Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Sonja T. 2 vuotta, 8 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
-
Muutto Hopiavuoreen eli voiko maa nielaista mut-päivä
Tumppaan tupakan asvalttitien reunaan. En viitsinyt heti muuttopäivänä kysellä, onko Hopiavuoressa tupakkapaikkaa erikseen enkä halua poltella hevosten lähellä. Montaa autoa ei ohitse kerennyt mennä viiden minuutin aikana, se tuskin on normaalista poikkeavaa tällä seudulla.
Tungen kädet heijastavan työtakin taskuihin ja lähden lompsimaan takaisin tallia kohden. Kaikenmoiset lippulaput on menty läpi ja allekirjoitettu, Rubi vaikutti melko tyytyväiseltä joskin kummastuneelta karsinassaan ja mun vastuullani on enää hevoseni tavaroiden järjestäminen. Ohimennen on kulkenut monenlaista ihmistä tallissa ja ulkopuolella, fiilikseni Hopiavuoresta on yhtä hyvä kuin tutustumispäivänäkin. Täällä me varmasti saadaan Rubin ura kunnolla käyntiin. Ja tavallaan munkin, kun kerran kenttäratsastajaksi päätin lähteä. Hymähdän mielikuvalle musta ja punakasta ratsustani ylittämässä valtavia maastoesteitä. Vielä joskus, vielä joskus…Viikatessani Rubin loimia paikoilleen ajatukseni pyörivät lähinnä loppuviikon ohjelmassa. Auton katsastus, seuraavat kengitystä odottavat asiakkaat, sähkölaskunkin pitäisi tulla pian. Hyvä etten hyppää ilmaan niskakarvat pystyssä kun ovi aukeaa. Silmät suurina tuijotan huoneeseen ilmaantunutta henkilöä, tajuten aivan liian myöhään että kohteliaampaa olisi tervehtiä. Tunnelma muuttui rennosta hyvin noloksi nanosekunnissa.
“Hei”, ruskeahiuksinen nainen tervehtii ja siirtyy kiirenvilkkaa ilmeisimmin oman hevosensa loimien ääreen. Rentoutan hartiani ja nostan sadeloimen paikoilleen.
“Heipähei”, saan vihdoin jotain suustani ulos. No niin, ei kai mun muuta tarvitse sanoa. Loimet on paikoillaan. Äkkiä ulos. Esitän poistuvani ovesta rennosti, mutta oikeasti haluaisin hypätä kaivoon. Aina, aina uusissa paikoissa löydän tavan tehdä ensitapaamiset omituisiksi. Päätän mennä vilkaisemaan Rubin vointia.
Vielä lihasköyhä orinretales tuijottaa toisen puolen karsinaan ilmestynyttä hevosta kuin viimeistä päivää.
“Älä eres kuvittele”, naurahdan Rubille ja astun karsinaan nähdäkseni, onko Rubi syönyt heiniään kuinka hyvin. Nopeasti sen huomio on mussa. Päädyn rapsuttelemaan rukkariepuani pidemmäksikin aikaa. Liiankin pitkäksi, sillä pian se ruskeatukkainen pyyhältää ohitse ja sitten jumittaa käytävälle vaihtamaan kuulumisia jonkun toisen kanssa. Katsahdan Rubia silmiin. Saat luvan nyt pitää mut piilossa täällä. En halua törmätä siihen naiseen toista kertaa tänään. Tarvitsen aikaa itseni keräämiseen välillä. Keskustelun lomasta saan poimittua todennäköisesti naisen nimen, Hannah.Ikuisuudelta kestäneen piiloleikkini loputtua pääsen lähtemään. Kaikki on nyt paikoillaan ja voin jättää Rubin hyvin mielin Hopiavuoreen. Selkärankaani pitkin kulkee kylmät väreet heti istuessani ratin taakse. Jos yksikin asia ei mene niin kuin kuvittelin, mun aivot menee ylikierroksille ja sitten alkaa ahdistaa. Kuten nyt tuo todennäköisesti-Hannahin kohtaaminen. Perkele. Lyön volat kaakkoon poistuessani päätielle ja suuntaan omalle pikkutallilleni valmistelemaan iltaruuat.
-
Ensimmäisestä tarinasta tulee hyvin esiin se, millaista Jumiin on tällä hetkellä tutustua. Hän ei oikeastaan edes halua tavata ketään, ja omasta mielestään käyttäytyykin jollain tavalla erikoisesti. Hermostuneesta hahmosta saa aikaan vaikka mitä tilannekomiikkaa ja kasvutarinaa niin halutessaan, mutta sosiaalisessa tarinassa sellaisella on myös haasteensa! Vaatii paljon enemmän luovuutta saada Jumi muiden mukaan ja jakamaan elämäänsä, kuin mitä vaatisi saada joku rohkea hölösuu tekemään samaa. Onneksi se ei ole mahdotonta, kunhan sitä rakentaa rauhassa. Sitä paitsi ensikosketus muiden tarinansyrjiin saatiin jo näppärästi, vaikkei hahmo siitä nauttinutkaan. 😀
Tykkään myös siitä, että hahmon itselleen asettama päätavoite kerrotaan heti. Se sitoo tämän ja tulevat tarinat heti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka joka ainoa tarina ei tietenkään kerro pyristelystä kohti kenttäratsastajuutta ja muitakin juonia on, ensimmäinen on heti selvillä.
Tässä tarinassa hevonen jää sivuosaan. En ollenkaan valita siitä! Hevoset ovat kivoja, mutta vielä kivempiä tapaavat olla hahmot! Etenkin uusi hahmo vaatii tosi paljon enemmän palstatilaa kuin uusi hevonen, jotta muut saisivat tartuttua häneen.
-
Eetua komppaan siinä, että uuden hahmon ensimmäiset tekstit ovat minulle tosi mielenkiintoisia ja tärkeitäkin. Niistä saa jonkinlaisen mielikuvan hahmosta ja siitä, että miten se mahtaa toimia omissa tarinoissa. Jumi ei vaikuta siinä mielessä kovin helpolta, mutta ehkä se vain on tätä uutuudenjännitystä? Ainakaan Jumin esittely ei antanut ymmärtää, että kyseessä olisi kauhean ujo, epäsosiaalinen ja introvertti hahmo.
-
-
16.10.
Kello näyttää 9:51 kurvatessani Hopiavuoren pihaan. Aurinko paistaa melkein pilvettömältä taivaalta ja tuuli puhaltaa kylmästi saaden sormenpääni palelemaan. Tallilla ei tunnu olevan paljoa muita. Askellan reippaasti sisälle ja tarkistan samalla että otin paksummat ratsastushanskani mukaan.
Tällä kertaa olo on jo rennompi. Tiedän missä mitäkin on, olen päässyt mun ja Hannahin nolosta kohtaamisesta yli ja Rubi on valmis ensimmäiseen maastolenkkiinsä. Täytyy sanoa että Rubi yllätti mut sillä kuinka nopeasti se sulautui uuteen ympäristöön.“Moi!” kuuluu pirteä tervehdys takaani. Käännyn katsomaan, tällä kertaa en säikähtänyt. Wau, edistystä, eikö?
“Hei”, hymähdän ja pysähdyn.
“Tänne tuli uusi hevonen jonkin aikaa sitten, varmaan sun?” nainen kysäisee ja laittaa kädet takintaskuihin. Kasvot ja tummat nappisilmät huokuvat ystävällisyyttä, mutta myös tietynlaista terävyyttä.
“Joo, mä omistan Rubin. Tosiaan, oon Jumi”, nyökkään ja mietin hetken. “Mikä sun nimi on?”
“Nelly, kiva tavata ja tervetuloa”, Nellyn suupielet kohoavat leveään hymyyn paljastaen valkoisen hammasrivin. Olisipa mullakin tuollainen hymy, mun hampaat on aivan vinossa ja nakeltu sinnetänne.
“Kiitos”, hymyilen nyt rennommin takaisin ja nojaudun enemmän vasemman jalan varaan. “Sä muuten varmaan tierät paremmin kun mä. Kuinka pitkä on lyhyin ratsastettava maastolenkki täs?”
Nelly kohottaa kulmiaan hieman ja tuumailee hetken. Odotan kärsivällisesti.
“Tolla ilmotustaululla on aluekartta, mennääs kattomaan siitä”, hän vastaa. Seuraan Nellyn perässä ilmoitustaululle ja kuuntelen tarkkaan.Puoli tuntia myöhemmin mä ja Rubi ollaan valmiita lähtöön. Ori pörisee seuraten ympäristöään korvat tiukasti pystyssä. Olisin ehkä voinut turvautua pumpulipalloihin kun nyt on näin tuulinen sääkin, mutta noh, on sitä aiemminkin pysytty selässä. Istun alas satulaan, teen viimeiset säädöt satulavyölle ja niin me ollaan valmiita matkaan. Huomioin heti Rupsukalla olevan jousituksen kunnossa, sillä käyntiaskel ei ole rentoa vaan turhankin rivakkaa.
“Noh noh, ei kiirehritä”, mumisen ja koitan avustaa hevosta pään alas laskemisessa, jotta saisin sen rentoutumaan. Pitää nyt kuitenkin olla varuillaan, täysin uusi ympäristö ja nuori hevonen.Ollessamme suunnilleen puolessa välissä Rubi on vertynyt hienosti ja matkaamme polkua pitkin letkeässä ravissa. Kuten toisaalta olisin voinut arvatakin, säikkymisiä ei ole tapahtunut, pieniä mielenosoituksia kylläkin. Energiaa olisi, mutta ollaan vasta palaamassa meidän treenisuunnitelmaan ja Rubi on kehittänyt lihastaan aika hitaasti. Mun täytyy mennä ruokinta kyllä uudestaan läpi, veikkaan mokanneeni sen suhteen. Tai sitten Rubi nyt vaan on tämmöinen, kuitenkin isoksi kasvava ja vasta kolmevuotias.
Sanon aina vihaavani syksyä, mutta nyt nautin säästä täysin rinnoin. Auringonpaiste siivilöityy kauniisti puitten läpi ja ruskan värit ovat parhaimmillaan, tosin enää hetken. Pian on mustaa ja synkkää ja mutaista. Ajatukseni keskeytyy Rubin siirtyessä yhtäkkiä laukalle.
“Oi!” otan ohjista kunnon otteen ja istun satulaan kiinni, pidättäen. Rubi viskoo päätään vastalauseeksi. Teen uudet puolipidätteet ja pyydän taivutusta vasemmalle hidastamisen sijaan. Rubi tekee pienen pompun ja sen jälkeen siirtää keskittymisensä takaisin muhun. Puuskahdan hyväntuulisesti. “Hienosti”, taputan hellästi orin kaulaa ja pyydän siirtymistä käyntiin.
“Annan sulle tän kerran anteeks, mutta parin vuoren päästä ratsastajan kaa ei lähetä kiitämää ku päätön kana”, Rubi pyöräyttää korviaan taaksepäin ikään kuin kertoakseen ymmärtäneensä sanomani ja jatkaa matkaa ilman uusia kommelluksia.
Pian huomaan pienen metsäniityn avautuvan polun oikealle puolelle. Se näyttää aika kolutulta, lähempää katsoessani huomaan paljon kavionjälkiä. Päätän vaihtaa kurssia ja mennä tutkimaan tarkemmin. Rubi korottaa päänsä korkeuksiin heti ja kiskaisee kirpakkaa ilmaa keuhkoihinsa innokkaasti. Tiedän tasan mitä se ajattelee.
“Orotas ny, pitää tsekata kuopat”, juttelen sille ja pidän ohjastuntuman samana. Jos nyt kiristän tuntumaa niin se on heti viesti Rubille että pian mennään kovaa.
Vartin jälkeen niitty on kierrelty, Rubi on katsellut paikkoja tarpeeksi ja mä en ole löytänyt yhtään kuoppaa tai muutakaan vaarallista. Pyydän Rubilta ravia ja ori ponkaisee lennokkaasti vauhtiin. Virhe, nyt se tietää että kun käännytään niityn päässä ympäri niin saa mennä kaasu pohjassa. En silti pysty olla virnistämättä. Rakastan impulsiivisia kiitolaukkoja. Siirrän painopistettäni satulassa ja nousen kevyeen istuntaan. Rubi meinaa jo pompata laukkaan, mutta tällä kertaa vastaa heti pidätteeseen. Joojoo, pian pian. Käännyttyämme sujuvasti ravissa otan harjasta kiinni, löysään ohjasotteen antaen luvan mennä ja Rubi sinkoaa kuin tykinkuula vauhtiin. Tyytyväinen nauru karkaa suustani. Joudun siristämään silmiä sillä tuuli piiskaa niin ilkeästi päin naamaa. Kyllä tämän parempaa ei ole olemassakaan.-
Rupsukka 😀 Ihana lempinimi oriilla!
Melkein jäi kommentoimatta tämä teksti kokonaan, sillä tässä on niin paljon kaikenlaista asiaa. Ensinnäkin siinä kerrotaan Rubista itsestään, tietenkin, mutta myös siitä miten Jumi kohtelee hevostaan, miten näkee sen, miten kokee ratsastamisen, mitä suunnittelee tulevaisuuteen ja mitä kaikkea muuta. Ja nythän tuo uuden ihmisen tapaaminenkin meni paremmin. Tämä on tosi kiva teksti just sen takia että se tarjoaa paljon tietoa ja siksi tosi arvokas meille muille kirjoittajille. Ihan vielä tästä ei löydy sellaista koukkua, joka tarjoilisi minulle tarina-idean suoraan lapaan, mutta jotakin voisi jo saada silti kehittymään… -
Hei, ihan ensinnäkin tervetuloa munkin puolesta! 🙂 Kiva päästä tutustumaan uuteen kaksikkoon!
Kuten Sonjakin jo sanoi, olet osannut tehdä tästä tekstistä tiiviin tietopaketin. Saamme tietää enemmän Jumista ja Rubista. Alkutarinan jälkeen mielikuvani Jumista oli vähän sellainen kyräilevä nurkkaan vetäytyjä, mutta tämän perusteella tulkitsisin ensimmäisen tarinan käyttäytymisen enemmän tai vähemmän vain allkujännitykseksi. Tässä tarinassa Jumi on jo rennompi (kuten alussa ihan mainitaankin) ja kohtaaminen Nellyn kanssa sujuu mukavasti. Innolla odotan, miten Jumi tulee toimeen vai tuleeko (jee, draamaa!) muiden tallilaisten kanssa.
Lopun peltolaukka ja sitä edeltävä odotus on musta tosi kivasti ja realistisestikin kirjoitettu. Voin samaistua niihin ajatuksiin, mitä Jumilla siinä hetkessä pyörii päässä. Etenkin se miten samaan aikaan täytyy ratsastajana pysyä tyynenä, niin kuin mitään ei olisi luvassa tai muuten astetta innokkaampi hevonen jo lähtee omine lupinensa makaan.
-
Jumista paljastuu lisää. Vaikka ekat kohtaamiset tallilla eivät olleet hänestä mukavia, hän ei jää ainakaan loputtomuuteen asti vellomaan niihin. Sen sijaan hän kommentoi toimiaan itseironisesti. Se ei kuulosta siltä negatiiviselta ääneltä, joka joidenkin päässä kritisoi heidän kaikkia tekemisiään, vaan ennemminkin huvittuneelta. Ihan niin kuin Jumi ajattelisi, että olinpa torvi: olipa taas säikky päivä silloin, mutta ei voi mitään. Ensimmäisessä kohtaamisessa oli siis ehkä mukana jotain uuden paikan stressiä tai muuta sellaista, ja kiirehdin tekemään siitä virhetulkinnan sen suhteen, kuinka Jumi kohtaa uusia ihmisiä.
Ratsastusosuus kuvaa lisää Jumin ja Rubin välistä suhdetta, mutta vielä tärkeämpänä pidän siinä uutta tulkintaani Jumin luonteesta, jonka kokonaiskuva hahmottuu pala palalta lisää. Yllätyslaukat eivät Jumia pelota: ainakin hevosten kanssa hän on rempseä ja rohkea sen lisäksi, että on kärsivällinen. Ratsastuksen perusteella Jumista tulee mieleen sellainen hyvänlaatuinen hurjapää. Siis se tyyppi, joka uskalsi lapsena laskea isoimmista liukumäistä — ei siis se torvi, joka hyppäsi uimamontolla kahdestatoista metristä pää edellä nähdäkseen, mitä tapahtuu.
-
-
Lyhkäinen pikkupäivitys tähän väliin. Pidempää tarinaa tulossa 🙂
12.3.
Kello lähenee puolta kymmentä. Kevätaurinko lämmittää ihanasti kasvoja. Hymähdän tyytyväisenä ja vaihdan kevennystä. Rubi ravaa hyvässä tahdissa ja vastaa asetusten vaihtoihin nätisti.
On maaliskuu, ja tänään mulla on ensimmäinen päivä tänä vuonna ilman mitään kiirettä. Kaveri kävi huoltamassa pihattotammat aamulla ja kengityksiä ei ole nyt kolmeen päivään. Sain tulla heti aamusta suoraan Rubin luo tekemään viimeisiä silauksia ennen meidän ekan yhteisen kisakauden alkua. Nykyään mä jopa hymyilen, paljon. Kevät toi tietynlaisen helpotuksen mukanaan. Masennus ei tänään paina päätä alas. Voin sanoa olevani hetkellisesti onnellinen.
Ainoa, mikä harmittaa hieman, on se etten oo vieläkään tutustunut kunnolla Hopiavuoren ihmisiin. Oon ollut niin maassa, pessimistinen ja ahdistunut ettei ole kyennyt oikein mihinkään muuhun kuin pakollisiin juttuihin – ja niihin ei mun tapauksessa kuulu sosialisointi. Oon alkanut kuitenkin kaipaamaan ystäviä. Sellasia, jotka hevostelee myös. Juuri nyt tallilla on melko hiljaista vielä. Mietin josko keittäisin kahvit ja jos tuurilla sitä juodessani joku ilmestyisi paikalle. Jää nähtäväksi.-
Kiva kuulla Jumista ja Rubistakin vaihteeksi!
-
