Tämä aihe sisältää 12 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Hauska sukunimi (”Minkä maalainen toi sun sukunimi on ??” ”… Ihan suomalainen.”), kiiltävän musta Audi e-tron, iPhone 11 Pro, shiny shine shine merkkikello. Mitä kaiken tämän takaa löytyy ? Ja mistä Elias oikein löysikään kainostelevan ruunikkonsa ?
-
5. JOULUKUUTA 2019
MAJATALON PUBI, WICKLOW, IRLANTIEtsinnässä Se Oikea
Siellä mä nyt vihdoin olin. Lynchburgin tallipihan porteilla maanantaiaamuna. Täytyy kyllä myöntää, että hieman jännittää astua tunnetun irlantilaisen kasvattajan tiluksille, kun Suomessa hevospiirit ovat niin vaatimattomat versus tämä. Tänne asti oltiin kuitenkin tultu, ja jos nyt kääntyisin ja palaisin kotiin, katuisin — ja kaiken lisäksi saisin Siljalta kauheat huudot.
Olin jo lähes vuoden päivät haaveillut omasta kenttähevosesta. Ratsastettuani ja kilpailtuani koko ikäni muiden hevosilla, oli ehkä aikakin ottaa itseä niskasta kiinni ja hommata oma kauramopo, jos haluaisi oikeasti lähteä menestymään kilpakentillä. Vanha perhetuttuni, Silja Seljaranta, oli yrittänyt jo puoli vuotta saada mua lähtemään hevosenhakureissulle johonkin Suomen ulkopuolelle. Ja itse asiassa se oli Silja, joka löysi Lynchburgista myytäviä hevosia.
Yritin etsiä tietenkin ensin Suomesta jotakin kivaa hevosta, mutta kaikki kokeilemani hevoset olivat vähän … meh. Ei napannut. Lynchburgissa mulle esiteltiin ensin kaikki mahdolliset vaihtoehdot, ja ehdotettiin, että kokeilisin vaikka kaikkia. Päädyinkin viettämään Lynchburgissa yhteensä kolme päivää kokeillen eri myyntihevosia — sekä nuoria, että jo kilpauransa aloittaneita. Mikään ei kuitenkaan tuntunut siltä omalta, vaikka hienoja hevosia olivatkin. Lynchburgin omistajatar, Nancy, näki epäröivän katseen kasvoillani, kun hyppäsin alas viimeisen myyntihevosen selästä.
”I gather you didn’t feel this one either ?” nainen kysyi hymyillen. Nancy tuntui ymmärtävän pointtini siitä, että sen täytyi tuntua oikealta.
”Umm no, no I didn’t,” naurahdin hieman nolostuneena takaisin.
”Well … I have one more candidate for you. He has been for sale for over a year now, but nobody has wanted him yet. He’s a bit … different from the others you have ridden here,” Nancy sanoi hieman epäröiden, mutta silti jotenkin viekkaasti.
”Might as well try him, since I came all this way,” hymyilin naiselle. Jotain erilaista. Se kuulosti nyt jo paremmalta, kuin yksikään myyntihevonen jonka olin kohdannut.
Nancy johdatti mut pienelle laitumelle, joka tähän aikaan vuodesta ei ollut enää erityisen vihreä. Laitumella seisoi kaksi hevosta, molemmat loimitettuina ja hieman märkinä jatkuvasta sateesta.
”That’s him,” Nancy sanoi ja osoitti pienempää ruunikkoa, joka katsoi meitä ujosti tarhakaverinsa vierestä. Nancy ehkä tulkitsi hiljaisuuteni mielenkiintona, ja tarjosi mulle riimunnarua. Sujahdin aidan välistä ja lähdin tarpomaan hieman mutaista polkua pitkin hevosten luokse. Isompi hevonen, kimo, tervehti mua heti uteliaasti ja haisteli, josko mulla olisi ollut jotain syötävää. Taputin sitä kaulalle ja otin muutaman askeleen sen tarhakaverin luokse, hieman aran näköisen ruunikon eteen. Ori uskalsi juuri ja juuri katsoa muhun päin, ja kun tarjosin sille kevyesti kättäni, se varovasti toi turpansa lähelle, puuskaisi ja koitti, oliko sormet syötävää vai ei.
Muistan olleeni myyty siitä hetkestä alkaen. Kasvattaja kutsui hevosta Gramiksi, mutta kuullessani orin oikean nimen — Lynchburg Cablegram — ajattelin heti, että Töpseli. Vaikka ruunikko olikin nimetty cocktailin mukaan. Nancy antoi mun laittaa Gramin kuntoon itse, ja koeratsastaa sen maneesissa. Nancy oli katsomossa koko ajan hiljaa, tarkkaillen, ja hymyili leveästi, kun hyppäsin alas orin selästä. Hymyilin leveästi takaisin, ja siinä hetkessä tiesimme molemmat, että tämä tulisi mulle Suomeen.
-
Vaikka en omista hevosta, uskoisin, että oikean hevosen kanssa se olisi juuri tuollaista. Joskus sen vain tietäisi, että tämä on nyt se minun hevoseni. Koirat otetaan yleensä pentuina ja kunnollinen kasvattaja valitsee sopivan pennun sopivaan kotiin, mutta kerran olen päässyt kokemaan sellaisen fiiliksen koirankin kanssa. Yksi aikuinen koira vain oli mun, vaikka se oli jonkun toisen, ja lopulta se tietenkin päätyi mulle. Se on jokin näin-on-tarkoitettu -olo, jota kuvaat hyvin tekstin lopussa.
Kirjoittelet tosi sujuvaa ja miellyttävää tekstiä. Esimerkiksi puhekielisyys sopii mun mielestä kirjoitettuun tekstiin näin, kun sitä ei alleviivata liikaa. En mä nyt vapaa-ajallani ikinä viitsi oikolukien ja virheitä syynäten tutkia kenenkään tekstiä, mutta kyllä aina tekstistä tuntuman saa, vaikka lukisi pelkkää sisältöä.
Yhtä juttua voi kuitenkin miettiä. Perinteisesti kotimaisessa ja suomeksi käännetyssä kirjallisuudessa on käännetty myös muunkieliset vuorosanat suomeksi. Nyt maailma on muuttunut ja mulla onkin sellainen tuntuma, että kirjallisuudessa varsinkin englanninkielisten vuorosanojen jättäminen englanninkielisiksi ei olisi enää ihan tavatonta, joten kyseessä on suurimmaksi osaksi tyylivalinta. Huomaan kuitenkin itsestäni, että pidän eniten sellaisista teoksista, joiden kirjoittaja tai kääntäjä on niin taitava, että saa vuorosanatkin käännettyä ja silti pidettyä lukijan sujuvasti selvillä siitä, mitä kieltä nyt puhutaan. Ei se johdu kielitaidottomuudestani: puhun montaa kieltä ihan sujuvasti ja olen korkeakouluni käynyt. Se johtuu ihan mun tyylillisistä mieltymyksistäni ja siitä, miten arvostan sellaista kerrontatapaa, joka on sujuva vaikka jopa kieliasioihin onnistutaan kiinnittämään täsmälleen oikea määrä huomiota.
Sit vielä ihan pikkujuttu. Aina kun ihmiset osaa (ja viitsii) käyttää ajatusviivan kohdalla ajatusviivaa eikä tavuviivaa, mun tekee mieli liimata sen ympärille pieniä perhos- ja sydäntarroja. 😀
-
Tämä on kyllä hauskaa kuulla muiden näkemyksiä omista virtuaaliponiteksteistä, ravisuttaa omaa puuta silleen sopivasti ! 😀 Jännä myös, miten erilaisesta näkökulmasta näät nuo englantirepliikit (ihan positiivista siis !); mulla taas tulee automaattisesti, että ne on englanniksi, jos puhekielenä on englanti (tai joku muu), koska kirjotan ns. Eliaksen pään sisästä, eikä hän lähde esimerkiksi hyvin osaamaansa englantia kääntämään päässään –> en siis halua kääntää niitä myöskään teksteihin (ja lauseen perässä ”sanoi englanniksi” vaikuttaa omaan kirjotukseen tönköltä) 😀 Tämä on onneksi sellasta vapaata kirjottamista, missä ei onneksi edes tarvitse tähdätä kaunokirjallisuuden tapaiseen tekstiin.
On myös kiva huomata, miten joku toinen huomaa tekstistä pieniä luonteenpiirteitä hahmosta, vaikka ne tulee itseltä ihan alitajuisesti mukaan tekstiin osana hahmon käyttäytymistä, suhtautumista ja näkökulmaa :”D
-
-
7. JOULUKUUTA 2019
HOTELLIHUONEEN SÄNKY, LONTOOMaisemamatkailua ja vahinko-ostoksia
Lento takaisin Suomeen lähtisi huomenna, sunnuntaina, aamuseitsemältä. Kadun valitsemaani kellonaikaa jo nyt, mutta toisaalta valinnanvaraa ei ollut: lento oli ainoa, johon sain lipun näin lyhyellä varoitusajalla, vaikkakin ylihinnoitellusti. En ollut yhtään varma reissun pituudesta, joten päätin lähteä torstai-iltana Irlannista Englantiin ja tutustua hieman brittiläiseen maaseutuun.
Lensin Dublinista Walesiin, josta vuokrasin katumaasturin ja lähdin ajamaan kohti Lontoota. Olisin voinut mennä junallakin, tai vaikka lentää suoraan Dublinista Suomeen, mutta kerran kun aikaa on, miksei hyödyntää sitä ja nähdä hieman maailmaa. Ajoin maasturilla pitkin hiljaisia teitä, puhelin auxiin kytkettynä ja Spotifystä Mumford&Sons raikaamaan. Kyllä sitä nyt vähän piti teemaan sopivaa musiikkia olla !
Pysähdyin matkallani Hemsbury Saddleryyn, josta olin ohimennen joskus kuullut. Tarvitsin kipeästi ratsastusvarusteiden päivitystä, ja mikä sen parempi tilaisuus, kuin uusi hevonen — poltetaan lisää rahaa yhdellä reissulla ! Hemsburysta mukaan tarttui kolmet ratsastushousut; en ehkä olisi tarvinnut kuin kahdet, mutta onhan se kivaa olla vähän värivaihtelua, ja valkoiset tulisivat olemaan ihan ehdottomat kisaradalla.
Päädyin myös vahingossa shoppailemaan tulevalle hevoselleni, joka oli päässäni jo ristitty Töpseliksi. Ori sai hieman uudenlaisin värein koristellun enkkuviltin sekä ensimmäisestä maailmansodasta ja puolustusvoimista inspiraatiota saaneen villaloimen. Unohtamatta samaan teemaan kuuluvaa riimua sekä nahkariimua kilpailuja varten.
Ei pienessä etukäteen shoppailussa ole mitään pahaa. Tai niin Siljalle virkoin, kun tekstasin naiselle, että nyt oli paperit tehty uudesta hevosesta ja jo valmistelutkin aloitettu — varusteita myöten. Tässä vaiheessa se ehkä hieman aiheuttaa päänvaivaa, kun yhtäkkiä mulla onkin tuplasti enemmän käsimatkatavaraa …
-
Jos tämä olisi ollut pitkä juttu, olisin pohtinut kommentissa sitä, miten tämän olisi saanut upotettua Hopiavuoren tarinoihin, joissa Hopiavuoren väki on yhteisöllisesti mukana. Tällaisena pienenä välipalana teksti on kuitenkin viehättävä ihan tällaisenaan. Parasta musta on tietenkin se, miten Elias liikkuu yhtenäisessä virtuaalimaailmassa, jossa Hemsbury Saddlery on tietenkin olemassa ihan samassa todellisuudessa kuin Hopiavuoren hevostallikin. Musta on mielenkiintoista, jos hahmot liikkuvat sellaisilla alueilla, jotka ovat mulle tuttuja joko virtuaalitalleilta ja muista virtuaalipaikoista, tai ihan oikeasti oikeasta maailmasta.
Kerrot myös Eliaksesta tässä tekstissä pari yksityiskohtaa, joista toista tuot ilmi jo esittelyssäkin. Rahaa on. Lisäkssi hän puhuu varusteiden ostamisesta jatkuvasti itsekseen ennemminkin naisten kuin miesten diskurssissa. Tykkään tosi paljon pienistä yksityiskohdista hahmoissa. Elias on nyt mulle tällä hetkellä tallin ainoa mies, joka shoppailee enkkuvilttiä ja omistaa kolmet ratsastushousut, koska värit ovat kivaa vaihtelua, ja joka pitää iPhoneaan mukana tehden todennäköisesti kuin huomaamattaan melko selväksi ettei hänellä ole mitään Huaweita.
-
-
14. TAMMIKUUTA 2020
ELIAKSEN ASUNTO, TORIKATU, SEINÄJOKIThe Difficulty of Unpacking, written by Elias Hilvan
Kuivatut banaanilastut. Niin hemmetin hyviä. Taas tuli ostettua yksi pussi. Lupasin itselleni niin sanotusti uuden vuoden kunniaksi kiinnittää huomiota ruokavaliooni ja edes yrittää syödä terveellisemmin. Toistaiseksi olin siinä onnistunut, ja olokin tuntui paljon paremmalta noin yleisesti. Juoksulenkit ja pienet lihaskuntoliikkeet auttoivat myös. Self care jne jne.
Mutta nuo pirun banaanilastut. Sallin itselleni pieneksi herkutteluksi banaanilastuja, mutta huomasin, että niitä mielellään jyrsisi koko pussillisen kerrallaan. Nytkin seisoin olohuone-keittiö tilan ja eteisen erottavassa oviaukossa kauppakassin kanssa ja mietin. Banaanilastut ja muutama peli pleikkarilla, vaiko purkaa edelleen keskellä elintilaa lojuvia muuttolaatikoita. Huomasin jo kääntyväni Call of Dutyn puoleen, mutta laatikot tuntuivat paheksuvan asiaa.
Huokaisin syvään, ja purin kauppakassin keittiötasolle ja siitä kaappeihin. Yksi laatikoista sisälsi ruokapöydän, jonka voisi vaikka koota. Nyt. Sohva oli sentään ostettu ja paikallaan, samoin telkkari ja telkkarin alle säilytystaso, jonka päällä makasi PS4 ohjaimineen. Vilkaisin oikealle makuuhuoneen oven viereen, ja siinä pahvilaatikosta mua tuijotti myös kokoamista odottava kahvipöytä sohvan kaveriksi.
Vaatteet olin sentään kaikki saanut purettua. Arkivaatteet makuuhuoneen vaatekaappiin, puvut ja kauluspaidat ynnämuut “työhuoneeksi” muodostuneen huoneen vaatehuoneeseen. Sinnekin voisi vaikka ostaa pöydän ja tuolin, saisi tuon iMacinkin paikalleen ja käyttöön, joka lepäsi paketissaan sohvan takamusta vasten. Onneksi olin säilyttänyt paketin — tietokone oli paljon helpompi kuljettaa siinä.
Yksittäisiä hyllyjä nojasi seinää vasten odottamassa seinään kiinnittämistä. Muutamia kirjoja, jotka omistin, edelleen ruskeassa pahvilaatikossa kasan jatkeena lattialla. Avattuja laatikoita, joista yhdestä oli sentään yhdet lakanat päässeet jo sänkyyn asti. Huoh. Ei kai tässä muu auttanut, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa purkamaan tavaroita. Ja tehdä tästä asunnosta vaikka vihdoinkin vähän enemmän kodin tuntuinen.
-
Oih, banaanilastut! Parhautta😍
-
Kyllä. Samastun. Voisinpa muuttaa niin kuin Sonja muutti aiemmin taloonsa, että ammattilainen pakkaa ja purkaa ja järjestää. Sen sijaan muutan aina niin kuin Elias! Vihaan pakkaamista, mutta vielä enemmän purkamista. Sen ehkä huomaa. Olen asunut täällä puoli vuotta, mutta makuuhuoneessa on kaapeissa ja lattialla kahdeksan pahvilaatikkoa ja eteisen yksi henkarikaappi on täynnä matkalaukkuja, joissa on kirjoja. Mulla ei ole vieläkään eteisessä kattolamppua. Veikkaan, että Elias pärjää lopulta paremmin, vaikka pelaaminen onkin miljoona kertaa mielenkiintoisempaa kuin romujensa lajittelu.
Uusin tulkintani Eliaksesta on, että hän on uusrikas. Joku, jolla on aina ollut varaa iMaciin ja muihin hilavitkuttimiin, kutsuu elektroniikkaansa nimillä tietokone, kännykkä, kello ja niin edelleen. Mistä tietää. Ehkä Eliaksen perhe on lyönyt jossain jutussa läpi vaikka viisi vuotta sitten ja raha on vielä uusi ja jännä juttu. Muut tekstit eivät tosiaankaan tue ainakaan sitä tulkintaa, että Eliaksella ei oikeasti olisi edes varaa iMaciin, joten kun hän on sen kovalla työllä saanut, hän haluaa kovasti korostaa että hänellä on sellainen, eikä mitään perus hp:ta. (Tätä olin havaitsevani monilla sellaisilla tavallisilla nuorilla, joilla on uusi tai uudehko iPhone!)
-
hulppeuteen tottunut Elias ei ole uusrikas, vaan raha tulee perheen omistamasta lakifirmasta, niin kuin hahmoesittelyssä on mainittu 😀 raha ei todellakaan ole itse ansaittua, mutta ei siitä sen enempää spoilereita, selviää kyllä varmasti 🙂
-
-
18. TAMMIKUUTA 2020
HOPIAVUORI, OTSONMÄKIVanhoja ja uusia tuttuja
Käänsin aamupäivästä Audin Hopiavuoren lumiselle tielle ja edelleen tallin edustalle parkkiin. Tai siihen yhteen väliin, joka oli vapaana. Maneesin edustalla oli useampi hevoskuljetusauto, ja pihalla useampi hevonen ympärillään hääräämässä vähintään yksi henkilö. Sammutin auton ja nyin harmaata pipoa syvemmälle päähän. Laitoin mustan untuvatakin kiinni ja otin pelkääjän paikalta mustat college-housut, jotka vedin tummansinisten ratsastushousujen päälle autosta noustessani. Kylmä ja kirpsakka tuuli tuntui heti nenässä ja sormenpäissä — minkä takia muistinkin napata lapaset takapenkiltä mukaan.
Kävelin kohti maneesia, ja matkalla näin jopa itse Eetun kilpa-asuun sonnustautuneena groomatun Jussin selässä, juttelemassa kimon tamman vieressä seisovalle naiselle. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin itse Eetun hevosen selässä. Kohti Eetua ja ilmeisesti kypärän alta pilkottavan hiustupsun perusteella brunettea naista käveli rastapäinen mies, perässään pieni koira. Hetken aikaa mietittyäni tunnistin miehen Noaksi.
En viitsinyt häiritä kolmikkoa, joten kävelin sisälle talliin. Eetun asustuksesta päätellen täällä oli jotkut kisat menossa. Ja lumesta päätellen maneesissa. Töpselin ratsastamista pitäisi lykätä muutamalla tunnilla. Hetkonen. Siljahan taisi mainita pari viikkoa sitten tulevansa tänne kisoihin. Oliko tänään juuri ne kisat ? Hyvä minä taas. No, tässä ehtisi hyvin siivoamaan vaikka karsinaa, ja miksei niitä kilpailuitakin voisi katsoa.
_____________
Istuin maneesin katsomossa, Töpselin enkkuvilttiin kääriytyneenä, kun puhelin alkoi piipittää taskussa äänekkäästi. Hieman nolostuneena kaivoin viltin alta puhelimen takintaskusta ja napsasin sen äänettömälle.
New Messages from Silja Seljaranta
elias !!
missä oot ??
tuu maneesin parkkipaikalleVirnistin hieman, vastasin “tulossa” ja kävelin suurimmaksi osaksi tyhjää katsomoa alas ja ulos maneesin avonaisesta ovesta. Bongasin Siljan melkein välittömästi avatun lastaussillan ääreltä, ja harpoin naisen luokse, enkkuviltti hulmuen viitan tavoin.
“Selvisitte tänne Pohjolan kylmyyteen,” sanoin kovempaan ääneen tuulen yli, kun olin melkein Siljan vierellä. Virnistin nähdessäni naisen ilmeen, kun tämä hätkähti ja kääntyi ympäri.
“Elias !” Silja huudahti ja veti mut halaukseen. Päästäessään irti, Silja jatkoi virnistäen, “Ootko sä alkanu käymään salilla vai ?”
“No sillon tällöin. Enemmän lenkkeilen. Pitää jollain tavalla yrittää päästä kilparatsastajan rooliin,” naurahdin. En ollut käynyt vielä Seinäjoelle muuton jälkeen kertaakaan salilla. Se on vähän semmoinen … ahdistava paikka.
“Hah, munkin ehkä pitäisi … Mutta, auta mua ottamaan Pulu ulos. Laitetaan sille varusteet niskaan ja tehdään joku pieni kävelylenkki ennen verryttelyä. En jaksa Avrelianin seuraa yhtään enempää, kuin on pakko,” Silja tuhahti loppuun ja suuntasi lastaussillalle.
Brunette kertoi mulle ajastaan Huminassa ja erityisesti venäläisestä … kollegastaan, joka ei ilmeisesti ollut mikään maailman ystävällisin tuulahdus. Autan Siljaa laittamaan raudikon orin kuntoon, joka vaikuttaa olevan kovin innoissaan kaikesta huomiosta, mitä sille annan. Pienen kävelylenkin jälkeen otan Pulun loimen, kun Silja menee verryttelyyn, ja pian lämmikekasa sylissäni vain kasvaa, kun Silja nakkaa mulle untuvatakkinsa radalle mennessään. Jos ei tämä kilparatsastajan ura ota tuulta alleen, voin näemmä aina hakeutua kisahoitajaksi.
Siljan rata on mun silmään ihan jees. Naisen irvistys kuitenkin kertoo toista, kun ratsukko tulee maneesin ovelle ja annan Siljalle takin päälle.
“Mun mielestä se näytti ihan hyvältä,” kommentoin iloisesti.
“No jaa. Huomaa selkeästi, että on ollut taukoa. Oma ratsastus olisi voinut olla paljon parempaa,” Silja huokaisee, ja ohjaa orinsa verryttelyyn.
_____________
“En kestä, se on niin söpö !” Silja huudahtaa kuiskaten, kun Töpseli kävelee meitä vastaan lumisessa tarhassaan. Ruunikko jää parin metrin päähän ja hörähtää hieman epäilevästi, kun näkee tuntemattoman ihmisen mun rinnalla. Otan muutaman askeleen orin luo, laitan riimunnarun sen riimuun kiinni ja rapsutan sen kaulaa harjan alta.
“Töpseli, tuo on Silja,” puhun ruunikolle ja osoitan portilla odottavaa naista. “Siljaa ei tarvitse pelätä, me tykätään Siljasta.” Silja naurahtaa, ja taputan Töpselin kaulaa ennen kuin maiskutan sille kehottaakseni sitä seuraamaan perässä.
Rauhassa kävellen ja jutellen suuntaamme takaisin maneesille. Kun Silja huomaa pitkän miehen alkavan nostaa lastaussiltaa, nainen ottaa muutaman juoksuaskeleen ja auttaa nostamaan ja sulkemaan sillan. Tunnistan miehen Avrelianiksi, johon törmäsimme pikaisesti maneesin ovella ennen Siljan rataa. Mies oli ensivaikutelmalta aika lailla sellainen, kuin Silja antoi olettaa, mutta olin silti jotenkin kevyesti järkyttynyt.
Kuulen keskustelua kaksikon välillä, ja saapuessani Töpselin kanssa rekan luo Silja suuntaa pienemmästä ovesta sisään, ilmestyen melkein heti takaisin toisten kenkien kanssa.
“Ainiin. Avrelian, tässä on Elias. Vanha tuttuni. Elias, Avrelian,” Silja osoittaa pikaisesti ja istuutuu vaihtamaan kenkiään. Siirrän riimunnarun vasempaan käteeni ja ojennan oikeaa miehen suuntaan.
“Moi. Elias.” Venäläinen vain nostaa kätensä vyötäisilleen, jättäen kättelyeleeni kokonaan huomiotta. Lasken käden takaisin paikalleen vain nostaakseni sen heti rapsuttamaan jälleen Töpselin kaulaa.
“Herra Ismailov sinulle. Maksavatko vanhempasi sinulle paljonkin viikkorahaa ?” Avrelian virnistää, ja katsoo mua päästä varpaisiin.
Kohotan kulmiani, mutta ennen kuin ehdin vastaamaan, Silja huudahtaa ovelta, “Avrelian !!”, hypähtää lumiselle maaperälle ja mulkaisee matkakumppaniaan vihaisesti. Seuraan vain vierestä, kun venäläinen kävelee pitkin harppauksin naisen ohi ja samasta ovesta sisään.
“Onko hän aina tuollainen ?” viiton riimu kädessäni ovea kohti, hieman hermostuneesti naurahtaen.
“Osaa olla pahempikin,” Silja tuhahtaa ja vetää takkiaan vetoketjusta ylemmäs suojatakseen kasvojaan tuulelta.
“Haluanko edes tietää ?” virnistän Siljalle, joka sulkee silmänsä ja pudistaa päätään. Avrelian ilmestyy takaisin ulos, sytyttää tupakan ja nostaa pikkuoven portaat ylös.
Silja mulkaisee jälleen paheksuvasti venäläisen suuntaan. “Onko ihan pakko levittää syöpää ihan siinä vieressä ?” Vihaan tupakan savua lähes yhtä paljon kuin Silja, ja irvistän, kun nainen saa vastaukseksi hönkäyksen savua naamaansa.
Pienen hiljaisuuden jälkeen yritän rikkoa jäätä ja olla kohtelias, vaikka tiedän jo nyt että siinä on pienet mahdollisuudet saada kohtelias vastaus. Käännyn hieman venäläisen puoleen, “Silja kertoi, että sullakin on kenttähevonen ?” Töpseli ottaa muutaman turhautuneen askeleen paikallaan ja pukkaa turvallaan oikeaa käsivarttani.
“Pian kuusivuotias täysiverinen. Tamma,” mies vastaa kulmiaan kohottaen.
“Hyväkin ?” jatkan kysymystä, joka saa venäläisen lähes huomaamattomasti kurtistamaan kulmiaan.
“Luonnollisesti.”
Huomioni kiinnittyy Siljaan, joka ottaa muutaman askeleen pois päin Avrelianista, pyöräyttäen samalla silmiään. “Elias on kenttäratsastaja, Töpseli menee kahta tähteä.” Voin melkein nähdä miehen kasvoilta halveksuvan reaktion hevoseni lempinimeen, mikä saa mut rapsuttamaan ruunikon otsaa ja hieman silittämään sen turpaa. Saan vastaukseksi tyytyväisen hörähdyksen.
“Risteytys ?” kuulen venäläisen kysyvän samalla, kun huomioni on kiinnittynyt ruunikkoon.
“Joo, irish sport horse,” vastaan ja käännän katseeni Avrelianiin. “Vain neljäsosa täyttä verta. Tuli Suomeen tammikuussa.”
“En pyytänyt elämäntarinaa,” Avrelian sanoo monotonisesti ja kääntyy tumppaamaan tupakkansa vain sytyttääkseen toisen.
“Entäs se sun täysiverinen ? Kilpaileeko vielä ?” kohotan kulmiani ja kysyn mieheltä kiinnostuneena, vaikka Avrelianin kiinnostus omaa hevostani kohtaan oli pakkasen puolella.
“Muutama startti alla.”
“Kilpailetko itse ?” kysyn uteliaasti. Avrelian on pidemmän puoleinen, ja täysiveriset ovat yleensä vähän pienempää sorttia.
“En. Valmennan tammaa ratsastajansa kanssa.” Nyökkään vastaukseksi. Tulee ihan semmoinen olo, että olisi jossain deittisovelluksessa ja menee hermot, kun toinen ei tunnu haluavan pitää keskustelua yllä.
Hetken hieman ehkä väkinäisen keskustelun jälkeen huomaan, että Töpselillä alkaa mennä hermo seisoskeluun — vaikka ori ei sitä ikinä millään ilkeällä tavalla toisikaan ilmi.
“Töpseli meinaa hermostua, joten me suunnataan talliin. Pitää vielä ratsastaa, kun nää kisat sekotti alkuperäisen suunnitelmani,” naurahdin. Avrelian vain tumppaa toisen tupakkansa ja harppoo kohti kuskin ovea.
“Sellaiset käytöstavat,” Silja kohottaa kulmiaan. “Ollaan yhteydessä, katsotaan niitä kouluvalmennuksia joku päivä,” brunette jatkaa ja ottaa muutaman askeleen tarjotaakseen taas halauksen. “Kiitos avusta, moi !”
“Nähdään. Hauskaa kotimatkaa,” sanon naisen perään.
“Todella hauskaa,” Silja irvistää ja nousee pelkääjän paikalle.
“No niin, mennäänhän,” sanon ruunikolle, joka virkenee ja lähtee reippaasti seuraamaan mua kohti tallia.
_____________
Kirjoitettu yhdessä Lissun kanssa. Avrelianin näkökulma
-
Ensinnäkin, loistavat ja isot pointsit yhteisöllisestä kirjoittamisesta. Ihan sikahienoo et tätä harrastetaan! Mä tykkään tosi paljon, koska se vaan vahvistaa tätä yhteisöä. Jee, hyvä!
Tarinaa oli ehkä vähän vaikea seurata. En tunne tätä ’venäläistä kollegaa’, joten minulle oli vaikea tajuta kenestä puhutaan. Ja ehkä sen takia Avrelian jäi mulle mysteeriksi – ja oliko hän tämä venäläinen kollega vai ei. On kuin hän olisi vain hypännyt tarinaan piilosta.
-
Elias on kyllä yllätyksiä täynnä. Kerran aikaisemminkin oli maininta, että hänellä pysyy talikko kädessä, ja aina vaan se oli mulle yllätys. Huomaan tässä taas niin näitä mulle kehittyneitä stereotypioita. Ehkä se johtuu tästä Eliaksen venäläisestä kollegasta, Avrelianista, joka taas aika hyvin solahtaa ajatusmalliini? 😀
Tämä kohderyhmä taitaa kyllä kaivata enemmän esittelyjä vieraista hahmoista, Nelly on siinä oikeassa. Avrelian sattuu olemaan mulle tuttu hahmo, vaikkakin samalla niin tuntematon, etten tunnistaisi häntä tästä kuvauksesta ilman nimeä. Omissa tarinoissaan hän on nimittäin vähäsen pisteliäämpi, nasevampi ja tyytymättömämpi oikeastaan kaiken aikaa. Johtuukohan se lie siitä, että Avrelianin tarinoissa hän on itse kertoja… Mutta joka tapauksessa Siljan nimen olen nähnyt oikeastaan vain kisalistalla pari kertaa. Nyt käy siis niin, että kasvoton, iätön mutta jostain syystä silti blondi ja pitkähiuksinen (koska hehe, Salkkarien 99-vuoden Silja) hahmo puhuu mun mielikuvissa Eliakselle. Hänellä ei ole puhetyyliä, murretta, persoonaa tai mitään. Se ei tietenkään johdu Siljan hahmosta, vaan siitä, etten tunne tätä hahmoa ollenkaan. (Voisinpa tehdä loputtomasti pohjatyötä ennen kommentointia!!)
Niin tai näin, yhteiskirjoittaminen on hauskaa ja toisien hahmojen käyttäminen niin kuin omiensa aina sairaan hieno juttu!! Nyt vain pitää tarttua niihin Hopiavuorenkin hahmoihin, että pääsee oikeasti-oikeasti mukaan tähän meidän leikkiin.
-
