Tämä aihe sisältää 14 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Sonja T. 12 tuntia, 19 minuuttia sitten.
-
Viestit
-
Tähän päiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös rekisteröitymättömät käyttäjät pystyvät kirjoittamaan tänne.
-
”Mihnä on se kuppi jossa Emma pussailee Pollea?” Hello kysyi pää astiakaapissa.
Vilkaisin kahvimukiani. Se oli vaaleanpunainen. Toisella puolella oli Polle huulet törröllään kohti minua. Toisella puolella Emma antoi Pollelle suukkoa. Hörppäsin siitä lisää kahvia ja otin vielä yhden suklaakeksin. Ne olivat niitä halpoja ja hyviä Tasangon keksejä, joita joku aina raahasi paikalle. Oli paras pitää sitä suussa, etten olisi hoputtanut Oskaria. Se ja Nelly pauhasivat suu vaahdossa jostain saamarin kouluratsastuskisoista, ja Eira kuunteli niitä haltioituneena minun vierelläni.
Vilkaisin taas salaa Helloa. Sen mulkosilmäinen haukankatse, tai pikemminkin pulunkatse haravoi tasoja. Se avasi tiskikoneen, jossa oli likaisia astioita, mutta ei varsinaisesti ehtinyt kurkistaa sinne ennen kuin sen katse jo nauliutui edessäni nököttävään mukiin.
”Anna se mulle”, Hello käski.
”Mulla on tässä kahvia. Juo toisesta kupista, vitun autisti.”
”Eiku mä haluaisin juoda siitä. Jos mä annan sulle tän keltasen missä Polle juoksee, niin kaadetaan–”
”Hello mä en vitussakaan kaatele mitään kahvinloppuja puhtaaseen kuppiin!”
”No juo sitten nopeempaa.”
”Enhän juo!”Yleensä Nellyn vihaisen kissantuijotuksen tunsi ennen kuin hän ärähti, mutta tällä kertaa komento sivalsi varoituksetta.
”Siellä on monta hyvää kuppia!” Nelly äyskähti Oskarin kouluratsastusjargonin päälle ja sai senkin hiljenemään.
”Toi on mun kuppi”, Hello väitti kädet puuskassa.
”Siinä ei lue sun nimeä. Otat sen keltasen kupin tai odotat. Ihan hiljaa odotat!”
”Lukee sen pohjassa mun nimi. Jos Alex kaataa noi kahvit tähän, niin mä voin vaikka n–”
”Hello!”
Hello vinkaisi oudosti.
”Istu!” Nelly käski niin ettei Helloakaan tyhmempi koira olisi tottelematta.Jatkoin kahvin lipittämistä. Olisin varmaan voinut nielaista loput kerralla, ja olisin nielaissutkin tavallisessa tilanteessa, mutta todellakaan en rupeaisi minkään Hellon hulluutta ruokkimaan. Otin oikein vielä kaksi keksiäkin pöydälle odottamaan sen merkiksi, etten aikonut vielä lopettaa.
”Juo jo”, Hello kuiskasi.
”Miks tää on sulle muka yhtäkkiä niin tärkeä, yks kusinen kuppi?”Hello yritti istua niin kuin ei olisikaan, mutta asennosta ja hengitystavastakin näki, että se odotti. Se puolestaan tiesi, että viivyttelin. Ai että oli ihanaa olla yhtä lapsellinen ja hullu kuin se. Nakersin keksiä mahdollisimman hitaasti. Upotin sitä välillä ihan kylmään kahvitilkkaan.
”Mennäänkö?” Oskari kysyi yhtäkkiä ja nousi ylös. ”Alex?”
”Juu”, nyökkäsin ja nousin itsekin.
Myös Hello ponkaisi paikaltaan.
”Mä taidan ottaa tähän vaan vielä vähä kahvia mukaan”, tuumin, eikä Nellykään sanonut mitään, vaikka Polle-mukeja ei saanut raahata tallille. Siitä oli pidetty kova messu sen jälkeen kun Eetu ja Camilla olivat unohdelleet niitä satulahuoneeseen yksi kerrallaan niin kauan, että kaapissa oli ollut enää jotain vanhoja, äärimmäisen valkoisiksi haalistuneita raitamukeja.Olihan se kahvi sitä paitsi hyvää kunnollisen kokoisesta Polle-mukista parissa pakkasasteessa, kun kävelin Oskarin vierellä tallille! Kevät näkyi jo räystäiltä tippuvissa pisaroissa, kunnon maastolenkki oli edessä ja elämä oli ihanaa.
”You know”, Oskari sanoi tuumivasti.
”Mm?”
”Mä veikkaan että se olis halunnu just sen kupin koska siinä pussaillaan. Se puristeli jotain valkosipul… Eiku valkosuklaajauhejuttua.”
”Onks tää joku MK-ultra -juttu tai muu salaliittohomma vai mitä sä sössötät?”
”MK-ultra on itse asiassa — ihan sama. Mä luulen et se olis raahannu sen Milanille kun se ei uskalla tulla sisälle kun Eetu oli olkkaris. Nyt on ystävänpäivä.”
”No voi vittu että on pienestä kiinni senki elämä.”
”Mieti nyt jos joku ajattelis sua noin paljo. Täs. Mä ostin sulle vaan tän Snickersin.” -
Jossain tammikuun puolivälissä
Menneen vuoden viimeiset viikot tuntuivat vain lentäneen ohitse. Arkisen työn jälkeen mä olin käyttänyt vähintään tunnin freelancer keikkaani. Koska mulla olisi reilut puoli vuotta aikaa saada kasaan yhdeksäntoista haastattelua – se kuulosti tässä kohtaa helpolta, mutta kokemukseni oli opettanut, että ihan sellaista se ei välttämättä olisi – en ainakaan vielä toistaiseksi pitänyt mitään hurjaa kiirettä niiden kanssa.
Tai sellainen ainakin oli mun ajatukseni, vaikka loppupeleissä olinkin saanut lähetettyä kaikki haastattelukysymykset kilpailijoille jo 27.12 mennessä. Tosin Mariah oli pystynyt välittämään minulle listan melkein jokaisen menneen vuoden voittajan yhteystiedoista. Vuoden 2012 mestarin kohdalla nainen oli joutunut kyllä toteamaan, jotta hän ei ollut enää mukana ratsastusmaailmassa. Jokunen muukin alkuvuosien ratsastaja vaati pientä selvitystyötä, mutta lopulta kaikille ratsastajille saatiin kysymykset lähtemään ja enää olikin edessä vain se osa, jossa odotettiin mahdollisia vastauksia.
Kyselyjeni lähtiessä vain pari päivää joulun jälkeen en odottanutkaan saavani vastauksia ennen uuden vuoden alkamista ja siinäkin kohtaa mahdollisesti vasta useampi viikko vuoden vaihtumisen jälkeen. Kuitenkin mä pääsin yllättymään iloisesti, sillä vain muutamaa päivää ennen vuoden vaihtumista sainkin ensimmäisen vastauksen ja vielä suureksi yllätyksekseni ihan ensimmäisen Power Jumpin voittajalta. Siitä seuraavana päivänä vastauksia saapui vielä toinenkin ja parin ratsastajaa ilmoittivat, että palaisivat asiaan myöhemmin. 4/19 vastausta oli todella positiivinen alku ja oikeastaan valoi myös uskoa siihen, että saisin varmasti kaikki vastaukset kasaan ajoissa. Tai jos nyt sattuisikin käymään niin että muutama vastauksista saapuisi vasta itse päätapahtuman jälkeen, uskoin jotta sekin olisi varmasti Mariahille okei.
—
”Millanen ois susta Täydellinen Hevosartikkeli?” heitin kysymyksen ilmoille ilman sen suurempaa kontekstia istuessamme yllättäen kahdestaan Oskarin kanssa Hopiavuoren tuvassa. Toisen vierellä välillä kuin takiaisena liikkuvaa Alexia ei näkynyt missään ja mä en edes halunnut kysyä Oskarilta missä nainen oli.
Ei mulla silleensä ollut mitään Alexia vastaan, mutta joinain tiettyinä hetkinä mä olin huomannut karehtivani toista. Kyllähän mä tiesin senkin, että Alexilla ja Oskarilla oli paljon pidempi yhteinen matka takanaan kuin mulla tai kummallakaan heistä. Sen puolesta mä yritinkin muistuttaa itseäni aina pahimpina hetkinä, ettei mulla ollut mitään oikeutta tuntea niin kuin mä tunsin. Varsinkin kun mä en ollut enää millään tavalla osana niitä piirejä, jotka olivat Alexille ja Oskarille arkipäivää.
Kirjottaessani ylös Oskarin mainitsemia asioita, kuulin kuinka eteisestä alkoi kuulumaan sellaisia ääniä, jotta porukkaa oli saapumassa kahville. Porukan valuessa eteisestä keittiön puolelle esitin saman kysymyksen myös Sonjalle ja Joelille. Sain muilta hyödyllisiä ajatuksia tulevia artikkeleitani varten. Vaikka olinkin tottunut kirjoittamaan artikkeleita, olin päättänyt yrittää haastaa itseäni kirjoittajana. Kuitenkin jossain kohtaa sitä vain sokeutui omalle tekstilleen ja vaikka välillä joku tarjosikin jonkin kommentin jostain artikkelista, jonka olin kirjoittanut, muiden palaute auttaisi varmasti miettimään millaisella tyylillä voisin kokeilla kirjoittaa tulevia artikkeleitani.
Odottaessani vastauksia muilta ratsastajilta mulla olisi aikaa luonnostella ja suunnitella juttujen suuntaa ja tyyliä. Hieman reilun parin viikon päästä matka kävisi kuitenkin Power Jump Cupin toiseen osakilpailuun.
-
Minun olisi pitänyt kommentoida tätä jo kauan aikaa sitten, ja oikeastaan minun pitikin, mutta iski sitten lorvikatarri ja muu semmoinen. Mutta parempi kai myöhään jne. Tämä ei muistaakseni ole eka kerta, kun puhutaan Minjan töistä ja minusta ne ovat aina superkiinnostavia juttuja. Minja on siis toimittaja ja on mielenkiintoista lukea aina siitä, kun ihmisellä on työminä ”päällä” versus talliminä, koska ne ovat eri asioita. Harvoinhan ne työpersoonat tallilla näkyvät (tai vastavuoroisesti nimenomaan se työpersoona näkyy, vapaa-ajan persoonaa ei niinkään), mutta Minja lienee yksi niistä harvoista, joilla on luontevaa olla välillä yhdessä roolissa ja välillä toisessa. Tai ainakin tässä se työ-Minja toimii.
Haluaisinkin sanoa, että näistä Minjan työkuvioista lukisin kyllä mielelläni enemmänkin. -
Minja on keksinyt muuten ihan sairaan hienon tavan miettiä kohderyhmiä! Voisi käyttää itsekin! Voisi ihan vain kysyä kohderyhmään selkeästi kuuluvalta, että millainen on täydellinen tällainen ja tällainen teksti. Pitäisi toki tietää ensin kohderyhmänsä tarkkaan, kun ihan jo tämänkin tarinan kolme hevosihmistä antaisivat varmaan melko erilaisia vastauksia. 😀
Mä olen Sonjan kanssa samaa mieltä siitä, että Minjalla on kiinnostava ammatti, ja mustakin Minjan työminä on paitsi kiva, myös uskottava. Onhan jokainen ihminen aina oma persoonansa, mutta ei kukaan kai töissä ole ihan niin kuin siviilissä. En mä ainakaan voisi mun ammatissa toimittaa ja tehdä samoja juttuja kuin siviilissä, koska siviilissä voin olla rennosti oma autistinen itseni ja luottaa, että omat ystävät sanoo kyllä, jos joku mun juttu menee siviilissä pieleen. Sitä paitsi Minjan ammatti on musta superkiinnostava senkin takia, että joskus haaveilin siitäkin itse!
-
-
Vekarat
Katsoin Eetua, joka ei huomannut tuijotustani. Hänen kulmakarvojensa väliin muodostuneet pari pysyvää ryppyä syvenivät ojiksi, kun hän vahti Tellua kulmat kurtussa. Pennut eivät olleet vielä vuottakaan, mutta toinen harjoitteli kävelyä ja toinen puhumista ja ennen kaikkea laulamista.
Oli jotenkin kivaa huomata, että vaikka minulla ei ollut tenavaan mitään geneettistä yhteyttä, paitsi että olin tietenkin jotain kaukaista sukua kaikille otsonmäkeläisille, muksu tykkäsi musiikista. Hän ei osannut kävellä, mutta hytkyi aina uutterasti ja hyvin huterasti paikoillaan ja nauroi, kun soitin oikeastaan mitä tahansa iloista melodiaa. Kirkkomusiikki ja surulliset pianolla soitetut sävelet saivat hänet itkemään, ja eniten häntä suretti Jumalan kämmenellä.
Toinen lapsista oli asenteeltaan ja ruumiinrakenteeltaan vähän niin kuin Nelly: ohkaisempi, kovempi, tarmokkaampi, tosi väkevä. Jos niin pienestä lapsesta olisi uskaltanut sanoa, että hänestä tulee urheilija, olisin sanonut. Tenava olisi voinut olla kenttäratsastaja niin kuin Eetu, ja vähintään hän olisi vielä joskus se, joka joskus valittaisiin ensimmäisenä joukkueeseen alakoulun pallopeleissä. Hän ei kävellyt vielä hirveän hyvin, mutta harjoitteli jo, vaikka oli niin pieni. Paraikaa hän ponnisteli leveään haara-asentoonsa kiskomalla tukea keltaisista ikkunaverhoista.
”Ootsä varma että meidän lapset ei oo vaihtunu?” mutisin Nellylle, joka makasi silmät kiinni ja ruho syvällä sohvan upottavassa selkänojassa ja tyynyjen lomassa.
”Mitä sä nyt taas pelleilet?” Nelly äyskäisi, mutta avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Juffeen.”Toi toi toi toi”, Juffe määräsi huojuen pyllyllään lattialla ja osoitti koko käsivarsi vaappuen pianoa.
”Haluaako Juuso soittaa pianoa?” Eetu kysyi. ”Hello mee soittamahan sen kaas pianoa.”
”Soita sä”, urahdin laiskana.
”Mee ny jotten minä jouru taas soitattamahan sille sitä Ievan polokkaa kännykästä. Se teköö mut hulluksi. En minä osaa sille pianoa soittaa.”
”No ei sun tarvikkaa osata mitää. Juffe tykkää muutenkin enemmän painella itte. Tai sitte mee irrottamaan toi muija noista verhoista ennen kun se kaatuu ja vahdi sitä niin mä soitan.”
”Eikä Eetu kun mee kuoriin perunat”, Nelly pyysi omituisen kiltisti ja nätisti. ”Tekla tuu sä tänne. Tuuks kattoon Prinsessakirjaa Nellyn kaa? Tellu hei. Menee rikki. Älä ota.”
”Ei sitä kiinnosta lukee”, haukottelin ja nousin. Juffe huitoi saman tien käsivarsillaan minua kohti ja availi ja sulki nyrkkejään.Vitsit kun se musiikista innostunut muksu olisi asunut meillä. Olisin osannut leikkiä niin monia leikkejä, joista hän olisi pitänyt. Tellun viihdyttämisessä sen sijaan loppuivat ideat. En ollut ennen tavannut lasta, joka kaikkien lelujen seasta valitsi kerta toisensa jälkeen pallon. Minkä tahansa pallon. Tellu nukkuikin nykyään vierellään suuri keltainen palo, jossa oli sinisiä viivoja ja punaisia tähtiä. Onneksi Tellu nukkui vielä paljon. Pian sekin aika olisi kuitenkin ohitse, ja minun pitäisi ensimmäistä kertaa elämässäni varmaan opetella jotain sellaista, mitä ennen sanottiin poikien leikeiksi.
-
(Joo, aikataulutukset on varmasti ihan pielessä, mutta olkoon.)
Tärkeintä
Se tuntuu aina jotenkin vähän uskomattomalta kaartaa pitkän matkan jälkeen Hopiavuoren pihaan. Nytkin takana oli ajo läpi koko Euroopan, laivamatka Travemündesta Helsinkiin ja sieltä vielä Pohjanmaalle. Ei siinä, mielellänihän minä ajoin, mutta oli tässä silti ihan naurettava määrä kilometrejä. Niin että kotiinpaluu tuntui tosi kivalta, mutta vähän silti epätodelliselta.Eira oli tuijottanut puhelintaan Riihimäestä asti, mutta havahtuipa hänkin siihen, että olimme perillä. Huokaisimme molemmat samalla tavalla ja hyppäsimme autosta ulos rahtusen jäykkinä. Pienet venyttelyt ja verryttelyt ja samanlainen uhhuh-äännähdys vielä ennenkuin lähdimme purkamaan Aavetta trailerista.
”Tervetuloo takasin kotihin ja onnittelut siittä sijotuksesta!” kajautti Janna, joka oli vuorostaan pakkaamassa Paahtista traileriin.
”Kiitos, kiitos, kiva päästä kotio. Mihis te olette lähdössä?”
”Kenttäkisoohihan me, pitkästä aikaa. Ollahan nyt ilmottaaruttu kaharen tähären luokkahan, ekaa kertaa.”
”Ai no mutta sehän kuulostaa hienolta. Toivottavasti menee hyvin.”
”No joo, ehjän suorituksen jos sais, niin solis jo plussaa sekin. Mutta millaista Ranskassa oli?”
”Siellähän on ihan täysi kesä jo. Kukat kukki ja aurinko paistoi. Muutenkin oli tosi hyvät kelit ajaa, ei ollut liian kuuma, muttei satanut vettäkään juuri kuin jossain Ranskan ja Saksan rajalla vähän.”
”Aijettä, kuulostaa mahtavalta. Tänne on luvattu taas yhtä takatalvea viikonlopuksi, notten vielä eres hätääle renkahanvaihron kanssa.”
”Yäks…”Sillä aikaa kun juttelin Jannan kanssa, Eira oli ottanut Aaveen ulos trailerista, tarkistanut sen pintapuolisesti, kuten olin neuvonut, vienyt karsinaan ja oli juuri ottamassa matkasuojia pois jaloista. Eira oli ihan loistava hoitaja, vähintään yhtä luotettava ja skarppi kuin Santtu. Tuntui joskus, että matkoilla mukana oli ihan toinen Eira kuin Hopiavuoren Eira.
”Onko kaikki kuosissa?” kysyin.
”Joo näyttäisi olevan. Ai kato, tää suoja on vähän ratkennut tästä reunasta. Mun mielestä se ei ollut kyllä tämmöinen kun lähdettiin.”
”Katos joo. Miten lie revennytkin tuolla tavalla? No, mutta ei se haittaa käyttöä millään tavalla, noin pieni. Oliko jalat kuitenkin kondiksessa?”
”Mun mielestä joo, mutta mä kokeilen ne läpi nyt vielä. Se suoja oli tässä etusessa… Ei täällä kyllä mitään tunnu, että olisi lämpöä tai turvotusta tai aristaisi…”
”No, se on tärkeintä.”-
Aina välillä mä olen niin kateellinen tämän kuvitellun hahmon elämästä. En sosiaalisesta elämästä: en ikinä jaksaisi elää sillä lailla! Hevoselämästä. Matkata nyt ulkomaille asti menestymään! Reissut ovat rankkoja, mutta vitsit miten hienoa olisi mennä sellaisilla kisakentillä, ja miten nivelissä asti tuntuu rasahtelevan ohhoh-hyvältä, kun viimein pääsee kotiin lopulta. Sitten muistan, että ai niin: mähän inhoan kisamatkoja. Jopa niitä, jotka tehdään ihan henkilöautolla koirien kanssa tohon muutaman kilsan päähän messukeskukseen näyttelyihin…. :DDD
Se on kai se tekstien rajaus sitten, joka omalta osaltaan saa mut kateelliseksi. Sonjan kisateksteissä on kuvattu valmistautumista, kotiin palaamista ja kilpailusuoritusta. Siellä on kuvattu after partyja, ja joskus sitäkin, miten ankeaa matka olisi vaikka porukassa kaikkien muiden metelöivien hahmojen kanssa. Ne on sellaisia asioita, joita on miellyttävää lukea ja kuvitella, vaikka niissä olisi ongelmia. Pois jää ihanasti kaikki se, mikä tekee kilpailemisesta kurjaa mun kaltaiselle: jokaista niveltä särkee, istua ei voi tai saa, on kiire kaiken aikaa, samalla joutuu koko ajan odottamaan paikoillaan, jokin aina puuttuu tai hajoaa, ja hyvän jännityksen lisäksi on oikeasti olemassa ihan hirveän pahaakin jännitystä. En tiedä, millaista sellaisesta olisi lukea, mutta ainakaan siitä ei ole ollut kivaa kirjoittaa, kun olen joskus kokeillut!
Eirastakin saa olla aika ylpeä. Se on tosi tarkka hoitaja. Samalla se on oma vieläkin vähän keskenkasvuinen itsensä kännyköineen. Sen kanssa reissaamisessa on siis hyvät ja inhimillisen huonotkin puolensa!
-
-
Hopiavuoren tietotoimisto
Hopiavuoren tietotoimisto oli porissut hyvin kiireisenä, sillä ihan jok’ikinen tallilainen tiesi, että minulla oli uusi mies, jonka henkilöllisyyttä piilottelin. Onnitteluja sateli varsinkin vanhemmilta tallikavereilta, koska he tiesivät minun tarinani: miten olin leski ja löytänyt sitten hevosmiehen, joka oli kuitenkin lähtenyt ulkomaille ja se oli sitten päättynyt siihen, ja sitten oli se venäläinen, jonka kanssa en kuitenkaan kauhean kauaa viihtynyt, vaikka mies oli komea, kohtelias ja varakas. Nykyään puhuttiin niin kovin paljon mediassakin siitä parin löytämisen vaikeudesta tällä Tinderin aikakaudella, niin että se uusi mies oli kyllä ihan onnittelun arvoinen asia monen mielestä.Ja sitten aina tuli se kysymys: ”Kukas se nyt oikein on?”
Vastasin siihen aina, että kerron kyllä kun sen aika on. En edes tiedä, miksi asian levittely ei tuntunut vielä hyvältä idealta. En minä Harria hävennyt, mutta ehkä syynä oli se, että tämä oli tällainen vanhan jutun lämmittely. Harrikaan ei ollut kertonyt vielä kellekään, ei varsinkaan vanhemmilleen. En tiedä oliko hänellä samanlainen tunne, että haluaa pitää tämän vielä itsellään salaisuutena vähän aikaa.
Harrista ei tiennyt vielä juuri kukaan, oikeasti! No, Otavassa toki tiedettiin, kun olivat miltei näköetäisyydellä, mutta sen lisäksi olin kertonut asian vasta kavereille Telegramissa. Edes äiti ei tiennyt vielä mitään. Toki emme olleet tässä soitelleet toviin eikä tämä ollut sellainen asia, jota viitsisi viestillä kertoa.
Kai minun pitäisi tallilla kertoa kohta, sillä Anssin nimi mainittiin vähän turhan monta kertaa tässä yhteydessä. En ollut ikinä tajunnut, että tokihan tallikaverit olivat noteeranneet sen, että olin liikkunut paljon Anssin kanssa yhdessä kisoissa ja kisojen iltabileissä. Ja olimme saattaneet välillä flirttaillakin, Anssin käsi kiertyä puoliksi salaa minun vyötärölle ja tanssittu illan viimeisiä hitaita. Ei siitä koskaan puhuttu ääneen, mutta nyt asia tuli ilmi, että se oli kuitenkin huomattu. Tietenkin, ei minulla mitään näkymättömyysviittaa ollut, vaikka olin kuvitellut ihmismassojen toimivan jonain näköesteenä. Muttei se niin toiminut, aina joku näki jotain. Ja mies ja nainen yhdessä, pariskuntanahan meitä pidettiin.
Sitten tipahti arvokas tiedonmurunen!
”Kuka ajaa mustalla Volvon katumaasturilla?” täräytti Alex kahvipöydässä. ”Semmonen on nähty Sonjan pihassa.”
”Mistä ihmeestä sä tuon keksit?” älähdin syyllisen näköisenä, sillä Harrilla toden totta oli tätä nykyä sellainen.
”Ei se mitään keksintöä ole! Kale tiesi kertoa varikolla yks päivä. Se oli käynyt joku päivä siellä sun serkkusi luona niistä maanajoista sopimassa, niin sanoi nähneensä. Ei se sen enempää kyllä tiennyt.”
”Jos se ei ihan ikivanha maasturi ole, niin tästä vois päätellä, että se mies on kelvollisissa varoissa”, Nelly pohti.
”Tai kelvollisissa veloissa. Tai jos se on joku hevosmies taas?”
”Niin… kai se on mies? Vai ootko vaihtanut naisiin?”
”No en oo!”
”Ei nykyään aina tiedä, piti varmistaa…”Eira hyppäsi tuolilta kuin pistoksissa, tarttui minua käsipuolesta ja nykäisi ylös niin, että olin kaatua. Samaa kyytiä hän raahasi minut eteiseen ja työnsi edellään vessaan ennen kuin ehdin edes protestoida. Eira oli yllättävän vahva. Hän tunki itsensä ahtaaseen vessaan perässäni ja napsautti oven lukon kiinni.
”Se on Harri, eiks olekin”, Eira supatti sen verran hiljaa, että vaikka joku olisi kuunnellut heti oven takana, ei hän olisi kuullut.Minä tuijotin Eiraa häkeltyneenä.
”Mistä sä sen tiesit?” sain lopulta sanotuksi.
”Sä myit Salierin sille ja se on tuolla Korpirannalla Seinäjoella, eiks ni? Yksi kaveri sieltä kertoi. Joten Harri tarttee vetoauton, kun sillä on hevonen. Joten iso SUV sopii siihen kuvaan, eiks ni? Ja me kaikki tunnetaan Harri. Paitsi ehkä Alex ja Joel, kun ne tuli vasta myöhemmin Hopiavuoreen. Eli se on Harri?”
”Joo.”Se oli ainoa, mitä pystyin sanomaan tähän kieltämättä loogiseen päättelyyn, mutten siltikään vielä ymmärtänyt, miten Eira nämä asiat pystyi tällä tavalla yhdistelemään.
”Hiton hyvä. Mä en kerro kellekään. Muttet sä kauhean kauaa voi tota pantata, sun on pakko tuoda se Hopiavuoreen. Nelly ei anna sulle hetken rauhaa.”
”Joo joo, kyllä mä tuon.”Eira vapautti meidän vessasta ja palasimme takaisin kahvi- ja teekuppiemme ääreen. Yleinen hälinä halusi tietää, että mitä varten Eira minut vessaan raahasi.
”Sitä vaan oksetti toi teidän kyselemisenne”, Eira napautti eikä suostunut sanomaan muuta.-
Siis Ai Että!
Tätä kuviota oli jo Niin Mahtava seurata kun siitä vasta vihjailtiin ja nyt kun edessä on se hetki että pitäisi paljastaa jotta vanhaa liekkiä herätellään uudelleen henkiin nii tekee tästä jotenkin vaa mielenkiintosempaa seurata 👀
-
Nonni, kas kun ei! Meidän hahmothan juoruaa kaiken ja haluaa tietää kaiken. Nelly on varmaan pahin, mutta ei ne muutkaan todellakaan ymmärrä, että jokin asia voi olla salaisuus. Mä en ole varma, olisiko tämä kuitenkin tässä just sellainen salaisuus, jota Sonja ei tahdo periaatteessa kertoa, mutta josta kuitenkin vähän niin kuin haluaakin muiden utelevan, koska se tuntuu kivalta. 😀 Niitäkin on! Mä en haluaisi Hopiavuoren hahmojen utelua silloin, kun oon vaikka mokannut jotain mielestäni liian pahasti ja kannan ikävää salaisuutta. Jos olisin viettänyt niiden kanssa samoissa tiloissa noin paljon aikaa ja luottaisin niihin tietyllä tavalla, musta olisi kuitenkin just oudolla tavalla kivaakin, kun ne utelisivat puolisosta ja olisivat noin kiinnostuneita musta ja motivoituneita juoruamaan siitäkin, millaisia autoja meillä on poikain puheiden perusteella nähty. :DD Mun aivoissa sellainen kiinnostus ja tarkkailu ei nimittäin käänny creepyksi stalkkaamiseksi, vaan sellaiseksi, että tämä porukka on kiinnostunut Sonjalle tärkeistä asioista ja välittää, ja tämä on niiden tapa osoittaa se. Toisaalta ymmärrän, että joku toinen voisi lukea jatkuvan utelun ja stalkkaamisen myös pelkästään ahdistavana, pahana asiana, eikä ollenkaan niin kauniina kuin mä luen.
Oon tosi innoissani tästä rakkaustarinan alusta, mutta samalla mulla on sellainen etiäinen, että mun sydän murretaan taas. Mä oon paasannut niin monta kertaa, että Harri on mun suosikki, ettei sitä kuitenkaan meille anneta, koska mitään hyvää ei koskaan tapahdu mulle, angst, nyyh. :DD Aissssssaakeli jos tämä on kolmas kesä putkeen kun mulla on sydänsuruja! Nyt ne olisivat vain keksittyjä! (Mä en tarkalleen ottaen liioittele. Jos mulle rakkailla hahmoilla menee vaikka romaanissa huonosti, oon itsekin herkästi kiukkuinen elämässäni, ja joskus menee kauan aikaa tajuta, että se johtuu ihan fiktiivisistä ihmisistä. Mutta tää ei ollut mikään uhkavaatimus!!)
-
-
”Mo”, tervehdin keittiössä olijoita ja pitelin Lalleroa pannasta tarkastaessani, ettei lattialla lojunut vauvoja tai muuta rikkimenevää.
”Terve”, sain vastaukseksi ainoastaan Alexilta. Janna veti suupieliään taaksepäin kohteliaisuushymyn merkiksi niin kuin koira, ja Sonja nyökkäsi.Valot oli jo himmennetty. Keittiössä istuttiin tiskipöydän yllä olevan lampun valossa, ja olohuoneessakin kajasti vain jalkalamppu. Missään ei näkynyt kenenkään alaikäisiä jälkeläisiä, eli kai muutkin kuin minä olivat joko jättäneet omansa kotiin tai vieneet ne nukkumaan. Hyssytin Lallerolle sen merkiksi, että siitä huolimatta pitäisi olla hiljaa. Ihan varmasti Juffe oli nukkumassa. Sitten päästin koiran irti.
”Ottaako Ilves vielä kahvia?” Alex kysyi. ”Olis vielä pari kupillista.”
”Ei kiitos, Rosengård”, vastasin hänelle ylväästi, ja jostain syystä sekä Janna että Sonja katsoivat kulmat kurtussa ensin Alexia ja sitten minua.
”Ei mun nimi oo Rosengård.”
”Ai? Onks se sen hevosihmis-Alexandran nimi sitten? Mikä sä sitten oot?”
”Tiederberg, mutta miten se kahvi?”
”Joo… Mutta missä Eetu on?”
”Se nukuttaa Juffea”, Sonja kertoi, koska Alex oli työntänyt melkein kokonaisen paahtoleivänpalan kitaansa. ”Se tulee kohta.”
”Entä Nelly?”
”Lähti hakemaan kahvia kaupasta. Me keitettiin viimeiset äsken.”
”Mäki meen sit nukuttaan Juffea”, ilmoitin naisväelle ja lähdin hiipimään.Eetun nukuttamiset tiedettiin. Jos hän nukutti Juffea, hän nukahti aina itse ennen poikaansa. Niin nytkin. Ajattelin, että herättäisin hänetkin kahville vielä. Häntä kuitenkin oli alkanut unettaa näemmä niin kovasti, että hän oli laittanut itsensä ihan yöunille. Siniseen täkkipussiin verhotun peiton alta pilkotti paljas jalka, ja nilkkaa peitti siniruudullisten pyjamahousujen lahje.
Olin ajatellut joko olla kiltti ja pökätä Eetun hereille, tai sitten kierähtää hänen vierelleen ja herättää hänet jollain vähemmän kauniilla tavalla niin kuin hän aina minut sohvalla, mutta yhtäkkiä olin epävarma. Malttaisinko? Eetu oli maailman kaunein nukkuja. Kukaan ei ollut niin nuoren, sileän ja rauhallisen näköinen nukkuessaan kuin hän ihan joka kerta. Ei kuolaa, ei avointa suuta ja hirveää hengitystä, ei kuorsausta. Hiuksetkaan eivät menneet afroksi niin kuin minun, vaan lepäsivät ihan rentona tyynyllä. Ainoa ääni oli pieni tuhina hänen nenästään, ja ihan samanlainen tuhina hänen selkäänsä vasten nukkuvasta Juffesta. Liian väsynyt Eetu oli. Ei häntä malttaisi herättää yhden typerän kahvikupillisen takia. Juokoon aamulla.
Kännykän maltoin kuitenkin etsiä äänettömästi kännykän housujeni taskusta. Eetun nukkuminen piti jakaa joka kerta jollekulle sellaiselle, joka osasi arvostaa sitä: jollekulle, jonka kanssa oli paraikaa menossa kilpailu siitä, kuka sai kuvattua eniten väsyneitä Hopiavuoren hevostallin työntekijöitä unessa. Olin liian pahasti jäljessä pisteissä.
Hetken mietin, kierähtäisinkö kuitenkin Eetun ylitse makaamaan Nellyn paikalle. Oli niin rauhallista. Eetun vieressä nukkuminen tuntui aina ihan lapsuudelta. Milloinkaan ei ihminen nukkunut yhtä hyvin kuin lapsena. Päädyin kuitenkin vain pyyhkäisemään peukalollani ensin vaaleahiuksisen pojan ja sitten hänen isänsä poskelta hiukset ennen kuin hiivin kahvin tuoksun suuntaan. Muistin erityisen selvästi, miksi Hopiavuoren Eetu oli ollut minun ensirakkauteni. Hyvä, että hänellä oli Nelly ja Juffe pitämässä hänestä huolta.
-
Ei mulla muuta kuin että Hello on creepy ja Nelly on asianmukaisen pöyristynyt tuommoisesta.
-
Siis kuinka moni on oikeen ihastunu Hopiavuoren Eetuun????? Onks tässä nyt ainakin kolme? Nelly, Hello ja Heli??
-
-
Se päivä, kun Juffe oppi kiroilemaan (viimeistään)
“Voi nyt vittu…” Nelly puuskahti katsoessaan keittiön ikkunasta, kun oli kuullut auton ajavan pihaan.
“Älä kirva”, sanoi Eetu ja vilkaisi lattialla konttaavaa Juffea.
“Ei jumalauta…”, jatkoi Nelly.
“Kuulitsää? Juffe kuulee.”
“Ei nyt helvetin helvetin helvetti!”
“Eevet”, sanoi Juffe.
“No niin. Ei Juffe, me ei kirota vaikka sun äirees manaa kuin mettiläinen”, Eetu nosti jälkikasvunsa syliin. “Mitä siellä nyt oikehen on?” ihmetteli Eetu ja tuli ikkunaan myös.“Onks tua…”
“Joo, on se. Etten mä saatanassa tota osannut arvata.”
“Älä…” aloitti Eetu, mutta Nelly oli jo menossa.“Me laitetahan sit aina kengät jalkahan, kun mennähän ulos, eikös ni, Juffe?” sanoi Eetu, kun näki Nellyn porhaltavan ovesta ulos ilman kenkiä. Sen verran Nellyllä sentään näytti olevan järkeä päässään, että jäi vain terassille huitomaan eikä painanut sukkasillaan pitkin pihaa.
Harri näytti vähän ujolta ja kyllä minä sen ymmärsin. Olihan tämä nyt vähän epämääräinen tilanne tai… En tiedä. En ymmärtänyt oikeastaan lainkaan, että miksi tämä tämmöinen uus-vanha miesystävä oli niin jotenkin outo asia tuotavaksi Hopiavuoreen. Ja Harrin ilmeen nähdessäni tiesin, etten ollut ainoa, jonka mielestä tämä oli jotenkin kummallista.
Mutta Nelly ei jäänyt erittelemään asian outoja puolia vaan kahmaisi Harrin halaukseen heti kun tämä oli ehtinyt terassille asti.
“Siis ei voi olla totta! Ei ole totta”, Nelly hoki. “Mä olen miettinyt ja miettinyt, että kuka se Sonjan uusi mies on eikä osannut mitenkään arvata, että se olisit sä. Vaikka tietenkin se olet sä! Tervetuloa nyt takaisin Hopiavuoreen, oikeasti tosi ihana nähdä sua!”
Samaa kyytiä Nelly halasi minutkin, vaikka minulla oli toisessa kainalossa piirakkavuoka. Onnistuin kuitenkin tasapainottelemaan sen kanssa niin, että omenapiirakka selvisi vahingoittumattomana Hopiavuoren pöytään. Olin valinnut ajan taktisen huolellisesti niin, että tuvassa ei ollut ketään isäntäväen lisäksi. Kyllä tämä uutinen ja nimi alkaisi levitä, kun Nelly sen tietoonsa sai. Ja sai levitäkin, ei se salaisuus ollut, enää.
“Tämoon Juffe”, esitteli Eetu sylissään istuvan vauvan, joka tuijotti vierasta hämmentyneen näköisenä, mutta päätti sitten, ettei se olisi vaarallinen. “Juusohan soon oikiasti, Juuso Simo Helemias, mutta Juffeksi sitä sanotahan.”
“No ainaki sä olet isäs näköinen”, jutteli Harri Juffelle ja Juffe ojenteli pieniä käsiään Harria kohti. Jep, Harri oli lapsirakas ja tuli niiden kanssa toimeen näemmä jo ihan pienestä pitäen. Hymyilin pöydän äärestä, kun Eetu antoi Juffen Harrin syliin eikä tämä ollut moksiskaan.Kun Juffe oli sylitelty, istuimme kahvipöytään. Mieleeni juolahti ajatus, että jos Harri alkoi täällä enemmänkin kulkea, niin olisi varmaan syytä tuoda leipomusten sijaan kahvipaketti silloin tällöin. Muistan Nellyn joskus kommentoineen Harrin lähdön jälkeen, että Hopiavuoren kahvinkulutus väheni kolmanneksella ja se kyllä varmaan oli ihan totta.
“No mitä sulle nyt kuuluu?” Nelly vaati saada tietää heti kaikki Harrista. “Ootko vielä ratsastanut? Siellä Kanadassa ainakin vissiin, mutta entäs nyt kun tulit takaas?”
Harri vilkaisi minua.
“Joo ja mähän oon nykyään hevosenomistaja. Sonjahan myi Salierin mulle tuossa reilu vuosi sitten.”
“MITÄ!”
“Ei siitä tainnut puhetta olla silloin sen ihmeemmin, kun se siellä Kangasalla joka tapauksessa oli”, selitin Nellylle.
“No ei tosiaan ollut! Jotenkin mää vaan aattelin, että onko tullut jotakin ongelmia kun se ei kisannut sen… sen, mikä se nyt oli se sen ratsastaja. Mutten sit koskaan muistanut kysyä tarkemmin. No mutta sehän on ihan loistava juttu, sulla on nyt hyvä hevonen sitten ja tuttu ratsu jo. Missä se on nyt?”
“Korpirannalla.”
“Meinaatko tuoda sitä tänne? Kai nyt, helpompi teidän kulkea yhdessä tallilla, jos hevoset on samassa paikassa.”
“Katotaan, mutta kyl se vois olla, että jossain vaiheessa sen tännekin siirtäisi. Jos mahtuu ja teille sopii.”
“No totta kai yksi Salieri tänne mahtuu, sanoot vaan milloin tuat niin teherään paperit”, vakuutti Eetu.
