Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Kilpailee rataesteitä tasolla 110-125cm
Syntynyt 2010, nyt 9v
Omat sivut -
Kun Zoja tuli taloon
”Su hobune tuleb homme, Vincent” isän ääni totesi puhelimen kaiuttimesta. Puhelu loppui heti isän toteamuksen jälkeen ja hän sai tapansa mukaan viimeisen sanan tästäkin keskustelusta. Oikeassa se oli, tarvitsin uuden kisahevosen nyt kun Calinka oli myyty eläkkeelle tätiratsuksi Kajaaniin. Mutta miksi se oli sen hevosen tuonnin sopinut jo huomiselle? En mä vielä ollut valmis. Puhelimen näyttö syttyi uuden Whatsapp-viestin merkiksi. Näytölle pomppasi esikatselu tulleesta viestistä, lähettäjänä Isä ja pitkä rivi tähtisilmäemojeita. Viestissä oli hymiöiden lisäksi kolme kuvaa mustanruunikosta tammasta. Se näytti valtavan isolta, sen takajaloissa oli älyttömän näköiset sukat ja sen ilme oli nyrpeä. Vastasin isälle sydänsilmäemojin ja peukun ja tungin puhelimen syvälle sohvatyynyjen väliin piiloon.
Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa aamulla kun olin hypännyt kotona auton rattiin ja lähtenyt ajamaan Otsonmäelle. Olin eilen googlannut vimmatulla vauhdilla tallia lähiseudulta jonne uuden hevosen voisi viedä. Hopiavuoren Eetu oli ensimmäinen joka vastasi ja sain sovittua muuton jo tälle päivälle. Katselin ohi vilisevää maisemaa joka vaihteli peltojen ja havumetsän välillä, tuntui hyvälle päästä pois kaupungista pitkästä aikaa. Hörpin jo hieman haaleaa kahvia hopeisesta termosmukista, pyyhin hikikarpalot otsaltani ja kurkkasin navia puhelimen näytöltä. ”Käänny kahdensadan metrin päästä vasemmalle” navigaattorin robottimainen naisääni kailotti samaan aikaan kun katsoin puhelinta kohti. Tallille olisi enää muutama kilometri.
Hopiavuoren piha oli autio, hevosia laidunsi tarhoissaan tallin takana mutta pihassa ei näkynyt yhden yhtäkään ihmistä. Eikä traileria, eli uusi hevonen oli vielä matkalla. Pistin oman rotiskoni parkkiin tallin eteen ja hyppäsin ylos autosta. Aurinko paahtoi polttavasti pilvettömältä taivaalta ja kyseenalaistin päätökseni pukea mustat farkut jalkaani juuri tänään kun samaan aikaan pyyhin taas otsani kuivaksi. Tutkin uteliaana tallin puitteita, olin positiivisesti yllättynyt siitä mitä näin. Olin odottanut jotain vähän ränsistynyttä tallia, kaatuneita aidantolppia ja kuoppaista kenttää. Mutta Hopiavuori oli siisti ja hyvin pidetty, selkeästi rakastettu paikka. Tutkimusretkeni keskeytyi nopeasti kun pieni koira viipotti häntä heiluen pyörimään jalkoihini. Kumarruin kyykkyyn rapsuttelemaan pientä otusta joka heilutti häntäänsä niin kovin, että sen koko takapuoli heilui puolelta toiselle.
”Mielikkiii?” miehen ääni huuteli tallin ovista.
”Ai, moi! Vennamo mä rohkenen olettaa?” rastapäinen mies könysi yllättävän helpon oloisesti kepeillään minun eteen ja ojensi kätensä. Mistä hän tiesi kuka olen? Ei mies ainakaan paikan pitäjä ollut, Hopiavuoren Eetu puhui eilen puhelimessa niin vahvasti murteella ettei voinut olla sama henkilö.”Vincent. Vennamo.” kättelin rastapään kättä samalla kun esittelin itseni.
”Noa, tervetuloo vaan tänne. Eetu tulee ihan just, se oli vintillä jotain fiksaamassa.”
Nyökkäsin ystävällisesti ja ynähdin jotakin epämääräistä vastaukseksi. En halunnut vaikuttaa tökeröltä joten hymyilin leveästi perään. Totuus oli, että minua jännitti aivan vietävästi. Näkisin ensimmäistä kertaa uuden hevosen. Mitäköhän rastapää tuumaisi kun hänelle selviää etten ole itse edes ollut ostamassa tätä hevosta? Nauraisikohan se, pitäisi aivan idioottina?Lähestyvän auton renkaat kahisivat hiekkatiellä kun maasturi kurvasi päätieltä kohti Hopiavuoren pihaa. Maasturin perässä keikkui musta traileri. Tuijotin traileria kuin olisin nähnyt sen läpi, niin kuin minulla olisi ollut röntgenkatse jolla pystyin skannaamaan uuden hevoseni trailerin tummien seinien läpi. Maasturi pysähtyi, kuskin paikalta hyppäsi isän bisnestoveri Tarmo. Tietenkin isä oli pistänyt Tarmon asialle. Harmaahapsinen mies viittoi minua luokseen samalla kun käveli trailerille ja alkoi laskea lastaussiltaa. Sydämeni pamppaili niin lujaa että pelkäsin sen hyppäävän suun kautta ulos jos avaisin suuni joten puristin huuleni tiukaksi viiruksi.
”Vikke hei, tuus nyt kattomaan! Äkkiä nyt, auta ton sillan kanssa” Tarmo huuteli trailerilta. Vihasin kun minua kutsuttiin tuolla nimellä. Joskus olin ollut Vikke, mutta kiusaajani olivat pilanneet sen nimen. Ei ollut enää Vikkeä, oli vain Viku tai Vincent. Mutta eihän Tarmo sitä voinut tietää, olimme viimeksi nähneet ainakin kymmenen vuotta sitten. Raskain askelin laahustin trailerille, autoin sillan laskemisessa ja lukitsemisessa. Ja siellä se möllötti. Minun uusi hevoseni. Se kuopi trailerin lattiaa malttamattoman oloisena ja viskeli käärittyä häntäänsä piiskan lailla. Huomasin kuitenkin miten sydämeni ei enää pamppaillut rinnasta ulos. Hengityskin tasaantui ja näkö palasi yhtä tarkaksi kuin ennen trailerin saapumista. Ei se ainakaan mikään seinähullu ollut, sentään jotain positiivista tämän sopan keskellä.
-
Kun uusi hahmo tulee, ensimmäiset tarinat ovat aina hänestä paljon parempi esittely kuin mikään esittelytopan postaus. Tästä tarinasta mieleen jää muutama Vincentin maneeri hien pyyhkimisestä äärimmäisen neutraaliin esittäytymistyyliin, sekä Vincentin salaamat jännittäjän ja muiden ihmisten arvostelun pelkääjän puolet. Jälkimmäiselle saadaan myös osittainen selitys: Vincentiä on tosiaan taidettu arvostella rankasti: hän on ollut jossain vaiheessa kiusattu. Seuraavat tarinat jatkavat vielä esittelyä, mutta annat jo tässä taitavasti joitain apuvälineitä muille kirjoittajille siitä, miten Vincentiä on hyvä lähestyä — ja annat myös halukkaille helpot keinot loukata Vincentiä sekä vahingossa että tahallaan. Tämä onkin musta hieno älynväläys: muilla on heti keinot olla Vincentin ystävän sijaan myös ärsyttävä, pelottava tai piinaava. Häntä voi läheestyä monipuolisesti jo nyt. Vielä kun me näemme, millaisia keskusteluja hän käy mieluiten, olemme oppineet nopeasti käyttämään häntä sen verran sujuvasti, että varmasti nopeasti tuntuu kuin hän olisi aina täällä ollutkin!
-
-
Zojan reipas käynti keinutti minua edestakaisin satulassa ympäri hyvin hoidettua hiekkakenttää. Tiedostin että istuin tamman selässä kuin kevätauringossa sulanut lumiukko, vailla tietoakaan ryhdistä tai jämäkkyydestä. Ajatukseni olivat täysin muualla kuin Hopiavuoren kentällä. Ne pyörivät Norjassa. Mitä siellä oikein tapahtui? Sisälläni pulppusi samaan aikaan suunnattoman suuri onni ja karvas pettymys. Satakympistä nappasimme kauniin kirjavan ykkössijan ruusukkeen ja jätimme taaksemme suht isojakin nimiä. Mutta sitten kahdessakympissä olin surkea, umpisurkea. Zoja olisi varmasti napannut ruusukkeen, toisen ratsastajan kanssa.
Yritin taas keskittyä siihen, mitä olin kentälle tullut tekemään. Kertaamaan virheitä. Ja oppimaan niistä. Muistelin miten kahdenkympin rata oli mennyt ja missä meni pieleen, mutta koko suoritus oli hävinnyt päästäni. Zoja turhautui pikkuhiljaa matkusteluuni ja antoi hienovaraisia varoituksia heiluttelemalla päätänsä ja viskomalla häntäänsä. Ja koska nämä pienet varoitukset eivät menneet perille, päätti tamma singota yhtäkkiä sivuaskelin ulos uralta. Samalla huomasin miten se vaaleatukkainen tyttö, Eira, saapui notkumaan kentän laidalle minuakin pidemmän miehen kanssa.
”Sori! Säikähtikse meitä?” Eira huuteli aidan takaa, piilotellen hymyään painamalla kasvonsa kättänsä vasten. Tyttö oli selvästi huvittunut Zojan sirkusliikkeistä eikä peittänyt tuntemuksiaan kauhean hyvin.
”Eeei.. Ehkä. Mut ei se mitään” vastasin ja samalla pidin kuohuvaa Zojaa aisoissa.
”Me tultiin vaan kattoo jäiks Flidan yks naru tänne. Kun TOI ei nyt tiedä mihin se sen laittoi” blondi säksätti ja loi merkitsevän katseen vieressään seisovaan pitkään mieheen.
”Se jäi varmasti pihaton aidan päälle, mennään nyt Eira häiritsemästä toisen treenejä” pitkä mies jatkoi. Hän myös nopeasti esitteli itsensä Tiitukseksi, mutta lähti nopeasti sen jälkeen räpättävä Eira kannoillaan takaisin kohti pihattoa.
Zoja kävi kuumana, se ei jaksanut keskittyä tippaakaan antamiini apuihin eikä se ollut täysin kuulollakaan. Enkä syytä sitä, enhän minäkään ollut ollenkaan treenissä kiinni. Hyppäsin kasaamani pystyn kuitenkin pari kertaa ennen lopettamista, kai yritin saada edes yhden kivasti onnistuneen suorituksen ennen kuin lopetin. Zoja hyppäsi, pudottamattakin, mutta sitä ei voinut vähempää kiinnostaa kiikuttaa minua selässään. Taputtelin tamman tummaa hikeentynyttä kaulaa kuin pahoitellakseni sille. ”Sori että jouduit minun ratsuksi.” mutisin.
Katselin Zojan loittonevaa takalistoa kun päästin sen tarhaan, se ei kääntynyt katsomaan minua kohti, ei edes vilkaissut. Tamma oli tottunut laadukkaaseen treeniin entisessä kodissaan Sundeilla ja nyt raukka on lykätty minulle. Jokin tammassa kuitenkin tuntui edelleen niin oikealta. Etenkin kun kelasin takaisin Norjan satakympin luokkaan. Liisimme kevyesti esteiden yli ja Zoja siityi seuraavalle esteelle kun vain kohdistin katseeni oikeaan suuntaan. Meillä synkkasi hienosti, kunnes seuraavassa luokassa pilasin sen kaiken.
Rojahdin autoni kyytiin ja istuin vain. Ihan hiljaa, silmät kiinni ja pää painettuna syvälle niskatukeen. Isä oli yrittänyt soittaa kaksi kertaa sillä välin kun olin ratsastamassa ja pommittanut whatsapin täyteen kysymysmerkkejä. Laskin puhelimen näyttö alaspäin pelkääjänpuolen penkille, starttasin auton ja väänsin ilmastoinnin täysille. Auto oli kuin sauna seistyään muutaman tunnin auringossa, eikä ilmastointikaan oikein tuntunut toimivan. En antanut hikikarpaloiden häiritä, kuumuus oli tällä hetkellä paljon pienempi paha kuin päässäni pyörivät ajatukset.
-
Voi johtuu ehkä omasta fiiliksestä IRL, mut jotenkin pystyn samaistuu Vincentin fiiliksiin. Tää on taas semmonen tarina että jos hahmo ois oikea ihminen, haluaisin pyytää sitä vetään henkeä, hakemaan kupin kahvia, puhua asiat lävitse ja loppuun antaa pitkän ja tiukan halauksen ja sanoa jotain kliseistä tsemppausta.
-
Vincentin pyristely on kovin inhimillistä. Vaikka en tunne vielä Vincentiä hyvin, enkä siksi ole yhtä kiintynyt häneen kuin vaikkapa vuoden tuntemiini hahmoihin, säälin häntä jo. En sijoituksen takia, en: toinen luokkahan meni hyvin! Sen takia säälin, että Vincent vaikuttaa tässä vähän sellaiselta, jolle mikään ei riitä. Tiedän, ettei tällaisena ole aina kivaa elää. 😀 Vincentkin pyörittää epäonnistumistaan niin, että tarinan lopussa puolittainen hyvä mieli satakympin luokasta näyttää olevan poissa. Hän on toden totta jotain sukua meidän Oskarille! 😀 Ja vissiin mulle :DD
-
