Mörri

#1 Takkuturkki Mörri saapuu Hopiavuoreen

Hopiavuoren hevostilan tullessa näkyviin pitkän suoran toisessa päässä, mun teki mieli vain upota vielä vähän syvemmälle volkkarin penkissä ajaessani vanhan maasturin ja vähintään yhtä vanhan trailerin perässä tilaa kohti. Alun perin olin meinannut tuoda Mörrin Hopiavuoreen jo aiemmin viikolla serkkupojan avustuksella, mutta töissä siitä mainitessani oli Havupuron Heikki toppuutellut ja sanonut että eiköhän hän nyt jouda sen ponin sinne lauantaina kuskaamaan. Tiesi kuulema Hopiavuorenkin historiasta sitä sun tätä, jota en enää edes ihmetellyt työpaikkani tilan isäntää kuunnellessa – Heikki tuntui tuntevan vähintään, joka toisen Otsonmäkisen ja tietävän loput jollain tavalla. Olihan hän nyt koko elämänsä Otsonmäellä asunut. Hopiavuoren pihassa Havupuron tilan isäntä jätti trailerin ja maasturin tietysti tavalleen tyypillisesti kovin leveästi tallirakennuksen eteen ja rempseästi oli jo menossa tervehtimään tallista ilmestynyttä nuorta miestä ennen kuin ehdin edes autostani ulos.

”Päiviä, on se vaan hianoo nährä taas näilläkii tiluksilla hevosia”, Heikki tervehti miestä vaivautumatta turhia esittelemään itseään, ilmeisesti se tunsi nuoren miehen jo jostakin.
”Terve, sää tairatkin olla Alva? Mä oon Hopiavuoren Eetu”, vaaleahiuksinen esittäytyi tilan omistajaksi leveästi murtaen, kun pääsin kättelyetäisyydelle kaksikosta ja nyökkäsin.
”Ota vaan se.. Mörrikös se nyt oli, ulos trailerista nii vierään se talliin” Eetu jatkoi vielä hymyillen pienesti, kun trailerista kuului vaativaa hörinää ja kuunnellessaan Heikin selontekoa siitä, kuinka ruuna oli ollut heidän kahden pikkuponinsa seurana hetken. Kaksikon jatkaessa keskustelua, laskin trailerin lastaussillan ja pyysin punaruskeaa ponia peruuttamaan pihamaalle – jonka mokoma päätti tehdä vauhdikkaasti ja päästäen heti ilmoille möreää hörinää. Ihan niin matalaa ääntä ei ehkä ensin uskoisi kuuluvan niin pienestä ja pörröisestä otuksesta, jolla oli vielä kaiken lisäksi takkuinen harja täynnä heinänkorsia.

”..ja tuolla on rehuvarasto ja satulahuone ja taukotilat, tarhat on tuolla tallin takana”, Eetu selitti rauhalliseen tahtiin kun talutin Mörrin karsinaansa ja päästin ruunan omiin oloihinsa hetkeksi matkan jäljiltä. Tallissa ei sillä hetkellä näkynyt muita ihmisiä, mutta kaipa he jossakin olivat.
”Tuonne tuvan puolelle saa tulla kahville ja sieltä löytyy varmaan muitakin tallilaisia, kun ei niitä täälläkään näy”, Hopiavuori sanoi vielä ennen kuin jätti minut talliin yksikseni ja järjestelemään tavaroita paikalleen satulahuoneessa. Havupuro oli jo ehtinyt lähteä omille teilleen, mutta lupaillut Eetulle tulevansa paremmalla ajalla käymään, joten olin yksinäni tuntemattomien keskellä.

”Mie käyn kattomassa, löytyiskö tuolta joku meille esittelemään maastoja vähän paremmin, varmaan säkin haluaisit jo venyttelemään jalkojas”, höpötin läsipäiselle ponille, joka mutusteli heiniä varsin tyytyväisen oloisena ja puhahti välinpitämättömästi mun puheille. Varmistettuani vielä karsinan lukon olevan kunnolla kiinni, uskalsin jättää Mörrin heinien pariin ja kävelin pihan poikki kohti taloa miettien mitä mun pitäisi sanoa ensimmäisenä. Tuvassa kuitenkin huomasin, ettei sitä oikeastaan tarvinnut miettiä, kun jokainen paikallaolija oli lähes kuorossa esittelemässä itseään ja kysymässä kysymyksiä.

Ehkä me Mörrin kanssa sovittaisiin ihan hyvin Hopiavuoren porukkaan, ja ehkä mäkin löytäisin täältä niitä vähän parempia ystäviä, joita mulla ei vielä Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla ollut. Maastoseuraksi niitä esittelemään löytyi heti joku clydesdalen kanssa, Hellokohan sen nimi nyt oli.. Jossain takaravoissa kolkutti myös ajatus, että olin ihan varmasti nähnyt sen jossain aiemminkin ja jotenkin siihen liittyi kitara ja tunnit, jotka oli jääneet kesken syystä tai toisesta kevään tullessa. Ehkä sekin vielä selviäisi.

#2 Rodeoponi

Punarautiaan ponin karva näytti kevätauringossa lähes punaiselta sen ravatessa tarmokkaasti ympäri kenttää. Tarkkailin ponin kääntyileviä korvia, kun ruuna välillä käänteli niitä ratsastajansa suuntaan valmiina kuuntelemaan ohjeita. Seuraavassa päädyssä valmistelin Mörriä laukannostoon pyytämällä sitä pohkeiden kevyellä puristuksella kokoamaan itseään ja maiskautin pari kertaa, jotta poni nosti reippaan laukan ja ohjasin sen uralle. Unohduin hetkeksi kuuntelemaan lintujen kevääseen heräävää laulua ja seuraavassa hetkessä tunnen, kuinka äsken niin kuuliaisesti laukannut poni huomasi ratsastajan huomion herpaantuneen ja vaihtaa suuntaa äkkinäisesti pienten pukkien kera. Yritän tarrata lännensatulan nupista kiinni ja tehdä yhden ohjan pysäytystä, mutta tällä kertaa sain huomata olevani liian hidas ja tömähdän lyhyen ilmalennon jälkeen kentän hiekkaan.

”Ooksä ihan kunnos? Toi ilmalento näytti aika pahalta”, havahdun sinistä taivasta katselemasta ruskeisiin silmiin, jotka tuijottavat minua huolestuneena. Sivusilmälläni näen, että Jilla ja Hello ovat saaneet kentän ympäri pierupukkilaukalla kirmanneen Mörrin kiinni.
”Ömh, joo, oon mie kunnos”, vastaan tummahiuksiselle miehelle ja yritän nousta istumaan, mutta jään selässä tuntuvan kivun takia puolitiehen yrityksessäni.
”Et kyllä oo. Tota, jos mä koitan kantaa sut tonne tupaan sohvalle, noi muut varmasti saa ton sun minisuokkis hoidettua”, tummahiuksinen jatkaa ja juuri paikalle sattunut Noa tulee tämän avuksi kantamisessa.

”Mörrikö rupes hurjaksi? Eilenhän se oli niin laiska ja kaviot maahan liimatut, että ei mitään järkeä”, Noa ihmetteli ja muistin ensimmäisenä paikalle sattuneen miehen nimeksi Tiitus. En ollut itse edes tainnut puhua Tiitukselle, mutta tietysti nähnyt tallilla välillä – ja yrittänyt piiloutua Mörrin taakse tai jotakin vastaavaa. Ei siksi, ettenkö olisi halunnut puhua tälle, vaan ihan siksi että ujous iski. En edes tiennyt miksi, mutta olihan Tiitus nyt aika hyvännäköinen. Mutta eihän me tunnettu, niin enhän mie mitenkään voisi olla siihen ihastunut? Vaikka Jilla olikin välillä sattunut paikalle ja kurtistellut kulmiaan miettivänä, kun yritin piiloutua Mörrin taakse tai kun kompastun omiin jalkoihini, kun Tiitus tuleekin kulman takaa vastaan.

Talon terassille päästyämme Tiitus ja Noa laskivat mut istumaan yhdelle penkeistä ja samaan aikaan Eetu ilmestyi jostakin paikalle, katsoen ihmeissään terassille päätynyttä kolmikkoa ja mun hiekkaisia vaatteita.
”Mörri ajatteli vähän leikkiä olevansa rodeossa”, sanoin ja pyyhkäisin vähän hiekkoja hupparini hihasta terassin laudoitukselle.
”Kyllä tässä nytte jonkun pitää käyttää sua terveyskeskuksessa, nii tieretään ainaki jotta mittää pahempaa oo käyny”
”Ei ku kyllä mie oon ihan kunnos kun istun vaa hetken ja otan buranan”, vastustelin Eetun tuumauksille ja melkein rääkäisin kivusta kun Tiitus liikutti tippumisessa alle jäänyttä jalkaani ja vetosi sitten omiin opintoihinsa ja siihen että kyllä siellä terveyskeskuksessa kannattaisi käydä. Opiskeli ilmeisesti fysioterapeutiksi Seinäjoella, josta mun mieleen juolahti, että olinhan mie tainnut Tiituksen joskus siellä Framilla nähdä vilaukselta. Lopulta terveyskeskusreissullekin lähti Eetu auto täynnä, kun Jilla ja Hello halusivat mukaan sekä Tiitus, jonka Jilla ovela ilme kasvoillaan lähes komensi mukaan, kun minä en muka pystyisi kävelemään ilman tukea. Isossa porukassa oli ainakin se hyvä puoli, että mun ei tarvinnut alkaa keksiä puheenaiheita (ne kun jostain syystä katosivat tuhkana tuuleen) kun Jilla ja Hello olivat äänessä lähes koko matkan.

26. huhtikuuta 2019 – Taas yksi kouluvuosi takana

Huhtikuun viimeinen perjantai, hellekeli ja aurinko paistaa – eli aika mainiot terassikelit tai vaikka jäätelökelit Seinäjoella jokirannassa tai torilla, mutta mitä tein minä? Ajoin suoraan luentojen loputtua Hopiavuoreen ja harjasin ponin nopeasti, päättäen höntsäillä rennosti kentällä ilman satulaa. Moni opiskelija juhli sillä hetkellä lukuvuoden viimeistä päivää ja minunkin luokkalaiseni olivat järjestämässä omia bileitä jollain mökillä jossain Seinäjoen lähellä, ainakin kun olin nopeasti vilkaissut Snapchatin uusimmat storyt läpi. Mökille oli tietysti kutsuttu juhlimaan vain luokan sisäpiiriin kuuluvat henkilöt, joihin minä en taas jostain syystä kuulunut.

Ei se oikeastaan edes haitannut, sillä viihdyin omassa seurassani ja sillä hetkellä oli mukava vain höntsäillä tallilla ja illalla käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Kyllä se silti vähän kirpaisi ja tuntui yksinäiseltä, sekä siltä että vähän väliä mielessä juolahti ajatus siitä, miksen kelvannut porukkaan mukaan vaikka olin yrittänytkin siihen päästä mukaan ja tutustua ihmisiin. Kaikki eivät vain kelvanneet mukaan. Olihan minulla omiakin kavereita muilta luokilta, mutta heistäkin suurin osa oli lähtenyt jo aiemmin viikolla kotitilalleen töihin eri puolille Suomea.
”Hmh? Ai sori Mörri, joo mennään mennään ihan just”, havahduin ajatuksistani kentän keskeltä jonkin tuupatessa minua ihmetellen ja hellästi selkään, kun jäinkin ajatuksissani vain seisoskelemaan ruunaparan viereen. Kyllähän sellainen nyt toki ihmetytti pientä ponia, kun menojalkaa olisi vipattanut jo paljonkin näin keväällä. Kevyellä hypähdyksellä sain itseni pungerrettua hieman tuhtiin kuntoon päässeen rautiaan paljaaseen selkään ja päästin sen kävelemään pitkin ohjin kentän ympäri.

”Mahdutaanko mekin kentälle vielä treenaamaan? Ei näin nätillä ilmalla viitsi maneesissa pyöriä!”, kuulin kaukaisesti tutun äänen sanovan ja kentän portille katsahtaessani tunnistin puhujan Uunoa taluttavaksi Inariksi.
”Joo, tottakai mahdutte! Ei muuta kuin joukkoon vaan”, vastasin hymyillen samalla kun keräsin oman, hieman pienemmän rautiaani ohjat ja herättelin sitä pikkuhiljaa töihin. Inari alkoi kaikessa hiljaisuudessa työskentelemään Uunon kanssa, ja hetken kentällä sulassa sovussa ravailtuamme myös Nellyksi muistamani tyttö tuli kauniin arabialaisensa kanssa kentälle. Osa porukasta oli kuulemani mukaan lähtenyt Noan kanssa käymään Helsingissä, joten tallilla oli vähän hiljaisempaa. Porukkaa kyllä silti riitti, ettei kenenkään tarvinnut yksinään puurtaa kentällä.

Jossain vaiheessa päätin poiketa Mörrin kanssa suunnittelemasta höntsäilystäni ja yrittää ainakin puolitosissaan treenata – ilman satulaa tietysti ja laukassa. Viime kerrasta ilman satulaa oli kuitenkin jo hyvä tovi, joten kun sain vaivoin nostettua laiskalla tuulella olevalla ponilla laukan ympyrällä, tunsin pahaenteisesti valuvani sen toiselle kyljelle. Tässä vaiheessa sain vielä asentoni korjattua takaisin keskelle, mutta sitten kun pieni ja viaton poni huomaakin kentän aidalla istuskelevan, sen kaltaisia otuksia syövän pääskysen, en ollut yhtä onnekas.

Parin sivuaskeleen ja muka kauhuissaan pöristelevän pohjoisnorjanponin seurauksena sain huomata jälleen kerran istuvani kentän hiekassa – tällä kertaa tosin ihan kirjaimellisesti istuin. Mörrikin oli sen verran laiskalla tuulella, että se viitsi mennä vain pari askelta eteenpäin aidan vierelle syömään ruohoa. Siis juuri siihen kohtaan, jossa se pelottava ponia syövä pääskynen oli viisi sekuntia aiemmin istua napottanut. Päätäni pienesti pyöräyttäen nousin enimpiä hiekkoja housuistani puistellen seisomaan ja nappasin satulattoman ratsuni ohjista kiinni, vetäen sitä sitten perässäni kohti kentän toisella laidalla ollutta penkkiä.
”Ootko okei?” tapahtumaa hiljaa seuranneet Nelly ja Inari kysyivät lähes kuorossa ja huvittuneista ilmeistä päätellen vaikuttivat tulleen jo siihen tulokseen, että kunnossa oltiin.
”Joo, tällä kertaa ei venähtänyt mitään”, virnistin kaksikon suuntaan samalla kun ohjasin Mörrin penkin viereen ja kapusin takaisin tämän leveään selkään.

”Hei me muuten ajateltiin Eetun ja Jillan kanssa, että tänään voisi grillata makkaroita ja maissia ja jotain sekä ihan vaan istua iltaa tossa terassilla, niin tulkaa tekin ihmeessä mukaan, jos haluutte!”, Nelly huikkasi Cozminan selästä, kun hiljensi hetkeksi käyntiin pitämään treenitaukoa.
”En mie oikein tiiä jaks..”, aloitin sanomaan hieman empien samalla kun selvittelin Mörrin paksuun harjaan ilmestynyttä takkua.
”Kyllä säkin tuut mukaan Alva, vastalauseita ei kuunnella!”, Inari keskeytti lauseeni hihkaisullaan ja kohautin virnistellen olkiani. Eihän mulla mitään muutakaan ollut suunnitelmissa. Ja terassi-ilta tallilaisten kanssa kuulosti paljon paremmalta kuin yksin itsesäälissä rypeminen ja Netflixin tuijottaminen yömyöhään. Ja toisaalta, nyt kun kesä oli taukoa opiskeluista, ei minun tarvinnut edes nähdä luokkalaisiani ennen syyskuuta, joten uusien tuttavuuksien ja ehkä kavereidenkin hankkiminen voisi olla hyvä idea. Myöhemmin illalla Eetu vaikutti lähes järkyttyneeltä siitä, että olin taas lentänyt Mörrin selästä ja vaikutti ilmeestään päätellen suunnilleen miettivänsä ponin sopivuutta ja turvallisuutta minulle. Nellyn ja Eetun välillä taas selvästi oli jokin jännite, josta en aivan varmasti osannut sanoa mistä se johtui saatikka oliko se hyvä vai huono jännite.

Karjaponi vaiko sittenkään?

Nojailin pienen nurmipohjaisen tarhan reunaan Havupurojen maatilalla ja katsoin kun poni juoksi lehmien perässä ja yritti paimentaa niitä kuin päteväkin karjahevonen konsanaan. Sitten avasin silmäni ja huokaisin turhautuneena, toiveajatteluahan se oli, että iäkkäästä pohjoisnorjanponista kuoriutuisi sellainen. Siinä se juoksi ympäri tarhaa hermostuneena, lähtien juoksulla pää ylhäällä toiseen suuntaan heti kun joku uteliaista pikkuhiehoista uskalsi edes katsoa poniparan suuntaan. Olin koko kesän yrittänyt kouluttaa raudikosta karjahevosta ja ratsastanut pelkästään lännentyylillä, samalla kun Heikin veljentyttäret Kerttu ja Siiri olivat käyneet ajamassa ruunalla kiireisimpinä päivinä. Huomasin selvän eron Mörrissä silloin, kun se oli ravikärryjen eteen valjastettuna ja kun sillä oli lännenratsastusvermeet päällä kentällä. Ravikärryjen edessä sen silmiin syttyi sellainen palava menohalu, että en ollut ikinä edes nähnyt – ja meni juuri sitä vauhtia juuri siinä askellajissa kuin 13- ja 12-vuotiaat tytöt halusivat, vaikka se olisikin halunnut kiitää ihan täyttä vauhtia eteen. Ratsuna se taas oli laiskanpulskea ja haluton yhteistyöhön, vaikka sen saikin tomeralla käskemisellä tekemään ja toimimaan.

Heikki oli mielellään kuskannut veljentyttäriään Hopiavuoreen Mörriä hoitamaan ja liikuttamaan, kun tytöt olivat niin tohkeissaan päästessään touhuamaan poniruunan kanssa. Hän oli myös yksi päivä heittänyt, että voisi vallan hyvin ostaa Mörrin tytöille raviponiksi, jos minusta tuntui, että haluaisin etsiä tilalle paremmin lännenratsastukseen sopivan hevosen. Totuushan oli, että Mörrillä ei ollut karjavaistoa eikä se liiemmin edes pitänyt sorkkaeläimistä. Minä taas olin herännyt siihen tilanteeseen, että lännenratsastus ja eritoten karjalajit kiinnostivat enemmän kuin muut asiat, joihin Mörristä taas oli.

”Miksikäs sä noin myrtsiltä näytät? Miten paimennusharjoitukset sujui?”, Nelly kysyi iloisena tullessaan Hopiavuoren pihassa vastaan Cozminan kanssa, kun palasin Mörrin kanssa Havupuroilta.
”Oon vaan ollut vähän ajatuksissani”, totesin ja lisäsin vielä perään, ”Vanhaan tuttuun tapaan kun tää hölmöläinen juoksi pieniä hiehoja pakoon”

Nelly jatkoi matkaansa nauraen ja minä kävin viemässä minisuokkini laitumelle, jossa se lyöttäytyi heti rauhallisen Dipsin viereen syömään höristen. Hymähdin ja kävelin Hopiavuoren tupaan hevosfoorumia selaten, kun vastaani tuli ilmoitus Kanadassa myynnissä olevista hevosista jollain Orange Wood Ranchilla.
”No Alva suakin näkee joskus!”, Hello tervehti minua iloisena, kun menin täynnä olevaan keittiöön vieläkin puhelimeen uppoutuneena. Tervehdin kaikkia keittiössä oleskelevia ja mietin sitä, mitä Heikki oli minulle sanonut Mörristä sekä tuijotin erään colorado ranger -rotuisen hevosen kuvaa.

”Hei Eetu, sopiiko jos Havupuron Heikin siskontytöt käy jonkun aikaa hoitamassa Mörrin sekä liikuttamassa sen mun puolesta?” kysyin Hopiavuoren isännältä, joka pysähtyi ovensuuhun hämmästyneenä.
”Tottahan toki, mitäs sää ny oikeen meinaat”
”Mä lähden joksikin aikaa Kanadaan, onko sekin ihan ok, jos Mörri ehkä muuttaa Havupurojen luokse ja sen tilalle tulee toinen mun hevonen? Parempi käytöksisempi luultavasti”, lisäsin innostuneena ja samaan aikaan kirjoitin viestiä sen kanadalaisen tallin omistajalle hevosesta sekä muutamasta muusta asiasta.

// Mulla taisi vähän lähteä suunnitelmat lentoon, mutta tosiaan jos vain on ok niin saatanpa vaihtaa Mörrin tilalle toisen hevosen, jos hyvin käy 😀 Toivottavasti se myös inpiroisi vähän enemmän kirjoittamaan 😀