Tämä aihe sisältää 4 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Tiitus 5 vuotta, 2 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Elämän tunnemyrskyjä, menneisyyttä ja nykyhetkeä.
Miltä tuntuisikaan nähdä maailma jonkun toisen silmin?
-
Hiki virtasi ja jokaista kohtaa kehossa särki. Oikean jalan isovarvasta jomotti, olinhan onnistunut tiputtamaan sen päälle kahvinkeittimen. Siinä rytäkässä oli kahvipannukin mennyt pirstaleiksi. En taida pystyä edes ostamaan uutta, puuskahdin mielessäni. Nyt hengitys sai kuitenkin tasaantua, kun viimeisen laatikon sisälle saatuani valahdin lattialle istumaan. Helvetin muutto. Helvetin laatikot. Ja helvetin Otsonmäki, manasin itsekseni. Ummistin silmäni ja hengittelin syvään rauhoittaakseni mieltäni. Tällä hetkellä koko muuttaminen tuntui hirveältä virheeltä. Mitä olin oikein ajatellut muuttaessani Otsonmäkeen? Toki täällä oli halvempi asua kuin Seinäjoella, mutten tuntenut lähistöltä ketään ja koko paikka oli minulle vieras. Jo keskustan läpi ajaessani tuntui pikkukylämeininki ahdistavalta. Kauppoja oli vain muutama ja ihmiset tuntuivat ahdasmielisesti kyyläävän toistensa jokaista liikettä. Jopa muuttokuormaa purkaessani oli useampi utelias, oman elämänsä Ulla Taalasmaa yrittänyt tulla jututtamaan. En tietenkään ollut vastannut sanaakaan, niin jospa täällä pikkykylässä jo pian kiertäisi huhu siitä, että olen mykkä tai vaihtoehtoisesti kuuro. Huoh. Avasin vastahakoisesti silmäni. Urakka oli vielä kesken. Kurottauduin vetämään oikean puoleisen sukan jalastani. Sen alta paljastui turvonnut ja tummunut varvas. Ähkäisten vetäydyin jalkeille suuntanani keittokomero. Se oli tuhottoman pieni, mutta jotenkin sain itseni ja kipeän jalkani kinkattua sen suojiin ja akrobatisoitua jalkani pesualtaaseen. Käänsin hanaa ja ensin säpsähdin veden kylmyyttä niin, että olin kaatua. Kerkesin kuitenkin tarrata toisella kädelläni kiinni pesualtaan reunasta. Huh. Aivotärähdys tästä olisi vielä puuttunutkin. Suuntasin kolhun ottaneen isovarpaani suoraan hanan alle. Valuttelin vettä hyvän tovin. Turvotus ei laskenut, mutta jomotus tuntui lakkaavan. Lasketettuani vettä niin kauan, että aloin jo huolestua vesimaksun suuruutta, nostin jalkani alas maankamaralle ja suljin virtaavan hanan. Keräsin ryhtini ja päätin jaksaa vielä purkaa osan muuttolaatikoista. Sen tehtyäni voisin sit hengähtää.
***
Kello osoitti jo pitkälle iltaan, kun istuin vielä yksiöni lattialla purkamassa muuttolaatikoita. Ehkä tyypillisellä parikymppisellä ei ollut näin paljoa tavaraa, mutta olin perinyt koko äitini irtaimiston hänen kuoltuaan. Osan huonekaluista olin jo aikoja sitten myynyt kirpputorilla, loput taas jättänyt itselleni. Olin tähän mennessä saanut jo kasattua neljän hengen keittiön pöydän, purettua astiaston ja muut keittiön välineistöt kaappeihin, sekä levitettyä 120-senttisen patjan yksiön nurkkaan. Olin juuri penkomassa petivaatteita laatikosta, kun puhelimeni värisi soiton merkiksi. Kaivoin vempaimen farkkujeni taskusta ja katsahdin ruutuun. Janne. Nostin puhelimen korvalleni ja heti ensimmäisenä saatoin kuulla miehen olevan kännissä.
”Nadja hei..oot sä ottanu mun auton?”
Naurahdin vaimeasti. Kaveri oli selkeästi ottanut vähän enemmänkin kirkasta, kun ei muistanut edes autonsa sijaintia.
”Ootko hei baarista soittamassa? Muistathan sä et me sovittiin et sain käyttää autoas tän muttokuorman kuskaamisessa. Pelkästään tän perjantain. Saat sitten koslas heti takasin, kun ajan sillä Seinäjoelle.”
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sitten kuului tuttua herisevää naurua.
”Vai niinkö se oli?” Kaverini nauroi huvittuneena. ”Hyvä etten soittanut poliisille kössitystä autosta.”
Hymähdin.
”Oliko sulla muuta?”
”Ei.”
”No hei sit.”
Janne oli vielä kaiketi aikeissa sanoa jotakin, mutta kerkesin lopettamaan puhelun. Tungin puhelimen takaisin takataskuuni ja jatkoin petivaatteiden kalastamista. Tuntui oudolta, että Janne ja muut olivat tällä hetkellä bilettämässä Seinäjoen yössä, kun itse istuin Otsonmäellä itsemurhayksiössäni purkamassa pölyisiä tavaroita. Toisaalta, ainakaan mulla ei olis hirveää darraa huomenna, toisin kuin eräillä, ajattelin. Ehkäpä elämäni oli tosiaan muuttumassa Otsonmäelle muutettuani. Vielä oli vain vaikea sanoa millä tavalla.// Ennen Ethelin päiväkirjaan kirjoittamista kerkesin nyt jo kirjoittaa Nadjan muuttotarinan Otsonmäelle. Ethel tulkoon sitten perässä. Ja tiedän, tosi seksikästä aloittaa kertomalla murtuneesta varpaasta! Toivottavasti luitte syödessä tai vaihtoehtoisesti omaatte jalkafobian :>
-
Apuaaaaa näen tämän tarinan alussa niin itseäni! Jouduin just muuttamaan vielä Otsonmäkeäkin pienempään paikkaan työn perässä, ja kun ihminen on kotiutunut Seinäjoelle, niin ärsytyskäyrät ovat olleet korkealla. Naapurien verhot heiluvat, vaikka vain olisi pihalla, ja oikeastaan koko ajan pitää olla sosiaalisempi kuin Seinäjoella. Siellä naapureille voi vain nyökätä, mutta täällä eeeeeei, vaan ne pyrkivät puheille, penteleet! Ja samaan aikaan sitä on yksinäisempi kuin koskaan, kun ei tunne ketään, eikä ole oikeasti minkäänlaisia harrastusmahdollisuuksia tutustumistakaan varten. Silloin melko pienet jutut, kuten varpaan satuttaminen, tuntuvat niin ärsyttäviltä, että ansaitsevat paljon palstatilaa tällaisista päiväkirjoista.
En aina ymmärrä Nadjaa, se on tullut jo näiden parin ekan tarinan perusteella selväksi. Mulle ei tulisi mieleenkään, että joku, joka ei ole tosi pahasti esim. autistinen, ei tervehtisi naapureitaan, jotka yrittävät jutella. Vaikka vihaisi keskeytyksiä ja ylisosiaalisia mommia siinä pyörimässä, voisi sanoa, että sori mutta mulla on nyt vähäsen kiire. Olen 26 vuotta vanha ja saisin varmaan vieläkin äitiltä ympäri korvia, jos osoittaisin sellaista kasvatuksen puutetta. 😀 Ja sietäisin saadakin. 😀 Nadjalla on tietenkin syynsä käytökseensä, niin kuin kaikilla, mutta eihän se näy ulospäin. Harvoin syyt näkyvät. Ja sitten ihmiset tekevät omia johtopäätöksiään. Mäkin tekisin: Nadjan naapurina ajattelisin muuton perusteella, että vitsi kun tuohonkin piti muuttaa jonkun huumeidenkäyttäjän, joka ei vieroitusoireiltaan kykene edes katsettaan kohdistamaan kun tervehdin.
Koska alku on niin ärsyyntynyt, tarinan loppu tuntuu kaikessa neutraaliudessaan jopa toiveikkaalta. Ehkä Nadja huomaa, että on Otsonmäessä joitain hyviäkin puolia, vaikka on hän ihan oikeassa kaikista lu-kui-sis-ta huonoistakin.
Kirjoitat tosi kuvailevasti, ja varsinkin Nadjan ollessa ärsyyntynyt, saat sanavalinnoilla tunnetta kehiin. 😀
-
Hymähdin ihan ääneen tolle Jannen toteamukselle, että onneks ei lähten soittaa poliiseille 😀 Ja siis ihan mahtava erilainen aloitus! Ei kaiken todellakaan pidä alkaa tyypillisellä kello tai puhelin herätti minut ja aurinko paisto jajaja.
-
-
Tervetuloa porukkaan! 🙂 Aina on hauska päästä lukemaan uusien hahmojen tarinoita ja Nadja kyllä vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä taustansa takia. Outi voi myös aika hyvin samaistua muuttofiiliksiin ja ajatuksiin Otsonmäestä, vaikka muuttofirman palkkaamisen ja isomman kämpän ansiosta pääsikin itse varsinaisessa laatikoiden kantelussa helpolta. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten Nadja alkaa kotiutumaan ja toisaalta tämän sosiaaliset piirit Seinäjoella on kuitenkin vielä lähellä.
Tarina tempaisi heti mukaansa ja jotenkin tuo miten Nadja suhtautu potentiaaliseen varvasmurtumaan loi kyllä heti tietynlaisen mielikuvan siitä, että tämä ei vähästä hätkähdä, vaan taitaa olla luonteeltaan sellaista selviytyjätyyppiä. Niinpä se olikin mun mielestä aika hauska idea, eikä onneksi ihan liian graafisesti kuvailtu 😀
Vaikka Nadja onkin esitelty introverttina tyyppinä, johon ei ole välttämättä helppo tutustua, niin toivottavasti tämä pääsee kuitenkin mukaan tallin porukkaan. Luulen tosin, että se on enemmän Nadjasta itsestä kuin (yli)ystävällisistä ja ehkä vähän uteliaistakin Hopiavuorilaisista kiinni.
