Tie Tähtiin 2020 -erikoisalue

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tie Tähtiin 2020 -erikoisalueelle kuuluvat ne tarinat, jotka liittyvät Tie Tähtiin -tarinacuppiin, mutta eivät enää juoneltaan, sisällöltään, teemoiltaan jne. välttämättä Hopiavuoren hevostalliin tai hevostallin hahmoihin, tai jotka eivät kuljeta hahmosi tarinan juonta eteenpäin. Alueella saavat tarinoida Häjyt ja Komiat -joukkueiden jäsenet sekä heidän tukijoukkonsa. Kaikki saavat halutessaan kommentoida. Tie Tähtiin 2020 -erikoisalueen tarinoilla ei ole kommentointitakuuta niin kuin muiden alueiden tarinoilla on.

Tie Tähtiin -tarinoita saa julkaista myös muualla foorumilla etenkin, jos ne liittyvät Hopiavuoreen, sen hahmoihin, tai jos olet niistä muuten vain minkä tahansa jutun tähden ylpeä. 🙂 Halutessasi voit silloin kirjoittaa tänne täällä julkaisemiesi tarinoiden lisäksi myös yhden kootun viestin, jota muokkaat ja johon linkität sellaiset TT-tarinat, joita et julkaise tässä topassa.

[TiitusValvoja]

Medium rare, kiitos (329 sanaa)

Tie Tähtiin on pyörinyt Hopiavuoren ihmisten mielissä ja huulilla nyt jonkun aikaa. Olit sinä sitten tuvassa kahvilla, luomassa lantaa aikaisin aamulla tai menossa maastoilemaan, niin aina joku jossain puhui tapahtumasta. Kaiken kukkuraksi tänään Eetu mainitsi ihan ohimennen, että täälläkin järjestetään yksi osakilpailu! Hopiavuoressa, ihan omassa pihassa?! En voinut uskoa korviani, koska eihän täällä ole puitteita sellaiseen. Tai niin minä ajattelin, mutta kyllähän Eetu aina jotkut keinot keksii.

Ja ollaanhan me järjestetty aiemminkin kekkereitä täällä, mutta ne nyt on ollut lähinnä omalle porukalle tarkoitettuja, mihin varmaan vahingossa eksynyt muutama ulkopuolinen harjoittelemaan isompia mittelöitä varten. En itse ole aiemmin osallistunut Tie Tähtiin -tapahtumaan, koska aiemmat työpaikat oli niin lyhytkestoisia tai minulla ei yksinkertaisesti ollut sopivaa ratsua kilpailuun osallistuakseni. Ei sillä, eihän minulla nytkään ollut mikään paras tilanne: Olen tuntenut Ennin kaksi viikkoa, meidän ensimmäiset yhteiset testikisat on ensi maanantaina ja nyt vähän niin kuin menin ilmoittautumaan mukaan.

Ennihän osaa jo helppo A -tason koulukuviot, mutta koska ollaan niin uusi ratsukko, laitoin meidät suosiolla helppo B -luokkaan. Olisihan siellä ollut myös helppo C, mutta siihen en yksinkertaisesti kehdannut itseäni ilmoittaa. Kyllä mulla sen verran taitoja on ja Ennikin vaikuttaa ihan kelpo ratsulta, kunhan nyt saataisiin yhteystyö pelittämään hieman paremmin.

”Ilmoittautuminenhan oli vasta neljäs päivä, eikö niin?” kysyin Nellyltä, jonka kanssa olimme juuri menossa tuvalle.
”Joo, niin se tais olla. Kuis?”
”Eiku mietin vaan sitä kisatasoa..”
”Ei helppo B:ssä oo mitään hävettävää”, nainen vastasi, koska osasi päätellä miksi kyselin.
”Niin no eihän siinä ookaan, varsinkin kun oikeasti miettii mua ja Enniä.”
”Ja johan se taitotasokin helppo A:ssa viittaa vaikeaan.”
”Mietin vaan, että meillä on kohta ekat kisat ja tässä on vielä reilu pari viikkoa aikaa siihen ensi-ilmoittautumiseenkin.”
”Joo, onhan siihen aikaa, kyllä. Mut kyl mä suosittelen silti valitsee sen B:n. Et ota turhaa stressiä ja hei, jos ootte selkeästi parempia, niin teillähän on paremmat mahdollisuudet voittaakin!”
”Totta tuokin”, naurahdin, vaikka en suoraan sanottuna uskonut meidän voiton mahdollisuuksiin. Ehkä hieman huono asennoituminen kilpailuun, mutta voihan sekin tässä parin viikon sisällä muuttua.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Saatoin aluksi olla vähän plääh TT-kisoihin osallistumisesta. Pelkäsin joutuvani lukemaan monta kuukautta ratsastuksen ohjekirjoja siitä, missä pikkutarkassa asennossa ratsastajan pohkeet ja hevosen korvat olivat valmennuksissa. Mutta ei: eihän teiltä niitä tule kuin ihan minimaalinen määrä! Olet sitonut TT-kisat tosi hyvin osaksi Tiituksen ihan omaa tarinaa. Tapasi on kirjoittaa TT osaksi Tiituksen ja Ennin elämää, ei Tiituksen ja Ennin elämää osaksi TT-kisoja. Se, että kisaa jännitetään, siihen valmentaudutaan ja siitä jutellaan (että se ylipäätään herättää tunteita eikä ratsastusta) on saanut mutkin ihan messiin kannustamaan Hopiavuoren joukkueita. 😀 Vitsi miten hienoa olisi, jos joku meidän tallin hepoista ja hahmoista saisi ruusukkeita just tänä vuonna, kun lisäarpoja saa hankkia myös tarinoin!

Nelly on oikeassa, ei helpossa A:ssa mitään hävettävää ole. Onhan se vähän eri Tiituksen ja nuoren Ennin sitä mennä kuin jonkun ammattiurheilijan. Mittapuunsa kaikilla. 😀

[NellyValvoja]

Tästä tää lähtee 😀 .

Rakas päiväkirja.

Osallistuin Tie Tähtiin -cuppiin. Vaativa Beehen. Beehen! Mä tiedän, että Cozmina pystyy kyllä, mutta voi vitsi. Mä ihan varmasti mokaan, enkä kehtaa näyttää naamani kuuteen vuoteen MISSÄÄN. Mieti mitkä riskit. Ei riitä, että mä pilaisin oman kilpailu-urani, mutta mä menettäisin myös mun työn. Kuka muka tulis aivan sysipaskan valmentajan luokse ja maksais siitä? Ei kukaan, niimpä.

Kävin treenaamassa cuppia varten eilen. Istuin Cozminan selässä ja yritin olla itkemättä. Mua pelottaa niin paljon. Istuin siinä, kevensin, käänsin ja hioin. Harjoittelin istuntaa, katsoin peilistä omaa työskentelyäni sen minkä pystyin ja harjoittelin ja harjoittelin. Mun kädet ei vaan pysy pystyssä. Cozmina meni hyvin, mutta mä tiedän että mä tarviin harjoitusta. Oon melko varma, että jos Cozmina osais puhua, se haukkuis mut heti ja lähtis laukkaamaan pakoon.

Miten voi olla, että oikeesti näin korkealle päässyt ratsastajalla on niin aloittelijan virhe? Siis nyrkit? Nyrkit ei pysy pystyssä, vaikka miten päin olisin. Ne valuu ja valuu aina vaan. Samoin kantapää. Se vaan nousee ja nousee. AAA joojoo, mä tiedän että mun pitää treenata niitä. Mä tiedän että mua kiukuttaa nyt vaan. Mä tiedän.

Mä tiedän, etten mä oikeesti ole näin huono. Mä tiedän, että soimaan vaa itseäni ja oikeesti osaan paljon juttuja. Mua vaan pelottaa. Mitä jos oikeesti mokaan koko kisat? Yritin puhua Tidelle tästä tänään aamupalalla, mut Hello tuli sisään ja heilautti kättään. Hello ja Hellon kiharat – ei se voi ymmärtää. Eihän Hello osaa edes kattoo kumpi kevennys sillä on. Tiitus sano, että ei se mitään. Se on vaa jännitystä ja menee ohi. Niin sano Eetukin. Ja Outi. Ja Marshall. Ehkä ne ei vaan tajua, että mä voin oikeesti menettää työniki tässä. Mun elinkeino voi olla tästä kiinni. Tai sit ne tajuaa ja suunnittelee mun tulevaisuutta jo. Ruokkiskohan ja elättäiskö ne mua yhteistuumin? Ei yhden ihmisen elättäminen nyt niin kallista oo, etteikö ne vois porukalla pitää mua hengissä.

Huoh, ei ois ikinä pitäny lähtee.
Epäonnistuja Nelly

313 sanaa

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Damn! Nellyn fiilikset kuulostavat tosi tutuilta. 🙁 Meidän perheessä harrastettiin urheilua tosissaan, harrastetaan vieläkin. Joku joskus sanoi ihan läpällä, että jos ihmisellä on mun sukunimi, on noloa hävitä lajeissa x ja y, koska meidän normaali suoritus on olla niin paljon parempi kuin muiden. (Tämä ei siis tarkoittanut että tuomarit on puolueellisia: kyse ei ole mistään koiranäyttelystä vaan mitattavista yleisurheilu- ja muiden lajien suorituksista.) Vaikka se oli läppä ja vähän ilkeilyä, mulle tuli siitä ihan järkyttävät paineet. Eikä vain siitä, että mun sukunimellä vain piti voittaa aina eikä muita mahdollisuuksia ollut, vaan myös siitä, että mitä kateelliset sitten sanoisivat, jos kerran mokaisin enkä voittaisi. Menisi maine jotenkin, muka.

Aivan niin kuin Nelly kokisi näitä fiiliksiä. Että jos on itse valmentaja, kisat ei saa mennä koskaan huonosti, koska eihän hän ole silloin arvollinen opettamaan muita. Vaikka kannustan omaa väkeä, tavallaan jopa toivoisin Nellylle jossain osakilpailussa myös kunnon häviötä. Mun ja Nellyn kaltaisille sekin nimittäin tekee hyvää, vaikka sen huomaa vasta jälkikäteen. Kaikkein parasta olon ja itsetunnon tervehdyttämiseen on se, kun itsellä menee ihan nappiin ja kaikki sujuu, mutta sitten aina välillä on joku vieläkin parempi voittamassa. Sellainen häviö, jossa voi vedota pieleen menemiseen, kengissä rullautuviin sukkiin, ripsiin silmässä ym. ulkoisiin tekosyihin, ei auta ajattelemaan itsestään eri tavalla. 😀

[AgnesOsallistuja]

Päivä, jolloin meidän tie tähtiin starttasi (395 sanaa)

Tallilla oli jo useamman päivän kohistu jostain cupista. Tie tähtiin, Tähtien tie tai joku sellainen, mulle aivan vieras konsepti höystettynä överisti prameilevalla nimellä. Harjailin Lexiä sen karsinassa, minding my own business, kunnes joku iso hahmo pysähtyi karsinan oven suulle. Se oli tietenkin Tiitus.

”Ootteko tulossa mukaan Hoppiksen TT-tiimiin?” mies kysyi kainosti.

”Emmä oo aatellut asiaa, pitäiskö?” vastasin Tiitukselle kysymyksellä ja pienellä virnistyksellä. Viime päivien kohinan vuoksi arvelin että TT oli edellä mainitun cupin lempinimi.

”No mä aattelin et se vois olla teille kans ihan kiva. Mekin meinataan Ennin kanssa osallistua. Ja tiimiin mahtuis vielä ni..” Tiitus vastasi ehkä hieman soperrellen, se ei varmaan osannut odottaa mun kysymystä. Se jatkoi kertomalla cupista ja selitti melkein suu vaahdossa viime vuosien tuloksista. Ja että Hopiavuoressakin ehkä järjestetään yksi osakilpailuista.

”Itseasias, kyl me voitais lähteä Lexin kanssa messiin” tuumasin lopulta kun sain suunvuoron. Sain Tiitukselta ohjeet miten ja minne ilmoittaisin meidät mukaan.

En mä tiedä oliko tää millään tasolla järkevä päätös, mutta sellaisia mun elämässä harvemmin olikaan. Olin harjannut Lexiä pölyharjalla koko keskustelun ajan ja orin maksanruskea kylki kiilsi kilpaa ulkona paistavan auringon kanssa. Taputtelin sen silkkistä kaulaa ja hiljaa höpöttelin sille. ”Tiedätkö lapsi rakas mihin soppaan mamma meidät laitto?” Eihän Lex tietenkään tiennyt saatika ymmärtänyt mikä on Tie Tähtiin. Se pääsisi viikonloppuna starttaamaan ensimmäisissä kisoissaan joten ei se oikein kisaamisestakaan ymmärtänyt mitään.

”Tullaan!” huusin ennen kuin avasin maneesin oven. Tyhjä, jes. Pääsin treenaamaan ihan rauhassa omassa ylhässä yksinäisyydessäni. Napsautin kypärän remmin kiinni ja nousin penkin kautta Lexin selkään. Ori oli yllättävän rento, se oli jo kotiutunut Hoppikseen hienosti ja muuttostressin hävittyä sen kanssa treenaaminen alkoi olla taas mielekästä. Alkuverkan jälkeen ratsastin Lexin läpi kaikissa askellajeissa ja jessus miten hienoa ravia se tarjosi! Jalat ojentuivat upeasti ja ravi itsessään oli rytmikästä ja joustavaa. Mä olin seitsemännessä taivaassa orin selässä, se teki mitä ikinä keksin siltä pyytää. Ja loistavasti tekikin.

Mä olin treenin jälkeen entistä tyytyväisempi että olin päättänyt ilmoittaa meidät mukaan Tie Tähtiin-skabaan. Aika hurja startti se olisi meidän ekalle kisakaudelle mutta who cares. Lex oli siihen valmis ja mä janosin mainetta ja mammonaa. TT-cup oli mulle itselleen vieras kokonaisuus mutta olin ymmärtänyt että sinne lähtee Suomen tallien kerma, best of the best. Sellaisena mä ainakin halusin cupia ajatella, enkä ratsastuskoulumestaruuksina. Vihdoin pääsisin takaisin kisakentille, siitä oli vuosia kun olin viimeksi vetänyt valkoiset ridahousut jalkaan ja tukan nutturalle. Perhoset valtasivat mun vatsan silkasta innostuksesta. Me mentäis sinne voittamaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

:DD Seuraa avautuminen. Nellyn kirjoittaja taisi olla eka, joka sanoi mulle Hopiavuorta Hoppikseksi. Raivosin tietty heti, että se ei mikään hitsin HopLop ole. Olen tuntenut aina syvää vihaa sellaisia sanalyhenteitä kohtaan kuin hoppis tai keppis. 😀 Ja nyt hoppislaiset sanoo sitä hoppikseksi. Sehän tarkoittaa että isäntä on hoppiksen Eetu. Apua. Odottakaa, kaadan mun korviin ja silmiin valkaisuainetta. :DD

Tiitus on ihana tässä. Saan mielikuvia siitä, miten se seisoo vintturassa toisella jalalla, kun kysyy kainosti.

Mutta mun lemppariyksityiskohta on ihan toisaalla. Vitsit mä tykkään siitä kohdasta kun Agnes janoaa mainetta ja mammonaa. 😀 Tiedän että se on klisee, mutta kun samalla se ei ole yhtään. Kuka minäkertoja on ikinä sanonut niin itsestään? Ei kukaan! :DD

[AgnesOsallistuja]

Helanderin Karo ja vihriä puoliverinen (387 sanaa)
Tarina sijoittuu Turkuun, Karo Helanderin tallille

”Suorista se selkä ny Nessa, jumaliste!” Karo karjui kentän laidalta naama paloautonpunaisena. Miehen huumori alkoi selvästi loppua mun kanssa. Olin ajellut Lexin kanssa Turkuun viikonlopuksi sukuloimaan ja Helanderin Karon valmennukseen. Tai no, valmennuksiin. Olin buukannut mieheltä valmennukset sekä lauantaille että sunnuntaille. Tie Tähtiin-cupin ensimmäinen osakilpailu olisi parin viikon päästä ja Lexin kanssa oli vielä treenattavaa ennen kisoja.

”Ny Nessa, se SELKÄ! Ryhtiä, RYHTIÄ!” Karo röökin käheyttämä ääni palautti mut takaisin tähän todellisuuteen. Korjasin mielestäni tuhannetta kertaa ryhtiäni paremmaksi, istuin syvemmin satulaan ja keskityin vetämään navan kiinni selkärankaan. Vilkaisin Karoa kypärän lipan alta ja mies hypisteli harmaantunutta parrantynkäänsä tyytyväisen oloisena. Ohjasin Karon käskystä Lexin pääty-ympyrälle laukkatreeniä varten. Tehtävänä oli laukata yksi kierros vastalaukkaa, vaihtaa käynnin kautta myötälaukkaan ja sama homma toisin päin. Lex on vieläkin älyttömän vino vastalaukassa ja korjailimme sitä taivutuksilla. Miljoonan kierroksen jälkeen sain Karolta armahduksen että voimme pitää pienen breikin.

”On se hiukka vihriä viel, mut ei se huano ol.” Karo kehui hyväksyvään äänensävyyn. Karo koitti udella mistä mä tän olin keksinyt ostaa, miks mä olin jenkeistä tullut kotiin. Huhut kulkivat nopeasti hevosihmisten keskuudessa ja Karokin varmasti oli jo kuullut mun ja Peterin erosta. Yllättäen, en kokenut kauheaa hinkua vastailla miehen uteluihin. Keskeytin miehen uteliaat kysymykset pyytämällä kommenttia Lexin pohkeenväistöstä. Tiesin, että ori teki väistöt puhtaasti mutta Karon kysymystulva alkoi käydä hermoille. Ja eiköhän siltä saisi jotain kritiikkiä ja paranneltavaa väistöihinkin liittyen.

Väistöt menivät hyvin, niin kuin osasin arvatakin. Karon mielestä Lex oli turhan vino mutta mä tiesin että se on ikäisekseen juuri hyvä. Tie Tähtiin olisi kunnon koettelemus näin tuoreelle ratsukolle. Kaikesta uteluistaan huolimatta Karo antoi hyviä vinkkejä. Kuulemma meditointi on nyt ihan ykkösjuttu ja mun pitäis sitä koittaa heti kotona. Mielikuvaharjoituksia mä kyllä tein ihan vaan hillitäkseni hermoja mutta että ihan meditointi. Lupasin miehelle että testaan meditoida kotona Seinäjoella. Taputtelin Lexin hikistä kaulaa, hyppäsin sen selästä ja jatkoin loppuverkkaa talutellen.

”Tarjooppa tupakki. Ja ota tä hevonen.” sanoin liioitellut uupuneella äänellä Karolle joka kiltisti ojensi Mallun punaisen askin ja tulitikut mulle ennenkuin nappasi Lexin ohjat mun käsistä. Nojasin kentän aitaan ja polttelin tupakkaa, se oli nyt paikallaan kaiken tämän stressin keskellä. Karo uppoutui seurustelemaan Lexin kanssa joka taasen oli vähintään järkyttynyt että mamma oli antanut sen jollekin uppo-oudolle äijänkäppyrälle. Hymähdin ääneen, imaisin viimeiset savut tupakasta ja puhalsin savupilven hitaasti ilmaan. Suljin silmäni ja vakuttelin itselleni, että me selvittäisiin TT-cupista leikiten. Ehkä tää oli sitä meditointia.

[MarshallOsallistuja]

Kiirettä pukkaa (316 sanaa)

Mihin sitä taas tulikaan lähdettyä mukaan? Marshall pohti viime aikojen tapahtumia samalla kun roikotti jalkojaan vapaana hevosen kylkien vierellä, Arlekinin harppoessa alkukäyntejä kentän aidanviertä pitkin.
Takana oli muutama viikko työskentelyä uudessa työpaikassa, ja jo ekan viikon jälkeen päivät olivat lähteneet venymään ja venymään ylitöiden puolelle minkä jälkeen Arlekinin liikutukset olivat siirtyneet poikkeuksetta pitemmälle iltapäivän ruuhkaisempaan ajankohtaan. Ja muutamina päivinä tammalle oli tullut ekstra vapaapäiviäkin, kun oma päivä oli tuntunut vain lipuvan ohi.
Samoihin aikoihin tallilla oli alkanut kiertämään puhetta siitä, kuinka Tie Tähtiin -cup oli lähestymässä kovaa vauhtia. Viime vuonna Marshall oli osallistunut siihen Volyan kanssa aika vaihtelevalla menestyksellä, sijoittuen pari kertaa kärkipäähän mutta jääden pari kertaa myös hännille tai kokonaan sijoittumatta. Kaikesta huolimatta mies oli ollut ihan tyytyväinen orin suoriutumiseen cupissa. Rastapää oli ehtinyt pyöritellä asiaa mielessään pari päivää josko osallistuisi koitokseen tänäkin vuonna, kun Outi oli ohimennen kysyny asiasta ja maininnut samalla itse osallistuvansa Jussilla kouluosuuden helppo a -luokkaan. Siitä ei ollut kauaa mennyt kun Hopiavuoressa oli muodostunut jo kaksi tiimiä mukaan kisaan, minkä jälkeen Marshall oli päättänyt osallistua itsekin. Viime kerta oli ollut kuitenkin ihan hieno kokemus, ja Hopiavuoren väki oli ollut mukavaa sekä tiivistä porukkaa joten ehkä tämän vuoden kisasta saisi vielä vähän lisää irti. Toki päätökseen vaikutti taustalla myös se että Arlekinille pitäisi joka tapauksessa saada kisasuorituksia alle, joten tässä olisi hieno tilaisuus useammallekin suoritukselle.
Marshall sujautti jalustimet takaisin päkiöidensä alle ja keräili ohjat paremmin tuntumalle aloittaakseen hissukseen verryttelyn kevyessä ravissa.
Ensimmäinen Tie Tähtiin osa olisi jo parin viikon sisään, ja ennen sitä olisi kyllä hyvä päästä edes kerran valvovan silmän alle ratsastamaan. Ja sama päti kyllä kaikkien muidenkin osakilpailuiden kohdalla jos halusi parantaa mahdollisuuksia pärjäämisen suhteen. Koska jos osallistujalistat olivat yhtään samanlaiset mitä edellisenä vuonna niin ainakaan osallistujista ei olisi pulaa, joten kilpailu tulisi olemaan kovaa. Kehtaisikohan Nellyltä kysyä vaikka vain lyhyttä valmennusta johonkin rakoon? Naisella on kyllä varmasti kädet täynnä jo omankin valmistautumisen kanssa, mutta ehkä kysyminen ei haittaisi.

[NitthanOsallistuja]

Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

”Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen”, Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla yllättäen. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukosta — niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

”Mitä?” hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. ”Ford vetää välillä ite ovet lukkoon”, hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
”En mä sitä…”
”Mitäs?”
”Mä en… Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!”

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa — sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä — ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

”Siellä ratsastetaan”, Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
”Niin mut…”
”Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi.”
”Niin kai sitte…”

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

”Ei tää oo Pondin harja..?”
”Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris”, Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

”Moi Noa”, tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. ”Moi.”
”Vitsit Flida on jo pyöree — moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko — onks se ollu terveenä?”
”Se voi ihan hyvin”, Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. ”Vai mitä Flida?”
”Tää on Pond”, sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
”Joo, mä kuulinki tästä”, Noa onneksi sanoi. ”Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?”
”Sori!”

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

”Chai”, hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

”No?”
”Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?”
”Joo… Mutta miks?”
”On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy.”
”Ai et halua? Sä välität musta.”
”Nokka kiinni ja laita suitset”, Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. ”Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon”, hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
”Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?” kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
”Tarviksä mua?” Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
”En mä oo varma”, vastasin rehellisesti. ”Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä… Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi.”
”Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea.”
”Karatea! Harrastaaks se karatea!”
”Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä.”
”Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!”
”Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi–”
”Mä en osaa!”
”Irti! Älä koske muhun.”
”Sori, mut mä en osaa!”
”Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?”
”Mikä?”
”Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään.”

1032 sanaa

[NitthanOsallistuja]

Ensimmäinen lento

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai — nyt — ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

”Mikä sun tuli?” kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
”Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi”, vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.

316 sanaa

[NellyValvoja]

Treeniä treenin perään
309 sanaa

Seisoin maneesin keskellä ja katsoin, kuinka Cozmina roikotti päätään. Tökkäsin tammaa kämmenelläni lavalle ja naurahdin.
“Joo, mä tiedän.” Treenaustahti oli koventunut entisestään hyvinkin paljon, nyt kun oli selkeä päämäärä mihin tähdätä.
“Meidän pitää jaksaa nyt vaan treenata. Siirtymiset meni hyvin eilen, muistaks”, keskustelin. Ääneni kaikui tyhjässä maneesissa.
“Tänään me keskitytään mun pohkeisiin. Sun ei tarvii ko mennä eteenpäin, okei? Helppoo sulle.”

Tamma ravisti kaulaansa niin, että juuri selvitetty harja lensi puolelta toiselle. Minä siirsin painoni toiselle jalalle ja vedin satulavyötä kireämmälle. Kaivoin takin taskusta kaksi remmiä. Heitin toisen remmeistä satulan päälle ja toisen suoristin kierteiltä. Olin lainannut molemmat alaturparemmit tallin yleisistä tavaroista.

Cozmina seisoi koko näpertämiseni ajan paikallaan, eikä jaksanut edes kiinnostua tekemisistäni. Sidoin ja solmin jalustinhihnat kiinni satulavyöhön remmien avulla. Näin minä sain uuden tuntuman jalkatyöhöni ja jalat eivät pääsisi karkaamaan vaikka liian taakse. Uusi aistielämys tämäkin.

Olin kuullut vinkin vuosia sitten, jostain hevosblogista. En ollut muistanut koko vihjettä, sitten viimeisten kunnon valmennusten jälkeen. Nyt se oli tullut viime yönä uneen. Siitä olin sen napannut ja otin heti seuraavana päivänä käyttöön – eli tänään siis.

Viime yön uni oli ollut painajainen. Olin nähnyt unta, että olin solminut jalustimet kiinni satulavyöhön, aivan kuten ennenkin. Hyppäsin selkään, niinkuin joka kerta. Mutta kun olin saanut aloitettua ratsastuksen, olinkin Tie Tähtiin kilpailun finaalissa – ratsastuskengät solmittuna satulavyöhön. Siis kengät, ei jalustimen hihnat. Kengät! Aloin unessa panikoimaan niin paljon, että jopa Cozmina hermostui. Ravasimme tamman kanssa tuomarien eteen ja tamma hyppäsi pystyyn. Samalla sekunnilla satula valui alaspäin – mikä on jo itsessään hyvin jännittävä ilmiö – minä mukana! Koska jalkani oli tietysti solmittu kiinni satulavyöhön.

Nyt ei kuitenkaan oltu kisoissa saati sitten unessa. Olimme Cozminan kanssa Hopiavuoren maneesissa, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Turvassa ja hengissä. Hyppäsin tasajalkaa valkean hevosen selkään, heitin jalan satulan yli ja etsin molemmat jalustimet.

Yritin ravistaa huonon unen pois ja keskittyä olennaiseen. Kurotin eteenpäin ja rapsutin tammaa niskasta.

“Noni, nyt mennään, eikös hassunen?”

[NitthanOsallistuja]

Estevalmennus Ratsastuskeskus Eevassa 28.3.
392 sanaa: Nitthan Chai ja Sand Pond

Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!

”Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta”, sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
”Okei”, vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.

Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.

Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.

Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.

Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.

”Tempo sais olla tasaisempi”, Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. ”Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät — Nitthan?”
”No?”
”Kuunteletko sä?”
”Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!”

Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.

[NitthanOsallistuja]

Tie Tähtiin -valmennus Hallavassa
358 sanaa

Jesse ajoi lainatulla autollaan, veti lainattua traileria ja vilkaisi lainattuja hevosiamme puhelimensa näytöltä, joka välitti kuvaa trailerista. Minun puhelimeni näytöllä puolestaan oli vaalea puhekupla, jossa luki yksi pieni kysymys. Miten meni? Sen oli lähettänyt Reita, ja se oli ensimmäinen koskaan vaihtamamme WhatsApp-viesti. Minun teki mieli näyttää sitä Jesselle, mutta tyydyin vain vilkaisemaan häntä. Ei Jesse ymmärtäisi, mistä tässä oli kyse. Eikä varmaan Reitakaan.

Ehkä pitäisi siis keskittyä viestin sisältöön ja yrittää vastata siihen. Miten meni? Miten meni valmentaja Gwylnin estevalmennuksessa — elämäni toisessa estevalmennuksessa Reitan ylläpitohevosen kanssa?

Hyvin kai? Aluksi oli jännittänyt ihan hirveästi, eikä Pond ollut edes ravannut suoraa linjaa. Sitten olin kokenut saman kuin viime valmennuksessa ratsastuskeskus Eevassa. Sen tunteen, joka oli huimausta ja pelkoa, mutta myös sellaista hyvää jännitystä, ettei sellaista oikein olekaan: saman tunteen, jonka olin kokenut aina teatterilla näytelmien ensi-illoissa. Pond oli tietenkin suoriutunut hyvin, muuta siltä ei niin matalilla esteillä voinut kuulemma odottaakaan, mutta minäkin olin nauttinut. Valmentaja Gwylnillä oli ollut paitsi miellyttävä, hieman etäinen puheen nuotti, myös mieleenpainuva tapa hakea erikoissanastoa englannin kautta niin kuin minä joskus haen perhesanastoa äidin puhuman kielen kautta.

Toisaalta, halusiko lie Reita kuulla sellaisista asioista? Ehkä meillä ei ollutkaan mennyt hyvin. Minulla oli ollut koko valmennuksen ajan vaikeuksia saada Pondin askelta lyhennettyä, joten samalla ponnistuspaikkojen arviointi oli mennyt huonosti. Pond oli kokonaista neljä kertaa päässyt hyppäämään askelta liian aikaisin ja yllättänyt minut. Valmentaja Gwyln oli sanonut, että ratsastan välillä kovin hätäisesti ja kiihdytän Pondia itsekin. Ehkä Reita halusi tietää kaiken tämän?

Vilkaisin uudelleen Jesseä, joka ei halunnut hirveästi jutella muusta kuin hevosista välillä, ja Hallavasta, jossa valmennus oli pidetty. Naputtelin puhelinta ja painoin lähetä. Vihreässä puhekuplassa luki lähestymisistä, ponnistuspaikoista, tekemistäni virheistä, mutta myös vähän viimeisimmästä harjoituksestamme, jossa olimme onnistuneet ihan hyvin Pondin kanssa, lähinnä Pondin ansiosta tietenkin — enhän minä osaa mitään.

Reita kirjoitti. Vihreän puhekuplan alle ilmestyi vaalea, jossa luki älä jaarittele. Sen alle ilmestyi vielä yksi.
Mä tarkotin et millä mielellä sä oot.

Napsautin puhelimen näytön pimeäksi ja katsoin kojelautaan kiinnitetystä Jessen kännykästä hevosia. Pond nuokkui pää heinäverkossa. Minun silmiäni kutisi ja kirvelsi hieman, joten hinkkasin niitä hupparini hihaan ja haukottelin muodon vuoksi. Reita oli kysynyt minulta kuullumisia, ja ainakin sen takia muistaisin aina ensimmäisen TT-valmennukseni.

[NellyValvoja]

Kouluvalmennus Ratsastuskeskus Eevassa 28.3
301 sanaa

Tila oli näyttänyt siistiltä, kun olimme Chain ja Agnesin ja hevosten kanssa kaartanut pihaan. Minulle oli tullut heti lämmin ja tervetullut olo, kun talutin Cozminankin puhtaaseen karsinaan. Sille oli jätetty pieni määrä heinää ja iso sangollinen vettä. Heinästä olin hieman skeptinen. En tiedä uskaltaisinko syöttää tamman juuri ennen valmennusta. Siksi keräsin kasan syliini ja työnsin käytävän puolelle. Cozmina hapuili jäljelle jääneitä huulillaan.
—
Istuin alas satulaan ja nostin katseeni hevosen korvista, johon se oli tippunut. Pyöräytin olkapäät taakse ja työnsin tammaa syvemmälle kulmaan sisäpohkeella.
“Hyvä kulma! Laske kantapäät alas vielä” valmentaja kehui. Hän käveli ratsukkojen seassa, kun lämmittelimme omatoimisesti. Työnsin hevosta uudestaan sisäpohkeella syvemmälle kulmaan.

Nostin pitkällä sivulla ravin ja istuin satulaan, harjoitusraviin. Etsin nopeasti istuinluuni, tarkistin käsien ja jalkojen asennon ja hain taas hyvän kulman. Eevan ääni kaikui seinistä. Käänsin tamman kolmikaariselle uralle, heti kun edellinen ratsukko oli mennyt tarpeeksi kauas.

Käänsin hevosen takapuoli edellä niin, että kolmikaarisen kaaret olivat kulmikkaita, kuten ohjeistettu. Cozmina ymmärsi heti, mikä on jutun juoni ja tarjosi käännöksiä. Hevosella oli takapää ensin vähän kaukana, mutta sen työskentely parani loppua kohden.

Tehtävän päätyttyä huomasin, miten paljon olinkaan jännittänyt. Olkapääni laskeutuivat ja annoin hevoselle ohjaa. Cozmina pärskähti ja ravasi pitkän sivun pää kumarassa. Tiesin tamman etupään lihaksien olevan jumissa, kun pääsisimme kotiin.
—
Pohje eteen, toinen taakse. Ei, väärä. Hidastin takaisin raviin. Annoin uudet laukka-avut. Vasta neljännellä tamma antoi suoraan vastalaukan. Kehuin tammaa ja laukkasin Eevan ohjeiden mukaisesti koko kierroksen. Sitten laskin vauhdin takaisin käyntiin ja nostin laukan uudestaan. Cozmina antoi oikean laukan. Huokaisin, mutta napautin hevosta kantapäillä kylkeen. Tamma vaihtoi laukkaa.

Hain istunnalla ja ohjien säätelyllä oikean tahdin. Laskin askelia ja napautin sisäpohjetta tahdissa. Cozmina otti rytmin ja siirsi sen askeliin. Käänsin hevosen loivalle kiemurauralle.

Tunsin, kuinka Cozmina taisteli vastalaukkaa vastaan. Hevoselle oli paljon luontaisempaa laukata oikeaan suuntaan oikeassa laukassa. Mikä paljastui jo nimestäkin; vastalaukka. Taputin tammaa kaulalle.

[JesseOsallistuja]

Kun Hopealinna valmentaa, siitä ei ehkä selviä hengissä
Kouluvalmennus, 25.3., 300 sanaa

“Lopeta se säätäminen, sä teet taas ihan liikaa”, Joonaksen ääni kantoi maneesin toisesta päädystä, toistaen varmaan viidennen kerran saman asian. Tunsin miten hiki valui mun selkää ja ohimoita pitkin. Jokainen hengenveto tuntui kamppailulta itseäni vastaan, että pysyisin rentona ja mukautuisin Varjon raviin. Raviin, joka oli hätäinen ja ihan liian paljon enemmän ylös kuin eteen.
“Päästä sisäohjasta ja anna sille tilaa suorittaa! Ja hengitä!” Joonas jatkoi, ja tunsin miten sen katse porautui muhun. Mä en tiedä miten se sen teki, mutta kertaakaan se ei kuulostanut turhautuneelta vaikka mä tein samoja virheitä yks toisensa perään.

Vedin syvään henkeä, rintakehän kautta vatsaan asti. Ei haittaa, vaikka ne kisat ei menisi hyvin.
Laskin sisäohjaa pitelevää kättä aavistuksen verran alemmas ja rentoutin hartiat. Ei haittaa, vaikka palaisinkin Hallavaan, ihan vaan hetkeksi.

Ei haittaa, vaikka se tuntuisikin kurjalta. Kai mulla on siihen oikeus?

“Hyvä, paljon parempi”, Joonas nyökäytti päätään hyväksyvän kuuloisena ja laski kätensä puuskasta rintansa edestä. “Anna sen kävellä.”

Tipautin ohjat pitkiksi lähes samantien ja kumarruin taputtamaan Varjon hionnutta kaulaa sen siirtyessä itse käyntiin. Ori venytti päätään alaspäin ja pärskähteli äänekkäästi, selvästi treenistä väsähtäneenä. En ihmettele, musta tuntui vähintäänkin katujyrän alle jääneeltä. Huomenna varmaan sata kertaa vielä pahemmalta. Joonas on tosi osaava valmentaja, ja sen avulla mä olenkin päässyt taas ratsastajana eteenpäin. Helpolla se ei meitä kuitenkaan ikinä päästä, vaan sen valmennuksissa tehdään töitä kunnolla ihan loppuun saakka. Varsinkin nyt, kun Joonas tietää mun osallistuvan taas Tie Tähtiin kisaan, ja sen hevosella. Se ainakin halusi voittaa, vaikkei itse edes kisannut.

Maneesin ovi avautui ja sisälle käveli nuoren näköinen teini vaalean poninsa kanssa. Se oli se Sanni, jota Joonas oli valmentanut jonkin aikaa jo. Joonas moikkasi sitä ja se moikkasi takaisin, mutta mulle se ei sanonut mitään. Ihan hyvä, koska mä en olisi sillä hetkellä jaksanutkaan. Lähtisin Varjon kanssa maastoon käveleen loppukäynnit ja tekeen hetkeks välikuoleman.

[JesseOsallistuja]

Kannattaa ensin lukea ”Jokainen pettää joskus” joka selkeyttää tätä tarinaa.

Alana Gwylnin estevalmennus Hallavassa 29.3.

Mulla oli paha olo.

Syynä ei ollu pitkä, ahdistavan hiljainen automatka Nitthanin.. Chain? En mä tiedä, sitä kai kutsuttiin molemmilla nimillä. Mutta kuitenkin, se ei ollut se syy. Tai aikainen herätys paskasti nukutun yön jäljiltä, kun vaan stressasin koko kisoihin osallistumista. Eikä se ollu tutun tallin piha, kun mä olin mielessäni jo ajatellut etten sinne enää palaisi. Ja kaikki ne tutut kasvot, jotka mä näin siellä, ja joiden katseita mä välttelin maata tuijotellen tai tupakan taakse piiloutuen.

Eikä edes se, kun näin miten Valera kulki kauniisti pitkällä askeleella ja häntä kevyesti pystyssä kentän uran sisäpuolella joku punatukkainen tyttö sen selässä. Se oli edelleen niin hieno, ja näytti tosi hyväkuntoiselta. Vaikka mun ei ollut yhtään ikävä sen hampaita, niin tavallaan oli lohdullista tietää että siitä joku piti edelleen huolta. Kaikkine vikoineen se ansaitsee jonkun joka sitä ymmärtää.

Valeraa tuijotettuani huomasin silmäkulmastani toisen ratsukon vasta, kun me oltiin ihan niissä kiinni. Kiskaisin ohjista turhankin napakasti joka sai Varjon viskaisemaan päätään rumasti ylöspäin ja pysähtymään ihan kirjaimellisesti kuin seinään. Enhän mä tiedä yhtään miten se käyttäytyy vieraissa paikoissa, se on kuitenkin ori, ja nuori, ja mä vaan joku..

Se oli se syy, miksi mulla oli paha olo.

Mä oon melko varma jos en olis tarrannu Varjon satulan etukaaresta kiinni ja tukeutunut siihen mä olisin ollu seuraavana kentän pohjaa tutkimassa lähietäisyydeltä. Niin veteläksi mun koko kroppa meni, sellaisella oksettavalla tavalla joka tuntui kylmänä aaltona vatsanpohjalta kurkkuun saakka. Vähänkö olis muuten hienoo, tulla takas kaikkien tuttujen naamojen eteen ja yrjötä hevosen selästä jo ennen valmennuksen alkamista. Sit ainakaan ei enää tarviis ikinä tulla takas, tai liikkuu yhtään mihinkään.

”Moi”, se sanoi.

En mä voinut kuin tuijottaa. Pitikö siihen vastata? Normaalisti ihmiset tervehtii toisiaan näkiessään, mutta en mä edes tiennyt että se tulee sinne. Ja että se on mun kanssa samassa ryhmässä. Koska ei riitä, että mä joudun seuraan sivusta Valeraa jonkun toisen kanssa, mun pitää vielä nähdä sekin?
”Tää on ori.” Mun ääni oli raakkuva, ihan vieras mun omiin korviin. En mä keskinyt mitään parempaa, fiksumpaa vastausta. Varjo oli unohtanut miten mä pahoinpitelin sitä äsken ja kiinnostunut hevosesta sen edestä, ja orin sieraimet vapittivat sen höristessä matalalla ja hiljaisella äänellä. Mä olisin voinu sanoo vaikka, että vähänkö kiva nähdä sua, tai ees ei haittaa, sori kun en kattonu mihin oltiin menossa. Mutta ei, en mä. Mun oli pakko katsoo pois kun Ohto tuijotti mua silmät pyöreinä ja, helvetti, se oli yhtä hyvännäkönen kun mä muistinkin. Niinkun silloin yhtenä yönä, kun mä olin ihan liian kännissä ja Ohto ihan liian kiltti.

Ohto väistyi hevosensa kanssa ja mä ohjasin Varjon pois, vaikka ori olisikin halunnut jatkaa Ohton tamman perään. En antanut. En halunnut olla koko valmennuksessa enää. Mutta en mä kerennyt enää karkaamaan, kun Alana käveli kentälle. Se näytti ihan yhtä säkenöivältä kuin aina ennenkin, ehkä jopa enemmän. Elämä oli kai ollut sille suotuisaa. Vaikka ymmärtäähän sen, kai Gwyln saa elämässä ihan mitä vaan haluaa.. Nyökkäsin Alanalle takaisin mun oman tervehdyksen sen tunnistaessa mut ja pakotin vaivautuneen hymyn huulilleni, jonka piilotin nopeasti kypärän lipan alle. Ahdisti, ja Varjo oli alkanut heittelemään päätään sillä tavalla, että tiesin sen keräävän kierroksia. Mä saatoin vain toivoa että osaisin kanavoida ne kierrokset positiiviseen…

Jo ensimmäisistä raviaskelista mä tunsin, että Varjo ei kuunnellut mua ollenkaan. Sen korvat pyörivät taukoamatta, askel oli tikittävää ja jokaisen mahdollisen tilaisuuden saatuaan se kiihdytteli johonkin ravin ja laukan sekaiseen sähläykseen, josta mun piti ottaa se kiinni välillä aika rumastikin. Se ei oo koskaan ennen ollut niin raskas kädelle tai kuuro millekään avuille, mutta nyt ori jyräsi mun jokaista apua vastaan ja mä ihan oikeasti mietin pysyisikö se mulla käsissä. Vaikka tavallaan oli hyväkin, että mun piti tehdä Varjon kanssa paljon töitä. Sain samalla muuta ajateltavaa ja mun piti keskittyä ihan täysillä, varsinkin hengittämiseen, mun ikuiseen ongelmaan, että Varjo alkoi rauhoittumaan. Silti, joka kerta kun kuulin Alanan sanovan jotain Ohtolle mun katse automaattisesti eksyi siihen.

Verryttelyhyppy oli meidän normaaliin verrattuna vähän alisuoritus. Ennakoin hetken verran liikaa ja hyppy lähti vähän kaukaa. Se meni mun hätäisyyden piikkiin josta Alana mainitsi, muttei pyytänyt tulemaan uudelleen. Kun me siirryttiin valmennuksen päätehtäviin mä en ollut varma selviäisinkö siitä. Ei ne tehtävät itessään mua huolettanut, vaan mun oma kyky ratsastaa mun alla olevaa, täysin oudoksi muuttunutta lohikäärmettä. Sen sieraimet värisivät niin että puhina kävi, kuolaimet kolisivat suussa ja paksu harja heilahteli jokaisen rauhattoman pään viskaisun mukana. Mun oli pakko ottaa ohjaa varmaan kymmenen senttiä lyhyemmäksi kun normaalisti ja silti vähän tuntui, ettei se riittäisi.

Valmistelin Varjoa ravissa ennen meidän vuoroa ensimmäiselle tehtävälle. Kevensin rauhassa ja lähellä satulaa, ja pidätin vatsalihaksilla ja puolipidätteillä. Ori puski voimakkaasti kuolainta vastaan ja jatkoi itsepäisesti raivokasta ravaamistaan. Päätin lähteä yrittämään tehtävää siitä huolimatta, ettei mun ratsulla tainnut olla jarruja sillä hetkellä. Pakkohan se olisi, kun ikuisuutta muut ei voi mua odotella. Varjo rynnisti laukkaan heti kun mä istuin satulaan ja protestoi mun pidätettä pukittamalla. Vaikka se tuli ihan puskista, ei se oo koskaan ennen tehnyt niin, mä sain tasapainoni pidettyä ja pohkeet sillä tavalla lähellä, että meidän lähestyminen oli ihmeen kaupalla siedettävä ekalle keltaselle pystylle.
”Ihan ok, vähän takaosa vinossa sisäänpäin, mut jatka loppuun”, Alanan ääni huomautti. Seuraava linja oli suora, mutta itse hyppy tuli ihan esteen juureen.
”Hm. Tuu again, äläkä hey anna sen juosta noin”, Alana käski. Hidastin Varjon raviin ja etsin uuden paikan nostaa laukan, sillä kertaa toivottavasti maltillisemmin. Ja huomasin, miten Ohto seurasi meidän suoritusta.

Oliko se Ohton oma hevonen millä se ratsasti? Vieläkö se asui yksin? Mitä sille kuuluu nykyään?

”Jesse, focus! Kato mihin sä meet, nyt se kiemurtelee ihan mihin sattuu!”
Varjon hengitys oli raskasta puuskutusta orin laukka-askelten tahdin mukana kun ohjasin sen päädyssä olevaa ruotsalaista okseria kohti. Sen kaula oli hionnut vaaleaksi vaahdoksi ohjien kohdalta, ja musta tuntui että mä en ollut ikinä ennen sillä edes ratsastanut. Reitti oli ihan hyvä, heti kun sain tuntuman tasaiseksi, ja hyppy tuli hyvään kohtaan isohkosta ilmavarasta huolimatta.
”Noin, heti parempi. Nyt vaan pää mukaan tähän menoon. Next.” Alanan pää kääntyi seuraavan ratsukon suuntaan, joka oli Ohto. Pysäytin Varjon pois sen reitiltä ja taputin sen märkää kaulaa, vaikka seurasinkin Ohton ratsastusta. Mä en hirveän usein ole sitä satulassa edes nähnyt.

Kun huomasin, että sen hevonen lähti okserille kaukaa, olin aika varma että Ohto tulisi sieltä alas ja lujaa. Hetken verran mun vatsasta kouraisi kylmästi, mutta jotenkin se onnistui pelastamaan itsensä ja kapuaan selkään takas.
Ajatteliko se koskaan mua? Oliko sillä ollut ikävä?
Voinko mä kertoa sille, että mä joskus ajattelen sitä, varsinkin sitä yötä mikä me vietettiin yhdessä, varsinkin silloin kun mä olen ihan todella yksin?

Meidän koko valmennus meni siihen, että mä yritin löytää oikeet nappulat tän uuden hevosen ohjaamiseen. Vaikka Varjo esitti paljon hyviä hyppyjä, paljon oli sellaisia virheitä joista ei voinut syyttää kuin mua. Siksi mä mietin, halusinko ratsastaa lopun rataa ollenkaan. Mä olin ihan poikki, ja huomasin että Varjo alkoi olla myös väsynyt. Alanakin sanoi, että pakko ei oo. Mutta kai mä oon sen verran itsepäinen, että halusin vielä yrittää. Koska mä tiesin, että me pystytään parempaan kuin mitä me oltiin siihen mennessä näytetty. Keräsin ohjat vielä kerran ja rapsutin samalla sormin Varjon kaulaa satulan edestä. Vielä kerran, ja sitten riittää. Varjo tuntui jännittyvän heti, mutten antanut sen haitata. Hengitin syvään ja siirsin aavistuksen verran sisäjalkaa eteenpäin. Ori nosti laukan, ja se oli ensimmäinen tasainen nosto mikä me saatiin aikaiseksi. Keskity. Hengitä.

Laukka pyöri, ja askel kerrallaan ori alkoi tuntua omalta itseltään. Rauha. Valmistele, vaihto. Varjon korvat oli kääntyneet mua kohti ja ne pysyi siinä. Ori vaihtoi laukan puhtaasti. Pohkeet lähellä, pohje, pohje, pidä tuntuma. Ja suoraan. Mun nilkat ja reidet alkoi vedellä viimeisiään, mutta jatkoin silti esteistunnassa kohti kavaletteja. Ja laske. Ja rauhassa.

Ehkä Ohto on jo unohtanut mut. Eihän meillä edes ollut mitään.
Sen on pakko vihata mua kun katosin enkä ottanut siihen mitään yhteyttä sen yön jälkeen.
Mä muistan vieläkin miten helvetin vapaa olo mulla oli silloin, kun mä suutelin sitä.
Tekisin sen uudelleen.

”Hyvä, very nice!” Alana kehui äänessään jopa tyytyväinen sävy kun viimeinen kavaletti ylittyi ja mä annoin Varjon siirtyä käyntiin pitkien ohjien kera. Kumarruin taputtelemaan molemmin käsin sen kaulaa, ja päätin jättää loppuravit kokonaan välistä. Sen sijaan pysäytin orin ja hyppäsin sen selästä alas kävelyttääkseni sitä tovin kentällä, jonka jälkeen voitaisiin käydä maastossa kääntymässä. Mä halusin hetken aikaa ihan yksin, ilman muita ihmisiä, että saisin ajatukseni kasaan.

Mun on pakko päästä puhumaan Ohtolle.

[JesseOsallistuja]

Mullakin on ollut ikävä 744 sanaa

Sä tiiät missä mä asun, Ohto oli sanonut. Oliko se joku epäsuora kutsu? Olisiko mun pitänyt oikeasti mennä sen luokse käymään? Pelkkä ajatuskin sai mun vatsanpohjan tippumaan, enkä ollut varma oliko se hyvällä vai huonolla tavalla.

Se sanoi, että sillä oli ollut ikävä. Oli edelleen jotenkin vaikeeta uskoo, ettei Ohto ollut mulle vihainen. Se halusi jutella, vaihtaa kuulumisia. Vaikka mä tein sille niin paskasti. Mulla oli sen numero edelleen tallessa. Meinasin jo sitä valmennusta seuraavana yönä laittaa sille viestiä. Tuijotin sen numeroa kännykän ruudulla ihan liian pitkään, enkä siltikään laittanut mitään. En uskaltanut. Sitä en tiedä mitä mä pelkäsin, mutta en vaan pystynyt siihen. Vaikka mä halusinkin puhua sen kanssa. Nyt oli jo kai liian myöhäistä laittaa viestiä, kun me nähtäisiin kohta kuitenkin.

“Anna kun arvaan”, Sagan leikkisä ääni keskeytti mun ajatukset. Vilkaisin lyhyesti mustatukkaiseen naiseen, joka puhdisti parhaillaan pyyhkeellä Vennin suitsia. “Sä mietit.. Niitä kisoja?” se ehdotti ja kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse, pyöreät silmät tuikkien. Mä en ymmärrä mistä se sitä energiaansa kiskoo, varsinkin kun se oli noussu tänäänkin jo kuudelta aamulla.
“Mmm”, kohautin harteitani ja jatkoin Varjon varusteiden parissa. Olin juuri tullut Sagan kanssa maastolenkiltä, kun palauttelimme molempia hevosia eilisen vaativamman treenin jälkeen. “Tavallaan.”
“Eli melkein oikein! Nooo, sitten sä… Mietit jotain tyyppiä joka tulee sinne kisoihin? Joo?”
“Mitä se sua kiinnostaa?” kysyin toista kulmaani kohottaen ja vilkaisin Sagaan uudelleen. Se oli virhe, sillä naisen ilme kirkastui entisestään ja se hihkaisi riemuisan kuuloisena.
“Eli se on joku! Mitä, onko sulla naishuolia? Kerro kaikki, mä oon aika hyvä ratkaisemaan ongelmia jos niihin liittyy naiset”, Saga virnisti, heitti pyyhkeen huoneen toisessa päädyssä olevaan pyykkikoriin ja laski kätensä lanteilleen odottavaisena.
“Ääh, ei mitään sellasta..” mutisin ja koitin hautautua syvemmin Varjon suitsien jynssäämiseen, ihankuin niissä oleva lika olisi todella itsepäistä. Olisipa ollutkin, mutta mä huolsin ne jokaisen ratsastuksen jälkeen eikä niissä ollut mitään puhdistettavaa.
“No mitä sä sitten murjotat taas?” Saga tuhahti ja mutristi huuliaan.
“Enhän?”
“No joo. Kyllä mä tähän mennessä sut tiiän, kakista ulos senkin pelkuri!”

Jostain syystä Saga oli päättänyt, että meidän pitäisi tulla juttuun. Kun se vasta tuli Hopealinnaan emme juurikaan jutelleet satunnaisten moikkausten lisäksi kun nähtiin ekan kerran. Sitten, ihan yhtäkkiä se oli alkanut jutella mulle, eikä luovuttanut samalla tavalla kuin vaikka Milan, joka antoi mun olla ihan rauhassa. Saga oli ängennyt mun kanssa ratsastaan samaan aikaan, höpöttänyt itsepäisesti kun tehtiin tallia samaan aikaan, tupakallekin se oli tullut mun mukana vaikkei itse edes polta. Ja sen syy siihen? Työpaikalla piti kuulemma tulla kaikkien kanssa toimeen, ja piti pystyä puhumaan avoimesti. Ihan helvetin outo ajatus mulle, mutta jostain syystä Sagan tyylissä oli jotain, joka vaan toimi. Yhtenä päivänä mä vaan tajusin, että mä juttelin sille aika helposti oikeestaan kaikesta. En mä tiedä ollaanko me mitään ystäviä, mutta ainakin työkavereita. Se oli ihan kivaakin vaihtelua.

“Siel on yks.. Samassa luokassa kisaa sellanen.. Säätö. Tiäks?” mutisin jälleen, katse suunnattuna jonnekin alaspäin.
“Säätö? Eli mä olin oikees! Vitsi sä oot helppo lukee”, Saga virnisti ja käveli ohitseni, tuuppaisten mua samalla olkaan kevyesti. Irvistin sen perään mutta jatkoin suitsien parissa, nyt ryhtyen kasaamaan niitä kokoon.
“No?” kohta kuului ja Saga kurkkasi ovensuusta varustehuoneen puolelle. “Jatka nyt, kyllä mä kuulen!”
“En jatka”, murahdin ja nousin viemään Varjon suitset niiden paikalle.
“Älä oo tylsä, kerro nyyyt”, Saga pyyteli, vaikka sen ääni kaikkosi jonnekin tallin puolelle.
“En kerro.”

En mä lopultakaan kertonut. Osa musta olisi halunnutkin, mutta osa, se selkeesti vahvempi, ei uskaltanut. Mitä mä oikeen pelkäsin, en tosiaan tiedä. Silti sanat vaan juuttu mun kurkkuun, kun yritin kertoa Ohtosta ja siitä yöstä, ja näistä kisoista, ja miten se oli sanonut että sillä oli ikävä.

Kello oli lähempänä kolmee aamuyöllä kun mä noukin kännykkäni yöpöydältä varmaan sadannen kerran sinä yönä käteen. Alahuultani järsien mä etsin Ohton numeron yhteystiedoista, ja painoin whatsappin keskustelun auki. Mun oli pakko vilkaista milloin se oli ollut viimeksi paikalla. Melkeen kaks tuntia sitten. Ehkä sillä oli aamulla taas töitä, kai Hallavassa riitti hommia kun kisat olisi seuraavana päivänä.

“sori etten laittanu viestiä aikasemmin”

Oliko se hyvä idea? Oliko se edes hyvä tapa aloittaa viestiä? Pyyhin koko viestin pois ja aloitin alusta.

“tsemppii huomiseen. haluisin kans jutella jossain kohtaa. sit kun kerkeet.”

Joo, se oli ihan ok. Sydän pamppaillen päätin lähettää viestin ja kurotin jo laittamaan kännykän pois, mutta vedinkin sen vielä takaisin.

“mullakin on ollu ikävä.”

Ehkä se oli vähän tyhmä veto tai liikaa, mutta lähetin senkin ennenkuin kerkesin alkaa miettimään yhtään enempää. Sysäsin kännykkäni syrjään ja kierähdin sängyllä selälleni. Huokaisin syvään hämärää kattoa tuijottaessani ja tajusin, että nyt mä en ainakaan saisi nukuttua.

[JesseOsallistuja]

Ensimmäinen osakilpailu, Hallava
445 sanaa

“Hello mä tiedän mistä pitää ajaa! Apukuski on nyt hiljaa tai lennät kohta pihalle!” ratin takana istuva Nelly räyhäsi Hellolle, joka istui kartanlukijan paikalla ja huitoi käsillään kohti jokaista tienhaaraa johon hänen mukaansa olisi pitänyt kääntyä.
“Me myöhästytään kohta, nyt kaasu pohjaan!” Hello huusi takaisin, ja hänen käytöksestään päätellen hänestä se koko tilanne oli enemmänkin hauska. Nellyä selkeästi ärsytti, ja mun kanssa takana istuva Allu oli ihan hiljaa ja tuijotti ikkunasta ulos. Mä tein samoin, koska en halunnut joutua niiden kahden keskelle. Mua jännitti tarpeeksi jo muutenkin kun mietin koko kisoja. Mä olin pakannut Varjon tavarat jo eilisiltana valmiiksi. Mun kisahousut, ja kiillottanut kengät. Eilen se oli vielä ollut ihan okei, vähän kutkuttelevaakin kun mietin tulevaa. Nyt olisin mieluummin ollu taas kaikkialla muualla kuin matkalla Hallavaan. Ei mitään paineita, kun mähän olin viimevuonna sijoittunu. Ei mitään paineita, kun siellä oli Lily ja Ohto katsomassa. Ohto, joka oli lukenut mun öiset viestit muttei ollut vastannut. Ihan vitun kiva.

“Kato nyt, hyvin löydettiin perille, eikä olla ees myöhässä!” Nelly puuskahti kääntäessään auton Hallavan pihaan.
“No oltais voitu olla jos en olis neuvonu”, Hello tokaisi ja melkein potkaisi auton oven auki. En tiedä miksi se ja se Allu edes tuli mukaan, kun ne ei kisaa. Kai ne tuli kannustamaan niiden kavereita. Mun kannustusjoukkoon kuulu Saga, joka oli sillä hetkellä siivoomassa Hopealinnassa karsinoita ja varmaan kailotti radion mukana niin lujaa kun keuhkoista lähti, kun sai olla ihan yksin.

Varjo sai odottaa vielä hetken, kun mä lähdin talliin katsomaan lähtölistoja. Mun luokkaan olisi vielä ihan hyvin aikaa, eka helppo luokka tais olla vasta alkamassa. Hopiavuoresta ei kukaan osallistunut helppo c tai b luokkaan, ainoostaan a:sta ylöspäin. Listaa katsoessa näytti siltä, että helppo A olikin se kaikista suurin luokka. Ihan vitun kiva, ei mitään paineita. Mä olisin voinu mennä vaikka kisaan easy- tasolle, se oli kivan pienen näkönen luokka. Nenäni kautta tuhahtaen käännyin ympäri lähteäkseni hakemaan Varjon trailerista, mutta enhän mä mihinkään päässy kun mun eteen rynnisti ulkoa vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen este.
“Voitaisko me joskus nähä täällä silleen et ei olla törmäämässä?” kysyin huokaisten jo ennenkun ees tajusin että sanoin sen ääneen.
Ohto otti askeleen taaksepäin nolostuneen näköisenä ja hieraisi toisella kädellä niskaansa.
“Heh, joo.. Sori, mulla on vähän kiire”, se sanoi ja oli kulkemassa jo mun ohi. Kiva, se ei tuntunu yhtään iskulta suoraan naamaan tai mitään. “Mut, hei! Mäkin haluun jutella, ihan oikeesti. Heti kun kerkeen, okei?” se kääntyi katsomaan mua uudelleen, ja hymyili lämpimästi.
“Joo, okei”, nyökkäsin ja koitin hymyillä takaisin, vaikka jostain syystä mua alkoi jännittämään entistä enemmän.
“Tsemppiä sullekin!” Ohto huikkasi vielä jostain kaukaa, ja mun oli pakko hymähtää. Okei, ehkä se ei olis niin paha jos juttelisin sille. Oikeastaan, mä taisin jo odottaakin sitä.

[JesseOsallistuja]

Ensimmäinen osakilpailu, Hallava, koululuokka
359 sanaa

Kevensin jäykästi Varjon reippaan ravin mukana ja koitin pitää huolen, etten törmäisi kehenkään muuhun verryttelyalueella olevaan. Ratsukoita oli monta, sillä osa medium luokkien ratsukoista oli vielä jäähdyttelemässä hevosiaan ja kaikki mua ennen olevat hard- tason kisaajat olivat jo täydessä työnteossa. Olin vaan niin pirun kiitollinen, että mä olin melko kärjessä meidän ekassa luokassa. Inhosin odottamista, se oli se kaikista pahin. Mieluummin olisin heti ekana, tai ekojen joukossa, ja sitten se olis nopeesti alta pois. Viides oli ihan siedettävä. Kun ensimmäinen luokan ratsukko kuulutettiin radalle tajusin, että olin antanu Varjon hölköttää samaa kiireistä raviaan kokonaisen kierroksen ihan vaan sen selässä matkustaen. Poskeni sisäpintaa puraisten keskityin siihen, että saisin orin kuulolle ja rennoksi. Ainoa mitä mä siltä radalta halusin oli kiireettömyys ja pyöreys. Sen alemmas mä en odotuksiani vois laskea, mutten halunnut vaatia yhtään enempääkään.

Herättelin Varjoa avuilleni siirtymisillä ja uraa pitkin väistätellen. Se oli paljon paremman tuntuinen kuin silloin valmennuksessa, ja mullakin oli paljon luottavaisempi olo. Ehkä se ei oliskaan niin hirveetä. Seuraavaksi ratsukoksi kuulutettiin Outi, joka oli Hopiavuoresta. Tiesin sen nimeltä, ja että sen hevonen oli sen Hopiavuoren omistajan. Joonaskin oli sitä kehunut monta kertaa, että se oli komea ja kyvykäskin. Vielä muutama laukannosto ja annoin orille pitkää ohjaa käyntiin, jotta se saisi hetken hengähtää ennen meidän rataa. Mun oli pakko vilkuilla ympärilleni toiveikkaana, jos Ohto olisi jossain katsomassa. Halusin näyttää sille, miten paljon olin kehittynyt. Tai ainakin toivoin että olin. Musta tuntui siltä, että osasin nyt enemmän kuin Hallavasta lähtiessäni. Ei mulla ollut mitään syytä sille mitään todistaa, mutta.. Kai mä tavallaan uskoin, että se tekisi musta mielenkiintoisemman..

Kun lopulta oli mun vuoro, vedin syvään henkeä ja laskin viiteen. Hengitin ulos ja lähdin Varjon kanssa radalle. Sain minuutin aikaa valmisteluun, ja halusin käyttää sen ensin ravaamalla tuomarin päädyssä, ja sitten ottamalla sinne laukannostoja. Rintaani kohosi paisuva ylpeyden tunne, kun Varjo pyöristi niskaansa ja nosti laukan oikein rehvastellen; rauhallisesti mutta energisesti, ja tunsin miten voimakkaasti se työnsi itseään takajaloista eteenpäin. Sitä ei haitannut tuomaristo ollenkaan, vaan valkoisen korvahupun taakse piilotetut korvat olivat maltillisesti kääntyneet aavistuksen taaksepäin mua kohti. Mun oli helppo lähteä suorittaan meidän rataa kellon kilahduksen jälkeen, ja tajusin vasta jälkeenpäin miten tyhmän leveesti olin tuomareille hymyillyt tervehdyksessä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Voittajan on helppo hymyillä

“Se meni tosi hyvin!” Oskari kehui ensimmäisenä, kun ratsastin Jussin ulos kentältä. Vasta sillä hetkellä huomasin, kuinka käteni tärisivät ja kasvoni olivat jämähtäneet väkinäiseen hymyyn, jota olin yrittänyt pitää yllä koko radan. Suustani karkasi pitkä huokaisu.
“Nytkö sä vasta muistit hengittää?” Nelly nauroi hieman hermostuneesti. Naisen omaan suoritukseen oli vielä aikaa, sillä olin lähtenyt luokkani toisena ja Nellyn vuoro oli vasta seuraavan luokan loppupuoliskolla.
“Musta tuntuu, etten mä muista siitä radasta mitään”, sain lopulta sanottua. Pitkän valmistautumisen jälkeen suoritus oli mennyt hetkesä ohi ja jäljellä oli enää lopputuloksen jännittäminen.
“Hello lupas, et Allu kuvaa kaikkien suoritukset”, Nelly lohdutti. Aavistin, että diiliin kuuluisi siinä tapauksessa myös äärettömän mielenkiintoinen kommenttiraita, mutta siitä huolimatta olin kiitollinen siitä, että pääsisin näkemään suorituksemme uudestaan. Eetuakin varmasti kiinnostaisi nähdä, miten Jussi oli mennyt.
“Se meni oikeesti tosi hyvin”, Oskari toisti uudestaan ja taputti Jussin kaulaa tyytyväisen näköisenä. Ori yritti päästä hankaamaan turpaansa miehen olkapäähän ja jätti jälkeensä kuolavanan, jota tämä tuskin huomasikaan. Hymyilin Oskarille, joka vastasi hymyyni ja tunsin perhosten palaavan vatsaani, vaikkei niillä ollutkaan mitään tekemistä kilpailujännityksen kanssa.
“Nyt vaan meet jäähdyttelemään ja sit vaikka lähet kävelemään ton maastolenkin. Mä pidän sut ajan tasalla tuloksista. Mulla on sellanen fiilis, että sun kannattaa odotella palkintojenjakoa”, valmentaja Susi jatkoi ja patisteli minut liikkeelle.

Hevosten kävelytykseen osoitetulla mastopolulla tallialueella pauhaavista kuulutuksista ei saanut enää selvää. Olin palaamassa takaisin tallille päin, kun tunsin, kuinka kännykkä tärähti takin taskussa:

Valmistaudu palkintojenjakoon. Neljä jäljellä ja sä johdat edelleen.

—

Olin sullonut sinivalkoisen ruusukkeen reppuun, jotta en hypistelisi sitä naurettavasti koko automatkaa. Chai kävi yksityiskohtasesti läpi suorituksiaan Pondin kanssa. Reita ynähteli silloin tällöin jotain ratin takaa esittääkseen kiinnostunutta. Olin nähnyt peruutuspeilin kautta, kuinka mies pyöräytteli silmiään. Marshall näpräsi puhelintaan tuhahdellen.

“Siistii, että sä osallistuit sekä kouluun että esteisiin. Mun mielestä yhessäkin luokassa oli jo tarpeeksi jännittämistä”, kehuin Chaita, jonka hymy leveni.
“Siistii, että sä voitit”, poika vastasi takaisin ja nappasi taas yhen pienen, folioon käärityn suklaamunan pussista, joka oli ollut osa palkintoani. Olin tarjonnut niitä myös Reitalle ja Marshallille matkan aikana, mutta Chai oli verottanut pussin sisältöä reippaasti eniten.
“Niin munkin mielestä”, hymyilin ja pyöritin tyhjentyneen keltaisen foliokääreen pieneksi palloksi, “mut en ois kyl ikinä uskonut, et voittaisin. Meiltäkin mukana oli niin hyviä ratsastajia. Olin ihan varma, ettei mulla olis mahiksia jotain Agnesia tai Marshallia vastaan.”
Huomasin, kuinka rastapää kääntyi katsomaan takapenkille kuultuaan nimensä.
“Ihan ansaitusti sä voitit. Sä oot hyvä ratsastaja ja sulla on hyvä hevonen, mut ens kerralla sä et pääse enää yllättämään”, Marshall virnisti. Hän oli ollut silminnähden tyytyväinen toiseen sijaansa.
“Hyvä hevonen varsinkin! Jussi oli kyllä selvästi enemmän kotonaan siellä radalla kuin minä.” Olihan se ihan eri asia kilpailla Jussilla verrattuna ratsastuskoulun tuntihevoseen tai sellaisiin hevosiin kuin Lex tai Enni, jotka vasta harjoittelivat kilparatsun uraansa. Hiljaa mielessäni ajattelin, että suurin osa sinivalkoisesta ruusukkeesta kuului ehdottomasti Jussille.

“Pond on kans ollut tuntihevosena, vaikka nyt se onkin mulla.. tai siis meillä”, Chai vilkaisi etupenkille Reitan suuntaan, joka haukotteli jo ennakkoon. Todennäköisesti hän arvasi, että tulossa oli ne samat jutut Riitan ratsastuskoulusta ja sen hevosista, jotka hän olu kuullut jo vähintään sataan kertaan. Minulle Hallavan vierailusta ja Chain ratsastuskoulujutuista tuli ihanan nostalginen olo. Innostuin jopa kertomaan Chaille enismmäisestä hoitoponistani, joka oli ollut pieni, lihava ja itsepäinen. Se oli ollut ratsastuskouluni ainoa poni vapaana, mutta olin halunnut päästä hoitajaksi niin kovasti, että olin kelpuuttanut senkin paremman puutteessa.
“Ja sit siitä tulikin sun lemppari”, Chai ennakoi loppuratkaisun aivan niin kuin kaikissa hevostarinoissa.
“Ei, kun mä vaihoin hoitoponia heti kun seuraava vapautui. Se poni päätyi jonkun toisen toiveikkaan riesaks”, tunnustin ja Chai nauroi.

“Varo vaan, sä et kohta enää pääse siitä eroon, jos sä oot liian kiltti sille”, Reita supatti, kun olimme pysäköineet Hopiavuoren pihaan ja Chai oli jo poukkoillut avustamaan Marshallia hevosten purkamisessa.

609 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Heidi Näyhön valmennus Auburnissa

Joskus olin haaveillut siitä, että minulla olisi oma hevonen ja se asuisi sellaisella tallilla kuin Auburn oli. Nyt kuitenkin tunsin olevani kaukana kotoa kun verryttelin Jussia vieraalla kentällä, jonka aidat hohtivat kevätauringossa virheettömän valkoisina ja kentän laidalla kohoavaan katsomoon oli kivunnut muutama utelias katsoja. Onneksi Tiitus oli lähtenyt Ennin kanssa myös mukaan valmennusreissulle, joten kentältä löytyi ainakin joku tuttu. Tunnistin myös Janna Kaajapuron, jonka lähtövuoro oli ensimmäisessä Tie Tähtiin -osakilpailussa ollut juuri ennen minua, joten olimme pyörineet verryttelyalueella samaan aikaan. Mietin, muistivatko muut, että olin voittanut ensimmäisen osakilpailun. Sen ajatteleminen lisäsi jännitystäni entisestään ja tunsin, kuinka jännitykseni oli tarttumassa myös Jussiin. Vieraassa paikassa se reagoi tunnetiloihini selvästi herkemmin kuin tutulla kotitallilla.

Kun alkuverryttelyt oli tehty ja valmentaja Heidi Näyhö alkoi jakamaan ohjeita. Muistin nähneeni naisen ainakin vilaukselta Dressage Masterseissa.

“Lähdetään tekemään avotaivutusta silleen kun se tulee siinä ohjelmassakin pitkää sivua pitkin ravissa”, nainen kajautti kuuluvasti tehtävän. Siirsin kuuliaisesti Jussin raviin ja yritin jatkaa hengittämistä samalla, kun yritin istua syvälle satulaan. Jos mahdollista, orin ravi tuntui tavallistakin pompottavammalta.
“Tää on osalle vieras paikka, joten pitäkää hevoset keskittyneenä teihin itseenne ja siihen, että nyt tehdään töitä. Sillä tavalla ne kyllä rentoutuu, kun ne huomaa, ettei tarvi kytätä jokaista kulmaa!” En nähnyt Heidiä juuri sillä hetkellä, mutta olin varma, että vinkki oli kohdistettu juuri meille. Yritin keskittyä entistä tarkemmin pyytämään Jussia kävelemään syvemmälle kulmiin niin kuin Oskari oli opettanut ja tekemään avotaivutukset lintsaamatta. Ei mennyt kauaakaan, tunsin Jussin ikään kuin pehmenevän ja sen askelen muuttuvan joustavammaksi. Samalla huomasin, että en ollut enää hetkeen miettinyt katsoja tai muita ratsukoita.

Avotaivutuksen jälkeen jatkoimme samaan tyyliin myös muita tehtäviä tulevasta kouluohjelmasta, joihin Heidin antoi vinkkejä tuomarin näkökulmasta. Pidin naisen tyylistä valmentaa esimerkein ja mielikuvin ainakin huomattavasti enemmän kuin Helanderin Karon suorasanaisista kommenteista. Kun valmennus oli ohi, taputin tyytyväisenä Jussin kaulaa ja annoin orille pidempää ohjaa sen kävellessä rennosti eteenpäin. Koko reissu Auburniin tuntui sittenkin kaiken vaivan ja jännityksen arvoiselta.

313 sanaa

[NellyValvoja]

Kahvipöytäkeskustelut
315 sanaa

Ensimmäiset osakilpailut olivat ja menivät. Koko Hopiavuori ei muusta puhunutkaan. Jokainen kahvipöytä-keskustelu koski samaa. Aina. Nytkin. Istuin Hellon vieressä ja katselin ulos ikkunasta. Cupista puhuttiin ja kisoja jauhettiin. Valmennuksista puhuttiin. En jaksanut keskustelua enään, vaan olin vaipunut omiin ajatuksiini. Nojasin kyynärvarteeni ja katselin kuinka linnut hyppivät pihamaalla.

“… Cozminakin meni hyvin. Jotta voittoon asti!” Joku sanoi. Näin ikkunan heijastuksesta, kuinka useampi pää kääntyi minuun. Huokaisin.
“Puhutaanko jostain muusta välillä? Miten Noa jakselee? Entäpä, kuka on huomannu että tälle päivälle luvattiin sadetta mutta aurinko paistaa?” Käänsin pääni seurueeseen päin. “Hello anna mullekki pullaa” jatkoin ja kurottauduin Hellon yli.
“Mutta sullahan meni tosi hyvin” Kiharapää vieressäni vastasi.
“niin meni joo, mutta mä en jaksais stressata nyt tulevista kisoista. Treenaaminen käy työstä ja leipäki pitäis saada pöytään.”
Fedora istui pöydässä vaitonaisena. Hän yskäisi pienesti ja kysyi mitä tarkoitan.
“Noko mä valmennan” sanoin ja heilautin pullaa. En halunnut kuulostaa ilkeältä. “Ja koska mä valmennan, mun pitää olla tosi hyvä ja voittaa. Tai mun maine menee. Ja koska mä valmennnan, mun elämä on just nyt ensin muiden valmentamista ja sitten itseni valmentamista.”
Fedora nyökkäsi ja osoitti ilmeellä hieman hämmennystä.
“Ei se oikeesti menetä työtään. Sitä vaan stressaa.” Hello puuttui ja puhui Fedoralle suoraan.
“Ymmärtäähän tuon” Eetu sanoi ja nosti kahvikuppinsa huulilleen. Minä haukkasin pullasta.
“Sitä paitsi, en mä ollut ainoa jolla meni hyvin. Meitä on tosi paljon ja meillä kaikilla meni hyvin” sanoin suu täynnä.
“Älä puhu ruoka suussa! Se on ällöttävää!” Eira kiljaisi pöydän päästä.
“Ei tää oo ruokaa, tää on pullaa” nauroin.

Oikeasti Hopiavuoren kahvikeskustelut olivat kivoja. Se oli koko perheen yhteinen hetki, jossa jokainen otettiin huomioon ja jokaista kuunneltiin. Ja vähän kinasteltiin.

“Onko sitä kahvia vielä?” Tiitus kysyi.
“On, otakko?” Eetu kysyi ja nousi pöydästä.
“Saanks mä kans?” huikkasin. “Koska ne seuraavat on?”
“Mut ethän sä halunnu ajatella sitä!” Outi naurahti.
“En haluukkaa, mutta kahvia haluan.”
“Yhdeksästoista päivä. Tässä on” Eetu sanoi ja käveli pöytään täyden kahvipannun kanssa.

[NellyValvoja]

Kisatreeniä
331

Cozmina taipui hyvin. Hevonen on selvästi vertynyt ahkerammasta harjoittelusta ja jopa siirtymisissä ollaan kehitytty. Valkoinen kaula on kauniilla kaarella melkein heti, kun ottaa ohjat käsiin. Ravasin pitkää ja lennokasta ravia syvälle kulmaan ja muistin nostaa katseeni. Kypärä painoi otsaa.

Uudet housutkin olivat venyneet ahkerassa käytössä mukaviksi. Olin tarkoituksella käyttänyt niitä ehkä vähän liiaksikin. Muuten en olisi voinut kisoissa keskittyä mihinkään muuhun, kun kankeisiin nahkapaikkoihin.

Nostin laukan. Muoto pysyi hyvin. Työnsin lantiollani pituutta lisää. Askelten kopina kaikui maneesin ja talon seinistä.

Cozmina tunsi tänään pienimmätkin painoavut. Käänsin katseeni ja painoin kantapäät alas. Vaihdoin painoa hieman sisemmälle uralle ja ohjasin hevosen voltille. Cozmina laukkasi ison ympyrän, nojaten hieman sisälle. Suoristin hevosen uralle ja laskin askelia. Tai oikeastaan, tunnustelin askelten pituutta. Jännitin aavistuksen ohjista ja pyysin lyhyempää laukkaa. Tällä vauhdilla emme pääsisi taivuttamaan.

Valkoinen häntä huiskui tuulessa. Kuulin sen viuhahtavan, kun pyysin tammaa kääntymään lävistäjälle. Yritin keskittyä istuntaan ja painoapuihin. Laukka, joka oli syvää, keinutti minua. Heiluikohan olkapääni? Ei, ei voinut heilua. Hengitin sisään.

Hengitin ulos, painuin satulaan ja jännitin vatsalihakseni. Hevonen laski vauhdin raviin. Kuulin ja tunsin tamman hengityksen kiihtyneen tahdin. Hyvä, Cozminalle tulisi hiki tällä treenillä. Löysäsin otetta ohjista ja annoin tamman venyttää kaulaansa alas. Cozminalle teki hyvää venyttää selkäänsä. Hevonen jännitti aina selkäänsä, varsinkin kisapäivinä. Ravasimme muutaman kierroksen kentän ympäri, ilman sen suurempia tehtäviä. Muutamia voltteja ja temmon vaihteluita.

Päästin jalkani vapaaksi ja pyöräytin paristi nilkkojani ympäri. Treeni oli hyvä. Sekä minulle, että Cozminalle oli molemmille tullut hiki. Kumarruin nojaamaan hevosen kaulaan ja päästin samalla ohjista kokonaan irti. Nojasin ja halasin tamman hiestä nihkeää kaulaa, samalla kun Cozmina askelsi käynnissä eteenpäin.

Arabialainen pysähtyi kentän portin eteen.
“Pitäisikö mennä maastoon loppukäynneille?” kysyin ääneen ja nostin itseni käsiä ja jalkoja käyttäen ylös. “Mennää vaa” tokaisin ja kumarruin porttia kohti. Salpa oli liian kaukana, enkä yltänyt siihen.

Tallista astui ulos se uusin venäläinen, Fedorako hän nyt oli? Hän tarjoutui auttamaan ja minä kiitin. Lyhythiuksinen nainen sulki portin vielä perässämme, kun suuntasin tamman kanssa lyhimmälle maastoreitille.

Venyttelin käsiäni kohti taivasta ja annoin jalkojen roikkua vapaina.

[NellyValvoja]

Koottua vai lisättyä käyntiä?
310 sanaa

Toinen osakilpailu lähestyy kovaa vauhtia. Minulla oli ihan hyvä olo kisoihin valmistautuessa. Aina niin kauan, kunnes kuulin radan sisältävän paljon keski- ja lisättyä käyntiä. Nämä oli ehdottomia kompastuskiviä, siinä missä askeleen vaihdoksetkin. Keskikäynti sujui, mutta lisättyä käyntiä en ihan täysin ymmärtänyt.

Tiedän kyllä, että mikä ero keskikäynnillä ja lisätyllä käynnillä on, teoriassa. Hevosen selästä en ollut sitä vielä ihan sisäistänyt. Osaan katsoa käynnin tahdin ja erot valmentajan silmin, muilta ratsukoilta, mutta en tunne sitä itse niin vahvasti, mitä minun tasoisen ratsastajan ehkä pitäisi. Jos Cozminan heikkous oli eri siirtymiset, minun heikkouteni oli lisätyn käynnin ja keskikäynnin eron huomaaminen.

Keskikäynti on käyntiä, jota pitäisi mennä aina. Ainakin useamman muun kouluratsastajan mukaan. Se on siis ilmeisesti koottua käyntiä? Nelitahtista käyntiä, ainakin.

Vapaana ollessaan hevoset laskevat päätään kävellessään. Se venyttää enemmän esimerkiksi juuri selän lihaksia. Kootussa käynnissä hevosen pää on huomattavasti korkeammalla, mikä johtaa siihen, että hevosen selän lihakset tulevat töihin mukaan. Mikä on siis vain hyvä asia.

Keskikäynti on käyntiä, jota mennään aina. Koottuna. Eli silloin, kun pyydetään hevosta tekemään töitä. Hevosen askel on lyhyttä, mutta ei liian lyhyttä. Kaula on pitkä, mutta lyhyt. Tästäkö pitäisi ymmärtää jotain?

Lisätty käynti eroaa keskikäynnista rytmiltään ja askelpituudeltaan. Okei, miten? Askel on pidempää. Hevosen kaula ja runko ovat pidempiä. Näinkö helppoa se on! Voiko olla?

On olemassa siis kolmea, puhdasta käyntiä. Ei virallisesti, mutta niin se on helpompi ymmärtää. On vapaa käynti, jossa hevonen kulkee täysin vapaana. Kaula on pitkänä alhaalla ja selkä venyy. Keskikäynti on koottua käyntiä, eli sitä, kun hevonen pyydetään töihin. Lisätty käynti on käynneistä viimeinen. Se on pidempää askeleeltaan, hevosen rungolta ja kaulalta, kuin keskikäynti. Vähän niinkuin kiireistä keskikäyntiä.

Kyllä minä eri käynnit ymmärsin, mutta sen tunnistaminen, mikä käynti oli menossa, oli hankalampaa. Olisikin helppoa ajatella, että lisätty käynti on vain kiireistä. Mutta näyttikö se oikealta? Pitäisi pyytää joku kuvaamaan, tai asentaa kamera kuvaamaan ratsastusta. Suostuisikohan Marshall vilkaisemaan, vaikka ihan nopeasti?

[JesseOsallistuja]

354 sanaa

“Mitkä fiilikset?” Saga kysyi hymyileväisenä ja taputti Varjoa lautasten päälle ohi kävellessään.
“Mistä?” kysyin ja napsautin kypäräni leukahihnan auki.
“No niistä tulevista osakilpailuista, tietenkin!” Saga naurahti ja katosi yhteen karsinaan napattuaan sen ulkopuolella odottavan talikon mukaansa.
“Mitkä fiilikset pitäis olla?” jatkoin kyselyäni, lähinnä ettei mun tarvitsisi vastata. Ei mulla ollut mitään fiiliksiä.
“Äääähhh”, Saga huokaisi kovaan ääneen niin turhautuneen kuuloisena kuin vain voi.
“No ihan ok, emmätiä”, puuskahdin takaisin ja nostin satulan Varjon selästä kun olin saanut orin kiinnitettyä pesukarsinan naruihin.
“Kerro siitä tytystä! Mikä sen nimi on, onks se söpö?” Saga uteli. Jos jotain se nainen on niin ihan käsittämättömän utelias. Joka asiasta se haluaa tietää kaiken, ja se ei muuten ehkä selvii hengissä jos sille ei kerrota.
“Siinäs mietit”, tokaisin vain, sillä mua ei oikeasti kiinnostanut kertoa sille mun säädöistä yhtään sen enempää. Riitti, että se tiesi että mulla oli sellainen, ja että se kisasi mun kanssa samassa luokassa. Se ei tiennyt että se tyyppi oli toinen jätkä, ja Ohton nimeä en ikinä mainitsis. En vaan vieläkään osaa elää sen kanssa, että kertoisin avoimesti kaikille tykkääväni miehistä. Se vaan.. Tuntuu niin helvetin oudolta. Että joku siis tietäis.

Sagan valmennuksen jälkeen me ollaan Varjon kanssa treenailtu aika tasaisesti nyt. Ei mitään hirveetä vääntöö, koska en halunnut kuluttaa sitä loppuun. Otettiin kevyitä mutta tehokkaita treenipätkiä ja käytiin paljon maastossa tuulettumassa. Pellolla ollaan päästy meneen pari kertaa kun oli kuivempaa, mutta nyt kun sää on taas ihan perseestä niin ei olla menty. Tää on kuitenkin sen orin ensimmäinen kisasarja, ja ekat kisat muutenkin. Ei Joonas sitä ehtinyt missään käyttää ennenkuin mä tulin kivoihin mukaan.

“Okei, okei. En painosta”, Saga sanoi lopulta varmaan vartin hiljaisuuden jälkeen. Sillä välillä mä olin saanut Varjon varusteet laitettua pois, harjattua orin, juotettua sen ja heitin sille parhaillaan villaloimea niskaan. Se oli kuitenkin klipattu ja talli oli aika viilee, vaikka ulkona plussan puolella muutaman asteen verran olikin.
“Sitä mä vaan, että mä löysin teistä aika kivan kuvan niistä ekoista osareista.”
“Häh? Mistä?” kysyin, vaikka tajusin heti että kai siellä oli jotain ulkopuolisiakin kuvaamassa. Ainahan isot tapahtumat sellaisia veti puoleensa.
“Netistä, se oli joku ihan ammatikseen kuvaava tyyppi. Oota, kun mä etin..”

Jesse ja Varjo Hallavassa Tie Tähtiin 1. osakilpailuissa

[MarshallOsallistuja]

Mitä sitä tällä kertaa treenattais (429 sanaa)

Marshall käveli Arlekin vieressä seuraten kohti maneesia samalla kun silmäili puhelimen näytöltä viikonlopun osakilpailussa ratsastettavan kouluohjelman vaiheita. Loppujen lopuksi ohjelma oli hyvin yksinkertainen, eikä mies epäillyt etteikö Arlekin suoriutuisi siitä ihan hyvillä pisteilläkin. Mutta suurimmat haasteet todennäköisimmin tulisi olemaan hyvän kokoamisen säilyttämisen lisäksi pysähtymisestä raviin siirtymisen terävyys sekä riittävä askeleen venyminen keskilaukassa. Rastapää oli yhden valmennuksen aikana saanut havaita että jäi liian paljon jarruttamaan tamman liikettä jolloin sen askeleen pituus ei päässyt venymään tarpeeksi jotta liikkeen suorittamiseen vaadittava askeleen venyminen olisi tarpeeksi selkeä.
Maneesin oville saapuessa Marshall sulki kännykän ja sulloi taskuunsa, otti toisella kädellä kiinni suuresta liukuovesta ja ilmoitti kuuluvaan ja selkeään ääneen tulostaan ennen kuin liu’utti ovea auki sen verran että pystyi tarkistamaan maneesin ratsukkotilanteen. Nähdessään vain Nellyn ja Cozminan kävelemässä uralla pitkin ohjin, mies työnsi ovea hieman enemmän auki.

“..Onko sulla vielä pahasti kesken täällä?”
“Hä? Ei oo, justiin loppukäyntejä mennään.” nainen vastasi sen näköisenä että oli ollut omiin ajatuksiinsa uppoutuneena.

Rastapää hymyili hieman ja nyökäytti päätään, ennen kuin työnsi ovea lisää auki jotta mahtui taluttamaan Arlekinin perässään sisälle halliin. Saatuaan oven vielä heidän perässään kiinni, mies suuntasi ratsunsa kanssa keskemmäs maneesia. Kookas tamma askelsi jotenkin poikkeuksellisen pirteänä jalkojaan nostellen ja pää korkealle kohotettuna, mikä oli vähintäänkin poikkeuksellista sen tavalliseen puoliuniseen kävelyyn. Marshall siirtyi itse kävelemään hieman paremman turvavälin päähän hevosen rinnalla ja silmäili sen liikkumista hieman kulmiaan kurtistaen.

“Sehän vaikuttaa erityisen pirteältä tänään.”
“..Sitäpä hyvinkin. En tiedä pitäisikö olla vain tyytyväinen vai huolestunut.” mies vastasi, pidellen ohjat toisessa kädessään samalla kun kiersi hevosen toiselle puolelle laskemaan toisenkin jalustimen alas.
“Ehkä sillä on vaan kevättä rinnassa.” nainen ehdotti pienen virneen kera.
“hmh.. Ihan mahdollista.”

Marshall ehti juuri ja juuri istua satulaan kun Arlekin jo lähti liikkeelle vaikka normaalisti se seistä pönötti siihen saakka kun pyydettiin liikkumaan. Mies teki muutaman puolipidätteen ja pyysi tamman pysähtymään, sekä pysymään aloillaan hetken ennen kuin antoi sen taas lähteä eteenpäin. Ehkä se pysähdyksestä suoraan raviin siirtymisen terävyys ei tulisi olemaankaan niin suuri ongelma kuin hän oli ajatellut.

“Muuten.. Onko sulla kuin kiire huomenna?”
“Hmh? Ei oikeastaan. Tavalliset lähtövalmistelut, lyhyt läpiratsastus.. Kuin?”
“Eiku mietein vaan.. Kun meidän ohjelma sisältää paljon keski- ja lisättyä käyntiä, tiedän kyllä teoriassa niiden erot ja osaan katsoa ne muilta ratsukoilta. Mutta kun ite on satulassa, on jotenkin hankalampaa tunnistaa se ero.”
“Mmhm.” Marshall hymisi myöntävästi päätään nyökytellen, tietäen hyvin mistä toinen puhui.
“Niin mietein, että oisko sulla huomenna ollut aikaa vilkasta meidän menoa? Ihan vaikka vaan nopiasti.” Nelly lopulta kysyi, kulkien Cozminan kanssa hyvän välimatkan päässä toisen ratsukon rinnalla.
“Kyllä minulta nyt sen verran aikaa löytyy.” mies vastasi pienen hymyn kera. “Kerro vaan aika, niin kyllä onnistuu.”

[NitthanOsallistuja]

Yrjöän näitä tänne useamman kerrallaan. Olen pahoillani, mutta nämäkin täytyy laittaa jonnekin. On tässä jotain teemoja Chain mielentilasta, mutta… Tässä viestissä on siis 3 tarinaa.

Matkalla TT-kisoihin
317 sanaa

Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.

Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.

Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?

Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.

”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.

Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.

Lämmittely ennen esteluokkaa
305 sanaa

”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”

Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.

Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.

Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.

Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.

Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.

Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.

”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.

Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.

TT-esteluokka
311 sanaa

Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!

Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.

”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”

Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.

Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.

Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.

Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.

[NitthanOsallistuja]

Oksennan tässä viestissä viimeiset 3 tarinaa tiedostoista. Varsinkin ekaa olisin halunnut hioa ihan tarinaksi, sillä en ole ehtinyt kertomaan poikani äidistä vielä kaikkea haluamaani, mutta aika loppuu just nyt ja lisäarvat pitää ilmoittaa. 😀

Äiti ei tule katsomaan kisoja
349 sanaa

”Jittramas Meesang”, kuului puhelimesta virallisen kuuloisella nuotilla ja äärimmäisen suomalaisella ja avoimen kuuloisella ääntämyksellä, kun puhelu yhdistyi.
”Fah!” ehdin huudahtaa puhelimeen ennen kuin äiti tajusi, että soittaja olin minä.
”Nitthan! Hyvä kun sä soitit, hyvä juttu”, äiti sanoi heti lämpöisemmin ja vaihtoi kieltä niin, että Jittramas Meesang -vastaus olisi kuulostanut tällä kielellän vokaaleiltaan suppeammalta ja nuotiltaan laulavammalta: ihan äidin nimeltä.

Vaihdoimme kuulumisia hetken. Kyselin pikkusiskostani Yenistä ja Jarista, joka on äidin mies. Molemmilla oli kaikki hyvin. Sellaiset asiat osasin hoitaa äidin kielellä. Kotiasiat ja rakkaudenilmaisut. Ne tulivat itsekseen. Ruuasta ja rakkaudesta — niistä meillä kotona varmaan eniten oltiin puhuttu, ja aina äidin omituisella laulavalla kotikielellä.

Kun puhe tuli muusta — sellaisista asioista, jotka hoidin aina suomeksi — minulla oli yhtäkkiä ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ilmaista itseäni.

”Tuletteko te kattomaan mun ratsastuskisoja Ye… Joonan kanssa?” sanoin siis suomeksi, vaikka tiesin äidin inhoavan sitä.
”Sano thaiksi”, kuuluikin heti komento thain kielellä, sillä sitä äidin mielestä kulttuurien arvostus oli, että minä ja Yen puhuimme kotona ja häneelle hänen kieltään.

Yritin yhden kerran. Alku oli helppo. Kyllä minä osasin miettimättäkin kysyä, tuletteko te tänne. Yeniin viittasin vain sanalla nong, koska äiti olisi pillastunut, jos olisin sanonut ai nong-saw, pikkusisko. Ratsastuskilpailuille minulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään sanaa. Huokaisin puhelimeen ja jätin koko virkkeen kesken.

Silloin äiti sanoi jotain käsittämätöntä puhelimeen. Se oli pitkä sana, joka oli minulle täysin vieras. Unohdin sen saman tien, koska se ei jäsentynyt osaksi mitään kielisysteemiäni. Sillä hetkellä tiesin toki sen tarkoittavan ratsastuskilpailuita, mutta äiti sanoi sen vain yhden kerran.

Äidin vastaus oli helppo ymmärtää. Sitä paitsi tiesin sen jo ennalta. Osasin määrän ilmauksen paljon, ja sanan työt, vaikka virkkeen ensimmäinen osa jäikin minulle merkityksettömiksi sanoiksi. Saattoihan sen arvata. Ei me tällä kertaa, ai’Nitthan, ei tällä kertaa. Myös seuraavankin virkkeen sisällön osasin päätellä ymmärtämieni sanojen perusteella. Pikkuveljesi haluaisi kyllä: Jari on vienyt häntä tallille koko keväänkin ja äiti on nähnyt hänen laukkaavan, vaikkakin vain videoilta.

Lopulta keskustelu päättyi suomenkieliseen vihaiseen kyselyyn taas kerran, kun äiti huomasi, etten ymmärtänyt jotain tärkeää.
”Hä? Nitthan? Vai mitä olet mieltä?”
”Mitä khun-mäa?”
”Että tykkäätkö?”
”Mistä?”
”No siitä! Että jos me tullaan niihin viimeisiin kisoihin! Ai’Nitthan, yritä vähän keskittyä!”

*

1. osakilpailun TT-koululuokka
353 sanaa

Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.

Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.

Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.

Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!

”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”

Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…

”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”

Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.

**

Kisakampausharjoitus
319 sanaa

Letitä, letitä letitä. Mitä sitten? Tuuli leyhytti letityskirjaa suulin lattialla. Astuin sen päälle likaisella kengälläni, jotta oikea sivu pysyisi auki. Letitä ja… Kumarruin lähemmäs molemmat kädet Pondin harjassa, kun en niin kaukaa nähnyt ohjekuvia. Enkä nähnyt siltikään. Siirsin kaikki pitelemäni jouhet vasempaan käteeni ja yritin kumartua uudelleen… Siirsin kenkää vähän, jotta näkisin sen reunan alle… Tuuli…

Kengästäni jäi ruma rapakuvio kirjan sivuille. Näin sen ennen kuin tuuli puhalsi aukeaman piiloon. Huokaisten päästin irti Pondin letistä: turhahan sitä oli pidellä, kun en tiennyt, mitä olin tekemässä seuraavaksi. Kumarruin nostamaan kirjan maasta. Voi vitsi missä kunnossa se oli rapaisine kansineen, jalanjälkineen ja tuulen nuhjuisiksi heiluttelemine ja taittamine sivuineen!

Selasin sivun 65 esiin uudelleen ja Pond lepuutti takajalkaansa vierelläni ihan tyytyväisen näköisenä. Ensin piti letittää. Sitten piti jotenkin vetää se letin loppupää tuolta letin sisältä noin…

Tutkin Pondin harjaa kirja toisessa kädessäni. Ei sillä kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi pitkiä jouhia sellaiseen! Laskin kirjan harmistuneena suulin kivijalalle. Olin nähnyt kaikilla muissa kilpailuissa sellaiset sykeröt. Olisin halunnut Pondillekin…

”Mitä Chai tietää?” kysyi silloin Tiitus, joka ilmestyi tallista kera Ennin ja satulan.
”Mä vaan…” aloitin, mutta en kehdannut sanoa, että harjoittelin letittämistä. Tiitus luulisi pian, että olin jotenkin erikoinen.
”Harjottelet letittämistä?” hän kuitenkin tokaisi.
”Mistä sä tiiät?”
Hän katsoi merkitsevästi letityskirjaa ja kuminauhapussia suulin kivijalalla vierellämme. Hymyilin ja myönsin syyllisyyteni moisiin puuhiin, koska en muutakaan voinut.
”Vaikka ei tälle vissiin sit saa semmosia sykeröitä”, huokaisin Pondin harjaa haroen vielä, kun Tiitus kiinnitti jo Enniä suulin toiseen suuaukkoon.
”Onhan sillä vaikka kuinka paljon harjaa”, Tiitus vastasi Pondia uudelleen vilkaistuaan. ”Yllättävän lyhyestä saa. Mä sain jopa Hell… Tai siis — kuule tiedätkö kuka osaa auttaa? Nimittäin Outi, jos sillä on aikaa.”
”Ehkä mä kysyn siltä.”

Vilkaisin vielä Tiitusta ja ryhdyin asioikseni harjaamaan Pondia, kun en kerran letittämisestä kuitenkaan yksin selviytynyt, enkä sitä omin avuin ennen kisoja oppisi. Voisinkohan minäkin harjoitella niiden sykeröiden tekemistä sitten Hellolla, jos kerran Tiituskin oli saanut? Hello ei ainakaan purisi, niin kuin hevoset välillä.

[TiitusValvoja]

19.04.2020 – Letitysharjoituksia (312 sanaa)

En ollut puunannut Enniä samalla tavalla kuin Nelly Cozminaa, mutta minun tammasta ei kyllä lähtenytkään samalla tavalla karvaa. Vaikka luulisi sellaisen vilukissan kasvattavan kunnon kerroksen, ettei tulisi kylmä. Mutta sitten taas kun asiaa miettii, sillähän pidetään niitä miljoonia loimia niin paljon päällä, ettei sen tarvitse mitään turkkia itselleen kehittää. Olin kuitenkin päättänyt pestä tamman eilen ja olihan sieltä muutama karva lähtenytkin. Tulin tänään aivan liian aikaisin tallille, koska halusin käydä tamman vielä kertaalleen kunnolla läpi ja ehkä hieman neuroottisesti tarkistaa sen varusteetkin.

Kun olin harjannut tamman kolmeen kertaan läpi, selvittänyt sen hännän ja pohtinut tovin jos toisenkin, olisiko siihen voinut laittaa jotain koristetta, totesin etten ehkä siihen nyt ryhdy. Mutta harjaan voisi sykeröiden lomaan ehkä jonkun narun laittaa.. No niin, nyt loppu tämä prinsessatouhu!
”Olethan sä nätti ja varmaan voisi sanoa prinsessaksikin, mutta en kyllä rupea laittamaan sua yksiä kisoja varten!” Pukahdin, koska yllätyin miten paljon olin kuluttanut aikaa yhden hevosen putsaamiseen. ”Ja harjakin vielä letittämättä, mutta ehkä sen voisi antaa olla vaikka vapaanakin”, mietiskelin ääneen. Sitten muistin, että Chain oli koittanut harjoitella Pondin harjan kanssa lettien tekemistä. Minähän voisin pyytää hänet auttamaan Ennin kanssa. Ei se nyt haittaa, vaikkei niistä tulisi ihan samanlaisia tai vaikka siellä vähän repsottaisin jouhi tai toinen.

”Hei Chai – Chai!” kutsuin Reitan Fordin vieressä seisoskelevaa mustatukkaista. Hän katseli hetken ympärilleen ja äkättyään minut hymyili ja kysyi mitä olin vailla.
”Kuule, joko sä opit letittään Pondin harjan?”
”No en, mutta ehkä ensi kisoihin.”
”Olisitko sä halunnut – tai siis”, lopetin, kun tajusin, että onhan sillä omatkin kisat edessä ja varmaan parempaakin tekemistä kuin letittää minun ratsua.
”Niin?”
”Eikun mä en kerennyt vielä laittaa Ennin harjaa, niin olisit sä tullut mun kaveriks siihen. Saisit harjoitusta vähän pidemmällä harjalla. Mie tietysti autan sua kyllä Pondin kanssa, jos tarviit jotain.
”Joo, tottakai!” nuorukaisen ilme kirkastui, kunnes hän kaiketi muisti jotain. ”Tai ootas, mä kysyn Reitalta.”
”Kysy vaan, kerro sitten, kun päästään perille.”

[MarshallOsallistuja]

Lähtölaskenta (458 sanaa)

Vähintäänkin mielenkiintoista. Marshall tuumasi itsekseen katsoessa kun Arlekin harppoi pitkin raviaskelin tarhan perältä portille heti kun oli kuullut tutun kutsuvihellyksen. Itse portille tulossa ei ollut mitään poikkeuksellista, mutta se että tamma tuli ravaten oli. Tavallisesti se vain nosti pään ylös kuin varmistaakseen ensin että oli kuullut oikein ja sen jälkeen lähtenyt kävelemään tasaiseen tahtiin kutsujan luo. Mies napsautti riimunnarun kiinni riimun alla olevaan renkaaseen ja tarjosi suosiolla piparminttu lahjukset pienen ekstran kera.

“Vielä viiden vuoden jälkeenkin jaksat yllättää… Energisyys on ihan mukavaa, mutta älä ala keksiä mitään typeryyksiä.” Marshall puheli tammalle ja rapsutti voimakkaasti sen otsaa, katsoen käsiinsä jääneitä karvoja hetken “..Onneksi sinut on klipattu niin tänä keväänä ei ole samanlaista karvasotaa..” mies lisäsi virnistäen lähtiessä taluttamaan Arlekinia talliin.

Suunnitelma oli ollut ratsastaa Arlekin lyhyesti läpi sen jälkeen kun hän oli auttanut Nellyä tuon viimeistely ratsastuksessa, kertomalla milloin tuo meni keskikäyntiä ja milloin lisättyä jotta nainen erotti liikkeiden erot paremmin näin selästä käsin. Etenkin käynnissä niiden erot oli kyllä välillä erittäin vaikea tunnistaa.
Mutta siinä vaiheessa kun Marshall oli palannut maneesista talliin hakemaan Arlekinia, tuo oli pysähtynyt tamman karsinan eteen ja silmäillyt pää pystyssä seisovaa tammaa joka tutkaili kirkkaalla katseella tallikäytävää. Ihan kuin se olisi näiden parin päivän aikana herännyt jostain muutaman vuoden kestäneestä horroksesta. Eilisen ratsastuksessa se oli tuntunut todella hyvältä eikä rastapää halunnut tehdä mitään mikä latistaisi tamman herännyttä intoa, minkä takia mies oli lopulta päätynyt aikomaansa rennompaan ratsastukseen. Etenkin kun maneesi olisi vielä hetken jopa vapaana, koska Chai oli näkynyt suulissa Pondin jouhien kimpussa ja Tiitus oli mennyt vasta hakemaan Enniä tarhoilta.

Hetkeä myöhemmin Marshall istui maneesissa Arlekinin paljaassa selässä vain riimunnaru hevosen kaulan ympäri sidottuna ja tunnusteli sen liikkumista uralla. Tamma oli aina liikkunut mukavan rennosti kyllä, mutta nyt sen liikkumiseen oli tullut mukaan uudenlaista energiaa mikä ainakin tässä vaiheessa tuntui vain hyvältä. Ehkä tämän cupin vaatima oikeasti aktiivinen, ja ennen kaikkea tavoitteellinen, treenaaminen vain sattui sopimaan Arlekinille. Rastapää puristi jalkojaan kevyesti hevosen kylkiä vasten pyytäen sitä siirtymään raviin lyhyen kävelyn jälkeen. Ratsastuksen jälkeen ohjelmassa oli viimeisten varusteiden pakkaaminen ennen kuin pitäisi tehdä lähtöä. Matka Lehtovaaran tallille oli Seinäjoen tasolta sen verran pitkä että Marshall oli tarttunut kauempaa tuleville järjestettyyn majoitusmahdollisuuteen. Matkasuunnitelma oli laskettu siten että he olisivat perillä sellaiseen aikaan että Arlekin pystyi jäämään heti talliin yöpuulle, ja kisapäivän päätteeksi he matkustaisivat sitten takaisin Hopiavuoreen. Niklas oli lähdössä mukaan tällä kertaa, ja oli hankala päätellä että oliko tuo enemmän innoissaan pelkästä Lappiin menosta vai itse osakilpailusta. Ehkä vähän kummastakin. Marshall pyyhki mielestä häiritsemästä tolkuttoman pitkältä vaikuttavan muistilistan asioista mitä pitäisi tehdä kuin myös poikaystävänsä joka oli tallille tullessa kadonnut valoakin nopeammin päärakennukseen puhuen jotain lenkistä Mielikin kanssa, ja siirsi kaiken keskittymisensä syvään hengittämisen jälkeen allaan olevaan hevoseen. Vaikka ratsastus oli vain nopea askellajien läpikäyminen, ei sitäkään pitäisi tehdä ajatukset levällään kuin jokisen eväät.

***

Mennyttä, nykyistä ja tulevaa matkalla Lehtovaaraan (475 sanaa)

“Ihan hiton epäreilua että täälä on vielä tähän aikaan enemmän lunta mitä meillä on ollu melkeen koko talvena.” Niklas nurisi melkein nenä kiinni lasissa.
“En väitä vastaan.. Tämä talvi oli.. no, surkea.” Marshall vastasi, nojaten pään toista kättään vasten jota leppuutti ikkunan reunaa vasten katse tiiviisti edessä avautuvassa moottoritiessä.
“Eikö muuten viime vuonnaki joku osa ollu tällä samalla tallilla mihin me ollaan nytki menosa?”
“Oli. Kolmas, sijoituimme Volyan kanssa kahdenneksitoista.”
“..Miten sä muistat sen nuin tarkasti?” Niklas kysyi hieman silmiään siristäen, kuin aikoisi syyttää toista noituudesta moisten yksityiskohtien muistamisesta.
“Siinä missä onnistumiset on helppo muistaa, myös epäonnistumiset jäävät mieleen. Vaikka se kerta ei mikään katastrofi ollutkaan, mutta Volya ei ollut oma itsensä ja pisteet jäivät sen verran huonoiksi että sijoituimme häntäpäähän.”
“Aaaa..No se selittääki.” nuorempi vastasi, nojautuen taas penkin selkänojaa vasten ja suuntasi omankin katseensa edessä avautuvaan tiehen.

Hetken aikaa kaksikko istui hiljaisuudessa mitä rikkoi tasainen renkaiden humina ja vaimea radiojuontajien pölötys, kun YleX:n juontaja höpisi jotain äitinsä kertomaa juttua kuinka hän ei ymmärtänyt jotain pöpökammoa kun toinen oli lapsena istunut pesuvadissa jalkaraspi kourassa ja miten sujuvasti raspi oli vadin pohjalta mennyt suuhun. Yh, sitä aina unohtaakin mitä kaikkea pienet lapset suuhunsa tunkevatkin..

“..Mitä luulet. Jos mä alkasin oikeesti säännöllisesti ratsastaan, oisko mulla mitään mahollisuuksia osallistua ensvuonna tähän cuppiin? Siis, jos se vaan järjestetään.” Niklas kysyi lopulta, pitäen katseen eteen suunnattuna. Marshall vilkaisi hieman yllättyneenä pari kertaa viereisellä penkillä istuvaa miestä.
“..No.. Ensimmäinen luokka on Helppo C. Et tarvitsisi kuin vähän lisää treeniä laukkaamisessa, tai helpompi laukkasen hevosen, niin pystyisit siihen jo nyt.”
“Entä esteissä? Koska se tuntuu paljo hauskemmalta.”
“Et ole vielä hypännyt kuin joskus pari pientä kavalettia mutta… Esteillä ensimmäinen luokka on 60cm, mutta en näkisi syytä miksi et siihen pystyisi. Etenkin jos puhutaan että nyt vuoden ajan ratsastat säännöllisesti ja sinulla on jopa tavoite mihin tähtäät.” rastapää selitti lyhyen miettimisen jälkeen, myöntäen että Niklaksen herännyt kiinnostus edetä ratsastuksessa ilahdutti. “..Mietitkö tuota ihan vain ajankuluksi, vai haluatko oikeasti yrittää?”
“Ehkä. Tai siis.. pelkkää koulua en jaksa, se on joo kaiken perusta ja sitä rataa. Joten toki sitäkin pitää ratsastaa. Mutta jos sen rinnalle ottais vähän jotain hauskemman tuntusta, kuten esteratsastus, niin mullahan saattas oikiasti kiinnostus ja jaksaminen kestääkki.”
“Se tavoite on ihan realistinen, etenkin kun sinulla on heti valmiiksi joku valvomassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja Arlekin osaamisessa yllättäen ei ole ongelmia ja tähän saakka mitä olet sillä ratsastanut niin teidän yhteistyö sujuu ihan hyvin. Eli jos oikeasti vain haluat yrittää, niin tietenkin autan sinua.”
“Mutta entä jos sä haluat kisata itekki ens vuonna?” Niklas kysyi vilkaisten ratin takana istuvaa rastapäätä nopeasti.
“Olen kisannut jo niin paljon vuosien aikana että se ei paljoa tunnu vaikka joku kisa välistä jääkin omalta osaltani. Ja eihän sitä tiedä vaikka minulla olisi toinen ratsu alla. Sitä paitsi, kyllä kisahoitajan roolikin minulle käy.” mies vastasi pienen virneen kera, ennen kuin ilme vakavoitui. “…pitikö meidän kääntyä tuosta rampista…?”

***

Kisapäivä (307 sanaa)

Lähtölistojen näkeminen oli joskus ensimmäisten kisavuosien aikana ollut se minkä jälkeen jännitys vain paheni. Oli ollut hermoja raastavaa seisoa muiden selkien takana ja odottaa vuoroaan että pääsisi näkemään mikä oma lähtönumero oli. Ihan ensimmäisenä lähteminen oli kauheaa, koska kaikki näkisivät ja oma suoritus asettaisi riman seuraavia varten. Mutta myös viimeisten joukossa starttaminen oli kauheaa, koska niin moni oli jo selvinnyt omasta suorituksesta joten he olisivat todennäköisesti katsomon seassa katsomassa. Ja siinä vaiheesa oli jo nähnyt niin monta hyvää suoritusta että tuntui mahdottomalta enää ratsastaa niin että muka sijoittuisikin. Nykyään Marshalilla ei ollut mitään tiettyä toivetta oman lähtönumeron suhteen, vaikka mieluiten hän ratsasti ensimmäisten joukossa niin oma suoritus olisi pois alta. Ja jos niikseen, voisi lähteä jo aikaisin kotiin kun näkisi hyvissä ajoin että sijoittuisi häntäpäähän. Lähtönumeroksi määräytynyt 6. oli kyllä positiivinen yllätys viimekerran toiseksi viimeiseen nähden.

Lämmittely oli tapahtunut tallin kentällä, missä Arlekin oli jälleen näyttänyt heränneensä jostain kauan kestäneestä horroksesta. Liikkumalla tavalliseen nähden selvästi paremmalla energialla ja voimalla, olematta kuitenkaan millään tavalla hätäinen. Siirtyessään kohti maneesia Marshall ei ollut varma jännittikö ylipäätään juuri alkavaa suoritusta, vai puhtaasti sitä kuinka erilaiselta Arlekin tuntui tällä kerralla. Mies rapsutti kevyesti tammaa harjan tyvestä toisella etusormellaan samalla kun he astelivat sisälle Lehtovaaran maneesiin. Arlekin käänsi korvansa tiukasti eteenpäin. Maneesiin rakennettujen kouluaitojen lähestyessä, Marshall hengitti syvään ja kertasi päässään ohjelman vaiheita samalla kun muistutti itseään hengittämisestä, nyrkeistä sekä mukautumisesta raviin. Lopulta tuo puristi hieman jalkojaan hevosen kylkiä vasten, jolloin Arlekin siirtyi sujuvaan raviin. Lähtölupa kun oli saatu, Marshall ohjasi tamman uraa pitkin lyhyeen päätyyn ja käänsi sen keskihalkaisijalle pitäen ratsunsa tukevasti pohkeidensa välissä jotta se kulki varmasti suorassa. Kuten Huippuvalmentaja Ruska Svart oli valmennuksessaan sanonut, suoraan meneminen on tärkeää. Ratsukko pysähtyi tuomareiden eteen, missä Marshall siirsi ohjat toiseen käteensä jotta saattoi vapaan käden siirtää sivulle ja kumartaa päätään tervehdykseksi tuomareille. Rauhallisesti ohjat takaisin kumpaankin käteen, nyrkit pystyyn, katse eteen ja liikkeelle.

[MarshallOsallistuja]

Kotimatka (404 sanaa)

Ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen. Hopiavuoren Komiat ja Häjyt eivät olleet ihan samanlaista luokan dominointia tehneet mitä ensimmäisessä osakilpailussa, kun he olivat vieneet neljä ensimmäistä sijaa HeA:sta ja Nelly oli voittanut VaB:n, mutta kisamenestys oli silti ollut todella hyvä. Chai oli saanut koululuokasta 2.palkinnon ja oli täten parantanut tulostaan yli kymmenellä sijalla viime kisasta. Agnes oli tehnyt hyvän ja tasaisen suorituksen millä oli napannut toistamiseen 4.sijan punaisen ruusukkeen. Outi ja Jesse olivat saaneet peräkkäiset 8 ja 9.sijan ja Tiitus oli nuoren tammansa kanssa sijoittunut 14:sta. Nelly taas oli omassa luokassaan onnistunut nappaamaan 3.sijan.
Esteiltä ei tällä kertaa Hopiavuoren edustajat olleet ruusukkeita saaneet, mutta 10 ja 11 sija eivät olleet huonot nekään. Toki, Marshalin rima esteillä oli jossain ‘älä lennä esteen sekaan’ ja ‘älä jää hevosen alle’ välillä joten hänen kirjoissa onnistumiseen ei paljoa vaadittu.
Niin. Ja kyllähän hän ja Arlekinki olivat suoriutuneet myös hyvin, sijoittuen 3:ksi. Mies pohti itsekseen päivän sijoittumisia, vilkaisten pelkääjän paikalle missä Niklas istui tutkimassa lähes varovaisin ottein valkoista ruusuketta käsissään.

“Montako ruusuketta sulla nyt muuten on?”
“..Arlekinin kanssa? Tämä on toinen.”
“Eiku ylipäätään. Monesko ruusuke tää on sulle? Äläkä naura siinä yhtään, vakava kysymys.” Niklas sanoi, naurahtaen tosin itsekin hieman.
“En tiedä. En ole pitänyt lukua enää moneen vuoteen.”
“Miten niin et muka tiiä? Luulis sitä nyt muistavan ees suurinpiirtein montako tällästä on haalinu.”
“Kyllähän minä aluksi pidin tiukkaan lukua siitä montako ruusuketta minulla on. Montako ensimmäistä, toista ja sitä rataa. Ja jokaisen ruusukkeen taakse kirjoitin aina hevosen nimen, kisan sekä luokan mistä se on. Mutta, jos muistat niin olen yhä kisannut enemmän ja vähemmän siitä lähtien kun täytin 3 joten..”
“Aaa…Totta… Mä muistan kyllä ne pari kuvaa teijän eteiskäytävän seinältä.. Misä istut sen pienen ponin seläsä ku olit vaahtosammuttimen kokonen.” Niklas totesi virneen kera, uppoutuen paremmin penkkiin ja antoi silmiensä valua kiinni.

Marshall vilkaisi taas nopeasti viereensä, hymyillen hieman. Totta kai. Niklas nukkui aina parhaiten pitkien automatkojen aikana. Rastapää nosti toisen kätensä lepäämään ikkunan reunaa vasten, nojaten pään kättä vasten. Vaikka mielessä oli kyllä vahvasti tämän päivän kisasuoritus sekä tovereiden menestys, mieleen palasi sekin eräs kerta kun hän oli kotona keittiöpöydän ääressä raapustanut punaisella värikynällä omaa nimeään ruusukkeen takapahviin, ja sitten esitellyt sitä ylpeänä vanhemmilleen. Isä oli vain hymyillyt, eikä ollut paljastanut hänelle että siellä luki Marshin sijaan hyvin haparoivilla harakanvarpailla ‘Mesh’. Se kirjava ruusuke taisi tänäkin päivänä koristaa vanhempien toimiston seinää minne kaikki merkittävimmät ruusukkeet oli kerätty näytille.

[MarshallOsallistuja]

Bonus: Mystisen valokuvaajan paluu

Että alottelevana valokuvaajana onkin vaikia kilipailla kaikkien muitten kuvaajien seasa.
Tännäänki sielä osakilipailusa oli ollu ainaki tusinan verran valokuvaajia, joista iso osa toki vaan tyyliin joku kisaajan kaveri joka ottanu kameran mukahan ja yrittäny parhaansa mukahan kuvata toisen ratsastusta. Mutta niitten lisäks myös ties kuin monta virallisempaa kuvaajaa, parilla oli ollu jopa takki minkä seläsä luki niitten oma- tai kuvagallerian nimi!
No, ehkä joskus sitte itekki. Mutta tähän saumaan nää käyntikortit oli ollu kyllä parempi ko hyvä idea, ja onneksi olin suosiolla ottanu isomman nipun mukaan koska kaikki meni. Yllättävän moni kuitenki tuli ite kysyyn että kuvasinko muuten vaan vai onko mulla joku kuvasivusto, niin sai sitte kaikille antaa kortin kätehen että kyllä: on ihan kuvasivusto. Ja vielä parempi tuuri oli kyllä että muutama ratsastaja jolle annoin käyntikortin jos niitä kiinnostas, niin anto jo siinä vaiheesa sähköpostin että jos tuli hyviä kuvia niin heitä kiinnostas.
Okei. Nyt riitti Netflix tauko, photoshop laulaan että saa joskus nää kuvat käytyä läpi. Eiku joo, sen arabin ratsastajalle voisin kyllä nakata jo säpöä ko ne kuvat on kerta valmiit…

Kuva vähän isompana

[NellyValvoja]

Email
to Mysteeri kuvaaja
from Nelly Jokikannas

No jotta vautsi!

Paljon kiitoksia! Tosi ihanaa että ehdit ottaa meistäkin kuvia, tää on toosi hieno. Kiitos oikein tosi paljon! Sait ikuistettua ihanasti tuon liikkeen ja silti kuva on selkeä 😀 ! Kyllä ammattilainen vain osaa.

Kiitos vielä kerran!

Nelly

[JesseOsallistuja]

Haittaakse jos ei huvita? 307 sanaa

Ehkä meidän vähäinen treenaaminen ennen toista osakilpailua näkyi. Ehkä mä en ratsastanut niin hyvin kuin olisin voinut. Ehkä Varjo ei ollut ihan vedossa. Tai ehkä se pitkä, puuduttava matka Lappiin saakka vei meiltä molemmilta mehut. En tiiä, mutta mitään mun lempipuuhaa se ei todellakaan ollut. Onneksi sinne ei tarvii hirveen usein matkata. En silti jostain syystä osannut olla siitä pahoillani, ettei me päästy listojen kärkeen. En ees silloin, kun Joonas tuli kysymään mitä meidän esteradalla tapahtui että sijoituttiin niin häntäpäähän. Enkä mä oikeastaan tiedä tapahtuiko siinä mitään erikoista. Me nyt ei vaan päästy kärkeen, ja se oli ihan ok.

Oli yllättävän helpottavaa vaan tajuta, ettei mun tarvinnut yrittää joka kerta suorittaa paremmin kuin viimeksi, joka kerta ei tarvinnut tehdä niin kovaa suoritusta että veri maistui suussa. Välillä voi ottaa löysemmin ja kattoo, miten käy. Nyt ei käynyt hyvin, muttei ihan huonostikaan. Oltiin me koulussa sentään keskipaikkeilla. Sen tajuaminen – tai ennemminkin tiedostaminen – tuntui vähän samalta kuin olis tiputtanut painavan painon harteilta.

Varjo on kuitenkin vielä nuori ja se opettelee kisahommiin vasta. En mä haluu, että se joutuu kestään kauheeta tykitystä heti alusta vaan koska mulla on joku jäätävä tarve ylisuorittaa ja olla aina paras. Koska jos en oo paras, ja vaan paras, niin sitten mä en oo mitään ja millään ei oo mitään väliä, eiks se niin mee?

Siksi me ollaan nyt vaan maastoiltu paljon. Kevät on mun lempi vuodenaika. Valon määrä lisääntyy ja linnut laulaa ja puut alkaa vihertää. En mä muuten ulkona viihdy, mutta hevosen selässä joo. Mieluummin mä maastoilen sellaisessa säässä, kuin pimeessä ja loskassa ja mutapaskassa. Sen jälkeen kelpaakin nää kuivat, oikeesti jopa ihan lämpimät päivät. Voidaan vaan seurata maisemia ja kulkea polkuja pitkin, mäkin meen usein ilman satulaa ihan vaan koska mä voin. Joonakselle voin sanoo että treenaan tasapainoa, ja Sagalle myöntää että mua vaan laiskottaa. Ehdittäisiin me vielä treenatakin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on mun suosikki Jessen TT-tarinoista tähän asti. Näen hahmossa kehitystä, joka on uskottavaa, ja tykkään kun nyt sillä on ekaa kertaa TT:ssa suunta selkeästi eteenpäin. Luulen, että tämä juttu tekikin Jesselle hyvää. Parasta on lopetus, ja se saa mut odottamaan lisää. Jesse voi sanoa Sagalle jotain tuollaista, niin se on silloin helpommin lähestyttävä muillekin kuin mitä se ennen oli. Just nyt Jesse on musta ikäisekseen uskottava kiukkupylly: joka päivä ei ole uhmaikä, eikä kaikki ole vain syvältä, vaikka se on vieläkin tietenkin taipuvainen pessimismiin ja krätyisyyteen. Jotain tällaista uutta vauhtia ja näkökulmaa Jesse taisi tarvita.

[JesseOsallistuja]

Kevät on näköjään itsepohdiskelun aikaa 355 sanaa

Pidän keväästä. Musta se on vuodesta parasta aikaa. Siinä on monta asiaa mistä tykkään, mutta yksi parhaista on ulkokauden avaaminen. Kyllä mä sata kertaa mieluummin oon kentällä kuin maneesissa.

Varjo asui nyt väliaikaisesti Hopiavuoressa. Se muuttaa tänään, kun kolmas osakilpailu järjestetään siellä. Siihen päädyttiin, koska niin oli helpompi kaikkia ajatellen siihen asti, varmaan siihen asti kunnes Tie Tähtiin loppuu. Tavallaan se oli musta ihan kivaakin, kun siellä oli kuitenkin parempi kenttä ja tarvittaessa sitten se maneesi. Ei aina tarvinnu lähtee ajamaan jos halusi treenata. Maastoja meillä nyt oli kotonakin ihan tarpeeks.
Mutta se mistä en tykänny oli se ihmismäärä. Vaikka kaikki karsinapaikat ei ees ollu varattuja, niin silti siellä sinkoili ihmisiä ihan joka suuntaan ihan jokasena kellonaikana. Mä tykkään yleensä käydä tallilla illalla, tai aikasin aamulla jos on pakko, tai en oo saanu nukuttua. Joka oli aika usein.

Jokatapauksessa. Ihan sama milloin mä sinne menin, niin aina oli joku vastassa.

Se mikä mua ihmetytti, oli ettei mua oikeastaan ärsyttänyt se, että mulla oli seuraa. Vaan se, että mä en ikinä tienny mitä sanoo.

Mun henkilökohtaiseksi psykologiksi itsensä nimittäny Saga sanois, että tää on nyt sitä edistystä. Henkistä kasvua, tai jotain. Mä en jaksa ajatella sitä niin pitkälle. Niinkun yleensäkään. Mun on niin paljon helpompi vaan elää hetkessä ja olla miettimättä sen kummemmin miksi mä tunnen mitä tunnen, ja miksi mulla on sellainen olo kuin on. Kunhan vaan tiedän että siltä tuntuu ja sellainen olo ja elän sitten niiden mukaan. Sitä mä en käsitä, miksi se on yleensä kaikille muille niin paljon vaikeampaa.

Mutta mä myös tiedän, että pakko mun on yrittää. Ihan tarkalleen en osaa sanoa että mitä, mutta jotain on pakko. Siis sillä tavalla, että tulen muiden kanssa toimeen. Ihan vaan siksi, että nyt kun mä oon niiden kanssa tekemisissä niin munkin on sitten helpompi. Miten ihmeessä Milan tekee sen niin helposti? Se vaan menee ja juttelee, ja sitten kaikki tykkää siitä. Ei mussa oo sellasta samanlaista, no, jotain. Mikä se sitten onkin, joka saa ihmiset tykkään siitä. Mutta ehkä mulle riittääkin, että mua siedetään, ja mä siedän niitä. Jos onnistun sanoon moi jokaiselle, joka tulee tallissa vastaan, niin se on ihan hyvä alku.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mitä enemmän Jesse kasvaa, sitä enemmän huomaan samastuvani siihen, ja se on ollut mulle yllätys. Jessessä on tosi paljon sellaista, mitä mussa on, ja mistä en ole ylpeä. Jessessä on tottakai hyvätkin puolensa, mutta samastun just niihin huonoihin. Nyt kun se ei ole mykkä kakara siksi, että olisi ylimielinen, se on mykkä kakara samasta syystä kuin mä. Mäkään en osaisi puhua missään Hopiavuoressa! Uudessa duunissakin mulla menee ainakin se puoli vuotta ennen kun pystyn vähän rentoutumaan kaffiipöydässä! Jesse kokee myös samanlaista painetta osata puhua kuin mä, ja se voi tehdä sen puhumisen sitten vieläkin vaikeammaksi.

[Outi HalmeOsallistuja]

Katsomossa

Oloni oli tuntunut samalla tavalla tyhjältä siitä lähtien, kun olin pysäyttänyt Jussin lopputervehdystä varten ja antanut sen sitten kävellä pois radalta pitkin ohjin. Jo siinä vaiheessa olin tiennyt, ettei tänään tarvinnut jännittää lopputuloksia samalla tavalla kuin viimeksi. Sen sijaan keskityin Jussiin, loppuverryttelyihin, orin harjaamiseen, varusteiden pakkaamiseen ja kaikkeen muuhun, mihin tallialueella sain aikani kulumaan. Lopulta löysin itseni notkumasta Nellyn ja Cozminan luota.

“… ja sit hitsi se keskikäynti. Siinä ei vaan tullus tarpeeks selkeetä siirtymistä”, nainen analysoi rataansa samalla kun harjasi kimoa hevosta. Irroittelin tamman suitsista valkoista ruusuketta leikkien edes hieman hyödyllistä.
“Ehitsä hakee jo sun arvostelun kansliasta?” kysyin hieman yllättyneenä.
“Ei kun mä arvailen vaan. Joko sä hait omas?” Nelly vastasi ja pudisteli valkoisia karvoja pois vaatteistaan. Hän oli käytännöllisesti vaihtanut tumman kisatakin huppariin, jossa karvat eivät niin haitanneet.
“Joo, mut en mä ees lukenut sitä läpi. Katon sit kotona, kuinka pahasti mokasin”, vastasin hieman synkästi.
“Hei, ei se teidän rata nyt mikään katastrofi ollut. Ja voitithan sä kuitenkin Jessen”, nainen lohdutti. Prosentin kymmenyksen ero oli lopulta jäänyt edukseni, mutta ei se sillä hetkellä voitolta tuntunut.
“Siis tää on ihan sairaan lapsellista, mut ois ollut kiva saada ruusuke”, tunnustin pyöritellen edelleen Nellyn ja Cozminan valkoista ruusuketta käsissäni. Nellylle kehtasin sentään sanoa, että minulla oli ollut tavoite, johon en ollut päässyt.
“Me voidaan mennä ostaan sulle lohdutustikkari”, nainen kuittaili, vaikka kiirehtikin sitten sanomaan, ettei tavoitteessani ollut ollut mitään lapsellista.

Olimme juuri lähdössä kahville, kun Nellyn puhelin soi. Nainen vilkaisi puhelimen ruutua nopeasti ja viittoili sitten minulle, että voisin mennä edeltä. Varmaan Eetu soitti kysyäkseen miten oli sujunut, mietin kävellessäni maneesille. Mietin, kysyisikö isäntä sitä, miksi olin ratsastanut niin huonosti Jussilla, sillä kyllä Eetu varmasti tuloksia seurasi kotoa käsin. Edelleen ajatuksissani kipusin portaat ylös Tunturikoni ravintolaan, ostin kahvin ja korvapuustin ja haravoin katseellani ison ikkunan vieressä olevia pöytiä. Toivoin löytäväni jonkun tutun naaman, jonka seuraan kehtaisin istahtaa, sillä vapaita pöytiä ei ollut. Ilahduin, kun tunnistin Tiituksen, joka haarukoi kilpailijoille tarjottua lounasta seuraten keskittyneesti maneesin tapahtumia.
“Mikä luokka siel on menossa?” kysyin, kun istahdin miehen seuraan.
“Satanen alko just. Meidän ratsastajat ei oo viellä mennyt”, Tiitus raportoi. Olinkin toivonut, että näkisin Chain ja Jessen suoritukset, sillä muita osallistujia esteluokkiin Hopiavuoresta ei ollut lähtenyt. Puhaltelin mustaa kahvia viileämmäksi ja seurasin, kuinka vuorossa oleva ratsukko vaikutti lähestyvän radan loppua. Tummanruunikko hevonen laukkasi melko raskaan näköisesti ja kolauttikin lopulta sarjaesteen jälkimmäiseltä osalta puomin alas. Viereisessä pöydässä istuva seurue kohahti pettyneesti. Muistelin, että heistä ainakin osa oli Hallavan porukkaa. Tiitus ei vaikuttanut olevan juttutuulella, joten istuimme hiljaa ja katselimme luokan etenemistä, kunnes Nelly liittyi seuraan.

“Joko ne meni?”
“Chai menee seuraavaksi ja sit Jesse”, Tiitus vastasi. Mies pysyi paljon paremmin kärryillä luokan etenemisestä kuin minä.
“Jes täydellinen ajoitus”, Nelly hymyili ja änkesi väliimme istumaan. Chai näytti jännittyneeltä odotellessaan Pondin kanssa omaa vuoroaan ja niin varmasti näytimme mekin seuratessamme silmä kovana, kuinka ratsukko sai lähtöluvan ja suuntasi ensimmäiselle esteelle.
“Vitsi, jos se sijoittuu tässäkin”, Nelly ehti juuri sanoa, kun Pond kolautti puomin alas etukaviollaan. Vaikka olinkin harmistunut siitä, kuinka olin hävinnyt Chaille omassa luokassamme, olin silti päättänyt toivoa samaa kuin Nelly.
“Ei taida sijoittua”, Tiitus huokaisi, kun Pond pudotti vielä toisenkin puomin. Sen jälkeen oli aika kääntää katseet Jesseen.

521 sanaa

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voitithan sä kuitenkin Jessen. :DDD Mikä tuo nyt oli! Nelly!! Vai onko Jesse niin hyvä? 😀 Noei, on mullakin ollut sellaisia aisapari-kisakumppaneita, joiden kanssa oon käynyt ihan omaa henkilökohtaista skabaa: tässä voisi olla jotain sellaista.

Mustakin ruusukkeet on kivoja!! Kenestä ei? Vaikka näin koira- ja ex-rottanäyttelyihmisenä niitä on kertynyt, tarvin lisää. Ai kun sitä ruusuketta on kiva hipelöidä ja katsella sitten kotimatkalla. :DD Muutkin semmoset palkinnot on niin kivoja! (Suhtaudun samalla tavalla ihan virtuaaliruusukkeisiinkin, ja Hopiavuoren osallistumismerkkeihin!)

Kauhea kuinka Outilla on alkanut olla tästä tarinasta eteenpäin paineita Eetustakin. Ihan niin kuin se syyttäisi Outia tai ketään muutakaan ikinä mistään. 🙁 Sen mielestä vika on varmana Jussissa, tai ennemminkin siinä, että Eetu itse on tehnyt jotain väärin Jussin kanssa.

Tunturikonin tunnelma kuulostaa ihanalta!

[Outi HalmeOsallistuja]

Sotasuunnitelma
tapahtui alkuviikosta TT-osakilpailun jälkeen

Ilman Oskaria olisin varmaan antanut koko Tie Tähtiin -kilpailuiden olla ja palannut asiaan lähempänä seuraavaa osakilpailua, mutta valmentaja Susi otti roolinsa edelleen tosissaan.

“Mä vähän analysoin sitä sun rataa ja mulla ois muutama pointti, mihin voidaan keskittyä seuraavaksi”, mies aloitti. Istuimme kahdestaan tallivintillä, sillä siellä sai yleensä olla rauhassa. Oskari oli ehdottanut, että suunnittelisimme seuraavia valmennuksia etukäteen hieman tarkemmin nyt, kun Hannaby Hanami Week myös lähestyi ja Eetu oli lähdössä sinne Jussin kanssa suoraan seuraavan Tie Tähtiin -osakilpailun jälkeen. Kun Oskari kaivoi esiin ruutuvihkon, jonka sivu oli täytetty tiiviisti kirjoitetuilla muistiinpanoilla, meinasin huomauttaa, että mies saattoi ottaa kilparatsastajaleikkini hieman liian vakavasti. Tajusin kuitenkin jättää sen sanomatta, vaikka sillä hetkellä olisinkin kaivannut valmentaja Suden sijasta enemmän sitä Oskaria, jolle olisin voinut kitistä kurjista kisoista ja jota ehkä uskaltaisin ottaa kädestä kiinni uudestaankin.

“Siis tää alkuhan meni tosi hyvin. Pysähdys on tosi siisti ja sit ravi lähtee hyvin. Jos sä laittaisit rinnakkain videot siitä ekasta osarista ja tästä, niin niistä kyl näkee kehityksen”, Oskari selosti samalla, kun tiirasimme videota miehen puhelimen näytöltä. Marshall oli nakittanut Niklaksen kuvaamaan katsomosta käsin oman ratansa lisäksi myös meidän muiden radat. Vaikka kuva silloin tällöin hieman heilahtelikin, sentään taustalta ei kuulunut Ilveksen veljesten selostusta toisin kuin ensimmäisen osakilpailun videoista. Ynähdin jotain sen merkiksi, että kuuntelin.
“Sit tää menee vielä hyvin ja tässä tulee tää käyntiin siirtyminen ja sit tän jälkeen käy jotain”, mies sanoi ja pysäytti videon.
“Se eka laukannosto oli tosi huono”, tiesin heti mitä Oskari tarkoitti, “verkassa Jussi oli jotenkin yllättävän tahmee – varmaan kun oli ollut niin pitkä matka – niin varmistelin vähän liikaa, et se laukka nousee.”
“Joo, tästä näkee, et sulla menee aikaa saada se koottua ja toi eka voltti ei oo tasapainossa. Huomaatsä sit mitä täs tapahtuu?”
“Sit tulee se kolmikaarinen. Mä vaan yritin varmistaa, ettei se vahingossa vaihda laukkaa…”
“Sä otat sen laukan melkeen kokonaan pois. Joku vähemmän rehti hevonen ois tiputtanut jo raviin. Onneks sieltä tulee se keskilaukka…”

Oskari jatkoi puhumista, pysäytteli videota ja vilkuili silloin tällöin muistiinpanojaan. Miehen vasemman käden sormet olivat hakeutuneet otsan hiussuortuville ja pyörittelivät niitä ennemminkin keskittyneesti kuin epävarmasti. Oskari istui niin lähellä, että huomasin, kuinka mies tuoksui hevosilta ja suhkusaippualta, joka oli varmasti jotain sport-merkkistä. Ja juuri tämän takia en pärjännyt kisoissa, koska en osannut keskittyä
.
“Sit tässä sä näytät siltä, että sä oot jo luovuttanut. Tossa menee helppoja pisteitä, kun toi siirtyminen myöhästyy niin pahasti. Jos sä oisit ratsastanut loppuun, niin voi olla, että sillä ois saanut sijan tai pari ylöspäin”, Oskarin analyysi jatkui.
Tyhmät virheet radalla olivat harmittaneet sunnuntaista asti, mutta nyt ne harmittivat vielä enemmän. Tuntui siltä, että Oskari oli pettynyt minuun. Poskiani kuumotti, eikä ollenkaan siitä samasta syystä kuin yleensä miehen seurassa. Oskari taisi huomata kiristyneenä ilmeeni.
“Kyl sä sit lopuks hymyilet nätisti”, mies hipaisi olkapäätäni ja hymyili sillä tavalla kuin aina huomatessaan, että oli tullut antaneeksi pelkkää kritiikkiä kritiikin perään. Katsoin miehen sinisiin silmiin hetken epäuskoisesti.
“Nätti hymy! Eiks siinä ollut enää mitään muuta positiivista”, puuskahdin.
Oskarin katse muuttui säikähtäneestä melkein närkästyneeksi, kun hän huomasi minun nauravan.
“No kyllä sä myös tosi kivasti taputat sun heppaa”, mies kuittasi sarkastisesti. Käytin hetken hämmenystä hyväkseni ja nappasin miehen vihkon itselleni.
“Tää vika kommentti ei kyl lue täällä”, huomautin silmäiltyäni käsinkirjoitetut rivit nopeasti läpi. Oskari koitti napata vihkonsa takaisin, mutta liu’uin penkillä kauemmaksi saadakseni lukea tarkemmin. Tunsin oloni yläasteikäiseksi.

“Siis ethän sä ees sanonut näitä kaikkia kohtia”, tajusin tutkittuani sivua tarkemmin.
“No joo.. mä aattelin et osan voi jättää sit seuraavaan kertaan, kun ratsastat”
“Sä oot nähnyt ihan älyttömästi vaivaa”, jatkoin tutkittuani muistiinpanoja vielä hetken.
“Mulla oli vaan tylsä ilta”, Oskari selitteli, “mä vähän innostuin.”
“Ai vähän?” naurahdin.
“Joo, siel on vielä toinenkin sivu…”

600 sanaa

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Oskari!!! Muutama pointti!! Mä ihan uskon Oskarin pikkutarkkaan analyysiin, ja voin aivan hyvin kuvitella sen tuijottaneen lyhyttä videota vaikka kuinka monta triljoonaa kertaa. Kuvittelen Oskarin suhtautuvan ratsastukseen aina samalla tavalla kuin mun veli ammattiurheilijana suhtautuu toiseen urheilulajiin. Molemmat katselee videoita varmaan koko ajan. Itsestään. Valmennettavistaan. Jumaliste vieraista ihmisistä vinkkejä saadakseen!!

Mutta oikeasti, muutama pointti! Vitsit mä en kestäisi, jos olisin Outi. Mulle olisi ihan uskomattoman kova paikka, että joku olisi syynännyt noin tarkasti mun kaikki mokat. Outi on ennenkin tuonut ilmi, että on ollut kovassa valmennuksessa aiemmin muissa lajeissa, mutta ai miten hän on kovan nahan kasvattanutkin. Tätä tarinaa lukiessani mietin myös Outin ihastusta. Ihmiset, jotka antaa kaikkensa mille tahansa mielenkiinnonkohteelleen ja omistautuu ihan täysin, yleisesti vetoaa sillä muihin ihmisiin. Tämä, että näiden kahden mielenkiinnon kohde on sama, voi joko edistää niiden suhdetta — tai romuttaa sen, kun Oskarin valmennustapa ei näköjään tosiaankaan ole kaunisteleva ja pehmeä. Outi parka, kun kärsii tuollaista tyyppiä! 😀 Hyväähän se yrittää, mutta…

Tämä on mun lempitarina taas aikoihin. 😀 Sain eläytyä tähän ekalla lukukerralla, ja yhä näin vielä kymmenennelläkin! Säälin Outia, tunnen Oskarin innostuksen ja maanisuuden, melkein ihastun häneen itsekin, nauran joka kerta sille miten Oskarilla on vielä toinenkin sivu!! :DD

[MarshallOsallistuja]

Takaisin Lehtovaaraan (647 sanaa)

“Menetkö taas sinne keulaan ottamaan Arlekin vastaan?” Marshall kysyi taluttaessaan kuljetussuojin ja ohuella loimella varustettua hevosta ulos tallista.
“Vai.. Saisinko mä kokeilla ihan lastata sen kyytiin?” Niklas kysyi hieman empien, odottaen toisen reaktiota.

Marshall pysähtyi ja katsoi vierelleen seisahtuvaa hevosta arvioivan näköisenä, ennen kuin lopulta käänsi katseensa mustahiuksiseen mieheen kuin arvioisi nopeasti selviytyisikö tuo varmasti.. Kyllähän tuo oli jo useammat kerrat ollut mukana lastaustilanteessa ja nähnyt miten se tapahtui, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun tuo oli ilmaissut haluavansa kokeilla taluttaa hevonen kyytiin.

“…Miksikäs ei.” rastapää sanoi lopulta, ojentaen samalla riimunnarua toiselle. Arlekin oli onneksi helppo lastattava. “Taluta se sisälle ja mene puomin alta, sanon kun takapuomi on kiinni.” mies ohjeisti vielä varmuuden vuoksi, koska itse tapasi lähettää Arlekin koppiin mutta oli parempi että Niklas teki sen perinteiseen tapaan.

Niklas nyökytti päätään varmasti ottaessaan riimunnarun omiin käsiinsä. Tuon kasvoista näki että tuo oli selvästi innoissaan saadessaan itse taluttaa hevosen koppiin, mutta samaan aikaan myös näki että tuota jännitti hieman. Mies otti molemmilla käsillään kiinni riimunnarusta ja keri ylimääräisenä roikkuvan perän ulompaan käteensä, korjaten sen kerältä nipuksi samalla kun mutisi lähes ääneti jotain käden ympäri kiertämisestä. Lopulta tuo nosti katseensa ylös, ja lähti varman näköisenä taluttamaan Arlekinia rinnallaan tallin eteen tuodun kuljetuskopin suuntaan.
Marshall jäi seisomaan lastaussillan viereen, seuraten tarkasti kun Niklas lähti tuomaan hevosta. Mies meinasi ohjeistaa toista lisää, mutta päätti pitää suunsa kiinni. Osittain jo siksi, että Niklas näytti tekevän juuri kuten pitikin eli otti tarpeeksi tilaa ennen sillalle tuloa että hevonen oli varmasti suora joten mitä sitä turhaa holhoamaan. Rastapää seurasi kun kaksikko kulki hänen ohi sisälle koppiin ja siirtyi itse sulkemaan takaportin, jonka jälkeen huikkasi lyhyen merkin että Niklas sai kiinnittää kopissa olevan lyhyemmän hihnan tamman riimuun sekä laittaa heinäverkon paikoilleen sen ulottuville. Alkaen itse sulkemaan luukkuja.

“Sehä oli jännää.” Niklas totesi, vetäen turvavyön olkansa yli kiinni.
“Mikä oli?”
“No toi lastaaminen.”
“..Mikä siinä oli jännää?” Marshall kysyi vilkaistuaan vieressään istuvaa miestä.
“Emmä oikiastaan ees tiiä. Mutta joku siinä vaan oli… no, jännää. Jotenki se kun taluttaa sen hevosen kyytiin ja samaan aikaan miettii että kai varmasti kaikki menee hyvin ja ko tietää että sitte lähtään tien päälle. Kyllähän sun pitäs tietää.”
“…hmm…Olen vain tainnut lastannut jo niin monta ja monenlaista hevosta että se menee puhtaasti rutiinilla.”
“Tylsää. Ja seuraavaksi sä kai kerrot että sua ei jännitä ees kisapäivinä?”
“Riippuu kilpailusta sekä hevosesta millä ratsastan. Volyan kanssa minua tuskin olisi jännittänyt kummassakaan osakilpailussa, mutta nyt Arlekin kanssa kyllä… Tämän cupin osakilpailut ovat kuitenkin olleet meidän ensimmäiset ratsastuskilpailut.”
“No ainaki se hohto on siis säilyny.” Niklas vastasi virnistäen.
“Se tuskin katoaa koskaan. Kyllä minua jo nyt hieman jännittää miten seuraava osakilpailu tulee menemään, vaikka se järjestetäänkin täysin tutussa ympäristössä.”
“Mutta kisaha on jo puoliks paketisa, niin ei sitä kai enää niin kannata jännittää?”
“Mutta vain puoliksi. Vielä on loppupuoli jäljellä, yksi osakilpailu ja finaali. Niissä jos suoritukset menee aivan penkin alle, niin siinä ei paljon alkupään onnistumiset paina lopputuloksia ajatellen.”
“Nno se… Kyllä sitä kai itekki tulis jännitettyä sama kuin monta osakilpailua olis vielä jälellä.” Niklas myönsi päätään hieman nyökytellen.

Leppuuttaessaan päätään ikkunanreunaan tukemaa kättään vasten, Marshalille tuli pakostakin pieni deja vu -tunne. Etenkin kun Niklas oli tälläkin kertaa sikeässä unessa viereisellä penkillä. Rastapää hymyili hieman, siirtäen katseensa takaisin tiehen päin. Matkaan ei pitäisi mennä kuin korkeintaan tunti, kun he saapuisivat perille Lehtovaaran tallille mistä Arlekinille oli varattu karsina täksi yöksi kun taas Marshall ja Niklas viettäisivät yön lähellä olevassa majatalossa.
Niklas sai aamulla suosiolla vain nukkua sillä välin kun Marshall itse kävisi nopeasti tallilla hoitamassa Arlekinin aamujutut sekä päästämässä sen tarhaan. Mies oli nähnyt parhaaksensa että hoitaisi ne varmuuden vuoksi itse, ihan vain jo tamman piparminttu hulluuden takia mutta myös sen muuttuneen käytöksen takia. Mitä jos aamutallin tekijät eivät ottaisi piparminttu juttua tosissaan ja kävisi legendaarinen? Etenkin vähemmän tutussa ympäristössä ei ollut takuita minne Arlekin päättäisi seikkailla. Ja no, eipä tallille ollut majatalolta kuin noin viisi kilometriä. Joten siinä ei kauaa menisi.

[JesseOsallistuja]

Jos mä oonkin vaan ihan paska 719 sanaa

Tiiättekö sen tunteen, kun tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa? Tai tässä tapauksessa tiputtaa ohjat ja lähtee maastoon. Siltä musta tuntui just sillä hetkellä.

Me oltiin Varjon kanssa työskennelty Hopiavuoren kentällä kohta tunti, ja se oli edelleen ihan järkyttävän raskas ja pohkeen takana. Mikään apu ei menny läpi ja se vaan juoksi alta. Jos annoin pitkää ohjaa niin vauhti kiihtyi ja se vähäinenkin rytmi jota meillä oli (ei ollut) katosi. Jos otin lyhyemmän ohjan niin vauhti kiihtyi ja pää nousi taivaisiin. Se ei osannut yhtään rentoutua, ja mitä pidempään mä väänsin niin sitä vähemmän mäkään osasin.

Huomasin, että mun omat otteet alkoi koventua kun mua alkoi turhauttaa, ja Varjo pyrki kokoajan apuja vaan enemmän ja enemmän karkuun. Ärsytti, turhautti ja harmitti, teki mieli syyttää hevosta, että se on ihan paska eikä vaan halua kuunnella, ja vaikka sitten käsillä riuhtomalla saada se laskemaan se helvetin pää ja rauhoittumaan.

“No laukkaa nyt vittu sitten, no!” Ärähdin ja potkaisin pohkeni Varjon kylkiin niin lujaa, kuin vain pystyin. Jos kerran ei huvita rauhoittua ja hidastaa, niin rynnisi nyt sitten menemään! Vaikka tiesin ja osasin varautua äkkilähtöön mun oli silti pakko napata Varjon harjasta kiinni mustan orin hypätessä eteenpäin päätään viskaisten vihaisesti. Hetken olin varma että se pukittaisi, varmaan monta kertaa, ja yrittäisi heittää mut alas. Koska sen mä ansaitsisin. Mutta ei se tehnyt niin, vaan sen sijaan rynni sellaista kyytiä kenttää ympäri että mun oli paras vaan roikkua kiinni ja toivoo ettei me kaaduttais.

“Vooou voouh, Jesse! Eiköhän se nyt riitä!”

Mulla meni useempi sekunti tajuta, että joku puhui, ja vielä pidempi aika huomata että se joku oli Noa joka oli tullut kentän laidalle seisomaan. Havahduin, miten raskaasti Varjo puuskutti mun alla, ja miten sen tahti oli hidastunut huomattavasti. Se laukkasi edelleen, korvat tiukasti niskaa vasten painettuna, ja kyljet kohoillen niin että teki melkeen pahaa. Pidätin rumasti ohjasta, välittämättä yhtään omasta istunnastani tai muista tavoista pidättää, ja Varjo pysähtyi kuin seinään. Sillä samalla sekunnilla tiputin ohjat käsistäni ja vaan hyppäsin alas sen selästä.

Noan ilme oli huolestunut kun se könkkäsi meidän luokse kentälle yhden keppinsä kanssa. Olin mä kuullut että sillä oli mennyt jalka paskaksi, mutta en ollu nähny sitä vielä sen jälkeen.

“Mikä pössis, mitä toi nyt oli?” se kysyi ja kurottautui ottamaan Varjon ohjista kiinni. Mulle tuli sellainen olo että se halusi viedä koko hevosen multa turvaan, ja ihan syystäkin.
Tunsin miten mun jalat ja kädet vapisi. Mun oli kylmä, vaikka Noa kulki t-paidassa ja aurinko paistoi melkeen pilvettömältä taivaalta. Oli ollu ihan sairaan lämmin viikko, ja silti mua palelsi.
Noa odotti. Kurkkua kuristi ja nieleminen oli vaikeeta. Tuntui että kypärän leukahihna painoi ahdistavasti, joten avasin sen. Sekin vaati pari kertaa, että sain koko lukon auki kun mun käsissä ei tuntunu olevan enää mitään voimaa.
“Noniin”, Noa hengähti lopulta ymmärtäväisen kuuloisena. “Tuu, kävellään hetki.”

Sitten me käveltiin kenttää ympäri. Noa kulki aidan puolella, Varjon ohjat toisessa kädessä ja toisella se piteli keppiään ja kulki ihan helpon näköisesti. Mä huojuin jalat huterina niin, että olis voinu ajatella multa puuttuvan niistä toisen. Sitten vasta kun Varjo oli lopettanut huohottamisen Noa pysähtyi. Pysähdyin sen kanssa, ja tajusin miten helvetisti mua nolotti.
“Onks jotain sattunu?” Noa aloitti ja ojensi Varjon ohjat takaisin mulle. Otin ne vastaan ja vilkaisin oriin syyllisen oloisena. Mä tiesin paremmin kun kukaan, ettei varsinkaan sitä – ei mitään hevosta – syytetty siitä ettei ratsastaja osaa. Ja silti mä tein just niin, rankasin sitä mun omista virheistä. Ja ihan vaan sen takia, ettei nyt kerran sujunut. No ei kai, jos en oo sen kanssa kunnolla treenannut useempaan päivään. Miten helvetin tyhmä mä olen?
“Jesse, kun mä en osaa lukee sun ajatuksii”, Noa huomautti toinen kulma vähän koholla ja pää pienesti kallellaan. “Sun aivot ylikuumenee kohta jos et kerro mitä siel tapahtuu.”

Kun en vieläkään tienny mitä sanoo niin tyydyin kohauttaan harteitani, koska ei Noa ikuisuutta odottaisi. Se henkäisi nenänsä kautta syvään ja näin, miten sen suupielet kiristyivät hetkeksi, sillä tavalla miten aina kun se on pettynyt.
“Täs on nyt kaks vaihtoehtoo. Joko me mennään nyt heti inee ja sit kerrot mikä sua vaivaa, tai nouset viel selkään ja lopetat hyvään fiilikseen, ja sit mennää.”
“Noku mä oon nii paska.”
“Paska missä?”
“No – ratsastaa. Ja kaikes”, vastasin, jostain syystä sen kuuloisena kun mun tarvitsisi puolustella sitä. En vaan tiiä miks.
“Just. Nyt selkää siit ja otat vaikka loppuravit, kyllä sä nyt sen verran osaat.”

[NitthanOsallistuja]

Kaksi tarinaa, jotka kertovat Tie Tähtiin -valmistautumisesta, mutta etenkin Noasta ja vähäsen Tiituksesta

Tällä kertaa mennään esteiden yli
(321 sanaa)

Reita nakkeli koulupiiskaa ilmaan Hopiavuoren kentän keskellä ja vaikutti tapansa mukaan täysin neutraalilta ja hieman sulkeutuneelta. Kentällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoi niin, että mustien farkkujen alla jalkojani oli ihan pistellyt tuulettomalla tallin seinustalla häntä odottaessani. Kentälle osui kuitenkin tuuli.

Olin ravannut Pondilla kenttää ympäri saadakseni sen rentoutumaan ennen harjoituksia. Ei sellainen kuntoni päälle käynyt, eikä Pondinkaan, mutta kun nostin seuraavan pitkän sivun alusta tallirakennuksen kulmalta laukan Reitan ohjeiden mukaan ja vilkaisin keskellä kenttää odottavaa kahta harjoitusestettä, okseria ja lankkupystyä, tunsin itseni nääntyneeksi.

Muillakin tallilaisilla oli havaittavissa kilpailuväsymystä, ja olihan Tie Tähtiin -cup toki jo puolessa välissä, mutta ei minun väsymykseni kokonaan siitä johtunut, eikä edes suurimmaksi osaksi. Olin oppinut nauttimaan hyppäämisestä, ja koululuokasta Pondin kanssa saamamme ruusukekin tuntui minusta hienolta. Minä olin väsynyt, koska Hopiavuoressa kävi Noa: Noa, joka jutteli, hymyili, tervehti, taputti Pondia ohimennen ja tapasi tuulettaa niskaansa säiden lämmettyä nostamalla hiuksensa häiritsevällä tavalla ylös. Minulla ei ollut aikomustakaan pilata koko loppuelämääni ja kuolemanjälkeistä elämääni Noan takia, mutta hänen välttelemisensä ja hillitysti hänellee vastaaminen ja aina hieman ohitse hänen sinisistä silmistään katsominen oli näännyttävän uuvuttavaa.

Pond pyrki pidentämään askeltaan, kun ohjasin sen estettä kohti. Tiesin katsomattakin, ettei Reita nakellut enää piiskaa ilmaan ja kävellyt pientä rinkiä kentällä, vaan hänellä oli hellyyttävä tapa ohjata Pondia minun mukanani varsinkin kuvitteellisin ohjasavuin, kunhan lämmittelystä oli päästy. Yritinkin parhaani mukaan lyhentää Pondin askelta, jotta ennen estettä mahtuisi vielä yksi askel lisää. Tamma tuntui lukittautuneen reitilleen kohti estettä, ja mietinkin nopeasti, mitä tapahtuisi, jos pakottaisin sen yhtäkkiä kääntymään… Luisuisiko se sivuttain liikevoimansa takia päin lankkupystyä ja kaatuisi rämisten kaiken tuhon keskelle, ihan niin kuin minä olin luisunut silloin viimeksi kamalaan katastrofiin Kein kanssa, kun olin yrittänyt viime hetkellä kääntyä…

Mutta en minä ohjaisi Pondia yhtäkkiä pois esteeltä, en tällä kertaa, enkä yrittäisi itsekään vaihtaa suuntaa, sillä olin jo vanhempi ja viisaampi. Suunta oli valittu jo, ja esteet olisivat ohitse aika pian: tämä ihan kohta ja Noa ennen kesää, kun cup loppuisi. Ketään ei sattuisi.

Letitysharjoitus 2
(420 sanaa)

”Kato Chai”, Tiitus sanoi ystävällisesti tukko Pondin harvaa, kulunutta ja lyhyttä harjaa sormissaan. Hän sanoi nimeni niin kuin sanotaan Hymy, vaikka minun nimeni tarkoittaa Poika ja Kyllä.
”Chai khap”, vastasin automaattisesti miettien ihan muita asioita kuin hevosta ja kisakampausta. Taisin olla ajatuksissani taas äidin luona kotona, sillä yhtä ankeissa tunnelmissa olin. Onneksi kuitenkin mumisin niin epäselvästi kuin mumisin, sillä muualla kuin äidin luona varsinkin Chai-nimisen oli outoa vastata komentoon sanomalla chai.
”Tällä on kyllä ohuempi harja kun Ennillä…” Tiitus mutisi. ”Mutta näin mulle opetettiin. Letitä, letitä, letitä – sitten tää pää taitetaan tänne… Mut ei tää nyt oikein…”
”Ihan hieno se on”, väitin, vaikka Tiituksen tekemä ohut sykerö näytti lähinnä omituiselta. Se oli laiha ja rimpula. Jos Pondin harja olisi täynnä sellaisia, sen kaula näyttäisi vieläkin ohuemmalta. En voisi laittaa sille sykeröitä seuraaviin osakilpailuihin.
”Ei se kyllä oo ihan hieno…” Tiitus huokaisi ja haroi omituisen sykerön auki pujottaen läpinäkyvän kumilenkin sormeensa.
”No ei — anteeksi.”

Tiitus vilkaisi minua silmäkulmastaan, muttei sanonut mitään. Pond seisoi kiltisti paikallaan, kun hän haroi sen harjaa sieltä täältä. Siirryin hevosen pään vierelle ja silitin sen turpaa. Olisin halunnut halata sen päätä niin kuin Reita tapasi halata aina ennen Mayan päätä, mutta en tainnut olla sen kanssa niin hyvissä väleissä. Kaipasin jotain ihmeellistä lohdutusta väsymykseeni ja alakulooni, vaikka sitten hevoselta.

”Tällä on niin epätasanen harja”, Tiitus sanoi hiljaa. ”Paksu tästä keskeltä, mutta tämmönen aika lirvu näistä molemmista päistä. Ja tässä ihan keskellä ei edes kasva harjaa: kato mikä kalju kohta.”
”Reita sanoo että siihen on varmaan ohjat hinkannu niin monta vuotta kun on pidetty käsiä täälä”, sanoin ja näytin, niin kuin Reita oli minulle näyttänyt, missä kohtaa alkeiskurssilaiset roikottivat käsiään, ja minua väsytti.

Tiitus oli hetken hiljaa ja nyökytti. Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja nyökytti vielä hetken lisää. Siristi silmiään. Minä käänsin katseeni Pondin otsaan, jota silitin.
”Ootko sä ihan kunnossa Chai?”

Katsoin uudelleen Tiitusta. Hän ei voinut olla paljoa minua vanhempi, mutta hän näytti vähän siltä kuin amerikkalaisten teinisarjojen suositut high school -pojat. Ekku oli katsonut talvella hieman Gleetä Netflixistä, ja Tiituksessa oli jotain samaa kuin Finn Hudsonissa. Ehkä se oli tuo mustanruskea lyhyt kampaus, tummat silmät, leveät hartiat, tai jokin muu. Ajattelin, ettei hänenlaisensa voisi ihan ymmärtää, mitä kamalia vääränlaisia ajatuksia minussa oli, ja kuinka väsyttävää niille oli laittaa vastaan aina välillä. Tiitus näytti sen sortin nuoreltamieheltä, joka ei koskaan epäillyt itseään. Hän menisi varmaan kotiinkin jenkkijalkkisharjoitusten kautta niin kuin Finn Hudson, ja tyttöystävä odottaisi siellä blondina ja sinisilmäisenä, ja ihan vaaleaihoisena. Hymyilin hänelle parhaani mukaan, ja hymyillä minä osaan.

”Oon, mä oon ihan kunnossa!”

[JesseOsallistuja]

Epäterveellinen harrastus
384 sanaa
Kirjoitettu Noan näkökulmasta

Katselin, miten Jesse makasi selällään huoneeni lattialla kädet sivuille levitettyinä. Hän katseli kattoa ja Mielikki makasi tyytyväisen näköisenä hänen rintansa päällä. Olimme olleet siten, ihan hiljaa jo vaikka kuinka pitkään. Minua se ei haitannut. Ehdin nyppimään edelleen kuivahkon kaarisulkasaniaisen kuolleita varsia pois ja pohtimaan, millä ihmeellä saisin sen viimein piristymään.

“Mä en tiiä miks mä lähin koko kisaan”, kuulin miten Jesse mutisi lopulta. Niin siinä yleensä aina kävi. Annoin hänen käryyttää aivojaan niin pitkään ihan yksin, kunnes hän ei voinut enää pitää ajatuksiaan itsellään ja hänen oli pakko puhua. Olin huomannut että se on hänen kanssaan kaikista toimivin ratkaisu. Kyselemällä hän vain ahdistuu ja sulkeutuu entisestään.
“Mm?” äännähdin merkiksi että kuuntelin, mutta tarvitsisin vielä enemmän reagoidakseni kunnolla.
“Kun en mä kerran ees – tai kun mä jotenkin aina… Kyllä mä siitä tykkään, kai, mut.. Emmä ees tiiä.”

Tiesinhän minä kaikista parhaiten, miten ärsyttävä Jesse oikeastaan on. Hänen tapansa vastata kaikkeen, niin sanoin kuin eleinkin, on useimmiten lapsellinen ja töykeä. Hän osaa olla uuvuttavaa seuraa, eikä moni siksi hänen kanssaan jaksakaan olla tekemisissä. Mutta koska tiedän, että se on osa hänen mahdottoman monimutkaista puolustuskeinoaan en osaa ottaa siitä itseeni. Tiedän hänen elämästään paljon enemmän kuin moni muu – välillä tuntuu että jopa hän itse. Jonkun hänestä piti pitää huolta, kun hän oli hädintuskin ala-aste ikäinen ja liikkui aivan väärässä seurassa – johon myös minä kuuluin.
“Eli mikä mättää?” kysyin ja käännyin ympäri katsomaan nuorempaani.
“Kai mua tavallaan stressaa vaan.. Kun mun pitäis olla hyvä. Tiiäks?”
“En oikeestaan.”
“Nokun mä suoritin viimevuonna nii hyvin, tai hyvin ja hyvin mut voitin kuitenki, ja Joonas hengittää mun niskaa kun Varjo on kuitenki sen.”
“Kuulostaa siltä et sun pitäis päästä relaan hetkeks.”
“No aijaa. En tiiä palauduinko mä siitä viimevuoden kisastakaa ollenkaa.”
“Pitäiskö sun sit vaan ottaa tää huvin ja urheilun kannalta? Menee miten menee?”
“En mä voi. Pakko mun on päästä sijoille.”
“Kuulostaa epäterveelliseltä.”
“Niinki vois sanoo.”

Olimme taas hetken hiljaa. Kurotin tiputtamaan kuihtuneet lehdet pöydän alla olevaan roskakoriin.

“Milloin viimeks sä oot ollu hevosen seläs?” Jesse kysyi ja kallisti päätään katsoakseen minua.
“Miks tää keskustelu siirty muhun?” kysyin vähän hymyillen vaikka samalla mietin, milloin tosiaan olin edellisen kerran ollut ratsailla.
“Kuha mietin. Pääsetkö ees selkään enää ollenkaa ku vanhenet ja kangistut.”
“Vitsi kun sä oot välillä niin nokkela”, hymähdin ja nousin tuolilta napaten toisen kyynärsauvan käteeni. “Tuu, mennään kattoon varsoi.”

Välillä rennommin on paremmin
335 sanaa
Vedin vielä kerran syvään henkeä ennenkuin nostin jalkani jalustimeen ja ponnistin itseni satulaan. Varjo oli saanut pari päivää vapaata ja mä itse keräsin ajatuksiani. Jos mua ei tosiaan huvittanut kisata, niin miksen mä sitten jättänyt sitä kesken? Miksi mä taas lähdin siihen koko hommaan mukaan, jos se ei tosiaan ollut mua varten? Ja miksi mä silti kuitenkin tiesin etten osais antaa periks ja vaan jättää koko hommaa sikseen..?

Olin psyykanny itteeni sen koko aamun, siitä lähtien kun olin tallille tullu, että mulla ei olis mitään vaatimuksia sille kerralle. Kunhan vaan mentäisiin ja tehtäisiin sen verran, mikä kivalta tuntuu. Ei haittaa vaikka Varjo meniskin ihan pitkänä, kunhan se vaan on rento. Ja mä myös.

Annoin sen kävellä pitkät alkukäynnit, ja me jatkettiin käynnissä työskentelyä vielä pitkään senkin jälkeen. Asettelin, taivuttelin, käytiin syvällä kulmissa, tehtiin voltteja, ympyröitä, kiemurauria, kahdeksikkoa.. Keksin kokoajan jotain tekemistä, helppoja ja simppeleitä juttuja joihin mikä vaan hevonen pystyy, ja me mentiin niitä ihan vaan käynnissä niin pitkään, kunnes musta tuntui että nyt voitaisiin ravata.

Ihan pieni pohje riitti ajatuksen lisäksi nostamaan ravin. Varjo puhdisti sieraimiaan pärskimällä kerran, toisen, ja vielä kolmannenkin. En välittänyt sen muodosta juuri ollenkaan, vaan keskitin kaiken huomioni sen liikkeeseen ja herkkyyteen. Pidin huolen että jokainen apu jonka annoin oli niin kevyt kuin ikinä vain osasin, ja että kaikki lähti jalasta. Ehkä mä olin tosiaan taas alkanut roikkumaan ohjassa liikaa tai jotain.. Päätin pitää ohjat kuitenkin kädessä tosi löysällä tuntumalla sen sijaan, että heittäisin ne kokonaan pois. Ravi tuntui rennolta ja irtonaiselta, joten päätin pyytää laukkaa.

Se nousi rauhallisesti, mutta ihan kivan voimakkaasti. Nousin jalustimien varaan ja annoin Varjolle tilaa venyttää askeltaan. Sen laukka ei ollut erityisen matkaavoittavaa, harvoin se suomenhevosilla on, mutta kyllä siitäkin pitkää askelta irti sai kun ori vain tahtoi. En pyytänyt, vaan annoin Varjon itse päättää. Kaksi rauhallista ja energistä laukkakierrosta kentän ympäri orin tahtomalla tavalla, ja hidastin sen vähitellen takaisin raviin. Se sai luvan riittää siltä erää, nyt kun molemmilla oli selkeesti viimekertaan nähden parempi fiilis. Ehkä me huomenna hypättäisiin jotain pientä jumppaa mieltä virkistään.

Alkujumppaa
351 sanaa

”Saatko sä sormet varpaisiin?” Saga kysyi totisella äänellä ja tuijotti mua kädet lanteilla.
”Häh?” äännähdin hölmistyneenä. Mä olin just päässy Varjon kanssa kentälle, meidän sovittua valmennusta varten, ja sitten se kyselee sellaista? Tajusin kuitenkin aika nopeesti, että miksi. Sen verran hyvin mä Sagan jo tunsin.
”Joo ei, mä en tosiaan rupee-…”
”Ja sit venytteleen!” nainen komensi ja kolmella tarmokkaalla askeleella ilmestyi meidän eteen, otti ohjat mun kädestä ja virnisti leveästi.

”Jos sä luulet et mä rupeen täs keskel kenttää tekee jotai jumppaa nii unta näät”, sihisin Sagalle hampaideni lomasta ja vilkaisin ympärilleni varmistaakseni, ettei siellä ollu muita. Vaikka olihan siellä, aina oli. Se Camilla oli tallia tekemässä, Outi tallissa laittamassa Jussia valmiiks ja Marshall oli.. No jossain siellä mä sen näin.
”No tietty ryhdyt! Ei kukaan ratsastaja voi suorittaa kunnolla jos jumit ei oo auki. Nyt ne sormet sinne varpaisiin, hopi hopi!”

Onneksi mua on siunattu jollain super geeneillä, että oon edes suhteellisen taipuisa vaikken mitään sen eteen tee. Tai mulla on vaan lyhyet jalat. Kuitenkin, aika hyvin mä sain kengänkärjistä kiinni ja ainakin hetkeks kämmenetkin maata vasten.
”Ei huono”, Saga myhäili tyytyväisenä ja rapsutteli Varjon turpaa orin seistessä paikallaan ihan tyytyväisen näköisenä.
”Sit kyljet. Ja jalat! Se sun jännittäminenkin helpottais jos et olis niin jumissa”, Saga jatkoi ja osoitteli toisella kädellään ohjeita seuraavista kohdista joita piti venytellä. Halusin väittää vastaan, mutta kyllä mä tiesin olevani niska-hartiaseudulta ja varmaan lonkistakin niin jumissa että niitä ei ihan kerralla tai viidennelläkään käsittelyllä auki saa. Siksi en väittänyt vastaan, vaan jatkoin nöyränä – ja aivan helvetin tyhmän oloisena – venyttelyä Sagan ohjeiden mukaan.

Lopulta Saga ojensi Varjon ohjat mulle takaisin. Sitten, kun mä olin punainen ja Outi oli tullut tallista Jussin kanssa kentälle yleisöksi. Ihan sairaan kiva homma. Tartuin orin ohjiin mitään sanomatta ja ponnistin läheiseltä penkiltä itseni sen selkään.
”Eiks oo paljon kivempi kun on vetreenä siellä! Sit heti reippaasti eteenpäin, ei niitä alkukäyntejäkään tarvii madella”, Saga huomautti selvästi itseensä tyytyväisen kuuloisena. Pyysin Varjolta pienellä liikkellä lisää tarmoa kävelyyn ja huomasin, että olin kuin olinkin heti rennompi kuin yleensä. Sagalle mä en sitä ääneen sanoisi, mutta ei mun tarvitsisikaan, kun se tiesi olevansa kuitenkin oikeessa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Just tää! Kyllä. Kun olet menestynyt jossain, niin ei saa enää ikinä mennä huonosti! Mä tunsin sen nahoissani muussa urheilussa, ja ai että se on ahterista. Häviäminen uusissa lajeissa ei ole niin syvältä kuin se, että tulee kakkoseksi silloin, kun ihan kaikki pitää itsestäänselvyytenä, että olet paras. Noa ei ymmärrä yhtään, että Jessen on ihan oikeasti pakko päästä sijoille, tai muuten tapahtuu jotain tosi kamalaa.

Viimenen tarina on kans :DDD Siis ei. Se olisi mahdottomuus: ruveta kentällä hyppelehtimään niin kuin joku sätkyukko, kun on kaikkia muita siinä pällistelemässä. Joo, kyllähän se toden totta auttaa, mutta varmaan sitä voi myöntää. Muuten joutuu joku kerta vielä uudestaan…

[JesseOsallistuja]

Nyt tulee tykityksellä tälläistä äärettömän kuivaa tekstiä, pahoittelen sitä jo etukäteen ja sitä ei ihan oikeesti tarvii (tai kannata) lukee :DD

Puomijumppaa 363 sanaa

Olin kerrankin niin aikaisin tallilla, ettei toistaiseksi siellä näyttänyt olevan ketään innokasta kentälle tulijaa samaan aikaan. Sitä mä vähän toivoinkin, ja olin ottanut asiakseni tehdä puomeista ja kavaleteista kentälle pienen radan, jota me Varjon kanssa jumppailtaisiin. Kentän toisessa päässä oli kaarevalla uralla oli kaksi maapuomia, kavaletti, puomi ja kavaletti. Toisella pitkällä sivulla oli neljän vinoon nostetun kavaletin sarja, ja toinen lyhyt sivu oli pyhitetty vapaaksi vaikka pääty-ympyrää ajatellen. Toisella pitkällä sivulla oli puomi-kavaletti-puomi-kavaletti- sarja kuuden verran.

Alkulämmöt otettiin päälle ihan vaan rennosti hölkkäillen pitkällä ohjalla. Varjo sai venyttää itseään oikein pitkäksi ja tunnustelin samalla millä mielellä se oikein on. Ori tuntui rennolta ja liikkui ihan hyvällä motivaatiolla. Otin sen kanssa kuitenkin oikein isoliikkeistä laukkaa ympäri kenttää molempiin suuntiin, jonka jälkeen lähdin sitä työstämään tekemieni tehtävien avulla.

Huomasi, ettei me oltu pitkään aikaan tehnyt mitään sellaista treeniä. Ori ei olisi millään halunnut nostella jalkojaan kunnolla, kun kyseessä ei kuitenkaan ollut isoja esteitä joiden yli oikeasti piti hypätä. Unohdin itsekin ehkä ratsastaa sitä eteen, kun ajattelin kai vähän samaa. Kyllähän niistä pienistä pääsee helposti yli ihan ilman kunnon työntekoa. Vasta kun Varjo kolautti jotain jalkaansa kolmannen kerran vuoroin puomiin tai kavalettiin tajusin ryhdistäytyä ja ratsastaa sitä ihan yhtä tarmokkaasti kuin esteradalla tai pelkällä sileällä.

Löydettyämme oikean rytmin Varjo alkoi olla kivan energinen ja pyrkiä itsekin tehtäviä suorittamaan. Kun olin saanut sen hyvin pohkeen eteen pystyin keskittymään työstämään enemmän omaa kevyttä istuntaani sen sijaan, että jouduin keskittymään pelkästään hevoseen vaikuttamiseen. Mun esteistunta ei oo ikinä ollut äärimmäisen hyvä. Kyllä mä hyppyihin pääsen mukaan, mutta mun tasapaino meinasi vieläkin pettää kesken radan vaikka mä itse usein niitä tiukkoja kurveja päätinkin ratsastaa. Jostain syystä Varjon kaltainen herkkä hevonen päätti antaa mun horjahdukset useimmiten anteeksi, jota ihmettelin joka kerta aina yhtä paljon.

Varmaan vähän reilun tunnin treenin jälkeen huomasin miten Outi talutti Jussia kentälle. Just sopivasti, kun mä olin muutenkin lopettelemassa. Se kohotti mulle kättään ja vastasin eleeseen samalla tavalla. Ohjasin Varjon naisen luokse kevyessä ravissa.
“Siivoonko noi pois?” kysyin ohi mennessämme ja käänsin Varjon pääty-ympyrälle kuullakseni Outin vastauksen. Se katsahti kentällä olevaan estekalustoon, mietti hetken ja pudisti päätään.
“Ei tarvii, me voidaan käyttää niitä kanssa!” se vastasi, johon nyökkäsin vaan ja ohjasin Varjon takaisin uralle viimeistelemään loppuverkan.

Laukkatyöskentelyä 393 sanaa

Oli mulla motivaatiota tehdä työtä tai ei, niin pakko oli. Seuraava osakilpailu alkoi painaa päälle jo niin uhkaavasti, että sitä ei voinut enää sivuuttaa. Jos mä halusin pärjätä, mun oli pakko treenata. Meidän luokkataso oli kuitenkin ymmärtääkseni yksi isoimmista osallistujamäärältään ja tiesin että sen taso on kova. Siellä oli kisaajia viimevuodeltakin, jotka on kaikki taitavia ja hyviä ratsastajia hyvillä hevosilla.

Suomenhevoset ei todellakaan oo mun suosikkirotu. Eikä oo puoliverisetkään, mutta jostain syystä niiden kanssa mä oon kaikista eniten tehny töitä. Molemmat on monipuolisia käyttöhevosia, joo ei siinä mitään. Suokkien kapasiteetti ei tietty pelkän rakenteen takia riitä samoihin luokkiin kuin puokkien, mutta karkeasti ajateltuna niissä on paljon samaa. Jotenkin mua silti aina ihmetyttää, että miksi mä ajaudun niiden pariin kun en ikinä vois kuvitella kumpaakaan omistavani. Jonkun kylmäverisen mä haluan, mutta en tiedä sen enempää minkä. Vaikka oli mulla nytkin alla ihan törkeen hieno ja lupaava suomenhevonen, joka oli jo todistanut että se on yhtiä parhaita hevosia joilla mä oon ikinä ratsastanut.

Miedän alkuverkkaan kuului aika pitkälti tarmokas alkukäynti johon sisältyi taivuttelua ja väistöjä. Ravia otettiin ensin pitkäksi ja rennoksi, ja sitten lähdettiin työstämään takajalkoja siirtymisillä ja temponmuutoksilla töihin. Kun ravi alkoi tuntumaan hyvältä ja tahdikkaalta otettiin isoa laukkaa, ja sitten hetken kävelyn jälkeen ryhdyttiin töihin.

Tän päivän ohjelmana meillä oli laukkatyöskentely. Ihan varma en ollu vieläkään, edes alkuverkan jälkeen että mitä mä haluaisin työstää. Ainakin omaa istuntaani, että lopettaisin sen helvetin kippurassa istumisen. Varmaan siis vastalaukkaa ja vaihtoja. Ihan ensimmäisenä lähdin kuitenkin työstämään Varjoa välikäyntien jälkeen uudelleen hereille napakoilla nostoilla. Askellajin piti muuttua heti kun mä pyysin, eikä hetken päästä. Pari ensimmäistä kertaa katsoin sormien välistä, mutta sitten kun homman juju oli selvä ja jos reaktiota ei tapahtunut heti – olettaen että mä olin osannut antaa tarpeeksi selkeät avut, huomautin asiasta kevyesti pitkän kouluraipan päällä takaosaan koskettamalla.

Melko pian Varjo nosti laukan hyvin. Parin askeleen jälkeen siirsin sen takaisin raviin tai kokonaan käyntiin vatsalihaksilla hidastamalla, ja parin askeleen jälkeen uudelleen. Siitä oli hyvä lähteä työstämään vaihtoja. Ohjasin orin lyhyeltä sivulta keskihalkaisijalle, pidätin, ja annoin uudet laukka-avut toiseen kierrokseen. Ihan ok, vähän voimaton ja rytmitön vaihto, mutta siedettävä. Siitä vastalaukalla toinen lyhyt sivu, ja uudelleen halkaisijalla vaihto. Muutaman toiston jälkeen otin hetken ravia, ja jatkoin samaa tehtävää.

Paikoittain me työstettiin pelkkää vastalaukkaa, ja välillä pelkkiä vaihtoja. Vielä Varjo ei pystynyt nopeatempoiseen monen vaihdon sarjaan. Olin tyytyväinen, kun saatiin yhdellä linjalla kaksi vaihtoa neljän laukka-askeleen jälkeen.

[AgnesOsallistuja]

Varusteiden huoltoa (336 sanaa)

Istuin varustehuoneen lattialla risti-istunnassa Lexin varusteiden äärellä. Ei kiinnostanut treenata tänään, Lex saisi luvan kanssa ulkoilla pitkään ja nautiskella kevätauringosta. Viikonloppuna olisi tiedossa Tyrkkyluntin kouluklinikka Ruunaankoskella ja heti sen perään TT-cupin viimeinen osakilpailu ennen finaalia. Me keikuttiin Lexin kanssa rankingissa kolmansina, puolikkaan pisteen päässä Outista. Rehellisesti, mä olin yllättynyt että me oltiin pärjätty niin hyvin. Vaikka koko TT-cup tuntuu lähinnä ratsastuskoulujen mestaruuksilta kun keski-ikä on reippaasti alle parinkymmenen, niin mä olin ylpeä että me oltiin koulun hard-tason kolmosina.

Vieno hymy hiipi mun huulille, kun ajattelin koko kisarupeamaa. Mä olin käynyt sata ja yks eri tunnetilaa läpi aiempiin osakilpailuihin treenatessa ja kotona viiniä lipitellessä. Jonkun sisäisen rauhan mä olin kuitenkin asian suhteen löytänyt ja osasin suhtautua iisimmin koko TT-cupiin.

”Moi, ooksä kauankin kököttänyt täällä?” heleä nuoren naisen ääni herätti mut ajatuksistani. Outi oli ilmestynyt varustehuoneeseen ja seisoskeli mun edessä Jussin satula sylissään. Heti sen jälkeen ovesta kurkkasi Tiitus kysyvällä katseella.

”Mä ehkä vähän.. unohduin mun ajatuksiin” vastasin lyhyesti ja siirsin tumman hiussuortuvan pois naamalta ja laskin mun katseen Lexin satulaan joka kökötti mun jalkojen välissä lattialla.
Keskustelu kääntyi nopeasti taas TT-cupin äärelle ja viimeisimpään osakilpailuun Lehtovaarassa. Sekä Tiitus että Outi onnitteli vuolaasti ja kehui mun ja Lexin suoritusta. Outi huokaisi että sitä harmitti oma sijoitus kun taas Tiitus keskittyi tuijottamaan varpaitaan. Miehen koko olemus oli hiirenharmaa ja apea.

”Hei Tiitus” aloitin vähän turhan kovaan ääneen.
”Tulkaa Ennin kanssa treenaa mun ja Lexin seuraks joku päivä. Kiva nähdä miten Susinevalaisten kemiat kohtaa”
”Mmmh. Kyllä se varmaan sopis.”
”Ens viikolla? Katotaan tää seuraava osis pois alta eka. Treenataan sit verenmaku suussa finaalii varten” letkautin ja iskin silmää suu auki, överi teatraalisin elein. Tiituksesta pääsi hassunkuuloinen, pieni naurahdus ja otin sen hyväksyvänä vastauksena mun kutsuun.

Outi ja Tiitus olivat jo hetki sitten poistuneet takaisin tallin puolelle Jussin kamojen kanssa. Mä istuin edelleen varustehuoneen lattialla risti-istunnassa, Lexin kamat mun sylissä. Olin kerennyt vain irroitella suitsien kaikki remelit toisistaan ja ne olivat levällään mun vieressä. Huokasin ja poimin timanteilla koristellun otsapannan ensimmäisenä putsattavaksi. Tästä tulisi vielä pitkä iltapäivä jos jatkan varusteiden hinkkaamista tätä vauhtia.

[ReitaOsallistuja]

Ennen kuin se poika suvaitsi tulla estetreeneihinsä
700 sanaa

En ollut koskaan puhunut hänelle. Tiesin, että hänen nimensä oli Sonja. Hän harjasi mustaa hevostaan suulin parkkipaikan puoleisella aukolla, kun tulin Pondin kanssa tallipihan puoleisesta aukosta sisään ja seisahduin siihen. Olin tietenkin itsekin aikonut mennä juuri sille parkkipaikan puoleiselle aukolle harjaamaan, koska siihen paistoi aurinko, eikä siihen tuullut niin kovasti, mutta en minä siksi seisahtunut, vaan koska en tiennyt mitä tehdä.

Vedin henkeä aikeinani sanoa hei. Sonja ei ollut huomannut minua. Hengitin kuitenkin kaiken happeni ulos. Oli kyllä varmaan aika outoa sanoa hei niin kaukaa. Mitä jos hän ei kuulisi? Sanoisinko uudestaan? Mitä jos hän kuulisi ensimmäisen hein, ei ehtisi reagoida, ja sanoisin sitten uudestaan turhan takia? Oli se kyllä aika outoa ainakin vain seistä siinä hevosen kanssa sanomatta hei. Jotain pitäisi sanoa. Oliko se hei nyt se sopiva sana? Olisiko moi liian tuttavallinen? Ja entä sen jälkeen? Tiesin, kuka hän oli, ja hän varmasti tiesi minun nimeni. Pitäisikö minun silti esittäytyä, kun emme olleet kunnolla tavanneet?

Päädyin sanomaan moi ja miettimään ties kuinka monetta kertaa, miten tällainen kuin minä oli ikinä päätynyt opettajaksi, kun ei osannut puhua ihmisille.

Sonja kääntyi heti ja hymyili asiallisen ystävällisesti. Hän sanoi hei. Kiirehdin jatkamaan niin nopeasti, että taisin keskeyttää hänet kesken ensimmäisen tavun, kun hän oli sanomassa jotain.
”Me ollaan kyllä ohimennen nähty, mutta mä oon Reita”, yritin kertoa normaalia ihmistä leikkien ja sydämeni hakkasi. Napsautin Pondin nopeasti toiselta puolelta suulin oviaukkoon kiinni ennen kuin ojensin käteni ja lähdin häntä kohti.
”Niin ollaan taidettu”, Sonja sanoi, ”Sonja.”

Siihen loppuivat kaikki ulkoa oppimani vuorosanat. Ai että miten vihasin jokaista kertaa, kun tapasin jonkun uuden. Vihasin aina syksyjäkin, kun työt alkasivat taas ja lukiossa odotti kaksi tai kolme luokallista ihan vieraita naamoja, enkä tiennyt, millaisia nämä uudet olivat ja miten heitä tuli opettaa. Koko ensimmäinen jakso meni aina tutustumisessa. Ja siinä, että opiskelijat eivät enää pelänneet minua. Olin kuulemma vihaisen näköinen. Sitä ajatellessani yritin heti näyttää ystävälliseltä, vaikka en ihan tiennytkään, miten ystävälliseltä kuului näyttää.

Olin kiitollinen, kun hiljaisuus ei venynyt, vaikka jokainen nanosekunti aina minusta pitkältä tuntuikin.
”Treeneihinkö menossa?” Sonja kysyi, ja ihmettelin kovasti, miten hän pystyikin kuulostamaan niin normaalilta ja rauhalliselta.
”Mm. Tai Chai on”, vastasin yrittäen olla liiaksi katselematta muualle, vaikka epäonnistuinkin katsekontakteissa aina. Rukoilin, että Sonja liikahtaisi hevostaan kohti ja antaisi sillä merkin, että nyt oli oikea aika minunkin palata Pondin päähän suulia.
”Sillä menee kuulemma hyvin niissä TT-kisoissa”, Sonja sanoi samaan luonnottoman luonnollisen kuuloiseen rupatteluäänensävyyn ja vastasi äänettömiin rukouksiini ottaessaan askeleen takaisin hevosensa suuntaan.
”Niin no…” Minäkin peräännyin Pondia kohti. Mietin pääni puhki. Kuulostaisinko leuhkalta, jos sanoisin joo? Omistin kuitenkin Pondin. Vai kuulostaisinko siltä, että vähättelin Chaita, jos sanoisin jotain muuta? Vaikka se poika oli ärsyttävä, en minä sitä muille haukkuisi. Hyvä poika se silti oli, vaikka kävikin ihan koko ajan hermoilleni. Päädyin sanomaan joo.
”Meinaatteko koulua treenata?” Sonja yritti sitkeästi pitää keskustelua yllä.
”Esteitä.”

Silloin pääsin Pondin vierelle. Kiinnitin sen toiseltakin puolelta suulin aukkoon. Kun olin kauempana Sonjasta, harja kädessäni ja tein käsilläni muuta, minulla oli heti miljoona kertaa parempi olo. Hartiani, joita en ollut huomannut jännittäväni, rentoutuivat.

”Se on epävarma hyppääjä vielä. Vaikka se ei ole edes mitenkään huono”, sain sanottua, eikä se tuntunut pahalta.
”Ai Pond?”
”Ei kun se poi — Chai. Mutta se on menny niin vähän vasta”, sanoin melkein puolustelevasti Pondin selälle, jota harjasin.
”Ai. Ratsastuskoulultako se löytyi..?”
”Joo, se on ollu siellä aika kauan… Ei kun sä tarkotit Chaita. Se hoiti mun hevosta joskus.”
”Sulla on sitten omakin hevonen?”
”Tavallaan”, sanoin ajatellen Mayaa, joka oli hevosten taivaassa, ja Miniä, joka oli Riitalla ylläpitoa vastaan ratsastuskoulussa, koska en halunnut ajatella Mayaa. ”Onks tää sun oma?”
”Salieri, on. Jonkun aikaa tää on mulla ollut.”

Se oli pinnallista keskustelua, mutta ei se haitannut. Kunhan ei tullut hiljaista, kaikki oli hyvin. Olin tyytyväinen, kun Pond oli aika siisti hevonen: se oli nopeasti harjattu ja satuloitu. Olin ajatellut odottaa Chaita — se oli myöhässä — mutta en uskaltanut jäädä keskustelemaan pidemmäksi aikaa. Ajattelin, että voisin nostaa Chain töppöjalkojen mukaan mitatut jalustimet Pondin kaulalle ja ravata hevosen valmiiksi lämpöiseksi. Se poika saisi sitten ryhtyä suoraan hyppäämään, eikä ehtisi niin paljon jännittää ja pulputtaa. Olin kuullut Lehtovaaran osakilpailun esteradan kuvailunkin jo noin seitsemäntoista kertaa, joten olisi varmaan ihan hyvä, että sillä ipanalla olisi kiire ratsastaa tosissaan heti alusta asti. Sillä tavalla säästyisin kahdeksanneltatoista kuvaukselta.

[NitthanOsallistuja]

Jesseaiheinen merkintäsarja. Juonentynkä ei ole havaittavissa, mutta oli tarkoitus, enkä taaskaan jättänyt hiomisaikaa…

En mä sua pelkää
341 sanaa

”Mutta kun se pelottaa mua”, sihisin Reitalle ihan hiljaa kentän laidalta Pondin selästä. En kerta kaikkiaan voinut hypätä kentän päätyyn kasattuja ristikoita, kun Jesse oli paikalla.
”Jessekö?” Reita sipisi takaisin niin hiljaa, ettei Jesse voinut millään kuulla.
”Joo.”
”Miksi se sua muka pelottaa?”
”Se on niin vihasen näkönen aina”, supatin ja vilkaisin Jesseä. ”Vähä niinku sä.”
”Niinku mä!”
”Hys! Niin!”
”No jos se on niinku mä, niin sitä suuremmalla syyllä sun pitäis uskaltaa olla sen kanssa ihan normaalisti. Et sä muakaan valitettavasti pelkää.”
”Nii mut…”

Reita murahti ja hieroi naamaansa kummallakin kämmenellään. Huokaisin ja katselin muka ristikoita, mutta oikeasti Jesseä. Hän kilpaili Tie Tähtiin -cupissa minua vastaan mukamas samantasoisissa luokissa, vaikka oli huhujen mukaan ratsastanut noin sata vuotta, ja minä viisi minuuttia. Eniten minua pelotti se, että olin viimeksi onnistunut häntä paremmin. Mitä jos hän oli vihainen siitä? En suinkaan pelännyt, että hän kävisi minuun käsiksi kesken treenien. Hän ei ollut sitä tyyppiä, ja sitä paitsi minulla oli Reita, joka pelottaisi varmaan Jesseäkin vain kumartumalla ankarana ja kaksimetrisenä hänen ylleen. Arvostelevia katseita minä pelkäsin, ja ajatuksia. Jessestä ei ihan tiennyt, mitä hänen päässään liikkui. Hän mulkoili minua ja Pondia välillä sen näköisenä kuin olisi ajatellut, että mitä mekin missään Tie Tähtiin -kisoissa eteenpäin nytkytimme, ei meidänlaisillamme ollut sinne asiaa. Sitä paitsi Jesse oli huhujen mukaan kilpaillut viime vuonna Hallavan tiimissä — ja Hallavahan oli se talli, joka järjesti koko cupin! Eli Jesse oli jossain sisäpiirissä! En minä voinut hänen edessään ratsastaa yhtäkään ristikkoa!

”Chai”, Reita sanoi ja katsoi minua niin tiukasti jääsilmillään, että minun oli jo hetken katseeseen vastaamisen jälkeen tuijotettava ennemminkin Pondin satulan etukaarta.
”No?”
”Mä ajoin Ylistarosta tänne tasan sun takia. Eli jos sä et nyt aika pikaisesti mene ton ristikon yli, mä oon tosi vihainen.”

Reita oli tosissaan. Kun hän oli tosissaan, hänen suupielensä kiristyivät tuskin huomattavasti. Tunsin hänet kuitenkin jo. Hän oli silti vaaraton.

”En mä sua pelkää”, sanoin hänelle muka tosissani, mutta minua nauratti.
”Nii just”, Reita tuhahti. ”Paina sitte hyppäämään, kun et pelkää, koska mä takaan että mä oon miljoona kertaa pelottavampi kun toi hymynaama tuolla.”

***
***

Houkuttelin Jessen maastoon
312 sanaa

”Se menee niin tosi hyvin sulla”, kehuin Jesseä yhden kerran, kun olimme ratsastaneet kahdestaan kentällä tunnin verran. En minä muuten olisi siellä yksin tekemistä keksinyt, mutta Reita oli lähettänyt pikkutarkat ohjeet WhatsAppiin siitä, miten tänään piti kisoja varten harjoitella. Kuulemma muurin hyppääminen oli jotenkin erilaista kuin muiden esteiden, joten sitä piti hypellä, ja välissä taivutella, koska Hopiavuoren Tie Tähtiin -osakilpailuissa olisi läpinäkymätön muuri. Minä en kuitenkaan huomannut mitään eroa muurissa muihin esteisiin nähden. Siinä huomasin, että Pond olisi koko ajan halunnut mennä katsomaan Jessen heppaa, joka ei kylläkään näyttänyt yhtä kiltiltä kuin Pond. Se ei varmana ollut ratsastuskoulun hevonen.

”Mm. Nii. En mä ny tiiä”, Jesse mumisi. Hän sanoi minulle joka viikko pari sanaa enemmän. Tiesin sen, vaikka en ollut laskenut. Jessen sanat olivat yleensä lyhyitä.
”Menee, sä osaat kaikkia hienoja juttuja, arvaa, vähä mä oon hyvä jos mä olisin joskus yhtä hyvä.”
”No kiitti”, Jesse sanoi ja vilkaisi minua. Hän ei pitänyt katsekontakteista. Hänen äänensävystään kuuli, että keskustelu oli yhtä ohitse kuin treenimme, jossa minä olin hypännyt Pondin kanssa toisessa päässä hänen ratsastaessaan jotain laukkajuttujaan toisessa.

”Tuuksä maastoon jäähdyttelemään heppoja?” kysyin katsekontaktia hakien ja ratsastin hyvän turvavälin päässä hänen hevosensa vierellä.
”En.”
Aina yhtä puhelias. Niin kuin Reita. Ja jos hän todella oli niin kuin Reita, hän halusi oikeasti maastoon, mutta ei halunnut kuunnella minun räpätystäni, niin kuin Reita sanoi.
”Tuu nyt. Mä oon ihan hiljaa.”
Jessen suupielessä kävi nopea hymy.
”Voin mä puhuakki jos sä haluat.”
Hän vilkaisi minua. Minun mielestäni hän näytti siltä, että olisi halunnut lähteä.
”Sun ei tarvi vastata. Sä oot varmana huomannu että mä pystyn käydä täyttä itseriittoista keskustelua ihan vaan yksin”, sanoin vakavalla naamalla hymyä pidätellen.
”No hetkeks”, Jesse myöntyi, mutta ainakin yritti näyttää harmistuneelta kurtistamalla kulmiaan. Kun käänsin Pondin portille, näin silmäkulmastani kuitenkin taas hymynpoikasen.

Kun kävelimme hiekkatiellä pitkin ohjin ja linnut pitivät meteliä Jätinmetsässä, olin hiljaa ja ajattelematta enää äskeisiä Tie Tähtiin -treenejä.

[JesseOsallistuja]

Chain kanssa maastossa 516 sanaa

Musta oli aika erikoista, että se Chai oli pyytänyt mua maastoon mukaan. Mä en tosiaan tiennyt, millainen tyyppi se oikeasti on. Ne kerrat kun mä näin sen Noan kanssa Chai oli tosi vaivaantunut, ja voisi kuvitella että se on vähintäänkin yhtä sosiaalisesti taidoton kuin mä. Mutta sitten kun se oli itsekseen, tai muiden kuin Noan kanssa, se ei ollut hiljaa millään eikä sitä haitannut vaikka kukaan ei edes kuuntelisi. Siinä mielessä se oli vähän samanlainen kuin Hello. Mutta Helloon mä en luota – siis siinä mielessä, että musta se sen koko olemus on vaan jotenkin niin feikki. Se ei ihan varmana oikeasti tarkoita puoliakaan mitä se sanoo, kun Chai taitaa oikeasti olla vaan vähän.. No, ei tyhmä, mutta…

Ei tyhmä, koska se ihan selvästi tajusi että mä en varsinaisesti viihdy ihmisten seurassa, koska se vakuutti että se voisi olla ihan hiljaa sillä välin kun me oltiin maastossa. Tavallaan Chaissa oli jotain, mistä mä.. Ehkä ihan pidinkin? Sellainen avoimuus, vaikka mä en sitä tietenkään hirveän hyvin tuntenut.

Kehuja mä en halunnut ottaa siltä vastaan, enkä kuulla miten hyvä tai huono se on. Mä tiedän oman tasoni, ja mä oon nähnyt kun se ratsastaa. Se ei ole niin huono enkä mä niin hyvä kuin se antaa ymmärtää. Onneksi senkin Chai tuntui ymmärtäneen senkin aika nopeasti, eikä jatkanut enää aikaisempaa keskustelua siitä, miten mä osaan kaikkia juttuja ja se ei. Uskalsin antaa Varjolle pidempää ohjaa vaikka Chain hevonen olikin tamma. Varjo oli siitä kiva, että se oli useimmiten ihan selväpäinen eikä jaksanut turhia kiinnostua muista hevosista. Ori venytti kaulaansa alaspäin ja puhdisti sieraimiaan pärskähtämällä.

Chai piti lupauksensa ja oli ihan hiljaa. Ensin se oli ihan kivaa, mutta pidemmän päälle se alkoi tuntumaan oudolta.
“Kuule”, köhäisin lopulta, vaikka kaduin sitä heti. Chain pää kääntyi samalla sekunnilla niin nopeasti, että mua sattui niskoihin pelkkä katsominenkin. Mietin hetken. Voisin kysyä, miksi sitä kutsutaan Chaiksi eikä Nitthaniksi, että kumpi niistä oli sen oikea nimi. Sitä olin miettinyt kuitenkin koko kisojen alusta lähtien. Se ei kuitenkaan ollu se mitä mulla oli alunperin mielessä, joten en sitten kysyny.
“Eihän tää mulle kuulu, mut mitä mieltä sä oot Noasta?”

Chain hymyilevä ilme muuttui ihan täysin ja se käänsi kasvonsa poispäin musta. Katsoin sitä silti ja yritin saada selvää, mikä se tunne oli. Ahdistus, pelko, paniikki?
“Ei tarvii vastata, niinku sanoin. Eihän se mulle kuulu”, jatkoin hetken kuluttua vaikka Chai ehti jo avata suutaan. Se näytti melkein helpottuneelta ja kohotti toisen kätensä rapsuttaakseen poskeaan lyhyesti.
“Kuha mietin. Se on oikeesti hyvä tyyppi. Sellane chilli.”
En oo varma ymmärsikö Chai mitä hain takaa, mutta oon melko varma että ei kukaan tosta ymmärtäisi. Eikä se tosiaan ollu mun asia, mutta kun mä näin niin selkeesti, että Chai oli ihan vitun retkussa Noaan. Enkä ihmettele, kyllä mäkin olin silloin joskus. Vaikka se onkin nykyään melkeen ihan erilainen, niin hyvä tyyppi se oli edelleen. Kyllä Chai vois sen kanssa puhua ilman että Noaa haittaa, tai että se suuttuu, tai jotain.

Sillä mä vaan, kun musta tuntuu että se vois tehdä Noallekin hyvää. Olla jonkun kanssa muutakin kun kavereita, oli se “oleminen” sitten missä muodossa vaan. Muuten siitä tulee ihan oikeesti joku kalkkis.

[JesseOsallistuja]

Ajatuksia Ohtosta 341 sanaa

Kuuntelin miten mun seinänaapurin kämppä raikasi jo kuudetta tuntia putkeen. Sillä oli kasa kavereita käymässä vapun kunniaksi, ja musiikki pauhasi niin lujaa että basso kantoi seiniä pitkin mun puolelle. Ei mua se meteli siksi ärsyttänyt että mä olisin yrittäny nukkua tai jotain, vaan ihan periaatteesta se ärsytti. Kun jouduin kuunteleen muiden elämöintiä, koska mä en varmasti ikinä ollu häiriöksi kun pelasin myöhään iltaan ja huusin niiden pelien takia.

En muista millon viimeksi mä olisin ollu kenenkään kanssa juhlimassa vappuna. Mä dokasin yleensä yksin kotona, vaikka se ei ihan hirveesti normi päivästä eronnu. Vappuna ainaki pystyin uskotteleen itelleni että se on ihan okei, kun vappuna kuuluukin ryypätä. Olisin mä jotain muutakin voinu ottaa, jos mulla vaan olis rahaa. Ei oo, ja olut on halpaa.

Kuuntelin miten se apinalauma alkoi laulaa. Tunnistin kappaleenkin; Wiz Khalifan Young, Wild & Free. Sitten ne nauroi. Kuulosti että niillä oli tosi hauskaa. Sen takia kai mun aivot jotenkin päätti tuoda Ohton mieleen. En ollu kuullu siitä nyt toviin mitään. Kai sillä oli niin paljon töitä kokoajan ettei se ehtinyt laittaan viestii, tai ehkä se oli nyt päässy musta yli kun me saatiin puhuttua viimeks kun nähtiin.

Etsiskelin mun kännykän jostain ja avasin sen lukituksen peukaloa näyttöä pitkin liu’uttaen. Parilla näpäytyksellä olin seikkaillut whatsappin puolelle ja kaivanut Ohton keskustelun esiin. Tai ei sitä kaivaa tarvinnut, kun se oli siinä heti neljäntenä. Ekana oli Saga, sitten Joonas, Noa, ja Ohto. Useimpien keskustelujen kohdalla joita mun wapista löytyi viimeinen viesti oli vastaanotettu viime vuoden puolella.

miten menee?

Lähetin viestin heti enkä jääny miettiin sen enempää. Kyllä mä nyt kysyä voin, ei se mitään haittaa. Eikä haittais vaikkei Ohto vastaiskaan. Sillä on sit vaan parempaa tekemistä, ei sen ihmeempiä.

mitkä fiilikset tulevii kisoi aatellen?

Pari minuuttia maltoin oottaa ja salaa toivoa, että Ohto ilmestyisi paikalle heti. Sen status ei kuitenkaan muuttunut mihinkään, ei vaikka huvikseni selasin meidän keskustelua niin ylös että päädyin käymään läpi kaikki memet jotka Ohto oli mulle joskus lähettäny. No… Näkisin mä sen sitten viimeistään silloin kisoissa, ja voisin käydä juttelemassa ihan kasvotusten. Jos se siis haluaa edes.

[Outi HalmeOsallistuja]

Vielä kaks TT tekstiä…

Vielä yksi aamukahvi

Kun saavuin aamulla tallille, pihalle oli jo parkkeerattu muutama vieras hevosenkuljetusauto ja kilpailupäivä oli kovaa vauhtia alkamassa. Eetu opasti Olin joutunut luopumaan vakioparkkipaikastani maneesin vieressä ja jättämään autoni kesantopellolle kyhätylle parkkipaikalle niin kuin muutkin henkilöautolla saapuneet. Löydettyäni paikan autolleni suuntasin tottuneesti tupaan. Olin hädintuskin ehtinyt sisälle, kun joku jo lykkäsi käteeni pahvisen kahvikupin.
“Voinks mä auttaa jotenkin?” kyselin samalla, kun hörpin liian nopeaa kahvia. Niklas keitti kahvia valmiiksi Otsonmäen Martoilta lainattuihin suuriin termareihin ja Camilla vahti silmä kovana Helloa, jotta tarjottavaa jäisi kisavieraillekin. Ymmärsin vasta nyt, miksi Hello oli ilmoittautunut niin innokkaasti mukaan keittiötiimiin. Ilmassa tuoksui huumaavasti kahvi ja tuore pulla.
“Mä luulen, et eniten meistä on apua, kun pysytään pois jaloista”, Nelly livahti luokseni ovelle puristaen käsissään posliinista kahvikuppia, jota tuvassa vallitseva pyörremyrsky ei ollut ehtinyt vielä siivota pois. Seurasin naista mielelläni takaisin kustille. Päivästä vaikutti tulevan aurinkoinen.
“Oiskohan pitänyt pakata mukaan aurinkorasva?” mietin ääneen.
“Sä voit lainata multa. Mä voisin viedä sen vaikka tallivintille, jos joku muukin tarvii”, Nelly vastasi arvioituaan hetken säätilaa. Oli juuri se hetki keväästä, kun oli helppoa polttaa auringossa nenänpääsä, sillä puuskittainen tuuli piti ilman viileänä, vaikka aurinko jo muuten lämmittikin.

“Ihan hulluu, et kohta tää kaikki on taas ohi”, Nelly huokaisi kahvikuppiaan tuijotellen.
“Ai? Musta tuntuu, et tääkin päivä on jo kestänyt vaikka kuinka kauan ja mä vasta tulin tänne”, vastasin. Olin herännyt reilusti ennen herätystä, enkä ollut saanut enää unta. Niinpä olin ehtinyt tehdä vähän töitä ja käyttää kohtuuttomasti aikaa hiustenlaittoon ja meikkaamiseen jo ennen tallille lähtöä. Silti tuntui siltä, että kolmannen luokan alkuun oli vielä ikuisuus ja kilpailupäivän päättymiseen vielä pidempi ikuisuus. Tie Tähtiin finaali ei edes mahtunut vielä ajatuksiini. Tuntui melkein väärältä istua kuistilla Nellyn kanssa hörppimässä kahvia kaikessa rauhassa, kun kuhina pihassa kiihtyi kiihtymistään uusien hevosautojen saapuessa paikalle.
“Kyllä tänään vielä tekemistä riittää”, Nelly vakuutteli ja oli oikeassa. Pian olisi aika mennä valmistautumaan, eikä päivä suinkaan loppuisi omaan suoritukseen, sillä olin lupautunut toimimaan ajanottajana muutamassa esteluokassa ja nostamaan puomeja lopussa, mikäli apua tarvittiin. Nyt kannatti siis ottaa ilo irti rauhallisesta hetkestä.

332 sana

—

Verryttelyt

Jussi näytti ylväältä haistellessaan tallipihaa pää korkealla. Olin taluttanut orin ulos suulista ja katselin auringonvalossa sen kiiltävää karvaa ja tasaista sykeröriviä tyytyväisenä. Ori hirnahti kovaan ääneen kuin tervehtien vieraita, jotka olivat saapuneet sen kotitallille. Hevostenkuljetusautojen luota kaikui välittömästi vastaus ja pian seuraava kentän suunnasta. Santun ääni kuului kentän kaiuttimista yllättävän varmana, kun hän kuulutti seuraavan ratsukon radalle.

“Sullahan on komia hevonen”, Eetun ääni yllätti minut. Mies oli ehtinyt selvästi noutamaan tuvasta kupin kahvia, mutta höyryävän kuppinsa kanssa hän silti jatkoi tallipihalla päivystystä ja virailijoiden opastusta.
“Eikö ookin”, hymyilin, kun Eetu taputti orin kaulaa.
“Kyllä teitä kehtaa tulla katsomahan”, isäntä jatkoi hyväntuulisesti. Vaikka kiirettä oli pitänyt jo monta päivää, hän tuntui myös nauttivan kilpailupäivän tunnelmasta.
“Pidä meille peukkuja”, vastasin ja tiesin hymyni olevan jännittynyt. Oikeastaan olisi ollut paljon helpompaa, jos Eetu tai kukaan muukaan tuttu ei olisi ollut katsomossa. En kuitenkaan halunnut sanoa sitä ääneen, sillä isäntä olisi saattanut kuunnella minua.
“Ehditkö pitää tätä, jos nousen nyt selkään?” tajusin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Eetu piteli Jussin ohjia, kun kipusin orin selkään, kiristin satulavyön ja tarkistin, että jalustimet olivat sopivan pituiset. Eetu taputti vielä kerran Jussin kaulaa ja toivotti sitten onnea matkaa. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, etten tuottaisi miehelle pettymystä.

Tuntui huojentavalta paeta hälyä hetkeksi maastoon, kun suuntasin Jussin kanssa samalle lenkille, jonka olimme kävelleet monena muunakin päivänä ennen treenejä. Oloni alkoi tuntumaan hieman luottavaisemmalta, kun pystyin pitämään kiinni niistä rutiineista, joita Jussin kanssa oli muodostunut. Samalla tavalla mukavalta oli tuntunut, kuinka Jussin varusteet olivat olleet tutulla paikalla satulahuoneessa ja kaapista oli löytynyt kaikki tarvittava ilman turhaa penkomista. Kotikisoissa oli selvästi etunsa.

Maastokävelyn jälkeen pyrin pitämään verryttelyt lyhyenä. Jussi tuntui juuri sopivan energiseltä, enkä halunnut väsyttää sitä ennen rataa. Yritin keskittyä hakemaan samanlaista tunnetta kuin Nellyn valmennuksessa. Se oli tullut tarpeeseen sen jälkeen, kun olin pudonnut Jussilta. Melkein pudistin päätäni, kun yritin päästä eroon ikävistä ajatuksista ennen kuin ne ehtivät muodostua kokonaisiksi. Siirsin Jussin hetkeksi käyntiin ja hengähdin itsekin. Maneesi oli täynnä aikaisemmista osakilpailuista tuttuja ratsukoita. Kaikkien kasvoilla oli samalla tavalla jännittynyt, mutta keskittynyt ilme, kun jokainen verrytteli hevostaan parhaaksi katsomalla tavalla. Kilpailijoita tuli ja meni tasaiseen tahtiin. Pian olisi meidänkin vuoro siirtyä kentälle valmistautumaan.

353 sanaa

[NitthanOsallistuja]

Olen pahoillani.

Valmistautumista
306 sanaa

Ei sykeröitä. Ei Pondille saanut. Se oli myönnetty jo ennen kilpailuita. Tiitus oli yrittänyt auttaa, mutta ei hänkään ollut osannut. Olin yrittänyt tehdä sykeröitä Tiituksen hevosen harjaan, ja olin onnistunut. Niistä oli tullut aika rumia, mutta sentään sykeröiksi ne oli tunnistanut. Vika ei siis voinut olla minussa, vaan Pondin epätasaisessa harjassa. Yhdessä kohtaa oli se kalju pieni kohtakin, johon ohjat olivat hanganneet. Sitä paitsi Tiitus sanoi, ettei esteluokissa tavata edes pitää hevosen harjaa kiinni. Vaikka oli viime kilpailuissa kyllä ollut sykeröllisiä hevosia ihan esteluokissakin, jopa minun luokassani… Kun kerran luokat ratsastettiin peräkkäin.

Muuten siistimällä me valmistauduimme kuitenkin jo etukäteen. Reita näytti, miten hevosen korvat puristettiin yhteen, jotta niistä pystyi leikkaamaan ylimääräiset karvat saksilla. Hello taas ojensi minulle furminaattorin eräänö iltana ennen kisoja, ja vaikka Pondista ei lähtenytkään samalla tavalla karvaa kuin Hellon Typystä, lähti sillä siitäkin. Niitä yritinkin kerätä tallipihasta, mutta Eetu yllätti minut silloin ja tuumasi, että ”siinon linnuulle pesäfärkkiä vain”. Furminaattorin avulla Pondista tuli minusta kiiltävämpi kuin ennen, vaikka ei se mitenkään Jussiin verrattaen kiillellyt ollenkaan. Mutta vähän kuitenkin. Ihan niin kuin sen karva olisi ollut punaisempikin.

Pondin kaviotkin rasvattiin. Yleensä ne olivat aika harmaat, niin kuin mustakavioisen hevosen kaviot tapaavat olla, mutta kun ne rasvasi, niistä tuli ihan kiiltävän mustat niin kuin korpin höyhenpeite. Rasva haisi aika pahalta, mutta hieroin sitä silti kavioihin paljain käsin. Niillä se nimittäin leevisi paremmin kuin sienellä, jolla olin aiemmin yrittänyt pyyhkiä. Käsistäni Pondin rasva teki aika kuivat ja kovat.

Sen enempää emme valmistautuneet siistimällä, ellei sitten lasketa sitä, että puhdistin varusteet aiemmin. Sekään ei hirveän hyvin mennyt, vaan Reitasta tuli vihainen. Hänestä minulle sopiva rangaistus oli onneksi kuitenkin ihan vain se, että ratsastaisin koululuokkani Pondilla, joka piti haalean vaaleanpunaista, vaahtokarkin mieleen tuovaa satulahuopaa satulansa alla. Mutta ei se minua hirveästi haitannut. Kuulemma koululuokassa huovan piti olla valkoinen, mutta ei kukaan katsoisi huopaa ja luulisi katsovansa estekisoja silti.

***
***

Huonot enteet
323 sanaa

Lauantaina ennen kisoja ratsastin laukkaa peltojen välissä maastopätkällä. Reita on kieltänyt minulta maastossa laukkaamisen, mutta hän oli itse vahtimassa. Hänen mielestään pieni irrottelu teki hyvää ja sai Pondin kunnolla hereille ennen viimeisiä esteharjoituksiamme ennen seuraavan päivän tositilannetta.

Herättely laukan avulla meni niin, että ensin ravasin mahdollisimman rauhallisesti ja rennosti Pondilla pitkin ohjin kohti Jätinmetsää, poispäin Reitasta. Laukkaa ei kuulemma saanut nostaa poispäin hänestä. Yritin kyllä sanoa, että olin minä Minillä laukannut, mutta Reitan mielestä Pond oli ihan eri asia kuin laiska Mini, suuri ja rauhallinen työhevonen. Joka tapauksessa minulla oli tosi suuri ja mahtava olo ravatessani yksin hänestä kauemmas.

Jonkin matkaa ravattuani minun piti kääntyä. Kääntöpaikasta oli merkkinä pellon reunassa kasvava pieni nuori koivu. Ravasin vähän sen ohitse, käänsin Pondin ja pyysin laukkaa takaisin päin. Reita ei ollut sanonut mitään suoraan, mutta tiesinhän minä hänen tarkoitusperänsä siinä, miksen saanut laukata poispäin, vaan vain häntä kohti. Hän ajatteli, että en saisi pidettyä Pondia hallinnassa, ja että Reitan yli se ei toki tohtisi missään tapauksessa laukata. Hän kohteli minua niin kuin Ruskaa, joka oli melkein kuusi vuotta vanha, eikä se haitannut minua ollenkaan. Minulla oli hyvä ja turvallinen olo nostaessani laukkaa yksin peltojen välissä.

Ehdin laukata vasta muutaman askeleen, kun kuului tumpsahdus ja sitten oikein kimeä särkyvä rasahdus. Kului vielä pari askelta lisää ennen kuin tajusin, mistä ääni oli peräisin. Istuin takaisin satulaan ja hidastin innokkaan Pondin epätasaisen ja pomppivat ravin kautta takaisin käyntiin. Kummastunut Reita levitti käsiään minulle kauempana tallilla päin, mutta minä käännyin ja kävelimme muutaman askeleen taaksepäin.

Sinikantisesta Huaweistani ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Katsoin sitä murheellisena satulasta ja mietin, pitäisikö minun laskeutua satulasta keräämään se. Tietenkään sen siruja ei voinut siihenkään jättää, mutta omin avuin en pääsisi takaisin satulaan.

Päädyin siis nostamaan laukan kohti Reitaa, ja taipaleestamme tuli tosi hätäinen. Heti Reitan luo päästessäni sanoin, että puhelimeni oli rikki ja se oli huono enne huomista kilpailua ajatellen: onhan puhelin musta peili. Reita vain tuhahti sellaiselle puheelle ja lähti kävellen sirpaleita hakemaan.

[MarshallOsallistuja]

Varustehuoltoa (416 sanaa)

Marshall oli nostanut satulan kahden vastakkain asetellun tuolin selkänojan päälle, pyyhkien sen pintaa sienellä puhtaaksi. Tallilla oli käynyt sen verran iso kuhina kun moni muukin oli aloittanut varusteiden putsaamisen huomista osakilpailua varten, että rastapää oli nähnyt helpommaksi ottaa Arlekin varusteet kotiin ja putsata ne siellä.

“Okei, nää on ny putsattu mutta mulla ei oo mitään käryä miten nää pistetään kasaan.” Niklas sanoi istuessaan olohuoneen lattialla, ja pyöritteli pyyhkeen päälle aseteltuja suitsien osia käsissään.
“Kokeile. Sillähän sen oppii että niitä purkaa ja kasaa, että mikä osa on mikäkin.” Marshall vastasi pienen virneen kera.
“No joo, eihän näisä joo nyt niiin paljo kasattavaa oo. Mutta mihin reikiin nää ees tulee nää.. Sivuremmitki tai nää.. poskiremmit!”
“Jos pilkkua viilataan niin ne on poskihihnat, mutta ne tulee kolmosiin.”
“Phyh, kukaan välitä onko ne hihnat, remmit, piuhat ja mikkä. Kuitenki kaikki ymmärtää mistä puhuttas.” Niklas totesi, lähtien niskahihnaa pyöritellen kokoamaaan suitsia.

Marshall vilkaisi aina välillä kuinka toisen operaatio sujui, huomaten heti alkuun että Niklas piteli niskahihnaa väärinpäin kun laittoi otsahihnaa paikoilleen. Tavallisesti sillä nyt ei olisi niin väliä miten päin se on, mutta kun kyseessä on muotoiltu versio niin merkitys oli suuri. Rastapää nappasi toisen jalustinhihnoista käsiinsä, lähtien pitkin vedoin putsaamaan sitä ensin ihan vain veteen kastellulla sienellä jotta sai kaiken lian pois. Kuivaus pyyhkeellä ja huolellinen kerros valjasrasvaa, ennen kuin jätti sen toisen viereen tuolille roikkumaan. Rasva saisi hetken imeytyä niihin kuin satulaankin, ennen kuin laittaisi paketin kasaan. Varusteiden putsaaminen oli ollut oikeastaan aina yksi mukavimpia huoltotoimenpiteitä, etenkin kun sen pystyi tehdä ilta-askareena kotonaki. Mies silmäili puhdasta satulan pintaa, sivellen sormellaan satulan siipeä mihin jalustimet ja pohkeet pääsivät eniten hankaamaan, lähtien kävelemään kylpyhuoneen puolelle tarkistamaan oliko satulahuopa ehtinyt jo kuivumaan pesun jäliltä. Ei ehkä olisi turha hankinta, vaikka finaaliin hankkisi jo uuden valkoisen huovan. Nykyinen oli ollut käytössä jo parilla muullakin hevosella ennen Arlekinille siirtymistä, minkä takia etenkin satulavyön kohdilta huovan kangas alkoi olla jo aika haperoa. Aika moni oli tallilla hankkinut varusteita jostain Sokka Luxuries nettisivulta ja oli kehunut niiden laatua sekä etenkin ulkonäköä, joten ehkä sitä pitäisi kurkata itsekin niiden valikoimaa.

“Onko nää ees sinne päin? Musta nää näyttää jotenki oudolta. Ja mistä mä taas tiesin että miten päin nää kuolaimet pitikään laittaa?” Niklas huikkasi olohuoneen puolelta, käännellen kädessä roikkuvia suitsiaan puolelta toiselle.
“Niskahihna on väärinpäin.” Marshall vastasi kylpyhuoneesta käsin.
“Ethä sä ees kahtonu niin mistä sä sen tiiät?”
“Koska näin kun aloitit niiden kasaamisen ja laitoit sen väärinpäin.” rastapää sanoi virnistäen, kurkaten kylpyhuoneesta olohuoneeseen päin.
“No oisit ny heti sanonu.” Niklas sanoi muka nyreänä, alkaen purkamaan suitsia.

***

Tuttu naama (720 sanaa)

“Mä meen auttahan niitä yksiä sinne keittiöön että saahaan kaikki varmasti ajoisa tehtyä ennen ko alkaa porukkaa tuleen enemmänki.” Niklas totesi hieman haukotellen, lähtien talssimaan autolta talon suunnalle.
“Selvä homma. Nähdään myöhemmin.” Marshall sanoi takaisin, ottaessaan auton perästä Arlekin varusteita kantoonsa mitkä oli edellisenä päivänä putsannut kotona.

Talliin päästessä mies jätti hevosen varusteet karsinan oven telineisiin odottamaan, palaten autolle hakemaan vielä omat säilytyskasseissa olevat varusteensa ja vei ne puolestaan varustehuoneeseen ja jätti oman hevosensa satulatelineen päälle sekä alle säilöön. Arlekin oli saanut mennä aamusta pihalle, minkä takia Marshall piteli ehkä hieman sormiaan ristissä kun lähestyi riimunnarun kanssa tarhaa missä tamma oli. Olo oli lievästi sanottuna huojentunut, kun se ei ollut nähnyt parhaaksensa piehtaroida ulkona. Vaan seisoi pää nuokkuen porttin läheisyydessä kuin olisi aamusta saakka tiennyt mitä tänään tapahtuisi.
Rastapää kaivoi taskustaan suosiolla aimon annoksen piparminttuja, ja ojensi ne Arlekille samalla kun napsautti riimunnarun kiinni sen päitsiin.
Arlekin painoi turpaa karsinan kaltereita vasten, seuraten kiinnostuneena käytävällä käyvää kuhinaa kun toisetkin ratsukon tekivät valmistelujaan ja joitakin vieraita kasvoja eksyi tallin puolelle tutkimusretkelle. Marshall rapsutti kevyesti tamman kaulaa, jatkaen näppärin ottein sen valkean harjan letittämistä tuttuun tapaan ranskalaiselle letille. Sinänsä miestä houkutti tehdä sykeröt, nyt kun oli onnistunut löytämään oikeasti pätevän ohjeen paksun ja pitkä harjan sykeröille saamiseen. Mutta Arlekin oli näyttänyt jotenkin hassulta puolipitkien vuohiskarvojen ja sykeröiden kanssa… No, ehkä finaaliin.

Rastapää vilkaisi rannekellostaan aikaa, laskelmoiden jäljellä olevaa aikaa ennen kuin kannattaisi varustaa Arlekin loppuun saati sitten alkaa verryttelemään. Ensimmäinen luokka oli paria viimeistä suoritusta ja palkintojen jakoa vailla valmis, joten hänellä olisi vielä enemmän kuin tarpeeksi aikaa. Lopulta Marshall päätti käydä nappaamassa kupin kahvia tähän väliin, kun tuvassa ei välttämättä olisi kauhea ryysis kun suurin osa ihmisistä olisi kuitenkin seuraamassa suorituksia.

“Elä sano että sun vuoros muka meni jo?” Niklas kommentoi ensimmäisenä kun huomasi rastapään tulleen keittiöön, vilkuillen tuvan seinille seinäkelloa etsien.
“Ei mennyt.” mies naurahti “Ensimmäisen luokan palkintojenjako on hetken päästä, sitten on vielä yksi luokka ennen minun luokkaa. Niin tulin tässä välissä hakemaan kahvia.” Marshall vastasi, kaivaen taskunpohjalta kolikot kahvikuppia varten.
“Hyvä. Koska mä lupasin sun äitilleski että mä kuvaan sen teijän suorituksen. Ja yks kuppi kahvia tulosa.” Niklas vastasi, tipauttaen maksun kassaan ja pyörähti täyttämään uutta pahvimukia kahvilla. Ojentaessaan mukia rastapäälle, tuo kuitenkin perääntyi hieman pöllästyneen näköisenä “Saat tän tota ihan kohta..”

Marshall ehti vain katsoa hieman kysyvästi nuorempaa miestä, ennen kuin jo lähestulkoot hypähtänyt hieman kun tunsi jonkun iskevän kädet harteillensa. Mies ehti tuskin katsoa taakseen kun selän takaa kuului remakkaan sävyyn vahvaa Venäjän kieltä.

“Sinähän oot vaikea mies tavoitella, Marshmallow! Etittiin sinua pihalta ja tallista, niin piti lopulta kysyä yheltä varustehuoneesta tulleelta tyypiltä jos se osaisi sanoa mistä etsiä. Osu oikiaan.”

Punapäällä meni pieni hetki jonka aikaa tuo vain tuijotti harteillaan notkuvaa miestä, jonka lähes mustat rastat olivat hieman sekaiseen tapaan auki kun taas parta oli siististi pienellä letillä partakorulla kiinnitettynä. Tokihan Marshall tiesi että Vlad oli tätä nykyä Suomessa ravitallilla töissä, mutta ei todellakaan ollut osannut odottaa että hänen serkkunsa ilmaantuisi Hopiavuoreen.

“Miksi-.. Miten sinä tänne tulit?” Marshall jatkoi vaistomaisesti venäjää puhuen.
“Kyllähän minä nyt olen perillä tästä kisasta. Ja tänne ei nyt niiin pitkä matka ollut, joten päätin tulla kannustamaan.” Vlad kommentoi leveän virneen kera, varmistellen ohimennen Niklakselta että tuon käsissä ollut kahvikuppi oli ollut Marshalille ennen kuin otti kupin itselleen. “Ja ei hätää, en ajanut itse koko matkaa. Pentti lähti mun kaveriksi pienen taivuttelun jälkeen.” mies jatkoi virnistäen, viittoen mukanaan tulleeseen mieheen päin joka parhaillaan osti Hellolta kahvia itselleenkin.

Kolmikko siirtyi aavistuksen syrjemmäs jotta muut tupaan tulijat mahtuivat katsomaan tarjoilun antimia. Sen hetken Marshall ja Pentti käyttivät lähinnä tuijottamalla toisiaan, kun rastapää kaiveli muistiaan kuka toinen oli kun taas Pentti vaikutti miettivän että mitä kieltä pitäisi puhua.

“..Marshall Kozlov. Val-…Vladimirin serkku.” rastapää lopulta esiintyi suomeksi, ojentaen toista kättään.
“Pentti Kuusela.” mies esiintyi lyhyesti ja kätteli jämäkästi. “Ravitalli Hiittisuoran omistaja ja Vladimirin pomo.” tuo lisäsi.
“..Pakko kysyä, miten Vlad sai sinut lähtemään mukaan tänne?”
“Se paiski töitä silleen että pystyttiin lähtä. Ja toki me täsä samalla kotimatkalla käyään yhet ravit kattomasa kun sielä juoksee tuttuja hevosia.” Pentti vastasi ytimekkäästi, ennen kuin varovasti hörppäsi kahviaan.
“Hei, mennään vaikka pihalle tai talliin. Tänne alkaa tulla sen verran porukkaa että ensimmäinen luokka on varmaan saatu juuri pakettiin.” Vlad totesi englanniksi, paksulla venäläis aksentilla.
“Ihan hyvä ajatus.. Mutta se on kyllä minun kahvi..” Marshall vastasi, kurtistaen hieman kulmiaan samalla kun lähti toisen ohjaamana kävelemään tuvan ovelle päin.

***

Hetki lähestyy (302 sanaa)

Niin iloinen kuin Marshall oli ollut siitä että Vlad oli yllättänyt ja tullut seuraamaan osakilpailua, oli tuo myös tyytyväinen kun mies oli kadonnut Pentin mukana tarhoille päin etsimään Steffeä bongattuaan karsinan ovesta orin tiedot, ja ollut utelias näkemään minkälainen juoksija Hopiavuoressa majaili.
Marshall laski jalustimen alas, ja heilautti itsensä satulaan samalla kun Arlekin seurasi hyvinkin terävän näköisenä pihalla käyvää kuhinaa.

“Joko sua alkaa jännittään? Ja mihi ne yhet katos?” Niklas kysyi harppoessaan talolta tallin suuntaan.
“Menivät katsomaan Steffeä, Penttiä kiinnosti nähdä se.” rastapää vastasi, poimien jalustimen toiseenkin jalkaansa. “Ja eipä nyt varsinaisesti.. Mutta katsotaan miten asia muuttuu kun kuulee minkälaisia pisteitä ensimmäiset ratsukot tekevät.” mies lisäsi pienen hymyn kera ja pyysi Arlekin liikkeelle.

Okei. Häntä jännitti kyllä enemmän mitä aikaisemmissa osakilpailuissa, mutta siihen saattoi vaikuttaa Vladin yllättävä pelmahtaminen paikalle sekä heidän iän ikuinen kilpailu siitä että kumpi heistä suoriutui kilpailuista paremmin. Olkoon kuinka lapsellista tahansa, hän ei todellakaan halunnut hävitä serkulleen. Koska siitä seuraavaa naljailua ei jaksanut kukaan.
Marshall ohjasi Arlekin muiden ihmisten ja ratsukoiden seassa maneesia kohti, katsoen heidän vierellä kävelevään Niklakseen.

“Käyn ensin lyhyesti kävelemässä poluilla ennen kuin menen maneesiin, jotta voimme aloittaa paremmin verryttelemään.”
“Asia selevä. Mä oottelen sisällä sielä katsomosa.” Niklas vastasi, kävellen takaperin sisälle maneesiin.

Marshall nyökäytti päätään, ja keräsi ohjat hieman paremmin kohti tuntumaa ennen kuin suuntasi metsään vievälle polulle missä kavionjäljistä päätellen oli käynyt päivän aikana paljon muitakin ratsukoita. Pitkään ei tarvinnut edes mennä kun vastaan käveli pari ratsukkoa rinta rinnan. Vasta kun toiset ratsukot olivat hieman kauempana, Marshall taputti kevyesti Arlekin kaulaa

“Tehdään alkukäynnit täällä, ihan vähän otetaan vielä ravia ennen kuin mennään maneesiin. Niin sitten pelivaihe päälle, eikö vain?” mies puheli hiljaa ratsulleen, rapsuttaen sen säkää samalla. Arlekin pärskähti hieman, ja käänsi päätään hieman kohti Marshalin toista jalkaa ja tuuppasi hieman tuon kengänkärkeä kuin olisi ymmärtänyt tuon puheen ja vakuuttelisi tietävänsä mitä tehdä.

[NitthanOsallistuja]

Olen pahoillani taas. Mutta hei, tämä oli tässä.

Kisajännitys
301 sanaa

Jännitys tuntui puristavana tunteena rinnassa. Ihan niin kuin olisin ollut taas Mulan-näytelmässä ja Markus olisi tappanut minut niin, että minun täytyi heittäytyä kuolleena lattialle niin että ilmat menivät pihalle. En meinannut saada hengitettyä, vaikka tosiasiassa tiesin, ettei minulla ollut mitään hätää.

Onneksi sellaiseen jännitykseen osasin suhtautua. Ei tarvinnut muuta kuin keskittyä omaan ruumiiseensa ja pakottaa se toimimaan, tunnustella ympäristöään ja pakottautua huomaamaan myös se. Piti tuntea, miten jalkani roikkuivat Pondin kylkiä vasten, ja miten sain ne rentoutettua niin kuin keitetyt spagetit. Tunnustelin, miten ne vetivät minua alaspäin niin, että tunsin istuinluuni Pondin vasta kaksi päivää ennen Tie Tähtiin 3. osakilpailua puunattua satulaa vasten. Tunsin, miten sain selkäni väännettyä ihan suoraksi, ihan hyvään ryhtiin, ja sitten rentoutettua hartiani siihen asentoon.

Aurinko lämmitti selkääni miellyttävästi. Ei ollut liian kuuma, ei ollut ollenkaan tukahduttavaa, sillä kevät oli myöhässä. Tuulikin viilensi, mutta tänään se ei ollut puuskittaista ja ankaraa, vaan jatkuvaa ja lempeää, ja se silitti poskiani ihan niin kuin Pocahontasin värikkäitä lehtiä kantava tuuli oli silitellyt Pocahontasia ja heilutellut hänen pitkiä mustia hiuksiaan pikkusiskoni Yenin katsomassa elokuvassa.

Pidin satulasta kiinni ja hengitin. Tiesin Pondin olevan toisesta riimunpielestään vielä kiinni suulin oviaukossa, ja vaikka toisella puolella vuoroaan odotti Enni ilman ratsastajaa, tiesin, ettei Pond keksisi mitään kummia oikkuja. Minun ei olisi tarvinnut sen selässä vielä edes istua, mutta kun halusin. Siellä minulla oli turvallinen olo, vaikka tavallaan vielä arastelinkin hevosia.

Ympärilläni kuului jatkuva hälinä. Teatterilla olin oppinut paitsi rentoutustekniikat — ympäristön ja oman ruumiin ajattelemisen — myös suhtautumaan taustahälyyn kaikessa rauhassa. Ei saanut kuunnella kaikkea kerralla, tai se oli kaoottista. Piti kuunnella vain sitä, mitä Santtu kuulutti. Kun kuunteli sitä aikansa, saattoi siirtyä seuraavaan: koirien haukuntaan talon takana. Ja siitä taas seuraavaan: joku nainen puhui lähelläni siitä, miten hän oli ollut epävarma muurin hyppäämisestä äsken omalla radallaan. Ja taas seuraavaan: Pondin sydämenlyönteihin, jotka jatkuivat tasaisina koko ajan.

**
***

Olen apukäsi
301 sanaa

”Chai Chai Chai!”

Tiitus viittilöi minulle. Eetu oli patistanut minut raahaamaan kentän vierelle vuoroaan rauhassa pian koottavalle esteradalle odottamaan muuriesteeseen kuuluvat, harmaisiin painaviin ruukkuihin istutetut elävät ruusut, jotka hän oli juuri saanut kukkimaan saunassa ympärivuorokautisella kasvivalolla lyysäämisellä. Minulla oli toinen niistä tiukassa halauksessani, kun kävelin suulin ohi, mutta pysähdyin silti.

”Mitä?”

”Chai — ehditkö sä auttaa? Mä en kerta kaikkiaan ehdi tätä — tämä oli päättänyt sotkea ittensä tosi pahasti ja nyt mä en… Mun pitäs ihan pian siirtyy muihin hommiin, en mä muuten…”

”Tietenkin, tietenkin. Odota, mä paan tämän ruukun pois.”

”Sulla olis kyllä Pondinkin kanssa varmana ihan tarpeeksi…”

”Älä sitä murehdi phi.”

Jätin ruukun Eetun määräämään paikkaan toisen samanlaisen vierelle ja pikakävelin takaisin suuliin. Sekä siellä että tallissa oli täyttä.

”Mitä mä teen phi?”

”Sykeröitä, sykeröitä, onneksi me harjoiteltiin tätä!”

Nyökkkäsin sen kummempia kyselemättä, miten Tiituksen hevonen oli saanutkaan itsensä sellaiseen kuntoon, että Tiituksella oli mennyt sen kanssa niin kauan. Hän oli aloittanut kuitenkin hyvissä ajoin. Onneksi sen takapuolessa olivat jo tutut shakkiruutukuviot. Pujottelin sormiini kerralla viisi kuminauhaa ja ryhdyin jakamaan hevosen harjaa osiin peläten koko ajan, ettei osista tulisi tarpeeksi tasaisia Tiituksen mielestä. En kuitenkaan uskaltanut kysyä, sillä Tiitus hinkkasi kostealla sienellä Ennin kylkeä toisella puolella kohta kerrallaan ja kuivasi sitä sitten hyvin hätäisen näköisenä pyyhkeellä saman tien.

Sykeröt osasin jo teknisesti tehdä. Tiitushan sen oli itse näyttänyt, ja tälle hevoselle niitä oli helpompaa saada aikaan kuin Pondille. Letitys, letitys, letitys — niin Tiitus aina sanoi letittäessään kolmea harjastupsua niin, että niistä tuli palmikko. Sitten taita, sitten kuminauha tähän, sitten ympäri ympäri ympäri.

Tavallisesti olisin jäänyt hetkeksi ihastelemaan onnistunutta sykeröä, mutta en voinut sillä kertaa, koska olihan meillä jo kiire. Ihailun sijaan tartuin seuraavaan harjastupsuun, vedin sen suoraksi, vedin kamman pari kertaa sen läpi ja aloitin alusta. Letitys, letitys, letitys. Paitsi että siitä ei tullut heti yhtä hyvää. Purku, purku, purku.

***
***

Kokoan esteet
301 sanaa

Eetu ja tuomarit — kuka lie olikaan esteradan suunnitellut ja tehnyt — pitivät radan salassa meiltä kaikilta. En kyllä kuullut kenenkään sitä urkkivankaan, mutta saimme tietää radan samaan aikaan kuin muutkin. Sitä ei ollut vielä silloin edes koottu, vaan se oli vasta piirretty kenttää esittävälle monistuspaperille. Sen monistuspaperin Eetu ojensi minulle ja vieressäni odottavalle Ilveksen Allullekin, joka ei tosiaankaan ratsastanut kilpaa yhtään. Paperin ojennettuaan hän totesi vain: ”nopiaa, menkää, tehkää, toimikaa”. Ja me menimme, teimme ja toimimme.

Eetu juoksi kentän läpi. Hän merkitsi jokaisen estetolpan paikan maahan, osoitti sitten ensin meitä, jotka kannattelimme tolppia ja puomeja jo valmiiksi, ja sitten kenttää. Kun marssimme järjestyksessä kentälle, me kaikki apukädet, hän oli jo hävinnyt paikalta.

Esteitä oli hauska pystyttää. Pystytin yhden esteen Marshallin kanssa muiden häärätessä ympärillämme. Fyysinen työ oli mukavaa, koska pienikin nostelu sai kuitenkin huijattua minulle, että sydämeni hakkasi niin lujasti fyysisen rasituksen eikä suinkaan jännityksen vuoksi, ja niin jännitys oli helpompi kestää. Puhelemaan emme kuitenkaan ryhtyneet. Minä vain hymyilin hänelle, ja hän hymyili minulle, ja sen jälkeen emme tainneet kauheasti toisiimme vilkuilla. Kummallakin oli tarpeeksi hommia henkisessä valmistautumisessa ja sen pohtimisessa, olimmekohan me muistaneet aivan varmasti tehdä kaiken oikein tähän asti ja olimmeko muistaneet kouluratamme varmasti oikein. Kisapäivinä kaikki olivat aina hieman kireitä.

Jokainen este nousi samaan aikaan, eikä siinä mennyt viittä minuuttiakaan ennen kuin rata oli valmis. Kävelimme nopeasti pois kentältä muiden tullessa meitä vastaan ratakävelylle. Ulos kentältä päästyäni kapusin aidalle istumaan ja ihailin esteitä hetken. Hopiavuoren kentällä harvoin oli esterataa, vaan vain pari harjoitusestettä, sillä yksin tai parin kanssa kokonaisen radan pystyttäminen ja purkaminen vei ihan liian paljon aikaa, jotta se olisi kannattanut harjoituksen vuoksi tehdä. Silloin kuitenkin kun oikea rata nousi kentälle, tunnelma oli jotenkin juhlava ja Hopiavuori näytti suuremmalta ja mahtavammalta kuin muuloin. Muuri oli erityisen komea. Vaikka se oli kulunut, olihan se aika vakuuttava näky kaikkine ruusukoristeineen.

***
***

Treenin jälkeen
302 sanaa

Jännitän hyppäämistä kovasti. Tie Tähtiin -cuppiin harjoittelu on siis aika kuluttavaa minusta. Myös kisat vievät yöuneni aina moneksi yöksi joka ainoassa osakilpailussa, ja kotikisat ovat mielestäni tähän asti jännittävin osakilpailu. Luulisi, että kotona hyppääminen olisi rennompaa, mutta minua se jännitti jo jopa ajatuksena enemmän. Katsomossa olisivat kuitenkin kaikki: nekin, jotka eivät viitsineet koskaan lähteä katsomaan osakilpailuita. Jopa Eetu olisi varmasti tiukasti seuraamassa jokaisen suoritusta.

Silti mikään kisajännitys, mikään rimakauhu, mikään ramppikuume ei vetänyt vertoja sille, kun silloin yhden kerran ratsastimme Jessen kanssa vieretysten poispäin Hopiavuoresta erään yhteistreenin jälkeen. Silloin olin luvannut olla hiljaa, sillä Jesse ei pidä höpötyksestäni, ja olinkin tyytyväisenä lupaukseni pitänyt. Olin vain haaveillut, katsellut maisemia ja heeilutellut jalkojani Pondin selässä.

Sitten kesken kaiken Jesse oli kysynyt jotain sellaista, joka sai vatsani kipeämmäksi kuin korkeinkaan este, kuin läpinäkymättöminkään muuri, kuin leveinkään okseri. Mitä mieltä olen Noasta.

Mitä olisin voinut sanoa, kun tiesin, mitä tiesin: sen, että Jesse tiesi, mitä mieltä olin! Olisiko minun pitänyt haaveilla ääneen niistä sinisilmistä ja kertoa, että melkein pystyin tuntemaan miltä hänen leukansa tuntuisi, kun silittäisin sitä kämmentä vasten taitettujen sormieni ulkoreunalla varovaisesti? Mitä ihmettä hän halusi minun vastaavan? Kun hän kuitenkin tiesi, en voinut edes naurahtaa, että Noahan oli ihan kiva. Ihan kiva kaveri. Rehti ja sellainen.

Pond reagoi onneksi ahdistukseeni ihan samoin kuin edellisissä osakilpailuissa aina kilpailujännitykseeni. Se nosti hetkeksi päänsä ylös ja tähyili ympärilleen, mutta kun se ei nähnyt mitään, se jatkoi rauhallista kävelyä. Silloin Jesse sanoi, ettei minun tarvitse vastata, sillä eihän se hänelle kuulunut, ja kiitollisena jätin vastaamatta.

Lopun jäähdyttelyreissumme aikana en uhrannut ajatustakaan Tie Tähtiin -cupin edellisille tai seuraaville osakilpailuille harjoituksista puhumattakaan. Ajattelin Noaa ja sitä, että minun täytyisi tehdä jotain tälle sairaudelleni. Kun Jesse tosiaan tiesi, joku muukin voisi tietää, ja sitten tietäisivät kaikki. Sen jälkeen kukaan ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani enää koko Otsonmäellä, sillä olinhan sairas.

***
***

Yöllä ennen kisapäivää
312 sanaa

Heittelehdin levottomasti sängylläni. Oli kuuma. Ekku hengitti niin levollisesti vieressäni, että se ahdisti minua entisestään. Harvoin pystyin nukkumaan kokonaista yötä ennen Tie Tähtiin -osakilpailuita, mutta nyt en ilmeisesti saisi nukutuksi silmällistäkään.

Nousin ylös. Tavoittelin hetken lattialta kännykkää ennen kuin muistin, ettei minulla juuri nyt ollut sellaista Pondin polkaistua pudonneen Huaweini täysin entiseksi. Se oli ollut sininen ja hieno, ja melko uusi. Tassuttelin siis minun ja Ekun huoneen ovelle avojaloin, mattoja pitkin hiippaillen, ilman kännykän tuomaa valoa.

Menin yläkerran vessaan. Napsautin valon päälle. Valo oli terävää, kirkasta ja teollista, ei sellaista kuin aamuaurinko, ja sai minut siristelemään silmiäni. Hinkkasin silmiäni hetken molemmin nyrkein ja kävelin vessan peilin eteen. Se oli hieno peili: ei sellainen tavanomainen lääkekaappi, vaan vanha, litteä, koristellun hopeareunainen ja pyöreä. Ekku ei pitänyt siitä, sillä sen edessä oli liian pimeää meikata, mutta minun mieleeni se kyllä oli. Se näytti sellaiselta peililtä, josta peilailivat prinsssit ja ritarit.

Sillä kertaa peilistä ei kuitenkaan katsonut minua prinssi sen paremmin kuin ritarikaan, vaan kisajännistyksen kourissa kärvistelevä Chai. Hänellä oli paljaat hartiat ja mielestäni liian epätasainen ja liian tumma iho, liian suuri nenä ja liian mustat silmät, joiden pupillit olivat silloin pienet niin kuin neulanpistot. Vaikka ei niitä hirveästi erottanutkaan, sillä tämän Chain silmät olivat todella tummat, eivätkä sellaiset lämpimänruskeat, niin kuin vaikka Tiituksella ja Hellolla oli.

Tämän Chain huulten reunat olivat vaaleat. Kun koetin huuliani kättäni vasten, ne olivat kylmät, ja niin oli nenänikin. Jännitys tuntui haittaavan ääreisverenkiertoani. Minusta tuntui myös, että olin stressin takia menettänyt puolet hiuksistani, mutta kun peilin edessä niitä haroin, ainakin niitä oli vielä tosi paljon jäljellä. Ei niiden menettämistä oikeastaan huomannut kuin suihkussa, kun viemärin ympärille kerääntyi tukkoja…

Chai peilissä näytti eksyneeltä. En kehdannut puhua sille ääneen, mutta mielessäni vakuuttelin sille, että se on ihan oikeassa paikassa. Tänne se kuuluu, eikä sillä ole mitään hätää. Kun se hoitaisi vielä pari osakilpailua tätä jännittämäänsä cuppia, se olisi vapaa kaikesta pahasta.

[MarshallOsallistuja]

2. Sivuhahmon näkökulmasta, 3.osakilpailu (433 sanaa)

Niklas vilkuili hieman muita maneesiin ahtautuneita katsojia jotka halusivat seurata ratsukkojen verryttelyä ennen kisasuoritusta, potkaisten jaloilleen ilmaa kun hätkähti niin voimakkaasti jonkun rojahtaessa istumaan aivan hänen viereensä ja heitti toisen käsivartensa hänen harteilleen.

“Hyi saatana–!” mies aloitti, vaieten kun tunnisti viereensä rojahtaneen miehen jonka mustat rastat lojui sekaisin tuon harteilla. “Et sä voi tolleen säikytellä ihmisiä, hyvä ku en saanu sydänkohtausta.” Niklas jatkoi hieman jähmeällä englannilla.
“Niin, mutta et saanut.” Vlad vastasi leveääkin leveämmän virneen kera “Mihin se yksi meni?”
“Marshall? Käy alkukäynnit maastossa, niin tulee sen jälkeen tänne maneesiin.”

Vlad nyökytteli päätään ja nojautui selällään seinää vasten, ottamatta kättään pois Niklaksen harteilta vaikka kääntyi puhumaan jotain toisella puolellaan istuvan Pentin kanssa. Niklas hymähti ja pudisti päätään pienesti. Hetken mies seurasi eri ratsukoita jotka verryttelivät maneesissa, hioen viime hetken asioita ennen omaa vuoroaan kentälle kasattujen kouluaitojen sisällä. Ennen kuin jäi seuraamaan etenkin Norjanvuonohevosta joka eteni laukassa isolla ympyrällä. Se rotu oli niitä harvoja minkä hän osasi nimetä, saati sitten että vielä tunnisti sen. Mutta siinä auttoi kummasti sen helposti tunnistettava ulkonäkö. Kellertävä karva ja pystyssä oleva harja, eikä siinä edes kaikki vaan vielä se että harja oli selkeästi kaksivärinen. Siinä missä kaikki isot hienot puoliveriset ja muut olivat hienoa katsottavaa, joku tuollaisessa pienemmässä ja vähän pörheämmässä hevosessa oli kivaa. Pystyisiköhän hän itsekin ratsastamaan tuollaisella? Vai olisikohan hän liian pitkä? Ainakaan tuo ei näyttänyt kauhean korkealta.. Niklas havahtui ratsukon tuijottelusta kun Vlad taputti tuon olkapäätä ja viittoi maneesin avoimena olevaa ovea kohti kun tuttu ratsukko asteli sisälle.
Arlekin näytti olevan hyvin hereillä, kävellessään pää kohotettuna harppovin käyntiaskelin maneesiin ja katseli uteliaasti ympärille. Marshall näytti tapaansa mukaan hyvin keskittyneeltä, pitäen katseensa tiukasti edessäpäin ja todennäkösesti kertasi mielessään joko koko rataa tai jotain sen osaa mihin halusi paneutua vielä lämmittelyn aikana. Niklas tunsi korviansa kuumotavan hieman, kun kaiken sen keskittymisen välistä Marshall oli etsinyt hänet katsomosta ja katseiden kohdatessa hymyillyt ennen kuin keskittyi taas lämmittelyyn. Tavallisesti tuo oli etenkin aloittaessaan niin keskittynyt että ei pahemmin katsomoon vilkuillut, ainakaan kun oli tietoinen että toinen odotti siellä jo.
Niklas seurasi kaksikon menoa muiden ratsukoiden joukossa. Etenkin viimeisen vuoden aikana hän oli alkanut pitämään enemmän ja enemmän toisen ratsastamisen seuraamisesta. Marshall sai sen kaiken näyttämään niin helpolta, usein näytti siltä kuin tuo ei tehnyt satulassa mitään muuta kuin vain istui ja siitä huolimatta hevonen suoritti milloin mitäkin kuvioita ja liikkeitä. Arlekin ei ollut edes mikään siroin hevonen mutta siitä huolimatta rastapää sai sen liikkumaan melkein kuin tanssien. Sillä samalla hetkellä kun Niklas seurasi toisen saumattoman näköistä ratsastamista, miestä harmitti että ei ollut aikanaan ala-asteella pyytänyt vanhemmiltaan pääsyä ratsastustunneille. Vaan oli kavereiden mukana mennyt perinteisessä ratsastus on likkojen hommaa ideologiassa.

[MarshallOsallistuja]

13. Toimittaja (655 sanaa)

Melkein jokaisen hevosihmisen taskusta löytyi jonkunlainen pätkä paalinarua, eikä Marshall ollut poikkeus. Tuo sitoi rastansa tiukasti letille taskustaan ottamalla paalinarun pätkällä, silmäillen käytävällä molemmin puolin sidottua Arlekinia. Tamma hamuili turvallaan toista köysistä suuhun, katsoen hyvin viattoman näköisenä omistajaansa kun tuo murahti sille komentavaan sävyyn. Mies kiinnitti tutun kengitysessun ympärilleen ja sitoi vielä reisien ympärille tulevat hihnat ennen kuin kantoi kengityspakin mukanaan lähemmäs hevosta, nappasi kaviokoukun käteensä ja alkoi puhdistamaan Arlekin toista etukaviota. Tähän väliin oli hyvä pitää pieni huoltotauko ja kengittää tamma uudestaan läpi, ja etenkin vaihtaa kesäkengät alle. Edellisellä kerralla Marshall oli vielä jättänyt hokkireiälliset kengät alle että jos jonkunlainen takatalvi päättäisi tulla, mutta nyt pystyi jo hyvillä mielin laittaa kesäkengät alle. Huomenna ehtisi aamusta ratsastaa läpi ja tunnustella kengityksen vaikutusta ennen kuin iltapäivällä hieroja tuli käymään Arlekin läpi.
Rastapää kurotti ottamaan vasaran ja purkuraudan pakista, naputellen kotkaukset kavion pinnalta hetkessä auki ja vaihtoi yhdet pakin pihdeistä käsiinsä. Ei vaatinut kuin kolme rivakkaa liikettä, kun ensimmäinen kenkä oli jo irti. Marshall antoi Arlekin laskea jalkansa alas siksi aikaa kun irroitti naulat kengästä, tarkastellen sen kuntoa. Kenkä ehti olla vain kuukauden verran tammalla jalassa, joten se näytti kunnon puolesta siltä että sitä voisi ihan hyvin käyttää talven ensimmäiseen kengitykseen. Mies harjasi kengän puhtaaksi ja laittoi sen roikkumaan pakin reunaan.

“Marshall..Kozlov?”
“hmh? Kyllä?” rastapää vastasi, katsoen hieman kysyvään sävyyn käytävälle ilmaantunutta nuorta naista joka piteli lehtiötä käsissään.
“Minja Jaakkola.” nainen esittäytyi ja ojensi kättään reippaasti eteenpäin kättelyyn. Marshall nappasi hanskan pois ennen kuin kätteli toista. “Teen pientä juttusarjaa Tie Tähtiin -kilpailijoista. Outin tuossa jo tapasinki, niin se sano että perempänä täälä tallin puolella saattais olla teitä pari lisääki.” Minja jatkoi vähintäänkin yhtä reippaasti.

Minja ehdotti että Marshall voisi ihan hyvin jatkaa kengitystä siinä samalla jos halusi, että tässä ei kauaa menisi. Mies oli vain taputtanut kevyesti vieressään seisoneen Arlekin lapaa, sanoen että ei hänellä nyt niin kiire ollut ja Arlekin jaksaisi kyllä hyvin odottaa sen aikaa.

“Niin tää on Arlekin? Sehän oli merkattu tilastohevoseksi eikö vaan? Niin haittaako jos kysyn että mitä rotua se on?” nainen kysyi, vilkuillen selvästi läpi tekemiään muistiinpanoja.
“En tiedä.” Marshall vastasi rehellisesti pienen hymyn kera. “Arlekinista ei tiedetä varmuudella mitään muuta kuin sen nimi, sukupuoli ja suurinpiirtein ikä. Ostin sen kuolinpesän huutokaupasta muutama vuosi sitten.”
“No siinä on ollu hyvä onni matkassa hevoskaupoissa.” nainen hymähti hieman yllättyneen näköisenä. “Teillä on ainakin tämä kilpailu mennyt todella hyvin, tasaisesti 2, 3 ja 2 sijat. Ja tällä hetkellä ootte rankingissa ensimmäisinä. Onko teillä miten kisataustaa ennen tätä kilpailua?”
“Tämän kisan sijoitukset ovat olleet kyllä täysi yllätys. Luokassa on kuitenkin niin monta muutakin osallistujaa ja isolla osalla on jo ainakin jonkun verran kokemusta kilpailemisesta, ja moni niistäkin on oikeasti kokeneita kilpailijoita. Minähän olen kyllä kilpaillut jo paljon ennen tätä eri hevosilla, mutta tämä cup on ollut Arlekinin ensimmäinen ratsastuskilpailu. Sitä ennen se on kahtena talvena osallistunut talvitapahtuman yhteydessä järjestettyyn troikka kilpailuun hyvillä tuloksilla.”
“…Troikka? Eikö se oo se missä ajetaan kolmella hevosella yhtä aikaa?”
“Kyllä.” mies vastasi päätään nyökäten “Kotini on siis Venäjällä, olen asunut Suomessa vasta pari vuotta. Arlekin tuli kotoani tänne viime vuoden lopussa jotta voin viedä sen ratsukoulutusta eteenpäin ja juurikin kokeilla kilpailemista sen kanssa.” Marshall vastasi tarkentavasti, seisten ryhdikkäästi mutta rennosti.
“No tässähän aukeni jo valtavasti lisätietoa teistä.” Minja vastasi, raapustellen jotain hyvin nopealla tahdilla papereihinsa. “Onko teillä mennyt miten nyt finaaliin valmistautuminen?” nainen lisäsi uuden kysymyksen.
“Ihan hyvin. Arlekin on tuntunut hyvältä edellisen osakilpailun jäljiltä, niin nyt pidämme muutaman päivän hieman huoltotaukoa. Katsotaan kaviot kuntoon ja kevyemmät kesäkengät alle, ja huomenna hieroja tulee käymään sen läpi. Sen jälkeen suunnitellaan loppuviikon ohjelma ja yritetään parhaamme sitten finaalissa.”

Arlekin oli koko tämän ajan seissyt puoliunessa päätään roikottaen ja leppuutti samalla toista takajalkaansa. Sitä ei odottaminen haitannut yhtään, päinvastoin tämähän tiesi enemmän piparminttuja hänelle kun seisoi näinkin pitkään nätisti odottamassa.

“Eiköhän tää riitä, pääset sinä jatkaan kengittämistä niin minä metsästän seuraavan uhrin. Kiitos haastattelusta.” Minja sanoi lopulta ja hymyili aurinkoisesti, silittäen ohikulkiessaan Arlekinin turpaa ennen kuin ympärilleen vilkuillen metsästi itselleen seuraavaa kohdetta.

[TiitusValvoja]

Toimittajan välttelyä (322 sanaa)
18. Kirjoita tarina takaperin. Voit joko tehdä tarinan, joka… b) etenee myöhemmistä tapahtumista kohti aikaisempia tapahtumia, kirjoittaen alusta loppuun.

Onnekseni Outin haastattelu oli päättynyt kiertäessäni kenttää ja tuntematon nainen oli hävinnyt varmaan talliin etsimään uutta uhria, joten saatoin rauhassa mennä maneesiin vilkaisemaan sen kuntoa. Olisi kyllä ehkä voinut pujahtaa tupaankin, ei kai hän sinne tunkisi jutun perässä. Mutta olin jo kerennyt maneesille, joten ajattelin saman tien käydä hoitamassa sen pois alta. Oskarihan maneesista yleensä piti huolen, mutta kun hän ei viikkoon täällä olisi, jonkun muun se piti tehdä.

Ennen maneesille menoa olin palaamassa tallille ja huomasin, että Outi oli suulissa Ukon ja jonkun minulle tuntemattoman naishenkilön kanssa. Outi puhui taukoilevansa tämän viikon ja odottavan innolla seuraavaa ratsastuskertaa Jussin kanssa. Sen jälkeen kuulin naisen kysyvän oliko Olavi Suden poika Outin valmentaja, joten päättelin että hänen on oltava joku toimittaja, joka kyselee Tie Tähtiin -kilpailuista. Minä en todellakaan halunnut vastailla miksi olemme niin huonoja emmekä saa yhtäkään sijoitusta. Tamman omistajakin oli jopa kolmas ekassa kisassaan, joten pitäisihän nyt tälläkin hevosella pärjätä.

Ennen Outin ja toimittajan huomaamista olin pohtinut, että normaalisti olisi ollut hienoa lähteä Ruotsin kilpailuihin. Tätinikin oli pyytänyt minua sinne kisahoitajaksi osallistuessaan itse kilpailijana. Mutta Tie Tähtiin -suoritukset oli yksinkertaisesti vienyt minulta kaikki mehut ja suoraan sanottuna mielenkiinnonkin koko kilpailemiseen. Olin siis päästänyt pienen valheen ja kertonut, että minun piti jäädä tallille. Eikä se oikeastaan ollut edes valhe, koska Eetu ja Oskari lähtivät molemmat kisoihin, joten jäimme Camillan kanssa kahdestaan virallisiksi työntekijöiksi. Onhan täällä tietysti Nelly ja Hello sekä Chaikin auttamassa, mutta kuitenkin.

Ja tämä pohdita oli lähtenyt siitä, kun olin taluttanut Ennin tarhalleen, jossa normaalisti majaili kaksi ruunikkoa tammaa, mutta Hannaby Hanami Week, kansaivälinen suurkilpailu oli vienyt molemmat Ruotsin maalle. Niinpä Enni sai pitää tarhan ihan itsellään koko viikon.
”No niin, ethän sitten liikaa riehu siellä”, sanoin tammalle päästäessäni sen vapaaksi tarhan sisäpuolella. Tamma oli kyllä jo tottunut minuun eikä testannut minua ihan koko aikaa. Enimmäkseen vain ollessani sen selässä. Mutta ei se kuitenkaan ollut mikään suurystävä minun kanssani eikä se nytkään jäänyt pyytämään rapsutuksia, vaan lähti heti ravaten pidemmälle tarhaan.

Ristikuulustelu (303 sanaa)
17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.

”Hei, Tiitus.. Tiitus!” kuulin jonkun kutsuvan minua heti, kun olin astunut ulos maneesista.
”Niin?” kysyin kääntyen ovilla ympäri, koska en tunnistanut ääntä.
Nuori nainen kiiruhti luokseni käsi ojossa: ”Mä olen Minja Jaakkola, teen juttua Tie Tähtiin -kilpailuista ja haluaisin kysyä pari kysymystä.”
”Okei”, sanoin ehkä turhankin tympeästi ojetaen silti käteni kätelläkseni toista.
”Sähän olet siis Tiitus Hellevaara”, nainen luki paperilehtiöstään, ”Kilpailet Sinevan Butterscotchilla helppo A:ssa.”
”Joo”, vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi toivoen, että nainen lopettaisi, kun en kerro mitään.
”Sehän ei oo sun oma hevonen?” hän kysyi nostaen katseensa takaisin silmiini.
”Ei.”
”Oot sä sen kilpailija vai?” nainen kysyi laskien taas katseensa paperiin valmiina kirjoittamaan.
”En, se on mulla ylläpidossa.”
”Ai, onks se täällä?” nainen sanoi ääni nousten hieman korkeammaksi ja hymyilevät kasvot katsoivat minua.
”Joo.”
”Voitaisko me mennä kattomaan sitä?”
”Toki”, vastasin lähtien samantien kävelemään kohti tamman tarhaa.
”Eikös se ollut”, Minja aloitti lukien taas paperiaan yrittäessään pysyä pitkien askelieni vauhdissa. ”En nyt löydä sitä täältä, mutta kukas sen omistaa?”
”Kiia Kalliokoski.”
”Aivan, tässähän se olikin. Eikös hän itsekin kilpaile näissä kisoissa?”
”Joo.”
”Mutta ette kuitenkaan samassa luokassa, että ei sentään tarvi ihan vastakkain kilpailla”, nainen sanoi hymyillen.
”Tuollahan tuo Enni on”, kerroin osoittaen tarhan nurkassa ruohonjuuria hamuilevaa voikkoa tammaa.
”Oi vitsit, onpas se nätti”, nainen henkäisi, ”Saisinko mä ottaa siitä kuvan?”
”Kaipa se sopii.”
”Voitko sä..” Minja aloitti, mutta lopetti katsoessaan minua, ”Tai ehkä mä voin ottaa sen tästäkin.”
”Kyllä mä voin kutsua sitä, mut en lupaa, että tulee lähemmäs. Ennii, maltatkos tulla tänne päin?” kutsuin hevosta, joka vain nosti päänsä ylös.
”Onko se kuinka kauan ollut sulla?”
”Maaliskuusta lähtien. Ei se nyt näytä haluavan tulla, joten saatkohan otettua kuvan tässä?”
”Oho, vaan pari kuukautta ja ootte jo kisaamassa yhdessä!” nainen vastasi ihmetystä äänessään ja otti pari kuvaa Ennistä. ”Joo, kyl täst tuli ihan hyvä”, hän jatkoi katsoessaan kuvia kameran näytöltä.

Haastattelu (357 sanaa)
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.

Jätimme Ennin rauhaan, koska tamma ei halunnut tulla tervehtimään meitä. Minja oli näyttänyt ottamiansa kuvia ja totesin itsekin niiden olevan hyviä, vaikkei tamma nyt missään esittelyasennossa ollutkaan. Sitten vasta tajusin, että minun ehkä pitäisi kysyä Kiialta lupa kuvaan ja sanoin sen ääneenkin naiselle.
”Mä oon itse asiassa menossa Auburniin tässä parin päivän päästä, niin jos vaan saan hänet käsiini, voin kysyä häneltäkin mielipidettä näihin kuviin. Enkä tietenkään julkaise epäedustavia kuvia”, Minja kertoi kävellessämme tarhoilta pois päin. ”Mä tiedän, että oon vienyt sulta jo paljon aikaa, mutta en oo vielä saanut kysyttyä oikeastaan lainkaan itse Tie Tähtiin -kisoista sulta. Olisko sulla ollut vielä aikaa muutamaan kysymykseen?”

Olisin halunnut sanoa suoraan, että ei kiinnosta. Tai olisin voinut kertoa, etten kerkeä, koska olen töissä. Mutta jokin naisen vilpittömässä kysymyksessä ja lämpimässä katseessa sai minut vastaamaan, että tottakai. Ja tarjosin vielä kahviakin tuvassa, mikä idiootti olenkaan! Niinpä siirryimme sisätiloihin, jossa joku oli juuri keittänytkin tuoretta kahvia.

”Ootte siis..” Minja lunttasi taas paperistaan, ”Ennin kanssa tunteneet kaksi kuukautta.”
”Joo, aikalailla.”
”Ja ekat TT-kisat oli jo huhtikuun alussa, eli olit kuukauden ollut sen kanssa ennen ekaa starttia.”
”No oikeastaan meillä oli kaksi kisaa jo maaliskuun puolella.”
”Oho, sähän oot nopsaan lähtenyt.”
”No niistäkin eka oli just aloitteleville suunnattu harjoituskisa.”
”Mut mites nyt nää TT-startit, teille ei oo sijoituksia oikein tullut?”
Sieltähän se pelkäämäni kommentti tuli. Miks ootte niin huonoja, miksi edes lähditte mukaan, olisihan sun pitänyt tajuta osallistua edes helpompaan luokkaan.
”Joo, kahdesti oltiin sijalla 11 ja kerran 14.”
”No mut onhan se ihan hyvä suoritus noin uudelta ratsukolta”, nainen myönsi kirjoittaen taas paperilehtiöönsä.
”Niin, niinhän se kai on.”
”Kuinka paljon te treenaatte, onko sulla joku valmentaja?”
”Ei mulla ketään valmentajaa oo, ihan omatoimisesti treenataan”, vastasin miettien kehtaanko myöntää, ettei treenausta ole ollut tarpeeksi.

En kuitenkaan päätynyt sitä mainitsemaan, koska Minja kysyi seuraavaksi hopiavuorelaisten kisamatkoista ja minkälaista oli kilpailla omia tallilaisia vastaan. Kerroin, etten itse ainakaan ajatellut kilpailevani ketään vastaan, vaikka sitähän se tietysti tosiasiassa oli. Kerroin, että olen ylpeä meidän porukan menestyksestä ja totesin vielä loppuun, että jonkunhan ne häntäpään paikatkin pitää aina ottaa. Minja kiitti haastattelusta ja kahvista ja poistui tuvasta. Itse jäin vielä istumaan hetkeksi ennen kuin palasin töiden ääreen.

[JesseOsallistuja]

Varjon kuvaamaa treeniä
Tehtävä 1, 391 sanaa

Varjo käveli tyynesti uraa pitkin toinen korva kentän keskellä seisovaa mieshahmoa kohti kääntyneenä. Se tiesi, että pian pitäisi hypätä jälleen. Hahmon tiukka ääni kuului aina silloin, kun kentälle oli kyhätty vähintäänkin pari estettä, ja niitä hypättäisiin uudelleen ja uudelleen, aina siihen saakka kunnes ääni hiljenee. Niin kävi nytkin. Kunhan ääni oli lopettanut osoittelemasta esteitä ja puhumasta, ori tunsi miten sen jo tutuksi tullut ratsastaja keräsi ohjia lyhyemmiksi. Vaikka ratsastaja tekikin sen rauhassa, Varjo halusi muistuttaa ettei se vieläkään pitänyt siitä nykäisemällä päätään alemmas jolloin ohjat lipsahtivat hetkellisesti taas pitkiksi. Seuraavalla yrittämällä ori tyytyi kohtaloonsa ja kohotti päätään. Se tiesi että pian pitäisi ryhtyä töihin, mutta vielä se ei osannut sanoa millä mielellä se niitä tekisi. Hyvin paljon riippui sen ratsastajasta, sillä Varjo oli huomannut että jokainen päivä saattoi olla erilainen, eikä se halunnut antaa yhtään sen enempää kuin mitä siltä oikein osattiin pyytää.

Ensimmäiset laukka-avut saatuaan Varjo nosti laukan, ja pian sen ratsastaja aktivoi sitä uudelleen pohkeella reippaammaksi. Nosto oli ollutkin vähän laiska, mutta eikai enempää voi vaatia vielä siinä vaiheessa kun kumpikaan ratsukosta ei ole oikein herännyt. Vielä Varjo ei reagoinut annettuun pohkeeseen kuin häntäänsä huiskaisemalla. Se osasi testata, onko sen ihan pakko. Välillä sen ratsastaja tuntui kyllästyvän ja sitten tiedossa oli rentoa kävelemistä metsässä. Välillä ratsastaja taas oli heti alusta skarppina, joka usein tarttui myös Varjoon. Se teki kyllä mielellään mitä pyydettiin, jos ratsastaja oli tarpeeksi pehmeä ja osasi kanavoida oman keskittymisensä myös oriin itseensä.

Ori tunsi, miten sen ratsastaja kevensi sen taakkaa nousemalla jalustimille jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä hyppyä. Varjo oli kenties turhan luottavainen ratsastajansa apuihin sillä hetkellä, sillä ori tajusi tulleensa jo aika lähelle estettä ennenkuin se hyppäsi. Etujalkojaan kohottamalla oikein korkealle se onnistui pääsemään esteen toiselle puolelle puomiin koskematta, vaikka hyppy olikin ollut sille hankala. Asiaa ei myöskään auttanut ratsastajan horjahtaminen oikealle hypyn jälkeen, ja heti kentän keskellä oleva ääni sanoi jotain. Ratsastaja korjasi tasapainonsa nopeasti ja ohjasi tasaisella avulla Varjon kohti seuraavaa estettä. Molemmat äsköisestä havahtuneena suorittivat seuraavan hypyn jo paremmin.

Kun aikansa kehää kierrettyään ja esteen toisensa perään hypättyään Varjo tunsi pidätteen, se vaihtoi askellajin mielellään heti hitaampaan ja venytti kaulaansa pitkälle alas kuolaimissa olevan tuntuman kadotessa. Sille oli tullut hiki ja orin hengitys oli aavistuksen kiihtynyttä, mutta se näytti ihan tyytyväiseltä. Taputus kaulalle kertoi sen tehneen hyvää työtä, ja että se saisi kävellä rauhassa aina siihen saakka, kunnes olisi aika palata talliin.

Joonas Hopealinna kertoo
Tehtävä 2, 530 sanaa

En ollut tyytyväinen Jessen menestykseen Varjolla, mutten täysin tyytymätönkään. Kaiketi heidän suorittaminen oli siinä paikkeilla mitä olin odottanutkin, kyseessä oli kuitenkin vielä raaka hevonen ja kokematon ratsastaja. Kuka tahansa voi pärjätä samankaltaisissa pikkuluokissa valmiilla ratsastuskoulun hevosella, kuten Jesse viime vuotena. Varjon olin tarkoituksella jättänyt hänen ratsutettavakseen enkä ollut itse orin selässä käynyt kaiketi kertaakaan sen jälkeen. Ori oli kehittynyt, mutta se oli edelleen erittäin etupainoinen ja ajoittain kuuro avuille, sen näki sivustakin seuratessa. Kaksi seikkaa, joiden vuoksi en ole koskaan innostunut suomenhevosista. Jos olisin heti alusta asti ehtinyt, olisin tottakai valmentanut Jesseä ahkerammin… Ei siis ole yllätys, ettei ratsukko ole kehittynyt nykyistä tahtiaan nopeammin, vaikka Jesse onkin saanut vietyä Varjoa eteenpäin. Hyvin todennäköistä, ettei orin kapasiteetti enää korkeammalle edes riittäisi.

”Uudelleen. Ja kanna nyt jo ne kädet, ja tuo se siihen esteelle suorana”, neuvoin seuratessani ratsukon kulkua kentän keskeltä. Jesse nyökkäsi ääneti ja ohjasi Varjon lyhyessä laukassa uudelleen kohti kolmen esteen sarjaa, joista kaksi ensimmäistä olivat erittäin maltillisia korkeuksia ja kolmas oli metrin pysty.
”Äläkä roiku sen suussa”, huomautin ja näin, miten Jesse hellitti ohjaa samantien jolloin Varjon laukka pääsi pidentymään. Lähestyminen esteelle oli paljon parempi, mutta Jesse ennakoi hyppyyn jälleen aavistuksen liian aikaisin.
”Älä hyppää sen puolesta, vaan odota ihan loppuun asti. Ennakoimalla noin sä vaan häiritset sen suorittamista.” En tiedä miten sen selvemmin sitä voisi kertoa. Jesse nyökkäsi uudelleen ja hidasti Varjon raviin, pidentäen orin ohjaa kämmenen mitalla.
”Lähestyminen oli silti parempi”, lisäsin vielä ja annoin ratsukon keskittyä vapaaseen loppuverryttelyyn.

Täydessä rehellisyydessä – ei Jesse tuossa kunnossa tuon paremmaksi ratsastajaksi tulisi. Ei kukaan pysty korkealla tasolla suorittamaan, tai edes sinne pääsemään, jos oma kehonhallinta loppuu kesken. Kun syvät lihakset ei riitä on turha tähdätä mihinkään isompaan, ja jos ei ole valmis tekemään töitä sen eteen on turha haaveilla pärjäävänsä. Tuollaisissa ratsastuskoulujen järjestämissä kisoissa, olkoonkin kisasarja, ei taso ole vielä niin kova että se haittaisi. Vaan näen minä Jessessä potentiaaliakin, enkai muuten olisi häntä palkannut. Olisi silkkaa tuhlausta antaa sen kaiken valua hukkaan…
”Vielä pitää harjotella, että siihen tulee kunnon rutiini. Se hyppäsi nyt tasaisemmin kuin ennen, mutta sun pitää pystyä pitämään sun kädet kokoajan rauhallisina. Äläkä hätiköi, sulla on siinä radalla vaikka kuinka paljon aikaa.”

Loppupalautteen jälkeen lähdin ajamaan kotiin. Kello oli jo reilusti yli seitsemän, mutta edelleen oli valoisaa. Parkkeerasin autoni tallin viereiselle hiekkaläntille, jota pidettiin parkkipaikkana.
”Miten meni?” Saga kysyi heti uteliaana astuttuani talliin, jonka ovet olivat valtoimenaan auki.
”No.. Jos ei ole estesilmää, niin sitten ei ole”, tuumasin huokaisten.
”Höpö höpö, ei se nyt niin onneton ole! Hyvinhän ne hyppää”, nainen puuskahti ja jatkoi käytävän lakaisua rivakoin ottein. Seurailin katseellani hänen toimiaan ja tuhahdin hiljaa. Sagalla oli erikoinen tarve ikäänkuin suojella Jesseä, ja monta kertaa olin kuullut etten saisi olla niin ankara hänelle. Ei se ollut ankaruutta, jos vaati juuri sen verran kuin pitäisikin.
”Tuolla tasolla, joo. Siitä eteenpäin, tuskinpa. Mutta”, huomasin äänensävyni pehmenevän kun kävelin Sagan luokse ja kietaisin takaapäin käsivarteni tummahiuksisen naisen lantion ympäri. ”On hän suorittanut paremmin kuin alunperin epäilin, myönnetään.”
Saga naurahti lyhyesti ja käänsi päätään katsoakseen minua. ”Sä se et tosiaan kehuja säästele, varo tai ne loppuu kesken!” nainen kikatti ja hymyili niin leveästi, etten malttanut enää jatkaa keskustelua Jessestä. Saatoin vain toivoa, että hän suorittaisi finaalissa vähintäänkin yhtä hyvin.

Vahinkoja sattuu, vaikkei saisi
Tehtävä 5, 432 sanaa

Ohjasin Varjon vajaan metrin korkuista okseria kohti. Oli jo aika myöhä, kello lähtenteli puoltakymmentä. Hopiavuorikin oli aika hiljainen, ja kenttä oli ihan meidän vapaassa käytössä. Mä en ollu saanu nukuttua kunnolla, kun stressasin taas kaikkea. Kisoja, elämää, Ohtoa… Siksi mä olin liikkeellä niin myöhään, kun nukahdin vasta aamuyöstä ja nukuin pitkälle iltapäivään. Onneksi Varjoa ei haittaa, eikä siellä ole mitään kellonaikoja.

Tempo oli hyvä. Varjo oli tuntunut tosi hyvältä sen treenin ajan, ihmeen rennolta. Mä en oikeasti tykkää hypätä paljoakaan, pidän itseäni paljon enemmän kouluratsastajana. Mutta nyt on ollut pakko, että me pärjätään kisoissa ja Joonas on tyytyväinen. Oon kyllä kehittynyt hyppääjänä. Onneksi, muuten vois vähän harmittaa kun oon sen eteen niin paljon nähnyt kuitenkin vaivaa.

Mukauduin orin hyppyyn joka lähti hyvästä kohtaa. Kaiken järjen mukaan sen olis pitäny mennä ihan nappiin, mutta alastulo oli jostain syystä huono. Siis, tosi huono. Varjo laskeutui jotenkin raskaasti alas ja kompuroi etujalkojensa kanssa jo ennen kuin takajalat osuivat maahan. Tajusin nopeasti, että me kaadutaan. Kaikin voimin ori yritti pitää itseään pystyssä haparoiden jaloillaan eteenpäin, mutta ei se saanut tasapainoaan korjattua. Sen sijaan se rojahti kentän hiekan sekaan polvilleen turpa maata viistäen, ja mä lensin selästä sen kaulan ylitse. Vaistomaisesti kierähdin heti sivuun ihan siltä varalta, ettei Varjo kaatuisi mun päälle. Se päästi erikoisen äänen kaatuessaan kyljelleen, ja hetkessä mä olin jaloillani.

Kylmä aalto iski mun läpi ihan samantien, vaikka Varjo alkoi kapuamaan ylös ihan yhtä nopeasti. Rynnistin tarttumaan sen ohjista, jotka se oli saanu sotkettua toisen etujalkansa ympärille. Ensin se yritti tempoa itseään irti, ja riuhtova liike sen suussa ei todellakaan auttanut tilannetta. Jotenkin mä onnistuin kieputtamaan ohjat vapaiksi ja välttämään kavion iskun, jonka jälkeen Varjo viimein pääsi tukevasti kaikille jaloilleen. Hetken se vain seisoi, sitten se puhalsi syvään henkeä ja ravisteli itseään voimakkaasti niin, että satulan siivet vaan lepattivat.

Kävin orin läpi huolellisesti. Muutama naarmu vaan, satula otti pientä pintaosumaa. Päällisin puolin se näytti olevan ihan ok, ees suupieliin ei tainnut tulla mitään. Pitäisi tallissa vielä tsekkaa kieli ja suu. Se hetkellinen helpotus ei kuitenkaan kauaa kestäny, kun lähdin taluttamaan Varjoa. Huomasin heti, että se ontui. Ja pahasti. Se kylmä tunne vaan paheni, ja pysäytin Varjon uudelleen. Jos sen jalka olikin poikki? Tai kaularankaan tuli jotain? Jänteet napsahti? Oikeestaan mitä vaan, kaikki olis ihan yhtä paha. Se oli kuitenkin Joonaksen hevonen. Se varmaan tappaisi mut, jos olisin nyt rikkonut sen hevosen.

Päädyin kuitenkin taluttelemaan Varjoa sen jalkoja pideltyäni tovin parin kierroksen verran. Ehkä mä vaan toivoin, mutta näytti että pahin ontuminen laantui niin, että mä uskalsin lähteä viemään sitä talliin. Laittaisin sille kylmäämisen jälkeen villakääreet, ja toivoisin todella, ettei sille käynyt mitään nyrjähdystä vakavampaa.

Kaiken takana on Saga
Tehtävä 8, 453 sanaa

Tunsin miten tuskan hiki valui pitkin mun selkää ja ohimoita. Aurinko paistoi melkeen pilveettömältä taivaalta, mutta ei lämpöasteita ollu paljoakaan yli kymmentä. Siitä huolimatta mun oli ihan törkeen kuuma, kun Joonas rääkkäsi mua ja Varjoa armotta. Meidän estevalmennus oli muuttunu sileen treeniks, joka oli muuttunu mulle istuntaharjotteiks ilman jalustimia. Varjo rytkytti mua ympäri kenttää voimakkaassa ravissaan ja mä tein kaikkeni että pysyisin rentona ja jatkaisin ratsastusta ihan normisti, mutta helppoo se ei todellakaan ollu. Mun joka ikinen lihas huusi apua siinä vaiheessa, eikä Joonas näyttänyt olevan valmis vielä hetkeen.

”Pysäytäpä se”, se sanoi kuitenkin ihan yllättäen. Hengitin syvään ulos ja istuin satulassa liikettä vastaan niin voimakkaasti kun pystyin siinä tilanteessa, kun olin jo ihan loppu, ja Varjo pysähtyi töksähtäen. Taputin lyhyesti sen kaulaa ja kohotin katseeni Joonakseen epäröivänä. Se ei varmasti tiennyt hyvää.. Katsoin miten mies käveli meidän luokse ja nyökäytti mulle päätään maata kohti.
”Tuu alas, niin mä näytän.”

Hetkessä Joonas oli ponnistanut maasta kevyen näköisesti Varjon satulaan, kunhan mä olin ensin valunut löysänä ja tutisevana sieltä alas. Nyt seisoin kentän keskellä ja tunsin oloni tyhmäksi ja orvoksi, kun katselin miten Joonas laittoi Varjon liikkumaan. Mies ei vaivautunut edes koskemaan jalustimiin, ja olisi ne sille kuitenkin liian lyhyet olleet. Eikä sillä ollut kypärää tai hanskoja tai ratsastushousujakaan, ja siitä huolimatta Joonas näytti enemmän ratsastajalta kuin mä varmaan ikinä. Jo puolessa kierroksessa kenttää näin, miten Varjo alkoi antamaan rehellisesti kuolaimelle periksi ja hakeutua tuntumalle. Sen pyörivät korvat jäivät takaviistoon suunnatuiksi, ja sen koko ilme muuttui. Se oikeasti kuunteli.

Pari kierrosta, ja orin ravi oli joustavaa ja liidokasta. Kierros lisää, ja mukaan otettu laukka oli ilmavaa, energistä ja silti hallittua. Ja ennen kaikkea, Varjo oikeasti kantoi itseään edestä eikä roikkunut käsille yhtään.

Mä en ollut koskaan ennen edes nähnyt Joonasta muun hevosen selässä kun Martin. Tiesin että se meni sen kanssa tosi hyvin, mutta kun näin miten helposti Joonas sai Varjon niin hyväksi niin huomaamattomilla avuilla, en epäillyt yhtään etteikö hän olisi oikeasti taitava ratsastaja. Se sai saman tuloksen minuuteissa, mitä mä sain tunnin vääntämisen jälkeen.
”Noin”, Joonas totesi pysäytettyään Varjon mun lähelle ja taputettuaan sitä reippaasti kädellä kaulalle niin, että läiskintä kuului. ”Ei se ole tuon vaikeampaa.”
Joo, eipä. Mä jouduin nouseen Varjon selkään vielä uudelleen, vaikka mieluummin mä olisin vaan antanut jo olla. Justhan mä näin, etten mä selvästi vaan osaa, enkä varmaan koskaan opikaan.
”Ja nyt – uskot siihen että osaat. Ja sitten alusta.” Joonaksen ääni oli vakava ja käskevä, kuten aina, mutta sen ilmeessä oli jotain normaalista poikkeavaa. En tiedä mitä, enkä ehtinyt jäädä ottamaan selvää, kun ryhdyin Varjon kanssa uudelleen töihin. Mä en todellakaan ajatellut, että Joonas tiesi mitään mitä mun päässä liikkuu, että mä epäilin itseäni, tai että se edes sanoisi noin. Mun pitäisi varmaan kiittää Sagaa siitä…

Varusteurheilua
Tehtävä 9, 314 sanaa

Mä en oo koskaan oikein ymmärtänyt varusteiden päälle. Mitä helpommalla ja halvemmalla pääsen sen parempi. Mulla on tasan kahdet ratsastushousut, mustat ja valkoset. Yksi kisatakki, vaan koska löysin sen alennusmyynnistä. Yhdet saappaat, jotka on vasta toista vuotta käytössä. Jodhpurit ja minichapsit oon ahtanut varmaan jonnekin pimeimpään nurkkaan mitä mun kämpästä löytyy, koska niitä mä en oo hetkeen käyttäny. Käytin vielä silloin kun mä alotin käymään Hopealinnassa, mutta aika nopeesti Joonas huomautti että mun jalka ei pysy paikallaan, että tarviin tukevammat kengät. Huikeet kolmet hanskaparit multa kyllä löytyy, vaikka ne kaikki alkaa olla aika kuluneet. Tasan yksi metrin mittainen koulupiiska ja iänikuisen vanha yleisraippa, jonka pinnassa on selkeitä kulumia. Kannuksia mä en oo koskaan ostanu, mutta Saga tyrkkäsi sen vanhat mulle ja totesi, että saisin ne pitää. Ja joo, yksi kypärä. Ihan hyvä sellanen, perus kypärä.

Varjon varusteista mä pidän ihan varmasti parempaa huolta kuin omistani. Mä en väitä, että Joonas on mitenkään varusteurheilija, mutta.. Tarviiko joku hevonen oikeesti yli kymmentä loimee? En tosiaan käsitä mihin se oikein kaikki Martin varusteet laittaa. Mutta sen takia mä huollan Varjon varusteet joka kerta niin hyvin kun osaan, ettei Joonaksen tarvii siitä sanoo mitään. Varsinkin kun ne kaikki on jotain törkeen kalliita merkkejä.

Varjon varustekaappi oli kyllä tosi miellyttävä katsoa. Tykkäsin sen sinisestä väriteemasta, ja olin salaa ihan äärettömän tyytyväinen siihen myös siksi, että mulla sattui olemaan sininen kisatakki. Eipähän tarvinnut ostaa uutta ihan vaan mätsätäkseen hevosen varusteisiin. Ei sitä kukaan kai vaatinut, mutta osasin jo etukäteen kuvitella miltä Joonaksen ilme näyttäisi jos mä lähtisin vaikka punainen takki päällä kun Varjolla kaikki on sinistä.

Ennen Hallavassa järjestettävää finaalia meiltä lähtisi mukaan niin este- kuin koulupenkkikin, joissa molemmissa oli kultaisia koristeluja. Kouluosuuteen kanget ja esteradalle enkkusuitset alaturpiksella. Kaksi satulavyötä, kaksi satulahuopaa ja romaani, suitsissa kiinni olevien ohjien lisäksi yhdet varaohjat, suojat, korvahuppu, lähtisi riimua, narua ja loimea.. En yhtään valehtele kun väitän, että pakkaamiseen meni helposti ihan koko päivä.

Minjan haastattelu
Tehtävä 13, 326 sanaa

“Jessehän se oli? Ja Lehtoniemi?”

Joku Minja, jonka sukunimeä on ollut huomannut pistää merkille, oli ilmestynyt Hallavasta haastattelemaan kaikkia Tie Tähtiin- kisaajia. Se oli ilmoittanut etukäteen tulostaan ja pyytänyt että mahdollisimman moni olisi paikalla, jotta hän voisi kerralla haastatella kaikki.

Ynähdin jotain epämääräistävastaukseksi ja vilkaisin siihen Varjon kaulan ylitse lyhyesti. Siistin ja huolitellun ulkonäön kantoi varsin rennon, mutta reippaan näköinen nuori nainen, joka raapusti nyt vihkoonsa jotain merkintöjä. Miksei sillä ollut vaikka tablettia käytössä, luulisi että se olisi sata kertaa nopeampaa..
“No kerrohan, millä fiiliksillä sä olet kisaamassa? Miten teillä on…” Minja tarkisti jotain sen vihosta. “Varjon kanssa mennyt?”
Okei. Nyt mun pitäisi olla asiallinen, sellanen edustava. Antaa hyvä kuva, kun oon kuitenkin Hopiavuoren kisatiimissä, ja Varjo on Hopealinnan hevonen. Ei tässä ole vaa musta kyse.

Yritin kuvitella – pikakelauksella – jonkun haastattelun minkä olisin vaikka telkkarista nähnyt joskus. Ihan mikä tahansa. Mitä urheilijat aina sanoo kun niitä haastatellaan? Että ihan hyvin on menny, mutta vois mennä paremminkin?
“No, ihan hyvillä fiiliksillä”, vastasin, ja huomasin heti miten helvetin teennäiseltä mä kuulostin. Minjan ilme ei näyttänyt muuttuvan, joten ehkä se ei huomannut. Eihän se mua tuntenut.
“Varjolla ei ollu kisahistoriaa oikeestaan ollenkaan ennen tähän kisasarjaan osallistumista, joten sille kaikki on aika uutta. Siihen nähden meillä on menny hyvin, vaikka tottakai aina voi suorittaa paremmin.” Se oli varmaan aika hyvin vastattu, siis siinä mielessä, että kuka vaan voisi sanoa noin ja melkeen missä vaan tilanteessa.
“Aivan, niin kyseessä on nuori ori? Ymmärtääkseni sen omistaa, mmm.. Joonas Hopealinna?” Minja kysyi ja vilkaisi muhun uteliaana ensin vihkoaan tutkailtuaan.
“Joo, mä toimin Hopealinnan ratsu- ja ravitallilla ratsuttajana, ja Varjon oli tähän väliin hyvä saada vähän rutiinia ja kokemusta kisaamisesta”, selitin samalla kun irrottelin kylmäsuojia Varjon jaloista. Me oltiin vasta tultu estetreenistä, tosin itsenäisestä. Joonas ei silloin kerennyt pitämään valmennusta.

Se varmaan hoitaisi tälläset tilanteet paljon paremmin. Sille haastattelujen pitäminen… Vai antaminen..? No kuitenkin, haastattelut on varmasti tuttuja ja se hoitaisi ne tosi ammattimaisesti. Milankin varmaan pärjäisi paremmin, ainakin se saisi kaikki tykkäämään siitä.

Jatkoa haastattelulle
Tehtävä 17, 304 sanaa

“Millaisia haasteita koet että teillä on ollut tämän kisasarjan aikana?” Minja kysyi.
“Varmaan ainakin tasaisen rytmin säilyttäminen radallakin. Varjo kuumuu aika paljon ja se on silloin kädelle tosi raskas”, vastasin mietteliäänä.
“Entäpä mitä positiivista teidän matkassa on ollut? Onko jokin hetki jäänyt erityisesti mieleen?” Minja jatkoi kyselyään ja kirjoitti vastauksia vihkoonsa.
“Hmm.. Noh, positiivista on että ollaan päästy näinki pitkälle ihan hyvin tuloksin. En oottanu kuitenkaan paljoa, kun me lähdettiin tähän aika huonosti varustautuneina. Mut varmaan eka osakilpailu on jääny parhaiten mielee, ku se potkas koko homman liikkeelle ja siellä me suoritettiin hyvin”, kerroin samalla kun talutin Varjon sen väliaikaiseen lainakarsinaan Hopiavuoressa.

“Koetko että olisitte enemmän este- tai kouluratsukko, vai meneekö molemmat?”
“Molemmat varmaan. En mä niinkään välitä hyppäämisestä, ainakaa nii että kisaisin sitä tosissani. Varjolle tuntuu käyvän kaikki, esteillä se vähän jännittyy vielä mut sit kun se saa lisää voimaa ja rutiinia nii varmasti seki helpottaa.”
“Silti päätit lähteä kisaamaan molempia lajeja?” Minja uteli kysyvänä.
“Joo, se – tota.. Tuntu jotenkin luonnollisemmalta. Että kisaa sit molemmissa, jos kerran mukaan lähtee. Ja tosiaan kun on hevonen jolla voi mennä molempia, niin miksipä ei.”

“Teillähän on mennyt ihan hyvin, tasaisen oloista suoritusta. Oletko itse tyytyväinen sijoituksiinne?”
“Ihan, joo. Paremmin tietty vois mennä, tavallaan toivoin että oltais oltu ihan sijoilla pari kertaa enemmän, mutta kyllä mä näinkin oon ihan tyytyväinen. Hevonen on kuitenki tehny parhaansa”, vastasin ja nyökkäsin Minjaa seuraamaan varustehuoneeseen.
“Sinähän ymmärtääkseni olit kärkijoukossa viime vuonna Tähtiratsukkona, onko se aiheuttanut tälle vuodelle jonkinlaisia suorituspaineita?”
“No, ehkä vähän. Tavallaan vähän toivon ettei kukaan kiinnitä niin paljon huomiota, että siitä pitäis ottaa paineita. Viime vuonna sattu meneen hyvin, ja nyt ei ehkä ihan niin.”
“Hyvä”, Minja nyökytti päätään ja näytti valmistelevan lähtöä.
“Ihan super kivaa, kun pääsit tähän haastateltavaksi! Oli kiva tavata, ja toivotan teille Varjon kanssa paljon onnea finaaliin! Mehän nähdään sitten siellä vielä”, nainen toivotti iloisesti.

Uskallanko enää nähdä sitä?
Tehtävä 18 a), 348 sanaa

Illat on niitä pahimpia. Illat ja alkuyö, oikeestaan. Kun väsyttää, mutta ei vielä tarpeeks että sais nukuttua ja aivot käy ylikierroksilla. Ajatuksille on liikaa tilaa ja mieli on tosi vahingoittuvainen. Ja joka ilta sama juttu, aina vaan. Yleensä mun ajatukset kulkee rutiininomaisesti jo samaa reittiä kerta toisensa jälkeen. Ahdistaa, kun mietin rahaa ja sitä miten mulla ei ole sitä. Harmittaa, kun mietin miten mulla ei ole mitään tulevaisuutta. Pelottaa, ettei musta koskaan tule mitään.

Nyt kuitenkin Tie Tähtiin- kisojen ansiosta mun iltarutiini on saanut yhden lisän, nimittäin Ohton. Se on pyörinyt mun ajatuksissa siitä lähtien, välillä vähemmän mutta useimmiten enemmän. Enkä ees tiedä miksi mä sitä mietin – kunhan vaan mietin. Ja sitten iskee ahdistus, kun jatkan miettimistä. Mä en tiedä, mitä Ohto musta ajattelee. Onko sillä jotain odotuksia? Oletuksia? Miksei se laita ensimmäisenä viestiä? Miksei se vastaa mun viesteihin?

Mä en halua ajatella että se olisi vältellyt mua missään vaiheessa, koska mä en ehkä kestäisi jos me ei voitaisi edes olla kavereita. Niin naurettavaa kuin se sitten onkin, Ohto on edelleen mulle tärkee – ihan vaikka kaverina jos ei minään muuna. Halusinko mä että se olisi enemmän? Olisinko tyytyväinen jos me oltaisiin jotain muuta? Olinko mä enää edes valmis mihinkään parisuhteeseen kun edellinenkin pääty niin rumasti? Ehkä me voitaisiin olla joku säätö. Olisko se niin paha? Mitä mä oikeastaan edes pelkään, kun se on kuitenkin vaan Ohto? Joka nauraa sen omille vitseille ja lähettelee -… Tai, lähetteli, mulle tyhmiä memejä ja vinejä joilla se jotenkin onnistu saamaan mutkin nauraan. Onnistuiskohan se enää..? Osaanko mä enää edes nauraa? Nykyään Ohto on varmaan tiktokien suurkuluttaja, kun vineä ei enää oo.

Oliko tää koko sotku yks iso virhe? Miksi mun piti ikinä sekaantua sen elämään? Kaikki olis varmasti helpompaa, meille molemmille, jos olisin vaan antanu olla. Nyt viimeistään, vuoden tauon jälkeen, sen sijaan että mä lähdin sotkemaan koko pakkaa taas uudelleen.

Ahdisti ihan sairaasti. Voisinko mä enää edes nähdä sitä? Kannattaisiko mun? Finaalissa se olisi kuitenkin, en mä siltä välttyisi. Nyt mä en enää tiennyt halusinko edes mennä sinne. Uskaltaisinko mä?

Siitä on aikaa
Tehtävä 20 b), 340 sanaa

“Well, well, look who’s back”, kuulin tutun äänen selkäni takaa. Tunnistin myös äänensävyn, ja se kertoi pidätellystä hymystä. Käännyin ympäri ja jätin ratsastussaappaani vetoketjun ylös vetämisen kesken. Mua alkoi nolottaa aivan käsittämättömän paljon. Lily, yhtä sinihiuksisena- ja silmäisenä kuin ennenkin, niinkuin niissä kaikissa valmennuksissa ja osakilpailuissa missä mä olisin sille voinut jotain sanoa. Muutakin kuin moikata lyhyesti.
“Moi.”
Just. Sen parempaan mä en sitten taas kai pystynyt, kun se oli ainoa mitä mä keksin. Mitä mä suustani sain ulos. Lily siristi silmiään tyytymättömänä.
“Joo, joo. Sori, etten oo tullu jutteleen. Äähhh, uskotko jos sanon että mun piti kyllä? Koska piti oikeesti, mä vaan.. Mulla on ollu tosi paljon kaikkee muuta”, selitin, ja ihan tottahan se oli. Lily oli vielä hetken hiljaa, mutta sen huulille levisi sitten hymy ja se risti käsivartensa rintakehänsä eteen.
“Joo, uskon mä. Eikä se mitään, olisin mäkin voinu tulla jutteleen. Mut tässä mä oon nyt! Vitsi, että sua on kiva nähdä! Miten sulla menee? Onko toi sun oma?” Lily kyseli ja osoitti viimeisenä Varjoa, joka oli Hopiavuoren trailerin vierellä odottamassa kiinni sidottuna.
“Ei oo, sen omistaa yks Joonas, mä vaan kisaan sillä. Ja oon töissä sen Joonaksen tallissa kanssa, et ihan hyvin kai.”
“Oho! Onpa kiva! Et arvaa, miten paljon mulla on sulle kerrottavaa..”

Meidän luokkaan oli vielä paljon aikaa, joten se saatettiin Lilyn kanssa jäädä jutteleen ihan huoletta. Se kertoi mitä kaikkea se on Orionin kanssa tehnyt, elämästä Pronssijoella, sen omasta elämästä, ja tietysti miten sillä on sen omasta mielestä näissä kisoissa mennyt. Mä kerroin Varjosta, Hopealinnasta, Seinäjoesta ja Otsonmäestä. Kumpikaan meistä ei sanonu sitä ääneen, mutta väitän että taidettiin molemmat kaivata niitä aikoja, kun me käytiin vielä baarissa kaksin ja nuokuttiin nurkkapöydässä kaksin pitkälle aamuyöhön. Kuskattiin toinen toisiamme, oltiin yhdessä tallilla, ja varmaan osittain jopa niitä aikoja, kun me melkein kinasteltiin siitä, kumpi saa olla Valeran kanssa. Siitä tuntu olevan jo ikuisuus.

“Ei mutta, nyt mun on pakko mennä! Oli sairaan kiva nähdä ja jutella taas, törmätään vielä uudelleen jooko?” Lily kysyi vaikka otti jo muutamia askeleita tallin suuntaan. Nyökkäsin sille.
“Joo, törmätään. Tsemii!”

[MarshallOsallistuja]

17. Arlekinin huoltoa (361 sanaa)
(Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita. Esim: ”Mennään syömään”, sanoin ystävälleni ja lähdin kävelemään kohti taloa.)

“Päivää taloon vai pitäskö sanoa talliin.” vaaleahiuksinen nainen sanoi reippaasti kävellessään sisälle talliin. “Ja tuntomerkeistä ei ehkä voi erehtyä, sä oot vissiin Marshall? Oon Laura, tulin hoitaan sen sun hevosen.”
“Joo. Mukava tavata.” mies vastasi, kätellen naista rehdisti ennen kuin lähti johdattamaan tuota suuliin.
“Ohhoh, sehä oliki pikkasen isompi mitä osasin oottaa. Ja tosi jännät merkit! Oon kyllä nähny lehmänkirjavia, sabinoja ja jos jonkulaista läiskää mutta en tälläsiä.” Laura kommentoi ja siveli Arlekin selällä olevaa pitsikuviota.
“Sillä on joo vähän erikoisemmat merkit.
“On joo kyllä.. Onko se miten liikkunu nyt viimeaikoina? Kevyesti, aktiivisesti..?”
“Aktiivisesti. Etenkin nyt reilun kuukauden ajan liikutus on ollut rankkaa kun olemme menneet osakilpailusta toiseen kahden viikon aikaväleillä.”
“Esteitä? Koulua? Vai vähän sekä että?”
“Koulua. Helppo a tasolla.”
“..Niin ootteko teki mukana siinä siinä.. Tie Tähtiin -kisassa?” Laura kysy, seuraten kun Marshall nyökytti päätään myöntävänä vastauksena. “Pikkusisko on seurannu sitä kisaa tosi tarkasti ja puhua pajattanu siitä päivästä toiseen.” nainen lisäsi naurahtaen
“Siinä juuri.” mies vastasi lyhyesti.
“Hmm… Vähän tuntuu kireyttä täällä takaosassa, mutta ei mitään suurta.” nainen ilmoitti, pukien hanskat käsiinsä jotta saattoi aloittaa työn kunnolla. “Onko teillä miten menny ne kisat?”
“Paremmin mitä odotin. Nämä ovat olleet Arlekin ensimmäiset startit ratsastuskilpailuissa ja sijoitukset ovat olleet 2, 3 ja 2.”
“Eli teillähän on menny hyvin siis. Minkälaiset odotukset sulla sitte oli, jos on menny kerta paremmin kuin ootit?”
“Osasin kyllä odottaa että Arlekin suorittaisi itsenään ihan hyvin, sillä on kuitenkin hyvä työmoraali. Mutta sijoittumisen puolelta minulla ei ollut juurikaan mitään odotuksia. Luokassa on kuitenkin sen verran monta ratsukkoa, joista moni on jo kokeneempiakin kilpahevosia.”
“Joskus kun muut asiat on kohillaan niin onnetarki hymyilee. Siinä on vielä vissiin finaali jäljellä vai?”
“Joo. Seuraavana sunnuntaina on finaali.”
“Eli tää hoito tulee just hyvään väliin. Tänään josaki parin tunnin päästä ois ihan hyvä kävelyttää hevosta hetki, ihan vaan maastakäsin käyntiä että lihakset lämpiää. Täälä ei oo mitään suuria jumeja tai muutakaan ollu, niin riittää että huominen ois aikalailla vapaata. Mutta joko maastakäsin taluttaa tai vaikka ohjasajaa taas niin että lihakset lämpiää. Sen jälkeisenä päivänä voi jo ratsastaa mutta kannattaa pitää suht kevyenä vielä, sitte voi palata jo takas perus treeniin.” Laura ohjeisti samalla kun oli siirtynyt hieronnan päätteeksi venyttelemään Arlekinia.

[AgnesOsallistuja]

Tehtävä 2. Sivuhahmon näkökulmasta. (324 sanaa, kirjoitettu Helanderin Karon näkökulmasta)

”Ota ny kaik irti ko se haluu tehä hommia!” huudan Hopiavuoren kentän laidalta. Nessalla on ärsyttävä tyyli tehdä asiat puolivillaisesti ellei sitä just sillä hetkellä kiinnosta ja mua korpeaa se yli kaiken. Se oli nyt kolmesti sijoittunut neljänneksi siinä cupissa jossa ne kisaa, helkkarin hieno startti sen ja Lexin ekalle kaudelle.

”Nessa hei” jatkan jo närkästyneenä. Kaivan taskusta punaisen Mallun askin, nostan yhden savukkeen huulille odottamaan. Nainen tietää tarkalleen mitä mun toteamus meinaa ja korjaa istuntaansa, mutta se korjaa sitä vain vähän eikä kokonaan.

”Nyt saatana ryhtiä ja selkärankaa toho touhuu!” karjaisen ennen kuin sytytän savukkeen.

Lex liikkuu hienosti ja ori selkeästi haluaa tehdä töitä. Nessa nyrpistelee nenäänsä ja huokailee ylidramaattisesti liian kovaan ääneen, mutta skarppaa kuitenkin lopulta. Sen cupin finaali olisi reilun viikon päästä ja tahtotila on saada Nessa ja Lex kärkikolmikkoon. Mun silmään niiden meno näyttää siltä ettei siinä pitäisi olla mitään ongelmaa. Mutta Nessalla on jo mennyt maku koko cupiin. Ei se sitä ole ääneen myöntänyt, mut kyllä mä sen oikutteluista sen oon jo huomannut.

Olin käskenyt Nessaa ratsastamaan hiomaan laukannostoja, halusin nähdä puhtaita nostoja ilman mitään sähläystä. Nessa tuppasi höseltämään istuntansa kanssa, etenkin laukannostoissa, niin että se pingotti itsensä ylös satulasta kun se puristi jaloillaan niin kovaa. Ja niin se teki nytkin.

”Nonniii, ny alkaa näyttään hyväl! Myötääppä rennommin sitä laukkaa viel ni hyvä tulee” kehuin kun Nessa vihdoin sai puserrettua todella siistin, puhtaan noston. Lex teki töitä reippaasti ja sen työmoraali oli uskomattomalla tolalla niin nuoreksi hevoseksi. Ja kaiken lisäksi se oli ori. Mä en koskaan ollut oppinut pitämään oreista.

Kyllä mä sisimmässäni olin ylpeä Nessasta. Se treenasi tähän ratsastuskoulujen cupiinkin ihan tosissaan. Kunnianhimoinen se toki oli aina ollut, että ei tämä yllätyksenä tullut. Sillä oli nyt alla pitkästä aikaa todella lupaava nuori eikä niillä pitäisi olla mitään ongelmia kivuta inttiluokkiin. Jotain hyvää Peteristä, kun se oli tollasen orin mennyt Nessalle ostamaan.

”Se ois siin. Mee kävelee lämmöt poies ton mettään. Mä meen tupaan, tul sinne ku oot valmis”

[NitthanOsallistuja]

Taas tästä lähtee. Panttaan vielä muita, jos saisin viimeisteltyä nekin siedettäviksi ennen julkaisua.

1. Estetreeni
304 sanaa

Pond oli nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Se oli ratsastuskoulun konkarihevonen ja tottunut toimimaan tuntemattomien, erilaisten, taitamattomien ratsastajien kanssa. Viime aikoina sillä oli kuitenkin ratsastanut Chai, aina sama poika, joka ei ollut Pondin ratsastajien pitkässä listassa surkeimmasta päästä.

Chai tahtoi hypätä paljon, ja hyppäämisestä Pond piti. Siitä oli mukavaa ravailla jo lämmittelyravejaan Chain kanssa, kun se huomasi Reitan ryhtyvän kokoamaan esteitä kentälle. Silloin sillä oli kova työ muistaa ravata ihan rauhallisesti. Innostuessaan Pond tapasi nimittäin lisätä tahtia, ja Chai puolestaan jännittyi aina silloin, mikä ei tuntunut Pondista erityisen mukavalta. Pond oli järkevä hevonen, ja kyllähän se tiesi, ettei se pääsisi hyppäämään yhtään nopeammin vaikka hurjastelisi kuinka. Ratsastuskoulusta saamastaan kokemuksesta se tiesi myös sen, että hyppääminen loppuisi lyhyeen ja se joutuisi taas kävelemään talutustunneille, jos säikäyttäisi ratsastajansa estetunnilla.

Chain ryhdistäytymisestä Pond tunsi, että nyt oli aika. Chai veti Pondia hieman liikaa oikeasta suupielestä ohjalla ja vastaavasti piti vasenta ohjaa liian löysänä, mutta ei se oikeastaan haitannut. Pond vain tunsi, että nyt hänen ratsastajallaan taisi olla taas liian paksut sormikkaat käsissään, kun ohjastutuma oli niin omituinen. Siitä huolimatta Pond nosti kiltisti laukan käskystä ja teki melkein jo automaattisesti vielä yhden suuren ympyrän, jonka Chai aina halusi mennä ennen hyppyä.

Esteen lähestyessä Pond taivutti hieman niskaansa oikealle juostessaan. Se halusi nähdä mitä teki, sillä se ei täysin luottanut Chain antamiin merkkeihin. Tällä kertaa ratsastaja arvioi ponnistuksen kuitenkin ihan oikein. Pondille este oli pieni ja helppo. Se lennähti yli keveästi ja nopeasti, liikoja miettimättä ja pärskähti tyytyväisenä.

Moni ratsastuskoulun hevosista ei tykännyt estetunneista. Kuulemma huterat, pelkäävät ratsastajat olivat erityisen inhottavan tuntuisia, kun vauhtia oli paljon ja este ylitettävänä. Ja alkeisestetuntien esteet olivat niin pieniä, että oikein ärsytti hypätä, kun helpommin olisi päässyt juosten ylitse. Pond ei ollut koskaan ollut sitä mieltä. Se olisi hypännyt mieluiten koko ajan, ja nyt Chain kanssa TT-cupin finaaliin valmistautuessaan se tunsi olevansa kuin lomalla.

***
***

9. Harmahtava takki
(311 sanaa)

”Sä oot tyylikäs.”

Hymyilin Ekkulle, joka työnsi käsiään vaalean villatakkinsa hihoihin sänkymme edessä. Sanoin kiitos, koska taisin olla samaa mieltä kuin hän. Olin katsonut viime vuonna tähän aikaan Ekun silloisessa kaksiossa, miten hän oli valmistautunut saman Tie Tähtiin -cupin osakilpailuihin, enkä olisi ikinä voinut kuvitella itseni ylle kisatakkia. En ollut ollut edes kateellinen, koska ei minun kuulunutkaan näyttää sellaiselta. Kilpailijalta.

Minun takkini oli ostettu pikaisesti käytettynä. Se oli joskus ollut musta, mutta nyt se oli harmahtava, vaikka olin pessyt sen mustan väriaineen kanssa ennen ensimmäisiä osakilpailuita. Siinä oli ollut rispaantuneet hihansuut, mutta olin ommellut ne äidin ohjeen mukaan näteiksi taas. Ekku oli vaihtanut siihen uudet napit, kun ne olivat olleet eripariset. Takkini oli maksanut viitosen, mutta ei enää näyttänyt siltä. Omasta mielestäni näytin ihan vakavasti otettavalta kilpailijalta, vaikka takki ei ollutkaan niin hieno kuin muilla. Sentään minulla oli ihan uusi oma kypärä päähän laitettavaksi, ja oikeat ratsastussaappaat. Tie Tähtiin -cuppiin saakka olin ratsastanut vanhoissa lenkkareissa.

Sitä paitsi sovin hyvin yhteen Pondin kanssa, kun takkini ei ollut ihan pakasta riipaistu ja täysin musta. Pondin ainoa satula oli myös elämää nähnyt. Sen valkoinen kouluhuopa ei ollut enää valkoinen, koska olin ennen kolmatta osakilpailua pessyt sen vahingossa punaisten kanssa ja Reita oli sanonut että sillä sitten mennään. Suitsetkin olin saattanut vaahdottaa samassa rytäkässä hieman kuiviksi. Ihan uusi strassipanta Pondilla kuitenkin odotti suitsissaan.

Sitä paitsi ensimmäisen osakilpailun jälkeen kukaan ei ollut enää katsonut viistoon minua sen paremmin kuin Pondiakaan. Saatoimme olla nuhjuisempia kuin muut, mutta olimme oppineet hyppäämään — tai siis minä olin, Pond oli osannut aina. Vaikka mokaisin finaalissa radan täysin, kukaan ei sanoisi minusta enää pahaa sanaa, eikä muistelisi melkein mustaa takkiani tai Pondin vaaleanpunaista huopaa.

Ekku tarttui käsivarteeni ja halasi sitä villatakki yllään. Hän katseli meitä vaatekaapin oven kokovartalopeilistä. Minä katselin häntä, mutta katseemme eivät kertaakaan kohdanneet. Hän oli suloinen villatakissaan ja vaaleissa farkuissaan, ja halusin suojella ja hoitaa häntä niin kuin pikkusiskoani.

[Outi HalmeOsallistuja]

Vielä pari kiireellä kirjoitettua pätkää

Lähestyvä loppu
16. Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se hosrkooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia. Horoskooppia ei lasketa sanamäärään.

Rapu: Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen on ymmärrettävää, mutta se, ettet yritä muuttaa sitä, on jo kummallisempaa. Lienee hyvä hetki kerätä sitä varten voimia.

Tie tähtiin -finaali oli enää parin päivän päässä ja tuntui, että tähänastisessa valmistautumisessa aivan kaikki oli mennyt pieleen. Ehkä odotukseni olivat olleet liian korkealla tai sitten universumilla oli vain selvästi ollut jotain valmistautumistani vastaan. Ensin oli nimittäin ollut Hannaby Hanami Week ja sen jälkeen estetreenit ja Oskarin isä. Sen jälkeen olin itse joutunut pitkästä aikaa kamalan migreenin kouriin ja joutunut jättämään treenit väliin. Tuntui, että joka kerta, kun menin takaisin tallille, edessä odotti uusi ikävä yllätys. Kun katsoin puhelimen kalenterinäkymää, tuntui kuin aika loppuisi kesken. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut yhden viikon lisää valmistautua kilpailuihin.

Tuntui uskomattomalta, että Tie Tähtiin alkoi lähestyä loppuaan. Jos olisin etukäteen tiennyt mihin olisin ryhtynyt, niin olisin varmasti ainakin harkinnut hetken pidempään ennen kuin olisin syöksynyt suin päin ilmoittautumaan. Varmaan olisin siitä huolimatta lähtenyt mukaan. Vaikka mielialani olikin matalalla, tiesin kyllä, että lopulta kilpailuista oli ollut enemmän iloa kuin surua. Olin kehittynyt paljon ratsastajana ja tietenkin tutustunut Oskariin paremmin. En tiedä olisiko niin käynyt ilman kilpailuja. Ehkä olisin keksinyt jonkin toisen keinon.

Varmaan sen sanominen, että kaikki oli mennyt pieleen, oli kuitenkin aika rajua liioittelua. Olin kuitenkin tällä viikolla päässyt ratsastamaan Jussilla ja olosuhteisiin nähden se oli tuntunut todella hyvältä. Tiesin osaavani radan vaikka unissani ja olihan meillä jo kolmen kilpailun verran kokemusta, eikä Hallavakaan ollut enää uusi paikka. Vaikka treenit olivat jättäneet toivomisen varaa, niin oikeastaan ainakin Jussi oli tuntunut olevan erinomaisessa terässä. Kunhan minä vain hillitsisin hermoni ja selviäisin kunnialla, niin voisimme lopulta olla tyytyväisiä suoritukseen. Moni asia oli lopulta omissa käsissäni ja se ajatus piristi minua.

Kaivoin esiin ruutuvihkon ja repäisin siitä irti tyhjän sivun. Aloin miettimään, mitä voisin vielä tehdä varmistaakseni, että sunnuntaina kaikki meinisi mahdollisimman hyvin. Ainakin pitäisi tehdä pakkauslista. Radan voisi etsiä Youtubesta jonkun muun ratsastamana ja yrittää varmistaa sen perusteella, etten tekisi tyhmiä virheitä. Pitäisi kaivaa esiin kisavaatteet ja tallilla varmistaa, että kaikki Jussin varusteet olivat puhtaita ja ehjiä. Päätin myös lakata varpaankynteni, sillä se oli tuonut aina onnea.

“Treenataanko tänään vielä rata läpi? Ei yllätyksiä”, naputtelin viimeisenä viestin Oskarille. Viimeinen mahdollisuus hyvän fiiliksen treenehin! Oloni oli kuitenkin jo paljon optimistisempi, kun lähdin tallille.

348 sanaa

—

Evästauko
7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä.

“Nyt pitäs olla kaikki pakattu. Miten tää voi olla niin hirvee duuni joka kerta…” Tiitus tuskaili, kun tuttu viimeisten valmistautumisten hälinä alkoi pikkuhiljaa rauhoittua Hopiavuoressa.
“Nii ja silti aina tuntuu, et jotain on unohtunut”, irvistin takaisin ja kävin vielä kerran ruutupaperilleni kirjoittaman listan läpi. Varmaan samalta olisi tuntunut, vaikka olisi kärrännyt kaikki Jussin varusteet kuljetusautoon.
“Alkaa olla nälkäkin, kun on taas koko illan saanut rehkiä”, Tiitus jatkoi nurinaansa.
“Mun tekis ihan sika paljon mieli mäkkisafkaa. Oisko se ihan kohtuutonta?” virnistin. Huomasin ajattelevani, että olin vähintään ansainnut ranskalaiset kaikkien viikon koettelemusten jälkeen. Huomenna kuitenkaan ruoka ei enää maistuisi, kun jännittäisi niin paljon.
“Joo! Haluuks joku muu mäkkiin?” Tiitus innostui ja esitti kysymyksen yleisesti tallinpihalla. Chai nosti kätensä, mutta muut eivät oikein innostuneet ajatuksesta. Niinpä suuntasimme kolmestaan kohti lähimpää mäkkäriä minä kuskina, Tiitus etupenkillä ja Chai vallaten takapenkit.

Matka sujui nopeasti, eikä hiljaisia hetkiä ehtinyt syntyä, kun kaikilla oli mielessä vain tuleva reissu Hallavaan ja Tie tähtiin -finaali. Oman suorituksen jännittämisen sijasta oli hauskaa keskittyä yhdessä spekuloimaan muiden tuloksia ja varsinkin niitä luokkia, joista ei itse tarvinut murehtia. Pian olimme perillä ja Tiitus jo kääri auki euronjuustoja, joita hänellä oli keko edessään. Chai oli valinnut lastenaterian, koska ei hänellä ollut niin kova nälkä. Sitä paitsi aterian mukana tuleva söpö kissapehmolelu sopisi hyvin Pondin maskotiksi finaaliin. Itse dippailin ranskalaisia pehmisannokseen ja yritin selittää, kuinka hyvin kinuskikastike ja suolaiset ranskalaiset sopivat hyvin yhteen. Kuulemma naiset olivat outoja….

“No joko alkaa jännittää?” kysyin sen pakollisen kysymyksen, kun kaikki muu oli puitu läpi.
“Ihan sairaan paljon”, Chai tunnusti suoraan.
“Sä oot kyllä hurja, kun sä meet sekä koulua että esteitä”, virnistin Chaille.
“No ei kai se niin ihmeellistä… Aika monihan siel menee.”
“Musta ei ois kyl hyppäämään kisoissa. Pelkkä koulukin jännittää ihan liikaa”, vastasin, kun huomasin kuinka Chai oli mennyt vähän noloksi. Ehkä itse vain olin nössö, kun en uskaltanut hypätä, vaikka Jussin kanssa esteilläkin olisi voinut pärjätä. Sitä oli kuitenkin turhaa jossitella tässä vaiheessa enää.
“Mulla ja Ennillä ei taida olla kauheesti jännitettävää, mut joo kyllä siitä huolimatta. Tulispa ees sellanen rata, mihin vois ite olla tyytyväinen”, Tiitus totesti.

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajoimme takaisin Hopiavuoreen. Ranskalaisten, pehmiksen ja hyvän seuran ansiosta oloni tuntui taas hieman valmiimmalta ja huomasin odottavani innolla, kuinka autot huomenna suuntaisivat kohti Hallavaa.

373 sanaa

—

Kohta mennään
9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta.

Jussi oli harjattu huolella. Sen karva kiilsi kauniisti auringossa ja virheetön sykerörivi oikein korosti sen lihaksikasta kaulaa. Hopeisin strassein koristeltu otsapanta kimalteli juuri sopivasti, eikä varusteissa ollut muutenkaan moitteensanaa. Valkoinen satulahuopa hopeisine kirjailuineen sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Ei minun tietenkään olisi tarvinut ostaa itse Jussille otsapantaa tai huopaa, mutta kun katselin oria Hallavan pihalla keväisessä auringonpaisteessa, olin tyytyväinen, että olin tehnyt sen. Lopulta jokaisella pienelläkin yksityiskohdalla olisi merkitystä ja Jussi ainakin oli valmis radalle.

Nyt kun Jussi oli puunattu viimeistä karvanpäätä myöten kuntoon, oli minun vuoroni. Avasin kännykän etukameran ja vilkaisin omaa kuvaani. Olisi ollut äärettömän noloa päätyä radalle niin, että naamassa olisi olisi ollut musta viiru tai vaatteissa roskia. Olin meikannut aamulla kevyesti lähinnä palauttaakseni värin kasvoihin. Siitä huolimatta minusta tuntui, että näytin kalpealta kilpailupaikalla. Ehkä pitäisi lisätä hieman poskipunaa vielä ennen rataa. Hiukset olin laittanut siistille nutturalle hiusverkon avulla, joten niiden pitäisi pysyä ojennuksessa tapahtui mitä tahansa.

Olin iloinen siitä, kuinka täydellisesti uusi musta kisatakki istuikaan päälleni. Olin tilannut sen netistä sovittamatta, joten koskaan ei voinut tietää etukäteen, millainen lopputulos olisi. Tällä kertaa minulla oli käynyt hyvä tuuri ja takki oli kuin tehty minulle. Strassikivikoristeet kauluksessa ja taskuissa samoin kuin pienet hopeiset napit sopivat täydellisesti yhteen Jussin varusteiden kanssa. Jos Jussilla olisi ollut ne kultakoristeiset kilpailuvarusteet, ei lopputulos olisi ollut yhtään niin tyylikäs. Samoin valkoisissa hanskoissa oli hienovaraiset strassikoristeet. Kimaltelevat koristeet taisivat olla heikko kohtani…

Valkoiset ratsastushousut sen sijaan olivat vähän liian lyhyet, mutta onneksi lahkeet jäivät piiloon mustien nahkasaappaiden alle. Olin todennut, että täydellisten housujen löytäminen oli mahdotonta. Jos ne istuivat muuten, niin yleensä ne olivat auttamatta liian lyhyet lahkeista. Jos taas valitsin sopivan pituiset housut, olivat ne usein liian isot ja roikkuvat muuten. Joka kerta, kun vedin jalkaan kisahousut, ne tuntuivat yllättävän jäykiltä ja jähmeiltä toisin kuin ne tummansiniset housut joita useimmiten tallilla käytin. Kesti hetken aikaa totutella siihen, miltä tuntui kävellä ympäriinsä ja lopulta istua hevosen selkään ne jalassa.

Vilkaisin kelloani ja totesin, että oli aika lähteä verryttelyyn. Tätä valmiimmaksi minua ja Jussia ei voisi enää puunata.

331 sanaa

[MarshallOsallistuja]

Matkalaulu. (442 sanaa)
12. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi. -> Ravimatka ft. Keijo

“Mikä on kuolemanpaikka?” Niklas kysyi, uppoutuneena apukuljettajan penkkiin mitä epämukavimman näköiseen asentoon.
“Hmh? Mistä moinen kysymys?” Marshall kysyi vuorostaan vähän hämillään.
“Eeeiku tosa kappaleesa vaan laulo niin. Jotaki että.. Uuteen nousuun kuolemanpaikalta tai jotai sellasta.”

“Kohta mennään vesille, Ruotsiin raviretkelle. Perse auki, muttei murheet paina–..”

“Aaa. Tämä kappale. Sillä tarkoitetaan juoksupaikkaa johtavan hevosen rinnalla. Paha paikka juosta, koska hyväpäinenkin juoksija saattaa siinä vauhdissa heittää hanskat tiskiin.”
“Ahaaa.. Eli biisissä hevonen kuitenki siltä sijalta meni johtavan ohi vai?”
“Niin kappale ainakin antaa ymmärtää.”
“…Ookko sä joskus onnistunu tekeen niin? Tai siis, mä tiiän että sä oot jonku verran kuitenki raveissaki ollu kisaamassa niin ookko sä siltä paikalta onnistunu pääseen voittoon?”
“Joitakin kertoja. Yleensä toki ajan vielä sen verran aloittelevilla hevosilla, että yritämme välttää sille paikalle joutumista. Jotku aloittelevat ravurit saattaa yrittää turhankin kovasti ja ottaa häviöstä aika pahasti itseensä jos ei ole varovainen. Kokeneemman hevosen kanssa saattaa jo kokeilla enemmänkin.”

“..Pidä ääntä tää on ravien play off. Täällä murheita puida ei jos oot messissä niin huuda hei!–”

“Onko teillä joskus jonku hevosen ura tyssänny johonki sellaseen sitte vai?”
“No ei nyt suoraan kuolemanpaikan takia, mutta epäonnistuneita startteja heti alkuun niin jotku on ottaneet aika paljon takapakkia. Jos olen yhtään perillä tämän hetken tilanteesta niin ainakin Stanko ja Yale on tällä hetkellä treenitauolla juurikin sellaisen takia.”
“Mmhm.. Mikset sä nykyään muuten myös aja kilpaa? Ko sä vaan meet koulukisasta toiseen.” Niklas kysyi, naputellen toisella jalallaan musiikin tahdissa auton lattiaa vasten.
“Yksinkertaisesti koska minulla ei ole täällä hevosta millä ajaa kilpaa. Mutta myös sen takia, että nautin enemmän ratsastamisesta etenkin näin kilpailemisesta puhuessa. Toki ehkä kaikkein eniten nautin troikan ajamisesta.” Marshall vastasi pienen hymyn kera, vilkaisten sivupeilistä auton perässä olevaa traileria.

“..ja kun päästään perille vaaraa ylilyönneille–..”

“Nno se.. Mutta niitä troikka juttuja varten sun pitää mennä kyllä kotias. En oo ikinä nähny tai ees kuullu että joku Suomesa tekis sitä.”
“En ihmettele. Se on jo kotonakin aika kuollut laji, mitä toki yritetään elvyttää koko ajan. Sillä on kuitenkin pitkät perinteet.”
“Näin oon joo ymmärtäny.” Niklas hymisi päätään hieman nyökytellen. “Luuletko että pystyt joskus alkaa hyppään enemmän?”
“Jos kaikki menee hyvin ja minulla on tarpeeksi onnea matkassa niin joo. Toki, siihen menee varmasti oma aikansa mutta… Toivottavasti. Jos ei niin sitten jatkan tätä vanhaa samaa kuviota ja pidättäydyn sileällä työskentelyssä.”
“Vissiin aika epärealistinen ajatus mutta mieti kuin siistiä ois jos ens vuonna me kumpiki kisattas Tie Tähtiin kisan kummassaki luokasa. Koulussa ja esteillä.”
“Se voi olla tai olla olematta epärealistinen ajatus. Mutta ehkä minä sillä kerralla tyydyn vain valmentajan rooliin.” Marshall vastasi virneen kera.
“Eipähän ainakaan tarvis stressata että pääsenkö valmentautumaan tarpeeksi usein.” Niklas totesi, kurottaen auton soitinta kohden ja laittoi saman kappaleen soimaan uudestaan ja mutisi ”..hyvä biisi.”

***
***

Mutkia matkaan (599 sanaa)
14. Pyydä tarinaan aihe samassa tilassa olevalta henkilöltä. “No koska oot tapaturma-altis niin haaveri”, tyttökaveri

Ajomatka Ratsumajatalo Pihlajaan oli aika hyvin jo puolessa välissä, kun tienvarsimainos oli taas ilmoittanut lähimmästä ABC huoltoasemasta jolloin Marshall oli ehdottanut kahvin hakemisen mittaista pysähdystä. Rastapää parkkeerasi auton ja hevoskopin parkkialueen reunalle missä oli edes vähän rauhallisempaa.

“Otatko sä jotain muuta?” Marshall kysyi, täyttäessään pahvista take away mukia kahvilla.
“Tuumasin että kahvin kaveriksi ottas jotaki syötävää. Nii, ja tupakka loppu…” Niklas vastasi samalla kun kurotteli ottamaan vitriinistä sämpylää “Otakko sä muuten leivän?” mies kysyi vielä nopeasti, ottaen toisenkin kun sai vastaukseksi nyökkäyksen.
“Kaks kahvia, sämpylää ja…” Marshall luetteli kassan takana seisovalle naiselle, kääntyen lopuksi katsomaan Niklasta.
“..Hä?”
“..Niin mikä tupakka..?”
“…Aaa, ai sä maksat kaikki vai?” Niklas kysyi kulmiaan kohottaen “Äää, smartti. Vihiriä. Ja pieni.”

Myyjä vilkuili miesten välillä, pyytäen lopulta että sai nähdä Niklaksen henkkarit varmuuden vuoksi. Mies oli nopeasti kaivanut lompakon taskustaan ja näyttänyt ajokorttiaan, jonka jälkeen myyjä oli ilmoittanut loppusumman maksua varten.

“Olen muuten huomannut että poltat nykyään paljon vähemmän kuin ennen.” Marshall totesi kun he suuntasivat parkkipaikan läpi autolle päin.
“Puolet vähemmän, jos tarkkoja ollaan. Mutta mä kyllä vähän mietin että jos heittäytys iha hurjaksi ja koittas lopettaa kokonaan. Tai ainaki vähentäs vielä jonku verta, ehkä silleen että joku.. neljä tupakkaa päiväsä.” Niklas vastasi ehkä vähän ylpeänä jo nykyisestä vähentämisestä.
“Katsos kuka on alkanut laittamaan itselle suuria tavotteita.” rastapää vastasi pienen hymyn kera. “Ensin ratsastus tavoite ja nyt tämä. Mutta myönnän, olen erittäin iloinen jo tästä saavutuksestasi. En epäile ettetkö onnistuisi ainakin lisä vähentämisessä.”
“Jänniä juttuja. Kuka tietää kuin paljo mä vielä kehitän itteäni uudeks ihmiseksi.”
“Pitäisikö minun huolestua että aiot kehittää itseäsi niin paljon, että vaihdat minut johonkin punapäiseen naiseen?”
“Hmmm….Näh. En sentään.” Niklas vastasi lopulta leveän virneen kera, kuin olisi ensin muka vakavasti harkinnut sitäkin muutosta.
“Hyvä niin.” Marshall vastasi pienen virneen kera. “Haluatko muuten katsoa että Arlekinilla on pysynyt heinäverkko sen ulottuvilla?”

Niklas vastasi lähinnä epämääräisellä muminalla haukattuaan juuri omasta sämpylästään, jättäen kahvimukinsa auton katon päälle ja siirtyi trailerin luo. Mies piteli leipää hampaidensa välissä ja avasi kopin keulassa olevan sivuoven ennen kuin otti välipalan taas käteensä.

“Moi Arlek, sulla kaikki hyvin eikö vaan?” Niklas puheli hevoselle, joka työnsi päätään avoimen sivuoven suuntaan. Mies nojautui hieman taaksepäin, katsoen autolle päin “Kyllä se yltää siihen mutta se on kiskonu suurimman osan heinästä jo maahan, että siinä ei paljo syötävää–.”

Puheen katkaisi hyvin nopeasti rääkäisy, mitä seurasi hyvin nopea litanja kirjava valikoima kirosanoja jotka vaimenivat lopulta hiljaisempaan puhinaan. Marshall oli juuri kurottanut laittamaan kahvimukin auton mukitelineeseen, ja huudon kuultuaan nousi ulos autosta sen verran vauhdilla että iski päänsä oviaukon yläreunaan. Mies tiiraili kopin suuntaan että mitä siellä oli oikein tapahtunut, harppoen nopeasti auton perän luo että näki Niklaksen joka oli lähes kaksinkerroin taipuneena.

“..Mitä tapahtu? Puriko Arlekin?” rastapää kysyi ensimmäisen asian mikä mieleen tuli, vaikka ei todellakaan uskonut että tamma olisi muka purrut. Se ei todellakaan kuulunut sen tapoihin.
“…Ei… Tuuli pamautti ton vitun sivuoven kii..” Niklas puhisi hampaiden välistä “.. Sormet jäi väliin..”

Marshall irvisti hieman jo pelkästään sympatiakivusta, hypähtäen vetopään yli nuoremman miehen luo ja pyysi tuota näyttämään kättään. Rastapään suu vetäytyi tiukaksi viivaksi kun tuo näki kuoriutuneen ihon ja veren Niklaksen sormilla. Tuo oli mitä todennäköisimmin vaistomaisesti osuman jälkeen kiskaissut käden pois oven välistä, minkä takia jälki näytti vielä rajummalta.

“..Tuota… Tähän ei riitä vain pesu ja laastarit..” Marshall vastasi lopulta, käänneltyään hyvin varovaisin ottein toisen kättä että näki paremmin tuon pikkurillin. “Tai muuten ehkä riittäisikin. Mutta sun pikkurillissä on sen verran syvä haava että tuo saattaa vaatia jo joko liimaamisen tai pari tikkiä..”
“Amputoi koko vitun käsi niin sattuu vähemmän..” Niklas ähisi hampaiden välistä, pyyhkien terveellä kädellään silmäkulmiaan nopeasti.
“Mene autoon. Laitan tuon sivuoven kiinni niin katsotaan missä on lähin terveyskeskus.”

[MarshallOsallistuja]

3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana. (395 sanaa)

Tuntui samaan aikaan hieman oudolta mutta myös mukavalta vaihtelulta pukea päälle jotain edes vähän huolitellumpaa kuin tallikamppeet tai perus arkivaatteet. Marshall oli tiennyt oikeastaan jo avajaisista lukiessaan että mitä pukee päälle mutta Niklas oli viettänyt ties kuinka pitkän ajan tonkimalla läpi omia vaatteitaan, yrittäen löytää jotain mieluisaa mikä oli samaan aikaan sopivan arkista mutta kuitenkin vähän parempaa.
Marshall napitti mustan kauluspaitansa viimeisiä nappeja samalla kun tiiraili ikkunasta näkyvää punaista tallirakennusta sekä sen läheisyydessä olevia tarhoja, tarkastaakseen Arlekinin. Joku muutaman hengen porukka oli juuri pysähtynyt kiertelyllään tarhoille, ja pari heistä ojensi käsiään tamman nuuhkittavaksi. Jo täältä katsottuna Marshall oli täysin varma siitä että Arlekin nuoli ihmisten kämmeniä piparminttuja etsien. Mies poimi yöpöydälle jättämänsä rannekellon toiseen käteensä, taiteillen sitä vasemman ranteensa ympärille ja siirtyi siitä jo hakemaan kenkiään.

“Miten valmistautuminen etenee?”
“Helppoahan se sulle on ko ei tarvi muuta ko laittaa rastat kii ja menoks.. Ja no, sulla on kaks toimivaa kättä.” Niklas puhahti huoneen toiselta laidalta, yrittäen parhaansa saada hiuksiaan ojennukseen yhden käden voimin.
“Ehkä nykyään. Mutta ensimmäiset kerrat rastojen siististi kiinni saaminen oli kyllä työn ja tuskan takana, piti pyytää äidiltä apua.” Marshall myönsi pienen virneen kera, seuraten Niklasta katseellaan hetken. “…Särkeekö sitä kättä kuinka paljon? Pitäisikö sinun suosiolla ottaa särkylääke?”
“Eip. Koska jos mä otan sen napin, niin mä en saa juua mitään. Ja mähän en aio tuhlata tilaisuutta ilmaseen alkoholiin.”
“…No, teet niinkuin parhaaksesi näet.. Mutta ei ehkä kannata hankkia krapulaa. Muuten huominen voi olla aika tuskaisa odotella kisapaikalla”
“Elä huoli, emmä ny niiin paljo aio ottaa. Mutta muutaman ny ainaki.” Niklas vastasi, kiskoen tuolin selkänojalla ollutta bleiseriä päälleen.

Marshall siirtyi hissukseen jo ovelle päin, avaten sen lopulta ja päästi Niklaksen edellään ulos huoneesta. Alakerrasta vaimeana kantautunut puheensorina kuului huomattavasti voimakkaammin käytävän puolella, ja kaikesta päätellen avajaiset olivat vetäneet puoleensa hyvin paljon väkeä. Rastapää veti syvään henkeä, asennoiden mieltään sosiaaliseen tilaisuuten sopivaksi kun he laskeutuivat portaita alakertaan.
Pääoven tuntumassa oli seisomassa nainen jonka Marshall tunnisti toiseksi majatalon omistajaksi, jonka he olivat tavanneetkin aikaisemmin kun olivat saapuneet. Elyssa hymyili lähes säteilevästi, toivotellen sisälle saapuneita vieraita tervetulleeksi ja tarjosi tarjottimella olleita korkeita laseja heille.

“Hei, toivottavasti ootte pitäneet huoneestanne.” nainen tervehti yläkerrasta saapuneita miehiä.
“Ollaan. Ja mä henkilökohtasesti rakastan niitä verhoja.” Niklas ennätti sanomaan väliin leveän hymyn kera.
“Mukava kuulla.” Elyssa vastasi naurahtaen “Ottakaa ihmeessä lasit ja katselkaa ympärillenne. Kokoonnutaan kohta sinne suureen ruokasaliin, niin hoidetaan juhlallisuudet alta että voidaan nauttia illan tunnelmasta ja tarjoilusta.”

***
***

4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu (302 sanaa)

“..Mä melkeen toivon että mulla ois krapula.. tai että ne ois amputoinu mun käden. Tai nää kaks sormea ees.” Niklas mumisi tyynyä vasten.
“Toin siihen sun yöpöydälle lasin vettä ja ne särkylääkkeet. Kannattaa ottaa heti niin ne ehtii alkaa vaikuttamaan ennen kuin sun pitäisi alkaa valmistautumaan lähtöön.”
“Oih, huomaavaisuutenne on erittäin arvostettua rakas.” mies vastasi, ja oli jo nopeasti noussut istumaan ja hapuili itselleen tarvittavat yöpöydältä.

Marshall seisoi huoneessa olevan peilin edessä ja mittoi solmiotaan oikean mittaiseksi, ennen kuin alkoi solmimaan sitä tottunein liikkein samalla kun mielessään kävi läpi päivän muistilistaa. Arlekin oli jo harjattu ja jouhet letitetty, joten ei tarvinnut kuin pakata tavarat autoon, lastata hevonen kyytiin ja ajaa Hallavaan. Sen jälkeen ehtisi pienen hetken vaikka seurata suorituksia ennen kuin pitäisi laittaa hevoselle varusteet päälle ja käydä alkulämmittely metsäpoluilla ennen viimeistelyä. Parhaimillaan ehtisi jopa näkemään kaikkien muiden Hopiavuorilaisten suoritukset.

“Joko sua tällä kertaa jännittää ees vähäsen?” Niklas kysyi, kiskoessaan omia vaatteita päälleen.
“…Ei ehkä niin paljon mitä toivot, mutta ehkä ihan vähän. Tämä on kuitenkin finaali.” Marshall vastasi, kiristäen solmion sopivaksi kaulallaan ja taittoi kauluksen alas. “..Ja no, myönnettäköön että totta kai toivon että Arlekin suorittaisi hyvin vielä tänään. Niin voin ylpeänä ilmoittaa isälle navetan takaa löydetyn kopukkani kokonais menestyksestä sen ensimmäisessä ratsastuskilpailussa.”
“Jo oli aika! Mä oon oottanukki että millon sä myönnät ton ääneen!”

Rastapää katsoi virnistäen toista, ennen kuin kääntyi ympäri sulkemaan pukupussin ja kantoi sen mukanaan huoneen ovelle päin missä reppu odotti jo valmiina lähtöä varten. Mies nosti rannekellon näkyvilleen ja laskelmoi ties kuinka monennetta kertaa kuinka paljon heillä oli vielä aikaa ennen kuin alkaisi tulemaan hoppu, vaikka tiesi varsin hyvin että vielä ei ollut kiire. Lähes neuroottisella aikataulujen suunnittelemisella oli omat positiiviset puolensa, etenkin kun Marshall laski aina muutamaankin paikkaan hieman katastrofivaraa. Että jos tapahtuisi jotain heistä riippumatonta mikä hidastaisi etenemistä niin siitä huolimatta aikaa olisi riittävästi.

[NitthanOsallistuja]

14. Mun ärtynyt äitini sanoi aiheeksi ”no katulamppu”. 😀
363 sanaa

Onneksi Agnes ajoi. Kyllä minäkin ajaa osasin, mutta en olisi millään halunnut hevosenkuljetusvaunun kanssa. En edes tiedä, mitä pelkäsin, sillä aina matkat olivat sujuneet hyvin. Kerran olin sanonut Reitallekin, etten ikinä haluaisi ajaa kuljetusvaunun kanssa, ja siihen hän oli tuhahtanut, että se oli samanlaista kuin peräkärryn kanssa ajaminen: yli vain ei nähnyt. No, siinä tapauksessa se ei voinut olla niin vaikeaa, sillä kyllä minä peräkärryn kanssa osasin ajella ja peruutella, kun rauhassa sain tarvittaessa miettiä varsinkin niitä peruutuksia… Eikä niitä pitkillä matkoilla ollut…

Aamu oli ollut varhainen ja minua väsytti. Nojasin päätäni ikkunalasia vasten ja mietin hämyisästi, jäisiköhän siitä rasvainen jälki lasiin. Tunsin miten Jesse oli olemassa vierelläni, aistin sen kai hengityksestä ja ruumiinlämmöstä, mutta olin kummallisessa sumussa, enkä halunnut kääntää edes katsettani.. Ohi vilisevistä… Katulampuista… Olikohan hän kännykällä, vai katseliko toisen puolen… Lamppuja.

Lamppujen suhahtelu ohitse oli kuin lampaiden laskemista. Nukutti yhä enemmän. Etupenkillä kuulin Outin puhuvan hiljaisella äänellä, mutta sanoja en ymmärtänyt tai erottanut, ja ajaminen kesti kuisesti, päiviä ja öitä, ja katulamppuihin syttyi valo.

Se oli keltaista ja kelmeää, mutta se kuului asiaan. Sellainen valo näin kaukaisten, pellon keskellä palavien katulamppujen päissä kuului ollakin. Valkoista valoa oli vain kaupungeissa. Minulla oli Flidan riimunaru kädessäni, ja sen päässä itse hevonen. Tunsin puristavani narua, vaikka en käsiäni nähnytkään, ja Flidan takana taivas oli ihan kuin maalaus, ihan kuin huono animaatio, ei ihan niin kuin oikean talvisen taivaan kuului olla.

Toisessa kädessänikin oli jotain, ja kun käännyin katsomaan, se oli Noan käsi. Hänellä oli varmaan lapaset kun tuntuma oli niin puuroinen, mutta olihan talvi ja pellon keskellä tuuli kylmästi. Yritin kysyä, missä Flidan varsat olivat, mutta hän ei vastannut. Sen sijaan hän määräsi, että kuumempaa, enkä minä ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Silloin katulampuista kuitenkin leimahti tulta, ja minä päästin irti hänestä, ja Flidastakin päästin irti, koska halusin heidän pääsevän pakoon…

”Mä en voi oikeasti olla näin kuumassa”, Agnes sanoi silloin ja avasin silmäni.
”Mulla on ihan tosi kylmä”, Outi valitti hiljaa.
”Mä laitan tätä edes vähän kylmemmälle…”
”Äsken tänne meinas jäätyä, että et kyllä–”

Surullisena katselin Jesseä, joka tuijotti ikkunasta ulos niin kuin minä hetki sitten. Hänkään ei tainnut kuitenkaan tietää, miten hirveistä asioista näin unta, kun suostui vielä istumaan saman auton takapenkille.

***
***

20. Robert Harrington
”Kuka?”
”Robert Harrington.”
”Kuka?”
”Robert. Harrington.”

Kun näin Robert Harringtonin, muistin elävästi keskusteluni Reitan kanssa. Olin yrittänyt kysyä, kuka ihme on Robert Harrington, kun Reita oli häntä osoittanut ja todennut, että tuo on Robert Harrington, hänen onnenamulettinsa. Sen sijaan että hän olisi selittänyt tarkemmin kun kysyin, hän oli vain toistanut tämän Robert Harringtonin nimen hampaat yhä enemmän irvessä, niin etten ollut uskaltanut kysyä, varsinkin kun Robert Harrington oli lähestynt niin paljon, että hän olisi kuullut kuiskatunkin keskustelun.

Hallavassa näin hänet taas Pondia satuloidessani. En ollut varsinaisesti odottanut sitä, mutta en yllättynytkään. Olihan Tie Tähtiin sentään sarjakilpailu, ja hän oli ratsastanut aiemmissakin osakilpailuissa. Hyvin harva jätti ilmeisesti kilpailun kesken, ja aina painavasta syystä. Tämä nuori mies ei vaikuttanut luovuttajalta.

Reitan onnenamuletti Harrington pitäytyi erillään muista. Hän jutteli vain niille, jotka olivat selkeästi samaa porukkaa, enkä uskaltanut mennä siihen väliin. Olin toki utelias näkemään, tuottaisiko hän minullekin hyvää onnea kilpailuissa, mutta en tiennyt, mitä hyvän onnen saamiseen vaadittaisiin. Reita ei ollut kertonut. Hän oli todennut vain sijoittuvansa aina paremmin ja tekevänsä paremman suorituksen Pondilla, jos Harrington oli mukana. Ruunaan Kypärässä ilmeisesti tämä nuori mies oli ollut paitsi Reitan onnenamuletti, myös pahin kilpailija.

Pond vilkuili Harringtonin tammaa samalla kun minä häntä itseään. Olin melko varma, ettei hän huomannut minua. Loin vielä viimeiset tutkivat katseet häntä kohti ennen kuin kiristin satulavyön. Suitsimiseen tarvitsin aina koko keskittymiskykyni.

Pond avasi suunsa tosi helposti, kun sen suupielessä käytti peukaloa. Sen niksin olin oppinut jo Minin hoitajana. Kehuin Pondia ja suukotin sen poskea vedettyäni suitsien niskahihnan sen korvien ylitse. Sitten oioin huolellisesti sen olemattoman otsaharjan ja kiinnitin suitsien lukot.

”Tuttu hevonen”, sanoi tuntematon ääni silloin vähän matkan päästä, ja vaikka olin varma ettei kukaan minua puhuttelisi, käännyin katsomaan.
Robert Harrington oli huomannut tuijotukseni. Ihan varmasti. Ei hän muuten olisi siihen tullut.
”Joo tää ei oo mun”, sopotin hädissäni. ”Ei mun ollu tarkoitus tuijottaa sua.”
”Tuijottaa?”
”Joo, joo, Reita sanoi että… Tai siis tämän omistaja tuntee sut.”
”Schwart?” Harrington kysyi hassusti.
”Svart.”
”Tosi ahdistavaa”, hän naurahti, ja mietin, tiesikö hän olevansa onnenamuletti.

***
***

17. Robert Harrington 2
314 sanaa

”Tuttu hevonen”, sanoi Robert Harrington ensimmäiset sanansa minulle, kun olin juuri suitsimassa Pondia.
”Joo tää ei oo mun”, myönsin hänelle heti, sillä tottahan hän Pondin tunsi, jos Reitakin tunsi hänet ja hänen hevosensa. ”Ei mun ollu tarkoitus tuijottaa sua”, lisäsin vielä nopeasti, sillä olinhan juuri katsellut häntä kauan ja miettinyt, miksi Reita sanoi hänen olevan onnenamuletti.
”Tuijottaa?”
”Joo, joo, Reita sanoi että… Tai siis tämän omistaja tuntee sut.”
”Schwart?” Harrington kysyi hassusti ja saksalaisen kuuloisesti.
”Svart.”
”Tosi ahdistavaa”, hän naurahti. ”Hevospiirit on pienet. Sen mä tunnen ja tämän hevosen, mutta..?”
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, esittelin ja työnsin käteni häntä kohti.
”…Robert”, Harrington sanoi ja näytti hyvin eksyneeltä niin kuin melkein kaikki, jotka kuulivat nimeni ensimmäisen kerran.
”Kaikki sanoo mua Chaiksi”, sanoin.
”Harry halusi tulla vain tervehtimään teitä”, Harrington sanoi ja oli jo lähdössä, mutta en halunnut päästää häntä.
”Harry?” ihmettelin oikeastaan suurimmaksi osaksi siksi, että hänelle puhuminen oli parempaa kuin yksin jännittäminen. ”Mä luulin, että sä oot tyttö, Harry!”
”No se on kyllä tyt– Se on kyllä tamma…”
”Ja sen nimi on Harry?”
”Niin”, Harrington sanoi kohteliaasti, mutta sellaisella nuotilla, että oli varmaan ennenkin kuullut typeriä ihmettelyjä tyttöhevosensa nimestä.
”Tää on Pond… Mutta sähän tiesitkin sen jo naa!”
”Reita Svart ei ratsasta?” hän kysyi, ja se oli ennemminkin toteamus.
”Se sanoo että se on liian vanha näihin kilpailuihin jo”, möläytin ennen kuin tajusin, että ehkä Reita ei halunnut kaikkien tietävän sitä.
”Vai liian vanha”, Harrington hymähti ja sai minut pelkäämään, että hän olisi itse Reitan kanssa samaa ikäluokkaa.
”Ei se oikeasti ole”, kiirehdin sanomaan.
”Mm. Sua mä en ole ennen nähnyt Chai. Ootko sä kilpaillut ulkomailla, vai muuten vain ihan eri paikoissa kuin mä?”
”Oikeastaan”, rykäisin ja tunsin punastuvani. ”Oikeastaan… Mä en ole ennen… Tai nää on mun…”
”Hei, sehän on hienoa!”, Harrington sanoi, ja tiesin heti, että hänen täytyy olla onnenamuletti ystävällisyytensä takia. ”Kaikki ne jostain aloittaa, ja sulla on mennyt hienosti! Onnea kisaan.”

[NitthanOsallistuja]

3. Jesse
348 sanaa

Oli musiikkia. Se oli melko hiljaista. Ratsumajatalo Pihlan avajaiset eivät olleet ollenkaan sellaiset avajaiset, joihin minä olin tottunut. Nämä avajaiset olivat kuin limudisco. Oli hevosihmisiä hymyilemässä iloisesti. Kuohuviiniä, josta en ollut koskaan oppinut pitämään, vaikka osasinkin juoda sitä täsmälleen oikeaan tahtiin, emäntien tahtiin, niin kuin äiti oli opettanut. Siistejä vaatteita oli, vaikka ei nyt mitään kokopitkiä pukuja. Puku ja takki oli minullakin. Ja hirveän kuuma ja jano.

Aikani etsin sopivaa paikkaa ympäriinsä, mutta en osannut puhua oikein kenellekään. Suurin osa hevosihmisistä oli vielä minuakin nuorempia ja tuntuivat puhuvan mielellään hoitohevosistaan, jotka tunsivat itse, mutta jotka olivat tuntemattomia. Pidin siitä puheen sävystä, niistä hellittelevistä hevosten lempinimistä, mutta en osannut muuta kuin kysyä kiinnostuneena lisätietoja hoitohevosista, niin kuin lapsilta on tapana kysyä.

Yritin olla sosiaalinen, mutta se oli väsyttävää. Se oli ollut väsyttävää Hopiavuoressakin pitkään, sillä en kokenut kuuluvani heidän luokseen, vaikka viime aikoina olikin ollut helpompaa ja mukavampaa ja olin suorastaan viihtynyt. Sitä ajatellessani etsin katseellani Agnesia ja Outia, jotka vastasivat hymyyni keskustelukumppaniensa päiden ylitse kauempaa pöydistä. Jokaisella tallilla oli klikki, niin kuin Hopiavuoressakin, eikä sitä klikkiä yhdessä illassa murrettaisi. Muut tunsivat toisiaan hieman ennalta, pitäytyivät omissa porukoissaan, tai olivat yksin niin kuin minä.

Huoneen toisella puolella ikkunapöydän ääressä näin yhden hahmon, joka oli yhtä yksinäinen kuin minä. Epäröin kävellä hänen luokseen, mutta aikani katseltua menin kuitenkin. Hän oli hymytön, sulkeutunut ja surumielinen niin kuin Reita, ja vaikutti kai siksi minusta helpoiten lähestyttävältä.

”Hirveen kauniit maisemat”, kehuin istuessani Jesseä vastapäätä pöydän ääreen.
”Ne on”, Jesse vastasi vähäpuheisesti.

Jesseä piti houkutella katsomaan minua ja ottamaan kontaktia vähän samalla tavalla kuin Reitaa, mutta sen osasin jo. Kumpikaan ei pitänyt tuijottamisesta tai suorasta katsekontaktista, mutta kun katselin ikkunasta ulos ja vain välillä Jesseä, hänkin uskalsi vilkaista minua ja hymyillä hieman vetämällä toista suupieltään taaksepäin.

”Mä kävin täällä ennen usein”, Jesse sanoi yhtäkkiä.
Silloin minä en sanonut mitään, koska kokemukseni perusteella ennustin, että se olisi tukkinut hänen suunsa, josta muutenkin kuului harvoin puhetta.
”Mulla oli hoitohevonen täällä”, hän sanoi selitykseksi.
”Sittenhän sä tunnet kaikki!”
”Niin. Enemmän tai vähemmän”, hän sanoi yhtä yksinäisesti ja surullisesti kuin miltä minusta tuntui ja katseli ylitseni tuttuja ihmisiään.

***
***

4. Noa
352 sanaa

Sunnuntaiaamu valkeni. Se kuulosti linnunlaululta ja askelilta hiekkaisessa pihassa. Se tuoksui hieman pesuaineelta ja paljon joltain hedelmäiseltä, ehkä hieman päärynämäiseltä, Ekun tutulta hajuvedeltä. En halunnut avata silmiäni, sillä sängyllä peiton alla oli mukavaa, ja nenäni oli Ekun niskaa vasten, käsivarteni hänen ympärillään.

Hetken olin onnellinen. Olin selviytynyt kaikista kilpailuista. En ollut selviytynyt voittajana samassa mielessä kuin Reita ja Jesse viime vuonna, mutta kuitenkin. Olin elossa. En ollut kertaakaan nolannut itseäni. Olin siis ylittänyt kaikki odotukset. Olin ollut vieläpä rohkea. Olin tehnyt sen, vaikka olin pelännyt kilpailemista ja ylipäätään hyppäämistä melkein yhtä paljon kuin teatterilla näyttelemistä. Kyllä, olin erittäin ylpeä itsestäni ja tunsin olevani oikea mies.

Sitten sydäntäni alkoi nakertaa niin kuin mato nakertaa omenaa, joka ei ole enää hyvä ja terve. Tiesin, mikä minua nakersi, mutta yritin työntää sen pois. Noa siellä nakersi, koska kun Pondin tavarat olisi pakattu ja se olisi lähetetty pois, en näkisi häntä enää koskaan. En saanut olla siitä pahoillani, sillä se säästi minut Helvetiltä, mutta olin silti. Kovasti pahoillani. Vaikka kuinka muistelin, että Ekkua minä rakastin, ja vaikka aurinko kuinka paistoi verhojen lomasta päällemme ja linnut lauloivat meille, olin väärässä paikassa. En saanut olla siinä hänen vieressään, koska ajattelin niin sairaita ajatuksia, Noaa.

Minun olisi pitänyt nousta. Lihakset olivat maitohapoilla, mutta niiden särky johtui vain ratsastamisesta. En ollut juonut, en ollut koheltanut majatalon avajaisissa. En ollut muutenkaan tehnyt mitään sopimatonta. En ollut sanonut kenellekään mitään tyhmää. En ollut sanonut Noalle varsinkaan mitään tyhmää. En ollut laittanut viestiä, en ollut edes harkinnut, sillä mitä sanottavaa minulla muka oli? En ollut tehnyt mitään aikaisemminkaan. Pari kertaa olin hipaissut häntä, mutta silloinkin minulla oli ollut siihen syy, kuten auttaa hänet Pondin selkään silloin kerran. Ei yhtäkään sopimatonta kosketusta… Sopimattomia ajatuksia kyllä…

Nousin sängystä ja avasin silmäni. Minun ja Ekun makuuhuoneessa oli siniset verhot ja silloin sininen tuplapeiton pussilakanakin. Ikkunaverhoissa oli ruusukkeita ja osa niistä oli minun. Olin haaveillut tästä elämästä ja olin ollut onnellinen jo hyvän aikaa Kein jälkeen. Noa teki minusta sairaamman. Kun pääsisin tallilta, pääsisin hänestä, ja se tuntuisi pahalta, mutta se olisi oikein. Tällaisen viallisen ja sairaan Jumala oli minusta luonut, mutta ei minun tarvinnut toteuttaa taipumuksiani.

[NitthanOsallistuja]

Aika alkaa loppua. Myönnettävä se on, etten taaskaan kerkeä hiomaan sitten näitä loppuja. Nyt tulee oksennusta!

5. Lamaannuttava pelko

Olin nukkunut matkalla Hallavaan Tie Tähtiin -cupin finaaliin, viimeiseen koitokseen, ja se oli saanut mielialani sekavaksi ja inhottavaksi. Mietin asioita, joita ei pitäisi.

Niin kuin maanjäristyksiä, niitä mietin. Nälänhätää. Sotia.

Yritin miettiä maanjäristyksiä, nälänhätää ja sotia, mutta en pystynyt. Mieleeni tunki väkisin asioita, jotka olivat paljon pahempia kuin mikään niistä. Tai yksi asia, joka oli paljon pahempi kuin mikään niistä.

Olin matkalla Hallavan finaaliin, Tie Tähtiin -finaaliin. Kei ratsasti viime vuonna siellä. Hänen menestyksensä koko kilpailusarjassa ei ollut häikäisevää. Minä olin pilannut sen, hänen kilpailunsa, harhauttanut häntä. Tänä vuonna Kei ei ollut edes osallistunut. Miksei? Minunko takiani?

Kun käännyimme Hallavan tienpätkälle, minua alkoi yhtäkkiä oksettaa. Edessämme ajoi toinen auto, takanakin oli yksi, ja autoja oli pysäköity tien viereen jotta kaikki mahtuisivat. Aloin etsiä katseellani tuttua Audia. Olin vasta herännyt, ja siinä tilassa olin ihan varma, että Kei oli kuitenkin päättänyt osallistua finaaliin.

Mitä minä hänelle sanoisin? Mitä muka voisin sanoa? Minä olin suudellut häntä pimeässä karsinassa, jota hän oli ollut siivoamassa, ja laittanut asioita tapahtumaan. Hän olisi vihainen, kun hän oli eronnut tyttöystävästään, jonka kanssa oli melkein kihloissa. Hän ei saisi tyttöystäväänsä edes takaisin, sillä viimeisten huhujen mukaan Emilialla oli joku toinen ja… Ja… Vauva! Kei pitäisi sitä kaikkea minun syynäni ja olisi vihainen. Ja olisi ihan oikeassa. Ja pian minun olisi kaikkien aikana kohdattava hänet Hallavan pihassa, joka lähestyi uhkaavasti… Eikä Audia näkynyt vielä… Vaikka Kei olikin aina niin hyvissä ajoin liikkeellä, että olisi parkkeerannut autonsa ensimmäisenä, kaikkien taakse piiloon.

Kun pysäköimme automme, en olisi halunnut nousta sieltä. Vatsaani vihloi ja väänsi niin, että jopa Jesse sanoi minun olevan kalpea. Pudistin hänelle vain päätäni. Outi kysyi, jännittikö minua noin kovasti, ja kyyneleet silmissäni ja kiitollisena nyökytin, vaikka se ei ollut yhtään totta. Aioin vedota kilpailujännitykseen, kun jäisin autoon odottamaan. Aioin jäädä pois, koska en voisi nousta autosta… Sanoinkin jo seuraavani heitä pian perästä…

Kun Outi sanoi ilmoittavansa minut samalla ja kääntyi lähteäkseen muiden kanssa, muistin, että minullahan oli lähtölista tulostettuna laukussani. Siinä listassa ei ollut Keitaro Akiyaman nimeä.

8.
341 sanaa

Ne olivat viimeiset harjoituksemme ennen Hallavassa järjestettävää finaalia. Olin lämmitellyt Pondin ennen Reitan tuloa, ja nyt Reitakin oli siellä. Hän oli hiljainen, niin kuin tavallista, mutta se hiljaisuus tuntui erilaiselta.

Ravasin Pondin kanssa niin hyviä voltteja kuin taisin. Se oli haastava taivutettava, tiesin sen, mutta Reita onnistui sillä minusta aina paremmin. Silti hänen kommenteistaan päättelin, etten minäkään ihan turhanaikainen ratsastaja ollut. Reitan kommentit ratsastuksesta yleensä olivat onnistumisien alleviivaamisia. Silloinkin hän kehui ohjastuntumaani, vaikka jokin muu asia ei kannustanut Pondia taipumaan tarpeeksi voltilla. Itsetunnolleni hänen kommenttinsa tekivät aina hyvää, mutta en ollut varma, mitä voisin vielä parantaa. Toki hän parannettaviakin asioita löysi ja kertoi, mutta kovin vähän ja kovin varovaisesti. Hän ei koskaan muotoillut kommenttejaan negatiivisesti. Reita ei esimerkiksi sanonut, että käytin sisäpohjetta liian laiskasti ja väärin. Hän sanoi, että sisäpohjetta voisi käyttää enemmän ja pitää sitä edempänä.

Hymytönkin valmentaja ja ihminen Reita oli. Hänen silmänsä siristyivät välillä, ja hänen siristyksiään oli ainakin kolmenlaisia. Kun ravasin parhaani mukaan suoraan radan poikki, hänen siristyksensä kertoi, että minulla sujui hyvin, ja että hän arvioi tarkasti. Vihainenkin siristys hänellä oli, mutta sitä ei näkynyt valmennuksissa, vaan yleensä silloin kun juttelin hänelle. Yksi silmiensiristelytapa oli hänen tapansa hymyillä, ja siitä näin erityiset onnistumiseni.

Sen päivän treeni tuntui tahmealta. Ei se ollut minun suorittamakseni huono, mutta ei sellaisella suorituksella Tie Tähtiin -cupin finaalia voitettukaan. Pond yritti parhaansa, mutta minä en vain ollut niin hyvä ratsastaja kuin oikeissa kilpailuissa piti olla.

Kun sain hidastaa Pondin käyntiin, sanoin Reitallekin, etten minä pärjää. En minä osaa. Yrittäisin, menisin ja ratsastaisin, mutta en toisi enää ruusuketta kotiin.

Silloin Reita hymyili, ihan kokonaan, enkä ollut nähnyt sitä ennen. Hänen ulkonevat kulmahampaansa paljastuivat, enkä ollut ennen nähnyt niitä kuin hänen irvistäessään. Ajattelin, että tuollaisen Reitan kai Ruska näki kotona.

”Ei se mitää haittaa”, Reita sanoi ja katsoi suoraan minua. ”Ei mua ruusukkeet ja muu roju kiinnosta. Sä voitit jo: osallistut hienoon finaaliin, kun vielä talvemmalla vaan jankutit räkä nenässä että emmäosaahypätämäkuolenmäkuolen.”

Aloin nauraa vapautuneesti, eikä hän katsonut minua silmät vihaisesti sirrillään niin kuin yleensä, vaan käänsi vain katseensa pois. Hän taisi olla oikeassa.

***
***

16.
301 sanaa

”On aika kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Joku kasaa sinulle nyt paljon odotuksia. Tee parhaasi ja katso, mihin se vie.”

Ekku luki horoskoopin lehdestä minua viekkaasti katsoen. Kello oli vasta suurin piirtein neljä aamuyöstä ja vietin viimeisiä hetkiäni Ievannevan mökissä ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Hopiavuorta. Minun pitäisi olla perillä neljältä, jotta ehtisin laittaa Pondin kuntoon ja pakata sen tavaroineen autoon.

”Musta tuntuu että kaikki kasaa mulle paljon odotuksia”, huokaisin kuluneen pöydän naarmuista pintaa rapsuttaen. Siinä oli vielä leivänmurusia aamupalastani.

—

Vaikka en uskonut ennustuksiin ja horoskooppeihin — ja vaikka Raamattukin oikeastaan ne kielsi — aamun keskustelu Ekun kanssa nousi mieleeni kun lämmittelin Pondia ennen suoritustamme. Se oli ollut tahmea eilisen valmistavissa treeneissä ja olin ollut ahdistunut siitä. Reita oli kuitenkin hymyillyt silloin ja sanonut, että olen voittanut jo. Ekku puolestaan oli ylpeä minusta jo kun osallistuin, ja ukki siitäkin kun ylipäätään ratsastin. Kukaan ei kasannut minulle odotuksia, niin kuin ennustus oli sanonut…

Paitsi Hopiavuoren väki ja minä itse.

Kokosin Pondin ohjat paremmalle tuntumalle ja nostin laukan. Reita sanoi joskus edellisessä elämässä, että jos haluaa voittaa jotain, pitää nostaa pää pystyyn ja käyttäytyä niin kuin voittaja. Ei voi menestyä, jos on jo valmiiksi luovuttanut. Sitä samaahan se ennustus sanoi. Vaikka Pond oli kuinka tahmea tahansa, vaikka olin paljon huonompi ratsastaja kuin moni muu, minun pitäisi pian ratsastaa radalle sen oloisena kuin uskoisin tosissani voivani voittaa. Minun pitäisi uskoa hetken oikeasti voivani voittaa. Unohtaisin kaikki hämärät Keitä koskevat ajatukset ja Noan, ja eläisin radan verran hetkessä.

Kun ryhdistäydyin, Pondkin tuntui ryhdistäytyvän. Sen askel piteni ja se hakeutui peräänantoon, vaikka siihen asti olin saanut sen vain hölköttelemään. Keskityin täysin sen askeliin, itseeni, sen hengitykseen, sydämenlyönteihini…

Olin kai aina ennen ratsastanut jollekulle muulle, täyttääkseni jonkun muun odotukset, täyttääkseni jonkin velvollisuuden. Sillä kertaa, siinä finaalissa ratsastin kilpaa viimeisen kerran elämässäni ja aioin tehdä sen ainoastaan Pondille ja itselleni.

[AgnesOsallistuja]

Kiitos ja anteeks, nää tekstit on nyt väkisin kirjoitettu loppuun ja sen huomaa XD

9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta (303 sanaa)
Musta Sokan Royal-malliston kisatakki tuntui hyvältä päällä. Se istui loistavasti ja sen kultaiset yksityiskohdat sai mut tuntemaan itseni GP-tason ratsastajaksi. Ajatus nauratti, kun mun seuraavat kisat olisi niinkin mahtavat kuin TT-finaali. Riisuin kisatakin ja pyörin vaatekaapin edessä alusvaattesillani, minkä kisapaidan ottaisin sunnuntain finaaliin? Pyörittelin käsissäni valkoista ja beigeä paitaa, mutta kumpikaan ei tuntunut sopivalta. Beigessä oli se pieni reikäkin hihassa jonka olin unohtanut parsia.

Lopulta kaapista valikoitui tummanpunainen kisapaita, ei mikään uusin mutta se mulla oli ollut päällä Lexin ekoissa kisoissa Sjöholmassa. Ori oli silloin ylittänyt ensimmäistä kertaa kaikki mun odotukset ja mä toivoin että siihen punaiseen paitaan oli jäänyt hyvää karmaa finaalia varten. Puin paidan päälleni ja vedin uuden kisatakin niskaani. Ei huono kombo.

Mua olisi himottanut laittaa Provingan timanteilla koristellut kisahousut, mut timantit housuissa ja kultaa takissa oli munkinlaiselle harakalle liikaa. Revin ratsastushousuja alas hyllyiltä ja katselin aikaansaamaani housukasaa sängyllä. Nostin hiukset pois naamalta, sidoin ne nutturalle pään päälle ja aloin käymään housukasaa läpi. Kaipa valkoiset housut olisi sitten ainoa oikea valinta, en mä ees osaisi kisata muun värisissä pöksyissä.

Lex saisi tyytyä käyttämään samaa huopaa, joka sillä oli ollut jokaisessa osarissa. Se oli upea valkoinen Sokan kisahuopa, kultaisilla kanttauksilla. Huopa oli samaa sarjaa kuin mun kisatakki ja ne sopisi täydellisesti yhteen. Ja kirsikkana kakun päällä olisi Takakujan tallipuodista löytynyt otsapanta timanttikoristein. Kullanvärisiä timantteja ja pannan keskellä roikkui ihana timanttikoriste. Harakka much?

Kun lopulta peilailin itseäni vaatekaappien peiliovista, olin erittäin tyytyväinen asuuni. Tummanpunainen onnenpaita toisi kivasti väriä ja toivottavasti paljon onnea. Näytin siltä, että olin ennemminkin suuntaamassa kansainvälisiin kisoihin kuin Tie Tähtiin-finaaliin. Mutta finaali kuin finaali vaati sopivat kuteet, en mä alipukeutuneenakaan voisi ilmestyä Hallavaan. Mielummin överit, kuin vajarit. Ellei meidän kisasuoritus menisikään jostain kumman syystä nappiin, niin ainakin voisin olla kuuma puheenaihe överin varustuksen puolesta. Riisuin kisakamppeet pois, ripustin ne henkarille ja vein eteisen kaappiin roikkumaan etten vahingossakaan tahraisi niitä.

////

20. Hahmosi saa apua toisen tallin hahmolta (331 sanaa)
Kisapäivien hektisyys harvemmin tarttui muhun. Mutta tänään Hallavassa vallitsi aivan hullu, kaoottinen joukkohysteria vaikka itse kisapäivä olisi vasta huomenna. Ihmiset puunasivat ratsujaan hikikarpalot otsallaan ja puunatut ratsut muljauttelivat silmiään kaiken hässäkän keskellä. Lex oli tietenkin yksi niistä silmiään muljauttelevista ratsuista. Se pärski ja korisi, steppaili ja viskoi häntäänsä kun yritin purkaa kuljetuskamppeita sen päällä lainakarsinassa. Ähisin turhautuneena ja sihisin kirosanoja hampaideni välistä.

”Voinks mä auttaa?” hymyileväinen ääni kysyi karsinan ulkopuolelta. Se oli se sama tyttö, joka oli Tyrkkyluntin klinikalla. Sarah.

”Öööömh.. Joo. Kiitti” vastasin lopulta. En mä tykännyt ottaa apua vastaan tuntemattomilta ja kyllä mä olisin venkoilevan Lexin kanssa pärjännyt. Mut tänään apu kyllä kelpasi.

”Jos pidät tätä hetken paikallaan ni saan noi suojat veke” sanoin samalla kun ojensin riimunnarun Sarahin käteen. Nainen tarttui naruun itsevarmalla tavalla ja alkoi hyssytellä Lexiä. Se silitteli orin turpaa ja kuiskutteli sille lempeällä äänellä.

”Sä tosiaan tiedät mistä naruista vetää, Lex on ku sulaa vahaa sun käsissä” huikkasin Lexin takajalkojen ääreltä. Ori viskoi letitettyä häntäänsä kuin piiskaa ja väistelin sitä parhaani mukaan
.
”Effi on samanlainen herkkis. Ja Lefa. Tää Lexin pöhinä on vielä pientä noihin verrattuna” Sarah vastasi ja naurahti kevyesti.

”Jätin Lefan hetkeksi Robertin murheeksi et pääsin hetkeks hengittelee”
”Ja päädyitki tänne pitelemään hermoheikkoo oria”
”No hei, tottakai mä autan. Muistin heti Lexin sieltä Tyrkkyluntin klinikalta ku näin sen ni aattelin et tuun kurkkaa miten teillä menee”

Olin yllättynyt ja hämmentynyt kuinka reilu Sarah oli. Me oltiin naamatuttuja eikä ennen Ruunaankoskea oltu koskaan oltu missään tekemisissä ja tässä se nyt oli TT-finaalissa jeesaamassa mua.

”Kiitti avusta Sarah. Törmätään majatalon avajaisissa jos ootte tulossa sinne!” kiittelin naista leveä hymy huulillani. Sarah vannoi ettei auttamisesta ollut vaivaa ja heilautti heipat lähtiessään Auburnille varattujen karsinoiden suuntaan. Nakkasin Lexille muutaman leivänpalasen ruokakippoon ennen kuin lähdin pihalle. Pyörin hetken ympäri tallipihaa etsien epätoivoisena röökipaikkaa. Toisaalta, en ollut yllättynyt ettei ratsastuskoulun pihassa ollut stögistä joten lähdin kävelemään pois päin tallista samalla kun sytytin tupakan. Hallavan henkilökunta oli luvannut huolehtia Lexistä tänään joten seuraava etappi oli päästä majatalolle ehostautumaan avajaisia varten.

////

3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana (369 sanaa)
Tunsin itseni törkeän upeaksi. Mulla oli päälläni korkeavyötäröiset, leveälahkeiset beiget housut ja valkoinen hyvinkin avonainen silkkitoppi. Hiukset oli suoristettu ja olin käyttänyt meikkaamiseenkin melkein tunnin. Hymyilin mun peilikuvalle samalla kun keikistelin peilin edessä. Hento koputus keskeytti peilikuvani ihailun.

”Ooksä valmis?” Outi kysyi kun avasin oven. Nainen asusti viereisessä huoneessa ja olimme sopineet menevämme yhdessä alakertaan kun olimme valmiita.
”Joo enköhän. Näytät ihan super hyvälle, tosi kaunis mekko” kehuin Outia, sen mekko istui sille kuin nyrkki silmään ja nainen näytti tyrmäävälle.
”Ai, kiitos. Ja samat sanat!” nainen vastasi hämmentyneenä ja inan kiusaantuneena yhtäkkisestä kohteliaisuudesta.

Aulassa parveili ihmisiä minglaamassa skumppalasit käsissään. Otimme Outin kanssa omat lasit tarjoilijalta ja jatkoimme ihmismassan sekaan. Itse majatalo oli kaikessa maalaisromanttisuudessaan suloinen ja vastavalmistuneen remontin ansiosta melkoisen hulppeankin oloinen.

”Tervetuloa, illallinen tarjoillaan puolen tunnin päästä ruokasalissa” sydämellinen ääni meidän viereltä opasti. Brunette nainen esitteli itsensä Elyssaksi, majatalon toiseksi omistajaksi.

”Katos, tekin suvaitsitte saapua paikalle” Niklas huudahti ja heilutti holtittomasti kättään meille. Marshall ja Tiitus seisoskelivat Niklaksen vieressä tavanomaiseen tapaan suhteellisen kivikasvoisina. Tiitusta satavarmasti hermostutti ja Marshall oli, no Marshall. Niklas oli päässyt ilmaisen viinan makuun ja Marshallin sanoin veteli jo toista tervetulodrinkkiä.

Iloinen puheensorina täytti ruokasalin. Elyssa ja Naava pitivät puheen ja saivat valtaisat aplodit. Tarjoilijat alkoivat pörrätä lautasten kanssa ympäriinsä tuomassa etukäteen tilattuja ruokia pöytiin. Meidän pöydässä istui luonnollisesti koko Hopiavuoren porukka, ei yhtään sen enempää tai vähempää. Keskustelu liukui jossain kohtaa TT-cupiin ja jokainen pystyi huokaista helpotuksesta että finaali olisi huomenna ja koitos olisi ohi.

”Onhan tää ollut kyllä hieno matka. En olisi ikinä uskonut menestyväni vaikka mulla onkin Jussi käytössä” Outi huokaisi.
”Teillä on mennyt älyttömän hienosti, eikä se tosiaan ole kaikki Jussin ansiota” Tiitus puhahti hyväntahtoisesti.
”Ja Chai, vau miten oot kehittynyt tän cupin aikana!” tokaisin miehelle joka oli yhtä hymyä kehujen ansiosta. Olin varma että se oli itsekin tajunnut ettei ole niin huono minä oli pitänyt itseään.

Istuimme vielä illallisen jälkeen pitkään pöydän ääressä. Muutaman skumppalasin siivittämänä keskustelu kävi kuumana niin TT-cupin kuin monen muun aiheen ympärillä. Hopiavuoren porukan ryhmähenki oli tiivis ja oli ihana tuntea kuuluvansa mukaan porukkaan. Ilta venyi huomaamatta pitkälle ja huomasimme painua pehkuihin vasta kun suurin osa muista vieraista oli jo häipynyt. Skumppa kupli mun päässä ja en voinut kuin toivoa ettei se muuttuisi yön aikana krapulaksi.

////

4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu (444 sanaa)

Eiliset avajaiset venyi ja mä heräsin päänsäryn kera. Hemmetti, finaali kisataan tänään ja mulla on hiipivä darra. Ei tässä auttanut muu kuin kulauttaa puoli litraa vettä kitusiin, Panadolin tonninen perään ja suunnata hampaiden pesulle. Pyyhin sormella eilisiä ripsarin jämiä silmien alta pois ja suin hiukset sotkuiselle nutturalle niskaan.

Mun oli päästävä ulos istumaan hetkeksi ennen aamupalaa. Suuntasin aulasta suoraan majatalon takapihalle, istuin uudenkarhean lankkupöydän ääreen. Nappasin viereiseltä pöydältä tuhkakupin omaan pöytääni ja sytytin tupakan. Oli ihana istua hetki rauhassa ja vain psyykata itseään finaalia varten, vaikkei mua edes sen enempää jännittänyt. Perhosia lepatteli vatsassa, tunne oli samanlainen kuin se joka minulla oli aina vatsassa ennen ekaa koulupäivää kesäloman jälkeen.

Aamiainen tarjoiltiin majatalon tyyliin uskollisesti runsaasta noutopöydästä. Oli perinteiset pekonit ja munat, oli kaurajugurttia ja mysliä sekä hedelmäsalaattia ja leivoksia. Mahani murisi samalla kun tuijottelin valtaisaa tarjontaa. Kaadoin itselleni ison kupin kahvia ja lappasin lautaselle hedelmiä. En ollut koskaan osannut syödä aamupalaa, etenkään pienessä krapulassa. Chai vilkutti perimmäisestä pöydästä, sen kanssa istui Reita, Jesse ja Tiitus.

”Huomenta, mikä fiilis?” kysyin samalla kun laskin kahvikuppini tärisevin käsin pöytään.
”Jännittää ihan tosi paljon!” Chai huudahti ennen kuin ehdin edes istua pöydän ääreen. Mä ihailin sen asennetta, sen tummat silmät loistivat kilpaa auringon kanssa aina kun se puhui.
Jesse ja Reita istuivat hiljaa ja söivät. Joko niitä painoi darra tai sitten eivät vaan olleet aamuihmisiä, mene ja tiedä. Tiitus pyöritteli pekonisiivua ympäri lautastaan.
”Tänään se sitten vihdoin ratkeaa. Komioilla on mahollisuus voittaa tiimirankingkin” totesin ja vinkkasin silmää Chaille, se kun kisasi myös Komioiden tiimissä. Mies katsoi haltioituneena mua ja läväytti maailman leveimmän hymyn. Komiat oli jaetulla ensimmäisellä sijalla kahden muun tiimin kanssa joten tämän päivän sijoituksen ratkaisevat lopullisen sijoituksen.

Mulla ei montaa hetkeä mennyt syödä mun miniaamiasta. Kerroin meneväni kurkkaamaan Lexiä, vaikka tallin henkilökunta oli sen jo aamulla ruokkinut ja hoitanut. Mä tarvitsin omaa aikaa ennen kisastartteja ja hevosen hoito oli aina validi syy lähteä seurasta. Kävelin aamuauringon valaisemaa tietä pitkin kohti tallia. Vaikka kello ei vielä ollut edes kahdeksaa, oli tallissa kauhea tohina päällä. Moikkailin vastaantuleville ihmisille vaisulla moilla tai pelkällä pään nyökäytyksellä, väänsin naamalleni luonnottomalta tuntuvan hymyn ja jyräsin tieni Lexin karsinalle.
Ori katsoi mua säikähtäneenä. Se puhisi kuin Khaleesin lohikäärmeet ja ravisteli päätään. Kuiskailin sille lempeitä sanoja ja höpöttelin mukavia, ”ei sun tartte ressata”.

”Onko se hermostunut?” tuttu ääni kysyi käytävän toiselta puolen. Käännyin huomatakseni että se oli Robert.

”Joo. Tai no, tollanenhan se on aina” vastasin miehelle ja naurahdin. Käännyin takaisin Lexiä kohti ja avasin sen karsinan oven. En tosiaan ollut vielä sosiaalisella tuulella joten tuntui helpommalta paeta piiloon orin karsinaan.

”Good luck” Robert huikkasi Harryn karsinasta samalla kun mä astuin sisään Lexin karsinaan.
”Kiitti” vastasin kääntämättä katsettani miehen suuntaan. Nyt mä keskittyisin Lexiin.

[Julkaisija]

Viestit