Tie Tähtiin 2021 -erikoisalue

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tälle alueelle voi postata ne Tie Tähtiin 2021 -tekstit, jotka sisältävät esimerkiksi pelkkää ratsastuksen liikkeen kuvaamista. Juonen sisältävät tekstit tai muun syyn takia tarinoiksi katsottavat tekstit voi postata oman harkintansa mukaan muihin sopiviin päiväkirjoihin. Onnea kilpailuihin, Hopiavuoren Häjyt!

[Sonja T.Valvoja]

Sonjan tuotokset so far.

001: Puhelu Australiaan

002: 4.4.21, Huippu-urheilija?
TT-cupiin valmistautuminen oli nostanut nämä päivittäiset ratsastukset ja muun hevosenhoidon ihan toiselle tasolle. Olin todella kiitollinen siitä, että tein vain puolta päivää töissä. Aamupäivät käytin töiden tekemiseen, iltapäivät ja illat menivät hevosten ja ratsastuksen parissa tavalla tai toisella. Harri oli yleensä tallilla mukana, jos suinkin vain töiltään ehti. Tietenkin, hän ratsasti edelleen Salierilla.

Tätäkin tärkeämpää oli se, että hän yleensä videoi minun ratsastukseni, vaikkei olisi edes Nellyn valmennus. Minulla oli harkinnassa, että ostaisin sellaisen automaattisesti liikettä tai hahmoa träkkäävän jalustan kännykälle tai kameralle, jotta en tarvitsisi aina jotakuta toista kuvaamaan.

Niin, illat menivät usein sitten tuijottaessa ja analysoidessa sitä päivän ratsastusvideota ja miettiessä, että mikä meni hyvin ja mikä ei niinkään. Se oli itse asiassa hyvin opettavaista nähdä omaa ratsastustaan videolta, sillä aiemmin olin kuvauttanut itseäni vain aivan satunnaisesti ja silloinkin yleensä vain jossakin erikoistilanteessa.

Tänään oli ollut Nellyn valmennus, jossa keskityimme taas kerran ihan perusasioihin, suoruuteen, eteenpäinpyrkimykseen (mutta kiirehtimättä!), keveyteen, apuihin vastaamiseen ja sen sellaiseen. Mortti ei ollut mikään kauhean yksiviivainen ratsastettava, sillä oli vähän niitä omia mielipiteitään eikä se antanut mitään anteeksi. Salierin kanssa pärjäsi paljon helpommin sellaisella sinnepäin olevalla ratsastuksella.

Huomasin taas miettiväni, että pitäisikö kuitenkin vaihtaa Salieri ratsuksi. Siinä tapauksessa Harri joutuisi jättämään ratsastamista vähemmälle, koska Mortti ei ollut oikein sopiva Harrin ratsuksi. Ja en mitenkään ehtisi valmistella Salieria vaativaan B:hen. Tietenkin voisin vaihtaa luokaksi helpon A:n, mutta epäröin sitä siltikin. Ehkä pitäisi luottaa itseensä ja Morttiin. Ne Storywoodin hyvät prosentit ja omasta mielestänikin ihan onnistunut suoritus valoivat uskoa kyllä.

Tuijotin videota ja yritin nähdä miten meidän meno muuttui kun muutin jotakin Nellyn ohjeiden mukaan. Ei se aina niin selkeätä ollut, muutokset olivat pieniä eikä niitä nähnyt videolta samalla tapaa kuin Nelly ne näki. Onneksi jotakin sentään näin videoltakin ja toisinaan hidastukset auttoivat.

Loppuilta meni sitten erilaistan jumppapallo-harjoitusten parissa. Kyllä! Tähän oli tultu. Minulla oli ratsastuksen tukiliikuntaan erikoistunut personal trainer, jonka kanssa treenattiin erityisesti keskivartalon lihaksia. Tässä todellakin tunsi itsensä joksikin huippu-urheilijaksi. Vielä puuttui jokin treenaus-tehokkaaksi viritelty ruokavalio, mutta siihen vetäisin kyllä itse rajan. Ei se TT nyt koko elämä saanut olla…

003: 5.4.21, Kateuden aihe
– Kyl mä selviin Mortin kans näistä loppujutuista. Mee sä vaan vaikka tupaan teelle, Harri sanoi ja nyki Mortin ohjia vaativasti käsistäni.

– Niin mutta…

– Kato kuule ku jos mun tarttee olla sun hevosenhoitaja siä kisois niin olis varmaan ihan hyvä, jos mä osaisin käsitellä sitä mun hoitohevostakin.

– Niin mutta…

– Juu juu, mee ny vaan.

Periaatteessa Harrilla oli kyllä ihan hyvä pointti, mutta olihan hän nyt Morttia käsitellyt ja hoitanut ennemminkin. Ei ollut mitenkään vieras hevonen, vaikka tietenkin vieraampi kuin Salieri. Jaa-a, mahtoikohan Harrillakin olla jotakin pientä jännityksentynkää ilmassa sen TT-cupin suhteen? Katselin kun hän talutti Mortin talliin ja ajattelin itse totella komentoa ja mennä tosiaan juomaan kupillisen.

– Mites ratsastus sujui? Nelly vaati heti saada tietää, vaikkei tänään ollut varsinainen valmennuspäivä.

– Ihan ok. Musta tuntuu että aletaan Mortin kanssa paremmin olla samalla kartalla sen käynnin suhteen. Kikkailin tänään vähän taivutustenkin kanssa, lähinnä semmoista herkistelyä eikä mitään kovin rankkaa kuitenkaan, niinkuin ohje oli.

– Juu, mutta muista nyt sitten huomenna pitää oikeasti ihan kokonaan vapaapäivä Mortilla. Voisit itse asiassa ratsastaa Salierilla vaihteen vuoksi. Se tekisi sulle hyvää verestää vähän vanhoja asioita sen selässä. Mä voisin tulla vähän kattomaan teidän perään.

– Jaa, no, kyllähän se sopii. Sillä olikin tänään vapaapäivä.

– Salierista tulikin mieleen, että mihin sä olet Harrin hukannut? Musta tuntuu että näin sen tallilla kyllä, Nelly sanoi.

– Se vaati saada hoitaa Mortin ratsastuksen jälkeen, naurahdin. – Väitti että hänen pitää tutustua Morttiin kunnolla ennen kuin voi lähteä kisahoitajaksi.

– No mutta onhan se Morttia hoitanut, vaikka harvemmin ratsastaa sillä.

– Niin on, mutta vähemmässä määrin kuitenkin. Mä kyllä epäilen, että Harria taitaa vastuutehtävä jännittää.

– Mites se sun kisajännityksesi? Nelly kysyi kun näki tilaisuutensa tulleen ja keittiössä ei ollut ketään muita juuri nyt.

– No… Hallinnassa nyt vielä toistaiseksi. Siellä Storywoodissa ei ehtinyt hirveästi ajatella asiaa kun se Salieri tänttäröi ja suurin huoli oli siitä ja Harrista. Se radan ratsastaminen meni vähän niinkuin siinä sivussa. Mutta noin muuten mä juttelin yhden ammattilaisen kanssa näistä jutuista ja sain siltä vähän neuvoja, että miten voisi pärjätä.

En mennyt Nellylle sanomaan, että tämä ammattilainen oli se psykologi, jonka luona olin käynyt purkamassa huoliani jo yli 3 vuotta. Isän ja Jarnon kuoleman aiheuttama välitön katastrofi alkoi olla… No, miten sen nyt sanoisi, ei minä heitä ja heidän kuolemaansa ikinä unohtaisi, tietenkään, mutta se ei ollut mielessä enää jatkuvasti ja suru ei ollut enää niin hallitseva. Mummun kuoleman aiheuttama suru oli saanut minut lähinnä epäsosiaaliseksi ja kärttyisäksi, mutta sekin alkoi tasaantua. Ainakin minusta tuntui siltä nyt.

Eihän tämä terapeutti mikään urheilupsykologi ollut, mutta jotakin perusjuttuja osasi siltäkin puolelta neuvoa ja jännittäminen oli jännittämistä, oli syy nyt sitten mikä tahansa. Ja olihan keinovalikoimassa niitä vanhoja tuttuja juttujakin, kuten esimerkiksi se, että sitä jännittämistä ei kannattanut yrittää paeta. Se oli tunne, vain tunne ja se oli parempi hyväksyä kuin yrittää tapella vastaan.

Olin minä miettinyt muutakin, esimerkiksi sitä, että silloin lapsena kun ratsastusta aloittelin, kilpaileminen oli jotakin todella harvinaista ja sitä tekivät vain ne, jotka tiesivät kaiken ja osasivat kaiken. Tankkasin läpi kirjaston hevoskirjoja eikä niissä puhuttu mitään kilpailemisesta tai jos mainittiinkin jotakin, muistettiin aina mainita että se oli vain kokeneille ja muutenkin kauhean vaikeata, ei ei, älä edes haaveile. Vähän sama juttu kuin hevosen omistaminen: varattu vain äärikokeneille. Sitten kun talliltakin joku sattui kilpailemaan, se oli aina kauhea haloo ja kateuden ja ihailun aihe. Maailma oli muuttunut siitä ja minäkin, mutta edelleen kai yritin vältellä sitä että joku olisi kenties kateellinen minulle.

004: 6.4.21, Hankintalista
Mortti seisoi tarhan portilla ja sen koko olemus mökötti. Se oli kääntänyt takapuolensa tuulen suuntaan, joten tuuli riepotteli sen loimen helmoja ja rätki räntää isoina rätteinä loimen päälle. Jos elämä olisi sarjakuvaa, Mortin pään päällä olisi varmaan ajatuskupla: “Voi luoja, ota minut pois täältä”. Myönnän kyllä itsekin, että tämän päivän keli oli mahdollisimman vastenmielinen. Erityisesti tänään olin kiitollinen Hopiavuoren maneesista, sillä vaikka välillä pilkkasinkin sitä mielessäni pieneksi ja alkeelliseksi, se tarjosi kuitenkin suojan sateelta ja tuulelta.

– Soon trampannut koko päivän tuas portin piäles niin tyrniän näköösenä, jotta mä aattelin ottaa sen ny iltapäivästä aijemmin sisähän, Eetu sanoi ohimennessään. – Eikä Mortti ole ainua, joka on tänään ollu harvinaasen huanoolla tuulella, ei tässä kelissä viihry ihiminenkään ulukoona yhtään sen enempää kö on tarvis.

– Ja sitten on tämä toinen ryhmä, jota ei räntä ja viima paljon haittaa, totesin kun katselin Salieria, joka näytti ihan tyytyväiseltä elämäänsä kuten yleensäkin.

– Juu, sitä mä en ymmärrä jotta mitä vasten soon tuan loimen värkännyt tualla tavalla vinohon. No, sää olit sisähän näitä ottamassa kuitenkin, niin jos sää viät tuan päivänsätehes ja mää tuan Salierin.

Mortti vaikutti suorastaan helpottuneelta päästessään lämpimään talliin ja saadessaan kuivan talliloimen päälleen. Rapsuttelin sitä vähän lavan kohdilta ja totesin taas, ettei Mortti ymmärtänyt juuri mitään talvikarvasta. Oli se nyt vähän pörröinen ollut talvella, mutta se ei ollut mitään moneen muuhun verrattuna. Ja nyt kun aurinko oli alkanut paistaa, Mortti oli aloittanut karvanlähdön välittömästi. Itse asiassa irtokarva oli pölissyt maaliskuun alusta lähtien ja nyt sen turkki oli niin ohut ja sileä, että minusta se oli jo ihan täysin kesäkarvassa.

Turkista ajatus vaelsi siihen TT-cupiin. Ei sinänsä ihme, ei se koskaan ollut kovin kaukana ajatuksistani. Kaivoin taskusta puhelimeni ja avasin sinne tekemäni listan kaikista asioista, joita piti muistaa ennen kisoja. Lisäsin siihen kaksi uutta kohtaa:

– Nypi harja.
– Siisti häntä, korvat, vuohiset + mahd. muut.

Se muistilista alkoi olla hävyttömän pitkä, koska siinä oli kaikki, mikä vähänkään saattoi liittyä TT-cupiin sinänsä tai ensimmäiseen osakilpailuun. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olin merkinnyt siihen esimerkiksi sen, että ennen reissua pitää tarkistaa autosta öljyt ja rengaspaineet ja lisätä tuulilasinpesunestettä. Traileri piti tarkistaa myös eikä tekisi pahaa, jos vetelisin sen painepesurilla sisältä ja ulkoa. Minä itse haaveilin taas kerran uudesta kisatakista, sillä olin saanut päähäni että tummanvihreä näytti tosi hyvältä kirkkaan punaruskeaa karvaa vasten, niin että sen värinen kisatakki pitäisi nyt saada. Uudet ratsastushousut tarvitsisin myös, varalle, jos ei muuta.

005: 11.4.21, Kaikki täysiveriset on hermoraunioita?
Tuijotin kännykän kalenteria. Ensi sunnuntaina, viikon päästä, silloin olisi eka osakilpailu. Mihin minä olin mennyt oikein työntämään pääni? Vaativa B! Se yksi hyvä suoritus kouluradalla, sekö minut nyt sai uskomaan itseeni niin paljon, että kuvittelin pärjääväni TT-cupissakin? Tämmöinen sunnuntairatsastelija naurettaisiin sieltä ulos. Tyhmä-tyhmä-tyhmä. Hullu-hullu-hullu.

Enkä minä voisi tätä edes valittaa Harrille, koska Harri sanoisi vain että kyllä se siitä eikä siihen kuole ja että menet tekemään sinne parhaasi, koska muuhunkaan ei pysty. Hän olisi oikeasssa, luulisin ainakin, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduttanut pätkän vertaa. Tiesin, että tämä menisi ohitse, mutta eipä sekään lohduttanut just nyt.

Miksei Nelly mennyt toppuuttelemaan edes, sanonut etten ollut vielä valmis vaativaan B:hen ja että Morttikin oli liian tuore ratsu minulle ajatellen tällaista pitkää kilpailusarjaa? Ymmärsin kyllä, että tokihan menestys TT-cupissa nostaisi myös valmentajaa näkyville, mutta kyllä se toimi toisinkin päin. Jos mokaisin oikein kunnolla siellä ja pärjäisin huonosti, Nelly saisi hävetä silmät päästään.

Olin mennyt tekemään sen, mitä koskaan ei varmaan saisi tehdä: katsomaan keitä vastaan kilpailisin, googlaamaan heidän nimiään, hevosiaan ja kisatuloksiaan. Olin ihan varma että minut hakattaisiin mennen tullen. Siellä oli niin hienoja hevosia, että yksi Mortti kalpenisi niiden rinnalla. Ei auttaisi vaikka se kuinka olisi tulenpunainen täysiverinen.

Sekin vielä, tottahan sitä katsottaisiin nenänvartta pitkin tai ainakin vähän kummeksuen, kun se oli täysiverinen siellä kaikkien puoliveristen joukossa. Olisin katsonut itsekin vielä puoli vuotta sitten! Ihmisillä oli niin ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan ja olin itse tästä todella hyvä esimerkki. Ja voi luoja jos Mortti saisi jonkin samanlaisen sätkykohtauksen kuin Salieri! Hullunahan sitä pidettäisiin. Onneksi Mortti oli ainakin toistaiseksi osoittautunut aivan järkähtämättömäksi tapaukseksi, mutta niinhän minä Salieristakin luulin.

Vedin henkeä ja keskityin vähän aikaa hengittämiseen. Se paransi oloa. Minun pitäisi nyt rauhoittua, että saisin nukuttua illalla ja pääsisin huomenna ratsastamaan ilman univelkaa. Huomenna asiat olisivat taas paremmin ja jaksaisin luottaa itseeni. Nämä tällaiset hetket piti vaan yrittää jaksaa elää läpi, koska ei niitä päässyt pakoonkaan. Jos nyt kokoaisin itseni ja menisin alakertaan Harrin kainaloon rapsutettavaksi, niin ehkä se siitä helpottuisi. Harri-parka, ei hänkään kai ollut tottunut näkemään minua tällaisena hermokimppuna ja yksien kisojen takia.

[Sonja T.Valvoja]

006: 16.4.21, Vähän muita parempi ihminen
Tämän päivän työnteosta ei ollut tullut kyllä yhtään mitään. Ajatukset pyörivät vain sunnuntain kisoissa. Yritin muistaa hengittää, mutta silti tuntui siltä että jännitys ja hermostus vain kasvoivat tunti tunnilta. Onneksi minulla oli se muistilista, koska muuten unohtaisin puolet tehtävistä asioista ja loputkin tulisi tehtyä väärin tai väärään aikaan.

Tämän päivän lista oli tyhjä. Auto ja traileri olivat kunnossa. Kisavaatteet oli sovitettu ja tarkistettu, että olivat kaikin puolin kunnossa ja puhtaat. Satula ja suitset oli puunattu, loimet, suojat, riimut ja kaikki varavarusteet olivat kunnossa myös, osa jo pakattukin. Mortti oli nypitty ja huomenna olisi sen vuoro joutua pesulle. Huomenna iltapuolesta ajaisimme kisapaikalle jo. Olin varannut Mortille karsinan yhdeksi yöksi ja meille hotellihuoneen, niin ettei tarvinnut sunnuntaiaamuna ajaa kauheassa paniikissa pitkää matkaa. Harri olisi varmaan kiitollinen hotellin aamiaisesta, mutta itse tuskin saisin mitään alas kisapäivän aamuna.

Iltapäivällä ollut viimeistelytreeni Nellyn ohjauksessa. Huokasin kun mietin sitä, sillä hommat eivät olleet menneet yhtään putkeen. Mortti oli vähän turhan herkällä tuulella ja kaikissa jutuissa oli vähän säätämisen makua. Ratsastus ei sujunut yhtä jouhevasti ja itsestäänselvästi kuin parhaina päivinä. Apujen kanssa piti olla supervarovainen, mutta sitten taas kärsi liikkeiden laatu kun olisi pitänyt pystyä vaikuttamaan kuitenkin vähän enemmän hevoseen.

Nelly oli ihanan kannustava kaikesta huolimatta, ei yhtään samanlainen kuin teiniaikojen telinevoimisteluvalmentaja. Nelly tiesi että me pystyisimme Mortin kanssa parempaan ja hän tiesi minunkin tietävän tämän, joten mitäpä sitä seikkaa suotta alleviivaamaan. Hän keskittyi lähinnä vain niihin positiivisiin asioihin ja siihen, että lopulta aina saimme jonkinlaisen onnistumisen. Ehkä sen takia en ollut tunnin jälkeen valmis kaivautumaan maakuoppaan ja häpeämään loppuelämääni siellä. Vaikka treeni olisi voinut mennä paremminkin, ei tässä vielä täysimittainen katastrofi ollut käsillä. Ja Mortti tuntui tyytyväiseltä koko ajan. Nelly sanoikin, että tunnin tarkoituksena on olla käymättä Mortin hermoille.

Harri oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla. Tietenkin Harrilla oli helpompi rooli hevosenhoitajana, mutta oli hyvä että oli joku rauhallinen tukena. Olisin pannut Harrin mieluusti ajamaankin, mutta hänellä ei ollut soveliasta korttia eikä kokemusta hevostrailerin kanssa ajamisesta. Toisaalta se saattoi olla ihan hyväkin, sillä autolla ajaminen oli useimmiten rauhoittavaa minulle, siinä piti keskittyä siihen ajamiseen ja liikenteeseen eikä ehtinyt miettiä syntyjä syviä.

Vielä minä kerran jaksoin laiskasti ihmetellä, että minkä ihmeen takia minä tähän lähdin. Myöhäistä se sinänsä oli, kun huomenna olisi lähtö eikä sille mitään voinut edes tässä vaiheessa. En ehkä halunnutkaan voida, sillä oli jokin juttu, joka minua sitten kuitenkin veti kisakentille. Jonkinlainen menestymisen tai näyttämisen halu, se sama mikä minut oli teini-ikäisenäkin ajanut kilpailemaan voimistelussa. Että jos pärjäisin, olisin vähän muita parempi ihminen ja kaikki tai edes jotkut olisivat minun kavereita… Ravistin päätäni. Olipa tosi terveitä nämä ajatuskuviot silloin nuorena.

[Sonja T.Valvoja]

007: 19.4.21, Tosi paljon onnea
En taaskaan muistanut jälkeenpäin radastani juuri mitään. Sen tiesin että se oli mennyt pääpiirteissään ihan hyvin, mutta joissain kohdissa oli ollut parantamista ja pari pientä virhettäkin taisi osua matkalle. En huolestunut asiasta sinänsä, sillä muisti kyllä palailisi kun katsoisin kisasuoritustani jälkikäteen videolta ja pystyisin analysoimaan yksityiskohtia. Se on vain se hetki juuri radan jälkeen, kun mieli on aivan tyhjä. Harri oli ollut sisääntulossa odottamassa loimen kanssa kuin paraskin ammattilainen.

Jännitimme yhdessä palkintojen jakoa, sillä mikä tahansa oli mahdollista. Voittoa en kyllä odottanut, sillä tiesin että Myllyojan Eedi oli edellisenä päivänä startannut PSG:ssä. Vaativa B oli hänelle ja ratsulleen varmaan pelkkä kevyt iltaverryttely. Eedi voittikin, vähemmän yllättävästi, mutta kun kakkossijalle kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Mortalis, en ollut uskoa korviani. Harri kaappasi minut sellaiseen karhunhalaukseen, että olin tukehtua, mutta punttasi minut sitten selkään ja niin ratsastin taputtavan yleisön edessä hakemaan kakkosruusukettani.

Siis minä, Otsonmäen puskista TT-cupissa vaativan B:n kakkossijalle. Palkintojenjaossa en osannut vielä ajatella mitään muuta kuin ettei tämä voi olla totta. Tuntui kuin sydän löisi hitaasti mutta erityisen voimakkaasti. Hädin tuskin pystyin kiitoksen änkyttämään kun sain palkintoni.

Nauru ja kyyneleet tulivat vasta myöhemmin Mortin karsinassa. Ihmiset käytävältä huikkailivat onnitteluita, Janna, Niklas ja Marshall olivat oikein halanneet ja puhelin… no, se oli Harrin taskussa äänettömällä, mutta viestejä ja puheluita oli tullut useampia ja arvasin mihin ne kaikki liittyivät.

– Tosi paljon onnea, kajahti jälleen käytävältä, kun Harri harjasi varusteista riisuttua Morttia ja minä taputtelin ruunaa ja sekoilin omiani. Onnittelija oli Vladimir ja hänen vieressään pikku-Sonja. Olin niin iloinen etten muistanut olla hämilläni ja aavistuksen varuillani, kuten yleensä Vladimirin tavatessani.

– Kiitos, sanoin ihan yksinkertaisesti ja hymyilin niin että naama oli ratketa. Vova jäi vähäksi aikaa juttelemaan, kyselemään Mortista ja kisoista. Päivän nolo hetki tuli, kun pikku-Sonja kysyi varovasti voisiko hän ottaa selfien minun kanssani, sitä olisi kuulemma hienoa näyttää tallikavereille ja vielä jos saisi vastasuitun Mortinkin kuvaan. Lupauduin toki ja Sonjan silmät loistivat kuin olisin oikeasti suurempikin julkkis. Voi tyttöpieni, kun tietäisit mitä isäsi on aikoinaan tehnyt…

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys

[Sonja T.Valvoja]

009: 21.4.21, Perusratsastusta, perusratsastusta
Kun kolmatta päivää leijuu pilvissä, voi olla aika varma että se pudotus tulee väistämättä kohta ja että se tekee kipeää. Niin kävi nytkin. Tänään piti taas alkaa liikuttaa Morttia tavoitteellisemmin, kun se oli ollut nyt kisojen jälkeen vähän kevyemmällä. No, osoittautui että minulla on tänään ihan ehta aasi. Tai ehkä se vain olin minä, keskittyminen juoksi jossakin pitkin tienpientareita eikä ollut läsnä lainkaan.

Mikään ei mennyt oikein niinkuin piti, en vain saanut itse kiinni siitä, mikä ja missä mätti. Mortilla oli virtaa, mutta se ei kanavoitunut minkäänlaiseen järkevään vaan kaikki meni enemmän tai vähemmän riitelyksi. Minun istuinluuni olivat kateissa, olkapäät korvissa ja kädet vispasivat kuin yleiskone tai ainakin tuntui siltä. Kaipasin niin Nellyä tai ihan ketä tahansa kentän laidalle huutamaan ohjeita.

Pysäytin Mortin ja jätin ohjat löysälle. Mortti tiesi jo ettei se ollut kehotus mennä eteenpäin, pohkeesta vasta. Suljin silmäni vaikka se ei ehkä ulkokentällä ollut paras mahdollinen idea ja hengitin muutaman kerran rauhallisesti laskien. Korjasin asentoani, niin että ainakin kuvittelin istuvani satulassa suorassa ja hyvässä tasapainossa. Rentona mutta kuitenkin jämäkkänä, olkapäät alhaalla, kädet pystyssä, katse korvien välissä. Mortti liikahti hiljaa. Kun avasin silmäni, se ei ollut tehnyt muuta kuin laskenut vähän kaulaa. Lie jos sekin rentoutui tai ainakin tylsistyi.

Pyysin Morttia eteenpäin, mutta yritin keskittyä pitämään oman pakettini kunnossa. Perusratsastusta, perusratsastusta, sanoisi Simo ja olisi varmasti oikeassa. Kuulin korvissani elävästi Simon tamperelais-R:n kuin hän olisi ollut vieressä. Ennen kulmaa keräsin ohjat hyvin kevyelle tuntumalle ja pysäytin Mortin kulmaan Kyran oppien mukaisesti. Vanha kunnon kulmaharjoitus ei pettänyt ikinä, mutta Mortti tiesi tämän jo eikä suuremmin edes hämmästynyt. Pitäisi itsekin aina jaksaa muistaa ratsastaa ne kulmat kunnolla joka kerta.

Loppuratsastus meni samalla tavoin, ihan perusjuttuja hioen eikä Mortti tuntunut läheskään niin mahdottomalta ratsulta kuin aluksi. Kyllä se tästä taas lutviintuisi, sillä hevosessahan ei ollut vikaa. Mortin työmoraali oli vertaansa vailla vaikkei se varsinaisesti mikään helppo ratsastettava ollut, mutta tulimme toimeen kuitenkin. Ja sen hermorakenne oli teräsbetonia.

– Alkoihan se sujua, kuulin äänen sivulta kun ratsastin kentältä pois. Tiitus! Missä kolossa Tide oli ollut minua vakoilemassa ja miten kauan?
– Häh, oletko sä kauankin katsellut meitä? naurahdin.
– No aina silloin tällöin sivusilmällä. Nyt loppuajasta Mortti liikkui tosi kivasti, vaikka aluksi oli näyttänyt vähän huonolta. Taisit huomata sen itsekin.
– Joo, alkuratsastus meni kyllä ihan vihkoon, piti sitten ihan keskittymällä keskittyä niin alkoi sujua paremmin. Vissiin kai nousi se ruusuke liiaksi päähän.
– Ne taitaa sen tehdä aika herkästi itse kullekin, ei mitään outoa siinä…

[Sonja T.Valvoja]

010 & 011: Simo
Itse Simo Lakkama oli raahannut korkea-arvoisen persoonansa jälleen kerran Hopiavuoreen, tosin tälläkin kertaa hän oli ohikulkumatkalla ja saimme sen varjolla valmennustunnin. Harmi että Janna ja Niklas eivät ehtineet tänään mukaan, mutta tarkoitus oli pyytää Simo valmentamaan koko joukkuetta joskus toiste, paremmalla ajalla. Tämähän oli sovittu todella lyhyellä varoajalla, kun Simo vasta eilen soitteli minulle, että hei, hän on liikkeellä tässä suunnassa, kiinnostaisiko valmennustunti ja sopiiko aikatauluun. No, minulle onneksi sopi.

Janna ainakin oli vähän ihmeissään kun puhuin hän kanssaan tästä. Että miten itse Lakkaman Simo minulle soittelee ihan kuin se olisi aivan tavallinen ja arkipäiväinen asia ja tarjoutuu vielä noin vain tulemaan valmentamaankin. Yritin selittää riviväleissä Jannalle, että Simo oli todellakin sellainen jalat maassa -tyyppi, joka tällaista teki eikä siinä ollut edes mitään ihmeellistä.

Lisäksi Simon pää oli kuin arkistolaitoksen tietokanta: hän muisti aivan kaiken, jokaisen myymänsä, ostamansa tai kouluttamansa hevosen, jokaisen ostajan, myyjän, valmennettavansa, toiset valmentajat ja heidän ratsukkonsa. Hän saattoi hyvinkin muistella myyneensä keväällä 2003 Pakkulan Katrille sen yhden oriin, San Shelmerdin, hannoverisukuinen, San Sahalinista. Juu, se oli semmoinen isokokoinen ruunikko, Katri kilpaili sillä yhden kauden, mutta sitten se ori jouduttiin lopettamaan tapaturman takia. Oli kyllä iso menetys, sitä valmisteltiin just oripäiville ja olisi varmaan mennyt läpi ihan hyvillä pisteillä… Niin ettei se ollut mikään ihme, että Simo muisti minut hyvinkin, koska olihan minulla kaksi Simon kautta Suomeen tullutta hevosta ja olin käynyt hänen valmennuksissaankin.

– Noni, sehä meni torella hianosti, ei ne rosentit kyä turhaan tulleet, Simo sanoi tunnin lopuksi ja taputti Morttia kaulalle. – Ens vuanna te kisaatte jo vaativaa A:ta, sa mun sanoneen.

Ensimmäinen ajatukseni oli kiistää jyrkästi moiset ajatukset, mutta Simo ei ollut sellainen tyyppi, jolle teki mieli väittää vastaankaan kovin pontevasti.

– No katotaan nyt, mutisin hämilläni. – Kunhan selvittäisiin nyt eka tästä TT-cupista.
– Arvatenkin sullon nyv viä tuplasti enempi paineita ku eka kerta meni näi hyvi? Että pitää toristaa kaikille ettei se olluv vahinko?
– Vähän joo, tosin sä olit oikeassa siinä että Mortti on tosi hyvä hevonen. Että sen suhteen ei ole kyllä murhetta, se on kiinni enimmäkseen musta.
– Joo, älä suurta murhetta siitä kanna. Kisat menee aina niinkö ne menee, aina ei vaa osu kohralleen, parhaimmillakaa. Teiltä tiätty puuttuu kisarutiinia, mutta tässähä seki karttuu.

Tavanomaisten kahvittelujen jälkeen lähdimme Simon kanssa yhtä matkaa parkkipaikalle ja siellä hän vielä pysähtyi juttelemaan.

– Kuule, mun tarttee sanoo että rehellisesti en olis uskonnu että te lährette Mortin kans kisakentille näin noileesti. Ja tommossel tulostasolla heti. Eihä täs nyt oo ku kahret kisat alla vasta, mut vahvaa suarittamista teillä on täälä kotonaki. Pirä sää Mortista kiinne ja toisella kärellä tuasta Jokikannaksesta ni teil o taivas auki.

Mutisin jotakin etäisesti myöntelevää, mutta Simo jatkoi vielä:

– Meinaa tuas Mortis o ainesta vaikka keepeesen asti. Kus sää oot tuammone analysoiva rautakanki-insinööri niikö sää aina ittees mainostat ja nys sulla on hyvä ja just sulle passeli hevone ja viä valmentaja omas pihas, ni siino sellane yhristelmä että oksap pois. Mortin askellajit ei ehkä oo nil laarukkaat ku pualiverisil monasti, mut ne on kelvolliset kumminki ja sit kun niitä tarttee hioo, ni se o sitä perusratsastusta mitä mää aina mainostan. Mää en tiärä josko tua Jokikannas o ihan keepee-tason valmentaja, mut vaikkei oliskaa ni se pitää kummiski hualen tästä teirän arkielämäst ja sit ne temppuopit voi käyrä hakeem muualta. Mut älä ny viä ylpisty, taso kerrallaa ja ny tää TT vaa putkeen mahrollisimma hyvi.

En osannut vieläkään sanoa mitään erityistä, olin niin hämmentynyt. Ettäkö minä ja Mortti ja GP? Ei kyllä ikinä, kaikki passaget ja piaffit, huh huh! Mietin jos Simo vain puhui lämpimikseen, mutta hän ei ollut varsinaisesti paskanpuhujan maineessa. Oli hän ollut oikeassa siinäkin, että Mortti oli ihan minun hevonen. Ja Nelly sitten. No, oli hän virallinen valmentaja toki, mutta kun minä vain halusin ylläpitää ratsastustaitoani, en minä siksi Nellyn ohjauksessa ratsastanut että kisakentille niin tekisi mieli. En minä ollut kilparatsastaja. Minä olin puskaratsastaja, jolla vain sattui olemaan varaa ostaa hyvä hevonen tai pari ja maksaa tunneista.

Silti Simon puheet pyörivät päässä vielä illallakin enkä saanut unta. Voisiko Simo olla oikeassa? Kyllähän hän toki oli nähnyt hevosia ja ratsastajia ja ratsukoita enemmän kuin moni muu, joten ehkä hänellä oli jotakin perää sanomisissaan. Minä vain en ollut koskaan ajatellut että olisi mahdollista edes sanoa GP:tä ääneen. Tämä vaativa B:kin tuntui jo tosi mahtavalta saavutukselta ja oli aivan varmasti se yläraja mihin minä ikinä kykenisin. Ja nyt sitten tulee arvostettu valkku sanomaan, että hei, sussa ja sun hevosessa vois olla potentiaalia GP-luokkiin asti. Vähemmästäkin menee yöunet.

[Janna HOsallistuja]

Koko viikko oli ollut sellaistakin hässäkkää töissä että koko Tie Tähtiin kisat olivat jääneet täysin taka-alalle. Vasta loppuviikosta kun Sonja ja Niklas alkoivat puhumaan kisoista enemmän mä muistin että nekin oli tulossa ja että pitäisi kai pakata jotain niitä ajatellen ja varmaan koko hevonenkin olisi ollut hyvä pestä, mutta se jäi nyt tekemättä.

Vasta kisapaikalle päästyä alkoi oikeasti taas ymmärtämään että kisat olisivat edessä. Kaksi luokkaa samana päivänä oli onneksi tuttua, mutta yleensä kisoihin lähtiessä oli vähän enemmän fokusoituneena siihen mitä oli tapahtumassa kuin mitä nyt oli. Paahtis katseli kisapaikan hälinää korvat hörössä ja olin salaa onnellinen siitä että nuoreksi hevoseksi tamma käyttäytyi niin järkevästi. Aikataulu onneksi mahdollisti Niklaksen startin seuraamisen, ennen kuin oli pakko lähteä varustamaan Paahtista ja verrytellä tamma omaa luokkaa varten.

Kirjava oli radalla koko ajan vähän liian hidas ja jäykkä, mikä johtui ihan täysin siitä, että meidän treenaaminen oli ollut mitä oli koko kilpailuun. Pienoinen ihmetys olikin että me onnistuttiin silti keräämään reilut 66% radalta ja että me oltiin puolessa välissä tuloslistaa kolmentoista ratsukon luokassa. Helpon A:n luokan aikana oli hyvä haukata vähän jotain ja seurata kisoja, ennen kuin oli edessä vielä meidän tiimin viimeinen koulusuoritus. Sonjan ja Mortin ratsastusta oli tullut satunaisesti nähtyä ja ratsukko oli kyllä ansainnut prosentit, joita nuo olivat saaneet.

Paahtis oli saanut viettää aikaa päiväkarsinassaan bot:in talliloimen alla ennen kuin varustin tammani esteradalle. Kirjava tuntui F1 ratsulta betonijaloilla. Eihän 80cm esteet olleet tammalle kovinkaan hankalat, mutta oliko syynä sitten väsymys normaalia vilkkaammasta kisapaikasta ja pitkästä matkasta vai mikä, mutta radan viimeiselle esteelle kaviot eivät nousseetkaan enään tarpeeksi ja näin ollen poistuimme radalta neljän virhepisteen kanssa, mikä ei meitä tässä luokassa vienyt toiselle kierrokselle saati tuloksille. Lopulta meidän nimi löytyi taas tuloslistan puolivälin paikkeilta ja teinkin itselleni alleviivattuna muistiin merkinnän siitä, että seuraavaan osakilpailuun täytyisi kyllä oikeasti treenata jotta tuloksia voisi saavuttaa hieman helpommin.

—

Paahtis oli saanut pitää kisojen jälkeisen maanantain täysin vapaana ja tiistaina olin vain juoksuttanut tamman liinassa jotta se oli saanut vähän hölkätä molempiin kierroksiin. Tänään kuitenkin olisi aika palata takaisin treenien pariin jotta seuraavassa osakilpailussa meidän suorituksessa olisi hieman enemmän järkeä ja sitä kautta mahdollisesti tulostasokin olisi parempaa. Hakiessani kirjavan varusteita satulahuoneesta päädyin jättämään satulan telineeseen ja nappasin mukaani vain suitset sekä harjapakin ja suuntasin kohti suulia.

Tarhalle päästessäni kaikki kolme tammaa nauttivat kevätauringosta joten Paahtiksen kiinnisaaminen ei ollut kovinkaan hankalaa ja kirjava lähti laiskasti löntystämään perässäni kohti suulia. Kirjavan karvapeitettä harjatessani mietin jo mitä koko treenistä tulisi, mutta päästyäni tamman selkään Paahtis tuntui heräävän horroksestaan ja hitaasti mutta varmasti tamman moottori tuntui heräilevän ja Paahtis alkoi vastaamaan apuihini paljon paremmin. Pariin kertaan tamma innostui hieman liikaakin ja jouduin vähän miettimään että pysynkö tamman selässä.

Kuitenkin kunhan pidi Paahtiksen töissä ja taivuttelin tammaa sekä asettelin sitä molemmissa kierroksissa ennen kuin otin mukaan väistöjä sekä siirtymisiä askellajien sisällä sekä niiden väleillä. Paahtis tuntui liikkuvan todella reippaasti ja hyvin kisojen jälkeen. Varsinkin laukkaan päästessään Paahtis tuntui löytäneen kaiken energiansa ja en muista milloin tamma olisi viimeksi tuntunut niin aktiiviselta ja reippaalta. Tamman laukka tuntui myös hyvältä ja annoinkin tamman laukata ajoittain reippaasti eteenpäin ennen kuin pyysin tammaa taas hieman kuuntelemaan sitä mitä siltä pyysin.

Antaessani tammani kävellä pitkin ohjin se venytteli kaulaansa sekä pärski tyytyväisen kuuloisena ja olin itse myös hyvin tyytyväinen siihen miltä tamma oli tuntunut niin ratsastaa kuin myös ratsastuksen jälkeenkin. Liukuessani alas kirjavani selästä Paahtis ravisteli itseään kuin sanoakseen että oli vain hyvä jotta tajusin lähteä pois kiusaamasta toista. Rapsutettuani vielä tammaani pikaisesti lavalta oli aika lähteä taluttamaan tammaa takaisin suuliin ja vaihtamaan suitset riimuun sekä muutenkin vain hoitamaan tamman sellaiseen kuntoon että se olisi mahdollista palauttaa takaisin tarhaansa. Paahtiksen palattua tarhaansa ja pestessäni sen suitsia tein jonkinlaista suunnitelmaa loppuviikon treeneistä vaikka en edes tiennyt että millainen se tulisi töiden osalta olemaan ja että olisiko minulla edes energiaa treenata tammaa kunnolla.

[Sonja T.Valvoja]

012: Valmentajan kommentit
— Tiätsä Nelly, vaikeinta tässä vaativassa B:ssä on tämä sen ohjelman pituus, sanoin, kun aloimme Nellyn kanssa katsoa läpi meidän ensimmäisen osakilpailun ratavideoita. — Mä olisin aivan valmis lopettamaan jo ennen tuota laukkaohjelmaa ja siinä kohtaa ollaan vasta puolivälissä.
— Juu, mitä pidemmälle mennään, niin sen pidemmiksi nämä ohjelmat muuttuu. Ja sittenhän kun tämäkin ratsastetaan pitkällä radalla, niin se on eri asia kuin lyhyt. Se on kumminkin 20 metriä lyhyempi eli vähemmän ratsastettavaa ihan noin niinkuin jo metreissä.

— Toi teidän pysähdys oli ookoo. Ei ihan tasan, mutta malttoi seistä kuitenkin paikallaan. Etkä säkään lähtenyt korjaamaan.
— Joo en. Tunsin kyllä että ihan ei olla nyt neljä tasan, mutta en sit uskaltanut lähteä korjaamaan sitä.
— Se on aina riski, että se korjaaminen päättyy toisella tapaa epäsymmetriseen asentoon ja sitten lähtee enemmän pisteitä. Tuo oli hyvä valinta.
— Nuo kootut ravit tuntui tässä alussa menevän vähän heikommin kuin yleensä, olisi ehkä pitänyt koota enemmän mutta jotenkin Mortti tuntui siltä, etten halunnut. En tiedä mikä siinä oli varsinaisesti, mutta oli vain sellainen fiilis.
— Siihen kannattaa luottaa, Nelly nyökytteli. — Joskus on parempi ratsastaa heikommat pisteet mutta nätti suoritus kuin ottaa riski että tulee isompia rettelöitä.
— Tilannehan parani sitten kun ratsastin nuo kulmat hyvin ja taivutukset, Mortti ikäänkuin jotenkin… pehmeni, mä en osaa oikein selittää, mutta se muuttui paremmaksi.

— No sitten toi pysähdys ja peruutus, ne meni kyllä ihan miten sattuu. Mä en valmistellut tarpeeksi niitä tai jotakin, en oikein tiedä itsekään.
— Ei nuo nyt katastrofaalisen huonoja olleet, ainakaan tän videon perusteella. Liikkui se nyt taaksepäin. Ja sitten taas näemmä korjaantui noissa taivutuksissa.
— Joo, tietyllä tapaa mä kyllä tykkään tästä ohjelmasta kun noita taivutuksia on noin paljon, niissä ainakin Mortin saa kivasti taas koottua, avuille ja kuulolle. Sitten tuli toi käyntiohjelma, no… Ei mennyt vahvasti, ei.
— Kuule paremmin kuin mitä mä oon nähnyt teidän joskus menevän kotona. Tuo on ehkä teille sellainen hyvä suoritus, teidän tarttee tehdä ne pisteenne muissa osioissa.
— Laukkaohjelma meni sit paremmin. Mä tykkään siitäkin, että tässä ei tartte vaihtaa laukkaa just tasan tietyssä pisteessä vaan jossakin välissä.
— Ihan kuin se sulle ja teille olisi joku ongelma… Näyttää tosi hyvältä nuo vaihdoit ainakin tässä videolla. Ja tuli vissiin just niinkuin pitikin.
— Joo, kyllähän ne toimi, myönsin.
— Mortin kanssa tämä toimii paremmin kuin Salierin, eiks vaan?
— No joo.
— Kerropas nyt sitten, että oliko nuo teidän pisteet ja prosentit sun mielestä ihan kohdillaan?
— Kyllä kai, sanoin vähän epävarmana. — Olihan tuo nyt ehjä ja rikkeetön suoritus.
— Ei kuule, ei ne pisteet siitä tule. Ne tulee kokoamisasteesta. Vaativassa B:ssä ei ole oikeastaan mitään vaativaa, jos kokoamisaste on kunnossa. Sen takia monen mielestä siirtyminen helpoista luokista vaativiin on niin kauhea hyppäys, kun helpoissa luokissa selviää vielä kokoamatta ja ilman että hevonen on rehellisesti pohkeen edessä ja sillä on omaa eteenpäinpyrkimystä. Mutta tämähän ei ole ollut sulle eikä Mortille ongelma, olkoonkin että Mortti tuli ehkä Simolta suoraan valmiina, mutta kyllä säkin osaat sitä ratsastaa. Tämän takia mä sanoin ennen niitä Storywoodsin kisoja että sut naurettaisiin ulos helposta A:sta.

[Sonja T.Valvoja]

013: Sinkkuelämän kaipuu
Kakkossijan ja hyvien prosenttien aiheuttama euforia kesti muutaman päivän, kunnes Mortti pudotti minut maanpinnalle noin kuvaannollisesti, ei kirjaimellisesti, onneksi. Hetkellisesti kuvioihin tuli itseruoskinta: en osaa mitään ja sijoitus oli vahinko, tästä mennään vain alaspäin ja kaikki huomaavat viimeistään seuraavissa osakilpailuissa etten osaa ratsastaa ja että minulla on liian hyvä hevonen, jonka vain pilaan. Onneksi nämä hetket eivät kestä kauaa, koska niissä vellominen on helvetillistä. Sitten tuli varovainen itsevarmuus, että kyllä minä seuraavissakin kisoissa ratsastan niin hyvin kuin vain osaan ja katsotaan sitten mihin asti se riittää. Se sijoitushan ei ole niin tärkeä, koska se riippuu osittain siitä, miten hyvin tai huonosti muilla menee.

Se mitä en osannut tunneskaalasta ennakoida oli kateus. Se ei edes kohdistunut hevosiin tai ratsastustaitoon tai mihinkään tällaiseen tavalliseen vaan illanviettoon! TT-osallistujia oli kyselty mukaan läheiseen baariin istumaan iltaa kisapäivän jälkeen. Olin kieltäytynyt kohteliaasti ja selittänyt että hevoselle ei ollut tallipaikkaa varattu kuin edelliseksi yöksi ja meillä oli pitkä ajomatka Pohjanmaalle. Ja muutenkaan ajatus ei oikein istunut kuvaan. Minä olin kuitenkin liki nelikymppinen leski, jolla oli jo uusi avomies mukana hevosenhoitajana. Ei tämmöiset lähde kisapäivän jälkeen baariin pitämään hauskaa.

Vaikka minä olisin kyllä oikeasti halunnut lähteä. Olisin lisäksi halunnut olla vapaa ja vähintään 10 vuotta nuorempi, niin että jos sieltä olisi löytynyt jotakin kiinnostavaa, olisin katsoa mihin asiat johtivat ilman sen kummempia rajoitteita. En tiedä mistä tällainen ajatus edes tuli! Enkö minä ollut muka tyytyväinen elämääni ja Harriin? Totta kai olin, parempaa miestä sai hakemalla hakea. Enkä minä oikeasti kaivannut edes sitä että olisin parikymppinen taas, koska olin senikäisenä niin pihalla elämästä ja maailmasta niinkuin vain parikymppinen voi olla.

Mitä se sitten oli, se pienenpieni haikeus, jos ei kerran miehenvaihtosuunnitelmia tai kadotetun nuoruuden kaipuuta? En tiennyt ja vaikka miten mietin, en löytänyt syytä. Ehkä se oli jotakin jännityksen hakemista, sitä että voisi flirttailla ja katsoa miten toinen vastaa ja mihin se johtaa, vapaus suostua tai kieltäytyä ihan vain hetken mielijohteesta. Siitä oli niin kauan, niin kauan… Tapasin Jarnon 2008 eikä minulla sen jälkeen ole ollut muita kuin Harri. Niin ja Kimmo, mutta se nyt on eri asia kokonaan.

Oliko Harri siis virhe? Olisiko minun pitänyt alkaa vakiintuneen parisuhteen sijaan alkaa viettää villiä sinkkuelämää? Ei kai nyt sentään, kun Harri oli niin täydellinen. Ja lähdössä syksyllä Kanadaan. Se oli koko ajan kuitenkin takaraivossa vaikka tämä TT-cup oli päällimmäisenä ajatuksissa. Mitä tapahtuisi syksyllä?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on mulle mielenkiintoinen teksti lukea. Pystyn ymmärtämään Sonjan kokeman ilmiön. Vaikka itsellä on kuinka hyvin, joskus ruoho näyttää vihreämmältä jonkun toisen tontilla. Se pätee kaikkeen. Vaikka mulla oli kahdeksan vuotta noi mun kaksi täydellistä koiraa ja parasta kaveria, ai että miten teki mieli vielä kolmatta: että olisi joku iso ja komeakin siinä. Sitten olisi kuitenkin tehnyt mieli vain neljättä, koska pitää olla vielä yksi musta ja kiiltävä. Ja viidettä, jotta olisi yksi pörröinen ja söpö. Mun ajatukset kuljeksivat usein samaa rataa kuin Sonjalla tässä, vaikka samaan aikaan me tiedetään että meidän Harrit ja koirat on parhaita mahdollisia meille.

Harria kuitenkin verrataan nyt koiraan mun kommentissa siksi, että samaan aikaan kun tunnen ilmiön, en koskaan tunne ihmisistä näitä tunteita. En ole tainnut ennen edes ajatella, että voisi edes tuntea. On tosi outo olo samaan aikaan tietää just mistä Sonja puhuu, ja samalla aivot meinaa tehdä oikosulun kun ei kuitenkaan ymmärrä yhtään.

Sonjan tapauksessa myös tilanne on tosi mielenkiintoinen näihin tunteisiin nähden. Harri on lähdössä ja ajatukset puskevat pintaan. Ensilukemalta ajattelen, että tämä kertoo Harrin ja Sonjan tulevaisuudesta: mitä tosiaan tapahtuukaan, kun Harri on poissa? Luin tämän kuitenkin niin monesti uudelleen, että kehitin toisen tulkinnan, josta pidän itse tällä hetkellä enemmän. Tämä ei kerrokaan Harrista ja Sonjasta, vaan Sonjasta. Ajatukset eivät tule sattumalta juuri nyt ja aja Sonjaa toimimaan Harrin ollessa poissa. Sen sijaan teksti kertoo Sonjan persoonasta ja siitä, miten Sonja on rakennettu. Ajatukset tulevat juuri sen takia, että Harri on lähdössä, eivätkä vaikuta Sonjan toimintaan vaan ajavat itsereflektioon. Sonja ei välttämättä edes ajattele oikeasti itse tahtovansa maistaa vähän vapautta, vaan salaa pelkääkin, mitä Harri tekee kun saa maistaa nyt sitä vapautta! Tekstiin pystyy lukemaan jopa pikku annoksen katkeruutta. Sonja ei syytä Harria mistään, mutta syvällä jossain alitajunnassa se on vähän Harrin vika kuitenkin, ettei Sonja saanut olla missään vaiheessa vapaa. Niin syvälle meneviä johtopäätöksiä, kuin että jokin toinen suhdemuoto voi loppujen lopuksi sopia Sonjalle paremmin, en vielä kuitenkaan tämän perusteella vetäisi.

Sitten puhutaan vielä vähäsen mun suhteesta Sonjaan, sillä mullahan on jotain tunteita ihan kaikkia meidän hahmoja kohtaan. Noalle kommentoidessani olen kirjoittanut joskus vähäsen siitä, että haluan hahmojen täyttävän mun odotukset. Sonja on mulle haastava hahmo luoda odotuksia, koska mun aivot toimii jotenkin eri nuotilla kuin sen ja sen ajatusradat ovat usein mulle vieraita, vaikka onkin helposti samastuttavia juttuja. (Monelta muulta olen kuitenkin kuullut Sonjan olevan samastuttava jne, joten se ei siis johdu huonosta hahmosta tmv vaan meidän erilaisista ajatuksista Sonjan kanssa!) Joitain odotuksia mulla kuitenkin on, ja ehkä tärkeimpänä on korkea moraali. Arvostan Sonjaa oikeiden ihmisten mittapuulla. Vaikka en ole aina samaa mieltä kuin Sonja, odotan Sonjan toimivan useimmiten niin kuin on hänen omasta mielestään oikein. Oikeassa elämässä tällainen ”kiltteys” ja suoraselkäisyys on se, mitä eniten arvostan ihmisessä. Ihan lopussa rypistän Sonjalle kulmiani vähäsen. Mitä tapahtuukaan, kun Harri on poissa? Olisin ajatellut etukäteen Sonjan ajattelevan, ettei tällaisia juttuja koskaan ”tapahdu”, vaan ne tehdään. Tämä kohta, jossa Sonja ei täytäkään mun odotuksia, ei kuitenkaan ole mikään radikaali poikkeama. 😀 Se tuntuu musta isommalta kuin on ehkä siksi, että en keksisi pahempaa tapaa loukata yhtään ketään kuin pettää hänet tavalla tai toisella. Se kertoo niin selkeästi, ettei arvostanutkaan toista, oli toinen sitten kaveri, kadunmies, koira tai kulta. Enkä vieläkään halua, että hahmoilla on järjestään sama moraalikäsitys kuin mulla, koska sittenhän tästä tylsää tulisi! 😀

[Sonja T.Valvoja]

014: Huippuvalmentaja Tähdistö?

Nostelin juuri Mortin varusteita paikoilleen Niklas tuli varustehuononeeseen. Niklaksen liikkumisesta tuli aina mieleen sana “kirmaaminen”, vaikkei hän nyt mitenkään muistuttanut varsaa tai muutakaan pitkäjalkaista, iloista eläintä. Tällä kerralla olin huomaavivani otsalla huolestuneen kurtun.
— Moi Sonja, hei kuule, onko sulla vähän aikaa nyt tässä?
— Onhan mulla, tarvitko jotakin apua vai mitä?
— No, apua joo, jonkinlaista, Niklas kyhnytti korvallistaan. — Kato ku se Marsh on poijes Arieksen kans, niin voisitsä tulla kattoon kun mä ratsastan?

Näytin varmaan pöllämystyneeltä enkä hämmästykseltäni saanut heti sanottua mitään, niin Nikke tarkensi:
— Mä, tota, varmaan tarvittais Arlekin kans vähän jotakin apua tai silleen. Jonkun kattomaan kun mää ratsastan sillä, kun ei tästä tunnu oikein yksin tulevan kauheesti mitään ja pitäs treenata sitä TT-cupia varten.
— No siis voinhan mä tulla katsomaan, mutta en mä mikään valmentaja ole…
— Joo joo, et tietenkään, mutta varmaan nyt sentäs jotakin perusasioita osaat kattoo, ettei mulla oo olkapäät korvissa tai jotain. Ja enemmän varmaha se, että mää tiärän jotta joku kattoo enkä pääse lipsumaan.

Tunnistin tämän niin hyvin omista ajatuksistani, muistin sen kerran kun Santtu oli halunnut tulla katsomaan minun ja Mortin käyntitreenejä ja sitten pitikin ratsastaa ihan oikeasti tosissaan. Lupauduin siis yleisöksi Niklakselle.

— Onko teillä jotakin erityisiä ongelmia mihin vois kiinnittää huomiota? kysyin kun astelimme Niklaksen ja Arlekinin kanssa kohti maneesia.
— No olkapäät nyt ainakin, mää jännitän hartioita. Nii ja sit jään helposti vetämään ohjasta ja välillä on käret liika korkeella ja semmosta kaikkee. Ja Arlek tykkää jyrätä välillä tai sit olla flegmaattinen. Soon vähän ittepäinen. Että jos sulla on jotaki vinkkiä tämmösiin niin anna tulla.
— No katotaan.

Kyllähän minä näin kaikki viat heti, mutta muistutin itseäni siitä että Niklas ja Arlekin eivät kisaa TT:ssä vaativaa B:tä vaan helppoa C:tä. Ei tarvitse olla muodossa, ei tarvitse koota ja muutenkin riittää hyvin pitkälle se, ettei hevonen nyt ihan tähtiä katsele. No, sitä Arlekin ei tehnyt, mutta muuten meno ei näyttänyt kovin harmoniselta minun silmääni. Ehkä voisin neuvoa sen ihan perus-pysähdysharjoituksen, joka oli itsellä ainakin sellainen pomminvarma juttu saada hevonen paremmin kuulolle.

— Onhan puolipidäte tuttu? varmistin Niklakselta ensin.
— On joo!
— No sitten kuunteles vähän aikaa. Tee eka puolipidäte, millä sä kerrot Arlekille, että kohta tapahtuu jotakin. Sit pysäytä se ja kun se on pysähtynyt, päästä ohjat ihan löysiksi. Arlek ei saa lähteä liikkeelle. Jos se lähtee, voi olla että lähtee, älä vedä ohjista vaan pysäytä se nätisti uudestaan ja sit taas ohjat löysälle. Tätä niin kauan kuin se tajuaa jäädä odottamaan sun pohjeapuja. Sit kun se tekee sen ja jää paikoilleen vaikka ohjat on löysällä, taputa sitä kaulalle heti.

Arvasin oikein, sillä Niklas sai pysäyttää ratsuaan useamman kerran ennen kuin se malttoi jäädä paikoilleen. Ohjeistin sitten pitämään ohjat edelleen löysinä, mutta antamaan pohjeavut eteenpäin. Se meni minusta varsin hyvin jo heti ekalla kerralla. Siitä innostuneena ratsastutin Niklaksella muutamia muitakin harjoituksia, joista koin itselleni olevan apua, mutta jotka arvioin silti tarpeeksi helpoiksi tälle tasolle. Ja väliin piti muistutella käsistä ja katseesta ja olkapäistä, muttei lainkaan niin paljon kuin olin saanut Niklaksen puheista käsityksen. Ihan hyvin tämä ratsasti.

— Sää olit ihan turhan vaatimaton, Niklas sanoi iloisena kun ratsasti loppukäyntejä. — Susta tulis ihan hyvä ratsastuksenopettaja.
— No kiva jos oli jotakin apua, kuittasin asian, mutta olin ihan tyytyväinen itseeni ja tietyllä tapaa myös Niklakseen ja Arlekiin, tiimikavereitahan me olimme kuitenkin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aww musta tämä on ihana tapa nakata palloa peliin. Tarinallisesti uskon, että pikku valmentamisesta on Sonjallekin apua TT-skabassa, vaikka Niklas meneekin helppoja luokkia. Tallilla, jossa itse kävin, emäntä oli sitä mieltä että itse tulee syväopittua asia vasta kun sen opettaa jollekin toiselle. Sitä varten me pikkuisetkin pidettiin helppoja tunteja ja opittiin itsekin lisää selittäessämme seuraaville. Se nyt on selvää, että Niklas hyötyy tästä jeesistä!

[Sonja T.Valvoja]

015: Cheerleaderit
Tällä kertaa minä pystyin jotenkin paremmin olemaan jossain muuallakin kuin vain omissa ajatuksissani kisojen ajan, jopa ennen omaa luokkaani. Niinpä olin katsomossa jännäämässä Niklaksen ja Janna esteluokkia. Koululuokkien tulokset saatiin tietoon jo ennen kuin vaativa B edes alkoi. Kolmas ja neljäs sija ruusukkeineen olivat hyviä saavutuksia ja ratsastin itse radalle tosi iloisena heidän puolestaan.

Harmi ettei esteillä mennyt ihan niin hyvin. Tai no, Niklas pääsi uusintaan ja ratsasti neljänneksi yhdellä pudotuksella. Minua välillä ihan pelotti, että miten Niklas saa ratsunsa kääntymään esteradalla, sillä minusta Arlek muistutti vähän sarvikuonoa: vauhti kiihtyi hitaasti, mutta sitten kun kiihtyi, niin mentiin kovaa, ryminällä ja melko suoraan. Tämä taktiikka ei ihan purrut uusinnassa, mutta neljäs sija on silti neljäs sija. Hurrasimme Harrin kanssa radalta poistuvalle Niklakselle.

Jannan kohtaloksi koitui yksi inhoittava puomi, joka putosi perusradalla, vaikka hän muuten ratsasti minusta oikein hyvin. Harmitti oikein hänen puolestaan, sillä Paahtikselle nopeatempoinen mutta melko suoraviivainen uusintarata olisi sopinut minusta hyvin. Hurrasimme toki Jannallekin, joka nieleskeli pettymystään poistuessaan areemalta.

Oma kolmossijani oli sinänsä tietenkin huonompi kuin viime osakilpailun toinen sija, mutta lohdutusta antoivat ennätysprosentit. Prosenttien valossa meidän suorittamisemme on ollut vahvan nousujohteista: Storywoodsista 71% ja risat, ekasta osakilpailusta vähän päälle 73% ja nyt 79,286%! Olin valehtelematta pyörtyä kun näin prosentit eikä muuten haittaa tippaakaan, että sijoitus tosiaan oli “vasta” kolmas. Jos prosentit olisivat alkaneet 8:lla, olisi varmaan Parkanon terveyskeskuksen päivystykseen saapunut yksi hengenahdistuspotilas.

Lisäksi tiesin, etteivät ne prosentit ihan turhasta tulleet, sillä sunnuntaina oli hyvä päivä. Se tarkoittaa sitä, että Mortti oli oma itsensä. Niinkuin se nyt yleensä on, en ole vielä törmännyt sen kanssa ihan täydelliseen katastrofipäivään. Vähäsen tietysti on pelko persiissä että jonain päivänä sellainen sattuu kohdalle ja että se päivä on juurikin jokin kisapäivä… Sitä odotellessa!

Koska tämä toinen osakilpailu oli niin lähellä, oli Hopiavuoresta enemmänkin yleisöä paikalla. Santtu ja Eira olivat jo aikoja sitten kauniisti kysyneet, että voisivatko he kenties tulla minun kyydissä, jos autoon suinkin mahtui. Lupasin toki, sillä takapenkkihän oli ihan tyhjä. He olisivat luvanneet hoitaa Mortinkin palkkioksi, mutta Harri ei antanut heidän hyppiä reviirilleen vaan patisti katsomoon.

Minä en todellakaan tiedä missä välissä ja mistä Eira oli kaivanut ison lakanan, jossa luki suurin kirjaimin “Hopiavuori voittaa!”. Se oli varmaan ollut tungettuna hänen reppuunsa menomatkalla eikä hän maininnut sitä sanallakaan. Niin että se oli jonkinlainen yllätys kun näin lakanan katsomossa ratsastaessani Mortilla areenalle. Harmi ettei sitä voittoa nyt tullut, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä että neljä ruusuketta oli komea saalis ja varsinkin minun prosentit olivat yhden sortin voitto joka tapauksessa.

[Sonja T.Valvoja]

016: 4.5. Dagen efter

Kisojen jälkeisenä maanantaina oli krapulaa muistuttava olotila, vaikken todellakaan ollut koskenut viinaan. Kuoharilasilliset olisivat tietysti olleet ihan paikallaan huikeiden prosenttien kunniaksi, mutta todellisuudessa kotiinpääsy venyi taas sen verran myöhään, että hädin tuskin jaksoin illalla raahautua sänkyyn. Ei siinä paljon samppanjaa siemailla. Jos joku pitää tätä hevosenomistajan ja kilpailijan elämää jotenkin glamöröösinä, hän ei tiedä mistä puhuu!

Joka tapauksessa maanantaiaamuna heräsin säikähtämällä puhelimen herätykseen. Ainoa vaihtoehto oli torkuttaa seuraavat kolme varttia, sillä en ollut saada mitenkään tiirikoitua silmiäni auki. Väsytti ihan hulluna. Eikä siinä vielä kaikki: pää tuntui vähän höttöiseltä, sellaiselta että yksikin väärä liike tai muu virhe laukaisisi päänsäryn, ja koko kroppa oli jäykkä. Että jos olisinkin päässyt sängystä ylös, matka olisi tyssännyt viimeistään portaisiin.

Minun teki mieli ilmoittaa töihin että olen linjoilla vasta iltapäivällä, mutta muistin sitten sen palaverin, joka alkaisi kymmeneltä ja jossa minun pitäisi joka tapauksessa olla paikalla. Ja tallille piti joka tapauksessa mennä iltapäivällä, Salieri tarvitsi liikutusta ja Mortti huomiota. Ei siis auta, noustava on.

Siinä sängynreunalla istuessa mietin eilistä päivää ja sitä, että mikä siinä niin rankkaa mukamas oli. Ei sinänsä mikään, mutta kyllähän ratsastus urheilusta käy ja kilpailemisen ja kaiken muun jännittäminen viimeistelee sitten tämän seuraavan päivän olon. Ryytyneestä olosta huolimatta hymyilin ihan väkisin kun ajattelin eilisen tulosta. Ihan miltä tahansa tänään tuntuikin, niin se oli kaikki 79 %:n arvoista!

Raahauduin vessaan ja sieltä päästyäni alakertaan aamupalalle. Harri nosti katseen tabletistaan ja naurahti:
— Kylläpä sä näytät väsyneeltä. Onks kaikki ok?
— Äh joo, joku kisakrapula tai jotain, mutisin. — Ei sulla olisi ylimääräistä kahvia keitettynä? Ottaisin mielelläni mukillisen.
— On tos toinen kupillinen vielä pannussa, mä voin keittää itelleni lisää. Taitaa olla paha kisakrapula sit jos sä vapaaehtoisesti haluut kahvia.
— Jos se kahvi vähän piristäisi, että tästä saisi itsensä jotenkin käyntiin.

Harri kaatoi mutteripannusta minulle isoon kuppiin kahvia ja jätti melko reilun maitovaran. Lusikoin reilusti sokeria sekaan, sillä en pitänyt kahvista yleisesti. Tänään oli kuitenkin hätätapaus käsillä. Epätoivoiset ajat ajavat epätoivoisiin tekoihin.

[Sonja T.Valvoja]

017: Luulo ei ole tiedon väärti
Tänään minä olin iloinen upouudesta softshell-varustuksestani. Takki ja housut pitivät tuulta, kosteutta, ne olivat mukavat päällä eivätkä kahisseet. Sopivasti vain lämpimiä kerroksia alle, niin selviän sen kanssa oikein hyvin taas yhdestä Pohjanmaan takatalvesta. Tänään oli maastolenkin vuoro, mutta taivaalta rätki räntää, joka kylläkin muuttuisi vedeksi lämpötilan vähän noustessa vielä. Jannan naamalta paistoi lievä vastenmielisyys säätä kohtaan kun lähdimme pihasta kohti Jätinmontun polkuja.

Puhe kääntyi TT-cupiin, tietenkin. Se nyt oli päivän polttava puheenaihe:

— No joo, ei se ihan täydellinen suoritus ollut, vastasin kun Janna kysyi mielipidettäni omasta kisasuorituksestani. — Sellainen perushyvä tai ehkä pikkuisen parempi mutta jos oikein olisi hyvä päivä ja kaikki toimisi niin kuin elokuvissa, niin voitaisiin vielä ehkä parantaa sieltä täältä jotakin pikkujuttuja.
— Se tuntuu musta jotenkin lohrulliselta, jos itse tiätää mistä vois viälä viilata. Moon käynny läpi miälessäni sitä meirän esterataa ja miättinyt jotta mitä tekisin toisella tavalla, ettei se puami olis puronnut ja mä en keksi. Soli hyvä rata ja mä en tiärä millä molisin saanut Paahtiksen nykäsemään sen takajalkansa paremmin, nottei solis osunnu siihen puamiin, Janna puisteli päätään, muttei vaikuttanut enää harmistuneelta sen yhden puomin takia.
— Kuule, se oli mun mielestä kans tosi hyvä rata, vaikken mä nyt mikään esteratsastaja olekaan. Ehkä se on joskus vain huonoa onnea, ei mitään muuta. Ja mua harmittaa ettette päässeet uusintaan, koska Paahtis olisi varmasti pärjännyt siellä hyvin. Se rata oli lyhyempi ja helpompi, vähemmän syheröinen kuin se perusrata. Paahtis olisi päässyt käyttämään enempi nopeuttaan.
— En mäkään kans keksi muuta syytä kuin huano tuuri tällä kertaa. Ehkä sitäkin voi joskus syyttää.

— Ootko muuten huamannut jotta meillä taitaa olla TT-cupin ainoa täysveriset? Janna kysyi.
— No mä olen vähän katsellut että eivät ole ainakaan muiden hevosten nimien perään merkinneet niitä. On siellä yksi arabiristeytys kyllä. Mutta sä et tiedä miten mulla on ollut ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan.
— Ai miten niin? Janna oli hämmästynyt.
— Jotenkin vaan on vuosia ollut sellainen mielikuva, että ne on kaikki jotenkin seinähulluja eikä oikein sovi kisaratsuiksi. No arabi ehkä johonkin pikkuluokkiin, mutta enkut ja anglot… nou nou. Mähän sanoin Simolle heti että ei, kun se soitteli Mortista ja sanoi sitten että se on angloarabi. Ei ei, mä en meinannut mennä edes katsomaan sitä.

Janna pärskähti epäuskoisesti.
— Ja niin hyvin kun sää ja Mortti sovitte yhtehen!
— Sanopa sitä, niin… Isä sanoi aina, että luulo ei ole tiedon väärti, ennakkoluulo varsinkaan.
— Eroaako Mortti sit sun miälestä jotenkin vaikka Salierista?
— En mä osaa oikein sanoa… Tai siis eroaa, tietysti, mutta en tiedä että onko ne ihan vain yksilöstä johtuvia eroja tai historiasta tai koulutuksesta tai jostain. Kun eihän kaikki puoliverisetkään ole samanlaisia keskenään. Onhan Mortti tietyllä tapaa herkempi ja voisi sanoa että kuumempi, mutta myös pelottomampi.

[Sonja T.Valvoja]

018: Ei mikään puskaratsastaja?
Voi veljet, nämä TT-osakilpailut seurasivat ihan liian nopeasti toisiaan. Edellisistä oli kulunut nyt viikko, seuraavat olisivat viikon päästä. Puolivälissä mennään siis. Tämä viikko oli mennyt aivan liian nopeasti ja kokemuksesta tiesin, että ensi viikko menisi vielä nopeammin. En ehtisi edes silmää räpäyttää kun olisi jo perjantai.

Kulunut viikko oli mennyt ratsastuksen suhteen toisella tavalla kuin alunperin piti, sillä Mortti teloi jalkansa heti maanantaina. Eipä se muuta ollut kuin pikkuinen pintahaava, mutta vaikka miten huolella sen hoidinkin, jalka oli vähän lämmin ja pehmeäkin. Muutaman päivän sairasloma pelkällä rauhallisella taluttelulla ja tarhauksella oli saanut jalan nyt kuntoon ja eilen olin jo ratsastanut sillä.

Pelkäsin etukäteen kaikenlaista. Enimmäkseen pelkäsin sitä että muutaman päivän lepuuttelu nousisi Mortille päähän ja se käyttäytyisi kuin hännän alla olisi palava kaktus. Tai että se olisi unohtanut kaiken ja muuttunut hankalaksi ratsastaa. Onneksi olin väärässä, Mortti oli kyllä superherkkä ja todella menohaluinen, muttei hallitsematon. Olihan se vähän vaikeata, kun piti olla niin kauhean varovainen pohkeiden kanssa, mutta tämä ei nyt ollut eka kerta kun se oli tällainen. Tiesin kyllä, että tällaisena päivänä en saisi Mortista irti sitä parasta. Nelly kuitenkin lohdutti, että joskus vain on näitä päiviä ja silloin pitää ratsastaa sen päivän paras suoritus, koska valitettavasti kisoja ei voi tilata niille päiville, kun sattuu olemaan hyvä päivä.

— Kuule, sun pitäisi luopua tuosta puskaratsastaja-termistä kokonaan, Nelly sanoi tunnin jälkeen tallissa.
— Niin mutta…
— Sä et ole yhtään puskaratsastaja, piste. Puskaratsastajat ei käy tunneilla eikä ne halua kehittyä itse eteenpäin tai kehittää hevostaankaan eikä ne analysoi itseään ja hevostaan. Ne vaan haluaa ratsastella.
— No mutta kun en mä nyt oikeastaan tähtää mitenkään erityisen tavoitteellisesti kilpakentillekään. Tämä TT-Cup oli ihan vahinko. Ja sä vielä kannustit ilmoittautumaan siihen.
— Kyllä, juuri näin, enkä mä tarkoita, että sun pitäisi olla jotenkin erityisen tavoitteellinen kilparatsastaja. Mutta sä olet tavoitteellinen ratsastaja etkä ollenkaan mikään puskailija.

Nellyllä oli ollut aina taito lyödä minulle jauhot suuhun tavalla tai toisella, vaikka oli niin paljon nuorempi. Tyydyin siis vain nyökkäämään ja mutisemaan jotakin myöntelevää. Hiljaa itsekseni jouduin myöntämään, että Nelly saattoi olla oikeassa, jälleen kerran.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typot

[Sonja T.Valvoja]

019: Matkasuunnitelmia
— Se tarttee ottaa maanantai vapaaksi, sanoin Harrille samalla kun tutkiskelin reittiä Otsonmäeltä Kuusamoon. — Ei me varmaan sinne jäädä vaellukselle?
— Joo ei, vaikka voisha se olla iha hieno semmone vaellus. Mut ehkä tosiaan joku toinen kerta.
— Nyt tietysti olisi hyvä kun siellä ei ole mitään lentäviä elukoita. Mutta en mä oikein osaa nyt miettiä tuommoista vaellusta kun tässä on nämä kisatkin tulossa. On taas kyllä paikan keksineet, Kuusamossa asti!
— Mites pitkä matka sinne on?

Käänsin näyttöä niin että Harri näki Google Mapsin reitin.
— Päälle 500 kilsaa. Melkein 7 tunnin ajo eikä tuossa ole edes huomioitu sitä että ajaa trailerin kanssa, mikä hidastaa matkaa vielä enemmän. Ja sit tauot päälle. Eka tästä rannikkoa pitkin Ouluun ja Oulusta sit koilliseen koko maan halki tuonne lähelle itärajaa.
— Huh huh. Voi vitsi kun mulla ei oo sopivaa korttia et voisin ajaa ees osan matkaa.
— Ei se siitä ajamisesta niin ole kiinni, kyllä mä ajaa jaksan. Pitkä matka se silti on.
— Mitenköhän Janna ja Niklas meinaa sinne mennä? Harri kysyi.
— En tiedä tai siis tuossa tallilla yksi päivä jotakin juteltiin, niillä ei olleet vielä ihan selvillä suunnitelmat sen suhteen. Mä ajattelin että mun traikkuun tietysti mahtuisi kaksi hevosta, mutta sitten pitäisi sopia tarkkaan meno- ja paluupäivät.

Minä olin miettinyt tätä paljon, sillä ihan riskien minimoimiseksi en halunnut lähteä ajamaan kovin aikaisin aamulla tai kovin myöhään illalla. Olin nähnyt tarpeeksi hirviä liikenteessä elämäni varrella ja vaikken itse ollut koskaan osunut, kerta se olisi ensimmäinenkin. Hirvikolari trailerin kanssa oli painajainen jo pelkkänä ajatuksena. Ja muutenkin, mieluummin ajoin virkeänä ja ilman suurta kiirettä tai minkäänlaista painetta siitä, että olisi kiva olla kotona vähän aikaisemmin. Siksi olin varannut sekä meille että Mortille majoituksen kahdeksi yöksi. Lauantaina ajaisimme Kuusamoon, sunnuntaina olisi kisat ja maanantaina vasta palaisimme takaisin kotiin.

Sitten syttyi yhtäkkiä idealamppunen päässä.
— Paitsi että me molemmathan ollaan perjantaina vapaalla joka tapauksessa! Mitä jos me lähdettäisiin perjantaina jo sinne? Jos saa pidennettyä karsinan ja mökin vuokra-aikaa? Torstaina mulla on vielä tunti Nellyn kanssa, mutta sit olis lauantaina mahdollista viimeistellä kunnolla Mortti siellä ja se ehtisi levätä vähän enemmän matkan jälkeen.
— No mut hei, mennään vaan, Harri kuulosti ilahtuneelta. — Pieni katko arkeen meilleki, sitähä vois pitää jo melkee viikonloppulomana tai jotai, jos ei olis niitä kisoja. Ja kun se mökki näytti niin kivalta ja se ympäristö muutenkin. Pääsis saunaankin sielä ja lillumaan järvessä.
— Lillumaan järvessä! Hei, se on Kuusamo, siellä on varmaan vielä jäät, pilkille saatat päästä. Mutta paljuhan siellä piti olla kuitenkin, eiköhän se aja saman asian. Mäpä taidan soittaa sinne heti ja kysyä että onnistuuko jos tullaankin jo perjantaina…

[Sonja T.Valvoja]

020: Paikkakunnan lehtijulkkis
Kaikkeen sitä joutuukin tämän kisasarjan takia. Maanantaina soitti toimittaja paikallislehdestä, oli saanut jostakin vihjeen, että Otsonmäessä asui huippuratsukko. Olisi kiva jos tällaiselta saisi haastattelun sanomalehteen. Olin tukehtua Pepsiini ja jouduin jo heti puhelimessa korjaamaan sitä huippuratsukko-oletusta. Toimittaja kysyi valokuvausmahdollisuuttakin ja lupasin selvittää Eetun kanssa, josko tämä haluaa markilleen toimittajia kameroiden kanssa heilumaan. Tai tässä tapauksessa vain yhtä toimittajaa.

Eetua ei ollut vaikea suostutella. Minusta tuntui että hän oli salaa hieman ylpeä siitä, että juuri hänen tallillaan majaileva ratsukko pärjäsi näinkin kivasti. Eetumaiseen tapaansa hän ei sitä juuri ääneen huudellut, mutta jostakin vain tuli silloin tällöin sellainen tunne. Tietenkin se saattoi johtua myös Nellystä, sillä Nellyhän oli suorastaan repeämisen partaalla ollut meidän menestymisen takia ja toki Eetu näki, mikä hänen avovaimoaan ilahdutti.

Nuori naistoimittaja saapui minuutilleen sovittuna aikana. Minua ilahdutti se, että hän tiesi ratsastuksesta perusasiat, niin ettei minun tarvinnut ensimmäisenä selittää mitä on kouluratsastus (“Joo, siinä ei hypitä esteitä eikä sillä ole mitään tekemistä ravienkaan kanssa…”). Kouluratsastusluokkiinkin hän oli perehtynyt sen verran ettei tarvinnut sitäkään kertoa, ettei tässä nyt olympialaisiin olla ilmoittautumassa seuraavaksi. Sen sijaan hän kyseli ihan fiksuja minusta ja Mortista ja kisoista, ja huomasin kälättäväni kuin puheripulinen papukaija.

— Niin ymmärsinkö oikein, että tämä sun kisahevoses on vasta syksyllä tullut sulle? toimittaja poimi mielenkiintoisen yksityiskohdan sepustuksestani.
— Joo, kyllä, marraskuun lopulla sen varsinaisesti ostin, olin käynyt katsomassa sitä Kangasalla pari kertaa sitä ennen, kokeilemassa ja silleen.
— Sehän on aika lyhyt aika sitten, puoli vuotta, mitä te olette sitten tehneet yhteistyötä. Sujuu ilmeisesti varsin hyvin kun tällaisia kisatuloksia tulee jo kuitenkin?
— No, ei tässä kai muuta voi sanoa kuin että joo, hyvinhän tämä on alkanut. En todellakaan tiedä että miten näin on käynyt. Olihan Mortti toki niinsanotusti valmis hevonen tälle tasolle kun se mulle tuli, mutta… Ehkä meillä vain on synkannut yhteen erityisen hyvin. Tämän myyjä, Lakkaman Simo meinaan, kokenut hevosmies, sanoi heti alusta lähtien että olisi ihan mun hevonen tämä. Ja totta kai siihen vaikuttaa osiltaan sekin että on valmentaja omassa pihassa käytännössä, ei olla päästy taantumaan Mortin kanssa vaan ollaan oltu paljon Nellyn valvovan silmän alla.
— Match made in heaven, niinkuin jotkut sanovat?
— Ehkä, en tiedä. Aika näyttänee.
— No niin hei, kiitos tästä haastattelusta, toimittaja sanoi ja katkaisi nauhoituksen. — Ja nuo kuvatkin näyttäisivät onnistuneen oikein kivasti. Mä lähetän tekstin sulle luettavaksi kun saan sen kirjoitettua, kuten lupasin. Ja mä toivotan onnea sinne Kuusamon-reissulle, toivottavasti hyvien suoritusten putki jatkuu.

[Sonja T.Valvoja]

021: Kotimaanmatkailua
— Otetaas nyt lopuksi vielä niin että tulet pitkän sivun eka keskilaukassa, ennen kulmaa kokoat, lyhyt sivu kootussa laukassa ja pitkän sivun alussa lisättyä. Ja sit ennen kulmaa taas keskilaukkaan. Yritä tehdä ne siirtymät tarkalleen noiden kirjainten kohdalla ja yritä saada niistä selkeät.

Minusta tuntui että hytkyin Mortin selässä kuin perunasäkki tai ainakin olisin halunnut tehdä niin, mutta pakko se oli koota vielä kerran kroppansa, ajatuksensa ja itsensä, ja yrittää. Olin ratsastanut ensin Salierin. Nelly tuli sitäkin vahtimaan ja pani meidät koville. Sen jälkeen luovutin Salierin Harrin huollettavaksi ja sain käsiini valmiiksi satuloidun Mortin ja ei kun sama meno jatkui vain. Ei Suomen Puolustusvoimat tiedä millaisen kapiaisen menettävät Nellyssä.

Kun eri laukkojen erot olivat Nellyn mielestä tarpeeksi selkeät, saimme luvan lopettaa. Nelly tuli vielä erikseen taputtelemaan Morttia kun jalkauduin satulasta.

— Nonni, se olisi sitten tältä kerralta tässä. Huomenna taluttelet sen siellä Kuusamossa jos suinkin ehdit ja lauantaina kevyt ratsastus ja sunnuntaina normaaliin tapaan verryttelyt ja jäähdyttelyt. Kyllä sä tämän jo tiedätkin. Mä en voi tehdä muuta kuin toivottaa hyvää matkaa ja onnea. Me pidetään Salierista hyvä huoli kyllä.
— Kiitos, eiköhän se tästä, nyökkäsin Nellylle. — Jännittää taas kovasti, mutta se ei ole enää sellaista täyspaniikkia kuin aiemmin. Olen ehkä jopa toimintakykyinen vaikka jännittäisikin.
— Se alkaa vähitellen rutiini karttua. Mähän sanoin, että kyllä se siitä. Mitäs muuta te meinaatte siellä Kuusamossa tehdä? Teillä on kuitenkin vähän vapaa-aikaakin siellä, ei kaikki aika Morttiin mene.
— En tiedä vielä. Mulla on muutama kirja mukana, jos ehtisi vähän lukea ja rentoutua. Ainakin se mökki näytti tosi viihtyisältä. Jos kelit suosii niin varmaan ulkoillaankin, siellä oli jotakin ulkoilureittejä kuulemma lähistöllä. Ja Harri on katsellut että mitä siellä olisi paikallisia nähtävyyksiä. Ainakin siellä oli joku luontokuvanäyttely. Ja kyllähän se ajomatka sinne käy varmaan jo ihan nähtävyyksien katselusta, mä en ole ikinä käynyt Kuusamossa ja noin pohjoisessa muutenkin tosi vähän. Oulussa tuli käytyä Nokia-vuosina joitain kertoja, mutta siinäpä se oikeastaan sitten on.

Nelly nauroi sydämellisesti.
— No nämä kisareissuthan käyvät melkein kotimaanmatkailusta sitten! Harmi ettei itse voi tulla mukaan, olisi kyllä kiva pitää kans muutaman päivän tauko ja katsella yhdet kisat läpi ja uusia maisemia.

[Sonja T.Valvoja]

022: Suuntana Kuusamo
Minulla oli edelleen se muistilistani, jota orjallisesti noudatin kisojen alla. Perjantaiaamu tarkoitti sitä, että auto oli tankattu, öljyt oli tsekattu, samoin kuin rengaspaineet. Traileri oli jo kiinni auton perässä ja senkin tekniikka oli käyty läpi. Trailerikamera oli paikoillaan, navigaattoriin oli tallennettu jo kisapaikan osoite, mutta ajoreitti löytyi myös paperiversiona, ihan vain varmuuden vuoksi.

Minua ei pahemmin edes jännittänyt kun kotipihassa nakkasin viimeiset laukut autonperään, starttasin ja käänsin nokan kohti Hopiavuorta. Siellä odotteli ruokittu Mortti. Harri harjasi sen ja puki suojat sillä aikaa kun minä kannoin viimeiset varusteet vielä autoon, täytin heinäverkot ja tutkin muistilistaani. Kyllä, kaiken tarvittavan pitäisi olla mukana. Loimitin Mortin kevyesti, vaikka päivästä näytti tulevan lämmin.

Tallilla pyörivästä porukasta jokainen vuorollaan kävi toivottamassa onnea ja hyvää matkaa. Näin sivupeilistä Eetun vielä nostavan tallinovelta kättään, kun kaarsin yhdistelmäni pois Hopiavuoren pihasta.

Olen sen sanonut aiemminkin, että pidän matkalla olemisesta ja myös ajamisesta. Se rauhoittaa jollain tavalla, ehkä siksi että ajaessa ei voi oikein ajatella muita asioita kovinkaan syvällisesti vaan keskittyä pääasiassa liikenteeseen. Musiikki soi hiljaisena taustalla ja juttelimme Harrin kanssa niitä näitä. Aurinko paistoi, tie oli hyvä, Mortti rauhallinen ja muuta liikennettä vähän, niin mikäs tässä oli ajella. Minä ihan todella nautin olostani ja tästä hetkestä.

Ouluun nurkille pääsimme iltapäivästä. Pidimme pidemmän ruokatauon, tosin se ei ollut mitään sen kummempaa kuin noutosafkat Hesburgerista, jotka söimme trailerin etuovella. Mortti sai lisää heinää ja juotimme sen.

— Muutama tunti vielä, jätkä, toivottavasti jaksat, mutisin Mortille lohduttavasti, vaikka se ei tuntunut olevan moksiskaan matkustamisesta ja pitkästä matkasta.

Sitten taas tien päälle ja auton nokka kohti koillista. Mitä kauemmas Oulusta ja rannikosta pääsimme, sitä enemmän alkoi olla mäkiä. Olin kiitollinen, että autosta löytyi vääntöä sen verran ettei meno hyytynyt edes trailerin kanssa. Jossain Pudasjärven ja Taivalkosken välisellä korpitaipaleella iski se epäusko, että kenen mielestä tässäkään reissussa oli yhtään mitään järkeä. Lähteä nyt ajamaan satoja kilometrejä yksien hevoskisojen takia. Se määrä aikaa ja bensaa mitä tähänkin kului, se oli sulaa hulluutta!

Olin ollut iloinen jo siitä, kun näin ensimmäisen “Kuusamo 97”-kyltin, mutta silti olo oli jotenkin epätodellinen ja hyvin, hyvin helpottunut kun kaarsimme alkuillasta Kuukkelin pihalle.

[Sonja T.Valvoja]

023: Perillä Kuusamossa
Kuusamo kohteli meitä kauniisti. Vaikka metsänpohjalla oli vielä paikoin lunta ja joissain järvissä jäätä, ajokeli oli ihan kesäinen, sula ja kuiva. Hyvä niin, sillä me etelänvetelät olimme lähteneet reissuun kesärenkailla! Johan Pohjanmaalla oli vaihdettu renkaat kuukausi sitten. Mielessä kyllä kävi että jos pitäisi kuitenkin vaihtaa Kuusamoa varten nastat vielä alle, mutta tutkittuani sääennusteita ja kelikameroita päätin antaa olla.

Kun perjantai-iltana pääsimme perille Kuukkeliin, isäntäpariskunta oli pihalla ottamassa meitä vastaan kuin kauan kaivattuja ystäviä. Mortti sai asiaankuuluvat kehut uljaudestaan heti tallinpihalla kun otin sen trailerista alas. Ja mikä ettei, sehän seisoi kuin tulenkarvainen pronssipatsas pihalla siristellen silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Isäntä tuli heti näyttämään tallin ja valmiiksi laitetun karsinan ja kertoi muista tärkeistä järjestelyistä.

Emäntä lähti pöytää kattamaan, sillä hänellä oli ruoka jo valmiina, pitkämatkalaiset ovat kuulemma aina nälkäisiä. Totta puhuen me olimmekin, mutta olin ajatellut, että kokkaisimme omat sapuskamme omassa mökissämme. Niistähän löytyi täysinvarusteltu keittiö kaikista emmekä me halunneet tunkeilla toisten kotiin. Mutta olisimme vaikuttaneet perin epäkohteliailta, jos olisimme kieltäytyneet.

Pöydässä oli riistakäristystä ja perunamuussia. Irvistin itsekseni, sillä riistakäristys ei kuulunut lainkaan suosikkiruokiini. Yllätys oli siis vähintään kohtuullinen, kun se olikin todella hyvää, oikeasti jopa niin hyvää, että otin ahneuksissani santsiannoksen. Kehuin ruokaa emännälle ja hän tuumi, että eipä hyvään riistakäristykseen tarvita muuta kuin suojaa ja riistalihaa, jälkimmäinen oli kuulemma paikallista. Minä mietin hiljaa mielessäni, että kumpikohan oli unohtunut niistä Hermian lounasravintoloiden riistakärityksistä, koska se oli oikeasti ihan kamalaa.

Tilalla oli hiljaista eikä autojen määrästä huolimatta maisemissa näkynyt juuri muita ihmisiä. Isäntäväki kertoi että useimmat olivat vaelluksella ja palaisivat tänä iltana. Huomenna vasta alkaisi saapua enemmän varsinaista kisaporukkaa, siis niitä jotka eivät olleet vaeltamassa etukäteen. Kun katselin maisemia ympärilläni, se hevosvaellus alkoi yhtäkkiä kiinnostaa. Mutta ei, emme me voisi jäädä tällä kertaa.

Kun Mortti oli saanut iltaruokansa ja hoidettu muutenkin yöpuulle, ja me katsastaneet oman mökkimme, lähdimme rantasaunalle rentoutumaan. Järveen ei ollut menemistä kuin urheimmilla, sillä isännän sanojen mukaan jäät olivat lähteneet kokonaan vasta eilen. Harri kävi silti, hirveän huudon kera. Oli kuulemma totisesti kylmää! Paljussa oli parempi ja tein nopean periaatepäätöksen hankkia itsellekin palju takapihalle mahdollisimman nopeasti, sillä oli oikein ihanaa lillutella itseään lämpimässä vedessä.

Saunalle alkoi myöhemmin tulla muitakin, tuttuja naamoja aiemmista osakilpailuista. He olivat kotiutuneet vaellukselta, hoitaneet hevosensa, syöneet ja nyt oli saunan vuoro. Oli kuulemma ollut hieno reissu, upeat maisemat ja kaikilla kivaa. Kun illalla upottauduimme muhkeiden peittojen ja tyynyjen sekaan kelohonkamökissä ja kiedoin itseni tiukaksi toukaksi Harrin kainaloon, ajattelin että asiat voisivat olla tosi paljon huonomminkin.

[Sonja T.Valvoja]

024: Kisapäivän kuulumiset
Valehtelisin jos väittäisin etten olisi pettynyt edes hieman. Kolmossija oli kuitenkin kolmossija ja prosentitkin ihan hyvät, 70 ja osia päälle. Mutta silti se oli vain kolmossija eikä sen parempi ja tulostaso suorastaan romahti edellisen osakilpailut 79 prosenttiin verrattuna. Kuulin korvissani Nellyn ja monen muun huutavan, että 70 % vaB:stä oli tosi hyvin silti. Niinhän se oli, kyllä minä sen tiesin, mutta silti suussa maistui pieni pettymys.

Tiesin jo heti radalta ulos ratsastaessani, että tällä kertaa ei mennyt ihan niin hyvin kuin viimeksi. Rata oli sinänsä ihan hyvä, mutta viimekertaiseen verrattuna ehkä hieman ponneton, en tiedä miksi. Ja sitten parissa laukanvaihdoissa tuli rikkoja, juuri siinä lävistäjällä kun piti vaihtaa laukka kolme kertaa. Valmistelin ensimmäisen vaihdon huonosti ja se meni miten meni, joten seuraavaan vaihtoon tulimme huonotuulisina, kuten Simo sanoisi. Olisi ehkä pitänyt lykätä sitä vaihtoa vielä muutama askel eteenpäin kun tässä ei ole niin kauhean tarkkaa se vaihdon paikka tai väliin tulevat askeleet, mutta jälkiviisaus on aina niin helppoa eikä muuta asioita miksikään.

Viimeistä vaihtoa ymmärsin sitten jo lykätä aivan viimeisille metreille ja se sujuikin jo ihan kivasti. Vahinko oli silti jo tapahtunut ja kun meidän kompastuskivemme eli kertoimellinen lisätty käynti ei mennyt ihan niin hyvin kuin elokuvissa, ei prosenttien taso ollut mikään yllätys. No, hyvä näinkin, ei tuota nyt ihan totaalisena epäonnistumisena voi pitää missään tapauksessa.

Muuten hopiavuorelaisten suoritukset olivat varsin kelvollisia. Koululuokat eivät olleet menneet ihan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa, Nikke oli oman luokkansa neljäs ja Janna viides, mutta prosentteihinsa kumpikin oli kuulemma ihan tyytyväinen, mitä ehdin heidän kanssaan jutella. Esteluokat ehdin katsoa läpi. Niklas ratsasti tuplanollan ja toiseksi nopein aika toi toisen sijan. Se oli aivan mahtava juttu sillä minä en vieläkään ymmärrä että miten Niklas saa Arlekin kääntymään niin nopeasti. Tällä kertaa myös Janna pääsi uusintaan ratsastettuaan puhtaan perusradan, mutta uusinnassa tuli yksi puomi alas ja tuloksena neljäs sija.

[Sonja T.Valvoja]

025: Mustasukkaisuutta
Ilta oli jo pitkällä kun kisahärdelli rauhoittui Kuukkelin pihalla. Toisaalta iltaa ja valoa riitti myöhälle, niin että kun isäntä sanoi vähän ennen yhdeksää, että rantasauna olisi lämmin, ei kukaan sanonut, että kohtahan sitä tulee jo pimeä. Porukkaa oli jäänyt vähänlaisesti paikalle, useimmat olivat pakanneet autonsa ja trailerinsa heti kisasuorituksensa jälkeen ja suunnanneet kohti kotia. Muutamat jäivät vielä alkuviikon vaellukselle, mutta me taisimme olla Harrin kanssa ainoita, jotka lähtisivät kotiin huomenna aamusta.

Lauantainakin oli saunottu ja paljuiltu, mutta nyt kun kisat olivat ohitse, kaikki olivat rentoutuneita ihan eri tavalla. Porukassa käytiin läpi päivän tapahtumia ja kunkin kisasuorituksia, hevosia ja kommelluksia tosi hyvässä hengessä. Kukaan ei kai halunnut olla ilkeä edes poissaolevia kohtaan.

Joukkoon mahtui muutama hiljaisempikin kaveri, samanlainen kuin minä, joka mielelläni vetäydyin porukasta vähän sivuun tarkkailemaan tilannetta. Harri sen sijaan oli kuin kotonaan keskustelussa, vaikka oli selvästi muita vanhempi. Eikä hän aina ymmärtänyt kaikkea, mutta se oli vain plussapuoli oikeastaan hänen kannaltaan, sillä kukapa ei halunnut selittää asioita ja olla pätevä.

Minua alkoi ramaista vaikka muiden ilta tuntui olevan vielä täydessä vauhdissa. Sanoin lähteväni mökkiin ja vetäytyväni vähitellen yöpuulle. Odotin vähän että Harrikin olisi lähtenyt, mutta hän oli niin keskustelussa kiinni, että sanoi tulevansa vasta vähän myöhemmin. Ei kai siinä mitään erikoista, mutta tunsin oloni jotenkin tyhjäksi astellessani mökkipolkua pitkin. Ei Harri minua mitenkään hylännyt ja saihan hän toki jäädä juttelemaan muiden kanssa, mutta silti…

Olinko minä mustankipeä? Näemmä olin. Oliko siihen syytä? Enpä nyt oikein usko, vaikka porukassa oli kyllä useampiakin nuoria naisia, kuten hevosporukoissa yleensä. Mitä jos Harri ei tulekaan yöksi meidän mökkiin vaan päätyy jonnekin muualle? Ei kai nyt hyvänen aika sentään, vaikka teoriassa tilaisuus tietenkin olisi. Annoin epävarmuuden ja ikävien mielikuvien loiskahdella mielessä hetken aikaa, mutta sysäsin sitten moiset ajatukset syrjään. Ei mörköä pidä pelätä ennen kuin se on porstuassa kolistelemassa, sanoi Harri niin usein.

Olin silti jollain tapaa tosi iloinen, kun Harri tuli nukkumaan puolisen tuntia minun jälkeeni. En ollut ehtinyt vielä edes nukahtaa vaan luin sängyssä kirjaa kun kuulin oven käyvän ja sitten Harri raottikin jo makuuhuoneen ovea tarkistaakseen nukuinko jo.

[Sonja T.Valvoja]

026: Ukonilma
Maanantaiaamuna heräsimme häikäisevään auringonpaisteeseen, puoli kahdeksaan mennessä se oli ehtinyt kivuta jo korkealle taivaalle. Jotenkin tämä pohjoisen aurinko oli niin kirkas ja kirjaimellinen, ajattelin kun kävelin silmiäni siristellen mökistä tallille katsomaan Morttia. Se oli saanut aamuheinänsä ohjeiden mukaan ja tallilla puuhaileva isäntä kehotti meitäkin aamupalalle, Maijalla oli kuulemma pöydän kattaus menossa.

Vaikka Kuusamossa paistoi aurinko, Harrin otsa oli huolestuneessa kurtussa kun hän katseli sääennusteita matkan varrelle. Rannikolle oli annettu sade- ja ukkosvaroitukset ja muutenkaan sää ei ollut niin hyvä kuin perjantaina. Mortti kyllä saattaisi arvostaa hieman viileämpää säätä. Ja pakko meidän oli lähteä, oli keli mikä tahansa. Niinpä maksoimme majoitukset, pakkasimme Mortin ja kamat, kiittelimme vielä erikseen kaikista järjestelyistä ja sitten tien päälle.

Alkumatka sujui ihan hyvin. Pilvet edessä päin olivat toki hieman uhkaavannäköisiä, mutta vasta Oulussa pysähtyessämme tulivat ensimmäiset sadepiskot tuulilasiin. Eikä siitä siinä kohtaa sen kummempaa tullut. Juotin ja syötin Mortin, söimme itsekin ja sitten taas tien päälle.

— … no Puolan pojat päätti lähtee sit kotio kun olivat saaneet prosessin alas ja ne unohti meidät. Tajuttiin Jannen kanssa jossain kohti että me ollaan tääl kaksin eikä päästä pois kun olivat lukinneet portit. Siellähä me sit seistiin bristolilaisen tehtaan aitojen sisäpuolella lauantai-iltapäivänä, ei meil ollut tiedos kenenkään nimiä tai numeroita kelle olis voinu soittaa. Onneks siinä viereisellä pihalla pyöri joku tyyppi sulkemas just paikkoja. Vähä se katto että kaks siisteihi vaatteisiin pukeutunutta jätkää lukkojen väärällä puolella jumissa, ei kauheen potentiaalisia rikollisia. Mietittii siinä sit et miten sieltä pääsis pois ja keksittiin sit et kiivetään sen aidan yli sinne toiselle puolelle, se väliaita oli vähä matalampi ja saatii siihe kuormapallei kasattua vähä molemmin puolin, et se oli suht helppoo.

Naurahdin ääneen Harrin kertomukselle työkeikasta, kun oli ollut asentamassa laitteistoa tehtaisiin. Tehtaat olivat itselleni aivan vieras ympäristö, mutta minua huvitti ajatus Harrista kiipeilemässä verkkoaitojen yli kuin parempikin kriminaali. Harri oli juuri sanomassa jotakin kun taivas aukesi kaikin tavoin. Ajoimme suoraan ukkospilven alle ja vesisade yltyi nopeasti hyvin ravakaksi. Samalla näimme ensimmäisen välähdyksen. Jyrinä kertoi että ihan päällä isku ei ollut vaan muutaman kilometrin päässä. Harri kaivoi kännykkänsä ja alkoi tutkailla sääkarttoja.

— No joo! Täs on tämmönen sade- ja ukkosrintama, ei kovin levee mut paikoin aika rankkaa sadetta ja salamointia. Oisko se tauon paikka?

Mietin vähän aikaa kun en yhtään tiennyt miten Mortti reagoi ukkoseen ja trailerin kattoa rummuttavaan sateeseen. Kamerasta näkyi että se kuunteli kyllä muuttunutta äänimaailmaa, mutta ei vaikuttanut hermostuneelta. Toisaalta jos se pelkäisi, huonoin vaihtoehto olisi pysäyttää keskelle ukkosmyrskyä ja avata trailerin etuovi, jolloin sade, ukkonen ja salamat näkyisivät ja kuuluisivat vielä paremmin. Ehkä se oli parempi jatkaa eteenpäin, kun eteensäkin vielä näki, sade ei ollut niin rankkaa.

Harri oli oikeassa, saderintama oli ohi suht nopeasti ja jyrinäkin kuului enää vain kaukaisena kumuna, jonka hädin tuskin erotti autoon sisälle.

— No se oli siinä, Harri kommentoi. — Täs ei pitäis olla enää tulossa sadetta juurikaan loppumatkalla, ehkä jotaki pieniä kuuroja voi osua kohdalle.
— Hyvä, vaikka ei tuo nyt kovin kummoinen ukonilma ollut. Oleko kertonut kun oltiin silloin pari vuotta sitten Kimmon kanssa siellä Yhdysvalloissa, niin Minneapolisissa osui kohdalle tosi kova ukkonen. Me oltiin just pilvenpiirtäjän yläkerrosten baarissa ja…

[Sonja T.Valvoja]

027: Ehdottomasti ehkä
Oliko olemassa elämää TT-cupin jälkeen? Mietin sitä tässä yksi päivä. Tämä sarja on vienyt niin aikaa, ajatuksia ja muita resursseja ettei oikein osannut edes ajatella, että mitä sitten kun tämä on ohitse. Mitä kesällä? Syksyllä? Tuntui siltä että kaikki palaset olivat liikkessä enkä edes tiennyt, miltä halusin kuvan näyttävän.

Pitäisikö jatkaa kilpailemista? Niin epätodellista kuin se olikin, olin huomannut ettei kisaaminen ollut maailman kauheinta. Nelly oli pitänyt muinaisen lupauksensa siitä, että kisasuorituksen purussa hän keskittyi pääasiassa onnistumisiin. Kumman nopeasti olin päässyt siitä pelosta minkä se teinivuosien voimisteluvalmentaja oli minuun istuttanut. Tietenkin kävimme läpi myös ne mokat, mutta Nellyn edessä ei tarvinnut hävetä. Ja nyt oli alla todellakin hyvä ja valmis hevonen.

Ei sillä että Salieri olisi ollut jotenkin huono tai väärä kisaratsuksi, mutta tällä hetkellä se oli sattuneesta syystä vähän taantuneessa tilassa kun oli viime ajat ollut likipitäen kokonaan alkeisratsuna. Sekin tulisi muuttumaan syksyllä kun Harri lähtisi Kanadaan. Pitäisikö minun alkaa ratsastaa Salierillakin tavoitteellisesti ja kenties kisata? Samallahan se meni yksi kuin kaksikin kisahevosta tai jotain.

Sitten en voisi laittaa poikia kesälaitumelle, kun pitäisi treenata ja kisata. Kesä oli kisojen aikaa. Olin ajatellut ihan että pitäisimme lomaa taas muutaman viikon heinäkuussa, hevoset laitumella ja me Harrin kanssa kenties jossakin reissussa. Mitenköhän sitä edes pitäisi lomiaan ja miten Harri, kun tosiaan se Torontoon lähtö olisi syyskuussa? Ja jos tässä nyt alkaisi haaveilla enemmistä kisoista, niin se torppaisi kyllä kesälaidun- ja matkasuunnitelmat. Mitä jos Mortti lihoisi muodottomaksi pulleroksi laitumella? Kun sillä kerran oli vähän taipumusta moiseen.

Liian monta kysymystä ja liian vähän vastauksia enkä edes tiennyt mistä päästä vastauksia pitäisi alkaa etsiä. Korjaan: tiedänpäs! Haalin käsiini muistikirjan ja kynän ja aloin piirrellä mind mapia. Ongelmat voi tiivistää neljään kohtaan: Harri, loma, kesälaidun ja kisat. Kaikki liittyivät kaikkeen, joten aloin listata selvitettäviä asioita. Mitä Harri mietti lomistaan, milloin piti ja halusiko reissuun? Tiesikö Simo jotakin Mortin laitumella lihomisesta? Mitä mieltä Nelly oli kisaamisestani, halusiko hän jatkaa minun luotsaamista? Vaatihan tämä minun kisaaminen häneltäkin isompaa panostusta, toisaalta maksoin toki enemmän. Ja Eetu, kai tänäkin vuonna olisi Hopiavuoressa tarjolla kesälaidun?

Sitten piti vielä päättää se, että jatkaisinko kieltämättä ihan kivasti alkanutta kisauraa esimerkiksi syksyllä ja mitä tekisin kahden hevosen kanssa? Se oli vaikein sillä se piti miettiä itse. Tällä hetkellä olin sitä mieltä että ehdottomasti… ehkä.

[Sonja T.Valvoja]

028: Palaneen käry
Kuuntelin sateen tasaista ropinaa ja avasin Ilmatieteenlaitoksen sivut. Tasaista sadetta luvassa koko päivän, se kertoi. Voihan rähmä. Ei se ratsastamista sinänsä haitannut, koska maneesi oli käytettävissä, mutta sade kasteli ikävästi peltoja ja sitten olisi pahimmilla lohkoilla tekemistä, etteivät koneet juuttuisi pehmeään saveen. Kylvetyt pellot tietysti hyötyivät sateesta, mutta niitä oli vielä kovin vähän. Olin luvannut tänäkin vuonna auttaa Markusta toukotöissä milloin suinkin vain ehtisin.

Huokaisin kun katselin kalenteriani. Mihin väliin tässä muka mahtuu kylvötyöt? Valmennus, molempien hevosten hieronta, valmennus, palaveri, toinen palaveri, valmennus, kolmas palaveri, oma hieronta, psykologi ja sitten pitäisi lähteä taas seuraavaan kisareissuun. On se sentään onneksi jo viimeinen osakilpailu, mutta sen jälkeen olisi vielä finaali kesäkuun puolivälissä. Koko kevät tässä on mennyt näiden TT-kisojen kanssa. Tuntuu että kaikki muu elämä on vähän telakalla, on vain ne kisat, niihin valmistautuminen ja niistä toipuminen. Finaaliin ei ole kuin kolmisen viikkoa ja siitä pari viikkoa niin on jo juhannus. Jestas.

Kävin antamassa töihinsä uppoutuneelle Harrille suukon, söin välipalan, vaihdoin ratsastusvaatteet päälle ja lähdin ajamaan kohti Hopiavuorta. Mortti ja Salieri olivat tarhassa sadeloimet päällä. Salieria ei sää haitannut, mutta Mortilla oli taas naama nyrpällään. Se oli selkeästi kauniin ilman hevonen, Salierille kelpasi kaikki. Onneksi Mortin mieliala parani aina lähes välittömästi kun pääsi talliin ja harjattavaksi. Niin tälläkin kertaa, kun kuivailin sitä ja harjasin oikein huolella. Käytävällä kulkijat moikkailivat minua ja jokunen jäi kyselemään kuulumisiakin. Ihmettelin jo vähän kun Nellyä ei näkynyt tallissa, yleensä hän tuli jo hyvissä ajoin ennen tunnin alkua tallille juttelemaan ja kertomaan etukäteen omista ajatuksistaan valmennusta varten.

Seuraavaksi karsinan ovella pysähtyi Eetu:
— Nellyltä terveeset, se sano jotta ei eheri tallille mutta että laita Mortti valamihiks, yleissatula ja suajat kuulemma pitäs olla.
— Yleissatula ja suojat? Miksi? älähdin ihmeissäni.
— Minen tiärä, mutta nii tua sano. Soon parempi varmahan totella, Eetu kohautti harteitaan ja lähti töihinsä. Hän oli selkeästi hoitanut viestintuojan tehtävänsä eikä asia sen enempää hänelle kuulunut.

Minä jäin ihmetyksen valtaan, mutta päätin tehdä kuten oli käsketty. Eetu oli oikeassa: parempi totella. Ehdin taluttaa Mortin jo maneesiin varusteissaan kun Nelly saapasteli paikalle. Hän hymyili niin maireasti, että haistoin palaneen käryä ja olin oikeassa:
— Me hypätäänkin tänään, Nelly ilmoitti.

[Sonja T.Valvoja]

029: Hevosautohaaveita
Voi Ahvenanmaa! Siinä toinen paikka Kuusamon lisäksi jossa en ole käynyt. Ei kun olenpas, joskus silloin… silloin… Milloinkohan se nyt oli? Ennen Jarnoa jo. Varmaan joskus ihan 2000-luvun alussa. No, ei sitä varmaan lasketa kuten ei sitäkään, jos ruotsinlaiva on aamuyöllä pysähtynyt Maarianhaminassa. Päästäänkin taas tutustumaan ihan uusiin juttuihin kotimaanmatkailun saralla!

Matkasuunnitelma alkoi hahmottua. Perjantaina liikkeelle Hopiavuoresta niin että ehdimme Naantaliin iltalautalle. Aamuyöstä olisimme Långnäsissä. Sitten auto ja traileri ulos laivasta ja suunta kohti Vårötä. Sinne meni hyvin lauttoja, joten Mortti pääsisi majoittumaan suht nopeasti. Saarelta onneksi löytyi pikkiriikkinen putiikkihotelli tai mikä lienee Bed&breakfast-paikka, josta jollain käsittämättömällä munkilla sain vielä huoneen, niin että meidänkin majoitus järjestyi varsin mukavasti. Ei tarvitse loikkia saarelta toiselle päästäkseen nukkumaan tai hevostaan katsomaan. Ja koska Vårö on niin pieni saari, hotelli on käytännössä kävelyetäisyydellä tallilta.

Paluumatka sujuisi samaa reittiä vaikka vähän kyllä kauhistutti jo etukäteen nuo aamuyön lauttalähdöt ja niiden jälkeen pitäisi sitten lähteä ajamaan trailerin kanssa vajailla unilla.

Vaikka kyllä minä taas mietin, että olisipa kätevää jos olisi sellainen iso hevosauto, jossa olisi jonkinlaiset majoitustilat ihmisillekin. Ei sen tarvitsisi edes olla mikään hillittömän kokoinen, kahdelle hevoselle boksit ja kahdelle ihmiselle nukkumapaikka ja vaikka vessa ja jääkaappi. Suihku ja kokkausmahdollisuudet olisivat jo aihan kivaa luksusta, lähinnä ajattelin vain semmoista jossa hätätilassa ja tarpeen sattuessa nukkuisi kivasti yön tai pari hevosen kanssa reissussa. Jos tämä kisaura tästä nyt lähtee urkenemaan enemmänkin, niin voisi harkita, kun näemmä tykkäävät järjestää ratsastuskisoja kaikenlaisissa kummallisissa paikoissa.

Katselin ikkunasta ulos ja napsuttelin kynääni. Tänään oli loksauteltu muutamia palikoita kohdilleen minun ratsastuksessa. Ei mitään niin kauhean uutta tai vaikeata, mutta semmoista mihin pitää jatkuvasti kuitenkin kiinnittää huomiota, ulko-ohja ja sisäpohje ja niin edelleen. Harri kuuntelee meidän valmennustunnit aina tarkkaan läpi ja jälkikäteen kyselee asioita, joita ei oikein ymmärrä. Tätä sisäpohje-ulko-ohja -asiaa on pitänyt selittää ja selvittää jo monet kerrat ja tässä on itsekin oppinut uutta.

[Sonja T.Valvoja]

(Jannan suuhun on nyt pantu ihan omia sanoja, toivottavasti ei mene kauhean mäkeen.)

030: Juttutuokiolla

Istahdin huokaisten terassinportaalle Jannan viereen. Siihen paistoi sopivasti aurinko ja oli lämmintä, vaikka edellinen sadekuuro oli päättynyt vasta hetki sitten. Sadepisarat kiiltelivät vielä ruohonkorsissa.

Juttelimme Jannan kanssa niitä näitä. Kerroin että Harri oli taas kerran jäänyt kotiin, koska hänellä oli ihan tavallinen työpäivä tänään. Minulla ja Mortilla oli ollut viimeinen valmennustunti ennen viikonlopun kisoja ja sen jälkeen olin ratsastanut Salierin. Olin lähtenyt Salierin kanssa maastoilemaan yksin pitkästä aikaa. Siitä tulivat mieleen ne maastolenkit kun olin vasta tullut Hopiavuoreen, aikana ennen Morttia, jo ennen Harriakin. Siitä oli kohta kaksi vuotta. Mihin tämä aika oikein meni?

— Miltäs tua TT-cup on vaikuttannu noin yleesesti? Janna kysäisi. — Sähän et vissihin oo kauhiasti kilipaallut aijemmin, ni miltäs nyt sitten tämmöönen sarja oikeen on tuntunnu?

Mietin vähän aikaa, koska minulla ei ollut suoraan sanoa mitään yhtä selkeätä vastausta. Se oli tuntunut vähän kaikelta.
— No, onhan tämä ollut aika rankka monellakin tavalla. Kisat kahden viikon välein ja pitkät kisamatkat kun täytyy suunnitella reitit ja majoitukset ja aikataulut ja kaikki. Se vie yllättävän paljon aivokapasiteettia. Ja sitten kaikki valmennukset, Nelly ei ole todellakaan päästänyt meitä helpolla. Tuntuu välillä näin loppua kohden että alkaa itseltä kunto pettää, ei jaksaisi enää.
— Mites Mortin kunto?
— Siinä ei tunnu olevan mitään vikaa. Kyllähän se oli ihan hyvässä kunnossa kun mä sen ostin, se oli ollut Simolla puolisen vuotta ja sitä ennen sit kans valmennuksessa. Se tuntuu vaan viihtyvän kun on paljon töitä.
— Meinahakko jatkaa kilipaalemista tän jälkehen? Nyt kun on alkuhun päästy?
— Kyllä mä sitä mietin tässä joskus, mutta täytyy nyt katsoa. Tai siis joo, kyllä mä varmaan kilpailen ainakin silloin tällöin jatkossakin nyt kun huomasin ettei se olekaan maailman kauhein asia ja mulla on Nelly tukena.

Olin vähällä jatkaa, että myös Harri on tukena, mutta muistin sitten että kohta ei olisikaan.

— Mitäs sä meinaat tuon Paahtiksen kanssa tehdä? Oletko tehnyt jo päätöksiä siitä varsottamisesta? kysyin vastavuoroisesti.
— Miätinnässä on viälä, mutta mulla saattaisi olla tiarossa ehkä yksi joka olisi siitä varsasta kiinnostunutkin. Paahtis on kuitenkin ihan hyvä hevonen, kapasiteettia on kyllä ja luannehan on hyvä. Siitä ja jostakin pualiverioriista saisi varmaan ihan pätevän kenttähevosen.

Nyökkäilin myöntävästi, täysiverisethän olivat perinteisesti kenttäeksperttejä tai ainakin niin olin oppinut aikoinaan. Ja sitten oli tämä minun Morttini, joka suoritti erittäin pätevästi koulukentillä ja josta Simokin oli lausunut kiittäviä arvioita.

[Sonja T.Valvoja]

031: Ett kaffe, en kopp te och två kanelbullar, tack
Herran pieksut, että pumppu oli jättää useamman lyönnin välistä kun palkintojenjaossa kuulutettiin ensimmäiseksi Sonja Tähdistö ratsullaan Mortalis, vaativan B:n voittaja prosenteilla 79,286. Ei tämä voi olla totta, ei vain voi, hoin itselleni samalla kun Mortin suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke ja sain kukkakimpun, loimen ja kirjekuoren, jossa oli lahjakortti naapurisaaren hotelliin muutamaksi yöksi. Harri korjasi tavarapalkinnot syliinsä kun minä lähdin kunniakierrokselle. Kerran elämässä sekin, koulukisojen kunniakierros! En vielä siinäkään vaiheessa osannut ajatella muuta kuin että eihän tämä näin voi mennä ja silti meni.

Ei sillä, kyllähän me olimme hyvän radan tehneet. Tosi hyvän, itse asiassa. Mortti oli hyvä ratsastaa jo heti verryttelystä alkaen, joten ratsastin kisakentälle hyvillä mielin. Ja menihän se kyllä aika nappiin. Ne vaikeat lisätyt käynnitkin sujuivat tosi kivasti ottaen huomioon, että se ei todellakaan ole meidän bravuurimme. Videota katsoessa Nelly kehui sitä aivan erikseen. Ei siitä ehkä ikinä meidän parasta liikettä tule, mutta jos ne peruspisteet saa hilattua sieltä viiden pisteen korvilta seiskan pintaan, niin se on meille ihan hyvä ja varsinainen työvoitto.

Noin muutenkin Ahvenanmaa tarjoili parastaan. Saarien pilkkoma merimaisema oli huikean kaunis ja täällä elettiin jo ihan täyttä kesää, kun Otsonmäessä voitaisiin puhua vasta loppukeväästä. Ruoka oli hyvää, ihmiset kohteliaita ja vieraanvaraisia ja ruotsin kieli hiveli korvaa. Täällä Ahvenanmaalla nuotti oli erilainen kuin äidin puhuma rantaruotsi, kuten hän itse kotikielensä määritteli.

Harri meni mykäksi ruotsinkielen kanssa. Hän oli kyllä sanonut jo etukäteen, että AMK:n parista pakollisesta ruotsinkurssista oli jo kauan ja ei hän silloinkaan kuulemma siinä aineessa juuri loistanut. Niin että ruotsi ei oletusarvoisesti oikein suju. Kyllä hän ymmärtää aika paljon kirjoitettua kieltä ja puhuttuakin jonkin verran, mutta ruotsin puhuminen itse olisi aika mahdotonta. Minä sain siis hoitaa puhumisen, koska Harrista irtosi vain “Tack så mycket” soveliaissa tilanteissa.

Moni muukin tuttu kilpailija oli selkeästi hieman hiljaisella tuulella ruotsinkielisten joukossa, kulkivat vähän sillä tavalla häntä koipien välissä. Voin onneksi todeta, että minulle se ei ollut minkäänlainen ongelma, vaikka se aksentti nyt vähän erilainen olikin. Olipahan edes yksi asia vähemmän jännitettävänä. En minä sitä ole koskaan sillä tavalla ajatellut, mutta oikeastihan kasvoin kersana aika kaksikieliseksi kun äiti puhui minulle aina ruotsia kun teimme jotakin kahdestaan, muuten sitten suomea.

[Sonja T.Valvoja]

032: Taikauskoa?
Osuipa somessa vastaan linkki ekan TT-osakilpailun kuviin. Siellä oli näemmä ollut joku ihan ammattilainen tai ainakin hyvä harrastaja kuvaamassa ja hän oli pyörinyt monipuolisesti yleisön joukossa, verryttelyalueella, tallissa ja tietenkin myös kisakentän laidalla. Kuvista välittyi kisojen sähköinen tunnelma kotisohvallekin.

Löysin itseni ja Mortin useammastakin kuin yhdestä kuvasta ja sehän oli kaikkein mielenkiintoisinta, tietenkin. Kylläpä me näytimme ammattimaisilta! Kaikki oli tiptop, varusteet suorassa, karvat ojennuksessa, saappaista ja kavioista olisi itseään peilaillut. Mistään ei varsinaisesti arvannut, että kyseessä oli vasta oikeastaan toiset kisat meille kummallekin. No, olinhan minä pari pikkukisaa kilpaillut Salierilla aiemmin, mutta silloinkin vain omalla tallilla ja panokset, kilpakumppanit ja valmistautuminen niihin olivat aivan toista luokkaa.

Se mikä kuvista ei näkynyt, oli minun jännitykseni. Silloin kyllä pyöri koiperhosia mahassa. En ollut aamulla oikein pystynyt syömään hotellilla aamupalaa, ei vain ollut vastaanottoa. Harri, tuo kultainen otus, oli varannut mukaan juotavaa, pähkinöitä ja energiapatukoita siltä varalta, että minä tarvitsisin mitään kisapaikalla. Ekakertalainenhan Harri oli hevosenhoitajana kisoissa, mutta terve järki ja ennakointi näemmä pärjäävät kokemukselle. Niitä energiapatukoita oli tarvittu päivän mittaan.

Tuo ensimmäinen oli ollut kaikista osakilpailuista se, jossa oli eniten meininkiä paikan päällä. Tietenkin se johtui siitä, että kyseessä oli iso kisaviikonloppu, ei pelkkä TT-cup. Hevosia, ihmisiä ja häslinkiä oli paljon joka puolella vaikka kaikki olikin hyvin järjestetty. Minua se oli hermostuttanut kaiken muun lisäksi, mutta Mortti onneksi oli järkähtämätön kuin kivi. Sitä ei hetkauttanut kyllä mikään ja minä sentään olin pitänyt täysiverisiä oletusarvoisesti kajahtaneina hermokimppuina. Hävetti vähäsen vieläkin. Mortti oli lunastanut kaikki lupaukset joita Simo oli ruunasta antanut ja aimo tukun muitakin.

Olihan siitä ekasta osakilpailusta jäänyt ihan kouriintuntuviakin muistoja: sininen ruusuke varustekaapin oveen ja valkoinen satulahuopa, joka oli saanut sittemmin kunnian olla meidän kisahuopa muissa osakilpailuissa. En minä myönnä olevani taikauskoinen, mutta taidan kuitenkin olla vähän, sillä pesin huovan nyt finaalia varten, vaikka kaapissa olisi toinen valkoinen kisahuopa, puhdas ja valmis käyttöön. Se saa jatkossakin toimittaa varahuovan virkaa kisareissuilla.

[Sonja T.Valvoja]

033: Ei mitään Lapin kairaa
Minä kyllä edelleen vähän naureskellen puistelen päätäni sille Kuusamon osakilpailulle. Oikeasti: ihminen on todella niin hullu että lähtee yksien kisojen takia ajamaan puolen Suomen halki! Että mikä järki ja kun sen tiesi jo TT-cupiin osallistuessaan että kilometrejä kertyy kisakokemuksen lisäksi. Mutta en minä valita, sillä jos pidinkin kaikkein eniten siitä viimeisestä osakilpailusta ja Ahvenanmaasta, niin kyllä tämä Kuusamo on ehdottomasti se toiseksi paras.

Eikä siinä pitkässä matkassakaan mitään vikaa ollut sinänsä. Minä nimittäin pidän ajamisesta, vaikka se onkin hevosen ja trailerin kanssa vähän enemmän ennakointia ja ajatusta vaativaa. Kuusamoon sentään pääsi ihan vain ajamalla, toisin kuin tällä Ahvenanmaan reissulla oli kaikenlaisia jännitystekijöitä liittyen lauttamatkoihin, lastauksiin, purkuihin ja sen semmoiseen.

Kuusamossa oli kiva kiertää silloin lauantaina vähän nurkkia ja leikkiä perusturistia. Kävimme katsomassa erään luontokuvanäyttelyn mutta suurin osa ajasta meni ihan siihen että ajelimme ja pysähtelimme katselemaan maisemia. Niissä maisemissa oli jotakin erilaista verrattuna eteläisempään Suomeen, vaikkei tämä vielä varsinaisesti ollut mitään jylhää Lapin kairaa. Ei havumetsässä, mäissä, pelloissa ja järvissä mitään niin kovin eksoottista ole suomalaiselle, mutta jotenkin se maisema oli silti karumpi kuin Pohjanmaalla.

Pisteet myös Kuukkelille, kisajärjestäjien paikanvalinta oli osunut kyllä ihan nappiin. Isäntäpariskunta oli niin sympaattinen ja puitteet muutenkin kunnossa. Kiva siellä oli hevostaan pitää ja kisata. Kiva siellä oli olla itsekin. Meidän mökki ainakin oli viihtyisä ja tunnelmallinen. Se rantasauna ansaitsee erityismaininnan, sillä siellä oli aivan unelmanpehmeät löylyt. Ja palju! Ei sinne järveen kuitenkaan ollut menemistä, sen verran jäätävää se vesi oli, mutta eipähän tarvinnutkaan kun sai lillutella paljussa.

Mortista minä en tiedä mitä tuo mahtoi olla mieltä Kuusamosta. Ei se ainakaan protestoinut, mutta toisaalta ei se ole vielä mieltään osoittanut muusta kuin huonosta ratsastuksesta tai säästä. Nythän keli täytti vaativammankin elukan vaatimukset eikä ratsastuskaan huonosti mennyt. Minä olin pelännyt sitä pitkää ajomatkaa, mutta Simo oli puhelimessa lohduttanut, että Mortti on tottunut matkaaja, tuskin on moksiskaan yhdestä Kuusamonreissusta. Ja eihän tuo ollut. Luojalle kiitos ruunista, joilla ei ole turhan paljon omia (vahvoja) mielipiteitä.

[Sonja T.Valvoja]

034: Saako hurrata?
— Sonja! kuulin naisen äänen huikkaavan takaani juuri kun olin ottamassa kisapaidan suojana ollutta ohutta takkia pois. Jähmetyin sekunnin murto-osaksi, sillä kuvittelin kuulevani jo harhoja. Samalla käännyin ympäri niin vinhasti että saatoin kuulla saappaidenkannan melkein kirskahtavan hiekalla: kuka kumma huusi minun nimeä ihan Helenan äänellä?

Helena! Se oikeasti oli Helena ja mukanaan hänellä oli Kimmo ja Tuomo. Ei voi olla totta! Ilahduin niin että ryntäsin heidän luokseen ja kun en muuta keksinyt, kaappasin Helenan sellaiseen karhunhalaukseen, että hyvä kun en kylkiluita katkonut. Siitä oli niin kauan kun olin viimeksi nähnyt Helenan vaikka TG:ssä juttelimme harva se päivä.

— Ei ole totta, ei voi olla totta, hoin samalla. — Mitä te hullut täällä oikein teette?
— Me tultiin katsomaan sun kisoja, tietenkin.

Halasin samalla vimmalla miehetkin. Heitäkin oli ollut ikävä. Kimmo rutisti kovaa takaisin, Tuomo oli vähän varovaisempi, kun ei ollut ihan niin tottunut tällaiseen.

— Voi teidän kanssa, Tampereeltahan on pahuksen pitkä matka, kuin te nyt näin lähditte tänne asti?
— No muutaman tunnin matka, mitä meillä tässä kauniina kesäsunnuntaina olisi muutakaan tekemistä.
— Aateltiin järjestää sulle yllätys.
— Niin ja pitäähän sitä koestaa Kimmon uusi auto, kun se sen meni päivittämään niinkus tiedät.
— Eikä me olla nähty tätä Morttia vielä livenä ollenkaan.

Vilkaisin kelloa ja totesin että Mortin esittelyn jälkeen minun pitäisi alkaa valmistautua omaa luokkaani varten. Kaverit nyökyttelivät, tokihan he sen ymmärsivät että minä olin täällä kisaamassa. He lupasivat mennä katsomoon pitämään minulle peukkuja ja katsomaan aiempien luokkien ratoja.

— Saako hurrata?
— Saa mutta vasta sitten kun rata on loppu. Sen aikana olette hiirenhiljaa, varmuuden vuoksi.
— Totta kai!
— Saako heiluttaa isoa kannustuslakanaa?
— Voi luoja, ei kai teillä nyt semmosta ole? katsoin heitä epäuskoisena.
— No ei kyllä ookaan, harmi sinänsä.
— Mutta tsemppiä sulle kisoihin!
— Tuutte sitten tänne tallialueelle kun mä selviän tosta kisastani, kun ei teitä turhan usein muutenkaan näe.

Olin niin iloinen kavereiden näkemisestä, että kaikki kisajännitys ja kaikki muut pikkumurheet unohtuivat siinä. Hymyilin kuin jakoavain vielä ratsastaessani radalle.

[Julkaisija]

Viestit