Rocky

1. Ensimmäinen päivä hevosenomistajana

Rocky hirnui trailerissa. Se taisi tietää, ettei kotiin ollut enää paluuta. Tuutikki avasi trailerin oven ja silitti orin päätä. Se hengitti hieman nopeammin ja oli selkeästi virittäytyneemmässä tilassa, kuin mitä se oli kotipihassaan ollut. Tuutikki ei vieläkään voinut uskoa, että Rocky oli hänen. Tai oikeastaan, hän ei voinut uskoa, että oli ostanut HEVOSEN. Hänellähän oli jo kaksi koiraa ja niidenkin kanssa Tuutikin hiukset harmaantuivat ennenaikaisesti. Samalla hetkellä Max alkoi haukkua autossa ja Tomu yhtyi orkesteriin. Tilan omistaja, Eetu Hopiavuori oli kävelemässä autoa kohti ja Max oli varma, että mies oli tulossa vähintäänkin murhaamaan heidät. Eetun kasvoilla oli hieman väkinäisen näköinen hymy tämän tervehtiessä Tuutikkia. Tuutikki itse ei vaivautunut edes hymyilemään. Hän kätteli, tervehti ja piiloutui takaisin traileriin. Mies kysyi tarvitsiko Tuutikki apua ja ohjeisti hänelle, mistä Rockyn karsina löytyisi. Tuutikki kieltäytyi avusta, tietenkin.

Rocky tutki tarkasti uutta karsinaansa. Tuutikki pohti, oliko Rocky ollut tuollainen myös kisareissuillaan. Utelias ja tarkka. Tyttö laittoi karsinan oven kiinni ja lähti purkamaan autosta Rockyn tavaroita. Max istui kuskin paikalla ja näytti siltä, kuin se olisi vartioimassa kuninkaallista linnaa. Tuutikki rapsutti koiraa korvan takaa samalla, kun nosti muutamia laatikoita farmarinsa takapenkiltä. Yksi laatikko oli täynnä mukaan saatuja loimia ja toisessa oli Tuutikin ostamia harjoja ja muita hevosen hoitoon liittyviä välineitä. Tyttö kantoi tavarat varustehuoneeseen ja palasi vielä hakemaan Rockyn western-satulan ja suitset. Satula painoi tuhottomasti ja Tuutikki katui syvästi, että oli päätynyt ostamaan lännenratsun.

– Hei täähän on se sama, joka täällä oli just pari viikkoa sitten, joku kommentoi Tuutikin selän takana. Tyttö kääntyi kysyvästi ja hänen takanaan, karsinan ulkopuolella, seisoi rastapäinen, pitkä mies.
– Heroko tämän nimi oli? Se oli täällä sen lännenratsastusviikon ajan, mies jatkoi.
– Joo. Tai siis Rocky se on.
– Mä olen Noa. Kiva nähä uusia kasvoja täällä.
– Mä Tuutikki, tyttö vastasi ja tajusi, kuinka typerältä juuri kuulosti. Hän kääntyi nopeasti takaisin Rockyn puoleen ja jatkoi orin harjaamista.
– Sä oot ilmeisesti kiinnostunut lännenratsastuksesta?
– En.
Mies katsoi Tuutikkia hetken hölmistyneenä, sanoi heipat ja lähti jatkamaan omia toimiaan. Rocky kääntyi katsomaan Tuutikkia ja henkäisi syvään.
– Joo mä tiedän. Ens kerralla mä olen mukavampi.

Iltapäivällä Tuutikki oli vihdoin saanut urakkansa valmiiksi. Hevonen oli saatu trailerista pois, traileri oli viety takaisin lainapaikkaan, Rockyn tavarat oli purettu ja järjestelty ja koko hevonen oli puunattu puhtaaksi. Tuutikki istui varustehuoneessa ja tuijotti tyhjyyteen samalla, kun hinkkasi valjassaippualla Rockyn suitsia. Miten ihmeessä hän osaisi opettaa Rockylle perinteisen ratsasuksen taidot, kun hän oli muutenkin melko kokematon ratsastaja. Tyttö myönsi itselleen ostaneensa Rockyn hetken mielijohteesta, mutta sitä ei saisi kukaan muu tietää koskaan. Tuutikki oli päättänyt pärjätä asian kanssa yksin. Olihan Rockylla kisattu myös esteillä ja se oli ihan taitava siinä, mutta täytyihän hevosen osata myös jotain kouluratsastusliikkeitä. Tai jotain muutakin kuin voltti. Tyttö oli kuitenkin helpottunut siitä, että osasi sentään hoitaa hevosia oikeinkin mallikkaasti. Osasi hän myös tehdä ja opettaa kaikenlaista maasta käsin, mutta selässä kaikki oli vaikeampaa. Tuutikki kasasi suitset nopeasti ja antoi samalla Rockylle iltaruuan. Hän toivoi, että kaikki vain menisi parhain päin eikä hän joutuisi naurunalaiseksi.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Tuutikki.

2. Cowgirl

Lumi narskui Tuutikin kenkien alla ja pakkanen nipisteli ikävästi tytön poskia. Tuutikki kohensi takkinsa kaulusta ja suunnitteli tekevänsä Tomusta turkiksen, jonka voisi kietoa kaulansa peitoksi, sillä pentu roikkui Tuutikin lahkeessa jatkuvasti. Tomu kierähti piehtaroimaan lumeen muutaman metrin välein ja Max seurasi esimerkkiä. Tuutikki hymyili koirien touhuille, vaikka häntä hieman jännitti viedä koirat talliin. Hän oli nähnyt muillakin tallilaisilla koiria, mutta entä jos juuri hänen koiransa olisivat kaikkien inhokkeja ja tekisivät mitä lystää kuuntelematta ollenkaan Tuutikin ohjeita. Tuutikki naksautti koirien valjaisiin remmit ja käveli sisälle talliin. Hän kiinnitti koirat Rockyn karsinan oveen ja antoi kummallekin oman luun, joihin ne kävivät käsiksi samantien. Rockyn käytöksestä huomasi, että sekin olisi halunnut karsinan ulkopuolelle touhuamaan koirien kanssa. Tuutikki muisteli, että entinen omistaja oli kertonut Rockyn oudosta pakkomielteestä koiriin. Tyttö haki Rockyn harjakassin ja alkoi harjata oria kumisualla. Rocky vaihtoi edelleen karvaansa, joten sen mielestä harjaaminen oli ihan parasta. Olisi se varmaan tykännyt harjaamisesta yhtä paljon muutenkin, mutta Tuutikista tuntui, että nyt se oli siitä erityisen kivaa.

Koirat makasivat vanhan rikkinäisen loimen päällä ja vetelivät sikeitä. Tuutikki yritti toimia mahdollisimman hiljaa, sillä hän ei halunnut häiritä poikien päiväunia. Tyttö haki satulahuoneesta Rockyn satulan. Tai yritti hakea. Satula painoi julmetusti ja joku oli nostanut sen korkeimmalle paikalle. Tuutikki oli ilmeisesti viime kerralla jättänyt satulan  jonkun toisen hevosen paikalle ja nyt hän sai kärsiä siitä.
– Voi hemmetin hemmetti, Tuutikki kirosi ja potkaisi satulahuoneessa ollutta penkkiä.
– Mitä täällä riehutahan? miesääni ärähti ja varustehuoneen ovi lennähti auki.
– En mä tiedä. Tai siis en ainakaan ollu mä, Tuutikki valehteli ja hänen äänensä värisi. Olisihan Tuutikin pitänyt arvata, että tilanomistaja nyt ainakin oli paikalla.
– Annas olla viimeinen kerta, kun riehut tollaan, Eetu murahti ja katsoi Tuutikkia merkitsevästi. Tuutikki nyökkäsi ja lysähti istumaan samaiselle penkille, jota oli potkaissut. Eetu katsahti häneen ja sen jälkeen Rockyn satulaan.
– Mä en saa Rockyn satulaa alas, Tuutikki mutisi juuri, kun mies oli sulkemassa ovea. – Se painaa pirusti enkä mä edes yllä sinne.
– Ens kerralla tuut heti kysymähän apua. Minoon täällä melkein aina käytettävissä.
– Joo.

Eetu oli nostanut satulan Rockyn selkään ja opettanut Tuutikille, kuinka lännensatulassa vyö kiinnitetään. Tuutikkia hävetti, ettei hän ollut osannut edes satuloida omaa hevostaan. Rocky tuuppasi Tuutikkia olkapäähän ja katsoi tyttöä silmiin.
– Ai säkö meinaat, että kaikki vaan järjestyy? Enpä usko, Tuutikki murahti. Rocky käänsi päänsä pois.
– Okei, en mä voi sulle kaikesta raivota.
Tuutikki pujotti Rockylle suitset päähän ja siirsi koirat odottamaan karsinaan. Max venytteli pitkään ja katsoi Tuutikkia sellaisella ilmeellä, joka kertoi Tuutikin keskeyttäneen jonkin hyvän unen. Tuutikki pussasi Maxin kirsua ja sulki sitten karsinan oven. Tyttö talutti Rockyn maneesiin ja hänen onnekseen siellä ei ollut ketään.

Tuutikki istui Rockyn selässä täysin neuvottomana. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten hevonen edes lähtisi liikkeelle? Tyttö antoi Rockylle kevyesti pohkeita ja se lähti kuin lähtikin liikkeelle. Seuraavaksi Tuutikin piti keksiä, miten hän saisi hevosen pysähtymään, ravaamaan tai edes kääntymään. Hän ei tiennyt, oliko Rockylle opetettu vielä englantilaisen ratsastuksen saloja vai oliko ori edelleen puhdas lännenratsu. Hän ei myöskään tiennyt, miten lännenratsua ohjattiin. Kaikki selviäisi kokeilemalla. Rocky käveli uraa pitkin ohjin ja Tuutikki alkoi rentoutua. Hän kuitenkin tiesi sen, että hän istui varman hevosen selässä ja hänellä olisi aikaa opetella. Rocky antaisi virheet anteeksi. Tuutikki keräsi ohjat käsiinsä ja yritti parhaansa mukaan saada myös orin rennoksi. Hän ei kuitenkaan ollut ratsastanut pitkään aikaan, joten sekin tuotti tytölle harmaita hiuksia. Samalla kun Tuutikki yritti selvitä Rockyn kanssa, ovi avautui. Tuutikki katsahti oven suuntaan ja joutui vilkaisemaan vielä muutaman kerran uudelleen. Hän ei ollut varma, näkikö hän oikein. Ovella seisonut mies näytti siltä, kuin olisi karannut jostain länkkärileffasta.
– Hei, mä kuulinkin että meille on tullut uus asukas tänne, mutta että ihan lännenratsu, mis ihaili ja sulki maneesin oven. – Mitä lajia te treenaatte vai onko teillä mitään tiettyä?
– Ehkä koulu tai en mä tiedä.
– Noi enkkulajit voi olla vähän haasteellisia noilla länkkärikamoilla.
– No, mä yritän, Tuutikki vastasi ja kirosi mielessään. Miksi juuri nyt, kun hän oli ensimmäistä kertaa hevosen selässä viiteen vuoteen.
– Onko lännenratsus sulle edes tuttua? mies jatkoi.
– Joo. Tai ei.
– No jos sua kiinnostaa, niin mä voisin vähän jeesata, mies tarjoutui ja Tuutikki näki miehen silmistä, että hän oli todella innostunut ajatuksesta.
– Okei, mut mä en sit oikeesti osaa, Tuutikki naurahti ja hymyili. Hän tunsi ensimmäistä kertaa itsensä tervetulleeksi. Oikeasti.

Tuutikki oli oppinut paljon cowboylta. Mies oli paljastunut joksikin Jormaksi tai Jarmoksi, mutta hän piti enemmän lempinimestä Jake B, joten myös Tuutikki käytti sitä. Jake B oli heti alkuun pyytänyt Tuutikkia pidentämään ohjia. Ohjien tuli olla paljon pidemmät kuin englantilaisessa ratsastuksessa. Mies oli näyttänyt ensin itse ja pyytänyt sitten Tuutikkia tekemään perässä. Tuutikki oli onnistunut tehtävissä ihan hyvin, mutta häntä harmitti silti se, ettei Rockyn kanssa ehkä koskaan voinut kilpailla englantilaisissa lajeissa. Hän ei myöskään voinut osallistua tavanomaisille valmennuksille, jos hänen hevosensa ei osannut mitään.
– Sä kyllä opit vielä, Jake B lohdutti harmistunutta Tuutikkia.
– Enköhän.
– Jos sä tarvitset apua, niin mä voin tulla koska tahansa jeesaamaan sua lisää.
– Kiitti. Mä kysyn, jos mä tarviin, Tuutikki hymyili ja laittoi Rockyn takaisin karsinaan. Max ja Tomu syöksyivät tervehtimään Tuutikkia ja Jakea.
– Ne on vähän tollasia, Tuutikki naurahti pahoittelevasti, kun Tomu hyppäsi innoissaan myös Jaken päälle.
– Mulla on myös koira, mä tiedän millasia ne voi olla, Jake naurahti. – Mä lähden nyt katsomaan ton oman hevosen kuntoon, mutta nähdään taas!
– Joo, moikka!
Tuutikki riisui Rockyn varusteet, harjasi orin pikaisesti ja laittoi sille iltaruuan valmiiksi, jotta tallityöntekijän ei tarvinnut nähdä niin paljoa vaivaa.
– Nähdään taas huomenna, Tuutikki kuiskasi orille ja muiskautti suukon orin turvalle.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Tuutikki.

3. Menneisyys vainoaa

Tuutikin puhelin soi pöydällä. Hän yritti olla noteeraamatta kännykän värinää, mutta se tuntui vain voimistuvan koko ajan. Kello oli vasta seitsemän, joten tyttö olisi kerennyt nukkua vielä muutaman tunnin ennen herätystä. Kärttyisenä Tuutikki nousi sängystään ja käveli pöydän luo. Soittaja oli Aleksi, Tuutikin entinen poikaystävä. Tuutikki vilkaisi uudestaan kelloa ja mietti, miksi Aleksi soitti hänelle aamulla seitsemältä ja vielä keskellä viikkoa. Entä jos Aleksilla oli jokin hätänä?
– Moi, ootsä ookoo? Tuutikki kysyi sydän pamppaillen. Puhelimesta kuului räkäistä naurua.
– Kultamussukka tottakai mä olen, mut voisitsä heittää parikybää?
Aleksin ääni sammalsi. Tuutikin syke alkoi tasaantua. Olisihan hänen pitänyt arvata, ettei miehellä ollut mikään hätänä. Juoppo mikä juoppo, Tuutikki ajatteli.
– Aleksi…
– Hei älä oo tollane, heitä se parikybää mä maksan takas.
– Aleksi…
– Tuutsi hei ihan oikeesti, mä rakastan sua.
– Aleksi nyt jumalauta! Tuutikki huusi puhelimeen. – Sä et soita mulle enää yhtään kertaa, tajuutsä?
– Tuutsi mul on oikeesti ikävä sua, Aleksi vastasi nyyhkyttäen.
– Hanki apua, Tuutikki vastasi kylmästi ja sulki puhelimen. Tottahan Tuutikillakin oli Aleksia ikävä, mutta miehen alkoholinkäyttö vain lisääntyi eikä Tuutikki kyennyt enää katsomaan vierestä, kun mies tuhosi elämäänsä. Tuutikin puhelin kilahti viestin merkiksi. Aleksilta oli kuva, jossa he istuivat sylikkäin. Kuvan alla oli teksti:”Tuutssi mä2e oikersti rakstan sa. Alotetan aludta.” Tuutikki poisti viestin.

Tuutikki kurvasi autonsa päätallin puoleiselle parkkipaikalle ja hyppäsi ulos autosta. Ulkona oli voimakas tuuli, joka tuntui puhaltavan kaikkialta, joten Tuutikki juoksi sisälle talliin ja läimäytti tallin oven turhan voimakkaasti kiinni. Hän jatkoi ripeästi matkaansa välittämättä siitä, että muutama tallilainen jäi tuijottamaan Tuutikkia. Rockyn karsinan kohdalla tyttö hidasti. Hän tervehti hevosta lempeästi ja sulki karsinan oven jääden itse sisäpuolelle. Se oli nimittäin juuri sitä, mitä Tuutikki kaipasi. Jonkun läsnäoloa ja Rocky oli ainoa, johon hän pystyi luottamaan.
– Moi pikkuinen, Tuutikki leperteli orille ja rapsutti sitä korvan takaa. Rocky ummisti silmänsä ja haukotteli. Sillä oli mitä luultavammin ollut todella tylsä päivä, koska lumisateen vuoksi ainakin Rocky oli ollut sisällä koko päivän. Rocky katsahti Tuutikkiin ja höristi korviaan. Tuutikki katsahti samaan suuntaan orin kanssa ja näki nuoren vaalean tytön lähestyvän heitä. Tuutikki kääntyi salamannopeasti takaisin Rockyn puoleen ja esitti kiireistä. Hän ei todellakaan olisi jaksanut kenenkään seuraa sillä hetkellä.
– Moikka! pirteä ääni tervehti ja Tuutikin ryhti lysähti. – Saanko mä arvata? Sä olet Tuutikki. Aika erikoinen nimi, pirteä ääni jatkoi ja yritti selkeästi luoda keskustelua Tuutikin kanssa. Tuutikki oli kuitenkin päättänyt olla vastaamatta. Hän ei kyennyt puhumaan kenenkään kanssa.
– Hei onks sulla joku hätänä? tyttö kysyi varovasti.
– On, sinä! Tuutikki tiuskaisi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Hän toivoi, että tyttö olisi tajunnut Tuutikin vihjeen poistua välittömästi. Vinkki meni mitä ilmeisemmin perille, sillä tyttö tuijotti Tuutikkia hetken hölmistyneenä ja lähti sitten pois. Rocky tuijotti Tuutikkia pitkään ja huokaisi.
– Mä tiedän, mut mä en pysty nyt, Tuutikki mutisi ja taputti oria kaulalle.

Karsinan siivoamisen jälkeen Tuutikki lysähti varustehuoneen penkille. Hän oli rättiväsynyt, mutta päätti silti kerrata hieman fysiikkaa lääkiksen pääsykokeita ajatellen.
– Okei eli työ eli tuplavee on matka s kertaa voima äf. Sit matkan saa laskettua tosta nopeuden kaavasta eli näin, Tuutikki mutisi samalla, kun kirjasi mietteensä luentolehtiöön. Sama vaalea tyttö, jolle Tuutikki aiemmin oli tiuskinut, astui varustehuoneeseen ja hymyili Tuutikille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Tuutikki katsoi tulijaa takaisin.
– Oon mä Tuutikki, Tuutikki sanoi ja hymyili kömpelösti.
– Mä oon Eira. Hauska tutustua suhunkin, Eira vastasi ja hymyili jälleen. Tuutikki tyytyi nyökkäämään ja syventyi takaisin opiskeluihinsa.
– Haluisitko sä lähtee mun seuraksi maastoon? Eira kysyi samalla, kun tutki satuloita.
– Siellähän on pimeetä.
– Joo ja mulla on otsalamppu, Eira nauroi.
– En mä taida.
– Hei laita se kirja pois ja lähe nyt. Mä lupaan et ei käy mitään.
– En mä nyt.
– Mä meen laittaa sulle hevosen valmiiks ja sit sun on pakko tulla.
Tuutikki ei ollut varma, aikoiko tyttö oikeasti toteuttaa uhkauksensa. Hänen teki mieli ottaa selvää.
– No ihan nopeesti, Tuutikki vastasi ja Eira hymyili leveästi.

Tuutikkia jännitti Rockyn selkään nouseminen. Hän oli käynyt orin selässä tasan kerran ja nyt hän oli poistumassa tallin alueelta tuntemattoman ihmisen kanssa. Tuutikki oli suostunut reissuun vain sen vuoksi, että poti huonoa omaa tuntoa tiuskimisestaan.
– Mä taidan jäädä tänne, Tuutikki mutisi ja oli jo lähdössä takaisin talliin.
– Et jää, sä lupasit.
Tuutikki seisahtui ja hengitti syvään. Hän ei ollut mikään valehtelija. Eikä hän koskaan rikkonut lupauksiaan. Tuutikki nousi varovasti Rockyn selkään ja yritti pitää mielessään Jaken opettamat avut. Ori nytkähti käyntiin ja käveli rauhallisesti Eiran kylmäverisen vierellä. Tytöt eivät puhuneet keskenään mitään. Tuutikista tuntui, että hän oli pilannut Eiran reissun, mutta toisaalta, hän oli itse pyytänyt Jörö-Tuutikin mukaansa.
– Ravataan, Eira sanoi samalla, kun hänen hevosensa jo lähti raviin. Tuutikki mietti hetken, miten saisi Rockyn ravaamaan. He eivät olleet Jaken kanssa käyneet raviin liittyviä harjoituksia läpi, joten Tuutikki teki, kuten tekisi jokaisen hevosen selässä, antoi pohkeita. Rocky siirtyi hieman epäileväisesti raviin ja Tuutikki kehui oria. Lumimyrsky oli hieman rauhoittunut, joten ulkona ei ollut enää yhtä kylmä kuin päivällä. Pimeys kuitenkin ahdisti Tuutikkia. Hän oli tottunut siihen, että valoja oli aina ja joka paikassa, sillä hän oli muuttanut Turusta Otsonmäelle. Eira ehdotti, että he kääntyisivät takaisin tallille keskeyttäen samalla Tuutikin pohdiskelut. Tytöt kääntyivät takaisin kohti tallia ja ravasivat vielä hetken, kunnes siirtyivät käyntiin ja antoivat hevostensa kävellä rauhallisessa tahdissa loppumatkan.

Tuutikki riisui Rockyn varusteet ja venytteli selkäänsä. Tytön selkä oli jatkuvasti jumissa, sillä hänen asunnossaan ikkunat vetivät jatkuvasti. Hän olisi enemmän kuin mielellään muuttanut kerrostalon kolmannesta kerroksesta rivitaloon, mutta kaukolämmitys kuulosti paremmalta tarjoukselta joka suhteessa sähkölämmitykseen verrattuna. Tuutikin puhelin pärähti soimaan. Näytöllä oli Tuutikille tuntematon numero.
– Sudenmaa, Tuutikki vastasi ja hänen sykkeensä nousi jälleen taivaisiin.
– Anna mulle anteeks, tuttu ääni pyysi. Aleksi. Tuutikki pohti, katkaisisiko puhelun vai kuuntelisiko hän Aleksin paskanjauhantaa. – Mä tiedän et oon luvannut monesti jo, mut nyt mä lupaan oikeesti muuttuu.
– Aleksi, sä tiiät itsekin et sä et muutu.
– Miks mä muuten olisin selvinpäin sun asunnon pihalla?
Tuutikin sydän pysähtyi. Ei Aleksi voinut puhua totta. Oliko mies todella niin idiootti, että oli reissannut Turusta Otsonmäelle ja luuli Tuutikin antavan kaiken anteeksi?
– Mitä hel… Tuutikki vilkaisi ympärilleen ja huomasi, ettei hän ollut yksin. – Mikä sua vaivaa?
– Älä viitti Tuutsi.
– Älä Tuutsittele vaan selitä, Tuutikki ärähti ja huomasi, kuinka muutama pää kääntyi hänen suuntaan.
– Mähän selitin jo, mä haluun vielä yrittää.
– Mä en!
Tuutikki katkaisi puhelun ja toivoi, että mies oli vain puhunut omiaan. Hän ei kuitenkaan halunnut mennä kotiin. Hän ei halunnut törmätä Aleksiin. Tuutikin koirat olivat kuitenkin edelleen tämän asunnossa, joten sinne olisi pakko mennä. Tyttö hautasi kasvonsa käsiinsä ja nyyhkäisi. Olisipa hänellä ollut edes joku, kenet hän olisi voinut pyytää mukaan.

Tuutikki heräsi raskaan yön jälkeen herätyskellon pirinään. Hänellä olisi iltavuoro Otsonmäen S-marketissa ja sitä ennen tytön piti keretä käydä tallilla ja treenata koirien kanssa. Tuutikki ei ollut kerennyt Aleksin takia nukkumaan kuin muutaman tunnin. Mies tosiaan oli odottanut Tuutikkia tämän kotiovella ja ängennyt puoliväkisin sisälle ”selvittämään asioita”. Tuutikki ei ollut jaksanut puhua mistään, vaan oli kuin Aleksia ei olisi ollutkaan. Samalla, kun hän puki vaatteita päälleen, hän katui eilistä käyttäytymistään. Tai ei katunut. Tuutikki ei tiennyt katuiko. Max ja Tomu odottivat ulko-ovella lenkille lähtemistä. Tuutikki yritti löytää vaatteensa nopeammin, joita oli siellä sun täällä. Vihdoin Tuutikki sai puettua koirille heijastinliivit ja naksautettua hihnat niiden pantoihin.
– Sä oot sit iltaan mennessä lähteny. Meidän juttu on ohi, Tuutikki huudahti makuuhuoneeseen, missä Aleksi puki päälleen. Mies raahusti Tuutikin luo pieni hymynkare kasvoillaan ja asetti kätensä tytön lanteille.
– Miten vaan, mut jos sua ei oikeesti kiinnostais, niin ei me oltais vietetty viime yötä samassa sängyssä, Aleksi vrinisti. Tuutikki paukautti oven kiinni vastaamatta miehelle mitään. Aleksi oli idiootti.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Tuutikki.

4. Treeniä, treeniä!

Max tuijotti Tuutikkia ja vinkui hiljaa. Se odotti seuraavaa käskyä. Tuutikki oli opettanut sen noutamaan erilaisia harjoja, joka oli koiran mielestä maailman paras leikki.
– Kaviokoukku, Tuutikki sanoi Maxille ja koira lähti häntä hurjasti vispaten etsimään kaviokoukkua. Pian Max jo tökkäsi Tuutikkia käteen ja piti kaviokoukkua suussaan.
– Jes, miten taitava poika! Tuutikki kehui ja antoi Maxille puolikkaan lihapullan. Max söi palan yhdellä nielaisulla ja jäi odottamaan uutta käskyä. Tuutikki nosti Rockyn ensimmäisen kavion ja puhdisti sen samalla, kun Tomu yritti saalistaa kavioista tippuneita lumipaakkuja. Toisen kavion kohdalla myös Max halusi saalistaa lumipaakkuja. Kolmannen kohdalla myös Rocky alkoi kiinnostua lumipaakuista ja neljäs kavio oli jo lähes mahdotonta puhdistaa, kun Rocky halusi päästä saalistamaan lumipaakkuja koirien kanssa.
– Te ootte kyllä ihan mahdottomia, Tuutikki henkäisi, kun sai viimeisenkin kavion puhtaaksi. Hän ojensi kaviokoun Maxille ja näytti koiralle, minne koukku viedään.
– Pudota, Tuutikki pyysi ja Max pudotti kaviokoukun harjalaatikkoon. Tuutikki nosti loputkin harjat laatikkoon ja vei sen takaisin varustehuoneeseen. Samalla hän otti Rockyn satulan mukaansa. Satula oli kevyt ja kauniin musta. Tuutikki oli viikonloppuna ostanut Rockylle uuden satulan, jotta hän voisi vihdoin ratsastaa orilla kunnolla. Rocky nuuhki satulaa epäilevästi, mutta antoi Tuutikin nostaa sen selkäänsä. Max nuuhki karsinan oveen jätettyjä suitsia ja lipaisi kevyesti kuolaimia.
– Max ne ei ehkä oo sulle, Tuutikki naurahti ja nappasi suitset käteensä. Hän laittoi vielä suitset Rockylle ja lähti sitten taluttamaan hevosta kohti maneesia. Koirat hän jätti karsinaan odottamaan mehevien luiden kera.

Tuutikki nousi Rockyn selkään ja jäi säätämään jalustinhihnoja sopivan pituisiksi. Joku ravasi maneesin toisessa päädyssä. Hevonen oli kaunis rautiaan värinen puoliverinen ja sen ratsastaja näytti tietävän tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Tuutikki ei tiennyt. Hän tiesi juuri ja juuri, miten saa hevosensa liikkumaan.
– Moikka! Me ollaankin tavattu, Maisa tervehti ja näytti hengästyneeltä. – Mä olen vähän myöhässä, kun en meinannut ensin löytää tänne millään ja kun löysin, niin maneesi oli hukassa, nainen nauroi ja siirtyi tervehtimään Rockya. Maisa oli Tuutikin ja Rockyn uusi valmentaja. Nainen oli työskennellyt jo kauan valmentajana ja oli tehnyt töitä myös lännenratsastuksen parissa, minkä vuoksi Tuutikki oli soittanut juuri hänelle.
– Okei, Rockyn kanssa on ilmeisesti ennenkin tehty englantilaisen ratsastuksen parissa hommia, niin tämän ei pitäisi olla mikään mahdottomuus, Maisa pohti samalla Rockya tutkaillen.
– Ainakin se entinen omistaja sanoi, että se olisi kisannut esteilläkin, Tuutikki vastasi hiljaa.
– Nouse pois selästä, niin mä testaan ensin. Osaan sitten miettiä teille sopivia harjoituksia. Sä et ilmeisesti ole muutenkaan paljoa ratsastanut?
– En oikein, Tuutikki vastasi ja katsahti rautiaan hevosen ratsastajaa. Häntä nolotti. Tuutikki nousi ratsailta ja Maisa nousi selkään.
– Sulla on ainakin kunnollinen satula, Maisa kehui hymyillen. Tuutikki nyökkäsi vaisusti ja vilkaisi jälleen toiseen ratsukkoon. Maisa pyysi Rockyn liikkeelle, käveli pitkin ohjin muutaman kierroksen ja nosti sitten ravin. Rockylla oli töksähtelevä ravi ja se näytti muutenkin tahmealta. Rautiaan puoliverisen ravi näytti kauniilta ja liidokkaalta verrattuna Rockyn raviin ja häpeä kouraisi Tuutikin vatsassa. Maisa oli saanut Rockyn kulkemaan paljon sulavammin ja sen ravi oli jo kohtalaisen näköistä.
– Tällä on tosi hyvä lihaskunto, mutta saa tän kanssa vielä tehdä tosi paljon töitä ennen kuin sen saa menemään muodossa, Maisa sanoi samalla, kun talutti Rockyn Tuutikin vierelle.
– Sun vuoro nousta selkään!

Tuutikki nousi kädet tärisen Rockyn selkään. Hän huokaisi helpotuksesta, kun näki syrjäsilmällä toisen ratsukon poistuvan maneesista.
– Pidä pitkät ohjat ja kävele sen kanssa pari kierrosta. Tunnustele sen liikkeitä joka askeleella ja pidä selkä suorassa.
Tuutikki suoristi selkänsä ja Rocky lähti raviin.
– Tässä on tosi tärkeetä, että sä pidät reidet ja polvet rentona. Rocky on tottunut tosi kevyisiin apuihin ja se reagoi nopeasti pieniinkin muutoksiin.
Voi ei, Tuutikki ajatteli ja yritti kaiken osaamisensa puitteissa tehdä puolipidätteitä ja saada Rockyn takaisin käyntiin.
– Muista ajatella sitä pysähdystä tai himmaamista koko ajan ja sä voit vähän pidättää sun vatsalihaksia ja voit ihan pikkuisen puristaa polvilla. Muista, että ohjat on ihan viimeinen apuväline!
Tuutikki teki parhaansa mukaan Maisan ohjeistusksen mukaisesti ja sai Rockyn vaivoin käyntiin.
– Hyvä ja nyt voisit koittaa pysäyttää sen kokonaan. Samat avut kuin äskenkin. Jos käytät ohjaa niin muista myödätä heti, kun hevonen on pysähtynyt.
Tuutikki kohensi istuntaansa ja yritti rentoutua. Rocky höristeli korviaan ja hidasti muutaman askeleen verran ja jatkoi kävelemistä. Tuutikki yritti uudestaan ja käytti hennosti ohjasapua ja sai Rockyn pysähtymään. Tuutikki taputti oria ja kehui sitä.
– Tee vielä viisi pysähdystä jokaisen sivun keskelle.
Tuutikki pyysi Rockyn liikkeelle ja yritti muistaa kaiken, mitä Maisa oli neuvonut. Toisella kerralla Rocky pysähtyi jo ilman suurempia vaikeuksia. Viimeinen pysähdys sujuikin jo paremmin kuin muut, vaikka Tuutikki ei saanutkaan Rockya pysähtymään kertaakaan heti, kun hän oli halunnut.

Valmennuksen jälkeen Tuutikki oli heistä märkä. Hän harjasi Rockya ja yritti tasata hengitystään. Valmennus oli mennyt Tuutikin mielestä päin honkia. Hän ei osannut mitään. Maisa oli onneksi lupautunut ratsuttamaan Rockya kerran viikossa, mutta Tuutikilla ei ollut rahaa sekä valmennukseen että ratsutukseen. Tuutikki huokaisi syvään.
– Hei Tuutikki! Haluaisitko sä tulla kuvattavaksi? Noaksi esittäytynyt mies kysyi.
– En mä taida…
– En mä pakota, mut teistä sais tosi kivan kuvan, Noa hymyili kannustavasti. Tuutikki tuijotti Noaa ja mietti.
– Okei, voin mä tulla.
– Hyvä, ota Rocky mukaan ja seuraa mua.
Tuutikki otti koirat ja Rockyn mukaan ja lähti seuraamaan Noaa. He pysähtyivät jouluvaloin koristellun katoksen luo.
– Mee tohon ja jos voisitte Rockyn kanssa seistä vastakkain, Noa pyysi ja jäi itse kauemmas kameran kanssa. Tuutikki nyökkäsi ja asetteli Rockyn. Hän itse kumartui suukottamaan oria ja samalla hetkellä Rocky kurottui tutkimaan Tuutikin kasvoja. Räps! Noa otti kuvan kaksikosta.
– Tuli ihan sairaan kiva kuva! Mä lähetän tän sulle, kun saan sen käsiteltyä!
Tuutikki kiitti Noaa ja hymyili orille.

Kuvan © Tuutikki ja tausta VRL-12637

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Tuutikki.