3.6 ilta Hopiavuoren tuvassa

Nelly kyseli mitä mieltä asiasta olin, halusinko mitään vai enkö ja totesi, että mun pitäisi joka tapauksessa jutella Hellolle. No niin, kyllähän se mun tarkoitus onkin, mutta mun pitää odottaa. Odottaa, että hän tulee juttelemaan mulle. En kuitenkaan kerennyt sanomaan mitään, kun Jake tuli kaljakorien kanssa tallista tuvalle. Tervehdin häntä ja totesin Nellylle, että pitäisikö meidänkin mennä jo sisälle?
”Oliko ne sipsit ja muut Masan luona vai veitkö ne tupaan?”

En minä voi tupaan enää mennä. Mutta kun haluan maitoa kahviin, ja tallin vintillä ei sellaista ole… Mutta tupa on Jillan aluetta. Mutta kun se maito… On loukkaavaa mennä sinne, mielummin sitten juon kahvin mustana! En minä saata juoda kahvia mustana…

Itseni kanssa ajatuksissani riidellen kävelin lopulta takaovesta tupaan. Otin kengät pois ja ajattelin ihan vain juosta hakemaan sen maidon. Otin kaapista vajaan purkin ja suljin oven — ja melkein unohdin hengittää, kun Jake seisoikin yhtäkkiä siinä.

Vaikka Jake ojensi minulle olutta ja pahoitteli ihan ystävällisesti viimekertaista kohtaamistamme, en osannut hetkeen kuin aukoa suutani silmät selällään, maitopurkki toisessa kädessä ja kengät toisessa.
”Kiitos”, sanoin lopulta ja kirosin itsekseni värähtävää ääntäni. Keplottelin maitopurkin puristuksiin kyynärpääni ja kylkeni väliin puristuksiin ja otin oluen vastaan. En osannut tehdä elettäkään sitä avatakseni tai alas istuakseni, tai edes silmiäni normaalisti räpytelläkseni. Toivoin aivan kauheasti, että joku tulisi. Ihan kirjaimellisesti kuka tahansa, jolle voisin olueni ojentaa, josta voisin saada turvaa poistuakseni paikalta. Siitä oli aikaa, kun minulle oli viimeksi sillä tavalla ärhennelty, eikä se silloinkaan ollut kauhean kauniisti minun osaltani päättynyt. Tunsin olevani hiiri, kaljoineni ja maitoineni kaikkineni, enkä uskaltanut liikkua, ettei Jake pistäisi minua hengiltä.

”Ne on keittiössä, siinä kahvinkeittimen vieressä” sanahdin Tiitukselle ja tein lähtöä sisälle. Kai sitä nyt yhden kaljan voi aina juoda.

Sisällä hihkaisin myöntävästi Jakelle ja otin vastaan ojennetun oluen. Istuin alas tuvan pöydän ääreen ja hymyilin.
”Kai sitä nyt voi maanantaina ainaki yhen juua!” sanoin. Jessie tunki jalkoihini ja kumarruin silittämään sitä. ”No sinäkin olet täällä, hei pieni. No olet sinä, kyllä, ihana” sössötin koiralle, niinkuin aina. Nousin takaisin pystympään ja odotin että Jake pääsi istumaan.
”Mitä Jakelle kuuluu?” Kysyin. Koin outoa tarvetta jotenkin piristää tunnelmaa. Nostin kulmakarvojani Hellolle ja pyysin häntä pienellä pään nyökkäyksellä viereeni istumaan. Tai edes hengittämään. Kunhan nyt pysyis hengissä.

Hello näytti ihan peuralta ajo valoissa. Olinko säikäyttänyt miehen pahemman kerran viimeksi. Istahdin keittiössä olevan pöydän ääreen ja avasin oluen. Yllättävän hiljaista oli Hopiavuoren keittiössä vielä.

Missähän Eetu ja Noa mahtoivat olla?
”Ei tässä mitään ihmeellistä, lomalla” sanahdin ja hymyilin tytölle.
”Entäpä sinun iltaasi” kysyin ja otin hörpyn juomastani.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten  JakeBB.

Mikäs sen parempaa kuin sipsit ja kalja, joten lähdin nopeasti sisälle, koska ei Jakella nyt sentään mitään isoa korillista ollut enkä todellakaan lähtisi täältä ilman yhtä pulloa. Meinasin suunnata ensin keittimen luokse laittaakseni sipsit kulhoon, koska on kuulemma reilua jakaa muillekin. Mutta sitten näin Hellon. Seisomassa kuin kala kuivalla maalla kenkänsä yhdessä kädessä, toisessa kalja ja vielä maitopurkki käden ja kyljen välissä.

En voinut kuin nauraa: ”Mitä sä Hello teet? Ethän sä ny voi ottaa toiselta kaljaa ja lähteä livohkaan. Ja hei, meil on herkkuiki!” Heiluttelin sipsikulhoa ja osoitin, että niitä on lisääkin. Sitten kiitin Jakea kaljasta ja istuuduin penkille.

Kun Nelly tuli, uskalsin ottaa jo askeleen taaksepäin, kohti ruokasalia. Oikein tunsin raksutusta aivoistani, kun yritin muodostaa sanottavakseni lausetta, joka ilmaisisi, että minun pitää nyt kyllä mennä. En saanut olla siinä, Jillan kodissa, enkä varsinkaan uskaltanut jäädä Jaken kanssa. Olkoonkin, että Nelly oli tullut, ja olkoonkin, että Jake oli katsonut minua aidosti kummissaan ja avanut oluen minun kaulavaltimoni sijaan.

Kun ovi narahti auki ja kaikkien huomio kiinnittyi pieneksi hetkeksi siihen, minun teki mieleni vain pyrähtää juoksuun. Hillitsin itseni. En minä oikeassa vaarassa voinut olla.

Tulija oli Tide, joka hörähti minulle ystävällisesti, että mitä mahdoin puuhata siinä maitopurkkeineni. Hän sanoi, että enhän minä nyt voi ottaa toiselta olutta ja lähteä sitten. Kun hän istui kaljoineen ja herkkuineen muiden seuraan ja aloitteli selvästi keskustelua, yritin änkyttää tekosyitäni päästäkseni pois.

”Kun toi Typy pitäs rats — eiku toi Skotti pitäs ratsastaa — niin mä vaan jätän tän — kaljan — kiitos kuitenki”, sössötin ja kurottauduin laskemaan avaamattoman olueni pöydän reunalle niin kaukaa kuin vain saatoin. Yritin aukoa Nellylle silmiäni sen merkiksi, että auttaisi nyt: enhän minä nyt tänne voisi jäädä, en Jillan takia, enkä Jaken! Samalla rekisteröin alitajuisesti Jaken jokaisen liikahduksen, hengenvedonkin. Takaraivossani hälytyskellot kilkattivat, että kohta saa Hello Ilves taas kuonoonsa. Ne eivät hiljenneet, eivät sitten millään, joten sen sijaan että olisin perääntynyt taas kohti ruokasalia, siirryin hitaasti Tiden selän taakse perääntyäkseni ihan etuovesta.

”Entäpä sinun iltaasi?” Jake kysyi.
”Kiitos hyvää.” Katsahdin Helloa ja yritin telepaattisesti rauhoittaa tätä. Tai lähettää jotain rauhottavia viboja tai jotain. ”Mä rakastan istua tossa terassilla kun ukkostaa. Tulee oudosti hyvä olo” hymyilin Jakelle ja avasin oluen. Karhun yskähdys kuulosti hyvältä ja toivoin, että Eetu tulisi pian sieltä jostain. Tai että Hello tulisi viereen istumaan tai että Tiitus juttelisi. Tai ihan sama mitä tapahtuisi, kunhan jotain nyt tapahtuisi.

Tiitus oli laskenut sipsikulhon pöydälle ja minä kurotin nappaamaan siitä pienen kourallisen.

”Niin, missähän itse talon isäntä mahtaa olla? Sillä musta tuntuu että se on aina paikalla” sanahdin virnistäen. Ei siinä jos minulla olisi tämmöinen paikka viihtyisin varmasti koko ajan kotona. Tosin ei minun omassakaan paikassa ollut mitään vikaa mutta yksinäistähän siellä oli.
”Oiskohan täällä jotain peliä jita voitaisiin pelata?” Ktsyin ja katselin ympärilleni.

Hellolla oli selvästi joku hätänä, koska hän jätti koskemattoman olutpullon pöydälle, keksi tekosyitä voidakseen poistua ja hivuttautui varovaisesti etuovea kohti. Olisin halunnut kysyä mikä hänen on tai lähteä hänen kanssa pihalle, mutta en voinut tehdä kumpaakaan. Olisin voinut keksiä hänelle jonkun tekosyyn lähteä, esimerkiksi Beehen liittyvää ja etten itse enää voi lähteä, kun kalja väljähtyisi.

Jake kyseli Eetun perään, jolloin itsekin tajusin hänen puuttuvan. Ja Jillan sekä Noan. Jillan poissaolon ymmärtää ja ehkä Noa on käymässä Helsingissä.
”Kai täältä ainaki jotku pelikortit löytyy”, vastasin Jaken pelikyselyyn. ”Hel… Nelly ehkä tietää? Tai oisko Masalla sellaset?” Meinasin jo sanoa, että Hello varmasti tietää mitä täältä löytyy, mutta se ei olisi helpottanut hänen tilannetta.

Pääsin jo kynnykselle asti, ja kukas muukaan siinä oli, kuin Jilla. Se oli kerta kaikkiaan liikaa. En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin hän jo lähti, eikä suustani sylkäisty uusi anteeksipyyntö olisi edes ketään auttanut. Sen sijaan, että olisin lähtenyt perään tai selitellyt enempää, avasin ryminällä oven ja paiskasin niin kengät kuin maitopurkinkin terassille. Työnsin jalkani kuluneisiin tennareihin ja loikkasin portaat kahdella harppauksella alas. Maito jäi: lämmetköön siihen. Vilkaisin keittiön ikkunaa korvat luimussa, kun kiisin kohti autoani. Olisipa siellä se korttipeli jo käynnissä. Kukaan ei huomaisi, kun Hello Ilves pakenee autoonsa ja lähtee kotiinsa, vaikka oli juuri ollut menossa maitopurkin kanssa ratsastamaan varsalla.

”Jaa. Kyllähän Masalla pelikortit on” hymyilin Tiitukselle. Samaan aikaan Hello juoksi ulos ja Jilla karkasi olohuoneseen. Huikkasin pojille, että käyn hakemassa pelikortit ja yritin saada Hellon kiinni. Pysähdyin ulko-ovella, vilkaisin maitopurkkia ja huusin Helloa. Tämä vilkaisi minua auton takaa, ennenkuin istui ja kaasutti pois pihalta. Palasin eteiseen ja laitoin lähimmät kengät jalkaani.

Kipitin asuntoautolle ja näpyttelin viestin Hellolle turvassa. Kerroin, että lähetin virtuaalihalin ja että ymmärsin hyvin. Sanoin myös, että näkisimme huomenna. Tungin puhelimen takataskuun ja etsin pelikortteja. Löysin ne pöydältä, nappasin mukaan ja juoksin takaisin sisään.

”Huh, kyllä on pisaroiden väistäminen rankkaa! Mut mä onnistuin siin” hymyilin tuvassa olijoille. ”Löysin mä nää kortitkin. Mitä me pelataan?” Istuin alas ja hörppäsin kaljastani.

Olin jo nousemassa ylös, mutta Nelly kerkesi ensin ja hyvä niin. Hän on parempi juttelukaveri Hellolle nyt. Kuulin kaasutuksen pihalta, koska sade ei rummuttanut enää ihan niin kovaa ja jyrinä oli jo lakannut. Hello ei siis todellakaan halunnut jäädä ja pian Nelly tuli täplikkään märkänä sisälle ja heilutteli pelikortteja. Miten hän oikeasti pystyi tohon? Olemaan aina niin iloinen ja reipas, vaikka nytkin hänen ystävänsä taisi kadota melkein pakokauhun vallassa pois.

Pihaan saapuessamme näky kieli, että tupa olisi täysi. Jesse ei tulisi tykkäämään siitä, mutta toisaalta, nyt olisi hyvä hetki saada hänet tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei siitä tule mitään, että hänen ikäisensä nyhjää kotona yksin videopelejä pelaten ja koko maailmaa vihaten. Siihen mennessä olimme molemmat aivan läpimärkiä, eikä Mielikkikään ollut säästynyt.
”Näyttäis olevan possee kyläs”, mainitsin ohimennen astellessamme tupaa kohti. Jesse teki äänen joka kieli, ettei hän ainakaan ilahtunut siitä.

Tuvan ovi rämähti auki, ja Jilla ryntäsi pihalle jalkoihinsa aivan liian isoissa kumisaappaissa. Nainen huitoi pihasta juuri peruuttavalle autolle, jonka tunnistin Hellon autoksi. Tottahan minäkin tiesin mitä heidän välillään oli tapahtunut. En tiennyt yksityiskohtia, sillä eihän se minulle kuulunut. Oli silti vaikea välttyä kuulemasta kaikkea mitä Otsonmäellä tapahtuu, vaikkei edes yrittäisi urkkia. Nyökkäsin Jillalle ohimennen tervehdykseksi seisahtuessamme Jessen kanssa terassille. Päästin Mielikin alas, ja koira kipitti kiireenvilkkaa sisälle tupaan. Jesse kulki ovelle, ja pysähtyi tajutessaan minun jääneen seisomaan siihen.
”Mee vaan, mä tuun kohta. Kuivaa vaikka Mielikki.” Halusin jäädä katsomaan lähtisikö Hello, ja mahdollisesti tarjota Jillalle pari lohduttavaa sanaa jos niin kävisi. Jos taas Hello jäisi, menisin sisälle muiden seuraksi.

”Heeiii, Mielikkiii, missä oot ollu, sähä oot ihan läpimärkä”, hössötin koiralle, joka kipitti tupaan koko vartalo heiluen innosta. ”Tulehan siitä, mennääs kuivaa sut, ennen kuin kastelet kaikki ja kaiken.” Sanoin koiralle napaten sen syliini, kun se kiehnäsi viimeisen tuttavuuden jaloissa. Sitten vasta näin toisen läpimärän hahmon norkoilemassa eteisen varjoissa. ”Tuu sisää vaa. Mä oon Tiitus”, tervehdin miestä ojentaen vapaan käteni häntä kohti. Mies tuijotti Mielikkiä kainalossani ja sitten minua. Sitten hän kätteli, kertoi nimekseen Jesse ja sanoi, että hänen piti kuivata koira.
”Aa joo, oot varmaa Noan kaveri. Voithan sä toki kuivatakin, mut kyl mäki voin sen tehdä, ni sä voit mennä vaihtaas ittelles kuivempaa päälle.”

Jaa. Jaa, okei. No eikai siinä.

Noa jäi terassille tapittamaan.. Jotain. Mä en ihan tienny että mitä, mutta koomiselta se mun silmiin näytti. Mielikki sen sijaan juoksi mun ohi sisälle, jonne mä en todellakaan halunnut mennä. Olisin niin paljon mieluummin jääny siihen polttaan tupakkaa ja miettiin, miksi hitossa mä taas olin siellä.

Silti mä kävelin sisälle. Nappaisin Mielikin ja pinkoisin ylös Noan huoneeseen. Sinne mä osasin reitin. Siten mä voisin vältellä kaikki kiusalliset ensitapaamiset, ”kukas sä oot” kysymykset ja typerät selittelyt, että no mä oon tällänen vaan.
”Mielikki”, kutsuin mahdollisimman tyynellä äänellä eteisestä. Koiran rotanhäntä katosi toiseen huoneeseen, eikä sitä kiinnostanut pätkän vertaa mun huutelut. Kovempaa en muuten kutsuisi.

En mee, en tee. Vilustukoon sit koko piski.

Menin silti. En mä voisi ottaa sitä omalletunnolleni että Mielikki tulee kipeäksi, vaikka monen muun asian kanssa voinkin elää. Mua vastassa oli niin monta vierasta naamaa, että mun teki mieli vaikka kuolla. Kaikki tuijotti ihan hiljaa, kuka sä oot.

(Vaikka tosiasiassa korttipeli taisi olla juuri alkamaisillaan, ja suuntaani tuli vilkaisu tai pari. Maksimissaan yllättynyt hymy.)

En sanonut mitään, vaan etsin Mielikin. Mielikin, joka hyppi juuri parhaillaan jonkun nuoren kundin jaloissa. Vittu mä kuolen. Se otti Mielikin kainaloonsa, ja tuli kättelemään mua. Tiitus se sanoi olevansa.
”Jesse”, vastasin ja tiputin katseeni Mielikkiin. Se näytti niin pirun onnelliselta. Miten kukaan voi olla ilonen päästessään sellaseen väkimäärään?
”Aa, no tota.. Ei tää mitää,” vilkaisin omiin vaatteisiini, ja tajusin samantien että haittaisihan se. Kastelisin kaikki paikat.
”Teil oli kai peli keske, nii kyl mä voin. Vaihan sit.” Pidin katseeni Mielikissä, ja ojensin käteni koiran saadakseni. Mielikki mukaan ja äkkii karkuun, niin ehkä selviäisin sillä.

Jesse kertoi hoitavansa Mielikin ja itsensä sitten, joten pakkohan minun oli antaa koira hänelle. Olisin kaivannut hengähdystaukoa ja Mielikki olisi ollut niin hyvä syy lähteä hetkeksi pois. Mutta kun toinen jo ojensi käsiään ottaakseen koiran, annoin sen hänelle.

”No Nelly kyl just rökitti mut pihalle, mut eiköhä Jake anna sille takas”, nauroin pelaajien suuntaan. ”Kun saat teidät kuivattuu, tuu ihmees takas, tos on viel pari kaljaa, jos maistuu.” Halusin muuta ajateltavaa, joten voisin kysellä Jesseltä miten hän tuntee Noan ja onks hän hevosihmisii ja.. No jotain, enköhän mä keksi muutaki tai kysyn Nellylt apua.

Mihinköhän Noa jäi? Pihalle tietenkin, selvittelees Jillan ja Hellon yhteenottoa tai jotain. En voi siis mennä sinnekään, joten alistuin kohtalooni ja lähdin laittamaan kahvia. Ehkä Jesselle tekis lämmin hyvää, niin märkä mies se kyl oli.

Mielikki käsissäni kännyin ympäri ja suuntasin Noan huoneeseen. Oven suljettuani vedin syvään henkeä ja laskin Mielikin lattialle. Se oli virhe, sillä koira oli hetkessä rynnistänyt hieromaan itseään Noan sänkyyn.
”Eii Mielikki, tuu tänne”, komensin koiraa kiskoessani märkää huppariani pois. Se päätyi huoneen lattialle ja Mielikki syliini alkaessani kuivaamaan sitä ensimmäiseen kuivaan vaatekappaleeseen jonka löysin. Noan hempeän keltaiseen t-paitaan siis. Ainahan sen vois pestä.

Aikani kuivasin Mielikkiä ja odotin Noaa. Jäikö se sinne kaveeraan niiden muiden kanssa? Ei helvetti. Mun teki mieli tupakkaa. Ihan törkeesti.

Päästin Mielikin otteestani ja koira hypähti mielellään lattialle itseään ravistellen. Se Tiitus sano että siellä olis kaljaa. Mä en oo juonu nyt monee päivää, kun ei oo ollu rahaa. Kalja kelpais kyllä. Kalja ja tupakka. Onnistuisinko mä hakeen yhen ja painuun pihalle röökille? Kiskoin kuivat vaatteet päälleni ja avasin oven. Mielikki oli sekunnissa rynnistänyt portaat alas takaisin muiden luokse, kun mä jäin ovensuuhun. Ehkä en mee, jos vaan venaan.

Tai sit meen, haen sen kaljan ja meen sinne vitun röökille. Joo. Niin mä teen.

Suljin oven perästä ja astelin vähin äänin portaat alas.
”Öö”, aiii vittu miten tyhmältä musta tuntui seistessäni siinä ovensuussa. Vieraassa paikassa ja vieraassa porukassa. Muttakun mä haluun sitä kaljaa. ”Sitä.. Tota, kaljaa?” Onnistuin kysymään, ja huomasin paikalla olevan toisen koiran. Se oli Mielikkiä isompi pystykorva. Olisko kelpie? Sairaan hieno se oli kuitenki. ”Jos siis mulleki riittää.”

Ensin kuului Mielikin pienten tassujen ja kynsien äänet portaikossa ja pian tyttö kimposi tupaan, selvästi kuivempana mutta edelleen yhtä into pinkeenä. Nyt se meni kiehnäämään Jaken Jessien kanssa, kunnes se teki taas kierroksen, ihan kuin tutkiakseen oliko tullut uusia kasvoja.

Sitten kuului lisää ääniä portaista. Syytän Mielikkiä, se tartutti iloisen fiiliksen minuun ja yllätyin itsekin, miksi olin niin tyytyväinen, kun Jesse ilmestyi oviaukkoon kysymään oisko kaljaa.
”Joo, sitä tuli äskettäin lisää, kun Veronika tuli käymään”, kerroin hänelle osittaen tummatukkaista naista korttipöydässä. ”Keitin myös kahvia, jos haluat jotaa lämmintä.” No niin Tiitus, sitten peräännyt etkä hoivaa tuntemattomia kuin mikäkin koiraemo.

Hain itse kupillisen kahvia ja vilkaisin sitten takaisin Jesseen, joka seisoskeli vielä oviaukossa. Hän ei tainnut oikein tietää, miten päin olla. Tunsin sen fiiliksen, mulla oli itsellä ihan samanlaisia tuntemuksia monta viikkoa aina muuton jäljiltä. ”Tuos on jääkaappi, sielt voi ottaa kylmää”, kerroin osoittaen kaappia, jonka toki kuka vain tunnistaisi jääkaapiksi.

Jäin seisomaan ikkunan ääreen ja tuijotin pihalle, jossa oli aika pimeää. Miksei Jilla tai Noa oo tullu takas? Pitäskö mun mennä sinne, jos vaikka saisin korjattua tilannetta ees jotenki.
”Tuutsä Tiitus pelaa viel?” Nelly kysyi.
”Joo. Tuutsä Jesse kans?”

Sori Tiitus, Jesse ei lähde leikkimään mukaan ihan helposti… 😀

Se Tiitus osoitti jotain naista, ihankuin mua kiinnostaisi kuka se oli. En vaivautunut tervehtiin, enkä oikeen ees katsoon sitä. Sen sijaan katsoin kahvinkeitintä. Se Tiitus oli keittäny kahvia. Mulle. Miks? En pyytäny, enkä oikeen halunnukkaan. Jos sitä kaljaa vaan.

Se osoitti mulle jääkaapin, ja mun teki mieli vastata, että en mä tyhmä ole. En vastannut mitään, vaan astelin sinne jääkaapille ja otin sieltä sen kylmän kaljan, jota olin tullukin hakeen. Ne muut alkoi viritteleen peliä uudelleen pystyyn, ja Tiitus pyysi mua mukaan.
”En”, vastasin vaan lyhyesti ollessani jo ovensuulla. Meinasin kulkee etuovesta pihalle, mut kun kerran Noa ei ollu vielä tullu takas niin kai mun olis parempi mennä takapihalle. Joku koirille tehty aitaus se kai oli, johon mentiin kai saunan kautta, tai jotain. Jokatapauksessa mä löysin sinne ja sain sytytettyä tupakan, jonka jälkeen korkkasin kaljan ja hengähdin syvään.

Enää ei satanu, eikä ukkostanu. Tihuutti maksimissaan. Ei olis haitannu, vaikka se olis jatkunukki pidempään.

Olin jo avaamassa autoni ovea, kun päätin sittenkin poiketa tupaan. Hiukseni olivat märät aiemmasta sadekuurosta ja pyyhin pari suortuvaa pois poskeltani. Nakkasin kenkäni eteiseen ja hämmennyin hetkeksi, sillä sisällä kuului olevan enemmänkin ihmisiä. Astelin peremmälle, kohti keittiötä. Ja siellähän oli ihmisiä ihan riittävästi. Köhäisin pienesti.
”Oonko mie tervetullut seuraan, mitä ikinä työ olittekaan tekemässä?”