Tämä aihe sisältää 26 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Onnellisuus on hetkissä!
-
Leffailta
“Kiitos tyttö rakas. Oletko aivan varma, ettet halua mitään vaivanpalkkaa? Kyllä minä mielelläni edes kahvit keittäisin”, touhotti naapurin rouva. Hän oli jo varmasti yli 80 vuotta ja tämänhetkiset kelit olivat lähes teljenneet hänet sisälle. Luistinradaksi kiillottuneet kadut olivat erityisen vaarallisia ikäihmisille, joita Otsonmäellä asui reippaasti. Näissäkin rivitaloissa suurin osa olivat vanhempaa sukupolvea ja minä heitä reippaana auttelin. Nyt olin käynyt kaupassa ja hakenut postit seinänaapurillemme Ainille. Aini Aallotar Johansson. Hänellä oli kovin kaunis toinen nimi ja toki oli ensimmäinen nimikin. Minun toinen nimihän oli myös Aini.
“En mä tarvi mitään, kiitos tosin tarjouksesta”, kieltäydyin kutsusta mahdollisimman kohteliaasti.
“Olet sinä kyllä kultainen flikka. Hyvin kasvatettu ja niin reipas.”
“Kiitos kiitos. Soita vaan, jos tarvitset jotain apua niin nopeastihan mä tosta seinän takaa tänne kipaasen.”
“Kyllä minä itsestäni ilmoittelen, jollen tyhjää potkaise”, kuului vastaus, kun Aini käveli hakemaan jotain olohuoneestaan.
“Ei sun ois tarvinnut”, mumisin Ainin palattua karkkikulhoa kantaen.
Heilautin vielä kättäni kieltävästi vahvistukseksi sanomalleni.
“No ota edes pari, minun mielikseni. Sinä kun olet niin hoikka muutenkin.”Kiss-Kiss karkkia imeskellen palasin kotiin. Ovella minua oli vastassa iloinen Hulda, joka tervehti minua kuin olisin ollut pidemmälläkin reissulla.
“Onko äiti ja isä kotona?” kysyin koiralta riisuessani ulkovaatteita.
En toki odottanut vastausta ja helpostihan sen olisinkin arvannut. Äidillä olisi tänään circuitti, hänen uusin villityksensä. Se oli nopeatempoista salitreeniä, jossa kierrettiin eri pisteitä ja pidettiin vain lyhyitä lepotaukoja. Äiti rakasti sitä. Kuulemma kaloreita kului monta sataa, vaikka treeni kesti vain noin tunnin. Minuakin hän oli useasti houkutellut mukaan, mutta en vielä ollut lupautunut.Isä palaisi varmaan aikaisemmin. Hän tulisi pizzerian kautta kotiin ja katsoisimme elokuvan. Sitä ennen minun tosin pitäisi tehdä läksyt ja käyttää Hulda. Sitten voisimme kaikki miinus äiti käpertyä sohvalle syömään lempiruokaamme. Hänellä oli vielä jotain menoa salin jälkeen.
“Ööö, katsotaanko jokin jouluelokuva? Joku komedia tai piiretty?” isä huuteli olohuoneesta.
Hän selasi Netflixiä ja sillä välin minä kaadoin meille limsaa keittiössä.
“Äh, en mä tiiä. Ei mul jotenki oo sellanen fiilis”, vastasin.
“No mitä sä haluisit kattoo?”
“Voitaisko jatkaa sitä sarjaa, mikä viime viikol alotettii. Oliks se joku Kastanjamies?”
“Joo, jatketaan sitä. Lähtee än, yy…”
“Oota oota, mä oon ihan just valmis”, huusin ja koppasin lasit mukaani.Asettelin kantamukseni pizzalaatikoiden viereen sohvapöydälle ja hyppäsin isän viereen sohvalle.
“Nyt voidaan alottaa”, annoin luvan kiskoessani pörrövilttiä päälleni.
Huldakin hyppäsi meidän väliin. Se oli aina niin asialla.
“Tee tilaa Huldalle”, käskin isää, jonka jalkaa Hulda potki oikaistessaan itsensä maharapsutuksia varten. Neiti koiruus ei mahtunut kunnolla, kun isä röhnötti siinä tiellä. Varmaan se mietti, että isälle olisi tilaa tuossa lattiallakin.
“Haha, no siirrytään sitten, kun prinsessa käskee”, isä naurahti tehdessään tilaa pienelle koiralle.Äiti palasi riennoiltaan vasta myöhään. Me olimme jo ehtineet katsoa kaksi jaksoa Kastanjamiestä, tuhota kaksi pizzaa ja litran limsaa. Hampaatkin oli pesty ja olin valmis yöpuulle, kun äiti hiippaili korkokengät kopisten etuovesta sisään.
“Hei Johanna”, tervehti isä.
“Luulin, että olisitte jo nukkumassa”, kuului äidin ääni eteisestä.
Korkkarit lensivät äänistä päätellen nurkkaan ja laukku tömähti lehtitelineen viereen. Isä vihasi sitä, kun äiti jätti tavaransa lojumaan.
“Siihenkö se nyt jää? Naulakko ois ollut aivan vieressä.”
“Älä viitsi nyt ihan oikeasti Antero”, äiti huokaisi.
“Eikun ihan oikeesti, ei se voi tohon jäädä!”
“Sä aiheutat mulle päänsärkyä”, äiti älähti ja suuntasi keittiöön.
Kaappien ovet vain paukkuivat, kun hän etsi itselleen syötävää.Tiesin, että isää häiritsi se, ettei äiti ollut tänään kotona. Meillä oli kerran viikossa yksi yhteinen ilta, jolloin jokaisen piti olla kotona. Isä oli ihan varannut kalenterissaan sen illan perheelle. Ihan tosi, hänen kalenterissaan luki “PERHE 18:00-22:00”. Äiti kuitenkin luisti tästä sopimuksesta useammin kuin joskus ja jouluna. Minä olin aina paikalla. En edes tallille mennyt. Minä pidin perheillasta. Se oli niitä harvoja hetkiä hektisessä arjessamme, milloin söimme yhdessä ja saatoimme tehdä muutakin kivaa kuten katsoa leffoja tai pelata lautapelejä.
En jaksanut mennä tänään vanhempieni kinan väliin, joten tyydyin vain huikkaamaan huoneeni ovelta hyvän yön toivotukset.
“Hyvää yötä rakas Ea”, vastasi isä ja heti perään kuului äidin ääni:
“Nuku hyvin.”-
Vitsit, Easta on muutenkin jäänyt tosi lämminhenkinen kuva ja tämä nyt vielä vain alleviivaa sitä. Tosin kyllähän sitä vahvasti tuodaan esille tuolla hahmon esittelyssäkin jo, ettei sen nyt niin pitäisi yllättää ketään. Mutta silti! Onhan toinen nyt kiltti kun käy naapurin vanhukselle kaupassa.
Ja perheilta on hyvä idea, luulen että moni varmasti hyötyisi siitä ihan virtuaalimaailman ulkopuolellakin. Pizzaa, limpparia ja leffa, kuulostaa just sopivan rennolta. Ikävä tuo äiti, joka niistä luistaa, mutta onhan Ean äidistä saatu muutenkin jo hieman nuiva vaikutelma. Kiireinen business-woman. Onneksi sentään isä tuntuu olevan vähän toista maata. Silti tässä tekstissä on pääpiirteissään lämmin tunnelma, mutta se viilenee kyllä loppua kohti ihan selvästi.
-
Komppaan Sonjaa kyllä siinä, että Ea on kyllä niin lämminhekinen ja ystävällinen hahmo. Ei ihan jokainen teini viitsisi naapurin vanhuksia autella, mutta Ealle se tuntuu tulevan luonnostaan eikä niin, että esimerksiksi vanhemmat siihen puuhaan pakottaisivat. Ja Ea tuntuu aidosti tykkäävän siitä, että voi auttaa.
Koska Ea on niin kiltti ja helposti pidettävä hahmo, niin sitä kurjemmalta tuntuu äidin oharit ja vanhempien riitely. Onneksi kuitenkin kuulostaa siltä, että isän kanssa vietetty pizzailta on ihan mukava, vaikka onkin surullista, ettei Ea edes vaikuta kovin yllättyneeltä, kun äiti ei ollutkaan paikalla.
Ja ihana yksityiskohta Kiss-Kiss karkki, koska sellaisia tietenkin vanhalla naapurin Ainilla on. Mulla oli isomummo, jolta tuli aina joululahjaksi se sellainen Fazerin karkkipussi, jonka ainat hyvät karkit oli Kiss-Kiss ja Jääkarhukarkit. Ah nostalgiaa! 😀
-
Mitä ih-met-tä taas? Muistan taas kerran selvästi, että olen muka kommentoinut näitä tarinoita, ja nyt kun selasin, niin ihan törkeän vanhoja täällä roikkuu ilman kommentin palaakaan. Olin mielestäni kommentoinut tähän ajatuksia Ean perheestä ja persoonasta. Tässä vaiheessa esiteltiin lähtötilanne: Ea on sellainen ihana kiltti perhetyttö, joita kirjallisuudessa on liian vähän. (Anni Polvan Tiina liippaa läheltä, mutta aiheuttaa katastrofeja.) Perhe ei kuitenkaan toimi niin kuin unelma. Isän kanssa on ihanat välit, mutta välejään äidin kanssa Ea varoo kommentoimasta edes ajatuksissaan. Jotain tunteita kuitenkin tihkuu rivien välissä siinä kohdassa, kun kerrotaan, miten äiti luistaa perheilloista. Se taas on selvää dialogista, että äidillä ja isällä ei mene tässä alussakaan hyvin, ja heidän välejään Ea tohtii ajatuksissaan hieman kommentoida, kun äiti jättää laukun lojumaan.
-
-
Joulun jälkeen
Kevyt tömähdys huoneeni ikkunaan herätti minut. Lumipallon rippeet valuivat hiljalleen sen pintaa pitkin. Lasin takana seisoi tuttu hahmo, jonka käsi kieppui kuin vanhan auton ikkunavipua pyörittäen. Huulet muodostivat sanan “avaa”.
Olin nukahtanut joululahjaksi saamani kirjan päälle. Aavistuksen joulusuklaista värjäytynyttä kuolaa oli pudonnut sen upouusille sivuille. Pisaran pyyhkäisin pyjaman hihaan samalla kun punnersin itseni ylös sänkyyn muodostuneesta lämpöisestä kuopasta. Ihana muotoutuva patja.
“Kisu”, kuiskasin avattuani ikkunan pakkasyöhön.
Jäätävä ulkoilma puski sisään ja sai vilunväreet kulkemaan pitkin unista kehoani.
“Ea darling”, kuului vastaus lumipyryssä väröttelevältä.
Täti veti minut reippaasti itseään kohti, muiskautti poskisuudelmat eurooppalaiseen tyyliin ja lopuksi vielä sulki minut pitkään halaukseen.
“Siitä on liikaa aikaa, aivan liikaa. Pistäs reippahasti päälles ja kömmi tänne takapihalle mun seuraks”, Kisu kehotti irroittaessaan lopulta otteensa minusta.
Nainen löysi taskustaan röökin, jonka hän pisti palamaan osoituksena siitä, ettei ollut tulossa sisälle. Ei siinä sitten auttanut kuin pukea monen monta kerrosta taretakseen yli kymmenen asteen pakkasessa.“Millon sä oot Suomee saapunu? Eihän sun pitäny lainkaan tulla tänä jouluna tänne Pohjanmaalle”, tenttasin Kisulta.
25-vuotias tätini asui tällä hetkellä New Yorkissa ja harvemmin häntä täällä aakeella laakeella näki. Kuulemma tänä vuonna hän oli päättänyt yllättää “vanhukset” eli äitini (ja hänen) vanhemmat.Kisu oli kolmesta tyttärestä ehdottomasti nuorin, iltatähti. Äitini oli tietysti vanhin. Kympin tyttö, uraohjus ja yrittäjä. Aivan eri maata kuin rajusti juhliva Kisu, joka matkusteli ristiin ja rastiin, ja ansaitsi elantonsa milloin milläkin hanttihommilla. Sanomattakin lienee selvää, että heidän välinsä eivät olleet järin lämpimät. Siksi Kisu eli Kati eli ristimänimeltään Katariina seisoi keskellä yötä rivitaloasuntomme terassilla.
“Halusin sua tulla nopee tervehtimään ja tuomaan lahjas. En ajatellut nyt hirveän kauan Suomessa viipyä, mutta pakkohan sitä oli ainakin lemppari siskontyttöä käydä moikkaas”, Kisu selitti ja jatkoi: “Elviira on pikku poikineen viettänyt joulua tuolla mummulassa. He lähtevät keskiviikkona kohti Kouvolaa. Tiedän, että vanhemmat varmasti haluisivat saada koko perheen koolle ennen kuin lähdetään kaikki tahoillemme. Suostuttelisit sen äippäs nyt ees nopiasti käväsee.”
Lupasin yrittää, mutta helppoa se ei ollut. Äidillä oli jotain Kisua vastaan. Minulle ei koskaan oltu kerrottu mitä, mutta jotain oli. Sen takia paikkamme jäivät joka joulu mummulan joulupöydässä tyhjäksi. Vierailimme mummulla ja paapalla sitten välipäivinä. Äidin kahta vuotta nuoremmalla siskolla Elviiralla (41v) vietimme uutta vuotta. Hänellä oli aivan ihanat kaksi poikaa, Joona 6v ja Jukka 4v.
Aikamme turisimme terassilla lumen hipsiessä rauhaksiin taivaalta. Kisu ehti sytyttää toisenkin savukkeen kertoessaan tarinoitaan. Minä vain kuuntelin. Hänen elämänsä oli niin jännää ja hohdokasta. Mitään sellaista ei voisi kokea Otsonmäen kaltaisessa paikassa. En toisaalta ollut lainkaan varma, olisiko minusta muutenkaan sellaiseen elämään. Kisulle se kuitenkin sopi kuin nyrkki silmään.
Rakastin Kisun tapaamistaan. Koko hänen räiskyvä persoonansa huokui seikkailua ja tarinat toivat tuulahduksia kaukomailta pieneen pohjalaaseen kylään. Lopulta olimme kuitenkin molemmat niin jäässä, että tarinointi piti lopettaa. Olin todella onnellinen, että Kisu oli käynyt minua tervehtimässä, edes tämän pienen hetken keskellä yötä. Hänen seurassaan sai aina nauraa vedet silmissä. Hän oli muutenkin minulle todella rakas. Enemmän isosisko kuin täti.
-
Tässä tarinassa esitellään ihana cool aunt -hahmo. 😀 Nämä siistit tädit eivät vetoa muhun kertojina, koska yleensä ajattelevat kovin ylevästi itsestään, mutta sivuhahmoina tai toisenlaisen kertojan kuvaamina ne ovat ihan mahtava hahmotyyppi!! Meillä ei Hopiavuoren tarinoissa ole ollut yhtäkään siistiä tätiä ennen tätä vielä, ja rakastuin heti.
Aloin heti haistaa perhesalaisuuksia ja piilotettua draamaa, sekä toivoa, että draamat punoutuvat jossain vaiheessa auki. Kisu on heppu, joka osaa varmasti pitää meteliä tarvittaessa.
Kisun ja Ean dynamiikka on myös tosi ihanaa! He ovat niin erilaisia ja silti selvästi molemmat rakastavat toisiaan valtavasti. Kisu on sen verran nuori, että on ihan hyvin voinut olla Ean lapsuuden idoli, ja nyt kun Ea on kasvanut isommaksi, niin hänestä on tullut ystävä. Kisun ja Ean seikkailuista lukisi mielellään enemmän…
-
-
Ullatuuus
Aamulla koko pieni perheemme oli pakkautunut autoon, jonka päämääräksi valittiin Seinäjoki. Tarkoituksena oli käydä moikkaamassa mummua ja paappaa näin joulun välipäivinä. Ensin kuitenkin pysähdyimme vanhempieni lempiravintolaan brunssille, koska äiti ei enää yksinkertaisesti suostunut syömään jouluruokien tähteitä joka aterialla. Mummulassakin olisi aivan varmasti vielä porkkanalootaa ja kinkkua.
Nyhdin croissantistani pieniä paloja, jotka dippasin appelsiinimarmeladiin. Hirveästi en kuitenkaan tuhlannut ajatusta syliini murenevalle leivokselle vaan katseeni oli naulautunut vanhempiini. Heillä näytti olevan menossa kiihkeä keskustelu, jossa pelkät mulkaisut korvasivat sanat. Nyt kun tarkemmin mietin, kukaan ei ollut sanonut sanaakaan koko matkalla eikä myöskään tässä pöydässä. Aluksi olin ajatellut, että se johtui aamun riidasta. Isä ja äiti olivat nimittäin saaneet kunnon riidan aikaiseksi autoa pakatessa, kun äidille tuli yllätyksenä, että yöpyisimme mummulassa. Äiti oli ymmärtänyt puheistani, että teemme vain pikaisen vierailun ja palaisimme ajoissa kotiin, että hän ehtisi tyttöjen iltaan. Isä syöksyi puolustamaan minua ja sätti siinä samalla äitiä siitä, etten minä saanut hänen turhamaisuutensa vuoksi viettää tarpeeksi aikaa isovanhempieni kanssa. Lopulta vanhempani päätyivät kompromissiin eli tekisimme vain pikaisen vierailun.
Johtui tämä siitä riidasta tai ei, mutta pöydässä tunnelma alkoi olla sietämätön. Onneksi äiti lopulta rikkoi hiljaisuuden:
“Isällä ja minulla olisi sinulle hiukan asiaa…”
Vaikka keskustelu avattiin suhteellisen lupaavasti, ei sille tullut jatkoa. Äiti päätti selkeästi siirtää puheenvuoron isälle ja pukkasi tätä kylkeen kyynärpäällä.
“Totta tosiaan, meillä olisi asiaa. Asiahan on nyt näin…”
No nyt minä en enää kestänyt vaan keskeytin isän heittämällä tähän otolliseen väliin pienen vitsin tunnelmaa keventämään:
“Että minä saan pikkusisaruksen. Kauanhan mä sitä toki toivoin joululahjaks, mutta ei teijän ois tarvinnu.”“Mitä! Mistä sä tiesit? Antero oletko sä mennyt kertomaan? Me sovittiin, että kerrotaan yhdessä”, äiti huudahti.
Hän näytti alkuun hämmentyneeltä, mutta seuraavassa sekunnissa tunnetila oli jo muuttunut avoimen raivostuneeksi. Hyvä ettei mätkinyt isää pitkin korvia jälkiuunileivällään.
“E-en minä, en ole kertonut”, isä kiirehti änkyttämään.
Hän näytti aivan puusta pudonneelta, mutta niin varmasti me kaikki. Minun leukani oli pudonnut lattialle ja äiti näytti pahoinvoivalta.
“Se oli _vitsi_”, yritin korjata vielä tilanteen, vaikka paskat oli jo housussa.Kun kaikki olivat hetken toipuneet minun liiankin oikeaan osuneesta tilannehuumoristani, vanhempani vahvistivat asian. Äiti tosiaan oli raskaana ja ilmeisesti oli ollut jo jonkin aikaa.
“En mä siis jotenkin yhtään ymmärtänyt. Luulin, etten enää edes voisi tulla raskaaksi. Oonhan mä jo 43 ja kaikkea…”, äitini selitti.
“Niin, olihan tämä aikamoinen shokki. Kun ei me enää oltu edes ajateltu… ja kun säkin oot jo 17 ja… Mutta mitkä sun fiilikset on tästä?” isä jatkoi, kun äidin ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui lopulta pelkäksi epämääräiseksi nikotteluksi.Nii-in, että mitäköhän mieltä mä olin. Tämä oli varsinainen yllätys. Olinhan mä aina halunnut sisaruksen tai siis pienempänä olin halunnut. Nyt olin jo tottunut ainoana lapsena oloon. Tilanne oli muutenkin melko hämmentävä. En minä nyt enää ajatellut tulevani isosiskoksi 17 vuoden iässä. Toisaalta olihan äitikin ollut 18, kun Kisu syntyi. Tämä perinne myöhäisestä iltatähdestä taisi kiertää suvussa.
En muutenkaan olisi uskonut, että äiti enää lähtisi tällaiseen vauvarumbaan. Hän oli joskus pari vuotta sitten kertonut minulle, ettei koskaan hänen suunnitelmiinsa ollut kuulunut lapset, mutta toisin kävi, kun minä ilmoitin tulostani. Toisin sanoin minäkin olin vahinko, mutta äiti kyllä useasti alleviivasi, että olin iloinen yllätys. Toista lasta hän ei kuitenkaan haluaisi. Äiti ei muutenkaan ollut hirveän lapsirakas (minä kuulemma olin poikkeuksellisin kiva lapsi). Isä puolestaan olisi varmasti halunnut vaikka 10.
“Kyllä mä arvasin, ettei tää nyt ollut hyvä idea. Antero! Ei ois pitänyt sanoo täällä. Tyttö parka meni aivan oikosulkuun”, äiti turhautui ja levitteli käsiään kuin olisi lentoon lähdössä.
Hän oli aina niin kovin dramaattinen.
“Ota nyt sinäkin ihan rauhassa Johanna. Pitää Eankin antaa vähän sulatella asiaa.”Nousin paikaltani ja kiersin toiselle puolelle pöytää halatakseni vanhempiani.
“Tervetuloa perheeseen”, kuiskasin vielä äidin mahalle saatuani vanhempani vakuutettua siitä, etten ollut suuttunut tai pettynyt tai mitään. Olin oikeastaan aika iloinen. Pian maailmassa olisi yksi uusi ihminen, jota saisin rakastaa ja se jos mikä oli hienoa!-
Eh. Tätä en kyllä nähnyt tulevaksi. Ean äidistä ei varsinaisesti saa kuvaa kovin, krhm, äidillisestä hahmosta ja sitä tässäkin tuodaan esille, että vahinkohan Eakin oli, jos tosin tervetullut sellainen (tämä ainakin virallinen selitys, vanhemmuuden katuminen on edelleen tabu).
En tiedä oletko lukenut miten pitkältä ajalta vanhempien hopiavuorelaisten tarinoita, mutta Eira ja Inarihan olivat suunnilleen samanlaisessa tilanteessa joskus ehkä pari vuotta sitten. En nyt muista milloin Helmipuron kaksoset syntyivät. Inari kyllä taisi jo silloin asua enimmäkseen kai Ilveksillä, mutta niin tai näin, hänen reaktiotaan en muista. Eira sen sijaan oli raivona! Eira ei olisi halunnut vauvaa (siinä kohden kun heille kerrottiin, ei kai tiedetty että niitä oli kaksi) ja pelkäsi joutuvansa sen hoitajaksi ja mitä kaikkea muuta kamalaa. Tätä onkin suorastaan herkullista verrata Eaan, toiseen suunnilleen samanikäiseen teiniin, joka toivottaa uuden perheenjäsenen rakkaudella tervetulleeksi. Että kuin yö ja päivä, ja kertoo paljon Eankin luonteesta.
-
No voi vitsi, tämä oli siis jo täälläkin käytetty idea. Tosin tosielämässäkin todella yleistä. Tai sitten kaikki vaan tekee iltatähtiä tässä mun lähipiirissä. Mulla ei ollut tosiaan mitään hajua Helmipuron kaksosista. Oon vähän lukenut tarinoita sieltä täältä ja varmaan heidätkin bongannut nimeltä jossain. Enemmän ajattelin, etten astu Jannan varpaille tämän ideani kanssa. Päädyin kuitenkin siihen, että tämä uusi vauva vaikuttaisi todella eri tavalla tarinallisesti. Se tulisi olemaan Ean tarinassa sellaista taustahumua kun taas oma vauva on varmasti suurempi muutos (tai näin ajattelisin ihan oikeassa elämässä).
Mulle idea tuli tosiaan suoraan mun omasta elämästä tai pikemminkin mun tunteman henkilön elämästä. Hänelle kävi juuri näin, että vitsillä osui oikeaan ja nyt hänellä on pikkusisarus. Toinen vaikuttanut tekijä oli mainitsemani useat iltatähdet ympärilläni ja koronavauvat. Ehkäpä Otsonmäenkin syntyvyys on saanut pienen nousukäyrän koronan myötä. Kolmas syy oli, että keksin vaan niin hyvän nimen, että se oli pakko käyttää.
Ja sitten vielä tuo Ean äiti. Mulle hahmot kehittyy vähän siinä mennessä. Joskus mullekin tulee yllätyksenä jotkin piirteet. Sanoisin kuitenkin, että Ean äiti luultavasti katuu vanhemmuutta. Tietenkään hän ei juuri tämän tabuuden (wow miten taivutettu) vuoksi sitä tunnusta muuta kuin tyttökavereilleen. Ei hän Ealle uskaltaisi sanoa. Muutenkin uskon hänen rakastavan Ea syvästi, mutta siinä on jotain mutkikkaampaa kuin ”normaalissa” vanhemman rakkaudessa.
En rehellisesti tiedä, miksi he pitävät vauvan. Jotenkin mieleni hahmottelee jotain siitä, että olisi ollut jo liian myöhäistä keskeyttää. Ean äiti mitä luultavimmin urheilee paljon ja on aina urheillut. Osin tästä johtuen epäsäännölliset menkat. Sitten toki isän mielipide ja perheen taloudellisesti hyvä tilanne ikään kuin ajoi hänet nurkkaan. Miten hän voisi ”oman itsekkyytensä” vuoksi vain keskeyttää raskauden, vaikka lapsi luultavasti voisi saada hyvän elämän. Ja nyt sitten mainitsen, etten itse todellakaan allekirjoita viimeistä virkettä. Olen ehdottomasti Pro-Choice. Kuvasin nyt vain mitä ajattelen Ean äidin ajattelevan.
Sekavaahan tämä pohdinta oli, mutta näin mun ajatus juoksee. Oli aika todella helpottavaa päästä selittämään tätä mun ajatustyötä tarinan takana. Mä mietin aina aivan liikaa ja toisaalta olen niin epävarma päätöksissäni, että tykkään aina perustella kaiken. Oon miettiny myös sitä, että voinkohan vastata kommentteihin, mutta tähän vaan oli pakko vastata.
Muutenkin täytyy kiittää teitä kokoa Hopeavuoren porukka, että ootte näin kannustavan ja turvallisen ilmapiirin tänne alustalle luoneet. Harjoittelen itse vähän tässä ohessa päästämään irti asioista ja tekemään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tää oli mun päätös Ean tarinan suhteen, koska uskon, että tämä luo mehukkaan pohjan hahmojeni kehittämiseen. Kaikki kommentit on todella toivottuja, kun tiedän, ettei mitään täällä tehdä pahuuttaan. Kritiikki rakentavaa ja kehut aina kivoja. Olen ehdottomasti jo lyhyessä ajassa tullut Hopiavuori faniksi.
-
Ei mua ainakaan haittaa yhtään tällainen tarinalinja ja kiva vaan päästä lukemaan vähän toisestakin näkäkulmasta vauvvajuttuja. Jannalle kun raskaus on henkisesti vaikeampi kuin mitä se fyysisesti onkaan kaikkine pahoinvointeineen ja muineen, kun tuo ei koe että olisi oikeutettu äidiksi perhehistoriansa vuoksi ja pelkää että millaiseksi tuo leimattaisiin jos joku saisi kuulla tuon taustoista.
-
Tää vasta olikin mielenkiintoinen juonenkäänne! Ei olis kyllä heti osannut arvata, mitä kerrottavaa vanhemmilla on. Itse ainakin odotin, että sieltä tulee eroilmoitus tai jotain vastaavaa ja mietin, että aika paskamainen hetki siitäkin olisi kertoa. Mutta vanhempien uutinenhan olikin ihan toista maata. On myös mielenkiintoista aikanaan nähdä, millainen rooli Ealle muodostuu. Jo aikaisempien tekstien perusteella Ea vaikuttaa todella kiltiltä ja avuliaalta, joten ei olisi vaikeaa nähdä, kuinka Ea huolehtii pikkusisarestaan.
Eikä tarvitse hätäillä siitä, että joku juonenkäänne olisi ”käytetty”! Kuten itsekin sanoit, niin kyllähän oikeassakin elämässä tapahtuu samankaltaisia asioita jatkuvasti. Ja kun jokainen hahmo kuitenkin on omanlaisensa niin jokainen tarina on kuitenkin pohjimmiltaan erilainen. On vain mielenkiintoista päästä lukemaan ja pohtimaan mahdollisia ongelmia tai tilanteita eri hahmojen näkökulmasta. Onhan esimerkiksi Eira ja Ea todella erilaisia tyyppejä, kuten Sonjakin kommentissaan mainitsi. Toisaalta tässä voisi olla sellainen kulma, joka joskus näitä hahmoja voisi yhdistää.
Ja vielä haluaisin kommentoida Ean äitiä, joka Ean näkökulmasta ei todellakaan ole kirjoitettu kovin äidilliseksi tai lukijan kannalta kovin helposti pidettäväksi. Tämän tarinan myötä kuitenkin ainakin itse koen myös vähän enemmän ymmärystä äitiä kohtaan. Ehkä äiti nyt juoksee omilla menoillaan ja ottaa omaa aikaa niin paljon kuin mahdollista, koska valmistautuu jo henkisesti tulevaan vauva-arkeen. Ehkä äiti vertaa Eaa vauvaan ja ehkä siksi olettaa, että Ea on jo iso, eikä enää kaipaa äitiä yhtä paljon. Ja tietenkin on myös merkittävä paljastus, ettei kumpikaan Ean äidin raskauksista ollut suunniteltuja.
Myös tabuista on hyvä kirjoittaa, koska näin niistä tulee askel kerrallaan vähän vähemmän tabuja. Mutta samalla niistä kirjoittaminen on usein tosi jännittävää ja sitä miettii ehkä tavallista enemmän miten lukijat siihen suhtautuu. Vaikka onkin mielenkiintoista kuulla ajatusprosesseista tekstien takana, niin toisaalta paljastit nyt Ean ja hänen perheensä juonesta asioita, joista olisi voinut kirjoittaa todella mielenkiintoisia tarinoita. Ea olisi voinut vaikka kuulla salaa, kuinka äiti avautuu jollekin kaverilleen siitä, ettei haluaisi olla äiti tai olisit voinut kirjoittaa, kuinka perheessä käydään keskustelu siitä, miksi vauva pidetään. Itse ainakin nautin lukijana todella paljon siitä, että tarinasta paljastuu pala palalta ja teksti tekstiltä lisää tietoa. Mutta toisaalta ainakin itselleni käy usein niin, että kun jokin juonikuvio taustoineen on päässä valmiina, niin tekisi mieli heti kertoa kaikesta kaikki kaikille.
-
Tykkään niin lukea sun tavasta kirjoittaa aivan kuin edellinenkin tarina! Kisun ja Ean välit ovat sydämelliset, ja haluan heistä lukea lisää, mutta myös tulevasta vauvasta sekä Ean ajatuksista siitä, että hänestä tulee isosisko. Eiran ja Inarin ajatukset pikkusisaresta olivat erilaiset, mutta miten Ea suhtautuu tulevaan sisarukseen? Ja Outi hyvin kiteytti omat ajatukseni Ean äidistä ja hänen toiminnastaan. Tästäkin haluan lukea lisää.
-
Tähänkin mielestäni kommentoin heti, että Hopiavuoressa Helmipuroilla ei ole mikään yksinoikeus lisääntyä. 😀 On ihanaa, että saadaan uusia skidejä kasvamaan, koska on mahdollisuus, että heppaperheen uudetkin vahvistukset nähdään joskus tallilla. Ja olisihan niillä jopa leikkiseuraa toisistaan. Sitä paitsi Ea tosiaan on ihan eri mieltä tästä uudesta sisaruksesta kuin Eira… 😀
En osannut kyllä tätä aikoinaan lukiessani odottaa tällaista lopputulemaa äidin avauksesta. Tässä pedattiin parin tarinan verran jo niin hyvin sitä, että ero on tulossa, ja keskustelunavauskin on kuin siihen keskusteluun kuuluva! Samalla se mun mielestä kuvaa kaikessa ankeudessaan Ean äitiä, jonka miellän yhä vieläkin ankeaksi tyypiksi.
Taivastelisin vielä sitä, että aaaaarghhhhh on vissiin ihan yleistä, ettei ihmiset osaa käyttää ehkäisyä. Kun parisuhde on myrskyisä, eihän siihen kukaan järkevä ihminen vielä pientä lasta tekisi vaikeuttamaan ihan kaikkea. Ja silti niin tapahtuu ihan koko ajan! Jotkut jopa paikkaa parisuhdettaan pullauttelemalla jälkikasvua!!
-
-
Daluriin!
Tapahtui lauantaina 29.1. kello 9:00:
“Eikö ookki nättejä?” kysyi Reija meidän päästyä sisälle Dalurin tallirakennukseen.
Hän oli jo hakenut valmiiksi sisälle pari viikkoa sitten Islannista tuodun kaksikon. Karsinoista minua tapitti ehkä maailman suloisimmat pienet silmäparit, jotka kuuluivat rautiaalle ruunalle ja mustalle tammalle.
“Eikä! Näähän on aivan upeita. Pitää varmaa pistää taskuu ja viedä Hopiavuoree”, lässytin matkalla lääppimään issikoita.
“Haha, ei taida ihan mahtua, vaikka Lukka varmasti suostuisi.”Lukka oli rautiaan ruunan nimi. Se tarkoitti islanniksi onnea ja poika olikin sangen onnellisen oloinen. Reija oli hehkuttanut sen täyden kympin luonnetta jo vaikka ja kuinka pitkään. Tästä tulisi uusi vahvistus sarjaan Dalurin täydelliset ja pomminvarmat opetusmestarit. Pieni musta tamma puolestaan totteli nimeä Fluga, mikä sopi sille kuulemma kuin nenä päähän. Hevonen oli Reijan kertomusten mukaan melkoinen sählä ja pörräsi kärpäsmäisesti siellä missä ihmisetkin. Nuoresta 5v tammasta oli tarkoitus tulla Reijan seuraava askellajiratsu kunhan koulutus nyt vaan saataisi vietyä loppuun.
“Mää mietin, notta hoidettais nää ja käytäis maastakäsin liikuttaas tuol kentäl ennen kuin vaellusryhmä tulee tos yhdentoista pintaa”, Reija kertoi suunnitelmistaan.
Minä olin tullut auttamaan naista viikonlopun ajaksi, koska kaksi hänen tallityöntekijöistään oli sairastunut äkisti. Ohjelmassa olisi ainakin kaksi parin tunnin vaellusta ja yhteensä kolme tuntia kentällä. Minä auttaisin pääasiassa vaelluksilla ja ehkä tarpeen tullen tunneilla. Sen lisäksi olisi luvassa paljon tallitöitä, issikoiden halailua ja Reijan mahtavia kokkailuja. Nainen oli itse asiassa nuorena opiskellut kokiksi, mutta vaihtoi uraa ratsastuksenopettajaksi kolmekymppisenä.Siinä Lukkaa hoitaessa karkaili mietteeni Gæsiin. Mitenköhän tamma pärjäisi nämä kaksi päivää ilman minua… Tokihan se pärjäisi Eetun hyvässä hoidossa eikä kaksi vapaapäivääkään silloin tällöin tekisi pahaa. Silti huoletti. Noh onneksi olin täällä yli kymmenen issikan ympäröimänä koko viikonlopun. Näkisin tänään illalla myös entisiä tallikavereita, koska he tulisivat tunnille. Sitä odotin erityisesti.
Ajatuksissani olin jäänyt vaan näpertämään ruunan pitkää harjaa ja selvittelemään takkuja. Se oli, kumma kyllä, yksi lemppari hommistani.
“Nukuks sää?” kuului Reijan ääni viereisestä karsinasta.
“Hä… E-en. Täs vaa selvitän takkuja ja pohdin tota Lukan korvaa. Hirveen hellyyttävä ku se on tollee tuolta kärjestä lupallaan.”
“Joo, se on kyllä hauska. Dalurin oma Nalle Luppakorva.”Rinnassa tuntui suorastaan pakahduttava onnellisuuden tunne, kun kävelimme pihattotarhan ohi kohti kenttää. Aurinko oli jo noussut ja sai lumen ympärillämme säihkymään. Ja aidan tuntumassa nuokkui kasapäin maailman suloisimpia otuksia. Voisiko elämä olla ihanampaa tai siis _issikkaisempaa_? Siitä itse asiassa tulikin mieleen, että pitäisi Santtu varmaan joskus tuoda tänne. Poika tulisi ihastumaan Daluriin ja paikan iki-ihaniin issikoihin. Samalla voisin tutustuttaa hänet Reijaan ja nainen voisi alkaa pitämään meille silloin tällöin kaksareita Hopiavuoressa. Se olisi hauskaa.
-
Gaah, miten tämä on jäänyt kommentoimatta, kun on niin ihana teksti?
Ensinnäkin: Reijasta sain siinä valmennustekstissä jo hyvin lämpimän kuvan. Tämä jatkaa ihan samoilla linjoilla. Kiva myös, että Ealla on tuollainen Reija, joka luottaa niinkin paljon, että pyytää töihin tuuraamaan kun muut ovat sairaana. No, Eaahan voisi melkein kuvailla luotettavuuden perikuvaksi tai ainakin sellaisen käsityksen olen vähän saanut, vaikka onkin erilainen kuin Santtu, toinen teini-ikäinen luotettavuuden perikuva.Ja tietenkin mainitsit myös Santun. Ehdottomasti Santtu pitäisi raahata Daluriin ja Reija sitten opettamaan Hopiavuoren issikkaratsukoita. Siitä olisi kiva lukea, sillä Reijan kaltainen valmentaja toimisi varmasti tosi hyvin Santun kanssakin. Tosin minähän en ole varma, miten vankkumaton issikkapoika Santtu on. Totta, hänellä on issikka itsellään, mutta senhän osti hänen äitinsä, muistaakseni pahemmin Santtua konsultoimatta. Fifi on varmasti erinomainen ensimmäinen ikioma hevonen ja Santtu varmasti tiedostaa tämän itsekin. Vaan tulipa mieleen, että kun siellä Pariisissa Santtukin tuli nähneeksi näitä silkosäärisiä, hevoskokoisia kouluratsuja ja pääsi itse hoitamaan niistä parasta (köh köh…), niin alkaako mieli kutkutella siihen suuntaan, että jospa jossain vaiheessa sitä voisi semmoista itsekin kun eivät ne nyt ihan mahdottomia ole. No, hypin nyt toisten tonteilla, elkää ampuko!
Takaisin tähän tekstiin siis. Tässä on ihana tunnelma. No, sitä tietenkin alleviivataan tekstissä muutamin paikoin, mutta se välittyy myös muualta, siitä kun Ea hoitaa Lukkaa ja jää pyörittelemään takkuja auki ja kun kaksi maailman suloisinta silmäparia tapittaa karsinoistaan.
-
Tunnelmasta ja emännästä pidän minäkin. Tässä on taas jotain sellaista perinteistä virtuaaliheppatarinan meininkiä, vaikka tietenkään tämä ei ole niin kaavamainen kuin mitä ainakin mun hoitohevostalleilla tavattiin kirjoittaa 99-00 -vaihteessa. Joka tapauksessa ne tarinat kertoivat ihanista hevosista, taitavista ja kilteistä tallin emännistä, rapsuttelusta ja ratsastamisesta. No ratsastamaan asti ei ehditty, mutta silti. Vaikka en haluaisi lukea ainakaan omia tekstejä siltä ajalta, niin tätä tunnelmaa on kyllä hirveä ikävä. Muutenkin kun tykkään arjen leppoisasta kuvauksesta…
-
-
Katkelma Ean ruiskaunokin värisestä päiväkirjasta:
… Vielä tähän loppuun täytyy mainita sanonnasta, joka pomppasi silmilleni saksan kirjasta. Se kuuluu näin: “Das Leben ist kein Ponyhof .” Suomennettuna siis tarkoittaa, että “elämä ei ole mikään ponifarmi” , mikä puolestaan vastaa sanontaa: “Elämä ei ole ruusuilla tanssimista.”
Jäin miettimään, että onpas ankea ajatus. Miksi elämä ei voisi olla yhtä ponifarmia? Eikö se olisikin ihanaa!? Reijan elämä esimerkiksi on yhtä ponifarmia ja samoin on kai Hopiavuoren Eetunkin. Minun mielestäni se kuulostaisi aivan täydelliseltä elämältä! Toki ei mikään voi olla täysin täydellistä siinä mielessä, miten ihmiset yleensä täydellisyyden käsittävät. Minä haluaisin ajatella, että täydellisyys löytyy jostain epätäydellisyyden keskeltä. Esimerkiksi kuuma kaakao talvella ulkona nautittuna on täydellisyyttä, mutta toisaalta siihen kiinteästi kuuluvat kielen polttaminen ja jäätyneet varpaat eivät ole.
Noh mutta muutenkin minun p*rsettäni kutittaa se, että useimmat sanonnat ovat niin negatiivissävytteisiä.
Sitä protestoidakseni olenkin päättänyt, että tästä iäisyyteen aion pyrkiä siihen, että elämäni on silkkaa ponifarmia!PS Anteeksi ruma sana, en löytänyt sanonnalle suuhuni sopivampaa vastinetta.
-
Olen tässä jo toista päivää miettinyt että mitä tästä sanoisin tai oikeastaan ajattelisin edes itse! Yhtäältä tämä teksti on tosi herttainen ja hyvin eamainen, positiivinen. Toisaalta se on todella naiivi ja tulee vähän sellainen tunne, että joo, vain teini voi kirjoittaa ja kuvitella tuollaista. Ettei se maailma ole aina pelkkää ponitallia, kuten sanonta meni. (En muuten tuntenut tuota saksalaista sanontaa entuudestaan, että aina sitä oppii uuttakin näemmä.)
Mutta sitten taas toisaalta… Ealla on vankka pointti! Ei se elämä negatiivisuudella paremmaksi tule. Optimisti ei ehkä elä pidempään kuin pessimisti, mutta optimistia saattaa v*tuttaa vähemmän. Paha vain, että negatiivisuutta on ainakin Suomessa pidetty tosi pitkään ns. järkevänä ja optimistit ovat niitä taivaanrannan maalareita ja turhan haihattelijoita. Ja se tulee esille just näissä sananlaskuissa: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. No hemmetti, onpahan se kuusenkurkottelija edes yrittänyt jotakin sillä aikaa kun se ikipessimisti pysyy vain siellä katajassaan ja ihmettelee kun pistelee.
Niitä negistelijöitä on maailma jo pullollaan ja on tosi positiivista nähdä tämmöinen Ea, joka ainakin yrittää pysytellä siitä joukosta pois. Ei se elämä varmasti pelkkää auringonpaistetta aina ole eikä sitä kukaan fiksu varmasti odotakaan. Ei Eakaan, tulihan se tuossa jo ilmi että kuuma kaakao on täydellisyyttä vaikka varpaita palelee.Paljastan salaisuuden: Sonja on vähän samankaltainen myös. Se näkee elämän pääpiirteissään positiivisena ja mielenkiintoisena ja ainakin yrittää huomata niitä pieniä onnenhitusia maailmassa. Kyllähän sekin murehtii aina kaikenlaista, mutta murehtiminen ei ole se elämän pääsisältö kuitenkaan. Tietysti Sonjan tausta on tosi erilainen. Ensinnäkin hänen elämänsä on taloudellisesti turvattu, mikä tuo tiettyä huolettomuutta (sanovat ettei raha tuo onnea, mutta ei ne rahahuoletkaan sitä tuo, sanon minä). Toisekseen hänellä on historiassaan isoja menetyksiä ja niiden jälkeen muutaman vuoden istunnot psykologin kanssa, niin hän on nähnyt sen pohjan ja oppinut nauttimaan kaikesta siitä, mikä pitää hänet pois sieltä pohjalta.
-
Mistähän nämä sanonnat tulee, ja miksi joissain kielissä ja kulttuureissa ne on järjestään positiivisia, toisissa järjestään negatiivisia? Meillä Suomessahan ne ovat suorastaan ankeita! Joka kuuseen kurkottaa… Ei kun oho, Sonja sanoikin just sen jo. Onneksi niitä voi modata. Se parhaiten nauraa, joka toiselle kuoppaa kaivaa. 😀
Mäkin olen sitä mieltä, että Ealla on tässä hyvä ajatus. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä paremmin huomaan, että kyllä elämä vaan voi olla yhtä ponifarmia. Riippuu mistä unelmoi. Esimerkiksi mulla on menossa täydellinen ilta: luen tarinoita ja koirat on tuossa syömässä luita. Maanantaina menen työpaikalle tekemään työtä, jota rakastan, ja josta saan sellaisen korvauksen, että tulen toimeen. Iltaisin käyvät maailman parhaat kaverit. Jos mun suurin unelma olisi olla vaikka astronautti, niin sitten ei kyllä elämä olisi yhtä ponitallia.
Ean unelmia ei ole ihan hirveästi vielä esitelty (siis hevosten ulkopuolisia). Mulla on kuitenkin villi veikkaus, että hän unelmoi ennemmin vaikka siitä ponitallista kuin astronauttiudesta.
-
-
Shoppailua!
“Siis mä oon niin ra-kas-tu-nut! Se tuli hakee mut meiltä kotoo ja sit käytii ajelees ja pizzal. Sil on kans oma auto ja ajokorttiki jo, poikkeusluval sai”, Ami toitotti kovaan ääneen eilisistä treffeistään hypistellessään vaaleanpunaista podia, jossa oli kaiken kukkuraksi röyhelöhelma.
“Jesse on kyl söpö, mut en nyt sanois et niiiin söpö”, pohti Oona ja nosti hyllystä silmiemme eteen haalarin, jonka huppuun oli ommeltu korvat.
“Mp?”
“No en ny sanois. Noit on söpömpiikin. Mut voidaaks nyt palata mun treffeihin. Mitä mieltä sä Ea oot Jessestä?” Ami tivasi.
“Ööö, no onhan Jesse ihan kiva tyyppi ja näin. Pikkusen mua häiritsee sen pelleilyt tunneil, mut ei kai muuten mitää vikaa”, mumisin vastaukseksi.
Olin aivan omissa maailmoissani siinä lastenvaatteita plärätessäni. Enkä muutenkaan totta puhuen olisi jaksanut kuunnella tuhannetta kertaa Amin selostusta tärskyistään.Olimme tulleet Ideaparkkiin shoppailemaan ystävieni Amandan eli Amin ja Oonan kanssa. Nyt olimme päätyneet hypistelemään kaikkia syötävän suloisia vauvanvaatteita H&M:ään. Kerrankin saisin oikeasti ostaa sellaisia. Vähänkö jännää! Tähän mennessä lempparini olivat olleet kirkkaan keltainen podi ja Nalle Puh -paita.
“Ah, taas se laitto snäppii! Ollaa puhuttu niinku yötä päivää snäpissä. Eiks oon I-HA-NAA!” Ami hihkui.
“Koeta nyt pysyy housuissas Amanda Justiina Ylitalo”, naurahti Oona silmiään pyöritellen.
“Mitäköhän Jesse laitto ny… tai mitäköhän se miettii… Tykkääköhän se oikeesti musta?”
“No voi hyvää päivää, kato se snäppi.”
“En mä vielä voi! Se laitto sen vasta 2 minaa sit! Mä näyttäisin niiiin epätoivoselta, jos nyt jo vastaisin. Pitää oottaa ainakin 10min nii se näkee et on mul muutaki elämää ku odotella sen snäppei. Sitä paits…”
“Okei, mut hei mentäiskö johonki kahvilaa?” keskeytin Amin lauseen ja viitoin kohti Robert’s Coffeeta. Ehdotukseni sai vihreää valoa eli sinne me sitten suuntasimme.Asettelin tarjottimen extra huolellisesti pöydälle ja pienen H&M:än muovipussukan viereeni nojatuoliin. Ha haa, enpäs ollut läikyttänyt yhtään caramel lattestani matkalla tänne. Sen täytyi olla jonkinlainen ennätys näillä minun onnettomilla, tärisevillä näpeilläni.
Ami saapui nurkkapöytäämme viimeisenä, rojahti nojatuoliin ja aloitti jälleen:
“On se niin komee se Jesse. Siis tiiätteks ku sil on tää yks niiiin söpö tapa…”
“LOPETA!” rääkäisimme Oonan kanssa samaan aikaan, minkä seurauksena jouduimme kaikki hillittömän nauruhepulin kouriin. Viimeistään siinä nyrkillä pöytää takoessa aivan varmasti läikkyi osa yli kalliista 5 euron lattesta.-
Voi teinit! Ai että ne on ihania 😀 Ja vaikka omista teinivuosista on niin paljon aikaa, etten viitsi edes kertoa (vinkki: ei silloin mitään kännyköitä tai snapchateja ollut), niin tunnistan tämän tilanteen silti. Onnistuneet treffit ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa leijailu, jota on pakko kavereille hehkuttaa ja mielipiteiden kyselyt ja nauruhepulit ja ei nyt ainakaan liian nopeasti saa vastata toisen viesteihin ettei se vain kuvittele epätoivoiseksi. Nauratti tämä ihan, koska se on niin tuttua.
Mutta tässä taas hiplataan näitä vauvanvaatteita enkä minä vieläkään ymmärrä että mitä niin ihmeen ihanaa on vauvanvaatteissa.
-
Samoja ajatuksia kuin Sonjalla… :DD Sekä vauvanvaatteista että treffeistä. Mäkin luen tätä vähän sillä tavalla, että onneksi ei tarvitse enää elää eikä kuunnella tuota huumaa niin kovin läheltä. Ihastuminen on maailman ihaninta, mutta vähän tulisi oksennusta suuhun jos kaveri jaksaisi jauhaa ja jauhaa. Vaikka tottakai se jauhaisi! Sehän on ollut maailman tärkeimmillä treffeillä.
Mutta tarinana on ihanaa päästä katsomaan, mitä ne teinit puuhaa. Ja miten sitä snäppien kanssa seurustellaan. Hehe ei ollut minun nuoruudessani myöskään snäppiä. Ei ollut Facebookkiakaan… 😀
-
-
Se, jossa Reija tekee heräteostoksia
Kelit olivat alkaneet kylmetä yllättävän nopeasti viime viikkojen aikana. Tuntui melko pahalta katsoa Reijan keittiön ikkunaan kiinnitettyyn mittariin, joka näytti vain vaivaista neljää astetta aamutallin aikaan. Onneksi nainen omisti useita islantilaisesta villasta neulottuja hameita ja paitoja, joita löytyi lainaksi käytävän kaapeista. Valitsin päälleni ison sinisen neuleen, jonka rintamuksessa tölttäsi vaaleanpunaiset issikat. Se tuoksui villalta, mummolalta ja Reijan kodilta. Jalkaan jätin kuitenkin kylmää ilmaa uhmaten uudet gym sharkin leggingsit.
Riuhdoin suuren tammioven auki ja minua vastaan tuulahti lämmin tallin tuoksu. Pihaton suuri makuuhalli ammotti tyhjyyttään, mutta onneksi ei ihan yksin tarvinnut aamutallia tehdä. Heti kättelyssä jalkoihin ilmestyi pyörimään Dalurin tallikissa Viiru ja rehuhuoneesta löysin Reijan pitkäaikaisimman tallityöntekijän, Mirkun. Kolmeakymmentä ikävuotta lähentelevä Mirkku oli monen pienen ja vähän isommankin tallilaisen suosikki. Hän omistaa ehkä maailman parhaat lehmän hermot, löytää yleensä aina aikaa auttaa ja pitää ihanan vaihtelevia tunteja. Hän on juuri se valkku, joka keksii Halloween tunnille hauskan agilityradan ja korvaa helteisen iltapäivän kouluväännön retkellä uittopaikalle.
Hänen kirkkaan pinkit hiuksensa vain heiluivat korkealla ponnarilla naisen sekoitellessa aamupuuroja hevosille.
“Mä oon ihan just valmis. Sä voisit eka ottaa siitä vaikka varsojen sekä Flugan ja Glannin puurot. Tuu sit hakee lissää. Mä ehdin jo viedä heinät nii ei sillee mitää hätää. Ne kyl jaksaa oottaa vuoroaan”, nainen ohjeisti keskeyttämättä puuhailuaan.
Ja niinhän minä sitten tein.Heti ensimmäisenä ulkona minua oli vastassa tämän kesän varsat, Perla ja Klokur. He olivat ehkä maailman suloisimmat varsat pörröisine otsiksineen ja pienine turpineen. Varsinkin hopeanmusta orivarsa oli tanssahdellut heti ensitapaamisella sydämeeni rohkeudellaan, mutta olihan punahallakko Perlakin suorastaan syötävän suloinen. Varsakesät olivat aina aivan yhtä ihania, kun ensin jännityksellä odotetaan syntymää, istutaan yömyöhään satulahuoneessa suomi-islanti-suomi -sanakirjoja selailen ja lopulta saadaan vaan nauttia pienten varsojen ilakoinnista pitkin kesää.
Kaksitoistapäisen lauman ruokkiminen kävi yllättävän kivuttomasti kahdestaan. Toki oman helppoutensahan siihen toi se, että koko porukka asui samassa pihatossa suurena laumana kuin Islannissa konsanaan. Vähän Reija oli kuitenkin jo alkanut miettiä toisen pihaton rakentamista, jos lauma tästä vielä kauheasti kasvaisi.
Juuri, kun olimme saamassa aamutallin päätökseen, pihapiiriin kaartoi tuttu auto traileri perässään.
“Teillähän on ihan punaset posket. Ootte vissii pistäny kunnolla tuulee. Kiitos hirveesti avusta tytöt!” Reija huikkasi hypätessään ulos maasturistaan ja jatkoi: “Tulkaas ny kattoo, mitä mä hain!”
Talikot taisi pudota niille sijoilleen, kun kirmasimme katsomaan Reijan yllätystä.“Hei oikeesti”, Mirkku parkaisi, kun Reija talutti ulos traikusta pyylevän valkoisen ponin.
“Noh, mitäs tuumitte? Olihan tää vähä tämmönen heräteostos, mutta pitihän se pelastaa, kun ei sille ois mitää muutakaan paikkaa. Oli jonkun vanhan naisen pihakoristeena asunu 12 vuotta, kunnes tää nainen potkas tyhjää tossa kuukaus sitte. Mä jotenki aattelin, et tällänenhän vois olla ihan kiva lisä porukkaan”, Reija selitti innoissaan.
En voinut olla nauramatta minishettikselle, joka irvisteli meille vaaleanpunaisessa riimussaan. Rehellisesti sanottunahan se näytti suurelta lihapullalta, johon oli tökätty neljä tulitikkua jaloiksi.
“Ei hyvää päivää taas. Mitä sä tällä meinasit tehdä?” Mirkku päivitteli käsiinsä nojaten.
“Noh ensinhän tää pitää laittaa kunnon laihikselle, mutta sittenhän sil vois kärrytellä ja voihan se toimia pienimpien lasten ratsunakin. Pääasiassahan se varmaa toimittais tällasta maskotin virkaa”, Reija puolusteli uusinta hankintaansa.
Mirkku ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta päätyi kuitenkin nyökkäämään hitaasti hyväksynnän merkiksi. Sitten hän jo hävisikin laittamaan sairaskarsinaa valmiiksi uudelle tulokkaalle.Minä ja Reija repesimme kikattamaan kuin pahaiset kakarat pinkkien hiusten kadottua nurkan taakse. Olihan tämä jotenkin ihan absurdi tilanne. Mitä ihmettä? Oliko Reijalla jokin viidenkympin kriisi vai mitä?
“No kerro ny, mikä sen nimi on?” utelin heti, kun saimme naurun lakkaamaan.
“Tintuksi sitä on kutsuttu”, Reija totesi leveä hymy kasvoillaan.
“Tintulta se näyttääkin”, myönsin katsellessani ruohotupsun kimppuun käynyttä ponia.
Jotenkin minulla oli sellainen tunne, ettei tämän otuksen kanssa tulisi ainakaan tylsää.-
Näin tallitöitä elannoksi tekevänä, tämän tarinan alku on ihanan romanttinen näkemys siitä, mitä se homma voi parhaimmillaan olla. Periaatteessa osaan kuvitella ihan itseni samaan tilanteeseen, mutta sitten samalla todellisuus muistuu välittömästi mieleen; kahdentoista sijaan niitä issikoita onkin neljäkymmentä, ihanan lämpimän makuuhallin ja pörhöisten säihkysilmäisten varsojen sijaan sitä pitää rämpiä mudassa polviaan myöten ja aina jollain on jotain vaivaa :—D Ei mutta, eihän se aina ole sellaista, ja Ea osaa hyvin poimia ne parhaat puolet esille. Reippaat työntekijät ovat varmasti kenelle tahansa yrittäjälle kultaakin kalliimpia, tai ainakin Reija vaikuttaa siltä että oikeasti arvostaa saamaansa apua. :>
Vähän naurahdin tälle Reijan heräteostokselle. Eihän se olisi talli eikä mikään jos tällästä lihapullaista maskottia ei olisi 😀 Tinttu on kyllä just niin söpö nimi ettei parempaa voi olla. Toivottavasti hänestä kuullaan vielä joskus! 😀
-
Miten multa oli menny tää tarina ihan kokonaan ohi?! Ihanat issikat ja aamut pihatossa. <3 Vaikka on siinä sitä Noan kuvailemaa karua totuuttakin mukana oikeasti, niin kyllä ne aamutallit ovat aika kivoja silloin, kun siellä on vapaaehtoisesti, eikä joka aamu pakon edessä. Pihatossa puuhailu on muutenkin ihanaa, kun hepat pitävät seuraa siivotessa ja kulkevat perässä joka paikkaan.
Kun mä olin joskus nuorena opiskelujen ohessa töissä issikkatallilla, siellä oli kanssa pieni lihapullashettis maskottina. Kyllähän nyt jokaiseen pihattoon kuuluu irvistelevä pikkuponi sekoittamaan pakkaa! Kummasti osaavatkin pitää puolensa laumassa isompien joukossa. Vitsit, että tarvitaan Hopiavuoreenkin tuollainen söpöli. Varmasti ei tule sellaisen kanssa tylsää hetkeä, kuten Eakin tuumi, ja kyllähän näppärän pikkuponin ajaminen ja juoksuttaminen on tosi kivaa. Etenkin, kun ne näykkivät hampaat ovat turvallisen etäisyyden päässä.
-
Oih tarinashettikset on ihania. Hopiavuoressa oli yhdessä vaiheessa monta. Minun keksimäni lähti silloin pois, että oli tilaa kanssakirjoittajille. Pitäisi kyllä hakea Make takaisin tarinaan… 😀
Tässäkin on wanhan virtuaaliheppa-ajan tunnelmaa. Kaikki sujuu ja on niin ihanan idyllistä. Tällaisia ne ponitallipäivät varmasti parhaimmillaan on, ja on ihanaa, kun saa välillä olla niissä mukana! Ea oikeasti ja minä lukijana. Ai että. <3
-
Aiheeseen ‘Vain Ean elämää’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.