Tämä aihe sisältää 10 vastaukset, 2 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
-
Kurjen Karneian laitumellelasku – 22.06.2019
Olin jo muutaman päivän miettinyt pääni puhki, että kenet minä saisin laittamaan toisen varsoistani laitumelleen, koska tietenkin Tiitus oli laittamassa omaa varsaansa samoille laitumille eikä hänestä olisi apua. Kyllähän iskä tai äiti tulisi jos vain pyytäisin, mutta he menevät aina jussiksi mökille ja sieltä on tunnin matka tänne, joten en halunnut vaivata heitä. Onneksi satuin ihan ohimennen puhumaan Tiitukselle ongelmastani, koska hän kertoi laitumelle laskun tapahtuvan lauma kerrallaan. Pystyn siis ensin laskemaan Neian omaan tammalaumaansa ja sen jälkeen Raikulin pikkumiesten laitumelle.
Olin mielestäni hyvissä ajoin Hopiavuoressa, mutta silti tallin parkkipaikka oli niin täynnä, että jouduin ajamaan autoni traileri perässä kentän vierelle. Ajoin siihen todella varovaisesti ja saatoin vain toivoa, että Eetu ymmärtäisi. Noustessani autosta jäin katselemaan muita ihmisiä. Yhtäkään tuttua en nähnyt ja koska kaikki vaikutti niin kiireisiltä touhutessaan omien hevostensa kanssa, en lähtenyt tekemään tuttavuutta. Tarkistin hevosten oltavat ja lisäsin Raikulille vähän heinää, koska se joutuisi odottamaan siellä, että laskisin Neian ensin. Sitten lähdin etsimään edes jotain tuttua naamaa, jotta voisin kysyä mikä on tarkka kellonaika.
”Heippa, tiedätkö sä milloin me ollaan lähdössä tammalaitumelle? Mulla on noi hevoset vielä tuolla trailerissa ja en viittis toista jättää sinne yksin pitkäksi aikaa, niin joutuu tammakin siellä sitten odottamaan. Vai kerkeisinkö kävelyttää Raikulia ensin, jos tässä vielä menee?” Kysyin teini-ikäiseltä tytöltä, joka piti käsissään ruunikon puoliverisen talutushihnaa. Hetken hän tuijotti minua äimistyneenä, mutta vastasi sitten jotain, että ihan pian meidän pitäisi olla lähdössä. Sitten kuulinkin Eetun ihastuttavan murteen, kun hän kyseli ollaanko jo valmiita.
Kävin pikaisesti lastaamassa Neian pois trailerista ja olin tyytyväinen tamman käytökseen. ”Sä olet kyllä niin kiltti tamma, tiesitkös. Toisin kuin tuo sinun vieruskaveri Raikuli, kuuntele nyt kuinka se siellä kolistelee. Ihan samalla tavalla kuin Daddykin viime viikonloppuna.” Neian korvat kääntyili, kun se kuunteli minua, muita taluttajia sekä koirien haukuntaa jostain tuvan takaa. ”Oi vitsit, täällä taitaa olla enemmänkin koiria! Maaliskuussa näin vain sellainen pikkuriikkisen ihanuuden, mutta tuo tuolla kyllä kuulostaa selkeästi isommalta hauvalta. Ehkäpä voisin käydä tutustumassa siihen, kunhan teidät saadaan lomaa viettämään.”
Kun päästimme tammat irti samaan aikaan, ensimmäisenä vilisti rinta rinnan kaksi muuta nuorta suomenhevosta. Hello oli taluttanut toisen ja toisen vierellä oli seissyt joku nuori nainen. Niiden lisäksi tarhaan pääsi aiemmin näkemäni ruunikko puoliverinen, kaunis arabi sekä ihastuttava kirjava irlannincob. Mutta minun Neia jäi vierelleni seisomaan, katseli hetken muiden menoa ja laski sitten päänsä ruohon tasolle. ”No, mene nyt edes vähän pidemmälle, höpsö!” Nauroin tammalleni.
”Kyllähän siinäkin passaa syödä, hyvää ruohoa sekin on”, Eetu sanoi takanani.
”Neia on vähän tommone pullasorsa, ihan on emäänsä siinä tullut. Ja nyt kun sen ei ole mikään pakko mihinkään liikkua, niin miksikäs se liikkuisikaan, kun saa ruokaa tostakin. Menehän nyt siitä, vähän kauemmas edes!” Sanoin taputtaen tamman lautasta viimeisen lauseen kohdalla. Se nosti päätään, katsahti minuun ja otti pari askelta eteenpäin. ”Hyväksytään, ole siinä sitten”, nauroin ja astuin aidan ulkopuolelle muiden seuraan katselemaan tammojen laiduntamista.-
Neian vapauteenlasku olikin sitten vähän vähemmän dramaattinen tapahtuma. 😀 Oi kun useampi heppa osaisikin ottaa niin rauhassa. Silloin kun olin oikeasti tallilla hommissa ja päästettiin hevoset laitumille, niin kyllä vaan tuntui rauhallisimmatkin kaverit pingahtavan lomille aiiika virkeästi. Ehkä olivat sosiaalisesti oppineet pahoille tavoille. 😀
Mä en ole aivan varma siitä, kirjotatko Oonan persoonaa koko ajan paremmin tekstiin, vai koenko mä itse ymmärtäväni sille tyypillistä käytöstä niin paljon, että luen sen sinne. Yleensä pystyn nimittäin osoittamaan sormella kohtia, joissa hahmon persoona näkyy. Hevosen persoonasta tässä voitaisiin osoittaa montakin kohtaa, mutta Oonasta itsestään pystyisin ottamaan lainauksia vain juttelemisesta ja nauramisesta. Silti mä jostain luen tähän sitä seesteisyyttä ja positiivisuutta, jonka miellän tälle hahmolle ominaiseksi. Ehkä Oonamaisin kohta mulle on se, miten se oikeasti hevoselle kertoo, että täällä taitaa olla muuten isompiakin koiria kuin Mielikki!
Laitumellelaskumerkki pelotti mua etukäteen. Pelkäsin pakottavani väestä esiin mekaanisia heppatarinoita, joissa kuvataan tapahtumia koska on pakko, mutta ai kuinka mä olenkin ennakkoluuloinen ja tyhmä. 😀 Ettehän te nyt sellaisia. Tämäkin juttu on sellainen, mistä tykkään: se tapahtuu juuri tälle hahmolle ja hevoselle juuri tässä miljöössä, eikä tämä ole ollenkaan sellainen ”laatismerkintä”, jonka voisi monistaa koko tallin kaikkien hevosten käyttöön pelkät nimet vaihtaen. Yritän määritellä koko ajan paremmin, mikä on tarinan ja mielenkiintoisuuden raja mulle virtuaalihevosten suhteen, ja tämä ainakin kuuluu määrittelyyn nyt. Että tarina on yksilöllinen. Ei sen tarvitse olla uniikki tai uniikista tilanteesta ollenkaan, vaan sen pitää vain kertoa just siitä hevosesta, just siitä hahmosta ja just siitä miljööstä. 😀 Kyllä mä näköjään heppatarinoistakin nautin yhtä lailla kuin hahmokeskeisistä jutuista, kunhan ne tällä tavalla kertoo yksilöistä.
-
-
Villahaan Raikulin laitumellelasku
Raikuli ilmoitteli itsestään, kun kävelin tammalaitumelta takaisin trailerille. ”Tullaan tullaan!” Huutelin nuorelle orille, kun avasin lastausovea. ”No niin, ihan rauhallisesti nyt, höppänä. Mikähän ihme siinä on, että kaikki minun orit kolistelee ollessaan kuljetusautossa. Kyösti ja Daddy tekee ihan samaa, mutta itseasaiassa Molli onkin teistä ainoa, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tavoin.” Juttelin hevoselle rauhoittavasti, kun silitin sen kaulaa. Irroitin sen riimunarun kiinnityskahvasta ja kehoitin sitä peruuttamaan, jotta päästäisiin ulos. Mutta eihän sillä enää ollut minnekään kiire, vaan se vain seisoi paikallaan. ”Jahas, et sitten haluakaan pihalle. Siellä ois paljon maukkaampaa syötävää kuin tuo kuiva heinä, jokka on sinulle näemmä maistunut. Ja ootko yrittänyt Neiankin omat syödä, siltä ainakin näyttää”, naurahdin, koska tamman heinäverkko oli selvästi pienempi kuin aiemmin ottaessani tamman pois trailerista.
Raikuli oli paljon innokkaampi pääsemään irti kuin Neia. Siinä todella oli pitelemistä, kun pääsimme laitumen porttien sisäpuolelle. Mutta niin oli moni muukin orinuorukainen. Tiituksen Bee rimpuili omassa riimussaan ja näytti hienoja liikkeitä steppaillessaan omistajansa ympärillä. Myös kimo puoliverinen tummatukkaisen naisen käsissä oikein värisi innosta ja sen vierellä maata tömisteli toinen suomenhevonen. Ja voi vitsit kuinka minua hymyilytti, kun isojen puoliveri- ja suomenhevosvarsojen joukossa seisoi Hellon käsissä mustankirjava shetlanninponi. Ja minua rupesi oikein naurattamaan, kun poni näytti siltä kuin olisi valmis ottamaan yhteen jokaisen eteensä tulevan nuorukaisen kanssa, vaikka oli niitä monta päätä pienempi.
Nuorukaiset kirmasi kilpaa laitumelle ja pieni kirjava poni kipitti niiden perässä, minkä töppöjaloistaan vaan pääsi. Siirryimme kaikki Eetun komennuksesta ulkopuolelle, vaikka eipä kukaan olisi hevosten jalkoihin jäänytkään, sen verran vauhdikkaasti ne juoksivat niin kauas meistä kuin vain pääsivät. Raikuli ja Bee ottivat vielä yhden kisaspurtin keskenään, kunnes rauhoittuivat syömään tuoretta ruohoa vieritysten. Silmäni alkoivat ihan vetistää, kun katselin Raikulin hamuilevan vihreää herkkua tarhatoverin kanssa. Siellä mamman pikkumussukka on jo niin isoa poikaa, joten kyllähän sitä nyt liikuttuu!
-
No mutta onhan se nyt iso hetki, kun oma pieni poika menee kerh… Ei kun siis oma hevonen laitumelle! Tuollaisia laitumellelaskuja mä muistan, kuin Raikulin oma. Ai että miten mulle tuleekaan aina hevosia ikävä, kun luen sellaista, joka sopii omiin kokemuksiin. 😀
Myös ajatus Makesta on tässä tekstissä viihdyttävä. 😀 Pieni kääpiöponi siellä menee, kiukkuisena kuin ampiainen jos joku sitä kehtaa hätyyttää! Onneksi se kuitenkin taitaa viihtyä ihan tyytyväisenä, kunhan ruokaa riittää ja saa olla rauhassa. Maken laitumellelaskun olisin näistä ekana kuvannut kännykkäkameralla, jos olisin voinut. :DD
Mahtaako lie Oona malttaa odottaa edes seuraavaan iltaan ennen kuin käylähtää katsomassa vauvaa 😀
-
-
Koulutreeniä – Villahaan Kuumoilija
Tänään oli taas yksi niistä kesän ihanista sadepäivistä, joten pakkasin Mollin varusteet traileriin ja kävin hakemassa orin sen tarhasta. ”Tulehan poika, sinä pääsetkin ihan uuteen seikkailuun tänään!” Ori hörisi pehmeästi ja antoi kiltisti laittaa talutushihnan sen riimuun kiinni. ”Sä oot kyllä sellanen yks rauhallisuuden tyyssija, sinua ei varmaan mikään hetkauta. Oli se sitten muut orit tai edes tammat, monien pelkäämät möröt maastossa tai mitä kukakin pelkää. Mutta ei sun kohdalla, sun kanssa voi tehdä ja mennä minne vaan, niin sä se vaan tuut aina niin tyynesti mukana.”
Tallipihalla ei luonnollisesti näkynyt ketään, koska vettä tuli oikein reilusti taivaalta. Vein ripeästi Mollin tavarat suuliin, jossa ajattelin orin laittaa kuntoon ja menin avaamaan trailerin lastausovea. Molli asteli tuttuun rauhalliseen tapaansa ulos kuljetuskärrystä ja kulki reippaasti vierelläni, että pääsimme sateesta pois. ”Eihän meitä nyt sokerista ole tehty, mutta ei märkänä oleva kiva ratsastaa, eihän”, juttelin voikolle suomenhevoselle, joka pärskähti vastaukseksi. ”Aivan, olet siis ihan samaa mieltä!” Nauroin, koska olihan orin sattumanvarainen ääni niin sopiva tähän väliin.
Kun sain Mollin satulavyön kiristettyä sopivan tiukaksi, irroitin sen kaulalta riimun ja talutin sen suitsien ohjista kohti maneesia. Avasin maneesin oven ja huomasin, että emmehän me sadepäivänä tietenkään yksin olleet, vaan siellä oli pari muutakin ratsukkoa. Toinen oli mustiin pukeutunut tummatukkainen mies, joka ratsasti ihastuttavan näköisellä läsipäällä, jolla lähemmin nähtyäni oli aivan upeat siniset silmät! Toisena ratsukkona toimi isokokoinen ruunivoikko, varmaan joku puoliverinen. Sen selässä istui vaaleahiuksinen, ulkomaalaisen näköinen mies.
Katselin hetken aikaa heidän työskentelyään, kunnes Molli tökkäsi minua selkään ja muistutti minua, että töihinhän mekin olimme tulleet. ”Anteeksi, minä ihan uppouduin katsomaan noita muita tuolla. Kato nyt tuota suokkia, voi vitsit kun sillä on ihanat silmät”, kuiskailin hevoselleni, kun silitin sen päätä. Molemmat miehet olivat noteeranneet kumpikin omalla tavallaan minut, joten saatoin taluttaa oman hevoseni ratsastusalueelle. Laskin jalustimet alas ja nousin Mollin selkään, kiristin satulavyötä yhden reiän verran ja nostin käynnin.
Oli kovin erilaista ratsastaa edelleen uudessa paikassa ihan tuntemattomien ratsukoiden kanssa! Olisin halunnut kysellä miehiltä vaikka mitä, kehua heidän hienoja hevosiaan ja höpöttää omalleni, mutta sen verran osaan hillitä puheintoani, että olin ihan hiljaa. Keskityin Mollin kanssa tekemään taivutuksia ja takaosankäännöksiä, vaikka olisin mieluusti kokeillut myös erilaisia laukkatehtäviä. Vaikka maneesi olikin tilava, koin silti paremmaksi mennä niin sanotusti hieman rauhallisemmin kuin lähteä viipottamaan hiukset hulmuten.
Ensimmäisenä lopetti tummatukkainen mies, joka sanoi jotain toiselle ennen lähtöään. Kymmenisen minuutin päästä myös puoliverisen ratsastaja talutti hevosensa pihalle ja huomasin silloin, että vesisade oli jo lopputunut. Vartin verran otin vielä laukkaa Mollin kanssa, kunnes kerroin sille, että menisimme jäähdyttelemään laitumille päin. Pitihän minun käydä katsomassa miten minun kaksi mussukkaani voi!
-
Oi Oona on niin positiivinen. 😀 Nyt sataa ja moni ajattelee, että voi nenä, kiva, märkiä hevosia ja sisällä ratsastamista. Oona ajattelee, että ihana kesäinen sadepäivähän tämä on: hoidetaanpa ratsastus maneesissa. Sekään, kun paikalla on muita, ei ole ikävä juttu, vaan ennemminkin mielenkiintoinen.
Mä olen tosiaan ollut omien laskujeni mukaan noin neljä miljardia vuotta YLAn tekstituomari, ja voi vitsi että mä toivoisin laatishevosilta tällaisia tekstejä. YLA:ssa saa viimeiset tekstipisteet siitä, että päiväkirjoista paistaa läpi paitsi hevosen, myös hahmon (YLA:ssa vanhanaikaisesti siis vielä ”kirjoittajan”) persoona. Mä luulin, että väellä on näitä tekstejä, kun aloin tuomariksi, mutta ei tosiaankaan ole. 😀 Kyllä mä näitä lukisin, ja antaisin näistä ne viimeiset persoonallisuuspisteetkin, joita en ole kuin varmaan parille ikinä antanut. Olen ennenkin sanonut, ettei se ”persoonallisuus” ole mitään uniikkia tapahtumaa, vaan ihan sitä että joka hahmolla ja hevosella on oma tapansa toimia. Sitten vielä kun tällaisia tulisi päiväkirjoissa vastaan sillä tavalla, että meille tuomareille, jotka ei välttämättä tunneta koko tarinaa, linkitettäisiin tekstiin hahmot ja sellaiset oleellisimmat vanhat tarinat joihin jutuissa viitataan niin ai kun olisin fiiliksissä. Parhaassa tapauksessa tähänkin tekstiin olisi vielä lätkäisty Milanin ja Jessen kuvat kuvitukseksi pienellä, ja kuvateksteissä olisi ”se mustiin pukeutunut tummatukkainen mies” ja ”se vaaleahiuksinen ulkomaalaisen näköinen mies” niin mun näpertelijänsieluani hivelisi niin että olisin suurin piirtein valmis menemään naimisiin sen kirjottajan kanssa. :DD
Vaikka ymmärränhän mä, itsekin satoja ja satoja hevosia laatiksiin liukuhihnalta vieneenä, ettei kukaan jaksa enää panostaa näin paljon siinä vaiheessa kun joka kuukausi ilmoittaa joka laatikseen täyden hevosmäärän niin kuin joku minä itse monta vuotta tein. 🙂 Mä häpeän mun laatishevosiani. Niiden sivuilla ei ole yhtäkään tarinaa, vaan pelkkää tekstiä. Tää on tarinaa.
-
-
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö niin? 😀
31.07.2019 Adinan match show – Snillin Hovinarri aka Justus
”Kenen idea olikaan lähteä näin pitkälle pelkkien mätsäreiden takia?” takapenkiltä kuului.
”No Hellon tietenkin”, nauroin vastaukseksi samalla, kun laitoin vilkun oikealle kääntyäkseni seuraavalle rampille. Vieressäni etupenkillä istui Hopiavuoren omistaja Eetu ja takana istui ystäväni Tiitus ja hänen poikaystävänsä Hello.
”Niinpä niin, olisihan se pitänyt muistaa”, Tiitus purnasi ja pukkasi Helloa kylkeen.
”No mut hei, Bee sentään voitti luokkansa ja sai vielä maininnan paras varsa! Kun taas Justus päätyi Jussin vastukseksi ja jäi auttamatta toiseksi”, kerroin.
”En kyllä ymmärrä, miksi tuomari niin teki”, Eetu mumisi hieroen nolostuneesti niskaansa. ”Mutta sentään se tuli neljästä sinisestä kakkoseksi.”
”Kyllä vaan, hieno tulos sekin on”, vastasin.
”Nii ja Bee vielä kaiken lisäks voitti Typyn, vaikka onhan neiti paljon nätimpi!”, Hello avasi suunsa.
”No onhan se, mutta käytöksessä olisi vielä parannettavaa”, Eetu totesi.
”Pyh, Typy on hieno tyttö, se osaa käyttäytyä juuri niin kuin pikkuvauvan pitääkin!” Hello puolusti hevostaan enkä voinut kuin vain nauraa, kun Tiitus tarjosi rauhan eleenä pullaa kiharapäiselle miehelle.Vietyäni Hopiavuoren asukkaat ensin heidän tallille, saavuin kotiin yksin oman hevoseni kanssa. Parkkeerasin auton omalle paikalleen ja kävelin trailerin lastausovelle. ”No niin, nyt ollaan kotona”, tervehdin mustaa suomenhevosta, joka hörähti vastaukseksi. ”Eikö ollutkin aikamoinen reissu, mutta nyt se ohi.” Annoin orille palkinnoksi saadusta namipussista yhden herkun ja ohjasin sen ulos trailerista. Kello oli jo sen verran paljon, että vein Justuksen suoraan talliin, vaikka muut hevoset olivatkin vielä ulkona. ”Kohta haen nekin sinun kaveriksi tänne, joten älä näytä noin pitkää naamaa, höpönassu” lepertelin hevoselle.
-
Miten voi olla tällainen säkä? Just edellisenä yönä ennen tätä tarinaa ajattelin, että Oonasta ei ole muuten kuulunut mitään: pitäisipä koettaa sorkkia vähän. 😀
Sulle on nyt kehittynyt sellainen jumallahja, että saat hahmot kuulostamaan tosi paljon itseltään. Eetuhan tulee ekana mieleen, kun ajattelee ihmistä, jota vaivaannuttaa oman hevosen pienikin pärjääminen. Ja Hello olisi ihan vakavissaan sitä mieltä, että ei hänen hevosensa ole mitään pahaa tehnyt, vaikka se olisi tehnyt lähi-Siwaan aseellisen ryöstön. Oona on aina iloinen, vaikka sitten joku tyhmä puoliverinen kävisi viemässä punaisen nauhan piiiiitkän ajomatkan jälkeen. Oonasta on aina ihana kuulla. Vitsit kun olisin itsekin sellainen, että perusluonnemittari huijaisi aina positiiviseen suuntaan. 😀
Mä salaa toivon jännitystä mun hahmojen elämään ja yritän keksiä Eetulle syyn tulla joskus Pöystilään käymään, koska mulla on suunnitelma. :DD Harmi homma, että vain murto-osa mun suunnitelmista on viime aikoina toteutunut kun on niin kiire…
-
-
Maneesitreeniä – Villahaan Kuumoilija ja Kevätrinteen Hullunkiilto
Tultiin taas Mollin kanssa Hopiavuoreen, vaikka olisimme voineet ihan hyvin mennä maastoonkin. Halusin kuitenkin edelleen treenailla orin kanssa, vaikka sen kilpailu-ura onkin jo takanapäin. Sillä on kuitenkin niin mukava ratsastajaa erilaisia koulukiemuroita, joten miksi en saisi sen kanssa käydä vähän maneesissa pyörimässä.
En olisi uskonut, että tallilla olisi välipäiväsunnuntaina näin paljon porukkaa, mutta toisaalta, miksikäs ihminen ei olisi vapaapäivänä ratsastamassa tai muuten vain hellimässä hevostaan. Sain kuitenkin paikan trailerille ja sammutin auton. Olin ottanut myös uusimman ostokseni mukaan, punarautiaan kenttäorin nimeltä Kili. Tiitus oli lupautunut ratsastamaan sillä kanssani, jotta hän voi kertoa oman mielipiteensä siitä.
”Heippa Tiitus, mitä kuuluu?” tervehdin pitkää miestä, joka astui juuri tuvasta ulos.
”Moikka, eihän tässä kummempaa. Otitko sie Remeksen mukaan?” mies vastasi vilkaisten samalla autoon.
”Ei, se jäi kotiin tällä kertaa, mutta sähän voisit tulla mun luo kahville myöhemmin, niin pääset taas haikailemaan oman koiran perään”, kerroin nauraen. Tiitus on haaveillut omasta hauvasta pidempään kuin olemme toisiamme tunteneet, koska missään vaiheessa ei ole ollut sitä sopivaa hetkeä. ”Joko oot rotua päättänyt?”
”En, kun on edelleen niin monta vaihtoehtoa. Mutta olen todennut, että lyhytkarvaiset jää kokonaan laskuista pois, jos meinaan tänne jäädä.”
”Ai mitä, etkö sä haluakaan ostaa ihania pinkkejä toppavaatteita pikkuselle sylikoiralle”, sanoin ja aloin nauraa, kun kuvittelin mielessäni Tiituksen sylissään chihuahua vaaleanpunaisessa takissa.
”Joo, ei oo ihan mun juttu.”Kun kerta pääsin sanomaan, että Mollilla on kiva ratsastaa, niin tietysti tänään oli se päivä, kun se olisi juuri halunnut sinne maastoon huristelemaan. Se pisti vastaan jo alkulämpöjen aikana enkä pystynyt ymmärtämään miksi, kunnes tajusin, että sehän johtui toisesta ratsukosta.
”Kuinkas Kili sun alla toimii?” kysyin Tiitukselta, joka juuri hidasti kuulomatkan päähän.
”Kyllä tää ihan ok on, vähän patistettavaa mallia vaan.”
”Molli taasen ei näytä tykkäävän siitä tai susta sitten yhtään”, sanoin, kun voikko ori otti sivuaskelia toisen hevosen tullessa askeleen lähemmäs. ”Ihan nätisti ne kyllä traikussa kulki, ei mitään sanomista. Että ehkä se on sit vaan sinä”, sanoin hymyillen.
”Nii, oonhan mä aika iso ja pelottava kyllä”, Tiitus sanoi hymyillen hieman. ”Mähän voin siirtyä tän kanssa tonne ulos, niin saat enemmän irti omastas.”
”Ei sun pakko ole, kyllä Mollin pitää oppia, ettei se voi kenkkuilla vaan, kun ei satu tykkäämään toisesta ratsukosta.”
”Ihan miten haluat, ei mun kyllä pakko tonne pakkaseen oo mennä.”Niinpä jatkoimme kumpikin työskentelyä maneesissa ja kyllä Mollikin alkoi pikkuhiljaa keskittyä minun kuunteluun eikä toisten tuijotteluun ja kiukutteluun. Lopulta olin ihan tyytyväinen oman hevoseni työskentelyyn ja Tiituksen arvio Kilistä oli myös ihan lupaava. Toki eipä silläkään enää ollut kisaurallaan mitään suuren suurta saavutettavaa, mutta onhan se silti hyvä tietää, että orilla on mahdollisuuksia periyttää lahjoja eteenpäin. Hoidimme hevoset kuntoon suulissa, minkä jälkeen pakkasimme ne traileriin. Tiitus ei tällä kertaa lähtenyt mukaan, mutta sovittiin, että hän tulee ensi viikolla joku päivä käymään. Niinpä sanoin hänelle heipat ja lähdin yksin ajamaan kotiin.
-
Siis mitä, multa on jäänyt kommentin kirjoittaminen kokonaan välistä, vaikka luin tämän! En selkeästi partioi tarpeeksi muualla kuin päiväkirjoissa ja spinnareissa!
Jos mulla olisi hevonen, tällaista haaveilisin, että sen kanssa olisi. Vaikka se olisi kisansa kisannut (hehe, mitkä kisat?), sen pitäisi olla niin kiva, että aina vaan haluaisin tehdä sen kanssa tavoitteellisesti. Tosiasiassa haaveilen myös sellaisista virtuaalihepoista, ja onneksi niitä onkin pari. Yleensä vain pakkaa käydä niin, että kun saa merkitä laatuarvostelupalkinnot sivuille, se oli sitten siinä.
Tiitus ja Oona ne tulee niin hyvin toimeen. 😀 Toinen sanoo, ettei mun hevonen tykkää susta, ja kaveri vaan hymyilee. Ei ole montaa ihmistä, joka voisi sanoa mulle jotain sellaista ilman että mulle tulisi ihan hirveä olo! Toki hymyilisin silti: vielä kauheampaa kuin saada tuollainen kommentti, olisi nimittäin näyttää että nyt osui. Mutta tässä en tunne mitään sellaista. Nämä nyt on niin hyviä kavereita. …tai sitten Oonan vahvuuksiin ei kuulu syvällinen empaattisuus, kun sillä on niin vauhti päällä, ja sen kerrontakuvakulmasta ei näe muuta kuin Tiituksen hymyn. 😀
-
