Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
linet (c) Elisa, väritys (c) Anne L.Lasso
8-vuotias seuraponi. Entinen laukkaponi. Laiskanpulskea. -
Tapahtunut tapaninpäivänä. Mitä nyt vähän myöhässä…
Isobritannialainen
Sen oli oltava hieno. Tulisihan se nyt Iso-Britanniasta asti Suomeen. Laivakuljetukset tietenkin maksoivat oman veronsa. Ja tietenkin se joku auto ja kuski, joka lupasi tuoda hevosen turvallisesti Seinäjoelle asti. Ja vieläpä jouluna! Kaikkihan nyt oli aina sovittavissa, kun hinnasta puhuttiin. Olin kuullut siskon tyttären kaverin äidiltä, jonka tytär ratsasti Riitan ratsastuskoulussa, että Hopiavuoren talli olisi paras paikka, jonne hevosensa voisi majoittaa. Oli karsinaa, maneesia ja kokopäivätarhausta. Minä niistä hienoista sanoista mitään ymmärtänyt, mutta olin vain hymyillen nyökytellyt päätäni. Puhelimesta minulle olikin vastannut nuori herrasmies, joka lupasi, että meidän hieno isobritannialaisemme saisi majoittua heidän luonaan. Lupasin jopa ekstrahintaa, jos karsinaa voisi pitää meille varattuna jouluun asti. Enhän halunnut pilata yllätystä.Ajoin salaa hymähdellen puristaen ratista tiukasti ja kuuntelin tarkkaan Google Mapsin antamia ohjeita.
”Mutsi, mitä me tehään täällä landella? Luulin, että lähetään Ideaparkkiin shoppailemaan.”
Tyttäreni istui naama väärinpäin apukuljettajan paikalla ja hymähdin hiljaa:
”Meillä on vielä isän kanssa yksi joululahja jäljellä.”
”Älä nyt vaan sano, että olette pimahtaneet päästänne ja päättänyt, että me muutetaan tänne peräkylään. Mun kaikki kaverit asuu Seinäjoen keskustassa. Ja täällähän haiseekin ihan hirveelle…”
”Katso, me ollaan perillä!” hymyilin tyttärelleni, Amandalle meidän kääntyessä maalaistalon pihaan.
Pihassa liikkui hevonen narussa ihmisen perässä. Tilaamani autokin oli saapunut jo paikalle.
”Älä nyt sano, että oot ostanut jonkun hevostilan anteeksipyynnöksi siitä kotiarestista, mitä annoit mulle”, tyttäreni tuhahti katsellen kiinnostuneena ympärilleen.”Nyt laitat, silmät kiinni!” sanoin tyttärelleni ja hoputin kuskia taluttamaan isobritannialaisen ulos autosta.
”Hyvää joulua, kultaseni!” hymyilin Amandalle ja esittelin kuskin narun päässä seisovaa karvaista, pientä otusta.
”Mutsi! Mikä tää on?” teini-ikäinen tyttö tuijotti vuoron perään minua ja korvat höröllä olevaa otusta, jonka kaulan ympärille oli kiedottu lahjanarua, ja piteli nenästään kiinni.
”Mää luulin, et sää halusit ponin. Se on oikein hieno isobritannialainen”
”Mutsi, mää sanoin, että haluan mopoauton.”
”No, mä ostin sulle nyt ponin.”
”Mitä mää teen haisevalla karvamöröllä?”
”Onhan se nyt ihan söpö. Ja suoraan Iso-Britanniasta.”
”Ei tossa oo mitään söpöä. Mää haluan mopoauton – en mitään ponia! Mitä kaveritkin nyt sanoo? Mulla menee maine tän takia. Kukaan ei saa tietää, että mulla on joku poni.”
”Okei, okei. Sää saat mopoauton. Minkä värisen haluat, kultaseni?”Pujahdimme tyttären kanssa autoon ja huikkasin nopeasti kuskille:
”Jos sen tallin omistajan kanssa, katsotte sen isobritannialaisen kuntoon. Minä maksan kyllä hyvin.””Sen nimi on Lasso”, kuski tuhahti katsoen vaaleaa ponia rapsuttaen sitä korvien välistä.
Poni katsoi kiinnostuneena ympärilleen skannaten tulevan kodin tarkkaan.-
A. Tervetuloa, kiva saada uusia naamoja tänne.
B. Älä ota tästä paineita, mutta todella vahva aloitus! Ensinnäkin tosi hyvin kirjoitettu tämä teksti, siitä saa heti kiinni hahmoista ja tunnelmasta. Ja toiseksi, jäin kihisemään uteliaisuudesta, että mitä ihmettä tällaisesta kuviosta voi tulla. Jatkoa odotellessa siis… -
Onpa Lyydiassa mielenkiintoinen luonteenpiirteiden ja toimintatapojen yhdistelmä! Häntä voisi ehkä luonnehtia ystävälliseksi snobiksi. Lyydialla on käytöstavat kunnossa ja hän tuntuu kunnioittavan muita; jopa tallin isäntää, jonka tehtävä on siivota hevosenlantaa. Mielestäni Lyydia ei vaikuta tuntevan itseään varsinaisesti muita paremmaksi. Samaan aikaan hän on oppinut, että rahalla saa mitä vain, ja rahaa hänellä on. Ponissakin tärkeintä tuntuu tässä vaiheessa olevan sen tausta, jonka Lyydia kokee eksoottiseksi ja hyväksi. Poni on kuitenkin isobritannialainen, eikä Lyydia kutsu sitä nimeltä! Samalla hän on valmis heittelemään taas yhtä ihmistä rahatukolla, jotta saa sille hyvää hoitoa.
Lyydia lähestyy Amandaa ponin kanssa tässä vähän samalla tavalla kuin Santun äiti aikoinaan Santtua. Tässä sulle kulta poni: nythän olet onnellinen, eikö niin? Santtu vain tykkäsi poneista, Amanda ei! Lyydian lähtökohta kuitenkin oli tehdä Amanda onnelliseksi. Hän ei vain ihan tunne tytärtä ja tiedä, mikä hänet tekisi onnelliseksi. Mutta kun poni ei ollutkaan oikea vaihtoehto, niin ostetaan sitten se mopoauto, kulta.
Lyydian seikkailu tallilla on varmasti mielenkiintoinen. Mitähän käy, kun muut eivät näekään isobritannialaista, vaan tavallisen laiskanpuoleisen ponin? Onnistuvatkohan muut näkemään Lyydian ystävällisyyden ja omanlaisensa hyväsydämisyyden rahan heiluttamisen takaa? Entäpä Amanda: onkohan hänellekin tarinan edetessä vielä sija Hopiavuoren hevostallilla?
-
-
Helpompaa kuin koiran omistaminen
”Niin mikä isobritannialaisen olet hommannut?”
”Se on laukkaradoillakin pärjännyt. Hieno kuin mikä”, hymyilin ylpeänä.
”Oletteko te oikein englantilaisen täysiverisen? Amanda on varmasti onnellinen. Sellainen on hieno hevonen.”
”Ei se kyllä se ollut. Se on poni”, pudistelin päätäni yrittäen saada isobritannialaiseni nimen päähän.
”Oi, uljas connemara vai? Sen on oltava kimo. Kai meidän Julia pääsee joskus sillä ratsastamaan?”
”Mikä on kimo? Tai edes connemara?”
”Connemara on iso poni. Ja kimo on valkoinen väriltään. Etkö sinä muka tiedä? Herran jestas, minkä pelastetun otuksen olet ostanut?”
”Se on ruskea. Melkein samaa koko on kuin meidän irlanninsusikoira, Back.”
”Oletko sinä mennyt ostamaan shetlanninponin? Mutta eihän nyt Amanda voi sellaisen kanssa kilpailla. Meidän Juliaa tuskin kiinnostaa laiskat pulliaiset”, ystävättäreni tuhahti.
”Minusta se on sopivan kokoinen. Ei liian vaarallinen. Ei ole pitkä matka pudota, jos selästä tippuu”, hymähdin hieman harmistuneena.Olin toivonut, että ystävättäreni olisi ollut kannustavampi. Olihan nyt hevosen omistaminen iso juttu. Mitä vikaa minun isobritannialaisessa oli? Sehän oli juuri sopivan kokoinen ensimmäiseksi hevoseksi. Amanda ei ollut lähtenyt tallille mukaani sitten ensimmäisen kerran, mutta tokkopa tytölle oli ostettava mopoauto. Sillähän voisi tulla itse hoitamaan meidän yhteistä ponia. Enhän minä nyt mitään hevosten omistamisesta tai hoitamisesta tiennyt.
”Onko se isobritannialainen missä?” katsoin kysyvänä harteikkaalta mieheltä, joka pyöri tallin ovien edessä.
”Niin anteeksi, mikä oli?” nuori mies katsoi minua hämmentyneenä.
”Sellainen ruskea, pieni poni”, selitin miehelle nopeasti.
”Ai niin Lassostako puhut? Säähän taisit ollakin uusi tulokas täällä. Minä olen Tiitus. Olen yksi tallityöntekijöistä.”
”Niin Lassohan se olikin!” hymyilin leveästi. ”Meriahon Lyydia.”
Kättelin miestä. Miehen ote oli napakka. Hänen oli oltava urheilija.
”Niin Lasso on tuolla tarhassaan. Tiedätkö, mikä se oli?” Tiitukseksi itsensä esitellyt mies kertoi.
”Tottahan toki. Olinpa ajattelematon. Mutta hei, kiitos paljon ponini hyvästä hoidosta! Tässä on sinulle hieman tippiä”, vastasin miehelle ojentaen hänelle kaksikymppisen käteen.
Ranskassa asuessamme mieheni kanssa olin oppinut, että oli tärkeää tipata henkilökuntaa. Muuten voisi löytää kärpäsiä ruuastaan tai siivoja oli omatakeisesti ottanut asunnosta itselleen tippiä.Ruskea poni käveli minua vastaan tarhan portilla. Se käveli verkkaisesti, mutta jokin teki tuosta otuksesta niin suloisen ilmestyksen, etten muusta tiennyt. Tallinomistaja Eetu oli ensimmäisinä päivinä opettanut minulle, kuinka naru laitettiin isobritannialaisen päähän. Sen jälkeen poni seurasi perässä kiltisti. Sillä olikin jo naru päässään ja aitaan oli kiinnitetty ponin oma hieno talutinremmi, jonka olin käynyt sille ostamassa. Se oli sellainen viinipunainen, jonka köynnöksissä oli sävähdys ruskeaa sekä mustaa. Kiinnitin talutinremmin ponin päässä olevaan naruun kiinni. Voisimme käydä vaikka yhdessä kävelyllä.
Hauskaa, kuinka mukavaa oli omistaa oma hevonen. Se oli kuin olisi koiran omistanut. Meidän koiramme Back vain vaati niin paljon enemmän huomiota. Sitä piti ruokkia, käyttää neljä kertaa ulkona sekä rapsutella ja leikkiä. Aamulla oli tehtävä keskipitkä lenkki ja illalla taas pitkä lenkki. Onneksi se oli mieheni hommia, ja minä sain täysin keskittyä isobritannialaiseni hoitamiseen. Ja kuinka helppoa se olikaan. Riitti, että kävin kerran päivässä taputtamassa sitä. Vaatimuksiin vain kuului, että ruuat pitäisi tehdä itse, mutta sitä varten oli työntekijät, jotka hoitivat ponini hyvinvoinnista. He niin siivosivat karsinan kuin antoivat sille ruuan sekä hoitivat sen ulkoilutuksen. Ja hinta, mitä siitä kaikesta maksoin, oli mielestäni naurettava. Itse olisin voinut lisätä hintaan, vaikka muutaman satasen lisää. Vielä, kun tallinomistaja oli hankkinut itselleen niin nöyriä työntekijöitä. Esimerkiksi kikkarapäinen, hieman huvittavan oloinen mies oli kuin enkeli. Nimi oli jotenkin hassu. Hellokohan hänen nimensä oli? Poni seurasi minua kiltisti. Se oli enemmän kiinnostunut hangessa kävelystä, mutta minä en halunnut pilata juuri eilen ostamiani, uusia nilkkureita. Polulla käveleminen oli vaarattomampaa.
-
Lyydia on kyllä oikeasti mielenkiintoisin ilmestys vähään aikaan. Sanoin tästä jo, mutta musta on kerta kaikkiaan kutkuttava ajatus ympätä yhteen tietty ylimielisyys ja hienostelevuus sekä ystävällisyys. Samastun Lyydiaan yhtäkkiä ihan hirvittävän vahvasti. Mulla on vaikeuksia toimia ns normaalisti ihmisten kanssa ja tulkita, mitä muut ajattelee ja mitä ne musta haluaa. Kun muut alkaa kuiskia Lyydiasta, ajattelenpa tietäväni just miltä hänestä tuntuu. Nyt jo ajatus siitä tuntuu tosi pahalta. Lyydia yrittää olla kunnolla: antaa tippiä ja kaikkea niin kuin hänen mielestään kuuluu. Muiden mielestä se on varmaan aivan supererikoista. Olisinpa nähnyt Tiituksen ilmeen.
Kun kyseessä ei ole oikea ihminen, en oikeasti osaa päättää, miten Lyydiaan suhtautuisin. Hän on toisaalta kävelevä vitsi, mutta samalla pelottava. Mielikuvitusmaailmassa mua huvittaa, miten pihalla hän hevosestaan on, ja samalla kauhistuttaa, koska Lyydioita on oikeastikin! Vitsit kun vähän hellittäisi töissä. Oikein palan halusta päästä painelemaan Lyydian nappuloita omalta osaltani hahmoineni. En malttaisi millään odottaa, että väki ehtii reagoimaan hänen touhuihinsa. Tämä on muutenkin niin kuin telkkarisarjaa. Haluan seuraavan jakson. Minun täytyy saada tietää HETI, tuleeko tästä kaikesta katastrofi, vai muuttuuko Lyydia oikeaksi hevosihmiseksi? Toisaalta jos tietäisin, se pilaisi tarinan seuraamisen minulta.
-
