Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Sonja T. 6 päivää, 4 tuntia sitten.
-
Viestit
-
EW Let me Burn it Down
”Bruno”
Brunon sivuilleBruno on entinen sirkushevonen, joka väläyttelee temppuosaamistaan silloin, kun sille tuulelle sattuu. Sympaattisen jätin historia on kuitenkin melko pimennossa, eikä ole varmuutta, mikä johti siihen, että ruuna menetti luottamuksensa ihmisiin. Vaikka Blacklaken tallilla onkin tehty erinomaista työtä, jotta Brunon luottamus ihmisiin on saatu palautettua ja Brunosta on saatu mukava harrasteratsu, niin silti historian sattumukset saavat lempeän jättiläisen joskus käyttäytymään hieman arvaamattomasti.
-
Vihdoin oli se päivä, kun Bruno saapui. Ruuna ei ollut erityisen tyytyväinen siitä, että se oli pakattu kuljetuskoppiin, eikä siitä, että oltiin körötelty rauhassa koko matka. Se ei rakastunut uuteen kotitalliinsa heti ensisilmäyksellä, vaan pällisteli ympärilleen epäluuloisena puhisten ja haraten vastaan joka askeleella. Tietenkään Bruno ei voinut vielä tietää, että täällä sitä odotti kuivemmat tarhat, laadukkaampi heinä ja lämpimämpi talli. Niin Joel ainakin toivoi.
Joel ei tuntenut erityisesti ylpeyttä taluttaessaan hevostaan uuteen kotiin. Oikeastaan Joel olisi toivonut voivansa muuttua hetkeksi näkymättömäksi, mutta Brunon kanssa se oli vielä mahdottomampaa kuin ilman Brunoa. Mies kuitenkin luotti siihen, että pian ruuna olisi taas tyytyväinen. Kuten toivottavasti myös tallimestari Camilla, joka ei hänkään vaikuttanut erityisen vakuuttuneelta uudesta asiakkaastaan.
-
MULLA OLI LAPSENA IHAN TUON NÄKÖINEN PEHMOPONI! Se oli siis naamastaan saman mallinen ja melkein saman värinenkin. Kun näin tämän kuvan Brunosta, mulle oli ihan turha sanoa, että se olisi muka ollut tuhma saapuessaan. No eikä ollut! Valheita! Se oli kullanmuru. Tasan harasi vastaan ja puhisi vain siksi, että joku (Pasi) näytti sille keskisormea haasta. Mun on äkkiä kehitettävä hahmoista joku, joka jakaisi mun tunteeni Brunoa kohtaan ja voisi puserrella sitä mun puolesta!
-
Mää oon ollut aivan liian hiljaa täällä ja monta tarinaideaa pyörii päässä. Pitäisi vain aktivoitua ja löytää aikaa.
Oli pakko tulla kommentoimaan, että tervetuloa Hopiavuoreen Joelille ja Brunolle! Toivotaan, että Bruno kotiutuu Hopiavuoreen alkukahinoista huolimatta.
Pakko nostaa myös hattua, kuinka hyvin olet tutustunut hahmoihin ja lukenut tarinoita. Minä en ole ollut täällä äänessä ja piti aivan tarkistaa, mainostanko jossain Wäckeliniä. Ihana yksityiskohta Camillaa ajatellen Stall Wäckelinin oma paita, vaikka sitäkään ei enää ole!
-
-
Elefantti ja hiiri
“III-o”, hämmästelevä taaperoääni tempaisi Joelin omista ajatuksistaan takaisin tallipihalle ja suuliin. Brunokin oli valpastunut. Ruuna tuhahti, puhahti, heilutteli korviaan ja yritti selvästi tulkita, mikä sen vierelle tassuttanut otus oikein oli. Joel ei tiennyt, oliko Bruno oikeastaan koskaan aikaisemmin nähnyt yhtä pientä ihmistä. Joel kyllä oli nähnyt Ellin aikaisemminkin tallilla siellä täällä äitinsä ja sen kirjavan hevosen perässä. Nyt äitiä tai kirjavaa hevosta ei kuitenkaan näkynyt missään.
“IIIII-o”, Elli toisti uudelleen ponnekkaammin ja osoitti Brunoa. Hevonen kavahti hieman taaksepäin. Joel naurahti ja taputti ruunan kaulaa tyynnyttelevästi. Bruno ja Elli tuijottivat toisiaan kuin elefantti ja hyvin rohkea ja tuttavallinen hiiri. Joel tarkkaili hevostaan peläten, että ruuna päättäisi liiskata hiiren kaviollaan, joka oli ympärysmitaltaan samaa luokkaa lapsen värikkään lippiksen kanssa.
“IIIIIIIIII-o”, Ellin kulmat kurtistuivat turhautuneesti. Bruno nosti päätään. Sekin huomasi tunnelman kiristyneen. Joel ei ymmärtänyt mitä lapsi halusi. Hieman huolestuneena mies vilkuili ympärilleen. Jostain syystä yhtään aikuista ei näkynyt missään.
“II-o!”, lapsi yritti vielä kerran ja tuijotti tiiviisti Joelia. Huulet alkoivat mutristua ja Joel yritti ihan todella parhaansa. Lopulta lamppu syttyi.
“Niin se on iso, eikö vaan?” mies totesi ja taputti ruunan kaulaa.
Ellin kasvoille syttyi aurinko.“Ua?” tyttö kysyi. Sen Joel oli kuullut aikaisemminkin.
“Sen nimi on Bruno. Se on mun hevonen”, mies selitti, vaikkei ollut yhtään varma, kuinka paljon lapsi ymmärsi.
“Uuno!” tyttö hihkaisi innokkaasti ja Bruno kavahti jälleen. Joel astui varmuuden vuoksi hiiren ja elefantin väliin.
“Tota joo… Missäs sun aikuinen on?” mies yritti tiedustella.
“Uuno uuno uuno”, Elli kuitenkin rallatteli takaisin. Joel huokaisi. Se ei todellakaan halunnut jättää Brunoa yksin suuliin, mutta kai lapsi piti jonnekin palauttaa. Joel kuitenkin pelkäsi, että lapsi alkaisi huutaa, jos Joel yrittäisi napata sen syliinsä tai edes tarttua kädestä.Onneksi kiirehtivien askelten rahina soralla ratkaisi ongelman Joelin puolesta.
“Janna! Täällä!” kuuluva ääni ilmoitti yli tallipihan. Ääni kuului talon emännälle.
“Vau”, Elli ilmoitti ja osoitti myttyä, joka kulki liinassa Nellyn mukana. Sitten lapsi juosta tepsutti kuusi askelta Nellyn ja vauvan luo. Nainen kyykistyi, jutteli tytölle ja tyttö sai silittää myttyä, jonka ohut trikoopipo oli valunut silmille. Joel oli huojentunut.“ELLI! Mä sanoin notta odota” Janna vaikutti huolestuneelta ja ärtyneeltä. Bruno luimisti korviaan. Sen makuun tallipihalla taisi tapahtua vähän liikaa. Taapero vastasi toruihin riemunkiljahduksella.
“ÄÄTÄ! Vau! Uuno!” Elli esitteli innoissaan. Janna huokaisi väsyneesti, mutta hymyili silti ottaessaan kiinni pienestä, ojennetusta kädestä.
“Ei hätää, Janna. Joel täällä kattoi sen perään. Ei se onneksi pitkälle ehtinyt”, Nelly lohdutti Jannaa ja silitteli puhuessaan myttyä, joka oli alkanut ääntelemään varsin vaativasti. Joel hymyili hämillään. Omasta mielestään Joel oli vahtinut ehkä korkeintaan Brunoa.
“Kiitos”, Janna hymyili takaisin Joelin suuntaan pikaisesti, mutta Elli jo pulputti omaa asiaansa ja kiskoi äitiään uutta seikkailua kohti. Joel ihmetteli, miten nainen vaikutti ymmärtävän lähes kaiken, kun mies itse kuuli taaperon suusta pelkkiä tavuja.Kun muut olivat menneet, Bruno huokaisi.
“Sanos muuta”, mies mutisi ja rapsutti ruunaa sään vierestä.-
Ai että ihana nähä et Elli on päässy mukaan muidenkin tarinoihin ❤️ se on kyl just tommonen kovapäinen pikkuemäntä etten yhtää ihimettele vaikka se olisko juassu karkuu äiteeltään. Ja varsinki ku Hopiavuori on sille niin tuttu paikka.
Joel kyllä hienosti pärjäs Ellin kans ja saas nähä mitä kaikkea flikka viälä keksiikään 😁
-
Oon saattanut kasvaa viimein aikuiseksi, mutta mielikuvituslapset ja mielikuvituselukat yhdessä on musta sairaan söpö konsepti. 😀 Elli tietenkin on mun lempimielikuvituslapsi, koska siitä on saanut lukea niin paljon. Tämä tarina onkin paljon uskollisempi Ellille, sen persoonalle ja ennen kaikkea puhetyylille kuin ne jutut, joita mä kirjoitan. Jannan tarinoissa Elliltä puuttuu järjestelmällisesti konsonantit sen kovaäänisestä puheesta!
Tarinassa Ellin ja Brunon kohtaaminen on tosi ihanaa! Vitsi kun kerkeäisi piirtämään kuvan. Bruuno on niin iso möhkäle ja Elli niin pieni. Sekin on söpöä, miten ystävällisesti Joel suhtautuu Elliin, vaikka se on vielä aika vieras lapsi. Oikeassa maailmassa olisi jotakuta voinut hirvittääkin, vaikka ei tässäkään Joel päästä Elliä lähikontaktiin Brunon kanssa, vaikka se kuinka hepan luo yrittää. 😀
-
-
Villimammutin kesytys
“Mitä kuuluu?”
“Rakensin talon.”
“Oikeesti?”
“No en ihan…”Ei pitänyt rakentaa taloa. Piti vain remontoida. Mutta lopputulos oli se, että huone kerrallaan Joel oli päätynyt kuitenkin tekemään kaiken uudelleen niin, että käytännössä oli kohtuullista saada kehuskella sillä että oli rakentanut talon. Tuskin sitä olisi entiseksi tunnistanut, vaikka sentään perustukset oli pysynyt tukevasti paikallaan ja julkisivukin odotti vielä parempia maalaussäitä. Jostain syystä kun pintaa lähti raaputtamaan, aina alta löytyi jotain yllätyksiä, joiden alta löytyi yllätyksiä ja niin edelleen.
Taloprojekti oli ollut pahamaineinen Projekti, joka vei ajan, rahat, hermot, kahvivarastot ja viimeisetkin kaverit. Sellaisista aina varoiteltiin ja silti ihmiset olivat liian tyhmiä tai itsevarmoja tarttumaan niihin. Ainakin Joel. Ihan niin kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun vähän vain kurkkaa ja päätyikin loputtomaan kaninkoloon.
Joelia hävetti, että hänestä oli tullut juuri sellainen hevosen omistaja, joka löytää hevoselleen mukavan täysihoitopaikan ja ilmestyy sitten paikalle joskus ja jouluna toteamaan, että oikeastaan hevonen viihtyi paremmin ulkoilmassa muiden hevosten kanssa, eikä sitä viitsinyt suotta häiritä. Oli jopa hieman pettymys ettei Bruno ollut kaivannut Joelia yhtään niin paljon kuin mies Brunoa. Ainakin Bruno viihtyi Hopiavuoressa
Olohuoneessa talon emäntä seurasi kisalähetystä nettistreamin kautta muutaman muun uteliaan silmäparin kanssa.
“Missäs ne nyt on?” Joel tiedusteli. Tyhjät karsinat, tyhjä parkkipaikka siinä missä kuljetuskalusto yleensä oli, puolillaan oleva talo ja Camilla istumassa Eetun paikalla traktorin hytissä lumitöitä tekemässä kertovat, että taas oli käynnissä kisareissu jonnekin.
“Italiassa”, Nelly mutisi keskittyen ruutuun.
“Shh… Se on Eiran vuoro ihan just”. joku toinen sihisi.Keittiö ei tuoksunut vastamaalaltulta, eikä sen pöly ollut peräisin juuri hiotuista puuosista. Joel kaatoi itselleen kupin kahvia, eikä edes yrittänyt tunkea läppärin ääreen kisastreamia seuraamaan, vaan tyytyi kuuntelemaan välillä pätkivää selostusta tuvan puolelta. Mies raaputti kynnellään ruokapöydän pintaa ja huomasi miettivänsä kuinka sekin hyötyisi pienestä pintakäsittelystä. Joelin piti todellakin päästä unohtamaan remppahommat ja palata satulaan.
Vaikka Joelin oma keittiö kiilteli uutuuttaan, mies huomasi miettivänsä ettei se vetänyt vertoja Hopiavuoren tuvalle. Sieltä puuttui kahvikuppikokoelma, joka edusti eri tahtiin haalenneita kuvia erilaisista hevoshahmoista ja muusta hauskasta. Sieltä puuttui myös epämääräinen kasa leipäpaketteja, murolaatikoita, puurohiutaleita ja tiskiainetta, joille ei ollut varattu tarkan matetmaattisesti laskettuja hyllymetrejä, vaan ne odottivat sopivan kolosen ilmestymistä. Ennen kaikkea sieltä puuttui elämä. Vanhassa keittiössä saattoi istua yksin ja tuntea eletyn elämän, mutta vastaremontoidusta kaikki elämän jäljet oli kadonnut ja se sai Joelin olon tuntumaan yksinäiseltä nyt kun urakka oli valmis ja muutama palkattu työmieskin siirtynyt muihin hommiin. Hyviä ukkoja ne oli, mutta tottakai ne joivat kahvinsa mieluiten siellä, missä palkka maksettiin.
Joel huokaisi, puhalsi tottumuksesta kahvikuppiin, vaikka kahvi oli jo aikaa sitten jäähtynyt ja sitä oli jäljellä ehkä hörpyn verran. Miehen olisi tehnyt mieli ottaa toinenkin kupillinen, mutta se alkoi tuntua välttelyltä. Ei auttanut kuin lähteä kohti talvista pihamaata ja aloittaa iloista villimammutin elämää viettämään tottuneen Brunon kesytys. Eetukin oli pari päivää sitten laittanut viestin, että ruunalta alkoi lihakset lähteä, kun ei se kuitenkaan tarhassa saanut tarpeeksi liikuntaa. Yhtä isolta se oli edelleen näyttänyt, mutta taisi olla rasvaa ja talvikarvaa, kuten kunnon mammutilla.
Ei Bruno sentään täysin villiintynyt ollut. Se lönkytti portille vastaan, kun Joel heilutteli kuivahtanutta leivänkannikkaa, jonka oli pihistänyt tuvan pöydältä. Ehkä joku oli joskus sanonut, että niitä saa viedä hevosille ja Joelista tuntui, että tänään jos koskaan hän tarvitsi mukaansa lahjuksia. Bruno yritti kurottaa leipäpalaa niin kaukaa kuin pystyi ja Joel yritti hivuttaa etäisyyttä lyhyemmäksi, jotta saisi lassottua riimun ruunansa päähän. Ihminen 1 – mammutti 0. Kun Bruno oli kiinni, Joel toteutti suunnitelmansa seuraavan osan. Mies viskoi leivän palasia eteensä ja antoi Brunon hamuta niitä suuhunsa matkalla suuliin. Ei tämä ehkä suurin hevoskuiskaamisen taidonnäyte ollut, mutta ainakaan ei tarvinnut suostutella.
Suunnitelma toimi, kunnes leipä loppui. Sitten Bruno päätti purkaa yhteistyösopimuksen yksipuolisesti.
“Miten menee?” Camilla pysäytti traktorin ja huusi äänellä, josta kuuli, että ei näyttänyt kovin hyvältä.
“Tässä treenataan hiitoratsastusta ilman suksia. Ilmeisesti…” Joel ähkäisi, kun kengät liukuivat vasta-auratulla lumella Brunon talsiessa itsepäisesti takaisin kohti vapautta ja vapaata heinää. Ihminen 1 – mammutti 100.
“Tarviitko apua?” nainen kysyi, vaikka oli jo matkalla alas hytistä.
“Sanot sille vaan että mennään ja maiskutat näin niin se tulee”, Camilla selitti ennätettyään hätiin. Nainen nappasi Joelilta narun ja naksautti kieltään muutaman kerran. Bruno höristi korviaan ja seurasi lauhkeasti tallimestarin perässä. Joel seurasi kihisten.Bruno oli aina ollut dramaattinen tyyppi, mutta ei Joelin laiminlyöntejä tarvinnut ihan tällä tavalla alleviivata. Vaikka tottahan se oli, että Camilla taisi olla se, jonka ruuna näki joka päivä ja joka ennen kaikkea kantoi sapuskat turvan eteen. Joel oli se, joka ilmestyi paikalle yllättäen, heitti satulan selkään ja pakotti takaisin sivistyken pariin. Katosi sen jälkeen viikoksi. Ei ollut vaikeaa arvata, kumpi oli parempi kandidaatti lempi-ihmiseksi.
Camilla auttoi taluttamaan Brunon suuliin, sanoi pari tsemppaavaa sanaa ja lähti sitten hienotunteisesti muualle hommiin. Joel sai jäädä kaikessa rauhassa kieriskelemään kiukussa, häpeässä ja katumuksessa – cocktailissa jota oli paljon vaikeampi karistaa pois harteiltaan kuin kuivunutta mutaa paksusta talvikarvasta. Mies huomasi, ettei enää luottanut Brunoon aivan täysin, mutta ruuna seisoi kuitenkin rauhassa paikallaan. Ehkä Camilla oli salaa käskenyt sen olla kiltti Joelille.
-
Ihana Bruno! Kertakaikkiaan lystikkään oloinen tapaus kyllä 🙂
Ja joo, voin oikein hyvin kuvitella, että kun tekee remonttia, alkaa vähitellen nähdä remontoitavia kohtia ihan joka v*tun paikassa. Hopiavuoressa. Lähikaupassa. Kaverin kotona. Kun tarpeeksi kaukaa katsoo, saattaisi paikkakunnan kirkkokin kaivata ainakin uutta maalia. Pappila nyt ainakin. Kaikki keskustelut myös voi kääntää aina remonttiin: ”Onpas tänään karsea pakkanen.” ”Niin on, aattelinkin laitattaa maalämmön.” Minua ihan hykerrytti tuon alun lukeminen. Onpahan Joelilla ainakin ollut (teko)syy olla pois tallilta, vaikka Bruno ei selkeästikään ymmärrä.
-
