Tämä aihe sisältää 24 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Siitä tulee vielä runopoika, laittaa joku päivä kaikki viulut soimaan.
Ei tule ehkä kunnon miestä oivaa, tehokasta toimijaa vaan unelmoiva..Herkkäsieluinen teinipoika löytää itsensä muutto muuton jälkeen aina vain pienemmästä uudesta kotikaupungista. Miten käy tällä kertaa, kun äiti on hankkinut lohdutuksena yllätyksen, johon Santtu ei ikimaailmassa osannut varautua?
(Santtu hevosineen olivat aikaisemmin Kaajapurojen tallilla, mutta hahmo ja sen tarina ei ottanut niin hyvin tuulta alleen siellä kuin toivoin, joten kaksikko siirtyivät Hopiavuoreen aloittamaan puhtaalta pöydältä, eikä aikaisempia tarinallisia tapahtumia kummankaan elämässä ole tapahtunut.)
-
Äidin kullannuppu
Mua ei oikeastaan haittaa muuttaa. Äiti tekee siitä aina ison numeron, mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Sitten varmaan olisi, jos olisi kavereita jotka jäisi jälkeen. Me ollaan muutettu aika usein, yleensä isän työn perässä. Nyt äiti kuitenkin päätti että me muutetaan. Taas. Se halusi jonnekin rauhallisempaan ja pienempään kaupunkiin, kun Turussakaan se ei viihtynyt. Mä luulin että me muutettaisiin vaikka Jyväskylään, tai Lahteen, mutta äiti tosiaan tarkoitti sitä mitä sanoi tällä kertaa. Otsonmäki oli tosiaan pieni paikka, ja rauhallinen. Vaikka oikeasti äiti taisi vaan haluta vaihtaa maisemaa ja aloittaa jossain uudessa paikassa, kun sillä todettiin neljä kuukautta sitten työuupumus. Isä oli ensin muuttoa vastaan, koska sillä oli TYKSissä hyvä työpaikka kirurgisella puolella, mutta se sai kumminkin töitä Seinäjoen keskussairaalasta. Isä on tosi hyvä työssään, sillä on paljon diplomeita työpaikkansa toimiston seinillä. Sen takia äitikin siihen rakastui. Ei siis siksi että se on hyvä kirurgi, vaan koska sillä on paljon rahaa.
Kaapon karvainen häntä innostui rummuttamaan rintakehääni vasten parantaessani asentoa sängyllä. Se makasi pää jalkojeni vieressä, puoliksi sängyllä ja puoliksi päälläni, ja silti se onnistui valtaamaan yhdelle ihmiselle tarkoitetusta sängystä yli puolet. Hajamielisesti ryhdyin rapsuttamaan sen takajalkaa, ja häntä jatkoi onnellista rummuttamistaan. Äiti ei ikinä tykkää siitä että Kaapo on sängyllä, mutta mä olen päättänyt että sillä on lupa olla siinä mun huoneessa. Yöllä se ei kyllä saisi nukkua mun huoneessa, mutta mä yleensä päästän sen sinne salaa sitten kun äiti jo nukkuu. Isää se ei haittaa, isä kun tykkää Kaaposta.
Kaapo onkin mun ainoa oikea kaveri. Silloin kun kaverikirjat oli vielä koulussa juttu, jos joku olisi ikinä halunnut että mä täytän sieltä sivun, siihen olisi tullut ”Santtu, poika jonka paras ja ainoa kaveri on koira”. Mulla ei ikinä ollut sellaista kirjaa, äiti ei suostunut ostamaan. Se taisi tietää että se jäisi tyhjäksi. On mulla puhelimessa pari numeroa aikaisemmista kouluista tallennettuna, mutta en mä niihin ole ikinä mitään viestiä laittanut. Eikä niistäkään ole mitään tullut. Siksi mua ei haittaa muuttaa, koska mun kaveri tulee jokatapauksessa mukana. Sitä paitsi, mikä olisi hauskempaa kuin etsiä ja tutkia kaikki uuden kodin lähistön metsäpolut?
”Lähetäänkö ulos?” kysyin Kaapolta ja työnsin itseni istumaan käsieni avulla. Kultainennoutaja oli hetkessä hypännyt alas ja juossut ovelle häntä heiluen. Napsautin pannan Kaapon kaulaan, sillä se ei tarvitse sitä muuten kuin lenkeillä. Se on niin kiltti ettei se lähde pihasta edes vieraassa paikassa. Pantaan kiinnitin hihnan ja ehdin jo avata oven, ennenkuin äidin ääni pysäytti meidät.
”Odota Santtu. Kyllä me isän kanssa tiedettiin että taas muuttaminen ottaisi sinulla koville”, äiti aloitti. Hän kuulosti siltä kuin hän puhuisi viisivuotiaan lapsen kanssa, joka on juuri hukannut suosikkilelunsa. ”Onhan se ihan epäreilua pakottaa lapsi sopeutumaan uuteen ympäristöön näin nopeasti!”
”Ei oikeastaan. Ei mua haittaa”, otin askeleen kynnyksen ulkopuolelle. Kaapo olisi halunnut mennä jo, ja jos ihan totta puhutaan mäkään en olisi halunnut kuunnella äidin olen-niin-pahoillani-vaikken-oikeasti-olekaan- monologia.
”Niin, niin. Kyllä minä ymmärrän, kaikki kaverit ja tuttu koulu, mutta älä huoli, kyllä sinäkin varmasti täällä viihdyt.”
”Jep. Voidaanko me Kaapon kanssa nyt mennä?”
”Siksipä äiti hankki pikkuisen yllätyksen kullannupulleen”, äiti ilmoitti ylpeän kuuloisena. Mua alkoi väkisin huolettaa.
”Ai?” kysyin vähän empien. Kaapo oli kuusi vuotta sitten lahja äidiltä sen jälkeen, kun me ensimmäisen kerran muutettiin. Sen jälkeen se oli uusi polkupyörä ja sitten tietokone. Tietysti musta oli ihan kivaa saada uusia tavaroita, mutta vaan kun niille oli oikeasti tarvetta. Vaikka Kaapo oli, ja on edelleen, paras lahja jonka olen ikinä saanut, sitä en vaihtaisi mihinkään.
”Mm-m, kun sinähän pidät niistä hevosista, eikö vaan?” äidin hymy levisi. Punatut huulet kiristyivät ja silmäkulmiin kerääntyi pari ryppyä.
”Joo”, olin mä ratsastustunneilla käynyt satunnaisesti parin vuoden ajan. Sen verran, mitä isä ja äiti ehtivät kuljettaa kiireiltään. Ilmeeni kirkastui. ”Saanko mä alottaa käymään tunneilla uudelleen?”
”Melkein, mutta vaan vielä parempaa. Äiti osti sinulle oman hevosen!”Ehkä mä olen kiittämätön, tai vähän outo. Tai no, aika paljonkin outo, mutta ehkä sitten kiittämätön. Tuijotin äitiä silmät pyöreinä ainakin minuutin, ja Kaapo tuijotti mua ihan yhtä odottavana. Se halusi jo lenkille.
”Hevosen?” toistin vähitellen, edelleen epäuskon vallassa.
”Joo, eikä olekin hienoa! Äiti vaan haluaa että nuppu on onnellinen”, äiti lähestyi kädet levällään. Otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja naurahdin hermostuneesti.
”Mutta enhän mä tiedä mitään hevosen omistamisesta, tai hevosista muutenkaan!”
”Voi nuppu, äiti on huolehtinut kaikesta. Lähdetään illalla katsomaan sitä tallia, niin äiti kertoo sitten enemmän.”Kaapoa ei varmasti haitannut vaikka lenkkimme venyi vähän sen iltaruuan yli. Siitä oli mukavaa saada haistella kaikkia uusia mielenkiintoisia hajuja. Jostain oli mennyt rusakko, toisaalta varmaan kettu. Ehkä peurakin. Se sai rauhassa mennä omaan tahtiinsa kuono tiukasti maassa kiinni, autuaan tietämättömänä siitä hätätilasta johon aivoni olin käynnistänyt. Ajatus toisensa perään sinkoili puolelta toiselle, ja jos en tietäisi paremmin väittäisin korvistani nousevan savua. Äiti oli ostanut hevosen. Mua varten. Kun mä osaan hädintuskin nostaa laukkaa kun ratsastan. Enhän mä tiedä mitään hevosten ruokinnasta tai sairauksista tai varusteista tai.. Mistään.
Ajatukseni katkaisi taskussani värisemään alkanut puhelin. Äiti soittaa.
”Moi”, vastasin ja vedin Kaapon mukaani.
”Missä viivyt? Meidän pitää lähteä jo”, äidin ääni kuului kaukaisena ja staattisena, josta päättelin hänellä olevan kaiuttimen päällä.
”Joo. Me ollaan tulossa”, lupasin ja laskin puhelimen takaisin taskuun.
”Tuu, mennään kotiin Kaapo”, vedin koiran mukaani ja lähdin kulkemaan kävelytietä pitkin takaisin. ”Äidille on ihan turha sanoo ei.”-
Voiii vitsi. Luin tämän tarinan tietty yöllä, enkä saanut heti nukuttua, kun aloin heti analysoida. Muodostin Santun hahmosta heti oman tulkintani, ja mulla oli muka niin kiire päästä kirjoittamaan se tänne, ettei meinannut uni tulla. 😀 Sanon sen siis pois alta ennen kuin menen muihin juttuihin.
Katsos kun juttu on niin, että musta Santtu ei ole introvertti. Mun tekisi mieli lyödä vetoa jonkun kanssa, että Santtu on ihan perussosiaalinen kaveri, mutta hän on saanut koko elämänsä kurjaa palautetta yrittäessään olla sosiaalinen. Musta tuntuu jo nyt, että Santulla on vähän erilainen tapa viestiä kuin kavereillaan, ja siksi muut pitävät häntä ehkä vähän outona tai huonona. Santtu on sitten saanut tästä kuulla: hän on jäänyt yksin, vaikka kukaan ei olisikaan varsinaisesti ollut ilkeä. Sitten hän on sekoittanut käsitteet yksinäinen ja introvertti, tai hän on ikään kuin päättänyt olla tarvitsematta muita, jotta voisi suojella itseään sillä tavalla. Ja tadaa — tässä kohtaa alan samastua tähän hahmoon ihan liikaa. Santtu on alakouluikäinen minä, eikä tasan voi ihan hyvin. Mun tekisi mieli puristaa sen olkapäitä ja sanoa, että kyllä meidänkin laisille hyvin käy, Santtu pieni, musta tuli onnellinen niin sustakin voi tulla.
Santun äitikin on mulle karmivan tuttu hahmo. Santtu taitaa ajatella, ettei äiti välitä, ja että se on pahinta hänessä. Musta, kun ulkopuolelta katselen, pahimmalta tuntuu se, miten voimakastahtoiselta ja hallitsevalta äiti vaikuttaa. Santtu on vasta kuudentoista, lapsi vielä, ja siksi hänellä ei voi olla kauheasti päätäntävaltaa. Mutta ponin hankkimisessa olisi esimerkiksi pitänyt Santtua kuulla. Ihan kuin äiti ajattelisi, että hän tietää, mikä on kullannupulle parasta: ei kullannupulta täydy kysyä. Musta äiti välittää, tai oikeastaan haluaisi välittää, mutta ei ole malttanut pysähtyä kysymään Santulta, millaista välittämistä hän haluaa. Koska eihän Santtu ponia tarvitsisi, vaan että joku kysyisi mitä kuuluu, ja sitten ihan oikeasti kuuntelisi, ja sitten tehtäisiin jotain yhdessä ihan täydestä sydämestä. Santun tilanne on ihan tosi itkettävä — vaikka ala-asteella olisinkin ollut kateellinen. Koska haloo, nyt Santulla on poni: miten hän muka voi olla surullinen? Voi minua.. 😀
Santulle ei tunnu olevan kauhistus muuttaa Otsonmäelle. Hän tuntuu olevan jopa ihan tyytyväinen lenkkimaastoista, kun ei jää ketään kaipaamaankaan. Se on samalla kertaa iloista ja surullista. Pitäisi 16-vuotiaalla sällillä olla rakkaita ystäviä! Mutta toisaalta… Ehkä Santun paikka onkin juuri Otsonmäellä? Ehkä Santun luonne pääsee kehittymään siellä — ehkä hän oppii lisää itsestään, kasvaa aikuiseksi ja tulee onnelliseksi? Minusta sinulla on käsissäsi miljööseen erinomaisesti sopiva ja inspiroiva hahmo nimen omaan sen takia, että Santulla on niin kamalasti potentiaalia kasvaa ajan kuluessa ihmisenä ja hahmona. Hänen tarinansa ei varmasti lopu kesken, koska hänellä on niin paljon tekemistä itsensä ja perheensä kanssa.
Kaapo on tietenkin ihana. Munkin kaikilla parhailla kavereilla kautta aikojen on ollut neljä jalkaa ja heiluva häntä. Ei ole ihme, että koiran ja omistajan realistisella tavalla liioittelemattoman lämmin ja erityinen suhde vetoaa muhun heti. Kaapo on Santun tuki ja turva, ja varmasti joskus apu uusiin tyyppeihin tutustumisessakin, kun sellaisen aika tulee.
Santulla on tosi spesiaali kertojanääni. Siinä on herkkyyttä ja nöyryyttä, alistuneisuuttakin, mutta samaan aikaan sellainen pohjavire, että hän on luonnostaan positiivinen. Toisenlaisessa ympäristössä Santtu varmaan todella kasvaisi mahtavaksi kirjailijaksi. Kun joku häntä tarpeeksi kannustaisi, hän ponnahtaisi aina takaiskujen jälkeen jaloilleen ja jatkaisi, jatkaisi, jatkaisi. Ei kirjailijaksi tulemiseen ja kirjailijana olemiseen muuta tarvitakaan.
Odotan innolla jatkoa.
-
Tykkään Santusta hahmona todella paljon. Se on kovin moniulotteinen ja niin kuin Eetukin totesi, potentiaalia sillä on vaikka mihin! Tämä Santtu tuntuu vielä jostain syystä olevan toinen potenssi siitä versiosta, jonka tarinoita luin Purtseilla — ehkä siksi, että olet jo tutustunut siihen valmiiksi, mutta sehän on vain hyvä juttu.
Mä vaan toivon, ettei se jää hirmusti jalkoihin, kun Hopiavuoressa on rääväsuista Sannia ja itsepäistä Eiraa. Onneksi on myös Herman ja Inari. Jotenkin Herman ja Santtu voisivat toimia ehkä hyvinäkin kavereina! Nähtäväksi jää 😂
-
Santulla on kiinnostava persoona, joka on mielenkiintoinen fiktiivisessä maailmassa. Tykkään siitä myös siksi, koska Santulla on Kaapo. Meidän hölmö kultainennoutaja on tosin vasta kolme kuukautinen😁
Mutta kuten Sanni tossa totesi niin Herman ja Santtu saattaisivat tutustumisen myötä tulla ihan hyviksi kavereiksi🤔 Sen näkee sitten kun Santtu pääsee Hopiavuoreen.
-
Tervetuloa porukkaan! 🙂
Kuten muutkin on jo sanonut, niin Santtu on kyllä kiinnostava persoona ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten Santun elämä Otsonmäellä lähtee sujumaan. Itsekin ensimmäisenä mietin, kuinka tuo Otsonmäen teiniporukka Santun ottaa vastaan.
Mielenkiinnolla myös odotan sitä, kuinka Santun elämä hevonsenomistajana lähtee käyntiin. Hopiavuori on onneksi siitä kiva paikka, että jos Santtu vaan uskaltaa kysyä, niin isäntä tai melkein kuka tahansa muukin tallillainen on valmis auttamaan.
-
-
3. Syyskuuta, Tiistai
Kiitos on oikeasti taikasanaÄiti siirtyi istumaan ratin taakse ja veti oven kiinni niin että pamahti. Auton täytti voimakas, makea hajuveden tuoksu jollaista kaikki äitiä kolmekymmentä vuotta nuoremmat käyttävät. Raotin omalta puoleltani ikkunaa vähin äänin.
”Eikö olekin jännittävää?” äiti kysyi iloisen kuuloisena kaasuttaessaan uudesta kotipihasta pois jo ennenkuin ehdin laittaa turvavyön kiinni.
”Muttakun en mä ihan oikeasti tiedä hevosista yhtään mitään”, toistin jo kai kymmenennen kerran sen jälkeen kun palasin Kaapon kanssa lenkiltä kotiin. Äiti tuntui olevan siitä koko ajatuksesta paljon enemmän innoissaan kuin minä.
”Kylläpäs tiedät, olethan sinä fiksu poika. Ja ainahan sinä niitä kirjoja luet, eikö niissä muka kerrota?” äiti puuskahti ja pyöräytti silmiään niin että koko pää keinahti.
”Sitä paitsi”, hän jatkoi. ”Siellä on joku joka voi opettaa.”
”Kuka?” ihmettelin, sillä en tosiaan keksinyt ketään. Enhän mä ketään tuntenut sieltä, tai Otsonmäeltä, tai edes Seinäjoelta.
”Äiti soitteli muutaman puhelun, ja selvisi että sinun pikkuserkku on myös siellä! Kyllä maailma on vain pieni, eikö tosiaan? Kyllä vain.”
”Pikkuserkku? Enhän mä ole koskaan edes nähnyt ketään mun serkkua, saatika pikkuserkkua. Miten mä voin olettaa että kukaan ketä mä en ole tavannutkaan haluaa auttaa mua?”
”Tietysti haluaa, sinähän olet niin ihana!” äiti kurotti kädellään lääppäisemään hiuksiani. Hänen äänensävynsä ei vakuuttanut.Seurasin äidin ilmettä hänen pysäyttäessä auton selvästi tallin pihaan. Muuten ilmeetön, mutta suu oli kiristynyt tiukaksi viivaksi. Niin kävi aina kun äiti oli tyytymätön.
”Hyi olkoon”, kuulin hänen puhahtavan heti oven auetessa. Olin yllättynyt että hän haistoi enää mitään kylvettyään hajuvedessään ennen lähtöä.
”Nii, mieti kun mä haisen aina sitten hevoselta kun tuun kotiin”, totesin noustessani autosta. Piha oli aika kivan näköinen, sellainen kotoisa maalaistalli.
”Käyt aina vaan pesulla ja laitat vaatteet pyykkiin”, äiti yritti kuulostaa siltä kuin se ei haittaisi.Jostain kuului hirnahdus, ja vatsassani pomppasi.
Se kuului jostain tallin takaa, todennäköisesti tarhoista, mutta en silti voinut olla miettimättä että jos se olikin ollut minun hevoseni.
”No? Mennään nyt”, hoputin, vaikka yritin olla kuulostamatta siltä. Halusin nähdä millaisia hevosia siellä oikein oli. Äiti seurasi perässä kun lähdin kulkemaan tallin sivua pitkin, ja kuten olin arvannut, meitä vastassa oli tarhat täynnä hevosia. Niitä oli paljon enemmän kuin oletin.Vaikka eihän hevosta voi kai vain ulkonäön perusteella valita en silti malttanut olla miettimättä mikä niistä oli minun. Siellä oli aika isoja ja hienojakin hevosia, varmaan jotain puoliverisiä. Ja valkoinen arabi, sen tunnistin pään muodosta. Ja täplikäs, jolla oli pitkät karvat jaloissa. Se oli aika hauskan näköinen. Silti arvaukseni ei ollut niistä mikään.
”Onko se toi?” kysyin äidiltä osoittaessani mustavalkoisen kirjavaa pientä hevosta, jolla oli vähän vaaleanpunaista turvassa ja siniset silmät.
Äidin ilme muuttui huvittuneeksi.
”Ei, ei se ole näistä mikään. Se tulee vasta viikonloppuna”, hän laski kätensä selälleni ja lähti työntämään mua takaisin tallia kohti.Meitä ilmeisesti odotettiin, kun äiti meni talliin niin määrätietoisesti. Siellä hän kätteli vaaleahiuksista miestä joka puhui niin vahvalla murteella että ihan ensin en ymmärtänyt siitä oikein mitään. Mäkin kättelin, ja esittelin itseni, ja sitten äiti alkoi taas puhumaan. En tiedä mistä ne jäivät puhumaan, eikä mun oikeastaan tarvinnutkaan. Tiesin jo että äiti yrittää saada hinnasta alennusta, vaikka ei meillä rahasta ole pulaa. Sen kertoi äidin käsivarrella keikkuva liki tuhannen euroa maksanut käsilaukku, ja oikean käden ranteessa kuudensadan kultarengas. Äiti ei ole koskaan ollut myöskään sosiaalisesti kovinkaan taitava, ja vaikka hän väittää olevansa hyvinkin hienovarainen, no.. Kuulin vielä käytävän toiseen päähän miten hän kehuskeli, ääni ällöttävän imelänä, miten onnekas vaimo omistajalla täytyy olla, että hän olisi tyytyväinen jos olisi nainut samanlaisen miehen.
Onneksi isä ei ollut kuulemassa. Vaikka ei hänkään olisi uskonut, ei äiti minkään maajussin kanssa asuisi päivääkään.
Mulla ei ole paljoa mihin verrata, mutta siihenkin vähään nähden se paikka näytti ihan hienolta. Karsinoiden ovissa oli nimikylttejä, osa oli ihan viimeisen päälle askarreltu ja osassa oli useampi lappu ohjeistamassa ruokintaa ja loimitusta varten. Osassa oli vain hevosen nimi ja omistajan puhelinnumero. Niissä joiden ovissa ei ollut mitään ei myöskään tainnut asua ketään.
Vatsassa kouraisi taas.
Ajatella, että viikonloppuna joku niistä karsinoista saisi uuden asukkaan, ja oveen tulisi mun nimi omistajan kohdalle.
Kavioiden kopse herätti mut ajatuksistani. Talliin oli ilmestynyt se kirjava tupsujalka kaiketi omistajansa kanssa. Väistin kiireesti tieltä pois, mutta ei kai olisi tarvinnut, sillä hevosta taluttava mies naurahti.
”Kyllä me mahdutaan”, hän lupasi ja kulki hevosineen ohitse.
”Mepä ei ollakaan vielä tavattu. Noa, ja Flida”, hän jatkoi puhumista kävellessään ja viittoi vapaalla kädellään ensin itseään ja sitten hevosta.
En tosin katsonut hänen kättään, vaan jalkaa. Tai oikeastaan.. Sen puuttumista.
”Sillä ei oo vieläkään nimee”, hän, Noa, totesi hymyillen muhun vilkaistessaan, ja päästi hevosen, Flidan, karsinaan.
”Aa”, kuulin miten tyhmä äännähdys pääsi suustani, ja tunsin miten poskia alkoi kuumottaa. ”Eikun, en mä mitenkään pahalla, tai siis-..”
Noa keskeytti mut ennenkun kerkesin jatkaa änkyttämistä.
”Relaa, ei se mitään. Mutta oikeesti, kuka sä oot? Eihän se käy jos Hopiavuoressa käy joku jota mä en tunne.” Noan ääni oli ihan hyväntuulinen ja hän hymyili.
”Santtu”, köhähdin edelleen nolona ja pidin huolen, että katsoin kaikkialle muualle paitsi siihen puuttuvaan jalkaan, jolla ei ollut nimeä. Noan ilme kirkastui, ihankuin hän olisi äkkiä muistanut jotain.
”Jasså!” hän nyökkäsi, veti karsinan oven kiinni ja käveli luokseni. ”Mä puhuinkin sun äidin kanssa puhelimessa, onko Niina täällä?”Ja niin mä tutustuin ihan ensimmäisen kerran mun pikkuserkkuun, jolta puuttuu jalka, jolla on rastat ja oma hevonen, ja jonka nähdessään äidin nenä meni kurttuun. Ei se mitään sanonut, mutta näin että äiti oli odottanut ihan jotain muuta kuin, no, sellaista hippiä. Mua se ei haitannut. Noa jutteli hetken omistajan, Eetun, kanssa ja lupasi esitellä meille paikkoja. Eetulla oli kai kiire jonnekin, ja Noa nauroi että niin on aina, kunhan Eetu oli ensin toivottanut meidät ainakin sata kertaa tervetulleiksi ja pahoitellut ettei voinut jäädä. Jos multa kysytään, niin se varmasti ainakin halusi äitiä pakoon.
Noa kierrätti meidät tallin ympäri, tarhoilta kentälle ja maneesiin, ja takaisin talliin. Äiti ainakin oli tyytyväinen että siellä oli maneesi, sen mukaan se ei tuntunut ihan niin junttilalta kuin ilman. Vaikka en mä ymmärrä miksi se välittää, kun ei se kuitenkaan ikinä tule siellä enää käymään. Eikä mua haittaisi ratsastaa aina ulkona. Noaa ei tuntunut haittaavan äidin kommentit, se vaan hymyili ja nyökkäsi. Isä tekee samaa kun äiti on ikävällä tuulella. Hymyilee ja nyökkäilee, niinkuin kuuntelisi vaikkei oikeasti kuuntelekaan. Muutamaan muuhunkin tallilaiseen me törmättiin, ja Noa esitteli meidät. Yhdenkään nimeä mä en muista, mutta ehkä se ei haittaa.
”Musta sä Santtu olet tosi hyvä lisä meille”, Noa sanoi lopulta kun jäimme tallin ovelle. ”Täällä on pari sun ikäistä tyttöä joille ei tekis yhtään pahaa sun seura.”
En ollut ihan varma siitä, mutta nyökkäsin silti. Tytöt ei yleensä turhia puhu mulle, saatika halua viettää aikaansa mun kanssa. Yleensä niitä kiinnostaa vaan Kaapo.
”Kai täällä saa olla koiria mukana?” tajusin kysyä ennenkuin äiti ehti lähteä autoa kohti.
”Tottakai, mulla on myös oma koira täällä. Se on tuolla tuvassa, voisitte tulla tervehtimään? Siellä on varmasti kahviakin”, Noa nyökkäsi tallia vastapäätä olevaa rakennusta kohti. Vilkaisin äitiin joka vilkaisi kelloonsa. Ja pudisti päätään.
”Nyt ei ehditä”, hän nosti katseensa Noaan ja pusersi väkinäisen hymyn. ”Ehkä ensikerralla.”
”Ehkä”, Noa myönsi. ”Me nähdään sitten viikonloppuna.”
”Joo”, vastasin ja hymyilinkin vähän. Onneksi Noa tuntui kivalta, niin ei jännittäisi yhtään niin paljoa alkaa käymään tallilla.Äiti käynnisti auton ja lähti ajamaan takaisin kotiin.
”Hei äiti”, aloitin varovasti. ”Kiitos.”
Äidin kasvoilla ollut tiukkuus hälveni ja hänen suupielensä kääntyi ylöspäin.
”Ole hyvä.”-
Jee, tervetuloa jengiin 🙂 !
Mä haluan nyt keskittyä äitiin. Musta on tosi kiva, suunniteltu juttu, että äiti sanoo itseään äidiksi Santun edessä 😀 . Se vahvistaa sitä, että äiti kohtelee Santtua viisivuotiaana, kuten taisit jossain jo mainitakin. Ihan tosi kiva 🙂 . Ja etenkin äidin ilmeet tunnistin :DDD .
Ja, musta onnistuit tosi hyvin nimettömien hevosten ja hahmojen kuvailussa. Selvästi näki, kenestä on puhe ja samaan aikaan Santulla ei ollut hajuakaan nimistä ja osan hevosten roduista. Hyvä sä!
-
Käyt aina pesulla ja laitat vaatteet pyykkiin! Äiti mikä sua vaivaa? Tämä oli se kohta, joka sai mut pysähtymään hetkeksi. No siis tottakai hevonen haisee joo, ja varmaan melkein kaikilla on tallivaatteet erikseen jne, mutta jokin tuossa koko tyylissä kiteytti mulle kaiken sen, mitä äiti just nyt on. Jos äiti olisi ihan kuka tahansa muu, sanoisin että hän on ohut hahmo — mutta nyt musta tuntuu, että äiti on ihan oikeesti just noin ohut ja olematon Santulle. Yrittää joo hyvää, tai yrittää yrittää hyvää, mutta ei sitten viitsi loppuun asti. Niin että Santtu, laita tosiaan vaatteet pyykkiin ja mene suihkun kautta.
Ekan tarinan aikaan ajattelin jo, että Noa sopisi Santulle isoveljeksi, ja muut ehtivät ehdottaa kaveriksi Hermania, joka sopii varmasti myös. Tavallaan ihan hyvä, että Santulla on jo heti jokin kontakti vaikka nyt Noaan. Joo se yksinäisyydestä kertominen jää nyt ikävästi pois, mutta ehkä Santulle ensikontakti olisi muuten ollut ihan kohtuuttoman vaikeaa. Noa on niin hyvä liitoskappale. Kun äitimäisestä ensinenännyrpistyksestä pääsee yli, Noa on kiltti, niin kuin aina sanon, ja vieläpä tuntee oikeastaan kaikki. Santtu, jonka voin kuvitella kipittämässä hänen kintereillään, tutustuu sitten sitä kautta paljon pienemmällä vaivalla, kuin että jos joutuisi itse löytää väylän muiden luo. Sitä paitsi olet esitellyt koko tarinan meille niin, että me ollaan kaikki heti Santun puolella. Me halutaan, että hän pääsee jotenkin vaikeuksien kautta voittoon. 😀
Mulle ei ole ennen tullut vastaan tapausta, jossa virtuaaliheppahomma aloitetaan ikään kuin puhtaalta pöydältä, kun tarina alkoi mennä vinoon. Ei siinä mitään: aloitan mä usein piirroksen tai muunkin taiteen alusta tai pari askelta aiemmasta kohdasta, jos korjaaminen tuntuu vaikeammalta. Nyt mä seuraan tietenkin tätä myös vähän sillä silmällä, että miten eri lailla aiot tätä viedä. Onneksi Santtu ei ollut missään sosiaalisessa solmussa vanhassa tarinassaan, niin että muut hahmot tarvitsisivat hänen tarinaansa voidakseen tuntea toisensa, tai jotain. 😀 Alusta aloittaminen on kiinnostava ajatus, ja TT-Cupin aikaan haaveilin siitä itsekin erään sellaisen hahmon kanssa, josta en halua luopua.
Mutta okei. Vaikka Santtu tietää itsekin, ettei hevosen omistaminen hänen tilanteessaan ole mikään unelmajuttu, on ihanaa, että annat hänen samaan aikaan olla vähän lapsellinen, vähän naiivi ja tosi innoissaan. 😀 Sekin on ihanaa, että hän lopulta kiittää äitiä. Koska ihanan lahjanhan äiti oikeasti hommasi kaikesta huolimatta. Vitsit kun viikonloppu tulisi pian!
-
En kestä, sulla on aivan ihana kirjoitustyyli ja oon nyt jo rakastunut Santtuun! Niin söpö hahmo! En malta odottaa että saan kuulla lisää Santusta ja yllätysponista! Hauskaa myös että näitä koirakavereita tuntuu kertyvän Hopiavuoreen yhä enemmän ja enemmän 😀
-
-
Perjantai, 6. Syyskuuta
Google, hevosen omistajan opasMä pidän haasteista. Musta on hauskaa kun on jotain, mitä ei tiedä, ja sen eteen joutuu vähän tekemään vaivaa. Siksi musta on koulussakin hauskaa kun tunneilla aloitetaan uusi aihe, mistä ei vielä tiedä oikeastaan mitään. Ehkä mä sitten olen jotenkin sen verran kunnianhimoinen.
Ehkä myös siksi hevosen saaminen ei kauhistuttanut mua enää niin paljoa sen jälkeen kun palasimme äidin kanssa kotiin tallilta. Mietin sitä, kun sain Kaapon. En mä silloinkaan tiennyt koirista mitään, ja hyvin pärjäsin. Tosin isällä oli joskus ollut nuorempana koira ja sekin osasi auttaa. Nyt ei olisi sitä tukea, mutta eihän se mahdotonta voi olla. Haastavaa vain.
Siispä mä käytin ne kolme päivää opiskeluun. Oikean, koulussa tapahtuvan opiskelun lisäksi mä ahmin itseni täyteen tietoa netistä ja kirjoista, mitkä lainasin koulun pienestä ja aika mitättömästä kirjastosta. Luin ja tein muistiinpanoja, ja luin lisää. Tein listan tavaroista jotka ostaa. Katselin videoita miten hevonen tulisi totuttaa uuteen kotiin ja luin artikkeleita ja tutkimuksia hevosten sairauksista ja miten ne tunnistaa. Katselin dokumentteja ruokinnasta ja varusteista, ja yritin olla ajattelematta, että olisipa mulla ollut aikaa opetella se kaikki vaikka kolmessa vuodessa kolmen päivän sijaan.
Perjantaina me lähdimme äidin kanssa Seinäjoelle ostamaan kaikki, mitä listasta löytyi. Sitä tavaraa oli paljon. Oli riimua ja narua, suolakiveä, harjaa, linimenttejä, suojia, harjalaukkua, satulahuopaa, kumitutit – joita ei oikeasti olisi tarvinnut mutta ne oli hienon väriset niin esitin ruksaavani ne listasta pois muiden tavaroiden tapaan. Niin ja tietysti valjasrasvaa, hevosshampoota, helosania, sekä säkeittäin ruokaa. Tai no, ihan ensin vain yksi säkki. Se kaikki oli jo tarpeeksi kallista ennestään, vaikka eihän se äitiä haitannut. Isän kortilla hän kaiken maksoi. Vasta kun auton takakontti oli ämpäreitä, pyyhkeitä, sieniä ja ensiapupakkaustakin myöten täynnä saatoin olla tyytyväinen ja sulkea vihon.
”Saatko ne yksin?” äiti kysyi nousematta autosta, raottamalla ikkunaa vain. Hän oli pyyntöni mukaan ajanut tallin pihaan jotta saisin kaikki tavarat vietyä valmiiksi ennen huomista, ja hevosen saapumista. Ennenkuin ehdin edes vastata äidin ääni kantautui jo normaalia kimeämpänä hänen puhuessa puhelimessa jonkun ystävättärensä kanssa. Lähdin siis kantamaan niitä itse.
Oli jo hämärää, mutta Hopiavuoren tallin ulkovalot valaisivat tarpeeksi että näin missä kulkea. Tallissa ei ollut sillä hetkellä ketään muuta paitsi hevoset karsinoissaan. Tuntui melkein varkaalta kulkea siellä yksin, kun kaikkialla oli hiljaista. Toisaalta se oli myös kivaa, sillä sain ihan rauhassa katsella ympärilleni. Varustehuoneessa oli kaappi, jossa ei ollut vielä nimikylttiä mutta se oli varattu mun käyttöön. Asettelin tavarat sinne siististi järjestykseen, ehkä vähän liiankin, sillä olin niin keskittynyt etten kuullut edes lähestyviä askeleita.
”No mä aattelinkin että täältä kuulu jotain ääniä”, viimekerralla mieleen jäänyt ääni sanoi. Rauhallisesta äänensävystä huolimatta säikähdin niin että juuri täyteen pakkaamani harjalaukku tipahti lattialle tömähtäen.
Noa nosti pahoittelevasti käsiään.
”Sori, ei pitäny yllättää. Tulin vaan laittamaan ovia lukkoon, Eetu on ihan varmasti tulossa kipeeksi mutta eihän se sitä ite myönnä. Lupasin että enköhän mä tästä tehtävästä itekseni selviä, niin olishan se ollut vähän noloo jos täällä oliskin joku ylimääränen kössimässä kamoja.”
Kuuntelin Noan selittämistä samalla kun nostin harjalaukun, sieltä tippuneen pölyharjan ja laitoin molemmat kaappiin.”No, miltä tuntuu kun huomenna susta tulee hevosen omistaja?” Noa kysyi hymyillen nojautuessaan oven karmiin. Hän oli jäänyt seurakseni ja auttanut viimeistenkin tavaroiden kantamisessa, eikä äiti ollut tullut autosta edes tervehtimään, vaikka varmasti puhelultaan huomasi.
Päästin vihdoin raskaan huokauksen, jota olin koko päivän pidätellyt.
”En oikeestaan tiiä”, myönsin ja huomasin katselevani kaikkialle muualle paitsi Noaan. Häntä ei näyttänyt haittaavan, joten annoin itselleni luvan tuijotella kenkien kärkiä. ”Tai kun, tää ei oikeestaan ollut mun idea.”
”Joo, Niina sanoikin että se on yllätys. Jotenkin oletin silti että olisit ihan pärinöissä siitä.”
”Kyllä mä olenkin, kai, tavallaan. Kyllä musta on kivaa saada hevonen, mutta mä en tiedä oonko mä valmis siihen. Kun mä tiedän niin vähän niistä.”
”Hei”, Noa naurahti kevyesti ja siirtyi pois nojaamasta seinään. Sen jalkaproteesi piti narahduksen. ”Ei kukaan ikinä taida ihan täysin olla valmis, oli kyseessä mikä tahansa. Välillä on vaan pakko ottaa se askel reunan yli pimeeseen ja löytää tiensä perille sieltä.””Mikä on pahinta mitä sä luulet että voi tapahtua?” Noa kysyi ja veti varustehuoneen oven perässään kiinni. Pysähdyin tallin käytävälle ja odotin hetken, vaikka ei mun tarvinnut miettiä vastausta. Tiesin sen jo ihan hyvin.
”Että se ei tykkää musta, tai mä siitä”, vastasin. Noan kasvoille levisi hymy.
”Tiiätkö, mustakaan alunperin pitänyt tulla mitään hevosen omistajaa, se tapahtu ihan vahingon kautta. Jos ihan rehellisiä ollaan mä en edes pitänyt hevosista, enkä Flidastakaan. Siinä meni monta kuukautta ennenkun mä aloin pitämään siitä”, Noa kertoi kulkiessaan käytävää pitkin tammansa karsinalle. Vaaleanpunainen turpa oli vastassa ja mies siirsi kätensä karsinan kaltereiden välistä silittääkseen sitä.
”Ja nyt voin sanoo että Flida on yks mun elämän kolmesta parhaasta valinnasta mitä oon ikinä tehnyt. Sun pitää vaan antaa aikaa ja oppia yhteinen kieli sen hevosen kanssa, jos niin käy ettet ensin tykkääkään siitä”, hän jatkoi.
”Mitä ne kaks muuta on?” kysyin uteliaana. Noa hymähti hiljaa ja katseli kirjavaa hevosta hetken, ikäänkuin muistellen jotain.
”Mielikin hankkiminen on toinen, mutta ei se ole nyt se mun pointti, vaan se, että älä suotta murehdi sitä näin etukäteen. Kaikella on tapana järjestyä.”Noan kanssa keskustelu sai mut ajattelemaan asioita vähän eri tavalla. Oli oikeastaan ihan lohdullista kuulla ettei mun tarvitse edes odottaa että kaikki menisi heti hyvin, ja että mulla olisi siellä auttajia useampiakin. Niin Noa ainakin lupasi, mutta en mä tiedä uskallanko kuitenkaan pyytää. Kun en halua vaivata.
Seinäkello jatkoi tikittämistään tunnista toiseen, enkä mä vaan löytänyt hyvää asentoa sängystä. Vatsassa oli ontto olo. Jännitti. Uni ei halunnut tulla, vaikka kuinka pidin silmiä kiinni ja olin liikkumatta. Edes Kaapon tasainen hengitys sängyn jalkopäässä ei saanut nukahtamaan, vaikka yleensä sitä kuunnellessa aina alkaa väsyttää. Aamuun ei olisi enää montaa tuntia.
Ihan pian musta tulisi hevosen omistaja.
-
Tästä tekstistä nyt viimeistään tuli sellainen fiilis että Santtu on aikuisempi kuin äitinsä. Äiti menee ja ostaa hevosen koska voi (huono omatunto ja hyvä tarkoitus teettävät ihmisillä kummallisia asioita), Santtu on se joka perehtyy ja opiskelee eikä lähde soitellen sotaan, jonka äitinsä on keittänyt kasaan. En ole ihan varma, onko teini-ikäiselle paras rooli olla se perheen aikuinen… Mutta onneksi on Noa, toivottavasti Santtu ei liikaa ujostele sen avunpyytämisen kanssa. Uteloittaa kovasti, mitä jatkossa seuraa!
Teksti on yleisesti ottaen mielestäni oikein hyvää, selkeää, realistista, juuri noin minäkin tekisin. Se ei jää turhia kuhnimaan tarpeettomiin yksityiskohtiin vaan menee jouhevasti eteenpäin. Sekaan on silti ripoteltu noita yksityiskohtiakin, jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkää kaavamaista kuvailua. Myös dialogi on toimivaa ja luonnollista, että kyllä tällaista tekstiä lukee tosi mielellään. Todellakin: jatkoa odotellessa.
-
Santtu todella vaikuttaakin kiitettävän opiskelijalta. Ajatukseni on toki stereotyyppinen, mutta aika moni kympin lukija on melko tarkka muustakin kuin koulussa tarjoillusta tiedosta. Olin kerran itse vaarassa saada hevosen vähän Santun tyylisesti, mutta en varmaan olisi edes käsittänyt yrittää opetella mitään. (Hyvä etten koskaan saanut hevosta!!) Olisin luottanut siihen, että jos en mutulla pärjää, tallin isäntä pelastaa meidät. Santtu on ihan hirveän motivoitunut opettelemaan, vaikka tunnistaakin urakan tosi mahdottomaksi. Ja hyvä, että tunnistaa: jos sen kuvittelisi olevan helppo nakki, masentuisihan hän ensimmäisistä virheistään!
Samalla Santun hevos-koiravertailu hymyilyttää minua. Koska itselläni on ollut ihan aina useita koiria perheessä, ja koska ensimmäisen ikiomani sain nelosluokkalaisena (meillä on siis kotona kenneli), miellän koirat jotenkin tosi itsestäänselväksi olennoksi. En koe, että niistä pitäisi erikseen ”tietää” mitään, jotta pärjäisi niiden omistajana. Jotenkin ajattelen, että ihminen syntyy koiratietous päässään, ja joillakuilla on vain jokin vika aivojen koira-alueella! :DD Tiedän, ettei se niin ole, mutta niin tulee aina ajateltua jonkun rinnastaessa hevoset ja koirat. Varmaan joku hevostilallisen jälkeläinen siellä ruudun toisella puolella ajattelee koirien olevan mystisiä olentoja, koska normaali ihminenhän syntyy hevostiedon kanssa… 😀 Mutta Santtu se ottaa molemmat vakavasti. Tottakai: hän on ihan eri tilanteessa kuin minä. Ymmärsin, ettei perheessä ole ollut koiraa ennen. Aika rankka homma lapselle joutua huolehtimaan eläimestä yksin. (Vaikka se olisikin sitten se koira, jonka ihminen osaa luonnostaan hoitaa…)
Noan leppoisa olemus tässä on niin Noaa. Hän kyselee, miltä tuntuu tulla hevosenomistajaksi. Moni aikuinen alkaisi vähän niin kuin nalkuttaa, että kuinka sulle nyt hevonen, ethän sä osaa mitää, tiedäksä et sä kuolet sen takia. Noa käsittää heti, että ei oma hevonen ole kyllä millään tapaa Santun syy. Kaikki eivät sitä valitettavasti tule ymmärtämään. Olisi kauhea olla Santtu siinä vaiheessa, kun aletaan vielä tuomita. Tuo Noan kysymys siitä, että mikä on kauhein mahdollinen tulevaisuus, on kuitenkin kahdella tapaa hyvä. Sillä päästään yleensä yhdessä toteamaan, että pahinkaan pelko ei ole oikeasti niin hirveä. Ja lisäksi sillä pääsee vähän vilkaisemaan, kuinka realistiset tiedot toisella on uudesta tilanteesta. On ehkä vähän lapsellista (lapsihan Santtu onkin), että suurin pelko on, ettei hevosesta tykkää, tai ettei hevonen tykkää itsestä. 😀 Meinaan, että jos mä saisin tänään hevosen, mun suurin pelko olisi, että se tappaa mut tai mä sen… En kyllä tiedä, onko se sen aikusempi pelko…
Nyt odotan mielenkiinnolla, miten Santtu poneineen alkaa kotiutua. Hän on tavannut jo Noan ja vilahtanut nopeasti parin muun tarinassa. Etukäteen kuvittelisin Hellon olevan hänestä pelottava, Nellyn jokin kunnioitettava superratsastaja, Helikin voi vaikuttaa hirvittävän asiantuntevalta, isäntä saattaa olla verrattaen turvallinen, Eira varmaan todennäköisesti kamala ja Sanni kamalampi… 😀 Mutta nähtäväksi jää. Uuden hahmon tutustuttaminen muihin vähän kerrallaan on minusta aina ihan kauhean mielenkiintoista. Varsinkin kun Santtu on nyt vähän eri asemassa kuin moni muu uusi aikoinaan: hänellä on Noa puskurinaan!
-
-
Enhän mä yhtään mitenkään ole…
Isän silmien alla oli tummat varjot. Se näytti hirveän väsyneeltä, varmaan töiden takia. Niillä täytyi olla hirveä kiire sairaalassa nyt koronaviruksen takia. Koulutkin kai nyt suljetaan, ja ihmiset käyttäytyvät kuin maailmanloppu olisi tulossa. Isä sanoo, että niin pitkään ei tarvitse olla huolissaan kun pitää omasta hygieniasta huolta ja omaa kuntoaan silmällä. Silti mä en saanut istua kartanlukijan paikalla sen vieressä, vaan auton takapenkillä.
Sitten isän punareunuksiset silmät kääntyivät katsomaan mua taustapeilistä.
”Sä puhut aika usein siitä Eirasta nykyään, huomaatko?” isä hymyili, ääni ihan pehmeänä. Se oli selvästi toteamus kysymyksen sijaan.
”Mitä?” oli ensimmäinen reaktioni, ja seuraava ”enhän. Tai siis, joo ehkä, mutta nytkin mä puhuin myös Sannista.”
Isän hymy levisi ja hän palasi katsomaan tietä liikennevalojen muuttuessa vihreiksi.
”Ai jaa”, hän hymähti. ”Mä jotenkin ajattelin että sä puhut siitä usein. Melkein joka kerta kun tallilta tulet.”En vastannut mitään. Alkoi nolottaa. Enhän mä puhunut Eirasta niin usein. Joo, kyllä mä kerroin että se auttoi mua istumaan paremmin harjoitusravissa, ja että me käydään maastoissa aika usein, ja että autoin rakentamaan pihattoa sen kanssa, ja.. No Hermankin oli silloin mukana, kyllä mä siitäkin kerroin. Ja nyt siitä miten Eira meni huutamaan Sannille, vaikka mä en edes pyytänyt, ja kyllähän mä Sonjastakin mainitsin että se oli kanssa kuullut sen. Mutta eihän se ollut vielä edes usein, ja kun siinä oli muitakin..
”Ihan sillä mietin, että haluaisitko pyytää sen meille käymään joku kerta? Katsomaan leffaa tai jotain”, isä jatkoi hetken kuluttua.
”Meille? Ai miks..?”
”Kyllähän me äidin kanssa halutaan nähdä sun uusia kavereita. Tai tyttöystävä”, isä kohautti olkiaan. En ymmärrä miten se pystyi sanomaan jotain sellaista niin neutraalisti, ihankuin se ei olisi mitenkään erikoista.
”Ei Eira oo mun.. Tai kun, sillä on jo. Se Herman.”Vatsassa muljahti. Halusin uskoa, että se johtui vain auton kääntymisestä, vaikka tiesin ettei se sitä tainnut olla. Mutta miksi mä siitä mieleni pahottaisin, jos Eira ja Herman on yhdessä? Ne on ollut jo vaikka kuinka kauan, tai ainakin niin mä oon ymmärtänyt. Vaikka Herman aika paljon Sannin kanssa onkin.. Mutta Eira ainakin luottaa siihen. Enhän mä Eiraan edes ollut ihastunut.
”Aijaa”, isä tuumasi ja huomasin sivusilmällä, miten se vilkaisi muhun uudelleen peilin kautta. Katselin vaan ulos, vaikka olikin jo niin hämärää, ettei katulamppujen valokeilan ulkopuolelle juuri nähnyt. ”Harmi sitten. Mutta voithan sä sen silti pyytää, ihan kaverinakin.”
”Joo.”Me ei puhuttu sen enempää. Kaapo tuli meitä vastaan ovella, ja isä päästi sen ulos pissalle. Mä menin huoneeseeni ja laitoin oven melkein kiinni. Siten raolleen, että Kaapo saisi sen työnnettyä auki halutessaan.
Sängyn vieressä lattialla oli mun koulukirjat, ja niiden vieressä siisti pino sinikantisia vihkoja, joihin kirjoitin läksyt. Osa niistä oli jo täynnä.
Eira oli kysynyt, jos voisin opettaa sitä matikassa. Tai oikeastaan sanonut, että opettaisin. En sanonut, että mun matikka oli oikeastaan ysi, mutta se taisi pitää kasiakin ihan hyvänä. Ja voisin mä opettaakin, musta se on ihan kivaa. Nyt varsinkin jos koulut suljetaan, tai kun, niin sille olisi paljon aikaa. Ja Eira ehtisi oppimaan hyvin, jos sitä vielä kiinnosti.Kaapon kynnet rapisivat lattiaa vasten ja pian se tuuppasi kuonollaan tuttuun tapaan oven auki. Nousin laittamaan sen kunnolla kiinni ja palasin takaisin sängylle, jolle Kaapokin hyppäsi. Se siirtyi häntä laiskasti heiluen ensin istumaan jalkojeni päälle, josta se hitaasti valui makuulle ja huokaisi oikein syvään. Päivän paras hetki, niin se taisi ajatella, sillä niin tyytyväiseltä se näytti. Yleensä mä vaan selailen siinä kännykkää ja rapsuttelen Kaapoa, mutta nyt mä ajattelin laittaa Eiralle viestiä. Kyllä mä voisin, ollaan me jo viestitelty. Vähän, mutta kumminkin.
Moi.
Oliko se outoa tervehtiä viestin alussa? Yleensä Eira aloitti keskustelut, ja ne alkoivat tyylillä arvaa mitä se x teki nyt!!! tai siis mun on nyt pakko kertoo.
Tuijotin wapin vihreää yläpalkkia jossa Eiran nimi luki, ja äkkiä sen alla oleva status muuttui näyttämään Paikalla. Tunsin miten sydän muljahti ikävästi rinnassa ja hetken meinasin jo laittaa kännykän pois ja unohtaa koko asian. En kuitenkaan laittanut, vaan ryhdyin kirjoittamaan. Eirahan sitä itse alunperinkin ehdotti.Vieläkö haluut että opetan sitä matikkaa?
Eira luki viestin. Ja alkoi kirjoittamaan.
No joo en mä nyt turhaan kysyis, haloo?
Haluisitko tulla käymään?
Pysähdyin miettimään.
Haluaisitko tulla käymään? Voitaisiin katsoa sitä täällä. Voidaan muuallakin jos haluat.
Epäilytti, että olin liian suorasanainen. En halunnut että Eira ajatteli, että sen täytyisi väkisin raahautua sinne meille. Lähetin viestin silti. Ja seurasin miten Eira alkoi kirjoittamaan, lopetti, kirjoitti, sulki koko sovelluksen (jolloin olin melko valmis kuolemaan häpeään), palasi takaisin paikalle ja kirjoitti.
Joo, ihan sama. Mut sovitaan sit myöhemmin joku päivä.
Painoin kännykän sänkyä vasten ja huokaisin oikein syvään. En huomannutkaan että olin pidättänyt hengitystä. Sydän pamppaili normaalia kiivaammin. Mutta vaan, koska yleensä mä en pyydä ketään käymään meillä. Eikä siksi, että mä olisin mitenkään ihastunut.
-
Aaawh, voi Santtu! Sehän on ihastunut Eiraan! On tosi luonteva tää teksti, niin isän puhe tyttöystävästä tai Santun takeltelu, kun eihän se nyt vaan Eirasta puhu. Mut kyllähä se nyt selkeesti puhuu vaan hänestä ja muut nyt vaa on sattuman kautta mukana.
-
Mutta eihän Eira ikinä saa poikaystävää.
No ei mutta Santun iskä on kyllä niin kuin vanhemmat aina. Heti jos lapsella on vastakkaista sukupuolta oleva kaveri, kaikki äipät ja iskät sanovat JAHAS sillä tietyllä äänensävyllä. Villi veikkaus, että tytöt ja pojat ei luonnostaan niin tiukasti istuisi eri puolilla luokkaa vielä lukiossakin, jos niille ei olisi pienestä pitäen opetettu, että toisen sukupuolen kanssa ei voi olla kaveri. En osaa nyt sitten sanoa Santustakaan, onko se oikeasti-oikeasti ihastunut vai ei. Ehkä se vain luulee olevansa, koska tykkää olla Eiran kanssa, ja jos tykkää olla jonkun tytön kanssa, siitä tulee silloin tyttöystävä. Oli tai ei, mun veikkaukseni on, että Santtu-parka aikoo olla hiljaa pitkään, ellei jopa aina. Mulla on sellainen olo, että tämä hahmo on syvällisesti oppinut, ettei toisen omaan kosketa. Musta tuntuu, että Santtu on liian rehellinen jopa sellaisen olkapään rooliin, jolle ruikutetaan omasta puolisosta kun se ei kuuntele ja huomataan, että hei sähän kuuntelet. Tai ainakaan en usko sen tekevän sellaista tahallaan.
Ihme ajatuksenvirtainen kommentti. Olen yrittänyt kirjoittaa tähän vastausta, mutta Eira on mulle varmaan maailmankaikkeuden hankalin kirjoitettava, paitsi kevyissä vitseissä. Mä en ole ikinä ollut lukiotyttö, ja vielä kun Eiran olemassaolon tarkoituksena tuntuu sen omasta mielestä olla tosi tosi lukiotyttö! Sitten Eira vielä ajattelee, noh, ihan kaikesta eri tavalla kuin minä ja pidän sen ajatuksia välillä typerinä. Kirjoita nyt siinä sitten ne sellaiseen muotoon niin kuin ne voisivat olla jollekulle totta. Tässä sitä kehittyy. Olen siis vieläkin vaiheessa.
-
-
Tää on lojunut mun muistiinpanoissa jo vaikka kuinka pitkään ilman kunnon suuntaa tai viimeistelyä, ja nyt se on viimein aika julkaista kun en mä sille mitään tuu tekemään.
Tarina sijoittuu aikaan kun TT-kisa oli vielä kuumana käynnissä
Kaverillista kiusantekoa
Sen jälkeen kun äiti oli kuullut niistä Tie Tähtiin – kisoista se oli kiinnostunut mun harrastamisesta Fifin kanssa ihan hirveästi. Siis sillä tavalla, että se oli ilmoittanut meidät valmennukseen – ilman että kertoi mulle. Siitä on jo jonkin aikaa, kun me käytiin Aavalaaksossa mun ihan ensimmäisessä valmennuksessa ikinä, ja onneksi siellä meni hyvin! Valmentaja kyseli etukäteen vähän mun osaamisesta ja Fifistä, ja me tehtiin sitten ihan tosi helppoja, ja vähän vaikeitakin juttuja. Niin se oli ihan kivaakin vaikka mua jännittikin etukäteen ihan hirveästi. Niin paljon, etten sinä aamuna saanut edes aamupalaa syötyä.
Sitten se on alkanut ostelemaan mulle ja Fifille kaikenlaisia varusteita, joista se ei varmaan puolistakaan tiedä mitä varten niitä käytetään. Fifillä on joku kymmenen kimaltelevaa otsapantaa ja yhtä paljon erilaisia kuolaimia, joista osa on ihan väärän kokoisia ja ihan liian vahvoja. Fifille on tähän mennessä sopinut – ainakin mun mielestä – parhaiten ohut rollerikuolain. Ei se siitä ainakaan mitenkään pahoillaan ole ollut. Niin ja mulla on nyt tusina ratsastushanskoja, kisahousuja, pitkiä kouluraippoja ja vaikka mitä. Ei äiti silti kertaakaan ole tallilla käynyt Fifiä itseään katsomassa.
Nyt kun on tämä korona ja koulua käydään etäopetuksella niin hassusti mulla on ollut enemmän aikaa opiskella kuin aikaisemmin. Voin valita joka päivälle pari tiettyä aihetta joihin paneutua kunnolla. Eirakaan ei ole saanut tulla meille sen takia, joten me ollaan jatkettu opiskelua tallin taukotilaan, jota melkein kukaan ei ikinä käytä. Mä en pitkään edes tiennyt että siellä on sellainen, kunnes Eira siitä mainitsi.
”Saitko sä sen tehtyä?” katsoin Eiraa, joka pureskeli lyijykynänsä päätä kevyesti ja kulmat alas painuneina mietteliään näköisesti.
”Joo – oota, ihan.. Just.. Kohta”, Eira mumisi kynänsä ympärillä. Odotin, ja minuutin sisällä Eiran ilme muuttui riemuisaksi. Se painoi kynän terän vihkonsa ruutupaperia vasten ja raapusti sinne kolme numeroa, joiden jälkeen se laski kynän sivuun, kohotti katseensa muhun ja virnisti niin tyytyväisenä, että mäkin hymyilin.
”Saanko kattoo?” kysyin ensin, ennenkuin kurotin ottamaan Eiran vihon käsiini. Tottakai odotin ensin että se nyökkäsi ja antoi luvan. Sitten kävin läpi Eiran laskeman tehtävän, vaikka arvelin jo että Eira osasi kyllä.
”Tosi hyvä”, sanoin tyytyväisenä ja laskin vihon takaisin pöydälle. ”Vielä kun sulla olisi vähän siistimpi käsiala…”
Eira katsoi mua hetken hölmistyneenä, ja tunsin miten mun poskia ja korvia alkoi kuumottaa. Ehkä se ei ymmärtänytkään että mä vitsailin, ja luuli että mä oikeasti nyt haukuin sen käsialaa rumaksi.
”Siis – en mä oikeasti, kun sulla on tosi nätti -…”
”Kyllä mä tiiän, mä vaan yllätyin!” Eira puhahti ennenkuin kerkesin puhumaan loppuun ja veti vihkonsa takaisin eteensä.
”Ai mistä?”
”No – siitä että sä sanoit noin!” Eira puuskahti sen kuuloisena kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. En ihan käsittänyt mistä Eira tarkalleen puhui, ja sekin taisi ymmärtää sen, koska se jatkoi silmiään pyöräyttäen. ”Sun pitääkin oppia vitsaileen tolleen, tiiätkö? Vähän kuittaileen, niinkun kaverit tekee. Sellasta kivaa kiusantekoo, en mä tiiä miten sen selittää paremmin!” Eira piti pienen tauon ja sitten sen kasvoille levisi tosi tyytyväinen ilme. ”Sun pitää oppia relaan.”
”Relaan?” toistin ja katsoin Eiraa kysyvästi, joka parhaillaan piilotti kasvojaan kirjansa taakse. ”Eiks Noa sano noin..?”
”Voin mäkin sanoa!” Eira kivahti ja vilkaisi muhun kirjan reunan yli silmät pieninä viiruina.
”No joo, voit”, myönsin enkä yrittänyt edes peitellä hymyäni kun palasin omien tehtävieni pariin.-
Olen kateellinen. En Santulle, vaan santun opeille. Vitsi kun saisi vaan tehdä tehtäviä, mätkäistä ne johonkin Wilmaan tai pedanettiin tai johonkin ja sanoa, että tehkää ja palauttakaa. Kyllä sen niin pitäisi olla, että Santtukin pakotetaan istumaan sen 8 tuntia päivässä Google Meetissä, kun kerran mutkin. Yhyy. Mutta joo, sen uskon että etäkoulu sopii Santulle. Sen sosiaalisia ympyröitä ei ole paljoa sivuttu, mutta varmaan ikinä ei ole ollut kauhean siistiä ja vetovoimaista olla ujo hikari ennen kuin toisen asteen opinnoissa. Siksi oletan, että Santulla ei ainakaan ihan niin paljoa kavereita ole, että voisi typerimpiä häätää pois. Yksinäiset, hiljaiset ja itseohjautuvat kyllä on oikeasti nauttineet etäopetuksesta suurilta osin. Ja Santtu on vielä niin onnellisessa asemassa, että harrastus jatkuu, kun kyseessä on elävien eläinten hoitaminen. Pääsee vähän näkemään ihmisiä.
Mutta aww, Santtu on söpö kun se kehittyy. 😀 Ei se varmaan kehtaisi samalla tavalla monelle muulle vitsailla, mutta edes jo Eiralle. Onhan ne kauan jo yhdessä puuhanneetkaan. Musta on ihan hirveän karua, että Santtu niin tykkää kuitenkin Eiran kanssa aikaa viettää (siitä päätellen että se jaksaa aina vaan opettaa sitä), ja Eira ei ilmeisesti pidä sitä edes ihan oikeana poikana tai minään tai uhkana Hermanille (kun Chaistakin tulisi muka parempi varapoikaystävä). Tosi ankeaa! Santtu nyt kuitenkin on Hopiavuoren söpöin poika. Sen sijaan Eira ihailee jotain Noaa niin kovasti, että matkii hänen puhetyyliäänkin. (Niin eiramaista…) Toivottavasti tilanne on oikeasti vaan se, että Santtu on niin tärkeä kaveri, ettei Eira halua sössiä sitä millään poikaystäväleikeillä.
-
-
Mistä tytöt tykkää?
”Isä, millasia lahjoja tytöt haluaa?”
Katselin auton tuulilasiin tipahtelevia sadepisaroita, mutta näin sivusilmällä miten isä havahtui ajatuksistaan, lopetti ratin naputtelemisen etusormellaan ja vilkaisi muhun.
”Ai mitä? Kenelle lahjaa meinaat ostaa, Eiralleko?” se kysyi yllättyneen kuuloisena. Yllättynyt joko siksi, että se lahja olisi tytölle, tai siksi että olin ylipäätään ostamassa – tai ainakin harkitsemassa lahjan ostamista.
En tiedä, olisiko mun pitänyt harmistua että se heti arvasi, että se olisi Eiralle. Sehän vaan tarkoittaa, ettei mulla ole muita kavereita. Eikä kyllä olekaan oikeastaan, mutta ei sitä niin itsestäänselvyytenä tarvinnut pitää.
”Joo”, vastasin mutten katsonut isään päin, vaan seurasin pisaroiden valumista kilpaa lasia pitkin.Isä piti hetken miettimistauon.
”Kysyitkö sä äidiltä jo?”
”Joo. Se sanoi, että koruja ja hajuvesiä ja huulipunia.”
Isä maiskautti suullaan ja vilkaisi itsensä puolimmaisesta ikkunasta ulos. Tiesin, että se halusi sanoa sen olleen tyypillinen vastaus äidiltä.
”Eikö Eira sitten halua sellaisia?”
”Ootko sä koskaan nähnyt Eiralla huulipunaa?” nyt käännyin katsomaan isää, joka hymähti nenänsä kautta ja hymyili.
”Sähän sen kanssa enemmän olet tekemisissä”, se huomautti ja vilkaisi olkansa ylitse ennen kaistan vaihtoa, jotta pääsisimme vihdoin edessä hidastelleen auton ohitse.
”Ei sillä ole ikinä huulipunaa, ja mitä jos se on vaikka allerginen jollekin?”
”Eikö suklaa käy?”
”Se on niin tylsä lahja.. Kaikki aina antaa suklaata, mummikin tuo aina kymmenen rasiaa.”
Isä oli taas hetken hiljaa.”Osta joku kirja?”
Kirja. Sitä mä en ollutkaan ajatellut. Mutta millainen kirja? Me puhutaan aina vaan koulujutuista silloin kun me puhutaan kirjoista, eikä kai kukaan normaali teini halua koulutarvikkeita joululahjaksi.
”Nii.. En tiiä”, huokaisin ja käänsin ilmastointia vielä vähän lämpimämmälle. Tallilla oli tullut aika kylmä, kun satoi ja tuuli niin lujaa. Onneksi isä oli tullut hakemaan, ettei mun tarvinnut siinä säässä polkea kotiin.
”Ei se maata kaada, vaikkei se lahja olisikaan mikään kovin erityinen. Ajatushan on tärkein, eikö?”
”Niin kai…” Olisin halunnut sanoa, että musta olisi kiva että se olisi jotenkin erityinen lahja, mutten enää viitsinyt.Hetken oli taas hiljaista, radiokin oli pois päältä. Vain auton talvirenkaat jyrisivät täysin sulaa tietä vasten.
”Eroatteko te äidin kanssa?”
Isä puhalsi ilmaa nenänsä kautta lyhyesti. En osannut tulkita mitä se tarkoitti.
Kotona oli aika kurjaa nyt. Tai ainahan äiti oli ollut aika hankala, mutta nyt jotenkin normaalia enemmän. Isä viihtyi paremmin muualla, joko töissä tai lenkillä tai kaupassa tai kaverilla. Sitten kun se tuli kotiin, niin äiti aloitti heti, kun hän joutuu tekemään yksin kaiken siellä, siivoamaan ja laittamaan ruokaa ja viemään koiraa ulos ja maksamaan laskut. Vaikka mä tiesin, että ne maksaa laskut puoliksi, ja mä vein Kaapoa ulos joka päivä ainakin kaksi kertaa lenkille, ja että isä meillä yleensä ruokaa teki.
Ei ne varsinaisesti riidellyt, koska isä ei ikinä sanonut mitään takaisin. Äidin suu pauhasi ja isä vain oli, katseli telkkaria tai luki lehteä, ja sitten kun äiti oli lopettanut niin isä lähti ja sanoi mulle, että tulisi parin tunnin päästä takaisin.
Siksi mä viihdyin tallilla niin hyvin, kun ei tarvinnut olla kotona. Vaikka Fifin kanssa olikin ollut aika vaikea kesä, ja osa ongelmista jatkui yhä. Mutta Kaapon pystyin ottamaan mukaan ja pyöräilemään sinne, vaikka meiltä oli sinne matkaa jonkin verran. Ei se haitannut kumminkaan. Olin tallilla melkein joka päivä, paitsi silloin kun piti lukea kokeisiin tai tehdä jotain isoja koulujuttuja. Ja jos en lähtenyt tallille niin sitten lähdin Kaapon kanssa aina lenkille, ja Kaapokin tykkäsi siitä.
”Älä sä sellaisista murehdi”, isä sanoi sillä tavalla isällisesti ja kurotti kädellään ravistamaan pipoani niin, että se valui silmieni eteen ja sekoitti hiukset sen alta.
”Huolehdi vaan siitä Eiran lahjasta. Mitäs sanoisit, jos lähdettäisiinkin nyt ostamaan se?”
Nostin pipon ja näin, että me oltiin jo melkein kotona.
”Joo, lähdetään vaan.”-
Keneltä sitä muulta kysytään tyttöjen lahjoista, ellei iskältä ja äidiltä? Mun eka ajatus oli, että voi vitsi, Santtu on niin oma uskollinen itsensä: sellainen reppana, joka ei tiedä, mitä tytöille ostetaan. Ja jolla ei varmaan ole edes sellaisia kavereita, joilta kehtaisi kysyä. Sitten muistelin, että äiti mullekin kertoi… :DDD
Santtu on joskus muistaakseni vähäsen änkyttänyt ja punastellut, kun iskä on kysynyt Eirasta, mutta mun tulkinnan mukaan ne on olleet nyt vain kavereita. Tähän tulkintaan nojaten mua ärsytti tässä tarinassa se, miten iskän oletus tuntuu heti olevan, että Eira on tai siitä on tulossa Santun tyttöystävä. Ärsyyntymiseni johtuu siitä, että tämä kuvio on niiiiiiiiiiin todellinen oikeassa elämässä. Edes taaperot ei voi olla kavereita keskenään, kun niitä aletaan härnätä, että toinen on tyttö- tai poikaystävä. (Ja sitten muuten samat vanhemmat on usein niitä, jotka sanoo, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ottaminen huomioon esim. terveystiedon tunneilla on homouden tuputtamista lapsille, että juu.) Tytöt härnätään jo pikkunaperoina leikkimään vain tyttöjen kanssa ja pojat vain poikien kanssa.
Mutta on ihanaa, että iskä lähtee auttamaan Santtua lahjan ostamisessa. Vaikka se johtuukin ihan puhtaasti siitä, että iskä yrittää harhauttaa Santtua, silti se on musta jopa entistä herttaisempi veto. Vaikka vanhemmille tulisikin ero, eihän Santun sitä kuuluisi murehtia, ja tottahan nuori mies muutenkin kaipaa iskää avuksi tällaisessa ostosreissussa. Iskä on musta myös ihana, kun hän yrittää kovasti olla sanomatta mitään pahaa vaimostaan, jonka kanssa ei taida mennä hyvin. Isän vaimo kun on kuitenkin samalla Santun äiti.
-
-
Hevosen ostaminen oli ollut vaikeampaa kuin voisi ajatella. Fifin kohdalla tilanne oli ihan erilainen kuitenkin, kun enhän mä sitä ostanut. Ja lopulta se ei ollut edes sellainen mitä äiti luuli ostaneensa, kun se ajatteli Fifin olevan joku iso hevonen. Ei mua kyllä harmittanut silloin ollenkaan, eikä vieläkään.
Se harmitti, kun vettä tuli jo toista viikkoa lähes tauotta. Olisin halunnut nauttia viimeisistä ajoista Fifin kanssa maastossa kivalla säällä, mennä ihan ilman satulaa ja vaikka kaulanarulla. Alkuunhan me mentiin vaan maneesissa sillä, koska ensin Fifi meni ihan omia reittejään jos mulla ei ollut suitsia. Ja välillä maastossakin nykyään Fifi saattaa lähteä eri reittiä pitkin mitä mä ajattelin, mutta yleensä se ei haittaa. Syömäänkään se ei jää enää kun se saa napsia matkan varrella lehtiä ja muita kasveja joka tapauksessa.
Fifin lähtöön oli enää pari viikkoa. Se tuntui niin kummalliselta. Mahanpohjassa väänsi jännitys, odotus ja jonkinlainen iloisuus uudesta hevosesta ja mahdollisuuksista sen kanssa. Mutta myös huoli, miten Fifi pärjäisi uudessa kodissa, vaikka ei sillä varmasti hätää olisi. Tuntui silti myös siltä, että jotenkin petin sen lähettämällä sen pois. Vaikka kai se on vähän hassuakin, eikai hevoset asioita niin ajattele. Mutta mä en vaan enää millään jaksa sen ihottuman kanssa tuskastelua, ja rehellisesti taas vähän harmitti etten päässyt osallistumaan mihinkään isompiin kilpailuihin muiden kanssa. Ne matkat on kuitenkin aina paljon se puheenaihe ja niitä suunnitellaan yhdessä ja treenataan ja kaikkea…
Se ensimmäinen hevonen mitä Sonja lähti mun kanssa katsomaan oli kyllä tosi hieno. Tosi kalliskin, mutta isä oli luvannut sponsoroida. Olin tosi kiitollinen, koska ei mulla ollut mitään isoja summia itsellä kuitenkaan. En yhtään tiedä laittoiko äiti mitään rahaa, mutta ei mun tarkoitus mitään hirveän kallista hevosta ollut ostaakaan, saati ostaa sitä vanhempien rahoilla.
Se oli sellainen espanjalainen kimo tamma, aika sellainen jykevä. Satuloidessa se oli vähän hapan, ja me eka seurattiin kun sitä juoksutettiin käynnissä ja ravissa. Sonja ratsasti sillä ensin ja varmaan ihan luottavaisin mielin, koska tamma oli ihan rauhallisen oloinen liinan päässä. Kivastihan se liikkui, vaikka joissain tilanteissa tamma tuntui vähän levottomalta. Mua kyllä vähän jännitti miten mä osaisin sitä ratsastaa, koska satulasta alas tultuaan Sonjakin totesi – tosin ihan hymyillen – että aika vaikea, mutta kiva.
En mä kauhean hyvin ratsastanut ja yhdessä kohtaa tuntui että tamma vaan juoksi mun alla nenä ryntäissä kun puristin ohjia nyrkit valkoisena. Onneksi mä sitten tajusin kuitenkin itse alkaa hellittämään, ja hengittämään, niin lopulta alkoi sujua aika kivasti. Lopulta tamma ravasi ihan nätisti ympyrällä, edelleen kyllä etupainoisena mutta sentään vähän avoimemmassa muodossa. Laukkaa en ehkä kehdannut ottaa, kun siinä oli ne myyntitallin työntekijätkin katsomassa.
Hinta oli aika paljon ja halusin käydä katsomassa muitakin vaihtoehtoja. Tamma olisi varmasti tosi opettavainen, mutta se ei tuntunut yhtään omanlaiselta. Seuraava vaihtoehto oli vanha ratsastuskoulun hevonen, voikko tilastoruuna jonka selkä oli ihan lihakseton ja karvasta päätellen sillä oli cushing. Ruunaa varustaessani katselin sen nyreää ilmettä, joka vaihtui apeaksi sillä hetkellä kun oli aika lähteä liikkeelle. Mietin heti, etten välttämättä haluaisi kiivetä sen hevosen selkään ollenkaan. Se ei ollut yhtään innoissaan lähdössä mukaani, ja varmaan sen elämä olikin tosi rankkaa ratsastuskoulussa, kun se tapasi niin monta ihmistä päivittäin ja kaikkea.
Ruuna oli aika kaamea ratsastaa. Se oli jäykkä kuin mikä ja aika iso, mikä sai sen vyörymään jokaisen vastaantulevan kulman läpi suorana pötkylänä voimakkaasti sisälle kaatuen. Oli hirveän työlästä koittaa tukea sitä ja löytää yhteistä tahtia, kun ruunalla ei tuntunut olevan kunnollista voimaa kantaa itseään, saati sitten mua.
Lopetin sen ratsastuksen lyhyeen. Hinta oli musta liian kallis hevosen kuntoon nähden, mutta jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Vähän liian pitkäksi, sillä kun lopulta etsin ilmoitusta uudelleen, se oli jo poistunut. Olisipa kiva tietää vielä joskus mitä sille tapahtui. Toivottavasti joku kiva ihminen osti sen kivaan kotiin.
Kolmannella kerralla isä oli mukana. Se paikka oli neljän tunnin ajomatkan päässä, ja sainkin suostutella isää pitkään. Yksin en millään olisi halunnut lähteä. Onhan neljä tuntia tosi pitkä matka, mutta nyt olin löytänyt tosi lupaavan oloisen hevosen. Irlanninpuoliveritamma, jolla oli myyntikuvassa samanlainen sininen silmä kuin Fifillä. Tamma oli kisannut jonkin verran ja ihan hyvin tuloksin, mutta sillä oli myös lievä hankosidevamma taustalla. Se oli tosin nyt seissyt jo muutaman vuoden ja tehnyt varsoja, ja ennuste oli ollut alunperinkin hyvä koska se oli huomattu nopeasti. Tamma oli valmiiksi palauteltu töihin, mutta alku sujuisi kuitenkin kuntouttaen.
Kun me saavuttiin perille meitä vastassa oli iso hevoskeskus, jossa oli kaksi erillistä tallia joita yhdisti valtava maneesi keskellä. Se oli tosi hieno paikka ja kaikkialla oli tosi siistiä ja järjestelmällistä. Jos sen tamman hinnassa ei olisi otettu sen terveyshistoriaa huomioon se olisi taatusti tuplasti kalliimpi. Myös ne myyntitallissa olevat hevoset näyttivät hurjan kalliilta.
Tamma vaikutti kivalta. Se katseli mua ihan kiinnostuneena, vaikka senkin ilme kiristyi satulan kohdalla. Siitä tuli puheeksi tamman vatsaongelmat, joista oli myös mainittu myynti ilmoituksessa. Sillä oli vatsahaava tausta ja sen uusiutuvuusherkkyyden takia kotia toivottiinkin rauhallisemman elämän kanssa. Jotain satunnaisia kisoja ja lyhyitä kisakausia, paljon ulkoilua laumassa ja rentoa treenaamista, sillä tamma kuulemma pysyi parhaimmillaan tasaisessa liikutuksessa.
Sen tunsikin satulassa ollessani. Tamma oli myös kankea, muttei yhtään niin paha kuin se aikaisempi ruuna. Se sentään vertyi ja alkoi taipumaan saatuaan liikkua alkuun vapaassa muodossa rauhallisessa tahdissa. Tuntui heti jotenkin luontevalta verrytellä tammaa liikkumaan, vaikka se olikin tosi erilainen ratsastaa kuin Fifi. Fifi oli paljon terhakkaampi ja sellainen ahkera, kun tammaa piti vähän houkutella liikkeelle ja ylläpitää sen moottoria tamman itsensä puolesta.
Huomasin jääväni helposti vähän puristamaan kun odotin tamman vastaavan pohkeeseeni liikkumalla vähän isommin eteen, mutta ajoittain en meinannut saada mitään reaktiota. Kun vaan muistin antaa sille myös tilaa liikkua tamma pehmeni ja usein venytti itse kohti tuntumaa. Sitä ei ollut yhtään kamalaa ratsastaa. Hypätäkin kuulemma saisi, mutta vielä ei voinut. Loppuun annoin tamman laukata isolla ulkokentällä löysällä ohjalla ja se pärskähteli tyytyväisen oloisena.
Tuntui hyvältä päätökseltä sopia, että tamma tulisi mulle ensin ylläpitoon kolmeksi kuukaudeksi ja jos sen kanssa tulisi suurempia ongelmia kaupat voisi vielä purkaa. Oli hyvä kun isä oli mukana, se osaa nämä hinnasta tinkaamiset ja kaikkien kysymyksien esittämisen. Kun me kaikki oltiin tyytyväisiä summaan, joka oli ihan sopuisa viisinumeroinen hevoseen nähden, sovittiin vielä ajankohta milloin Tihku tulisi Hopiavuoreen ja millä kyydityksellä. Kuljetuskin hoituisi myyntivälityksen kautta ja sisältyisi hintaan.
-
Samaistun tähän tarinaan ihan hirveästi ja tätä oli tosi mielenkiintoista lukea, koska olen itsekin vetämässä taas ostohousuja hiljalleen jalkaan sillä tavalla kiireettömästi. Varaudun siihen, että sopivan löytymisessä tulee kestämään taas kuukausia. Olen tehnyt jo nyt Santun kanssa paljon samanlaisia havaintoja: markkinoilta löytyy ylihinnoiteltuja ratsastuskouluhevosia ja aika tavalla myös sellaisia, jotka ovat muuten ihan kivoja, mutta joiden koulutuksessa, käyttäytymisessä tai hyvinvoinnissa on sanomista. Onneksi nämä tuodaan usein esiin jo myynti-ilmoituksessa tai viimeistään myyjän kanssa viestitellessä. Silloin tällöin joukosta löytyy aina joku helmi, mutta täydellistä tai sataprosenttisen tervettä hevosta tuskin on olemassakaan. Paitsi ehkä virtuaalimaailmassa, mutta nekin ovat äkkiä aika tylsiä.
Edellisen hevoseni sairasteltua ihan tolkuttomasti olisin skipannut myös Santun valitseman hevosen myynti-ilmoituksen heti alkuunsa hankkarivamman ja mahahaavan takia, mutta onneksi nyt ei ole oikean elämän hevosesta kyse ja tällaisilla jutulla saadaan varmasti hienon kilpahevosen hintaa laskettua niin, että hahmon on realistista ostaa se. Mielenkiinnolla odotamme, millaiseksi tapaukseksi tämä sitten osoittautuu. Veikkaan, että myös Santussa nähdään uuden hevosen myötä paljon kasvua ja kehitystä.
-
Kun täälläkin päässä katsellaan varovaisesti toisella silmällä hevosia, tulee munkin verrattua näitä juttuja oikeaan elämään. En olisi itse käynyt katsomassa yhtäkään näistä hevosista, mutta Santunpa kuvittelen hyvinkin käyneen. Ruuna on ainoa, josta mietin, että miksi se jäi Santulle mieleen. Ei se etsinyt sellaista alkuunkaan, eikä se ollut hyvä. Tietenkin se katsomassa kävi, jos se oli paperilla OK ja lähellä. Ehkä se on Santun tarve auttaa tätä hevosta: sehän jättäisi ruunankin hänen mieleensä.
Hyvä, ettei pääse pitkää taukoa tulemaan hevoshommista. Kun edellinen lähtee, seuraava kehiin vaan. Ei Santtu eläimiä siis kertakäyttökamana pidä, mutta pitkä tauko herkästi venyy ja vanuu vain, koska hevoseton ihan oikeasti on huoleton — tai ainakin huolettomampi.
-
-
Harmitti, kun keskustelu tallilla pyöri taas tulevien kisojen ympärillä. Tuntui, että puolet väestä olivat lähdössä Ahvenanmaalle enkä mä taaskaan pääsisi mukaan.
Tihkun ottaminen ylläpitoon oli alkanut vähän epäilyttää, varsinkin kun olin kertonut siitä muille. Eetu oli oikeastaan vain nyökytellyt ja todennut, että katsotaan sitten millainen se on, kunhan on kotiutunut. Ylläpitohan oli kuitenkin peruttavissa hyvän aikaa.
Sonja ja Ilona olivat molemmat olleet vähän vähemmän innoissaan, vaikka mä olin ensin sitä ollutkin. Ne kuitenkin molemmat tuntuivat enemmän pudistelevan päätään ja pohtivan, että mitenhän sen kanssa käy, kun on tiedetysti jotain vikaakin. Ei ne nyt sitä sillä tavalla suoraan lytänneet, mutta sen keskustelun jälkeen ei tuntunut yhtään siltä, että olisin halunnut kertoa kenellekään muulle koko hevosesta.Kyllä mä sen niiden näkökulman ymmärrän tietty kanssa. Ja mitä enemmän mä sitä itsekin ajattelen, niin mietin oliko koko juttu vaan tosi huono päätös. Enhän mä Fifin jälkeen kuitenkaan toista kipeää hevosta halunnut.
Tihkun kanssa mä pääsisin kuitenkin vihdoin kisaamaan, mukaan Ahvenanmaalle ja kaikkialle muuallekin mihin vaan kannattaisi lähteä. Jos se siis pysyisi terveenä. Mutta mä olin ottanut selvää jo, mihin mun pitäisi varautua. Vatsahaava kun uusiutuisi helposti, niin mun pitäisi vaan pitää se mielessä ja hoitaa tammaa sen tarpeiden mukaisesti. Onneksi Eetu ruokki hevosia tiuhaan eikä heinästä tarvinnut pihistellä. Me myös puhuttiin, että Tihku menisi alkuun pihattoon Fifin paikalle, jos se vaan sinne sopeutuisi. Kaverit ja vapaaehtoinen liikunta varmasti tekisi hyvää, kun se tuntui niin kauhean jäykältä ratsastaa. Ja pihaton muut hepat on kuitenkin niin kivoja, että Tihku varmasti saisi kavereita.
Fifikin saisi ruunakavereita, ja Tihku oman tammalauman. Toivottavasti se osaisi käyttäytyä muiden kanssa. Fifin mukana lähtisi suurin osa sen varusteista, joka toisaalta harmitti myös. Pitäisi ostaa kaikki uutena, mutta pakkohan se olisi. Ei Fifin varusteista mikään taitaisi sopia Tihkulle ja mä haluaisin sille ainakin uuden estesatulan jossain kohtaa. Satula joka sillä oli koeratsastuksessa oli aika vanha eikä mun mielestä istunut niin hyvin kuin olisi voinut, mutta olin ottanut sen kaupan päälle mukaan kuitenkin.
Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin Tihkun kotiutumista ihan kamalasti.
-
Jaiks, mä olisin Sonja ja Ilona!
Tässä on kerrottu hyvin se, miten paljon oikeasti muiden asenne ja ajatukset vaikuttavat omaan mielialaan. Voi jehna, miten onnellinen mä olin, kun ostin viimein oman asunnon. Sitten tuli muuttoapu, ja yksi mulle tärkeä ihminen nyrpisteli nenäänsä, ja yhtäkkiä mä en nähnytkään kuin kuluneen parketin ja sairaalanväriset tapetit. Onneksi siitä mielialasta ponnahtaa myös pois, kun arki asettuu: klaavuilla se parketti olisi koirien kanssa kuitenkin pian, ja tapettia ja maalia saa aika halvalla kaupasta. Hevosetkin voi pysyä terveinä, ja onhan Tihku Santun pääsylippu muiden kanssa isoihin kisoihin. Isojen päätösten kanssa on ihan normaalia hermoilla! Hassuhan se on, joka toteuttaa unelmansa, eikä kertaakaan käytä mielessään ajatusta, että teinkö kuitenkaan oikein. 😀
-
