Tämä aihe sisältää 2 vastaukset, 1 kirjoittaja, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Mikael 5 vuotta, 5 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Mikael Kontiokorpi & Apassi Kontiokorpi kylässä Hopiavuoren hevostallilla
-
Jarmo Tammisen valmennuksessa
On aika yksinäistä omistaa lännenratsu Suomessa ja unelmoida vieläpä salaa kilpailusta. Olimme jutelleet siitä Apassin kanssa paljon. Meillä oli kaikki hyvin Pronssijoella, enkä koskaan ikävöinyt takaisin Tervajoelle. Olin niin pieni, kun lähdimme sieltä, etten siitä ajasta aivan kauheasti edes muista. Ja Apassi puolestaan ei ole käynytkään Tervajoella. Suomen aluerajojen sisäpuolella se on laskenut kavionsa maahan ainoastaan kerran Vantaalla ja sitten kotona Pronssijoella, ellei paria kilpailuamme oteta lukuun. Sitä ennen sen kaviot ovat kuluttaneet tasankoja mustangilaumassa. Ei sillä ollut siis mitään hinkua Tervajoen suunnalle. Miksi me sinne olisimme menneet?
Sitten aloin kuulla huhuilua Jarmo Tammisesta. Googlasin hänet — tai oikeastaan paras ystäväni Inka googlasi. Inka ei löytänyt hänestä erityisen paljoa tietoa. Löytyi Facebook-profiili, jossa hän oli profiilikuvassaan jonkun koiran kanssa, mutta hän ei ollut kuulemma päivittänyt mitään, tai sitten julkaisut olivat yksityisiä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Muuta ei ollut. Jarmo Tamminen ei ole minkään lännenratsastuksen lajin multivoittaja. Silti moni sanoi, että hänet kannattaa tavata ja yllyttää pitämään muutama valmennus. Niin minä soitin hänelle. Hänen numeronsa sai nollakakkosesta, kun kysyi Jarmo Tammista Otsonmäeltä.
Seuraavalla viikolla puhelun jälkeen lastasin Apassia varhain lämpöisenä aamuna kuljetuskoppiin, jonka olimme saaneet lainaksi. Olisin tavallaan halunnut Lolan matkaseurakseni, mutta Plösö oli ollut sitä mieltä, että se halusi Lolan luokse yökylään. Lisäksi Apassi oli alkanut marmattaa jo heti reissusta kuultuaan, että se ei sitten muuten minkään Lolan kanssa ainakaan reissaisi. Lola on kuulemma aina mukana joka paikassa, ja Apassi tarvitsi kipeästi isä-poika -aikaa kaksin kanssani. Tämän painostuksen alla sitten vastahakoisesti myönnyin: Plösö meni Lolan luokse ja minä lastasin Apassia yksin aamutuimaan.
Matka oli helppo ja itse asiassa odottamattoman nopea. Eksyin vain yhden kerran ja soitin siitä Lolalle. Lola sanoi, että katso Google Mapsista, pönttö. Minä sanoin, etten osaa käyttää mitään Google Mapseja. Seisotin autoa vartin verran tienmutkassa kunnes Lola keksi missä olen ja ohjeisti minut puhelimitse oikeaan suuntaan. Muuta omituista ei tapahtunut.
Jarmo Tamminen löytyi Hopiavuoren hevostallin pihasta. Hän kätteli minua niin että nivelet meinasivat irrota sijoiltaan ja avasi sitten trailerin takaseinän kanssani niin kuin olisi omaa hevostaan purkanut. Trailerista paljastui musta poninpylly ja taas liian pitkäksi kasvaneet häntäjouhet.
”Sillä on hyvät kintut”, Tamminen sanoi heti, ja minusta tuntui lämpöiseltä, vaikka olisinkin kai tarvinnut Inkan kertomaan, mikä sen tunteen nimi on. Mutta ne Apassilla on. Erinomaiset jalat. Näkihän sen nyt heti. Jalaton hevonen on ei käy kuin koiranruuaksi. Hyväjalkaisesta muulistakin taas saa erinomaisen lännenratsun.
”Sillä on liian iso pää”, huomautin kuitenkin varmuuden vuoksi, ettei minua ihan leuhkaksi luultaisi.
”Onneksi päällä ei laukata”, Tamminen totesi ja kiersi sivuovelle kanssani voidakseen kurkistaa heti Apassin liian isoa päätä. Apassi katsoi minua siellä syyttävästi. Että oma isä kehtaa sanoa, että omalla poikavauvalla on liian iso pää! Pyysin siltä anteeksi silittämällä sen poskea ennen kuin aloin peruuttaa sitä vaunusta. Isin Apassi. Isin Apassin täydellinen pää.Heti kun olin lämmitellyt Apassin reippaassa ravissa Hopiavuoren kentällä, tiesin, että huhut olivat ihan oikeassa. Jarmo Tammisen valmennukseen kannatti ujuttautua. Hän ei paljoa puhunut ravaillessamme, mutta tarkkaili jo silloin minun ja Apassin jokaista liikettä.
”Tynnyrinkiertäjä?” hän kysyi ensimmäisen kierroksemme jälkeen.
”Jep”, myönsin, ja taas minulla oli se lämpöinen olo, kun tiesin harjoittelumme tuloksien näkyvän Tammisenkin mielestä jo Apassin ruumiinrakenteessa.
”Näkee takajaloista heti.”
”Osaa se muutakin.”
”Voi olla. Mikä risteytys se on?”
”Must… Öötota, en mä tiedä. Joku kotikutoinen.”
”Ota poika selvää. Jos tommosella risteytyksellä saa noin hyvät kintut, niin…”Tamminen halusi nähdä liukupysähdyksiä, ja minä puolestani halusin vihdoinkin kommenttia Apassin spineistä. Apassin mielestä molemmat olivat hyviä ideoita. Se alkoi olla aika taitava, ja se oli jo useasti sanonut minulle, että meidän pitäisi kilpailla enemmän, jotta se saisi edes vähän esiintyä. Yritin aina toppuutella sitä: ei kannta kulta innostua. Suomessa ei ihan hirveästi lännenratsastuskisoja ole, ja jos joskus onkin, meidän lajejamme niissä ei järjestetä. Apassi sanoi olevansa valmis vaikka lajin vaihtoon, mutta aina silloin muistutin, että minä en ole. Minä en niin vain oppisi uutta lajia.
Näytimme Apassin kanssa Tammiselle liukupysähdyksen, jossa onnistuimme sillä kertaa ihan nappiin. Oli sellainen olo, että teki mieli pitää vähän nokkaa pystyssä. Apassin takajalat eivät vavahtaneetkaan, kun se löi jarrun pohjaan. Ensimmäisillä kerroilla, joskus kevättalvella, olin pelännyt sen istuvan vahingossa koivilleen ja rikkovan hyvät jalkansa, mutta huoleni oli ollut jo silloin ihan turha. Apassilla ei ollut mitään vaikeuksia. Kun se suoristi koipensa, katsoin Tammista. Tuntui siltä kuin sydämeni olisi ollut ilmapallo. Jos olisin kehdannut, olisin valahtanut halaamaan hevostani. Mutta ei nyt niin voinut toimia.
”Ihan jees”, Tamminen kommentoi hiusrajaansa etusormellaan rapsutellen ja kulmiaan kurtistaen. Miten niin ihan jees! Sehän oli täydellinen. ”Aivan niinku sä luistaisit kaulalle sieltä. Onko sulla jotenkin hutera olo aina siellä, vaan vain nyt?”
”Ei mulla oo… Ei mulla oo mikään hutera olo?”
”Niin no. Jos sä ihan reteesti nojaisit jalustimiin vaan, niin saisit tosta terävämmän alusta asti. Koita.”
”Mulla on huono polvi”, vastustelin.
”Kumpi? Onkse kipe koukistaessa vai ojentaessa? Teepä kuule niin, että pidennät jalustinta vielä.”
”Mä oon aina menny näin…”
”Sitä suuremmalla syyllä. Pidennä vaan jalustinta, jos sä saat sitten nojattua niihin. Nyt pitää mun mielestä vähän soveltaa.”Kiihdytimme ja pysähdyimme uudestaan muutaman kerran: niin monesti kuin uskalsimme Apassilta pyytää etteivät sen jalat väsyisi liikaa ja se lopulta tosiaan istuisi niiden päälle. Huomasin eron jo, kun pidensin jalustimia vielä sen verran, että uskalsin nojata koko painoni niiden varaan. En ollut koskaan tajunnut, että Apassi oli hieman mutkalla jarruttaessaan, ja että pieni huojumiseni selässä johtui siitä. Viimeiseen liukuun Apassi kiihdytti yllätyksekseni räjähtävämmin kuin muihin. Tamminen sanoi sen johtuvan siitä, että se luotti minun olevan nyt tukevammin kyydissä. Apassi itse ei kommentoinut mitään: kunhan heilutteli korviaan ja hymyili. Sen liu’un jälkeen teki mieli heittää yläviitonen Apassin kanssa, mutta koska se reppana on hevonen, ei se olisi kuitenkaan osannut.
Spineistäkin Tammisella oli sanottavaa.
”Eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin”, hän hoki. ”Sen etupään pitää liikkua enemmän eteenpäin. Vielä enemmän. Katso nyt — pysähdy, mä näytän.”
Istun Apassin selässä ja lepuutin käsiäni satulan nupin päällä, kun Tamminen veti hevostani oikeasta ohjasta. Apassi astui oikealla jalallaan sivuun, sitten vasemmalla ristiin — ja oli sitten kompastua ottaessaan seuraavan askeleen.
”Katso nyt tätä. Jos liike eteenpäin on vajaa, sen pitää varoa omia kinttujaan ettei se kaadu. Sun pitää siis ajaa sitä paljon enemmän eteenpäin, taivutat etupäätä enemmän sinne minne oot menossa ja käännät niin paljon kuin ikinä, niin se pyörii niinku hyrrä.”
”Mä oon koittanu. Se lähtee sillon vaan voltille.”
”Sitten käännä enemmän, mutta eteenpäin sun pitää sitä ajaa.”
”Mä luulin että meillä on hyvä spini…”
”No onhan se. Kyllä sillä luokkansa voittaa. Mutta sun ei saa tyytyä voittoon, jos sun hevosella on tämmöset kintut.”Olin aluksi ajatellut, että hyväksytty suoritus olisi riittänyt. Sitten olimme voittaneet ensimmäiset kilpailumme. Olin alkanut ajatella, että sijoitus riitti. Kun niitä oli tullut helposti, Suomessa kun taso ei ole niin kova kuin maailmalla, olin ajatellut, että tässä tämä oli. Tammisen vaatimuksista ymmärsin löysistyneeni. Voitto ei riitä, sata voittoakaan ei riitä, ja mitä merkitystä niillä edes risteytysponille on? Päätin siinä paikassa, että uusi tavoitteeni olisi kaivaa pienestä Apassista kaikki sen kyvyt esiin. Sehän rakasti työntekoa. Lukemattomien spinienkään jälkeen sen häntä ei ollut huiskaissut kertaakaan ärtymyksen merkiksi. Päin vastoin. Sen kaula ja etujalat olivat siinä asennossa, että se olisi halunnut pyöriä vielä.
Loppukäyntien jälkeen luisuin alas Apassin satulasta. Se oli tehnyt hienosti oman hommansa, mutta minun menossani oli parantamista. Silitin sen kaulaa, koska en tosiaankaan kehdannut minkään Tammisen edessä pussailla mitään poneja. Sitten talutin sen valmentajani eteen. Itsetuntoni oli aika maassa, mutta se oli ollut sen arvoista. Minun oli tarkoitus antaa Apassin viettää yksi yö täällä haassa lepäämässä ja ajaa sitten huomenna aamusta kotiin. Halusin kuitenkin vaihtaa lennosta suunnitelmia.
”Jake”, sanoin Tammiselle, joka oli vaatinut minun kutsuvan häntä Jakeksi.
”Mitä?” hän vastasi, ja hänen katseensa hakeutui vasempaan silmääni, niin kuin kaikkien katse aina.
”Onko sulla huomenna aikaa?”
”Riippuu mitä sä suunnittelet?”
”Askellajien katsomista. Peruskamaa. Ei mitään rankkaa.”
”Tjaa… No voishan sitä. Periaatteessa.”Valmennuksen jälkeen Apassi hymyili hevosenhymyään aina siihen asti, kunnes jätin sen tarhaan, jossa se saisi viettää koko yökyläreissunsa. Varmasti sillä oli jo ikävä kotiin. Ajattelin soittaa Lolalle ja kysyä, miten se ja Plösö voivat. Ihan Apassin puolesta vain kyselisin. Ei mitenkään sen takia, että minun rinnassani olisi muka tuntunut omituisen kylmältä ja tyhjältä, kun jouduin menemään Kontiokorven paapalle yöksi ilman Lolaa, Apassia, Plösöä ja rottiani.
-
Jarmo Tammisen toinen valmennus
Olin saanut Jarmo Tammisen suostuteltua samalla Otsonmäen-reissulla toiseen valmennukseen, joten olin siirtänyt kotimatkani iltapäiväksi. Aamulla siis, ennen päivän kuuminta aikaa, yritin saada Apassin jogin Tammisen neuvojen avulla puhtaammaksi mutta pitää sen silti rentona. Jaksoin keskittyä omituisissa viiden minuutin sykleissä: yksi pitkä sivu jogia sujui hienosti, mutta sitten ajauduin taas ajattelemaan ihan muita asioita. Mitenhän Lola pärjää? Onko Plösö muistanut huolehtia Lolan ajoissa nukkumaan ja katsoa, että hän käy tarpeeksi ulkona? Missähän Samuel menee? Tykkäävätköhän gorillat, jos niitä kampaa?
Kun ajauduin liiaksi ajatuksiini, Tamminen herätti minut huomauttamalla jostain. Nyt sä istut kryhässä, Mikael, sun täytyy oikeasti huolehtia sun omastakin kunnosta, Mikael. Sä oot pahasti kallellaan vasemmalle taas, Mikael. Mikael. Mi-ka-el kuun-te-le. Ja yritinhän minä kuunnella. Kovasti yritinkin. Tasaista ja hidasta jogia oli vain paljon vaikeampi treenata kuin eilisiä vauhdikkaampia juttuja. Alkoi unettaa.
Laukan työstäminen oli kuitenkin niin mielenkiintoista, että minäkin pysyin helposti hereillä.
”Toi ei ole sille mitenkään luonnollinen asento”, Tamminen huomautti heti ensimmäisenä, kun nostin maailman hitaimman laukan Apassilla.
Katsoin hevoseni niskaa, enkä tuntenut asennossa mitään outoa. No niin, taas sitä mentiin. Antaa tulla kritiikkiä, kunnolla.
”Ootsä kattonu peilistä tai videosta sen menoa ikinä?” Tamminen kysyi.
”Oon mä aina sillon tällön. Musta se näytti hyvältä.”
”Okei. Millä perusteella se näyttää hyvältä?”
”Se menee niinku muutki…” aloin epäröidä. Minusta hidas, ontuvan näköinen laukka oli aina ollut ruma askellaji, eikä koskaan näyttänyt luonnolliselta. Apassi meni niin kuin esikuvieni hevoset, niin kuin YouTube-videoiden hevoset! Kun Tamminen sanoi, ettei sen hidas laukka ole hyvä, minusta tuntui samalta kuin joskus ala-asteella, kun jouduin rehtorin puhutteluun ammuttuani lusikallani ruokalassa puuroa yhden tytön päähän. Olin aivan sairaan ihastunut siihen tyttöön, ja rehtori oli niin viiksekäs, suuri ja vihainen nainen, etten meinannut saada hengitettyä.
”Quarterit”, Tamminen keskeytti takaumani. ”Menee niinku quarterit. Eikö niin?”
”No joo”, vahvistin.
”Se olis hyvä. Jos sulla olis quarter”, Tamminen sanoi suupielet kohollaan. ”Tämän koko ylälinja on pyöreempi kun quarterilla. Se suoristaa niskaa vetämällä nyt päätä eteenpäin, kun toi ei ole sille normaalia. Anna sen mennä pää ylempänä vaan, niska pyöreempänä.”
”Eikö sen kuulukaan..?”
”Ei kuulu. Vaan täysin hevosia tuntematon pilipalituomari rokottaa rakenteesta. Tää on nyt niinku sä vaatisit suomenhevosta esiintymään lipizzana ja lipizzaa jaksamaan päivän metsäajossa.”
”Ja niin ku mä oon yrittäny saada tätä suoraksi!”
”Joskus sitä tekee työtä turhaan. Nyt sun pitää saada se rennoksi taas. Sä oot nyt tehny enemmän hallaa kun hyötyä, mutta kun sä tämän korjaat, niin toi koko etupää rentoutuu. Sitten vasta kannattaa kattoa tota että miten noi takajalat saadaan tekemään töitä.”Vitsit, kun olisin saanut tulla aiemmin valvovan silmän alle. Niskassa tuntui pistelevältä ja teki mieli irvistää ja oikein kurtistella kulmiaan. Huippuratsastaja Kontiokorpi, oman hevosensa pilaaja. Ai että. Teki hyvää minulle, että Tamminen palautti minut maan pinnalle. Kuinka voisin enää elää ilman häntä?
”Kutsu mut uudestaan”, pyysin häneltä, kun talutin Apassia hänen kanssaan katokseen harjatakseni sen ja päästääkseni sen vielä pariksi tunniksi lepäämään ennen kotimatkaa.
”Kutsu itse!” Tamminen nauroi, ”itsehän sä itses tänne nytkin kutsuit!”
”Niinhän mä taisin tehdä!”
Ensi kerralla ottaisin kyllä ainakin Lolan ja Plösön mukaan. Ihan siis vain Apassin takia. Apassilla oli kauhea ikävä. Se ei ollut melkein saanut nukuttua yöllä yhtään. Oli ihan hyvä päästä tänään kotiin. Siis ihan Apassin kannalta.
