Tämä aihe sisältää 53 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Suomenhevostamma Lumivaaran Laululinnun eli Liljan päiväkirja.
-
Kolmas luku. Tai siltä se ehkä omalla tavallaan tuntui, kun annoin Liljalle luvan peruuttaa ulos trailerista Hopiavuoren hevostallin pihalla. Kimo tamma asteli reippaasti alas ramppia pitkin ja viimeisenkin kavion osuessa talviselle pihamaalle. Tammani vaaleat korvat olivat suunnattuna tiukasti eteenpäin ja Lilja seisoi pää ylhäällä ihmettelemässä maisemia. Jostain kuului hirnaisu johon Lilja vastasi omalla kimeällä äänellään ja jouduin väistämään hieman, jotta tamma ei puhkaisisi tärykalvoani. Ilmeisesti tamman kimeä vastaus kertoi tallissa oleville ihmisille, jotta joku oli pihalla, sillä pian tallin ovesta asteli ulos ehkä noin itseni mittainen mies.
Tummansinisen pipon alta oli nähtävillä muutama vaalea hiustupsu ja yritinkin saada Liljan seisomaan hetken paikallaan, jotta saatoin puhua miehen kanssa.
”Sinä tairat olla Minja? Hopiavuoren Eetu.”
”Jep ja tämä tässä on Lilja” nyökkäsin kohti pientä – hieman pörröiseltä ponilta näyttävää – tammaani kohden. Onnekseni Lilja oli kääntänyt mielenkiintonsa muista hevosista kohti paikalle saapunutta miestä.
”Minä voin näyttää mihinkä sille o laitettu karsina valamiiksi. Vai olisiksä halunnu pistää sen suaraa pihalle mialummi?”
”Mä voin viärä tämän karsinahan kyllä ensi. Toki jos on helepompaa että tämä menöö pihalle nii seki kyllä käy” rapsutin tammani pörröistä kaulaa samalla kun odotin jotta oikea suunta näytettäisiin.
”Mennähä tuasta tallin lävitte niin näjet samalla, jotta mihinä sen karsina on. Me tehtihi sellaane väliaikatarha niin voirahan sitte myähemmi kattua kenenkä kans se vois maharollisesti tarhata yhtä aikaa”.
”Se kuullostaa hyvältä. Tämä on kyllä pystyny ihan hyvin tarhaamaan muiren tammojen ja ruunien kans”.Eetun lähtiessä kävelemään edellämme olin tyytyväinen siitä, jotta Lilja ei kerännyt liiallisesti kierroksia uudesta paikasta. Pidettyään ovea meille auki viittoi mies aika lailla heti käytävän vasemmalla puolella olevaa karsinaa.
”Kakstoistane olis varattuna sille, jos se vaan käy. Tuas on toki sitte heti tua kulumakarsinaki vapaana, jos se olis mialuusempi?” Eetu viittasi kohti käytävän toisella puolella olevaa heti ensimmäisenä olevaa karsinaa.
”Tämön ihan hyvä. Lilja on onneksi tottunu asumahan, vaikka ja mihinä kohtaa tallia nii eiköhän se tuahon kotiuru.”Jatkaessamme matkaamme tallin lävitse Eetu viittilöi vielä pariin suuntaan kertoen mistä löytäisin varustehuoneen, ja missä olisi heinät ja muut ruuat. Pihalle päästessämme minulle näytettiin Liljaa varten tehty oma pikkutarha johon kimoni talutin. Käännettyäni kimon tarhaansa naksautin riimunnarun lukon irti tamman riimusta ja annoin Liljalle mahdollisuuden alkaa tutustumaan uuteen kotiinsa. Seurasin pienen kimoni toimintaa hetken, ennen kuin oli aika palata takaisin autolle ja lähteä purkamaan Liljan varusteita uuteen kaappiin. Kolme ikea säkillistä sekä kaksi erilaista satulaa saivat aikaan pohdinnan siitä, että miten ihmeessä saisin kaikki vietyä mahdollisimman tehokkaasti sisälle, jotta saisin siirrettyä autoni ja trailerini pois kaikkien tieltä.
”Anna minä autan” kuulin jonkun sanovani jostain takaani. Taiteiltuani itseni pois trailerin ovelta sen verran että en todennäköisesti aiheuttaisi liikaa meteliä, otin pari askelta, jotta näin kuka takanani oli. Punapiirteisessä oli jotain mikä soitti kelloja jossain syvällä sisässäni, mutta täysin varma en ollut siitä missä tiemme olisi voinut joskus miehen kanssa kohdata.”Kiitos. Tota saisitko sä vaikka jommankumman satulan?” kysyin tehdessäni vielä enemmän tilaa toiselle ja odottaessani jotta toinen sai poimittua satulan käsivarsilleen.
”Muuttopäivä?” mies kysyi lähtiessämme askeltamaan kohti tallirakennusta.
”Joo. Mulla on semmonen kimo suokkitamma. Toki sitä ei taira olla hankala erottaa muiden joukosta, ku moni tais vissihi olla jonkunlaane pualiverinen ruunikkona tai rautiaana?”
”Niinhän tuo taitaa olla. Kimo suomenhevonen varmasti erottuukin joukosta. Se oli kouluhevonen?”
”Koulua me ollahan pääasias reenattu. Kyllä me joskus ollahan hypättyki mutta oikiastaan Liljan mammaloman jäläkeen me ei olla sitä pualta hirviästi reenattu. Koulua me ollaan kyllä menty ja ollahan käyty kisaamaski jokune luakka heleppoa C:tä ja B:tä” puhelin samalla kun saavuimme varustehuoneeseen ja etsin karsinan numeroa korreloivan kaapin, jonka eteen laskin ikea säkit, jotka olivat kannossani. Auttajani sai satulan laskettua paikalleen ja sanattoman sopimuksen tyyppisesti lähdimme hakemaan viimeistä kuormaa autosta.”Kiitos ny viälä uuremman kerran” kiitin kun saimme loputkin tavarat paikoilleen. ”Olisiksä viälä viittiny sanua että mistä mä löyrän kottarit ja sellaaset että mä saisin siivota tuan kopin?” Neuvot saatuani lähdin hakemaan kaikki tarvikkeet ja siivosin kopin nopeasti, jotta saatoin siirtää autoni hieman sivummalle. Tyhjättyäni sekä palautettuani kottarit paikoilleen oli aika suunnata satulahuoneeseen ja alkaa etsimään tavaroille paikkoja uudesta kaapista.
-
Tervetuloa Hopiavuoreen, vahva alku ainakin on, kun olet saanut Eetun kuulostamaan ihan itseltään. Ja voi miten kaunis hevonen Lilja on!
-
Aaai ai, suokkitamma ja vielä tuommonen kaunis pieni kimo! Ja vielä Veeran naapurikarsinaankin muutti. Kyllä Ilona nyt halkeaa onnesta ja on varmaan heti ekana pyytämässä näitä maastoon kaveriksi. Niin on söpö heppa!
-
Noin saatiin Lilja ja Minja paikalle! Lilja onkin jo mulle tuttu naama Hallavasta, vaikka en kauaa siellä ollutkaan. En tiedä, mikä on Minjan ja Liljan toinen entinen kotitalli, mutta ainakin Hallavasta Hopiavuori eroaa paljon miljöönä. Millaistahan on tulla porukkaan, jossa suuri osa jo tuntee muut ennestään ja monella on jo omia juttujaan? Miltäjän Minjasta mahtaa ajan päälle tuntua, kun ratsastuskoulun hulina vaihtuu taajuudeltaan aika erilaiseen yksityistallin elämään?
Arvasin jo ennen Ilonan seuraavaa tarinaa, että Ilona voisi tykätä Liljasta. 😀 Se saa varmasti monta muutakin fania, koska onhan se nyt valkoisena ja suomenhevosena hieno näky, ja osaa käyttäytyäkin tosi hienosti uudessa paikassa.
-
-
Mä meen nyt täs vähä asiooren erelle omalla tavallansa mutta toisaalta tämä menöö mulle taas omalla tavallaan kronolokisesti. Muutenkin mulla sellaanen semiblokki päällänsä minkä vuaksi mulle on hankalaa postata juttuja vaikka saankin tarinoota kirijootettua.
Me oltiin Liljan kanssa asuttu Hopiavuoressa nyt reilun kuukauden verran. Parin ensimmäisen viikon ajan tamma oli saanut vain tarhailla ja olin käynyt taluttamassa Liljaa maneesissa sekä tallin lähimaastoissa. Ensimmäiset ratsastuksemme eivät olleet vielä mitään kunnon treeniksi luokiteltavia, mutta hiljalleen olin alkanut nostamaan treenien intensiteettiä ja vuoden vaihteessa olimme jo palanneet pikkukimon kanssa treenien pariin.
Muutto Etelä-Pohjanmaalle tarkoitti sitä, että meidän oli paljon helpompi jatkaa treenejä Trevorin opissa. Treenien alettua joulukuun puolivälissä, olinkin kerran viikossa pakannut Liljan traileriin, jotta saattaisimme suunnata Storywoodsiin kouluvalmennukseen. Ensimmäisellä kerralla Trevor oli vain halunnut nähdä millaisella tasolla olimme ratsastuksellisesti tällä hetkellä ja sen perusteella tuo oli tehnyt meille treenisuunnitelman.
Treeneissä olimme keskittyneet hiomaan meille hankalia asioita kuten keskiaskellajeja. En ollut ajatellutkaan pääseväni helpolla treeneissä, mutta varsinkin toisissa treeneissä mies pisti meidät Todellakin Töihin. Joissain treeneissä minusta tuntui, jotta mies pisti meidät työskentelemään vain kovemmin sen vuoksi että olin tuon pomon serkku. Ajoittain tuo ei minua haitannut, sillä tiesin jotta Trevorin treenit olivat tehokkaita ja niissä todellakin kehittyi. Viikoittaiset treenimme olivat tehneet tehtävänsä ja olimme saaneet suoritustamme hiottua paljon sujuvammaksi.
Palatessamme eilen treeneistämme puhelimeni kilahti uuden WhatsApp viestin merkeissä:
Hej, hur går det? Jag vet att jag har inte skicad några meddelande in på tre år. Jag förstå att den här är lite random. Har du än det lilla hästen? Den grö? Allt bra med det? Jag kommer till Finland nesta månad so jag skulle tycka vet at kan vi möte?Viesti oli totaalinen yllätys sillä en ollut kuullut Peteristä pitkään. Etääntymisemme alkaessa olin miettinyt miestä useamminkin kuin mitä viimeisen vuoden-puolentoista aikana. Jossain kohtaa olin todennut itselleni, jotta mies olisi todennäköisesti kiireinen uransa kanssa minkä vuoksi tuo ei kerennyt edes ajattelemaan minua. Olihan meidän koko juttu ollut omalla tavallaan sellainen rento, kai jopa fwb tyyppiseksi luokiteltava. Toki myös meillä oli ollut sellaisia hetkiä, jotka olivat saaneet minut miettimään millaista elämä voisi olla, jos tilanne muuttuisi vakavampaan suuntaan.
Toki olin itse myös pari viimeistä vuotta keskittynyt omaan uraani toimittajana sekä samalla myös työskennellyt kahvilassa, jotta saatoin maksaa kaikki laskut. Tokihan vakituisen työpaikan saaminen tällä alalla oli pienoinen ihme, mutta jostain syystä olin onnistunut siinä. Paluu takaisin juurille oli saanut myös ajatukseni pidettyä kiireisinä enkä ollut kerennyt hirveästi ajattelemaan mitään ylimääräistä. Vuoden ensimmäiset kilpailumme olisivat myös edessä vain parin viikon kuluttua, kun starttaisimme minicupissa HeB luokassa. Mitään tulostavoitteita en aikonut meille asettaa kisojen suhteen, kunhan vain saisimme lisää treeniä alle ja jonkinlaisen ajatuksen sille, mitä meidän kannattaisi tulevissa treeneissä harjoitella ja mitkä asiat meillä sujuisi jo rutiinilla.
Päästessämme takaisin Hopiavuoren pihaan poimin puhelimeni uudelleen käsiini ja avasin WhatsApp keskustelun, jotta saatoin naputella oman vastaukseni:
Hej jag mår bra. Jag har en liten grå häst. Allt är bra med hon. Vi har en dressyr competition senare på månad. Jag vet inte just nu. Kan jag tänke det för lite längre?
Ligga du sa din meddelande var litte random och jag var inte preparerad att recevera det.
Lähetettyäni viestin palautin puhelimeni takaisin takkini taskuun ja nousin autosta, jotta saatoin siirtyä trailerille ja käydä ensimmäisenä irrottamassa Liljan sekä heittämässä tamman narun sen kaulalle. Tamman ollessa irrotettuna kiersin trailerin taakse ja avattuani pressun, siirryin avaamaan salpoja sekä sen jälkeen takapuomia, kunnes oli aika antaa kimolle lupa lähteä peruuttamaan pois trailerista. Ohjattuani Liljan oikealle reitille, otin kiinni edelleen tamman säällä lepäävästä narusta, ennen kuin suuntamme kävi kohti suulia. Avattuani kuljetussuojien tarrat ja liu’utetuani suojat pois tammani jaloista niputin suojat siistille nipulle, kunnes aloin avaamaan kuljetusloimen solkia ja vaihdoin ohuemman loimen kimon toppaloimeen.
Liljan ollessa tarhailemassa palasin takaisin trailerille kottareiden sekä talikon ja luudan kanssa, jotta saatoin siivota kopin. Heitettyäni ensimmäisen talikollisen kottareihin, kuulin kavioiden kopsetta pihasta. Astuttuani rampille aloin etsimään äänen lähdettä ja lopulta huomasin sen olevan lähtöisin Ilonasta ja Veerasta.
”Moikka! Olittako te maastos?”
”Loppukäynneillä vaan” reipas vastaus kuului rautiaan suomenhevostamman selästä.
”Joo. Olisittako te lähteny joku päivä meirän kaveriksi? Joku sellaanen rauhallinen hyvänmiälen homma? Ku me ei olla tääläpäi viälä oikee maastooltu nii minen viittiisi lähtiä ensimmääsellä kerralla yksin sooloolemahan” esitin ehdotukseni, sillä en ollut tähän mennessä vielä päässyt mukaan maastoreissuille. ”Mikään kiirus sillä ei kyllä oo ku teki ootta vissihi starttaamas loppukuusta Storywoodsissa? Tai ku näin vaan justihin vilaukselta lähtölistoja, kun me oltihin siälä reenaamas”.
”Joo niin ollaan. Vaativassa B:ssä.”Jatkoimme juttelua kisoista ja omista rutiineistamme, ennen kuin kylmyys alkoi hiipimään luihin ja ytimiini, mikä pakotti minut jatkamaan trailerin siivoamista. Lopulta tiemme erosivat, Ilonan ja Veeran jatkaessa matkaansa ja itseni viimeistellessä trailerin siivoamisen sekä tavaroiden viemisen takaisin talliin, ennen kuin kävin palauttamassa trailerin takaisin paikalleen. Purettuani vielä Liljan tavarat paikoilleen varmistin, että en ollut jättänyt mitään levälleen, ennen kuin suuntasin kohti tupaa ja mahdollista kahvikupillista.
-
Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten
-
Aaai jee!! Aattelin jo itekkin lähtölistojen täyttymistä seuraillessa, että ihanaa kun täältä lähtee muitakin! Ja tietenkin juuri Lilja, jota Ilona ihailee. Tästäpä itellekin langanpäätä tarinoihin, kun Minjalla on kunnon yhteyksiä kisapaikkaan ja sen väkeen. Loistavaa!
Ja tietenkin Minjakin puhuu sitä ihanaa kamalaa murretta, jota en osaa. :DD Vitsit. Imen tästäkin nyt vaikutteita itseeni, mutta ihan vielä en uskalla edes yrittää kirjoittaa. Ette sit naura, kun ekoja kertoja yritän!! 😀
Tämän jälkeen ainakin mun on monella tapaa helpompi ottaa Minja mukaan omiin tarinoihin, kun meidän hahmojen tavoitteet ovat samoissa kisoissa ja näemmä kumpikin treenaa intensiivisesti. Tämä tarina kertoo myös mulle vähän siitä, ettei Minja ole kovinkaan ujo, vaan uskaltaa jutella ihmisille ja puhua aika suoraankin ainakin noiden viestien perusteella, kun sanoi kiertelemättä Peterille että joo, olihan tämä aika random lähestyminen. :Dd
Vitsit että odotan näiden tulevia seikkailuja. Nyt on helpompi odottaakin, kun tietää ratsukon tulevaisuudensuunnitelmia sinne maaliskuun puoleenväliin asti. Tietenkin tämä on juuri sellainen ratsukko, jolle toivoo onnistumista.
-
Tässähän on paljon ja kaikkea! Yhdessä tarinassa avataan tehokkaasti Minjan historiaa ja henkilökohtaisia tämän hetken probleemia. Samalla kerrotaan, millaisia lyhyen tähtäimen suunnitelmia hänellä on Liljan kanssa. Tarinassa ehditään jopa näyttää, miten Lilja kommunikoi uusien tuttavuuksien kanssa. Kaikki ovat sellaisia asioita, jotka helpottavat muita kirjoittajia tarttumaan hahmoon ja hevoseen.
-
Haa, mainiota, mainiota! Nimittäin se, että tänne saadaan toinenkin miesasioidensa kanssa säätävä kuin vain Sonja 😀 Nämä tämmöiset FWB-kuviot (ENKÄ PUHU PUOLIVERISISTÄ!) ovat kiinnostavaa luettavaa ja on välillä tehnyt mieli pyydellä anteeksi kun Sonjan spinnareissa moisia ja kaikenlaista muutakin aihepiiriin liittyvää pyörii, mutta jos en ole ainoa, niin ei nolota sitten niin paljon. Ei minulla mitään muuta järkevää kommenttia ole tähän sanottavana, muuta kuin Eetua komppailen siinä, että tästä saa muut kirjoittajat suht helposti kiinni.
-
Ei mitään järkevää sanottavaa, mutta jassoo! Saadaanko me vähän lisää ei hevosiin liittyvää draamaa luettavaksi, vieläpä ihmissuhde sotkuja? Koska sehän käy!
Siinä missä hevosiin liittyviä kuvioita on tietenki mukava lukea, niin onhan se kivaa vaihtelua lukea pelkästään ihmisten välisistä sotkuista. Sisäinen Ulla Taalasmaa tykkää.
-
Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten
-
Mä olin innoissani siitä, että Veeran omistaja oli osoittautunut mukavaksi ihmiseksi. Olin kerennyt tallille ajoittain niin ihmeellisiin aikoihin, että vielä en ollut tavannut kovinkaan montaa muuta tallilaista. Täytyisikin yrittää muokata oma aikataulu sellaiseksi, jotta pääsisin tallille normaalien ihmisten aikoihin, jolloin saattaisinkin onnistua tapaamaan muitakin.
Antaessani harjan liukua kimolla karvalla muistelin toissapäiväistä maastolenkkiämme Ilonan ja Veeran kanssa sekä naisen kommenttia siitä että tuo ei ollut ikinä käynyt Storywoodsissa. Annettuani harjan vielä pariin kertaan liukua valkoisella karvalla jätin harjan tamman selän päälle ja kaivoin puhelimeni esiin, lähettääkseni viestin, johon uskoin saavani myöntävän vastauksen.
”Ei mulla oo ny sulle mitään. Mä haen kohta nameja” pahoittelin Liljalle, joka käänsi turpaansa kohti käsiäni luullessaan, että olin kaivanut taskustani jotain tammalle. Huokaisun siivittämänä kimon pää kääntyi eteenpäin ja tuo alkoi etsimään viimeisiä heinänkorsiaan karsinan pohjalta. Puhelimeni värähtäessä taskussa saapuneen viestin merkiksi nappasin laitteen sen verran ulos taskustani, jotta näin lukitusnäytöltä saapuneen viestin sisällön.
”Katotaan tyttö saatko ensi viikolla seuraa valmennusreissulle” kuiskasin tammalleni rapsuttaen sitä samalla säältä.Liljan ollessa harjattuna jätin tammani hetkeksi karsinaansa samalla kun suuntasin varustehuoneeseen hakemaan tamman suitsia. Varustehuoneessa oli muutama tallilainen ja tervehdinkin kaikkia ennen kuin poimin suitset koukustaan matkaani ja lopulta päädyin vielä ottamaan Liljan viltinkin mukaani. Palattuani karsinalle pujotin suitset oven koukkuun ja pujahdin karsinaan viltin kanssa. Kimo testasi uudelleen onneaan, jos se vieläkään saisi mitään, vaikka tamma joutuikin edelleen pettymään. Heitin viltin kimoni selkään ja suoristin sen parhaani mukaan ennen kuin palasin ovelle ja poimin suitset käsiini.
Lilja poimi kuolaimet omatoimisesti suuhunsa ja sain nostaa niskahihnan tamman valkoisten korvien taakse ja tarkistaa että kaikki hihnat olivat suorassa ennen kuin kiinnitin soljet. Lopulta nostin ohjat uudelleen tamman pään ylitse ennen kuin avasin karsinan oven kunnolla ja annoin Liljalle luvan lähteä kävelemään eteenpäin. Suuntasimme lumituiskun lävitse maneesille ja ennen kuin avasin oven vislasin, jotta ratsastajat osaisivat varautua avautuvaan oveen. Koska maneesista ei kuulunut kieltoa oven avaamiselle liu’utin sen auki ja talutin ratsuni sisään ennen kuin suljin oven takanamme. Varmistettuani että en taluttaisi Liljaa kenenkään alle poimin selkään nousujakkaran mukaani ja suuntasin maneesin keskelle.
Käänsin pienen tammani kaartoon ja laskin jakkaran sen vierelle. Noustuani jakkaralle rapsutin tammaani kiitokseksi ennen kuin asetin vasemman jalkani sen selän ylitse ja ponnistin osin makaavaan asentoon ratsuni selkään. Löytäessäni paremman asennon tammani selässä annoin Liljalle luvan lähteä liikkeelle ja käänsin tammani kävelemään uran sisäpuolelle. Tarjosin muille ratsukoille mahdollisuuden kulkea uralla, sillä en ainakaan vielä ollut pyytämässä Liljalta käyntiä lujempaa askellajia. Katselin muita maneesissa olevia ratsukoita ja kaikki taisivat olla jonkinlaisia puoliverisiä, tai ainakin jotain sen tyylisiä. Kimo tamma askelsi reipastempoista käyntiä eteenpäin, pienet valkoiset korvat tiukalla höröllä. Vaikka jokaisessa hevosessa oli varmasti ne omat juttuna mikä tekisi siitä hevosesta juuri sellaisen ja toisaalta olin päässyt myös Liljan mammaloman aikana testaamaan myös puoliverisiä.
Kuitenkaan en ainakaan vielä ollut sellaisessa tilanteessa, jossa voisin ajatella vaihtavani Liljan sirompaan puoliveriseen. Asetellessani tammaani, keskityin siihen, jotta Lilja asettuisi oikeasti ja että tamma muutenkin suorittaisi tehtävän juuri sellaisella tavalla, kun se pitäisi suorittaa. Tehtävän ratsastamisen aikana keskityin myös siihen, miltä Liljan liike tuntui allani ja miten se tuntui liikkuvan. Lilja tuntui hyvinkin hyväntuuliselta ja innostuneelta tekemään töitä. Aseteltuani tammaa hetken tarkistin, jotta ura olisi vapaana ennen kuin pyysin Liljaa väistämään uralle ja suoristettuani ratsuni uralla väistätin Liljan takaisin uran sisäpuolelle. Väistätin tammaa vielä muutamia kertoja uralle ja sieltä takaisin uran sisäpuolelle, kunnes annoin istunnallani tammalle merkin siirtyä raviin.
Kimo lähti ravaamaan tasaisella tahdilla eteenpäin ja annettuani tamman hetken ravata eteenpäin, pidätin tammaa istunnallani ja hiljensin sen ravia yhden kirjainvälin verran. Sen jälkeen pyysin tammaa taas nopeuttamaan askeltaan. Kunnollisen treenin sijaan teimme pääasiassa kivoja ja helppoja tehtäviä sekä annoin tammalle mahdollisuuden venytellä itseään. Antaessani Liljan ravailla loppuraveja kuulin vihellyksen maneesin ovelta. Otin tamman ohjat hieman paremmin tuntumalle, mutta en siirtänyt sitä käyntiin. Nähdessäni jotta tulija oli Ilona Veeransa kanssa, hidastin tammani käyntiin ja Ilonan päästessä ratsunsa satulaan annoin Liljan kävellä Veeran rinnalle. Jätin hieman ylimääräistä tilaa tammojen välille, sillä en tiennyt, että miten rautias suhtautuisi toiseen tammaan vierellään maneesissa.
”Moikka!”
”Moi!”
”Tota, tää tuloo vähä puskasta, mutta huvittaasko sua lähtiä mun ja Liljan kans joku kerta reenaamaan? Serkulle se sopii kyllä et sen pualesta ei tarvitte miättiä asiaa” hymyilin.-
Wau, kiitos! Ensinnäkin valmentautumismahdollisuudesta ja toisekseen kädenojennuksesta, johon on helppo tarttua. Tuli ihan hyvään väliinkin itse asiassa (paitsi, että mun rakas suokkiystäväni ja muusani kuoli eilen illalla syntymättömän varsansa kanssa, niin että joudun ehkä hetken keräilemään kynää uudestaan käteen, ennen kuin voin taas kirjoittaa iloisista suokkiseikkailuista. Mutta palaan tähän kyllä mahdollisimman pian).
Musta sulla on kyllä nyt hyvä draivi päällä kirjoittamisessa. Tulee toinen toistaan laadukkaampaa tarinaa lyhyen ajan sisällä ja tuntuu, kuin kehittyisit yhtäkkiä koko ajan ihan hurjasti. Tämä tarina etenee jo tosi sujuvasti ja johdonmukaisesti omalla painollaan, eikä sisällä toistoa tai muutakaan ylimääräistä. Tästä näkee, että Minjalla ja Liljalla on hyvä suhde keskenään, ja Minja pitää hevostaan kauniisti. Myös Minjan ratsastustavan kuvaus kertoo siitä, minkä tyyppinen hahmo hän on. Vaikuttaa varsin luontevalta menolta, jossa ratsukon yhteistyö on jo hyvinkin yhteenhitsautunutta. Punaisena lankana taustalla on koko ajan tietenkin tuleva kisarupeama. Silloin on ehkä helpompi kirjoittaakin, kun on horisontissa jotakin, josta voi aina ottaa kiintopisteen. Silti on hyvä kuvata myös tällä tavalla arkea pienine yksityiskohtineen.
-
Mä olen Ilonan kanssa samaa mieltä. Olen pari kertaa sanonut Marshallille sellaisesta hyppäysmäisestä nopeasta tason noususta teksteissä, ja tässä on selkeästi menossa sulla sama. Kehitys on just siinä kohdassa, joka on mulle henkilökohtaisesti lukijana tärkeää: kerrotaan, miten jokin tapahtuu tai miten joku tekee mitä tekee. Tässä tämä huimasti parantunut kuvailu keskittyy Minjan ja Liljan suhteeseen, ja saan siitä tosi paljon irti. Se kertoo mulle, millainen Minja on paitsi hevosihmisenä, myös ihan vaan ihmisenä.
Muita hahmoja kohtaan sosiaalinen puoli jätetään tässä Ilonan vastauksen varaan. Se on ihan hyvä tapa ojentaa kättä: moi, haluan leikkiä. Sillä lailla saa muut kutsuttua mukaan. Joskus myöhemmin tulee sitten leikittämisen vuoro: se, kun itse kirjoittaa toisen hahmosta odottamatta vastausta. (Silloinkin sen tietenkin usein saa. :D) Sosiaaliset tarinat ovat siis mun henkilökohtainen mieltymys taas ja syy pitää Hopiavuorta, eikä mikään sellainen kriteeri, että jokaisen tarinan tulee olla jotenkin yhteisöllinen. 😀
-
-
Tämä homma lähti vähän laukalle niin valmennusreissusta on tämän tarinan lisäksi olemassa myös tarinat 2 & 3
Muutto oli tuonut suuren edun valmennusmatkoihin sillä tavaraa ei tarvinnut pakata niin paljoa kuin silloin kun reissuun tuli lähdettyä itärajalta. Tällä kertaa kaikki tarvittavat mahtuivat helposti Ikea kassiin ja tiesin että jos sattuisin jotain unohtamaan voisin varmasti lainata serkultani mitä olin unohtanutkaan. Käytyäni vielä kerran lävitse, jotta kaikki olisi varmasti mukana oli aika kantaa tavarat autooni. Yritin pakata Liljan tavarat mahdollisimman tiviisti jotta Veerankin tavarat mahtuisivat autooni ennen kuin oli aika lastata tammat traileriin.
Se, että Oskari lähti mukaan, oli omalla tavallaan täydellinen yllätys, mutta toivotin miehen tervetulleeksi mukaan. Vaikka ajomatkaa olikin vain kolmen vartin verran, kerettiin sinä aikana käymään molemmat kisaradat lävitse sekä esittelin myös tarkemmin Storywoodsia. Lopulta käänsin autoni tutulle tallipihalle ja parkkeerattuani tammatallin eteen oli aika purkaa tammat trailerista.
”Me voirahan käyttää vapahia karsinoota. Siinon yks ainaki heti, ku mennähä tallihi nii oikialla” ohjeistin samalla kun odotin jotta Oskari antoi minulle luvan lähteä peruuttamaan Liljaa ulos trailerista annettuani Ilonalle mahdollisuuden ottaa Veeran ensin ulos.
”Aijaa. Sehän on kiva” rautiasta taluttavan äänestä kuului aito yllätys.Tammojen ollessa karsinoissaan esittelin Ilonalle ja Oskarille vielä paremmin tallin tiloja. Lyhyen kierroksen jälkeen oli aika suunnata kohti tammatallin varustehuonetta, sillä oletin löytäväni serkkuni toimistostaan. Yllätyksekseni myös Trevor oli paikalla eikä ratsastamassa.
”Oh again here with the pony?”
”It’s. Still. Not. A. Pony” huokaisin raskaasti ja muka dramaattisesti ”vai etkö sä oo oppinu 37 vuodessa erottamaan poneja ja hevosia toisistaan?”
”Olenpa. Miksi sina hankinut nin pieni hevone?”
”Nonni ja sitte antaa olla. Te käyttä tuan saman keskustelun melekee joka ikine kerta. Jos ny vaa mennähän suaraa asiahan” serkkuni ääni kuului tuon toimistosta ennen kuin tuo ilmestyi näkyviin. Vasta kun tuo huomasi, että paikalla oli muitakin, tuon huomio siirtyi Trevorista Ilonaan.”Sinä tairat olla Ilona?” serkkuni käänsi huomionsa vaalean brunettea naista kohden.
”Minni Vanha-aho, Minjan serkku. Tuo sankari tuossa on taasen Trevor Andrews.”
Käteltyään Ilonan huomasin miten serkkuni huomio kiinnittyi kohti Oskaria.
”Oskari. Susi.”
”Mukava tavata. Ottakaa ny kahavia ennen, ku alootellahan.”
Tottuneesti kävelin kaapille, josta poimin tasolle kolme mukia ennen kuin täytin niistä yhden kahvilla, joka vaikutti jopa yllättävän tuoreelta. Etsittyäni vielä minijääkaapista maitopurkin kaadoin siitä sopivan määrän omaan kahviini ennen kuin hain paikkani pöydän äärestä. Istuessamme kahvipöydässä serkkuni kyseli Ilonalta ja Oskarilta noiden ratsastustaustasta sekä hevosista.
”Me vähän miätittiin sellaasta jotta mä voisin vetää Ilonan valamennuksen ja te saatta sitte Minja mennä samalla kaavalla ku tähänkin asti. Mun pitää hoitaa tuas viälä pari juttua niihin kisoohin liittyen niin ensimmäästä ratsua voi kyllä ruveta jo laittamahan valamiiksi ja mennä maneesiin verryttelemään.”Ilonan ja Oskarin lähtiessä laittamaan Veeraa kuntoon en voinut olla kysymättä serkultani oliko Liljan varsa vielä Storywoodsissa.
”Kyllä se tuala pihatos on. Sehän käänty nyt kaksvuotiaaksi niin sen kans ollahan tehty ohjasajojuttuja ja kohta varmaan ajohommiakin. Voirahan vaikka käyrä kattomas sitä sitte ku ollahan saatu valamennukset lävitte?”
”No siis se olis kyllä kiva. Tai no enemmänki ehkä näyttää Ilonalle, kun minä ny oon varsan nähäny jo muutamankin kerran. Mutta minä meen kattomahan mikä tilanne tuala tallin pualella on ja näytän Ilonalle tiän maneesiin.”Päästessäni talliin ja karsinalle, jonka Ilona oli ottanut Veeralle käyttöön, oli tamma jo melkein valmis.
”Mä tuun teirän kans samaa matkaa maneesihin. Serkku lupasi tulla kohta perästä mutta tosiaan saat jo verkkaalla samanlaasella tavalla, ku mitä normaalistikki.”
”Joo. Mä laitan tälle vielä suitset niin me ollaan sitten valmiita” Ilonan vastaus kuului jostain Veeran toiselta puolelta ja pian tuo tulikin näkyviin tammansa kaulan ali.
Lopulta pääsimme lähtemään kohti maneesia ja vaikka se oli pimeänä, vislasin ovella ennen kuin avasin oven ja päästin Ilonan ja Veeran sekä Oskarin maneesiin. Ennen kuin suljin maneesin oven naputtelin puolet hallin valoista päälle, sillä tiesin niiden riittävän hyvin tällaisella säällä.
”Ovi menöö kiinni” huikkasin vielä kuuluvalla äänellä ennen kuin aloin vetämään ovea kiinni, jotta Ilona osaisi varautua Veeran mahdolliseen säikähtämiseen.”Haluaksä Oskari kattua täs maneesin pualella valamennusta vai mennähänkö tuanne kahavioon? Mä voin pyytää notta valamennuksen aikana käytetään mikkiä nii se kuuluu sinnekki hyvin.”
”Täs on ihan hyvä.”
”Okei, no sano vaa jos muutat miäles.”
”Joo.”Oli mielenkiintoista seurata miten Ilona verrytteli omaa ratsuaan, sillä rautias oli kuitenkin paljon tasokkaampi ratsu kuin Lilja. Tokikaan en itse ehkä ollut treenannut tamman kanssa aina sellaisella intensiteetillä kuin mitä olisi pitänyt, mutta minulla ei ollut myöskään mitään kiirettä saada Liljan tasoa nostettua, joten ehkä me joskus olisimme vielä kisaamassa samoissa luokissa Ilonan ja Veeran kanssa tai sitten me nousisimme vain HeA luokkiin. En tiennyt kauanko ratsukko oli kerennyt verryttelemään, kun serkkuni saapui paikalle ja valmennus pääsi kunnolla alkamaan.
Serkkuni pitämää valmennusta oli mielenkiintoinen seurata, sillä tuolla oli täysin erilainen tapa valmentaa kuin Trevorilla. Serkkuni avasi tehtäviä ja sitä miltä niiden pitäisi satulaan tuntua paremmin kuin mitä amerikkalainen vastaparinsa ja vaikka en itse ollut ikinä ratsastanut tämän tason tehtäviä, ymmärsin silti, miten ne olisi pitänyt ratsastaa ja suorittaa. Harmikseni en voinut seurata valmennusta pitkään, sillä minun oli aika lähteä laittamaan Liljaa kuntoon ja verryttelemään tammaa omaa valmennustani varten.
Storyn kenttä oli todella hyvässä kunnossa, joten saatoin verrytellä Liljan kunnolla ennen kuin käänsin kimoni turvan kohti maneesia. Hallin ovi aukesikin yllättäen itsenäisesti ja Ilonan ratsastaessa Veeran ulos, huomasin Oskarin livahtavan tuon vanavedessä ulos. Ratsastin Liljan maneesiin, jonka hiekalla serkullani sekä Trevorilla oli joku oma palaverinsa kesken. Odottaessani jotta mies olisi valmis kiinnittämään huomionsa meihin ja aloittamaan valmennuksen. Sen sijaan että olisimme joutuneet heti töihin, Trevor kysyi halusinko kouluaidat, jotta tietäisin vähän paremmin millaisen osan maneesista voisin rataani käyttää.
Mä en tiedä mitä mä tein tällä kertaa erilaisella tavalla Liljan ratsastamisessa, mutta pieni kimoni tuntui jotenkin todella hyvältä ratsastaa ja jopa Trevor huomioi sen. Olihan Lilja ajoittain liikkunut näin hyvin, mutta ikinä en ollut tainnut päästä ratsastamaan kokonaista rataa lävitse juuri sellaisella liikkeellä kuin mitä tamma oli nyt liikkunut. Ehkä maisemanmuutos oli tehnyt tammalle hyvää ja se oli sen takia paljon innokkaampi liikkumaan eteenpäin. Tamman liike oli juuri oikealla tavalla voimakasta, eikä sellaista, että se johtuisi vain liiasta energiasta.
Seuraavalla kierroksella Trevor keskittyi muutamaan pieneen yksityiskohtaan, jotka eivät oikeastaan vaikuttaneet suuremmin meidän suorittamisemme. Kuitenkin sillä, että Liljan sai asettumaan vielä vähän paremmin, tamman liikkuminen näytti vielä vain sulavammalta. Asetuksen lisäksi Trevor päätti laittaa meidät töihin myös siirtymien kanssa ja lopulta mies antoikin minulle luvan aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt kimoni kanssa.
Palattuamme Liljan kanssa takaisin talliin riisuin siltä varusteet ja loimitin tamman villaloimella ennen kuin etsin Oskarin ja Ilonan.
”Te ootta vissihi valamiita? Mun pualesta me voirahan kyllä lastata tammat ja lähtiä takaasin. Mä voin hoitaa Liljan sitte Hopiavuoressa.”
”Joo. Veeran tavaroita ei oo kyllä vielä pakattu autoon, kun en tiennyt, että onko se lukossa vai ei.”
”Ei se oo. Minä nappaan tuasta Liljan kamoja kans mukaha nii voiraan viärä niitä jo sinne. Kattoosiksä Oskari trailerin valamiiksi?”
”Joo.”Lopulta tavarat ja hevoset olivat pakattuna autoon ja traileriin jonka jälkeen kotimatka saattoi alkaa.
-
Hurjan paljon tuotantoa! Nyt on panostettu valmennukseen. Kiitos Veeran valmentamisesta! Tästä saan itsekin ammennettua vaikka millä mitalla mahdollisia haasteita ja kehityskohtia oman ratsukon tulevia treenejä ja kisoja ajatellen. Hyvin huomioitu Ilonan jännitys valmennuksen aikana: totta kai sitä jännittää, ja totta kai se näkyy hevosessa. Hahmon persoonasta on saatu hyvin kiinni. Hienosti huomioitu kyllä muutenkin kaikkia hahmoja, ja rohkeasti tartuttu Ilonaan ja Oskariin näissä kaikissa tarinoissa.
Alussa hitaalle hämäläisellekin (minä) viimein valkeni, miksi Minja alun perin muutti hevosensa Hopiavuoreen: hän tosiaan valmentautuu tässä lähitallilla, ja valmentautui jo aiemminkin. Se on tietenkin iso syy sille, miksi Minja ylipäätään on täällä: piti muuttaa lähemmäs. Se tekee täysin järkeä ja on osa punaista lankaa.
Mietin jälkeenpäin, että saattoi olla aika haastava veto multa ottaa Minjalle entuudestaan vieras Oskari mukaan tälle matkalle, mutta oikeastaan se saattoi olla lopulta ihan hyväkin: nyt Minja on Hopiavuoren uusimpana tulokkaana vähän niin kuin tutustunut yhteen meidän tallityöntekijöistä. Ainakin jotenkuten. Tiedämme, ettei Oskariin ole ehkä aluksi silleen maailman helpoin päästä tutustumaan, mutta tässä oli tilaisuus siihen, ja nyt hahmoista voi tulla ainakin tuttuja, ja sitä voi hyödyntää joskus myöhemmissä tarinoissa. Kiva, että Oskari pääsi myös tutustumaan pariin uuteen valmentajaan. Mä tosin jotenkin etukäteen oletin, että tyyliin kaikki valmentajat tietävät vähintään nimeltä Olavi Suden pojan. 😀 Hyvä, että uusiakin tuttavuuksia voi vielä löytyä. Kolmannessa tarinassa Trevorin ja Oskarin keskustelu maneesissa oli kyl hauska. :DDD Trevor vaikuttaa varsin persoonalliselta hepulta. Ihan hyvä ehkä, ettei se valmentanut Ilonaa, kun se olisi varmaan kauhistunut noista suokkikommenteista… 😀
Nyt sain taas oikein kunnolla vaikutteita, kun joka toinen puhui Sitä Vaikeaa Murretta. Siitäkin kiitos. Pitäisi tehdä tyyliin muistiinpanoja näistä tarinoista. 😀
-
Paljon olisi kehuttavaa, mutta en viitsi toistaa jo sanottua. Sanonpa siis jotain muuta: kehun tarinan linkitystä Ilonan aiempaan tarinaan. Alussa kuvataan nimittäin samaa automatkaa ilman, että hetkestä tulee ollenkaan tylsä ja toisteinen. Koska matka on kerrottu jo Ilonan tarinassa, tässä on turhaa kertoa kaikkea uudelleen. Sen sijaan kohta on ratkaistu lyhyellä referaatilla, ja se on kyllä hyvä ratkaisu. Ei tule yhtään sellaista tän-mä-oon-jo-lukenu -oloa. Matkan sijaan tarina keskittyykin jatkamaan eteenpäin. Just tällaisia vastapalloja haluaisin itse saada: ei toistoa ja kaiken kukkuraksi vielä sen verran aukkoja siitä eteenpäin, että mahtuu itsekin kirjoittamaan uutta niin halutessaan. Tosi hyvin pelattu, pakko sanoa! Sosiaalisessa tarinoinnissa ja yhdessä leikkimisessä on tapahtunut nyt oikeasti mahtava taitoharppaus.
Toinen juttu, jonka voisin nostaa esiin, ovat ryhmän roolit. Ilonan tarinassa automatkasta puheenjohtajan rooli lankesi eniten varmaan Oskarille, mutta sitä ei tiedä, johtuuko se siitä, että kertoja-Ilona kiinnittää tietenkin kaikista eniten huomiota Oskariin. Tässä tarinassa Minja on paitsi puheenjohtaja, myös jonkinlainen laumanjohtaja. Hän on hyvä valinta siihen rooliin tässä tarinassa. Minjahan tietää, miten Storywoodissa ollaan ja missä on mitäkin, joten luonnollisesti hän esittelee paikkoja ja auttaa muita alkuun. Sen lisäksi jo maastotarinoiden aikaan kävi ilmi, että Minja on luonteeltaan rento, tietyllä tapaa huoleton ja itsevarma. Ujommat Ilona ja Oskari luovuttavat aivan varmasti mielellään ohjat käsistään Minjalle uudessa paikassa.
-
-
”Så har du tänkt? Skulle vi möte när jag kommer på Finska? Jag kommer 23.2 och jag går backa på Sverige 3.3. Min skedule är inte full so jag kan hitta tiden att kom på där. Har du den lilla hästen på den samma stallet?”
Peterin viesti tuli taas ihan yllättäen. Tokihan se oli myös odotettavissa, sillä en ollut ikinä vastannut mitään miehelle, osin koska mä en tiennyt, että mitä mä haluaisin vastata. Ehkä tapaaminen voisi olla järkevää, sillä se tarjoaisi mahdollisuuden puhua asioista kasvotusten ja saada vastauksia sellaisiin kysymyksiin, jotka mieltäni olivat painaneet varsinkin silloin kun radiohiljaisuus välillemme oli laskeutunut.
Muutaman päivän pohdittuani avasin viimein keskustelun, jotta saatoin lähettää oman vastaukseni.
Jag vet inte att är det bra ide för att möte. Jag vet att vi har som historien och det kan är litle hart att hörä men jag behöver det inte. Det var kul sen men jag vet inte att vill jag tycka har det samma igen.
Men när du ville möte jag vill tycka är honest och sa det nu. Vi kan möte ligga över på en kaffe men det vill är på en some cafe eller nogon på den kinda ligga platsen.
Jag inte har min häst på den samma stallet. Vi liver på andra sidan Finska.
Lähetettyäni viestini palautin puhelimeni takkini taskuun ja poimin Liljan varusteet mukaani. Huomenna olisi edessä minicupin seuraavan osakilpailu, joten tänään kävisimme kimoni kanssa vain kävelemässä maastossa pitkin ohjin jonkin lyhyen ja rennon lenkin. Vielä hakiessani kimoa tammaa tarhasta mietin sitä mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun Peter lukisi vastaukseni viestiinsä. Kuitenkin kuullessani kimon hörisevän minulle kaikki ylimääräiset ajatukset katosivat mielestäni ja saatoinkin keskittyä vain Liljaan.
Olimme maastoilleet Liljan kanssa muutamaan kertaan Ilona ja Veera seuranamme, sekä välillä mukaan oli lähtenyt myös muita Hopiavuorelaisia. Tänään kuitenkin maastoilisimme ihan vain kahdestaan, vaikka toisaalta seurastakaan en kieltäytyisi, jos joku haluaisi lähteä kanssamme rauhalliselle kävelylenkille. Availlessani tamman loimen solkia en malttanut odottaa, jotta kevät saapuisi sen verran että loimittaminen ei välttämättä olisi enää pakollista. Olisihan kimo ehkä jo nyt pärjännyt ilman loimia, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, jotta tamma jumiuttaisi lihaksensa ja sen vuoksi kisasuorituksemme voisivat mennä huonommin.
Kuitenkin kevään saapumisesta vihjasi muutamat irtoavat valkoiset karvat ja kumisuan rapsuttavasta tunteesta nauttiva pieni kimo suomalainen. Koska meillä ei ollut Liljan kanssa mihinkään kiire käytin tamman harjaamiseen reilusti aikaa ennen kuin tiputin viimeisenkin harjan tamman harjapakkiin ja nostin satulan käsiini. Asetettuani satulan tammani selkään varmistin, jotta se olisi hyvällä paikalla ennen kuin kiinnitin vyön. Ennen suitsia poimin kypäräni harjapakin vierestä sekä laitoin sen päähäni ja kiinnitin remmin ja tarkistin että hanskani olivat matkassa sekä kaikki muut tarvittavat tavarat. Lopulta me molemmat olimme Liljan kanssa valmiita ja talutettuani tamman tallipihalle kiristin vielä vyötä ennen kuin laskin jalustimet ja ponnistin tammani satulaan.Lilja asteli eteenpäin reippaalla askelluksella pienet kimot korvat niin hörössä kuin vain pienellä tammalla saattoi olla. Annoin tamman astella vapaalla ohjalla eteenpäin ja jos Lilja halusi jäädä katselemaan jotain, tarjosin tammalle siihen mahdollisuuden, sillä meillä ei ollut tänään mihinkään kiire. Tokihan minulla oli erään artikkelin deadline lähestymässä mutta päätin olla stressaamatta asiasta ja keskityin vain nauttimaan tammani askelluksesta ja keväisestä päivästä. Maastolenkkimme taisi kestää ainakin vartin pidempään nauttiessamme rauhallisesta menosta sekä hiljalleen näkyviin ilmestyvistä kevään merkeistä. Palatessamme takaisin Hopiavuoreen minulla oli sellainen tunne, että jos Lilja osaisi hymyillä tammani hymyilisi varmasti hyvinkin leveästi.
Hoidettuani Liljan takaisin tarhaansa, oli aika ottaa tamman varusteet tehoputsaukseen, jotta kaikki olisivat varmasti valmiina seuraavan päivän kisasuoritusta varten. Olin kerennyt tekemään aamulla jonkin verran töitä ennen kuin lähdin kohti Hopiavuorta, jotta saatoin pakata Liljan varusteet autoon omiani unohtamatta. Tarkistettuani vielä kerran, jotta kaikki olisi varmasti pakattuna suuntasin hakemaan tammaani tarhastaan. Liljan ollessa suulissa riisuin tamman loimen sen yltä ja viikattuani sen sivummalle oli aika poimia kumisuka tamman harjapakista ja lähdin pyörittelemään sitä pitkin kimoa karvapeitettä.
Lilja nautti saamastaan huomiosta ja joistain paikoista mistä tammaa alkoi jo kutittamaan, rapsuttelin tammaa hieman pidempään ennen kuin oli aika vaihtaa harjaa ja jatkaa tamman harjaamista. Harjattuani tammani huolellisesti vaihdoin harjan vielä kerran, jotta sain selvitettyä vielä Liljan harjan sekä hännän. Jouhien ollessa takuttomana etsin harjapakista kuminauhapussin ja aloin ensin letittämään tammani vaaleita jouhia, kunnes kieputin letit sykeröiksi. Sykeröittämisen ohella vietin myös lisää aikaa rapsutellen tammaani ja lopulta jouduinkin hieman kiireellä tekemään viimeiset sykeröt, jotta kerkeäisimme lähtemään ajoissa kohti Storywoodsia.
Storywoodsiin päästessäni purin Liljan kopista ja talutin sen tammatalliin, jotta saatoin alkaa varustamaan kimoani. Oli jotenkin mielenkiintoista kuinka rauhallista tammatallissa olikaan, vaikka tallipihalla kävi kuhina ihmisten laittaessa ratsujaan kuntoon. Toki osa myös verrytteli tai jäähdytteli omia ratsujaan ennen ja jälkeen suorituksensa. En tiennyt miten Jannalla tai Niklaksella olivat omat luokkansa menneet sillä emme olleet tulleet samalla kyydillä.
Lilja tuntui verryttelyssä sopivan reippaalta ja innokkaalta lähtemään suoritukseemme. Lopulta kuulinkin meidät kuulutettavan valmistautumaan maneesiin ja muutamaa minuuttia sen jälkeen sainkin ratsastaa tammani valkoisten aitojen sisäpuolelle. Tervehdittyäni tuomaria pyysin tammani liikkeelle ja suorituksemme ei lähtenyt ainakaan liian vahvasti liikkeelle. Ratsastaessani E-L välillä kymmenen metrin volttia harjoitusravissa minusta tuntui, jotta Lilja liikkui todella kivasti eteenpäin ja varsinkin kääntäessäni tamman nenän L: ässä kohti B:tä jotta saatoin ratsastaa keskiravissa koko rata leikan, minusta tuntui jotta Lilja vain lensi eteenpäin. Keskikäynti sekä harjoituslaukka olivat meille tänään sellaisia kompastuskiviä jotta tiesin mitä varmasti seuraavien viikkojen treeneissä tultaisiin hiomaan ja paljon koska Trevor ei varmasti antaisi meidän päästä pälkähästä.
Loppuratamme sujui ainakin omasta mielestäni vähän paremmin ja ratsastaessani Liljan pois radalta tamma sai todella suuret rapsutukset kiitokseksi. Loppuverryteltyäni tammani ratsastin sen suoraan tammatalliin ja päätin ottaa vielä oman aikani sen pois hoitamiseen ennen kuin totesin että voisin todennäköisesti lainata jotain karsinaa muutaman minuutin ajan. Liljan jäädessä odottamaan paluutani suuntasin takaisin maneesiin hakemaan tuloskaavakkeemme. Nähdessäni osan pisteistämme irvistin itselleni sillä nähdessäni kolmosen sekä neljä puoloisia en tajunnut, että olin ratsastanut niinkin huonosti.
Kokoon kasaamamme prosentit eivät lopulta yllättäneet minua ja varsinkin nähdessäni pisteemme tiesin, että seuraavalla viikolla joutuisimme todellakin töihin. Seurasin muutaman radan ennen kuin palasin takaisin tammatalliin hakemaan Liljaa väliaikaisesta asumuksestaan jotta saatoin lastata sen takaisin traileriin ja lähteä suuntaamaan kohti Hopiavuorta.
-
Haa, tätä Peteriä nyt lykätään tarinaan taas eikä vieläkään tämä oman elämänsä ullataalasmaa saa selkoa, että kuka, mitä, miksi ja häh. Innolla odottaen!
Muutenkin tässä on tosi paljon kaikkea, arkista maastolenkkiä ja sitten yhtäkkiä ollaan kisoissa. Tai ei yhtäkkiä, kun tarkemmin luki niin olihan siinä muutamalla sanalla mainittu että sinne Storywoodiin lähtettiin. Ekalla kerralla (hieman huolimattomasti, myönnän) lukiessa jäi ensimmäiseksi ajatukseksi että hetkinen, mitä tässä just tapahtui. -
Paljon on saatu mahtumaan yhteen tekstiin. 😀 Toisaalta se kertoo kuitenkin myös siitä, että Minjalla ja Liljalla on nyt melko hektinen elämä, kun on kisoihin valmistautumista ja kaikkea. Hieman tässä on myös viboja siitä mun Kultaisen Nuoruuden ajasta, kun kirjoittelin heppatarinoita hoitoviekkuihin uskollisesti joka päivä. Jotenkin tulee nostalginen olo. Se voi johtua heppakeskeisyydestä ja nopeista siirtymistä tekstissä.
Hahmojen historia on musta aina kivaa, jos se kerrotaan mulle tällä tavalla tarinan lomassa hienosti. Ei tosiaankaan mene infodumppaukseksi. Tykkään myös kehitellä omia teorioitani ihan rauhassa.
-
-
Selkeesti nyt on vain ollut pakko puskea tekstejä vain valmiiksi vaikka laatu kärsiikin… Ehkä ens kerralla teksti on vähän jotain laadullisempaa
Helmikuu 2023
Mä olin yrittänyt unohtaa koko Peterin olemassaolon sen jälkeen, kun tuo oli viestittänyt minulle. Ehkä samalla mä yritin suojella itseäni siltä, että se mitä tapahtui 2020 ei toistuisi uudelleen. Olisihan mun ehkä pitänyt silloin olla itsekin varovaisempi, mutta toisaalta asiat etenivät myös niin nopeasti, jotta sekin saattoi omalta osaltaan hämätä mun arvostelukykyä.
Onneksi edessä oli minicupin toinen osakilpailu, joten saatoin keskittyä siihen. Me oltiin avattu koko cup yllättävän hyvällä tulostasolla, sillä tasan 80 % oli meidän paras tulos ikinä. Tokihan kun me oltiin nostamassa tasoamme helposta B:stä helppoon A:han oli ymmärrettävääkin, jotta tulostaso voisi heitellä, varsinkin kun ikinä ei voinut olla varma siitä, että millaisella mielellä pikkukimo oli. Kisoihin treenaaminen ja kisamatkat olivat auttaneet mua tutustumaan paremmin myös Ilonaan ja omalla tavallaan mä olin yllättynyt siitä, kuinka helposti lopulta olinkin löytänyt uusia tuttavuuksia Hopiavuoresta.
Toki muidenkin tallilaisten kanssa oli tullut tutustuttua mutta Ilonan kanssa olimme tutustuneet lähimmiten.
Maaliskuu 2023
När du vill möte vi kan gör det på torsdag. När du hade din hemres på fredag?
Har du en bil här eller tar du tåget?
Det passar. Jag har inte några bil här som jag skulle ta en tåg. På vilket stationen jag moste köpä min biljetten?
På Seinäjoki. Du kan skicka en meddelande för mig när du vet att vilket tidet tåget är här. Jag kommer på stationen so du kan kom med mig på de kaffeteria.
En tiennyt millainen virhe oli suostua lopulta tapaamaan Peter kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta nyt minulla olisi mahdollisuus kysyä tuolta mitä mä tein väärin, jotta tuo päätti unohtaa olemassaoloni melkein kolmeksi vuodeksi. Tokihan voisi hyvinkin olla, että mä olin ollut Peterille toinen tai ties monesko nainen. Olihan Trevor jossain kohtaa vihjannut, että ei ratsastajiin kannattanut luottaa varsinkaan tuolla tasolla. Ainakaan jos he olivat yhtään sen kaltaisia kuin Peter. Kai mun olisi sen kerran pitänyt uskoa toista, vaikka välillä tuntuikin siltä, että Trevorin suusta ei tullut mitään järkevää ulos silloin kun toinen sen avasi.
Förlåt. Jag kan inte kom och möte du. Jag har en unexperade job möte i morgon.
Mä en jaksanut edes yllättyä tästä käänteestä. Tai siitä että meidän viimeinen startti minicupissa meni Liljan kanssa ihan penkinalle.
Huhtikuu 2023
Kevät oli ilmestynyt ryminällä ja siltä tuntui myös valkoisen karvasateen saapuminen. Jo hetken olin miettinyt helpottaisinko elämääni klippaamalla Liljan, mutta kuitenkin tamma sai pitää karvapeitteensä. Eihän kimo kovinkaan pörröinen ollut, mutta silti siinä tuntui olevan talvikarvaa, vaikka toiselle hevoselle jaettavaksi. Hikiviila sekä harjakivi olivat olleet jo useamman viikon meidän ystävämme ja hitaasti mutta varmasti irtoavan karvan määrä taisi olla viikoittain pienentymään päin.
Kevään ja Ilonan varsainnostuksen seuraaminen oli saanut minut miettimään myös sitä, varsottaisinko Liljan myös jo nyt. Eihän kimo vielä toisaalta vanha ollut, käännyttyään vasta seitsemänvuotiaaksi, mutta toisaalta ikinä ei voinut tietää olisiko edessä päivä, viikko, kuukausi vai vuosi. Tamman edellisen varsan jäädessä serkkuni omistukseen olin toisaalta päässyt seuraamaan tamman jälkeläisen kasvamista ja kehittymistä, enkä yhtään toisaalta ihmettelisi, vaikka saisinkin olla mukana Viljan koulutuksessa, kunhan tammavarsa vain vielä hieman kasvaisi ja kehittyisi.
Toisaalta toukokuun ollessa jo ovella, en tiennyt olisiko ihan liian myöhäistä alkaa etsimään oria ja olisiko jokaisen orin jalostuskirjat jo täynnä tälle vuodelle. Serkultani toisaalta saattaisi löytyä jokin ori, jota voisin Liljalle käyttää, jos vain vaihtoehdot olisivat kivoja. Serkkuni toisaalta osaisi varmasti auttaa minua varsapohteissani, joten ehkä ei olisi ollenkaan huono ajatus puhua tuon kanssa siitä olisinko auttamattomasti myöhässä tämän vuoden siitoskauden kanssa.
Samalla täytyisi ehkä myös päättää hyppäisinkö yhden keikan ajaksi takaisin freelancer saappaisiin ja suuntaisinko takaisin Falkencruzien kartanolle. Paikkaan josta kaikki sai alkunsa kolme vuotta sitten ja paikkaan missä kaikki saattaisi myös lopullisesti päättyä.
-
No on Minjallakin paljon mullistuksia elämässään! On kisaamista cuppeja myöden, samalla totuttelu Hopiavuoreen ja sitten hän antaa vielä lisätä soppaan tämän Peterin. Mun mieli alkaisi oiria jo näistä kaikista isoista elämänmuutoksista, mutta Minja lisää soppaan vielä oma-aloitteisesti lisää sellaisia asioita, jotka katsotaan suuriksi stressitekijöiksi. Minkä tahansa lemmikin hankkiminen on (vaikkakin ihanaa, myös) ihan kamalan stressaavaa. Oman tamman varsottaminen on aikamoista, kun pienin todennäköisyyshän on siihen, että tamma selviytyy terveenä ja tekee terveen varsan. Tähän päälle vielä vähän työkuvioita. Kertookohan tämä teksti siitä, miten Minja on poikkeuksellisen vahva henkisesti? (T. mä, joka just makasin aamupäivän raatona sängyssä, koska mulla oli poikkeuksellinen työviikko ja eilen poikkeukselliset iltamat, koska mulla on yksi kappale uutta ystävää, joka tuli vanhaan tuttuun porukkaan mukaan…)
-
Sattuneesta syystä otan tässä nyt nopsasti kantaa vain varsa-aiheeseen. 😀 Jee!! Minja ei ole ollenkaan myöhässä, harva edes näin alkukevään kiimoista tiinehtyy (ja kesävarsa on muutenkin paljon helpompi pitää hengissä), ja kyllä varmasti noin hyvillä suhteilla orin saa lyhyelläkin varotusajalla lainaan. Siinä mielessä Minja on oikein hyvässä asemassa, kun on noin sisäpiirissä Storywoodsissa, jossa riittää jalostusmateriaalia, josta valita. Vaikka astuttaisi vasta heinäkuussa, ei olisi mitään kiirettä. Päin vastoin, minusta tässä ollaan ihan ajoissa liikkeellä! 😀 Antaa mennä vain!! :DD Lisää suokkivarsoja! Tämä onkin sellainen aihe, josta mulla riittää tarinaa ja kommentoitavaa loputtomiin, heh. Odotan innolla, jos tarina tosiaan lähtee tähän suuntaan. Ihan jo syyhyttää valmiiksi, että voi jonkun kanssa yhdessä pohdiskella suokkijalostuksen kulmakiviä! :DD
-
-
Laatu on taas täys peruna, mutta yritän nyt vaan julkasta mitä tiedostoihin ilmestyy kun ahdistaa ja blokkaa ja stressaa… Ehkä joskus näissä on taas pointteja ja laatua.
Kesäkuu 2023
1/2Meidän kesäkuu alkoi kisareissulla Venäjälle. Marshallin kotona kilpailtiin Summer Palooza kilpailuiden merkeissä ja koska alin luokka oli Helppo A, mä uskalsin ilmoittaa Liljan mukaan. Olihan se ehkä vähän hassua lähteä kilpailemaan ulkomaille suomenhevosen kanssa, vaikka onnekseni kisalistalla näytti olevan muitakin suomenhevosratsukoita ja Jussi lähti Storystä suokin kanssa matkaan, joten mulla olisi joku, jonka kanssa mä voisin jutella asioista. Tokihan Hopiavuoresta oli muitakin näissä kisoissa, kun Marshall oli lähtenyt kisaamaan kuin myös Sonja ja Ilona.
Omalla tavallaan mä en ollut tutustunut kenenkään muun Hopiavuorelaisen kanssa just sellaisella tavalla kuin mitä me oltiin Ilonan kanssa tutustuttu. Tokihan yhteiset valmennusmatkat olivat tarjonneet mahdollisuuden sille + varsinkin eräs rasittavan utelias valmentaja, mutta silti mulla oli ajoittain sellainen tunne kuin olisin täysin ulkopuolinen. Tokihan mä olin liittynyt tallin porukkaan ihan uutena ja kaikilla olisi varmasti jo omat porukkansa syntyneet ja tallin kävijät olivat jo jopa toisessakin polvessa Jannan tyttären merkeissä.
En mä tarkalleen tiedä, että mitä mä olisin odottanut löytäväni talleilta – välttämättä en ainakaan romanssia Peterin jälkeen – mutta ehkä silti jotain. Olihan mun ollut pakko myöntää se itselleni, jotta olin välillä seurannut hieman kateellisena Ilonan, Oskarin ja Alexin menoa, sillä kolmikko tuntui pelaavan hyvin yhteen. Toisaalta myös Venäjälle päästessäni oloni tuntui siltä kuin olisin tunkeillut toisten piiriin nähtyäni, kuinka ystävällisesti Marshallin vanhemmat kohtelivat Sonjaa. Vaikka punapiirteinen mies kertoikin, jotta olisin tervetullut majoittumaan heille, kiitin tarjouksesta, ennen kuin lopulta kuitenkin kieltäydyin ilmoittaen, että hevosrekassa olisi ihan hyvä. Oli ehkä mun ja Jussin molempien kukkaroiden onni – toki uskalsin epäillä, että mies ei maksanut tästä reissusta penniäkään – jotta tuolla oli sellainen ajokortti, joka riitti pienen hevosrekan ajamiseen.
Hevosrekassa majoittumista saattoi parhaimmillaankin verrata matkailuautossa majoittumiseen. Tokihan siitäkin sai miinustaa sellaisen luksuksen kuin ruuanlaittotilat, joten tarvittiin omanlaistaan seikkailunhalua, jotta tällaisessa majoituksessa halusi majoittua. Tokihan nyt kun jaoimme koko livingin kahdestaan, ei se ollut kovinkaan ahdas, mutta saatoin vain kuvitella kuinka ahdasta siellä olisi varsinkin, jos mukana olisi useampi ihminen. Saati jos matkassa oltaisiin pidempään kuin mitä me olisimme. Me kisasimme molemmat heti kuun ensimmäisenä päivänä, joten oikeastaan saatoimme päättää, jotta olisimmeko matkassa koko kilpailuiden ajan, vai lähtisimmekö ajamaan kohti suomea jo torstai-iltana.
Jussin rauhallisuus taisi tarttua minuunkin, sillä vaikka olin pohtinut sitä, kuinka stressaisin kisamatkalla ja saisinko nukuttua yhtään starttia edeltävänä yönä. Kuitenkin nukahdin yllättävänkin rauhalliseen ja hyvään uneen, joka kesti aina siihen asti, että ensimmäinen kello herätti meidät kisa-aamuun. Paremmin tottuneena aikaisiin aamuihin sekä tällaiseen reissaamiseen Jussi kävi hoitamassa molempien ratsut, ennen kuin oli aika tehdä jonkin asteinen aamupala ja vaihtaa kisavaatteet päälle. Tai no ainakin itse puin collareiden ja hupparin alle kisavaatteeni, vaikka Jussilla olikin aikaa käydä vaihtamassa omansa paljon myöhemmin.
Me ei oltu kisattu viimevuosina paljoakaan Liljan kanssa, joten mä olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten rento ja rauhallinen tamma olikaan jaba karsinassaan. Suureksi onnekseni tamma ei ollut myöskään nukkunut lantakasassaan, sillä olin käyttänyt enemmän kuin reilusti aikaa ja resursseja siihen, jotta olin saanut kimoni näyttämään kimolta. Pienen tammani rouskutellessaan heiniään, aloin availemaan tamman talliloimen solkia ja kuorimaan sitä pois tamman päältä. Loimen siirryttyä karsinan ulkopuolelle nostin harjapakin karsinan sisäpuolelle ja aloin puunaamaan muutamaa irtokarvaa ja jostain löytynyttä pölykerrosta pois kimosta karvasta. Eihän Lilja ollut yhtä hyvännäköinen kuin varmasti kaikkien muiden osallistujien ratsut, kimon ollessa pitkällä kesäkarvalla eikä klipattuna siistiksi.
Jaba-alueella kuului sekoitus erilaisia kieliä ihmisten ollessa joko vain hoitamassa ratsujaan tai sitten valmistautuessaan omaan starttiinsa. Koska Liljassa ei ollut paljoakaan tekemistä, pääsin nopeasti mallailemaan huopaa sen selkään, ennen kuin kaivoin kisakaapista tamman koulusatulan käsivarsilleni. Jussin tarjoama ylimääräinen käsipari tuli todellakin tarpeeseen siinä, jotta pääsin tamman karsinaan ilman isompia kolhuja niin itselleni tai satulalle. Asettelin satulaa liioitellun kauan Liljan selkään, ennen kuin pujotin satulan suojaa paikallaan pitävän kuminauhan pois satulan siiven alta. Nakattuani suojan ovella seisovalle miehelle, poimin satulavyön käsiini ja kiinnitin sen soljet vastinhihnojen ensimmäisiin reikiin. Tässä vaiheessa en kokenut vielä tarpeelliseksi kiristää vyötä kunnolla, sillä minun täytyisi laittaa myös itseni kuntoon ennen kuin olisi aika suitsia Lilja ja lähteä lämmittelemään.
Astuttuani karsinan ulkopuolelle, olin tyytyväinen siitä, jotta kisakaapin oven sisäpuolella oli pieni peili. Vuosien saatossa sen pinta oli naarmuuntunut niin, että oikeastaan tässä vaiheessa oli jo hieman hankalaa nähdä itseään. Kuitenkin hämyinen kuva oli edelleen sen verran selkeä, jotta saatoin todeta, että en näyttänyt kovinkaan kauhealta. Painettuani kypäräni päähäni ja naksautettuani sen soljen kiinni, tarkistin vielä, jotta minulla olisi varmasti hanskani mukana, ennen kuin sain yllätyksekseni vain tarttua Liljan ohjiin. Jussin autettua minut tammani selkään, oli aika suunnata verryttelemään.
Alkuun Lilja tuntui hieman tahmealta ja jäykältä, joten keskityin vain verryttelemään tammaa. Jussi tarjosi minulle hyviä vinkkejä ja neuvoja siihen, kuinka voisin jumpata tammaa ja hitaasti, mutta varmasti Lilja alkoi liikkumaan paremmin. Kimon alkaessa liikkumaan paremmin, päätin jättää verryttelyn lyhyeen, sillä en halunnut käyttää Liljan kaikkia paukkuja väärällä kentällä. Vaikka annoinkin tammani siirtyä vapaaseen käyntiin, yritin silti pitää sen kävelemässä aktiivisella askelluksella. Lopulta meidätkin kuulutettiin valmistautumaan omaan suoritukseemme ja tässä kohtaa oma jännitykseni alkoi oikeasti nousemaan.
Kuitenkin ratsastaessani Liljan radalle, minut valtasi yllättävä rauhallisuuden tunne. Keskityin radalla vain jokaiseen tehtävään ja tiehen, jonka ratsastaisimme. Lilja tuntui radalla todella hyvältä ja ihmettelinkin missä tällainen liike tammassa oli piilotellut. Radan jälkeen en voinut olla kuin tyytyväinen suoritukseemme – prosenteistamme huolimatta.
”No ei teillä ainakaan paskasti mennyt, 84,838 %” Jussi kertoi ojentaen minulle samalla tuomarinpaperia.
”Häh?!? Et oo tosissas!” Puskahdin epäuskoisena.
”No katto ny itte.”Tutkiessani paperiamme ja numeroitamme, tajusin että toinen ei todellakaan valehdellut.
”Siis mä en tajua miten me tehtiin tommonen tulos. Kun miettii että millainen etana tää oli verkassa.”
”No mutta tuo on kyl mahtava tulos ettäkä te paljoa hävinnyt voittajalle. 0,451 % voittajasta.”
”Siis tää on kyl Niin Uskomatonta.”Uskomattomammaksi se muuttuikin, seistessämme palkintojenjaossa toisella sijalla. Minun ja luokan voittaneen Reija Käkiharjun sekä Sotamaalauksen Helmenvalkean takana oli puoliverisiä ja muita ratsuja. Palatessamme takaisin jaboille, minun oli pakko ottaa kuva tammastani puna-valkoisen ruusukkeen roikkuessa suitsista. En tiennyt olisiko Jussi jo jakanut uutiset serkulleni, mutta lähetin silti tuolle kuvan tammastani omien tunnelmieni kanssa. Liljan ollessa hoidettuna takaisin karsinaansa, oli aika vaihtaa huomio kimosta tammasta ruunikkoon oriin.
Jussi ja Martti olivat paljon kokeneempia kisaajia, joten olikin tavallaan yllätys, jotta ratsukko ei kerännyt kuin 65,039 %. Vaikka itse olisin ollut varmaan hyvinkin pettynyt tuollaisesta tuloksesta tällaisissa kisoissa, ei se tuntunut olevan Jussille kovinkaan suuri isku. Martinkin ollessa hoidettuna pois, seurasimme vielä luokan loppua sekä seuraavaa luokkaa, ennen kuin kävimme kävelyttämässä ratsujamme. Puhuessamme siitä, milloin lähtisimme kotiin ehdotin, josko seuraisimme seuraavan päivän ensimmäisen luokan ennen kuin pakkaisimme auton ja suuntaisimme kotiin.
Viikkoa myöhemmin oli aika pakata pieni kimo taas kerran koppiin ja suunnata tällä kertaa kohti Seppelettä. Olin ilmoittanut Liljan kilpailemaan Seppele Cup:in avoimeen sarjaan Helppoon A:han. Lähtöpaikka luokan viidentenä tarkoitti sitä, että meidän täytyisi tehdä mahdollisimman hyvä tulos, jos haluaisimme lähteä kotiin rusetin kera. Kuitenkaan tänään ei ollut meidän päivämme, sillä onnistuimme keräämään vain 59,260 % tästä luokasta.
Vaikka tällainen mahalasku harmittikin Venäjällä tapahtuneen onnistumisen jälkeen, ottaisin tästä opikseni ja yrittäisin treenata parhaani mukaan seuraavalla viikolla järjestettävää Åland Weekendiä varten, jossa starttaisimme HeB K.N. Specialin sekä HeA:1:sen.
-
Minä tunnistan niin tämän tyypin, joka ei oikein tunnu pääsevän talli- tai muuhunkaan porukkaan sisälle ja harmittelee sitä itse mielessään. Sonjakin oli aluksi vähän sellainen! Ja sitten mieluummin nukkuu omassa rauhassaa hevosrekassa kuin menee jonnekin vieraan luo vaikka kuinka olisi kutsuttu.
Se tästä jäi ensin ihmetyksen aiheeksi, että kuka kumman Jussi, mutta jos tulkitsin oikein niin joku Minjan kaveri Storywoodista ja kanssakisaaja. Sinänsä vähän hämmentävä sivuhahmo kun ei tiennyt että kuka ja mitä ja miksi ja missä suhteessa on Minjaan. Mutta ilmeisesti siis ei ainakaan romanssia ole. -
Olihan ainakin kisakokemus, jossa oli positiivistakin mukana. 😀 On kyllä ikävä tunne, kun kokee, ettei pääse porukkaan. En ole vielä aikuisenakaan oikein keksinyt, miten se tapahtuu. Jostain mun elämään vaan on spawnannut ihmisiä niin, että yksi päivä ne olikin siinä. Kävisipä niin Minjallekin.
-
-
Kesäkuu 2023
2/2”… Ja Minja ja Lilja, mutta hehän nyt sinne Venäjällekin tulivat omalla kyydillään….” oli ainut mitä kerkesin kuulemaan ennen kuin painoinkin kantani mahdollisimman hitaasti takaisin lenkkariini ja hiivin pois Hopiavuoren tuvan eteisestä. Vaikka en ollut kuullutkaan keskustelusta oikeastaan mitään muuta, saatoin vain olettaa, jotta se liittyi Åland Weekendiin ja kuljetuksiin. Osallistujalistalla oli useita sellaisia nimiä, jotka olin alkanut hiljalleen yhdistämään kanssatallilaisiin sekä heidän hevosiinsa.
Vaikka Eetun kotiin asteleminen ei vieläkään ollut mitään luonnollisinta, olin silti ajatellut käydä katsomassa, jos tuvassa olisi ollut joku, joka olisi halunnut lähteä kanssamme maastoon. Menneen puolen vuoden aikana en ollut oikestaan kerennyt luomaan sen suurempia suhteita suurimman osan tallilaisten kanssa. Tokihan alkuunsa aikaa meni siihen, jotta löysimme Liljan kanssa taas meille sopivat rutiinit uudella tallilla ja välttämättä en ollut aina edes ollut paikalla samaan aikaan kuin muut. Ilonan kanssa olimme todennäköisesti tutustuneet nopeiten vain sen vuoksi että meillä molemmilla oli suomenhevoset.
Eiväthän Lilja ja Veera Hopiavuoren ainoat suomenhevoset olleet, mutta muiden suomenhevosten omistajia tai ylläpitäjiä en ollut vielä onnistunut näkemään. Tokihan olin vaihtanut muutamia sanoja muidenkin hevosten omistajien kanssa, mutta mitään syvällisempää tutustumista en ollut vielä päässyt tekemään. Tokihan omalla tasollaan asiaan saattoi vaikuttaa myös se, jotta työssäni jouduin olemaan sosiaalinen ja ajoittain minusta tuntui kuin työpäivä valuttaisi koko sosiaalisen patterini nollille. Toisaalta nyt kun aloin olemaan paremmin perillä uudesta talosta ja sen rutiineista, kuin myös niistä henkilöistä, joilta voisin kysyä tiettyihin aiheisiin liittyviä kysymyksiä, työntekonikin alkoi olemaan hieman helpompaa. Ajoittain oli jopa mahdollista tehdä töitä etänä ja tätä mahdollisuutta olinkin hyödyntänyt aina kun vain artikkelit sen sallivat.
Päästessäni tarhalle, jossa pieni kimoni tarhaili, suuntasin suoraan sen luokse ja kiedoin käteni tamman kaulan ympärille. Lilja hieman ihmetteli yllättävää hyökkäystäni, mutta lopulta tamma päätyi vain huokaisemaan syvään ja jatkamaan nuokkumistaan auringossa. Hengiteltyäni useamman minuutin ajan tammalleni ominaista tuoksua, saatoin viimein irrottaa käteni valkoisen kaulan ympäriltä ja rapsuttelin hajamielisesti vaaleaa lapaa. Lopulta sain itseni taas liikkeelle ja tartuin kiinni tamman riimusta, taluttaakseni sen portille jonka toiselta puolelta poimin riimunnarun käteeni ja kiinnitin sen lukon tamman riimuun. Avattuani portin ohjasin Liljan kulkemaan siitä ensin, ennen kuin käänsin vaalean nenän kohti porttia, jotta saatoin sulkea kahvat.
Matkalla eteisestä tarhalle olin heittänyt romukoppaan suunnitelmani ratsastamisesta ja lähdinkin vain kävelemään kohti maastopolkuja, Liljan seuratessa perässäni. Kävellessämme pohdin kaikkea muutostamme Peterin yllättävään yhteydenottoon ja reissuuni Hannaby Hanami Weekille. Ruotsista ajatukseni kääntyivät Summer Palooza matkaan ja yhteiskyytiini Jussin kanssa. Hyväksyessäni serkkuni tarjouksen siitä, että pääsisin tarvittaessa samalla kyydillä en osannut ajatella sitä, miltä se vaikuttaisi muiden silmissä.
Yhteiskyyti tarkoitti sitä, jotta saatoin ainakin osin keventää omia matkakulujani ja toisaalta matkanteko toisen kanssa oli aina paljon mukavampaa kuin yksin reissaaminen. Varsinkin pidemmällä ajomatkalla juttuseura ei ollut pahitteeksi ja toisaalta Jussin kanssa oli jotenkin helppo jutella, vaikka emme tunteneetkaan toisiamme niin läheisesti. Tokihan olin – ainakin omasta mielestäni – ihan hyvissä väleissä kaikkien serkkuni työntekijöiden kanssa, vaikka varsinkin Trevor koettelikin tasaisesti kaikkien huumorintajua. Ehkä myös se, että Jussi ratsasti myös suomenhevosia, oli tarjonnut meille yhteisiä puheenaiheita Liljan esikoisen lisäksi.
Summer Palooza reissusta ajatukseni kääntyivät Seppele Cupiin ja siellä tapahtuneeseen epäonnistumiseen. Tai ehkä suoritustamme ei voinut täysin sellaiseksi sanoa, sen ollessa sentään hyväksytty. Tokikaan prosenttimme eivät olleet mitenkään mahtavat, mutta sentään tuokin rata olisi tarjonnut meille kokemusta. Lopulta ajatukseni kääntyivät edessä olevaan Åland Weekendiin ja siihen, mitä minun kannattaisi kisojen kanssa lopulta tehdä. Toisaalta olisi harmi heittää hukkaan kaikki se raha, mitä ilmoittautumiset olivat ottaneet, mutta toisaalta jos jäisimmekin Liljan kanssa kotiin, voisiko se auttaa pelastamaan tilannetta? Vai sekoittaisiko se pakkaa entisestään?
Vaelleltuamme Liljan kanssa pitkin maastoreittejä lopulta melkein kolmen tunnin ajan, olin tullut siihen lopputulokseen, jotta lähtisimme kuitenkin Ahvenanmaalle. Se, millä kyydillä sinne lopulta lähtisimme selviäisi omalla ajallaan, mutta starttimaksut tulisi kuitenkin käytettyä.
Lopulta eteen tuli matkaperjantai ja myöhään tuona iltana olimmekin Liljan kanssa perillä Ahvenanmaalla. Kimon päästyä väliaikaiseen majoitukseensa, oli minunkin aika siirtyä omaan majoitukseeni ja valmistautumaan seuraavaan päivään ja startteihimme.
Lauantain ensimmäinen luokka oli vuoden 2022 Helppo B K.N. Special rata. Koko ohjelma oli minulle hieman uudempi tuttavuus, joten kertailin rataa vielä varustessani kimoani. Edes siinä vaiheessa, kun ratsastin Liljan valkoisten aitojen sisään, en ollut varma siitä, kuinka suorituksemme tulisi menemään ja lopulta yritinkin keskittyä vain yhteen tehtävään kerrallaan. Ehjä ja nätti suorituksemme ei ollut, mutta onnistuimme keräämään itsellemme 64.382 % potin, joka oikeutti meidät sijaan 19/58. Lopputuloksemme oli oikeastaan täysin positiivinen yllätys ja ehkä jossain syvällä sisälläni nostin toiveitani seuraavaa, HeA:1 2022 rataamme ajatellen.
Ensimmäinen ratamme oli ilmeisesti saanut Liljan moottorin käynnistymään paremmin ja toisaalta tuttu ratakin helpotti suorittamistamme, sillä toiselta radaltamme keräsimme 69.158 %. Eivät prosentit parhaimmistoamme olleet, mutta saatoin olla tyytyväinen siihen kuinka pieni tamma liikkui. Ehkä suurin yllätys oli se, jotta kuulin oman nimemme kutsuttavan palkintojen jakoon, jossa Liljan suitsiin kiinnitettiin punainen ruusuke. Lopullisissa tuloksissa hävisimme voittajalle reilut 1,5 %, mutta olin silti enemmän kuin tyytyväinen tuloksemme sillä tuomarit eivät tuntuneet jakavan yhtään ylimääräistä pisteen puolikastakaan. Hoidettuani pienen kimoni pois, kerkesin onnekseni vielä seuraamaan Jussin ja mustan ratsunsa suorituksen. Tällä radalla tuomarointi taisi olla jopa vieläkin tiukempaa, voittajan jäädessä reilun prosenttiyksikön 70,000 % rajan rikkoutumisesta.
Kuitenkin Jussi onnistui rikkomaan 65,000 % rajan ratsastamalla tuloksekseen 65.271 %. Omien kisasuoritustemme ollessa ohitse ja Martinkin viettäessä ansaittua vapaataan, etsimme parhaat mahdolliset paikat katsomosta ja jatkoimme kilpailuiden seurantaa. Huomenna kun palaisimme Liljan kanssa takaisin kotiin, tamma saisi viettää lopun kuuta kevyemmällä liikutuksella, ennen kuin palaisimme treenien pariin ja alkaisin katselemaan meille seuraavaa kilpailua.
-
Minja on kyllä sellainen tyyppi, jonka kanssa voisin tulla toimeen oikeassa elämässä. Hän vaikuttaa sellaiselta normaalin tasaiselta ihmiseltä, jolla ei ole mitään isompia repiviä draamoja, jotka oikeassa elämässä väsyttäisivät mua. Ystävyys Minjan kanssa ei varmaan olisi mikään Minja Show, vaan sellaista vastavuoroista ja helppoa. Hahmoissakin tykkään tietystä tasaisuudesta, että draama tulee sisältä eikä ulkoa. Tässä Minjan draama on yksinäisyyttä tallilla. Hän kokee niin kovasti ja riipivästi, ettei kavereita oman hevosen lisäksi oikein löydy. Mä uskoisin, että Minjan jotkut aikaisemmat (nuoruuden) kokemukset vaikuttavat tähän, koska ihan heti aluksi ainakin Ilona ja Alex tarjosivat kättään ja tahtoivat tutustua, ja Ilona myöhemmin uudelleenkin. Vaikka ihmisiä olisi siis tyrkyllä, Minja kokee, ettei ole, ja samastun tähän. Aikuisena tutustuminen on sitten jotenkin niiiiiiiin vaikeaa, kun tietenkin koko maailmalla on jo valmiina omat systeeminsä. Vitsit kun Minja tietäisi sen, minkä mä opin tuossa muutama vuosi sitten: kun tekee innokkaasti omaa juttuaan ja rakastaa sitä, vetää jotenkin automaattisesti puoleensa muita ihmisiä. Väki jotenkin huomaa, että tuo tykkää tästä jutusta, ja sellainen olo ihmisessä taitaa olla jotenkin kutsuva.
-
-
Teema on lyhyttä, nopeaa ja fiilispohjalta. Pahoittelen perunaa lähentelevää laatua mutta yritän nyt vaan antaa riman olla maassa ja mennä tällä.
Jatkona Noeulin tarinaan
Seurattuani jonkin aikaa Noeulin ja Pondin menoa nousin ylös ja lähdin kohti Liljan tarhaa. En kuitenkaan kerennyt ihan tarhalle asti kun kuulin äänen takaamme. Kääntyessäni katsomaan äänen lähdettä huomasin sen olevan Noeul joka oli ratsastanut yllättäen peräämme. Tervehdittyäni toista hymyilin pienesti kehuille joita Iikka sai osakseen. En ollut ottanut koiraa viime aikoina niin paljoa tallille mukaan helteiden vuoksi, mutta tänään olin tehnyt poikkeuksen. Tokihan olisin voinut ajella Iikan turkin alas, mutta en pitänyt sellaisista suomenlapinkoirista joten poika oli saanut pitää villansa. Miehen kysyttyä saisiko tuo silittää Iikkaa, annoin hänelle luvan ja seurasin kuinka Noeul laskeutui ruunikon tamman selästä ja asetti lopulta Pondin ohjat aidalle.
Yllättyin hieman siitä, sillä olin jo omalla tavallaan varautunut pitelemään ruunikkoa puoliveristä sen aikaa kun toinen tarjoaisi huomiotaan koiralle. Samalla myös mielenkiintoni nousi ja halusinkin seurata kuinka tässä lopulta kävisikään. Lopulta toinen kyykistyi kutsumaan Iikkaa luokseen, vaikka koira ei tuntunutkaan tuota huomaavan.
”Iikka kuka täällä” herätin uroksen mielenkiinnon ja ohjasin koiran Noeulin luokse. Seurasin mielenkiinnolla miehen ja koiran kanssakäymistä ennen kuin keskeytin hiljaisuuden kysymällä olisiko Noeulilla lemmikkejä. Toisen kertoessa jotta hänellä oli kissoja, nyökyttelin vain pienesti itselleni sillä en tiennyt mitä vastata. Kissat eivät olleet minulle tuttu aihepiiri joten en osannut senkään vuoksi kommentoida mitään sen suurempaa.
Haettuani Liljan tarhastaan jatkoimme Noeulin ja Pondin kanssa matkaamme suuliin. Kävellessämme puhelimme eläimistä ja saunomisesta sekä mistä keksimmekään. Noeulin kanssa oli lopulta helppo jutella ja juttuamme riitti aina siihen asti jotta hän oli saanut hoidettua Pondin pois ja itse olin varustanut Liljan. Tokikaan pienen kimon varustamisessa ei mennyt pitkään, sillä pujotin sen päähän vain suitset.
Noustuani tallin pihalla kimon selkään huikkasin Noeulille vielä heipat, ennen kuin painoin pohkeeni kevyesti Liljan kylkiin. Huokaisten pieni kimo lähti askeltamaan eteenpäin, Iikan juostessa vierellämme. Ihailin koiran jaksamista mutta ehkä paimenilla oli joku salainen energiavarasto jonka ne ottivat käyttöönsä väsyessään.
Liljan liike oli mukavan keinuttavaa allani, antaessani tammani kävellä vapaalla ohjalla eteenpäin. Kisakalenterissamme oli vain yhdet kisat merkattuna joten voisimme ottaa hieman rennommin, vaikka silti suuntaisimmekin joka viikko valmennukseemme. Vaikka oma kimoni olikin Maailman Paras, olin silti leikitellyt ajatuksella jotta pyytäisin mahdollisutta kokeilla jotain serkkuni hevosista. Olinhan ratsastanut toki Vadelmalla Liljan ollessa mammalomalla, mutta siltäkin oli jo muutaman vuoden verran. En tarkalleen tiennyt mille tasolle haaveilin pääseväni ratsastajana ja tällä tavalla asia ei maksaisi kuin kysymisen vaivan.
Puoltatoista tuntia myöhemmin palasimme Liljan ja Iikan kanssa takaisin Hopiavuoren pihaan ja hoidettuani tammani ulos oli aika suunnata kotiin ja Iikan pesuun.
-
Tässä on nyt kaksi yksinäistä löytänyt toisensa, ja vaikka ne ei ainakaan vielä jotain sydänystäviä ole, uskonpa, että ne saa jotain henkistä tukea toisistaan. Molemmathan ovat samassa tilanteessa: tulleet uusimpina tallille, jossa muilla hahmoilla on jo omia systeemeitä keskenään. Tietenkin nämä kaksi tietävät, miltä toisesta tuntuu, ja ymmärtävät, että toinenkin tietää. Lisäksi heillä on jotain yhteistäkin. Tietenkin on, kun tallilla ollaan: hevoset. Kiinnostus muita elukoita kohtaan ei osu yksiin, mutta eihän se nyt haittaa. 😀
-
-
Heinä- ja elokuun tarinat näyttävät tällä hetkellä olevan vain verbaalista verryttelyä joten näitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Mulla on vähän suunta hukassa tän parivaljakon kanssa atm
Heinäkuu
Elämä Hopiavuoressa tuntui kuin pysähtyvän kesäkuun lopulla. Vaikka mä en voinut sanoa tuntevani Oskaria, bruneten nimi oli noussut pintaan kerran jos toisenkin. Tokihan sen jälkeen kun olimme Liljan kanssa muuttaneet Hopiavuoreen olin päässyt tapaamaan Oskarin henkilökohtaisesti. Tai no ainakin sen verran mitä olimme jutelleet teidemme kohdatessa tai tuvassa.
Ilona oli tutustunut Oskariin paremmin ja olin alkanut miettimään jopa sitä, oliko tuo jopa ihastunutkin Suteen. Enhän todellakaan ollut uskaltanut asiaa tiedustella Ilonalta. Tokihan olin miettinyt olisiko asiaa voinut ottaa jollain tavalla puheeksi käydessämme valmennuksissa. Kuitenkin se mitä kävi oli työntänyt tuon mahdollisuuden johonkin hamaan tulevaisuuteen ellei jopa romuttanut täysin mahdollisuutta tiedustella asiaa uudelleen.
Vaikka en ajatellut tilanteen vaikuttaneen suuremmin itseeni, jouduin jossain kohtaa myöntämään itselleni että tilanne oli vaikuttanut myös itseeni jollain tasolla. Tokihan mä olin aina ymmärtänyt jotta hevosten kanssa voi sattua ja tapahtua. Toki olin muutama vuosi takaperin loukkaantunut itsekin hevosten kanssa Trevorin onnistuessa vahingossa säikäyttämän Liljan siten että putosin tammani selästä. Kuullessani mitä Oskarille kävi, sain olla vain onnellinen siitä, että itse olin säästynyt vähällä.
Oskarin kooman jatkuessa ja Ilonan viettäessä suurimman osan ajastaan sairaalalla en ollut viitsinyt kysyä toista valmennusreissuille. En ollut täysin varma oliko Ilona edes liikuttanut Veeraa, vai oliko tamma saanut vain viettää aikaa laitumella. Tokihan olisin voinut pyytää jotain muutakin seurakseni, mutta en ollut varma haluaisiko Sonja tai Marshall lähteä, saati olisiko molemmilla omat valmentajat jotka kävisivät valmentamassa heitä täällä. Tokihan Niklas olisi voinut olla yksi mahdollinen vaihtoehto, mutta en tiennyt päästäisikö Marshall toista vieraan valmentajan silmien alle. Vaihtoehtoja läpikäydessäni olin jopa pohtinut olisinko kysynyt Noeulia seurakseni, mutta Olavi Suden alkaessa valmentamaan tuota luovuin tuostakin suunnitelmasta. Ja toisaalta, eihän Noeulilla ollut omaa hevosta täällä, vaikka saatoin kyllä arvella jotta serkkuni olisi voinut lainata Noeulille ratsua.
Lopulta olin kuitenkin ajellut kaksin Liljan kanssa valmennuksiin. Kisakalenterissa ei ollut oikeastaan kuin yksi merkintä, kun lähdimme kuun lopulla Ahvenanmaalle kilpailemaan. Olin ilmoittanut Liljan starttaamaan Helppo B K.N. Specialin sekä Helppo A:1 2022:sen. Mitään suurempaa treeniä ei kummankaan radan osalta tehty, vaan oikeastaan keskittyminen oli hienosäädössä. Olimme startanneet Liljan kanssa niin paljon varsinkin helpossa B:ssä että radat alkoivat sujumaan jo enemmän kuin rutiinilla. Kuitenkin aina saattoi ratsastaa tarkemmin ja paremmin ja kerätä sadasosa prosentin enemmän.
Ensimmäisessä luokassa oli 42 muuta lähtijää meidän lisäksemme ja mielestäni onnistuinkin ratsastamaan hyvin tasaisen radan. Välttämättä en lähtenyt ratsastamaan sijoitusta vaan tasaista ja ehjää suoritusta jolla saisin Liljaa heräteltyä seuraavalle radalle. Lopulta päädyimmekin Liljan kanssa sijalle 11/43 prosenteilla 63.784 %.
Helppo A radalla Lilja oli ehkä hieman väsyneen oloinen vaikka olin yrittänyt antaa tamman levätä starttien välissä. Toiselle radalle olin verrytellyt Liljan paljon kevyemmin ja vielä verrytellessä kimo oli ollut ihan aktiivisen ja reippaan oloinen. Tokihan pitkä matkustaminen sekä lämmin sää varmasti teki oman osansa tamman jaksamiseen ja ehkä kaksi rataa olikin lopulta liikaa Liljalle tällaisella kelillä. Tasaisessa luokassa Lilja jaksoi tsempata sijalle 30/48 ja prosentteja keräsimme tästä starista 60.177%. Tokihan olisi ollut mukava palata kotiin vähän parempien tulosten kanssa, mutta jokainen kisa olisi vähintäänkin hyvää treeniä, vaikka ruusuketta ei tulisikaan.
Loppu heinäkuusta menikin kotona reissusta palautuessa sekä Liljan viettäessä pientä lomaansa, ennen kuin olisi seuraavien kilpailuiden aika.
-
Ei aina voi voittaa, ei edes joka kerta, sanoo mun äiti. Onneksi kisat mittaa vain sitä, mikä on kunto ja olo yhtenä ainoana päivänä. Eipä Minja onneksi ihan hirveästi tästä heikommasta suorituksesta masentele, vaikka olisikin ollut kivaa saada ne korkeammat prosentit.
Se, mihin tässäkin taas tartun, on Minjan yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Näen Minjan ajattelussa paljon nuorta itseäni. Toi on niin tuttua, että voisi pyytää jotakuta tekemään jotain, melkein jo pyytääkin — mutta ei sittenkään. On niin helppo ajatella, että ei se kuitenkaan halua ja ehdi, koska sillä on tätä ja tätä muuta tekemistä. Mä tein just tota! Ylläripylläri mulla ei ollut kauheasti kavereita, koska ihmiset luuli, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Minjakin ajattelee, että esim Noeul on kiireinen, joten ei tee mitään sen kanssa. Noeul ajattelee varmasti omassa nurkassaan, että yritti tutustua Minjaan, mutta Minja ei tykännytkään musta, joten en tuppaudu. :DD Onneksi Minjakin voi kehittyä kaverinhankintahommassa. Kehityinhän mäkin! Ei Minjan kaltaisista varmaan useinkaan tule sellaisia, jotka tukkivat joka paikkaan, mutta sellaisia hyvinkin, että oppivat pyytämään itselleen seuraa. Tää on tosi samastuttavaa yksinäisyyskuvausta mulle: ei dramaattista, vaan jotenkin alistunutta. Toivon, että hiljalleen tästä tulee kehityskertomus.
-
-
Mä olen vähän hukassa Minjan kanssa joten osa jutuista on tälläisiä inspispuuskassa kirjoitettuja sotkuja.
Lilja ei tuntunut välittävän mitään siitä, että en ollut täysillä mukana tässä hetkessä.
”It was just one show”
Niin. One Fucking Shitty Show.
Mä en ollut jaksanut edes alkaa taistelemaan Trevorin kanssa soittaessani toiselle perjantaina. 52,470 %.
Me ei oltu taidettu tehdä ikinä niin huonoa tulosta Liljan kanssa B:ssä ja tää ei ees ollut meidän ensimmäinen kerta tällä tasolla. Olihan meillä ollut kisataukoa, mutta en mä silti ajatellut että meillä olisi mennyt noin surkeasti. Åland Weekendiin oli vain pari viikkoa ja sinne olisi lähdössä Hopiavuoren Oikeat Kisaratsastajat. Ei me voitaisi millään lähteä edustamaan Hopiavuorta ja nolaamaan Eetua…
Kimo huokaisi syvään lopetettuani sen ihan liian pitkään kestäneen harjauksen ja tarttuessani mustan yleissatulan alle jääneestä huovasta. Koko nippu nousi ilmaan samalla tavalla kuin satoja kertoja aiemmin. Kuin omanlaisessa automaatiossaan pieni kimoni oli lopulta valmis ja päästettyäni sen irti, suuntasimme kentälle.
Lilja odotti kärsivällisesti kiristäessäni satulavyön ja noustessani tamman selkään. Lilja odotti kuuliaisesti paikallaan ennen kuin tunsi pohkeideni painalluksen kyljissään ja vasta silloin kimo lähti tekemään matkaansa eteenpäin. Annoin kimon askeltaa pitkään vapaalla ohjalla kenttää ympäri. Pelkästään Seppele Cup:in ajattelu oli saanut treenimotivaationi laskemaan taas johonkin ikiroudan tasolle. Eihän me oltu Liljan kanssa ikinä kilpailtu kovinkaan tavoitteellisesti, mutta sellaisen flopin jälkeen tuntui vain entistä vaikeammalta lähteä kilpailemaan. Varsinkin kun tiesi että paikalla olisi sellaisia jotka oikeasti tietäisivät mitä olisivat tekemässä.
Portilta kuuluva ääni sai minut keskittymään taas tähän hetkeen ja käänsinkin katseeni portille. Oskarilla oli tällä kertaa suomenhevonen ja vaikka en halunnutkaan sanoa itselleni liian varmaksi, epäilin että rautias olisi Typy. Yllätyin hieman toisen kysymyksestä siitä, että mahtuisimmeko molemmat samalle kentälle. Seurasin Oskarin ratsautumista ja ratsastusta ylipäätään. Mies oli yksi niistä monista Hopiavuoressa joita en tuntenut kunnolla. Serkkuni oli kertonut minulle jotain tietoa siitä kuka Oskari Susi oli, mutta silti en voinut sanoa edes olevani hyvänpäivän tuttu toisen kanssa.
Olin kuullut jotain puhuttavan Oskarin ratsastusonnettomuudesta ja pelkästään sekin sai mielenkiintoni nousemaan toisen ratsastuksen seuraamiseen. Brunetella oli kai edelleen jonkinlaisia neurologisia ongelmia tapahtuneesta, mutta katsellessani toista hevosen selässä niitä oli hankala huomata. Oskari näytti siltä kuin olisi syntynyt satulaan ja pohdinkin kuinka toisen ratsastus saattoikaan näyttää niin sulavalta. Joku oli jossain maininnut jotta Oskarikin olisi lähdössä Ahvenanmaalle kilpailemaan. Tämä ajatus tiivisti katsettani ratsukossa. Jos Oskari uskaltaisi lähteä kilpailemaan, niin miksi sitten me ei?
-
Vikassa lauseessa kiteytyy hyvin oivallettu sanoma, joka on mun mielestä parasta antia tässä tarinassa. Se antaa paljon punaista lankaa, johon punoa tulevaa juonta. Niin tosiaan: jos nuokin menee, niin kyllä mekin voidaan mennä. Oskari on tässä tavallaan sellainen roolimalli, joka näyttää, että tahtomalla ja harjoittelemalla pystyy mihin vain. Ei tarvitse olla vammautunut tai mitään, että motivoituu, inspiroituu ja rohkaistuu seuratessaan sen nousua takaisin kilparatsastajaksi. Minusta tartuit tosi hyvin tähän mahdollisuuteen Minjan näkökulmasta. En olisi itse keksinyt. Käänsit hyvin eduksi sen, että Minja tarkastelee Oskaria ja muita hahmoja usein vähän etäämmältä.
Tästä roolista käsin Oskaria voisi olla siisti lukea vaikka ihan puhtaasti pararatsastajanakin, mutta en tiedä onko se jo ns. liian hyvässä kunnossa siihen, ja kuntoutuu koko ajan lisää. Paha sanoa, kun en tiedä siitä puolesta kauheasti. Toisaalta eipä Osku varmaan suostuisikaan edes harkitsemaan sellaista ainakaan ihan helpolla, jotenkin vaan luulen. 😀
-
Myös mulle tuli tästä mieleen sekä esikuvat että paraurheilu. (Seuraa taas jotain omakohtaista, pankaa silmät kii.) Mun veljen unelma on ollut aina olympiamitali, mutta valitettavasti sen ura katkesi lyhyeen, koska se sairastui tosi nuorena. Nyt paraurheiluluokitukset on muuttuneet sen verran, että se kilpailee taas, yli nelikymppisenä, parikytä vuotta viime kerran jälkeen. Se sai mm-mitallin ja rikkoi suomenennätykset saman tien, kun sai viimein taas kilpailla. Kun itse täältä kipeänä ja itseni voimattomaksi tuntevana katson sitä, se inspiroi muakin. Jos tuo pystyy vielä tuon ikäisenä siihen, mistä joutui luopumaan parikymppisenä, miksen mäkin pystyisi mihin vaan?
Esikuva voi olla hetkellinen kimmoke. Sen ei tarvi olla ihmisen tai hahmon mikään suuri sankari. Kunhan on jotain, mihin itseään verrata ilman, että joutuu tuntemaan itseään pieneksi tai joutuu tuntemaan kateutta. Minjan silmien kautta mä näen ihailua, en kateutta. Se on tosi puhdasta luettavaa. Samalla mä luen tässä Minjan uskoa itseensä, ja siitäkin tulee sellainen hyvä ja voimakas olo.
(Harmi tosiaan, kun virtuaalimaailmassa pararatsastajan kaikkien kisojen pitäisi olla päästä keksittyjä, niin että mun sosiaalisen kirjoittamisen huumassa ei kyllä pararatsastajia jaksa yksin kammiossa kirjoitella. Olisi ollut ihanaa kirjoittaa Oskariin samaa ihanaa riemua, jota mä veljessäni näen nyt.)
-
-
Mullon vähä sellaanen piäni mentaalinen blokki päällänsä koko poppoon kans nii tämön taas vähä tälläänen roska. Tämä jäi kans vähä lyhyeksi ku puuttuu tuloksia mistä kirjootella niin orottelen ne ja sitte kattellahan jatkoa.
Seppeleen kisakatastrofin jälkeen mulla ei ollut oikeastaan aikaa jäädä edes vellomaan siihen paskaan tunteeseen joka mulla oli koko reissusta jäänyt mieleen. Black Swan Dressage tuli ehkä lopulta vähän liian nopeasti ja ehkä jos mä olisin ollut järkevä niin en olisi lähtenyt koko reissulle. Meidän tulostasoa katsoessa en voinut kuin pohtia oliko täysi virhe yrittää nostaa meidän tasoamme sen vähäisen kauden aikana mitä kerkesimme kilpailemaan. Varsinkin kun tuntui että jopa helpon B:n luokat, joita olimme Liljan kanssa kilpailleet koko edellisenkin kauden takkusi. Treeneissä Lilja kyllä suoritti todella hyvällä tyylillä ja Trevorkin oli kai taas alkanut lämpeämään ratsuni rotuvalinnalle. Kuitenkin ratsastaessani tamman valkoisten aitojen sisälle koko pakka vain levesi ja kotona tapahtuvasta menosta ei ollut lähes mitään jäljellä…
Kisapaikalle päästessämme en ollut yhtään sellaisella mielellä, että olisin valmis kilpailemaan. Vain parin päivän väli starteilla ei ollut helpottanut asiaa ollenkaan, varsinkin kun me saatiin Seppeleessä juuri ja juuri sallittu suoritus. Ehkä pieni onni oli siinä, että meillä olisi kaksi luokkaa edessämme ja jos ensimmäinen rata menisi täysin penkin alle, olisi meillä vielä toinen rata edessä, jonka aikana voisimme toivottavasti parantaa suorittamistamme. Ensimmäisessä luokassa starttasi meidän kanssamme Hopiavuoresta myös Oskari ja Niklas. Molemmat starttaisivat onneksi niin myöhään meidän jälkeemme, että ainakin Niklas olisi verryttelemässä silloin kun olisimme radalla eikä tuo toivottavasti nähnyt suoritustamme. Minun ja Oskarin välillä olisi viisi ratsukkoa, joten voisi olla, että toinen kerkeäisi näkemään ehkä pienen palan ratamme alusta, ellei Oskarikin olisi verryttelemässä omaa ratsuaan.
Lähtöpaikkamme tässä luokassa olisi ihan täysin puolivälissä, joten meidän olisi pakko ratsastaa mahdollisimman ehjä ja sujuva rata jos me haluttaisiin olla ruusukkeilla. Noh, ainahan on hyvä haaveilla ja meidän lopullinen sijoitus oli melkein sama kuin millä olimme startanneetkin. Odotellessamme helpon A:n starttia, pyrin pitämään Liljan liikkeellä käynnissä, jotta tamma ei jäykistyisi ihan liikaa. En kuitenkaan halunnut verrytellä kimoa ihan liian aikaisin, jotta sillä riittäisi paukkuja seuraavallekin radalle. Meidän starttipaikkamme oli taas luokan puolivälissä ja tässä luokassa Hopiavuoresta ei ollut ketään muuta kilpailemassa.
Totta puhuen mä en ollut edes yllättynyt siitä että tämä rata meni vain entistä huonommin… Ratsastaessani Liljan pois kisaradalta pidättelin itkua parhaan mahdollisuuteni mukaan ennen kuin olin varmasti tarpeeksi kaukana kaikista ja saatoin vihdoin ja viimein antaa harmistukseni purkautua itkuna.
-
Minjaa käy vähän sääliksi tässä tekstissä. Toisaalta hän yrittää olla analyyttinen ja järkevä ja kaikkea semmoista, mitä aikuisilta ihmisiltä odotetaan, mutta samalla kuitenkin tekisi mieli vain itkeä ja olla surkea, kun kaikki on niin huonosti. Hyvin inhimillistä, hyvin samaistuttavaa.
-
Blokki sulla voi olla, mutta taitoa kyllä silti olet kerännyt. Perustelua seuraa. 😀
Joskus, kun kirjoittajalla on monta monta hahmoa, alkaa tulla sellainen kirjallinen same face syndrome. Ei se varmaan ihan kaikille tule, mutta mulle ainakin, ja myös ihan oikeille kirjailijoille. Katsoo nyt vaikka ihanan Anna-Leena Härkösen tuotantoa: se on edelleen yksi mun lempikirjailijoista, mutta mitä enemmän tuoreempia teoksia lukee, sitä enemmän sen päähenkilöt on oikeastaan yksi ja sama henkilö. Pitää olla aika monta pikkujuttua ja pari isoakin juttua, jotka erottavat hahmot toisistaan.
No Janna ja Minja eroavat juuri nyt toisistaan kuin yö ja päivä, jos katsoo reaktioita huonoon kisasuoritukseen. Janna on aina kovin tyynni: jaa, meni huonosti. Jannalla on selostava ote kisasuorituksiin. Minjalta taas saa tässä tosi tunteellisen reaktion, mutta selostavuus on minimissä. Selostavuuden etu on selkeys, kun taas kokemisen etu on tunteellisuus. Molemmilla tavoilla kertoa on aivan varmasti lukijansa, mutta muhun iskee tällä hetkellä enemmän tämä minjamainen tunteella kokeminen.
Pahan aavistelu ei myöskään kuulu Jannaan (muissa kuin ihan tosi tosi tosi isoissa asioissa!) mutta tässä se kuuluu Minjaan. Mä samastun tähän ihan valtavasti. Aina kun menee huonosti, tulee odottaneeksi, että vastakin menee huonosti. Meillähän on sanontakin tästä: ei kahta ilman kolmatta. Oikeastihan surkeuden todennäköisyys ei kasva, vaikka äsken olikin surkeaa, paitsi jos sen antaa vaikuttaa mielialaansa tällä tavalla — ja tottahan me ihmiset sen annetaan vaikuttaa! 😀
-
-
Tyhjäilin vähän kirjanmerkkipalkkiani ja samalla yritin taas muistella että miten kirjoitetaankaan joten tää on vähän tällainen perunalaatua…
Saura Winter Dressage & Hullikaanin avajaiskisat 03.02.2024
Meidän tulostaso koulupuolella oli ollut niin epätasaista, jotta mä en todellakaan tiennyt miksi mä jaksoin laittaa rahaa kisaosallistumisiin. Treeneissä meillä meni Liljan kanssa aina todella hyvin niin kotona kuin myös Trevorin treeneissä. Me oltiin treenattu kuitenkin pääasiassa Helpon A:n tehtäviä, sillä mun tarkoituksena oli vakiinnuttaa Liljan taso tuolle tasolle. Kuitenkin kisoissa tapahtui jotain, jotta meidän tulokset laahasivat usein sellaisella tasolla, jotta me päästiin just ja just tulokselle.
Me oltiin kuitenkin kisattu Liljan kanssa aika paljonkin, joten senkään puolesta meidän ei pitäisi olla tällaisella tulostasolla. Kuitenkaan mä en kokenut, jotta mua olisi jännittänyt minkä vuoksi tulostaso olisi ollut näin epävarmaa. Olinhan mä puhunut tästä serkkuni ja Trevorin kanssa, mutta kuitenkaan mitään tähän ongelmaan ei ollut löytynyt mitään ratkaisua. Katsellessani muiden Hopiavuorelaisten tuloksia mun omat tulokset tuntuivat entistä huonommilta ja oikeastaan se sai mut miettimään vain suuremmin, jotta kannattaisiko meidän edes kisata Liljan kanssa.
Kuitenkin tässä me oltiin, Rihtniemen pihalla valmistautumassa verryttelyyn ja meidän kahteen starttiimme. Molemmissa luokissa meillä oli ensimmäinen lähtöpaikka, joten mä joutuisin odottamaan todella pitkään, jotta meidän lopullinen sijoitus selviäisi. Varustaessani Liljaa yritin tsempata itseäni siihen, jotta jos meidän radat menisivät ihan täysin penkin alle niin me saataisiin edes – hieman kallista – treeniä. Kimon ollessa valmiina mulla ei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin asettaa jalkani jalustimeen ja ponnistaa Liljan satulaan.
Verrytellessä mä sain onneksi hieman omaa fiilistäni ja uskoa tekemiseen nousemaan. Kun meidät päästettiin radalle valmistautumaan omaan suoritukseemme helpon B:n kohdalla mulla oli oikeastaan ihan ok fiilis tulevasta. Rata oli yllättävän tasainen, vaikka toki sinne mahtui pari rikkoa, mutta mulla oli silti fiilis siitä, että me taidettiin saada ainakin 65 % kasaan. Ratsastettuani Liljan trailerille ja löysättyäni satulavyötä sekä vaihtaessani tamman suitset riimuun, jotta kimo sai syödä heinää väliajalla mä kävelin yllättävänkin rennolla fiiliksellä kansliaan. Mun piti odottaa pieni hetki tulospaperiamme, mutta nähdessäni jotta meidän prosentit oli melkein 75 % mä tajusin, että meillä olisi jopa jonkinlainen mahdollisuus sijoittua.
Lopulta meidät kuulutettiin palkintojen jakoon, jossa Liljan suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke kakkossijan kunniaksi. Nämä prosentit sekä tietenkin sijoittuminen nosti mun uskoa siitä että tästä reissusta voisi lopulta tullakin onnistunut. Tämä fiilis kannatteli mua myös helpon A:n verryttelyn läpi ja aina puoleen väliin rataa. Siinä kohtaa Lilja alkoi tuntumaan hieman väsyneeltä. Kai mä olin osannut odottaa, jotta tällaisella odottelun määrällä se voisi olla mahdollista, mutta kuitenkin sen tapahtuminen sai mut jotenkin luovuttamaan. Helposta A:sta me kerättiinkin meille tyypilliset prosentit lopputuloksen ollessa 53,809 %.
Ilmoittautuessa mä en ollut tajunnut, jotta Hullikaanin kauden avauskisat olisivat samana päivänä kuin Rihtniemen kilpailut. Se teki meidän päivästä vain pidemmän ja suunnitellumman, mikä tavallaan oli positiivista, mutta taas omalla tavallaan mä olisin voinut vain jättää kokematta. Varsinkin kun Hullikaanissa meillä oli edessä esteluokka.
Esteet eivät olleet meidän päälaji, mutta mä olin alkanut kerran tai pari viikossa hyppäämään Liljan kanssa. Välillä me treenattiin omatoimisesti ja kerran tai pari kuussa me lähdettiin Storywoodsiin mun serkun valmennettavaksi. Jostain syystä meillä meni estekisoissa paljon paremmin kuin mitä meidän koulustarttimme menivät ja välillä mä olinkin miettinyt pitäisikö mun siirtää Lilja vain täysin estehevoseksi. Tänään mä en kuitenkaan odottanut meidän radalta kovinkaan paljoa, joten sijoitus 15/17 ei yllättänyt minua, vaikka estekorkeus ei ollutkaan 50 cm korkeampi.
-
Vitsi kun en olisi niin minäkeskeinen kisoissa: olisin huomannut, että tässä on Minjalla ja Oskarilla yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä ajatuksia, joita voi käsitellä vaikka yhdessä. Minjalla on vieläpä niin jotenkin raastavan tuntuinen ajatus tässä: kannattaako mun edes kisata enää. Nyt se saattaa olla vähän myöhäistä, kun Minja sai tämän hienon sijoituksensa. Minjaa tuskin masentaa muutamaan päivään ihan yhtä kovaa. 😀 Toisaalta on ihanaa, jos tämä vaikuttaa Minjan tulevaisuuden kisoihin: boostaa itsetuntoa niin, että kisat menisivätkin hyvin. Arpaonni sen päättää joo, mutta aina saa toivoa että tulokset olisivat linjassa… 😀
-
-
Villit estekisat Rata Karolus 11.3.24 & Lähtölaskenta Tulip Carnevalille
Rata Karolus ei ollut ihan se perinteisin paikka, jossa me käytiin Liljan kanssa kisaamassa, mutta mä olin kuitenkin päätynyt ilmoittamaan pienen kimoni sinne. Mä olin pohtinut ilmoittaisinko Liljan 40 ja 50 cm luokkiin, mutta lopulta olin jättänyt ilmoittautumiseen vain 40 cm luokan.
Kukaan muu Hopiavuoresta ei ollut ilmoittautunut näihin kisoihin, joten me lähdettiin Liljan kanssa kaksin reissuun. Kaksin reissaaminen oli opettanut tammasta onneksi hyvän reissaajan, vaikka välillä kaipasinkin seuralaista varsinkin pidemmillä ajomatkoilla. Olihan mulla omat ajorutiinini, mutta tietyssä vaiheessa nekin alkavat maistumaan puulta ja olin joutunut miettimään tapoja pitää itseni hereillä.
Matalimpana luokkana se oli myös päivän ensimmäinen. En tiedä oliko kisapaikan luonne vai mikä syynä sille, jotta näissä kisoissa ei ollut kovinkaan montaa lähtöä. Meidän luokassa oli vain seitsemän muuta ratsukkoa meidän lisäksemme, joten omalla tavallaan voisi olla mahdollisuus sille, jotta me päästäisiin sijoille. Tai sitten meidän yhtä mahtava meno jatkuisi ja me saataisiin taas vaan haaveilla siitä, jotta me kerättäisiin sijoitus nimellemme.
Uusi ja erilainen kisapaikka oli saanut Liljan olemaan hieman pörheämpi, joten verryttelyssä mä keskityin pääasiassa vain siihen, jotta sain tamman mahdollisimman rennoksi. Montaa verryttelyhyppyä me ei keretty ottamaan alle, ennen kuin oli meidän aika lähteä radalle. Matala estekorkeus ei onneksi ollut mitenkään suuri ongelma meille ja meidän rata sujuikin yllättävän hyvin ennen kuin kolmanneksi viimeisellä esteellä joku horjahti katsomossa sen verran, jotta kimo säikähti. Tämän takia mä tunsin kuinka tamma poimi puisen puomin mukaan etusillaan, ja mun oli pakko päästää ilmaan hiljainen kirous. Mä tiesin, jotta meitä ennen oli ainakin pari nollaa, joten todennäköisesti me ei tultaisi sijoittumaan.
Kolmas nollatulos vahvisti mulle sen tiedon, jotta me tiputtiin taas kerran sijoituksilta. Hienoisesti pettyneenä mä riisuin Liljan loppuun ennen kuin lastasin tamman takaisin koppiin ja lähdettiin kotimatkalle.
Ajaessani takaisin Hopiavuoreen mä pohdin vakavissani starttieni perumista Tulip Carnevalilta. Pelkästään jo kisamatka olisi pidempi kuin mitä me normaalisti tehtiin. Toisaalta koska meidän tulostasokaan ei ollut mitään päätähuimaavaa, en mä tiennyt kannattiko meidän lähteä kokeilemaan onneamme noin kauaksi. Meillä ei ollut edes mitään mahdollisuutta käydä starttaamassa missään ennen kuin olisi lähtö Hollantiin. Tai niin mä ainakin luulin, ennen kuin onnekseni kisojen jälkeisenä päivänä mä näin ilmoituksen Helmipuron Tallin Kevätkiemuroita kisasta, joka järjestettiin kuun lopussa. Ajattelematta suurempia, mä päädyin ilmoittamaan Liljan HeB ja HeA luokkiin, jotta me saataisiin edes yhdet startit vielä alle molemmista luokista ennen kuin olisi mahdollisesti aika alkaa valmistautumaan meidän pisimään kisareissuun.
-
No hö, enpä ihmettele Minjan ajatuksia tarinan lopussa. 🙁 Vaikka ei olisi edes luovuttajatyyppiä (Minjahan ei ole), tässä vaiheessa varmasti jokainen järkevä ihminen miettisi, että kannattaako niin kauas lähteä häviämään. Jos nyt oltaisiin oikeassa maailmassa, eikä arpaonnen varassa, olisi aika varma homma, että tulisi kallis häviö. Virtuaalimaailmassa arpaonni voi kuitenkin yllättää, joten saattaa olla, että päästäänkin juhlimaan Minjan kanssa! Kisamenestysmahdollisuuden lisäksi tässä on myös paikka pakottaa Minja tutustumaan muihin, elle sitten tietenkin halua kirjoittaa yksinäisyydestä kärsivää hahmoa tällä hetkellä. 😀
-
-
Luuserina loppuun asti
Mä olin päättänyt, jotta meidän kisaura Liljan kanssa loppuisi Hollantiin ja Tulip Carnevalille. Me oltiin tehny jo niin pitkään sellaista tulosta, jotta mä en edes totta puhuen tiennyt miksi oltiin jatkettu meidän kisauraa näin pitkälle. Ennen Tulip Carnevalia me oltiin keretty käydä kolmet kilpailut, joiden kautta saatiin hieman lisää rutiinia ja treeniä kisatilanteisiin.
29.3 me lähdettiin Vaahterapolulle kilpailemaan HeB & HeA luokissa. B:ssä me päästiin just ja just tuloslistan puolivälin ensimmäiselle puoliskolle. Sijoitukselle 13/29 me päästiin 58.309 % avulla, mutta sitten taas HeA:ssa me otettiinkin kunnon mahalasku ja paperiin oli kirjattu prosentit 55.936 joilla luokassa jäätiin kauas sijoista ja edes puolivälistä, sillä meidän nimi oli kirjattu vasta kohtaan 20. Vaahterapolulta meidän matka jatkui Helmipuroon, jossa edessä oli sama luokkakattaus. Totta puhuen edellisen päivän jälkeen mun usko meidän tekemiseen oli sen verran hukassa, että mä en tiennyt olisiko ollut vain parempi ajaa kotiin sen sijaan että oltaisiin edes lähdetty kokeilemaan onneamme.
Kaikesta huolimatta yritin puskea edellispäivän epäonnistumisen pintaan nostattamat tunteet johonkin sivuun ja keskittyä vain siihen mitä tänään olisi käsillä. Tiesin jotta me kyllä osattaisiin molempien luokkien radat ja että kunhan mä vain ratsastaisin kunnolla ja huolellisesti niin meillä voisi olla mahdollisuus päätyä sijoille. Tai ainakin niin, jotta jos me ei pärjättäisi helpossa B:ssä, niin meillä voisi olla paremmat mahdollisuudet HeA:ssa, sillä pieni kimoni olisi ainakin ollut verryteltynä hyvin tuota luokkaa ajatellen. Kuitenkaan mun epäilykseni eivät olleet tänään millään tasolla paikallaan ja HeB:ssä me jäätiin vain sijan päähän sijoittumisesta, kun lopputuloksissa olimme sijalla 8/18. Tällainen onnistuminen oli sellainen, jota me kaipasimme ja mä lähdin paljon paremmilla fiiliksillä HeA:n luokkaan. Jotain kuitenkin kerkesi tapahtua näiden luokkien välillä, sillä meidän suorituksemme hajosi ihan täysin mistä lopputuloksena meillä oli sijoitus 16/20.
Huhtikuun alkuun mä olin saanut mahdutettua vielä yhden kisareissun Adinaan. Mä tiesin, jotta nämä olisivat meidän toiseksi viimeiset kilpailut ja samalla viimeiset ennen Hollantia. Totta puhuen mä en tiennyt mitä mun olis pitänyt ajatella näistä kisoista, tai millaisesta tulostasosta mä edes uskalsin haaveilla. Meidän tulostaso oli ollut koko ajan joko laskusuuntaista tai sitten muuten vain surkeaa, joten tässä kohtaa olisi oikeastaan enää vain ihme, jos me päädyttäisiin pärjäämään millään tasolla. Helpon B:n ollessa takana ja palkintojenjaon saapuessa eteen mä olin todella yllättynyt siitä, jotta me päästiin jopa sijoituksille asti ja tamman suitsiin kiinnitettiin punainen ruusuke.
Sijoittuminen loi uskoa siihen, jotta me voitaisiin pärjätä myös seuraavassa luokassa. Tokihan HeA luokassa taso oli kovempi kuin mitä se oli helpommissa luokissa, joten ehkä mä en loppupeleissä ollut kovinkaan yllättynyt siitä, jotta meidän loppusijoitus tässä luokassa oli 26/42. Näillä tuloksilla oli aika valmistautua kohti 1,5 viikon päässä siintävää Tulip Carnevalia.
Näissä kisoissa oli todellakin isojen kisojen tuntua, sillä HeB luokassakin oli melkein 90 osallistujaa. Oikeastaan näillä osallistujamäärillä olisi täysi lottovoitto päästä edes sijoille ja oikeastaan mun tavoite olikin päästä vain top 20. Se olisi hyvä tapa päättää meidän kisauramme ja ehkä siinä kohtaa voisi sanoa, jotta me ei ainakaan lopetettu ihan täysin pohjalla.
HeB luokassa taso oli todella kova ja erot olivat todella pieniä. Totta puhuen, jotta pääsi sijoille täytyi tehdä hyvää ja tasaista suoritusta. Meidän prosentit 63.154 % riitti lopulta tässä luokassa sijalle 31/86. Vaikka me ei päästykään niihin sijoituksiin mistä mä haaveilin, jo pelkästään se, että prosentit olivat yli 60 oli jo omanlaisensa voitto, varsinkin kun me oltiin kerätty niin pitkään ja paljon alle 60 % tuloksia. Kuitenkin edessä oli vielä HeA:n luokka, jossa oli kuitenkin 18 ratsukkoa enemmän.
Tässäki luokassa oli todella kova taso ja varmasti saisi tehdä kaikkensa siihen, että me pärjättäisiin. Meidän lähtövuoro oli tässä luokassa 32, joten olin kerennyt seuraamaan useamman ratsukon suorituksen, ennen kuin oli ollut aika käydä varustamassa Lilja uudelleen ja suunnata verryttelemään. Meitä ennen ratsastanut Moona Mäntylä oli ratsastanut yhdellä ratsullaan tuloksen 69.304 % joten tiesin että millaisilla prosenteilla meillä olisi mahdollista päästä sijoituksille.
Kuitenkin meidän prosentit 50.193 % tarkoitti sitä, jotta me päästiin sijalle 102/104, sillä luokassa oli kaksi hylättyä ratsukkoa. Ratsastaessani pientä kimoani pois kisa-areenalta, pidättelin kyyneliä. Me oltiin Liljan kanssa luusereita loppuun asti.
Laatu on vähän pottu, mutta tällä mennään kun meinaa taas vähän takuta tää kirjoittaminen…
-
Tosi analyyttinen teksti! Tulee mieleen sellainen, että Minjaa harmittaa niin kovaa, että on paras keskittyä lähinnä rationaalisiin faktoihin. Mulle tulee taas kerran mieleen mun veli. Se oli ammattiurheilija, jonka suuri unelma oli mm-kisat ja olympialaiset, mutta sen perinnöllinen sairaus puhkesi parikymppisenä ja se oli sitten siinä. Nyt se kuitenkin kilpailee taas, ja kaikki on tosi onnellisia sen puolesta: se on todella parikytä vuotta myöhemmin menossa niihn mm-kisoihin, kun paraurheilijasääntöjä muokattiin. Se meinaa jopa pärjätä siellä. Musta tuntuu, että jos Minja tekee joskus comebackia kisakentille paremman arpaonnen siivittämänä, mulla on samansukuisia tunteita. Sen unelma ei koskaan ole samalla lailla ollut Kilpaileminen ja Menestys ja Just Ne Isot Kisat, niin sen uran loppu ei tunnu yhtä dramaattiselta ja kaiken päättävältä ratkaisulta, kun mikään suuri tuli ei joudu sammumaan samalla. Silti mä toivon menestystä lopulta, sitten vaikka vuosien päästä, kunhan nämä tunteet on käsitelty. Vaikeuksien kautta voittoon -tarinathan on vedonneet ihmisiin ihan kautta historian. Lisäksi Minjan tarinahan on meille tavallisille ihmisille samastuttavampi kun urheilijoiden sankaritarinat, koska me kaikki ihmiset joudutaan luopumaan joskus jostain tärkeästä ja haluttaisiin taistella, että saataisiin pitää se.
-
-
En tiedä miten pahasti tästä katoaa pointti ja punainen lanka koko ajan. Sen ainakin huomaa että mitään suunnitelmaa mulla ei oo Minjan ja Liljan varalle joten tää on ihan täyttä ajatuksenvirtaa meidän molempien osalta.
Luovuttamisen jälkeen
Hollannista palattuamme mä en kehdannut pariin päivään edes mennä tallille. Muutaman viikon päästä edessä oli Hannaby Hanami Week, jonne olisi lähdössä taas iso porukka. Jos asiat olisivat menneet erialisella tavalla, mäkin olisin ollut valmistautumassa ruotsin kisaviikolle. Mutta koska elämä osasi olla ajoittain perseestä, sen sijaan mä välttelin ihmisiä.
Mulle oli taas tarjottu mahdollisuutta lähteä tekemään freelance keikka Hanameille, mutta Tulip Carnevalin fiaskon jälkeen mä olin päätynyt kieltäytymään tuosta keikasta. Totta puhuen mä olin ihan täysin hukassa sen suhteen, mitä mä halusin hevostelultani. Ehkä tilanne olisi ollut erilainen, jos me ei oltaisi kilpailtu Liljan kanssa ajoittain niinkin aktiivisesti kuin mitä me oltiin kilpailtu. Tai ehkä se, jotta mä olin ympäröitynä ihmisillä, jotka kilpailivat aktiivisesti ja että kuulisin enemmän tai vähemmän koko ajan kilpailuihin liittyvää puhetta, eivät auttaneet minua löytämään omaa identiteettiäni. Tai oikeastaan uutta identiteettiäni.
Tokihan mä olin yrittänyt muistella mun ja Oskarin ehkä vähän yllättävääkin keskustelua johon me oltiin ajauduttu puolitoista kuukautta takaperin. Tuo keskustelu oli osunut juuri sopivasti ennen Tulip Carnevalia, joten mä olin saanut rakennettua edes hieman parempaa itseluottamusta siihen, jotta ehkä meidän olisi sittenkin ollut kannattavaa lähteä Hollantiin. Oikeastaan se, jotta mä olin kuullut, että myös Oskari oli epävarma sen suhteen, jotta olisiko hänen kannattavaa lähteä kilpailemaan oli ehkä myös jollain tavalla validoinut mun omia tunteita ja sitä jotta epäileminen olisi ihan ok. Tokihan meillä oli Oskarin kanssa siinä mielessä erilaiset lähtökohdat, jotta toinen tuli hevosperheestä, vaikka hänellä oli taustallaan suhteellisen tuore ja vakava loukkaantuminen. Mulla ei ollut kumpaakaan noista asioista taustalla, mutta samalla taasen ehkä omassakin elämässäni oli edes inasen jotain samaa, koska serkkuni oli kuitenkin kilparatsastaja.
Toisaatla se, jotta me oltiin käyty epäonnistumassa Tulipeilla niin pahasti kuin mitä me oltiin epäonnistuttu varsinkin HeA luokassa, kaikki työ mitä mä olin tehnyt ennen reissua valui aika tehokkaasti hukkaan. Niiden muutaman päivän jälkeen mitä mä välttelin Hopiavuorta, mun oli pakko vain purra hammasta ja ainakin yrittää lähteä käymään tallilla. Työaikojeni onneksi joustaessa, muutama päivä meni käydessä tallilla sellaiseen aikaan, että siellä ei varmasti olisi paikalla Eetun ja Camillan lisäksi ketään. Oikeastaan Hollannista paluun jälkeen mä en ollut edes luonut ajatustakaan treenille, vaan me oltiin keskitytty Liljan kanssa vain pääasiassa olemaan. Ehkä tieto siitä, jotta Hanamit olivat lähestymässä ja että sinne olisi olisi lähdössä iso porukka, sai oman varmuuteni horjumaan ja itseni epäilemään sitä, että oltaisiinko me sittenkin valittu Liljan kanssa väärä reitti.
Oikeastaan kenenkään muun mielipiteen ei oikeastaan täytyisi vaikuttaa mun omaan mielipiteeseeni, mutta silti syystä tai toisesta annoin omien ajatusteni ja epäilysteni päästä ihoni alle. Omalla tavallaan mä en ehkä odottanut tämän matkan olevan näin hankala, mutta toisaalta en mä ehkä ollut myöskään osannut ajatella, jotta meidän kisaura Liljan kanssa olisi ohitse ennen kuin tamma olisi edes seitsemän. Liljalla olisi kuitenkin vielä useampi vuosi hyvää ja tervettä elämää edessä, joten meillä olisi vaikka ja minkälaisia mahdollisuuksia olemassa. Totta puhuen mä olin omalla tavallaan jopa pohtunut sitäkin, että olisiko paras vain ottaa jonkinlainen tauko hevostelusta ja liisata Lilja uudelleen serkulleni jalostuskäyttöön. Häneltä kuitenkin löytyisi varmasi sopivia oreja, joita käyttää Liljalle, vaikka tamman ensimmäinen varsa kääntyisi vasta kolmivuotiaaksi. Kuitenkin mitä olin serkkuni kanssa jutellut, olisi Vilja osoittanut jo potentiaaliaan, vaikka tamman ratsuttaminenkin olisi vielä edessä ja sen jälkeen varsa pääsisi oikeasti näyttämään potentiaalinsa.
Tai sitten ehkä me otettaisiin Liljan kanssa koko kesä täyttä lomaa ja kunhan vain laidunkausi alkaisi, tamma saisi olla laitumella koko kesän. Samalla mä voisin ehkä pitää itsekin hevosvapaan kesän ja ehkä se samalla auttaisi mua selvittämän päätäni ja keksimään miten me jatkettaisiin Liljan kanssa. Tai ehkä jossain kohtaa tapahtuisi jotain mikä muuttaisikin mun suunnitelmat ihan täysin ja me löydettäisiinkin jokin uusi suunta, jota me lähdettäisiin Liljan kanssa kokeilemaan.
Totta puhuen tässä kohtaa mä en tiennyt mitä me tehtäisiin tai mihin meidän tarina veisi. Mä en edes ollut varma siitä, jatkuisiko meidän tarina yhdessä vai erikseen.
-
Tällä hetkellä ajattelen Minjan kilpailu-unelmien hajoamista samalla lailla kuin Hopiavuoren hevostallin loppumista. Tämä paikka on mulle tietynlainen henkireikä, ja silloinkin kun oikeassa elämässä on raskasta, täällä saan happea. Jos Hopiavuoren hevostalli loppuisi nyt, mua ei huvittaisi kirjoittaa hetkeen oikeastaan yhtään mitään, koska surisin. Mulla olisi mahdollisuuksia. Voisin kirjoittaa itsekseni. Voisin mennä kursseille kirjoittamaan. Voisin kirjoittaa perinteiselle hevosiin keskittyvälle tallille toisaalla. Voisin allekirjoittaa viimeinkin sen roikuttamani kustannussopimuksen ja kirjoittamisen sijaan hymyillä valokuvissa kirjani kanssa. Mutta kun ei vaan kiinnostaisi, jos tämä höyryjenpäästelyväylä vietäisiin tasapainottamasta elämää.
Samalla lailla Minjakin voisi tehdä vaikka mitä. Helppohan se on muiden (niin kuin tuonnempana Hellon) neuvoa. Vaihda valmentajaa! Harjoittele kovemmin! Vaihda hevosta! Kokeile uutta lajia! Vaihda hevoset vaikka koiriin ja ratsastus rallytokoon! Tee jotain muuta välillä — mutta kun ei kiinnosta tehdä muuta. Minjallakin on muuta elämää, mutta kun kilpailut viedään, niin ei muukaan huvita hyvään aikaan. Muakaan ei kiinnostaisi piirrellä tai oikeastaan edes treenata Juusoa, jos en saisi kirjoittaa tänne enää, vaikka varsinkaan Juuso ei liity millään tavalal tähän paikkaan.
Pystyn siis samastumaan ja ymmärtämään, mutta vielä enemmän ymmärrän ihmisten välttelyä! Minja on nniiiiiiin inhimillisen kaksijakoinen. (Aion kertoa tästä lisää toisessa kommentissa.) Hän haluaa ystäviä tallilta, mutta tässä välttelee samalla kaikkia mahdollisia, ja sillä lailla nyt ei ainakaan saa ystäviä. On ihanaa lukea hahmosta, joka on yhtä kahjo tässä asiassa kuin itse olen. 😀 Mun kaverit ainakin on vain spawnanneet mun elämään, ja niiden on pakko. Varmaan en mene juttelemaan kenellekään, enkä mihinkään, missä on ihmisiä! En varsinkaan silloin, kun kaikki tuntuu muutenkin kurjalta niin kuin Minjalla nyt! Samalla Minjan kurjassa tilanteessa just eniten kaipaisi ystävää. Olen päättänyt, että tänä kesänä mun ekstroverttejä spawnaa sen elämään joistain ihme madonrei’istä, koska ilmeisesti Minja ja mä ei muuten ketään nähdä kun vältellään kaikkia ihan täysiä. :DDD Mutta joo, kiitos, saan tästä ihmeellisen paljon vertaistukea. <3
-
-
Hukassa ollaan edelleen näiden kahden kanssa niin tääkin on tämmöne verkka
11.5
Hej och förlåt att jag skicka meddelanden efter allt. Också jag vet att du är prepäring för Hannaby. Eller bättre jag tror att du är preparing. Jag vill inte kom på Hannaby. Jag kan inte när vår tävling sesongen är inte…
En ollut saanut lähetettyä koko viestiä. Oikeastaan mä en ollut saanut koko viestiä valmiiksi. Hannaby ja Hopiavuoressa sitä varten käynnissä olleet valmistelut olivat muistuttaneet minua siitä, mitä minulla ei ollut. En mä edes tiennyt mikä oli saanut mut kaivamaan esiin sen numeron jonka nimeksi oli jossain kohtaa vaihtunut ”Svara inte”.
14.5.
Tävlingsveckan har börjad här på Hannaby Slott…
Klikkasin instagramin sammuksiin todella nopeasti, sillä mä en ollut vieläkään valmis kuulemaan mitään koko kisaviikosta. Se, että mä jätin ottamatta työkeikan tuntui myös mun kukkarossani, vaikka freelance keikoista saatavat tuotot eivät olleetkaan enää niin tärkeitä, kuin mitä ne aiemmin olivat. Viime vuonna Hannaby oli ollut myös mahdollisuus tavata…
Tänä vuonna mä olin kuitenkin täällä, kotona, kaukana kaikista ja ilman edes kisakuntoista hevosta.
17.5
Mä olin päässyt sinuiksi sen kanssa että mä en ollut ruotsissa. Tai että mä en nähnyt sitä.
Tokihan Hopiavuoressa oli outoa olla kun suurin osa porukasta oli kisamatkalla. Rauhallisuus toisaalta tarkoitti myös sitä, että mun ei tarvinnut stressata sitä, jotta joutuisin vastaamaan kysymykseen siitä miksi kisauramme oli tauolla. Tai sitten keksiä mitä tekisimme Liljan kanssa seuraavaksi, sillä minulla ei todellakaan ollut vastausta tuohon kysymykseen. Tokihan mä olisin halunnut olla ruotsissa niin kilpailijana kuin myös lehdistön edustajana. Ehkä ensivuonna mä olisin tarpeeksi vahva lähtemään tekemään työni.
Tokihan ottaisi pitkään jotta löytäisin uuden identiteettini nyt kun siihen ei kuuluisi kilpailuihin treenaaminen ja valmistautuminen. Tokikaan matkasta ei varmasti tulisi helppo, sillä jos porukat olisivat – kuten todennäköisesti ovatkin – pärjänneet Hannabyssä voisi olla jotta matkastani ei tulisi yhtään helpompaa.
19.5
Tänään olisi viimeinen päivä kun Hopiavuoressa olisi varmaan puoleen viikkoon rauhallista. Tai ehkä huomenna voisi vielä olla sellainen päivä kun tallilla olisi suhteellisen rauhallista, mutta mä en uskaltanut luottaa siihen, koska mä en tiennyt milloin muut olisivat palaamassa takaisin Ruotsista.
Hannaby viikko piti olla mulle ja Liljalle myös aika ja mahdollisuus palata takaisin liikutuksen pariin ainakin jonkinlaisella tavalla. Ei meidän mitään hurjaa treeniviikkoa pitänyt tehdä, mutta jotain sellaista helppoa, hauskaa ja kunhan vain olisimme viettäneet aikaa yhdessä. Suomen sää oli kuitenkin heittänyt taas kapuloita rattaisiin ja muuttanut mun suunnitelmia joten elohopean kiivetessä melkein hellelukemiin ei ratsastaminen ollut kovinkaan korkealla mun listallani.
Kuitenkin aurinkoiset päivät olivat tarkoittaneet sitä, jotta ruoho oli alkanut kasvamaan joten meidän humputteluviikosta oli muuttunut pienen kimon herkutteluviikko. Laidunkaudesta – ainakaan ainakaan mun kuulteni – ei ollut vielä puhuttu mitään joten siihen olisi parasta valmistautua jo etukäteen.
Lilja oli oikeastaan saanut päättää ruokailupaikkansa mun vain haahuillessa kimon perässä. Tamman lähtiessä kävelemään päättäväisesti kohti tarhoja, mä en edes ajatellut sen suuremmin, sillä luulin jotta Lilja vain haaveili pääsevänsä takaisin ulos. En mä voinut tammaa siitä syyttääkkään, sillä itsehän mä olin opettanut tammalle tämän rutiinin. Kuitenkaan Lilja ei kävellytkään omalle tarhalleen, vaan jäi syömään tarhojen väliselle alueelle.
Kimon turvan painuessa vihreään nurmeen, annoin oman katseeni kierrellä pitkin tarhoja ja niissä ulkoilevia hevosia. Liljan ja Veeran jakaman tarhan vierusta oli tyhjillään, Hakran ja Barnumin muutettua pois. Neljännessäkään tarhassa ei koko viikolla ollut hevosia, sillä Tetris ja Biffe olivat ruotsissa ja niiden kanssa kolmantena ulkoillut Oscar oli myöskin muuttanut pois samassa kyydissä Tetriksen ja Biffen kanssa. Viidennessä tarhassa oli vain hauskan näköinen nuori puoliverinen.
Kuudes tarha oli yleensä ollut tyhjillään, mutta nyt Cozmina seisoi siellä yksin. Seitsemännessä tarhassa seisoi Oskarin tamma, mutta Sintti ei ollut tarhassa yksin. Sintin vierellä seisoi pieni hevonen. Vedin Liljaa vähän lähemmäksi tarhaa jotta saatoin nähdä paremmin varsan joka Sintin vierellä seisoi.
Varsa oli pieni ja suloinen sen katsellessa ympärilleen ja tutkiessaan uutta ympäristöään. Mä astelin niin lähelle tarhaa kuin vain Liljan naru antoi periksi. Olin kuullut puhetta siitä jotta Sintti oli tiineenä, mutta en tiennyt jotta tamma oli varsonut. Kai nämä kaikki asiat olivat sellaisia, jotka olisin kuullut jos viettäisin aikaa tuvassa. Mä en tiennyt tiesikö Oskari mikä sitä odottaisi täällä kun se palaisi takaisin ruotsista. Kai se tiesi, sillä kaikki varmasti tunsivat Oskarin ja olivat kertoneet ja onnitelleet tuota uudesta tulokkaasta.
Sintin varsan katselu sai minut miettimään Liljan astuttamista. Olisiko pienellä tammallani enää mitään muuta uraa kuin siitoshevosen elämä? Lilja oli vasta seitsemän, joten siinä mielessä tammalla voisi olla vielä elämää jäljellä myös kilpahevosena. Ehkä sen olisi parempi olla jonkun toisen omistuksessa.
Nostaessani katseeni siihen suuntaan jossa näin Liljan viimeksi vain tajutakseni jotta tamma ei seissyt enää vierelläni nyhtämässä ruohoa. Totta puhuen mulla ei ollut tarkkaa ajatusta siitä, milloin mä olin nähnyt kimon tamman viimeksi. Mä olin keskittynyt sen verran tehokkaasti varsaan jotta en tajunnut oman tammani katoamista. Katsellessani ympärilleni, mä en nähnyt Liljaa missään joten hiljalleen mun hämmennys alkoi vaihtumaan peloksi. Tammaa ei tuntunut näkyvän missään ja mä en tajunnut miten Lilja oli saattanut kadota niin hiljaa mun viereltäni.
Totta puhuen mä en oikeastaan edes tiennyt mistä mä olisin voinut alkaa tammaa etsimään joten mä suuntasin tallipihalle. Liljaa ei tuntunut näkyvän missään ja mun pelkoni alkoi saamaan jo paniikinomaisia piirteitä. Mä en ymmärtänyt mihin tamma olisi voinut mennä, ja toisaalta mä en edes tiennyt ketä mä voisin kysyä auttamaan Liljan etsinnöissä. Päästessäni tallipihalle mä näin suureksi yllätyksekseni Liljan, mutta pieni kimo ei ollut yksin. Tamman vierellä käveli tummahiuksinen nuori mies jota mä en ollut muistanut nähneeni aiemmin tallilla, vaikka voisi hyvinkin olla jotta meidän tiemme olivat ristenneetkin jossain kohtaa.
”Hei kiitos paljon!” melkein huudahdin kävellessäni lähemmäs parivaljakkoa jotta sain napata Liljan riimunnarun käsiini. ”Lilja karkasi multa vahingossa” jatkoin vielä vaikka en tiennyt olisiko minun pitänyt sanoa enää oikeastaan muuta. Katsoessani Liljaa, kimo ei näyttänyt olevan pahoillaankaan siitä että suoritti omatoimisen vaelluksensa.
”Tota, pitääsiksä tätä sittekki viälä hetken?” kysyin ja tarjosin kimoni riimunnarua nuorelle miehelle. Tarkistettuani vielä Liljan jalat jotta tamma ei olisi tehnyt itselleen haavoja, kiitin vielä kerran tammani nappaamisesta, ennen kuin lähdin palauttamaan Liljaa takaisin tarhaansa.-
Svara inte. 😀 Tää on siis traagista, mutta kun tuun niin hyvälle tuulelle myös Minjan kurjista tarinoista. Se on niin kuin sisko: niin samanlainen ja yhtä, anteeksi vaan, idiootti tietyissä asioissa kuin mä, että tuun joskus tänne vaan samastumaan ja sielunhoitoon. Mulla oli nuorempana kans älävastaa älävastaa2 ja niin edelleen. Nyt mä vaan estän ja poistan, koska muuten oon kans just noin että meinaan kuitenkin laittaa viestin jollain heikolla hetkellä!
Tää alku on niin kuin loki. Mun juttu on pitkät ja polveilevat tarinat ja oikeassa elämässä jaarittelut ja ranttaukset, mutta näähän on tosi tehokkaita — ja oikeastaan pidempi ja kivempi tapa ilmaista se kuin mun tapa. Mä olisin kuitannut varmaan ekat merkinnät jotenkin näin:
Alkuviikko mulla meni surressa sitä, että mä olin täällä ja kaikki muut oli Hannabyssä. Kävin niin epätoivon partaalla, että melkein laitoin viestin Sille, mutta ihan ei onneksi niin käynyt.
Onneksi on siis teitä muita kirjoittajia, niin saa mallioppia.Tarinan kipein asia on ajatus siitä, että Minja epäilee itseään niin paljon, että harkitsee Liljasta luopumista. Edes ajatus omasta varsasta ei saa häntä hyvälle tuulelle: pilaisi kuitenkin senkin. Sellainen ajatus tuntuu tietenkin lukijasta hirveältä, kun säälii Minjaa. Samalla mä myös arvostan Minjaa — odotapa kun selitän.
Minja kuvittelee faktaksi sen, että on jotenkin pilannut Liljan. Se on Minjalle todellisuutta, vaikka lukija tietää, ettei näin tietenkään oikeasti ole. Tästä uskomuksestaan käsin Minja ajattelee Liljan myymistä, mutta ei koska on pettynyt siihen, vaan koska haluaa sen voivan hyvin ja olevan onnellinen. Jos lemmikin on huono olla omistajallaan, on kyllä tosi hieno rakkauden teko päästää se lemmikki sitten muualle, vaikka se on kuinka rakas: vanhana ja/tai sairaana taivaan kotiin, tai epäsopivassa tilanteessa uuteen kotiin. Mä toivon, että Minja joskus näkee, ettei ajatukset ole totta, eikä luovu Liljasta tai ainakaan kokonaan hevosista. Samalla mä en voi olla arvostamatta sitä, miten Minja uhraisi hevosenomistajuutensa, jotta Liljalla olisi hyvä olla.
-
-
En tiedä miten perunaks täs meni laatu kun ehkä vähän kiirehdin kirjoittamaan jonkinlaista vastinetta Hellon ja Alexin tarinaankin kun innostus on suurempi kuin selkeä idea ja ajatus. Mutta tällä mennään ihan senkin vuoksi jotta mun kirjottaminen on vähän takkusta…
27.05.2024
Mietitään Eetun kanssa uusia tarhausjärjestelyjä nyt kun hevosia on lähtenyt. Sopiiko sulle, että Lilja tarhaisi jatkossa Typyn kanssa kakkostarhassa?
Camillan lähettämä viesti oli yllättänyt, mutta päädyin kuitenkin lähettämään toiselle myöntävän vastauksen. Mä en tiennyt oliko Ilonakin lähdössä, vai oliko tammojen välillä tapahtunut jotain miksi Liljan tarhakaveri, sekä paikka haluttiin vaihtaa. Tiesin kyllä, että Hopiavuoren jokainen työntekijä oli hevosalan ammattilainen ja uskalsin luottaa heidän tekemiin päätöksiin. Toisaalta mulla oli töissä juuri sen verran kiireinen päivä, jotta en kerennyt luomaan sen suurempaa ajatusta koko tilanteelle.
Vasta kun mä saavuin tallille työpäivän ja Iikan pikaisen ulkoilutuksen jälkeen, mulle selvisi, jotta Ilonakin oli lähtenyt tallilta. Mä olin yllättynyt siitä, että Ilonakin oli päättänyt lähteä, mutta toisaalta ymmärsin myös sen, että tällaiset muutokset kuuluivat tallin elämään ja jokaisella oli oikeus tehdä ne päätökset, jotka olivat itselleen parhaita. Olihan se tietenkin harmittavaa, jotta Ilona oli tehnyt tuollaisen päätöksen, sillä olin ainakin pitänyt toista tuttavana, ellen ehkä jopa jo jonkinlaisena ystävänäkin, vaikka me emme olleetkaan ehkä ihan niin läheisiä Ilonan kanssa kuin mitä tuo oli ollut Oskarin ja Alexin kanssa.
Jätettyäni reppuni Liljan kaappiin suuntasin kakkostarhalle hakemaan pientä kimoani. Astuttuani tallipihalle, näin kimon pikkutammani sekä sen uuden tarhakaverin. Tammat eivät näyttäneet ainakaan vielä olevan ylimpiä ystäviä, mutta en toisaalta ollut odottanutkaan, jotta tammat löytäisivät yhteisen sävelen kovinkaan nopeasti. Tokihan tammoilla oli aina omat mielenmaisemansa, joten jo pelkästään sekin, että ne näyttivät edes sietävän toisiaan samojen aitojen sisällä, oli jo paljon. Päästessäni tarhaan ja pujotettuani riimun Liljan päähän nostin narun tamman selälle ennen kuin tarkistin tammani jalat mahdollisten haavojen ja naarmujen varalta.
Tammani valkoiset jalat olivat täysin naarmuttomat, joten ihan vain oman mielenrauhani takia tarkistin vielä Typynkin jalat. Mustanhopean tamman jaloista ei näyttänyt löytyvän tuoreita naarmuja, joten uskalsin palata oman tammani luokse ja poimia Liljan mukaani. Lämpötilat huitelivat edelleen jossain hellelukemissa, joten liikuttamista ei tarvinnut edes suunnitellakaan. Kaipa sitä olisi voinut kysyä Eetulta olisinko voinut käydä liikuttamassa Liljaa vasta myöhemmin illalla, kun lämpötilat olisivat lähempänä kahta kymppiä kuin kolmea kymppiä.
Camillan lähetettyä minulle viestin Liljan uudesta tarhapaikasta ja -kaverista, olin kysynyt toiselta olisiko tuolla jotain tietoa siitä, milloin laidunkausi olisi alkamassa. Laidunkauden alkuun olisi vielä reilu viikko, joten minulla olisi hyvin aikaa syötellä Liljaa ja antaa tamman tottua vihreään sen verran, jotta tamman voisi päästää laitumelle ilman suurempaa huolta siitä, jotta siitä aiheutuisi jotain suurempia ongelmia.
Mä olin kai valahtanut johonkin omanlaiseen meditatiiviseen tilaan, sillä mä en ollut kuullut askeleita tai kavion ääniä. Vasta kun kuulin toteamukseen piilotetun kysymyksen. Nostettuani katseeni ruohikosta näin Liljan uuden tarhakaverin sekä tammaa kävelyttävän miehen. En tiennyt miten mun olisi pitänyt reagoida tuohon kommenttiin, sillä omalla tavallaan mä olin toivonut, jotta kukaan ei olisi saanut tietää siitä, jotta Lilja oli lähtenyt omille teilleen. Olihan se ihan nolo virhe, mutta niitä sattuu kaikille ja ehkä tästä voisi jollain tavalla oppia.
En oikeastaan tuntenut Helloa kunnolla – toisaalta samaa saattoi sanoa useastakin Hopiavuorelaisesta – joten en ollut täysin varma siitä, millaista kommenttia uskaltaisin heittää toiselle. Naurahdus, jonka Hello päästi suustaan, sai oloni helpottumaan. Totta puhuen mä en välttämättä ollut sellaisella päällä, jotta haluaisin jutella kenenkään kanssa, mutta en uskonut, että Hellon kanssa olisi mahdollista jättää keskustelu lyhyeen. Mä kiinnitin huomioni Liljaan, sillä oli kaikista helpointa tuijottaa tammaani. Totta puhuen mä samalla jollain tavalla odotin sitä, että Hello jatkaisi keskustelua jonkinlaisella tavalla. Noh, jatkoa tulikin toisen jutellessa kimolle kuin joku juttelisi koiralle enkä mä voinut pitää pokkaani vaan mun suupieleni vetäytyi ylöspäin.
Liljan kesäsuunnitelmat ja suunnitelmat ylipäätään oli täysin avoinna, sillä mä en totta puhuen edes tiennyt millainen tulevaisuus mulla ja Liljalla oli pidemmällä juoksulla. Hellon hämmentyminen mun vastauksestani sai katseeni kääntymään toista kohden, sillä mä totta puhuen hieman yllätyin toisen reaktiosta. Kiharapäisen antaessa omaa selitystään ja päästessään siinä pidemmälle sekä siihen kohtaan, joka koski Eiraa ja kilpailemista, mä aloin tuntemaan sitä tuttua poltetta luomieni takana. Mä en kuitenkaan halunnut itkeä toisen nähden, joten valautin katseeni Hellon kasvoista miehen vierellä seisovaan Typyyn. Yritin tehdä kaikkeni, jotta en antanut itkulle valtaa sillä aihepiiri oli vielä hieman kipeä.
Totta puhuen en mä välttämättä ollut edes odottanut, jotta kaikista mahdollisista ihmisistä mä kävin tämän keskustelun juuri Hellon kanssa, mutta toisaalta ehkä Hellon kanssa olisi helpoin käydä tämä keskustelu. Hellon lähestyessä minua, en tiennyt mitä toisella oli mielessä ja jotenkin mä vain jähmetyin paikalleni. Epävarmuus joka Hellon sanoihin oli löytynyt, tarjosi hyvää vahvistusta sille ajatukselle, jotta toinen ei todellakaan ollut kovinkaan kokenut hevosten kanssa.
Hellon ehdotus tauosta oli oikeastaan juuri sitä mitä mulla oli suunnitelmissa ja valmentautuminen oli oikeastaan sitä mitä me oltiin tehty viikoittain. En mä tiennyt, että oliko ongelmana sitten se, että meidän valmentaja oli meille tuttu vai mikä. Ehdotus siitä, että mun kannattaisi kokeilla vaihtaa hevosta oli omalla tavallaan yllättävä. Tokihan mä olisin saanut varmaan viisikin hevosta ratsastettavakseni, todennäköisesti vielä niin, jotta mun ei tarvitsisi maksaa penniäkään mistään. Mutta en mä tiennyt olisiko mun kannattavaa ottaa kenenkään toisen ratsua itselleni.
Jos mä olin onnistunut pilaamaan jo oman hevoseni, en mä todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, jotta mä pilaisin toisenkin hevosen ja joutuisin sen jälkeen selvittämään, että miten siitä sotkusta päästäisiin eroon. Hellon ehdotus siitä, että testaisin erästä komeaa nuorta miestä valmentajakseni sai mut reagoimaan ennen kuin edes ajattelin sen suuremmin, ja mun suustani pääsi ihan mitä sattuu. Hello korjasi kuitenkin tarkoittavansa Oskaria, ennen kuin tiedusteli olinko ollut ikinä Nellyn valmennettavana, kunnes jatkoi vielä parin muunkin nimen kautta. Mä mietin Hellon ehdotuksia, mutta Oskarilla oli kuitenkin oma kisauransa sekä tietenkin varsa-arki, joten en mä todellakaan halunnut häiritä toista kyselemällä stä että olisiko tuolla aikaa valmentaa meitä.
Mä seurasin Hellon peruuttamista ja toisen humpsahtaessa heinikkoon, jouduin puremaan poskeni sisäpinta, jotten hymähtänyt ääneen. Tokihan mä samalla aloin katselemaan mihin Typy oli kadonnut, mutta suomenhevosmaiseen tapaan tamma ei ollut kävellyt kauaksi ennen kuin se oli löytänyt taas hyvän heinikon, johon oli painanut päänsä. Autettuani Hellon nappaamaan Typyn, suuntasin Liljan kanssa suuliin ja palautin tamman harjauksen kautta takaisin tarhaansa.
28.05.2024
Mä olin ollut juuri suulissa harjaamassa Liljaa, jotta me päästäisiin tamman kanssa kävelylenkille. Edelleen jatkuvat sulatushelteet eivät vieläkään innostaneet tekemään mitään sen suurempaa, joten rauhallinen haahuilulenkki olisi juuri sitä mikä olisi meille parasta tässä hetkessä.
Kuitenkaan en ollut kerennyt livahtamaan karkuun tarpeeksi ajoissa vaan Alex kerkesi kekkaamaan minut. Yritin näyttää hyvin keskittyneeltä Liljan hoitamiseen toivoessani, jotta toinen vain kävelisi ohitseni, mahdollisesti vain moikaten mutta toiveeni ei toteutunut ja lopulta Alex oli saanut mut ylipuhuttua tulemaan syöttelemään Liljaa. Vaikka mä en välttämättä ehkä ostanutkaan ajatusta siitä, että mä näkisin joutsenia, mahdollisuus viettää aikaa varsan kanssa sai mut myöntymään.
Kuunnellessani miten Oskari puhutteli varsaa, mä yritin pohtia miten mies oli päätynyt siihen lopputulemaan. Mä yritin pääasiassa keskittyä vain kimooni, vaikka kuulinkin miten Oskarin ja Alexin välinen keskustelu olikin siirtymässä väittelyn tasolle. Totta puhuen se, jotta Alex yritti alkuun puhutella mua Liljana tarjosi minulle juuri sopivasti aikaa päästä mukaan keskusteluun, jotta saatoin edes osallistua siihen. Se, mistä puhuttiin ei ollut mulla todellakaan tiedossa sillä en ollut varma, olinko ikinä edes törmännyt koko termeihin, joten en tiennyt miten pahasti valehtelin vastatessani.
Keskustelu vaihtoi todella nopeasti suuntaa yhdestä toiseen ja ennen kuin mä pääsin edes selville siitä olinko edes ollut oikeassa oli Oskari jo melkein kiljahtanut seuraavan lauseensa. Mä en totta puhuen tiennyt miten keskustelu oli kääntynyt näädän englanninkielisestä nimestä siihen, että keskustelu koski jotain Tenhoa.
Lopulta mä kuitenkin sain Alexin puheista selville sen, että kyseessä oli toisen keksimä lempinimi toisen varsalle. Tenho ei välttämättä ollut se perinteisin, mutta oikeastaan se oli aika sopiva, jos otti huomioon varsan virallisen nimen. Totta puhuen en mä kokenut olevani paras ihminen ottamaan osaa tähän keskusteluun, sillä mä en tuntenut keskustelun kumpaakaan osapuolta kunnolla.
Olin makustellut nimeä ajatuksissani, enkä edes tajunnut lausuneeni sitä ääneen ennen kuin huomasin Oskarin painavan kasvonsa tammansa kaulaa vasten, mun oloni muuttui vieläkin epävarmemmaksi ja mä päädyin katselemaan jonkin paikan, johon mä saatoin istua alas. Lilja sai laiduntaa niin pitkällä kuin naru antoi vain periksi ja kai tammaa kiinnosti ruohikossa makaava Alexkin sillä, tamma käveli tuota kohden, jääden kuitenkin nyppimään ruohoa ihan toisen vierelle.
Se, että keskustelut olivat ohitse, helpotti oloani paljon ja vaikka mä en ollutkaan varma siitä, että mitä jatko voisi vielä tuoda tullessaan, mä nautin tästä hetkestä.
-
Onpa kivaa vaihdella tarinoita taas. 😀 Tiedät itsekin, miten kiva olo tulee, jos joku viitsii kirjoittaa oman hahmonsa näkökulman vastaukseksi itselle.
Näistä kaikista tarinoista mun lempihomma on se, miten Minja lopuksi rentoutuu Alexin ja Oskarin kanssa. Hänellä taitaa olla jotain sosiaalista ahdistusta, tai sitten hän on tosi-tosi ujo aluksi. Samastun moneen juttuun, niin kuin siihen, että on vaikeaa seurata keskusteluja, kun huomio menee siihen että nyt ei tunnu hyvältä. Uusien ihmisten kohtaaminen on meistä ällöä! Toisaalta samastun siihenkin tunteeseen, kun lopulta on kaikki hyvin. Minjan taistele tai pakene -reaktio laantuu lopulta sen verran, että hän saa rauhoituttua. Hän on oppinut joko opetettuna tai ihan itse myös kiinnittämään huomiota omiin tunteisiinsa, ja se varmasti auttaa, kun pitää hänen lähtökohdistaan tutustua. Vaikka just oli kamalaa, lopulta hän tuumaa, että nyt onkin ihan hyvä.
Sekin on tosi uskottavaa, että lopulta on ihan hyvä. Tuollaiseen tilanteeseen mun olisi ainakin itse helpompi mennä kuin reippaana esittäytymään. Muilla kahdella on omat ihme juttunsa, eikä ne vaadi Minjaa puhumaan koko ajan, kun se kerran on aluksi inhottavaa. Toisaalta ne kysyy välillä jotain, mikä varmaan auttaa siihen, ettei tule sellaista oloa, että kuulunkohan mä nyt tähän vai pitäisikö mun jo lähteä.
Minjan huono olo voi tietysti johtua ihan muustakin stressistä, kun on ollut sitä kisasurkeutta ja kaikkea tässä. Voi olla, että luen sen persoonaan sen takia sellaistakin, mikä ei siihen kuulu!
Sulla on ollut tapana kirjoittaa ns. suljettuja loppuja, mutta nykyään käytät avoimia yhä enemmän. Suljetuissa tarina päättyy johonkin, josta sitä ei voi jatkaa. Näistä Hellon kanssa käyty keskustelu on sellainen, kun taas Alexin ja Oskarin kanssa olossa on avoin loppu. Molemmissa on puolensa, mutta haluan kiinnittää ihan kaikkien huomion hetkeksi loppujen hyviin ja huonoihin puoliin. 😀
Avoin loppu jättää tilaa. Täällä sen hyvä puoli on, että siihen saattaa saada vastauksen. Kun mä kutsun kirjoittamaan, jätän mielelläni loput avoimiksi. Silloin kanssakirjoittajalla on paljon enemmän tilaa ja mahdollisuuksia tehdä omasta tarinastaan omannäköinen ja ylipäätään vastata. Toisaalta huono puoli on se, etten voi millään hallita, mitä avoimen lopun jälkeen tapahtuu. Tarinaan vastaava kirjoittaja voi viedä sitä eteenpäin ties miten yllättävään tai jopa kammottavaan suuntaan. Riski on suuri varsinkin täällä, jossa mä kannustan käyttämään kaikkien muidenkin hahmoja kuin omia.
Suljettu loppu on hallittu. Tarina loppuu siihen, eikä enää tapahdu mitään tähän juttuun liittyvää, valmis. Se on selkeämpi. Se on myös luotettavampi. Kun Minja kävelee pois Hellon luota, Hello ei voi enää oikein keksiä mitään radikaalia. Tämän lopun huono puoli on sitten se, että kanssakirjoittajalle ei jää liikkumatilaa. Hellon ja Minjan kohtaaminen oli nyt sitten tässä tällä kertaa, enkä voisi mitenkään jatkaa sitä, toisin kuin sitä kertaa, kun Alex ja Oskari tapaavat Minjan.
Kummassakaan lopetustavassa ei ole mitään vikaa, mutta ne toimivat tosi eri tavalla keskenään! Romaaneissa mä haluaisin ihan hirveästi suljettuja loppuja, mutta täällä tykkään molemmista.
-
-
Tack, din registrering har tagits emot
Mä en tiennyt miksi mä olin mennyt tekemään sen.
Eihän meistä ollut siihen.
Entä jos mä pilaisin koko hevosen ja Jussia kaduttaisi, että se lupasi lähteä mun kanssani ja startata toisen luokan?
Oliko ylipäätään ollut virhe pyytää toista ratsastamaan?
Ehkä ainut onni tässä kohtaa oli se, että lähtölistoilla ei ollut tuttuja nimiä.
Ehkä näiden jälkeen mä oikeasti ymmärtäisin, että meidän paikka ei vain ole enää parrasvaloissa.
Minja ja Lilja palaavat takaisin kisakentille Mångata Gårdin avajaiskilpailuissa kuun loppupuolella.
-
Tämä toimii tosi hyvin!! Tykkään tietenkin sun pitkistä jutuista, mutta lyhyiden kirjoittaminen on vaativa taito. Miten puristaa pieneen tilaan ihan kokonainen asia: siinä on opettelemista. Tässä on kuitenkin tosi pienessä tilassa ja tosi vaivattoman ja kauniin tuntuisesti käsitelty monta teemaa.
1. Minjan epävarmuus ratsastajana on jatkunut järjestelmällisesti pidemmän aikaa. Tämä sopii edellisiin teemoihin hänen epäröintinsä kautta.
2. Tässä kuitenkin herää uusi, hyvin varovainen toivo. Vielä yritetään! Pelottaa, vähän tavallaan kaduttaakin, mutta silti mennään. Tää teema saa mut ihailemaan Minjaa. Oli hyvä, että luin tarinan uudelleen just tänään, kun kaipaan itse elämässäni voimia yrittää, vaikka tuntuu vaikealta.
3. Tarina etenee loogisella tavalla. Jos tämä olisi romaani, lukija tietäisi varmasti, että nyt alkaa uusi asia, joka kertoo Minjan itsetunnon kasvamisesta ja itsensä (ja kisojen) voittamisesta. Virtuaalimaailmassa tähän harmi kyllä vaikuttaa arpaonnikin, joten nyt ei voikaan sanoa yhtä varmasti, että tästä vaihtuu Minjan ajatusten sävy. 😀 Se käy kuitenkin selväksi, että osaat kirjoittaa siirtymiä luontevasti.
-
-
TJ 26vrk
Saanko ilmottaa Jussin kisaamaan Liljalla ruotsiin loppukuusta? Mä voin kyllä maksaa kaikki kulut.
TJ 22vrk
Mä olin yrittänyt tehdä parhaani viimeiset kolme päivää, että unohtaa että olin ilmoittanut mut ja Liljan kisoihin. Oikeastaan mä olin vain yrittänyt keskittyä luomaan suunnitelmaa sille, että miten mä saisin pidettyä tamman mahdollisimman hyvin liikkeessä jotta Jussilla olisi sen kanssa mahdollisimman hyvät mahdollisuudet.
TJ 20vrk
Kisoihin olisi aikaa enää kolme viikkoa.
Mä en ollut katsonut päivittyneitä lähtölistoja sen jälkeen, kun olin Liljan ilmoittanut, enkä mä aikonutkaan katsoa ennen kuin me oltaisiin Mångata Gårdissa.
Jos silloinkaan.
Ainut mitä mä olin katsonut oli kouluohjelma. Ja se ei ollut Jussin radan.
TJ 18vrk
Olin yrittänyt löytää illasta sellaisen hetken kun kukaan ei olisi tallilla. Tallin pihaan ajaessani siellä oli tutut autot. Eetu, Camilla, Oskari. Hellon oma hieman sivummalla sekä auto jota mä en tunnistanut mutta epäilin että se taisi olla Joelin.
Luomatta edes ajatusta sille, että kävisin tuvassa ja kiinnittämässä huomion itseeni. Sen sijaan yritin livahtaa talliin mahdollisimman huomaamattomasti kerätäkseni Liljan varusteet suuliin, jotta saatoin laittaa tammani kuntoon. Juuri ja juuri hevosen mitoissa oleva suomenhevonen seurasi minua korvat höröllä maneesiin.
Liljan käynti tuntui saaneen uutta tarmoa tamman vain vietettyä oikeastaan vain oloneuvoksen elämää koko kesän. Totta puhuen tamma näyttikin siltä, jotta se ei ollut tehnyt koko kesänä kunnolla töitä. Tänään kimo kuitenkin tuntui työskentelevän ihan uudenlaisella tarmolla.
“Sehän näytti hyvältä”.
Mä en ollut tajunnut, että kukaan oli tullut maneesiin meidän treenin aikana, saati että joku olisi nähnyt, kun me oltaisiin yritetty rämpiä helpon B:n rataa läpi. Mä etsin äänen lähdettä parhaani mukaan, kunnes paikallistin katsomossa seisovan Oskarin.
”Kiitos”, yritin sanoa mahdollisimman kuuluvalla mutta hiljaisella äänellä. Mä en tiennyt paljonko Oskari oli nähnyt mun ratsastamisesta, mutta mä toivoin, jotta edes ne parhaimmat hetket radan loppupuolella.
“Mä…” Oskari viittoi katsomoon päin ja huomasin vesipullon jonka toinen oli oletettavasti unohtanut jossain kohtaa.Miehen askelten kaikuessa katsomossa annoin Liljan kävellä pitkin ohjin samalla kun yritin keksiä, että mitä me tehtäisiin. Mun oli ollut tarkoitus ratsastaa rata vielä kerran lävitse, mutta en mä tiennyt uskaltaisinko mä enää.
“Oskari?” yritin kiinnittää toisen huomion ja onnistuessani siinä pyytäisin toista päästämään meidät ulos maneesista, jotta voisimme käydä kävelemässä maastossa vielä hetken.TJ 15vrk
Perjantait olivat olleet yleensä meidän valmennuspäiviä. Kesän ajan mä olin pitänyt valmennuksista taukoa ja nyt – osin myös Mångata gårdin ilmoittautumisen vuoksi – mä olisin halunnut palata takaisin valmennuksiin. Kuitenkin mä olin ilmoittanut serkulleni, että mä en vain uskaltaisi lähteä ja että katsottaisiin ensi viikolla uudestaan.
TJ 14vrk
Varmaan puolet talliporukasta oli lähtenyt Härmään Power Truck Show’hun, joka tarkoitti sitä, että mulla olisi koko päivä itselleni. Totta puhuen mä olin odottanut pari tuntia vielä senkin jälkeen, kun oletin että kaikki olisivat lähteneet, ennen kuin suuntasin Hopiavuoreen ja Liljan luo.
PIeni tamma käveli luokseni kimot korvansa tiukassa hörössä ja maadoituttuani pienen hetken vain halaamalla tammaani, oli aika suunnata talliin ja laittamaan Lilja kuntoon. Ja siis Voi Pojat miltä pieni tammani tuntuikaan ratsastaa… Vielä kun tietäisi miten saman fiiliksen saisi siirrettyä kisaradalle…
-
Viimeinen pätkä, niin kuin muutkin, on varovainen, mutta se on toiveikas! Siinä on kase kisoissa ja tunnustetaan se, että just nyt menee itse asiassa aika hyvin. Mä toivon kovasti Minjalle ja Liljalle menestystä. On hassua kannustaa toista, vaikka tietää, että ensinnäkin toinen on keksitty ja toisekseen tulokset arvotaan… 😀 Ehkä se on vaan sitä eläytymistä. Minja tarvisi menestystä tähän väliin!
Mun huoli on tässä se, että mitä jos Jussi menestyy ja Minja kääntää sen niin, että Jussi on vaan hyvä ja Minja on vaan huono. Jos olisin Minjan tilanteessa itse, mun päällä olisi vaarana tehdä tuollainen päätelmä. On helppoa unohtaa, että kisoissa voittaa se, joka on sinä päivänä parhaassa vireessä: ei se, joka on jotenkin absoluuttisesti mitattuna parhaista parhain kaikista.
Minja joutuu kyllä tekemään aikamoista salapoliisityötä ja livahtelu-urheilua, kun saa välteltyä väkeä näin tiheähahmoisessa miljöössä! :DD Lainaiskohan se mulle supervoimaansa, että saisin olla vaikka yhden kokonaisen päivän joskus yksin? :DD
-
-
Tää on lopusta vähän hassu kun yhdistän samaan postaukseen parikin tarinaa jotta pääsen tarinassa taas hieman eteenpäin ja kohti uusia kuvioita.
TJ 10 vrk
Ensiviikko olisi se, kun me mahdollisesti nolattaisiin toisemme Liljan kanssa ihan täysin… Mä en edelleenkään tiennyt, jotta oliko sittenkin ollut täysi virhe ilmoittaa Lilja kisaamaan Mångata Gårdin avajaisiin. Me ei oltu oikeastaan edes treenattu aktiivisesti, saati että me oltaisiin kilpailtu pitkään.
Tai sitten ehkä meidän olisi pitänyt lähteä vain kahdestaan kokeilemaan onneamme eikä mun olisi kannattanut ikinä edes kysyä Jussia ratsastamaan toista luokkaa. Ehkä mun olisi kannattanut vain käydä itse kokeilemassa molemmat ja toteamassa että mä en osannut. Me ei osattu.
TJ 8vrk
Kisat lähenivät uhkaavasti ja samalla tämä olisi ensimmäinen ja varmaan viimeinenkin kerta kun Jussi kerkäisi ratsastamaan Liljan. Ensi viikolla tähän aikaan me oltaisiin matkalla kohti Ruotsia ja koska joutuisin pitämään perjantain kevyempänä työpäivänä, se tarkoittaisi sitä, että kaikki pakolliset työt oli yritettävä onnistua hoitamaan niiden neljän päivän aikana, jotka olin toimituksessa.
Päästessämme serkkuni tallille laitoin Liljan valmiiksi ja talutin sen Jussille maneesiin, mutta en todellakaan halunnut jäädä katselemaan ja kuuntelemaan miten parivaljakolla menisi. Mä tiesin kyllä, jotta mä olin pilannut kimon tammani.
TJ 5 vrk
Kisaviikko.
Voi Helevetin Helevetti…
TJ 3vrk
Aamukamman piikit alkoivat pelottavasti hupenemaan ja kisat lähestyivät. Ylihuomenna olisi edessä lähtö kohti Ruotsia ja sen jälkeen edessä olisikin se päivä mitä olin menneen vajaan kuukauden aikana stressannut enemmän kuin tarpeeksi.
TJ 0vrk
Me oltiin saavuttu eilen Mångata Gårdille ja Lilja oli päässyt väliaikaiseen karsinaansa. Tamma oli onneksi näyttänyt kotiutuvan kisakarsinaansa hyvin, mutta samaa ei voinut sanoa minusta. Enemmän kuin tasaisesti olin ollut valmis vetämään itseni kisaamasta Liljan kanssa.Jussi kuitenkin ylipuhui mut unohtamaan koko suunnitelman, joten tässä sitä oltaisiin. Yrittämässä selvitä hengissä huomiseen ja varsinkin huomisesta.
TJ H-hetki
Mua oksetti.
Mua oksetti niin Lujaa.
Jos me ei oltaisi meren toisella puolella mä olisin varmaan käskenyt Jussin painua helvettiin.
Musta tuntui että päivä ei edennyt mihinkään ja samalla se eteni Ihan Liian Lujaa.
Mä yritin keskittyä vain hengittämiseen ja siihen että mä en toivottavasti pyörtyisi ennen aikojaan. Oltiinhan me kisattu Liljan kanssa vaikka kuinka paljon ja me oltiin kisattu kotimaan lisäksi myös ulkomailla. Me oltiiin kisattu koulua ja esteitä joten tämän ei pitäisi olla millään tasolla meille uutta. Me oltiin kisattu vaikka me ei oltu pärjätty. Joten mä en tiennyt miksi nämä kisat olisivat nyt muka niin erilainen juttu.
”Minja teidän verkka alkaa pian” kuulin Jussin äänen viereltäni ja kääntäessäni katseeni toisen puoleen huomasin miehen pitelevän valmiiksi varustettua Liljaa vierelläni ja toisessa kädessä mies piteli kypärääni. Annoin katseeni kiertää kaikissa kolmessa, ymmärtämättä oikeastaan mistään mitään, ennen kuin tajusin jotta minun olisi riisuttava kisavaatteitani suojaavat collarit pois ja vedettävä kisatakki päälleni.
Ollessani valmiina Jussi punttasi minut Liljan selkään ja varmistettuaan jotta satulavyö oli sopivan kireä sekä jalustimet olisivat oikealla pituudella. Suunnatessani kohti verryttelyareenaa musta tuntui että mä en edes tiennyt mitä mä olin tekemässä ja mitä ihmeen tehtäviä koko rataan kuului.
Lopulta oli meidän aika siirtyä kisa-areenalle ja mua oksetti varmaan pahemmin kuin kisa-alueelle saapuessa.
Ratsasastaessani Liljan ensimmäisen kerran keskihalkaisijalle ja tuomarien tervehdykseen mä yritin ratsastaa jokaisen askeleen. Mä yritin valmistella pysähdyksen parhaalla mahdollisella tavalla jotta se tulisi juuri millilleen oikealle paikalle. Sen jälkeen mä en muista meidän radasta oikeastaan mitään. Totta puhuen mä en edes pystyisi kertomaan mitä mä ajattelin koko radan aikana jos mä ajattelin edes mitään.
Totta puhuen mä en tiedä missä kohtaa mun ajatuksen juoksu alkoi taas kulkemaan. Kai se oli vasta joskus siinä vaiheessa kun Jussi oli tyyliin joutunut taluttamaan Liljan palkintojenjakoon jotta me oltiin päästy sinne asti. Eihän me pärjätty ikinä Liljan kanssa. Ei me oltu pärjätty pitkään.
Koko kunniakierroksen ja vielä meille varatulle jaballekin palatessa mä tuijotin ruusuketta tamman suitsissa. Laskeuduttuani alas Liljan selästä poimin ruusukkeen tamman suitsista ja vain melkein rojahdin istualleni. Satiinin ja pahvin yhdistelmä tuntui jotenkin uskomattomalta pidellä käsissä ja jollain tasolla mä jopa epäilinkin että voisiko tämä todellakin olla totta. Jussin näkemättä mun oli pakko nipistää itseäni, vain saadakseni jotenkin kiinni siitä että oliko tämä oikeasti edes totta.
Jussin ollessa radalla mä luovin tieni kisakansliaan ja hakemaan meidän arvostelun. Mä en edes lukenut sitä lävitse, vaan suuntasin katseeni heti paperin alalaitaan ja meidän lopullisiin prosenteihin.
81.406%
Kolmekymmentä prosenttia parempi tulos kuin mitä me oltiin tehty.
Mahdollisesti meidän paras koulutulos ikinä.
Mä en tiennyt miten ihmeessä mä olin pystynyt tähän.
Miten me oltiin pystytty tähän.
Jussin suoritus meni multa ihan täysin ohitse ihmetellessäni sitä, miten me oltiin onnistuttu Liljan kanssa näin hyvin.
Vähän myöhemmin me saatiin myös Jussin ja Liljan tulospaperi. 52.591%.
Mä olin ratsastanut Paljon Paremman Tuloksen. Mä olin ratsastanut paremman tuloksen kuin Jussi, joka ratsasti paljon tavoitteellisemmin kuin minä. Mä olin ratsastanut sellaisen tuloksen, jota mä en ikinä voinut uskoa meidän saavuttavan.
Jussin loppuverrytellessä Liljaa mä otin meidän ruusukkeesta ja tulospaperista kuvan ja lähetin sen ilman suurempia ajatuksia Oskarille. Totta puhuen mä en tiennyt kenelle muullekaan mä olisin jakanut meidän onnistumisen ja jotenkin mä toivoin että Oskari osaisi olla onnellinen meidän puolesta, sillä mä tiesin jotta meillä kummallakin oli ollut omat haasteensa kisaurillamme.
—
Mä en tiedä mikä muhun oli mennyt kun olin ilmoittanut meidät Liljan kanssa Mångatan lisäksi myös Vaahterapolun Syyskisoihin kuin myös Yorca Warmbloodsin ESTEkisoihin…
Kyllähän mun olisi pitänyt se jo ymmärtää että kerta me oltiin aina jossain tuloslistojen häntäpäässä, just ja just läpipäästävillä tuloksilla että kisat ei vaan oo enää meidän juttu. En mä tiedä oliko se sitten omalla tavallaan jokin sosiaalinen paine mikä mua ajoi kerta toisensa jälkeen ilmoittautumaan kilpailuihin. Tuntui että kaikki toivat kerta toisensa jälkeen vähintään yhden rusetin kotiin, parhaimmillaan niitä tuli useammastakin luokasta ja useammalle ratsukolle.
Mä en edes muistanut viimekertaa kun me oltiin tuotu kisoista rusetti kotiin. Tai edes yli 55 % suoritus.
Mä olisin voinut halutessani ilmoittaa meidät Vaahterapolulla HeC & HeB luokkiin, mutta mä en kuitenkaan käyttänyt sitä vaihtoehtoa, vaan sen sijaan mä ilmoitin meidät niihin luokkiin mitä me oltiin totuttu kilpailemaan.
HeB luokassa me oltiin viimeisiä lähtijöitä joten meillä olisi enemmän kuin hyvät mahdollisuudet pärjätä ja olla varmasti sijoituksilla. Helppo B piti olla meille muutenkin helppo luokka sillä me oltiin kisattu ja treenattu sitä Niin Paljon, jopa ennen kuin me oltiin esitelty helppo A meidän repertuaariin. Jostain syystä me ei kuitenkaan tunnuttu enää pärjäävän millään tasolla.
Se nähtiin taas tänäänkin kun me raavittiin HeB luokasta kasaan surkeat 52.623 %. Eikä me päästy tuolla tuloksella kuin sijalle 20/22. Eikä kyllä meidän Helppo A:kaan mennyt sen paremmin kun me jäätiin sijalle 18/21 ja prosentteja me kerättiin 55.172.
Vaahterapolun katastrofin jälkeen meillä oli vielä Liljan kanssa edessä esteluokka Yorca Warmbloodsissa. Sen jälkeen kun meidän koululuokat olivat alkaneet menemään järjestään perseelleen, mä olin alkanut treenaamaan Liljan kanssa esteitä. Ei me välttämättä oltu mitään mestareita kun me oltiin treenattu kunnolla vasta vajaan vuoden verran, mutta oltiinhan me päästy kuitenkin jo jonkinlaisiin tuloksiin. Tai siis ainakin mä luulin että me oltaisiin päästy.
Parin puomin kera me jäätiin sijalle 15/36 mikä oli meidän paras sijoitus meidän kolmesta viimeisestä luokasta. Vaikka me ei oltu tälläkään kertaa päästy ruusukkeille, jostain syystä tämä sijoitus oli sellainen, josta mä voisin olla jollain tasolla tyytyväinen. En mä kuitenkaan tiennyt mitä me tehtäisiin Liljan kanssa jos me ei kisattaisi. En mä myöskään tiennyt miten muut ottaisivat sen jos me ei enää yhtä-äkkiä kisattaisikaan…
Me oltiin kuitenkin kisattu koko se aika mitä me oltiin asuttu Hopiavuoressa ja tallilla oli kuitenkin monta muutakin kisaavaa ratsukkoa. En mä tiennyt unohtaisivatko kaikki meidän olemassaolomme jos me ei enää treenattaisikaan aktiivisesti, saati että me yritettäisiin käydä kokeilemassa onneamme kisa-areenoilla…
