Herman tulee mukaan jollain lainahevosella, vaikka Skotilla 🙂

Janna ja Paahtoleipä voisivat lähteä mukaan jos toinen keskenkasvuinen hevonen joukkoon vain sallitaan 🙂

Sonja ja Salieri lähtee myös ja jos löytyy lainahevonen, niin Sonja voi ratsastaa sillä niin Harri saisi Salierin.

Outi ja Jussi tulee mukaan myös 🙂

Niklas vois lähtä Arlekin kaa. Ja jos Ukko on vielä vapaana lainattavaksi, niin Marshall vois lainata sitä kun näin kevyt maastoretki kyseessä.

Santtu lähtee Fifin kanssa. Noa harkitsee, kehtaako lähteä Flidan kanssa ja jättää varsat siksi aikaa keskenään. Noa päättää lähteekö viimeiseen osallistumispäivään mennessä…. 😀

Cami ja Steffe voi pitää vaikka perää kärryillä, ja kyytiin mahtuu joku, jos haluaa (esim. vaikka Noa jos ei Flidalla kehtaa lähteä vielä) 😀

Pelottava Hopiavuoren isäntä

Tallissa kävi poikkeuksellisen suuri hälinä, kun kymmenkunta ratsastajaa valmisteli pienen jutustelun lomassa hevosiaan maastolenkkiä varten. Jotkut olivat laittaneet hevosensa kiinni käytävälle, pari oli suunnannut suuliin ja loput olivat jääneet karsinoihin varustamaan ratsujaan. Marshall kääntyi takaisin karsinassa seisovan hevosen puoleen, taputtaen vapaalla kädellään orin tummaa kaulaa kevyesti, ennen kuin heilautti toisessa kädessä kannatteleman satulan hevosen selkään.

Talliväki oli ollut taas kokoontuneena tuvassa olevan pirttipöydän ääreen tee- ja kahvikuppiensa kanssa, kun Oskari oli sopivan tauon tultua avannut suunsa ja ytimekkäästi kysynyt jos olisi halukkaita lähtemään hänen ja Typyn seuraksi maastoon. Toinen oli ehkä ajatellut että vain pari ratsukkoa ilmottautuisi mukaan, mutta lopulta toinen toisensa perään oli sanonut lähtevänsä mieluusti matkaan. Siinä vaiheessa Niklas oli nopeasti katsonut lähes anovan näköisenä vastapäätä istuvaan Marshalliin, sekä paremman huomion saamiseksi yrittänyt todennäköisesti potkaista hänen jalkaa, mutta sen sijaan onnistunut monottamaan miehen vieressä istuneen Jannan säärtä. Rastapää vain katsoi hiljaa Niklakseen kahvikupin reunan yli samalla kun joi pitkään ja hartaasti lähes kiehuvan kuumaa juomaansa, toisen keskittyessä hetkeksi pyytelemään anteeksi väkivaltansa uhrilta.
“..Jos Niklas haluat, niin voit lähteä Arlekinin kanssa kerta tarkoitus ei ole laukkata.” mies oli lopulta sanonut, ja laskenut kahvikupin takaisin pöydälle. “..Ja..jos vain löytyy joku sopiva lainahevonen, niin lähtisin kyllä myös mieluusti mukaan.” aluksi moisen kysyminen oli tuntunut kauhealta vaatimiselta, pyydellä nyt lainaratsua vaikka oli omakin, mutta hetkessä moinen ajatus oli osoittautunut täysin turhaksi. Koska nopean ajatuksen pallottelun jälkeen Oskari oli luvannut oman hevosensa lainaan kerta itse ratsasti Typyllä.

Lopulta ratsukot olivat alkaneet yksitellen kerääntymään pihalle odottamaan loppua porukkaa. Marshall oli juuri päässyt kapuamaan Ukon selkään ja onnistunut onkimaan toisenkin jalustimen jalkaansa, tunnustellen niin allaan kävelevää hevosta kuin satulaa missä istui samalla kun siirtyi kauemmas ulos kannetulta jakkaralta jotta seuraavakin pääsisi käyttämään sitä. Mies pysäytti Ukon vähän kauemmas, katsoen alas hevoseen päin ja rapsutti kevyesti sitä harjantyvestä. Ori vaikutti ehkä aavistuksen vaisulta, mutta siitä huolimatta näki että se oli ainakin luonteen puolesta todella miellyttävä. Miehen ajatukset keskeytti läheltä kuuluva kysymys.

“Marshall, eikö sullaki pitäis olla kypärä? Eetu on aika tarkka siitä.” Sonja kysyi kulmat aavistuksen kurtussa istuessaan Uunon selässä, samalla kun tuon vieressä Salierin selässä Harri asetteli oman kypärän leukahihnaa paremmin.
Rastapää katsoi pienen hetken vähän hämmentyneenä naiseen, ennen kuin nosti kättä ja tunnusteli päälakeaan silmät suurentuen ja avasi suunsa sanoakseen jotain.
“Turhaa etit, ei se sielä oo.” Niklas keskeytti, harppoen ratsukon suuntaan ja heilutti Marshallin musta-punaista kypärää toisessa kädessään ennen kuin kurottautui ojentamaan sen omistajalleen.

Painaessaan kypärää päähänsä, Marshall huomasi Eetun joka seisoi tallin pääoven pielessä kädet ristissä sen näköisenä että oli ollut juuri tulossa ulos huomauttamaan puuttuneesta turvavarusteesta. Vaikka tavallisissa olosuhteissa Hopiavuoren isäntä ei ollut millään muotoa pelottava ihminen, niin silloin kun tuo oli ensimmäisen kerran jyrähtänyt ja huomauttanut kypärästä niin rastapää myönsi että ohjat olivat saattaneet tipahtaa käsistä silkasta yllätyksestä. Nyt pipopäinen isäntä vain nyökäytti päätään vähän kuin sanattomana kommenttina että muistaa seuraavalla kerralla.
Lopulta tallipihalle kerääntynyt joukkio järjestäytyi ainakin alkumatkaa varten sovittuun järjestykseen, ja lähti Herman ja Skotti kärjessä matkaan. Marshall piti kevyen tuntuman uuteen ratsuunsa ja mukautui mukaan sen rauhalliseen askellukseen. Vähäinenkin lumi oli valitettavasti ehtinyt jo sulaa pois muutaman lämpimämmän päivän takia, mutta nyt ilma oli onneksi taas viilentynyt juuri sopivasti että ties vaikka lähipäivinä saataisiinkin taas lunta. Jostain päin letkaa kuului pientä juttelua samalla kun yksittäinen harakka lenteli jonon mukana puusta puuhun, räkättäen omaa lauluaan kuin utelisi mitä sen metsässä oikein tapahtui samalla kun hevosten kavioiden töminä sekottui vaimeaksi ja hitaaksi rummutukseksi sen taustalle.

Pilataanko me kaikki?

Mua oli jännittänyt ilmoittaa mut ja Paahtis maastoretkelle. Oltiinhan me maastoiltu laikkutammani kanssa erinäisissä kokoonpanoissa, mutta tällä kertaa pohdin osallistumistani siitäkin näkökulmasta että tarkoitus oli tarjota Typylle mahdollisimman onnistunut maastoilukokemus ja en tiennyt olisiko kaksi nuorta hevosta yhdessä porukassa se paras kombinaatio.

Kuitenkin minut oltiin saatu ylipuhuttua osallistumaan retkelle ja näin ollen olin varustanut Paahtiksen. Puhelimme pihalla Marshallin ja Niklaksen kanssa maastosta ja lopulta nousimmekin ratsujemme selkiin ja odotimme jonon muodostumista.

Maastoretki lähti onneksi hyvin käyntiin ja Paahtis käveli reipasta mutta rentoa käyntiä ja se askelsi eteenpäin korvat hörössä ja katseli kiinostuneena ympärilleen. Vaikka pelkäsinkin koko matkan että tammani aiheuttaisi jonkin tilanteen ja pilaisi Typyn oppitilanteen, käyttäytyi laikkuhevoseni mallikkaasti ja palatessamme talli pihaan olin entistä helpottuneempi ja onnellisempi siitä, miten järkevä tammani oli.

Haaveilemassa
Uuno oli ihan hillittömän kokoinen. Ei Salierikaan mikään poni ollut, mutta Uunon säkä tuntui keikkuvan taivaissa asti, niin etten tahtonut saada satulaa selkään. Ja massaa oli muutenkin. Satulakin oli isompi ja painavampi kuin Salierin. Ihmettelin miten Eira ja Inari selvisivät sen kanssa, kuitenkin olivat vähän minua lyhyempiä eivätkä muutenkaan mitään bodareita. Kilttiä silti heiltä lainata Uunoa maastolenkille, kun eivät itse päässeet. Ei tarvinnut ainakaan pelätä lainaratsun tekevän mitään äkkiliikkeitä, jotka koituisivat huolimattoman ratsastajan kohtaloksi. Saa sitten nähdä, tekisikö Uuno yhtään mitään muutakaan…

Kyllähän se heti tuli selväksi, että Uuno oli hitaampi kaikissa toimissaan kuin Salieri. Taluttaessakin se tuntui ensin venyvän pituutta pari metriä ennen kuin otti varsinaisesti askeleen perääni. Mutta nöyrä se oli, ja kiltti.
— Varsinainen teddynalle, kuiskasin sille kun rapsuttelin sitä poskesta. Miten voi hevosella on näin iso pääkin? Ja näin paljon karvaa?

Muut juttelivat kun ratsastimme jonossa, Harrikin. Minä olin pääasiassa hiljaa, koska piti keskittyä ratsastamiseen. Uuno oli niin… erilainen. Hieman raskaaksikin se kävi, sillä apujen piti olla paljon selkeämmät ja voimakkaamat kuin mihin olin tottunut. Askellajien erilaisuutta olin pelännyt etukäteen eniten, toki turhaan: eivät ne olleet lainkaan niin pahat kuin kuvittelin. Erilaiset nekin, tietenkin, mutta suht helposti istuttavissa. Aloin vähitellen nauttia olostani ihan oikeasti ja saatoin päästää ajatukset harhailemaan.

Leveällä osuudella edessäni ratsastivat Harri ja Niklas vierekkäin. He olivat löytäneet yhteisen puheenaiheen jostakin konsolipelistä.

— … siino erirotusia hevosia ja niitä voi kouluttaakin, Niklas kuului selittävän Harrille. — Marsh kyllä napisoo välillä jottei värit o oikeen niinkö pitäis ja että jotakin rotua ei vois kuvitella olevan villisä lännesä.
— Onks ne erirotuset hevoset sit erilaisia?
— On ne joo, erinäkösiä ja sit niillon erilaisia ominaisuuksia. Mää ratsastin aika pitkän aikaa täysiverisellä ja se oli tosi nopee verrattuna muihin. Sit se kyl ammuttiin alta. Nyt mulla on päähevosena sellainen ku Nokota. Piti ihan googlata että mikä se on, mutta on se ihan oikea rotu.

Katselin edessäni kulkevaa parivaljakkoa. Arlek oli Salieria korkeampi ja raskaampi, mutta Niklas oli lyhyempi ja hintelämpi kuin Harri. Hän näyttikin vähän pieneltä Arlekin selässä, ei sillä että minulla olisi varaa sanoa. Olin Uunon selässä varmasti melko surkuhupaisan näköinen. Harri ja Salieri taas olivat kuin toisilleen tehdyt. Yhden sortin sattuma sekin.

Miten kaikki oli mennytkin niinkuin elokuvissa? Löysin miesystävän ihan randomilla, etsimättä, tästä kuoriutuu ihan kehityskelpoinen ja ennen kaikkea innostunut hevosmies ja Salieri sattuu olemaan juuri sopiva ratsu hänelle. Ja sitten kun tämä käy selväksi, niin eikös hevoskauppias soita yllättäen ja pyytämättä, että hei, mulla olis sulle hevonen. Yhtäkkinen kylmä tuulahdus livahti läpi koko kropan: milloin ja mihin tämä hyvä onni loppuisi? Kiiruhdin muistuttamaan itseäni mummun kuolemasta, Salierin keväisestä ähkystä, koronasta ja muista pikkumurheista.

En tiedä mitä Uuno teki ja miksi, jonkinlaisen sivunykäyksen kuitenkin, joka sai minut horjahtamaan satulassa. Älähdin pelästyksissäni ääneen ja räpistelin takaisin tasapainoon. Niklas ja Harri kääntyivät katsomaan. Poskiani punotti ja toivoin etteivät miehet huomaisi sitä.

— Mitä kävi?
— Nää, ei paljon mitään. Mä olin vaan unohduin haaveilemaan liikoja. Että oma vika.

Kiitos, Uuno, ajattelin mielessäni. Juuri noin sitä pitää tehdä kun alan ajatella liikaa ja väärässä paikassa. Olisin ihan ansainnut pudotakin. Rapsuttelin sitä harjantyvestä kun käännyimme kohti tallia.