Tämä aihe sisältää 3 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Tähän päiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös rekisteröitymättömät käyttäjät pystyvät kirjoittamaan tänne.
-
”Mihnä on se kuppi jossa Emma pussailee Pollea?” Hello kysyi pää astiakaapissa.
Vilkaisin kahvimukiani. Se oli vaaleanpunainen. Toisella puolella oli Polle huulet törröllään kohti minua. Toisella puolella Emma antoi Pollelle suukkoa. Hörppäsin siitä lisää kahvia ja otin vielä yhden suklaakeksin. Ne olivat niitä halpoja ja hyviä Tasangon keksejä, joita joku aina raahasi paikalle. Oli paras pitää sitä suussa, etten olisi hoputtanut Oskaria. Se ja Nelly pauhasivat suu vaahdossa jostain saamarin kouluratsastuskisoista, ja Eira kuunteli niitä haltioituneena minun vierelläni.
Vilkaisin taas salaa Helloa. Sen mulkosilmäinen haukankatse, tai pikemminkin pulunkatse haravoi tasoja. Se avasi tiskikoneen, jossa oli likaisia astioita, mutta ei varsinaisesti ehtinyt kurkistaa sinne ennen kuin sen katse jo nauliutui edessäni nököttävään mukiin.
”Anna se mulle”, Hello käski.
”Mulla on tässä kahvia. Juo toisesta kupista, vitun autisti.”
”Eiku mä haluaisin juoda siitä. Jos mä annan sulle tän keltasen missä Polle juoksee, niin kaadetaan–”
”Hello mä en vitussakaan kaatele mitään kahvinloppuja puhtaaseen kuppiin!”
”No juo sitten nopeempaa.”
”Enhän juo!”Yleensä Nellyn vihaisen kissantuijotuksen tunsi ennen kuin hän ärähti, mutta tällä kertaa komento sivalsi varoituksetta.
”Siellä on monta hyvää kuppia!” Nelly äyskähti Oskarin kouluratsastusjargonin päälle ja sai senkin hiljenemään.
”Toi on mun kuppi”, Hello väitti kädet puuskassa.
”Siinä ei lue sun nimeä. Otat sen keltasen kupin tai odotat. Ihan hiljaa odotat!”
”Lukee sen pohjassa mun nimi. Jos Alex kaataa noi kahvit tähän, niin mä voin vaikka n–”
”Hello!”
Hello vinkaisi oudosti.
”Istu!” Nelly käski niin ettei Helloakaan tyhmempi koira olisi tottelematta.Jatkoin kahvin lipittämistä. Olisin varmaan voinut nielaista loput kerralla, ja olisin nielaissutkin tavallisessa tilanteessa, mutta todellakaan en rupeaisi minkään Hellon hulluutta ruokkimaan. Otin oikein vielä kaksi keksiäkin pöydälle odottamaan sen merkiksi, etten aikonut vielä lopettaa.
”Juo jo”, Hello kuiskasi.
”Miks tää on sulle muka yhtäkkiä niin tärkeä, yks kusinen kuppi?”Hello yritti istua niin kuin ei olisikaan, mutta asennosta ja hengitystavastakin näki, että se odotti. Se puolestaan tiesi, että viivyttelin. Ai että oli ihanaa olla yhtä lapsellinen ja hullu kuin se. Nakersin keksiä mahdollisimman hitaasti. Upotin sitä välillä ihan kylmään kahvitilkkaan.
”Mennäänkö?” Oskari kysyi yhtäkkiä ja nousi ylös. ”Alex?”
”Juu”, nyökkäsin ja nousin itsekin.
Myös Hello ponkaisi paikaltaan.
”Mä taidan ottaa tähän vaan vielä vähä kahvia mukaan”, tuumin, eikä Nellykään sanonut mitään, vaikka Polle-mukeja ei saanut raahata tallille. Siitä oli pidetty kova messu sen jälkeen kun Eetu ja Camilla olivat unohdelleet niitä satulahuoneeseen yksi kerrallaan niin kauan, että kaapissa oli ollut enää jotain vanhoja, äärimmäisen valkoisiksi haalistuneita raitamukeja.Olihan se kahvi sitä paitsi hyvää kunnollisen kokoisesta Polle-mukista parissa pakkasasteessa, kun kävelin Oskarin vierellä tallille! Kevät näkyi jo räystäiltä tippuvissa pisaroissa, kunnon maastolenkki oli edessä ja elämä oli ihanaa.
”You know”, Oskari sanoi tuumivasti.
”Mm?”
”Mä veikkaan että se olis halunnu just sen kupin koska siinä pussaillaan. Se puristeli jotain valkosipul… Eiku valkosuklaajauhejuttua.”
”Onks tää joku MK-ultra -juttu tai muu salaliittohomma vai mitä sä sössötät?”
”MK-ultra on itse asiassa — ihan sama. Mä luulen et se olis raahannu sen Milanille kun se ei uskalla tulla sisälle kun Eetu oli olkkaris. Nyt on ystävänpäivä.”
”No voi vittu että on pienestä kiinni senki elämä.”
”Mieti nyt jos joku ajattelis sua noin paljo. Täs. Mä ostin sulle vaan tän Snickersin.” -
Jossain tammikuun puolivälissä
Menneen vuoden viimeiset viikot tuntuivat vain lentäneen ohitse. Arkisen työn jälkeen mä olin käyttänyt vähintään tunnin freelancer keikkaani. Koska mulla olisi reilut puoli vuotta aikaa saada kasaan yhdeksäntoista haastattelua – se kuulosti tässä kohtaa helpolta, mutta kokemukseni oli opettanut, että ihan sellaista se ei välttämättä olisi – en ainakaan vielä toistaiseksi pitänyt mitään hurjaa kiirettä niiden kanssa.
Tai sellainen ainakin oli mun ajatukseni, vaikka loppupeleissä olinkin saanut lähetettyä kaikki haastattelukysymykset kilpailijoille jo 27.12 mennessä. Tosin Mariah oli pystynyt välittämään minulle listan melkein jokaisen menneen vuoden voittajan yhteystiedoista. Vuoden 2012 mestarin kohdalla nainen oli joutunut kyllä toteamaan, jotta hän ei ollut enää mukana ratsastusmaailmassa. Jokunen muukin alkuvuosien ratsastaja vaati pientä selvitystyötä, mutta lopulta kaikille ratsastajille saatiin kysymykset lähtemään ja enää olikin edessä vain se osa, jossa odotettiin mahdollisia vastauksia.
Kyselyjeni lähtiessä vain pari päivää joulun jälkeen en odottanutkaan saavani vastauksia ennen uuden vuoden alkamista ja siinäkin kohtaa mahdollisesti vasta useampi viikko vuoden vaihtumisen jälkeen. Kuitenkin mä pääsin yllättymään iloisesti, sillä vain muutamaa päivää ennen vuoden vaihtumista sainkin ensimmäisen vastauksen ja vielä suureksi yllätyksekseni ihan ensimmäisen Power Jumpin voittajalta. Siitä seuraavana päivänä vastauksia saapui vielä toinenkin ja parin ratsastajaa ilmoittivat, että palaisivat asiaan myöhemmin. 4/19 vastausta oli todella positiivinen alku ja oikeastaan valoi myös uskoa siihen, että saisin varmasti kaikki vastaukset kasaan ajoissa. Tai jos nyt sattuisikin käymään niin että muutama vastauksista saapuisi vasta itse päätapahtuman jälkeen, uskoin jotta sekin olisi varmasti Mariahille okei.
—
”Millanen ois susta Täydellinen Hevosartikkeli?” heitin kysymyksen ilmoille ilman sen suurempaa kontekstia istuessamme yllättäen kahdestaan Oskarin kanssa Hopiavuoren tuvassa. Toisen vierellä välillä kuin takiaisena liikkuvaa Alexia ei näkynyt missään ja mä en edes halunnut kysyä Oskarilta missä nainen oli.
Ei mulla silleensä ollut mitään Alexia vastaan, mutta joinain tiettyinä hetkinä mä olin huomannut karehtivani toista. Kyllähän mä tiesin senkin, että Alexilla ja Oskarilla oli paljon pidempi yhteinen matka takanaan kuin mulla tai kummallakaan heistä. Sen puolesta mä yritinkin muistuttaa itseäni aina pahimpina hetkinä, ettei mulla ollut mitään oikeutta tuntea niin kuin mä tunsin. Varsinkin kun mä en ollut enää millään tavalla osana niitä piirejä, jotka olivat Alexille ja Oskarille arkipäivää.
Kirjottaessani ylös Oskarin mainitsemia asioita, kuulin kuinka eteisestä alkoi kuulumaan sellaisia ääniä, jotta porukkaa oli saapumassa kahville. Porukan valuessa eteisestä keittiön puolelle esitin saman kysymyksen myös Sonjalle ja Joelille. Sain muilta hyödyllisiä ajatuksia tulevia artikkeleitani varten. Vaikka olinkin tottunut kirjoittamaan artikkeleita, olin päättänyt yrittää haastaa itseäni kirjoittajana. Kuitenkin jossain kohtaa sitä vain sokeutui omalle tekstilleen ja vaikka välillä joku tarjosikin jonkin kommentin jostain artikkelista, jonka olin kirjoittanut, muiden palaute auttaisi varmasti miettimään millaisella tyylillä voisin kokeilla kirjoittaa tulevia artikkeleitani.
Odottaessani vastauksia muilta ratsastajilta mulla olisi aikaa luonnostella ja suunnitella juttujen suuntaa ja tyyliä. Hieman reilun parin viikon päästä matka kävisi kuitenkin Power Jump Cupin toiseen osakilpailuun.
-
Vekarat
Katsoin Eetua, joka ei huomannut tuijotustani. Hänen kulmakarvojensa väliin muodostuneet pari pysyvää ryppyä syvenivät ojiksi, kun hän vahti Tellua kulmat kurtussa. Pennut eivät olleet vielä vuottakaan, mutta toinen harjoitteli kävelyä ja toinen puhumista ja ennen kaikkea laulamista.
Oli jotenkin kivaa huomata, että vaikka minulla ei ollut tenavaan mitään geneettistä yhteyttä, paitsi että olin tietenkin jotain kaukaista sukua kaikille otsonmäkeläisille, muksu tykkäsi musiikista. Hän ei osannut kävellä, mutta hytkyi aina uutterasti ja hyvin huterasti paikoillaan ja nauroi, kun soitin oikeastaan mitä tahansa iloista melodiaa. Kirkkomusiikki ja surulliset pianolla soitetut sävelet saivat hänet itkemään, ja eniten häntä suretti Jumalan kämmenellä.
Toinen lapsista oli asenteeltaan ja ruumiinrakenteeltaan vähän niin kuin Nelly: ohkaisempi, kovempi, tarmokkaampi, tosi väkevä. Jos niin pienestä lapsesta olisi uskaltanut sanoa, että hänestä tulee urheilija, olisin sanonut. Tenava olisi voinut olla kenttäratsastaja niin kuin Eetu, ja vähintään hän olisi vielä joskus se, joka joskus valittaisiin ensimmäisenä joukkueeseen alakoulun pallopeleissä. Hän ei kävellyt vielä hirveän hyvin, mutta harjoitteli jo, vaikka oli niin pieni. Paraikaa hän ponnisteli leveään haara-asentoonsa kiskomalla tukea keltaisista ikkunaverhoista.
”Ootsä varma että meidän lapset ei oo vaihtunu?” mutisin Nellylle, joka makasi silmät kiinni ja ruho syvällä sohvan upottavassa selkänojassa ja tyynyjen lomassa.
”Mitä sä nyt taas pelleilet?” Nelly äyskäisi, mutta avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Juffeen.”Toi toi toi toi”, Juffe määräsi huojuen pyllyllään lattialla ja osoitti koko käsivarsi vaappuen pianoa.
”Haluaako Juuso soittaa pianoa?” Eetu kysyi. ”Hello mee soittamahan sen kaas pianoa.”
”Soita sä”, urahdin laiskana.
”Mee ny jotten minä jouru taas soitattamahan sille sitä Ievan polokkaa kännykästä. Se teköö mut hulluksi. En minä osaa sille pianoa soittaa.”
”No ei sun tarvikkaa osata mitää. Juffe tykkää muutenkin enemmän painella itte. Tai sitte mee irrottamaan toi muija noista verhoista ennen kun se kaatuu ja vahdi sitä niin mä soitan.”
”Eikä Eetu kun mee kuoriin perunat”, Nelly pyysi omituisen kiltisti ja nätisti. ”Tekla tuu sä tänne. Tuuks kattoon Prinsessakirjaa Nellyn kaa? Tellu hei. Menee rikki. Älä ota.”
”Ei sitä kiinnosta lukee”, haukottelin ja nousin. Juffe huitoi saman tien käsivarsillaan minua kohti ja availi ja sulki nyrkkejään.Vitsit kun se musiikista innostunut muksu olisi asunut meillä. Olisin osannut leikkiä niin monia leikkejä, joista hän olisi pitänyt. Tellun viihdyttämisessä sen sijaan loppuivat ideat. En ollut ennen tavannut lasta, joka kaikkien lelujen seasta valitsi kerta toisensa jälkeen pallon. Minkä tahansa pallon. Tellu nukkuikin nykyään vierellään suuri keltainen palo, jossa oli sinisiä viivoja ja punaisia tähtiä. Onneksi Tellu nukkui vielä paljon. Pian sekin aika olisi kuitenkin ohitse, ja minun pitäisi ensimmäistä kertaa elämässäni varmaan opetella jotain sellaista, mitä ennen sanottiin poikien leikeiksi.
