Tämä aihe sisältää 13 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
-
Tarina pitää kertoa alusta asti että sitä voi ymmärtää. Tämä tarina alkaa Hukkasuolla.
Kaiken alku.
Mä olin koe ratsastanut 4 ratsuponia, 8 puoliveristä, 6 suomenhevosta ja epätoivoisena jopa yhden vuonohevosen. Sopivaa ratsua ei vain tuntunut löytyvän. Sitten mun eräs tuttu vinkkasi että hänen naapurin lapsi oli käynyt joskus Hukkasuo nimisellä tallilla ja siellä oli välillä mukavia hevosia myynnissä. Hetken selvityksen jälkeen löysin Crimiksen numeron ja hetken harkinnan jälkeen uskalsin soittaa naiselle. Kerroin naiselle heti alkuun perusasiat itsestäni. Kevin, 20v, siivooja. Sen lisäksi vannoutunut kenttäratsastaja. Opin ratsastamaan ennen kuin kävelemään. Mun ensimmäinen poni oli hassu voikko connemara tamma. Sen jälkeen mulla oli hetken kimo puoliverinen ylläpidossa. Sen omistaja päätti haluta sen takaisin omaan käyttöön juuri kun sain sen kisakuntoon. Sen jälkeen mä olin etsinyt hevosta itselleni epätoivoisesti ja kokeillut liian monia hevosia.
Crimis kertoi puhelimessa kahdeksanvuotiaasta ruunikosta täysiveri ruunasta. Entinen laukkuri, nykyinen todella energinen hyvänmielen ratsu. Sillä oltiin kisattu jonkin verran esteillä. Kouluratsastukseen se oli kuulemma aika kiireinen, ei mahdoton mutta ripeä. Mä kuuntelin naista ihmetellen. En ollut kuullut hetkeen noin rehellistä myyntipuhetta.
”Mä olen itse toisella puolelle suomea koulussa mutta mä laitan sun yhteystiedot tallin toiselle omistajalle. Hintaluokan mä kerroinkin jo mutta uskon että jos pamahdat kopin kanssa Hukkasuon pihalla niin uskon että hinta saattaa jopa pudota vähän.”Naputtelin sormiani mielipuolisesti rattiin hermostuneena. Kello oli melkein neljä iltapäivällä ja ulkona oli 32 astetta lämmin. Mä olin niin kyllästynyt koeratsastuksiin. Tällä kertaa mun auton perässä roikkui koppi. Jos se olisikin mukava hevonen. Kaarsin Hukkasuon pihaan ja parkkeerasin autoni varjoon. Mua vastaan käveli nainen jolla oli jalassaan harmaat ratsastushousut ja päällä vaaleansininen huppari.
”Hei! Mä oon Hannele.” Nainen esittäytyi.
”Hei, mä oon Kevin ja tulin koeratsastamaan Amigo xx nimistä ruunaa.” Esittäydyin takaisin samalla kun katselin tallin pihaa. Valtava maneesi, isot tallit, kiva kenttä ja paljon tilaa joka suuntaan.
Seurasin Hannelea talliin jossa musta hiuksinen mies harjasi ruunikkoa ruunaa.
”Hei! Mä oon Keitaro ja tää tässä on Amppa.” Mies esittäytyi. Hevonen huokaisi tylsistyneenä ja ravisti päätään.
”No hei. Mä oon kevin.” Ojensin käteni miestä kohti. Aloin käymään hevosta nopeasti läpi kun kohteliaisuudet saatiin pois alta. Kokeilin jalat yksi kerrallaan ja kiinnitin huomiota täysiverisen perus ilmeeseen. Sillä oli lempeä katse, kiiltävä karva ja rauhallinen mutta energinen olemus. Keitaro alkoi satuloimaan ruunaa. Hannele selitti samalla Ampan historiasta ja sen ajasta Hukkasuolla.Löysin pian itseni seisomasta keskellä yllättävän viileää maneesia Ampan vierestä. Kiristin ruunan vyötä vähän vielä ennen kuin nousin sen selkään. Amppa lähti kävelemään uraa pitkin korvat pystyssä. Se tuntui jo käynnissä mukavan reippaalta. Se oli myös täydellisen kokoinen, ei liian matala mutta ei myöskään liian korkea. Sillä oli kivasti lihasta eikä se ollut turhan kuikelo niinkuin täysiveriset pahimmillaan on.
Ampan ravi oli reipas ja matkaa voittava. Pyöritin ruunaa ravissa erilaisissa ympyröissä molempiin suuntiin. Ravi pohkeenväistö tuntui kiireisiltä ristiaskelilta mutta ruuna kuunteli jokaista apua todella hyvin.
Laukassa täysiverinen meinasi alkaa kuumumaan. Puolipidätteet hidasti hevosta mutta kierrokset pysyvät kovina. Hieman yli kuumuneenakin ruuna pysyi käsissäni mukavasti. Amppa nosti laukan käynnistä melkein yhtä sujuvasti kuin ravista. Hevosesta huomasi että sen uudelleen koulutukseen on käytetty todella paljon aikaa.45 minuutin ratsastuksen jälkeen riisuin suitsia Ampalta. Se ei ollut erityisen seurallinen mutta se käyttäytyi kohteliaasti. Se antoi tehdä mitä tarvitsi ja söi porkkanan mun kädestä, mutta ei kaivannut turhaa lässytystä. Rauhallinen ja fiksu ruuna.
”No miltä se tuntui?” Hannele kysyi samalla rapsuttaen Ampan otsaa. Tutun huomio kyllä kelpasi ruunalle.
”Siltä että mua kiinnostais nähdä että mitä tästä voi kehittyä.” Kerroin naiselle rehellisesti.
”Eli mun puolesta, jos sopiva hinta sovitaan, Amppa voi lähteä mun mukaan.” Jatkoin.
”Mennään tonne toimistoon juttelemaan. Eiköhän me löydetä molempia miellyttävä diili.” Hannele hymyili ja johdatti mut toimistoon.Amppa käveli kiltisti mun perässä koppiin. Se upotti hampaansa ahneesti heinäverkkoon jo ennen kuin mä ehdin sitoa sen kiinni. Silitin ruunikon otsaa ja aloin höpistä sille.
”Tästä alkaa meidän elämän suuri seikkailu Amppa. Usko mua.”-
Musta oli kamalan kiva lukea Kevinin taustoja alkuun! Kaikkea ei tarvitse hahmosta kertoa heti, mutta tässä oli vain juurikin niitä olennaisia tietoja siitä, miten Amppa ja Kevin päätyivät yhteen ja mitä oli Kevinin elämä ennen Amppaa ja Hopiavuorta. Sain hahmosta heti vähän enemmän kiinni.
Kuvailit myös etenkin hevosen käytöstä ja toimintaa todella hyvin. Kevin tuntuu olevan todellinen hevosmies, jolle Amppa on nyt se kallein kultakimpale, josta pidetään huolta jopa paremmin kuin itsestä 😀
Tekstillisestikin tää oli tosi sujuvaa luettavaa. Silmään pisti ainoastaan repliikit: loppuun tulee pisteen sijaan pilkku tai joku muu merkki. Esim. ”Hei, olen Kevin.” Sanoin, olisi ”Hei, olen Kevin”, sanoin — tai ”Hei, olen Kevin!” sanoin. Mutta toi nyt on pientä viilausta vaan. Jännityksellä jään odottamaan tämän kaksikon tarinan jatkoa! 😊
-
Musta on ihanaa, että olet selvillä siitä, mitä kirjoitat. Se osoittaa sellaista kunnioitusta muiden tarinoita ja juonia kohtaan, ja sellaista perehtyneisyyttä, että ihan täytyy hattua nostaa. Minä olen seurannut Hukkasuota niin monet vuodet niin tiiviisti, että toki tiedän Crimis-nimisen hahmon muuttaneen opiskelemaan. En tiedä, kuinka tuttu talli on sinulle, mutta ai kuinka paljon tykkäsin siitä, että olet jopa tuollaisesta asiasta perillä, vaikka on kyseessä vain hevosen hakeminen tallilta! Mut tämä tarina vakuutti heti tuollaisella yksityiskohtaisuudella. Jos tarina ei olisi mulle tuttu, en tiedä, olisinko ymmärtänyt keksiä yhtä hienon vedon: olisinko tajunnut tutkia noin tarkasti!
Hukkasuon lisäksi mulle on Amppakin tosi tuttu hevonen moooooonista tarinoista ja jutuista. 😀 Senkin tästä tunnistaa, vaikka jokaisella on oma tapansa kuvata hevosia, jotka ihmissilmin ovat kuitenkin vähäsen keskenään samanlaisempia kuin toiset ihmiset. On kiva, kun etenkin tarinahevonen saa pysyä samanlaisena koko pitkän elämänsä ajan. Hyvä, että Kevinin ja Ampan tiet kohtasivat tällä tavalla! Se on vanha ja hyvä heppa, joka on Kevinin kaltaisen hyvän isännän ansainnut.
Siitä, miten Kevin Amppaa arvioi, näkyy, miten monissa koeratsastuksissa hän on käynyt. Hän antaa heti ajatuksissaan kommentteja siitä, millaisen hevosen selkään on noussut. Jos koeratsastus olisi ensimmäinen, huomiointi saattaisi olla haaveilevampaa, mutta nyt koeratsastukset taitavat mennä jo rutiinilla. Kevin tietää, mitä haluaa, mutta ei elättele liiaksi toiveita petyttyään jo niin monesti. Mutta onneksi nyt kävi hyvin ja hintakin saatiin hiottua kivemman näköiseksi. Kyllä se yhteinen taival siitä alkaa sujua, ja vaikka Amppa ei lässytettävä timanttiponi olekaan, eiköhän sekin uudelle isännälle hellyyttä osoita vähän tutustuttuaan!
Sait jo yhden kirjoitusvinkin Sannilta, ja siinä on sulattelemista isommaksi opeteltavaksi asiaksi, ja se onkin hyvä seuraava kehityskohde sinulle! Toiseksi, pienemmäksi ja helpommaksi jutuksi nostaisin esiin numerot kaunokirjallisuudessa, sillä se sinun on helppo oppia ja muistaa nyt saman tien, ja se sujuvoittaa tekstiä pikkuruisella vaivalla ihan tosi paljon. Eli numerot yhdestä yhdeksään sekä tasakymmenet kirjoitetaan melkein aina kirjaimin. Eli Kevin on koeratsastanut kahdeksan puoliveristä, minä asun noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Hopiavuoresta ja olen asunut ainakin sata vuotta. Epätasaisemmat numerot kirjoitetaan numeroin, koska ne on helpompi ymmärtää niin. Hopiavuoreen mahtuu 26 hevosta, ja minä olen omistanut elämässäni yhteensä 32 kesyrottaa. Niin helppoa se on. 😀 Muista myös kirjoittaa erisnimet isolla!
Tee muuten Kevinistä esittely hahmotopaan. 😀 Unohdin sanoa siitä!
-
-
Melko keskikokoinen Amppa
Amppa matkusti tyytyväisenä hiljaa. Koppi ei heilahtanut edes yhtä kertaa koko matkan aikana. Matkalla Hukkasuosta Hopiavuoreen mulla oli vähän liikaa aikaa ajatella. Mitä jos Amppa ei ollutkaan sopiva? Miten vaikea olisikaan myydä entistä laukkuria? Mä en edes osto tarkastanut sitä. Jokin siinä Hannelessa sai mut luottamaan kaikkiin sen myyntipuheisiin. Olin mä tietysti koeratsastanut ruunan.
Se oli tuntunut mukavalta, joskin vähän kiireiseltä. Nyt se oli mukava perus ratsu mutta mä näin siinä potentiaalia kenttäratsuksi. Se oli iso, vahva ja rohkea. Sillä oli uskomaton energia ja motivaatio. Amppa halusi olla nopein. Ratsuna ruuna tuntui siltä että sitä oikeasti kiinnosti oppia uusia juttuja ja kehittyä paremmaksi. Oikein valjastettuna se intohimo kääntyisi ajatukseksi siitä että Amppa haluaa olla paras. Mä uskon että hevosen motivaatio on tärkein asia ratsastuksessa.
Tai sitten mä ylianalysoin asiaa ja kyseessä on perus energinen täysiverinen joka hyppää korkealle ja liikkui nopeasti.
Parasta ruunassa oli kuitenkin sen luonne. Se ei riehu turhia eikä tunge syliin. Mukava perus hevonen ilman draamaa. Mä vihaan puolivaikeita hevosia joiden kanssa saa aina vääntää. Toisaalta myöskään liian seuralliset hevoset ei ollut mun juttu. En halua hevosta syliin, voin hankkia koiran siihen tarkoitukseen. Amppa vaikutti monella tavalla sopivalta hevoselta. En kuitenkaan uskaltanut innostua vielä. Muutaman viikon päästä se selviää. Voihan se olla että Hopiavuoressa ei pidetä meistä. Tai siis minusta. Kuka ei pitäisi Ampasta?”Käänny seuraavasta vasemmalle ja olet saapunut päämäärään.”
Navi keskeytti mun ajatuksen täydellisesti. Hengitin syvään ja parkkeerasin maneesin viereen parkkipaikalle. Ennen kuin ehdin edes kunnolla nousta autosta, näin pihalla meitä kohti kävelevän miehen. Hän harppoi pitkin askelin kohti minua.
”Eetu Hopiavuori, tän paikan omistaja.” Mies esittäytyi kätellen.
”Kevin Paju, Ampan omistaja.” Kättelin miestä.
”Mä voin auttaa sua purkamaan hänet.” Eetu tarjoutui ja alkoi avaamaan koppia ennen kuin ehdin vastata mitään.
”Kannattaa tottua tohon. Kun Eetu tarjoaa apua niin siitä ei ehdi kieltäytyä.” Selitti naurava naisääni mun takana. Mun viereen ilmestyi hymyilevä blondi nainen.
”Mä oon Inari. Mä omistan sellasen valtavan Uunon.” Nainen esittäytyi.
”Moi mä oon Kevin. Mä omistan tollasen melko keskikokoisen Ampan.” Miksi mä sanoin niin?
Livahdin nopeasti koppiin Ampan luokse ennen kuin ehdin sanomaan mitään muuta noloa ja outoa.
Amppa tuli kiltisti ulos autosta. Sitten se nosti päänsä ylös ilmaan ja hirnui kerran. Sen jälkeen ruuna oli mielestään esittäytynyt tarpeeksi ja oli valmis jatkamaan matkaa.
”Meillä on muu lauma melkein laitumella. Voit viedä Ampan väliaikaisesti tohon pihalle tyhjään tarhaan. Mä paneudun myöhemmin siihen että minkä karsinan ja tarhan valitsen Ampalle.” Eetu selitti.
Vein ruunan isohkoon talliin ja kiinnitin sen käytävälle. Kyykistyin ruunan viereen ja aloin riisua kuljetussuojia. Kuljetuksessa hieman väsähtänyt Amppa saisi mennä tarhaan iltaan asti. Uskon että iltaan mennessä Eetu on päättänyt meille karsinan ja tarhan. Nopean tarkastuksen jälkeen vein Ampan tyhjänä odottavaan tarhaan.
Amppa innostui riehumaan tarhassa. Hetken laukkaamisen ja pukittelun jälkeen ruuna kävi piehtaroimassa sekä maistamassa Otsomäen vettä tarhassa olevasta juomakupista. Amppa tuntui hyväksyneen Hopiavuoren uudeksi kodikseen eikä mullakaan ollut valittamista, talli vaikutti upealta.-
Mitä enemmän omalla hahmollaan kirjoittaa, sitä enemmän sen oma erityinen ääni alkaa löytyä. Vaikka ajallisesti näiden tarinoiden julkaisu ei ole kaukana toisistaan, mä näen jo näiden kahden välillä eron. Vaikka ensimmäinen tarinakin on tosi hyvä ja tosi reipasotteinen, se on hieman toteavampi ja selittävämpi siinä missä tämä on pohdiskelevampi ja kuvailevampi. Tässä Kevinin ihan oma persoona pilkahtelee esiin useammin kuin ensimmäisessä! Luulen, että se johtuu siitä, että näytät Kevinin pään sisältä jo heti alussa muutakin kuin pelkkiä tilannetta selostavia ajatuksia. Kevin aloittaa tarinan huolehtimalla!
Ja se huolehtiminen on niin normaalia, niin inhimillistä. 😀 Mä aprikoin samanlaisia joka kerta, kun olen lisännyt uuden koiran laumaan. Kuinka paljon pyörittelisinkään tuollaisia huolia, jos ostaisin hevosen! Koska vaikka eläimen arvoa ei rahassa mitatakaan, hevonen on kalliimpi. Lisäksi siitä on vaikeampi päästä eroon, jos oikeasti tarvii, minkä Kevin toteaakin. Ja se saa enemmän vahinkoa aikaan, jos riehaantuu.
Tämän tarinan tokassa kappaleessa tulee myös esiin Kevinin asiantuntemus ratsastajana ja hevosenomistajana. Mietin tietenkin heti, mistä hän on tämän kaiken tiedon kerännyt, mutta kaikkea ei tarvitse eikä edes saa paljastaa heti! Ehkä kuulemme vielä joskus Kevinin taustoista. Tässä vaiheessa ajatukseni ajautui myös omiin hahmoihini: tällä kertaa Milaniin ja hänen hevosensa Biffeen, kenttäratsukkoon. Kun Kevin on noin taitava ja tavoitteitakin tuntuu olevan, tuleeko näistä toisiaan sparraava tiimi, kilpailijoita keskenään, vai tuleeko lie mitään, kun Kevin ei se sosiaalisin tyyppi ole, ja Milan taas on? Nähtäväksi jää. Milanin ja Biffen takia tämä kohta inspiroi muakin kirjoittamaan. 😀
Hoidat hyvin siirtymän ajatuksista todellisuuteen navigaattorin avulla. Se keskeyttää lukukokemuksen, mutta niin sen on nimen omaan tarkoituskin. Minusta se tukee sitä ajatusta, että se keskeyttää myös Kevinin mietteet.
Musta on ihanaa, että otat heti meilläkin muita hahmoja mukaan, niin kuin otit Hukkasuossakin. Vaikka kerroit Kevinin olevan epäsosiaalinen, tottahan hän muita tapaa, ja ajat hänet heti luonnollisella tavalla näkemään pari uutta naamaa! Voin myös samastua Kevinin ja Inarin sananvaihtoon. 😀 Mulla on ainakin aina sellainen olo, että sanon jotain tyhmää, kun tapaan uusia. Vaikka eihän Kevin mitään tyhmää sanonut siis: se vain tuntui hänestä siltä!
Vitsit kun Kevinillä ja Ampalla sujuisi heti ihan kivasti. Musta on tosi mielenkiintoinen ajatus lukea näin tosi tutusta hepasta, mutta kirjottaa siitä myös sellaisesta näkökulmasta, etten sitä tunne. Näistä hahmoista kukaan ei ole nimittäin tainnut sitä tavata!
-
-
Hurrikaani Leila rantautuu Otsomäkeen.
Olin käynyt eilen läpi ratsastamassa Ampan kentällä ja tänään meidän oli tarkoitus ottaa muutama hyppy maneesissa. Eilen meidän kanssa samaan aikaan kentälle tupsahti joku tyttö poninsa kanssa. Punakirjava poni oli selkeästi nuori mutta lupaava. Poni liikkui todella hyvin ja tyttö ratsasti sitä kauniin eleettömästi. Mun oma treeni keskeytyi kun jäin tuijottamaan tyttöä. En usko tytön päässeen edes peruskoulusta ja silti ratsastus oli upeaa. En tiennyt kuka hän oli mutta mä aion kyllä selvittää. Ilman ahdistavia takaa-ajatuksia, mä haluan tutustua noin taitavaan ratsastajaan. Tai en tutustua. Ehkä saisin sen huijattua ratsastamaan joskus Ampalla.
Käytävän narujen lenkit jotka kiinnittää narut seinään kolisi pahaenteisesti kun Amppa heilutti päätään ylös alas. Normaalisti hyvin rauhallinen ruuna oli nyt selkeästi innoissaan. Sillä oli jo satula selässä ja suojat jalassa. Käytiin pari päivää sitten satulansovittajalla ja ostin ruunalle uuden hyvän estepenkin ja vähän käytetyn koulusatulan. Myös jalassa olevat lampaankarva suojat oli uudet. Etusiin puetut putsit oli sentään mun entisen ylläpitohevosen perintöä. Myös harjat ja riimut oli Dolin vanhoja. Voi miten mä ikävöinkään sitä. Mun eno omistaa valtavan ratsastuskoulun Seinäjoella. Siellä mä opin ratsastamaan ennen kuin opin kävelemään. Ensin tuntihevosilla, sitten mun ensimmäisellä ponilla. Voikko connemara tamma joka sai kekseliään nimen Poni oli maailman paras opettaja. Sen kanssa me kierrettiin kenttäkisoja nuorena. Poni tuli, näki ja voitti. Se voitti kaiken mihin se osallistui. Uskomaton eläin. Aika nopeasti mä kasvoin kuitenkin Ponista. Poni jäi mun enolle tunti käyttöön. Nykyään se on jo mummoPoni jonka arki koostuu lähinnä karkailusta ja kaikkien kiusaamisesta. Siellä se edelleen opettaa lapsia tippumaan oikein. Sitten tuli Doli. Iso kimo puoliverinen jonka potentiaali ei pitänyt loppua mun käsissä. Puhuttiin loppuelämän ylläpidosta. Piti kilpailla ja valloittaa maailma. Loppuelämä keski puolitoista vuotta. Dolin omistaja päätti hakea kimon takaisin.
”Mennään jo, haluan nähdä onko siitä mihinkään,” Terävä naisääni ja korkokenkien kopiseva ääni tallinlattiaa vasten katkaisi mun ajatuksen. Leila. Punahiuksinen nainen liioitellun meikin ja kalliiden merkki vaatteiden kanssa ilmestyi pian Ampan viereen. Nainen taputti ruunaa kaulalle ja alkoi riisuman riimua hevosen päästä. Leila laski valtavan Michael Korsin laukkunsa tallin lattialle samalla kun hän alkoi selvittää suitsia. Tottunein sormin nainen suitsi ruunaa samalla höpisten hevoselle rauhallisesti. Vain 150 cm pitkä nainen hallitsi täysiveri ruunan todella hyvin.
”No niin nyt mennään, kokosin maneesiin jo pikkuradan. Mä haluan nähdä teidät tositoimissa. Ja mukavampi se on nyt huomata jos se hyppää niinku polkupyörä,” Leila selitti samalla tarttuen Ampan ohjiin. Ennen Kuin ehdin huomatakkaan, nainen ja hevonen olivat jo matkalla kohti maneesia.
”Ratsastat sitten kunnolla. Tää uus talli ei ole mikään syy löysäillä. Molemmat tekee nyt oikeesti töitä,” Leila vaati samalla kun lähdettiin Ampan kanssa lämmittelemään.
Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen alettiin tosissaan valmistautumaan hyppyihin.”Ota muutama kunnon laukannosto. Ja sitten reipasta keskilaukkaa,” Leila seisoi keskellä kenttää punaraidallisen okserin vieressä ja tuijotti meitä tiukasti.
”Sulla on alla laukkaratsu ja silti saat sen laukkaamaan uskomattoman hitaasti. Nyt Kevin kunnolla!”
Mä olin unohtanut miten tarkka valmentaja Leila oli.
”Tuu tää punanen okseri. Jos sä mokaat tän perusokserin niin mä takavarikoin ton hevosen sulta,” Leila uhkaili.
Mä koitin ratsastaa Amppaa rauhallisesti mutta reippaasti. Ruuna nosti korvat pystyyn ja alkoi kiihdyttämään vauhtia heti kun me siirryttiin este linjalle. Innostunut ruuna lähti hyppyyn aivan liian aikaisin. Satulan yläpuolella musta tuntui siltä että oltaisiin hypätty pitkää vettä. En tiedä miten Amppa pelasti aivan liian pitkän loika mutta ruuna laskeutui hypystä täydellisesti, juuri niin kuin normaalin hypyn jälkeen.
”Oikeesti Kevin keskity.”
Istuin syvälle satulaan ja vaadin Amppaa rauhoittumaan. Me laukattiin muutama pääty-ympyrä tehden samalla tempon muutoksia. Lähdettiin testaamaan okseria uudelleen kun musta vihdoin tuntui että Amppa reagoi heti kun mä pyysin.
”YKSI, KAKSI, KOLME JA HYPPY,” Leila laski kovaan ääneen.
Ensimmäisen onnistumisen jälkeen me löydettiin yhteinen sävel. Ensin yksi onnistunut hyppy, sen jälkeen toinen ja lopuksi kokonainen rata erilaisia esteitä. Amppa oli aivan tulessa.”Menkää te loppuverryttelemään tohon kentälle niin mä kerään nää esteet pois,” Leila ehdotti avatessaan maneesin ovea.
Me lähdettiin Ampan kanssa kentälle loppuverryttelemään. Mä en pystynyt estämään hymyä nousemasta mun kasvoille. Amppa ei ollut vaan hirveän mukava perusruuna vaan hirveän mukava perusruuna jolla on sairas kapasiteetti ja uskomaton työmotivaatio.
Uskokaa huviksenne, tästä hevosesta kuullaan vielä.-
Kevinin tarinoita on kyllä kiva lukea. Mies vaikuttaa niin määrätietoiselta ja suoraviivaisesti, sellaiselta kunnon hevosmiehelt, joten on mielenkiintoista nähdä miten hänen ja Ampan suhde tästä kehittyy. Alku vaikuttaa ainakin lupaavalta.
Leila on myös aikamoinen hahmo! Odotan innolla että pääsen lukemaan näistä kahdesta enemmänkin ja ehkä oppimaan lisää myös Leilan taustoista. Ainakin vaikuttaa siltä, että Leila tulee olemaan ihan vakikasvo Keviniä ja Amppaa valmentamassa.
Olin jo ehtinyt kirjoittaa Kevinistä omaan tarinaan, mutta sitten aloin miettiä, voinko vielä kirjoittaa Keviniä ratsastamaan Ampalla Hopiavuoressa kun et ollut siitä itse kirjoittanut, mutta tää tarina vastaa passelisti mun kysymyksiin 😀
-
Huhheijaa, älä vaan päästä Keviniä sanomaan Sannille, että sen mielestä se näyttää ysiluokkalaista nuoremmalta… 😀 Vaikka sellainenhan se on: lyhyt ja tissitön tirriäinen. Mutta silti. Älä tee sitä.
Komppaan Outia siinä, millainen kuva Kevinistä välittyy sun tarinoiden kautta. Kuvailet tosi tarkasti Amppaa ja sitä, miten Kevin näkee Ampan, ja mun mielestä se on hienoa. Oon itse tosi huono kirjoittamaan tavallisia heppailutarinoita eläviksi, ja oikeastaan skippaan aina ne hevososuudet joissain sivulauseissa, ettei koko tarina olisi ihan megatylsä. Nanan kanssa opettelen tästä pois, koska sen ja Sannin tarinan olennainen osa on nimenomaan ponin kasvaminen aikuiseksi. Mutta tosiaan, sun tarinat ei ole tylsiä, vaikka niissä on paljon asiaa hevosista, koska sä teet sen niin hyvin.
Ja voi että, toivottavasti Leilasta kuullaan vielä!! Melkoinen pimatsu. En osaa päättää, olenko Kevinin puolesta iloinen, että sillä on noin topakka ja hyvä valmentaja, vai säälinkö sitä, koska se on ihan selvästi tossun alla..
-
Voi vitsi. Mä tunnen yhden ainoan Leilan kaiman, ja ajattelin niin vahvasti heti sitä, että nyt tämä Leila on ihan samanlainen. 😀 Onneksi mun tuntema Leila ei ole yhtään kamala tyyppi, vaan päin vastoin! Sen verran, mitä olit tätä Leilaa kuvannut, he myös tuntuvat ihan samanlaisilta. Kevinin Leilan iästä en vain ole tekstin perusteella varma, joten nyt hän on 60+ ja palmikoi pitkän tukkansa niin kuin minunkin Leilani. :DD Sanni sen sijaan ei enempää esittelyä kaivannut. Nostit esiin just ne oleelliset asiat, joista me kaikki tarinaa seuraavat tiedettiin ihan heti, kenestä on kyse! Just näin ”tuntemattomien ihmisten” hoitaminen lukijalle tutussa tarinassa musta pitääkin hoitaa. Vaikka Kevin ei tiedä, kenet tapaa, meidän pitää tietää. ”Maneesissa oli joku henkilö” on ihan perustarinassa minusta vähän hutiloimista… 😀 Kaikissa hahmoissa kuitenkin on jotain sellaista, joilla heidän henkilöllisyytensä voi lukijalle paljastaa! Lisäksi musta on aina hienoa, jos hahmo tekee toisesta jonkin vähän väärän oletuksen, joka on kuitenkin ihan mahdollinen, eli ei keksimällä keksitty. Niin kuin nyt Kevin arvioi Sannin iän vähän huti. Mäkin olisin voinut erehtyä niin: mun on ollut aina ihan kauhean vaikeaa arvioida jopa pikkukakaroiden ikiä, vaikka muutaman vuoden ikäisissähän iän just pitäisi näkyä heti!
Leila tuntuu osaavalta hepulta. Kovahan se on sanomaan, mutta sellaisesta on hyötyä, jos hänen kanssaan tulee toimeen. Kevinin ajatuksia Leilasta et vielä paljoa paljasta. Ampan kuntoon laittamisen kanssa tulee tietenkin selväksi se, että Kevin vähän ihailee Leilan hyvää otetta hevosiin. Muu paljastuu varmaan sitten ajallaan, jos Leila jää pysyväksi osaksi Kevinin ja Ampan elämää.
Sen sijaan Kevinin ajatukset Ampasta välittyvät koko ajan hyvin. Ihan jo sanamuodoista ja sanavalinnoista asti käy ilmi se, että tähän hevoseen Kevin on tyytyväinen. Amppa käyttäytyy hyvin, pelastaa tilanteen ekassa hypyssä jne. Lopussa tietenkin on kokonainen kappaleellinen asiaa Kevinin ajatuksista hevosestaan, mutta rivien välistäkin tietoa tulee tosi hyvin! Niin sen pitää ollakin! 😀
Haet hyvin jo oikeanlaista repliikkien merkitsemistä! Siitä Sanni sinulle ekassa tarinassa sanoi. Nyt on jo lähellä! Ei tarvitse muistaa kuin kaksi pikkujuttua enää, niin menee ihan nappiin. Eli
(1)”Laita repliikin jälkeen ensin lainausmerkki ja sitten pilkku”, sanoi tämä äikänope.
”Entä isot kirjaimet johtolauseessa?” kysyit sitten.
(2)”Repliikin jälkeen tuleva johtolause alkaa aina pienellä, vaikka repliikki loppuisi kysymys- tai huutomerkkiinkin!” tämä ope kertoi.
”No mut nimet kirjotetaan aina isolla”, huomautit, ”vai menikö multa jokin ohi?”
”Ei menny, kun ope on niin turhantärkeä, että aina välillä unohtaa kertoa”, Eira sanoi nenäkkäällä äänellään.Siitä se repliikkihommakin lähtee. 😀 Aluksi se on vaikea ja pitää muistaa monta juttua, mutta onneksi olet päättänyt harrastaa kirjoittamista ja treenata tässä samalla täällä! Vain kirjoittamalla se menee nimittäin selkärankaan niin, että ihan kohta se on jo automaattinen ja helppo juttu. Nyt ollaan jo oikeasti iiiihan lähellä!
-
-
Osa historiaa
Mulla oli aarre. Sitä oltiin säilytetty katseilta piilossa siitä asti kun mä löin viimisen kerran suitset naulaan Dolin kanssa. Se oli ollut Toukokuinen iltapäivä. Me oltiin juuri tultu kilpailuista, oltiin voitettu. Ei vain yhtä osuutta vaan kaikki kolme. Doli oli tuntunut paremmalta kuin koskaan. Maastoradalla siinä tuntui löytyneen uusi vaihde. Kouluradalla me ei tehty yhtään meidän vakio virhettä. Ei yhtään ravi rikkoa tai liian reipasta laukannostoa. Doli ei kiirehtinyt kertaakaan, se keskittyi tosissaan. Esteradalla tamma onnistui nipistämään uusinnassa yli kolme sekuntia nopeamman radan kuin edellisellä. Me oltiin liekeissä.
Kotitallilla odotti kuitenkin yllätys.
”Mun tytär innoistuikin esteratsastuksesta ja nyt kun Doli on terässä niin harrastaminen on mukavampaa.”
Silloin mä piilotin ne vanhaan nahkaiseen suitsipussiin. En mä ajatellut tarvitsevani niitä enää.Mun aarteen matka alkoi kuitenkin jo kymmeniä vuosia ennen Dolia. Minun isoisä osti ne vuonna 1974 minun enolle syntymäpäivälahjaksi. Uudet mustasta nahasta valmistetut kankisuitset joissa oli messinkisiä yksityiskohtia. Eno käytti niitä ensin ensimmäisellä hevosellaan. Se oli valtavan suuri suomenhevosruuna jolla oli kaunis siro pää. Se muistutti naamaltaan enemmän ponia kuin kunnon työhevosta. Se oli kaunis liinakko leveällä läsillä. Isoisä osti sen huutokaupasta heti kun eno oppi ratsastamaan. Ruunaa kutsuttiin Pekaksi. Ensimmäiset vuodet Pekka kantoi enoa pitkin metsiä, myöhemmin Pekka näytti taitojaan kouluradoilla. Kuka olisi uskonut että lasten suokkiruuna osoittautui ruusukehaiksi. Pekka näytti kaikille että suomenhevonen tekee mitä vaan kunhan pyydetään kauniisti. Myöhemmin eläkeiässä Pekka toimi varsavahtina kun isoisä ja isoisän veli alkoivat kasvattaa puoliverisiä.
Pekan jälkeen suitset periytyivät isoisän ensimmäiselle kasvatille. Pieni kokoisen mustan tamman emä oli ruotsista tuotu ruunikko tamma ja isä oli hollannista asti haettu musta ori. Tältä pieneltä hevosen alulta odotettiin paljon. Varsana se oli todella päättäväinen hevoslapsi. Se oli myös ainakin kymmenen senttiä matalampi kuin muut varsan. Sen papereissa luki nimi Little Black mutta perheen kesken tammaa kutsuttiin Tirriäiseksi. Ensimmäiset vuodet minun eno ratsasti Tirriäistä mutta tamman pienen koon vuoksi pari ei voinut kilpailla yhdessä. Aika pian minun äiti innostui ratsastuksesta ja alkoi ratsastamaan Tirriäistä. Ne kilpaili ihan mukavilla tuloksilla pitkin poikin suomea. Joka kerta ennen kilpailuja isoisä vaati äitiä purkamaan suitset, putsaamaan ne, rasvaamaan ne ja kokoamaan uudelleen. Jokainen rispaantunut tikki piti korjata heti. Suitset vietiin arvioitavaksi suutarille joka vuosi. Ohjat tarkistettiin ja korjattiin jos oli tarve. Suitsia kohdeltiin kuin aarretta.
Tirriäinen teki ensimmäisen varsansa seitsemänvuotiaana. Sen jälkeen tamma jäi harraste- ja siitoskäyttöön. Kerran viikossa äiti vei Tirriäisen maastoon. Välillä ne tykitti tuhatta ja sataa, kun taas välillä ne saattoivat kävellä varsamaha vaappuen, hitaasti mutta varmasti. Kaksikymmentä vuotta äiti vei Tirriäisen kerran viikossa maastoon. Välillä mukana oli Tirriäisen varsa, välillä mukana oli joku nuori hevonen harjoittelemassa maastoilua, välillä mukana oli lastenrattaat joissa makasin mä vauvana. Viimeiset viisi vuotta maastot tapahtuivat taluttaen. Syksyisin äiti meni sienimetsään ja otti Tirriäisen mukaan. Tamma pysyi vapaana missä vaan. Tirriäinen oli äidin ensimmäinen ja viimeinen hevonen.Tirriäisen ensimmäinen ori varsa oli suuri ja kimo. Se oli luonteeltaan vähän yksinkertainen mutta maailman kiltein. Sillä oli harmaa karva, musta harja ja se oli lähes 180 senttiä korkea. Sen virallinen nimi oli Tornado mutta sitä kutsuttiin Jätiksi. Jätti oli uskomaton kouluhevonen. Se ei ehkä ymmärtänyt mitä se teki ja miksi mutta se suoritti todella tarkasti ja kuunteli ihmistä täydellisesti. Jätti keräsi ruusukkeita sekä SM että EM tasolla. Jätti suoritti kouluradat täydellisesti mutta unohti välillä miten päin pää piti laittaa että pystyi ihmettelemään puluja aidan raosta. Jätti pyöritty suitsia ympäri eurooppaa yli kymmenen vuoden ajan. Vielä nykyäänkin Jätin nimi komeilee usean kouluhevosen suvussa.
Jätin jälkeen suitset oli hetken äidin siskon ratsuponilla. Lähinnä rippi kuvissa ja ehkä kahdesti lähi tallin tallikisoissa. Äidin sisko halusi olla osana suitsien historiaa vaikka teini-iän iskiessä poni vaihtui mopoon. Se oli hyvä poni mutta jostain syystä siitä ei ollut yhtään valokuvaa, kukaan ei muistanut sen nimeä ja tähän päivään asti perheessä on ollut kaksi mielipidettä siitä minkä värinen poni oli. Nykyään kukaan ei osaa sanoa varmaksi oliko poni rautiaankirjava vai mustankirjava.
Nimettömän ponin jälkeen suitset roikkui vuosia naulassa. Eno perusti ratsastuskoulun, äiti lopetti harrastuksen eikä isoisäkään enää kasvattanut hevosia. Enon ratsastuskoulussa on erikseen vitriini jossa suitset roikkuivat kun niitä ei käytetty. Vitriinissä oli myös kuva jokaisesta hevosesta jotka kuuluivat aarteen historiaan.
Ensimmäisessä kuvassa oli eno ja Pekka kättelemässä tuomaria. Suitsista roikkuu sinivalkoinen ruusuke ja Pekan selkään on heitetty sininen loimi. Eno nauraa tuomarille ja tuomari hymyilee. Pekka seisoo paikallaan korvat pystyssä. Se tiesi olevansa paras.
Toisessa kuvassa oli äiti ja Tirriäinen. Äidillä on kilpailu vaatteet päällä ja ne seisoo Tirriäisen kanssa kentän laidalla katsomassa muiden suorituksia. Tirriäisen pää on äidin kainalossa ja äiti tuijottaa hevosta rakastavasti. Äidin omien sanojensa mukaan kuvassa jutellaan siitä miten rata kannattas suorittaa. Suitsien leukaremmi on kokonaan auki ja Tirriäinen hengailee vapaana. Tamma ei turhaan stressannut kisapaikoilla.
Kolmannessa kuvassa on valtava kimo ori, ratsastaja selässä ja vanhempi mies kävelemässä vieressä. Ne ei olleet isot kilpailut, Jätti ei voittanut. Jotkut ratsastusseura mestaruudet. Silti se kuva oli valittu vitriiniin. Kuva oli silti erityinen. Ne olivat viimeiset kisat joihin isoisä oli lähtenyt mukaan. Kuvassa näyttää kävelevän reipas ori, vakava ratsastaja ja iloinen vanha mies. Totuus oli kuitenkin että Jätti oli kävellyt varovasti isoisän tahtiin, eno oli näyttänyt huolestuneelta isoisän jaksamisen vuoksi mutta isoisä itse oli ollut seitsemännessä taivaassa. Radan jälkeen isoisä riisui pintelit Jätiltä ja putsasi sekä niputti suitset viimisen kerran. Kyyneleet silmissä vanha mies piilotti aarteen pussiin. Vuosikymmenten työ huipentui Jättiin. Mutta ennen kaikkea enoon ja äitiin. Kuvassa näkyy se päivä jolloin isoisä jäi omien sanojensa mukaan eläkkeelle. Silti se edelleen soittelee kilpailujen jälkeen. Ensin se varmistaa että suitset on hoidettu ja sitten miten rata meni.
Neljännessä kuvassa pitäisi olla nimetön poni muttei siitä ollut kuvia. Joten neljännessä kuvassa on voikko connemaratamma Poni. Kuvassa Poni laukkaa keskilaukkaa korvat pystyssä. Mä olen siinä ehkä neljätoista ja todella keskittyneen näköinen. Muistan sen päivän kuin eilisen. Meidän ensimmäinen aluevalmennus. Ponilla on outo punainen korvahuppu ja joka jalassa eriväriset pintelit. Poni oli mun ensimmäinen oma poni. Mä rakastin sitä enemmän kuin hullu puuroa. Mutta sitten mä kasvoin. Niinkun jokaiselle teinipojalle käy.
Viidennessä kuvassa oli Doli. Tamma laukkasi kunniakierroksella ensimmäisenä korvat pystyssä. Se rakasti esiintymistä. Kuva oli otettu meidän viimeisistä kilpailuista.Mä huomasin että vitriiniin oli ilmestynyt yksi tyhjä valokuvakehys kun eilen ajoin Seinäjoelle enon tallille hakemaan suitsia.
”Isoisä käski ostamaan Ampalle oman kehyksen” Eno nauroi samalla kun avasi vitriinin lukkoa.
”Pidä niistä huolta ja kato ettei kukaan varasta niitä siellä Hopiavuoressa.”
”Tietenkin.”Hopiavuoressa mä asettelin suitset Ampan toiseen naulaan roikkumaan. Tästä hetkestä lähtien meidän ainoa tavoite on saada valokuva vitriiniin.
-
Tää on omalla tavallaan ihan super kaunis tarina! Tähän mennessä ehdottomasti parhain😁
Tälläset historiasta kertovat tarinat on myös tosi mielenkiintoisia, koska silloin saa käsityksen että mitähän tämä hahmo on tehnyt ennenkuin tuli tänne.
Tää on myös tosi kivasti kerrottu tarina. Etenee sujuvasti, eikä tartu liian pitkäksi aikaa yhteen kohtaan. Upeaa työtä, odotan innolla lisää😍
-
Herman tuossa jo kehuikin miten kaunis ja jotenkin harras tämä tarina on! Sitä oli mielenkiintoista lukea, ketäpä ei meinaan kiinnosta tietää miten nämä kaikki hahmot päätyivät hevosten pariin. Se on kuitenkin se yksi ainoa varma yhteinen tekijä, jonka takia he nyt ovat yhdessä ja yhteisessä tarinassa.
Kehujen lisäksi mä tartun nyt pariin kohtaan, joita voisi vähän työstää. Ensinnäkin kiinnitin huomiota siihen, miten Kevin käyttää tarinassaan sekä ’mä/mua’ että ’minä/minun’. Munkin tekee välillä mieli käyttää niitä sekaisin, mutta kannattaa vaan valita toinen. Lukija saa selvemmän otteen hahmon kertojaäänestä sekä esimerkiksi luonteesta ja ihan vaikka iästäkin, kun tapa puhutella itseään pysyy samana. Varsinkin jos edellisessä lauseessa on puhuttu ’minusta’ ja seuraavassa onkin ’mä’ niin silloin sen huomaa selkeästi ja teksti ei tunnu enää niin helppolukuiselta.
Ja toinen asia minkä huomasin oli samojen sanojen käyttäminen useasti lähekkäin. Suomi on sinällään tyhmä, että siltä on mahdoton välttyä ihan aina.
Mutta esim. Tältä pieneltä hevosen alulta odotettiin paljon. Varsana se oli todella päättäväinen hevoslapsi. kertoo nyt lukijalle monta kertaa että kyseessä on tosiaan pieni, varsa vasta. Sen olisi voinut muotoilla esim Tältä hevosenalulta odotettiin paljon, sillä se oli jo varsana todella päättäväinen.
Myös Pekkan, Ponin ja Dolin kohdalla mainitaan miten ne ovat kaikki korvat pystyssä, ja vaikka oikeastihan se on vain hyvä että hevonen tekee tälläisen eleen, lukijalle olisi voinut kahden muun kohdalla kertoa vaikka miten hienosti Poni osasi kantaa itsensä keskilaukassa ja miten prameana Doli oli kunniakierroksellaan, kun sehän rakastaa esiintymistä.Vaikka pääsääntöisesti sun teksti on oikein laadukasta ja mukavaa luettavaa! Nämä mainitsin vaan mikäli haluat vielä vähän hioa taitojasi😊
Sen vielä sanon, että toivon todella että tää nimetön poni tulee esille vielä joskus. Ehkä se oli sulle kirjoittajana vaan helpompaa jättää yksi hevonen ihan anonyymiksi, mutta mulle lukijana tuli sellainen olo että siinä on pakko olla jotain muuta takana, jokin mysteeri mikä tulee vielä tulevaisuudessa uudelleen esille! -
Näin vauhdikkaampien ja nykyhetkessä kiinni olevampien tarinoiden välillä paluu menneisyyteen, tai ylipäätään historia, on mielenkiintoinen aihe. Olet saanut jo palautetta siitä, miten kaunis tarina tämä on, ja olen ihan samaa mieltä. Kymmenen näin tiivistunnelmaista juttua peräkkäin saisi aikaan aika hapettoman olon, mutta yksittäisenä tämä on oikeasti ihan mahtava! Tykkään siitä, että hahmolla on jonkin verran taustaa, oli se sitten hevos- tai muuta taustaa.
Tirriäinen, ja varsinkin sen suhde äitiin kuulostaa ihanalta. Muutenkin aiemmat hevoset ovat ihan niin kuin Ampan sukuselvitys, ihan niin kuin Ampan historiaa, vaikka eiväthän ne tietenkään oikeasti mitään sukua ole. Mutta kun eikös lemmikit tavallaan adoptoida? Mun siskontyttökin sanoo (vitsaillen), että hänellä on äitinsä puolelta yhdeksän serkkua: mun koirat, ja äitin koiran pennut. 😀 Niitä koiria, joita meillä on ollut ennen sen syntymää, se ei laske serkuikseen, eikä jostain syystä jyrsijöitä.
Ampan oma kehys lopussa on musta silti kaikkein ihanin kohta. Se symboloi sitä, miten Amppakin on nyt hyväksytty perheenjäseneksi. Tämän tarinan myötä mulle alkoi kehittyä ihan oikea tunneside Amppaakin kohtaan! Se kyllä ansaitsee oman perheen, johon se kuuluu. Se on kuitenkin ollut tätä ennen jo parilla tosi hienolla tarinatallilla, nauttinut olostaan ja saanut sitten syystä tai toisesta lähtöpassit. Kunpa Kevin olisi sen lopullinen koti.
-
