Tämä aihe sisältää 41 vastaukset, 15 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Santtu 1 vuosi, 7 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Eräänä marraskuisena päivänä Hopiavuoren pihaan kurvasi hopeanharmaa maasturi perässään kalliin näköinen traileri. Kuskina toiminut tummahiuksinen nainen jätti auton parkkiin, hyppäsi ratin takaa ja muutamalla rivakalla liikkeellä sekä hän, että hänen rautias ratsunsa olivat varusteet päällä matkalla maneesiin.
Viime yönä satanut lumikerros oli ihana, muttei riittävä pehmentämään pakkasten kovettamaa kenttää. Muutkin olivat näköjään todenneet sen, sillä maneesissa olikin kolme ratsukkoa ja jalkaväkeä tuplaten. Hups.
No, onneksi sopu sijaa antaa, ja Sagakin pääsi ratsastamaan maneesin turviin. Ja kenties valkoinen maa tai muuten vain hurjaa kyytiä lähestyvä joulukuu olivat sillä tavalla ihmisten mielissä, että keskustelu kääntyi pikkujouluihin..Tänä vuonna Hopiavuoren pikkujouluja juhlitaan 17.12., eli viikkoa ennen jouluaattoa! Se tarkoittaa sitä, että tapahtumasta tehdyt tuotokset 31.12.2022 mennessä ansaitsevat itselleen kunniamerkin, joka taiteillaan tähän jonkun toimesta sitten jossain kohtaa.
No, mitä siellä sitten tapahtuu?
Erinomainen kysymys! Onneksi Sagalla riittää sekä ideoita että energiaa, kun muilla kamppailu arkisien asioiden kanssa meinaa vetää patterit tyhjiksi. Tänä vuonna kilpaillaan leikkimielisesti tietovisalla, jossa on pieni twisti. Se nimittäin suoritetaan hevosen selässä, tai miksei kärryjen perästäkin, ja kulkemalla rastilta rastille.Ympäri Hopiavuoren pihamaata on piilotettu tonttuja. Näillä tontuilla on hyppysissään paperille kirjoitettu kysymys. Tonttujen lukumäärä varmistetaan myöhemmin.
Kysymykset liittyvät Hopiavuoreen ja niiden vastaukset on mahdollista löytää Hopiavuoren tallin sivuilta tai foorumilta. Liian vaikeita kysymyksiä ei tule, joten myös uudemmat tallilaiset osaavat niihin varmasti pienen pähkäilyn jälkeen vastata!Jokaiselle osallistujalle jaetaan kynä ja paperi, jossa on vastausruudukot. Pääasiassa kysymyksiin vastataan kyllä/ei- tai monivalintana. Sitten jokainen käy varustamassa hevosensa ja kaikki osallistujat lähetetään matkaan samaan aikaan. Voittaja valitaan sen perusteella, kuka on saanut eniten oikeita vastauksia. Myös nopeudesta saa lisäpisteitä!
Kierroksen jälkeen kaikki palaavat tupaan hevoset hoidettuaan pois. Nelly on laittanut sinne tarjoilut valmiiksi, ja varmasti ainakin lämmin glögi kelpaa kaikille. Iltaa vietetään hauskoissa tunnelmissa jutellen ja lautapelejä pelaillen, kunnes sitten myöhäisellä kaikki alaikäiset passitetaan kotiin nukkumaan ja aikuisten jatkot alkavat. Ilmoitathan osallistuessasi, haluaako hahmosi jatkoille! Tämä tarinallisista syistä.
Kertauksena
Pikkujoulut 17.12. Näihin kemuihin saa osallistua kaikki Hopiavuorilaiset sekä he, joille on myönnetty Hopiavuoren aikaisemmista tapahtumista kunniamerkki.
Myös tästä tapahtumasta saa kunniamerkin jos tekee tuotoksen 31.12. mennessä.
Aloitetaan vielä suht valoisan aikaan tietovisakisa, jossa edetään hevosen kanssa rastilta rastille. Rasteja on Hopiavuoren lähiympäristössä (tähän tulee kartta missä rastit sijaitsevat). Rasteja on (toistaiseksi määrittelemätön määrä). Rastit tunnistaa tontusta, joka pitelee kysymyspaperia.
Kysymyksiin vastataan google formsin lomakkeella, linkitän sen tänne myöhemmin. Nopeudesta saa lisäpisteitä, ja se määritellään arpomalla.Santtu nakitetaan tarkistamaan kysymykset ja voittaja palkitaan vielä samaisen illan aikana. Saga sponsoroi palkinnon.
Syödään, juodaan, pelataan ja lauletaan. Illalla alaikäiset läheteään kotiin ja aikuisten jatkot alkavat. Jatkot voivat tapahtua ihan Hopiavuoressa tai porukka/osa porukasta voi vielä suunnata Kontiolan pubiin niin halutessaan. Muista ilmoittaa osallistuuko hahmosi jatkoille tarinallisista syistä. Jatkoille osallistujat merkitään listaan (*) merkillä.
Hahmo saa halutessaan tuoda avecin, joka voi olla myös Hopiavuoren ulkopuolinen hahmo.
Osallistujat
Noa (*) & Flida
Saga (*) & Hani
Santtu (*) & Fifi
Rasmus, Elli ja Janna & Paahtis
Chai (*)
Eetu (*)
Oskari (*) & Kissy
Milan (*) & Biffe
Alex (*) & Tetris
Hello (*) & Skotti
Inari (*) & Uuno
Sonja (*) & Barnum
Marshall (*) & Stanimir
Niklas (*) & Hakra
Ilona (*) ja Veera
Outi (*) ja Jussi -
Eetu, haluatko että laitan kysymykset sulle etukäteen tarkistettavaksi vai teenkö ne ihan yksinoikeudella? 😀
Niin ja heti muistui lisää juttuja mieleen!
Ilmoittakaa myös millä hevosella hahmo osallistuu! Ja yhdessä kulkeminen rastilta rastille on sallittua (tarinallisesti tottakai kivempaa niin) ja ensisijaisesti kaikkia rohkaistaan vastaamaan kysymyksiin itse, mutta eipä siellä ole ketään vahtimassa. Jos hahmot oikein liittoutuvat yhteen kukaan ei voi estää yhdessä vastauksien miettimistä 😀-
Nöynöynöynöy älä vain lähetä. Mäkin haluan kerrankin oikeasti osallistua visaan jonkun hahmon nimissä. 😀
-
-
Team Haglund aka Janna, Rasmus ja Elli matkaan. Janna tulee Paahtiksella 🙂
-
Chai (*) pelkille jatkoille (/toimitsijaksi), ellen keksi sille hevosta.
Eetu (*) sama homma
Oskari (*) & Kissy
Milan (*) & Biffe
Alex (*) & Tetris
Hello (*) & Skotti
Inari (*) & UunoAion kirjoitella osasta, mutta pitääköhän mun päättää kuka oikeasti-oikeasti osallistuu tietovisaan? Ehkä Alex sitten? Mietin tuleeko Eira jatkoille. Sille oli tilattu meinaan korona koko jouluksi, niin katsotaan miten sumplin.
-
Sonja tulee ehkä ja toivottavasti jatkoille (yksin!), ellei sille löydy lainahevosta. Saa ehdottaa!
-
Marshall pystyy antaa Barnumin tai Hakran lainaan jos meinaa jäädä hevosetta, sillä on Stanimir toisaalla minkä voi päiväreissun ajaksi tuua itelleen.
-
Myös Sagan Hania saa lainata, hän voi lähteä toisella hevosellaan 🙂
-
-
Marshall (*) & Barnum
Niklas (*) & Hakra -
Ilona (*) ja Veera mukana!
-
Outi(*) ja Jussi osallistuu myös 🙂
-
Rastikartta, olkaa hyvät! Rasteja on kymmenen kappaletta. Kaikkia ei ole pakko löytää, eikä niitä tarvitse löytää järjestyksessä. Ajattelin että mikäli tämä toimii kivasti, niin voisin jatkojalostaa tätä ensi vuodelle entistäkin kivemmaksi ja kenties vähän haastavammaksi. 😉 Mutta katsotaan!Rasteilla on aina vihje seuraavalle rastille ja ratsukot päästetään matkaan kentältä. Näinollen myös ensimmäinen ”tonttu” eli Eetu (ensin selitettyään ohjeet kolmeen kertaan, eikä Niklas silti ole vielä ihan varma mitä pitää tehdä ja Hello koittaa muuttaa sääntöjä omaksi edukseen) kajauttaa ensimmäisen kysymyksen ilmoille ja lukee sen perään vihjeen seuraavalle rastille;
”Jos metsään haluat mennä, pian jo sinne riennä. Kauas ei kannata taivaltaa, se suurin koivu oikealla sulle uuden vihjeen ohjeistaa.”
Ja näin ikään. -
Linkki google formsiin, olkaa hyvät! Toivottavasti toimii, pitäisi ainakin 😀 Jos jostain syystä kysymyspalkit ovat ”tyhjiä”, klikatkaa vaan jonnekin muualle samalla sivulla ja teksti ilmestyy näkyviin. Saa täyttää vaikka samantien 😉
-
Noin 21:20
”Oskarin vai Eetun?”
Peli oli lapsellinen, mutta se oli alkanut ihan viattomasti. Eira oli kysynyt, kumman kanssa sohvien lähistöllä istujat olisivat mieluummin: Christoffer Strandbergin vai Roope Salmisen. Sitä oli seurannut muutama muu Eiran tietämä nuori tai nuorehko julkkis — kaikki miehiä tietenkin — ja olimme pelanneet kaikki mukana. Kun Eira sitten heitti peliin tuttuja nimiä, Oskarin ja Eetun, ihmisten ilmeet muuttuivat saman tien.
Oskari tietenkin punastui. Eetu, jolle oli ollut tärkeää tehdä selväksi, että hän ei muuten sitten ole homo, aukoi suutaan pari kertaa, mutta sanoi sitten, että Oskarin. Alex nyrpisti nenäänsä, Inari ja Ilona punastuivat. Sonja veti suupieliään taaksepäin osoittaen samaa kyllästymistä, mitä Marshall elehti pyöräyttämällä aavistuksen silmiään ja Noa hymyilemällä kärsivän näköisenä. Chai kivettyi välittömästi paikalleen viereeni niin kuin olisi muuttunut betoniporsaaksi, mutta Niklas kumartui eteenpäin ja ryhtyi tiiraamaan lattialla istuvaa Oskaria ja nojatuolissa katoamistemppua yrittävää Eetua tarkasti. Ilmeisesti valinta oli vaikea.
”Oskarin”, sanoi Inarikin lopuksi.
”Eetun.”
”Eetun kai.”
”Oskarin.”
”Emmä tiiä.”
”Pakko sanoa jompi kumpi!”
”No Oskari sitte.”Vastaaminen kesti ilmeisesti Eiran mielestä liian kauan. Minä kun yritin odottaa ja katsoa, kumpi saisi vähemmän ääniä ja sanoa sitten sen, vaikka vastaukseni oli oikeasti Eetu. Se oli aina ollut Eetu.
”No? Hello?” Eira kärtti.
”Eetun tietenkin. Eikö vieläkään lempi leisku beibi?” virnistin Eetulle.
”Oo hiliaa. Ei leisku”, Eetu tuhahti, eikä suostunut edes vilkaisemaan minua.
”Äkkiä nyt. Ilona?”
”Os — Ee — emmä tiedä — vaikka Oskari.”
”Joo joo kaikki tietää et Oskari”, Alex marisi teennäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ai säki sanot Oskari hä Alex?” Eira varmisti.
”En tietenkään!”Tuntui kuin minulla olisi ollut ennustajan lahjoja. Olin vähintään yhtä humalassa kuin Alex, mutta jo ennen kuin hän jatkoi puhettaan, kehoni vääntyi kuin itsestään häntä kohti.
”Ei tietenkään! En mä oo yhtään lesb–”
Sen verran Alex ehti sanoa.
Minä läpsäisin sipsisen käteni hänen suulleen, mutta saman tien hän läimäisi itsekin kätensä sen päälle. Mietin sopivaa vitsiä niin, että aivot höyrysivät, mutta en keksinyt yhtään mitään järkevää sanottavaa. Pakko oli silti yrittää.
”Ei jumalauta Alex”, paasasin niin teatraalisesti kuin osasin. ”Eikö me olla puhuttu tästä! Mun ja Oskarin suhde on vasta alussa — mä en halua, että kaikki tietää!” En uskaltanut katsoa, mitä muut tuumasivat — Eira tuskin mitään, kun oli ensimmäistä kertaa saanut alkoholia — vaan nostin Alexin sohvalta ilmaan yhä hänen päätään puristaen. ”Mun alko yhtäkkiä tehdä hirveesti mieli tupakkaa.”
”Ethän sä ees polta”, Eira kimitti.
”Kännissä poltan”, väitin, vaikka en tosiaankaan polttanut, ja raahasin Alexin mukaani kohti eteistä ja ovesta ulos. Mennessäni ehdin nähdä, miten Oskari, rentona kuin rautakanki, yritti muka nauraa muiden kanssa, että mitähän ne Hello ja Alex oikein pelleilivät.”Ei vittu”, Alex sanoi heti kun pääsi vapaaksi pihalla. Hän seisoi jääkylmillä terassilaudoilla pelkissä sukissa, jota olisivat märät saman tien. ”Ei vittu mä oon vammanen, tapa mut Hello.”
”Sä oot kyllä aivan uskomattoman vammanen”, murahdin. ”Mikä sua vaivaa?”
”En mä tiiä! Ei jumalauta mulle pitäs antaa eutanasiaa.”
”Ei ne varmaan edes huomannu mitään. Ja jos huomas niin ymmärräthän sä, että mun pitää hirttää sut siihen teidän taloyhtiön lipputankoon?”
”Ymmärrän ymmärrän”, Alex inisi kädet kasvoillaan ja seisoi hetken ihan paikallaan ennen kuin kaivoi kovalla vaivalla tupakkaa taskustaan.Muutaman henkosen polteltuaan Alex katsoi ylös taivaalle, jossa näkyi pari tähteä.
”Mistä sä tiedät?” hän kysyi.
”Eira alkoi huomautella kaikesta ihmeellisestä. Sit mä vaan aloin epäillä. Sit kun mä olin epäilly sen kaks minsaa niin mua ei enää kauheesti jaksanu kiinnostaa ja mä unohdin koko homman.”
Alex poltti vielä hetken ennen kuin puhui taas. ”Mä taas oon leikkiny sen kaa lapsena. Kun se oli tyttö, sen nimi oli–”
”Säkö oikeesti haluat sinne lipputankoon?”
”Hä?”
”Sä oot oikeesti aivan uskomattoman ääliö”, huokaisin ja avasin oven mennäkseni takaisin sisään.
”Emmä tarkottanu mitää”, kuulin Alexin niiskaisevan, mutta vedin oven kiinni perässäni.Eteisessä Oskari tuli vastaan aikeinaan kuulemma kävellä kotiin. Käännytin hänet kannoillaan ja tuuppasin keittiöön. Ei täältä kotiin käveltäisi humalassa ja parissakymmenessä pakkasasteessa.
-
Noin 16:30
Kenkä ei suostunut irtoamaan jalasta, mutta enhän nyt toki jaksanut kumartua avaamaan nauhoja. Oli pakko seistä toisella jalalla kantapään päällä ja koettaa vääntää. Se ei kuitenkaan auttanut alkuunkaan, ja sukkakin kastui. Muutenkin oli kuuma, kun naulakko oli vasta tulossa kilometrin päässä ärsyttävän pitkänomaisessa eteisessä, niin että piti takki päällä viuhtoa. Jostain kuului se superrasittava biisi: Britney Spearsin muinainen Baby One More Time. Tätä kaikkea kurjuutta ajatellessani huomasin hermostuvani ihan liikaa, joten hieroin molemmin kämmenin naamaani ja kumarruin lopulta kiltisti avaamaan nauhat.
Silloin avautui ovi.
Ja osui minua takapuoleen.
Ja minun oli otettava ihan sairaan monta askelta, etten rämähtänyt nokalleni.
Suoristin selkäni pikaisella liikkeellä valmiina räyhäämään sille huolimattomalle, joka minun hikistä olemustani oli töytäissyt. Kuitenkin se olisi Eira, tai joku muu ihan sairaan rasittava. Ovenraosta kurkki kuitenkin Niklas.
”Oho! Oho! Sori! Sori!”
”Sehän on Nigel!” tervehdin. Jostain syystä pääni painui kumarrukseen ja oikea käteni ojentui kuin itsestään häntä kohti.
Niklas katsoi kättäni. Minäkin katsoin sitä.
”Saanko luvan?” kysyin hyvin vakavana.
”Oih, ihanaa!” Niklas vastasi ja tarttui käteeni. Pyöräytin hänet kerran ympäri ennen kuin valssasimme useita sekunteja Britney Spearsin tahtiin. Tavallaan onneksi Nelly tuli silloin siihen, koska
1. ovenraossa oli Marshall
2. käpälöin juuri hänen poikaystäväänsä eteisessä ja
3. en ollut ihan varma, miten lopettaisin käpälöinnin kunniakkaasti.Nelly kuitenkin oli tehokas lopettamaan valssin.
”HELLO! NIKKE! MÄ JUST EILEN MOPPASIN, HETI KENGÄT POIS TAI MÄ PYYHIN SEN LATTIAN SEURAAVAKS TEILLÄ!”
-
Noin 21.30
Katselin Oskaria tutkivana. Mitä Alex oli mahtanut tarkoittaa? En minä tyhmä ollut: jotakin outoa siinä tilanteessa oli joka tapauksessa ollut. Ei Alexilla ollut yleensä tapana mennä vaikeaksi tuolla tavalla kesken vitsailun. Mitä se oli edes sanonut ennen kuin oli paennut Helloineen ulos?
Oskari huomasi, että mä katselin sitä päästä varpaisiin kuin yrittäen ratkaista arvoitusta. Se vilkuili hetken vaivaantuneena ympärilleen ja lähti sitten pois. Pakeniko se tarkoituksella mun tuijotusta?
Seurasin katseellani, kun se poistui eteistä kohti. Sinne Hello ja Alexkin olivat menneet äsken. Teki mieli hylätä lavastuksena kädessäni ollut viinilasi ja rientää perään, mutta ei minulla oikeastaan ollut mitään uskottavaa syytä tehdä niin. Jumitin paikoillani yrittäen naurahdella luontevasti oikeissa kohdissa muiden sisälle jääneiden keskustelulle.
Hetken päästä Hello palasi työntäen Oskaria hartioista kuin vankikarkuria. Oskari näytti maansa myyneeltä, ja sen hartiat olivat kireät kuin viulun kielet Hellon käsien alla.
Mitä ne olivat tehneet sille?
En voinut uteliaisuudelleni mitään. Nytkähdin liikkeelle ja hylkäsin puolillaan olevan juomalasini sivupöydälle arvellen etäisesti unohtavani sen siihen pitkäksi aikaa. En ollut vieläkään päättänyt, ajaisinko myöhemmin autolla kotiin, joten olin aloittanut juomisen varovasti.
Siinä se seisoi pihassa, uljas valkea Seatini, kun pistin pääni ulos etuovesta. Alex puolestaan seisoi sukkasillaan rappusilla tupakka kädessä.
”Mitä toi oli?” kysyin osoittaen peukalollani takaani epäselvänä kantautuvan keskustelun suuntaan.
Alex ei heti vastannut. Työnsin lähimmät kengät – Eetun varmaan, kun olivat niin isot – jalkoihini ja hiihdin niillä ovesta ulos portaille. Suljin oven perässäni. Pakkasilma sai mut huomaamaan, että mun poskia sittenkin jo vähän kuumotti sen mokoman pienen viinitilkan vuoksi.”Mikä sulla on?” kysyin Alexilta. ”Ja miksei sulla oo kenkiä?”
-
// Lempo soikoon, että en ollut ajatellut tätä tapahtuvaksi vielä, vaikka olinkin kirjoittanut aiheesta katkelmia valmiiksi jo viime elokuussa. :DDDD
Noin 21:35
Alex puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Se näytti aika säälittävältä etsiessään mielessään pakoreittiä tilanteesta.
”Niin?” hoputin.
”Oskari tappaa mut”, Alex mumisi niin epämääräisesti, että se varmaan toivoi, etten olisi kuullut.
”Miksi? Mitä sä oot tehny sille?” tenttasin valmiina puolustamaan Oskaria kuin karhuemo, jonka poikasta on härnätty.
”En mitään”, Alex sanoi.
Se puhalsi savurenkaan ja katseli sen katoamista pimeälle taivaalle.
”Kerro nyt”, puuskahdin. Turhautti. ”Tai meen kysyyn Oskarilta”, keksin jatkaa. Se sai Alexiin vauhtia.
”Et mene!” se sanoi. ”Et saatanassa mene.”
”Miksen?”
”No voi helvetin helvetti. Tätä sä et sitten kerro kenellekään vaikka aseella uhattais, onko selvä? Tän jälkeen mun lisäks myös sun henkikultas on sit vaarassa, joten mieti tarkkaan, haluutko tietää”, Alex vannotti.
Musta sillä oli hullua päässä.
”Joo joo, kerro nyt.”
”Oskari oli lapsena tyttö ja sen nimi oli Ilona. Noniin, siinä se nyt tuli. Ehkä sun olikin jo korkea aika tietää”, se sanoi katsellen taas yhtä kylmään ilmaan katoavaa savupilveä.Mä olin hiljaa pitkältä tuntuvan ajan. Tuntui siltä, etten tosiaankaan olisi saanut tietää sellaista asiaa. Kyllä mä ymmärsin, mitä Alex tarkoitti, ja olin luonnollisesti kuulemastani yllättynyt, mutten varsinaisesti järkyttynyt, sillä kaikilla oli omat salaisuutensa, enkä minäkään ollut siinä mielessä poikkeus. Olin saanut kuulla Alexilta Oskariin viittaavaa kiusoittelua jo jonkin aikaa, ja osasin arvata, miksi Alexn mielestä mun piti saada tietää. Ja olihan tämä pieni piiri. Mietin, ketkä kaikki asiasta mahtoivat tietää. Ja miten saattoikin olla mahdollista, että me oltiin Oskarin kanssa saatu alun perin syntymässä sama nimi? ¨
Tarkastelin kuulemaani tietäen, ettei ollut oikeastaan minun paikkani saada selville Oskarista sellaista asiaa, saati kysyä minkäänlaista lisätietoa siitä. Oskari itse oli ainoa, jolta haluaisin asiasta kuulla lisää sitten, kun se olisi valmis kertomaan – jos koskaan tulisi valmiiksi. Siksi siitä pisteestä oli vaikea jatkaa keskustelua Alexin kanssa.
Lopulta mä päätin turvautua etäisempään viestintätapaan ja loitontaa itseni alueelta, jolle en kuulunut. Punnitsin sanojani tarkkaan, mutta onnistuin silti änkyttämään muutamia merkityksettömiä tavuja ennen kuin sain muodostettua kokonaisen lauseen.
”Aijaa. Enpä ois arvannut”, sain lopulta sanottua, mutta jatkoin sitten muutaman hengenvedon jälkeen: ”Kun mä olin nuorempi ja mulla oli vuokraponi, niin sen paikan naapuritallilla kävi yks, jolla oli vastaavanlainen historia. Sen nimi oli itse asiassa Alex.”
Mitä helvettiä, Ilona? kysyin itseltäni heti sen sanottuani.
Alex ei sanonut mitään. Se varmaan haistoi mun hermostuneisuuden tupakansavunkin läpi.Yhtäkkiä mä huomasin, että mua paleli kamalasti. Mun teki mieli paeta yksin autooni käsittelemään kuulemaani ja sitä, miten Oskari suhtautuisi koko asiaan. Samalla halusin kauheasti palata sisälle, etsiä Oskarin käsiini ja sanoa sille, ettei sillä ollut mitään väliä. Ettei millään oikeastaan ollut mitään väliä, ja että se ei muuttaisi mitään. Ja lisäksi vielä sen, ettei se koko asia edes kuulunut mulle, enkä ollut itse kaivellut sen asioita, vaan Alex oli kertonut. Paitsi että olinhan minä painostanut.
Mutta se varmaan vain pahentaisi tilannetta – ajaisin Oskarin vain nurkkaan sillä tavalla. Samalla mä halusin pyytää siltä anteeksi sitä, että mä tiesin siitä jotakin, mitä en olisi saanut tietää.
Niin mun olisi tehtävä. Se olisi ainoa oikea teko. En mä voisi esittää, etten tiennyt – sehän olisi melkein sama, kuin jos valehtelisin.
”Mun pitää mennä”, mumisin Alexille.
”Ei sitte sanaakaan kenellekään. Eikä varsinkaan Oskarille!” se sähisi mun perään.
”Juu juu”, valehtelin laahustaessani kömpelösti Eetun kengät jaloissani sisälle eteiseen. -
Noin 21:35
Tunsin, miten kasvoilleni oli jähmettynyt taas se tietty ilme. Se tuntui samalta kuin silloin edellisessä elämässä. Koulussa. Lastentarhassa. Minun hymyni pysyi aina värähtämättä yllä. Ykkösluokalla oli ollut sisäliikuntaa salissa. Minä olin vaihtanut liikuntavaatteet päälle niin kuin muutkin tietäen, ettei kasvoillani ollut värähtänyt mitään ylimääräistä tunnetta. Kaverit olivat menneet pelaamaan lätkää. Pojilla oli ulkoliikuntaa, ja minä hymyilin. Oli tarvittu monta vuotta, että olin ymmärtänyt, etten koskaan hymyile oikeassa elämässä sillä tavalla. Silti hymyilin keittiössä ja kaadoin itselleni lisää juomaa — kelkan, se on hyvää. En kerta kaikkiaan saanut peitettyä tätä kaikkea millään muulla kuin sillä hymyllä.
Maistoin juomaani. Se oli hyvää. Vilkaisin Passoãpulloa, joka nökötti tasolla. Ojensin jo käteni tarttuakseni siihen, mutta avasinkin jääkaapin. Minttuviinaa. Kuka aikoi juoda minttushotteja? Ne ovat kamalia. Ruuvasin korkin auki ja join, vaikka sekä kurkkua että mahaa poltti. Minun elämäni oli ohitse, enkä minä päässyt yhtään mihinkään.
Joku kiskaisi minttupullon pois. Viinaa valui leualle ja tipahteli paidalle. Hello: Hello oli puskenut minut edellään keittiöön. Katsoin häntä ja hymyilin.
”Hä?” Hello kysyi.
En saanut sanottua edes, että mitä.
”Oskari? Hä? Soitanko?”
Mitä?
”Se voi kyllä aivan varmasti heittää sut, jos sä haluat pois. Mutta mä en päästä sua käveleen.”
Kuka?
”Ok — okei — Oskari. Kuules. Odota siinä. Mä soitan sille. Älä enää ota tota — tai oikeastaan mä otan tän viinan nyt joukkoon ja sä istut tohon pöydän ääreen — istu jo.”Hello painoi minut pöydän ääreen. Muiden ääni aaltoili olohuoneesta, ja oman sydämeni syke sai äänet välillä vaimentumaan ja välillä voimistumaan. Hello vilkaisi minua löntystäessään ruokasaliin minttuviina sylissään, enkä saanut enää suojauduttua minkään valtakunnan hymyn taakse.
Kurotin tasolta Passoãpullon ja join pitkän huikan. Ei ollut hääviä sellaisenaan, mutta minttuviina oli mennyt, enkä aikonut muistaa tästä katastrofista hetken kuluttua yhtään mitään.
Ikkunan takana joku poltti tupakkaa, ja minä näin oman kuvajaiseni selvästi pimeästä ikkunalasista. Olin kulkenut niin pitkän matkan. Silti, vaikka katsoin ikkunasta omaa kuvajaistani, siellä jossain minua vainosi Ilona Susi.
-
Noin 22:00
Sisältä kuului puheenporinaa ja vaimeaa musiikkia. Olin empinyt ovella vaikka kuinka kauan. Tiesin, etten minä ollut enää koskaan tervetullut tähän taloon. Sillä ei ollut merkitystä, että tällä kertaa minulla oli kutsu. Se oli kuitenkin pelkkä symbolinen ele. En olisi missään tapauksessa tullut, ellen olisi saanut tekstiviestiä Oskarilta. Siinä oli lukenut vain _Mä kuolen: ei muuta.
En ollut saanut vastauksen palaakaan, vaikka olin pommittanut Oskaria viesteillä ja yrittänyt soittaa. Oskari tuskin oikeasti olisi hengenhädässä, mutta kenties oksensi valkoisena vessassa ja tahtoi kotiin. Tai ehkä oli sattunut jotain muuta sellaista, että hän kaipasi minua. Vilkaisin vielä viimeisen kerran Hopiavuoren ovessa roikkuvaa muhkeaa kranssia ennen kuin koputin.
Kukaan ei avannut ovea. Koputin uudelleen. Ei vastausta. Kurkistin ikkunasta sisään. Keittiössä oli ainakin pari ihmistä. Koputin lasiin ja sain heidän päänsä kääntymään.
”Se on auki”, kuului vaimeasti lasin läpi, ja niin minä astuin Hopiavuoren Eetun kynnyksen ylitse, vaikka hän oli ilmoittanut tappavansa minut omakätisesti, jos sen virheen koskaan elämässäni vielä tekisin.”Oskari?” kutsuin eteisestä, vaikka tiesin, ettei ääneni kuulunut sen hälinän ylitse. Tuntui liian pelottavalta ottaa kengät pois ja astua peremmälle. Yritin kutsua Oskaria uudelleen, turhaan. Minun oli pakko uskaltaa ottaa kengät pois.
Tassuttelin varovaisesti pitkän eteisen läpi kohti olohuoneen valoa ja hälyä. Skannasin paikallaolijat nopeasti. Ei Oskaria. Eetun silmät välähtivät, kun hänen katseensa osui minuun. Hän oli saman tien seisaallaan ja marssi eteeni.
”Häivy ystävällisesti mun taloosta”, Eetu kehotti leuka kireänä.
”Mä etin Oskaria”, sanoin kädet puolustelevasti koholla.
”Sei tarvitte sua mihinkään, eikä sun tarvitte olla mun tuvasnani”, Eetu mutisi kylmästi.
Näin, miten Nelly nousi sohvalta vähin äänin.
”Mä en jää”, mutisin sovittelevasti. ”Mun tarvii vain Oskari nähdä. Mä sain viestit.”
”Mitkä viestit?” Nelly kysyi.
”Yksityisasia”, väitin.
Nelly vilkaisi Eetua ja sen jälkeen Eiraa ja Helloa, jotka istuivat sohvalla. Hello oli omituisen vaisu: suruja varmasti. Eira oli niin kuin aina.
”Vastaa niihin viestiihin niinku normaali ihiminen äläkä tuu ihimisten kotia”, Eetu murisi.
”No, Eetu”, Nelly mumisi ja taputti Eetun käsivartta. ”Tässä nyt on vähän… Poikkeustilanne.”
”Mikä muka?” Eetu kysyi.
Nelly pudisti hänelle päätään melkein säälivän näköisenä. ”Laita takki vaan tonne naulakkoon, Milan. Siellä on keittiössä jotain juomista sullekin: limsaa vaikka jos oot autolla. Eiköhän se Oskari pian löydy jostakin.”
”Muttaku–” Eetu yritti valittaa.
”Nyt on näin”, Nelly ilmoitti, ”että Milan saa olla täällä.”
Melkein näin Eetun vetävän korvansa luimuun, mutta viimeisen synkän katseen minuun luotuaan hän kääntyi kuitenkin Nellyn pyöräyttämänä ja tuuppaamana olohuoneeseen.Kiitin Nellyä niin hyvin kuin taisin ja palasin naulakolle riisumaan takkiani. Minun pitäisi etsiä Oskari käsiini. Ja katsoa, etten joutuisi Eetun kynsiin, vaikka ei hän uskaltaisi muuta tehdä kuin mulkoilla minua.
-
Noin 21:45
Kun onnistuin kömpimään ulos Eetun isoista kengistä ja pääsin pois eteisestä, olin törmätä Helloon, joka kantoi kainalossaan viinapulloa kuin vauvaa.
”Anteeksi”, mumisin.
”Hmmbh heittää Oskarin kotiin”, Hello mumisi takaisin. Tai siltä se ainakin kuulosti.
”Mitä?”
”Oskari haluaa kotiin”, se toisti.
”Miksi?” kysyin, mutta en sittenkään jäänyt kuuntelemaan vastausta, sillä tajusin, että siinä voisi olla tilaisuuteni.
”Mä voin viedä”, sanoin ennen kuin Hello ehti vastata.
”Se on sitte vähän…”, Hello aloitti, muttei sitten sanonutkaan, mitä Oskari oli vähän.
”Missä se on?” kysyin.
”Mee sä itse asiassa jo käynnistämään se sun auto. Mä tuon Oskarin”, Hello sanoi.Ihmettelin mielessäni, miksi Oskari piti tuoda – eikö se muka osannut itse kävellä? Keräsin kuitenkin kamppeeni ja lähdin ähräämään tällä kertaa omia kenkiäni jalkoihini, vaikka olin vasta päässyt irti edellisistä. Alex ei ollut enää tuvan rappusilla – kai se oli tullut mun perässä sisään tai jotain.
En ehtinyt edes käynnistää autoa, kun ulko-ovi aukesi. Hello suunnilleen talutti Oskarin ulos ovesta ja taputti sitä vielä kömpelösti selkäänkin, ennen kuin jäi katsomaan, että se pääsi itsenäisesti kävelemään rappuset alas. Oskari näytti humalaiselta ja huonovointiselta. Silti – tai ehkä juuri siksi – se hymyili samalla omituisesti kohdistamatta katsettaan varsinaisesti mihinkään. Mä mietin, missä välissä se oli onnistunut saamaan itsensä sellaiseen kuntoon.
Oskarin lähestyessä autoa hitaasti ja epävakaasti mä muistin kirkkaasti, mitä asiaa mulla olikaan ollut sille. Tässä olisi mun tilaisuus puhua sen kanssa kahden kesken – olkoonkin, että se ei muistaisi enää aamulla mitään.
Jännitys alkoi aaltoilla mun sisällä ja epäilys nosti päätään – tekisinkö väärin, pilaisinko jotain? Kävin nopeasti päässäni läpi hätäisesti suunnittelemani vuorosanat. Ei, asia ei voinut odottaa.
Oskari avasi oven ja kapusi mun auton kyytiin silmät punaisina.
En voinut esittää, etten tiennyt. Se olisi ollut melkein valehtelemista.
”Alex kertoi,” tervehdin ennen kuin Oskari ehti sanoa sanaakaan. Sain tahtomattani sen kasvot vaihtamaan väriä, sillä se taisi olotilastaan huolimatta arvata heti, mistä oli kyse. Se näytti etäisesti siltä, kuin olisi ollut aikeissa oksentaa.
”Mutta älä kerro sille, että mä kerroin, että se kertoi, jooko? Mitä ikinä tapahtuukin – tai on tapahtumatta – niin mulle menneellä ei oo väliä. Se ei muuta mitään, että mä tiedän, eikä koko asia oikeastaan edes kuulu mulle”, päästin kaiken yhtenä pulppuna kerralla ulos aivan eri tavalla kuin olin etukäteen suunnitellut. Saatoin vain arvailla, oliko Oskari ymmärtänyt sanaakaan.Katsoin sen kasvoja. Se ei vastannut mun katseeseen. Mä en halunnut ajaa sitä nurkkaan yhtään enempää ja pelkäsin nytkin, että se avaisi auton oven ja kompuroisi tiehensä. Puristin parkissa seisovan autoni rattia ja toivoin Oskarin ymmärtävän rivien välistä, että mä kyllä pitäisin sen asian omana tietonani.
Mä en tiedä huomasiko Oskari, kun Milanin auto kaarsi pihaan – ainakaan Oskari ei irrottanut silmiään tuulilasin edessä olevasta lumikasasta, jota se tuijotti lasittunein katsein. Milan nousi autostaan ja käveli hitaasti kohti tupaa – niin kuin se olisi vitkutellut tahallaan. Se ei kaiketi huomannut, että mun pimeässä ja sammuksissa olevassa autossa oli elämää. Seurasin katseellani Milanin kulkua odotellessani, että Oskari sanoisi jotakin tai tekisi jonkinlaisen eleen siihen suuntaan, että se tosiaan halusi lähteä kotiin.
-
21:45
Hello tuoksui jotenkin makealta ja kirpeältä. Vähän samalta kuin se mustikanhajuinen kertakäyttösähkötupakka, jota Rossin Miika oli polttanut vähän ennen kuin lopetti tupakan polttamisen. Mutta ei ihan samalta. Samanhenkiseltä. Hänen hiuksensa kutittivat poskeani, kun hän raahasi minua pihalla. Kun katselin taakse, näin hankeen jäävät askeleet. Hellon puoli oli siisti ja — tarmokas — niin kuin Ukon askeleet olivat olleet silloin… Joskus. Hopiavuoren ikkunassa loisti paperitähti…
”Koita nyt edes vähän auttaa, pliis”, Hello mutisi.
Meni monta askelta ennen kuin tajusin, että hän puhui minulle. Yritin ryhdistäytyä. Kävellä itse. Löin jarrun pohjaan niin kuin Kissy viime viikolla oravia nähdessään, kun havaitsin, että minua vietiin sen Ilonan autoon, sen toisen Ilonan autoon.
”Oskari!” Hello sanoi ihan hiljaa niin kuin kirosanan.
”Ei, ei, ei”, vastustelin niin reippaasti kuin pystyin, mutta maailma heilui epämiellyttävästi mukanani ravistaessani päätäni.
”Kyllä kyllä”, hän tuumasi lähes hilpeästi.Olisin halunnut sanoa vaikka mitä. En keksinyt sanottavaa. Hello seisotti minua hangessa Ilonan auton vieressä ja tuoksui mustikkamaiselta.
”Kaikki on hyvin”, kuulin Hellon mutisevan, tai ehkä kuvittelin.
”Eih”, väitin.
”Kyllä on. Osku. Kuuntelepa. Nyt meet autoon. Meet kotia nukkumaan.”
”M-m. Mä kävelen.”
”Kai sä ymmärrät että sä et oo kävelemässä mihkään? Mä seison tässä just niin kauan että sä oot joko autossa tai takas sisällä, jos sä kerran mieluummin jäät tänne.”
”En jää”, ilmoitin ja avasin auton oven. Minulla oli aika heikosti vaihtoehtoja. Hello törrötti hangessa, vaikka istuin autoon ja painoin otsani vasten kylmää ikkunalasia. Hitsi. Pipo jäi. Suljin silmät. Maailma pyöri ja Hello katosi. Oma hengitys kuulosti jonkun toisen hengitykseltä. Tai ehkä se olikin Ilona, joka hengitti. Joku kaikista Ilonoista.”Alex kertoi”, Ilona sanoi ennen kuin ehdin hengittää liikaa.
Mietin, irtoaisiko minusta ensin oksennus vai sielu.
Ihan sama.
Ilona ryhtyi vakuuttelemaan ja vannottamaan. Niinhän sitä kuulemma tavattiin sanoa, että ei sillä ole väliä. Minulla ei ollut henkilökohtaisia kokemuksia sellaisesta vakuuttelusta ennalta, mutta poikien puheet näyttivät olevan totta. Ei sillä ole väliä, me rakastetaan sua silti, sä oot silti meille sä, ja mitä näitä on. Jossain vilahti Alexin nimi. Rekisteröin sen aivan liian myöhään. Ilona oli jo lakannut puhumasta. Vai että Alex kertoi — no tottahan Alex kertoi.”Mä tiesin heti kun se tuli että tää menee vituiksi”, sanoin auton kojelautaa katsellen ja silmät varmuuden vuoksi puolikiinni.
”Mitä?”
En jaksanut toistaa.
”Mä en ymmärrä yhtään mitä sä sanot”, Ilona sanoi kuulostaen pahoittelevalta eikä huvittuneelta.
”Mä en halua puhua.”
”Haluat puhua?”
”En.”
”Okei.”Auto kävi. Kiskoin kovalla vaivalla hupparin huppua esiin takinkauluksen alta, mutta se ei suostunut tulemaan. Tunsin nykäisyn, kun Ilona nyppäsi sen esiin. Kiittämättä vedin sen päähäni, asettelin kädet puuskaan ja vedin jalat koukkuun penkille niin että polvet natisivat.
”Haluutsä sinne kotiin?” Ilona kysyi.
”E.”
”Et? Totanoin, haluatsä sit takas sisään?”
”Eng”, vastasin takinkaulusta salaa purren.
”Mihis sä sitte meinaat..?”Camilla ei ollut kotona. Tavallaan halusin jatkaa elämistä. Ja ryyppäämistä. Tai ei, ei ryyppäämistä. Vilkaisin vastentahtoisesti Ilonaa.
”Johki. Ajeleen? Voidaanksme mennä ajeleen?”
”Mitä? Ai ajeleen?”
”Joo, voidaanksme ajaa edes vähä aikaa Tervajoe-eikusiis-Otsonmäellä?”
”Siis… Mitä? Voisiksä puhua ilman että se takki on sun suussa?”
”Voidaanks ajaa vähä aikaa?”
Ilona oli hiljaa hetken. ”No jos nyt vähä aikaa. Ja sitten kotia.”
”Joo. Joo.”Saman tien oltiin jo risteyksessä niin kuin olisi teleportattu. Vilkku nakutti. Ilona katsoi tosi tarkasti autot tyhjällä tiellä. Ihan hyvä. Oli liukas ja kaikkea.
”Ja me ei puhuta — siitä?” Ilona vielä varmisti, kun kääntyi tielle.
”Ihan sama. Voithan sä tällä mässäillä kun kaikki on pilalla muutenki. Kukaan ei halua olla mun kaveri. Kukaan ei halua olla — mun kanssa. Onko sulla yhtään kaljaa tai alkoholia?”
”Mitä? Nyt vähä hitaammin. Mä en saa mitään selvää. Kaljaa? Et sä mun mielestä tarvi kaljaa nyt enää.”
”Tartten.”Ilonan autossa tuoksui Helloa makeammalta. Tai ehkä se oli Ilona. Yritin haistaa omaa takkiani, mutta ei se haissut varmaan miltään. Onneksi ei ainakaan viinalta, hieltä tai hevoselta.
”Olikse sulta se sima?” kysyin hetken mielijohteesta.
-
Noin 22:00
Purin huultani tietäen varsin hyvin itsekin, että punastuin taas vaihteeksi. Toivoin, ettei Oskari nähnyt sitä huppunsa takaa. Ei meidän siitä simasta ollut pitänyt puhua.
”Ehkä”, sanoin.
Jostakin syystä mua hymyilytti. Naurattikin vähän. Se oli varmaan se viini – siitä tuli niin kupliva olo.
”Miks?” Oskari kysyi, tai niin ainakin tulkitsin.
No miksiköhän?
”En tiiä”, valehtelin jo toista kertaa samana iltana. Hyi minua.
”Kiitti”, Oskari sanoi.
Vilkaisin sitä sivusilmällä.
”Ei se mitään”, sanoin hymyillen vaisusti. Olikohan Oskari ihan kunnossa?
”Ooksä vielä Outin kanssa?” kysyin.
”Häh?”
”Ooksä Outin kans yhessä?”
”En?” Oskari vastasi takkinsa sisästä.
”Ai.”
”Ooksä koskaan seurustellu?” se sammalsi, kun oltiin oltu hetki hiljaa.
Sen täytyi olla sekaisin kuin seinäkello, kun se sellaista uskalsi kysellä. Tai sitten se kaipasi jotain parisuhdeneuvoja, mistä siitä tiesi.
”Oon. Kahdesti, itse asiassa. Ensin lukioikäisenä yhen Väinön kanssa. Toinen oli reilu vuosi kaksoistutkinnon jälkeen. Sen piti olla suunnilleen ikuista, mutta ei se kestäny ees vuotta”, vastasin.Jostakin syystä kysymys oli saanut taas yhden yöperhosen räpistelemään mun sisällä, ja yritin parhaani mukaan niellä sitä tainnoksiin.
”Miksei?”
Oli mun vuoro tuijottaa tyhjin ilmein eteeni. En ollut odottanut keskustelun ottavan sitä suuntaa, ja samalla olin yllättynyt Oskarin suoruudesta, vaikka se olikin kännissä kuin käki. Ajatteliko se, ettei sillä ollut enää mitään menetettävää? Ei mullakaan toisaalta tainnut olla.Kaivoin vastauksen esiin sieltä, mihin en ollut ajatellut kajota enää.
”Se petti.”
Kädet hikosivat, enkä saanut kiinni siitä sisäelimiä vihlovasta tunteesta, jota en ollut koskaan käsitellyt loppuun. Tyhjänä kumiseva mahalaukku tuntui kääntyvän ylösalaisin.”Miten sä sait tietää?” Oskari jatkoi kyselytuntia oltuaan taas hiljaa niin kauan, että olin ehtinyt luulla sen sammuneen. Sain vaivoin sen väsyneestä ja humalaisesta puheesta selvää. Mä mietin, miten keskustelu oli ylipäätään päätynyt siihen, mutta vastasin totuudenmukaisesti:
”Se soitti mulle pari vuotta myöhemmin ja tunnusti jättäneensä mut sen takia, että oli pettänyt silloin… aikanaan.”
”Tunsitko sä sitä?”, Oskari mongersi silmät puolitangossa.
”Ketä?”
”…Kenen kanssa se petti?”
”Ei mulle koskaan kerrottu, kuka se oli. Saattoi hyvinkin olla joku tuttu”, sanoin hiljaa ja toivoin, ettei Oskari tosiaankaan muistaisi aamulla enää mitään.Se jäi vaitonaisena käsittelemään kuulemaansa, tai sitten se todellakin nukahti. Mä ajattelin keskustelun päättyneen siltä erää. Huokaisin syvään helpotuksesta, kun Oskari ei ollut tajunnut kysyä, kuka pettäjä itse oli.
Kun mä olin tuijottanut tuulilasin läpi tietä vailla määränpäätä niin kauan, että Seinäjoen valot jo näkyivät, mä avasin sittenkin vielä kerran suuni, vaikken ollut aikonut. Sillä mitä hävittävää mulla tosiaan enää oli? Sinä iltana oli jo revitty auki kumpaakin meistä niin paljon, ettei sitä voinut enää jättää puolitiehen.
”Mutta se, joka petti – sen nimi oli Emma.” -
Noin 22:20
”Sä tykkäät tytöistä sitten”, Oskari totesi enemmän kuin kysyi.
”Ja pojista”, lisäsin.
”Onkssulla ja Alexilla… jotain?” se kysyi kangerrellen niin kuin sen kieleen olisi laitettu puudutuspiikki. Olin vaikuttunut siitä, että sen känniaivot olivat edes onnistuneet muodostamaan moisen ajatuksen. Tirskahdin.
”Ei, hah, Alex on vähänniinku veli mulle – tai siis sisko.”Oskari ynähti. Tai saattoi se sanoa jonkun sanankin, mutten saanut selvää. Voi kun sen kaaliin olisi mennyt, ettei millään tosiaankaan ollut mitään väliä.
”Sitä paitsi, mä päätin Emman jälkeen, etten enää sekaannu naisiin”, jatkoin kevyemmin ja jo puoliksi virnistin. ”Vaikka eihän sitä voi päättää, keneen ihastuu. Mutta sen voi, kenen kohdalla toimii”, kiirehdin jatkamaan.Yllätyksekseni mua vähän nolotti, vaikka tiesin, ettei olisi tarvinnut. Mutta ehkä se helpottaisi Oskarin oloa tietää musta jotain, mitä muut tässä nykyisessä elämässä eivät tienneet, kun kerran mäkin tiesin siitä. Silti tunsin kasvavaa tarvetta vaihtaa puheenaihetta. Yritin keksiä jotakin, mutten juuri sillä hetkellä tuntunut saavan päähäni ainuttakaan suomenkielistä lausetta. Ikuinen univaje muistutteli olemassaolostaan taustalla, mutta ei kovin häiritsevästi.
Kirkkaat katuvalot puolestaan muistuttivat siitä, että oltiin tulossa kaupunkiin. Oskarikin näytti siristelevän auton ikkunasta ulos kuin selvittäen, mihin oli joutunut. Mietin, pitäisikö kääntyä takaisin Otsonmäelle ja viedä Oskari jo kotiinsa selviämään. Vilkaisin ensin kaihoisasti hansikaslokeroa, jossa mun purkat oli, ja sitten nopeasti Oskaria, sillä en halunnut irrottaa katsettani tiestä pitkäksi aikaa. Se näytti kalpealta, poika-parka.
”Pitäsköhän sun juua vettä välillä? Ja milloin sä oot viimeks syöny?” kysyin.-
Minä kommentoin nyt tätä viimeisintä ensimmäiseksi tai oikeastaan vähän koko kokonaisuutta, mutta siis IHAN MAHTAVA pikkujoulujatkumo Oskarilla ja Ilonalla! Tämä on ollut tosi hienoa luettavaa ja jotenkin niin… niin… En tiedä mitä. Se ei jotenkaan ollut yllätys, että tieto Oskarin ns. historiasta lipesi juurikin Alexilta, koska Alex nyt on Alex ja toisaalta vissiin ainoa, joka asian varmaksi tiesi, vai mitä? Jään nyt vähän odottamaan, että mitä tästä kuviosta oikein vielä tulee, leviääkö tieto Hopiavuoressa vai ei.
-
-
21:35
”Aika paskaa”, Eira tuumi, kun Hello, Alex, Ilona ja Oskari olivat poistuneet johonkin. ”Tommosia ilonpilaajia… No mitä me nyt tehdään? Pitääks meidän pelata jotain oikeeta peliä?”
”Onko meillä mitään lautapelejä? Vaikka jotain tiimipelejä?” Niklas kysyi Eetulta niin kuin olisi itsekin asunut Hopiavuoressa.
”Monopoly”, Eetu mutisi ja Eira pyöräytti teatraalisesti silmiään.
”On meillä Eetu muitaki pelejä”, Nelly sanoi. ”Ne on tuolla ruokasalin kaapissa tuolla –”
”Me valitaan”, Eira sanoi noustessaan ja tarttuessaan olkapäähäni.Eira väänsi minua hetken niin kuin olisi yrittänyt nostaa minut sohvalta, mutta päästikin irti ennen kuin ehdin nousta. Hänen silmänsä räpsähtivät pari kertaa ilmeettöminä.
”Ai nii joo”, hän mutisi hiljaa ja kääntyi sitten Niklaksen puoleen. ”Tuu Niklas.”
”Mitä?” naurahdin epävarmana.
Silloin Eira loi minuun yhden säälivän katseen ennen kuin heitti Noan päälle nurkkaan niin vihaisen tuijotuksen, että ihme kun Noa muuttunut sen voimasta patsaaksi tai sulanut joksikin lätäköksi niin kuin piirretyissä, kun joku heittää happoa päälle. Minäkin katsoin kummastuneena Noaa, kun Eiran ripeiden askelten jumputus kurvasi ruokasaliin Niklaksen hiihtävä villasukka-askel perässään.
”Voi Eira-parka”, Nelly huokaisi ja nauroi sitten hiljaa.
Noan kasvoille levisi oivalluksen ilme.
”Mut joo. Onnea teille. Muidenkin kun Eiran puolesta…”Vilkaisin Nellyä parahiksi nähdäkseni, miten hän kohdisti hymynsä Noasta minuun.
Onnea meille?
Inari hymyili myös, ja Sonja. Ja jotkut muut. Eivät kaikki. Sylissäni lepäävät käteni tuntuivat siltä kuin joku olisi vetänyt niihin paksut ja pistelevät villahanskat, ja pulssi tuntui kurkussa asti. Noan katse oli nauliutunut minuun.
”Me pelataan Aliasta”, kuului ruokasalista Eiran äänellä.
”Eipä kun tätä uutta — What Do You Memeä!” Niklas väitti.
”Anteeksi”, sanoin hiljaa ja nousin. Pyyhkäisin typerän tonttulakin päästäni matkalla vessaan.Eetun ja Nellyn vessaan piti laittaa valot ulkopuolelta. Katkaisija oli vanhanaikainen, ohut. Valolla kesti hetken syttyä, joten ruuvasin oven lukkoon pimeydessä. Kun lämmin valo lopulta syttyi, peilistä minua katsoi idiootti, joka oli antanut tämän jatkua ihan liian kauan. Noan täytyi olla kertonut kaikille — ja vaikka hän tiesi, etten halunnut sitä, itseäni sain syyttää. Idiootin silmät täyttyivät säälittävistä kyynelistä. Suljin pytyn kannen ja istuin sille päästäkseni näkemästä häntä.
Voi miksen mennyt tapaamaan Busarakhamia, kun äiti komensi? Nyt oli myöhäistä. Busarakham oli tietenkin naimisissa jo, ja kukaan nainen, kukaan kunnon nainen, ei huolisi minua enää…
”Chai”, Noan ääni kuului oven takaa. Hän oli tainnut koputella siellä alusta asti.
”Mee pois”, komensin, mutta en saanut heikkoon ääneeni mitään auktoriteettia.
”Avaa ovi.”
”En. Mee pois.”Noa jatkoi oven läpi maanitteluaan, mutta en vastannut hänelle enää. Minun Noani. En minä edes halunnut mitään Busarakhamia, äiti hänet halusi. Mutta olihan se aina tiedetty, että vanhemmat tietävät parhaiten, mikä heidän lapselleen on hyväksi… Äidin järjestetty avioliitto oli ollut poikkeus. Kaikki muut äidin puolen sukulaiset olivat onnellisia. Sitten joskus Yen olisi myös onnellinen. Minä olin ollut niin hullu, että olin kuvitellut voivani saada mitä tahdon, kenet tahdon, ja vaikka se kuvitelma oli kestänyt näin vähän aikaa, minä olin ainoa onneton. Jumalan sietikin rankaista heitä, jotka kapinoivat ikiaikaisia järjestelmiä vastaan. Olisimme voineet viettää joulua Busarakhamin kanssa, eikä se sattuisi näin kovasti…
Ja kaikki tiesivät…
Jos ei jo jalkapallossa ja töissä tiedettäisi, niin pian tiedettäisiin…
Jari saisi tietää, eikä enää haluaisi kuulla minusta…
Äiti saisi tietää!!
Kun äiti tuli mieleeni, huomasin nousseeni seisomaan. Noa edusti turvaa, jota kaipasin yhtäkkiä valtavasti, mutta oven takana oli tullut hiljaista. Valahdin takaisin istuimelleni ja annoin kyynelten vuotaa ylitse. Minun äitini, maailman rohkein nainen — minun maailman kiltein Jarini — minun Yenini, prinsessa — kotiin ei olisi enää menemistä, ei enää ikinä. En pystynyt itkemään hiljaa.
Pesukone liikkui hitaasti nytkien eteenpäin. Sen takana oli kylpyhuoneen toinen ovi, joka oli aina vähän yläreunasta raollaan, ja josta ei saanut kulkea. Joku oli tulossa. Nostin jalkani pytynkannelle ja halasin sääriäni. Mitä väliä? Minun äitini — minun — enää ei tarvitsisi mennä kotiin — ei tarvitsisi mennä Taivaaseen —
”Chai nyt oikeesti”, Noa sanoi ja tunki yläruumiinsa väkisin siitä liian pienestä raosta, jonka oli saanut aikaan pesukoneen takana olevalle ovelle.
”Mene nyt jo pois”, käskin, vaikka olisin halunnut vetää pesukoneen seinästä, tai siis ovesta, ja tunkea pääni Noan paidan alle ja tulla pidellyksi ja rauhoitelluksi siellä. Ääneni kuulosti omiinkin korviini ohuelta.
”No en mä sua voi sinnekään jättää. Avaa nyt se oikea ovi tai mä–”
”Enkä.”
”–joudun kiivetä tästä yhdellä jalalla!”Kun en toiminut, Noa toteutti uhkauksensa. Hän tönäisi pesukonetta ovella vielä pari kertaa ja mahtui sitten luikertamaan ovenraosta sen päälle yläruumis edellä. Hän valui pesukoneen kylkeä kylpyhuoneen puolelle kuin mato. Olisi naurattanut, ellei olisi itkettänyt.
”Miks sä kerroit kaikille?” kysyin sen sijaan että olisin auttanut kolhiintuneita käsivarsiaan hieroskelevaa Noaa ylös liukkaalta lattialta.
”En mä kertonu… Kaikille”, Noa sanoi vaisuna. ”Mä kerroin Inarille…” hän mutisi ja katseli minua alta kulmain. Sitten hän yritti nousta, mutta proteesi luisti niin, että hänen oli keskeytettävä yrityksensä.
”Kaikki tietää. Mä en halunnu että kukaan tietää. Ja nyt kaikki tietää.”
”Chai”, Noa sanoi anelevasti niin kuin nimeni olisi tarkoittanut aurinkoa eikä poikaa. Noa sanoi sen aina väärin. Noa oli ollut aina väärin. Minä olin väärin.Noa ojensi kätensä. Sen sijaan, että olisin auttanut hänet ylös, liu’uin itsekin polvilleni lattialle. Silitin hänen poskeaan. Voi luoja, miten rakastin hänen leukaansa, hänen nenäänsä, hänen huuliaan, hänen otsaansa, hänen silmiään, hänen korviaan, joista toinen oli kääntynyt hieman enemmän ulospäin —
”Mun pitää mennä nyt”, niiskaisin ja tartuin hänen hapuilevaan käteensä suukottaakseni sitä vielä yhden kerran. Noa ei päästänyt irti kädestäni.
”Tässäkö tää nyt oli?”
Painoin otsani vasten hänen nyrkkiään, jolla hän puristi kättäni. Halusin nähdä toisenlaisen joulun. Mitä jos meillä olisi ihan oma asunto? Mitä jos meillä olisi glögiä ja pipareita ja niitä Dumle-joulutorttuja, jotka olivat palaneet, kun olimme yrittäneet tehdä niitä viikolla? Mitä jos meillä olisi samanlaiset pyjamat ja atonaattona antaisimme toisillemme kirjat, joita lukisimme yhdessä myöhään peiton alla ja odottaisimme kinkun paistumista uunissa — mitä jos me voisimme yhdistää omat perinteemme ja elää itse omat joulumme, oman elämämme? Hulluuttahan se oli.Toisaalta…
Äiti saisi kuulla.
Jumala saisi tietää.
Kukaan Busarakhamin kaltainen ei huolisi minua enää, kun olin tällainen.
Näinkö huumeiden käyttäjätkin perustelivat uutta annostaan? Kaikki oli jo menetetty?Pudistin päätäni Noan rystysiä vasten vastaukseksi. Olisi pitänyt kohauttaa olkiaan. Minun piti miettiä. Minun piti miettiä, miten tekisin rauhan sen kanssa, että Noa kertoi kaikille, vaikka minä en halunnut kertoa kenellekään.
-
Voi Chai! Johan kaikki oli ihan liian hyvin mennytkin tällä saralla. Mikä itsepetos: jos kukaan ei tiedä, Noaa ei ole olemassa. Nyt kaikki tietää ja kaikki on pilalla ja väärin.
-
-
23:00
Tähän olin yksinäisyydessäni ja epätoivossani uudelleen päätynyt. Mitä olin taas tekemässä? Miksi kukaan ihminen tekee itselleen näin?
Kun pidin omalla kehollani Milania Hopiavuoren ulko-oven pieltä vasten, se tuntui samalta kuin aina. Tuttuus ei ollut tylsää, ei se ikinä ollut ollut. Halusin olla siinä, ja halusin kuvitella, että Milankin halusi. Ei minun tarvinnut olla edes kovasti humalassa, vaan olin esittänyt ehkä Milania varten, ehkä saadakseni alibin, ehkä saadakseni jonkin järkevän syyn tälle. Tiesin, että tässä kävisi täsmälleen niin kuin vuosi sitten ja taas se sattuisi, vaikka muuta väittäisin. Olin yhtä valmistautunut siihen kuin viimeksikin.
”Heitätsä mut kotiin?” kysyin hiljaa suoraan Milanin korvaan ja tunsin, miten hän hymyili. Olinkohan jonkinlainen voitonmerkki? Osoitus siitä, että kukaan ei pääse yli tästä miehestä?
”Tietenkin”, Milan mumisi, mutta en malttanut lähteä silti heti.Ajomatkalla olisi ollut aikaa harkita uudelleen. En aikonut. Käytin koko ajan Milanin tutkimiseen. Hänellä oli pitkät ripset, mutta ihan vaaleat. Katulamput luistattivat niiden varjoja hänen poskillaan. Viime vuonna olin väittänyt itselleni, etten halunnut oikeasti olla hänen kanssaan sillä tavalla, vaan halusin olla hän. Jos maailman kauneimmista ihmisistä tehtäisiin lista, Milan olisi vähintään top vitosessa. Tänä vuonna olin viisastunut. En tekisi mitään Milanin suoralla nenällä ja täydellisillä hampailla. Olin ääliö, joka halusi palata ajassa taaksepäin taas yhdeksi lyhyeksi hetkeksi.
Milan ajoi suoraan oveni eteen. Ei se ketään haittaisi, paitsi minua. Eikä auto ollut minunkaan tielläni, vaan se oli merkki siitä, että hän lähtisi taas yhtä nopeasti kuin viimeksikin. Ennen kuin olin vöistä päässyt, Milan oli kiertänyt auton ja avannut oven minulle. Muistoistani välähti väkisin kuva vuosien takaa. Milanilla oli aina kauluspaita. Aina. Hän ei kuulemma osannut olla koulussa muuten. Hänen koulussaan oli ollut koulupuvut. En ollut piitannut koulupuvuista, mutta olin aina piitannut Milanista kauluspaidassa. Tänään en ollut huomannut katsoa, mihin hän oli pukeutunut.
Kun sain ropellettua lukon auki, pääsin katsomaan. Milanilla oli kauluspaita. Sen napit panivat hanttiin kovemmin kuin oveni lukko, mutta olin sinnikäs.
”Jerusalem?” Milan kuiskasi.
”Se on iskän ja äitin luona”, vastasin nopeasti ja Milan rentoutui heti. Jeppe ei jostain syystä pitänyt hänestä.Jos joku utelias kysyisi, voisin sanoa, että ei, me emme ole viettäneet yötä yhdessä. Kun Milan muutaman hetken kuluttua keräili vaatteitaan, minä istuin sänkyni reunalla ja puristin tyynyä sylissäni. En sanonut mitään, kun Milan hymyili ennen kuin pujahti eteiseen. Takki kahahti ja ovi kolahti. Pian sen jälkeen syttyivät auton valot ikkunani alla ja hän oli poissa taas.
Niin, tähän minä olin taas päätynyt, ja itseäni sain syyttää, että se tuntui taas yhtä kauhealta kuin viimeksikin.
-
Nopee välikommentti: AAAEEAAEEAAAA!!
Niin kamalan hyvin kirjoitettu, etten edes tiedä, mitä kohtia korostaa. Vaikka sitä, kun katulamput luistatteli niitä ripsien varjoja sinne poskille. Tai sitten ”En ollut piitannut koulupuvuista, mutta olin aina piitannut Milanista kauluspaidassa.”
Ja niin traagista taas, että halkean! Täydellinen teksti juuri siksi, että loppu on mitä on. Tää olis omana kokonaisuutenaankin jotenkin tosi runollinen ja toimiva, vaikka tää onkin nyt vain yksi palapelin osa.
Mä melkein kyllä arvasin tän heti, kun sä kävelytit Milanin sisään pikkujouluihin. 😀
-
Kyllä, traaginen on oikeasti se ainoa sana tätä kuvaamaan. Ja mä en arvannut tätä (tai siis muistanut ajatella asiaa), kun Milan valssasi Hopiavuoren tupaan. Voi Hello, Hello.
-
-
Bhyää, yritän todella aktivoitua, mutta Camilla mukana ainakin jatkoilla ja tuo mukanaan avekkina Hopealinnan Jukin!
Camilla (*) ja Pasi
-
23:20
Olin tyytyväinen, kun olin saanut pummattua Inarilta kyydin kotiin. Joku vain oli ilmeisesti ottanut vahingossa minun kenkäni kotimatkalleen, joten ei ollut mitä laittaa jalkaan. Kollasin maanisesti kenkätelineen ympärystää, mutta joka ainoa poponen oli minulle liian suuri. Tai no, oli nurkassa yhdet suurin piirtein sopivat, mutta ne eivät todellakaan olleet minun. Ne olivat sen tyyliset, että joku Outi olisi voinut käyttää niitä, mutta eiköhän Outillakin ollut isompi jalka kuin minulla. Talli oli kyllä täynnä kääpiöitä, niin että ne saattoivat olla kenen tahansa —
”Ota Nellyn kengät”, Inari ehdotti. Hänellä oli ollut käsi ovenkahvalla jo hyvän aikaa.
”En mä voi ihmisten kenkiä viedä!”
”Voithan! Pistä noi keltaset. Sillä on monet. Kyllä se vähä aikaa pärjää.”
”No voi ny. Pakko kai se on. Mä täältä omianikaan tahdonvoimalla löydä.”Myös Nellyn kengät olivat minulle isot. Pidin toisella kädellä kiinni jäisestä kaiteesta ja toisella Inarin käsivarresta, kun hiihdin varovasti liukkaita portaita alas liian isoissa monoissa. Heti kun olimme turvallisesti maan kamaralla ja päästin irti, Inari astui puolitoista metriä kauemmas minusta. Pudistin päätäni: muistin kyllä, mitä Hello ja Eira olivat Inarista sanoneet. Pääsisi nyt yli jo. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä.
Inarin auto oli tietenkin maneesin äärimmäisessä reunassa Jumalan selän takana Hornantuutin tuolla puolen. Puolittain pelkäsin kaatuvani matkalla, mutta alkoholi sai minut sen verran vainoharhaiseksi, että ennen kaikkea olin näkevinäni suden silmiä maneesin takana. Jostain syystä niille kuvitelluille silmille piti esittää aina korostetun rauhallista: liikkua hitaasti vailla huolen häivää, vaikka oikeasti teki mieli juosta autoon täysillä. Silloin olisi pelottanut enemmän, jos olisin huomannut Inarinkin tähyilevän metsänreunaan mutta ei hän tähyillyt. Hänellä oli kova kiire purra huultaan ja vilkuilla minua niin äärimmäisen salaisena, että sokea myyräkin huomaisi kyllä.
Autolla meinasin vetää lipat, mutta pääsin onnellisesti sisään. Työnsin kädet taskuihin. Pullonkorkki: ei, räikkä: ei, rikkinäinen kaulaketju: ei, ralliautossa istuva muovisammakko: ei, sytkäri: joo, puhelin: ei, joku karkkipussilta tuntuva roska: ei, irtopurkkaa: ei, tupakit: joo! Painoin ikkunan auki, kun Inari käynnisti auton ja sytytin tupakan saman tien.
Radiossa soi Loop. Siitä ei voinut päätellä mitään Inarin musiikkimausta. Emme olleet koskaan somessakaan puhuneet musiikista. Kaikesta muusta oli puhuttu — niin kuin koulusta.
”Vieläkö sä aiot mennä sinne oikikseen?” kysyin kun Inari katsoi autoja tienpäässä hyvin huolellisesti.
”Emmä tiiä mennäänks sinne ihan noin vaan”, Inari mutisi.
”Koska on seuraava haku?” kysäisin jotain kysyäkseni ja puhalsin savua ulos ikkunanraosta.
”Yhteishaku on helmikuussa…”
”Meinaatsä hakee?”
”Joo.”Hetken hän näytti siltä, että meinasi sanoa vielä jotain, mutta kääntyikin sitten tielle. Auto suti hieman, vaikka hän kuinka varovasti kaasutti. Se puski kevyesti penkkaan päin. Inari puristi rattia rystyset valkeina.
”Jaa, tää on sitte etuveto”, sanoin jotain sanoakseni.
”Joo, tai emmä tiiä…”
”Ne puskee tälleen kyllä. Mutta jos rauhas ja turvas haluaa talvella ajella, niin etuveto on aiva hyvä, jos ei neliveto oo vaihtoehto.”
”Joo…”
”Kun mä täytin kaheksantoista, mulla oli talvipulkkana takavetonen Bemari, vitossarjalainen E39. Sillä oli kiva mennä lintassa tuolla…”Inari ynähti jotain. Oli vaikea rupatella muusta kuin autoista, ja Inari ei tykännyt autoista. Olisin voinut puhella vaikka mistä, mutta kun hän ei auttanut sitten yhtään.
”Täs autos tavallaan, tai siis, mä en haluais että sä poltat autossa”, hän sanoi lopulta.
”Olisit nyt heti sanonu!” parahdin ja nakkasin tumpin ikkunasta.
”Tos olis kyllä ollu toi tuhkis…”
”Joo mutta jos täällä ei saa polttaa niin et sä halua sitä siihenkään haiseen.”
”No… Niin…”Hiljaisuus sakeni. Somessa Inari oli puhunut vaikka mistä. Hän osasi olla hauska ja sydämellinen. Kai minun sitten pitäisi ottaa meidän välimme puheeksi nyt, kun kerrankin olimme kahden. Ei tämä ainakaan kiusallisemmaksi ja kamalammaksi voisi muuttua.
”Inari kuule. Mikset sä enää tykkää musta?”
”Mit–”Kai hän säikähti. Kai se johtui siitä, että hän painoi yhtäkkiä kaasua hieman kovempaa. Tie oli peilijäässä. Kun liu’uimme kylki edellä kohti vastaantulevien puoleista penkkaa, painoin nyrkit leukani alle tueksi, koska mitään ei ollut tehtävissä. Onneksi vauhti oli ihan naurettavan hidas: menimme varmaan viittäkymppiä, eikä yksiäkään muita ajovaloja näkynyt meidän valojemme lisäksi. Inari ei varsinaisesti kiljunut, vaan vinkaisi. Tömähdys oli hyvin pehmeä, mutta auto valui kokonaan ojan puolelle.
”Nonii, uppistakeikkaa”, tuumasin ja aloin nauraa.
Inari sen sijaan alkoi itkeä.
”Hei — mikä sun nyt tuli? Saitsä kipeetä johonkin? Rauhotu nyt — eihän tässä oo mitään hätää!”
”Emmä saanu kipeetä”, Inari sai sanottua, ja hetken niiskuttamisen jälkeen jatkettua: ”mä säikähdin.”
”Kaikkihan nyt välillä vähä penkassa käy, ei sitä muute olla kuskeja eikä mitään.”
”Ei käy! Eikä, eikä, mitä mä nyt teen?”
”No jos sä oot nyt vähän rauhottunu niin eiköhän nousta kattoon, mitä tässä voi tehdä.”Autossa ei näkynyt siinä valossa naarmuakaan. Syvällä penkassa se kuitenkin oli, eikä sitä saisi sieltä kaivamallakaan. Inari voivotteli hiljaa.
”Älä nyt viitti”, koetin rauhoitella häntä. ”Tossa.”
”Mitä tää on?”
”Twix. Syö sä sitä. Mä soitan Eetulle että tulee nyppäämään ton auton ylös.”
”Eikä! Et soita! Ei vitsi, kaikki pitää mua muutenkin jo ihan hirveen huonona kuskina, voi ei, voi ei!”
”Okei — tunnetsä ketään muuta kellä on traktori?”
”No en! Eiku tunnen! Mannin. Mutta et soita sillekään!”Pudistin päätäni ja hyppäsin auton kaltevalle konepellille istumaan. Sama se oli pistää tupakaksi. Inari saisi varmaan jonkin hermoromahduksen, jos soittaisin apua nyt, kun hän oli tuossa tilassa. Pian hän varmasti rauhoittuisi ja ymmärtäisi, että pakkohan meidän oli soittaa joko Eetulle tai sitten tälle Inarin Mannille.
-
Ralliautossa istuva muovisammakko. :DDd
Ai vitsit ku säikähdin tossa, kun mentiin ojaan. Onneksi ei sittenkään käynyt pahemmin! Toivottavasti tytöt pääsevät pian jollain keinolla pois sieltä pakkasesta. Siellähän ovat jumissa keskenään. Liekö tulee pakko puhua asiat halki viimein siinä odotellessa…
-
-
Noin 22:40
En millään saanut Oskarista selvää – se vain toisteli joitain epämääräisiä lauseita niin kuin se olisi ollut matkalla psykoosiin. No ei, laskuhumala sitä varmaan vain vaivasi. Päätin joka tapauksessa viedä sen kotiinsa. Kai se siellä pärjäisi itsekseen? Täytyisihän sen pärjätä.
Suuntasin aluksemme keulan niin, että pääsisin kääntymään seuraavassa järkevässä paikassa takaisin kohti pimeiden peltojen ympäröimää Otsonmäkeä.
”Sun pitää sit pysyä hereillä ja kertoo mulle, mistä teille käännytään”, sanoin.
”Hnng”, vastasi Oskari narisevalla äänellä.
Piti keksiä jokin keino pitää se valveilla.
”Tykkäsiksä siitä simasta?”
”Hm? Joo?”
”Sä voisit sit tykätä inkiväärioluesta.”
”Kaljaa.”
”Ei sillä oikeestaan oo mitään tekemistä kaljan kanssa. Ei siinä oo välttämättä alkoholiakaan. Se on vähän niinku simaa. Makeeta.”
”Aha.”Mietin kuumeisesti seuraavaa puheenaihetta. Tie oli liukas, ja pidin tiukasti ratista kiinni molemmin käsin. En uskaltanut ajaa kovaa.
Vilkaisin auton kelloa. Se oli jo niin paljon, ettei mun olisi järkevää palata pikkujouluihin – suurin osa lähtisi varmaan kuitenkin tunnin tai parin sisällä koteihinsa. Ja ne jotka jäisivät, olisivat jo sen verran humalassa, etteivät huomaisi mun puuttumista. En ollut samalla aaltopituudella, kun en ollut ehtinyt juomiseen mukaan. Eikä se haitannut mua yhtään. Mulla olisi huomenna estevalmennus toisella tallilla, enkä halunnut mennä sinne naama kipeänä. Ajaisin vain Oskarin kotiinsa ja palaisin sitten omaani Seinäjoelle.
”Pärjääksä kotona itekses? Camilla saattaa olla vielä pikkujouluissa…?” kysyin.
”Ei kukaan- kukaan ei halua- mun kanssa…” Oskari mutisi epämääräisesti. Siitä ei saanut mitään tolkkua. Hämärässä en nähnyt, oliko sillä edes silmät auki enää. Miten hitossa mä saisin sen raahattua sisään asuntoonsa, jos se menisi jalattomaksi?”Oskari hei.”
”Mm?”
”Älä suutu Alexille, vaikka mä kuulin siltä sun… jutusta. Ja jooko ettet kerro siitä Emmasta muille? Ei se mikään salaisuus oo, mut… tiiätsä?”Tulkitsin Oskarin ynähdyksen myöntäväksi vastaukseksi. Juuri kun luulin, ettei siitä saisi mitään sen kummempaa irti, se tulikin ulos kuplastaan ja puhui melkein kokonaisen lauseen:
”Älä säkään kerro muille – siitä.”
”En tietenkään”, vakuutin kiireesti. ”Mutta Oskari?”
”Joo?”
”Mitä sä ajattelit, kun mä tulin alunperin Hopiavuoreen – kun mun nimi oli Ilona? Oliks se susta ihan kamalaa?”Odotellessani Oskarin keräilevän sanoja mielestään oikeaan järjestykseen lausetta varten mä mietin, miten vaikeaa sillä täytyi olla mun takia. Ei pelkästään siksi, että mä tiesin nyt, vaan koska mä muistutin sitä sen menneisyydestä suunnilleen joka päivä olemalla Ilona. Mä olin kangastus siitä ajasta, kun se oli ollut vankina kehossa, johon se ei ollut kuulunut.
Hävetti, kun en ollut tajunnut mitään, vaan olin tuppautunut Oskarin elämään, vaikka sillä olisi varmasti helpompaa ilman mua sotkemassa asioita. Tunsin itseni tyhmäksi. Olisiko parempi, jos lähtisin pois? Olihan niitä muitakin talleja, joihin viedä hevosensa. Toisaalta täällä oli Alex. Mun sisko, jota en ollutkaan koskaan saanut vanhemmiltani. Rakas Alex. Mutta nyt sekin varmaan vihaisi mua, kun mä olin mennyt puhumaan Oskarille, vaikka olin luvannut, etten menisi. Pakosti Alex saisi ennen pitkää tietää, sillä se tiesi aina kaiken.
Paska minä. Teki mieli hakata päätä rattiin, mutten tehnyt niin. Piti huolehtia Oskarista ensin.
-
Ulkopelit on pelattu ja vaatteitaki vähän vaihdettu.
Glögiä ja lautapelejä koko porukalla, ennen kuin terävemmät juomat kannetaan pöytään. Osa porukasta seikkailee pitkin taloa mutta se ei tarkota että olohuone jäis tyhjäksi missään vaiheessa.
Kuva isompana & kuva viielä vähän isompana,että turhat tyhmäkki yksityiskohdat näkyy.p.s. Yritin löytää Alexista kuvaa/tarkempaa kuvailua, mutta jos näyttää iihan vieraalta niin ehkä sohvan reunan tyyppi on jonkun mukana tullu vieraileva tähti.
-
No ihan järkyttävän hienoa työtä taas! Ensinnäkin ihania villasukkatyyppejä talo täynnä. Sitten on noi kaikki yksityiskohdat kuusenneulasia myöten. Ja koiratki siellä – niillä on niin hauskaa! Ja Onnilla on pomppa päällä – en ehkä kestä! <3 Aivan mahtava kuva. Ja se on muuten just noin, että kun talossa on koiria, niin lattioilla lojuu väistämättä luita ja leluja ja sit kaikkea sellaista sälää, mitä koirat ovat vain päättäneet omia leluikseen. 😀
Ja mä oon muuten aika varma, et se oli Hello, joka piirsi tolle yhelle paperitontulle hymynaaman.
-
Siis mä kualen oikeesti. Oon herännyt ysiltä, koska me mennään aina koirapuistoon vapaapäivibä klo 11. Myöhästyin puistosta, johon menin syömättä sängystä päin, koska vahtasin tätä. Tultiin tunti sitten takaisin ja vahtaan yhä, kun aina löytyy jotakin uutta, ja jatkaisin vahtaamista mutta kun pitää lähteä auttamaan kaveria ostamaan joululahja sen boifrendille. Tulen kyllä paasaamaan lisää siitä sun tästä nintendosta ja hopeaköynnöksestä pollemukeihin, mutta ensin pitää keskeyttää hetkeksi vahtaaminen kun kuolemanloukku ei kun ideapark kutsuu
P. S. voisko tästä ostaa ihan oikeesti mun olkkariin printin kehyksiin? Rakastan tätä.
-
Liityn laulukuoroon: tosi mahtava kuva, kiitos! Eihän tässä muuta joululahjaa enää tarvitsekaan tämän lisäksi.
-
-
Pahoittelut että nämä tulevat nyt näin myöhässä. Joulu ja siihen valmistautuminen veivätkin meikäläisestä aivan kaikki mehut. Onneksi näistäkin kemuista voi kirjoittaa vielä vaikka läpi tammikuun, ei se ole niin justiinsa. Jos kaikille sopii, niin kunniamerkin voisi vielä saada itselleen tuotoksen tekemällä aina 22.1.’23 asti.
Kun viimeisetkin innokkaat kisailijat viimein saapuivat tuvan puolelle, lunta vaatteistaan ravistellen, oli pisteidenlasku lähtenyt jo hyvin käyntiin. Ensi vuodelle pitäisi selvästi nostaa vaikeustasoa, sillä yksi toisensa perään pinoon alkoi kasautua täydet pisteet kerryttäneitä lappuja. Nyt nopeudella todellakin olisi merkitystä!
Ensimmäisenä maaliin pääsivät Milan ja Biffe! Siinä ei kauaa nokka tuhissut kun ratsukko suoritti leikkimielisen tehtäväradan ammattimaisin ottein.
Seuraavana perille pääsivät Ilona ja Veera. Ratsastajan punoittavista poskista huolimatta näytti, että kaksikolla oli äärimmäisen hauskaa. Siihen malliin ainakin Ilona hymyili Veeran tyytyväisiin pärskähdyksiin.
Kolmantena perillä olivat Janna ja Paahtis, ja ihan heidän liepeillään Inari ja Uuno.
Viimeisenä takaisin talliin tepastelivat Noa ja Flidais, eikä suinkaan ollenkaan siksi että muut olivat jo ehtineet siirtyä tuvan puolelle niin, että Chain viileälle poskelle sai ohimennen painettua suukon.Lopulliseksi voittajaksi Hopiavuoren pikkujouluisessa tietovisassa nimettiin viimein….
Ilona ja Veera!
Kisa oli tiukka (siis oikeasti, kun te kaikki osasitte vastata kysymyksiin niin hyvin :D), mutta Ilona kiri itsensä kärkeen nipinnapin muiden ollessa ihan kannoilla. -
24:00
Kesti aika kauan, että Inari lakkasi saamasta voimattomia, lyhyitä itkukohtauksiaan. Auto oli niin syvällä ojassa, että sitä oli turha edes yrittää kaivaa irti. Sen sijaan laitoin Inarin istumaan sen takapuskurille ja hyppäsin itse perässä. Se kallisti kovasti ojan puolelle, mutta Inari nojasi itsepäisesti poispäin minusta ja pystyi istumaan lähes suorassa.
Kun Inarin hengitys ei enää ollut niin katkonaista, vaan vain hieman värisevää, hän suostui edes keskustelemaan avun soittamisesta. Eetua ei kuulemma saanut edelleenkään häiritä, koska kuulemma sitten kaikki tallilla tietäisivät, kuinka hirveän huono hän on joka asiassa. Niin kuin esimerkiksi kuskina. Nauroin sille kommentille ihan ääneen, mutta Inari-paran kulmat kurtistuivat taas uhkaavasti itkuilmeen suuntaan.
”Entä sun isäs? Onko sillä traktori?” kysyin varovaisesti, kun kerran Eetu ei käynyt.
”Ei todellakaan!” Inari vinkaisi niin kuin olisi yrittänyt kertoa isästään muutakin kuin että hänellä ei ollut traktoria.
”No… Mä nyt en tunne ketään. Paitsi jos me soitetaan jollekin muulle tallilla, että ottaa Eetun traktorin ja tulee.”
”Ei… Ei siellä oikeen oo ketään…”
”Siis siellähän on kaikki”, naurahdin. ”Siellä on kirjaimellisesti kaikki.”
”No ehkä Ilona…”
”No se nyt ei varmasti suostu ajamaan traktoria, tai jos suostuu niin se pelkää koko matkan. Marshall näyttää siltä, että se vois osata –”
”Ei Marshallia!”
”Miksei?”
”Emmä tiiä. Emmä silleen tunne sitä… Ei se varmaan tulis…”
”Pöh. Tulispa.”Inari nojasi hetken leukaansa nyrkkeihinsä ja kyynärpäitään polviinsa. Hänen hienoisen rentoutumisensa huomasi siitä, miten hän kallistui jo aavistuksen minun ja ojan suuntaan. Hän huokaisi ja sulki silmänsä.
”Soitetaan kuitenki sille Mannille”, hän mutisi ja ryhtyi kaivelemaan takkinsa taskua vaikeasti. Hän säpsähti ja pysähtyi hetkeksi, kun survaisi käsivarttani vahingossa kyynärpäällään, mutta ei sanonut mitään.
Inarin puhelimessa ei ollut hirveän montaa numeroa tallennettuna. Minun olisi pitänyt selata paljon kauemmin, jotta olisin päässyt ensin M-kirjaimeen ja sieltä Manniin. Hän yhdisti puhelun ja niiskutti samalla joko kylmästä tai itkusta. Manni vastasi nopeasti.
”Hei”, Inari tervehti arasti ja kuunteli.
”Herätinkö — no — ei sitte mitää”, hän änkytti ja vältteli katsettani, kun irvistin hänelle.
”Eiku ei oikeesti mitää.”Päätäni pudistellen nappasin puhelimen suoraan Inarin korvalta ja työnsin sen omalle korvalleni pipon alle.
”Hei, tässä on Inarin kaveri Alex.”
”Alex? Ai Alex! Ai SE Alex?” linjalta kuului puuroisesti mutta ystävällisesti.
”Vissiin joo just se Alex”, myönsin ja vilkaisin Inaria, joka näytti hämärässäkin kalpenevan. Ehtisin kerätä lisätietoja myöhemminkin. ”Ellei sit tähän oo sotkettu montaa Alexia.”
”Ei kai. Mitäpä Alex? Ja Inari?”
”Meille kävi vähä köpelösti ja auto on pikkusen ojan puolella, niin me ajateltiin että tuutko nyppäämään meidät ylös että päästäis jatkamaan matkaa.”
”Onko kaikki kunnossa?” Manni kysyi ääni yhtäkkiä ihan terävänä.
”Ei mitää hätää”, vakuuttelin. ”Kauniisti ja pehmeästi mentiin kuule alas.”
”Noni… Noni… Okei — sano Inarille et isi — eiku siis että mä oon tulossa. Missä te ootte?”
”Juu, kiitoksia kiitoksia. Me ollaan täs Vanhalla, melkeen tallin vieressä.”Inari näytti vajonneen johonkin transsiin, mutta otti puhelimensa kyllä tarjottaessa vastaan hieman viiveellä. Hän katseli metsänreunaan, eikä muistanut räpyttää silmiään.
”Varmaan tulee vielä susiakin…” hän mutisi puoliääneen.
”No, Inari? Oonksmä Se Alex?” virnistin saadakseni hänet havahtumaan. Ja koska halusin tietää, olinko kuitenkin joku epä-Alex, ja oliko joku toinen se pää-Alex.
”Hä — mitä?”
Huokaisin. ”Ei mitää.”Montakymmentä sekuntia kului hiljaisuudessa. Inari katseli jokaisen rasahduksen suuntaan, joten minäkin aloin tehdä niin. Niskaa kutitti ja pisteli niin, että yhtäkkiä alkoi tuntua, että pimeydessä todellakin tuijotti susilauma. Tuntui vaaralliselta istua hiljaa, joten luisuin alas takapuskurilta ja aloin hyppiä lämpimikseni.
”Nii joo”, muistin hyppiessäni mahdollisen syyn ojaanmenollemme. ”Oonksmä tehny sulle jotain pahaa?”
”Kuinka niin?” Inari kysyi metsältä.
”Kun mä luulin että me oltiin kavereita ja sit kun mä muutin tänne, niin… Noh…”
”Et sä oo tehny mitää”, Inari sanoi pehmeällä äänellä.
”Vaan?”
”No…” hän epäröi ja mietti ennen kuin vastasi omituisen, kaartelevan vastauksensa. ”Sä et totanoin ollu ihan… No sellanen mitä mä ajattelin kai.”
”No, ilo tuottaa pettymys”, hymähdin. Ei sellaista ollut kauhean kiva kuulla, vaikka jotain sellaista olin epäillytkin.Inari vilkaisi minua ja alkoi räpytellä silmiään normaalisti. Hän vaihtoi väriä kalpeasta punaiseksi, puri huultaan ja antoi silmiensä vilistää taas metsänreunaa. Sitten hän hengitti syvään ja nyökkäsi itsekseen kuin olisi päättänyt jotain suurta. Puhua.
”Mä kuolen jos sä kerrot kenellekään”, hän pohjusti.
”Mä oon aika paska pitään salaisuuksia. Niinku huomasit.”
”No nyt et kerro.”
”Yritän.”Vielä kerran Inari hengitti syvään ja puuskautti sitten ilmaan monimutkaisen virkkeen, joka tuli yhtenä pötkönä niin kuin olisi yksi ainoa sana.
”Mä luulin et sä olit poika ja vähä ihastuin mut sit sä et ollukkaa niin mä en tienny oikeen mitä mä sit tekisin ja sit aikaa kului.”
Ei siinä voinut kuin nauraa.
Inari oli punaisempi kuin Hellon Toyota.
”Mä arvasin että sä pidät mua nyt ihan vammasena.”
”En mä sua minään pidä”, nauroin. ”En mä sulle naura!”
”Vaan mille!”
”Emmä tiiä, helpotuksesta varmaan! Onhan se nyt aika kunnia olla muutenki melkein sun poikakaveri! Mä oon oikeestaan aika otettu.”
”Et kerro kenellekään!”
”En en! Tai saaks kertoo Ilonalle?”
”Ei!”Hetken kuluttua Inarikin hymyili. Hän ryhtyi heiluttelemaan sääriään takapuskurilla istuessaan ja potkaisi minua pari kertaa kevyesti kylkeen. Ihan tahallaan. Tiesin, että se oli Inarin lupaus siitä, että nyt voitaisiin jatkaa elämää normaalisti.
Lopulta autiolla tiellä näkyivät traktorin valot.
-
Ihanaa, että heillä kävi näin! <3
Omahyväisesti naureskelin tietenkin tälle: ”No se nyt ei varmasti suostu ajamaan traktoria, tai jos suostuu niin se pelkää koko matkan.” Kyllä, naulan kantaan. :DDD
On kyllä taas laadukasta ja oikeissa kohdissa hassunhauskaa tuotantoa sekä autenttisen viihdyttävää Alexia. En mä oikein osaa muuta tähän kommentoida. Paitsi että olipas kiva palata pikkujouluyön tunnelmaan näin jälkikäteen ja kiva tietää, miten tämä seikkailu päättyi!
-
Ai että mie tykkäsin lukee tätä! Tunnelmasta sai niin hyvin kiinni ja tapahtumat pysty oikein näkee mielessään. Alex vaikuttaa hauskalta hahmolta 🙂
-
Tästä tuli niin hyvä mieli!! Ihanaa kun Inarilla on Alex! Kaikesta huolimatta Alex taitaapi olla juuri sitä mitä Inari on vähän elämäänsä kaivannut ja tarvinnut. Hyvän mielen lisäksi tuli myös jotenkin niin huojentunut olo, kun lopussa Inarikin hymyili. <3
-
