takia, että siksi loin tämän tallin, että olisi leikkikavereita. Yksin harrastaminen ja tarinoiminen on tottakai hieno tapa, ja yksin saa tehtyä kauniita (ja yhdessä tehtyjä johdonmukaisempia) tarinoita. Mäkin teen niitä välillä, tein tätä ennen yli 10 vuotta pelkästään. Täällä en tee kuin satunnaisesti, koska melkein missä tahansa muualla on niille tilaa. 🙂 Ei joka ainoan tarinan tarvi olla sosiaalinen Hopiavuoressa, mutta… Joka tapauksessa, niin kuin sanoin, pienistä koukuista se lähtee! Nyt kun kukaan ei tarttunut sun koukkuun, se ei tarkoita koukun olleen huono, vaan että Hopiavuoressa on ollut tosi monella ihan tappavan kiireinen syksy ja alkutalvi. Lisää koukkuja vain, oikein viljele niitä, niin kyllä joku sattuu uimaan täällä samaan aikaan kuin sinä.
Toinen asia, jota haluan kommentoida, on hahmon viat. Aika usein oman hahmonsa kirjoittaa aika täydelliseksi, ja hevosen kanssahan se osaa kaiken. Marshallissa ei ihan hirveästi ole ollut vikoja vanhassa elämässään. Parisuhteessa se on ollut silloin sellainen, että olin aina Niklaksen puolella ja toivoin että se etsii itselleen jonkun paremman, mutta hevosten kanssa Marshall osasi yhtä ja toista. Ja nyt yksi, heh, punainen perkele luistattaakin sen pihan poikki tuosta noin vain. 😀 Ihan vain siksi Marshallista tuli mulle yhdellä ainoalla tarinalla inhimillisempi. Ja tietenkin koska se, niin kuin kaikki tavalliset kuolevaiset, katsoi heti että näkikö kukaan. Vaikka ketä nyt ei olisi hevonen välillä vähän vienyt vuosien varrella. 😀 Musta on kiva ajatus, että Marshallista tulisi tällä tavalla enemmän oikea ihminen ja vähemmän Keksitty Hahmo. Yleensä niistä tulee, kun niistä oppii koko ajan enemmän kirjoittamaan. (Ja sanonpahan vaan, että sosiaalinen kirjoittaminen auttaa muuten siihenkin, että hahmosta tulee hahmon sijaan ihminen.)
-
Ai, kun mua viehättää tämä Arlekinin ja Marshallin suhde. Volya on mulle tuttu vain muista tarinoista joita siitä ehdin silmäillä läpi tarinatapahtumista, joista Marshallinkin bongasin. En nyt kuollaksenikaan saa päähäni että joko Marshall kävi läpi rautalangasta vääntäen mikä hevosen vaihtoon oli syynä – pitänee lukaista kaikki tarinasi uudelleen vielä tämän illan aikana niin voin sitten potkaista itseäni mikäli oon vaan unohtanut 😀 – mutta sitä mä väkisinkin pohdiskelen, näin hahmon kannalta. Sikälimikäli kirjoittaja kaipasi jotain uutta, niin sehän on täysin ok siinä missä hahmonkin halu vaihtaa toiseen. 😀 Ihan sillä mietin, kun Marshall selvästi kaipaa Volyaa, ja miksikäs ei! Mutta niin on Arlekin myös, koska mä yhä, näin kymmenen vuoden jälkeen, odotan sitä päivää että kerran joku hevonen kävelisi mua vastaan tarhassa sen sijaan että hamuaisi ne viiiiimeisimmätkin heinät sieltä maasta. Epäilen, että saan vielä odottaa varmaan toisetkin kymmenen vuotta :DD
Mutta samalla kaikesta ihanuudestaan huolimatta taitaa siltä puuttua vielä samanlainen suhde Marshalliin kuin oletan Volyalla olleen, sillä Volyahan olisi osannut takuulla aavistella saavansa karkkinsa sitten viimeistään sisällä. Arlekin ei vielä tiedä, tai ei vielä luota, tai on sitten vain sitä mieltä että hommat tehdään hänen tavallaan. Mahtava hevonen, ihan oikeasti! Musta tuntuu että tulisin juttuun sen kanssa oikeassa elämässä hyvin 😀Mutta!! Niinkuin Eetu sanoi, niin voi itku ja parku sentään, kun mulla ei oo ollut aikaa!! Ihan sairaan hyviä koukkuja teit ja heittelit koppia muille joka suuntaan, muttakun me kaikki ollaan niin mahdottoman kiireisiä nyt! Plääh, eihän se mikään tekosyy saisi olla, kyllä näin hienon suorituksen olisi pitänyt heti saada kiitosta ja vastakaikua. Anteeksi!!! Sosiaalinen kirjoittaminen ei oo helppoa, mutta tämä on ihan loistava esimerkki vahvasta alusta; pidä tämä, vaikka nyt ei vielä napannut niin tulevaisuudessa nappaa, lupaan! Onneksi mulla alkoi loma, ja pääsen taas kirjoittaan. Tiedä, vaikka heittäisin vastapallon näin sata vuotta liian myöhään.. 😀
-
En oo tarinoissa vielä kauheasti avannu sitä minkä takia hevonen vaihtu, mutta vaihtoon on pariki syytä mikkä varmasti vielä aukeaa tarinoissaki paremmin 😀
Ja Arlekin itseasiassa perustuu osittain yhteen hevoseen jonka oon tuntenu ihan oikeassaki elämässä. Tietyisä tilanteissa sille piti antaa se palkka, tai kävi juuriki nuin että heppa kävelee ja taluttaja menee peräsä halus tai ei. Ja ko kokeiltiin että naru/ketju turvan ympäri tai vaikka kuolain suuhun, niin sillon se otti vauhtilähdön ja meni xD Jokku asiat oli vaan pakko tehä vähän sen hevosen pillin mukaan tanssien, niin selvis kaikkein helpoiten.
-
-
15.12.2019
Tutkimusretki lähimetsäänSää oli yön aikana muuttunut lupaavampaan päin, kun pakkanen oli kirinyt peräti lähemmäs -10 astetta ja luntakin oli sadellut aamun pikkutunneista lähtien tasaista tahtia. Arlek seisoi kaikessa rauhassa varustettuna tallipihalla samalla kun Marshall kiersi hevosen ympärillä kiristämässä satulavyötä loppuun sekä laskemassa jalustimet alas. Lopulta mies veti hanskat käteen siirtyessään tamman vasemmalle sivulle, nosti toisen jalkansa jalustimeen ja ponkaisi itsensä satulaan.
Siinä missä tuntui ihan mukavalta kun alla oli hevonen joka osasi, tai ennemmin malttoi, seisoa paikallaan kunnes ratsastaja oli istunut satulaan ja ehkä jopa saanut ongittua toisen jalustimenkin jalkaansa. Tuntui se myös hieman oudolta Volyan jälkeen. Sen kanssa selkäännousu piti aina tehdä ohjat hyvin toisessa kädessä ja ripeästi, eikä ollut aikaa pyöriä ympärillä tarkistamassa varusteita vielä kertaalleen.
Marshall taputti kevyesti Arlekin kaulaa samalla kun otti ohjat toiseen käteensä, ennen kuin pyysi tamman kevyellä pohkeiden puristuksella liikkeelle. Pitsikuvioiden kirjoma hevonen lähti tasaisin ja pitkin askelin kävelemään tallipihan poikki. Ratsukolla ei ollut edes varsinaisesti mitään valmista reittiä mietittynä, vaan he seurasivat reittiä mihin Marshall oli nähnyt joidenkin ratsukoiden menevän edellisenä päivänä. Olisihan se varmasti ollu helpompaa kysyä jotakuta mukaan ensimmäiselle maastolenkille, mutta mitä sitä nyt turhia tekemään asioita itselleen helpommaksi?Kaksikko oli seurannut tien tuntumassa mennyttä polkua aina vanhan päätien yli, ja jatkaneen hetken arpomisen jälkeen oikealle päin viettänyttä uraa pitkin. Marshall antoi ohjien valua sormien välistään löysemmiksi, mihin Arlek vastasi venyttämällä kaulansa pitkäksi eteenpäin aina niin että turpakin osoitti hetken suorana menosuuntaan päin. Tamma tuntui nauttivan heidän maastoseikkailun rauhallisesta tahdista suuresti, minkä ilmeni sen askelien letkeästä liikkeestä sekä aina välillä kuuluvasta pörinästä jonka seurauksena kevyeen pakkasilmaan muodostui hentoja höyrypilviä. Hevosen hyväntuulinen olemus alkoi hissukseen vaikuttaa myös Marshalin mielentilaan, minkä takia pieni hymy kiipesi miehen suupieliin samalla kun tuo päätti ottaa jalkansa pois jalustimista ja roikotti niitä vapaana ilmassa.
Ympärillä olevasta luonnosta ei löytynyt kyllä valittamisen aihetta. Lähinnä männyistä ja kuusista koostuva metsä tuntui lähes kotoisalta, etenkin nyt kun sinne oli päivän mittaan tullut vähän enemmän luntakin. Jossain metsätien poikki oli juossut jänis jonka jäljet olivat lumisateesta huolimatta vielä selvästi nähtävissä, ja jostain hieman kauempaa kuului tikan nakutus mikä kaikui puuston seassa yhtä selvästi kuin he olisivat olleet seisomassa juuri sen puun alapuolella missä tikka oli.
Jossain vaiheessa heidän valitsema reitti oli selvästi tehnyt lenkin ja yhdistynyt takaisin samalle polulle, lähtien viemään ratsukkoa takaisin tulosuuntaa päin. Tai ainakin lumessa näkyvät kavionjäljet vihjasivat siitä. Marshall kaivoi kännykän hupparinsa taskusta, painaen napista jotta näyttöön syttyi valo ja hän näki katsoa kelloa sen oikeasta ylänurkasta.”Hmh… Ei yhtään huono. Jos olisimme reippaammin menneet niin sitten tämä olisi ollut turhan lyhyt retki, mutta näin käyntimaastoksi tämä on ihan hyvä.” Marshall puheli venäjäksi tammalle, taputtaen sen kaulaa kun oli saanut kännykän takaisin taskuunsa.
Arlek kohotti päänsä ylöspäin ja hidasti käyntiään hieman. Korvat osoittivat terävästi suoraan eteenpäin, mikä sai Marshalin keräämään ohjat hieman paremmin tuntumalle ihan vain varmuuden vuoksi vaikka ei uskonut että Arlek mitään tekisi sama mitä vastaan tulisi.
Lopulta mutkan takaa ilmaantui esille ihan vain koiran ja lapsen kanssa liikkeellä oleva nainen. Marshall ohjasi Arlekin kulkemaan aivan kapean metsätien toista reunaa pitkin, jotta koiranulkoiluttajalle ja hänen lapselle jäi hyvin tilaa ohittaa heidät. Pieni pystykorvainen koira tuntui olevan erittäin innoissaan vastaan tulevasta hevosesta, ja hyppi hihnaa vasten vaikka nainen yritti toppuutella sitä. Mukana kulkenut lapsi vaikutti olevan lähes yhtä innoissaan, viittoessaan toisella kädellä ratsukon suuntaan samalla kun lähes kiljui että heppa, heppa tullee! Kummatkin ulkoilijat olivat jo melkein nokikkain tiellä, kun nainen pysähtyi lapsen ja koiransa kanssa tien sivuun leveä hymy kasvoillaan.”No tätähä heppaa me ei ollakaa enne täälä nähtykkää, vaikka melekeen joka päivä näisä mehtisä kuljettaanki. Taijatta olla uusia näilä perukoilla?” nainen puheli hyvin tuttavalliseen sävyyn.
”..Uusia hyvinkin. Muutimme tänne vasta..” Marshall vastasi nopean mietinnän jälkeen, hymyillen hieman ja pysäytti Arlekin tien toiseen reunaan.Naisen reaktio hänen aksenttiin oli hieman parempi mitä rastapää oli odottanut, mutta ei kuitenkaan ihan mukavimmastakaan päästä. Naisen hymy oli hyytynyt hieman, ja tuo oli vaivihkaan ottanut lapsensa kädestä kiinni ja vetänyt hänet lähemmäs itseään.
”…Taijakki olla venäläine?” nainen kysyi hieman aikasempaa viileämpään sävyyn ”Haittaako jos kysyn että kenekä poikii sie oot?”
”Kozlov. Suvun ainoa Suomessa asuva.”
”..No. Tervetulua Otsonmäelle, kait.” nainen sanoi hieman väkinäisen mutta ainakin etäisesti kohteliaan hymyn kera ennen kuin jatkoi matkaansa lapsensa ja koiransa kanssa.Marshall katsoi pienen hetken kolmikon perään, ennen kuin pyysi Arlekin taas liikkeelle. Mies taputti tamman kaulaa toisella kädellään ja kehui tuota lyhyesti. Se oli onneksi tapansa mukaan seissyt lyhyen kohtaamisen ajan hyvin nätisti paikoillaan, ja vain silmäillyt hihnaa vasten seisovaa koiraa uteliaan näköisenä. Tämä tapaaminen valoi sentään edes hieman uskoa siihen että ehkä he, tai lähinnä Marshall itse, saattaisi uuteen asuinpaikkaan vielä sopeutuakin.
-
Mulle Marshall ei ole ennestään tuttu hahmo, mutta on ollut kiva päästä tutustumaan siihen sun aktiivisen tarinoinnin myötä. Näin ensivaikutelmaltaan Marshall vaikuttaa olevan rauhallisen määrätietoinen tyyppi, joka ei ei liikaa murehdi, mitä hänestä ajatellaan, vaikkei varmasti kukaan voi olla täysin immuuni sille vastaanotolle, jonka Marshall on Otsonmäellä saanut. Toivottavasti mies jaksaa sietää sitä ja uskoa, että kyllä se siitä, kunhan ihmiset vain ehtivät tutustua häneen. Ehkä myös ne positiiviset asiat leviävät nopeasti pienellä paikkakunnalla, vaikka toisaalta Marshall on varmasti sellaisessa tilanteessa, ettei hänellä ole varaa pieneenkään virheeseen.
Mun mielestä olit kirjoittanut tuon kohtaamisen äidin ja lapsen kanssa tosi hienosti. Siitä käy ilmi se Otsonmäkeläisten ennakkoluuloisuus. Tietenkään lasta ei haittaa Marshallin aksentti, vaan se on äiti joka käyttäytyy varautuneesti. Toisaalta kun selviää, ettei Marshall olekaan niitä venäläisiä, niin äidinkin asenne vähän lievenee. Outille Marshallin aksentilla tai taustalla ei ole niin väliä, sillä Outi ei ole Otsonmäkeläinen, eikä siten omaa samoja ennakkoluuloja. Toisaalta Marshallin erakkomaiselta ja vähän jurolta vaikuttava luonne ovat ehkä sellaisia asioita, joiden takia Outi ei ensimmäisenä ole tutustumassa rastapäähän.
Kuten sanottu, Marshall vaikuttaa myös todella oman tiensä kulkijalta, kuka nyt muuten lähtisi vieraaseen maastoon ensikertaa aivan yksin, kun maastoseuran saamiseen riittäisi vain pieni vihjaus lähes kenelle tahansa. Toisaalta Hopiavuoren maastoreitit tuntuvat olevan sen verran kovassa käytössä, että tuskin eksyminen oikeasti olisi todellinen riski, vaikka Outin suuntavaistolla kyllä mahdollista. Arlekin vaikuttaa mukavan leppoistalta maastoseuralta, joten senkään puolesta ei ole huolta. Mun mielestä kuvailet muutenkin aivan ihanasti Arlekinin luonnetta ja sille on jo muodostunut selkeä persoona mun mielessä. Varsinkin, kun Marshall vertailee kahta hevostaan, niin ne luonteenpiirteet joihin ainakin mies itse kiinnittää eniten huomiota tulee selväksi. Samalla oppii tuntemaan myös sitä hevosta, josta Marshall luopui.
Ja vielä lopuksi, toi kuva on todella upea! Siitä huokuu ihana talvinen tunnelma. Olispa täällä etelässäkin edes vähän lunta, eikä vaan vesisadetta…
-
Voi eei, Otsonmäki ja sen väki. Vitsit kun Marshall saisi jossain välissä osoitettua, että se ei kuulu niihin. Ne on niitä, jotka kohtelee muita huonosti. Ehkä lenkillä tavattu nainenkin tavallaan tietää, että kaikki venäläiset ei ole niitä, kun kysyi Marshallin nimeäkin. Ehkä tilanne ei ole toivoton. Musta tässä on potentiaalisesti yksi mielenkiintoinen pitkän matkan juoni Marshallin tarinaan: miten hän saa Otsonmäen puolelleen ja väen tajuamaan, että kaikkia venäläisiä ei ole kasvatettu samanlaisiksi. Koska vaikka otsonmäkeläiset on ehdottomasti ennakkoluuloisia ja kapeakatseisia, kyllä ne voi muuttuakin. On ne monia muitakin asioita sisäistäneet vuosien varrella.
Tässä on taas tosi Otsonmäen makuinen tarina. Ai että miten tämä miljöö keksittyine ihmisineen on mulle rakas, ja vaikka oletkin kirjoittanut siitä vielä niin vähän aikaa että kuvaat vain tietenkin vasta sen yhtä puolta, musta olet ymmärtänyt tämän puolen niin monipuolisesti ja täydellisesti. Ei kukaan täysjärkinen Marshallia hakkaisi ja muiluttaisi, mutta aluksi suurin osa nostaisi juuri näin päänsä pystyyn kuin varovainen hevonen ja ottaisi useita askelia taaksepäin. Musta onnistut taas lyhyessä pätkässä kirjoittamaan sellaisen tarinan, joka sopii just tähän miljööseen. Se ei voi olla helppoa, kun miljöö on jonkun toisen keksimä, ja tällä jollain toisella, siis mulla, on vieläpä äärimmäisen vahva ja tarkka mielikuva niistäkin asioista, joita ei ihan suoraan ole missään sanottu. 😀
Kuva on tietenkin kaunis, niin kuin aina, vaikka vieläkään mun asiantuntemuksella ei syvällisesti kommentoida, että miksi. Ehkä eniten viehättää just nyt tässä lumisade, taustan lähimpien puiden tyylittely ja se, miten kaikissa Marshallin kuvissa värimaailma on tosi samantyylinen. Vuodenajoista talvi pukee Marshallia parhaiten, ehkä just värien vuoksi. Marshallin tarinoissa Marshall ja kertoja ovat entisessä elämässä kommentoineetkin sitä, että Marshall ei käytä kypärää, ja vieläkin se häiritsee mua. Olen niin pikkumainen, tarkka, ärsyttävä tai lapsellinen (tai kaikkea), etten Instassakaan ikinä napauta tykkää-sydäntä edes kaikkein kauneimmista hevoskuvista, joissa ratsastajilla ei ole kypärää. Musta se antaa niin väärän viestin varsinkin nuorille ratsastajanaluille ja sellaisille, jotka ei itse oikeastaan harrasta hevosia. Mutta hei, mulla on muitakin tällaisia pikkuasioita, joista ahdistun ihan turhan takia, ja jotka ei todennäköisesti vaikuta yhtään kenenkään muun elämään! Järjestän esimerkiksi tämän kuun WRJ-Cupin ja koen huonoa oloa jopa siitä, että siellä on pakko olla karjankäsittelyluokkia ja sekin antaa sellaisen kuvan kuin kannattaisin sellaista kilpailutilanteessa. :DD Että kaikesta kai saa ongelman, eikä Marshall ole ainoa hahmo jolle tekisi mieli takoa päähän, että ratsastuskypärä on yhtä pieni harmi ja yhtä pelastava väline kuin heijastin pimeässä tai naskalit jäällä.
-
-
Shia LaBeoufin sanoin, Just do it!
Joskus elämässä tulee sellaisia hetkiä kun joku täysin normaali ja jopa tuttu asia tuntuukin hankalalta. Usein niihin liittyi muutos, kun tuttu ja turvallinen rytmi särkyy jolloin asioita lähtee pois ja joitakin uusia tulee tilalle. Toisinaan se menee nopeasti ohi ja asiat alkavat sujumaan ja joskus siihen tarvitsee vähän enemmän aikaa. Mutta joskus taas tarvitaan joku, joka potkii vähän potkii eteenpäin. Ja tänään Marshall oli saanu kokea juurikin sen että kuinka kovaa Niklas pystyikään potkaista, jonka jälkeen jalkapalloilijan taustasta ei ollut kyllä enää mitään epäselvyyksiä..
Sen jälkeen nuorempi mies oli viettänyt hyvän tovin erittäin keskittyneenä lunttilappu sylissään kirjoittamassa mustalla tussilla sanoja poikaystävänsä oikean käsivarren sisäsyrjälle, vieläpä kyrillisiä aakkosia käyttäen, samalla kun toinen oli juonut aamukahviaan. Sekä saattanut saada parikin kopautusta kynästä otsaansa kun oli erehtynyt kurkkimaan toisen raapustelua ennen aikojaan.—
Arlekin seisoi käytävällä yllättävän topakan näköisenä pää hieman kohotettuna, ja pyöritteli kuolainta suussaan samalla kun seurasi omistajansa operaatiota saada vaihdettua kauhtuneet tallikenkänsä ratsastussaappaisiin. Useimmiten Marshall käytti samoja vanhoja ruskeita kenkiään yleisesti tallilla kuin myös ratsastaessakin, ja kiskoi oikeat saappaat jalkaansa vain jos meni valmennukseen tai kisoihin. Mies pyörähti nopeasti varustehuoneen puolella. ja sujautti toiset kengät sekä päällään olleen hupparin Arlekin varustekaappiin koska ohut pitkähihainen riittäisi kyllä maneesissa ratsastukseen. Ehkä hän vielä joku päivä muistaisi tuoda sen kypäränkin tallille, ja jopa käyttäisi sitä.
Se ajatus mielessään pyörien venäläinen palasi käytävällä odottaneen hevosensa luo ja irroitti käytävän naruista, ottaen kaulalla roikkuneen riimun toiseen käteensä ja ohjat toiseen. Kulkiessaan toiselle tallikäytävälle johtavan oviaukon ohi, Marshall tunnisti siellä tummanruunikon hevosen ympärillä hääräävän naisen samaksi jonka kanssa oli lyhyesti varustehuoneessakin keskustellut joku päivä sitten. Tai no, hän itse oli enemmän ollut kauhistunut siitä kun joku oikeasti aloittanut keskustelun hänen kanssaan ja yrittänyt sisäistää asian. Onneksi edes lopuksi hän oli ehkä onnistunut vaikuttamaan ihan järjissään olevalta ihmiseltä. Oviaukon ohi kulkiessaan Marshall hymyili hieman, ja heilautti kättään kevyesti naiselle vaikka ei ollut varma näkikö hän edes, mutta takaisin päin tulikin pieni tervehdys. Taiteillessaan itsensä ja Arlekin ulos tallinovista, Marshall loi pienen katseen hihan alta kurkkivaan kirjoitukseen ranteessaan ennen kuin lähti suuntaamaan kohti maneesia.
Venäläinen raotti suuria liukuovia sen verran että mahtui kurkistamaan sisälle halliin, missä oli kuin olikin pari muutakin ratsukkoa. Mies epäröi hetken, mutta päätti oman tottumuksen mukaan ilmoittaa kuuluvalla äänellä heidän saapumisesta, ennen kuin avasi toista ovista niin paljon että sai pyöräytettyä tamman mukanaan sisälle ja oven sulkemisen jälkeen talutti hevosen mukanaan keskemmäs maneesissa.
Arlekin seurasi korvat hörössä uralla kulkevaa ratsukkoa samalla kun Marshall kiersi hevosen ympärillä laskemassa jalustimet alas sekä tarkisti satulavyön. Lopulta rastapää pysähtyi hetkeksi tamman vierelle, veti syvään henkeä ja naksautti rystysensä kuin olisi tekemässä jotain hurjempaakin kuin nousemassa hevosen selkään. Nostasessaan toisen jalkansa jalustimelle ja alkaessa heilauttamaan itseään satulaan, venäläinen mutisten toisteli tamman nimeä itselleen mihin hevonen reagoi kääntämällä päätään ratsastajansa suuntaan vaimean hörinän kera. Ja lopulta huulellaan hamusi turpansa edessä olevaa kengänkärkeä. Päästyään tukevasti satulaan istumaan, Marshall kurottautui alaspäin rapsuttamaan Arlekin päätä hieman.”..Katsotaan vähän muistatko mitään mitä sinulle on opetettu..” mies puheli hiljaa äidinkielellään, keräten ohjia hieman käsiinsä ennen kuin pyysi Arlekin liikkelle.
Edellisenä iltana Marshall oli kokenut jonkinlaisen valaistumisen keskusteltuaan lyhyesti serkkunsa ja veljensä kanssa discordin välityksellä, että hänen olisi pitänyt jo pari viikkoa sitten tajuta olla vertaamatta Arlekia Volyaan missään asiassa. Ne olivat kuin yö ja päivä, mutta kumpikin oli mahtavia hevosia. Ja vaikka pieni ikävä kalvoikin sitä kippurakorvaista oria kohtaan, hevosen tuntien hän oli tehnyt juuri oikean päätöksen lähettäessään sen takaisin kotiin Arlekin sijasta. Siinä missä Volya olisi aiheuttanut vähintäänkin harmaita hiuksia hänelle kuin tallityöntekijöillekin käytöksellään niin orivaltaisella tallilla, ei olisi ollut mitään takuita olisiko se ajan kuluessakaan sopeutunut kunnolla. Kun taas Arlek? Siellä missä oli heinää, puhdas karsina ja joku antamassa piparminttuja niin sille kelpasi kaikki. Plussaa jos pääsi ulkoilemaan kavereiden kanssa, ja niitähän sillä oli kaksin kappalein vieläpä.
Marshall heräsi eilisillan kertaamisesta takaisin tälle planeetalle siinä vaiheessa, kun tuon kuuli jonkun huikkaavan tekevänsä ympyrän. Venäläinen pysäytti Arlekin nopeasti, katsoen toista ratsukkoa joka oli lähtenyt tekemään laukassa pääty-ympyrää maneesin toiselle lyhyelle sivulle. Antaessaan toiselle ratsukolle tilaa heidän suoritukselle, mies keräsi ohjia hieman paremmin kohti tuntumaa. Alkukäynnit olivat venähtäneet hieman aiottua pidemmiksi, mutta eipä heillä kiirekkään ollut. Kaksikon lähdettyä taas liikkeelle, Marshall pyysi omaa hevostaan siirtymään raviin. Tamma heilautti päätään kevyesti ylös ja alas, siirtyen kuitenkin sujuvasti rytmikkääseen raviin kaula rennosti eteen-alas ojennettuna. Hieman raskaammasta rakenteesta sekä pitemmästä kevyestä liikutuksesta huolimatta hevonen liikkui yllättävän kevyesti ja rennosti eteenpäin maneesin kaviouralla. Marshall ohjeisti ulkopohjetta käyttämällä Arlekia siirtymään kulkemaan ihan uran vierelle, jotta mies näkisi kuin tuntisikin paremmin miten tamma liikkui itse. Se tahtoi usein turhankin herkästi alkaa vain ajelehtimaan uraa pitkin, mikä ilmeni hidastuvana reaktiona uralta pois siirryttäessä. Ihan kuin hevonen laittaisi autopilotin päälle ja hämmentyisi joka kerta kun ratsastaja pyysikin jotain poikkeavaa, vaikka ihan vain tuikitavallista volttia.Marshall oli välttänyt kiusausta kokeilla vähän kaikkea Arlekin osaamisesta läpi, mutta oli päätynyt pitämään ensimmäisen kunnon ratsastuksen kuitenkin vähän yksinkertaisempana. Pääasiassa sen takia, että miehellä oli hyvin pieni käsitys siitä kuinka paljon tamma oli päässyt kotona liikkumaan ratsain muutenkin kuin vain maastossa. Perus askellajien ja tavallisimpien kuvioiden ratsastamisen lisäksi he olivat tehneet vain hieman väistöjä sekä kokeilleet kokoamista pykälän enemmän. Loppukäyntejä kävellessä Arlek näytti siltä kuin he olisivat olleet juuri kaatosateessa. Tamman pitkä talvikarva oli muuttunut tummemmaksi ja kääntynyt kiharaiseksi melkein koko hevosen mitalta. Lyhyt klipattu alue tamman kaulalla, ryntäillä ja satulavyön seudulla ei kovin paljoa ollut auttanut mutta oliko tuo ihmekään kun sää oli yhä veivannut plussan ja hyvällä tuurilla parin pakkasasteen puolella.
”Ehkä on vain helpompi että klippaamme sinua reilusti enemmän. Jos pakkaset muka tulevatkin äkisti, niin sitten vaan loimitetaan paremmin.” mies puheli tammalle, pysäytettyään sen maneesin keskelle ja pudottautui alas satulasta.
Heidän ollessa viimeiset poistujat hallista, Marshalilla meni pieni hetki että tuo löysi valokatkasijat jotta sai valot pois päältä siltä varalta että sinne ei enää tähän aikaan muita tulisikaan. Matka maneesilta tallille tuntui sujuvan Arlekin osalta hieman nihkeästi, koska tamma raahautui perässä kuin se olisi antanut ihan kaikkensa. Ja hiestä märkä oleva karva vain lisäsi sen loppuun ajettua vaikutelmaa, vaikka todellisuudessa suurin syy hikoiluun oli ihan vain sen talvikarvan järjetön paksuus.
Venäläinen oli juuri aikomassa avata tallinoven kun se jo heilahti auki ja joku ilmestyi eteen. Lähes vaistomaisesti Marshall kiirehti pahoittelemaan ja yritti siirtyä hevosineen pois edestä, mutta Arlek oli selvästi sitä mieltä että ehei. Hän oli jo työnsä tehnyt, olimme menossa sisälle missä se tiesi liikutuksen jälkeisten palkkioiden odottavan joten hänhän ei turhia sivuaskeleita enää ottanut. Onneksi ovelta sivuun siirtynyt mies, jonka Marshall lopulta tunnisti Noaksi, ei tuntunut olevan millänsäkään heidän oltua oven takana vaanimassa pahaa-aavistamattomia ulostulijoita. Ja kuinka Marshall tällä kertaa muisti toveri rastapään nimen? Kyllä, hän oli kysynyt Niklakselta että kuka raamatussa oli rakentanut sen valtavan laivan mikä oli toiminut venäläisen ainoana muistivihjeenä toisen nimestä.
Noan huokaus sai Marshalin katsahtamaan hänen suuntaan hieman kysyvään sävyyn, jonka jälkeen mies oli lyhyesti selittänyt mitä ilmeisimmin hänen oman hevosen ontuvan mikä häntä puhisutti. Sitä oli seurannut nopeasti kutsu kahville, mihin Marshall mietti hyvin nopeasti vastaustaan. Osittain teki mieli kieltäytyä, koska takaraivossa nakersi pieni epäilys että hän olisi vain vaivaksi. Mutta samassa päässä jo kuului sen Niklaksen näyttämän lyhyen videon ainoana sisältönä olleet sanat, jonka jälkeen venäläinen oli pienen hymyn kera nyökännyt päätään.”Kyllä kelpaa. Hoidan vain Arlekin pois niin… mmistä ovesta sinne tullaankaan?” Marshall vastasi, kysyen hieman ohjeita että niin minne tupaan toinen olikaan menossa kahvia keittämään.
-
Vihdoin Marshallkin pääsee tupaan kahville! Musta tuntuu että Hopiavuoren asukkaat ovat joutuneet opettelemaan tähän tuputtamisen jaloon taitoon, kun kovin moni vierailija kursailee kahvikutsujen suhteen, Heli mukaan lukien. Sitten kun sinne tupaan pari kertaa uskaltaa, sinne käytännössä muuttaa asumaan ja siellä keittelee kahvia ja tekee välipalaleipiä varsin estotta 😀 Ehkä sinne jonnekin leipäkaappiin pitäisi laittaa leipä- ja kahvikolehti…
Tykkään sun kirjotustyylistä! Helppolukuista ja selkeää tekstiä ja mä ainakin jään aina vaan kaipailemaan lisää. Marshall vaikuttaa tosi mukavalta, vaikkakin hiljaiselta tyypiltä. Huomaan samankaltaisuuksia hänen ja Helin välillä, nämä saattaisivat jopa tulla juttuun, jos vaan jompikumpi uskaltaisi tehdä aloitteen.
Ja lopuksi lisään että Arlekin on ihan överisöpö pitsiponi <3
-
Mietin jo tämän ilmestyessäni, miten tätä kommentoisin, jottet saisi vääriä käsityksiä mihinkään suuntaan. Kehuisinko pientä sosiaalisuutta vuolaasti, jotta saisit positiivisen vahvistuksen ensimmäisistä yrityksistäsi? Vai ohjaisinko sinut heti pidemmälle, jottet ymmärtäisi sosiaalista kirjoittamista väärin? Päädyin jälkimmäiseen, vaikka olenkin tosi ylpeä sinusta, kun tartuit saman tien reippaasti härkää sarvista! Se on rohkea veto!
Vaikka kirjoitat kauniisti, 90% sosiaalisen kirjoittajan huomiosta tässä tarinassa kohdistuu loppuun. Sosiaalisen kirjoittajan mielenkiinto herää, kun hän tajuaa, että ovella oleva henkilö lopussa on joku meistä, ja nimen omaan joku tietty, eikä mikään nimetön ja muodoton hopiavuorelainen. Kaikelle muulle massalle jää korkeintaan se 10 prosenttia huomiosta, vaikka kerrontasi kuinka ansaitsisi enemmän. Sosiaalinen kirjoittaja pettyy lopussa: lopetat kertomisen siihen, mistä se oikeasti mielenkiintoinen tarina alkaa. Hän haluaa kuulla, mitä tuvassa tapahtui.
Kannattaakin kokeilla lopusta aloittamista. Se olisi sinulle uudenlainen tekstilaji. Pidät sosiaalisen kirjoittajan mielenkiinnon yllä tarinalla, joka alkaa Noan kohtaamisesta lyhyen johdannon jälkeen. Sen jälkeen kuvaat Marshallin hermostusta tupaan mennessä, esittelet miljöön hänen silmiensä läpi ja kerrot, keitä paikalla on. Laitat kaikki muut puhumaan, toimimaan, kommentoimaan ja muutenkin tartut heihin kuin omiin hahmoihisi. Aluksi tulet tekemään virheitä hahmojen persoonien kanssa ja se on ihan täysin OK.
Samalla kun tuvassa tapahtuu koko ajan asioita muiden kanssa, kerrot siinä lomassa alun pitkää tarinaa. Joku vaikka kysyy, mitä Marshall teki tänään hevosensa kanssa. Vastaakohan hän kuinka pitkästi? Vai sanooko, että ”jotain ihan normaalia” ja kertoo lukijalle päivän tapahtumat ajatustensa kautta? ”Ei Marshall voinut sille sakille avautua siitä ja tästä Arlekinin kanssa sattuneesta…” Vai kertooko asiat verraten Arlekinia muihin hevosiin? Vai tuleeko jopa ihmisistä mielleyhtymiä?
Saat siis samat tapahtumat ujutettua vallan hyvin tarinaan, jossa on muita hahmoja, menoa ja meininkiä. Samalla tulet vieneeksi Noan tarinaa eteenpäin ja olleeksi ihan oikeasti sosiaalinen hahmollasi. Nyt et tuokaan siihen mitään lisää: kunhan mainitset, että paikalla oli muitakin. (Ei hätää, kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta seuraavaksi tiedät mistä kertoa.)
Sanon vielä varmuuden vuoksi, että sosiaalinen tarina ei ole roolipeli. Tällainen kerronta voisi olla roolipelin perintöä, nimittäin. Roolipelissä et saa yleensä autohitata ja muutenkin kukin pelaa omalla hahmollaan. Sosiaalisessa tarinassa ainoa kirjoittaja olet kuitenkin juuri sinä silloin kun on sinun vuorosi. Sinä omistat kaiken. Miljöö on sinun. Myös joka ainoa hahmo ja hevonen, kenen hyvänsä keksimiä ne ovatkaan, on sinun, ja sinä liikutat heitä kuin omiasi. Virheiden mahdollisuus on miljoonakertainen roolipeliin verrattuna, mutta virheillä ei ole mitään merkitystä. Ei kukaan voi saada kahtakymmentä jonkun toisen keksimää hahmoa millään toimimaan heti niin kuin omiaan! Jostain on kuitenkin aloitettava. Ota kiinni Noasta. Kävelytä Marshall hänellä tupaan. Laita Noa istuttamaan Marshall pöytään. Kerro, millaisena Marshall tämän kokee. Antaako Noa hänelle kupin ja kahvia sinne, vai avaako vain kaapin oven? Sinä päätät, ei kukaan muu.
Vielä kerran, pointsit hyvästä yrityksestä. Kukaan ei voi osata heti, mutta tottahan sinä tämänkin tyylin opit kun olet jo oppinut perinteisenkin tarinankerronnan ja ilmeisesti roolipelienkin periaatteen.
-
-
Mä mitään laseja tarvihe
”Ookko sä ny ihan varma tästä? Entä jos mä leikkaan päi helvettiä, tai vielä pahempaa, onnistun tekeen haavan tai jotaki.” Niklas kysyi vähintäänkin epäilevä ilme kasvoillaan, pidellessään klipperiä käsissään.
”Joo joo. Sanoit että haluat kokeilla, niin anna palaa vain. Et voi leikata niin väärin ettenkö voisi sitä korjata. Ja kunhan pidät sen koneen tasaisesti Arlekin kylkeä vasten, kuten näytin, niin et kyllä saa mitään haavaakaan aikaiseksi.” Marshall vastasi pienen virneen kera, seistessään kädet ristissä rinnan päällä hevosen pään vierellä. ”Oletko varma että et halua niitä laseja?
”Elä sitte väitä ettenkö varottanu. Ja pyh mä mitään laseja tarvihe tälläseen hommaan.” nuorempi mies sanoi, ennen kuin napsautti käsissään olevan koneen päälle.Arlekin seisoi huultaan roikottaen käytävällä, eikä suonut koneen särisevälle äänelle toisen korvan kääntämistä enempää huomiota. Marshall taputti kevyesti tamman kaulaa samalla kun seurasi Niklaksen kilppauskokeilua, hymyillen hieman huvittuneenakin kuinka keskittynyt ja päättäväinen ilme toisen kasvoilla oli kun hän liikutteli konetta tamman kylkeä pitkin.
”Erelline klippaus ko ei riittänny?”
Venäläinen hätkähti hieman kun kuuli äkisti puhetta koneen äänen ylitse, ja siirsi katseensa nopeasti lähes viereen ilmestyneeseen mieheen. ”Ei. Nämä kelit, Arlekin talvikarva ja ratsastus ei sovi yhteen. Liikutuksen jälkeen se on niin märkä että menee koko päivä että se on taas kuiva..” mies selitti.
”Kyllä se kunnon talavi viälä ehtii tulleen ennen kessää.” Eetu sanoi varman kuuloisesti.
”Sitä odotellessa… Uskon että Arlek pärjää ainakin toistaiseksi nykyisellä loimituksella. Mutta jos se talvi oikeasti sieltä tulee, niin ilmoitan mahdollisista muutoksista.”
”Sehä kuullostaa iha suunnitelmalta.” Eetu vastasi päätään nyökäyttäen. ”Mutta, met laitettihan tuvasa justiisa kahvet tippuun niin tulukaa ihimeesä pyörähtähän sielä ko saatta operaation valmihiksi.”
”..Jjoo, voitaisiin tullakin.” Marshall sanoi saatuaan yhdisteltyä viimeisetkin tavut päässään toisen sanomisista. Jotku Eetun käyttämistä sanoista aiheuttivat yhä pientä hämmennystä venäläisen olemassa olevassa Suomenkielen sanavarastossa.
”Hiano homma” vaaleahiuksinen mies vastasi lyhyesti, ennen kuin jatkoi matkaansa tallin toiselle käytävälle päin. Mitä ilmeisimmin katsomaan oliko sielä joitaki paikalla jotka myös kutsua pöydän ääreen. Pari ratsukkoa oli näyttänyt varustautuvan ratsastukseen kun Marshall ja Niklas olivat kulkeneet sen läpi haettuaan Arlekin.Klippaamisessa ei kauhean kauaa mennyt, kun aikaisempaa aluetta vain laajennettiin vähän lisää niin että ajettu alue kulki myös kylkiä pitkin aina hevosen takaosan kautta toiselle puolelle. Marshall kiersi Arlekin ympärillä tarkastelemassa työn jälkeä samalla kun Niklas yritti saada edes enimpiä karvoja pois vaatteistaan, suustaan, silmistään… Mies myös oli vannonut enielleen karvoja ainakin kilon edestä työn ohessa.
”Miten hitosa niitä karvoja voi olla kaikkialla? Ihan ko oisin kieriny lattialla niitten seasa että niitä on varmana joka paikasa.” nuorempi mies manasi, pyyhkien käsillä kasvojaan.
”Muistaakseni tarjosin sinulle suojalaseja, mutta kieltäydyit niistä koska eihän pelkkä karvojen leikkuu niin vaarallista ole että siihen laseja tarvitsisi.” rastapää sanoi virnistäen ”En minä niitä turvallisuussyistä käytä.”
”No oisit sanonu! Mä oon ihan satavarma että mulla on kourallinen karvoja silmämunien takana. Tai josaki. Ja pahinta? Yritäppä raapia silmiä. Ja hierominen vaan pahentaa tätä kutinaa.”
”Kyllä se siitä helpottaa, lopulta.” Marshall vakuutteli, päästäessään Arlekin irti karsinaansa. ”Siivotaan jäljet niin käydään tuvassa kahvilla tässä välissä, Eetu kävi kutsumassa.”
”Misäs vaiheesa sä leikeit sosiaalista?” Niklas katsoi muka epäilevänä venäläistä. ”Onko sielä teetä?”
”Tietääkseni on.”
”Nno sitte.” nuorempi mies sanoi hieroen käsiään yhteen tyytyväisen näköisenä—
Hetkeä myöhemmin kaksikko asteli etteisen kenkävuoren yli, lähtien seuraamaan sinne kantaututuvan puheen ja astioiden kilinää kohti. Edessä näkyvästä avoimesta oviaukosta tupsahti esiin pieni hörökorvainen mustaruskea koira, jonka päällä oli punainen nuttu minkä huppu roikkui vinossa niskan takana. Niklas oli ehtinyt vain nopeasti hihkaisemaan ’koira’, kun tuoli oli jo mennyt kyykkyyn enemmän koiran tasolle ja rauhallisesti tarjosi kättään häntää heiluttavan otuksen nuuhkittavaksi. Marshall ei voinut kuin hymyillä, Niklas oli aina yhtä ilonen kuin pikkulapsi kun tuo sattui tapaamaan koiran ja etenkin jos se oli yhtään pienikokoisempi.
Päästyään lopulta itsekin tuvan puolelle, Marshall pelasi mielessään nopeasti erän Arvaa Kuka -peliä, yhdistellessään kasvoja mahdollisesti oikeisiin nimiin. Eetu ja Noa nyt olivat helppoja tunnistettavia, myös tiskipöydän luona omaa kuppiaan täyttävä Sonja oli sen verran tutumpi että kasvot ja nimi löytyivät aika nopeasti kohdilleen. Katse siirtyi pöydän toisessa nurkassa istuvaan kiharapäiseen mieheen, jonka huomio tuntui kiinnittyvän pöydällä olevan tarjoilulautasen puoleen kuin lapsella joka näki tilaisuutensa koittaneen. Mutta nimi… se oli kuin joku tervehdys, mutta englanniksi.. Hello. Marshall seurasi hieman huvittuneena kun Hello napsi vaivihkaan tarjolla olleista syötävistä pullan ja useammankin keksin itselleen.”Meillä on näemmä uusikin kasvo täällä.” Sonja sanoi pienen hymyn kera, huomattuaan pöydän suuntaan kulkiessaan oviaukosta sisään tulleet miehet mutta tunnisti heistä vain toisen.
”Vieraileva tähti. Päätin näin loman lopusa ryömiä luolasta ulos ja tulla vihdoinki käymähän tääläki.” Niklas vastasi reippaaseen sävyyn, ja marssi vuorotellen jokaisen luo kättelemään ja esittäytymään.Venäläinen oli aina ihaillut sitä kuinka helposti Niklas uiskenteli kuin kala vedessä uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten parissa, asia missä hänen pitäisi ehdottomasti ottaa oppia nuoremmalta.
Hetken päästä Niklas istui tyytyväisen näköisenä lattialla jalat ristissä ja hymyili kuin hangon keksi aina kun Mielikki kävi suomassa hänelle vähänkin huomiota. Marshall itse taas istui pöydän päädyssä olleelle vapaalle tuolille oman kahvikuppinsa kanssa.”Kyllä tähän pöytähänki soppii istuun, nii ei tarvihje sielä laattialla istua.” Eetu ennätti sanomaan ja vilkuili lattialle päin kuin pelkäisi olevansa huono isäntä kun vieraat joutui istumaan lattialla.
”Ee, lattialla on mukavaa. Etenki ko täälä on koira.” Niklas vastasi leveän hymyn kera, katse tiukasti omistajansa tuolin vieressä napottavassa pinserissä
”En syytä, kukapa vois vastustaa Mielikkiä” Noa kommentoi lähes ylpeään sävyyn. Kuka nyt ei olisi omasta koirastaan ylpeä?
”Ookko sää pitkäänki touhunnu hevosten kaa?” Hello keskeytti keskustelun hieman epäselvällä äänellä, kun yritti samalla pitää hamsterin lailla poskiinsa ahtamat keksit suussaan.
”Een niinkään, aika vähän. Oikiastaan vasta Marshalin kautta pari vuotta sitte päätyny heppajuttuihin mukahan. Jahka täsä saa vaan omat työkuviot kunnolla kulkehen niin sitte kyllä ois tarkotus jatkaa niitäki hommia tai ainaki kokeilla mihinkä sitä ittestä oikein ois.” Niklas selitti
”Asukko sä kans täälä Otsonmäellä?” Noa kysyi vuorostaan, siirtäen samalla tarjoilulautasta hieman kauemmas Hellon hapuilevien näppien ulottuvilta.
”Juh, täälähän mä. Mutta kotosin himppasen pohjosemmasta mistä me tänne muutettiinki, ko oon tosiaan Marshalin…kämppis. Alotin Seinäjoella työt. Vai opiskelun? No, oppisopimuksella kuitenki, niin arkipäivät menny sielä aika hyvästi ny ennen lomaa.”
”Sannoit että parise vuotta sitte pääryit heppahommia kokeileha? Ookko rattastannu tai muuten liikuttannu hevosia?” Eetu kysyi ihan uteliaisuuttaan koska tottahan toki tuota kiinnosti tietää Hopiavuoressa käyvien ihmisten hevostaustat.
”Jonku verta ratsastanu, en mitenkää säännöllisesti vaan ehkä enemmä kausittain. Joskus vähän aktiivisemmin kävin Marshalin edellisellä työpaikalla satulasa, mutta sitte saattanu olla pitkäki pätkä että en oo käyny tallilla ollenkaan. Sillon ko satuttu käyhän Marshin kotona pyörähtään lomalla niin kyllä ollu päivittäin hevosen seläsä. Ja ajanu muutaman kerran yksittästä hevosta. Eli taidoilta vissiin se joku.. Puska Ö tai sinne päi. Vai miten se sanonta meni.” Niklas vastasi, kohauttaen olkiaan samalla ennen kuin särppi teetään.
”Käyntityöskentelyssä ei ole juurikaan moitittavaa. Ravityöskentelyssä sinänsä hauska, että harjoitusravissa työskentely on helpompaa mitä kevyessä ravissa kun useimmiten se on monilla toisinpäin. Etenkin kun Arlekin ravi ei ole liikkeiden puolesta mikään tasaisin istua.” Marshall lisäsi hieman tarkentavasti. Niklas tuntui liiankin helposti vähättelevän sitä kuinka hyvin tuo oikeasti osasi ratsastaa, etenkin kun huomioitiin kuinka vähän tuo oli vielä ratsastanut.
”Hyvihä soot alakeet saannu jo haltuhun siis. Ja ko vaan pääset satulahan yhtään säännöllisemmin, nii eristyminen jatkuupi.”
”Niihä se o. Ko eipä sitä tekemättä ainakaa voi misään edistyä, oli kyse sitte ratsastuksesta tai mistä tahansa muusta.”
”Viisaita sanoja.” Sonja kommentoi lyhyesti, nostaen kahvikupin huulilleen ja otti ensimmäisen kokeilevan hörppäyksen omasta juotavastaan.Hevoskeskustelu jäi hieman lyhyeksi, kun Niklas alkoi kysymään ummet ja lammet Mielikistä. Minkä ikäinen se oli, veikkasiko hän oikein sen olevan pinseri, minkälainen koira Mielikki on yksilönä ja minkälainen sen rotu yleensä on… Onneksi äkillinen kyselyikä ei näyttänyt haittaavan Nooaa, joka vastaili tasaiseen tahtiin toisen kysymyksiin kuin tietokirjan ruumiillistuma. Marshall otti pitkän huikan omasta kahvistaan, tietäen että kotona tulisi odottamaan perinteinen keskustelu koiran hankkimisesta. Se aihe oli itseasiassa yleistynyt viimeisen vuoden aikana koko ajan.
-
Mä tein sulle tällaisen:
Voi sinua epeliä millainen kirjoittaja olet. Olen nähnyt monta sosiaalista kirjoittajaa, jotka ”osaavat heti”, mutta se johtuu oikeastaan joka kerta siitä, että he ovat harjoitelleet ensin jossain muualla. Sitten olen nähnyt niitä, joilla on aluksi ihan suunnattomia vaikeuksia, vaikka kuinka kädestä taluttaisi. He ovat yleensä harrastaneet virtuaaliheppoja ja kirjoittamista pitkään, ja koska kirjoittaminen ja virtuaaliheppatarinat mielletään yksin jossain kammiossa tai luolassa tehtäväksi puuhaksi, sitä ajatusta on tosi vaikea murtaa ja siinä menee tarina tarinan perään. Sitten on sellaisia, jotka ovat kuvitelleet tekevänsä sosiaalisia tarinoita, mutta jotka eivät oikeasti olekaan nähneet vielä mitään ennen kuin astuvat tähän hullunmyllyyn (näihin kuulun itse). Siksi he nykivät vähän joka suuntaan ja tarttuvat kaikkeen keskittymättä varsinkaan aluksi mihinkään kunnolla. Sitten olet sinä, joka lyöt kerran hutiin ja pystyt muuntautumaan hetkessä kirjoittajakammion möröstä roolipeliä lähentelevän yhteistarinoinnin ammattilaiseksi. Ihme kameleontti. Sinunlaisiasi en ole nähnyt vielä ennen. Veikkaanpa, että kunnollisilla ohjeilla kirjoittaisit mitä tahansa Iittalan tuotteiden nimistöä käsittelevästä gradusta heksametrimittaiseen eeppiseen runoon ja pannukakkureseptistä Provinssin teltta-alueohjeisiin.
Mutta nyt taidat luulla että pahin on jo takana ja nyt osaat. 😀 Voin joko harmiksesi tai iloksesi kertoa, että ai jai, haasteita riittää niin kauan kuin kirjoittaa. Et kuitenkaan vaikuta yhtään sellaiselta tyypiltä, joka luovuttaa, kun tarina ei tulekaan valmiiksi heti. Ennemminkin sellaiselta, joka kiipeää yli jokaisesta kivestä, joka eteesi vieritetään. Joka kerta kirjoituslihakset kehittyvät.
Päätin tehdä saman kuin sinä ja opetella elämään nykyhetkessä. Tällä kertaa teen sen Marshallin ja Niklaksen suhteen. Nyt Marshall on kiva poikakaveri, joka ottaa Niklaksen mukaan talliin ja antaa klipata hevostaan, vaikka Niklas ei osaa. Eikä hän edes änge siihen auttamaan tai neuvomaan liikaa, tai päde etukäteen liiaksi jostain suojalaseista. No, Niklaskin on kiva poikakaveri. Vaikka se tykkää pelata paljon, se lähtee välillä uloskin, ja jopa ihan Marshallin harrastuksien ja hevosen tähden. (En luopunut vielä siitä ajatuksesta ettei Niklas varsinaisesti harrasta hevosia. Mutta tuvassahan käy ilmi, että hän taitaa vain itse kuvitella niin: hänhän on ollut paljon hevosten kanssa. Marshallkin on huomannut, että Niklaksen taso ja hänen arvionsa siitä eivät ihan kohtaa.) Niklas valittaa karvoista ja huvittavasti silmänmunien raapimisesta, mutta ei kitise liiaksi. Hän osoittaa myös tuntevansa Marshallin ihmettelemällä, koska tämä on ryhtynyt sosiaalista leikkimään. Ja sitten kun Marshall vielä pitää Niklaksen koiraan tutustumistakin huvittavana eikä ärsyttävänä… Okei: päätin hyväksyä sen, että juuri nyt molemmat ovat kivoja poikakavereita ennen seuraavaa mahdollista katastrofia. 😀 Nyt heillä menee ihan hyvin. (Mutta Marshall, kyllä ihmisellä koira on oltava. Tai siis kaksi. Ja kyllä kolme menee siinä missä kaksikin.)
Et päästänyt itseäsi helpolla kyllä ensikahvittelussa. :DD Sitä tulee itse aina otettua tupaan pari tai kolme hahmoa, vaikka tunnen ne jo kaikki joten kuten. Mun ongelmana on, että jos läsnä on lauma, keskityn liiaksi äänekkäimpiin, koska niin mun oma huomiokehäni toimii. Koska Marshall on tässä fokalisoija, on tosi luonnollista, että hän keskittyy Niklakseen aavistuksen enemmän kuin muihin. Tuot tällä ilmi samaa kuin Marshallin kommenteilla Niklaksen sosiaalisuudesta ja Marshallin esittelytekstillä: hänen on vaikeaa aluksi olla vieraiden kanssa. Ja kun kyseessä on tuollainen äänekäs lauma, voin kyllä niiiiiiiin samastua… Mutta vau miten hienosti sait pidettyä alusta loppuun mukana nekin, jotka eivät olleet paljoa äänessä. Hienosti meni. Huomaan, että sinulla ei ole mitään ongelmia hallita isoa joukkoa hahmoa, vaan aluksi taisi epäilyttää se, ettet tietenkään koe aluksi vierasta laumaa omaksesi edes omissa tarinoissasi. Mutta niin kuin sanoin, se on sama homma jokaisella, joka tulee Hopiavuoreen nyt kun draamaa on jo ollut ennen heidän hahmojensa mukaan tulemista.
-
-
Ajatukset levällään ko jokisen eväät
Tiedätkö sen kun sinulla on monta asiaa mikkä pitäisi saada tehtyä, ja vaikka kuinka yrität pysyä mielessäsi olevassa aikataulussa niin lopulta huomaat että olet reippaasti jäljessä? Siinä on lyhyt tiivistelmä Marshalin melkein onnistuneesta aamupäivästä.
Niklas oli lähtenyt aamulla töihin jolloin Marshall oli aloittanut siivoamisen sekä niiden parin viimeisen nurkissa pyörineen muuttolaatikon purkamisen ennen kuin lähtisi tallille. Sillä ajatuksella että Niklas jatkaisi siitä mihin hän oli jäänyt kun hän pääsisi töistä. Lopputulos vaan oli ollut se, että Marshall oli tajunnut ajankulun vasta siinä vaiheessa kun nuorempi mies oli marssinut ovesta sisään. No, ainakin rastapää teki mitä todennäköisimmin ennätyksen siinä kuinka nopeasti oli päässyt kotoa tallille ja hevosen selkään.Arlekin käveli alkukäyntejään hitain ja keinuvin askelin ohjat kaulalla roikkuen, kun Marshall silmäili kännykän näytöllä näkyvää kelloa ja laskeskeli jäljellä olevaa aikaa. Ainakin hänellä oli nyt auto käytössä niin kotiinpaluuseen ei menisi kuin no ja hä. Ja itseasiassa, sehän ei edes haittaisi vaikka hän ei olisi paikalla kun äiti ja isä saapuivat kerta vierailun oli tarkoitus olla yllätysvierailu. Vaikka Niklas saattaisi olla siitä erimieltä.
Mies tunki puhelimen taskuunsa ja otti ohjanperistä kiinni, hengitti syvään, ja yritti siirtää keskittymisensä kaikista niistä kymmenistä eri asioista vain tähän hetkeen. Satulan alla olevaan hevoseen joka jo käänsi päätään sen verran että pystyi pälyillä ratsastajaansa päin kuin opettaja joka sätti oppilasta kun tuo ei keskittynyt tuntiin.”Tämä on todennäköisesti ainoa ratsastus ennen kuin isä tulee istumaan katsomossa, joten nyt ei niin haittaa vaikka virheitä tuleekin. Mutta tiedät kyllä mitä se tarkoittaa kun hän on katsomassa. Joten nyt hinkkaamme kuin hullut vielä kun ehdimme että kulmat ja ympyrät sitten sujuvat. Eikö?” rastapää jutteli hiljaa äidinkielellään, rapsutellen samalla tamman harjantyveä toisen käden sormilla.
Arlekin vauhti hiipui kunnes tuo pysähtyi uralle. Tamma käänsi päätään ja tuuppasi turvallaan miehen kengänkärkeä, jatkaen heti sen jälkeen etenemistään uralla. Marshalin suupieliin kapusi väkisinkin pieni hymy ennen kuin tuo kuroi ohjat paremmin tuntumalle ja pyysi hevosta liikkumaan hieman aktiivisemmin eteenpäin hitaan raahustamisen sijaan. Tamma puhalsi ilmaa sieraimistaan kuin sanattomana ’taas sitä mennään’ kommenttina, mutta lähti askeltamaan pienellä viiveellä hieman reippaammin pitkällä askeleella siten että liike kulki koko hevosen kropan läpi samalla kun sen pää kohosi hieman ylemmäs ettei turpa roikkunut jossain polvissa asti.
Työhön asennoitumisen jälkeen Marshall ohjasi Arlekin kulkemaan taas aivan uran vieressä jotta se ei voisi niin herkästi huijata seuraamalla maneesin laidan viereen painautunutta valmista uraa. Sekä jo ensimmäisestä kulmasta lähtien mies kiinnitti huomiota siihen että ne ratsastettiin perille saakka, koska yksi tamman ikuisista paheista oli oikoa kulmat sekä muotoilla ympyrät mieleisikseen soikioiksi jos niihin ei heti alkuun jo puuttunut.
Venäläisen katse piirsi reittiä heidän edellään samalla kun miehen paino kulki liikkeen suunnassa kohti kulmaa, sisäjalka pitkänä sekä valmiina tukemaan hevosen kääntymistä. Sisäkädellä Marshall keskittyi pitämään ohjastuntuman tasaisena kun ulkokädellä tuo varoi että ei vahingossakaan luonut liian suurta painetta ettei Arlek jo sen takia menisi kulmasta lapa edellä. Lopulta ulkopohje lähti kääntämään tammaa kulmaan, jolloin reisi ja lonkka siirtyi vaikuttamaan tavallista edemmäs samalla kun mies yritti kuitenkin pitää pohkeensa paikallaan.
Kulma ei ollut täydellinen, mutta menetteli. Marshall tiesi itsekin että keskittyessään ulkopohkeeseensa sisäpohkeen tuki ei ollut riittänyt vaan Arlek oli heti nähnyt tilaisuuden ja taipuminen oli jäänyt vähän puolitiehen.
Mies suoristi hevosen uralle ja silitti nopeasti sen kaulaa myödätessään sisäohjalla. Nopea ajatuksien nollaaminen sekä itsensä sättimisisen lopettaminen, uusi keskittyminen nopeasti lähestyvään seuraavaan kulmaan ja taas apu kerralla valmistelujen kautta kulmaan. Tällä kertaa pieni lisähuomio sisäpohkeeseen aiheutti sen että kulma pääsi valumaan aavistuksen liian pitkäksi kun ulkojalan avut jäivät vajaiksi, jolloin suoralle päästyä Marshalin piti väistättää Arlek pois uralta takaisin sen viereen. Joskus tuntui siltä että jalassa pitäisi olla jossakin kohtaa ylimääräinen nivel että jalat sai paremmin liikkumaan mutta myös pysymään yhtäaikaa paikoillaan.Kun jalat olivat hakeneet oikeita asetuksia oltuaan kumpikin vuorollaan vähän liian huonosti tukemassa tai kääntämässä, alkoi nekin päästä taas tehtävän tasalle minkä jälkeen kulma jo näytti siltä mitä pitikin. Myös niiden jälkeinen suoruus tuli joka kerran jälkeen nopeammin sekä pienemmillä avuilla, kuin Arlek siten kertoisi että kyllä hän tiesi mitä piti tehdä.
Parin onnistuneen kierroksen jälkeen, Marshall jatkoikin apuja vaikka kulma oli jo ratsastettu ja lähti kääntämään tammaa reilun kokoiselle voltille. Miehen katse piirsi jälleen näkymätöntä uraa heidän edellään ja paino seurasi mukana siirtyen hieman enemmän sisäpuolelle samalla kun lantio jousti Arlekin liikkeiden mukana, kuin antaen pienen vihjeen minnepäin suunnata joka kerta kun hevonen nosti ulkoetujalkaansa. Sisäpohje keskittyi pysymään tukipilarina tamman kyljellä, ulkopohje teki työtään jo lantion liikkeen mukana mutta tasaisin välein piti antaa aavistuksen vahvempi paine jotta Arlekin myös jatkoi taipumistaan ympyrällä.
Kun tamma oli saatettu kulkemaan suoraksi maneesin pitkälle sivulle, Marshall rapsutti tuon kaulaa voimakkaasti sisäkädellään. Mies veti kerran syvään henkeä, ja palautti keskittymisensä jotta edessä näkyvään kulmaan saataisiin myös yhtä onnistunut voltti.
Vasta kun sama oli onnistunut peräti kumpaankin suuntaan, joista kumpaankin oli mahtunut pari lähinnä avokadon muotoa muistuttanutta ympyrää, rastapää pyysi Arlekin siirtymään raviin ja heidän yksinkertainen ohjelma aloitettiin alusta asti. Tosin väliin tuli pieni muutos, kun tuo käänsi tamman aina pitkän sivun keskeltä kaartoon radan poikki ja vaihtoi suunnan jolloin tehtävää tuli suoritettua tasaiseen tahtiin kummassakin kierroksessa ilman että tarvitsi pitää mitään kirjaa että missä vaiheessa oli taas unohtunut pyörimään vain toiseen suuntaan.
Vaikka ratsastuksen ohjelma oli loppujen lopuksi niinkin yksinkertaisten perusteiden hinkkaamista kuin kulman ratsastus, pyöreiden volttien ja ympyröiden teko, suoruus sekä asteittain myös Arlekin ratsastus kohti korkeampaa muotoa. Tuntui lähes tunnin jälkeen siltä kuin sitä olisi ollut itse juoksemassa hevosen vieressä eikä istumassa satulassa, ja Arlek puolestaan laajennetusta klippauksesta huolimatta näytti juuri siltä mitä työtä tehneen hevosen saattoi olettaakin. Kaulalle ja kroppaan jääneet karvat olivat hieman tummuneet hiestä sekä kääntyneet kevyesti kikkuralle. Marshall antoi ohjien pudota tamman kaulalle samalla kun itse kaivoi puhelimen taskustaan tarkistaakseen ajan. Vatsanpohjassa tuntui siltä kuin joku olisi pudottanut sinne kiven. Nyt pitäisi pistää jalkaa toisen eteen jos hän halusi ehtiä ajoissa kotiin.
Mies pysäytti Arlekin maneesin ovipäädyn luo, tipautti jalustimet jaloistaan ja heilautti itsensä kepeästi alas. Katuen turhan vauhdikasta laskeutumistaan heti, koska oli unohtanut joustaa jalkojaan tarpeeksi laskeutumisvaiheessa minkä takia pieni särkevä kipu tuntui kulkevan etenkin vasemman jalan läpi. Venäläinen nosti jalustimet nopeasti ylös ennen kuin nappasi tosisesta ohjasta kiinni ja lähti johdattamaan Arlekinia perässään ulos maneesista ja kohti tallirakennusta.Kulkiessan suulin, minkä sanan alkuperä hänen täytyi muistaa kysyä joltakin koska siinä ei ollut mitään järkeä hänen päässä, avoimista ovista sisälle talliin mies huomasi että oli tainnut tulla täydelliseen aikaan pois maneesista. Tai ainakin sellaisen ajatuksen mies sai, kun seurasi sisälle tullessaan kuninka tummahiuksinen mies laski satulan karsinan oven päälle. Nimi tosin oli pahasti hukassa… Käytävää pitkin pahaaenteilevän hiljaa puhelin kourassa liikkunut Hello tosin lopulta kuului kutsuvan toista Tideksi. Marshall kohautti toista kulmaa ajatuksissaan, koska jostain syystä hänen aivonsa yhdistivät sen suoraan tide podeihin. Niihin pehmeisiin pyykinpesukapseleihin mitkä nakattiin pyykin sekaan. Rastapää pudisti päätään hieman, pyöräyttäen Arlekin karsinassa pää oven suuntaan ja sätti itseään mielessään kun vasta näin jälkijunassa tajusi että olisihan hän voinut edes jotenkin tervehtiä Helloa ja.. Tide Podia. Sen siitä sai kun ajatukset juoksivat jo kaukana muualla. No, seuraavalla kerralla sitten.
-
Niinhän se on eläinten kanssa, että jos oma ajatus harhailee, ei tule vakavammasta harrastamisesta yhtään mitään. Toisaalta lemmikki toimii myös keskittymisavustajana: se huomauttaa, kun ajatus harhautuu, ja tietysti sitä haluaa yrittää täysillä pitää itsensä kasassa ja tehdä kunnon suorituksen. Edes sen lemmikin takia.
Tämä oli tällainen teknisempi kuvaus ratsastuksesta ulkopuolelta. Marshallin kertoja osaisi kertoa varmasti vaikka ratsastusmanuaalin. 😀
-
-
Tästä ei harjaamalla selvitä
Marshall seisoi tarhan portilla ja katsoi sormiensa välistä perempänä tarhassa olevaa hevostaan, eikä osannut päättää itkisikö vai nauraisiko. Sään veivattua jo jonkun aikaa plussan ja nollan välillä, nousten taas vaihteeksi ylöspäin, oli kaikki vähäinenkin lumi muuttunut loskaksi ja loppu mudaksi. Ja siellä kaiken sen keskellä oli Arlek. Makoilemassa tyytyväisenä pitkin pituuttaan maassa, samalla kun sen tarhakaverina oleva Nana seisoi siistinä aavistuksen kuivemmalla läntillä.
”Arlekin. Et voi olla tosissasi..?” Marshall älähti, peittäen hitaasti silmänsä kokonaan siinä vaiheessa kun tamma nousi pystyyn makoilemaan.
Tavallisesti punertavanruskea hevonen näytti lähinnä jonkinlaiselta ruunikolta. Valkeat pitkät ja kihartuvat jouhet olivat nyt lähinnä ruskean erisävyiset, ja portilta asti havaittavissa että osa niistä oli jo kuivunut savisiin köntteihin. Arlek silmäili rauhalliseen tapaanssa omistajaansa hetken, ennen kuin mönki ylös vetisestä maasta. Ravistettuaan itseään voimakkaasti kuin koira turkkiaan uimisen jälkeen, tamma lähti hitaasti askeltamaan portille päin ihmisensä luo.
”…Saanen kysyä että minne olet hukannut riimusi?” rastapää tiedusteli, vilkuillen ympärilleen portin läheisyydessä. Lopulta mies huokaisi lyötynä, ja lähti tarpomaan järjetelmällisesti ympäri tarhaa.
Arlekin katsoi uteliaana omistajaansa kun tuo lähtikin harppomaan peremmäs aitauksessa, ja mokoma käveli vielä ohikin. Tamma pärskähti päätään pudistaen ja lähti seuraamaan Marshalin perässä. Kaksikko käveli hetken aikaa ympäri aitausta kunnes venäläinen lopulta bongasi sen mitä etsikin, huolellisesti maahan tallottuna. Mies kumartui ja otti kiinni esiin pilkottavasta remmistä ja kiskoi ylös joskus punaisena olleen riimun mistä uupui posken kohdilta lukko. Marshall käänsi hitaasti katseensa vierellään olevaan hevoseen, joka kurotteli turpaansa miehen saalista kohti kuin kehuen että hän oli onnistunut löytämään sen.
”..Miksi tänään? Kaikista päivistä juuri tänään kun vanhempani tulevat katsomaan sinua illalla.” Marshall kysyi huokaisten hevoseltaan, kiertäen riimunnarun löyhästi sen kaulan ympäri ennen kuin lähti suuntaamaan takaisin portille päin. Mies ehti saamaan portin kiinni perässään kun tuon venäjänkielisen sadattelun keskeytti aika läheltä kuulunut puhe.
”Hetki piti miettiä että pitäiskö onnitella uuden hevosen hankkimisesta, mutta varmaan pitäis esittää suruvalittelut koska tiiän ton tunteen.” Nelly huikkasi hivenen huvittuneeseen sävyyn, seisten viereisen tarhan luona.
”..Ei. Sama hevonen. Joka päätti poiketa poiketa tavoistaan ja..no. Vaihtaa väriään.” Marshall vastasi uuden huokauksen kera, hidastaen vauhtia päästessään lähemmäs. ”…Onko täällä näin talvisin mitään letkua käytössä millä saa pestyä hevosen? Koska tästä ei pelkällä harjaamisella enää selvitä..”
”Kyyllähän tosa suulissa on letku millä pystyy pestä. Toki näin talvella siinä lähinnä pestään hevosten jalkoja ku tavallisesti tähän aikaan vuodesta ei vihti koko eläintä kastella.” nainen vastasi, lähdettyään kävelemään kaksikon mukana takaisin talliin päin.
”…Miksi sitä sanotaan suuliksi?” venäläinen kysyi, katsoen samalla vieressää kävellyttä tummahiuksista naista. Mutta käänsi katseen eteenpäin ”Tai siis.. mistä se sana tulee? Koska ennen tänne tuloa en ole koskaan kuullut koko sanaa. Ja se kuulostaa enemmän suulta eikä joltain.. katosta tarkoittavalta sanalta.”
”Se on murresana. Tarkottaa aikalaillla latoa, tai mitä vaan puusta tehtyä katosta, suojaa tai sellasta.” Nelly selitti hyvin yksinkertaisesti, eikä onneksi näyttänyt olevan millänsäkään äkillisestä äidinkielen kysymyksestä.Marshall vain nyökytteli päätään samalla kun painoi mieleensä kuulemansa asian. Miehen tietämys Suomen murteista oli lähinnä se että niitä oli paljon ja ne vaihtelivat alueittain, ja tietyt sanat tarkoittivat ihan eri asioita eri murteissa. Onneksi kielikurssilla ei edes lähdetty perehtymään niihin sen enempää. Mitä nyt hieman niistäkin kurssin aikana toki keskusteltiin, ihan jo sen takia että harva etenkään nuoremmista käytti esimerkiksi minä sanaa itsestä puhuttaessa, vaan käytti ennemmin mä, mie tai mää. Mistä jälimmäinen oli aiheuttanut parin kurssilaisen keskuudessa suurtakin huvitusta, koska heidän sanojensa mukaan Suomalaiset ovat siis lampaita kun huutelevat ’mää mää’ menemään.
”Täsä on tosiaan se letku. Ja pese tuosa kaltevasa kohasa, niin se vesi paremmin pääsis valuun tonne ojaan eikä jää heti tähän kulkureitille.” nainen ohjeisti ennen kuin pyörähti talliin vievälle ovelle päin ”Ja todennäkösesti täsä kohta joku pistää tuvassa kahvin tippuun, niin tuu ihmeesä pyörähtään sieläki ennen ku lähet.”
”Toki.” rastapää vastasi lyhyesti mutta yllättävän rennosti, samalla kun jo kaivoi taskustaan lisää lahjuksia Arlekille.Marshall talutti karkkejaan rouskuttelevan hevosen asemiin heille osoitetulle paikalle ojan läheisyyteen. Arlekin jäi seisomaan varsin tyytyväisenä pelkkä riimunnaru kaulalla roikkuen paikalleen mihin venäläinen oli sen siirtänyt, ja seurasi sieltä kun mies väkersi hetken hanan ja letkun kimpussa. Marshall livautti tammalle vielä muutaman lisälahjuksen, ennen kuin lähti huuhtelemaan kuraa sen karvalta. Lämpötila oli hieman plussan puolella, mutta niin lämmin ei ollut ettäkö viileä vesi ei kohmettanut sormia jo hetkessä. Arlekinkaan ei kauheasti näyttänyt nauttivan veden lämpötilasta, mutta onneksi tyytyi vain luimimaan korviaan ja malttoi muuten seistä paikoillaan pihassa.
—
Sormissa ei ollut kunnolla mitään tuntoa jäljellä siinä vaiheessa kun Marshall oli saanut Arlekin sisälle talliin, ja taisteli villaloimen maharemmien kanssa jotta saisi ne kiinni. Puhumattakaan sitten kaulakappaleen tarroista jotka olivat kerrankin liian pitävästi kiinni. Kämmenien jatkona olevat kohmeiset palikat eivät tuntuneet ottavan mitään komentoja kunnolla vastaan vaikka niitä kuinka tuimasti tuijotti.
Hetken taistelun jälkeen loimi oli kuitenkin saatu asialliseti tamman päälle, minkä jälkeen Marshall oli päästänyt sen karsinaan metsästämään sinne heitetyn pienen heinätukon korsia ajankuluksi. Arlekin saisi kuivatella hetken aikaa karsinassa ennen kuin he tekisivät…jotain. Ehkä lyhyt maastolenkki tai pitkästä aikaa ohjasajoa. Varsinainen kunnon liikutus tapahtuisi vasta illemmalla, mitä varten Marshall suunnitteli loimittavansa Arlekin ulos loppupäiväksi näin pesun jäljiltä.Marshall hieroi kävellessään käsiään yhteen jotta saisi veren kiertämään paremmin, ja sitä mukaan kohmeiset kädet lämpenemään edes hieman nopeammin. Hetkeä myöhemmin mies oli kulkenut pihan poikki talolle ja pujahtanut ovesta sisälle etteiseen. Riisuessaan hissukseen kenkiä pois jaloista Marshall käytti hetken hyväksi kuulostelemalla talon ääniä. Yläkerrasta kuului muutama tömähtelevä askel ja jostain päin taloa kuului vaimeasti puhetta, mikä kuulosti lähinnä siltä kuin jossakin päin olisi telkkari tai radio päällä. Hieman empien, venäläinen lähti kuitenkin kävelemään eteiskäytävää pitkin kohti keittiötä. Ovensuuhun päästessä sai huomata että valot kyllä oli päällä ja joku oli ainakin aloittanut kahvin keittämisen, keittimen vieressä olevasta purkista sekä tiskialtaan reunalla olevasta tyhjästä pannusta päätellen. Taas hieman epäröiden Marshall lähti liikkeelle ja asteli hissukseen aina tiskipöydän ääreen ja alkoi jatkamaan kesken jäänyttä kahvin keittämistä.
”..Varmaan järkevintä keittää koko pannullinen.. Jos tänne tulee muitakin..” mies mutisi itsekseen, mittoessaan vettä keittimeen.
-
Hyi! Ei! Hyi! Ensimmäinen työpaikkani oli niin kuin Hopiavuori, vesiletkuineen, enkä olisi missään nimessä tohtinut uhrata sormiani lumikuningattarelle! 😀 Me oltiin niin nössöjä, että vietiin rapainen hevonen sellaisenaan sisälle, ja kumisualla pyörittämällähän se puhdistui kun antoi kuivua pölisevän rapsakaksi. Eivätpä sen tallin hevoset kyllä talvella kiillelleetkään. 😀 Onneksi siellä ei ollut silloin yhtäkään kimoa!
Mutta ainahan kaikilla elukoilla on tapana sotkea itsensä ja pilata kuviot aina just ennen h-hetkeä. Niin kuin nyt Arlekinilla. Tai meikäläisen turkkikoiralla ekoissa näyttelyissä paikan päällä just ennen kehää. Ehkä olisin Marshallin asemassa saattanut ryhtyä kyllä jopa pesupuuhiin. Hänestä isi on uhkaava ja pelottava. Mikähän on Marshallin rangaistus, jos Arlekin ei ole niin kuin pitäisi? Mitä hänellä on pelissä? Isi ei voi raahata aikuista miestä Venäjälle, ja Arlekinkin on sen verran tuore tuttava Marshallille, että se on korvattavissa tarvittaessa, vaikka kirpaiseekin. Marshallin pelko on tullut esiin, mutta liekö se sellaista lapsenomaista yleistä pelkoa jonkin vanhan sattumuksen vuoksi, vai onkohan sillä ihan aikuisten oikea syy.
Huvituin tätä lukiessani ihan henkilökohtaisista syistä siitä, että Nelly tietää enemmän suuli-sanoista kuin minä, jonka kotimurteeseen se kuuluu, ja joka on nyhvertänyt murteiden kanssa yliopistossakin vähän aikaa. 😀 Kaikkea sitä oppii virtuaalitallilta!
Hellyyttävin kohta on, kuinka Marshall ryhtyy kahvinkeittopuuhiin. Luin tämän kyllä heti, niin kuin kaikki tarinat, mutta vasta nyt kommentoidessani mulla välähti tarinaidea siitä, kuka tukehtuisi kuullessaan juovansa hyvin myrkyllistä ja vaarallista ryssänkahvia. Koetan ehtiä väliin, mutta koska työ haittaa elämää, saatat ehtiä edelle. Mutta ei haittaa: tottahan tilaisuuksia tulee. 😀
-
-
Laatuaikaa isän kanssa
Grigori ei osaa suomea. Jos seurassa on ei venäjää puhuvia, kommunikoi Englanniksi.Myönnettäköön että Marshalia oli jännittänyt aika paljon siinä vaiheessa kun Anice oli ehdottanut että miehet lähtisivät kaksistaan tallille, koska hän halusi valmistaa kunnon aterian heille kaikille ja Niklas oli lähtenyt töihin. Mutta ehkä tämä olikin ihan hyvä ajatus. Viimeksi he olivat olleet missään kaksistaan varmaan… Oliko siitä oikeasti jo kohta kaksi vuotta? No itseasiassa kun sitä alkoi miettimään niin…
“Marshall! Keskity siihen mitä teet.” Grigorin ääni jyrähti hiljaisessa maneesissa melkein kuin ukkonen.
Satulassa istuva rastapää hätkähti ajatuksistaan sen verran rajusti että melkein pudotti ohjat kokonaan käsistään ja katse singahti nopeasti maneesin keskellä seisovaan vanhempaan mieheen. Parrakkaan miehen kasvoilla oli varsin tuima ilme, kun lähes mustilta näyttävien silmien katse seurasi ratsukkoa naulittuna kurtistuneiden paksujen kulmakarvojen alta. Grigori seisoi selkä suorana ja kädet lanteillaan mikä nosti Marshalin mieleen kuvan huuhkajasta joka oli juuri tarrautumassa kiinni saaliiseen.
Rastapää nyökäytti päätään jämäkästi, rapsuttaen nopeasti Arlekin harjantyveä ennen kuin keräsi ohjat taas kunnolla käsiinsä ja toisteli itselleen mielessään ‘keskity, keskity’. Isä oli sanonut arvioivansa tällä kertaa joka ratsastuksen, joten nyt tällaiselle haahuilulle ei todellakaan ollut varaa.“Se on yhä hidas pohkeelle ja reagoi hieman jäljessä.” Grigori lähinnä vain ilmoitti, eikä huomauttanut ja sen jälkeen ohjeistanut mitä pitäisi tehdä kuten ratsastuksenopettaja tai valmentaja tapasi tekemään. Mutta eipä tämä mikään tunti ollutkaan.
Marshall oli ennen ajatuksiinsa hukkumista keskittynyt ehkä liiaksikin saadakseen Arlekinin taipumaan, että oli hieman päässyt unohtamaan saamaan tuon myös herkäksi eteenpäin vieville avuille. Mies ei vastannut isänsä kommenttiin mitään vaan lähti toteuttamaan jotain mikä saisi tamman terävöitymään: siirtymisiä. Tai itseasiassa temmon muutoksia. Koska tämän hevosen kanssa oli parempi pysytellä ravissa ja säädellä sitä, mitä hidastaa aina käyntiin ja lähteä siitä raviin. Silloin se yleensä jäi vain enemmän käsijarru päälle. Arlekin korisi askeltensa tahdissa lyhyellä sivulla samalla kun sisäpuolen korva yritti päättää että sojottaako eteenpäin, vai taaksepäin valmiina kuuntelemaan ratsastajan ääniapuja.
Ratsukon suoristauduttua taas maneesin pitkälle sivulle, Marshall puristi pohkeilla ja naksautti kieleltään pariinkin otteeseen samalla kun myötäsi hieman ohjista aavistuksen. Ravin vauhdin lisääntyminen muistutti hyvin pitkälle linja-autoa joka lähti pysäkiltä otettuaan matkustajat kyytiin ja pääsi tuskin edes kunnolla vauhtiin kun piti taas jo hidastaa.
Tamma kalisutteli kuolainta suussaan ja korvat kääntyilivät hieman tyytymättömään sävyyn kun ensin niin komennettiin etenemään ja sitten jo hyssyteltiin että hitaammin. Päättäisi jo.
Lyhyen sivun alkaessa tehtävä oli sinänsä helpompi, koska Marshall pyysi Arlekinia kulkemaan niin hidasta ravia kuin tuo suinkin pystyi. Niin että tuntui koko ajan pieni jännite että jatkoiko tamma ravissa vai tiputtaisiko käyntiin. Uuden pitkän sivun alkaessa rastapää käskytti tammaa taas napakasti liikkeelle, keventäen reilusti mukana hevosen ravissa jossa oli jopa hieman enemmän etenemisen tuntuakin.
Tätä hyvin yksinkertaista harjoitusta he toistivat suuntaa vaihdellen hetken, minkä jälkeen Arlek oikeasti reagoi pohkeeseen eikä ensin yhdistellyt piuhoja päässään että mitäs näiden apujen jälkeen pitikään tehdä. Sen lisäksi tamma oikeasti jopa taipui käännöksissä ja kulki suorana suorilla teillä kiitos alun keskittymisen. Mutta alkupään ajatuksiin vaipuminen ja siitä seurannut hätkähdys oli kostautunut siinä määrin että Arlekin makoili turhan paljon ohjilla, ollen samalla vähän etupainoinen. Ja mitä kauemmin tamma ehti painaa käsille, sitä enemmän se myös tuntui käsissä. Alkuun pelkältä kuulemalta Arlekin laukan aiheuttama kumea jytinä kuulosti enemmän siltä kuin se lähestyisi estettä, mutta sitä seuraavaa lyhyttä taukoa ei tullut. Jytinä jatkui tasaiseen tahtiin sitä mukaan kun hevonen eteni maneesissa.Marshall vilkaisi silmäkulmasta isäänsä päin, joka oli siirtänyt kätensä lanteilta ristiin rintakehän päälle, ja näytti tasan siltä että ihan kohta aukaisisi suunsa. Punapää keskitti huomionsa nopeasti takaisin ratsastukseen, aloittaen jälleen siirtymisien tekemisen. Mutta tällä kertaa ravi-laukka-siirtymisiä, jotta saisi Arlekin aktivoimaan takajalkojaan. Vaikka tamman tapoihin ei kuulunut kummemmin ennakointi, silti sitä estääkseen Marshall sekoitti pakkaa vielä sen verran että siinä missä vaihtoi välillä suuntaakin niin lisäsi kuvioon satunnaisesti pohkeenväistön. Muutamaan kierrokseen ei tapahtunut suurempaa muutosta, mutta lopulta siirtymä kerrallaan tamman painopiste alkoi siirtyä etuosan päältä kohti takaosaa. Myös sen ilme alkoi muuttua takaisin rennommaksi ja korvienkin liikehdintä rauhoittui.
Loppuun ratsukko teki pitkän sivun alkuun ravipohkeenväistön kohti maneesin keskilinjaa, missä he siirtyivät sulavasti ja hötkyilemättä laukkaan. Laukka jatkui rauhallisessa rytmissä koottuna sekä suoruuden muistaen aina linjan loppuun saakka ennen taas siirtymistä raviin. Vasta kun se oli onnistunut pari kertaa kumpaankin kierrokseen, Marshall antoi Arlekinille löysempää ohjaa ja taputti sen kaulaa.
Ratsastus ei ollut ehkä siinä mielessä mikään paras suoritus, koska he olivat tehneet typeriä virheitä. Tai lähinnä Marshall oli, kun oli tajuamattaan saanut Arlekin alkuun etupainoiseksi, mutta sinänsä he olivat kyllä onnistuneet korjaamaan nekin virheet varsin mallikkaasti. Marshall tiputti jalustimet jaloistaan ja tamman kävellessä tasaiseen tahtiin uralla mies hypähti vauhdissa alas, jatkaen jalkaisin Arlekin vierellä ja nosti jalustimet ylös.“Tiedät että en pidä tuosta tavasta. Ja enemmän ihmettelen että miksi teet sitä kun tiedät että se ei ole hyväksi polvellesi.” Grigori sanoi, siirryttyään kulkemaan Marshalin rinnalle loppukäyntien ajaksi.
“Pitäähän sitä edes vähän vanhaa taitoa ylläpitää.” Marshall vastasi muka vitsikkäästi, vakavoituen kuitenkin nopeasti. “En tee sitä usein. Ja oikeastaan, Arlekin taitaa olla ainoa jonka kanssa edes teen tuota ja silloinkin vain käynnissä.”
“No, jos haluat jatkaa edes nykyisen verran esteratsastusta niin suosittelen jättämään nuo vähäisetkin kerrat pois.” vanhempi mies sanoi, sujauttaen kädet puolipitkän takkinsa taskuihin. “Etenkin silloin kun äitisi on katsomassa, suosittelen että et tee tuota.” Grigori lisäsi, katsoen kun Marshall vain nyökkäsi päätään vastaukseksi.Lopulta he poistuivat maneesista, jättäen kuitenkin sinne valot päälle. Koska mitä Marshall oli ohimennen Arlekinia varustaessa törmännyt Nellyyn niin tuo oli puhunut jotain valmennuksen pitämisestä jollekulle. Mutta suunnatessaan pihan poikki tallia kohti, Marshall katsoi toista kulmaansa kohottaen kun joku hyppäsi jo suulissa jykevän raudikon selkään ja lähti suunnasta päätellen maastoon samalla kun Nelly jäi hämmentynyt ilme kasvoillaan katsomaan ratsukon perään. Naisen seurassa ollut Chai sen sijaan näytti tyytyväiseltä kuin koiranpentu joka oli saanut olla suosikki-ihmisensä seurassa.
“Jätettiin teille maneesiin valot päälle. Kun etkö sinä pitänyt jonkun valmennuksen?” Marshall huikkasi puhe-etäisyydelle päästyään.
“Ainaki piti. Mutta näyttäs siltä että mun oppilas päätti just että meneeki maastoon.” Nelly vastasi, katsoen yhä ratsukon perään joka oli jo kadonnut näkyvistä. “..Kai mä sitte meen jo nyt kahville. Tuutteko te?” nainen kysyi, katsoen vieressään olevaan korealaiseen sekä hieman etäämpänä oleviin venäläisiin.Marshall käänsi katseen isäänsä päin, kysyen asiaa tuolta. Grigori vain nosti toista kättään, ja napautti kevyesti rannekellonsa näyttöä.
“Seuraavalla kerralla, meidän pitää mennä kotiin syömään. Äitini halusi valmistaa kunnon illallisen tänään.” rastapää vastasi, lähtien hiljakseen taas liikkeelle Arlekin kanssa. Tuntui jotenkin hauskalta ajatella, että siitä ei ollut edes niin kauaa kun hän olisi suoraan sanonut että ehkä joku toinen kerta. Kun taas nyt hän olisi mieluusti mennyt kupillisen verran tupaan istumaan.
-
Ai siis huhhuh, miten tutulta tuo Arlekin ja Marshallin meno kuulostaa! Tai siis ainakin se alku, ja siihen ”käsijarru päällä” vaihteeseen se usein jää mun yhden vuokrahepan kanssa. Hän on kuitenkin ihan hannover ja vieläpä estesukuinen eikä mikään Arlekin tapainen jättiläinen, mutta mutta.. 😀
Ratsastuksesta kertovat tarinat tuntuvat aika pitkälti jakavan mielipiteitä, osa lukee niitä tosi mielellään ja osa ei oikein malta. Mä kuulun näihin ensimmäisiin; tykkään lukea, miten muut ratsastavat tai ratsastamisen kokevat. Olkoonkin, että aina hahmon tapa ratsastaa ei vastaa kirjoittajan tapaa. Tämä oli ehdottomasti yhtiä parhaimpia ratsastusteemaisia tarinoita mitä olen hetkeen lukenut (ehkä niiden vähäisyyden vuoksi :D). Mä itse usein skippaan sen kokonaan kun mietin ettei muita kuitenkaan kiinnosta, vaikkei kukaan sellaista toki ole sanonut ettei kiinnostaisi.
Mutta ai sentään, kun kerroit miten Arlek alkoi ottaa takajalkoja töihin ja sen ilmekin muuttui. Siinä on helppo ajatella, miten se myös myötää kuolaimelle ja pärskähtelee tyytyväisen rentona. Ihan sairaan hyvää kerrontaa, ja haluan päästä hevosen selkään nyt heti sen ansiosta!!! 😀Sitten kehun kehun kehun, miten hyvin mukauduit tähän Hopiavuoren menoon. Ei joka tarinan tarvitse olla sellainen, että siinä huudetaan päin naamaa lukijoille että tässä, tämä nyt, nyt ota koppi tästä!!1! Ehei, tälläisetkin on musta oikein hyviä ja riittäviä, että niissä mainitaan (vieläpä sairaan sujuvasti) että hei, mä olen muuten lukenut teidän tarinoita ja sivuan niitä nyt tässä, ja että koppia saa ottaa jos jotain kopitettavaa löytää. Ja löytyyhän sitä jo tästä vaikka kuinka, pelkästään Marshallin petolintumainen isä on musta mahtava paikka sille. 😀 Vitsit, kun en itse olis niin mahdottoman kiireinen ja/tai väsynyt että ehtisin kirjoittaa useammin!! Plääh.
Marshallin ja Grigorin välit tuntuvat tosi kiehtovilta, vaikkakin useinhan näitä stereotypiahtavia isä-lapsi suhteita näkee. Se mikä tästä tekeekin kiehtovan on ne vihjaukset että Grigori on muutakin kuin vain pistävä katse ja yrmeä ilme aina, sillä hänhän mainitsee välittävänsä Marshallin kunnosta (polvi) sekä tulevaisuudesta (esteratsastus), että siitä ettei äidillä ole syytä suuttua tai huolestua (äidin nähden). Kaikin puolin tämä tarina tuntui musta erityisen hyvin yhteenvedetyltä, ja loppu tottakai tekee kenet tahansa Hopiavuorelaisen onnelliseksi, sillä se on aina paras saavutus kun joku hahmoista tuntee olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi tupaan mennessä.
-
Mä puolestani olen just sitä toista koulukuntaa kuin Noa. Mä en lue edes Ikean hyllykön kokoamiseen tarvittavia ohjeita ennen kuin kokoan, joten ratsastusmanuaalitkin väsyttää. Kun haluan oppia jotain uutta, hankin aina mielummin opettajan, vaikka ratsastuksenopettajan, kuin luen ohjekirjan. Noa on sitä mieltä, että kunnon ratsastuskertomuksia on vähän, ja minä olen tässäkin ihan toista mieltä. Olen YLA:n tuomari: en yleensä muuta luekaan kuin sitä, miten hevosen korva värähtää mitäkin apua annettaessa. Osa ratsastuskuvauksista on kauniimmin kuvailtuja kuin toiset, tämäkin on kuvailutavaltaan varsin viehättävä, mutta silti näin yli vuosikymmenen harrastamisen jälkeen melko tutun kuuloista.
Tällä ratsastuskuvauksella on toki juonta kuljettava merkitys, mikä tekee sen kirjoittamisesta perustellumpaa. Marshallin on näytettävä Arlekinin menoa iskälle, jotta… …jotta mitä? Lukija ei tiedä vielä, mutta ilmeisesti epäonnistumisesta seuraa jokin sanktio. Tai ainakin Marshall luulee näin. Minun makuuni sopivammin ratsastuksen onnistumisia ja epäonnistumisia olisi kuitenkin kuvattu neljäsosassa tätä tekstimäärää, ja silloinkin ennemminkin Marshallin päänsisäisistä asennoista kuin pohkeiden asennoista käsin. Mutta niin kuin Noa sanoi, erilaisille teksteille on erilaiset lukijat, ja varmasti vähintään puolet Hopiavuoren väestä osaa arvostaa ratsastuskuvausta. Osa on täällä ihan oikeasti sen takia, että ovat heppahulluja, toisin kuin minä, joka on täällä koska rakastaa kirjoittamista. Se on ihan oukei.
Olen kuullut kolme neuvoa kirjoittamiseen. Yksi on, että kirjoita siitä, mistä tiedät. Toinen on, että kuvaile vain niitä asioita, joista et ennalta tiedä. Molemmat ovat oikein, eivätkä lainkaan ristiriidassa. Jotta voisi kirjoittaa uskottavasti ratsastuksesta, on tiedettävä jotain ratsastuksesta. Jos taas tietää paljon vaikkapa siitä teknisestä osa-alueesta, miten avut annetaan, se pitäisi jättää kerronnassa niin pieneen osaan kuin mahdollista. Kolmas neuvo on, että näytä äläkä kerro, ja siinähän sinä olet mestari. Oma neuvoni kuitenkin on, että kaikesta huolimatta kirjoita niin kuin haluat ja siitä mistä haluat. Ratsastuskuvaukselle on lukijoita, enkä minä ole ylituomari, vaan vain se, joka kommentoi eniten täällä.
Mutta heeeeei tässä on paljon niitäkin elementtejä, jotka kiinnostavat just mua. Kun ratsastuksen tislaa, siellä kerrotaan jotain Marshallin polvesta, enkä yhtäkkiä muista lukeneeni siitä ennemmin. Isän tyyli välittää on myös musta ihana ja tosi mielenkiintoisessa ristiriidassa Marshallin ajatusten kanssa isästä. Mielenkiintoisinta on ehkä Marshallin hahmokehitys: se, miten hän haluaa jo tulla kahville. En aina luota hahmoesittelyihin, koska usein ne tuntuvat olevan ennemminkin hahmon omia käsityksiä itsestään kuin oikea totuus, mutta Marshallin hitaahko uusille ihmisille lämpeäminen tuntuu kyllä tekstissä. Ja myös tietenkin, taas, mun leuhkasta sielustani tuntuu aina kuin sitä silitettäisiin, kun saan vihiä että joku on vilkaissut munkin tarinaa päin.
-
-
Näytönpaikka
Tasapainoillessaan yhden jalan varassa saadakseen vaihdettua kulahtaneiden ruskeiden kenkien sijaan kiiltelevän mustat ratsastusaappaan jalkoihinsa, Marshall kiitti mielessään siitä että yläosaksi sentään kelpasi ihan vain siisti takki. Jo valkoisten kisaratsastushousujen pukeminen oli tuntunut turhalta, niin entä sitten jos olisi pitänyt kisatakkiakin alkaa kiskomaan päälle?
Säästeliäästi käytetyt saappaat tuntuivat sinänsä ihan hyviltä jaloissa, mutta niiden varsien jämäkkyys oli joka käyttökerralla pieni yllätys. No, ainakin pohje pääsisi lähemmäs hevosta. Mies kiskoi hanskoja käsiin kävellessään samalla jo takaisin tallikäytävälle missä Niklas seisoi ohjista kiinni pitäen Arlekin kanssa odottamassa.“Mä jo mietein että mihin sä jäit kuppaamaan ko lähit muka vaan kenkiäs vaihtaan. Mutta jäit vielä hiuksiaski laittaan.” Niklas kommentoi hieman vinoillen huomattuaan kyllä kuinka toinen oli siistinyt nutturalla olevat rastansa paremmin ojennukseen.
“Nyt tiedät miltä minusta tuntuu aika usein kun olemme lähdössä jonnekin, ja jumitut kylpyhuoneen peilin eteen.” Marshall sanoi vähintään yhtä vinoilevaan sävyyn.
“….Touché..”Marshall virnisti kuin voitonmerkiksi ja otti toisen ojentamat ohjat käsiinsä, lähtien taluttamaan Arlekinia mukanaan pihalle. Myönnettäköön että tammahan näytti varsin hienolta nyt kun sen tavallisesti valtoimenaan roikkuvat jouhet oli letitetty siististi ja jalkojen pitkänä rehottavat vuohiskarvat oli piilossa mustien kultareunuksisien pinteleiden alla. Tavallisten ruskeiden suitsien tilalla oli tällä kertaa mustat, hannoverilaisella turparemmillä varustetut suitset joiden turpaosan kultaiset koristereunat sekä kultainen otsapanta jatkoi pinteleiden aloittaman väriteeman mikä toistui myös satulahuovassa.
“Ookko sä muuten ennenki joutunut tekeen tän saman shown just Arlekin kaas?” vierellä tallustellut Niklas kysyi, heilutellen jälleen takin taskuihin sullomia käsiään pienesti puolelta toiselle.
“Ennen tätä vain kerran. Ensimmäisen vuoden aikana piti lopulta näyttää että Arlekista oikeasti on johonkin. Joten, esitin Arlekinin taidot troikassa. Sen jälkeisinä vuosina erillistä esitystä ei ole tarvinnut tehdä koska se on ollut mukana Moskovassa talvi festivaalin sekä Maslenitsan aikaan yhtenä troikkahevosista.”
“..Te meette Moskovaan asti vaan ajeluttaan ihmisiä reen kyyisä..?”
“Kyllä. Koska siinä parissa kuukaudessa mitä olemme siellä, tienaamme tuplaten sen mitä muulloin siinä ajassa. Hyvällä tuurilla enemmänkin mutta se riippuu täysin matkailijoista.” Marshall selitti, vislattuaan ensin varoituksen ennen kuin alkoi liu’uttamaan auki maneesin ovea.Venäläinen tarkisti nopeasti läpi Arlekinin varusteet, etenkin satulavyön sekä livautti pari lisälahjusta, ennen kuin kapusi tamman kyytiin ja aloitti sen lämmittelyn suoritusta varten. Onneksi hevonen oli vaikuttanut pitkälti omalta rauhalliselta itseltään, ainakin sen jälkeen kun Marshall oli tallissa tapahtuneen hermoilun jälkeen rauhoittanut itsensä ja keskittynyt tilanteeseen paremmin. Silloin tamman korvatkin olivat nousseet pystyyn eikä tuo yrittänyt kuopia kivilattiaa kavioittensa alla.
Keskittyessään saamaan Arlekin jo heti alussa hyvin kuulolle sekä pohkeen eteen, Marshall kävi päässään läpi valitsemansa kouluohjelman vaiheita. Onneksi vuosien aikana päähän oli iskostunut aika montakin eri ohjelmaa jotka mies osaisi varmaan jo silmät kiinni jos tarve vaatisi. Joten sopivan valinta oli ollut suhteellisen helppoa kun oli vain miettinyt mikä niistäkin sopi parhaiten juuri Arlekinille.
Rastapää ehti juuri sopivasti lämmitellä tamman siten, että oli ehtinyt jo kokeilemaan hieman edessä olevia tehtäviäkin jotta näki hieman jo ennalta että pitäisikö johonkin kiinnittää erityisesti huomiota. Ei tullut yllätyksenä, että pohkeenväistössä sai olla tarkkana jotta tamman jalat menivät oikeasti ristiin eikä tuo vain valunut apujen välistä liikettä suorittamatta.
Anice siirtyi maneesin sivussa olevaan katsomoon, näyttäen peukkuja leveän hymyn kera niin että hartia nousivat kohti korvia ennen kuin hän istuutui Niklaksen viereen penkillä. Grigori sen sijaan jäi maneesin ovien edustalle lyhyelle sivulle, seisoen lähes sotilaallisessa ryhdissä toinen käsi selän takana kun toinen käsi kannatteli kameraa valmiina kuvaamiseen. Mies vain nyökäytti päätään merkkinä, että Marshall saisi aloittaa heti kun koki olevansa valmis. Miten olisi ei koskaan? Ajatus kulki nopeasti rastapään mielen läpi, mutta yhtä nopeasti tuo myös tipautti mokoman jänistävän mietteen pois keskittymistä häiritsemästä.
Marshall pyysi Arlekin raviin, tehden muutaman ympyrän sekä kokeili lyhyesti pari kertaa pohkeenväistöä ennen kuin suuntasi maneesin keskihalkasijalle harjoitusravissa. Pysäyhdys, hetki mahdollisimman liikkumatta, tervehdys. Ja rata sai alkaa.—
Suorituksessa itsessään meni vain noin viisi minuuttia, mutta sitä seurannut hetki kun isä oli istunut katsomon reunalla ja toisti läpi pätkiä sieltä ja täältä tuntui ikuisuudelta. Marshall tutkaili aina välillä Grigorin kasvoja yrittäen nähdä edes jotain reaktioita tuon kasvoilta, mutta miehen kasvot näyttivät jämähtäneen tasan yhteen ilmeeseen: huulet oli puristettu tiukasti yhteen, tuuheat kulmakarvat hieman kurtussa ja nenänvarrella olevista lukulaseista huolimatta mies siristeli silmiään nähdäkseen paremmin.
Marshall oli ehtinyt suorittaa hyvin loppukäynnit ja tulla jo alas satulastakin, kun Grigori lopulta nousi taas seisomaan ja taitteli silmälasinsa ennen kuin laittoi ne koteloonsa ja sujautti puolipitkän takkinsa taskuun. Tuntui kieltämättä siltä kuin hän olisi oikein piruuttaan vielä tuhlannut aikaansa, kun tuo hyvin huolellisesti asetteli kameran roikkumaan kaulahihnasta toisella olalleen ennen kuin lähti hitain askelin lähestymään maneesin keskellä seisovaa ratsukkoa.
Marshall nosti jalustimet ylös, löysäsi satulavyötä parin reiän verta ja taputti tamman kaulaa. Arlekin käänsi valkoisen merkin valloittamaa päätään omistajansa puoleen, hapuillen huulillaan tuon hihaa. Tottahan hän nyt edes pari karkkia oli ansainnut hienosta suorituksestaan, pienestä laukassa kompuromisesta huolimatta.“Mitä mieltä itse olet suorituksestasi?” Grigori kysyi, seisahduttuaan Marshalin eteen.
“..Kokonaisuutena hyvä. Yhden keskiravin aikana olisi pitänyt saada selkeämpi ero hieman nopeammin aikaiseksi. Ensimmäisen keskilaukan jälkeen olisi pitänyt antaa hieman enemmän tukea niin kompurointia tuskin olisi tullut harjoituslaukkaan siirtymisessä.”
“Entä oma osuutesi?”
“…Kädet.”
“Ja mitä niistä?”
“Välillä en kannatellut käsiäni kunnolla. Ja nyrkit eivät pysyneet pystyssä.”Grigori seisoi pienen hetken paikoillaan yhtä ilmeikkäänä kuin katsomon penkillä istuessaan, ennen kuin lopulta nosti toisen käden Marshalin hartialle ja taputti kevyesti.
“Sitten tiedät mihin sinun pitää kiinnittää huomiota. Ja odotan että tämän vuoden aikana hankit ainakin yhden virallisen kilpailusuorituksen Arlekinin kanssa. Ja jossain vaiheessa myös näytät että se osaa yhä hypätä ainakin sen verran mitä se on osannut. Mutta silloin joku muu voi tietenkin ratsastaa, riittää että näen kun Arlekin suorittaa hypyt.”
“…Eli..?”
“Tiedostat mitkä ovat Arlekinin heikkouksia ja osaat ratsastaa niin että saat sen toimimaan myös niissä hyvin. Voisit ehkä harkita hieman säännöllisemmin valmennuksia, tai ainakin ratsastamista jonkun valvovan silmän alla, jotta tiedostat taas omatkin virheesi ja voit parantaa niissäkin.” Grigori selitti, kaivellen hetken toista taskuaan ja vilkaisi nopeasti kättään ennen kuin painoi kultaisen tähtitarran poikansa otsaan. “Eli, sopimus jatkuu.” tuo lisäsi samalla kun pieni virne kohosi suupieleen.
“…En edes kysy että miksi kannat nuita yhä mukanasi..” Marshall naurahti hieman. Tietäen näkemättäkin mitä isä oli juuri tehnyt. Saman kuin ne monet kerrat lapsuudessakin kun koe oli suoritettu hyväksytysti.-
Noin vain. Mulla saattaa olla omaa oikeaa kokemusta isästä, joka kilpailutti eläessään poikiaan niin kuin ravihevosia. Marshallin tilanne on musta siksi niin erityisen jännä, koska se on niiiiiiin erilainen kuin mun, vaikka lähtötilanne on oikeastaan just sama vaikkakin eri lajissa. Marshallia palkitaan ja rangaistaan ilmeisesti ulkoisilla tekijöillä. Pitää menestyä, mutta menestyksen palkkana ei ole menestys itse, vaan hepan pitäminen, ennen valmentautuminen. Jos ei menesty, rangaistus ei ole häviö, vaan ennen valmennusten ja nykyään hepan ottaminen pois. Meihin kaikkiin poikiin ainakin iskostui jo kakarana sellainen voitontahto, että pärjääminen itsessään ja ennätysten hakkaaminen oli motivaattori. Rangaistuksia meillä ei ollut: ei ollut edes sellaista vaihtoehtoa, että me mokattaisiin tai hävittäisiin, koska meidän pojat ei ole luusereita. Näin aseteltuna mun isä kuulostaa pelottavammalta kuin Marshallin, ja sekin on musta niin tooooosi mielenkiintoista, että meistä kahdesta vain Marshall arastelee isäänsä. Mitä ihmettä se isä on tehnyt? Meidän molempien isät on vakavailmeisiä, mutta ei se omasta isästä tee pelottavaa. Onko Marshallin isän asenne vaan ihan eri kuin mun isän? Meidän isä oli nimittäin sitä mieltä, että totta kai hänen pojat on lajissaan parhaita ihan vain koska me nyt vain ollaan maailman parhaita poikia. (Kyllä, meistä myös kasvoi kakkapäitä ja täynnä itseämme olevia kaikella semmoisella ylistyksellä, se on selvää!) Mulla oli kyllä sillon harrasteluvuosina saman oloisia kavereita kuin Marshall, mutta niidenkään asenteiden taustoja en tiedä. Pitääkö Marshallin hakea noin kovasti iskän hyväksyntää saavutuksillaan: eikö hänellä ole mielestään isän silmissä itseisarvoa? Tämä kuvio on mulle arvoitus, jota en osaa vielä kerrotun perusteella avata ja analysoida. Toki voi olla, että mun vaikeudet johtuu ainakin osin siitä millaisiin tunteisiin mun omat muistot kytkeytyy. Sitä paitsi onhan Marshallin ajatukset ja tuntemukset isästä muuttuneet pikku hiljaa jo tässä lyhyessäkin ajassa, jonka iskä on ollut käymässä.
…aina vaan musta on jännä että JOPA ISKÄ on vain huolissaan jostain vähäpätöisestä polvesta, joka on kuitenkin kuluva ja korvattavissa oleva osa, mutta ei ole opettanut pojalleen että kypärää pidetään päässä kun ratsastetaan. Eikö edes isän mielestä Marshallin päässä ole oikeasti mitään suojaamisen arvoista sisältöä? :DDD
Mutta joka tapauksessa, tykkään siitä missä suhteessa tässä tarinassa kaikki elementit on. Tämä toimii just mulle lukijana. Saat kerrottua ratsastuksesta, mutta koska et kuvaile joka korvan värähdystä, tulee selväksi, että ratsastaminen on Marshallille tooooosi tuttua. Ei kokenut ratsastaja kuvaile mitään teknisiä yksityiskohtia fokalisoijana, ellei sitten ole varta vasten fiilistelemässä. Opetteleva ratsastaja kuvailee, koska kiinnittää niin tosi paljon huomiota vaikka antamiinsa apuihin ja on erittäin tietoinen niistä koko ajan. Tai sellainen ratsastaja, joka on maneesissa hiomassa vaikka nimen omaan käsien asentoa, ajattelee paljon käsien asentoa. Ratsastuksen sijaan Marshallin huomio käy usein iskässä ja äipässä, ja heistä onkin yksityiskohtaisempia juttuja esillä tekstissä. Tietenkin on: Marshall on aivan varmana huolissaan isän ilmeistä, joten tarkkailee niitä tarkasti ja ajattelee niitä.
-
-
Ylivilkas lapsi takaisin satulaan
Marshall seurasi kulmat kurtussa sivusta kun Niklas hääräsi Arlekinin ympärillä ja laittoi sitä kuntoon ratsastusta varten. Joku tuon käytöksessä tuntui oudolta. Olihan tuo aina välillä iloinen ja pirteä kuin lapsi karkkikaupassa, mutta nyt tuo vaikutti enemmän siltä lapselta joka oli syönyt sen karkkikaupan tyhjäksi. Niklas tuntui yrittävän selittää viittä eri asiaa yhtä aikaa, pomppien aiheesta toiseen ja takaisin. Tavarat eivät tuntuneet pysyvän tuon käsissä millään, vaan harjat oli pudonneet lattialle muutamaankin otteeseen.
Siinä vaiheessa kun Niklas oli yrittänyt kiristää löystynyttä hokkia tamman toisesta etukengästä, ja melkein tiputtanut Arlekinin kavion varpailleen koska oli huolimattomasti vain päästänyt irti tamman jalasta. Marshall suoristautui ja asteli nuoremman eteen, ja vilkaistuaan nopeasti ympärilleen nosti kädet tuon harteille.”Nyt. Pysähdy hetkeksi.”
”Hä? Mitä miks?”
”Henngitä syvään, odota hetki. Ja hitaasti hengitä ulospäin.”
”Miks? Tai siis miks joku äkillinen meditaatio momentti niinku josaki Karate Kid leffassa misä Miyagi vai mikälie-”
”Lopeta hetkeksi ja vaan tee niin. Jooko?”
”..Kyllä, Mestari Tikku. ” Niklas vastasi silmiään pyöritellen.Lyhyempi mies pyöräytti harteitaan kuin valmistautuisi jotain suurempaakin tehtävää varten, ennen kuin sulki silmänsä ja yhden nopeamman hengityksen jälkeen teki kuten oli sanottu. Huomattavasti rauhallisempaan sävyyn mies veti syvään henkeä ja pidätti henkeään muutaman sekunnin ajan. Ennen kuin taas vähintään yhtä onnistuneesti puhalsi keuhkonsa tyhjäksi.
“..Jännä vaikutus, melkeen sama ko on kelannut jotaki elokuvaa etiäpäi ja sitte painaa taas playta niin kaikki liikkuu taas normaali vauhtia.”
“Sietääkin tuntua siltä. Olen nähnyt rauhallisempia pirinkäyttäjiäkin…” Marshall mumisi, ristien kädet rinnalleen “Yritä pitää tämä mielentila. Ja taidamme sittenkin mennä muuten maneesiin.”
“Miks? Ulkona on ihan hiton hyvä sää niin miks mennä johonki neljän seinän sisähä ratsastaan?”
“Juuri tuon takia, hengitä uudestaan. Maneesissa ei ole samalla tavalla mahdollisia häiriötekijöitä mitä ulkona, joten on parempi mennä sinne.”
“Tylsää, mutta opettaja tietää mitä tekee.” Niklas kohautteli olkiaan, siirtyessään takaisin Arlekinin vierelle.—
Maneesin oville päästessä Marshall vislasi tapansa mukaisesti kuuluvaan ääneen, ennen kuin raotti hallin ovea sen verta että mahtui itse sisään tarkastamaan mikä meino siellä oli. Mies seurasi lyhyesti maneesin keskikohdalla ympyrälle kääntyvää ratsukkoa, tällä kertaa jopa tunnistaen ratsastajan yhtä nopeasti mitä hevosenkin. Mihin toki saattoi vaikuttaa että oli edellisenä päivänä kulkenut samaa matkaa maastosta takaisin tallille heidän kanssa.
“Terve, haittaako jos tullaan Arlekinin ja Niklaksen kanssa tänne maneesiin?” Marshall kysyi Outilta kuuluvaan ääneen kun tuo käänsi Jussin takaisin uralle ja kohti maneesin ovipäätyä.
“Hä? Joo, tulkaa vaan. Mä alan kohta jo lopetteleenki.” Outi vastasi samalla kun teki uuden ympyrän ovipäätyyn.Marshall nyökkäsi päätään, odottaen hetken että ratsukko siirtyi hieman kauemmas ovesta ennen kuin liu’utti sen auki niin että Niklas mahtui taluttamaan Arlekin mukanaan sisälle. Kaksikon matka maneesin keskelle oli varsin mutkittelevaa kun taluttaja keskittyi turhankin tiiviisti seuraamaan toista ratsukkoa joka etenki hyvässä tahdissa uralla.
Saatuaan oman ratsunsa parkkiin keskelle, sekä Marshalin esittämien kysymyksien mukaan muisti kiristää satulavyön loppuun sekä laskea jalustimen alas hevosen toiseltakin puolelta, Niklas hyppäsi Marshalin avulla satulaan.“Huomaatko itse mitä unohdit?”
“Öääää….mä en yllä jalustimihin.”
“Oikein. Niitä pitää lyhentää ainakin… kahdella– Älä nyt alas sieltä tule! Ne saa säädettyä satulastakin käsin.”
“Ai niin joo” Niklas naurahti, istuen kunnolla takaisin satulaan, alkaen säätämään jalustimia Marshalin avustuksella sopivan mittaisiksi.Rastapää jäi seisomaan maneesin keskelle ja seurasi sieltä käsin kun Niklas ohjasi Arlekinia uran vierellä, jättäen vielä ravissa työskentelevälle Outille ja Jussille hyvin tilaa edetä uralla. Onneksi toisen keskittyminen tuntui pysyvän suhteellisen hyvin kasassa verrattuna aikaisempaan sähläämiseen.
Alkukäyntien jälkeen Marshall ohjeisti Niklasta ottamaan ohjat hieman paremmin tuntumalle ja alkaa työstämään Arlekinin taipumista volteilla. Ensimmäisen lähinnä piparkakun kiemurtelevaa reunaa muistuttavan voltin jälkeen mies kävi suosiolla pari seuraavaa läpi vaihe vaiheelta että mitä apuja Niklaksen tuli antaa jotta Arlekin tietäisi mitä siltä oikeasti pyydettiin. Ympyrä kerrallaan ratsukko onneksi näytti pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, että mitä apuja toisen piti käyttää jotta toinen taas ymmärsi mitä tehdä.
Marshall vilkaisi taakseen siinä vaiheessa kun Outi näytti lopettaneen ratsastuksen, pysäytettyään tummanruunikon orin lähemmäs maneesin ovipäätyä. Rastapää huikkasi seuraavan tehtävän Niklakselle että tuo etenisi uralla ravissa ja hidastaisi ympyröiden ajaksi käyntiin, kävellen itse samalla takaperin toista päätyä kohti.“..Tota… Minun oli tarkotus jo eilen sanoa kun päästiin tallille, mutta jos joskus haluat maastoon pidemmäksikin matkaa seuraa niin huikkaa. Ei mitään juttelu velvoitetta, hiljaisuus ei minua haittaa. Mutta minusta ainakin on joskus mukavaa että on vaikka vain olemassa se vaihtoehto että voi puhua maastolenkin aikana.” Marshall esitti asiansa pienen hymyn kera, vilkaisten nopeasti maneesin toisessa päässä kulkevaa ratsukkoa varmistaakseen että he olivat vielä hengissä.
“Pidetään mielesä.” nainen vastasi lyhyesti, hymyillen kohteliaasti “Jos et vielä oo kauheasti ehtiny nuihin reitteihin tutustua, niin voisin samalla joitaki näyttääkki.”
“Kuulostaa hyvältä.” mies nyökkäsi aavistuksen leveämmän hymyn kera, lähtien sitten valumaan takaisin maneesin toista päätä kohti palatakseen tunnin pitoon.-
Saako olla hahmoanalyysiä (no tällä kertaa ”analyysiä” eli taas mun ahdistunutta spekulaatiota hahmoista ihmisinä)? No can do, sitä tulee kuitenkin.
Niklakselle näyttää tekevän hyvää, kun joku kohtelee niin kuin vauvaa. Hänhän käyttäytyy niin kuin vauva ja Marshall vastaa siihen! Olen huomannut, että niitäkin aikuisia on, jotka saa ja vaatii huomiota puolisolta sillä tavalla kuin Niklas tässä, ja usein puolisot vastaavatkin siihen niin kuin Marshall. Kun olen tarkkaillut vastaavaa tilannetta oikeassa elämässä, mietin ihan samaa kuin nytkin: mitä ihmettä tässä oikeasti tapahtuu ja miksi?
Miksi Niklas on tuollainen? Mitä hän haluaa? Vai peitteleekö hän jotain toista tunnetta? Pelkääkö, ettei saa huomiota jos ei hypi seinille? Vai yrittääkö olla noin hyper, koska salaa jotain? Vai mitä?? Miksi oikeat ihmisetkin tekee noin, vaikka normaalisti ovat pelaavia fleguja niin kuin Niklas?
Ja miksi Marshall on tuollainen? Eikö rasita pitää huolta vauvasta, vaikkei ole päättänyt lisääntyä? Haluaako hän oikeasti hoitaa Niklasta ja olla äiti… …vai osoittaako hän pohjimmiltaan hellyyden sijaan valtaansa, kun tuolla tavalla sanelee jopa sen että nyt mennään maneesissa kun et osaa käyttäytyä. Tulee mieleen nimittäin se hetki, kun pikkulapselle määrätään kotiaresti. Ja miksi ihmeessä Niklas alistuu siihen noin kiltisti? Polttaisin itse heti päreeni, jos joku päättäisi kontrolloida minua juuri samalla tyylillä kuin vanhemmat pieniä lapsiaan.Sentään Marshall on hyvä opettamaan lapsia ratsastamaan! Muistaakseni hänellä oli historiaakin alalla. Ja hevosethan rauhoittavat. Niklaskin rauhoittuu hieman tässä. Seinille hyppiminenhän voisi siis ihan hyvin johtua stressistä, ja silloin ymmärtäisin, miksi Niklas haluaa äidin hoivaamaan itseään ja komentamaan. Kun kokee, ettei langat pysy enää ihan hyppysissä, on niin tosi rentouttavaa totella vain kun joku toinen antaa ohjeita, miten pitää toimia. Niklas ehkä vain tarvii oikein erityisen paljon äiskän ohjausta rauhoittuakseen. 😀 Nämä kaksi ovat olleet yhdessä jo pari vuotta, joten Marshall kai tietää parhaiten, miten Niklasta käsitellä.
Suloisinta on tietenkin se, kun Marshall pyytää Outia maastoon joku kerta. Hän on ihan oikeassa siinä, että jo se auttaa, kun tietää, että tarvittaessa on maastossa juttuseuraa.
Kokonaisuudessaan olet taas rakentanut just sellaisen tarinan, josta juuri tämä lukija tykkää. Huomaan jääväni jumiin tuohon alkuun ja ärsyyntyväni kuvitellessani sitä omalle kohdalleni kummassa tahansa roolissa, ja sehän on aina hyvä merkki mulle, kun jokin herättää mussa tunteita, vaikka siis sitä ärsyyntymistä. 😀 Ratsastus- ja hevosenhoitokuvauskin on musta hauska, vaikka yleensä yritän vähäsen vältellä niitä sekä lukijana että kirjoittajana. Tykkään piparkakkureunoista ja sellaisesta. Piparkakkureunoja ei ole tullut vastaan, vaikka minut houkuteltiin kirjoittamaan ja lukemaan ekoja heppatarinoita ensin vihko- ja sitten virtuaalitalleille 2000-luvun alussa. Lopussa saat vielä tehtyä Marshallista niin hellyyttävän Outille puhuessaan, että ihan annan heti hänelle anteeksi sen, miten hän alkutarinassa otti minua nuppiin Niklaksen puolesta. 😀
-
Mun on monta päivää pitänyt kirjoittaa tähän jotain kommenttia, joten ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ensinnäkin mun mielestä on aivan ihanaa, kuinka koristat sun tarinoita niin usein myös kuvilla. Ne luo heti vielä vähän lisää tunnelmaa ja elävöittää tarinaa. Toisaalta myös on kiva päästä lukemaan tarina kuvan taustalta. Vaikka pelkkä kuvakin on hieno, niin vielä enemmän siitä saa irti, kun siitä kertoo myös vähän enemmän taustaa. Kun Hopiavuoressa on karsinat täynnä, niin harvoin missään on hiljaista hetkeä. Niinpä on tosi kiva, kun oot jaksanut piirtää myös toisen ratsukon maneesiin mukaan 🙂
Mitä tulee Marshalliin, niin oon jopa vähän yllättynyt siitä, että Marshall tarjoutuu Outin juttuseuraks, koska oon muodostanut mielessäni siitä aika sellaisen yksinäinen susi -tyypin, joka ei ihan hirveän aktiivisesti ota muihin kontaktia. Mutta taas kerran, en tunne Marshallia yhtään niin pitkältä ajalta kuin jotkut muut kirjoittajat täällä, joten saatan myös olla ihan väärässä 😀 Joka tapauksessa uskon, että Marshallin tarjous on sellainen, johon Outi saattaisikin jossain vaiheessa tarttua ja jopa oikeasti avautua ainakin työmurheistaan.
Ja pakko kommentoida vielä Niklasta. En itseasiassa tiedä, onko miehellä jotain hevoshistoriaa vai onko se vielä ihan aloittelija (ehkä se on mainittu jossain tarinassa ja oon vaan missannut). Joka tapauksessa ajattelisin, että Niklaksen käytös voisi mennä myös jännityksen piikkiin ja ehkä mukana on myös näyttämisenhalua. Ainakin henkilökohtaisesti oon maailman huonoin oppilas ja ihan hirveän näyttämisenhaluinen silloin, kun puoliso on se joka yrittää opettaa jotain 😀 muiden kansa osaan kyllä olla paljon fiksummjin.
-
-
Koulutreenit metsässä (750 sanaa)
Aivan kauhia writer’s block ja muuttokiireitä. Mutta ehkä tää ny tästäVoisi sanoa että Tie Tähtiin-cup oli vallannut tallin totaalisesti. Joka nurkan takana tuntui olevan ainakin joku joka puhui siitä, kävi varusteita läpi kisoja varten ja joko varusti ratsuaan treenejä varten tai olivat jo jakaantuneet kentälle ja maneesiin treenaamaan jotain omaan ohjelmaan kuuluvaa tehtävää.
Maneesissa oli valot päällä mikä vihjasi että siellä oli joku jo ratsastamassa, Nelly oli hetki sitten mennyt Cozminan kanssa kentälle päin keskittymisestä lähes tuiman näköisenä ja Tiituksen Marshall oli nähnyt karsinassa varustamassa omaa ratsuaan.
Rastapää oli pyöräyttänyt Arlekinin karsinassaan ympäri ja alkanut harjaamaan sen kylkiä pitkin vedoin, silmäillen samalla sen olemusta tutkivaan sävyyn. Tamma nojasi turvallaan etuseinän kaltereihin silmät ummessa juuri sen näköisenä että sitä ei hetkauttanut yhtään tallin muuttunut ilmapiiri. Nykyään tallilla oli sevästi enemmän jännitystä, intoa ja hermostumistakin ilmassa kun niin moni ratsukko valmisteli itseään kuin hevostaankin ensimmäistä osakilpailua varten. Volya olisi kyllä ollut villi kortti tässäkin asiassa, joko se ei olisi asiasta ottanut yhtään itseensä tai sitten se olisi hissukseen alkanut muuttua kireämmäksi ja kireämmiksi. Minkä jälkeen kädet olisivat olleet tavallistakin enemmän täynnä sen kanssa.
Mies taputti ohimennen tamman kaulaa toisella kädellään, kumartuessaan vaihtamaan harjan kaviokoukkuun ja siirtyi hevosen toiselle etujalalle ja nosti sen ylös. Saatuaan kavion puhtaaksi, rastapää mittoi sitä ja siinä olevaa kenkää katseellaan päätään kallistellen hetken aikaa, ennen kuin siirtyi seuraavan jalan luo ja toisti saman.“Viikonloppuna taitaa olla edessä kengityshommia..” Marshall mutisi venäjäksi hevoselleen.
Arkena saattaisi tehdä turhan tiukkaa ehtiä töiden jälkeen liikuttaa hevonen ja sen jälkeen vielä käydä kaikki neljä kaviota läpi, joten oli helpompi jättää se viikonlopulle kun aikaa oikeasti olikin. Etenkin kun kaviot eivät olleet vielä millään muotoa huolestuttavassa kunnossa ettäkö kengitys pitäisi tehdä nyt heti nyt. Niin ja toinen asia mikä pitäisi tässä samalla laittaa kuntoon on ruokinta, rastapää tuumasi heilauttaessaan koulusatulan Arlekin selkään. Tamma ei tähän mennessä ollut tarvinnut mitään ihmeellistä ruokinnan osalta, eikä määrienkään tarvinnut olla mitään isoja. Mutta nyt kun tiedossa oli useammat kisat parin kuukauden sisään ja niiden päälle kunnon tavoitteellista ratsastusta sekä joitakin valmennuksia, olisi pakko säätää hevosen ruokintaa tilanteen tasalle. Jotta se varmasti saisi kaikkea tarpeeksi että jaksaisi suorittaa sekä ennen kaikkea pysyisi kunnossa. Ensimmäinen valmennuskin oli tullut vastaan kuin tilauksesta heti viikon päähän, kun korviin oli kantautunut että Helanderin Karo tulisi pitämään kouluvalmennuksen tänne Hopiavuoreen. Täydellistä.
Arlekin seisoi jo valmiina karsinassaan kun Marshall oli käynyt varustehuoneessa nappaamassa omat varusteensa, joutuen kertaalleen kääntymään kannoillaan ja palaamaan takaisin hevosen kaapille hakemaan kypäränsä. Kypärättä ratsastaminen oli vain niin lujaan juurtunut tapa että siitä oli hämmästyttävän vaikea päästä eroon. Kotona päin yllättävän harva ratsastaja tuntui käyttävän kotitallilla ratsastaessaan kypärää, mikä osaltaan vaikutti siihen minkä takia asia ei tuntunut mitenkään erikoiselta rastapään mielessä. Suomessa taas… Kypärättä ratsastavia ei näkynyt juuri laisinkaan. Hän oli itseasiassa käynyt aiheesta hyvin pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun serkkunsa kanssa kun tuo oli soittanut yksi päivä.
Lopulta venäläinen oli kuitenkin päässyt Arlekin kanssa pihalle, loikannut satulaan ja ohjastanut tamman kohti metsäreittejä. Koska kuka sanoi että kouluratsastusta ei voinut treenata maastossa? Marshall oli käynyt pari kertaa juosten katsomassa otollisimman reitin jonka aikana pystyi harjoitella hyvin useampaakin kouluohjelman tehtävää. Omanlaisen vaikeuden asiaan toi jo se, kun etenkin alussa oli hyvin paljon suoraa tietä joten ei voinut turvautua ympyröihin tai muihinkaan kuvioihin jotka yleensä auttoivat Arlekinia nopeammin työskentelyn alkuun. Hieman takeltelevan alun jälkeen tamma oli alkanut hyvin hoksaamaan mitä ratsastaja oikein pyysikään. Lopulta sen hieman innokas ja kiirehtivä ravi oli muuttunut tasaisempaan rytmiin missä oli huomattavasti helpompi istuakin, ja se oli alkanut työskentelemään rehellisemmin koko kroppaansa käyttäen. Siirtymisien avulla tamma muuttui mukavasti herkäksi pienillekin avuille, mitä kautta etenkin harjoitus- ja keskilaukan välille muodostui selkeä ero mutta siten että ei kuitenkaan menty ihan lisätyn laukan puolelle.
Lopulta Marshall pyysi Arlekin takaisin käyntiin, antaen tuolle pitkät ohjat jotta se sai venyttää kaulansa pitkäksi eteenpäin. Mies taputti reippaasti tamman hiestä tummunutta kaulaa molemmilla käsillään, ollen alun tahkeudesta riippumatta täysin tyytyväinen hevosen suoritukseen. Onneksi itse kilpailut oli ainakin tarkoitus pitää ulkokentällä, koska Arlekin tuntui olevan pirteämpi näin ulkona mitä neljän seinän sisällä maneesissa. Miehellä ei ollut oikeastaan mitään suurempia odotuksia ettäkö he tulisivat sijoittumaan TT-cupissa, ihan jo sen takia että vastassa oli monta hevosta jotka jo rakenteen puolesta pystyivät suoriutumaan sulavista koulukiemuroista tuomareiden mieleisesti. Arlekin kookkaana ja vähän raskasrakenteisempana ei aina ollut mikään kouluratojen tähti. Joten sijoittuminen oli ehkä toissijainen asia Marshallin mielessä. Enemmän tuo odotti mitä suorituksesta saatavassa arvostelupaperissa lukisi.“..Eikä se haittaa vaikka sinulle ei kisaratsun ura aukene. Pahimmassa tapauksessa menet vain takaisin kotiin, näyttämään niille kakaroille miten troikassa käyttäydytään.” mies puheli tammalle äidinkielellään, rapsuttaen sen harjantyveä. Vaikka mitään sen kauheampaa tuskin tapahtuisi vaikka Arlekin ei ratsuna alkaisikaan pärjäämään, ajatus sen lähettämisestä takaisin Venäjälle kirpaisi ikävästi.
-
Koiria tulee ja menee: niin mulle sanottiin, kun täytyi laittaa yksi nuori koira pois. Se kuulosti kamalalta silloin, kun se sanottiin itselle, mutta tavallaan se on tietyssä mielessä tottakin. Myös hevosia tulee ja menee, ja oikeastaan se on kamalaa vasta silloin, kun on ensin ollut sen saman lemmikin kanssa pitkän aikaa. Veikkaanpa, että jos Arlekin joutuisi palaamaan kotiin, vielä tässäkin vaiheessa Marshall pääsisi siitä yli aika nopeasti, vaikka menevistä ja tulevista koirista ja hevosista ei aluksikaan ole mikään helppo luopua. Parin vuodden päästä jo olisi eri juttu, koska nopeasti sitä kasvaa yhteen heppansa kanssa.
Keksit hyvän idean. Mun romanttinen sielu ihastui ajatukseen ja tietenkin harmittaa, etten keksinyt tätä miljöötä itse. Ei ole tullut mieleenkään. Toisaalta mun jutussani ei oltaisi kerrottu vastalaukasta ja suorista teistä, vaan siitä miten muuttolinnut on tuoneet kevään. :DD
-
-
WhatApp keskustelua Niklaksen kanssa kotimatkalla kisoista: (302 sanaa)
Niklas
No?? Mite se meni? Et sä voi vieläki olla nii kiireine että et ehi muka ees sijottumista kertoa!
Eiku vai onko kaikki palkintojen jaot vasta lopuksi?
Viime vuonnaha koululuokat palkittii enne estekisoja??
KERRO JO HYVÄ MIES!Marshall
Rauha, toinen sija tuliNiklas
SEHÄ O IHAN HELEVETIN HYVIN!
Tai siis ainaki musta se on
Ko sä puhelit jotaki että jännität miten Arlek pärjää hienojen puoliveristen seasa. Tai jotaki sinne päi
NIII ja miten ne muut pärjät??
siis pärjäsMarshall
Joo, meni paljo paremmin mitä odotin. Arlekin tuntu hyvältä oikeastaan jo tallilta lähtiessä niin varovaisen toivekkaana odottelin ainakin hyvää arvostelua ellei sijoitustakin. Outi voitti. Ja.. Jesse?? oli 3, Agnes 4, Tiitus 11 ja Chai 15 jos nyt oikein muistan.
Niin, ja Nelly voitti oman luokkansa.Niklas
Ihan hiton hyvin siis! Eli Hopiavuori putsas palkintopöyän siinä koululuokasa ainaki!Marshall
AikalaillaNiklas
Entä esteet? Ku eikö jokku hypännykki?Marshall
Joo. 100cm luokassa Jesse voitti ja Chai otti 5.sijan.Niklas
Hiton hyvin! Onnittele kaikkia mun puolesta!
Eiku mä onnittelen huomena ite
EIKU onnittele vaan! Ku ehän mä välttämättä nää niitä kaikkia huomena!
Niii ja ootteko te mihkä aikaa takas?Marshall
Arviolta reilu tunti.
Että ollaan perillä ja saan Arlekin yöpuilleNiklas
Okke. Mä teen jotaki ruokaa valamiiksi ko kuitenkaa et oo syöny jotaki kisamakkaraa enempääMarshall
Kiitos.
Niin joo, siellä oli yks kuvaaja joka kävi kuvaamassa näemmä vaan kouluosuudet niin pyysin siltä kuvia jos hän sai joitakin onnistuneita Arlekinista. Niin se lähetti äsken ensimmäisen minkä oli ottanut lämmittelystä.
Kuva vähän isompanaMarshall silmäili puhelimen näytöllä näkyvää valokuvaa pieni hymy suupielessä, vilkuillen toisen reiden päällä lepäävää sinistä ruusuketta syrjäsilmällään. Huomio kääntyi kuitenkin nopeasti takaisin kännykän ruudulle kun yläpalkkiin ilmestyi ilmoitus uudesta sähköpostista, ja viestin otsikko paljasti nopeasti lähettäjän tämäpäiväiseksi valokuvaajaksi. Lukiessaan läpi uutta sähköpostia Marshalin mieleen juolahti idea että voisi kysyä josko kuvaaja oli napannut kuvia muistakin Hopiavuoren ratsukoista.
-
Mahtavaa, miten yksinkertaisilla asioilla saa hahmon luonteen esille. Tapa jolla Niklas viestittää on täysin erilainen kuin Marshallin. Tunnistan Niklaksessa itseäni siinä, että kun oon jostain tosi innoissani niin sitten mä vaan tykitän viestiä viestin perään kirjoittamatta mitään kokonaisia lauseita
vaan siis
tyylillä näin
koska
mä oon niin innoissani!!!!Ja Marshall tuntuu ottavan aikansa viestien kirjoittamisessa; muistanko oikein että hän oli ehkä vähän huonokin teknologian kanssa… 😀 Ehkä siitä johtuu rauhallinen tahti viesteissä, kun hän katsoo tarkasti että oikeinkirjoitus on kohdillaan ja viesti menee varmasti oikealle henkilölle.
Tää tarina on myös tosi näppärä tapa – hahmojen välisen keskustelun sekä tunteiden esilletuomisen lisäksi – noteerata että hei, huomattu on, hyvin meni, jes! Ja eikös tästä voi napata seuraavaan osariin lisäarvan myös! 😀 Tykkään sun tavasta piirtää ihan hirvittävästi, se on niin seesteinen. Selkeän tyylitelty olematta liioiteltu, siis sitä katsoessa silmä lepää. Etenkin ihmiset tuntuu olevan sun bravuuri, vaikka hevosissakaan ei mitään huonoa mainittavaa ole!
-
Panin merkille saman luonteen ilmaisemisen eron kuin Noa. Mun ensimmäinen ajatus ei kuitenkaan valitettavasti ollut vau (se oli vasta toinen), koska haaveilen aina liikaa. Ensimmäinen ajatus oli nimittäin Marshall, Reita ja Oskari juttelemassa. Miettikää niitä tallin pihalla, miettikää!! Ne seisoo kaikki kuuden metrin päässä toisistaan ilmeettöminä ja tosi liikkumatta ja puhuu tosi hiljaa. Kukaan ei edes tajua, että niillä on kesken sellainen keskustelu, josta ne on kaikki ihan äärettömän kiinnostuneita.
Mutta Marshallilla meni tosi hyvin (ja sitten se vielä suhtautuu siihen itse niin rauhallisesti, vaikka onkin tyytyväinen). Jes!
Tykkään kuvasta tietenkin kuvana, mutta tykkään siitä myös yhdestä melko oudosta syystä myös. Huomasin juuri äsken Hallavan sivuilla muista syistä käydessäni, että olet ihan tavattoman tarkka. Viimeisissä kuvissa Hallavan maneesi on kuvattu just tuollaiseksi. Musta tämmöinen pikkuasia on ihan tosi sydäntä lämmittävä, ihan niin kuin Eetu puhumassa omaa murrettaan muiden tarinoissa tai jotain sellaista: että toinen on nähnyt vaivaa ottaakseen tuollaisen yksityiskohdan selville. Toivottavasti kuva pistää Hallavan Aleksinkin silmään ja hän näkee, kuinka tarkkaan joku on halunnut katsoa.
-
-
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla (858 sanaa)
“Kumpi veikkaat että sieltä tulee?” Niklas kysyi, istuessaan Arlekin selässä ja piti kiinni satulan etukaaresta.
“Tässä tapauksessa taitaa olla pelkästään sillä väliä että varsa syntyy terveenä ja ilman ongelmia. Rentouta hartiat.” Marshall vastasi katse tiukasti ratsukossa, samalla kun hän itse seisoi ympyrän keskellä juoksutusliina käsissään.
“No siis joo joo, tietenki. Mutta kai sulla ny ees jotaki veikkauksia on. Ainaki jokku veikkaili oria, puhuvat jotaki siitä että ko Flidan vatta on oikealla tai jotaki.”
“Vanha uskomus. Että jos tamman maha on oikealla niin tulee orivarsa. Mutta toisaalta Flidan maha on ollut enemmän sivuilla mitä alhaalla mikä taas vihjaisi tammasta. Ja varsa vaikutti olevan todella aktiivinen potkimaan mahassa mikä myös enteilisi tammavarsaa. Mutta sitten taas, mitä olen Flidaa yhtään seurannut niin se on vaikuttanut tasaisen tyytyväiseltä mikä ennustaa orivarsaa.”
“Kuin monta tollasta uskomusta ees on..?”
“On niitä vielä pari lisääki. Ja kyllä niissä jotain perää on, koska ne pitävät yllättävän usein kuitenkin paikkansa tai sitten se on vain sattumaa… Siirrytään seuraavaksi raviin, ja kevennä mukana.” Marshall sanoi, odottaen jonkunlaista vastausta että toinen oli kuullut ennen kuin komensi Arlekinin siirtymään raviin.Tie tähtiin -cup oli nyt puolivälissä kun toinen osakilpailu oli saatu pakettiin, ja sitä varten hän ja Arlek olivat treenanneet hyvin aktiivisesti jotta tammalla oli parhaat mahdollisuudet suoriutua hyvin itse kilpailuissa. Ja ahkera työ oli tuottanut tulosta, toisen ja kolmannen sijan verran, mikä oli paremmin mitä Marshall oli tohtinut edes toivoa. Ja nyt toisen osakilpailun aikana Arlekin olemus oli muuttunut tasaisen rauhallisesta etenijästä suorastaan pirteäksi työmyyräksi, joka vaikutti olevan oikeasti jopa innoissaan päästessään töihin.
“Kevennä vähän rauhallisemmin.”
Arlekin liikkeet olivat tuntuneet jo selästä käsin hyvin erilaisilta, minkä takia Marshall oli halunnut suorittaa liikuttamisen juoksuttaen jotta näkisi miten se liikkui. Samalla oli hyvin voinut laittaa Niklaksen satulaan sen ajaksi. Nyt kun tuon ei tarvinnut edes huolehtia hevosen ohjaamisesta hän pystyi keskittyä täysin omaan kehonhallintaan hevosen selässä.
“Älä jännitä, rentouta hartiat. Ja ota vain tukea siitä etukaaresta tai jouhista jos siltä tuntuu… Parempi.”
Vaikka Marshall seurasi tarkasti niin ratsastajan kuin ratsunkin menoa ympyrällä, mielessään tuo kasasi loppuviikon liikutusohjelmaa. Hän ehtisi ratsastaa Arlekin kunnolla huomenna iltapäivästä ja torstaina hieman kevyemmin aamupäivällä, ennen kuin he illalla suuntasivat matkan takaisin pohjoiseen Lehtovaaran tallilla pidettävään Karoliina Ahon kouluvalmennukseen.
Rastapää oli ehtinyt epäröidä osallistumistaan valmennukseen mikä pidettiin niin kaukana, mutta pienen tutkimisen jälkeen hän uskoi että se olisi varmasti matkan arvoinen sekä olisi hyödyksi seuraavaa osakilpailua varten.
Paluumatkalle mies oli vielä sopinut pysähtyvänsä Duován luona Pohjois-Pohjanmaalla, missä oli aikaisemmin ollut töissä auttamassa tuntien pidossa sekä hevosten läpiratsastuksessa. Nainen oli ollut enemmän kuin ilahtunut kun rastapää oli soittanut hänelle asian tiimoilta.“Nyt menee hyvin, muista vaan pitää katse ylhäällä Arlekin korvissa päin. Jos haluat niin voit kokeilla päästää irti satulasta. Mutta jos se tuntuu liian vaikealta tai tasapainos alkaa horjumaan, niin ota heti taas satulasta kiinni.”
Niklas oli tietenkin lähdössä mukaan, vaikuttaen olevan innoissaan jo pelkästään uusinta retkestä Lappiin mutta myös innoissaan sen hevospainottuvuudesta. Duová oli nimittäin enemmän kuin mielellään luvannut yhden ratsastuskoulunsa poneista kaksikon käyttöön jotta he pääsivät kumpikin ratsain käymään pienellä maastolenkillä siellä pysähtyessään. Kai sitä retkeä pystyi ajatella valmennuksesta ja muusta huolimatta myös jonkinlaisena pariskunnan minilomana.
“Haluatko kokeilla laukkaa?”
“Hä? Minäkö?”
“Ei siellä satulassa taida kukaan muukaan istua.” Marshall hymähti “Ei ole pakko, mutta se voi olla helpompaa näin liinassa kun viime kerrasta on kauan kun olet laukannut.”
“No haluan kokeilla! Mite se taas nostettiin ees?”Marshall pyysi Arlekin hidastamaan takaisin käyntiin, silmäillen hetken sen rentoa ja rytmikästä kävelyä isolla ympyrällä.
“Istu suorassa keskellä satulaa, jos tasapainon puolesta tuntuu helpommalta niin voit vähän nojata taaksepäin. Siirrä sisäjalkaa hieman eteenpäin, lonkasta lähtien, niin ulkojalka siirtyy tarvittavan verran taakse. Ja kun laukka nousee, istu rentona jalat pitkinä ja anna lantion mennä mukana liikkeessä. On ehkä parempi että pidät suosiolla kiinni siitä satulan etukaaresta.”
Niklas vain nyökytti päätään merkiksi että oli ainakin oletettavasti ymmärtänyt ohjeet, ja näytti nopeasti mutisevan kuulemaansa läpi pari kertaa ennen kuin nyökäytti päätään pienesti kuin sanoisi itselleen että osaisi tämän kyllä. Eikä Marshall kyllä epäillyt hetkeäkään etteikö toinen pitkän tauon jälkeen osaisi laukkaa nostaa.
Ensimmäisellä yrityksellä Arlekin siirtyi hieman epäröiden raviin, mutta Marshall pyysi sen nopeasti takaisin käyntiin jotta Niklas sai yrittää uudestaan.“Muista hengittää, rentoudu.”
Seuraavalla yrityksellä laukka löytyi. Arlekin kaarsi kaulaansa pitkänä eteenpäin ja eteni rytmikkäässä sekä rauhallisessa laukassa isolla ympyrällä. Niklaksen kasvoilla näkyi aavistuksen jännittynyt mutta sitäkin ilahtuneempi leveä hymy, ja tuo näytti mukautuvan yllättävän hyvin mukaan Arlekinin pitkiin laukka-askeliin.
Huomattuaan toisen ratsukon tulevan kentälle, Marshall pyysi Arlekinin laskemaan ravin kautta takaisin käyntiin. Niklas hämmentyi hieman kun laukka loppuikin kesken ja hevonen oli taas takaisin käynnissä, vilkuillen ensin Marshaliin päin ennen kuin huomasi kentälle tulleet Nellyn ja Cozminan.“Näikkö, mie laukkasin!” oli ensimmäinen asia minkä Niklas hihkaisi, vilkuillen niin Nellyä kuin Marshalia.
“Näin. Sehän meni hyvin.” nainen vastasi pienen hymyn kera, kääntäessään valkoisen ratsunsa kulkemaan tyhjään kentän päätyyn.
“Me ollaan kohta lopettelemassa, niin saat koko kentän käyttöön.” Marshall huikkasi.
“Joo, ei mitään kiirettä. Me voidaan hyvin lämmitellä tässä päädyssä.”Marshall nyökkäsi päätään pieni hymy suupielessään, ja käänsi huomion takaisin Niklakseen ja Arlekiin.
“Okei, nosta uusi laukka. Muista hengitys ja rentous, kevyt mutta napakka käsky.”
Niklas toisti ääneti apuja koskevan litanjan, hengitti kerran syvään keskittyäkseen ennen kuin toisti laukka-avut joihin Arlekin reagoi tällä kertaa heti ja siirtyi uudestaan rentoon ja rauhalliseen laukkaan.
-
Mitä enemmän Niklasta näkyy, sitä enemmän ajattelen että se on niin kuin Chai. Se on ensivilkaisulla samanlainen lahopää, mutta sen hölötyksen ja sellaisen alla molemmilla on ihan järkeä, hyviä mielipiteitä, moraalintajua, hyvä sydän ja niin poispäin. Tämän tarinan jälkeen kirjoitin jo nämä kaksi tapaamaan toisensa ja tutustumaan, mutta aloinkin viime hetkellä pelätä, että tarinasta tuli liian lapsellinen. Varsinkin, kun kertojana oli Reita, jonka näkökulmasta moinen oikein korostuu: kukaan muu ei esimerkiksi ajattele Chain räpättävän koko aikaa, kuin Reitan kaltaiset. Mutta ehkä vielä saan tarinan korjattua ja julkaisukuntoon..
Toinen juttu, joka mulle tuli mieleen, on että Marshallin pitäisi mun mielestä ehdottomasti tarjota pelkästään vauvoille ja lahopäille suunnattu valmennus. 😀 Sehän opetti ratsastamista entisessä elämässään, ja voisi osata neuvoa Niklaksen ohella ainakin Chaita ja Santtua oikealla tavalla ja olematta pelottava.
On siis selvää, että pidin taas tarinaa söpönä, mutta samalla näen siinä Marshallin ja Niklaksen välillä samanhenkisen epäsuhdan kuin Reitan ja Chain välillä. Marshall ei tietenkään ole Niklasta kohtaan uudessa elämässään vihamielinen niin kuin Reita ainakin yrittää olla Chaita kohtaan, vaan kohtelee häntä päällisin puolin hyvin, mutta silti vähän niin kuin lasta. Ymmärrettävästä syystä valta ja vastuu on Marshallilla tallilla, ja ollaanhan me nähty, että Niklaksella on edes jotain sananvaltaa ja Marshallista riippumattomia juttuja kotona. Mistä tämä alentuva fiilis tulee, ei ole se, että Marshall neuvoo Niklasta. Se on tyyli neuvoa. Mä puhun välillä samalla nuotilla mun opiskelijoille, jotka on mua kymmenisen vuotta nuorempia ja joilla on muhun iiiiihan eri suhde kuin parisuhde. Se kuulemma sopii siihen rooliin. Tästä ajattelin, että ehkä Marshallin nuotti onkin peruja just ratsastuksenopeajoilta. Ehkä Niklas sietää sitä just siksi, että se on aina tiennyt sen, mikä mulle valkeni vasta vähän aikaa sitten: Marshallilla on vähäsen eri rooli kotona kuin tallilla. (Sitä paitsi Niklas ihan itse hakee taas idiootin ja lapsen roolia ihan niin kuin Chaikin: huutaa kato isi kato, mä laukkasin ja kyselee lapsellisia. Se on tehnyt sitä ennenkin tässä uudessa tarinassa. Sen jälkeen olenkin ihmetellyt yhtä lailla, miten Marshall jaksaa olla Niklaksen äiti. Toisaaltahan niillä on tässä erinomainen symbioosi. :DD)
Vähänkö olisi jännä ajatus, että TT2021-skabassa olisi toinenkin ”toisen polven” osallistuja? 😀 Koska niin Marshallkin on sanonut, että kyllä Niklas vuoden päästä voisi ihan hyvin mennä…
-
Iteasiassa oon pyöritelly mielesäni hyvin samoja asioita. Että Chai ja Niklas saattais tulla juttuun mutta en oo tohtinu/onnistunu vielä kirjottaan mitään asiaan liittyen xD
Toinen asia mitä oon jo muutaman kerran miettinykki on juuriki että samalla ko Marshall pitää tunnin Niklakselle, niin se huikkais ainaki just Chaille ja Santulle asiasta. Että tervetuloa mukaan, tunnin taso ei oo korkealla 😀 Ties vaikka tällänen matalan kynnyksen ”vauva ja lahopää valmennus” joskus siis tuliski.
-
-
Kaarevaa, väistöä ja ravia (938 sanaa)
“Ne on ihan liian söpöjä..” Niklas henkäisi, tuijottaen tiiviisti karsinassa haparoivin askelin liikkuvia varsoja jotka kilpailivat nisälle pääsemisestä.
“Onneksi olkoon kaksosista.. Mahtoi olla yllätys kun selvisi että sieltä tulee toinenkin?” Marshall kysyi, katsoen Noaa joka tiiraili raollaan olevasta ovesta sisälle karsinaan.
“Kiitti. Oli joo kyllä yllätys. Eläinlääkäriki sano että yleensä kaksosten tulon näkee jo ultrassa niin se toinen voijaan nipistää pois..” Noa puheli, voimatta peitellä hymyään. Ja ihmekkö tuo nyt oli, kaikista todennäköisyyksistä huolimatta Flidan karsinassa seisoi nyt kaksi varsaa. Ja ilman edes suuria ongelmia itse varsomisessa, luojan kiitos.
“Niin joo tavataan tehdä. Onneksi kumpikin varsoista näyttää voivan hyvin, vaikka toinen onkin pienempi… Kannattaa varuilta hankkia maidonkorviketta, jos Flida ei pysty tuottamaan tarpeeksi maitoa kummankin varsan ruokintaan.. Ja kannattaa myös tarkistaa että emä saa varmasti tarpeeksi valkuaista-… Anteeksi.. tapa ohjeistaa joissakin asioissa istuu välillä liiankin tiukasti…” punapää keskeytti puheensa pahoitellen, kun tajusi että oli alkanut heittelemään pieniä ohjeita varsojen ja emän suhteen.
“Ei mitään.” Noa vakuutteli pieni hymy suupielessä. “Eläinlääkäri oli ottanu mukaan maidonkorviketta, sain sitä siltä niin ainaki nyt tähän alkuun sitä on jos näyttää siltä että sitä tarvii. Ja Flidan ruokintaan kyllä lisättiin yhdessä vaiheessa pellava valkuaista varten… mutta riittääkö se nyt ku varsoja onki kaks?”
“Hmm.. Kannattaa ainakin kokeilla vaihtaa soijarouheeseen. Sen valkuaisarvot ja lysiinipitoisuus on paremmat.”Noa nyökytteli päätään hieman pohtiva ilme kasvoillaan. Marshall siirsi oman katseensa toisten tavoin pieniin honkkelijalkaisiin varsoihin. Tuli jollain tapaa suorastaan kotoisa olo kun talliin oli syntynyt varsoja, se jos mikä oli merkki kesästä.
“Okei, eiköhän anneta varsoille ja Flidalle rauha.” Marshall sanoi lopulta ja taputti yhä kyykyssä olevaa Niklasta olkapäälle.
“Äh, onko pakko?”
“On. Karsinalla on varmasti riittänyt vieraita paljon ennen meitäkin, minkä lisäksi meillä on oma hevonen joka tarvitsee huomiota.”
“Kyllähän nuita mielellään tuijottelisi vaikka koko loppupäivän.” Noa totesi, jääden itse vielä Flidan karsinalle.—
Hetkeä myöhemmin Marshall ja Niklas oli saanut Arlekin haettua tarhasta sekä varustettua ratsastusta varten, minkä jälkeen he olivat suunnanneet eilisen tavoin kentälle. Niklas istui jälleen Arlekin selässä, tällä kertaa ohjat toisessa kädessään samalla kun toisella liikutteli kypärää päässään.
“Mä taijan tarvita jonku toisen kypärän käyttöön. Talvella tää meni ihan hyvin ko pysty pitään pipoa alla mutta nyt täälä on ainaki sata astetta liian lämmintä pipoa varten minkä takia tää kutittaa mun päätä niinko mulla ois täitä.”
“Itseasiassa tarvitset oman kypärän, koska jos yhä haluat alkaa ratsastamaan ihan tavoitteellisesti niin se on ensimmäinen mikä sinulle pitää hankkia. Olin kyllä miettinyt että pohjoisen retkellä voisimme pysähtyä ainakin Oulussa ja käydä Hööksissä.”
“Uuu, mitähän muuta sitä vois ostaa!”
“..Jos nyt vain alkuun ostetaan se kypärä. Ratsastusvarusteet on aika tyyriitä, ja tällä hetkellä kypärä on ainoa minkä oikeasti tarvitset.” Marshall toppuutteli toisen haaveilua, laskien katseen kännykkänsä ruudulle avaamaan kouluohjelman kaavakkeeseen.Kolmas osakilpailu olisi jo kolmas päivä, ja se järjestettiin täällä Hopiavuoressa. Kisapäivä tulisi siis olemaan siinä määrin edellisiä helpompi, että varusteita ei tarvinnut pakata eikä tarvinnut herätä aamuyöstä pakkaamaan autoa ja lastaamaan hevosia koppiin että ehti ajella kisapaikalle.
Marshall vilkuili aina välillä Niklasta joka käveli Arlekinin kanssa alkukäyntejä uraa pitkin, jatkaen sitten helppo A luokan ohjelmaksi ilmoitetun radan vaiheiden tarkastelua. Ohjelma sinänsä vaikutti ihan helpolta, mutta siinä oli hetkiä jolloin aika lyhyen ajan sisällä tapahtui monta muutosta mitkä piti muistaa. Paljon ravisiirtymisiä, puolivoltti mistä pohkeenväistön kautta harjoitusraviin ja sen jälkeen piti muistaa että tuli puoliympyrä voltin sijaan sekä piti myös myödätä ohjia muutaman askeleen ajan. Siitä taas puolivoltille ja pohkeenväistön kautta harjoitusraviin. Sitten jo siirrytiin käyntiin, uusi puoliympyrä ja riittävä ero että saatiin keskikäynti… Okei, olihan tässä aika paljonkin muistamista. Mutta Arlekin varmasti suoriutuisi ihan hyvin kunhan lämmittelyssä jo kiinnittää huomiota siirtymisiin ja taipumiseen.
Rastapää sulloi puhelimen lopulta takaisin taskuunsa, siirtäen katseen Arlekiniin ja Niklakseen päin. Toinen oli halunnut tänäänkin päästä käymään satulassa, joten pienen mietinnän jälkeen Marshall oli ehdottanut että Niklas voisi hoitaa alkukäynnit ja ihan lopuksi hypätä takaisin satulaan ja kokeilla pari laukannostoa, minkä jälkeen hän voisi hoitaa myös loppuverryttelyn.“Jos haluat niin voit ottaa vielä vähän ravia ennen kuin vaihdetaan ratsastajaa.”
“Tai, jos ei vaihetakkaan. Vaan mä ratsastan ja sä piät mulle tunnin.”
“Muuten hyvä, mutta etenkin koottu laukka on vielä sinun osaamisesi ulkopuolella.”
“..Tylsää.” Niklas kommentoi pienen virneen kera, kääntäen katseensa kohti Arlekin korvia. Ja lyhyen keskittymisen jälkeen pyysi tamman raviin.—
“Muista ne nyrkit!” Niklas huikkasi istuessaan kentän aidalla seuraamassa Marshalin ja Arlekinin työskentelyä.
Marshall oli tällä kertaa päättänyt olla käyttämättä taannoisesta valmennuksesta saamaansa raippakikkaa, ja sen sijaan hyödyntää Niklaksen läsnäoloa. Koska myös muiden ratsastamisen seuraamisesta pystyi oppia yhtä sun toista, mies oli antanut tuolle tehtäväksi muistuttaa häntä nyrkkien asennosta kun kädet lähtisivät taas kääntymään niin kuin hän pitäisi kiinni pyöränsarvista eikä ohjista. Jonkinlaista edistystä ehkä oli tapahtunut, koska Niklas ei ollut joutunut muistuttamaan vielä kauhean montaa kertaa.
Rastapää korjasi nyrkit niin että peukalot olivat taas päällimmäisenä kohti taivasta, vain jotta hetkeä myöhemmin irroitti otteensa ohjista kokonaan käännettyään Arlekin kulkemaan kentän toista pitkää sivua pitkin. Mies kevensi mukana tamman raviaskelissa samalla kun veti takin vetoketjun auki ja kiskoi takkia pois päältään. Ihan helvetin liian kuuma. Vaikka ulkona ei ollut kuin ehkä kymmenisen astetta lämmintä! Arlekin ojensi kaulaansa pitkänä eteenpäin ja venytti askeltaan hieman pidemmäksi liikkuessaan.“Ota kiinni.” Marshall huikkasi hyvissä ajoin, ennen kuin kohdalla tipautti vauhdista takin Niklaksen käsiin.
“Eikö tää ny menny vähän kaikkien ratsastustunti oppien vastaisesti?” nuorempi mies heitti takaisin hieman naurahtaen, taitellen takin viereensä aidalle.
“Jep. Joten, älä tee kuten minä vaan kuten minä sanon.” Marshall vastasi, keräillen ohjat hissukseen takaisin käsiinsä.Arlekin tuntui muuten hyvältä ratsastaa, mutta siinä missä ennen sen kanssa oli saanut oikeasti tehdä töitä että sen sai taipumaan niin nyt sen kanssa sai olla tarkka että se pysyi suorana pohkeenväistön aikana. Eikä lähtenyt kääntämään päätään kuin he olisivat kääntymässä voltille tai jopa vielä enemmän. Tässähän joutui kesken kilpailun alkaa opettelemaan ihan uusiksi millaisilla avuilla Arlekin toimii.
-
Ihana Niklas 😀 . Muistan ja tunnistan ajan, jolloin oli oikeasti iso halu olla hevosen selässä aina vaan ja uudestaan! Niklaksen halu ratsastaa toi ihan omat samat ajat mieleen, kun oikeasti olisi halunnut vaikka ei osannutkaan jotain koottua laukkaa :DD .
Oot kyllä ihan super kuvaamaan ratsastusta. Se on sun vahvuus ja saat kerronnalla lukemisen tuntumaan jouhevalta, eikä ratsastusmanuaalin läpi puurtamiselta. Oot myös kehittyny tosi paljon yhteisöllisessä tarinoissa ja jätät mun silmiin hienon kohdan jatkaa 🙂 . Hyvä sä!
-
(Edelliseen kommenttiin viitaten: Marshall ei ole yhtään äiti kenellekään muulle, ei edes Noalle vaikka tietää tietävänsä enemmän. Sitten taas Niklas hakee vauvan roolia haluamalla liikaa ratsastuskamaa ja Marshallin on pakko taas sanoa, että ei kulta. 😀 Hassu dynamiikka. :D)
Mutta joo, on Niklaskin suloinen ja tomera, kun muistuttelee nyrkeistä laidalla.
Ratsastuksen kuvaaminen Niklaksen kautta on nyt sellainen homma, jonka olet saanut sujumaan. Mä olen joskus ennenkin saarnannut siitä, mitä ihminen (hahmo) huomaa omasta toiminnastaan ja mitä ei. Sitä ei huomaa, mikä on itselle helppoa. Marshall tuskin noteeraa mitään alkulämmittelyä, ihan niin kuin mä en noteeraa vaikka autossa vaihteiden vaihtamista ja polkimia ja rattia enää näin monen ajovuoden jälkeen erikseen, vaan se auto vaan ihan menee sinne minne mä haluan siinä vauhdissa kuin haluan. Vasta jos jotain yllättävää tapahtuu, huomaan yksittäiset jutut niin hyvin, että niistä voisi kirjoittaa autolla-ajomanuaalin mun ollessa kertoja. Nyt Niklaksen ollessa ratsastaja ja kerronnan keskittyessä enemmän Marshalliin, Marshall pystyy huomaamaan pikkujuttujakin luonnollisella tavalla. Luonnollisuuden lisäksi tätä on miellyttävä lukea siksi, että tämä kertoo samalla ihmissuhteista ja on tosi miljöö- ja tarinasidonnainen juttu. Toki jokaiselle tekstille on yleisönsä, mutta mä olen itse tämän tekstin yleisöä paaaaaaljon enemmän kuin tehtäväkohtaisen ratsastusohjekirjan.
Siirtymistä vielä. Merkitset ajalliset siirtymiset nyt viivoilla, eikä sun tarvitsisi. Ekassa osoitat kyllä sanoin siirtymän: seuraava kappale alkaa ”hetkeä myöhemmin”. Tokassa kohdassa et osoita siirtymää sanoin, mutta osaisit kyllä rakentaa siihenkin lukijalle tiedon, että nyt muuten on taas siirrytty ajassa eteenpäin. Et tarvitse mitään visuaalista merkkiä katkaisemaan tarinaa, koska osaat kyllä siirtyä selkeästi ilmankin: lukija ei olisi ekassa kohdassa yhtään hukassa.
-
-
Kotiin on aina mukava palata (304 sanaa)
Olihan matkustaminen nyt hauskaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kyllä se vaan oli aina mukava palata takaisin kotiin ja tuttuun arkeen. Marshall ajatteli mielessään samalla kun jätti auton tallin edustalle.
“Haluatko hoitaa Arlekin tarhaan vai siivota kopin?” Marshall kysyi, sammuttaessaan auton.
“Hmm.. Kerta saan ite valita, niin hoijan mieluummin hevosen.” Niklas vastasi virneen kera. “Mitä kaikkea pittää tehä?”
“Tee sille se juoma tarjolle. Kuljetussuojat ja loimi pois, tarkista jalat että ei varmasti ole polkeamia tai turvottele mistään. Se tuskin on hikoillut matkan aikana, mutta jos on niin laita sille ohut loimi päälle ennen kuin viet tarhaan.” rastapää ohjeisti ennen kuin nousi pois autosta.Niklas oli kavunnut sivuovesta jo sisälle koppiin kun Marshall sillä välin aukoi luukut ja laski lastaussillan alas, varmistaen että toisella oli hevonen jo kiinni ennen kuin aukaisi puomin Arlekin takaa. Jääden sillan viereen seisomaan siltä varalta että tamma lähtisi ottamaan harha-askelia peruuttaessa.
Rastapää siirtyi jo valmiiksi avaamaan tallin ovea että Niklas sai taluttaa hevosen sisälle kun hän itse menisi hakemaan talikkoa ja kottikärryjä. Kopin siivoamiseen ei mennyt kuin no ja hä, minkä jälkeen mies kävi keulassa vielä irroittamassa heinäverkon kuljetuksen jäliltä pois. Kanniskellessaan auton perässä olleita varusteita takaisin omille paikoilleen varustehuoneeseen, Marshall vilkaisi aina nopeasti miten Niklas selvisi Arlekinin kanssa.“Ei tää oo ko ihan vähäsen kaulalta märkä.. tai ei ees märkä, mutta sellanen nihkiä. Niin pittääkö tälle laittaa se loimi?” nuorempi mies kysyi, tiiraillen karsinan kaltereiden välistä.
“Hetki.” rastapää vastasi nopeasti, käyden nopeasti viemässä käsissään olleen satulan varustehuoneeseen ennen kuin meni Arlekin karsinaan.”…Laita vaan se ohut ulkoloimi.” mies sanoi lopulta ja taputti tamman kaulaa poistuessaan karsinasta.
Eipä sen lihasten suojelusta loimittamisella olisi ainakaan haittaa, koska siinähän sitä oltaisiin jos hevonen pamahtaisi jumiin näin lähellä seuraavaa osakilpailua. Hyvästi kaikki se valmentautumisen hyöty ja tervetuloa ylimääräiset kustannukset hieromisesta. Niin.. Ehkä pitäisi ennen finaalia viimeistään tilata hieroja käymään Arlekin läpi.-
Hyvä Niklas, oikea valinta. 😀 Kuka nyt koppia siivoaisi vapaaehtoisesti, kun annetaan valita. Koskahan Niklas on tarpeeksi itsevarma arvioimaan itse esimerkiksi loimitustilanteen tällaisen ohjeistuksen perusteella? Lyön vetoa, että se olisi nytkin osannut tehdä oikean päätöksen, mutta miksihän se ei kuitenkaan sitten uskaltanut päättää itse?
-
-
1. Treeni hevosen näkökulmasta. (342 sanaa)
Arlekin seisoi tyytyväisenä päätään roikottaen ja toista takajalkaansa leppuuttaen tarhassa, silmät puoliummessa kevätauringon lämmittäessä taivaalla. Vihdoinkin hän oli saanut ansaitsemaansa huomiota kaiken rehkinnän jälkeen, peräti kaksi päivää vain kevyttä kävelyä vieläpä ilman että tarvi kanniskella ratsastajaa. Ja oli hierottukin! Ah, se vasta oli ollutkin mukavaa.
Hetken tamma oli ehtinyt jo haaveilla että ehkä se saisi vielä tämänkin päivän ottaa rennosti vaan eipä tietenkään. Siellähän se isäntä taas seistä pönötti portilla ja vislasi siihen vaativaan sävyyn. No, ehkä menisimme maastoon. Tamma tuumasi ennen kuin lähti harppomaan portilla odottavaa rastapäistä miestä kohti. Vaan kuinka väärässä sitä pystyi ollakaan. Ei, kehää pyörimään taas. No, onneksi mentiin kentälle eikä sinne kaikuvaan kopperoon. Arlekin käänsi päätä selässään istuvaa ratsastajaa kohti, kun se tunsi taputuksen kaulallaan ja kuuli miehen selittävän äidinkielellään kuinka he menisivät kentällä vain kevyesti pientä jumppaa. Ja että lopuksi mentäisiin maastoon. Se kuulosti ihan toimivalta suunnitelmalta. Tamma pärskähti hyväksyvästi, jatkaen kävelyä uran vierellä hieman aikaisempaa paremmalla energialla.Alkukäynnit oli kuljettu, kun Arlekin tunsi pohkeiden puristuksen kyljissään. Tamma käänteli korviaan hieman selässään istuvan ratsastajan suuntaan samalla kun siirtyi kepeästi rentoon mutta harppovaan raviinsa. Selvästi ravin tempo oli vain turhan reipas kun ratsastaja alkoi vain puolen kierroksen jälkeen jo jarruttelemaan hevosensa menoa, joka puolestaan luimi korviaan hieman tyytymättömänä. Ravia oli käsketty mennä niin mennään sitten, päästäisiin nopeammin sinne maastoonkin, mutta hidastetaan nyt sitten vähän. Tamman korvat nousivat nopeasti pystyyn kun rauhoitettuaan vauhtiaan hieman, ratsastaja kevensi tuntumaa ohjista ja rapsutti nopeasti sen harjantyveä.
Laukkaan siirtyminen tiesi usein sitä että ringin pyöriminen lähestyisi loppua, mikä tällä kertaa tiesi maastoon siirtymistä. Minkä takia Arlekin siirtyi laukkaan innokkaasti valtavalla harppauksella, pyöristi kaulansa voimakkaalle kaarelle ja tunsi pienen hetken kuinka ratsastaja meinasi lähteä jälleen jarruttamaan liikettä. Mutta yhtä nopeasti matkustaja rentoutui satulassa, ja lähti myötäämään mukana liikkeessä. Hyvä, ei sitä nyt aina tarvi kehässä ottaa kaikkea niin vakavasti. Seuraavassa hetkessä tamma olikin jo vetänyt päätä kohti maata, köyristänyt selkäänsä ja potkaissut takajaloillaan kohti taivasta. He olivat viime aikoina pyörineet niin paljon ympyrää ja vääntäneet ties mitä kuvioita, että tässähän pitää tosissaan alkaa muistuttamaan isäntää siitä että ei aina tarvitse olla niin vakava!-
Hevosen näkökulmasta kertomisen tehtävä oli aika yllättävä veto. Se palvelee monenlaisia kirjoittajia hyvin. Nuoremmat (ja osa vanhemmistakin tottakai) kirjoittavat herkästi minä-muotoisia eläinsatuja hevosistaan. Minäkertojahevonen on musta vaikea vakavampiin juttuihin, koska herkästi sellainen kertoja on tosi lapsellinen. Sinun ratkaisusi on tähänastiselle tyylillesi uskollisesti tehdä hevosesta fokalisoija, vaikka kertoja säilyy ulkopuolisena. Varmaan tämä ratkaisu on se, josta tähän tarinaan tulee se hieman aikuisempi kaiku.
Joskus voisi muuten olla ihan mielenkiintoista tutustua minäkertojiisi. Tai kokeilla itse ekoja kertoja virtuaaliheppatarinoissa fokalisoivaa ulkopuolista kertojaa. 😀
-
-
Seuraa ja opi (390 sanaa)
19. Kirjoita… b) tai sammakkoperspektiivistä.Niklas istui maassa nurmikko kaistaleella kentän aidan vieressä, nyppien hyvällä tahdilla vihertynyttä nurmikkoa samalla kun seurasi katseellaan tiiviisti kentällä pyörivää ratsukkoa. Nyt kun koirajuttujen tutkiminen oli alkanut hieman vähentymään niin mies oli suunnannut aikaansa myös ratsastus ja ylipäätään hevosjuttujen tutkimiseen. Tietoa vain tuntui olevan niin paljon että Niklas oli suosiolla rajannut selaamisen siihen että etsi vinkkejä aloitteleville ratsastajille. Moni vinkeistä oli vaikuttanut vähintäänkin kyseenalaisilta tai suorastaan turhilta, mutta onneksi enemmän löytyi ihan hyviäkin vinkkejä. Yksi eniten vastaan tullut oli ollut että seuraa muiden ratsastusta, koska ratsastusta oppii myös katsomalla. Tokihan hän oli seurannut koko ajan enemmän ja enemmän Marshallin ratsastuksia ja pistänyt asioita merkille, mutta nyt siinä maassa istuessaan Niklas pyrki yhden vinkin mukaan seuraamaan koko ratsukon työskentelyä sen sijaan että kyttäisi pelkästään ratsastajaa. Miltä Arlekinin ilme näytti? Liikkuiko se sujuvasti eteenpäin vai jotenkin jähmeästi?
Mies siristi hieman silmiään kun ratsukko laukkasi uraa pitkin hänen ohitseen, hiekka hieman kavioista lennellen. Näin maantasalta katsottuna ensimmäinen ajatus oli, että sieltä voisi saada todella kivoja valokuvia. Ja toisena että vaikka hevoset olivat muutenkin aika vaikuttavia eläimiä, niin siitä kuvakulmasta katsottuna Arlekin näytti tavallistakin..mahtipontisemmalta. Kolmas asia mihin Niklas kiinnitti huomiota oli se että miten hauskalta ilman satulaa ratsastaminen näytti. Mutta se olisi takuulla myös vaikeaa. Ei mitään mistä ottaa tukea jaloilla tai muutenkaan. Mies seurasi ratsukon laukkatyöskentelyä samalla kun kaivoi kännykän hupparinsa taskusta. Marshall istui hyvin vähäeleisesti hevosen selässä ja lähinnä tuon tuiman keskittynyt ilme paljasti Niklakselle, että tuo oikeasti teki töitä sen eteen että pystyi istumaan niinkin helpon näköisesti Arlekin paljaassa selässä. Tamman ilme näytti pääasiassa kai ihan hyvältä sen korvat kääntyilivät aina välillä taaksepäin mutta ei kuitenkaan painunut niskaa vasten, sen ainakin pitäisi kertoa siitä että hevonen kuunteli ratsastajaansa tai jotain. Niklas siirsi katseen kännykän ruudulle, odottaen tiettyyn hetkeen ennen kuin naputti kameran nappia kuvan ottoa varten.
Marshall oli aamulla selittänyt jotain tämän päivän treenistä, että yrittäisi tehdä jotain Arlekinille mieluisampaa mutta kuitenkin finaalia ajatellen hyödyllistä. Tamma oli nimittäin muutaman viimeisimmän ratsastuksen aikana yllättänyt pienillä pukkihypyillä. Varusteiden läpikäymisen, kengityksen eikä hieronnan jälkeen ei ollut löytynyt mitään selvää syytä niille, oli mies veikannut että Arlekinin koulutuuppaus mittari alkoi vain olla pikkuhiljaa täynnä. Sen takia tämän päivän treenin tuo oli päättänyt toteuttaa vaihtelun takia ilman satulaa, ja keskittyä enemmän laukkatyöskentelyyn eikä hinkuttaa jotain.. kääntymisiä tai muuta pikkutarkkaa. Ja näin maasta katsottuna se toimi, ainakaan Arlekin ei vielä ollut pukittanut tai näyttänyt muutenkaan kärttyisältä. -
Mutkien kautta maastoon (495 sanaa)
15. Ota käteesi lähin sinua oleva kirja. Valitse aina yksi sana kultakin sivulta…: onnettomuus, joka, luoja, kutsua, kovaTuntui vahvasti siltä että etenkin viimeisen parin kuukauden sisällä palaset olivat vihdoin löytyneet paikoilleen Arlekinin kanssa. Tamma oli kehittynyt lyhyessä ajassa huimasti eteenpäin, ja vaikka sillä oli aina ollut hyvä työmoraali niin nyt tuo oli saanut lisäpotkua jopa siihen. Selvimmät merkit siitä oli ollut tamman menestyminen kolmen osakilpailun aikana, sekä valmennuksissa niiden välillä.
Yksi muutos Arlekin olemuksessa näkyi jo pelkästään tarhassa luoksetulossa. Ainahan se tuli kutsuttaessa hyvin vastaan portille, mutta nykyään tamma tuli aina joko reippaasti kävellen tai suoraan ravissa. Marshall hieroi Arlekin otsaa voimakkaasti toisella kädellään, välittämättä valkoisista karvoista mitä jäi sormiin ja varisi hihalle.“Tänään, me menemme pelkästään maastoon. Ei mitään koulukiemuroita. Niitä saat mennä tarpeeksi huomisen valmennuksessa.” mies jutteli äidinkielellään, kiinnittäen riimunnarun tamman päässä olevaan riimuun ja kun toisella kädellä tarjosi tuolle perinteiset piparminttu lahjukset.
Arlekin höristeli korviaan ja rouskutti tyytyväisen näköisenä karkkejaan, seuraten ripein askelin miehen perässä ulos tarhasta. Marshall käänsi tammaa sen verran että pystyi kääntyä sulkemaan portin, vilkuillen hieman jopa yllättyneenä hevostaan joka steppasi muutaman askeleen verran paikoillaan. Pitäisiköhän alkaa varuilta tarjoamaan entistä herkemmin lahjuksia sille. Koska Arlekin vaikutti hieman siltä juuri sillä hetkellä, että jos se päättäisi tehdä perinteiset ja lähteä tutkimusmatkalle niin ei olisi takuita missä vauhdissa se tekisi sen.
“Hei, ei tarvi sulkea sitä porttia!”
Marshall pysähtyi kesken liikkeen, katsoen nopeasti tarhoille johtavalle tielle äänen suuntaan ja tunnisti hieman etäämpää kohti harppovan naisen Fedoraksi, joka oli mitä ilmeisimmin tulossa hakemaan Tattia..vai Sashaa? Joka oli siirretty tarhaamaan Arlekinin ja Nanan kanssa.
“Myös ratsastamaan lähdössä?” Marshall kysyi kun nainen pääsi paremmin puhe-etäisyydelle.
“Joo, Sashalla alkaa taas oleen vähän liikaaki energiaa niin pitää purkaa se ees jotenki rakentavasti.” Fedora vastasi hieman naurahtaen. “Ootteko te menosa kentälle vai miten?” nainen lisäsi, yrittäen selvästi kartoittaa minne mahtuisi ratsastamaan parhaiten.
“Välipäivä treenaamisesta, joten maastoon.” mies vastasi, siirtyen pois portin edestä “…Tulkaa ihmeessä mukaan. Jos sinulla ei ollut jotain jo valmiiksi mielessä.”
“Millasta lenkkiä olit aatellu?” Fedora kysyi kiinnostuneen oloisena.
“Pidempää ja reippaampaa. Vähän Arlekinista riippuen todennäköisesti aika paljon laukkaamista.”
“Hmm… Se vois kyllä olla iha hyvä lenkki… Joo, voitas me lähtä mukaan.” nainen vastasi lopulta reippaasti, pujahtaen sitten itse tarhan puolelle hakemaan omaa ratsuaan.Marshall huikkasi menevänsä jo edeltä sisälle, lähtien taluttamaan Arlekinia mukanaan talliin päin. Mies kurtisti kulmiaan hieman, käänsi katseen tammaan päin ja silmäili sen liikkumista arvioiden. Ei, ihan tavallisesti se käveli vaikka sen askel kuulosti jotenkin hieman oudolta.
Vasta kun he pääsivät kovemmalle alustalle mies tajusi mistä se ääni oli peräisin. Löysä kenkä. Rastapää talutti Arlekinin Jussin tallin läpi toiseen päähän, kääntäen sen käytävän perälle seisomaan ennen kuin kumartui tamman toisen etujalan puoleen mistä lonksunta oli kuulunut. Ensimmäisenä mies syynäsi tarkasti läpi jalkaa että missään ei näkynyt mitään tai tuntunut lämpöä, edeten siitä nostamaan jalan ylös jotta pystyi tarkistamaan ettei Arlekin ollut polkaissut kantaa auki. Luojan kiitos, missään ei näkynyt olevan haavaa tai muutakaan vammaa. Ja onni onnettomuudessa että kaviokaan ei ollut repeytynyt, koska sehän se olisi ollutkin jos Arlekin olisi näin lähellä finaalia onnistunut telomaan jalkansa ja alkaisi ontumaan. Onneksi pelkkä kengän uudelleen kiinnittäminen oli pikku juttu.-
Oli kiva temppu pyytää Fedoraa leikkimään. Hänen harrastustahtinsa taitaa vain olla vähän eri kuin Hopiavuoren pääjoukon: huomanneekohan hän kutsuasi. 😀 Jos huomaa, on kiva ylläri odottamassa. Kaiken lisäksi Fedoralla ja Marshallilla voisi olla jotain puhuttavaakin. Ei nyt kaikki venäläiset ole mitään yhtä heimoa jotka tulee toimeen, mutta ehkä siinäkin on jo jotain jaettavaa, millaista on elää just kaikista maailman kolkista Otsonmäellä, mikäli hahmot ehtivät ystävystyä vielä.
Siinä Marshall on oikeassa, että Arlekinista on tullut hieno. Mä olen samaa mieltä. Salaa ehkä harmittelen, ettei se ole mitään sellaista rotua, että kärkkyisin jos siltä tulisi varsa. 😀 Ihan kaikki muuhan siinä on mun mielestä tarinahepaksi kohdillaan, paitsi just mulle sopimaton tilastoheppatausta. Persoonallisempi ja mielenkiintoisempi se kyllä on kuin kymmenen muuta heppaa yhteensä, ja sillä on vieläpä sattunut menemään nyt TT niin hyvin että taitonsa se on kyllä osoittanut!
-
-
Kuva vähän isompanaIhan vain kuva ilman sen kummempaa tarinaa, koska pitihän se joku palkintokuvaki piirtää. Ja harvinaisesti jopa ei niin kivinaama Marshall.
-
Voi kun sitä ollaan hienoina. 😀 Marshallin sietääkin hymyillä. Ai miten kauhean hienoja musta TT-ruusukkeet onkaan saavutuksina! Hahmo saa olla ylpeä itsestään ja hevosestaan, ja kyllä huhuillaan että kirjoittajatkin on ylpeitä saavutuksistaan, eikä ihme. Huh mikä rutistus! Vaikka kivaa on, onneksi ei vuoteen ainakaan taas tarvi.
Mun suosikkihomma tässä on tällä kertaa Arlekinin katse. Tässä kuvassa se on sellainen mussuhevonen, että oikeassa elämässä olisin siihen ihan hulluna ja haluaisin sen itselleni. Se on niin herkän ja mietteliään näköinen, ettei kyllä ikimaailmassa arvaisi millainen jyrä se on salaa kotopuolessa. 😀
-
-
Vaihde vapaalle
(Näitä pakko saada pihalle tekstejä. Mutta kyllä tämä kirjottaminen tästä taas! TT-cup imi aika hyvin tyhjäksi xD)Tuntui vähintäänkin oudolta, ehkä jopa jossain määrin ahdistavalta, kun kalenteri ammotti tyhjyyttä muutaman kuukauden aktiivisen treenaamisen, valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Jopa harkinnassa olleet kilpailut ja muut menot oli siirretty odotustilaan ainakin siksi aikaa kun omat suunnitelmat selviäisivät. Arlekin oli saanut viettää finaalin jälkeen pari päivää ihan vain lomaillen, ennen kevyttä läpiratsastusta ja maastoilua. Mutta tänään ohjelmassa oli jotain aivan muuta.
Marshall sai tosissaan keskittyä istuntaansa hevosen paljaassa selässä, jotta pysyi mukana Arlekin innokkaissa ja lähes loikkivissa laukka-askelissa. Myönnettäköön että samalla rastapää muisti minkä takia ei turhan usein ollut hypännyt Arlekin kanssa ilman satulaa, koska se ei ollut mikään miellyttävin asia korkeasäkäisellä hevosella joka ei malttanut laukata kunnolla. Kaksikko oli hypännyt vasta jonkun aikaa kahta kentälle pystytettyä matalaa estettä mutta saanut vain muutamia onnistuneita ylityksiä. Joka kerta kun kummatkin puomit olivat maassa Marshallille tuli mieleen ne kerran kun valmentaja oli laittanut hanskat pohkeiden ja hevosen kyljen väliin, mitkä oli pitänyt laskeutua nostamaan joka kerta kun ne olivat tippuneet maahan. Tällä kertaa rastapään vain piti laskeutua nostamaan puomit kannattimille, ja sen jälkeen hypäyttää itsensä ilman jalustimen apua lähemmäs 180cm korkean hevosen selkään. Ei mitään uutta, mutta useiden toistojen jälkeen pomppiminen alkoi tuntua etenkin jaloissa ja selkään nousu muuttui vaivalloisemmaksi.“Jos malttaisit keskittyä edes hiieman enemmän, niin sinun ei tarvitsisi koko ajan odottaa että nostan puomit.” mies puheli äidinkielellään tammalle, valuessaan jälleen alas sen selästä ja kumartui korjaamaan estettä. Jatkaen Arlekinille juttelua samalla kun siirtyi toisen esteen pariin. “Korotan tämän toisen niin jos se kannustaisi sinua yrittämään nostaa jalkojasi.. Ja pitää ehkä alkaa sisällyttää irtohypytys ohjelmaasi… tai ehkä kysyä jos jollakin olisi joskus aikaa ja kiinnostusta hypätä sinulla, ennen kuin uskallan edes harkita päästäväni Niklasta kanssasi lähellekkään kavalettia.”
Rastapää suoristautui seisomaan ja ehti kääntymään kannoillaan ympäri, pysähtyen ennen kuin ehti ottaa askeltakaan palatakseen Arlekin luo. Mies raapi niskaansa nopeasti toisella kädellään, lähtien hakemaan hevostaan joka oli tapojensa vastaisesti häipynyt paikalta minne oli sen jättänyt.
Tamma kurotteli päätä aidan ylitse ylähuuli pitkänä, yrittäen parhaansa tutkia kentän vierelle ilmestyneen Nellyn taskuja piparminttujen toivossa. Kerta niitä sai ainakin aamuisin muiltakin kuin vain isännältä, ehkä tältäkin ihmiseltä saisi. Mutta pienenä pettymyksenä tamma sai tyytyä turvan rapsutukseen.“Saatat joutua toistaan sanomas, musta tuntuu että Arlek ei ollu ihan kuulolla.” Nelly kommentoi virnistäen. “Pistettiin just iltakahvit tippuun niin tulin kutsuun porukan tupahan.”
“..Kiitos. Tämän jälkeen kahvi kyllä maistuisikin.” mies vastasi pienen hymyn kera, ottaen kiinni hevosen toisesta ohjasta.
“Eikö Nikke tullu tallille?”
“Ei, sillä oli kädet täynnä koulu- ja työasioita.” Marshall vastasi, ennen kuin siirtyi hevosen kaulan viereen saadakseen vauhtia että pääsi hyppäämään takaisin Arlekin selkään. Joutuen tällä kertaa ottaa jo aika paljon tukea tamman jouhista että sai itsensä perille asti.
“Tarvikko sä apua nuitten puomien kaa? Koska mä voin kyllä hetkeks jäädä auttaan.” nainen naurahti kevyesti.
“…Jos siitä ei ole liikaa vaivaa. Tässä ei mene enää kauaa, kunhan saataisiin edes pari onnistunutta peräkkäistä hyppyä niin siihen on hyvä lopettaa.”Marshall keräsi ohjat kumpaankin käteensä, pyytäen Arlekin liikkeelle samalla kun Nelly pujahti aidan välistä kentälle ja siirtyi seisomaan keskemmäs kenttää mistä oli helppo mennä kumman vaan esteen luo nostamaan puomi. Toisen esteen korottaminen kahdeksaankymmeneen senttiin oli ollut ihan hyvä ratkaisu, koska ainakin sen pystyn aikana tamma oikeasti jopa yritti hypätä niin että puomi ei pyörähtäisi kannattimilta alas. Matalemmaksi jätetty este sen sijaan kyllä piti korjata useammankin kerran, ennen kuin lopultakin ratsukko onnistui ylittämään kummatkin esteet puhtaasti. Siinä vaiheessa Marshall antoi ohjien liukua pidemmäksi ja taputti tamman kaulaa kaksin käsin kun he olivat päässeet laukkaamaan uraa pitkin. Alun loikkivaan askellukseen verrattuna Arlekin malttoi sentään laukata sille tavallista isoa mutta tasaista laukkaa, missä oli mukava istua mukana.
“Kiitos, tämä riittää. Tehtävä suoritettu.” Marshall huikkasi Nellylle, joka nosti peukut pystyyn.
“Kyllähä se onnistuminen sieltä tuli! Tarvii vaan vähän lisää rutiinia hyppäämiseen. Eikö Nikke puhunu jotaki että se tähtäis ens vuoden TT cuppiin?”
“Joo, Arlekinin kanssa. Sen takia kokeilinkin että miten se reagoi hyppäämiseen tauon jäljiltä. Mutta intoa tuntuu olevan enemmän mitä keskittymiskykyä, vaikka se kyllä osaa hypätä.” mies selitti, hidastaen tamman lopulta käyntiin. “…Mitä luulet, onko täällä jotakuta joka voisi välillä hypätä Arlekinilla?”
“Hmmh… Tuvassa oli ainaki Chai ja Eira joilta voi kysyä vaikka heti.” Nelly vastasi nopean mietinnän päätteeksi. “Mutta aika varmasti joku löytyy. Etenki jos tän korkusten esteiden hyppäämisestä on kyse.”-
Hyvinhän noilla kahdella sujuu, vaikka puomit kolisevatkin. Tavan harrastaja ei edes hyppää kuin maahan kaivettuja ristikoita ilman satulaa. Onkohan mitään, mitä Marshall ei osaa: tuskin hevosten kanssa ainakaan. Hän on vasta minun ikäiseni ja niin taitava monessa jutussa, että ihan alkaa harmittaa, että olen tainnut heittää oman elämäni hukkaan häneen verrattuna. :DD
Ei tiedä, löytyykö Arlekinin kaltaiselle jättiläiselle kovin kesken hyppykaveria! Taitaa tallilla olla aika koulupainotteista porukkaa. Eiköhän sieltä vain joku löydy, kun Marshall alkaa lörpötellä aiheesta enemmän ja tutustua potentiaalisiin ratsastajaehdokkaisiin paremmin. Koska kukapa ei noin kivalla hepalla ratsastaisi, jos on aikaa ja taitoa?
Ei tämä ole musta yhtään mikään post-TT-oksennus, vaan tosi hyvin kuvailtu kertomus!
-
-
Surkeita virheitä
Arlekin oli mukava hevonen. Se oli aina hyvillä mielin lähdössä töihin, työskenteli ahkerasti sen mukaan mitä ratsastaja osasi pyytää, liikkui rennosti ja korvat olivat aina hörössä tai kääntyneenä kuuntelemaan ratsastajaa. Nyt kentällä liikkuva hevonen näytti kaikkea muuta kuin siltä. Tamman korvat olivat liimautuneet niskaan sen laukatessa kentän uraa pitkin, edes askellus ei ollu sitä tasaista missä oli helppo istua mukana. Liike oli lyhyttä ja töksähtelevää ja särkyi ristilaukaksi kulmaan tullessa. Satulassa istuva rastapää kiristeli hampaitaan, pyytäen hevosta siirtymään käyntiin.
Ei, ei ja ei. Olisi pitänyt kuunnella sitä pientä ääntä päässä ja jättää kunnon ratsastus välistä ja mennä vaikka maastoon. Sen sijaan hän räpiköi kentällä ja teki mitä typerimpiä virheitä, sekä sitä mukaa oli ajanut Arlekinin siihen pisteeseen missä se nyt oli. Jännittynyt ja haluton työskentelemään. Ja miksi? Siksi kun hän itse ei osannut pitää omaa päätään kasassa. Marshall hengitti syvään, pudottaen jalustimet pois jaloistaan ja taputti tamman kaulaa toisella kädellään. Ei tätä treeniä tähän voisi jättää mutta ei tätä voinut myöskään näin jatkaa. Mies heilautti itsensä alas satulasta, ja jäi kävelemään hevosen vierelle samalla kun riisui kypärän pois päästä. Myönnettäköön että tässä lämmössä teki mieli iskeä kypärä tolpan nokkaan loppu ratsastuksen ajaksi.“Nykkö sä jo muka lopetit? Vastahan sä alotit?” kentän reunalle ilmestynyt Niklas kysyi, vilkuillen samalla Mielikin perään joka nuuhki ruohikkoa aidan juurella.
“..En, pidän pienen tauon ennen kuin jatkan… Onko muuten Miksusta kuulunut että milloin se on täällä?” rastapää kysyi, kääntääkseen keskustelun jotta toinen ei ehtisi edes kysyä enempää ratsastuksen sujumisesta.
“Viimestään seiskan nurkilla. Se laittaa viestiä ku se on josain Seinäjoen nurkilla.” nuorempi vastasi, vilkaisten nopeasti kännykkäänsä “Me mennään ainaki Outin kaa tupaan kahville ja ehkä se tuo.. Janna, tulee kans. Ja eiköhä sinne muitaki eksy. Niin tuu perästä ku ehit.” Niklas lisäsi, lähtien jo askeltamaan takaperin pois kentän vierestä samalla kun kutsui Mielikkiä mukaansa.Pieni koira haisteli nurmea häntä vipattaen, kipittäen lopulta toisella kutsumisella miehen perään. Marshall hymyili pienesti, kääntäen katseen takaisin eteensä. Mies käveli muutaman kierroksen Arlekin vierellä, silitellen tamman kaulaa ja keskittyi omaan hengitykseen sekä tunkemaan loputkin keskittymistä häiritsevistä ajatuksista edes hetkeksi jonnekkin syrjään. Lyhyen tauon aikana Arlekin olemus muuttui taas sille ominaisemmaksi, kun korvat nousivat irti niskasta ja liike muuttui rennoksi nyt kun ratsastaja ei ollut satulassa rentona kuin rautakanki puristamassa jaloillaan. Marshall painoi kypärän takaisin päähänsä, pysäyttäen hevosen siksi aikaa että sai heilautettua itsensä takaisin satulaan.
Pieni hetki työskentelyä ravissa, ainoana tähtäimenä korjata omat virheet ja saada Arlekin liikkumaan taas rennosti eteenpäin. Alkuperäinen treenisuunnitelma sai jäädä ja he siirtyivät kulkemaan ihan vain tavallista kahdeksikkoa. Loppuun vielä pari kertaa sama laukassa, minkä jälkeen Marshall oli pyytänyt tamman takaisin käyntiin ja antanut sille pitkät ohjat. Tämä riittää.
Arlekin oli silminnähden nauttinut ratsastuksen päätteeksi saamastaan pesusta, mutta vielä enemmän se näytti nauttivan piehtaroimisesta hiekkaisimmassa kohdassa mitä löysi. Seuraavana päivänä edessä taisi olla siis kunnon harjausoperaatio. Jos samalla hyvittäisi tämän päivän räpellyksen ja kävisi oikeasti seillä maastossa päästelemässä vähän reippaammin, Marshall tuumasi noustessaan talon rappusia ylös ja sitoi nopeasti rastansa taas kiinni. Keittiön puolelta kantautui selvästi Niklaksen puhe kun tuo selitti jotain parturihommista ja välissä kuului kun Outin kysyi jotain aiheeseen liittyen.“Entä Marshallin rastat?” Outi kysyi, nojaten kyynerpäillään pöydän reunaan kahvikuppi käsissään “Ookko sä tehny ne?”
“Vaikka mieluusti ottasin kunnian niinki hyvin tehdyistä rastoista niin mä en oo ko jonku verran auttanu niitten ylläpidossa. Sillä on ollu rastat niin kauan ko mä oon sen tuntenu.” Niklas vastasi huokaisten “Oon kyllä vähän yrittäny että jos saisin parturoida senki hiukset mutta-..”
“Ei, pidät saksesi kaukana.” Marshall totesi suoriltaan kävellessään keittiöön, ja vilkuili kahvinkeittimen puoleen jolloin Outi kommentoi lyhyesti että pannussa oli vielä hyvin jäljellä.
“Just tota meinasin.” Niklas mutisi huulet mutrussa.
“Kauvanko sulloon sitte ollu nuo rastat?” Pirttipöydän toisella puolella Outin vieressä istunut Janna kysyi “Oon muute Heikkilän Janna, mä omistan sen kirjavan täykkärin.” nainen kiirehti jatkamaan.
“Se kirjava on näppärän näköinen tamma. Marshall..Kozlov.” mies vastasi, kätellen naista pöydän yli ennen kuin istuutui penkille Niklaksen viereen. “..On minulla nämä rastat olleet kohta jonku.. seitsemän vuotta.”
“Nii, eli nyt ois just hyvä hetki ottaa ja leikkoa pois ja kehittää jotaki uutta!”
“Seittemän vuotta on kyl pitkä aika yhelle hiustyylille.” Outi myötäili Niklaksen mukana.
“…Katsotaan tulevaisuudessa. Toistaiseksi haluan vielä pitää rastani..” Marshall mutisi ja hörppäsi kahviaan. “Janna, minkä ikänen se sinun hevonen on? Ja onko sen kutsumanimi oikeasti Paahtis?” mies kysyi, kääntäen keskustelun suunnan ainakin omasta mielestään paljon mielenkiintoisempaan aiheeseen.-
Vitsin apina Niklas ja vielä Outikin, kun lähti sen liittolaiseksi. :DD Marshall-reppana on saanut ennenkin kuulla pientä painostusta hiustyylistään. Onneksi se tuntuu itse olevan varma siitä, että se on hyvä tyyli sille, ja hienohan se tietenkin on. Onneksi Niklaksenkin jankutus ilmeisesti kuitenkin on ihan hyväntahtoista ja mun mielestä tässä jopa puoliksi leikillistä. Sillä voi oikeasti olla mielipide, mutta saahan olla, kun ei tosissaan yritä toista muuttaa.
Ihanaa kun Marshall viitsii tulla sisään ja sitä ennen tuntuu ihan piristyvän Niklaksen kanssa käydystä lyhyestä sananvaihdosta, vaikka ratsastus ei mene putkeen. Sekin on kivaa, ettei se syytä hevosta ratsastuksesta sen paremmin kuin piehtaroinnista. Toki hahmoina kaikenlaiset hevosenläimijätkin on ihan jees, vaikka oikeassa elämässä eivät olekaan, mutta on silti ihanaa että jollakulla on vaihteeksi pitkä pinna. Ja Marshallilla on kyllä useassa kohti ollut niin ihailtavat lehmänhermot, että sen kaveri on varmana kiva olla. Ja sen hevosellakaan ei varmasti ole valittamista!
Toivottavasti seuraava kerta menee paremmin kunnon maastoilun jälkeen. Marshallin tapainen kiltti hevosenkäsittelijä ansaitsisi onnistuneita ratsastuskertoja. <3
Tässä tarinassa ratsastuskuvaus miellyttää mua. Se seuraa aika hyvin suunnitelmista kertomisen yleensä hyvin toimivia ohjeita ja siksi se onkin niin onnistunut:
1. Jos suunnitelma ei onnistu, kuvaile suunnitelmaa, mutta
2. jos suunnitelma onnistuu, älä kuvaile suunnitelmaa, vaan tapahtumaa. 😀
Lisäksi tässä Marshallin huomion kiinnittyminen eri hevosen ja ratsastuksen asioihin on mun silmään uskottavaa. Se ei jankkaa yksityiskohdissa, jotka olisivat Marshallin tasoiselle itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan yksityiskohtaisuutta tulee sopivasti epäonnistumisen kohdista, jotka tietenkin kiinnittäisivät oikeankin ratsastajan huomion, sekä analysoinnista.
-
-
Tasapainoa ja tarkkuutta
Arlekin oli saanut aikalailla vain lomalla Kalla Cupin osakilpailun jälkeen, mitä nyt jonkun verran olivat kevyesti jumppailleet kentällä ja käyneet maastossa tuulettumassa. Mutta nyt kun päivät alkoivat vähenemään, Marshall oli suunnitellut vähän jotain erilaista Arlekinin pään menoksi ennen kuin se pääsisi aloittelevampien ratsastajien pyöriteltäväksi.
Kello oli tuskin kahdeksaa aamulla kun rastapää ravaili hevosensa kanssa kentällä ohjat toisessa kädessä ja silmäili kentän keskihalkaisijan tienoille tasaisen välimatkan päähän toisistaan aseteltuja maalitauluja. He olivat lämmittelyn jälkeen suorittaneet pari kierrosta ensin käynnissä ja sitten ravissa jotta Marshall oli saanut paremmin tuntumaa hevosen selästä ampumiseen. Mies laski ohjat kädestä tamman kaulalle ja siirsi jalkansa antamaan laukka-avut. Arlekin viskasi päätään ilmassa ylös ja alas siirtyessään täsmällisesti rytmikkääseen laukkaan, seuraten aidan viertä kulkevaa uraa. Ratsastaja piti lähes tuiman keskittyneen katseen maalitauluissa, jääden kevyeen istuntaan kun hevonen pääsi kentän lyhyeen päätyyn. Mies nappasi katsettaan kääntämättä oikealla puolellaan olevasta vyötärön ja reiden ympärille kiinnitetystä nuoliviinistä yhden nuolen, ja liike katkeamatta viritti sen jouselle ja lähetti ensimmäiseen maalitauluun. Käsi haki jo uutta nuolta kun katse siirtyi seuraavaan kohteeseen. Tasapainoilu kevyessä istunnassa laukan mukana antoi tarpeeksi tasaisuutta tähtäämistä ajatellen, mutta vaati hyvin paljon keskittymistä kun yläkroppaa piti kääntää jotta ehti ampumaan nuolen toiseenkin maalitauluun. Marshall oli arvioinut ensimmäisellä laukka kierroksella Arlekinin askelten pituuden ja vauhdin hieman väärin, minkä takia miehelle oli tullut kiire toisen ammunnan kanssa. Rastapää otti ohjat taas toiseen käteensä, vaikka lähinnä istunnalla ja ääniavuilla hidasti tamman takaisin käyntiin, kääntyen ympäri käydäkseen katsomassa ennen seuraavaa kierrosta miten oli osunut niin pystyi seuraavaa varten miettiä ajoituksiaan uudestaan. Muutama kierros meni vielä kokeilevasti ihan hyvin tuloksin ennen kuin mies oli saanut hypätä alas satulasta ja käydä hakemassa nuolensa takaisin maalitauluista.“Hei, se ei ole mitään syötävää..” rastapää puheli tottuneesti äidinkielellään Arlekinille ja työnsi sen turpaa pois, kun tamma maisteli maalitaulun reunaa samalla kun mies kiskoi jälleen nuolia irti.
Marshall vilkaisi nopeasti aikaa ranteessa olevasta kellosta, ennen kuin talutti hevosensa hieman kauemmas ja taiteili itsensä varusteineen takaisin satulaan. Keskittymisestä riippumatta miehen suupielissä oli leveä hymy, kun tuo ohjasi hevosen takaisin uralle. Tuntui yksinkertaisesti mahtavalta. Siinä oli oma jännityksensä kun laukkasi hevosella samalla kun päästi irti ohjista, tunsi tuulen kasvoja vasten tasapainoilessa jalustimien varassa ja keskittyi vauhdissa tähtäämään jousella maalitauluun.
Yhden kierroksen verran mies oli kokeillus jos he olisivat voineet laukata hieman kovempaakin, mutta etenkin kahden maalitaulun kanssa kentän pituus loppui turhan nopeasti kesken että ehti turvallisesti hidastamaan ennen kulmaan tuloa. Ratsukko oli ehtinyt juuri siirtyä taas käyntiin jotta mies pääsisi hakemaan nuolet takaisin, kun Marshall tajusin aidalla notkuvat ihmiset.“Millon sä oot uuden lajin alottanu?” Nelly kysyi, nojaten käsillään aitaa vasten, kun taas hänen vieressään seisova Eetu näytti lähinnä aavistuksen huolestuneelta että kaatuisiko näin lyhyessä ajassa toinenkin ratsukko kentällä.
“..En varsinaisesti aloittanut. Jatkan tauon jäljiltä.” rastapää vastasi, pysäyttäessään Arlekin aidan läheisyyteen.
“Tot’ois kyllä siistiä kokeilla joskus itekki. Saiskohan Paahtiksen opetettua tohon..? Vaikka emmä varmaan ossuis tauluun iliman hevostakaan..” Janna pohti, nojaillen kyynerpäillään ylintä lankkua vasten.
“..Jos haluat kokeilla jousella ampumista niin ole hyvä vain.” Marshall totesi lyhyen mietinnän jälkeen pienen hymyn kera, ojentaen kädessään olevaa jousta toisen suuntaan kutsuna.-
Oi vitsit miten kiva tarina ja tää sopii niin hyvin mun tarinan alkuun ja oon aina vaan niin onnellinen kun nään et joku haluaa Jannan kanssa leikkiä 😍
-
Onhan ratsujousiammunta nyt sairaan siistiä. Ihanaa, että hahmojen tietoon tuli, että Marshall osaa sitä. Siitä takuulla puhutaan ja sana leviää, ja varmaan ainakin osa hahmoistakin pitää sitä siistinä juttuna. Pitää kohta lanata laukkasuora pellolle, jotta pääsisi kunnolla harjoittelemaan, kun loppuuhan tuollainen pieni kenttä kyllä saman tien kesken, niin kuin Marshall tuumi!
-
-
Tavaraa kertyy huomaamattakin
Kotona oli helppoa olla hankkimatta ylimääräisiä varusteita hevosille. Siinä missä etenkin isä vahti haukkana että turhia varusteita ei ilmestynyt niin heillä oli jo valmiiksi oma pieni varastonsa mistä löysi korvaajan monelle arjessa kuluvalle varusteelle. Löytyi erilaisia loimia, jalustinhihnoja, satulavöitä, suojia ja vaikka mitä muuta että jos jokin meni rikki niin ei tarvitsisi heti lähteä kiertämään kauppoja. Riimujakin löytyi isot niput eri kokoisia ja näkösiä, ja vaikka Grigori kuin yritti piilottaa vihaamansa turvan alta aukeavat riimut perimmäiseen nurkkaan niin aina niitäkin jostain ilmestyi.
Mutta nyt kun oli omillaan ja vain yhden hevosen kanssa ja varustemarkkinat laajenivat koko ajan, aina löytyi joku kiva varuste jostain. Nytkin Arlekin kaappia Niklaksen kanssa siivotessa piti miettiä että mihin yksi hevonen tarvitsi viittä eri riimua? Okei, yksi niistä oli toki nahkariimu mikä oli aina käytössä kuljetuksissa ja kun mentiin pois kotoa mutta muuten.“Marsh..” Niklas aloitti kädet yhdessä kasvojensa edessä “Musta tuntuu että sulla on ongelma..”
Rastapää vain nyökytteli, silmäillen vieressään lattialla olevaa koria. Minkä ihmeen takia Arlekinilla oli myös näin monet pintelit? Niistä oli käytetty kaksia. Loput kolme settiä olivat avaamattomina pakkauksissaan. Ja miksi ihmeessä sillä oli kaksi settiä suojia? Niistäkin vain toisia takasuojia oli käytetty sen yhden kerran kun Marshall oli hypännyt esteitä kentällä. Missä vaiheessa hän oli edes ehtinyt ostaa nämä kaikki? Putsejakin oli kahdet, mutta niitä sentään oli käytetty ahkerasti koko hokkikauden ajan.
“Tere. Myöhäänen kevätsiivousko?” Janna tervehti astellessaan varustehuoneen puolelle.
“Ehkä enemmän Himohamstraajien uuen jakson kuvaukset.. minkä mä saatoin ehkä käynnistää ko aiheutin tavaravyöryn mutta..”
“Jos laittaisit tavarat oikeille paikoille, sitä ei olisi käynyt. Eikä tätä ylimääräistä tavaraa nyt niiin paljoa ole..” Rastapää mumisi, asetellen tavaroita takaisin koreihin.
“Tiiän tunteen. Mullaki aina välistä kerrääntyy tavaraa, etenki satulahuopia, niin välistä pakko koittaa laittaa jotaki poieski.” nainen naurahti, puikkelehtien hakemaan hevosensa varusteita telineestä. Janna kuitenkin pysähtyi hetkeksi, jätti satulan telineeseen ja kääntyi taas ympäri “..Hei, Marshall.. Tuota.. Millaasen korvauksen sä haluvat? Ko sillon yks päivä kuokkavierailin sillä sun tunnilla..”
“..Hä?” mies katsoi vähintäänkin hämmentyneenä kun toinen esitti kysymyksensä.
“Niin kun pijit Nikelle sitä tuntia, niin mä en ees kysynny lupaa tai mitään.. vaan aloin toteuttammaan samoja tehtäviä. Ja kuuntelin sun antamia neuvojaki.”
“..Ei sinun tarvi siitä mitään maksaa. Ei ne mitään salaisia opetuksia ole.”
“No mutta..” Janna aloitti, raapien takaraivoaan
“Mutta.. Kiinnostaisiko pieni.. vaihtokauppa? Jos joskus haluat apua sileällä työskentelyyn niin voin kyllä pitää sinulle tunteja ihan tarkoituksella, jos sinä voit joskus hypätä Arlekinin kanssa.” rastapää ehdotti lopulta pienen hymyn kera. “Se kyllä osaa kaiken jo valmiiksi. Mutta koska se on saanut hypätä niin harvoin, se on aivan liian innokas että uskaltaisin päästää Niklaksen opettelemaan esteratsastuksen alkeita sen kanssa ennen kuin Arlekin on edes vähän rutiinia taas alle.”-
En vasiten hengaile hevosihmisten kanssa oikeassa elämässä, mutta ai kun kuulostaa tutulta Marshallin ongelma koiramaailmassa. Kun meillä on yksi hihna ja yksi panta per koira ja varastossa pari paitaa vilukissalle sekä kaikkien yhteinen näyttelyhihna (ja kopallinen leluja), niin samassa puistossa on niitäkin, jotka ovat Marshallin ääripäätä. Mutta mikäs siinä, että on koiralle vuodenaikoihin ja mielialoihin sopivia pantakuoseja: nehän vievät vähäsen vähemmän tilaa, kuin pintelipaketit, loimet, satulahuovat, viisi riimua ja ja ja ja ja ja. :DD Ongelma taitaa olla tyypillisempi niille, jotka saavat kauan odotettuaan sen ekan koiransa tai ekan heppansa, mutta kyllä vain niitä hamstereita menee tuolla viidennenkin koiransa kanssa! Mietin niin niiden kuin Marshallinkin kanssa, että onko niillä jokin ylimääräinen makuuhuone asunnossaan kaikelle roinalle niin kuin Hellolla on soittimille… Onneksi Niklas suhtautuu paaaaljon ymmärtäväisemmin ja vitsikkäämmin Marshallin hamsterintaipumuksiin kuin mun tyttöystävä koskaan suhtautui mun kirjahamstraukseen. Ja joo: mulla on oma huone kirjoille. Mun vaatehuoneessa ei ole vaatteita. 😀
Otat herttaisella tavalla huomioon Jannan aiemmat pohdinnat tunnilla kuokkimisesta. Olin melko varma, ettei Marshall pidä sitä minään, eikä taida edes kunnolla huomata, etkä pettänyt näitä odotuksia. 😀 Vastapalveluksen pyytäminen on kuitenkin musta ihan sairaan kiva tapa tarjota toiselle aihetta inspiraationlähteeksi kirjoitushommiin! <3
-
Seuraa muistelma.
Mä muistan, kuinka tutustuin itse ensimmäistä kertaa Marshalliin. Venäläinen, rastapää ja ehdottomasti hyvännäköinen. Ja tietysti varattu, kuten parhaat aina on 😀 .
Ja Ihan Oikea Ja Tosi Taitava Ratsastaja. Yksi niitä, jotka on oikeesti jo voittanu suurinpiirtein kansalliset moneen otteeseen ja osaa kaikesta kaiken ja on tosi taitava Aikuis-Ratsastaja. Mitä siis Marshall onkin, mutta mä tarkoitan melkein yli-taitava, niin ettei Marsh ole enään edes ihnimillinen; niin taitava.
Tää tarina kyllä ehdottomasti muutti viimeistään tuon mun hassun mielikuvan 😀 . Mitä enemmän mä pääsen kurkistamaan Nikken ja Marshin elämään, sitä enemmän mä pidän Marshista 😀 ! Ensin niin yli-ihmiseltä vaikuttanut mies, jolla on sittenkin vikoja ja josta mä mielelläni luen lisää!
-
-
Peruuttelua ja koti-ikävää
“Muista tasainen ohjastuntuma. Istunta, pohje, ohjasote jja peruuta.”
Marshall ohjeisti istuen jo nyt tutuksi tulleella penkillä kentän keskellä, pidellen käsiään kevyesti ilmassa kuin itse olisi ylhäällä satulassa ohjat käsissä. Niklas taas yritti parhaansa oikeasti tehdä sen hevosen kanssa. Miehen ilme oli keskittyneen ja hämmentyneen sekainen, kun tuo alkoi pyytämään Arlekinia peruuttamaan. Mutta taaksepäin suuntaavien askeleiden sijaan tamma vain painoi kaulaansa kasaan ja korkeintaan siirsi painoaan taaksepäin, hievahtamatta mihinkään suuntaan.
“Älä jää vetämään, tämä ei ole mikään köydenvetokilpailu.” rastapää huomautti kulmiaan kurtistaen.
“Sähän sanoit että pidätä! Että pidätteellä näytetään että niin mihin suuntaan se liike halutaan.” nuorempi mies tiuskaisi turhautuneen kuuloisena.
“Kyllä, pidäte kertoo että minne suuntaan Arlekin halutaan liikkuvan. Mutta älä jää vetämään kuin yrittäisit hinata koko hevosta käsivoimin taaksepäin. Tee toistuvia lyhyitä pidätteitä…vähän kuin houkuttelisit että hei tänne päin, tule tule.” Marshall selitti, katsoen hetken hevosen harjaa tuijottavaa Niklasta kun tuo näytti mutisevan jotain itsekseen. “Kokeile uudestaan ja ota ihan rauhassa. Vaihe kerrallaan.”Pari seuraavaa peruutusta epäonnistui vielä, mutta lopulta tehtävä alkoi onnistumaankin, vaikkakin aluksi ihan vain peruuttamalla yhden askeleen. Seuraavalla kerralla kaksi. Sen jälkeen vain muutama pysähdys harjoitus, koska itse pysähtymisen kanssa Niklaksella ei ollut ongelmia. Tuo onnistui pysäyttämään Arlekinin lähes joka kerta pehmeillä ja lähes huomaamattomilla avuilla täsmällisesti siten, että tamma jäi seisomaan tasajaloin. Tuollaisina hetkinä rastapää myönsi että oli oikeasti kiinnostunut näkemään mihin Niklaksesta olisi, jos tuon mielenkiinto vain pysyisi ja tuo jatkaisi aktiivista ratsastamista myös mahdollisen päämäärän toteutumisen jälkeen. Hmmh. Oikeastaan, voisi vaikka katsoa jos oma ja Niklaksen aikataulu töiden suhteen antaisi sopivasti myöden ja joku voisi katsoa Arlekinin perään, niin voisi käydä pitkästä aikaa kotona. Siellä Niklas pääsisi ratsastamaan vielä enemmän, ja erilaisilla hevosillakin. Ghost, Stanko, Maru ja Nade olisi varmasti sopivia. Ja Hakra, ainakin käyntityöskentelyssä.
Vatsanpohjalla tuntui raskas möykky. Koti-ikävä.
Toki aina välillä oli iskenyt pieni kaipuu takaisin kotitiluksille, mutta nyt se tunne iski kuin kakkosnelonen suoraan takaraivoon. Aikaiset aamut jolloin seurata kahvintuoksua alakertaan aina keittiöön saakka, missä äiti oli vastassa juomassa omaa aamuteetään. Jos Vlad oli kylässä, väistä sen yritys säikäyttää kun kädessä on kuuma kuppi kahvia. Sen jälkeen aamutalliin. Hevosten viennit, tallien siivous.. Miten sitä voikaan kaivata sellaistakin asiaa kuin paskan lapiointi?”“Hei! Vatipää! Näikkö sää ees?” Niklas puuskahti.
“Hä?”
“Sä et ees kahtonu! Mä just onnistuin peruuttaan ne viis hiton askelta niin että jopa mun mielestä se meni hyvin!.”
“Sori..Eksyin ajatuksiini. Haluatko kokeilla vielä kerran vai otetaanko loppuhommat ja lähetään kahville?”
“Perkele, mähän en sitä niele että sä et nähny ko onnistuin just oikein siinä misä pitiki. Mä hinkutan vaikka huomiseen asti mutta mä teen sen uuestaan, nyt katot!” nuorempi uhosi osoitellessana kentän keskellä istuvaa miestä toisella kädellään, ennen kuin otti ohjat päättäväisesti toiseenkin käteensä.-
Ihan hyvä, että mulle on niin vaikeaa sanoa omasta mielestä välttämättömintäkään kritiikkiä, että vetkuttelen päiväkausia vaikka olisin jo kirjottanut kommentin ja hionut sitä kaks tuntia ystävällisemmän ja ystävällisemmän kuuloiseksi. Osa tän tarinan herättämistä ajatuksista nimittäin lientyi seuraavassa tarinassa. Nyt tulee silti kritiikkiä tähän tarinaan, kun taas seuraavan tarinan kommenttiin lataan enemmän kehuja ja pohdintaa siitä, millainen on hyvä hahmo sosiaalisessa kirjoittamisessa ja millainen hahmo yleensä miellyttää kohderyhmäsi lukijaa.
Tähän kirjoitin alun perin kommentiksi, että Marshall on muuttumassa vaarallisesti hologrammiksi. Hän on huippuhienolla tekoälyllä toimiva hologrammi. Toinen hahmo pystyy näkemään hänet realistisen näköisenä. Hänelle voi myös sanoa yksinkertaisia asioita ja hän osaa vastata. Pelottaa, että Marshall on jäämässä kuitenkin tälle tasolle. Vaikka hologrammi on kuinka hieno ja oikean näköinen, toinen hahmo ei voi koskea siihen tai vaikuttaa siihen, sillä se ei ole kiinteä. Edes luonnonilmiöt kuten tuuli eivät vaikuta hologrammiin. Hologrammi ei myöskään pysty vaikuttamaan ympäristöönsä fyysisesti. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa myrsky koettelisi muita, se ei osu Marshalliin tällä hetkellä. Ja mikä tahansa myrsky koettelee Marshallia, se ei ole muille totta, sillä sekin on hologrammia.
Marshallin hologrammius ei johdu yrityksen puutteesta! Olet usein yrittänyt tuoda Marshallin muiden lähelle. Hän on puhunut muille ja ratsastanut samalla kentällä. Ongelma on se, että kohdat, joissa Marshallin tarina risteää ympäristöönsä, ovat heikkoja kohtia: sivuasioita. Marshall voi kertoa kuulumisiaan tai tarjota apuaan pikkuasioissa, mutta yhtään kenelläkään ei ole pääsyä Marshallin juonen pääkohtiin. Tässä hän miettii itsekseen lähtöä Venäjälle. Suunnitelma on vasta muotoutumassa, mutta jos laitat hänet Venäjälle eikä kukaan hahmo koe mitään tunteita asiaa kohtaan, tämänhetkisen kohderyhmäsi mielenkiinto hiipuu. Polvileikkauksen kanssa meinasi käydä ihan samoin, mutta Marshallin nahkan pelasti Nelly, joka puolestasi toi asian käsiteltäväksi jotta se saisi edes hieman huomiota. Koska Marshallin tarina ei risteä ydinkohdistaan muiden juttuihin, hänellä ei ole vieläkään kunnon ystäviä. Ei ole juuri nyt ketään, jolle hän voisi kertoa matkastaan kohderyhmällesi sopivalla tavalla. Kukaan ei soita Marshallille huolissaan, kun hänestä ei ole kuulunut kolmeen päivään, sillä hän tapaa katoilla muutenkin ilmoittamatta omiin juttuihinsa. Kukaan ei kysele Marshallilta jälkikäteen, miten reissu meni ja halua oikeasti syvällisiä vastauksia, sillä kukaan ei todellakaan tiedä, miten asiat Marshallin ja isän välillä esimerkiksi jäivät viime tapaamisella. Jos lähetät poikasi venäjälle, sinulla on ihan hirvittävän kova työmaa saada reissun tapahtumat muiden hahmojen tietoon ja kohderyhmällesi sopivaksi. Koska jos et saa, juonesi etenee kuin juna ja Marshall pysyy hologrammina.
Päästä muut sotkeutumaan hänelle ja sinulle kaikkein tärkeimpiin asioihin juonessa. Päästä toiset hahmot niiiiiin lähelle, että he ovat vaarassa pilata hienon juonesi muuttamalla sitä, ja että he todella pilaavat siitä osan. Kun meillä on vaikuttamisen mahdollisuuksia Marshallin pääjuoneen, kappas vain — hän ei olekaan hologrammi, koska meillä on konkreettinen mahdollisuus koskea häneen hahmojemme kautta ja saada hänen ajatuksensa ja tekonsa vaihtamaan suuntaa. Marshallia pystyy silloin tuuppimaan. Häntä voi härnätä, naurattaa, jopa manipuloida, halata lohdutukseksi tai tirvaista kuonoon. Hänen mieltään pystyy kalvamaan Venäjälle saakka. Kun hän ei saa rauhaa muilta, lukijat eivät tahdo rauhaa häneltä ja voit syöttää kohderyhmällesi iiiiihan mitä vain.
Tässä ei ole kyse myöskään siitä, ettet osaisi. Kirjoitin tähän alun perin kitinää myös Niklaksesta ja hänen ratsastuksestaan, mutta todistat juuri seuraavassa tarinassa osaavasi päästää muut hahmot omiesi lähelle tarinan ydinkohdissa. Kirjoitan lisää siitä seuraavassa kommentissa.
Tämä kritiikki on mulle välttämätöntä sanoa. Kommentoin kaikkea ja teen sen mielelläni, koska sellaisen tallin halusin tehdä. Samalla minua kiinnostavat ainoastaan sosiaaliset tarinat. Sosiaalinen tarinointi ei tosiaankaan ole sitä, että koko ajan pitäisi räpättää muiden hahmojen kanssa ja joka tarinassa pitäisi olla muiden hahmoja. Sosiaalinen tarinointi on sitä, että muilla on mahdollisuus päästä käsiksi ja sekaantua. Vaikka haluan tietää Marshallin kotioiloista ja niistä hänen ikävöimistään aamutalleista, mun mielenkiinto kommentointiin ja sellaiseen tarkkaan analysoivaan lukemiseenkin katoaa, jos muut ei pääse käsiksi näihin asioihin tarpeeksi. Sellaisia juttuja lukisi kyllä viihteeksi, jos viitsisi olla sellainen ylläpitäjä, joka jättää kommentiksi yhden virkkeen: oho Marshall on Venäjällä.
-
-
Ensin rastat ja sitten hevosenki karvat
Arlekin seisoi tavallista ryhdikkäämmän näköisenä suulin naruissa. Jouhet näyttivät suorastaan ilmavilta pesun ja selvittelyn jäliltä, valkoiset merkit melkein loistivat puhtaana punertavan karvan rinnalla. Ja kavioiden pinta kiilteli rasvauksen jäliltä. Korvista töröttäneet muutamat pitkät karvatupot oli siistitty ja pieni alue harjasta korvien takaa oli lyhennetty huolellisesti, jotta riimun niskahihna lepäsi nätisti tamman niskalla.
“Se näyttää muuten ihan ratsulta mutta nuo jalkakarvat.. Nuo rehottavat karvat sen kintuisa!” Niklas osoitteli Arlekin jalkoja samalla kun piti katseensa tiukasti suulin kulkuaukon reunalla istuvassa rastapäässä.
“Ne on osa sitä. Ja ne sentään kasvavat siististi koko säären mitalta, eikä vain satunnainen tupsu vuohisen reunassa.” Marshall puolusti. “Sitä paitsi turistit ovat aina tykänneet sen ulkonäöstä ja etenkin karvaisista jaloista.”
“Mutta nyt se ei oo turisteja reessä tai kärryssä kiskova hevonen, vaan sen pitäs olla ratsu. Ja ainaki sun erikoistumisesta päätellen kouluratsu. Ja mitä oon yhtään huomannu niin just kouluratsut näyttää aina jokasta piirua myöten täydellisiltä-.. Hei, Outi! Eikö ookki totta?”Suulin ohi ruunikon hevosen kanssa kentälle suunnannut nainen pysähtyi kuin seinään, ja tuijotti kulkuaukon edustalla olevaa lyhythiuksista miestä kysyvän näköisenä.
“Nniin mistä asiasta on kyse?” nainen tiedusteli hieman epävarmasti, näyttäen epäröivän että kannattaisiko ottaa kantaa asiaan.. mistä sitten olikaan kyse.
“Yritän saaha vakuutettua Marshin siitä että leikattas Arlekin kintuista nuo rehottavat karvat pois että se näyttäs enemmän ratsulta. Ko eikö yleensä just kouluratsut oo aina toosi huolitellun näkösiä?”
“..Kyllähän ne aika usein on joo, etenkin jos niillä kilpaillaan… Ja kyllähän ne karvat kasvaa aina takasikin.”
“No niin! Eli just hyvä rako leikkoa sen karvat nyt enne kisoja. Ehtii vähän tasottuaki täsä ajasa.”
“Ensin mun rastat ja nyt hevosenkin karvat..” Marshall mutisi hiljaa.
“Onko Arlek ilmotettu kisoihin?” Outi kysyi, katsoen hieman kummaksuen penkillä kyynersauvojen kanssa istuvaa punapäätä että aikoiko tuo oikeasti kilpailla jo nyt.
“Joo. Ja ei toi siis oo kisaamassa vaan mä.” Niklas vastasi leveän virneen kera “Ei se oo ko joku-… sellane luokka misä ei oo ees laukkaa.”
“Missä ei oo laukkaa?” Nelly kysyi pienen hymyn kera, astuessaan suulin puolelle avoimesta tallin ovesta Sonja perässään.
“Helppo D kouluohjelmassa…Niklaksella on uransa ensimmäiset ratsastuskilpailut kuudestoista päivä.” Marshall selitti lyhyesti.
“Ai sen takia sä oot ratsastanu nyt viime päivinä niin ahkerasti…Millon sä päätit kisoihin osallistua?” nainen kysyi, tarttuen uuteen uutiseen kiinni.
“Ei siittä kauaa oo ko Marsh esitti sen idean. Mietein pari päivää, niin eilen illalla ilmottettiin mut mukaan siihen kisaan… mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa koska jo nyt musta tuntuu siltä että tekis mieli juosta kiljuen karkuun..” Niklas selitti, irvistäen vähän ja samalla näpersi sormiaan hieman. “Mut se ei oo muuten ainoa uutinen. Aattelin että kerron vasta kahvilla mutta se on helppo heittää tähän samaan. Mutta tän kuun lopulla mulle tulee oma koira!”-
Tämä tarina on esimerkki siitä, miten muilla on heti vaikuttamisen mahdollisuuksia Niklakseen. Meidän hahmomme eivät suinkaan päätä Niklaksen menestyksestä, treenistä tai treenaamattomuudesta, mutta pystyvät vaikuttamaan hänen mielialaansa. Jos Niklaksesta aletaan puhua, että ai kun on rohkea äijä kun uskaltaa kisata ja että kisat menevät varmana hyvin, se vaikuttanee positiivisesti hänen oloonsa. Jos taas muiden hahmojen asenne kääntyy niin, että me ei enää pidetä tuosta tärkeilevästä paska-Niklaksesta ja se varmasti on muutenkin kämmäri, Niklaksella ei varmaan ole kauhean kivaa. Hahmojen asenteet muuttuvat käytökseksi Niklasta kohtaan. Joku innostuu ja alkaa halailla mahdollisesta voitosta kuullessaan ja taas saadaan tietää lisää Niklaksesta, kun hän reagoi siihen. Joku haluaa hänestä ratsastelukaverin ja nyt hahmoilla todellakin on puhuttavaa, kun muut tietävät Niklaksen Suuresta Tapahtumasta hyvissä ajoin etukäteen. Yksi alkaa saman tien hänen suurimmaksi fanikseen, kun nyt Niklas on hänen silmissään melkein olympiaratsastaja. Niklaksen kanssa pystyy bondaamaan, kun uutiset ovat selvillä ja muut kirjoittajat voivat luoda aiheesta omia tulkintojaan. Hänet saa puhumaan muustakin kuin säästä!
Marshall ja Niklas on alun perin tarkoitettu niin, että Marshall on Arlekinin hahmo ja Niklas on ohuempi sivuhahmo. Viime aikoina kun Niklas on kehittynyt hahmona ja Marshall vetänyt pääjuontaan yhä syrhemmälle ja yksityisemmäksi, asetelma on kääntynyt päälaelleen. Me tunnetaan Niklas ja pystytään puristelemaan sitä. Me halutaan kirjoittaa tarinoita, joissa Niklas rupattelee muiden kanssa ja opettelee uutta. Me myös halutaan lukea Niklaksesta ja seurataan heti sen kisauran alkua kun hahmot on nyt tavallaan osallisina siinä. Niklas on muutenkin tavalliselle ihmiselle samastuttava hahmo, sillä hän ei ole syntynyt hevosen selässä eikä ole muutenkaan jeesusmainen liian monessa asiassa. Hänen onnistumisiaan ja hyviä luonteenpiirteitään tasapainottaa tarpeeksi runsas joukko epäonnistumisia ja vähemmän ihailtavia luonteenpiirteitä, joten hän ei tunnu epärealistiselta, eikä edes uhkaavalta. Vaikka ei pitäisi Niklaksesta välttämättä ihmisenä, hahmona hänestä ei voi enää olla pitämättä. Hänen tarinoitaan haluaa lukea, sillä hän ei ole ”valmis” vaan hänellä on mahdollisuuksia kehittyä ja muuttua ja muut pääsevät tönimään häntä tällä kehityksen matkalla. Marshall puolestaan nousee Arlekinin selkään, laukkaa hevosensa täydellisesti halliten mystisiin seikkailuihinsa nuoliviini elegantisti läpsyen, eikä kukaan tiedä, mitä muuta hän matkallaan teki kuin näytti kauniilta. Jos päättäisit viedä Niklaksen ja Marshallin pois, muistaisimme aina kuka on Marshall, mutta Niklas olisi se, jota kohderyhmäsi kaipaisi paljon paljon kauemmin. Niklas on omaleimainen ja erityinen: erilainen kuin kukaan toinen hahmo. Lisäksi hän ei voi olla olematta suosittu Hopiavuoressa, kun hän on erikoisen ja erityisen lisäksi sosiaalinen. Olet rakentanut tämän hahmosi täydellisesti tarkoitukseensa. Lisäksi on hienoa, että Niklas on kehittynyt valtavasti lisää matkan varrella. Niklaksen kehityshän kertoo myös siitä, että olet nyt taitavampi tekemään hahmoja kuin vuosi sitten, ja kirjoittajan on ihanasti aina mahdollista kehittyä. 😀
Niklaksesta ei muuten tee sosiaalista Hopiavuoren merkityksessä se, että hän puhuu muille herkemmin kuin Marshall. Muiden kanssa pystyy olemaan, vaikka hahmo olisi mykkä tai vihainen. Luulenpa, että Niklas on onnistunut hahmo tämän kohderyhmän edessä siksi, ettet rakasta häntä ihan niin kuin Marshallia. Jos sinua ei haittaa yhtä paljon Niklaksen pilaaminen kuin Marshallin pilaaminen, todennäköisesti nakkaat Niklaksen mieluummin riepoteltavaksi ja nostat Marshallin lasikaappiin, ettei siihen tule naarmuja. Mä olen ainakin tehnyt niin omilla hahmoilla! Harmi vain, että se päättyi siihen, että mun rakastamat hahmot hapertui lasikaappiin ja heikommat hahmot on muuttuneet oikeiksi ihmisiksi niin kuin Pinokkio.
Mutta hei, Niklashan voisi aluksi olla vaikka Marshallin apumies. Niklakselle tulee se koirakin: se voi samalla sosiaalistaa pennun ja äijän maailmaan. :DDD Katotaan nyt.
-
Paljon arvostettua sopivan suoraa palautetta, tässä ko tuossa aikasemmassaki kommentisa, kiitän.
Oon ollu aika tiukasti jumissa pääasiassa Marshallin osalta, joten näisä on paljo asiaa mitä pohtia että sais potkittua hahmoa kehittyyn taas parempaan suuntaan.Ja myönnän, että tuo heitto että Niklas alkaa sosiaalistaa pentua ko erästä äijääki maailmaan ei vaikuta yhtään hullummalta ajatukselta.. xD
-
-
Kisapäivä pakettiin Sotamaalauksessa
Tarkotus oli kirjottaa vähän enemmän tästä aiheesta (ennen kisoja tapahtuvia juttuja) mutta tätä se kiire ja muu teettää xDMitä mä oikein aattelin? Emmä oo valmis kisoihin!
Lainatut valkoiset kisahanskat oli mulle oikeasti pari numeroa liian isot, mutta juuri nyt ne tuntuivat ahtailta. Ne liimautui häiritsevästi sormien väliin niin, että kämmenet tuntuivat ihan joltain vesinokkaeläimen räpylöiltä eikä ohjat tahtoneet pysyä hyvin näpeissä. Saappaat joita olin käyttänyt monet kerrat ennenkin ja täten todennut sopiviksi, jostain syystä kuitenkin hankasivat toista kantapäätä parhaillaan auki ja varret tökkivät polvitaipeisiin aina kun jalka koukistui yhtään liikaa. Ja miten pelkkä ravissa istuminenkin tuntui tänään niin kauhean vaikealta? Arlekin harppovat raviaskeleet tuntuivat heittelevän mua irti satulasta joka askeleella vain lisää ja lisää, samalla kun yritin epätoivoisesti pysyä syvällä satulassa. Eikä jalan alla oudosti pyörivät jalustimet auttaneet asiaan, kun välillä tuntui että ne tippuisivat ihan just jalan alta ja välillä taas tuntui että koko jalkaterä oli valahtamassa läpi. Jopa jalustinhihnat tuntui olevan ainakin reiän liian pitkät.Vilkuilin varovasti aidan reunalle ja hain katseella tuttua kasvoa muiden joukosta. Luojan kiitos oikea henkilö oli helppo löytää. Siinä missä jo kyynersauvat auttoivat paikantamisessa, niin punaiset ylös sidotut rastat toimivat majakkana että missä mies meni. Ainakin hän näytti rauhalliselta, eikä siltä että miettisi mitä ihmettä yritin räpiköidä hänen hevosen selässä että alas just nyt. Ympäriltä kuuluvat aplodit saivat mut tajuamaan että mua edeltänyt ratsukko oli saanut suorituksensa loppuun. Seurasin nieleskellen kun toinen ratsukko käveli löysin ohjin pois matalien aitojen sisältä, ratsastaja kovasti hevosensa kaulaa molemmin käsin taputellen. Suuta kuivasi. Vilkaisin vielä nopeasti kehän ulkopuolella olevaa tukijoukkoani ennen kuin pakottauduin pyytämään hevosta raviin ja siirtymään suoritusalueelle.
vähän isompana
rajaamaton versio”Harmi että osallistujia oli niin vähän että ruusuketta ei saanu, mutta onha tääki jo jotai! Kakkonen on parempi ko kolmonen!” myhäilin tyytyväisenä, pyöritellen käsissäni paperia mihin tuomarit oli merkinneet pistein ja sivuhuomautuksin miten mikäkin radan osuus oli mennyt. “Uuu, oiskoha josaki toiset kisat mihin vois mennä?”
“Ai? Ekat kisat käyty niin olisit heti valmis toisiin?”Marsh näytti vähän yllättyneeltä kun kyselin jo seuraavan kisan perään. Mutta minkäs teet. Se oli ollu hiton hauskaa! Toki mua oli jännittäny niin maan hitosti ja olin tehny henkisesti kuolemaa satulassa siinä vaiheessa kun meidän vuoro alko lähestyä mutta.. Jos oisin vaan uskonu Marshallia ja luottanu Arlekiin enemmän niin ois varmasti menny vielä paremmin. Koska vähän niinku parisa kohdassa paperiin oli kirjotettukki, lisää rentoutta, Arlek oli etenki pysähdyksissä ja peruutuksessa tuntunu tosi jännittyneeltä mikä johtu satavarmasti ihan vaan siitä että mä olin rento ko jääkaappi sen selässä. Ja myönnettäköön, kisakamppeiden pukeminen tavallisten ratsastusvaatteitten sijaan oli tuonu oman lisänsä koko touhuun. Onneksi Marshin veli oli hyvin saman kokonen mitä mä, niin se oli voinut lähettää vanhat kisavaatteensa mulle käyttöön. Ei olis ollu mitään järkeä alkaa tässä vaiheessa ostaan uusiakaan..
“Varo vaan. Siinä vaiheessa kun sä oot taas kunnossa niin sun pitää hankkia itelles oma hevonen koska mä omin Arlekin itelleni.”
“Niinkö meinasit?” Marshall kysyi pienen hymyn kera. Vihdoin, se oli ollu jotenki niin kireän olonen koko päivän.
“Jep, näin mä vähän suunnittelin. Uu, millon muuten mä pääsen alottaan ne ne ne.. estehommat Arlekin kaa?”
“Hmm.. Katsotaan sen jälkeen kun Janna on ensin ehtinyt pari kertaa hypätä sen kanssa. Mutta voimme kyllä alkaa lisäämään laukkaharjoituksiin kevyttä istuntaa jo ennen sitä, koska siitä Arlekin ei nostata kierroksia.”
“Jess!” valehtelisin jos väittäsin että tää ratsastus homma ei tuntunu koko ajan vaan siistimmältä ja siistimmältä. Kumpa vaan ois ollut tarpeeks munaa sillon aikanaan alottaa ne ratsastustunnit eikä jäädä miettiin mitä mieltä kaverit on.-
Oih Niklas I feel you bro. 😀 Alussa tästä aistii kisajännityksen niin hyvin erilaisten yksityiskohtien, niin kuin räpyläkäsien ja hankaavien kenkien kautta. Erityisen paljon muhun vetoaa se pikku hetki, kun edellinen ratsastaja lopettaa ja sitten olisi oikeasti se oma vuoro. Vitsit suurin osa ihmisistä on varmaan kokenut sen jossain vaiheessa, kun sydän oikein jysähtää. Siinä on poka epätosi olo, oli sitten menossa ratsastuskentälle, koiranäyttelykehään tai vaikka oppilaiden eteen puhumaan ihan ekaa kertaa. Siinä vaiheessa ei enää räpyläkäsiä niin tunnustella. Ei tunnustella oikein mitään.
Tykkään myös lopusta ja samastun siihen. Kun ekan kerran hyppää korkealta kalliolta veteen tai vetää sen kehänsä kunnialla, se on päästävä tekemään uudestaan! Eka kerta menee sumussa ja korvat soiden, mutta kun siitä kerran on selviytynyt, on adrenaliinihumalassa ja tarvitsee lisää. 😀 Varsinkin kun Niklas on vielä tyytyväinen sijoitukseen, ja sietääkin olla. Eihän ne muutkaan kilparatsastajat mitään huonoja ole! Jopa se olo, että olisinpa uskaltanut aiemmin, tuntuu niiiin tutulta.
Kuvakin on söpö. :DD Arlekin näyttää ihan kouluratsulta. :DD Kuinkahan kovaa Marshallia ottaa päähän, jos muutkin sanoo että Niklaksen jalkakarvaparturointi sopii sille? 😀 No, ei hätää, Marshall, yhtä hyvin sille sopii karvaisempikin look!
-
-
Kierros Ahvenanmaalla
Tapahtui lauantaiyönäHuomasi että syksy oli tullut, enää ei illalla ollut niin lämmin että olisi pelkällä t-paidalla voinut seikkailla. Marshall istui trailerin etuosan ovensuun reunalla, seuraten huoltoaseman hämärässä valaistuksessa kun Arlekin nyhti laiskasti vähäisiä heiniään heinäverkosta. Viikonloppu oli ollut vähintäänkin erikoinen, vaikka hevoshommissa saadut ideat eivät olleetkaan mitään uusia. Toki yleensä niistä oli ollut vastuussa Vlad, kuten silloinkin kun he olivat päätyneet viikossa Latviaan estekisoihin lähes ilman kisakokemusta olevien hevosten kanssa koska “paikka näytti kivalta ja sopiva luokkakin.” Mutta lähteä nyt Ahvenanmaalle pelkän helppo C -luokan takia? Kai sitä olisi voinut huonomminkin viikonlopun viettää.
Rastapää hymyili itsekseen, hörpäten hitaasti kahvistaan ennen kuin kiskoi hupparin vetoketjua paremmin kiinni. Lähes olemattomasta kisakokemuksesta huolimatta Niklas oli selvinnyt kisoista todella hyvin, etenkin kun kyseessä oli kokonaisuudeltaan kisa missä oli luokat Helppo C:stä Intermediate I tasolle asti joten niin kilpailijoita kuin katsojia oli ihan eri tavalla. Toki, olihan Niklas kisa-aamuna istunut autossa jäykkänä kuin rautakanki ja ollut sitä mieltä että lähdetään kotiin vielä kun voidaan. Mutta pari hermosauhua myöhemmin tuo oli lähtenyt jähmeästi laittamaan Arlekinia valmiiksi samalla kun Marshall oli vain autellut sen mitä saattoi yhden kepin varassa pomppiessaan.
Luokan osallistujamäärä oli jäänyt hyvin vähäiseksi, vain seitsemään, mutta siitä huolimatta neljäs sija oli huikea saavutus. Etenkin kun prosentit olivat kohonneet tasan 70% asti ja eroa kolmantena olleeseen oli jäänyt vain 02,500%.“Pfff, kiitti vaan..” venäläinen mutisi hymyillen, ja pyyhki heinämujua pois take away -mukinsa päältä kun Arlekin oli nähnyt parhaaksensa tarjota kuljettajallekin hieman yöpalaa. “Sinusta on tullut kelpo hevonen, kun pystyy tuon yhden päästää satulaan ihan oudossa paikassa eikä tarvitse pelätä että karautat taivaanrantaan.. Kyllä te vielä maastoon ja hyppäämäänkin pääsette..” mies jatkoi, silitellen tamman turpaa ja rapsutteli samalla kuivunutta mash mössön jämiä pois.
“Toi oli sit lupaus.” Niklas kommentoi leveästi haukoitellen, laskien sylissään olleen lähes kokonaan valkoisen koiranpennun maahan jotta se pääsi asioilleen. “Sori, saatoin ehkä torkahtaa hetkeks..misä päi maailmaa me ollaan?”
“Parkanon nurkilla. Joku tunti niin ollaan perillä.”
“…Okei, saatoin nukahtaa ehkä vähä pitemmäksiki aikaa.”
“No, jaksatpahan purkaa hevosen ja tavarat autosta.” rastapää vastasi virnistäen, vetäen toisen viereensä istumaan traileriin.
“Asia mitä en oota innolla.. Pakkaaminen on sinänsä ihan kivaa joo, mutta purkaminen.. etenki ku yleensä se tapahtuu tosi myöhään pitkän ajomatkan jälkeen.. Not so much.”
“Siihen tottuu. Yhden hevosen kanssa se on vielä helppoa. Mutta kun purettavana on vaikka vain kolme hevosta ja niiden tavarat niin se ei ole enää niin hauskaa. Vielä vähemmän kun niitä on kuusi.”
“…Muistuta että en ikinä lähe sun kaa kotias ja vielä siitä johonki sellaselle reissulle mukaan..”
“Kuitenkin haluat.” mies virnisti, vääntäytyen jalkeilleen ja otti kopin seinää vasten nojanneen kyynersauvan toiseen käteensä. “Nappaa Krem niin mennään kotia.”Niklas heilautti itsensä seisomaan Kapteeni tervehdyksen jälkeen, kutsuen lähinnä nallea tai lammasta muistuttavaa pentua. Joka hyvin nopeasti pomppi töppöjaloillaan omistajansa jalkoihin, rettuuttaen talutushihnaa hampaissaan kuin jotain suurempaakin saalista yrittäessään muka kiskoa sitä pois taluttajansa kädestä.
“Kuuleha riiviö.. Kotona saat pyöriä takapihalla miten haluat mutta tälläsesä paikasta mä en sitä riskiä ota että pyörit johonki viemärin reikään hukkapiiloon.” Niklas puheli pennulle, nostaessaan sen syliinsä vain tunteakseen pedon naskalihampaat nakertamassa seuraavaksi leukaansa.
-
Jee nyt se koira on tullut! Vihdoin! Ja se on varmana ihan supersöpö!
Niklaksella ja Arlekinilla kuulostaa kyllä menevän hyvin. Jo se, että uskaltaa mennä ja kisata, on aluksi paljon. Motia taitaa pitää yllä sekin, ettei ole häntäpäässä, vaikka kuinka Niklaksen kisakokemuksella olisi ymmärrettävää ollakin välillä! Uskon myös siihen, että helpossa C:ssa ravailu on hurjaa, kun sen tekee yleisön ja kilpakumppanien edessä, vaikka kotona se menisikin jo kuin vettä vain. Jaiks.
Marshall opettaa Niklaksen heti armeijakuriin trailerien kanssa. :DD Olisinpa oppinut itsekin. Ekassa työpaikassani isäntä oli (onneksi) yhtä laiska kuin minäkin. Kun yöllä tultiin, hän oli sitä mieltä, että kyllä ne tavarat trailerissakin saa unta yhden yön ajan… 😀 Mutta kun vuokraa karsinaa, pitäähän ne olla poissa jaloista heti!
-
-
Aina ei voi onnistua
Tekemättömyys teki laiskaksi. Marshall oli niin pitkään tottunut tietynlaiseen päivärytmiin että nyt kun iso osa siitä kaikesta oli jäähyllä, jopa aikainen herätys oli tuntunut harvinaisen vaikealta. Olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Sen sijaan Niklas taas oli jo jalkeilla ja hääräsi itseään valmiiksi.
“Perse ylös sieltä sängystä tai me myöhästytään. Sun kahaviki on valamis.” nuorempi mies pyörähti ovensuussa komentamassa harvinaisen tiukkaan sävyyn, kadoten paikalta yhtä nopeasti kuin oli siihen ilmaantunutkin
Vääntäytyessään istumaan sängyn reunalle, rastapää ei voinut kuin miettiä että tältäkö hänen vanhemmistaan oli tuntunut kun hän oli nuorempana monta tuntia etuajassa hoputtanut heitä että he vielä myöhästyisivät kisoista jos eivät lähteneet just heti nyt.
.
Ajomatka oli taas usean tunnin mittainen, mutta lopulta koko retkue oli päässyt perille Kaakkois-Suomen alueelle. Tällä kertaa Niklas osallistui kahteen luokkaan, helppo D ja helppo C. Eikä Marshall voinut kuin nostaa näkymätöntä hattua sille että toisen mielenkiinto ratsastukseen oli pysynyt näinkin kauan. Punapää oli ollut aavistuksen huolestunut siitä että miten nuoremman into säilyi, kun kaiken treenaamisen jälkeen kilpailuista ei jäänyt arviointi kaavaketta lukuunottamatta mitään konkreettista todistusta hyvistä tuloksista. Etenkin kun ennen vanhaa Niklas olisi heittänyt pyyhkeen kehään ainakin hetkeksi edellisen kilpailun jälkeen, kun käytiin niin kaukana, eikä vieläkään mitään käsissä hiplattavaa ruusuketta tai muuta vaikka tulos itsessään oli ollut hyvä. Mutta ei, itseasiassa toinen oli vain sisuuntunut entisestään että vielä hän sen ruusukkeenkin saisi.
Pakostakin hymy kohosi Marshallin suupieliin, kun tuo omiin mietteisiinsä uponneena seurasi ratsukon lämmittelyä kentällä. Niklaksesta näki että tuo jännitti edessä olevia suorituksia. Hartiat olivat jännittyneesti kohotettu kohti korvia, ja sitä mukaa mies kannatteli loppuja käsiäänkin jäykästi turhan korkealla ja asento satulassa oli vähän etunojainen. Rastapää nieli pikkutarkat huomautukset jokaisesta virheestä mitä näki, ja sen sijaan ratsukon tullessa taas kohdalle muistutti Niklasta vain hengittämään ja rentoutumaan. Toinen nyökytteli päätään jähmeästi, ennen kuin hengitti syvään sisään ja puhalsi sitten näkyvästi ulos. Toistaen sitä muutamankin kerran Arlekin askelten tahtiin. Sitä mukaa mies näytti hieman rentoutuvan, minkä myötä tuon asentokin pikku hiljaa muuttui paremmaksi..
Marshall vilkuili taustapeilin kautta takapenkille, nähden juuri ja juuri kun Niklas makoili siellä kyljellään ja rapsutteli vieressään olevaa koiranpentua hitaasti. Kilpailut eivät olleet menneet aivan putkeen mikä oli ymmärrettävästi latistanut toisen tunnelmaa suuresti. Ensimmäinen luokka kyllä oli mennyt hyvin ja Niklas oli sijoittunut 34 kanssakilpailijan joukossa 6:ksi. Mutta seuraavassa luokassa sijoitus oli tipahtanut 55 osallistujan joukossa häntäpäähän asti. Ero askeleen pidennyksessä ei ollut riittävä ja sen päälle laukannostot eivät olleet ottaneet sujuakseen. Arlekin oli siirtynyt seuraavaan askellajiin vasta reilusti suorituspaikan jälkeen, ja laukassa tapahtuneen suunnanmuutoksen aikana tamma oli rikkonut takaisin raville hieman liian aikaisin, jonka jälkeen pisteet olivat riittäneet juuri ja juuri 54 sijalle. Vähempikin latistaisi fiilikset. Etenkin kun kisat olivat niinkin kaukana kotoa.
“…Jos haluat, voidaan jättää tavaroiden purku huomiselle. Tuollahan ne auton perässä säilyy. Hoidetaan vaan Arlekin ja koppi pois.”
“…mmhm.. Ois ihan jees.”
“Napataan kotia mennessä Runoista pizzat tai jotain, ja alotetaan se..Cobra Kai vai mikä nyt olikaan.”Takapenkiltä kuului vain lyhyt vähän tyytyväisemmän kuuloinen joo vastaus.
-
Joo ei se helppoa ole, ei varsinkaan alussa, muistaa että kaikissa kisoissa tuomaroidaan ja tarkastellaan vain senkertaista suoritusta juuri sen tuomarin näkökulmasta. Jos varsinkin alussa käy niin kuin Niklakselle, että häviää melkein kaikille, luulee helposti olevansa jotenkin huono ja lakkaa yrittämästä. Mun teki mieli ainakin lakata, kun eka oma näyttelykoira sai jonkin pelkän hikisen H:n kaukana olevista näyttelyistä. Niklaksella on kuitenkin elämässään sama tyyppi kuin mulla: mentori. Se on kai osasyy jatkamiseen. Niklas on nähnyt, ettei Marshallkaan aina voita, ihan niin kuin mä olen nähnyt miten äitin koirat saa toiselta tuomarilta H:n ja toiselta sertin. Siinä tajuaa, ettei kilpauluissa kilpailijaa arvostella, vaan suoritusta. Ottaa pattiin, mutta silti maksaa seuraavat ilmomaksut, koska siellä se serti tai Niklaksen kisaruusuke voi ihan hyvin irrota.
-
-
Kolmas vaihe
Keittiön nurkkahyllyllä oli jo muutaman kuukauden majaillut ohut mustakantinen mappi, minkä yläkulmaa koristi pieni punainen risti sekä valkoinen Seinäjoen Keskussairaala -teksti. Sen sisällä oli siistissä järjestyksessä kaikki leikkaukseen liittyvät paperit aina ensimmäisestä käynnistä itse leikkauksen riskeihin ja hoitokertomukseen asti. Niiden jälkeen oli omissa osiossaan kuntoutuksen eri vaiheet, mitkä rastapää oli lukenut läpi niin monta kertaa että varmasti jo muisti ulkoa niiden sisällön. Nyt kaksitoista viikkoa myöhemmin kun kuntoutuksen kolmas vaihe oli ajankohtainen, eli asteittainen paluu niihin aktiviteetteihin mitkä oli asetettu tavoitteeksi jo alkuvaiheessa, mies luki sitä kuntoutuksen osaa jälleen läpi kohta kohdalta. Tuo liikutti sormenpäätä paperille painetun tekstin mukana ja tavasi hitaaseen tahtiin sanoja. Hänen pitäisi oikeasti lukea enemmän suomea. Jopa Niklaksen ala-asteikäiset pikkusiskot lukivat paremmin.
Lopulta Marshall sulki kansion toisella kädellään ja kulautti loput kahvista kurkusta alas, ennen kuin vei kahvikupin tiskipöydälle ja siirtyi eteiseen kiskomaan vanhat ja uskolliset ruskeat tallikengät jalkaansa. Hyvässä lykyssä ne palvelisivat vielä tämän talven, jos liima vain piti. Mistä tulikin mieleen, pitäisi ostaa sitä lisää kun seuraavan kerran kävi taas Seinäjoella. Rastapää vilkaisi sivusilmällään eteisen nurkassa nojailevia kyynersauvoja ottaessaan ohuen takin naulakosta, ennen kuin poistui asunnosta ja lukitsi oven perässään.Tallilla Niklas suuntasi tavarat sylissään suoraan varustehuoneelle päin, kun taas Marshall lähti tarhoille päin. Ulkona mies tervehti lyhyesti aitauksen ohi menevällä tiellä vastaan kävelevää Sonjaa joka talutti Salieria vierellään, sekä Harria joka asteli heidän mukanaan talliin päin. Senkin kaksikon kohdalla teoria siitä kuinka hevosihmisten mies- tai naisystävä oli usein tuomittu päätymään hevospiireihin mukaan vain vahvistui. Ja mitä oli sivusta seurannut, niin Harrista oli kehkeytynyt varsin pätevä hevosmies.
Rastapää muisteli muutamaa muutakin tapausta pariskunnista joista toisen tiesi päätyneen hevosten pariin juurikin seurustelun kautta, ennen kuin pysähtyi oikean tarhan kohdalle ja silmäili aitauksessa olevia hevosia. Nuorempi loimeen paketoitu laikukas tamma loikki eteenpäin ensilumessa kuin varsa, samalla kun vanhempi läsipäinen punertava hevonen ravasi sen perässä ja piteli hampaillaan kiinni sen loimen häntäläpästä kun taas kolmas hallakko tarhalainen seisoi paikoillaan ja hamusi viimeisiä heinänkorsia maasta. Marshall seurasi katseellaan junana menevän kaksikon touhua hetken, toivoen että Arlekin ei jostain syystä saisi päähänsä pistää Paahtiksen loimea leikin ohessa kappaleiksi.
Vasta muutaman kutsunnan jälkeen punertava tamma lopulta jätti leikkinsä, ja ravasi turpa maata viistäen portilla odottaneen omistajansa luo. Pujottaessaan riimua Arlekinin päähän, rastapää lopulta tajusi kuinka hyvän talvikarvan se olikaan kasvattanut. Leuan alla näkyi jo pieni parran alku, sileästä kesäkarvasta erottuneet valkeat sekakarvat olivat kadonneet ja väri muuttunut tasaisen punertavaksi.
Turpakarvat kutittivat hieman paljaalla kämmenellä kun Arlek hamusi ahnaasti piparmintut suuhunsa ja rouskutteli niitä sitten tyytyväisenä samalla kun seurasi taluttajansa perässä ulos tarhasta. Marshall upotti vapaan kätensä hevosen pehmeän karvan sekaan, rapsuttaen sen kaulaa sormenpäillään. Hevosen lämpö paljasta kättä vasten tuntui mukavalta koleassa säässä, vaikka karva itsessään oli hieman kostea kun harvakseltaan satanut lumi oli sulanut sen päällä. Näin ensilumen aikaan edes lyhyt maastolenkki houkutteli suuresti, mutta sopimus oli että alkuun Marshall liikutti Arlekinin läpi liinassa ja samalla Niklas sai kunnon istuntarääkin kun hänen ei tarvinnut keskittyä ollenkaan hevosen ohjaamiseen tai muuhun ja lopuksi rastapää ratsastaisi itse. Ja tunnustelun kautta joko vain pientä jumppaa ja taivuttelua, tai kevyesti läpi kaikissa askellajeissa. Sinänsä ehkä yllättävintä oli, että ajatus istuntarääkistä oli tullut Niklakselta itseltään-
Marshallin teoria taitaa olla ihan pitävä, vaikka ei koskekaan pelkkiä puolisoita, vaan hyviä kavereita myös. 😀 Sen vaistoaa ihmisestä, kun se oikeasti tekee jotain antaumuksella, ja sellaisen ihmisen puhetta harrastuksestaan on ihana kuunnella niin kauan kun se ei mene tietenkään pelkästään siihen. Samalla sitä kiinnostuu itsekin tyypin harrastuksesta, kun se saa sen kuulostamaan niin hienolta… Hevoset ei onneksi ole edes harrastus huonoimmasta päästä, vaikka loukkaantumisriski onkin melko korkealla vaikka neulontaan tai piirtämiseen verrattuna!
Harrista on toden totta tullut jo osa kalustoa, ja siinähän se menee. Niklas on ollut heppojen kanssa vähäsen kauemmin yhteensä, mutta välillä ajattelin hänen olevan sata kertaa enemmän hukassa ja paimennettavampi kuin Reitan Ruska oli. Kisatouhu on kuitenkin tehnyt Niklakselle taas hyvää. Nyt se näyttää luovan tavoitteita itselleen ihan itsekin ja se on oppinut jo hyvin suunnittelemaan, miten näihin tavoitteisiin voisi yrittää päästä. Aloittaa voi vaikka siitä istuntatreenistä. Tuleekohan sille yllätyksenä, kun puo ja vatta porottaa, vai osaakohan se varautua. 😀 Mä en nimittäin olisi etukäteen uskonut, millaiset spagettijalat mulla oli, kun laskeuduin hepan selästä silloin, kun ratsastelin vain muutaman kerran kuussa. 😀
Kommentoin Outille vähän aikaa sitten, että Jussi oli sen tarinassa söpö, mutta samoin on Arlekin tässä tosi söpö. Ajattelin Jussitarinan ja tämän tarinan jälkeen, että en mä taidakaan olla kyllästynyt hevostarinoihin, vaan vain siihen, miten harrastajien valtavirta on virtuaalihevosista ainakin viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut niiden päiväkirjamerkinnöissä. Näistä niiden hölmöilyistä ei useinkaan kirjoiteta sillä tavalla rakastavasti kuin hevosesta oikeasti välittävä niitä katsoisi, ja näköjään näitä luen ihan yhtä mielelläni kuin hahmojen ajatuksia. Pienet hetket, sellainen käytös jota yleensä ei tarinoissa kuvata ja uskottava hahmon näkökulma on ne, jotka tässä hevosjutussa viehättää.
-
-
Puomityöskentelyä
Niklas toimi monessa asiassa hyvin kaavamaisesti, tehden asiat aina tietyssä järjestyksessä jotta sai ne oikeasti tehtyä. Kuten kotiin tullessa, avaimet piti laittaa aina ensimmäisenä eteisen naulaan roikkumaan tai seuraavan kerran kun avaimia tarvitsi niin ne olivat aivan varmasti hukassa. Sama oli tapahtunut myös hevoshommissa. Hevosen harjaamiseen ja varustamiseen oli tullut tietyt järjestykset jotka toistuivat tilanteesta riippuen. Kuten nyt, kun Arlekin oli jopa yllättävän puhdas tarhailun jäliltä, tavallisesti Niklas aloittaisi sukimalla karvan, selvittämällä jouhet ja jatkaisi kavioihin. Ja kaviotkin hän puhdisti aina ensin vasemmasta aloittaen etukaviot ja sen jälkeen oikealta vasemmalle takajalat. Mutta tämä oli taas niitä päiviä kun Marshall näki heti että tämän päivän tuntisuunnitelma oli pakko laittaa uusiksi. Rastapää oli seurannut sivusta kun toinen oli pyörinyt hevosen ympärillä kuin päätön kana. Vaihdellut puolelta toisella kun oli yrittänyt harjata koko hevosta yhtä aikaa eikä tavalliseen tapaansa puoli kerrallaan. Puhdistanut yhden kavion, selvittänyt hetken jouhia, nostanut yhden kavion ja unohtunut sitten selittämään jotain…niin mistä hän puhuikaan? Marshall havahtui analysoimisestaan siinä vaiheessa kun tajusi toisen tuijottavan itseään hyvin odottavan näköisenä.
“…Sanoitko jotain?”
“Sanoin. Paljoki. Mutta tähteellisin kai oli se että niin kumman satulan mä nakkaan tälle selkähän? Ja niin kummasa me mennää? Kentällä vai maneesisa? Uu, vai maastosa?”
“..Laita se yleissatula. Ja katsotaan jos maneesissa olisi tilaa, niin puomien raahaaminen on vähän helpompaa.” punapää vastasi. Nuoremman miehen keskittyminen ei tulisi riittämään minkään pohkeenväistön opetteluun tänään joten suunnitelma B.
“Mmitä hörökorvani kuulivat. Puomeja?” Niklas toisti, kuikuillen Arlekin vatsan alta nähdäkseen toisella puolella seisovan miehen.
“Kyllä. Ja riippuu miten sujuu, niin voimme ehkä katsoa lopuksi jotain.. pientä kavalettia tai jotain. Tai jos menee alusta asti tosi hyvin, niin ken tietää vaikka menemme enemmänkin.”Niklas sai selvästi uuden vaihteen silmään, kun tuo harppoi vauhdilla varustehuoneeseen hakemaan Arlekin varusteita. Niin vauhdilla, että Marshall ei voinut kuin tyrskähtää kun toisen matka tyssäsi nopeasti hännen jäädessä takin taskusta kiinni ovenkahvaan. Ja räpiköi hetken jotta pysyi jaloillaan.
Ulkona oli muutaman päivän jälkeen vihdoin ihan hyvä keli, kun lämpötila huiteli juuri nollan alapuolella siten että ulkona oli mukavan raikas pikku pakkanen. Ja ennen kaikkea kuivaa. Jopa tuuli oli laantunut ja suonut ratsastajille mukavan ilman jäädä kentällekin, missä tällä hetkellä näkyi olevan pari ratsukkoa. Santtu istui hyvin keskittyneen näköisenä issikkansa selässä, ohjaten sitä kulkemaan kentän poikki mitä ilmeisimmin suunnan vaihtoa varten. Eira ja Inari seisoivat kentän keskellä Uunon kanssa, selvästi väitellen siitä että kumpi heistä hyppäisi satulaan. Rastapään kasvoille kohosi väkisinkin pieni hymy. Hopiavuori oli aina parhaimmillaan kun siellä oli väkeä paikalla.
Marshall vislasi kuuluvasti maneesin ovella, ennen kuin alkoi kiskomaan sitä syrjään. Ikkunoista kajastanut valo oli jo kielinyt että joku siellä oli, ja ratsastuskehän toisessa päädyssä näkyikin Sonja tuoreemman ratsunsa kanssa. Myönnetäköön, että Mortin näköisillä rautiailla hevosilla oli paikkansa myös punapään mielessä.“Hei. Haittaako jos me tullaan tänne?” mies huikkasi, viittoen kädellään mukanaan seurannutta Niklasta ja Arlekinia.
“Joo, totta kai. Me ollaan oikeastaan jo lopettelemassa.” nainen vastasi, pyytäen ratsunsa taas liikkeelle.
“Kävele sen kanssa. Voltteja. Ja älä anna oikoa reiteiltä.” rastapää ohjeisti Niklasta, ennen kuin oven suljettuaan hakeutui maneesin reunoille nostettujen puomien luo. “Reagoiko se miten jos alan ottamaan näitä alas?” mies kysyi Sonjalta, mihin nainen vastasi vähän olkiaan kohauttaen.
“Ota ensimmäinen alas niin sitten nähdään.”Rautias ruuna vain pyöräytti toista korvaansam ja katsoi tömähdyksen saattelemana maahan pudonnutta ensimmäistä puomia. Satulassa istuva brunette taputti ratsunsa kaulaa tyytyväisenä, nyökäten päätään hyväksyvästi että toinen sai jatkaa puomien kanssa pakertamista.
Hetkeä myöhemmin Marshall oli saanut kannettua kaikki tarvitsemansa puomit maneesin keskelle, ja asetellut ne sinne selkeään muodostelmaan. Kolme muodosti kolmion, ja jokaisen puomin jälkeen oli kaksi seuraavaa. Tavallinen muutaman puomin jono olisi ollut ehkä turhan yksitoikkoista. Joten rastapää oli kaivellut nopeasti mielensä sopukoita, keksiäkseen jonkun vähän erilaisen mutta kuitenkin suhteellisen helpon harjoituksen. Mielessä oli toki känyt myös ne 29 ja useammankin puomin kasaukset, mutta ehkä tämä riittäisi tälle kertaa. Mies ehti juuri aukaista suunsta aloittaakseen selittämään harjoitusta Niklakselle, kun maneesin ovelta kuului huhuilua.“Mooi, soppiiko tänne tulla? Kentällä oli jo kolome ratsukkoa niin.” Janna huikkasi oven raosta, pidellen laikkuhevosensa ohjia käsissä.
“Me ollaan Mortin kanssa ihan just valmiita, hetki vaan vielä kävellään. Mutta voi jättää sen oven jo auki, jos se ei teitä haittaa.” Sonja sanoi, katsoen sanojensa lopuksi vähän kysyvästi kauempana kävelevää Niklasta ja Arlekia.
“Joo, voit jättää auki. Me, tai siis Niklas, vasta aloittelee. Mutta kyllä tänne sekaan mahtuu jos tämä puomi kyhäelmä ei häiritse.”
“Nii ja lopuksi vissiin hypätään. Tai siis hypätään ja hypätään, mennään kavalettia tai jotai.” Niklas huikkasi leveä hymy kasvoillaan, kerien ohjat vähän paremmin käsiinsä kun Arlekin hypähteli pari raviaskelta nähdessään tarhakaverinsa saapuvan myös halliin.
“Säkö oot alkanu siirtyyn jo kouluratsastuksesta esteisiin?” Sonja kysyi, kääntyen ympyrälle maneesin toisessa päässä.
“Ollaan me maapuomeja menty aika paljo, haettu sitä mitälie kevyttä istuntaa ja sellasta. Mutta nyt tuo lupaili että voitas ees vähän irrottaa sitä puomia maasta.” Niklas vastasi vähintäänkin innokkaana.
“Muistanko mä ihan väärin, vai etkö sä joskus puhunut jotain että jos ens vuonna järjestetään se Tie Tähtiin -cup niin osallistuisit siihen?”
“Jep. Tai siis se on ainaki suunnitelma. Siihen helpoimpaan koululuokkaan Marsh sano että kyllä voin osallistua, jos se siis vaan järjestetään. Mutta mä tähtään myös siihen esteluokkaanki mukaan niin jo on aikaki että se puomi irtoaa sieltä hiekasta.”Marshall kuunteli puolella korvalla kaksikon keskustelua, keskittyen lähinnä puomien välien tarkistamiseen ja pyöritteli kengänkärjellä puomeja tarkasti oikeille kohdille. Niklaksen puheissa oli kyllä hyvin paljon perää. Tuo oli kuitenkin kehittynyt tasaisesti koko ajan eteenpäin ratsastajana, ja nyt kun puomien käyttö oli taas normalisoitunut Arlekinin liikutuksessa että ne eivät saaneet sitä muuttumaan 5-vuotiaaksi joka halusi hypätä neljän maapuomin yli mulliloikalla. Vaan oikeasti jopa malttoi hidastaa vauhtiaan, että sai soviteltua askeleensa puomien väleihin. Niin he voisivat oikeasti alkaakin siirtymään seuraavaan vaiheeseen.
“…Tota. Mä tierän että soot pitämäsä Niklakselle tuntia. Mutta oisko sopinu jos vaikka iha siinä lopusa jos meettä sitä kavalettia, että jos meki voisimma sen muutaman kerran ylittää?” Janna kysyi, pysäytettyään ratsunsa lähemmän maan tasalla olevaa miestä.
“Toki. Oikeastaan.. Jos haluat, tai jos sinulla ei ollut jo jotain suunnitelmaa valmiina, niin voit sinä tähän puomiharjoitukseenkin osallistua. Me ei kuitenkaan olla vielä edes aloitettu niin ehdit hyvin mukaan. Hyvää harjoitusta minullekin pitää tuntia samalla jollekin muullekin kuin vain Niklakselle.”
-
Vitsit kun kehtaisi tuoda kaikki omat hahmot tänne. Haluaisin nimittäin varmaan kirjoittaa mukana, kun Niklas menee ekan kerran TT-skabassa (jos se ensi vuonna päätetään sittenkin järjestää kaikille avoimena), vaikka se joka vuosi musta viekin mehut. Mun täällä kiinteästi olevat hahmot on vähän vääränlaisia… 🙁
Mutta ainakin Niklaksella on intoa! Vaikka se purkautuis välillä häsläämisenä, innostus tekemistä kohtaan on kai paras perusta. Siitäkin on varmasti ihan hirveästi lisäboostia, kun on Marshall opettamassa: kaikilla ei ole. Lukijan on myös helppo olla Niklaksen puolella hänen urotöissään, niin kuin ratsastusta opettelemassa. Niklas ei ole vielä mestari, mutta hän on niin oikean ihmisen oloinen virheineen, että hänen asemaansa on helppoa asettua. Niklas on myös automaattisesti ollut uudessa elämässään tarinan hyvis, jonka onnistumista toivotaan ja odotetaan. Siinä ei ole mitään pahaa, vaan ennemminkin toivon, että asia pysyisi hyvän aikaa sillä tolalla. Kun Niklas on pääosassa, tietää aina vähän että mitä odottaa ja on turvallinen olo lukea.
Enemmän kuin TT:sta ja jopa enemmän kuin Niklaksen oppimisesta mä olen onnellinen siitä, miten muut hahmot saa tietää Niklaksen suunnitelmista. Hän on hyvä hahmo hölöttämään toimensa julki. Samalla Janna saa kutsun vähän niin kuin valmennukseen. Pitkään harrastaneena olen alkanut inhota monia perinteisiä virtuaaliheppatekstilajeja, myös perinteisiä virtuaalihevosvalmennuksia. Tällainen epävirallinen ekstemporevalmennus, joka on luonteeltaan epävirallinen, toimii näköjään muhunkin hyvin lukijana, ja veikkaisin että voisi toimia myös kirjoittajana.
Tässä tekstissä kuva ja kirjoitus täydentävät muuten tosi hyvin toisiaan. Toisessa ei toisteta sitä, mitä toisessa kerrotaan, vaan kummatkin antavat uutta informaatiota siitä mitä tehdään.
-
-
Sen kerran kun oot yksin
Olinhan mä jo monta kertaa käyny tallilla yksin, hoitanu Arlekin ja liikuttanukki, ilman että mun olis pitäny soittaa Marshille kymmentä kertaa ihan vaan varmistaakseni että miten joku asia taas pitikään tehdä. Mutta sen kerran, kun tiesin että se yks ei ollu puhelimen äärellä niin että sen varmasti sais kiinni, niin totta kai tuli jotaki mihin olis tarvinu apua. Ja kaikkien perinteisimpien elokuva juonien mukaan, myös muut tallilaiset olivat kadonneet jonnekkin kuin Riekko lumihankeen. Kyhjötin kyykyssä Arlekin vieressä ja tuijotin sormien väleistä sen toista etujalkaa. Valkoisen jalan koko kanta oli punaisena verestä.
Okei, keskity.
Joo, se näyttää pahalta nyt. Mutta sillä oli putsi ratsastaessa, niin totta kai se on levittäny sitä verta pitkin ja poikin minkä takia se näyttää pahemmalta mitä varmasti onkaan. Vähän niinkuin kun itelle tuli joku pikku haava sormeen, ja verta pääsee valumaan ja sitte pyyhkäset sen johonki niin kappas jo on puoli kämmentä punaisena. Ja tässä Arlekin tapauksessa, sen jaloissa oleva talvikarva varmasti sai tilanteen näyttämään vieläkin pahemmalta. Enemmän tavaraa mihin levitä, ja juuriki valkoista.
Katsoin ylöspäin kohti tamman päätä. Ainakaan se ei näyttänyt siltä että jalkaan sattui, mikä oli hyvä. Se kuitenkin seisoi tasaisesti kaikilla jaloillaan, tai ainakin etujaloilla, koska se leppuutti toista takajalkaansa. Ilmekin oli tyypillinen puoliunessa möllöttävä lerppahuuli.
Hankasin kämmeniä kasvojani vasten kunnes lopulta nousi seisomaan. Toimintaa. Ensimmäisenä haava ja sen ympäristö piti pestä, ihan pelkkä vesi riitti alkuun. Ja oli varmaan ihan hyvä myös leikata karvoja pois haavan ympäriltä. Tai ainakaan haittaa siitä ei varmasti olisi.Pesun jäljiltä märät karvat oli niin paljo helpompi pitää sivussa että näki iholle tulleen vaurion. Kun karvan alta vastassa oli vain siisti pieni reikä, joka jatkui lähinnä syvänä naarmuna vähän alemmas, tuntui siltä kuin kivi olisi tippunut rusentamasta keuhkoja ja pystyin taas hengittämään kunnolla. Kyllä tästä vielä jalka tulee, en tuhonnu toisen hevosta.
“Okei, eihän tää oo ees paha”, sanoin ja taputin tamman lapaa, eiku.. Joo, oli se lapa. Lautanen oli se mikä sijaitsi takana.
Mitäs seuraavaksi. Haava oli nyt pesty ja kuivattu, ja olin saanut helposti saksittua karvat todella siististi ympäriltä pois. Joten nyt varmaan se piti..puhdistaa jollain aineella, jollain mikä tappoi mahdolliset bakteerit sun muut koska vesi yksinään ei sellaiseen riittänyt. Ja pitikö se muuten peittää jollain? Tai jos piti niin millä tollasessa kohdassa olevan haavan sai edes peitettyä niin että se pysyisi paria sekuntia kauempaa. Ja miten tollaseen kohtaan ees laitettiin hyvin mitään. Hitto, miksen ollu tällästä tilannetta varten pyytäny ees jotain auttavia toimintaohjeita Marshilta. Normaalisti edes Eetu olisi löytynyt jonkun nurkan takaa mutta nyt seki oli kadonnu kaikesta päätellen Jussin kanssa maastoon, ei sillä hyvä vaan että Eetuki haukkas välillä happea ja kävi ratsastamassa mutta-…
Niin, keskity. Haavan puhdistaminen
Kävin läpi Arlekin kaapissa ollutta ensiapulaatikkoa minkä olin ottanut mukanani käytävälle. Siellä oli joo purkkia ja purnukkaa mistä varmana monikin sopisi tälläisiin juttuihin, mutta voisko joku tulkata mulle mitä nää edes on! Jokaisen putelin kylki oli täynnä pelkästään Venäjän harakanvarpaita. Arvuuttelemalla en uskaltanu alkaa laittelemaan mitään tököttejä rikkinäiseen ihoon. Kuitenki laittaisin just jotain mitä ei todellakaan saisi ja lopputuloksena mulla ois kuollu hevonen käytävällä.
Availin laatikkoon siististi aseteltuja purkkeja ja tutkailin niiden sisältöjä, tai ainakin niiden mitkä oli jo valmiiksi auki. Avaamattomiin en viitsinyt edes koskea. Eläinlääkäriä tähän tuskin tarvittaisiin, mutta kai sellainen myös puhelimen kautta neuvoisi tällaisia uusavuttomia hevosenhoitajia. Jätin laatikon sisällön rauhaan ja nojauduin selälläni seinää vasten samalla kun pysyin kyykyssä, kaivaen kännykän käsiini. Marshall ei näyttäny vieläkään nähneen wapissa lähetettyä viestiä. Olin jo avaamassa googlea että pistän sinne hakuun palikka tyylillä miten tälläisessä tilanteessa voisi tehdä kun tajusin erään asian.“..Kuin vitun tyhmä voi ihmislapsi olla”, mutisin vähän surkuhupaisesti naurahtaen. Joo se yks ei ollu puhelimen äärellä mutta olihan mulla nyt jumalauta muitaki numeroita joihin nakata viestiä ja kysyä apua tilanteeseen. Joten naputtelin wapin taas auki ja avasin yhden keskusteluista ja aloin kirjoittamaan viestiä.
-
Ah, Murphyn laki! TIETENKIN juuri silloin sattuu jotakin tällaista kun Marsh on pois ja muutkin tallilaiset teillä tietymättömillä ja kaapin purkeissa lukee vain venäjää. Kuinkapa muutenkaan. Niklasta käy ohimenevästi sääliksi, sellainen ”mikä kaikki voi mennä pieleen, menee” -tilanne. Onneksi Niklas on neuvokas, sehän tässä tulee hyvin ilmi. Hän ei jää juoksemaan paniikissa rinkiä Arlekinin ympäri eikä jäädy paikoilleen ja kuvittele kaikkia maailman pahoja asioita tapahtuvaksi.
Toinen mikä tästä jää mieleen on tuo, että ajatukset tahtovat vähän hajoilla ja Niklas joutuu vähän ravistelemaan itseään, että nyt keskity tähän käsillä olevaan juttuun. Muistelisin, että Niklaksen kohdalla oli mainittu jossakin ADHD tai jokin muu vastaava, ei kai varsinaisena diagnoosina, mutta piirteenä ja tämä hienovaraisesti tuntuu alleviivaavan sitä. En tiedä muista, mutta minusta on sillä tavalla kiva havaita hahmoissa juuri vaikka tämänkaltaisia piirteitä ja niiden esille tuontia käytännön kautta. -
Niklas ei petä mua tässä! Vaikka hänestä harvoin huokuu marshallmainen asiantuntemus, hän on kuitenkin käytännön tyyppi ja looginen ajattelija. Ajatuksen harhailuineen ja lapamietintöineen kaikkineen koen tämän ihan super hahmouskollisena tekstinä. Niklas, arjen sankari.
Niklaksen puolesta on myös helppo hurrata näin sekä lukijan että kanssakirjoittelijan näkökulmasta. Hänessä on uskottavat inhimilliset vikansa, jotka eivät kuitenkaan tee hänestä toimintakyvytöntä edes silloin, kun on enemmän tai vähemmän tosi kyseessä. Joskus mua harmittaa, että toistaiseksi ei ole oikein olemassa aikuisille suunnattua heppakirjallisuutta, ja että nuorten heppakirjojen juonet on aina samaa mystisen mustan orin saamista omaksi ja päähenkilötytön muuttoa yhä uudelleen uudelle paikkakunnalle vailla ystäviä. Niklas olisi varmaan se hahmo, josta lukisin aikuisten heppakirjan. Se käsittelisi varmaan Niklaksen arkisia urotekoja tähän tapaan, ja sen huipentuma voisi olla vaikka ihkaokea menestys kisamatkalla…
-
-
Kohti kuolemaa
Tunsin kuinka mun kädet tärisi aavistuksen aina hartioista saakka, melkein kuin mulla olis ollut kylmä vaikka ulkona oli leuto pakkassää. Keräsin ohjia vähän paremmin käsiin ja vilkaisin olkani yli taaempana seisovaa Marshallia joka piteli Ariesta riimunnarun päässä.
“..Ookko sä nyt ihan varma tästä?”
“Hyvin se menee. Sinulla on kännykkä mukana jos jotain tapahtuu ja tiedän kuinka kauan siinä kierroksessa kestää pelkässä käynnissäkin joten tietyn ajan jälkeen jos sinusta ei kuulu niin tulen etsimään. Ja Arlekin osaa kyllä varmasti omineenkin takaisin joten siitä ei tarvi murehtia jos niikseen”, Marsh luetteli vakuuttelevan hymyn kera, “Ja sitä paitsi, jos en uskoisi että selviäisit Arlekin kanssa maastolenkistä yksin niin en minä olisi sinua sinne edes päästämässä.”
“No.. niihän se kai on. Ehkä.”Tunsin koko alaleuassani kuinka purin hampaita yhteen. Tuskin se nyt mua mehtään laittas hevosen kaa jos ei uskois että selvittäisiin hengissä mutta silti!
Katsoin hetken kun Marshall lähti käden heilautuksen jälkeen talssimaan Aries perässään hypähdellen kohti tuttua ja turvallista maneesia. Koskaan ennen hallin korkeat seinät eivät olleet tuntuneet näin houkuttelevilta kuin nyt, kun olin lähdössä pois niiden läheisyydestä. Kuroin ohjia vielä vähän lyhyemmiksi ja silmäilin Arlekin korvia kun se kuunteli takaansa kuuluvia askelia, seisoen silti tapansa mukaisesti tasajalkaa tallin pihassa ja odotti ratsastajan ohjeita. Eihän tämä joo ensimmäinen kerta ollut kun lähin maastoon, mutta kaikilla muilla kerroilla mukana oli ollu ainakin yks muu ratsukko joista oli saanu henkistä tukea ja turvaa.“Kohti kuolemaa ja hauta-arkkua”, mumisin itsekseni ennen kuin pyysin tamman liikkeelle.
Alkumatkan kuljimme sen verran haparoivin ja kiemurtelevin askelin että jos poliisi olisi sattunut meidät näkemään, en olisi ihmetellyt vaikka mut olisi komennettu maan tasalle ja käsketty puhaltamaan. Ja sen jälkeen vielä käsketty kävellä suoraa viivaa pitkin sekä luetella aakkoset takaperin. Mikä itseassa ei onnistuis ylipäätäänkään sama missä asennossa planeetat olisivat. Selvisimme kuitenkin kunnialla Vanhan Päätien yli entuudestaan tutulle metsälenkille, niin lopulta uskaltauduin ainakin kokeilemaan ravia. Hölkkäsimme ihan vain muutaman askeleen ennen siirtymistä takaisin käyntiin, jotta saisin mielenrauhaa jarrujen toimivuudesta. Toistimme saman vielä pari kertaa, vähän aina matkaa lisäten, ennen kuin annoin Arlekin jäädä raviin.
Olin aivan varma, että hevonen allani tuntui siltä että jos vain käskisin niin se lähtisi eteenpäin kuin raketti mutta silti se tömisteli menemään tasaista vauhtia eteenpäin. Tuntui jotenkin typerältä ajatella että jotain sellaista pystyi muka tuntea satulan läpi. Lopulta huomasin että pystyin jopa rentoutumaan vähän seinien ja aitojen puuttumisesta riippumatta, koska en enää puristanut ohjia käsissäni niin ettei veri päässyt kiertämään sormiin saakka, ja muistin jopa hengittää.
Nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin taas mikä tässä lajissa oikein viehättää.
Hidastin takaisin käyntiin, taputtaen Arlekin kaulaa reippaasti toisella kädelläni samalla kun se venytteli päätään vähän eteenpäin. Hissukseen tunsin kuinka pieni kihelmöivä tunne alkoi leviämään jostain vatsanpohjalta kohti sormenpäitä ja jalankärkiä. Kumarruin aavistuksen verran eteenpäin satulassa.“..Lupaatko mennä nätisti ja hidastaa heti ku pyyän?” kysyin hevoselta kuin odottaisin sen muka oikeasti vastaavankin, mutta sain tyytyä vain korvan kääntymiseen itseäni kohti. “Koska jos sä maltat mennä oikiasti nätisti, niin voitas iihan vähän kokeilla laukkaaki.”
Ei kokeilu kai mitään haitannut. Etenki kun Arlek oli menny koko reissun tähänki saakka niinku ihmisen mieli. Edes yksi penkan päältä livohkaan lähtenyt jänis ei ollut aiheuttanut sen kummempaa reaktiota kuin että se oli siirtynyt takaisin käyntiin.
Vilkaisin olkani yli taaksepäin metsätiellä, ja tiirailin hetken eteenpäin että näkyikö puiden välistä jotain liikettä. Ja vaikka kuinka yritin höristää omia korviani ja kuulla jos jossain päin lähistöltä kuului vaikka koirien haukkumista, ihmisten hölinää tai mopon ääniä niin en onnistunut poimimaan mitään. Koko metsä tuntui olevan yhtä lailla talviunessa kuin karhutkin. Otin paremman otteen ohjista, vilkaisten vielä kerran ympärilleni, ennen kuin uskaltauduin antamaan lähes olemattomat laukka-avut. Mieluummin niin että ei edes tulisi reaktiota kuin se että annoin liian kovat avut ja hevonen singahtaisi kuin tykinsuusta.
En edes huomannut pidättäväni hengitystä kun Arlekin lähti vastaamaan apuihin. Sen hyvin pienen hetken ajan mitä sillä kesti nostaa uusi askellaji ja ottaa ensimmäiset askeleet, tunsin jännittäväni suurinpiirtein jokaista vartaloni lihasta ja ajatus holtittomasti rynnivästä hevosesta välähti mielessä. Olin aivan varma siitä että kasvoillani oli vähintäänkin hölmistynyt ilme kun tajusin että Arlekin laukkasi ihan rauhassa eteenpäin. Ehkä aavistuksen reippaammin mitä maneesissa mutta se ei ollut katoamassa altani mihinkään.
Kuva isompana-
Onpa hieno kuva!
Ja oi, onhan se nyt jännää lähteä maastoon ekan kerran ihan yksin. Aluksi vähän ihmettelin, että mitä ihmettä Niklas oikein pelkää muka, mutta muistinpa sitten että Arlekin ei ole yksinomaan kiltti ja laiskansorttinen, vaan saattaa olla myös sille päälle sattuessaan melkoinen jyrä. Ihana tuo Niklaksen juttelu tammalle: ”Lupaatko mennä nätisti…” -
Oi on se jännittävää, yksin ekaa kertaa maastoon lähteminen. Niklaksen ajatukset kuulostaa niin inhimillisiltä. Sitä pelkää tietenkin itsensä puolesta, vaikka on kuinka tuttu ja turvallinen hevonen, ja jännittäähän sen hevosenkin puolesta. Onneksi Niklakselle kuitenkin kävi ihan hyvin. Hän sai loppua kohti varmuuden siitä, että pärjää ihan itse. Luulen, että se on tälle hahmolle hyvin tärkeää kasvamisen kannalta: saada olla itsenäinen niin ihmisenä, ratsastajana kuin hahmonakin. Muakin jännitti, kun luin tätä ekan kerran. Pelkäsin, että kaikesta huolimatta sattuu jotain: jotain pientä, joka ei ole periaatteessa vaarallista, mutta joka säikäyttäisi Niklaksen niin ettei hän haluaisi enää hetkeen edes yrittää. Onneksi ei. Ekojen seikkailujen onnistuminen on tärkeämpää kuin myöhempien. Jos myöhemmin käy jotain, on edes se positiivinen kokemus pohjalla.
Maastot näyttää kyllä ihanilta. 😀 Ai kun saisi itsekin hoiperrella Hopiavuoresta maastoihin kunnon kiltillä hevosella ja päästellä varovaista laukkaa leveillä poluilla leutona pakkaspäivänä!
-
Voi miten tutulta tuo Niklaksen jännitys kuulostaa varsinkin juuri ennen maastoon lähtöä 😀 Mun entinen vuokraheppa on maastossa juurikin sellainen, että jos uskaltaa pyytää jotain käyntiä reippaampaa niin sitten on parasta vaan pitää kiinni ja toivoa että edes ohjaus pelaa, koska jarrut ei. Kivaa se oli ne hetket, kun tuntui ettei tarvii joka hetki pelätä mihin pusikkoon sitä päätyy tai minkä lenkkeilijämummon seuraavaksi tyrmää ojaan 😀
Mutta Arlek <3 Näinhän ei saisi sanoa, mutta sanon kumminkin, että tämä iso punainen on kyllä mun suosikki heti Flidan jälkeen. Rakastan tälläisiä rauhallisia ja järkeviä virtuaalihevosia, joilla on kuitenkin tarpeeksi luonnetta ollakseen mielenkiintoisia. Arlek on juuri sellainen.
Ja Niklas se vaan kasvaa ja aikuistuu! Niin hevosten kanssa kuin ihan ihmisenäkin. Kuva on tosi hieno, sulla on niin magee tyyli! Enkä vaan pääse yli siitä miten hienon värinen Arlek on, ja muutenkin, mulla on ihan erityinen paikka sydämessä isoille torinhevosille. Tästä tuli kokonaisuudessaan hirmu hyvä mieli!
-
-
Storywood Dressage Cup 3.osakilpailu
Luokan alottaminen on perseestä. Mun kädet tärisi yhtä paljo mitä ekoissaki kisoissa, tai niissä yksissä missä samassa luokassa oli ollu yli kolmekymmentä muuta osallistujaa minkä takia meno oli ollut kuin missäki New Yorkin keskustassa. Nakersin takin vetoketjun vedintä hampaissani, ja kiskoin korkean kauluksen vielä paremmin ylös jotta saatoin hautautua sen suojiin.
“Keskity niihin ongelmakohtiin mistä viikon aikana mainitsin. Eli että saat sen reagoimaan apuihin heti eikä ensi viikolla, ja jos se tuntuu vasemmassa kierroksessa vieläki vähän kankeammalta niin keskity siihen vähän enemmän”, Marshall ohjeisti maasta käsin samalla kun punttasi mut satulaan.
“Mutta entä jos mä en vaan huomaa että onko se toiseen suuntaan kankia vai ei?”
“Jos et näytä huomaavan, niin minä kyllä näen sen täältä ja sanon siitä. Ja muutenkin jos näen jotain mitä sinun kannattaisi tehdä niin sanon kyllä. Siksihän minä olen mukana auttamassa.”
Nyökäytin päätäni.
“Sulloon sitä paitsi reippaasti aikaa verryytelyyn, niin heleposti ehrit jumpata kaikki asiat läpi ennen teirän vuoroa”, Janna heitti peukalo pystyssä.Matkalla verryttelyyn vilkuilin olkani yli parikin kertaa varmistaakseni että ainakin Marsh oli tulossa mukanani maneesiin. Joka kerta helpotuin vähän lisää kun näin että kyllä ne sieltä tuli, niin Marshall kuin Jannaki. Siitä olin kyllä aika varma että jos mun ei pitäis olla starttaamassa ihan ekana niin mun hermot ei olis näin rappiolla, jo se että jos olisin ollu ees vaikka.. kolmas, tai jossain puolivälissä niinku viimeksi, ois ollu paljo helpompaa.
Vaikka aikaa oli ollut reippaasti niin silti se tuntui loppuvan aivan liian nopeasti kesken kun huomasin Marshallin viittovan mua luokseen. Nopealla vilkaisulla ympärilleni huomasin että lämmittelyssä olleiden ratsukkojen määrä oli vähentynyt huomattavasti. Kädet aloittivat taas sen tolkuttoman tärräämisen kun yritin hapuilla sormillani vetoketjua auki. Lopulta kuitenkin ojensin vähän vastahakoisesti turvalliselta tuntuneen appivanhemmilta saadun takin Marshallin käsiin jotta voisimme käskyn käydessä ratsastaa suoraan kehään.En ollut varma kumpi oli ollut pahempaa, itse luokan aloittaminen vai se kun olin joutunut odottamaan loppujen ratsukoiden suoritukset. Jokaisen ratsastuksen jälkeen tuntemani tukahduttava jännitys muuttui vain tiukemmaksi. Loppua kohden olin varma että veri oli paennut ainakin raajoistani, koska ne tuntuivat enemmän keitetyiltä spageteilta, ja päässä kohisi samalla sydän hakkasi ainakin kurkussa saakka kun odotimme virallisia tuloksia. Marshall ja Janna kuulostivat purkavan ratsukoiden suorituksia osiin ja asettivat omia arvioita lopputuloksista.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tuijotin vain suu vähän auki lähintä kaiutinta mistä oli juuri kuulunut ensimmäisen luokan palkintojenjakoon kutsuttujen ratsukkojen nimet.“Hei, herätys. Sinun pitää mennä hakemaan palkintosi,” Marshall naurahti kääntäessään Arlekin mun viereen.
“Hä?”
“Palkintojenjako, Nikke, palkintojenjako! Sä voitit sun luokkas”, Janna nauroi ottaen kiinni ohjista ja piteli hevosta paikoillaan jotta mut saatiin puntattua takasin satulaan.
Ruusuke © Marjahilla-
Ooh! Onnea Nikke ja Arlekin!
Ja kivan tarinan siitä sait aikaiseksi myös. Erityisesti huvitti tuo jännitys: ensin todetaan että on ihan paskaa ratsastaa luokassa ekana. No sittenhän joku kuvittelisi että kun saa oman suorituksensa pois alta, niin on ihan jees. Juu, saahan sitä luulla, mutta käytännössä sitä joutuu katsomaan kaikkien muiden kilpailijoiden luokat ja odottamaan tuloksia maksimiajan. Siinä vaiheessa sitten ollaankin jo niin spagettia ettei ymmärretä enää edes puhetta. Mä todellakin ymmärrän tämän vaikken ole itse moista kokenutkaan, mutta huvitti se silti. -
Vitsi! Ihanaa! Niklaksen puolta on niin helppo pitää kisoissa ja tarinassa, koska hän on reppana niin inhimillinen vikoineen ja jännityksineen. Lisäksi Niklas on kuitenkin nähnyt tosi kovasti vaivaa voittonsa eteen, eikä vain sattunut olemaan onnekas. Harvoin pidän omienkaan hahmojeni puolia niin paljoa kuin Hopiavuoren hahmojen. 😀
Jonkun pitäisi sanoa Niklakselle sama vinkki kuin mulle sanottiin, kun meinasin kuolla jännitykseen koirien kanssa kilpaillessa. Kuvittele, että olet jo voittanut ja menet vain kunniakierrokselle. Kaikki haluaa vain nähdä, miten hieno heppa (tai koira) sinulla on, joten mene sinne, jotta muut saavat katsoa sitä. Jännitys on nimittäin tässä elementti, joka toimii erinomaisesti valmistautumisen ajan, mutta joka valitettavasti löysistyttää loppua. Alussa Niklaksen jännityksen voi tuntea, koska näytät sitä meille. Kerrot Niklakselle tyypillisiä juttuja, kuten sitä, miten hän hakee Marshallia katseellaan ja tahtoo piiloutua. Jokainen jännittää eri tavalla. Sitten mennäänkin radalle — ja hups, kaikki katoaa. Radalla on niin totta tosiaan vähäisesti keinoja kuvata jännitystä ulkoisten merkkien avulla, koska jokainen liike on ennalta määrätty. Sisäinen maailma puolestaan on usen ainakin suorituksen alkuvaiheessa ihan puurona ja sekavaa. Sorrut tässä samaan, mitä itse teen, kun laiskottaa: kaikki aina vain katoaa ja suoritus lentää ohi. Oikeassa elämässä asiat toimivat niin usein, mutta kirjallisuudessa tätä on vain käytetty niin tosi paljon. Mitenhän sen, että kaikki katoaa, voisi kertoa ihan uudella tavalla?
Lopussa Niklakselle ominaiset jutut palaavat. Kaipaisin tähän kuitenkin vielä lisäpyöritystä jossain muussa tarinassa. Haluaisin kauheasti tietää, miltä voittoruusuke tuntuu Niklaksesta. Hän ei ole nimittäin osoittanut ihan samaa kilpailuhenkeä kuin Marshall, mutta toisaalta voin kuvitella Niklaksen kyllä kiihtymään pleikkaripelissä hävitessään tai juhlimaan pitkään selkäänantoa kaivanneen vihollistiimin nuijimista.
-
-
Viimeinen kisakesä
Istuin trailerin avoimen sivuoven reunalla ja seurasin kuinka Arlekin hamuili hitaasti heinänkorsia lattiantasalta. Se ei tuntunut vielä palautuneen täysin eilisestä osakilpailusta. Sen suoritukset olivat olleet… No, ei mitkään laadukkaimmat. Yritystä kyllä oli ollut kuten aina, mutta sen liikkuminen oli ollut jostain syystä vähän tahmeaa. Päivän päätteeksi sekä tänä aamuna kun olimme olleet lähtemässä kotiin sen etujalat olivat olleet tavallista lämpimämmät. Kisapaikalla valvova eläinlääkäri ei ollut kuitenkaan ollut asiasta yhtään huolissaan, vaan uskoi jalkojen olleen vain vähän rasittuneet pitkän kisapäivän jäljiltä ja toivottanut turvallista kotimatkaa.
Siinä missä mielessä oli tietenkin käynyt kaikki aina kaviopaiseesta jännevammaan asti, ihan vain rasittuminen tuntui loogisimmalta. Arlek oli kuitenkin aika raskasrakenteinen ja viimeset pari kuukautta olivat sisältäneet paljon hyppäämistä niin kotona kuin kisoissakin. Ja olihan sillä jo vähän ikääkin.
Rapsutin tamman valkoista otsaa harjan alta. Ei se ainakaan huono ajatus ollut että käyttäisi sen tässä välissä klinikalla ihan vain perus tarkistuksessa. Ja kutsuisi taas hierojan tekemään hoitonsa.“Ei ollu sitä.. sitä, niin mä toin sulle perus juustoaterian. Tai siis sen tuplan, ko ainaki sen oot aina joskus tilannu”, Niklas huikkasi jo vähän kauempaa palatessaan parkkialueen toisella laidalla olevalta huoltoasemalta.
“Ajaa asiansa.”
“Joiko se yks yhtään?”
“Kyllä se ainakin jonkin verran, vaikka vähän enemmän olisi kyllä saanut juoda. Mutta kokeillaan uudestaan ennen kuin jatketaan matkaa”, totesin samalla kun aloin kaivamaan aterioiden osia paperipusseista ja laskin ne pöydän virkaa toimittavan vesiämpärin kannen päälle, “..Varaan Arlekille ajan klinikalle tällä viikolla niin tarkastetaan se läpi varmuudenvuoksi. Mutta kyllä se Cupin jälkeen saa lähteä takaisin kotiin.” -
Auttasit ees vähän
tapahtui perjantaina 4.6“Mä en tiedä mitä mä sanosin…Mun olo on jotenki vaan niin pirun raskas, välillä tuntuu siltä ku yrittäsin kantaa ainaki puolta maailmaa harteilla. Tai käsillä. Ekkä sä tunnu ees huomaavan sitä. Ois kiva jos voisit josain vaiheesa ees vähän yrittää auttaa..”, Niklas yritti parhaansa mukaan löytää sanoja samalla kun piti katseensa pääasiassa lattiassa, käsivarret vähän vapisten.
Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös seinän vierellä olevalta jakkaralta.
“Minähän sanoin että se ottaa pidemmän päälle voimille,” vastasin samalla kun siirryin jo ottamaan Arlekin pään käsiini. Rauhoittava aine oli lopulta iskenyt kuin moukari, minkä jälkeen tamma ei ollut tahtonut pysyä enää edes jalkeillaan ilman tukea.
“No joo, mutta emmä ny aatellu että se ihan raadoksi heittäytyy. Luulin että se ois ollu nimeomaan vaan tukemista, ei kantamista”, Niklas puheli samalla kun käveli jakkaran luo käsivarsiaan ravistellen.Arlekin nuokkui silmät kiinni lähes sahapukkia muistuttavassa asennossa ja huojui pienesti milloin mihinkin suuntaan, yrittäen hakea tukevampaa asentoa seistä. Rapsuttelin tamman poskea etusormella hitaasti samalla kun jo arvioin millaiseksi tämän klinikkareissun kustannukset tulisivat nousemaan, tai mikä ylipäätään saattoi olla lopullinen tuomio. Etuset olivat kuitenkin tuntuneet parin lepopäivän jälkeen taas ihan normaaleilta, minkä takia vähän tuntui liioitellulta kiikuttaa hevonen laajoihin tutkimuksiin. Mutta mieluummin niin kuin että lähtisimme finaali kisoihin ja ekan suorituksen jälkeen käsissä olisi kolmijalkainen hevonen kun en viitsinyt tutkia asiaa.
Reilun parin tunnin ajomatkan jälkeen rauhoituksesta ei ollut enää merkkiäkään kun purimme Arlekinin ulos trailerista Hopiavuoren pihassa. Klinikalla lähtiessä se oli tosin ollut vielä sen verran tokkurainen, että alkumatka oli taittunut varuiksi mateluvauhtia vaikka eläinlääkäri oli näyttänytkin vihreää valoa kotimatkaa varten.
Nappasin kuljetussuojat pois tamman jaloista jotta Niklas sai viedä päivätripistä vironneen matkalaisen suoraan tarhaan loppuillaksi. Laskin suojat pinoon mukana olleen varustekassin päälle ja olin jo kapuamassa sisälle koppiin talikko toisessa kädessä kun tajusin Eetun materialisoituneen paikalle.“Mitenkä teirän reissu? Mitä ne sanoovat?”
“..Sinänsä ihan hyvä lopputulos, ei mitään akuuttia tai lisätutkimuksia vaativaa eikä estettä finaaliin osallistumiselle. Vanhuuden vaivoja, niin kuin he sanoivat. Mutta ensi sunnuntain suoritus saa jäädä Arlekin viimeiseksi esteradaksi ja säännölliseksi hyppäämiseksi, sen jälkeen esteet saa jäädä satunnaiseksi huviksi.”
“Palaakko siis sen kanssa takaste siliälle vai?”
“..En.. Tämä käynti varmisti sen, että Arlek saa lähteä Arieksen kanssa samalla kyydillä takaisin Venäjälle”, totesin niskaani hieraisten ja seurasin Eetun reaktiota.Mies pysyi tapansa mukaan rauhallisena, mutta suu vetäytyi enemmän viivaksi ilmeen muuttuessa vakavemmaksi. Yrittäjän näkökulmasta jo yhdenkin karsinavuokralaisen menettäminen saattoi olla ikävä aukko tuloihin, niin entäs sitten kahden.
“No, eihä tätä kuuta oo paljookaan vielä menny niin siinä samasahan seki männöö. Niin ei teirän tarvihje huolehtia siittä Arlekin ens kuun vuokrasta”, isäntä kommentoi lopulta ja hieroi leukaa toisella kädellään.
“Kyllä me se maksetaan ihan sopimuksen mukaisesti”, torppasin ajatuksen kuukauden irtisanomisajasta poikkeamisesta heti. Sopimus on sopimus. Ja Eetu näytti ehkä vähän helpottuneeltakin että en tarttunut mahdollisuuteen välttyä kuukauden maksulta.
“Olikko miten aatellu jatkua?”
“..Täytyy sanoa että en vielä osaa täysin sanoa… Jos tulen takaisin, niin jatkaisin mielelläni karsinan vuokraamista mutta vain eri hevoselle. Ja Niklaksesta riippuen, ehkä myös toisellekin hevoselle.”Niin mieluusti kuin olisin halunnut antaa tarkan suunnitelman siitä mitä parin seuraavan kuukauden aikana tulisi tapahtumaan, niin liian moni asia oli yhä auki. Minkä takia en pystynyt vielä antamaan vastauksia että mitä en jälkeen kun nämä hevoset oli saatu ehjänä takaisin kotiin. Koska siinä missä Niklas ei ollut vielä antanut vastaustaan edes sen suhteen aikoiko hän lähteä mukaan vai ei, niin en ollut edes varma tulisinko itse ylipäätään takaisin Suomeen.
-
Oi ei ei ei. Ei ei eieieiei. Marshall ei lähde mihinkään tai jos lähteekin niin palaa ainakin takaisin. Sen voi vielä sulattaa, että Aries lähtee ja ehkä Arlekin myös, mutta Venäjältähän tulee takaisin SEKÄ Marshall ETTÄ uusi hevonen tai pari.
-
Tätäkö rakkaus on?
Ensin ajattelin, että mä en HALUA että Marshall lähtee. Mulla on ollut hahmoon alusta asti viha-rakkaussuhde, mutta nyt se on erilaista kuin ennen. En ehkä olisi Marshallin suurin fani persoonana jos eläisimme samassa miljöössä, mutta se on kasvanut niin isoksi pojaksi jo, että eri todellisuuksissa eläessämme häntä on yksinomaan kivaa seurata. Ei hermostuta. Eli miksi just nyt?! Aries ei ole mulle vielä niin tuttu, että menköön, mutta Arlekinia tulisi myös ikävä.
Sitten, SITTEN huomasin ettei Niklas ehkä lähde. Ensin olin että jes, Niklaksestahan voi tulla uusi päähenkilö, ja vähänkö meidän on helppoa iskeä siihen kaikilla tavoilla kiinni kun se ei ole enää Marshallin suojassa. Ja poikaystävääkään sillä ei kyllä enää kauaa ole kun on tarpeeksi raastava kaukosuhde ja tarpeeksi kilttejä sinnikkäitä poikia kotona.
Mutta sitten. Siellä oli se Marshallin hiustenleikkuutarina, jossa Niklaksella oli valtaa ja Marshall luotti häneen. Se oli niin hieno hetki heidän suhteessaan, että niin kuin sanoin, että kun tekee mieli ottaa pesäpallomaila ja yrittää pistää kaikki päreiksi. 😀 Marshallilla ja Niklaksella on niin hieno juttu just nyt, että ai kun hirveää, etteivät he tiedä, mitä on edessä. Lähdetäänkö, jäädäänkö, palataanko? Onko tämä kaukosuhde, hyvästit, mikä?
Tätä se rakkaus hahmoa kohtaan on, kun minä olen valmiimpi luopumaan sekä Niklaksesta että Marshallista yhdessä kuin erottamaan heidät. Sinä se sälli osaat tehdä mulle pahan mielen. :DD
-
