Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
c. VRL-12410Elisabeth
Trakehner tamma, 5-vuottaEllu oli aina ollut erityisen mutkaton ja mukava tyyppi. Se ei turhia hötkyillyt tai säikkynyt erikoisiakaan tilanteita. Ilman onnetonta loukkaantumistaan viisivuotiskauden alussa, siitä olisi pitänyt tulla kenttäratsu koviin luokkiin. Nyt eukko parka oli kuitenkin päätynyt minun hoiteisiini ja minä olin päätynyt Suomeen.
Om. Olaf Fuglesang Østman
>> Sivuille
-
07.07.2019 – Kuinka meistä tulikaan me?
Mä olin elänyt siellä sun täällä niin kauan kuin mä ikinä saatoin muistaa. Edeltävän vuoden olin roikkunut kalastusaluksella Pohjois-Norjassa, joka oli ihan mukiinmenevää, joskin hiukkasen liian haisevaa. Toissavuonna kävin leikkimässä cowboyta Australiassa ja sitä ennen reissasin kiertävän sirkuksen mukana ympäri Eurooppaa. Ennen sirkusta mä olin tehnyt kaikenlaista aina kitaranrenkutuksesta jäätelönmyyntiin.
Mä olin kai ollut eräänlainen heittopussi jo syntyessäni, synnyin kesällä 1991 Kölnissä äidille, mutta vuoden iässä asuinkin jo mummoni kanssa. Mummo oli mukava, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta valitettavan lyhytikäinen – ja alkoholisoitunut. Mummon kuolema sysäsi minut kiertelemään sukulaiselta sukulaiselle, kunnes olin tarpeeksi vanha elättämään itse itseni. Kutsuin pakoa sukulaisilta mielummin itsenäistymiseksi, mutta väliäkö tuolla.
Irtisanouduttuani kala-alukselta mä ostin käytettynä Teslan model X:n ja kiertelin hetken säästöjeni turvin, mutta nyt mä olin jälleen tyhjän päällä. Kalat eivät enää huvittaneet ja koko Norja haisi nenääni liikaa Turskalta. Mitään liikaa itseäni sitovaa mä en kuitenkaan tahtoisi, sillä mä tahdoin mennä ja tulla miten minne ikinä jalkani minut kuljettaisivat. Mulla ei ollut perhettä, mutta mulla oli tumma kihara tukka ja hassunhauskat eriparisilmät. Toinen vihreä ja toinen ruskea.
Kaikki kuitenkin kliseisesti muuttui kun näin myynti-ilmoituksen ihmetyttävän halvasta kullanvaaleasta tammasta, palominoksikohan niitä sanottiin. Tamma oli viisivuotias Trakehner ja asusti tällä hetkellä Ruotsissa. Se oli kilpaillut edellisen omistajansa kanssa Ruotsissa mukavalla menestyksellä, mutta tämän jälkeen loukannut itsensä. Liukastunut laitumella, eikä kiireisellä ja tärkeällä omistajalla olisi aikaa – tai edes halua aloittaa epävarmaa kuntoutusta, kun lopputuloksesta ei kuitenkaan olisi takeita.
Hurautin mustalla Teslalla Ruotsiin noin tuhannen kilometrin matkan ja päädyin katsomaan kullanväristä tammaa. Se oli kaunis, valkopäinen ja sinisilmäinen, eikä sen käytöstavoissakaan ollut moittimista. Se laidunsi tyytyväisenä suurella ruohoniityllä, mutta saapui portille muun lauman mukana heti kun tallin omistaja huhuili suojattejaan. Tamma liikkui puhtaan oloisesti ja mä tiesin haluavani sen, vaikka kuka hullu nyt raajarikon hevosen ostaisi.
Eläinlääkäri tarkasti tamman ja uskoi Elisabethin parantuvan, jahka blondi saisi laiduntaa ja levätä vielä ainakin tämän kesän ja käydä pitkillä kävelyillä. Mä kirosin itseäni jo allekirjoittaessani kauppakirjoja, mutta sitten mulla olikin jo jotain. Mä en enää ollutkaan pelkkä sekatyömies Olaf Fuglesang Østman, mä olin hevosenomistaja Olaf Fuglesang Østman.
Mä asustelin Ruotsissa koko kesäkuun ja tutustuin vaaleaan Elisabethiin. Siitä olisi pitänyt tulla kenttäratsu koviin luokkiin, mutta eukko parka oli päätynyt minun hoiteisiini. Mä osasin istua satulassa tuntikausia ja paimentaa karjalaumaa, mutta mä en todellakaan tiennyt mitään kouluratsastuksesta, esteet ehkä niinkin menisivät. Nyt se kuitenkin joutui kuuntelemaan kitaranrämpytystä ja mitä erilaisimpia laulujani.
”Mihispäin me suunnattais täältä Ruotsinmaalta ystäväiseni?” Kysyin tammalta astellessani sen kanssa pitkin pitäjää. ”Norjassa on saaterin kallista ja siellä haisee kala. Sinne me ei ainakaan mennä. Ruotsalaiset on kuunoja ja Euroopassa kesällä aivan liian kuuma, varsinkin sinulle, darling. Mitäs sanoisit Suomesta?”
Tamma ei tietystikään sanonut mitään. Mä puolestani pohdin voisiko mun Teslalla edes kiskoa traileria.Illalla mä löysin Hopiavuoren nettisivut ja päätin naputtaa omistajalle viestin, josko hän tahtoisi riesoikseen yhden hurttia huumoria viljelevän maailmankansalaisen ja maailmankansalaiselle aivan liian tasokkaan ja kauniin seuralaisen. Elisabeth viihtyisi todennäköisesti missä tahansa loistavasti, mutta millä ihmeellä minä tuonkin leidin meinasin elättää, pohdin itsekseni napsauttaessani iphonen näytön kiinni. Ehkä Hopiavuori kaipaisi vielä yhtä lannanlappajaa, sillä senkin tämä sekatyömies taitaisi -ja paska haisisi jokatapauksessa paremmalta kuin kala.
”Tyhjää stressata asioita etukäteen”, totesin itselleni yön pimeydessä. ”Aina ennenkin asiat ovat järjestyneet.”
Painoin pääni tyynyyn ja nukahdin levolliseen uneen ruotsalaisessa matkustajakodissa.-
Kun mä luin tätä ekan kerran, kiinnitin huomiota hyvään kerrontaan, hyvään kieleen, erilaiseen liittymisviestiratkaisuun — ja Olafin ikään. 😀 Virtuaalitalleilla ikärakenne on pakannut olla viimeaikoina vähän sellainen, että perushahmo on mua aika paljon nuorempi, ja tallin omistajat ovat mun ikäluokkaa, eikä niillä kukaan pelaa. (Ja samalla ihmettelen kotona, että mä olen näin TOSI lapsellinen ja saamaton, ja samalla mun ikäiset virtuaaliukkelit on aivan uskomattomia superhevosmiehiä ja pyörittelee 400-karsinaisia talleja kun mä unohdan syödä aamupalan…) Aina vähän sisäisesti tuuletan, kun hyvin kirjotettu hahmo lähentelee mun omaa ikää. 😀 Niiden kautta tulee sellainen olo, että mäkin jotenkin ”saan” olla täällä.
Niin kuin mä alussa tosi tosi nopeasti sanoin, kirjoitat tosi hyvin. Olafin pari tekstiä ovat nyt jo niitä harvoja poikkeuksia, joissa ei ole sellaisia virheitä tai kömpelyyksiä, joihin mun äikänopen haukansilmäni pysähtyisi, kun luen huvikseni enkä töiden takia. Jo tämä teksti on sellainen, että kun mun pitää kommentoida kieltä, en tiedä, mitä sanoisin. Se on hyvä merkki: en ole kiinnittänyt siis huomiota mihinkään tekstuaaliseen lukiessani. Sen huomasin heti, miten laaja sanavarasto sulla on aktiivisessa käytössä.
Mua viehättää se, miten Olaf on sitä mieltä, että kyllä asiat tapaavat järjestyä. Koska niin ne tapaavat!! 😀 En olisi itse yhtä rohkea, että ostaisin edes hiirtä, hevosesta puhumattakaan, ilman että mulla olisi vakituiset tulot. Mutta muuten, ihan normaalissa elämässä, olen Olafin ajatuksen saanut tuta. Turha murehtia etukäteen! Yleensä käy hyvin. Ja jos käykin huonosti, murehtimalla ikään kuin kärsii vain turhaan kahdesti.
-
-
08.08.2019 – Matka on määränpää
Hopiavuoren Eetu oli täsmällinen ja mitä ilmeisimmin otti bisneksensä tosissaan. Hän oli toivotellut meidät tervetulleiksi tallilleen ja lupaillut järjestää Ellulle mukavan karsinapaikan ja mahdollisuuden päästä laitumelle kesän aikana.
”Kylläpä tämä tästä suttaantuu”, sanoin ääneen virnistellen peilikuvalleni samalla, kun pakkailin viimeiset tavarani matkustajakodista.Hopiavuoren Eetu ei ollut ainoa täsmällinen, Fautras -trailerien jälleenmyyjä soitti minulle juuri kun pääsin hyppäämään autonrattiin ja kyseli tarpeitani kuljetuskaluston suhteen. Paljon hän tiesi jo nettisivuilla täyttämäni lomakkeen myötä ja hetken keskustelun jälkeen ymmärsin ostaneeni juuri upouuden 1,5 hevosen trailerin. Kauppias taisikin olla kiero, eikä täsmällinen mietin itsekseni. Olipa tämä kuitenkin luvannut toimittaa trailerin Elisabethin tallille.
Elisabeth odotteli karsinassaan vaalea harja puruissa. Se oli työntänyt sievän päänsä ulos karsinastaan kun kuuli viheltelyni tallikäytävällä.
”Helou leidi”, tervehdin tammaa. ”Me muutetaan, tälläkertaa ei riitäkään, että nakkaa repun selkään ja akkarin kaulaan. Mun täytyy laittaa sut valmiiksi, mutta eihän meillä siihen kauaa tuhraudu aikaa.”
Suin Elisabethin puhtaaksi ja kuljin hyräillen pakkaamaan tamman tavaroita.”No, mutta hei hyvännäköinen”, moikkasin ja iskin silmää tummatukkaiselle tytölle. ”Mitäs mielessä?”
”Oletteko te lähdössä?” Suurisilmäinen tallityttö Mimma kysyi.
”Maailma kutsuu”, sanoin onnentunteen täyttäessä minut. ”Mä pystyn tuntemaan sen! Annas mä autan sen satulan sieltä ylähyllyltä… Ja neito on hyvä.”
Ojensin satulan Mimmalle silmäniskun ja parhaan virnistyksen saattelemina.
”Sä olet kyllä oman elämäs Barney Stinson”, Mimma puuskahti suru äänessään. ”Miksi sä edelleen yrität iskeä mua, me ei tulla näkemään varmaan enää ikinä.”
”Kuka kumma on Barney Stinson?” Kysyin päätäni vasemmalle kallistaen. ”Sähän nyt vaan oot vastustamaton.”
”Himymissä! Etkö sä muka oo katsonu sitä? Netflix, telkkari, 2010-luku?” Mimma sanoi jo hivenen naurahtaen.
”Mä katselen mielummin sua kuin jotain Netflixiä”, aloitin korostetun lipevästi.
Mimma heitti minua pintelillä.Elisabeth seistä tökötti uudessa hopeanharmaassa trailerissaan päästä häntään pinkkinä. Traileri oli lohkaissut leijonanosan säästöistäni, mutta tamma matkustaisi erityisen mukavasti. Olin kummeksunut alunperin lastaussillan puutetta, mutta ihastuin kuljetusvaunuun viimeistään siinä vaiheessa, kun talutin tammaa kolmatta kertaa ulos sivuovesta. Teslaa joutui lataamaan tavallista useammin poikkeuksellisen suuren kuormituksen vuoksi, enkä viitsinyt seisottaa tamma-parkaa yksinään vaunussa yhtään pakollista enempää.
Kävelytin tammaa auton latautuessa ja sopivan paikan sattuessa annoin sen syödä vihreää nurmea. Saimme osaksemme ihmetteleviä katseita usein, mutta monesti ihmiset tulivat juttelemaan ja silittelemään tammaa. Ellu ei ollut moksiskaan ja kiittelin jälleen mielessäni tamman kasvattajaa ja kaikkia mahdollisia hoitajia koko sen aikaisemman elämän varrella. Yhtä selväpäiseen nuoreen ei törmännyt ihan jokainen viikko.
Majoituimme Sundsvallissa suurella ravitallilla. Elisabeth sai oikein karsinapaikan yöksi ja minä kippasin Teslan penkin ala-asentoon. Takapenkit olivat kaadettuina ja peräkoppi pursuili tavaroita niin paljon, ettei lokinsiivenmallisia takaovia edes uskaltanut avata. Seuraavana päivänä matka jatkuisi Uumajasta lautalla Suomeen.
”Perskuti, sitähän ollaan huomenna jo perillä”, sanoin puoliääneen haukotuksen karattua lauseen mukana ulos suustani.-
Tämähän kuulostaa jännittävältä seikkailulta 😀 . Ihanaa, että kirjoitit myös tämän matkan. Siitä saa jo kanssakirjoittajana irti paljon, kun hevonen omistajineen ei vain ’pamahda paikalle’ vailla menneisyyttä. Minua ainakin viehätti kovasti, miten takaluukku kaadettuine penkkeineen pursusi tavaraa 😀
Mitenköhän tuolla pikkukylässä pärjää Teslalla, kun ei siellä ole edes julkisia 😀 ? Siellä ei taida olla edes latauspistettä, ellei joku Rikkaista ole sellaista omaan kotiinsa asentanut. Oi, minua jännittää tämäkin 😀 !
-
Mä luulen, että Olaf on sellainen seikkailija, joka keksii ratkaisun vaikka sitten sähköauto-ongelmaansa. 😀 Paljonkohan Otsonmäeltä olikaan Tampereelle — toistasataa kilsaa ehkä — siellä lienee lähin latauspiste. Olaf-parka, vaikka on oppinut elämään kalastusaluksella ja omasta mielestään aika vaatimattomissa oloissa, ei vielä taida ollenkaan tietää, mihin on oikein päänsä pistänyt! Mutta siitähän kiinnostavat tarinat kertovatkin: päähenkilön kamppailusta. Nyt olet luonut Olafille kyllä ihanan paljon kamppailtavaa moneen, moneen hienoon tarinaan! Uusi heppa, uudet piirit, rahat loppu, muutto niin keskelle korpea ettei Olaf tiennytkään… :DD En oikeasti malta odottaa.
Nellykin sanoi tästä, miten Olaf ei vain tupsahda paikalle hevosineen. Mustakin se on ihanaa. Jos hahmo on juuri virtuaalimaailmaan luotu, se tuntuu aina putoavan enemmän tai vähemmän avaruudesta tallin pihaan. 😀 Siitä tarinan saa joo tehokkaasti liikkeelle, mutta tykkään kyllä enemmän, kun hahmolla on ollut elämää myös Hopiavuoren ulkopuolella. Silloin mä uskon senkin, että kun se astuu tontin rajoilta ulos, se tosiaan menee kotiinsa, eikä vain lakkaa olemasta. Hopiavuoressa on tällä hetkellä paaaaljon enemmän hahmoja, joilla on uskottavat taustat, kuin mitä olen virtuaaliharrastuksessani ikinä ennen tavannut. Ja heh, olen tehnyt tätä kuitenkin parikymmentä vuotta. 😀
Mimman ja Olafin dialogi on myös tosi kivaa (siis tarinassa) ja oikeastaan uskottavaakin. Musta tuntuu että Mimma tykkää, kun sille höpöttelee. Odotan vähän sitäkin, mitä sitten tapahtuu, kun joku oikeasti sanoo, että ei. Että menes nyt siitä, pikkupoika, äitisi helmoihin vakka opettelemaan keskustelutaitoja. Helmipuron Inari kuulostaisi siltä, joka ekana ärähtäisi, mutta katsotaan nyt. Olaf itse antaa ymmärtää, että käsittää sanan ei — mutta miten lie käsittää. 😀 Tämä on yksi juttu, jota odotan. Muutenkin veikkaan että Olaf saa vähän pakkaa sekaisin: vähintään jotain mustasukkaisuusdraamaa ihan olemassaolollaan ainakin jossain vaiheessa. 😀
Ellua en vielä tiedä, mutta ehkä siihenkin tutustutaan kun Olaf pääsee perille. Se vaikuttaa kuitenkin ensivilkaisulta kivalta hepalta. Olen vähän väsähtänyt itse jo moneen, moneen virtuaalimaailman yleisimpään ja tylsimpään hevostyyppiin, mutta normaaleja, uskottavia, hyvin koulutettuja, viisaita harrastehevosia (joita oikeassa maailmassa on suuri enemmistö) ei ikinä ole ollut virtuaalimaailmassa kuin kourallinen! Ne ovat sellainen harvinaisuus, joista jaksan lukea ja kirjoittaa vielä vaikka kuinka kauan!
-
Aiheeseen ‘Ellu’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.