Etusivu › Foorumit › Päiväkirjat › Remus
Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi Eetu Hopiavuori 5 vuotta, 7 kuukautta sitten.
-
JulkaisijaViestit
-
Jos Remus keksii omia temppujaan niin karjaise vain perkele. Sillä se ponin huomio ainakin yleensä saadaan.
-
#1 – Remus saapuu talliin
Joo, ei kiitos, Annika ajatteli nojatessaan poskellaan viileää auton ikkunaa vasten. Viimeiset pari tuntia oli mennyt pelkääjän paikalla istuessa, somea selatessa kun one and only poniäiti Sarianna ajoi autoa hyräillen radiosta tulleiden suomihittien tahtiin. Aina satunnainesti matkantekoon kyllästynyt tyttö vilkuili auton etuosassa kiinni olevaa ruutua josta saattoi nähdä laiskaakin laiskemman näköisen shetlanninponin nököttävän paikallaan kopissa auton perässä. Jos Remus ei olisi välillä hamunnut heinäverkosta heinää suuhunsa olisi sen saattanut luulla olleen kuollut niille sijoilleen. Sinällään se oli joskus hyvinkin harvinaista.
“Kauan vielä matkaa?” Annika puuskaisi äidilleen jolla meni hetki reagoida siihen että teiniyden kynnyksellä oleva tytär avasi suunsa täysin omatoimisesti.
“Puolisen tuntia. Onhan kaikki tavarat varmasti mukana?” Sarianna varmisteli.
“Joo, joo”, Annika jupisi ja kurkkasi olkansa ylitse takapenkille: tavaraa pursusi luotettavista Ikean säkeistä suurin piirtein lattialle asti. Saattoi olla että Annika oli varsinainen varusteurheilija. Remuksella löytyi riimut varmasti jokaisessa sateenkaaren värissä.Puoli tuntia mateli kuin etana helteellä, mutta pian valkoinen citymaasturi kaartoi ihan kotoisan tallin pihapiiriin. Ei tarvinnut kahdesti käskeä ennen kuin Annika pomppasi autosta ulos venyttelemään puutuneita jalkojaan – istuminen paikallaan pitkään ei ollut todellakaan hänen juttunsa. Ilma oli raikas, ei hirveän kylmä, mutta joka paikassa oli hiljaista. Vaaleahiuksinen tyttö veti pirteän pinkin hupparinsa vetoketjua alemmaksi avaten tukalaa kaulusta mukavammaksi ilmaa nähden.
Annikan äiti Sarianna sanoi tomerasti käyvänsä etsimässä tallin omistajaa Eetua tallista varmistellakseen että kaikki oli varmasti kunnossa “meidän pientä ponnya varten” – ja pah, minunhan se on, Annika ajatteli seistessään kädet puuskassa trailerin vierellä. Ruskeiden silmien katse harhautui tallien lähellä olevaan kenttään, missä köpötteli ratsukko. Hienon hevosen Annika saattoi tunnistaa kaiketi irlannincobiksi: tupsujalat olivat aina olleet Annikan mieleen!Odottaminen vain jatkui, jatkui ja jatkui. Annika ei kestänyt enään olla tekemättä mitään, joten hän kääntyi kannoillaan ympäri ja taapersi trailerin taakse seisomaan. Hetken sitä silmäiltyään aloitti tyttö vähintäänkin määrätietoisen näköisenä kopin avaamisen, miten hän sen muistelikaan tehtävän.
“ANNIKA, anna olla!” Sariannan ääni kantautui pienen blondin korviin, joka roikkui suurin piirtein kaksin käsin työstämässä omaa projektiaan. Pettyneenä muristen tyttö perääntyi trailerilta äitinsä tultua paikalle mukanaan vihreäsilmäinen mies, joka kaiken järjen mukaan oli tallia pyörittävä Eetu. Annika kuitenkin kaikesta katkeruudestaan huolimatta tyytyi hoitamaan sen minkä aina muulloinkin esimerkiksi kisoihin suunnatessa: hän meni koppiin ja valmistautui tukemaan Remuksen peruutellen alas lastaussiltaa pitkin maan tasalle.Pian pihassa seisoikin tummanruunikko shetlanninponiori, mikä sieraimet laajentuneina tuijotteli ympärilleen.
“Älä nyt silmiäsi pudota päästäsi typerys”, Annika puuskahti Remukselle, joka ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. Ne korvat muuten pyörivät kuin turbiinit konsanaan aina sieltä mistä kuului hevosen ääntä tai tuulen aiheuttamia ääniä.
“No joha on poni. Sille löytynee täältä kans kaveri, sellane laikukas Make”, Eetu esitteli suunnitelmansa heti ensikättelyssä. Ainakin Remukselle oli kaveri jota kiusata. Sitähän se poni kuitenkin sisimmässään toimi!
“Eiköhän heitetä poni hetkeksi leppäilemään ja näytän teille mihin kamat pistetään ennen töiden parii paluuta”, mies julisti ennen kuin lähti näyttämään edeltä tietä oikeaan suuntaan. Ja no, kamoja raahatessa se loppupäivä kuluikin aika jouhevasti. Annika vain miettiä pohti, miten hän tottuisikaan taas uuden tallin arkeen. Ei siinä muuta, mutta koko Otsonmäelle muuttaminen tuntui silkalta vitsiltä tytölle, joka oli tottunut kaiken olleen kävelymatkan päässä – tai edes hyvän julkisen liikenteen piirissä.-
Jos oikein muistan, niin Annika oli stadista kanssa? Jotain yhteistä siis Noan kanssa! Mahtaako Annika sopeutua yhtä hyvin kuin Noa, siinäpä vasta kysymys. Uskallan epäillä että meillä on aikamoinen persoona nyt Hopiavuoressa joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi! Ja samat sanat hänen ponistaan, aikamoinen parivaljakko.
Kiitosta saat erinomaisesta kirjoitustyylistä! Pidin asetelmistasi ja sanavalinnoistasi, selvää ja helppoa tekstiä jonka voin kuitenkin kuuluvan teinitytölle. Annikasta haluan kuulla pian taas lisää!
-
Mä niin pystyin kuvittelemaan itseni toho teininä varusteiden hamstraamisesta ”teinikiukkuun”. Annika on mielenkiintoinen hahmo ja kivasti maustettu pienellä itsepäisyydellä. Katyan kanssa saattaa olla nokat vastakkain herkästi, mutta mä itse henkilökohtaisesti tykkään tosta tyylistä.
Sun tarinaa oli helppo lukea. Se eteni hyvin kevyesti, eikä tullut missään vaiheessa sellasta ”tunkkasta oloa” kuin lukis koulukirjaa tai tarinaa, joka ei etene ikinä. Sulla on myös kielioppi hyvin hallussa ja kappalejaot, pilkut ja pisteet oikeilla paikoilla helpottaa jo itsessään lukemista ja ymmärtämistä. Kuvailu oli kanssa tosi hyvää ja tarinaan pääsi helposti sisään myös kuvittelun tasolla. Pakko kompata vielä näitä edellisiä sanavalinnoissa, ne on tosi nokkelia, sekä erottuu hyvin massasta.
Ootan innolla sulta uutta tarinaa, ja mitä ponskin kanssa keksitte!
-
Oiiiii Annikaaaa mä rakastan tätä hahmoa jo! 😀 Mulla on joku fiksaatio sellaisiin hahmoihin, joilla on oikea, erottuva asenne, ja tällä kyllä on. Annika saattaa olla ihmisenä mun mielestä rasittava — en pidä lapsista — mutta niin on esim. Eirakin, ja silti tällaiset ovat hahmona ai-van parhaita. 😀 Kaiken lisäksi Annikan asenne ei tule esiin vain niin, että ilmoittaisit hänen tunteensa, vaan se läpäisee ihan kaiken. Annika ajattelee asenteella, toimii asenteella, ja muutenkin hänen tunteensa läpäisevät ihan koko kerronnankin sanavalintoineen kaikkineen, siis siitä huolimatta ettei Annika itse toimi kertojana tekstissään. Ihailin samaa asenteen välittymistä Helin teksteissä aiemmin, ja näissä on siinä mielessä tosi paljon samaa. <3
Eikä se Remuskaan hullumpi kaveri ole. Suloinen kuin suklaakonvehti se on, ja erityisesti Annikan silmien läpi kertojasi kuvailemana mielenkiintoinen.
Voisin nostaa esiin vaikka mitä käyttämiäsi hienoja ilmaisuja ja sanavalintoja. Olen outo veikko ja keräilen hyviä ilmaisuja. En kuitenkaan viitsi kursivoida tähän koko tekstiäsi. Sen sijaan sanon vain, että tässä tekstissä Annikan ajatukset ja sanavalinnat ponista ja ponille ovat aivan tosi osuvia. Välillä ne kertovat paljon Annikan asenteista, ja välillä ne ovat vain tosi, tosi hauskoja!
-
-
Ihanan normaali talliin-saapumistarina 🙂 . Annika löytää varmasti paikkansa jengistä ja etenkin tallin teinilaumasta! Ihan jään odottamaan innolla, miten parivaljakko sopeutuu ja ennenkaikkea löytävätkö molemmat uusia ystäviä! Remus näyttää kyllä ihanalta pikkuponilta 🙂 .
Noa jo sen sanoikin, mutta tykkään todella paljon kirjoitustyylistäsi! Sanavalinnat ja selkeys ovat selvästi vahvuuksia 🙂 .
-
#2 – Suolaa ja pippuria
“Oi ja voi kun oot kerrassaan söpö!” Annika hihkui kädet punaisia poskia vasten tuijottaessaan ulkona tarhannutta ruunikkoa pientä-suurta shetlanninponioria mikä vain oikeastaan möllötti kirjavan kaverinsa kanssa tarhan perukoilla. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat sekä tytön käsissä roikkui tip top kunnossa ollut aivan uusi riimu mikä oli tummansininen ja sen turpahihnaa koristivat pienet vaaleat “timantit”.
“Remuus, tule tule tule, ostin sulle lahjankin”, Annika jatkoi puheluaan ponille mikä ei persettäkään liikauttanut: vain korvat kääntyivät osoittamaan poispäin tarhassa rämpineestä Annikasta. Oli suoranainen ihme ettei Remus ollut kiusaamassa aidan toisella puolen majailevia tammoja huulet tötteröllä mihin sillä oli joskus taipumusta. Ilmeisimmin tarhakaveri – laikukas shetlanninponi Make – oli antanut omalta osaltaan suuriegoiselle orille tekemistä ja aktiviteettia. Poni kun normaalisti oli kova härnäämään muita, mutta viime aikoina se oli vain möllötellyt kylki kyljessä uuden kaverinsa kanssa siellä sun täällä suuressa tarhassa. Kun vihdoin ja viimein Annika oli vain metrien päässä pojista nakkeli Remus niskojaan kerran tai kaksi ja säntäsi pierupukkejen säestämänä kunniakierrokselle ympäri tarhaa. Sen sijaan laikukas Make tuli tervehtimään kai herkkujen toivossa mitä paikalle saapuneella tytöllä ikävä kyllä ei ollut mukanaan. Sen sijaan ruuna sai nopeat silitykset ennen kuin the silityspalvelu lähti seuraamaan poniaan. Kaksi suomenhevosta naapuritarhassa tuijotti joko Annikaa tai ponia kuin tyhmiä kun taas tukkarikas irlannincob ei suonut minkäänlaista huomiota oripojan show’lle. Okei, nuori suokki taisi korvat hörössä ottaa paria raviaskelta touhuja seurattuaan hetkisen.“No juokse sitten ihmeessä idiootti. Juokse, juokse… puuh, juokse”, Annika ärähti pyöritellen toisessa kädessään riimunnarua ympäriinsä – kerta Remus halusi itse itsensä lenkittää niin tehkööt sitten niin. Tyttö voivotteli silti mielessään surkeaa kuntoaan tarpoessaan vähän periksi antavassa tarhassa niin kovin sutjakkaan shettiksen perässä mikä pärskähteli menemään kuin rikkinäinen rekka. Make löysi heinän jämiä maasta ja Remus otti aikansa juostessaan ennen kuin rauhoittui odottelemaan Annikaa joka sai sille ujutettua riimun naruineen päähän jolloin poni oli toivon mukaan kontrollissa ja matka kohti tallia sai alkaa.
Sunnuntaipäivä, kello oli kahden paikkeilla ja talli oli jälleen melko tyhjillään. Annika jätti Remuksen hoitamisen ajaksi kiinni käytävään. Kaikessa fiksuudessaan oli tyttö ymmärtänyt taas kerätä tarpeelliset tavarat hoitopaikalle ennen ponin noutoa ulkoa – hänen oli täten helppo napata vieressä olleesta harjapakista pölyharja jolla saattoi alkaa harjaamaan ponin hiekkaista karvaa vähemmän hiekkaiseksi. Remus oli aina ollut nopea vaihtamaan karvansa ensimmäisten lämpimien kelien kohdalla eikä tämä kevät ollut tehnyt poikkeusta sääntöön. Harjaamisen jälkeen Annika hyräillen selvitteli paksut ja pitkät jouhet sekä tappeli läpi tahtojen taiston poninsa kanssa kavioita putsatessa. Sellaista se aina vähän tuppasi olemaan kun kaksi kovatahtoista kohtasi arjen askareissa.
Remusta satuloidessa ja suitsiessa ori esitteli hapanta naamaa. Pieni läpsäisy lavalle sai ponin säpsähtämään ja näyttämään sekunnin murto-osan ihan hämmentyneelle kunnes se muisti vaihtaa taas mökötysmoodiin. Korvat painuivat mekaanisesti niskaan ja se rumasti muljautteli silmiään. Annika tiesi silti että kaikki kiukkuilu jäi vain siihen. Ulkona olisi ollut niin paljon kivempi kiusata tyttöjä!Kypärä päässä ja saappaat jalassa Annika veti ohjista perässään ruunikkoa ponia mikä huulet tötteröllä keimaillen vilkuili tarhojen suunnalle. Kentälläkin Remus tuntui antaneen huomiota koko sydämestään kaikelle muulle paitsi selässä istuneelle tytölle mikä kaikin tavoin yritti saada rakkaan poninsa huomion itseensä – edes jalkojen jumputtaminen turtiin kylkiin ei tuottanut toivottua tulosta. Annika joutui muuttamaan suunnitelmiaan ja ratsastamaan mahdollisimman kaukana tarhoista, aivan kentän toisessa päässä. Remus pääsikin kunnolla töihin ympyröille kaikissa askellajeissa ja tekemään paljon siirtymiä. Ensimmäinen laukannosto sai perän kevyeksi ja siitä se kipitys lähtikin. Kantapäät alhaalla ja määrätietoinen katse silmissä kiiluen Annika pysytteli selässä ja hampaita purren ratsasti kuin ratsastikin orinsa ruotuun.
“Ei kannata yrittää, kyllä mä sun temppusi jo tunnen!” Annika julisti ilosanomaa voitokkaasti ponille joka liikautti korviaan äänen suuntaan ennen tuohtunutta pärskähdystä.-
Aaaaivan ihastuttava kuva! Ihan kuin näkisin Remuksesta, ettei se oikein arvosta kirkkaan punaisia varusteita saatikka bling-bling suitsia 😀
Myös tarina oli loistava kuvaus tyypillisestä shettisorista: pierupukit, keimailu tarhan neitokaisille ja yritys vastustella ratsastajan komentoja.
-
Mikä mua vaivaa? Tämä teksti on jäänyt multa ihan kommentoimatta, vaikka tasan tarkkaan luin sen heti kun se ilmestyi! Ajattelin heti silloin, että pitää kehua, kuinka hyvin kirjoitat juuri tämän hahmon perspektiivistä. Annika on uskottava flikka ihmisenä omassa tarinassaan.
Make ja Remus taitavat olla aika oiva pari hakaan. Ja ovathan ne aika näky myös silloin, kun sattuvat kulkemaan yhdessä. Heti kun edes harkittiin näitä samaan hakaan, aloin suunnitella päässäni näiden yhteiskuvaa. Vitsit, kun sairaat kädet eivät ihan kestä sitä piirustustahtia, johon täältä löytäisi helposti inspiraatiota!
Remuksessa kyllä tiivistyy muutamia sellaisia puolia, joita pidän shettiksille tyypillisinä. 😀 Kokonsa puolesta ne ehkä ovat oivia lastenponeja, mutta luonteensa puolesta, noh — ainakin minun tapaamani shettikset ovat olleet juuri tuollaisia röllejä tosi usein.
Ja mikä kuva! Kännykällä en huomannut, että katolta noruu vettä, mutta nyt kun koneella katsoin, niin vitsi mikä yksityiskohta. Remus ei taida hienoja varusteitaan ilmeestä päätellen likaa arvostaa, mutta minkäs tekee hän, poni kun on! 😀 Minusta ne ovat hienot.
-
-
JulkaisijaViestit