Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Pätkiä Alvan arjesta ja haaveista.
-
23. huhtikuuta 2019
Hiuksissani tuoksui vielä ihan varmasti hyvin vienosti navetan ja lehmien hajut, kun viiletin aamupäivällä suoraan töistä Hopiavuoreen. Navetan haju oli sellainen, että vaikka kuinka kävisit suihkussa ja yrittäisit päästä siitä eroon, se pysyi silti vienosti jossakin yksittäisessä hiussuortuvassa, jotka tällä hetkellä olin kieputtanut sotkuiselle nutturalle. Vielä ennen kuin nousin autosta ja suuntasin leipomani kakku kädessä tupaan, vilkaisin taustapeilistä, että eihän naamaan ollut jäänyt mitään muistoja lehmistä tai hiusten seassa turvetta.
Havupurojen navettaan mahtui monta erilaista persoonaa, oli pieni ja pyöreä, ruskealaikukas Napottaja sekä vieläkin pienempi, lähes valkoinen mutta mustakorvainen Naava. Napottaja tykkäsi seurata Alvaa joka paikkaan ja oli aina ensimmäisenä tarkistamassa työn laatua, sitä miten makuuparsien kuivitus oli onnistunut ja kuinka puhtaiksi vesialtaat olivat tulleet. Naavakin oli utelias ja tykkäsi rapsutuksista, mutta muuten se oli luonteeltaan vähän kissamaisempi – se halusi huomiota silloin kun sen omalle arvolle passasi ja muuten nuori rouva viihtyi omissa oloissaan. Lapinlehmät olivat vähän sellaisia, omanarvonsa tuntevampia kuin Napottajan kaltaiset ayrshiret. Naavaa väistivät myös kolme kertaa isommat, mustalaikukkaat ja honkelojalkaiset holsteinit, kuten Rätvänä, koska pieni valkoinen oli kiistatta navetan pomo.
Havupuroilla oli mukava käydä töissä, koska työkaverit olivat mielestäni ihan parhaita ja työvuorot sai aina sovittua koulun mukaan. Leipomani kinderkakku kädessä menin tupaan ja laskin sen keittiön pöydälle, varoen etten vahingossakaan pilannut sen kindermunilla ja muulla suklaalla koristeltua päällistä. Jätin pienen lapun kakun viereen, jotta ihmiset tietäisivät, että sitä saa syödä. Vaikka pääsiäinen olikin jo ohi, eikä ollut kenenkään syntymäpäivätkään – ainakaan että minä niistä tietäisin, olin silti halunnut leipoa kakun. Olkoon sitten vaikka putoamiskakku, joskus sellaisiakin oli saanut viedä ratsastuskoululle, jos oli onnistunut edellisellä tunnilla tippumaan ratsunsa selästä. Kohta kakku olisi jo entinen, mutta itse joutuisin käymään pikaisesti moikkaamassa Mörriä ja ajamaan päiväksi kouluun. Illalla ehtisin taas liikuttamaan pyöreää punaista.
Samalla kun rapsutin aidalle uteliaana tullutta Mörriä, silittelin myös Dipsin paljon sileämpää ja kiiltävämpää kaulaa. Quarter oli ollut minulle hetken hieman vieraampi hevonen ja Mörrin huomattavasti hienompi ja sivistyneempi tarhakaveri (jota se kyllä oli edelleenkin), mutta eilen olin saanut tutustua oriin hieman paremmin, kun Jake oli tarvinnut apua hevosen liikuttamisessa. Huokaisten vilkaisin tarhan toiseen nurkkaan heinäkasalle kadonnutta poniruunaani, hieman mielessäni naurahtaen ajatukselle, jos se yhtäkkiä muuttuisikin yhtä hienoksi ja kiiltäväturkkiseksi lännenratsuksi kuin isompi kaverinsa. Ei se kuitenkaan sitten enää olisi pieni, persoonallinen Mörri. Joskus haluaisin kyllä ehkä omistaa yhtä hienon quarterin kuin Dips, mutta nyt oli pörröturkkisen ponin vuoro.
-
Oikein haistoin tarinasta lehmät 🙈 ! Se haju ei sitten lähde millään vaikka yrittäisi 😀 .
Tarina oli kiva 🙂 ihanaa kun otit Jaken ja Dipsin mukaan!
-
Voi eiiikä mitä nimiä! Mulla on kaverilla kanssa joku parisataa lehmää, ja mä oon aina ihan kikseissäni niiden nimiä lukemassa. Pari mäkin oon saanut nimetä, ja jotenkin niistä tulee aina tuollaisia Rätväniä 😀 ihan parasta!
Samaa sanon kuin Nelly, että oli mukavaa kuulla Jakesta ja Dipsistäkin tässä tarinassa. Ja hei apua tota kakkua, et arvaakkaan miten paljon mun alko tekemään mieli tollasta törkeetä överi makeeta suklaahirviötä. Noallekin kelpaa!
-
Jjep — navetan voi haistaa! 😀 Mutta samoin voi aistia Alvan suhtautumisenkin lehmiä kohtaan. Hän on opetellut monta nimeä, eikä siinä vielä kaikki, vaan myös lehmien persoonat ja eri rotujen tyypilliset ominaisuudet. Tottahan hänen täytyykin — mutta vähemmälläkin olisi selviytynyt. Alva on ihanan aidosti kiinnostunut. 😀
Kakku on hauska yksityiskohta ja tapa kertoa Alvan persoonasta lisää. Se olisi ollut kiva jo itsenään, mutta kun vielä tuo Tiituskin tarttui aiheeseen! Ei taida olla siitä enää mitään jäljellä, mutta oli kai se syötäväksi tarkoitettukin.
Ja onhan se oma poni aina oma poni! Ei kiiltävällä karvalla voi hevosen hyvyyttä mitata, koska oma lemmikki on aina paras <3
-
-
31.5.2019 – Muistot haalistuvat
(What if I never get over you – Lady Antebellum)What if I’m trying, but then I close my eyes
And then I’m right back, lost in the last goodbye
And what if time doesn’t do what it’s supposed to do?
What if I never get over you?Surullinen kantrilaulu toisensa jälkeen, jäätelöä ja sarjoja, joissa tuntui olevan tänään pelkästään bad endings ja surullisia hetkiä. Mua ei ollut näkynyt paljon tallilla kuukauden aikana, joka johtui siitä, että olin ihan liian väsynyt ja uupunut töiden takia. Tai mistä sitä tietää, mistä moinen uupumus oli iskenyt. Päivä päivän jälkeen olin kuitenkin väsyneempi ja kun navettojen välissä tai niiden jälkeen piti ehtiä tallille, aika meni siinä, että karkasin mahdollisimman nopeasti maastoon muita tallilla olijoita vältellen.
Ei sillä, että seura ei olisi kelvannut tai uudet ystävät, mutta oli päiviä, kun pystyin hymyilemään tai oli niitä, kun joka hetki töiden ulkopuolella joutui pidättelemään kyyneleitä sen väsymyksen takia. Kauempana asuvat ystäväni olivat jo sanoneet monta kertaa, että mun pitäisi hidastaa ja muistaa levätä, mutta minkäs teet, kun maataloudessa kaikilla on aina kiire ja kaikilla on ihan liikaa töitä? Ei varmasti olisi silti enää kaukana, kun joku löytäisi mut tallilta kyynelehtimästä – tai nukkumasta Mörrin karsinasta, kun poni söisi heinää ja ihmettelisi että mikä tuota kaksijalkaista vaivaa.
Mielessä pyöri myös viime kesä ja hetket Norjassa, kun kaikki oli ollut hyvin. Olin saanut harjoittelutilani tyttärestä, Ingestä hyvän ystävän ja olimme lähes siskokset viiden kuukauden kuluttua, kun harjoitteluni loppui ja palasin Suomeen. Mutta Norjan vuonoille oli jäänyt jotain muutakin, jotain minkä olisi pitänyt jatkua ja pysyä. Kaukosuhde ei ollut kaikkien juttu, mutta eniten tässä kaihersi se, etten ollut saanut edes hyvää selitystä, miksi koko juttu oli kuihtunut kasaan muutamassa kuukaudessa. Marraskuun jälkeen en ollut kuullut Eirikistä yhtään mitään, vaikka siihen asti oli ollut suunnitelmana, että hän tulee käymään Suomessa jouluna ja minä olisin mennyt hiihtolomalla Norjaan.
Yhtäkkiä sinisilmäisestä, vaaleahiuksisesta pojasta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Ei yhtään puhelua, viestiä tai kuvaa Snapchatissa. Ei yhtään mitään. Eirikistä oli tullut minulle Norjassa vietetyn kesän aikana lähes tärkeämpi kuin Ingestä tai jopa Mörristä, mutta ilmeisesti se tunne ei ollut ollut yhtä vahva toisella osapuolella. Se sattui, vaikka olin onnistunut olemaan tammikuusta asti miettimättä Eirikiä. Nyt kesän lähentyessä muistot viime kesästä tulivat vahvana mieleen, kun kuuntelin sateen ropinaa rivitaloyksiöni kattoon ja muistelin tunturimökissä vietettyjä syntymäpäiviäni Ingen ja Eirikin, sekä muutaman muun ihmisen kesken.
What if I never get over?
What if I never get closure?
What if I never get back all the wasted words I told you?
What if it never gets better?
What if this lasts forever and ever and ever?Sarjan katsominen oli unohtunut jo monta hetkeä sitten, kun olin vaipunut ajatuksiini ja lopulta en voinut enää estää kyyneleitä tulemasta. Uupumus tai sydänsurut, kumpi vain, mutta kumpikin tuntui yhtä pahalta ja surulliselta. Kaivauduin syvemmälle vilttini alle ja painoin kasvoni sitä vasten, toivoen että huominen olisi jo parempi päivä.
-
Voi Alva reppana. Mitä enemmän palaa loppuun, sitä enemmänhän kaikki inhottavat ajatuksetkin alkavat kasaantua. Sitten sitä on lopulta niin väsynyt, ettei jaksa muuta kuin loikoa ja olla ajatustensa vanki, niin kuin Alvalle tuntuu nyt olevan käynyt. Siinäpä sitten koetat pelastautua, kun ei ole enää energiaa auttaa itseään esimerkiksi miettimällä, kenelle tästä kaikesta voisi puhua! Melkein tässä tarvitaan joku auttajaksi vaikka vahingon kautta — niin kuin Inari päätyi auttamaan Heliä. Hopiavuoressa kuitenkin on huolehtiviakin tyyppejä vaikka kuinka, kunhan vain osuisi edes sattumalta samaan osaan tallialuetta… Vaan voihan se olla, että Alva on niin sinnikäs, että hetken lepuutettuaan jaksaa itsekin singahtaa tuosta pystyyn niin kuin pajunoksat. Vaikka tarina on tosi haikea ja käsittelee suurta surua, Alva vaikuttaa kuitenkin minulta ennemminkin tosi väsyneeltä ja murheelliselta kuin suoranaisen masentuneelta ja lyödyltä.
Tykkään varmaan eniten näistä hahmojen päiden sisällä tapahtuvista tarinoista juuri nyt, koska tämä on minulle toinen tärkeimmistä tavoista tutustua hahmoon (pienten tahattomien eleiden syynäämisen lisäksi). Tarina tarinalta opin, kuka Alva on ja miten hän maailman näkee. Samalla hänelle uskaltaa antaa omassa tarinassaan herkemmin isompia rooleja, kun alkaa luottaa hiljlleen siihen, että osaa arvata, mitä hän ajattelisi. Nämä pään sisällä tapahtuvat tarinat avaavat mahdollisuuksia käydä syvällistä keskustelua hahmon kanssa omassa tarinassa — kunhan näitä on lopulta tarpeeksi. 🙂
Tämä on teknisestikin hieno tarina. Lähes virheetöntä tekstiä, jossa on oikeasti sisältö, on ihan aina ilo lukea. Sen lisäksi jokin sairas järjestyksen ylläpitäjä minussa nauttii, kun tarina palaa lopussa siihen, mistä on alkanutkin. Kun lukija on jo melkein unohtanut, muistutetaan, mistä lähdettiin.
-
En ole koskaan aiemmin kuunnellut kyseistä biisiä, mutta nyt kuuntelin ja ihastuin. Pääsi kyllä listoille mukaan 😀 !
Tarina oli hieno. Olen samaa mieltä Eetun kanssa, että enemmän Alva oli vain väsynyt kuin sydänsuruinen tai masentunut. Toki, varmasti myös niitäkin, mutta päällimmäisenä tunteena minulle jäi nimenomaan väsymys. Tykkäsin tosi kovasti 🙂 .
-
-
Tässä tarinassa alkaa Alvan Kanadan reissu ja ajattelin laittaa sen nyt tännekin, mutta jatkossa reissua voi seurata Orange Woodin foorumilla jos haluaa 🙂
15.7.2019 – Saapuminen Kanadaan
Lentokoneen laskeutuessa Whitehorsen lentokentälle, katselin kaupungin ympärillä kohoavia vuoria vaikuttuneena ja samalla myös huolestuneena tulevaa ajomatkaa vuokra-autolla Waterphewn kaupunkiin sekä Orange Wood Ranchille. Olin kaikeksi onneksi saanut paikalliselta autovuokraamolta reilun opiskelija-alennuksen ja voisin palauttaa auton parin viikon päästä lähtiessäni takaisin Suomeen.
”Ilona”, kuului pirtsakka vastaus valittuani puhelimen valikosta ystäväni numeron.
”Alva täällä moi, hei sori ku soitan nyt vasta mut siirretäänkö kuitenkin sitä ens viikon tyttöjen iltaa?”
”Öhm, joo kyl se käy kai. Miks ihmeessä?”, pystyin kuulemaan punatukkaisen ystäväni äänestäkin, että hän oli selvästi jossain Seinäjoen pubissa viettämässä iltaa.
”No tota, mä oon just Whitehorsessa ja..”, aloitin selittämään mutta en ehtinyt kauas ennen kuin Ilonan ääni keskeytti minut.
”White horsessa? Onks se joku uus pubi Seinäjoel?” Ilona kysyi innostuneella äänellä.
”Ei kun se on kaupunki Kanadassa. Mä oon pari viikkoa täällä, kun tulin kattomaan yhtä hevosta”, sain selitykseni loppuun ja puhelun toinen osapuoli oli hetken hiljaa.
”Kanadassa?! Mitä ihmettä Alva, et sä yleensä oo harrastanut äkkilähtöjä”, ystäväni ihmetteli ja sanoin joutuvani lopettamaan, koska bussini tuli juuri autovuokraamon edustalle ja joutuisin jäämään pois rinkkani kanssa. Hypätessäni bussista ulos ja kiittäessäni yrmyä kuskia samalla, haukottelin leveästi ennen kuin vilkaisin kelloa ja kävelin autovuokraamon ovelle. Se oli vasta 9 aamulla, joten olisin hyvissä ajoin perillä Orange Woodissa, mikäli matka sujuisi hyvin.Kuuden tunnin ajon, muutaman kahvi- ja ruokatauon sekä parin mutkan sekä maisemien ihailun jälkeen sain vihdoin ajaa vuokraamani lava-auton Orange Woodin parkkipaikalle ja jatkaa matkaa kohti tilan pihaa. Olin jo Waterphewsta joutunut soittamaan Alexiinalle ja kysymään ajo-ohjeita, kun olin onnistunut ajamaan harhaan ja en tiennyt enää missä olin. Varmaan siksikin vaaleahiuksinen nainen olikin jo tulossa minua tilan portilla vastaan, kun kävelin sitä kohti rinkka selässäni.
”Tervetuloa Orange Woodiin, sä oletkin varmaan Alva?” Alexiina tervehti minua ja kättelin tallinomistajatarta sekä esittelin itseni paremmin.
”Voidaan vaikka ensin käydä viemässä sun tavarat leiriaittaan, missä saat majoittua vierailusi ajan ja sitten meillä on päärakennuksessa päivällinen. Sen jälkeen voidaan mennä merilaitumelle hakemaan Molly ja Latte tallille, niin voit tutustua siihen heti ensimmäisenä”, Alexiina selitti minulle samalla kun kävelimme pihan halki ja laitumen ohi leiriaitalle, joka vaikutti varsin mukavalta. Mietin myös, että onnekseni olin pakannut myös pienemmän kitarani mukaan, joten saisin ajan kulumaan hyvin kirjoja lukemalla sekä soittamalla silloin kun olisi vapaa-aikaa.Päärakennuksessa tapasin muut tilalla asuvat sekä vielä hetken tilalla majailevan Meeran, joka oli myös maatilamatkailuvieraana kuten minäkin. Paikalla oli myös joku, jonka muistelin joskus nähneeni Hopiavuoressa Jaken kanssa, pienen mustan hevosen kanssa. Myöhemmin tämä paljastui Mikael Kontiokorveksi, joka oli Orange Woodissa kouluttamassa adoptoimaansa mustangia.
Päivällisen jälkeen lähdin Alexiinan kanssa merilaitumen suuntaan, samalla kun nainen esitteli minulle hieman paremmin tilan ympäristöä. En voinut estää satunnaista haukottelua, koska vaikka kaikki olikin mielenkiintoista, oli sunnuntaina alkanut matkustus sekä äskeinen, hyvin puhelias ja englannin kielinen päivällinen saaneet minut väsymään hieman. Alexiinakin huomasi väsymykseni ja ehdotti, jos olisimme jättäneet Latten ja Mollyn katsomisen seuraavalle päivälle, mutta halusin välttämättä nähdä kaksikon.Huomasin jo kaukaa kauniin Mollyn sekä Latten, jotka erottuivat muista hevosista pilkullisen värityksensä vuoksi kätevästi. Alexiinan kutsuessa sinisilmäinen Molly tuli hitaasti ravaten luoksemme, vilkuillen minua hieman epäilevästi. Latte sen sijaan laukkasi iloisena ympärillämme, rauhoittuen kohta Mollyn viereen ja pääsimme rauhallisesti pois merilaitumelta, josta kävelimme tallille. Latte käveli nätisti kanssamme tallille, eikä sillä vaikuttanut olevan kiirettä, vaikka se välillä jäikin tutkimaan jotakin kiveä tai pensasta matkan varrella.
Tallissa laitoimme Mollyn kiinni käytävälle, sekä Lattelle pienen varsariimun päähän. Se osasi Alexiinan mukaan seistä rauhassa ilman kiinni laittamistakin, eikä luultavasti lähtisi seikkailemaan emänsä luota mihinkään, joten voisin rapsutella ja harjailla sitä irrallaan. Rapsuttelin varsaa vähän joka puolelta ja juttelin sille kaikenlaista sekä puhuimme Alexiinan kanssa tulevista parista viikostani tilalla. Latte käänteli korviaan milloin mihinkin suuntaan sekä sai meidät Alexiinan kanssa nauramaan ilmeilleen, kun löysin sen mielestä hyvän rapsutuskohdan. Seuraavaksi harjasin kauniin väristä colorado ranger -varsaa hieman, jolloin se taas selvästi näytti omilla ilmeillään, ja liikkumisellaan kun löysin oikein kutiavan ja hyvän kohdan.
Mollyn alkaessa hetken päästä vaikuttaa kärsimättömältä ja näyttäessään että Alexiinan rapsutukset ja harjailut eivät sitä enää jaksaneet kiinnostaneet, veimme kaksikon takaisin merilaitumelle ja kävelimme päärakennukselle teelle. Teehetken sekä pienen iltapalan jälkeen toivotin tilan muulle väelle hyvät yöt ja suuntasin leiriaitalle, jossa nukahdin melko nopeasti huolimatta siitä, että kello ei edes ollut vielä paljoa. Halusin myös olla seuraavana päivänä hyvin levännyt, jotta jaksaisin seurata hyvin perehdytyksessä sekä etenkin pysyä kärryillä englannin kielestä, jota en ollut tottunut käyttämään näin paljoa normaalisti.
-
Mä olen ylpeä Hopiavuoren ja Otsonmäen miljööstä. Olen ollut aina tietoinen siitä, että myös OWR:n sivuilla on aivan hirveä määrä infoa pikkutarkasta miljööstä. Olen kuitenkin tutustunut itse siihen tarkemmin vasta nyt ihan lähiaikoina ja todennut, kuinka vähän meillä vielä onkaan siihen verrattuna! Se on käsittämättömän iso paketti, jonka kanssa saa aikaa kulumaan aivan valtavasti, kun yrittää kirjoittaa miljööseen oikeasti sopivia tarinoita. En ole vielä mikään OWR-ekspertti, mutta suhteutettuna siihen valtavaan määrään, mitä olen jo itse ehtinyt OWR:sta opettelemaan, vakuutit kyllä ainakin minut taustatyölläsi. Kyllä mä ihan uskon, että Alva lähti sinne ja liikkuu nyt siellä. Ja onhan OWR aivan sairaan inspiroiva ympäristökin, kunhan pääsee yli siitä miten tosi paljon siellä on ensialkuun oppimista!!
Lisäksi olen ennenkin sanonut, että musta on aivan huikea ajatus, että virtuaalinen (tarina)maailma alkaisi vihdoin oikeasti yhdistyä, vaikka kaikilla onkin omat juttunsa. Musta just tämä olisi hienoa, että joka tallilla on aina vähintään joku sellainen, jolla on joku yhteinen tutuntutuntuttu. Eli jos me alataan vetää viivaa tuttavuuksien kautta vaikka meidän Eirasta Hallavan tallin ylläpitäjään Aleksiin, saadaan jo jonkinlainen viiva. Eira tuntee Alvan, joka tuntee Mikaelin, joka tuntee Aleksin. Olisi aika jännä ajatus, että voisin nimetä minkä tahansa tarinatallin hahmon ja aina mun millä tahansa hahmolla olisi siihen asti jokin kaukainen yhteys… 😀 Sitä kohti mennään, kun väki liikkuu.
Mä ymmärrän Alvan kaveria kyllä hyvin. 😀 Jos joku sanois mulle, että hän on jossain Whitehorsessa, luulisin sitä kans baariksi. Kerran mulle sanottiin, että porukka on Evergreenillä, ja luulin sitäkin baariksi — mitähän mun päässä muuten liikkuu, kun se tarkotti kuitenkin vaan jotain konttia, jonka kyljessä luki Evergreen… Mutta kuka oikeasti lähtee yhtäkkiä toiselle puolelle maailmaa? 😀 Onhan niitäkin! Jos olisin sellainen, joka lähtee itse yhtäkkiä, en varmaan turhan monelle siitä etukäteen huutelisi. Pääsisivät pian sanomaan, että huono idea, ja suostuttelemaan minut siitä luopumaan. En tiedä, oliko se jokin Alvankin alitajuinen ajatus… 😀
Nyt vaan Alvan täytyy muistaa pitää hauskaa ja nauttia. Mä ainakin seuraan tarinaa, ja seuraisin vaikkei Mikaelkin sattuisi olemaan siellä.
-
