Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Maken sivut 
Maken kuvan line: Valanee /dAMake on suloinen poni, mutta valitettavasti se välillä luulee olevansa jotain suurta ja mahtavaa. Tallilla käyvät tai vain vierailevat lapset saavat aivan vapaasti hoitaa tätä ruunaa ja kirjoittaa tarinansa tähän päiväkirjaan. Makella voi kuitenkin ratsastaa vain aikuisen valvonnassa. Välillä se nimittäin kuvittelee, ettei sen muka tarvitse totella pikkuratsastajia, olivat he kuinka päteviä tahansa!
Maken omistaa Ariel
Make etsii vielä hoitajaa. -
Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen
Raikkaan viileä vappusää ja varsinkin lievä unenpuutteesta johtuva päänsärky aiheuttivat sen, että olin kokenut tarvitsevani happea kesken tallihommien. Nojasin kyynärpäilläni polviini, pidin ohjia toisessa kädessäni ja naksutin Makea ravaamaan vähän reippaammin. Sen kärryt olivat kuluneet ja monta kertaa paikatut, eikä oikeastaan ollut edes minun hommani ajaa sillä. Jotenkin minun oli vain käynyt sitä sääliksi, joten olin harjannut sen perinpohjaisesti kaikesta irtokarvasta suulissa. Siinä hommassa tuli aina selkä kipeäksi. Make on aivan liian pieni kenenkään lemmikiksi. Se olisi pitänyt opettaa seisomaan pöydällä niin kuin näyttelykoirat. Varsinkin sen kavioiden puhdistaminen on minusta joka kerta yhtä hämmentävää, kun jalka ei nousekaan, vaan täytyy itse laskeutua ihan polvilleen asti sitä siivoamaan. Selkäkipu kuitenkin harhautti minua mukavasti oikeista asioista ainakin hetkeksi, niin kuin pääkipukin.
Kylmyys ja tuuli pääsivät inhottavasti takkini selästä läpi. Yritin suoristaa selkäni ja istua kunnolla kärryillä. Maken tapa oli ravata aina tosi kunnolla ja topakasti heti kun pyydettiin. Hetken kuluttua se alkoi kuitenkin aina tarkkailla minua, että mahdoinko olla vielä hereillä. Jos se uskoi minun olevan ajatuksissani, se hidasteli omin päin kunnes saattoi siirtyä huomaamattomasti käyntiin. Sain sen monta kertaa kiinni sellaisesta venkoilusta. Pari kertaa tajusin kuitenkin vasta sen kävellessä, että se oli onnistunut huijaamaan minua.
Koska ajatuksissanihan minä olin, ja ajatukseni koskivat vieläkin Nellyä. Olin vältellyt häntä hetken määrätietoisesti, mutta koska talli on kuitenkin aika pieni, tottahan olin törmännyt häneen vähän väliä. Olin ollut alun perin eniten huolissani siitä, että mitä jos Nelly nyt kuvittelisi, että meillä on nyt jonkinlainen parisuhde. Se huoli osoittautui kuitenkin ihan turhaksi silloin, kun hän vakuutteli eräänä yönä Noalle, että ihan kavereita tässä ollaan. Se ei ollut kuitenkaan ainakaan parantanut oloani.
Sinä iltana olin palannut asuntoautoon, mutta en ollut enää mennyt takaisin nukkumaan. Olin istunut sohvan reunalla ja Nelly ympäri kääntämällään kuskin tuolilla. Olin ollut mustasukkainen. Tuijottanut hieman vapisevia käsiäni, joita pidin pöydällä, ja miettinyt, mitä minun pitäisi nyt tehdä ja sanoa. Se oli ollut hirveä hetki. Olin tainnut olla oikeasti ihastumassa. Olisin halunnut ehkä vähän jäädä sinne asuntoautoon yöksi, viikoksi, tai loppuelämäksi. Ja samalla tiesin, että se olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu.
Sanoin vakavalle Nellylle, että olen pahoillani, mutta en pysty tähän, mitä tästä voi olla tulossa. Sitten olin lähtenyt. Olin jättänyt selittelemättä sen enempää, koska eihän meillä oikeasti ollut mitään, ja eihän aikaa ollut kulunut niin paljoa. Nellykään ei tuntunut mitään selityksiä kaipaavan. Sitten olin mennyt omaan sänkyyni toivomaan, että edes Jerusalem olisi ollut siellä, enkä ole aikoihin ollut niin yksinäinen.
Seuraavasta päivästä alkaen pahin ahdistus oli jo ohi. Nelly hymyili minulle ja sanoi huomenta, ihan niin kuin emme olisi jotenkin omituisella tavalla näytelleet eroa ilman parisuhdetta. Tallin, kaikkien asiakkaiden ja kaikkien työntekijöiden takia minä hymyilin takaisin ja sanoin huomenta. Päätin olla ikinä myöntämättä edes itselleni, että olin niin omituinen, että sellainen pieni halailukin oli ollut minulle liikaa. Se oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että minä elän tätä tallia varten. En mitään muuta varten.
Make ravasi taas kunnolla heti kun pyysin. Se on kiltti poni, vaikka ehkä vähän liian omapäinen lapsille, edes emännälleen. Se alkoi kuulostella minua taas hetken kuluttua ja naksautin sille kieltäni merkiksi siitä, että todellakin olin hereillä vielä. Turha yrittää. Minusta tuntui etäisesti siltä, kuin olisin tavallaan eronnut uudestaan. Paitsi että en osannut ikävöidä edes suhdetta, koska sitä ei ollut: oli pelkkä ero. Ja että tällä kertaa melkein asuin silti sen naisen kanssa yhdessä…
Mutta ohi se menisi. Pudistelin synkät ajatukset päästäni ja hymyilin Maken korville, jotka taas kyttäsivät tilaisuutta hidastaa käyntiin. Käänsin ponin metsästä takaisin pellolle ja ohjasin kävelemään reippaasti kohti omaa tallia. Kotona kyllä harjaisin sen uudestaan vähintään yhtä perusteellisesti kuin lähtiessämme. Olen maailman onnekkain ihminen. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yhdellä ihmisellä voi koskaan olla kaikkea kerrallaan. Minun pitää muistaa nauttia siitä, mitä olen jo saanut, ja hyväksyä se, ettei muuta tule olemaan. Hevostallissakin on enemmän kuin tarpeeksi onnellisuutta yhdelle miehelle. Yritin hengittää ja venytellä lopun, koko ajan vähenemään päin olevan selkä- ja päänsäryn pois. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen.
-
Ai että, kyllä Make onkin varsinainen kettu, kun noin kuuntelee onko matkaaja hereillä vai voisiko sitä vaihtaa mukavampaan askellukseen. Tarina kietoutui hienosti ajamisen ja Eetun syvällisten pohdinnan välillä. Maken jutut oli hauskaa luettavaa, mutta kyllähän tästä lopulta jäi haikea fiilis Eetuksen takia. Vaikka hän hokee, että on onnellinen, niin minulle ainakin jäi silti tunne, että onkohan sittenkään. Ainakaan niin onnellinen kuin hän voisi olla, vaikka omistaakin hevostallin, koska kyllähän talon isännilläkin pitäisi olla se oma emäntä.
-
Sitä taidetaan sanoa, että kun itselleen tarpeeksi monta kertaa jotain hokee siihen alkaa uskoa. Mahtaako näin käydä Eetun kanssa?
Aikamoisen kaverin sä olet Eetusta tehnyt. Ihan ensin näitä sivuja ekan kerran selatessani mietin, että tuleeko Eetusta missään vaiheessa sellaista syvempää hahmoa, vai jääkö se ”tallin isännäksi”. Olishan mun pitänyt tietää, että kun sun hahmosta on kyse, niin ei tietenkään jää. Eetussa on hurjan paljon eri puolia jotka tulee vähitellen esille, esimerkiksi tuo kateellisuus oli sellainen, jota en olisi osannut hänelle kuvitella. Sikäli mikäli asioita tapahtuu ja ne eskaloituu puoleen tai toiseen ja Eetun mustasukkaisuus tulee enemmän esille, niin sitä jään odottamaan oikein mielenkiinnolla, koska tiiän yhden Stadilaisen joka ei diilaa sellasten ihmisten kanssa järin hyvin.
Musta on samalla hirveän surullista, miten Eetu toteaa, ettei hän ketään tarvitse. Vai ansaitse? Mistä ihmeestä kumpuaa tuollainen ajatusmaailma, että hän ei voisi vielä saada enemmän? Että pitäisi tyytyä siihen mitä on jo? Vaikka Annikaa Eetu muistelee lämmöllä, niin vähän mä mietin, oliko se suhde sittenkään ihan tasapuolinen ja reilu. Olisipa mielenkiintoista tietää mitä Annika nyt tekee!
-
-
Ruohonleikkuu
”Mitä sä etit?” kysyin Camillalta, joka kurkisteli tallin taakse hämmentyneen näköisenä.
”Ruohonleikkuria”, kuului empimätön vastaus.
”Mitä?” kysyin yllättyneenä, sillä eihän Eetulla taida edes olla ruohonleikkuria, pelkkä trimmeri vain, ja vaikka olisikin, niin mitä se tekisi tallin takana ruostumassa? Maneesin katsomon nurkassahan hän kaikkia puutarhajuttujaan säilöi. Nyt siellä oli lumikola, ja talvella trimmerin kaverina terassin tuolit.
”Eetu sanoi mulle et ruoho pitäs leikata. Kun kysyin, että missä on ruohonleikkuri, se osoitteli suurpiirteisesti tänne.”Räpäytin silmiäni naama ihan kunnioitettavan peruslukemilla. Mietin, miten toiselle voi sanoa häntä mahdollisimman vähän nolaten, että hän etsi ihan vääränlaista ruohonleikkuria ihan väärästä paikasta. Eetun mustavalkoinen ruohonleikkuri tarhaili parhaillaan kentän takana. Ja ehkä sen kaveritkin, Remus ja Spotti, voitaisiin laittaa myös töihin.
”Tota…” aloitin varovasti. ”Kun Eetu leikkaa ruohoa, se tarkottaa et koira-aitauksesta pitää purkaa yks elementti, että Maken saa pihan puolelle syömään. Ja sitten pitää vahtia, ettei se syö viinimarjapuskia. Koska se oikeesti syö ne juurineen jos sitä ei vahdi… Sen olis pitäny kertoa selkeämmin.”
Varttia myöhemmin hätistelin Makea marjapusikoista koira-aitauksessa terassiharjalla, kun se ei muuten uskonut. Elementin purkamisessa ei kauaa mennyt: sen kun ruuvasi kahdeksan ruuvia irti ja nosti kevyen elementin irti kehyksistään. Sen aikaa kun Make ja kumppanit olivat puutarhassa, sitä ei saanut laittaa kiinni kuin vain riimunarulla sitomalla. Jos poneille tulisi joku hätä, elementti pitäisi olla aukaistavissa heti, jotta ne pääsisivät pois.
Make tykkäsi vihreästä heinästä. Vielä enemmän se tykkäsi marjapuskan lehdistä. Pian tajusin sen ottavan harjaspäällä tökkimisenkin pelkkänä hierontana. Se jopa seurasi minua kauemmas kielletyistä puskista, kun heristin sille harjaa ja menin edellä. Se näytti ihan onnelliselta, kun nyhti heinää kitaansa elementtiaidan reunalta, jossa se oli pisintä, samalla kun hinkkasin sen kutiavaa takapuolta harjalla oikein kunnolla voimaa käyttäen.
”Kenen poneja nää muuten on?” Camilla kysyi kävellessään luoksemme. Hän alkoi rapsutella Maken niskaa, ja se ei ponia häirinnyt sitten pätkääkään.
”Pikkutyttöjen. Mä tunnen vaan Arielin, joka on Maken emäntä.”
”Mä en oo nähnyt sitä kai ikinä…”
”Mä luulen että ne on keväisellä ulkomaanmatkalla. Ne menee aina Espanjaan kun siellä alkaa olla lämmintä, ja tulee sitten vasta, kun Suomessakin on jo lämmin.”
”Ja Make sit vaan. On?”
”Nii. Se on hevonen. Kotonaanhan se on.”
”Ja Eetua ei haittaa, ettei ne käy?”
”Ei tietenkää. Ne maksaa tallivuokran ja kaiken muun, ja Make on ihan ilonen. Pasia mä enemmän ihmettelisin — mä en edes tiedä kenen se on! Kuka malttais sen unohtaa tänne? Se oli kuulemma oikee kilpahevonen joskus…”Ponien kanssa ei ollut mitään ongelmia pihalla, kunhan Makea vain vahti tarkasti marjapusikoista. Muita ei tuntunut edes kiinnostavan niihin meneminen, kun luvallista heinää oli aurinkoisissa kohdissa vaikka kuinka paljon. Uloskin muut saatiin ongelmitta, vaan Makea ei. Se laittoi aidan aukon kohdalla jarrut päälle, kun ei halunnut pois. Ajattelin napauttaa sitä riimunarulla takapuolelle, mutta se peruutti liian vikkelästi. Minun oli mentävä talliin etsimään Eetua sitä komentamaan, mutta en löytänyt. Pyysin sitten Tiitusta komentamaan ponia, jotta se saatiin siirrettyä takaisin tarhaan. Sentään elementin ruuvasimme Camillan kanssa paikoilleen ihan keskenämme niin kuin isot tytöt.
-
Se päivä kun me mentiin ihan sikalujaa!!
Minullapa on oma poni, ja se on maailman hienoin poni, koska se on intiaaniponi se meidän poni. Muut tytöt käyvät tunneilla ja meistä tulee isona ratsastuskoulun tätejä. Ne sanovat, ettei minusta voi tulla ratsastuskoulun tätiä kerta minulla on oma heppa, mutta ei se mitään. Minä saan kuulemma olla vaikka joku yksityisenhevosenomistaja. En tiedä, mikä se on, mutta se kuulostaa ihan hauskalta, koska sillä tavalla minä saan kuitenkin olla koko aika meidän Maken kanssa.
Minulla on myös seeprapeippo nimeltään Sameli ja toinen seeprapeippo nimeltään Henni, mutta vain äiti saa hoitaa niitä. Mikä onkin hyvä, koska niiden häkkiä pitää siivota melkein koko ajan. Minä voin hoitaa Makea koska sitten ei tarvi ikinä siivota, ja voi ratsastaa vaan, ja me mennään lujaa, ja me voitetaan kaikki, ja meistä tulee ravikuninkaita. Koska minä osaan jo ravata. Itse. Ilman että äiti taluttaa.
Make on asunut siellä hopealla tallilla jo aika kauan, mutta ei me olla käyty siellä montaa kertaa. On ollut kiireitä. Ensin me oltiin Epsanjassa ja sitten äitin piti laittaa uudet rispen-pitennykset ja se on tosi rankkaa, koska pitää maata rispen-lääkärin pöydällä ihan liikkumatta silmät kiinni ainakin sata tuntia. Minullekin se on rankkaa, koska minun pitää mennä siksi aikaa naapuriin hoitoon, ja siellä on ihan tosi pahaa perunamuusia.
Mutta tänään minä pääsin taas pitkästä aikaa Maken luo. Me laitettiin sille satula selkään ja sitten naru kummallekin puolelle riimua ja minä ratsastin aivan ylilujaa, vitsit me mentiin täysiä, ja Make pompotti ja maailma oli ihan sumua vain kun niin lujaa me mentiin. Ja Make tykkäsi ja meitä nauratti molempia. Välillä se meinasi kyllä, että ei jaksa aina ratsastaa ja meni sitten kentän keskelle seisomaan, mutta sitten äiti taputti sen pyllyä piiskalla. Eikä se satu. Minä olen kokeillut. Kerran, kun olin vielä pieni, aloin itkeä, kun ajattelin että meidän äiti lyö Makea. Mutta sitten äiti taputti sillä piiskalla minun takapuolta samalla lailla ja ei se kyllä kipeää ottanut. Äiti kyllä sanoo aina, että eläimille pitää olla kiltti. Paitsi sääskille ei pidä olla kiltti, kun ne pitää tappaa siitä inisemästä. Mutta nyt ei ole kyllä sääskiäkään enää.
Ratsastamisen jälkeen minä en kyllä jaksanut enää yhtään hoitaa Makea. Oli pikkasen rankkaa. Me mentiin niin kauan, että ensin isoviisari oli kakkosen päällä, ja sitten se oli jo kutosen päällä kun me lopetettiin. Eli ainakin sata tuntia. Mutta äiti sanoi että minä voin odottaa vain kun ratsastin niin reippaasti, niin sen takia minä menin tekemään hiekkakakkuja vesilätäkköön. Silloin tuli Eetu, joka nauroi, ja Nelly, jonka olen nähnyt ainakin kerran jo, ja äiti, joka suuttui kun Eetuun tuli rapaa kun minä halasin sitä. Mutta minun piti kertoa Eetulle salaisuus, että meidän Hennillä on muna jota se hautoo, ja että me mentiin Maken kanssa niiiiiiiiiin lujaa, että me oltaisiin laukkaratsastuskisoissakin saatu ihan kaikki kierrokselta kiinni. Ja Eetu sanoi, että se olikin ihmetellyt mikä se sumea mustavalkoinen läiskä oli ollut, joka meni niin tosi lujaa kentällä. Ja minun punainen huivinikin oli vain raitana näkynyt. Koska me mentiin tosi lujaa.
Mutta sitten me mentiiin kotiin. Minä aion käydä nyt tosi monta kertaa ennen kuin äitin pitää seuraavan kerran mennä rispi-lääkäriin ja ensi kerralla minä tuon kyllä makkaraa sille pienelle koiralle joka asuu siinä hopeassa tallissa. Tai jos unohdan, niin sitten en kyllä tuo.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
Ariel. Syy: Jäi yksi väärä lemmikin nimi tekstiin
-
Kiva saada Arielkin mukaan Hopiavuoren tarinaan! 🙂
Mulla on jotenkin tosi ristiriitainen olo, kun luen tällaista lapsihahmon kertomaa tarinaa. Jotenkin se lapsellisuus häiritsee ja tuntuu jopa vähän liioitellulta, mutta toisaalta taas se lapsellisuus kuuluu siihen lapsihahmoon. Luulen, että se on osittain ihan vain tottumuskysymys. Harvoin virtuaalihevosten parissa tulee vastaan teinejä nuorempia hahmoja, joten siksi lapsikertojaan suhtatutuminen tuntuu ehkä vähän hankalalta. Toisaalta en myöskään itse ole ollut kovinkaan paljon tekemisissä pienten tai isompienkaan lasten kanssa, joten mulle on tosi vaikeaa arvioida, onko se lapsi nyt ikäänsä nähden liian lapsellinen vai liian vähän lapsellinen ja mikä olisi realistista. Niinpä mä luulen, että vika on enemmän mun henkilökohtaisessa suhtautumisessa kuin itse tekstissä.
Sitten, kun onnistuin muistuttamaan itseäni siitä, että Ariel on viisivuotias ja ne lapsellisuudet kuuluu asiaan, niin onhan tää tarina aivan todella hurmaava ja suloinen. Maken lisäksi tää tarina esittelee mun mielestä ytimekkäästi myös muuten, millaista Arielin elämä on. Siihen kuuluu matkustelua, äidin lisäksi myös hoitaja ja kavereita, jotka myös tykkäävät poneista. Arielista myös välittyy heti todella eläinrakas, reipas ja välitön kuva.
Oli myös ihanaa lukea, miten Eetu suhtautuu Arieliin. Ei Eetu ainakaan kovasti näytä lapsia vierastavan, joten olisipa hauska lukea, mitä Nelly tuumailee tästä kohtaamisesta. Lisäksi Eetu on varmasti sellainen tallinomistaja, joka osaa lempeästi neuvoa Arielia paremmaksi poninomistajaksi.
-
Voi jessus, kun sä olet hyvä kirjoittaja! Ihan tosta noin vaan tulee tarinaa teinitytöille, pikkulapsille ja aikuisille miehille. Tunnustus: mulla ei ole ikinä ollut edes mieshahmoa sen takia, etten vaan tiedä, kuinka niillä kuuluu kirjoittaa, mutta ehkä pitää joskus astua omasta mukavuusalueesta yli.
Komppaan Outia siinä, että ajoittain oli todella häiritsevää lukea tämmöistä tekstiä, mutta piti vain palauttaa mieleen, että hahmo todella on vasta viisi. Toinen tunnustus: en tykkää lapsista, enkä varsinkaan osaa olla niiden kanssa, joten ehkä silläkin on jotain tekemistä tämän tuntemuksen kanssa. Mutta tarinallisesti tykkäsin tästä kovasti. Jäin ehkä miettimään, olisiko ehkä vielä helpompaa lukea Arielin tarinoita, jos ne olisivat kirjoitettu kolmannessa persoonassa — toisaalta silloin persoona on vaikeampi saada samalla tavalla esiin.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
-
Kun Make lähtee
Riitta Suentaival on tuttu joka hevosihmiselle, mutta kuitenkin vain lähikunnissa. Hän ei ole kilparatsastaja tai hevosguru, vaan eläköitynyt lähiratsastuskoulun emäntä, joka ei vieläkään ole irtaantunut toiminnasta. Hänen tyttärensä Linda pitää pikkuoppilaista ja vähän isommistakin hyvää huolta, mutta äiti tuntuu auttavan kyllä mielellään ja vähän pyytämättäkin kaikessa. Niin kuin uusien ponien hankinnassa.
Make ei ollut koskaan minun ponini, mutta minä sen kanssa sain eniten taistella. Nyppäsin sen jeepillä ojasta, kun se luikersi aitojen raosta väärältä puolelta karkuun ja mätkähti luoman pohjalle selälleen. Etsin sitä susien keskeltä sysimetsästä kaksi kokonaista yötä — siis silloin vuosi pari sitten ennen kuin sudet salakaadettiin. Hoivasin hellästi etujalkaa, jota se ontui, ennen kuin huomasin sen vain teeskentelevän välttyäkseen kärrylenkeiltä. Hain sen henkeni kaupalla rehuhuoneesta, jossa se uhkaili minua potkimisella sinne ensin murtauduttuaan. Kyykistyin, jotta se ylsi hieromaan ylähuulellaan leukaani ja jotta minä sain kiristettyä sen satulavyön Arielia varten. Minun tulisi Makea ihan hirveä ikävä.
Kättelin kuitenkin Riitta Suentaivalta oikealla kädelläni ennen kuin ojensin ponin vaaleansinisen riimunarun hänelle vasemmallani. Vasta kun hän talutti ponia traileriin harmaa ankara nuttura tiukalla ja reippaasti kiiltävillä saappaillaan astellen, tajusin hänen vievän Makea Been narulla. En kehdannut sanoa mitään enää: eivätpä nuo paljoa maksaneet ja Seinäjoelle oli muutenkin pian taas asiaa. Sen sijaan taputin Makea pyllyn päälle vielä kerran ja se nosteli takajalkaansa siihen malliin, että potkaisisi, ellei moinen hempeily loppuisisi saman tien.
Hinkkasin nenääni takinhihaan kun Make kaasutti pihasta Riittoineen ja kuljetusautoineen. Minun piti pestä rehuhuoneen lattia, mutta sen sijaan luikinkin piiloon Jussin haalle. Arielin äiti oli ollut sitä mieltä, että Maken olisi parasta asua ilmaiseksi tuntiponina Riitalla ja Ariel ratsastaisi sillä aina satunnaisesti kunnes kyllästyisi. Vaikka Make muutti kahdenkymmenen kilometrin päähän ja varmasti nauttisi saadessaan härnätä lapsia tunneilla, minusta tuntui kuin en näkisi sitä enää ikinä. Rapsuttelin oman hevoseni turpaa ja yritin muistaa, että eihän minun lainalapsiini pitänyt ikinä kiintyä, kun ei minulla ollut mitään valtaa niiden liikkeisiin. Kun Onni ilmaantui Jussin vierelle hölmöilemään porkkanan toivossa ja Jussi katsoi sitä rasittuneen näköisenä, silitin sitäkin. Mitä sitä oikeastaan suotta teeskentelemään. Raskasta se olisi jokaisen lähtö, kun aika tulisi tavalla tai toisella.
Aiheeseen ‘Make’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.