Tämä aihe sisältää 10 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
© Greyscale EscyKaneKHn Mielitietty ”Minttu”
ruokintaohjeet – loimitusohjeet
15-vuotias fwb-tamma
ko: Helppo A, re: 140cm, me: 110cm, CIC2
Omistaja: Minna Heikkinen
Hoitaja/liikuttaja: Alice Köpman
Mintun sivuille ->Luonteeltaan Minttu on herkkähipiäinen ja pitkät ruskeat korvat löytyvät hyvin usein pitkin päätä liimattuna. Rautias on herkkä hienostelija, joka ei vahingossakaan astu kaviollaan vesilätäkköön, eikä piehtaroi mutaisissa tai kuraisissa paikoissa. Tamman käytös on ailahtelevaista ja vaatii äärimmäistä kärsivällisyyttä sen peeloillessa ympäriinsä. Se esittää pelkäävänsä postilaatikkoja, autoja, koiria, lastenrattaita ja kaikkia muitakin hivenen erikoisia asioita, eikä voi sietää kotipihallaan tapahtuvia muutoksia. Todellisuudessa tamma ei kuitenkaan ole säikky tai pelkää edellämainittuja, se värkkää ja kehittää itselleen tekemistä, mikäli sille jättää liikaa aikaa. Hyvän estehevosen tavoin sillä on muutama ruuvi hivenen löysällä, eikä se tunnu pelkäävän mitään kiitäessään vauhdin hurmassa. Mintun omistaja Minna onkin puolikuivasti viljellyt lausetta ”ei vauhti tapa, vaan se äkkipysähdys” yllättävän paljon Mintun saapuimsen jälkeen.
© Equestrian PRO, Hemsbury Saddlery, Kreivittären Varusteliike, Mestyn Varuste, OddPixel ja Sokka Luxuries. -
Ensimmäinen
”Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.
”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten
Alice.
-
Hirvittää jo kyllä valmiiksi, millainen Alicen ja Sannin kohtaamisesta tulee 😀 En tiedä olisiko pelottavampaa, että kaksikko päätyisi ystäviksi kuin vihamiehiksi. Onneksi oma hahmo on aikuinen, joka toivottavasti voi seurata draamaa turvallisesti sivusta (ja ehkä pyöritellä vähän silmiään). Joka tapauksessa on kyllä kiinnostavaa päästä tutustumaan Aliciaan tarkemmin ja näkemään, millainen rooli sille tässä tarinassa löytyy. Erikoisen ulkonäön (ja ehkä myös vähän Sannin kyseenalaisen maineen) ei mikään ihme jos tyttö törmää Otsonmäellä ennakkoluuloihin.
-
Minäkin suosittelin heti tutustumaan Sanniin, kun muodostin Alicesta ensivaikutelman. Nyt, kun olen lukenut esittelyn ja ensimmäiset tarinat, en olekaan enää niin varma Alicesta ja Sannista. Varmaan näiden välille saadaan ihan mehukkaita riitoja, mutta eivät nämä taida todennäköisesti toimeen tulla. Yhtäkkiä olenkin sitä mieltä, että Alice voi olla samanhenkinen kuin Eira. On suuri vaara, että Alice ei pääse ikinä yli Eiran lapsellisuudesta ja Eira Alicen koppavasta ensivaikutelmasta, mutta jos he pääsevät tutustumaan, luulenpa, että he voisivat tulla toimeen yllättävän hyvin. Olisi huvittavaa lukea kahdesta tällaisesta tosiaan kohtaan loputtoman lojaalista sankarista, jotka aiheuttavat pahennusta ja paheksuvat toisiaan, mutta samaan aikaan toimivat harmonisesti kuin susilauma. Myös Hermanista voisi olla kaveriksi. (Santtukin on lojaali ja vaikka mitä, mutta epäilenpä, että se pelkää aluksi ja menee lukkoon.)
Mua viehätti tässä tarinassa se, miten Alice suhtautuu uusiin ihmisiin. Hänhän on vieraskorea, jopa ujo, vaikka ei varmasti myönnä sitä itse. Kun ensivaikutelman perusteella veikkasin iiiiiihan muuta, Alice yllättääkin ajattelemalla, ettei Hopiavuori ja Minttu eivät ole ihan perseestä, ja Alice vieläpä kättelee Eetua, joka selkeästi puhuu maailman junttimaisimmin ja näyttää maailman junttimaisimmalta. Tykkäsin myös ihan hirveästi siitä, että löysin heti selityksen (siis ainakin pienen osan selitystä) sille, miksi Alice on niin vihamielinen tätiä kohtaan. Kyllä muakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin), jos musta vaikka ulkönäön perusteella tehdään oletus, eikä oteta huomioon sitä, kuinka kumoan sen. Täti oletti heti, ettei Alice osaa käyttäytyä, eikä tervehdi Eetua.
Odotan sitäkin, miten Alice hankkii vihamiehiä, koska hänellä on Eetu jo puolellaan (kaikilla on, jotka antaa sille tassua ja on vähän niin kuin ihmiset). Mulla on jo tarinaidea, jonka toteuttamista odotan kovasti, mutta siihen vaaditaan joku purnaamaan siitä, kuinka Alice on maailman hirvein ja se pitäisi potkia pois tallilta. 😀
Ei Alice ole mikään puhdas pulmunen, ja paljon hänellä on opittavaa, kuten että ei näytellä mitään sormia kenellekään muutoin kuin äärimmäisissä poikkeusoloissa. Silti mä näen Alicen käytöksen tosi loogisena 15-vuotiaalle. Vaikka olin itse silloin sata vuotta sitten ihan erilainen teini, pystyn jollain tasolla samastumaan Alicen turhautumiseen. Taisin kokea samoja tunteita, mutta oirehdin tietenkin ihan eri tavalla.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
14.04.2020
Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.
Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.
Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.
Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.
Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.
Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.
”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.-
Haha, naurahdinpa tolle tuhkikselle 😀 Kukahan lie sen on sinne kirjoittanut. Toivottavasti Eetu ei nähnyt Alicea ilman kypärää, siitä meinaan tulisi kyllä niin sanomista. Sun tarinoita on kyllä kiva lukea, kulkee soljuvasti ja aina on jotain uutta.
-
Mulle tulee näistä Hopiavuoren pikkutytöistä (Alicesta, Sannista ja Eirasta) aina välillä sellaisia jos-minä-olisin-niiden-isä-niin-minä-kyllä -hetkiä. 😀 Ihan hyvä, että mulla ei ole lapsia. Alice on tarinassa niin ihanan uhmaikäinen. Se on eka mun lukema teini, joka itse tiedostaa haastavansa riitaa. Mulla on sellainen tuntuma, että silloin sata vuotta sitten teininä sen kyllä tiedosti, mutta sitä ei tasan olisi myöntänyt ääneen. Ehkä kirjallisuuden teinit ei myönnä sitä ajatuksissakaan sen takia, että yleensä ne on kirjoitettu olemaan samastuttavia ja cooleja omanikäistensä mielestä. Alicen kohderyhmähän on ihan eri, koska Hopiavuoren harrastajien keskimääräinen ikä on korkeampi kuin hahmojen keskimääräinen ikä.
Alice on tässä ärtyneempi kuin aiemmin. Ehkä Otsonmäki alkaa jo nyppiä. Toivottavasti hän todella pääsee pian kontaktiin muiden kanssa. Meidän muiden kirjoittajien on vaikea ottaa Alice omasta aloitteestamme ensimmäistä kertaa tarinoihin mukaan, sillä vielä on tosi vähän näyttöä siitä, miten Alice suhtautuu erityyppisiin uusiin ihmisiin. Eetun perusteellahan hän ei ole suoraan avoimen vihamielinen kaikille, mutta mitenpä hänen kanssaan pärjäisi herkempi tai äänekkäämpi tyyppi? Mitä Alice pitää liian nolona heppuna, mitä ihan kivana?
-
-
23.04.2020
Vaaleahiuksinen tyttö seisoskeli kauniin ponin vieressä ja antoi sen nytää ensimmäisiä vihreitä heinänkorsia laitumen ulkopuolella. Poni taisi olla Mintun naapurikarsinan Nana, jos muistin oikein. Huomasin, että tyttö oli ensimmäinen hyvinpukeutunut Otsonmäellä mustine farkkuineen ja vansseineen. Vilkaisin alaspäin omiin jalkoihini, joita verhosivat samanlaiset farkut, joskin revittynä versiona ja samanlaiset vanssit. Siristin silmiäni aurinkolasien takana ja mietin oliko tämä uhka vai mahdollisuus. Minttu näkyi tarhaamassa taustalla, joten päätin kävellä kohti tyttöä ja ponia. Jos blondi olisi perseestä, voisin aina jatkaa kopeasti matkaa Mintun luo.
Tyttö nosti laiskasti katsettaan kun kävelin lähemmäs. Tuijotin haastavasti takaisin ja soin hymyntapaisen.
”Moi”, sanoin. ”Sulla on ihana poni.”
Blondi nyökkäsi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Poni lakkasi hetkeksi syömästä ja nosti päätään, kunnes laski sen takaisin ja heilautti häntäänsä.
”Nana on”, blondi sanoi. ”Kukas sä oot?”
Olisin voinut tanssia sadetanssin riemusta kuullessani napakoita ja nopeasti lausuttuja lauseita ja sanan sä. Blondi siirtyi mielessäni selkästi kiinnostavien ihmisten joukkoon.
”Alice”, vastasin salamannopeasti. ”Mä muutin tänne vasta ja toi Minttu tuolla on tädin, mutta käytännössä oikeestaan mun, ku täti käy senverran harvemmin.”
”Sanni”, tyttö vastasi.
”Onko täällä tallilla muita meidän ikäisiä vai onko kaikki vaan patuja?” Kysyin irvistäen.
”On! Ainaki Herman ja sit Santtu, sillä on Issikka, jonka nimi Fifi”, Sanni kertoi ja vastaanotin tiedonmuruset innokkaasti. ”Ja sitte se yks Eira.”
Nyökkäsin ja jäin ihmettelemään mitä kummaa ”se yks Eira” oli tehnyt saadakseen Sannilta moisen nauruntyrskähdyksen.Olin luvannut harjata Minttua tänään ainakin puoli tuntia, kuten jokainen muukin päivä, jotta tamman karvapeite olisi mahdollisimman kiiltävä siellä Ruotsissa Hanami Weekillä. Tuntui kuolettavan tylsältä, mutta pakko mikä pakko, mikäli mielin mukaan nuorisokodin sijaan. Kävelin Mintun tarhalle ja sain tamman yllättävän nopeasti kiinni. Nyt täytyisi suoriutua tarhasta ulos ilman, että ruunikko tai voikko tamma pääsisivät karkuun. Toinen niistä oli Enni ja toinen Pond, mutta en vieläkään ollut varma kumpi oli kumpi. Voikko ainakin oli yhtä tuulellakäyvä kuin Minttukin. Ruunikko puolestaan oli ihan okei, se ei tunkenut iholle, eikä yrittänyt rynniä päälle, joten kai se oli ihan okei. Tunsin Sannin katseen selässäni kun taiteilin Mintun ulos ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisin nähdä vilauksen niistä kaksoisvarsoista, jotka olin bongannut jo instagramista.
-
Tulee ihan joidenkin eläinten käytös mieleen Alicen ja Sannin ensikohtaamisesta! Katsotaan vähän kauempaa ja mietitään, onko tämä nyt uhka vai mahdollisuus. Tietynlainen pukeutumistyylikin on niin kuin eläinten jokin merkinantoväri: lajitoveri on tunnistettu heti. Nyt saa nähdä, mitä Sanni on mieltä Alicesta. Alusta asti ajattelin, että näistä kahdesta voi tulla ystäviä, tai sitten nämä repivät toisensa kappaleiksi jonkin kilpailuasetelman takia. Ihan niin kuin narttukoirat: joko tullaan toimeen, tai sitten on ihan pakko-pakko tehdä tarkka arvojärjestys, ja luonteikkaammat narttukoirat olisivat valmiita selvittämään sitä vaikka kuolemaan johtavasti jos saisivat. En tiedä edes kumpi olisi kiinnostavampaa: näiden ystävyys vai vihanpito!
-
-
25.06.2020
Minttu huiski hännällään laiskasti, eikä tuntunut lotkauttavan korvaansa avuilleni. Täti tuijotti meitä hieman mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ja yritin epätoivoisesti estää tammaa venymästä pitkäksi ravivoltilla. Hiekkaa pölisi silmiin, eikä olisi vähempää voinut kiinnostaa kököttää rautiaan pomputtavassa ravissa. Minttu ei kuunnellut pyyntöjäni, käskyjäni, eikä epätoivoista aneluakaan. Se teki juuri mitä tahtoi välittämättä mistään muusta kuin paarmoista.”Yritä nyt edes!” Täti valitti, eikä laisinkaan epäreilusti huiskien koivunoksalla otuksia kauemmas itsestään.
Kyllähän minä osaisin varmasti ratsastaa paremminkin, mutta ei kai tällaisella hevosella kukaan pystynyt mihinkään. Sitäpaitsi oli aivan liian kuuma, kurkkua kuivasi ja paita liimaantui ihoon kiinni.
”Joo joo joo”, marisin ja sylkäisin hiekkaa suustani.
Perhanan sylkitahra tipahti ratsastushousuilleni. Aloin hinkkaamaan sitä yhdellä kädellä pois ja samassa huomasinkin istuvani satulan sijaan maassa.”Sattuiko!” Täti huusi. ”Olisit katsonut eteenpäin, minne katsot, sinne menet!”
”Ai hemmetti”, manasin ja katsoin vauhkona pyörivää Minttua. ”Mistä mä oisin voinu tietää, että se skitsahtaa?”
Minttu oli säikähtänyt jotain, mitä ei ihmissilmällä voinut erottaa, varjoaan tai vastaavaa. Typerä elikko, jonka täti sai kuitenkin vahingoittumattomana kiinni.
”Vittu mä en tuon paskan kyytiin nouse enää ikinä, pitäkää hauskaa”, totesin ja lähdin marssimaan pois tallilta.
Mä en tulisi tänne takaisin enää koskaan.-
Oli jotenkin iloinen yllätys, ettei Alice tämän enempää Minttua syytä. Hän taitaa itse tietää, että istui tällä kertaa jalat kahta puolen hevosta, eikä keskittynyt ratsastamiseen. Tekosyitä hän toki sillekin keksii, vaikka tottahan se on, että on kuuma! Katsotaan, onko sen kiukku kestävää. Alice on ihan pitänyt Mintusta ja viime aikoina omalla tavallaan tädistäkin. Onneksi hän vaikuttaa sellaiselta, joka kimpaantuu nopeasti, mutta unohtaakin lopulta.
-
