[EiraOsallistuja]

Viestiketju

MOMMA

17.7.
Mä tiedän, ettet sä varmaan oikeasti voi lukee mun viestejä, mutta mä haluaisin puhua sulle. Meidän tallille tuli joku vitsin ääliö, joka on ilmeisesti kultalusikka suussa syntyny paska. Sillä on joku miljoonaponi ja se on ihan ämmä. Se oli yrittäny houkutella Hermaniakin johki vitsin bileisiin, ja mä en tietenkää ikinä pääse. Kyllä sä tiiät millanen äiti on. Se haluaa että mä oon kotona vaan aina, eikä se ymmärrä että kaikki muut pääsee. Meille ei saa edes käskee kavereita kun korkeintaan kaks kertaa viikossa. Se on aika yksinäistä. Jos sä olisit täällä, mä saisin käydä teillä joka päivä. Vitsi mä odotan että koulut alkaa. Sittenpä kaikki Sannit näkee et turha tulla sinne mun kuvioita sotkemaan. Mutta mä pärjään hyvin, älä ole musta yhtään huolissas! Iskä, äiti ja Inarikin pärjää hyvin, ja Ringo on terveenä. Silläkin on sua ikävä.

18.7.
Olisitpa sä täällä niin mä voisin oikeesti puhua sulle. Mä en vieläkään oo tottunu siihen, ettei enää oo ketään, kelle mä voisin kertoa kaiken. Mä soitin tänään Hellolle että mentäis Jätinhautuumaan ala-asteen jääkiekkokaukalolle koirien kans mutta se oli taas vaan Tiituksen kans. Mulla on hirvee ikävä mun kavereita, mut kaikki on jossain. Inari on vaan huoneessa. Mutta ei mulla oo hätää. Jos sä näet meidät, niin voisitko yrittää selvittää, mikä Inarin on? Mä en tiedä pitääkö mun kertoa äitille, kun yleensä äiti huutaa vaan jos me ollaan liikaa omissa huoneissa. Mutta jos mä en kerro, niin mitä jos Inarilla on joku oikeesti?

19.7.
Mä tiedän, ettei tää ole enää sun numero mutta tänään mä ratsastin Flidalla. Noa pyysi mua, eikä sitä vitsin Sannia. Mä sain tehtyä Flidan kaa ainaki tosi monta sellasta volttia, jotka alkaa ja loppuu samasta kohdasta. Se sitä paitsi asettui niin helposti kun vertaa Uunoon. Ei se nyt mikää Jussi oo, mutta silti oli kivaa. Mut kumminki, niin mä sanoin Noalle sitä ennen siitä Sannista, kun se on niin paska, ja nyt Noa varmaan luulee et mä oon niin vammanen etten tajua että tietenkin se ratsastaa paremmin kun mä. Varmaan se on saanu mennä ratsastustunnille ja kaikkea. Mä inhoan sitä!! Mutta joo mulla menee hyvin kun keskityn positiiviseen, niinku sä sanoit aina. Noakaa ei yhtää yrittäny pätee ku se sano että mulla on väärä kevennys. Harmi et se on jotain viiskyt. Muute se vois olla mun poikaystävä. Mut ihan sama. Kaikki kaverit on vaan jossain reissussa niin siks tää on tällästä. Mutta ei sun tarvi olla yhtään huolissas. Mulla on sua ikävä.

20.7.
Mä näin susta unta viime yönä. Siinä me oltiin teillä ja sä teit lättyjä ja niiden kanssa oli Pirkan mansikkahilloa, ja sä sanoit että kyllä mä oon kasvanu, ja sitten mua alko itkettämään ja mä heräsin siihen. Mut tänään mä näin kuinka Eetu ratsasti kerrankin Jussilla. Jussi on saanu oman hoitajan. Mä olin sit kai vissiin liian huono siihenki hommaan, niin joku vitsin Outi hoitaa sitä. Mä en kyllä sille puhu. Mutta mä meinaan sanoa Eetulle, että se vois antaa sen ratsastaa sillä. Edes joku ratsastais kun Eetu vaan istuu pulla suus ja mä en kerta saa. Jussi menee hukkaan, kun kukaan ei tee sillä mitää. Sillä on hyvä isä, ja kaikki sen yli kuusvuotiaat sisarukset on jo voittanu jotain mut Jussi ei mitää! Vitsi ku mä voisin saada sen. Mutta ei murehdita sitä! Kyllä mä pärjään, mä lupaan. Mä voin sitte joskus hommata oman hevosen. Heti kun mä pääsen kesätöihin, mä meen ratsastustunneille. Iskä sanoo etten mä saa, kun meillä on kerta oma hevonen. Mut sittenpä näkee. Onneks Nelly opettaa mua ja Uunoa, vaikka se kyllä sanoo koko ajan kaikesta ja mä en osaa mitää. Mut kyllä mä eilen Flidalla paremmin osasin ku Uunolla. Ja meni se paremmin muutenki ku sillon ku sillon kerran alkukesästä kokeilin mennä sillä. Mut Noa menee paremmin sillä. Sä olisit tykänny Noasta varmaan.

21.7.
Vitsi kun sä voisit tulla takasin. Äiti laitto tänään mun mukaan tallille voisilmäpullien loput mitä mä eilen tein, mutta ei ne maistu yhtään samalta kun sun tekemät, vaikka ne on samalla reseptillä. Mutta oli ne ihan hyviä kyllä. Mä laitoin vaan puolet niistä koriin, ettei Hello syö kaikkee, ja kävin Noalle viemässä kun kerta mä sain ratsastaa Flidalla eikä Sanni tai Inari. Se kysy että mitä se niillä tekee. Vitsin ääliö. Miehet ei tajua kyllä mitää. Ja mä ku yritin olla kiltti et se kerranki saa ennenku Hello syö, ja Tiitus. Mä sanoin sille että en tiiä, anna vaikka koiralle sitte. Kun ei kerran kelpaa. Ja sit mä menin talliin. Kun mulla oli paha mieli ku ei edes sun reseptin pullat kelpaa. Mut se johtuu varmaan vaan siitä unesta minkä mä näin edellisyönä. Kaikki on ihan hyvin. Älä musta huolehdi. Sitä paitsi se söi niitä pullia ku mä tulin sisään seuraavan kerran, että ei tässä oo mitään hätää kuitenkaan.

22.7.
Eetu ja ne järjestää jonku perhetapahtuman ja iskä sano et se tulee meidän kans. Olisitpa sä vielä täällä, kun mä haluaisin viedä kyllä sut. Uuno on kasvanu paljo siitä mitä se oli sillon, kun sä vielä elit, mut lähinnä leveyttä kyllä. Mut jaksaa se kärryjä vetää. Me meinataan laittaa sille heinäkärryt perään. Sä olisit voinu istua ihan edessä, niin että sä olisit voinu pitää jalkoja reunan yli, niin sä olisit kyllä voinu olla siellä. Mä olisin voinu vaikka rakentaa sulle jonkun selkänojan siihen. Ei olis tarvinnu yhtään pelätä, kun Uuno on ainaki ihan kiltti. Sit on jotku leirikisat, mutta mä olisin voinu hakee sulle siksi aikaa vaikka sitä sun lempparikanasalaattia, kun mä oon opetellu itte tekeen sitä. Kaikki olis tykänny susta. Mä olisin voinu vaikka etukäteen sanoa kaikille, että sä et kuule jos ei sulle huuda, niin sun ei olis tarvinnu sitte sanoa edes sitä itte yhtää kertaa. Mä olisin voinu vaikka jäädä juttelemaan sulle kun muut menee rastiradalle. Tai jos sä et halua talliin niin kyllä mä oon vaikka teillä kahdestaan sun kanssa jos sä voisit tulla takasin. Mä tulisin joka päivä teille niin ku aina ennenkin. Mut kyllä mä pärjään siellä iskänki kanssa. Mä pärjään aina.

[EiraOsallistuja]

Mä en meikkaa tallille

Olin odottanut jotain sata vuotta, tai siis jotain kuusitoista vuotta, että joku poika tykkäisi minusta. Aika mahdottomaltahan se vaikutti: äiti sanoi, ettei saanut värjätä tukkaa, ei ottaa rakennekynsiä eikä liimaripsiä, eikä edes laittaa tekoripsiä ennen kuin olisin kahdeksantoista. Kun jotkut 15-vuotiaat pikkulapsetkin saivat, ja minä ainoana en, niin minkäs siinä teet? No. Sentään meillä sai käyttää ripsiväriä, luomiväriä ja huulikiiltoa, ettei tarvinnut ihan mörön näköisenä kouluun mennä. Niin ja kajaliakin sai olla. ”Kohtuudella.” Ja äidin mielestä se kohtuus tarkoitti sitä, että oikeastaan sitä ei edes ole. Mutta ostin Halpa-Hallista salaa uuden kajalin ja laitoin sitä kyllä aina koulun vessassa.

Mutta tallille minä en viitsi kyllä meikata. Muiden likkojen kanssa siitä on käyty keskustelua, mutta en kyllä jaksa kauheasti siihen osallistua. Toinen leiri meikkaa ja hokee, että tekee sen itseään varten tallillakin. Toinen leiri ei meikkaa ja hokee yhtä lailla, että hevosia sinne mennään katselemaan, eikä koreilemaan. Molemmat kuulostavat ihan niiltä uskovaisilta, jotka Seinäjoen torilla hokevat ”ota Jeesus!” ja paria muuta fraasia kuin robotit kuuntelematta ollenkaan vastausta. Minä en välitä, meikkaako joku tallille vai ei. Minä en vain viitsi. Aina kuitenkin sataa, tai muuten saa jotain rapaa päin pläsiä. Ja äiti ei anna muuten ostaa vedenkestäviä meikkejä koska niissä on kuulemma enemmän myrkkyjä kuin tavallisisa…

No. Näihin seikkoihin nojaten päättelin, että ei kukaan ainakaan tallilla sano minulle, että tykkää minusta. Eikä siellä nyt paljoa ketään edes ole. Hello on paska sen Instagram-temppunsa jälkeen, ja Tiitus kun se aina kyttää minun tekemisiäni, ja Eetu sen Pasin jutun takia ainakin. Noa ei kyllä tykkää tytöistä, kun se ei kerran tykkää minusta, ja Sebastianin kanssa en ole niin paljoa vielä jutellut, mutta siitä voisin kyllä saada poikaystävän.

Mutta siellä on Herman. Herman on ihan hassu. Sillä on siisti mopo, jota haluaisin ihan kauheasti ajaa, mutta en kyllä kehtaa sanoa, että hei, olen muuten mies-Eira ja teen pidempiä jarrutusjälkiä kuin sinä ikinä, annapa kun näytän. Ei sellaisesta kukaan tykkää. Olen ollut sen kanssa piknikillä, ajelemassa ja kävelemässä, ja tehnyt sille selväksi etten muka osaa matikkaa edes yhteenlaskujen vertaa, ja että minulla on muutenkin ihan varmasti asiaankuuluva määrä ilmaa päässäni. Herman on kuitenkin siisti tyyppi. Senkin takia minä olen yrittänyt niin kauheasti. Mutta ei mitään. Sitten, kaikista paikoista juuri tallilla, se houkutteli minut tallin taakse ja sanoi, että se tykkää minusta.

Se oli ihan vääränlaista. Ei sellaisen elämää mullistavan asian kuulunut tapahtua missään Hopiavuoren lantakasoissa, Hellon ja Tiituksen varmasti kuunnellessa jossain korva pitkällä niin että saisivat mennä kertomaan iskälle taas, ne apinat. Eikä, kun sen piti tapahtua jossain auringonlaskussa, tai edes -nousussa, ja edes vähänniin kuin elokuvissa, joissa kukaan ei varmaan ikinä sanonut toiselle, että mä tykkään susta.

Ehdin punnita nopeasti kaikki vaihtoehtoni. Voisin olla Hermanin kanssa, tai koko loppuelämäni yksin, koska ihan pian olin liian vanha ja ruma edes löytämään ketään. Herman ei sitä paitsi ole pahin vaihtoehto: varavaihtoehtoni oli ollut Hello, ja Hello nyt on aika nolo. Herman ei ole yhtään nolo. Kyllähän sen kanssa nyt kehtaisi kulkea ennemmin kuin jonkun Hellon, josta ei ikinä tiedä koska se alkaa vaikka matkia delfiiniääniä. Ja kyllähän minä Hermanista tykkäsin. En minä muuten olisi kai hänen kanssaan kuljeskellut pitkin Otsonmäkeä.

No. En sanonut, että mäkin tykkään susta Herman. Enkä ollut niin ääliö, joka sanoo kiitos, hymyilee ja häipyy. Sanoin, että sittenhän sun pitää nopeasti yrittää hurmata mua, ja voit aloittaa vaikka viemällä mut jätskille, mutta jossain paljo kivemmassa paikassa vasta pyydät että mä olisin sun tyttöystävä. Sitten otin Hermanin kädestä kiinni, koska K-kaupan edessä oli jätskikiska, ja me tasan mentäisiin sinne.

[EiraOsallistuja]

Jussi suulissa

Haluaisin kiinnittää teidän huomion hetkeksi kolmeen seikkaan.

1. Aina Inari saa ratsastaa Jussilla. Aina mulle sanotaan, että ei nyt tällä kertaa. Mä en ole koskaan saanut ratsastaa Jussilla! Tai no, kaksi kertaa, ja sillonkin Eetu käveli vieressä ja melkein talutti, vaikka mä osaan kylläkin paremmin kuin joku Inari.

2. Mä osaan edes valokuvata ja muokata niitä kuvia. Inari ei osaa, koska sillä on aina niin kiire ratsastaa toisten hevosilla niin paljon ettei se voi edes jakaa. Mä voisin saada valokuvaamisesta palkaksi ratsastaa Jussilla, kun Eetu kumminkin käyttää mun ottamia kuvia jossain vitsin kotisivuilla. Jooooo ilmaiseksi orjatyövoimaksi mä käyn, mutta kun pitäisi päästä palkaksi ratsastamaan niin eeeeeei.

3. Jos tämä ratsastustilanne ei ihan just muutu, mä muutan Uunon kanssa Pöystilään enkä enää ikinä käy tässä paskatallissa, eikä Inari saa enää ratsastaa Uunolla ikinä. Mä moikkaisinkin sitten mun lähdön jälkeen vaan Noaa, kun Flidalla sai silloin kerran edes ratsastaa, kun Noa ei ole niin pihi ääliö kun Eetu!

Line Horse_Art_Online /dA

[EiraOsallistuja]

Hellon taidevarkaus

Tänään minä yritin olla Typyn kanssa, ja vaikka olin kuinka varovainen ja ohjeiden mukaan, ja vaikka Hello ei ollut edes tallilla, hänen onnistui silti tulla pilaamaan. Eli Hello on niin sairaan ärsyttävä ja mustasukkainen, että minä en saa muka olla ikinä Typyn tai oikeastaan minkään varsan kanssa, ja koska Eetu on yhtä ärsyttävä, käytännössä koko talli vahti minua nyt niin kuin pikkuvauvaa. No mutta tällä kertaa minä menin vain Typyä hakemaan, koska eihän se mitään vaarallinen kyllä ole! Ajattelin mennä ihan vaan kävelylle. Otin sen riimun mukaan ja pääsin Nellyn ohi hämäämällä. Inari oli onneksi Hellon ja Allun ja koirien kanssa jossain koirapuistohommassa, ettei se ollut kulkemassa perässäni. Mutta menin siis hakaan, ja Typy oli siellä ihan innoissaan, niin laitoin sille riimun päälle. Rapsutin sitä hetken, mutta sen jälkeen se ei antanutkaan kiinni, koska se on ihme elukka, apina hevosen vaatteissa, ja koska Hello on niin laiska kouluttamaan sitä! Eli koko loppu tästä jutusta on oikeastaan Hellon ja Typyn vika!

Eetu on kieltänyt menemästä laitumelle, niin etten kyllä mennyt. Yritin ihan vain houkutella Typyä palaamaan portille. Mutta vaikka minä syötin Flidalle jotain viisi porkkanaa, se ei silti tullut edes kateuttaan katsomaan. Juoksi vain. Sillä meni siinä ainakin miljoona tuntia, ja lopulta en jaksanut enää odottaa. Otin kuvia siitä, koska onhan se nyt ihan kivan näköinen, mutta sitten vain lähdin vaikka sillä oli riimu päässä.

No joo joo. Minua on kielletty tekemästä sitäkin. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli? Olisin voinut mennä sanomaan vaikka sille Nellylle että laitoin Typylle riimun eikä se anna ottaa sitä pois, mutta Nelly olisi tasan arvannut, miksi minä sen laitoin ja olisi hakenut Eetun saarnaamaan kuitenkin. Tai sitten olisin voinut sanoa, että miksi Typyllä on muuten riimu päässä, mutta silloinkin oltaisiin kyllä aika nopeasti arvattu, kuka sen on sinne laittanut. Päätin siis mennä vain kotiin. Kyllä sen joku löytäisi ennen kuin se solmisi etujalkansa siihen. Ei sille kuinkaan kävisi. Jos olisin tiennyt että Tiitus on tallissa, olisin voinut mennä sanomaan sille. Se ei yleensä kantele Eetulle, ja kun Hellokin oli siinä koirapuistohommassa niin ei se kantelisi sillekään. Eniten vain ärsytti, että en voinut laittaa edes Typyn kuvia Instaan ennen kuin koko riimujuttu unohdettaisiin. Lähetin ne kuitenkin Inarille, ihan vaan koska minäpä olin katsomassa hevosia laitumella ja se ei.

Kun illalla menin Instaan, siellä tuli vastaan minun ottamani kuva Hellon tilillä.

Ei siinä mitään. Hello ei paljoa tekijänoikeuksista piittaa eikä kysele lupia. En minä sitä. Mutta kun ne tagit, mitä hän oli laittanut!
#eirailmanlupaalaitumella #mäkerronsunisälle #jumalistejosvielämeet #suomenhevonen #mypony

Linet schn3e/dA
Että hopeanmustanvoikko on Typy. Aika kombo. Vitsit miten olen opiskellut nyt erikoisvärejä ja päätin että Typy on sitä lajia, joka tummuu rungostaan ja hopeoituu jouhistaan sitä mukaa kun kasvaa.

[EiraOsallistuja]

Tarina siitä kuinka lapsellinen Eetu on ja kuinka ääliö Tiitus on

Meille tuli uusi poika. Sebastian. Talliin. Hello kertoi heti, että se on hänen Sebastianinsa. Minä olin ihan että miten niin hänen Sebastianinsa, mutta kyse olikin siitä, että Sebastian on Skotin hoitaja ja Hello imbesilli. Hello olisi voinut sellaisen esittelyn sijaan sanoa, että Sebastian osaa ratsastaa, niin olisin välttynyt tämänkin päivän lapselliselta yhteenotolta Eetun kanssa. Koska Eetu on lapsellinen.

Kesän myötä myös kaikki ihmiset ovat laiskistuneet samanlaisiksi kuin Hello. Ketä tahansa kun pyytää ratsastamaan, niin aina on vastauksena, että ei jaksa. On liian kuuma. Tai tuulee liikaa. Tai jotain muuta sellaista. Ja tänään sitten Eetukin yritti tosiaan tulla pilaamaan. Olin jo satuloinut Uunon valmiiksi ja taluttanut sen parkkipaikalle lähteäkseni Jätinkorven polkuja pitkin Mäensisukseen, kun hän ilmestyi siihen tivaamaan, että minne suunnittelin meneväni. Harkitsin hetken valehtelevani, että Jätinhautuumaan lenkin vain, mutta mitä jos minulle olisikin sattunut jotain ja minua oltaisiin sitten etsitty ihan väärästä suunnasta? Sanoin sitten rehellisesti, että Mäensisukseen, ja jo sen olisi pitänyt kertoa Eetulle, että olen fiksu ja vastuullinen. Mutta eeeei, kun Eetu alkoi saarnata, että yksin ei ole mitään asiaa sinne. Uunokin hermostui ja ravisteli oikein itseään, kun yritin selittää, että kaikkihan sinne menevät yhtä mittaa! Eetu oli kuitenkin ehdoton. Kuulemma soittaisi heti isälle, jos yrittäisin mennä yksin, ja sitten isä kuitenkin tulisi ja hakisi minut kotiin niin kuin pikkuvauvan.

Sanoin, että enhän minä mitään yksin ole edes menossa, vaan Hello on tulossa myös! Ei Hello ollut tulossa, mutta ajattelin, että kyllä minä hänet saisin suostuteltua. Eetu katsoi minuun epäileväisenä ja kurottui sitten katsomaan suulin läpi. Skotti möllötti haassaan oikein esillä portilla ihan kuin olisi tahallaan halunnut kannella, että yksin olin ollut lähdössä. Sitten Eetu katsoi taas minua suu tyytymättömässä mutrussa.
”Hello ei oo viälä täälä”, hän huomautti.
”No Nellyn kanssa sitte!” tuhahdin.
”Soon kirkolla.”
”Sebastianin!”
”Ekkä mee. Emmä eres tiärä osaakse ratsastaa kuinka. Tarvisitta molemmat vahrin ittellennä.”
”Noan.”
”Helsingissä.”
”Matil — eiku Jillan!”
”Kuule, et sinoo sopinu kenenkää kans mitää! Mee kentälle tai paa se hevoonen pois!”
”No mä voin sopia nyt! Tuuks sä mukaan?”
”En minä mihinkää Mäensisukseen ny kerkiä. Paina kentälle.”

Ojensin Uunon ohjat Eetulle. Sanoin, että pidä sinä sitten tuota, niin minä käsken edes Sebastianin kentälle, niin että näet että se osaa ratsastaa, ja seuraavalla kerralla se sitten tulee minun kanssani Mäensisukseen. Eetu sanoi, että siitä vain, mutta että hänhän ei ole mikään hevosenpitoteline. Minä lähdin katsomaan, olisiko Sebastian muiden kanssa kahvilla, ja Eetu talutti Uunon takaisin suuliin laittaakseen sen sinne kiinni odottamaan.

Tuvassa oli vaikka keitä. Tai siis Matilda, Jilla, Tiitus ja se Sebastian, eikä kukaan juonut kahvia, vaan vettä tai mehua. Otin yhden suklaakeksin pöydällä olevasta paketista ja sanoin Tiitukselle, että hän voisi nyt tulla Mäensisukseen, kun minäkin olin menossa, ja kun Eetu ei antanut hänen mennä yksin.
”Mitä? Eikö sinne saa mennä yksin? Etkö säkin Jilla just ollu siellä yks päivä?” Tiitus kysyi, eikä edes vastannut minulle että tulisiko vai ei.
”Ei kun kyllä sinne saa mennä yksin”, Jilla sanoi, ja jatkoi ihan varmasti ilkeyttään, ”mut Eira on niin nuori.”
Tahallaan heti ensimmäisenä sanoi Sebastianinkin aikana, että minua pitää muka jotenkin vahtia! Teki mieli sanoa sille, että keskittyisi nyt vain ihan omiin asioihinsa, mutta en viitsinyt.
”Ihan sama. Tuuksä vai et?” ärähdin Tiitukselle.
”Ei mulla ole edes hevosta!”
”Ota Skotti! Niinhän sä aina teet!”
”Kuule kun mulla on työvuoro tässä vähän kesken”, Tiitus huomautti. Jaha. Selvä. Ei voinut heti sanoa sitten. Ääliö.
”Tulisiks sä sitte kentälle?” kysyin Sebastianilta alkuperäisen suunnitelmani mukaan. ”Mä en jaksa aina mennä yksin siinä.”
”Ei mulla taida olla lupaa ratsastaa”, hän empi.
”Kyllä Skotilla voi mennä”, Tiitus sanoi, ihan niin kuin ei olisi juuri itse nassuttanut ettei muka voi tulla Mäensisukseen kun ei ole hevosta. Annoin sen hänelle anteeksi, kun hän ymmärsi sillä tavalla edes vähän korjata sitä, että aina pilasi kaikki minun juttuni.

Olihan se nyt aika noloa pakottaa joku Sebastian tylsälle kentälle, mutta kai se oli välttämätöntä, jotta pääsisin Mäensisukseen joku päivä. Uunoa ei kuitenkaan haitannut yhtään pyöriä kentällä. Se ilahtui silminnähden, kun Skottikin tuli, ja se olisi halunnut vain kävellä vieretysten ja rapsutella Skottia samalla. Mutta minäpä halusin, että ravailisimme ja kokeilisimme laukkaa. Eetu kiskoi karroja tallin seinustalta parkkipaikan takana, joten voisipa sieltä katsella ja ajatella, että kyllä meidät olisi voinut Mäensisukseenkin päästää.

Uuno ravaili hitaasti ja tyytyväisesti, ja minä yritin saada volteista yhtä pyöreitä kuin Nellyn pitämässä hienossa yksityisvalmennuksessa. Ei siinä kentällä nyt niin kurjaa ollut. Uuno on niin kiva hevonen, vaikkei se ihan puoliverinen olekaan. Tuuli puhalsi niin, ettei ollut liian kuuma, ja minä kyselin Sebastianin ratsastustaustoja voidakseni seuraavalla kerralla voittaa Eetun mäensisusväittelyssä. Koska huomenna joku sinne kyllä saisi minun kanssani tulla ja piste.

[EiraOsallistuja]

Mä pääsin yksityisvalmennukseen mut muut ei
Nelly Jokikannaksen kouluvalmennus

Nelly on ärsyttävä. Ihan vain sanoin Hellolle, että minä en ikinä pääse valmennuksiin, kun minä olen ainoa, jolla ei ole autoa. Ja sen kerrankin, kun Hopiavuoressa oli valmennus, niin minä en päässyt. Niin Nellyn piti sitten työntää nokkansa siihenkin asiaan, niin kuin Eetun ja Sannin äidinkin suunnitelmiin ja sanoa niin kuin pikkukakaralle, että minä voin Eira kuule pitää sinulle vaikka yksityisvalmennuksen, vaikka heti nyt. Olisin muuten sanonut, että en minä kyllä ehdi, mutta kun Hellon piti sitten siinäkin taas hämmentää ehdottelemalla kaikkia maailman typeriä kouluratsastusjuttuja, joista hän ei varmasti edes mitään ymmärrä.

Joten tässä sitä oltiin. Uunon selässä. Muka yksityisvalmennuksessa. Hopiavuoren hieman kolealla kentällä. Melkein sataa, ja tasan ärsyttää. Nelly oli olevinaan jotenkin parempi ihminen ja ratsastaja kuin minä, kun muka valmensi.
”Mee nyt alkukäynnit eka”, Nelly sanoi niin kuin idiootille.
”No joo joo”, vastasin hänelle ja pukkasin Uunon kävelemään pitkin ohjin.
Hetken Nelly antoi meidän mennä rauhassa, mutta puuttui sitten ihan alkukäynteihinkin. ”Sinuna mä ottaisin nyt kaikki irti ihan tästäki”, hän kommentoi.
”Mähän otan!”
”No etkä! Laita Uuno kävelemään heti ihan reippaasti, ei se muute lämpee!”
En viitsinyt huutaa, että Uuno on työhevonen. Ei sille ole olemassakaan sellaista kuin reippaasti. Sen sijaan annoin lisää pohkeita, ja niitä sai antaa melkein joka viidennellä askeleella. Nelly hymyili raivostuttavan tietäväisenä.

”Mitä sä haluut tehdä?” hän kysyi, kun Uuno oli valmis.
”En tiiä”, tuhahdin, vaikka tiesin. Minä halusin ratsastaa Jussilla tai jollain muulla oikealla hevosella, ja tulla maailman parhaaksi ratsastajaksi, mieluiten heti.
”Okei. Sitten mä päätän. Sano kun sä tiedät. Nyt vaihdat suuntaa siinä ja lähdet harjotusravia oikeaan kierrokseen!”

Äh. Ravia. Suoraan eteenpäin, kenttää ympäri. Jipii. Käänsin Uunon ja aloimme ravata. Ajattelin, että tästä tulee maailman tylsin ja helpoin ratsastus. Osaan minä ravata jo. Nelly oli kuitenkin sitä mieltä, etten osaa. Aluksi minua ärsytti ihan hirveästi, kun hän puuttui joka asiaan eikä ollut hetkeäkään hiljaa. Häneltä sateli sellaisia sairaan ärsyttäviä neuvoja kuin että istu satulaan, selkä suoraan, kädet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Kaikkea sellaista, jonka jo tiesin. Kun huusin, että osaan jo, ja melkein lisäsin että ääliö, Nelly nauroi, että enhän osaa. Kuulemma pompin etukumarassa nyrkit olkapäitä kohti kohoten. Oikeastiko? Nelly ei ole niitä, jotka kulkevat kritisoimassa toisten menoa ihan huvikseen. Yritin istua heti paremmin ja suoristaa selkäni. Minustahan tulee maailman paras ratsastaja, vaikka sitten Uunon selässä. Ja jos minä en osaa edes suorassa istua, niin enhän minä ikinä saa millään Jussilla ratsastaa.

Vasta vartin ravaamisen kuluttua tehtiin yhtään mitään muuta kuin vaihdettiin suuntaa välillä. Nelly sanoi, että ratsasta kulmiin asti, aseta Uunoa, tee voltit joka sivun keskellä.
”En mä tiedä mitä on asettaa!” rääkäisin silloin hermostuneena. Tahallaanko se Nelly minua yritti nolata vai? Onneksi ei ollut Hermania, Helloa, Eetua, Noaa, Tiitusta tai sitä uutta hoitajapoikaa näkemässä!
”Rauhotu nyt! Käännät sen pään niin että näet sen silmäkulmaa ja sierainpieltä! Ei sen kummempaa!”
”Olisit sit sanonu heti niin! Kyllä mä sen osaan!”
”Noni hyvä, ja nyt sä tiedät et se on asettamista! Älä hermostu.”
”No kun sä tahallaan puhut niin vaikeita että mä mokaisin!”
”Enhän! Kuule. Ei kenenkää pidä tietää heti kaikkee. Nyt Eira, sun hartiat meni taas korviin. Laita taas selkä suoraks, kädet alas ja sit kokeile sitä asettamista tossa.”
”Joo joo.”

Kun Uuno väsyi — minä en tasan väsynyt — teimme voltteja käynnissä. Ei edes ärsyttänyt, koska ilmeisesti ratsastustuntien voltit olivat Nellyn mielestä liian helppoja. Tunneilla opettaja oli aina sanonut, että tehkää voltit siihen ja siihen, ja olin kuvitellut sen tarkoittavan, että kunhan jonkun pyörähdyksen teki: ei sitä ollut sen kummemmin käyty läpi. Nelly halusi, että voltti alkaa täsmälleen jostain tietystä kohdasta ja loppuu juuri siihen samaan kohtaan. Lisäksi sen piti olla riittävän suuri. Hän käveli minun ja Uunon vierellä, muistutteli vähän väliä ohjastuntumasta ja kaikesta, ja pysähtyili sitten jotta tekisimme voltin hänen ympärilleen. Nellyn joka asiasta naputtaminen ärsytti koko ajan vähemmän. Uuno osasi taipua, vaikka oli työhevonen. Siltä piti näköjään vain pyytää.

Lopulta Nelly sanoi, että nyt lopetetaan.
”Sä lupasit valmentaa tunnin!” huusin hänelle, ”nyt on menny vasta jotain–”
”PUOLITOISTA TUNTIA!” kuulin Hellon äänen portilta. ”Nyt on meidän vuoro!” Voi paska. Kun katsoin sinnepäin, siellä olivat koko maailman pojat nauramassa minulle. Tai siis Hello ja Herman Typyn kanssa odottamassa vuoroaan. Typyllä oli ajovaljaat, mutta ei kärryjä.
”Mikset sä sanonu et noi on tossa!” supatin Nellylle.
”No — ne on pitäny niin kovaa ääntä kuitenki että luulis koko maailman huomanneen ne…”

Laskeuduin saman tien Uunon selästä. En sanonut Nellylle, että hän on ihan paska. En ollut ihan varma enää, oliko hän. Ajattelin, että jos kerran Sannin äiti ei voi olla Eetun kanssa Nellyn takia, niin että Sannilla olisi melkein omia hevosia, niin sentään Nelly voisi edes roikkua tallilla. Ja tehdä minusta maailman parhaan ratsastajan.
”Sä voisit ruveta valmentajaks”, sanoin Nellylle. Hymyilin Hermanille ja Hellolle matkalla pois. ”Tuu sit tupaan ku toi päästää”, sanoin vielä Hermanille Helloa kohti nyökäten, kun menimme heidän ohitseen.
”Enhän mä nyt oikeesti osaa valmentaa”, Nelly naurahti, ja minä katsoin häntä niin kuin hullua.
”Mitennii?”
”Mieti jos joku kymmenen vuotta ratsastuskoulussa ratsastanu haluais valmennuksen!”
”Mä oon kymmenen vuotta ratsastuskoulus ratsastanu!” ärähdin, ”ainaki melkein!”
Mitä se Nelly nyt taas luuli? Että tämän alueen ratsastuskouluissa opetettiin ratsastamaan, vai? Valmennuksissa opetettiin! Ratsastuskoulut olivat vain hevosten selässä istumista varten! Aloin välittömästi epäillä, että Nellykin on helsinkiläinen! Olen kuullut villejä huhuja, että kaupunkien ratsastuskouluissa opetetaan ratsastusta — mutta ei kai se voi totta olla.

[EiraOsallistuja]

Sori, sori, en vaan kerta kaikkiaan pystynyt aiemmin!

Mihin ajetaan?
Mikä sulla on?

Kuinka Tiituskin yritti pilata mun päivän

Miten voi yksi ihminen kohdata oikeasti kaikki maailman harmit elämässään? Inarilla on niin helppoa, kun se on aina kaikkien lellikki, eikä sitä kytätä samalla tavalla kuin minua! Jos ei Hello ole kiekumassa kaikille, että minä osaan ampua niin kuin pojat, niin sitten on Tiitus kimpussani. Kun Herman tekstasi minulle, että mennään ulos, ja minä vähän suupieltäni nostin, niin jo alkoi se jaaaaaaaa Eiralla on joku poika siellä -ärsytys. Minäpä sanoin kaikille, että niin onkin, ja ärsyttävästi virnuilevaa Tiitusta osoittaen paukautin vielä, että ja vähä tasokkaampi onkin kuin ton kännykässä, ja se sentään haluaa minun kanssani kirkolle. Inari yritti tietenkin inistä jotain, että en minä mihinkään kirkolle voi vieraiden poikien kanssa mennä, mutta se hiljeni, kun minä sanoin että keskittyisi sekin vain pussailemaan sitä Jyrkän teatterin poikaa ja pitäisi päänsä kiinni.

Kun minä lähdin, Tiitus yritti siis pilata vielä tukkimalla muka sattumalta samasta ovenraosta ulos. Mutta minäpä ehdin jo lähteä ja me mentiin Hermanin mopolla aivan sikalujaa päätielle ja siitä yli ja kirkolle. Ja käytiin kaupassa, mutta nopeasti vain, koska varmaan ne tallin ääliöt olivat hälyyttäneet koko Otsonmäen työntämään nenänsä minun asioihini niin kuin aina.

Istuimme Kyrönjoella, ihan lähellä meidän kotia. Siinä tapasi usein istua yläastelaisia ja lukiolaisia, mutta minä en ikinä ennen ollut kyllä päässyt sinne. Eikä se mikään erityisen mahtava paikka tietenkään ole, mutta ei meillä Otsonmäellä toisaalta ole hienompaa. Eikä sinne kuulu autojen pitämä meteli. Eihän Otsonmäellä muualla saa oikein ollakaan kuin siinä ja Meijerin pihassa, ja Meijerin piha on vähän liian lähellä Hellon kotia. Se voisi ihan hyvin ajaa pihaan, avata auton ikkunan ja kaikkien aikana komentaa niin kuin pikkukakaraa, että Eira kotia. Mutta tänne se ei pääsisi.

Meillä oli Pirkan viinirypäleitä, ja minä menin Hermanin lähelle istumaan ja leikin, että se oli minun poikaystävä. Vähän odotin, että meidän luokkalaisia olisi mennyt siitä ohi, niin minä olisin nostanut kättä vaan, niin kuin istuisin harva se ilta siinä nurmikolla, jossa aina istui vain kaikkia nättejä tyttöjä, eikä ketään minua.

[EiraOsallistuja]

Ampumaradalla

Tarina siitä, miten Hello oli paska tällä kertaa

Hello on paska. Kerrankin olisi ollut joku vähäsen edes kaverina ampumassa maaliin, vaan eeeeei, kun herra Ilveksen piti nuohota tosi rasittavasti sen kimpussa. Jotain kolme kertaa se antoi sen ampua. No olihan se ihan jees Jitan ja Nellynkin kanssa ampua, mutta Jitta ei ollut ennen nähnyt edes impukkaa mistään oikeista aseista nyt puhumattakaan, ja oli se Nellynkin aseenkäsittely ihan samaa luokkaa kuin jonkun Inarin tai Hellon. Ei ihme, että Eetukin tykkäsi siitä, kun se on niin sairaan avuton. Olisinpa minäkin… Vaikka ei sillä nyt niin väliä ole, ammuinko Nellyn ja Jitan kanssa kolmestaan, vai olisiko Tiituskin saanut olla koko ajan siinä. Pääasia, ettei joudu aina vain iskän kanssa kahdestaan käymään radalla, kun se vie vain kerran hirviajan jälkeen ja kerran ennen, eikä sitä muuten kiinnosta. Saisi kyllä kiinnostaa sillä tähtäyksellä!!

Mutta se Hello. Joo ei minua nyt varsinaisesti se häirinnyt, kun sen käsi oli puolet kerroista Tiituksen niskassa kun satuin katsomaan, varsinkin kun olimme kuitenkin yksin hallissa. Eikä eniten sekään, kun se sillä tavalla esti Tiitusta ampumasta vielä kolmea kertaa lisää. Kaikkein, ylivoimaisimman hirveintä oli nimittäin se, miten se minut nolasi, kun sinne tuli yhtäkkiä meidän luokkalaisia poikia niiden isien kanssa!!

No enhän minä nyt voi herran tähden levitellä tietoa siitä, että osaan ampua. Jos pojat tietäisivät, en saisi ikinä poikaystävää, vaikka mitä tekisin. Kun ne katsoisivat minua, ne näkisivät Rambon tai jotain! No tietenkin aloin sitten ampua vähäsen ohi, niin kuin normaali ihminen nyt tekee kun hänen luokkalaisensa pojat tulevat ampumaan. Ajattelin pyytää Helloa muka vähän auttamaan minua, mutta en sitten viitsinyt, koska Hellohan nyt kuitenkin on aika nolo tyyppi. Mutta onneksi Tiitus oli siellä, eikä Tiitus ole läheskään yhtä nolo. Sanoin, että tule nyt sieltä tänne ja auta minua, ja Tiitus katsoi minua ärsyttävän ihmettelevästi. Hän sentään kuitenkin ymmärsi tilanteen, kun merkitsevästi niitä poikia vilkaisin. Käsitti, että nyt on paras tulla ja opettaa minua ampumaan. Mutta Hello ei käsitä mitään, ehei! Hän sanoi niin lujaa, että varmasti ne pojat ja isätkin vielä kuulivat, että osaathan sinä Eira nyt herranjumala ampua.

No ai että kuinka meinasin kuolla häpeästä. Teki mieli äyskäistä, että joo huuda vielä vähän kovempaa, tuolla voi olla perällä vielä joku meidän luokkalainen, joka ei kuullut, että Rambo Helmipuro on täällä ja vähän ampuu, saakeli! Mutta en tietenkään sanonut mitään, vaan ainoastaan irvistin Hellolle pleksien välistä. En kyllä ikinä enää ota sitä mukaan minnekään, kun se ei osaa käyttäytyä. Vitsit kun aina tukitaan mukaan ihmisten harrastuksiin nolaamaan hänet!

[EiraOsallistuja]

Minä ja Nelly jaettiin toisillemme Word-tiedosto. Sitten me luotiin sinne outline tarinaa varten. Minä aloin luonnostella yhtä kappaletta, Nelly toista. Minä kirjoitin jotain osaa, Nelly toista. Sitten hioin tekstiä toisaalla, Nelly toisaalla. Viimeiseksi luettiin teksti yhdessä läpi ja tehtiin viimeiset korjaukset niin, että katsottiin molemmat aina samaa kohtaa. Ja tadaa. Syntyi tarina, joka on yhtä paljon mun ja yhtä paljon Nellyn, mutta jonka mä nyt julkaisen, koska näkökulma on Eiran. Ei tästä mun mielestä paista läpi edes se, että käytännössä puolet tästä tekstistä on kirjoitettu vieraalla hahmolla ja on ihan eka yritys sitä lajia!!

Et Hello tiedäkään

Kuule Hello. Puhutaanpa eräästä tärkeästä asiasta, josta sinun tulee ehdottomasti tietää ihan vain tallin henkilöiden välisen dynamiikan kannalta. Olen tiennyt jo pari päivää, että Nellyn ja Eetun välillä on jotain meneillään, vaan tänäänpä sain siihenkin teoriaan lisätodisteita. Pitää kertoa kaikille, että ne kaksi ovat kyllä yksiä valehtelijoita, ja vieläpä sairaan huonoja sellaisia molemmat. Tänä aamuna olin katsos tuolla tuvassa vähän niin kuin aamukahvilla, koska sinnehän kaikki menevät. Inari oli siellä, koska sen kanssahan minä tulinkin. Ja Noa, ja Nelly ja tietenkin Eetu.

Niin että Hello. Siinä pöydän ääressä tämä keskustelu käytiin. Noa katseli teekuppinsa ylitse tuloani, ihan yhtä tylsänä kuin Eetu ja Noa ja muut nelikymppiset äijät nyt tapaavat ollakin. Eetu, vaikka yhtä vanha onkin, nyökäytti sentään tervehdykseksi, ja kappas vaan, kuinka herran katse sitten vetäytyikin kuin automaattisesti Nellyn puoleen. Ja kukaan ei kommentoinut mitään. Nellykin näytti tietenkin ihan tosi rakastuneelta, ja vieläpä Eetuun, vitsit, vaikka Eetun piti olla Sannin äidin kanssa ja kaikkea, jotta Sanni voisi muuttaa tänne. Ai mitä? Enkö ole muka edes sinulle, Hello, tästä suunnitelmasta puhunut. No nytpähän tiedät.

“Ootteks te nyt noin julkisesti yhdes vai hä?” minä tiuskaisin niille molemmille, tai ehkä enemmän Nellylle, koska voi vitsit kun voi olla ärsyttävää tuollainen varattujen miesten iskeminen.
“Mistä sä puhut?” Nelly yritti esittää ihan viatonta ja katsoi minua kulmat kurtussa. Se vilkaisi Eetua ja minä näin kyllä tasan tarkkaan sen katseen, jonka ne muka niin yrittivät salata. Se oli niitä samoja katseita, joita ne olivat juhlissakin vaihtaneet, hätääntyneempiä vain.
“Niin. Kuin kauan Eetu on ollu sun poikaystävä?”, tarkensin, jottei se Nelly pääsisi taas jotenkin kiertelemään aiheesta toiseen. “Mitä sä edes siinä näet?” kysyin ihan suoraan. Tiesin jo silloin, että minunhan nekin kaksi kuuluu erottaa, että Sanni voi muuttaa Hopiavuoreen. Ei täällä kukaan muu viitsi asioita hoitaa kuntoon kuin minä. Vai aiotko sinä Hello muka auttaa? Ikinä sinusta ei kyllä saa apua tärkeisiin projekteihinsa…
“Ei kun ei se ole mun poikaystävä” Nelly intti ja katsoi taas Eetuun. “Eira mee nyt hei siitä. Vaikka me ei yhessä olla, niin on Eetu ainaki tosi kiltti. Antaa se sunki nyt olla täällä taas härnäämässä ja kiusaamassa ihan turhasta.”
“Älä yhtään yritä esittää, että tää keskustelu koskis mua”, sanoin sille tosi assertiivisesti, koska sellainen jämäkkä ja sairaan reilu tyyppi minä olen.
Nelly ei sanonut oikein mitään siihen. Ei varmaan katsos saanut sanottua. Koska se tasan on vienyt Eetun Sannin äidiltä. Se vain hymähti jotain sanatonta ja joi siitä kahvikupistaan. Sehän oli ihan selvä myöntyminen! Eikö, Hello?

Arvaatkos, mitä Sir Eetu mahtoi tehdä koko ajan kun Nelly yritti häikäilemättömästi sumuttaa minua? No katseli kahvikuppiinsa posket punaisina ja nieleskeli. Ja sitä paitsi, ne pitivät toisiaan käsistä kiinni salaa. Ne istuivat vierekkäin ja ihan varmasti pitivät kiinni käsistä, koska siltä se tasan näytti.

Mutta sinun pitää Hello kertoa tästä, koska minua ei ikinä uskota. Inarikin siinä vain pyöritteli silmiään, kun yritin käydä vakavaa keskustelua, ja se Noa kehtasi hymyillä niin kuin ylivilkkaille kakaroille on tapana hymyillä. Nyt menet ja sanot sille, että tasan puhun totta. Menetpä.

[EiraOsallistuja]

Inarilla oli paskat juhlat

No kaikki sellaiset virallisemmat sukujuhlathan ovat aina surkeita. Niin kuin häät tai ristiäiset, tai sitten lakkiaiset. Pitää laittaa mekko päälle ja korkkarit jalkaan, ja vaikka se on periaatteessa ihana näyttää kerrankin kivalta, niin sitten äiti alkaa aina harata vastaan. Ei saanut laittaa tarpeeksi meikkiä, ei puhettakaan yksistä tekoripsistä jotka ostin Halppiksesta ihan tätä varten, ja piti laittaa ihonväriset sukkahousut mekon alle, koska muuten on kuulemma alasti. Vaikka nyt on kesä. Sain yhdeltä Sarilta yli-ihanat kengätkin, jotka sopivat mekkooni, mutta äiti tuli niistäkin narisemaan. Oli kuulemma liian korkea korko. Aikuisten ihmisten kengät muka. Niin kuin minä olisin pikkukakara!

Ja sitten piti olla joidenkin sukulaisten ja tuntemattomien ystävien kanssa. ”Ai Eira kun sä olet kasvanut”, ne hokivat, ja totta hemmetissä minä olen! Jos joku on minut viimeksi suvainnut sylivauvana tavata, niin olisihan se nyt aika sairaan ihmeellistä, jos en olisi kovasti kasvanut! Inaria ne tietenkin eniten vainosivat: kyselivät suunnitelmia ja arvosanoja ja muita samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen. Inari vastasi aina niin kärsivällisesti, että on hakenut oikikseen Helsinkiin ja Rovaniemelle, ja että hyvät paperit tuli, ja pitkä matikka meni erityisen hyvin ja muuta tylsää. Minä olisin ainakin kymmenennen kyselijän kohdalla sanonut, että siinä ne on ne saakelin todistukset pöydällä. Ottaa silmän käteen ja katsoo! Koko vitsin Otsonmäki ja Helmipuron klaani kyselivät samoja juttuja!!

Ärsyttävintä eivät olleet sukulaiset, äiti, tai edes se miten iskä vahti etten yhtään saanut edes maistaa kuohuviiniä. Ärsyttävintä oli oma väki. Kaikilla oli nyt taas jokin vialla.

Noa osasi käyttäytyä, mutta veti katseita puoleensa, ja ai että miten aikuiset ihmiset jaksoivatkin supattaa. Minultakin ne kysyivät, että miksi sillä on tuollainen jalka. Mistä hemmetistä minä sen tiedän? Hetken jaksoin hokea, että en kuulkaa tiedä, mutta sitten alkoi kyllästyttää. Sanoin, että se on ollut sodassa jossain etelänmaassa ja astunut maamiinaan, ja ne hiljenivät. Seuraavalle joukkiolle sanoin, että se tappoi karhun paljain käsin, ja nyt sillä on muisto siitä. Mikseivät ne voi mennä ja kysyä kun kiinnostaa?

Eetu ja Nelly tulivat samalla autolla, minä näin terassilta, mutta jotenkin muka esittivät, etteivät muka tulleet. Se herätti epäilykseni. Olisi ollut ihan normaalia tulla samalla autolla, kun ne kaksi asuvat samassa pihassa. Pidin niitä kahta silmällä, ja näin vaikka mitä muka tosi salaisia katseita. Eetu ei ole kauhean hyvä salaamaan yhtään mitään. Kun kyllästyin siihen pelleilyyn, menin sanomaan niille, että hyvä kun tekin olette löytäneet toisensa. Sentään hetken viihdyin sitten hyvin, kun Eetu alkoi änkyttää jotain aivan tosi vaikeana. Lupasin, etten kerro kenellekään, enkä minä kertonut. Sanoin vain Inarille, kun hän oli viilentymässä terassilla sen Jyrkän teatterin pojan kanssa. Kun hän sitten huiskautti minut kädellään tiehensä eikä uskonut, ärsytti niin että menin hetkeksi etupihan terassille soittamaan yksille Sannille ja Elinalle, että arvatkaa mitä: Hopiavuoressa on ihan just uusi emäntä. Se on harmi, koska me ajattelimme, että Eetu olisi voinut olla vaikka Sannin äidin kanssa, niin sitten Sannilla olisi melkein niin kuin omia hevosia ja minä voisin olla aina sitten siellä yötä. Sannin äiti on varmaan jotain Eetun ikäinen: jotain neljäkymmentä tai jotain.

Hello oli ehkä eniten syvältä. En tosiaankaan tiedä, mikä ihme sillä oli, kun se vain istui Nellyn vierellä sohvalla ihan rauhallisena ja oikein kehenkään tai mihinkään kontaktia ottamatta, eikä tuntunut kiinnostuvan edes tästä Eetun ja Nellyn kuviosta. Ensin ajattelin, että se on juonut liikaa kuohuviiniä, mutta ei se sitä ole. Olen nähnyt Hellon pari kertaa hiprakassa, ja silloin se ennemminkin hihittelee kuin rauhoittuu. Ajattelin, että kysynpä Jillalta, mutta sitten unohdin, kun Jitta tuli.

Heti kun oli kohteliasta, lähdin näyttämään Jitalle minun huonettani, mutta koska se on ihan tylsä huone, menimme Inarin huoneeseen vähäksi aikaa. Olisimme pelanneet hetken Simssiä, mutta kun äiti tuli inisemään, että pois sieltä kömmänästä kun on juhlatkin. Siksi meidän piti mennä syömään voileipäkakkua ja istumaan jonkun vitsin Helmipuron Onnin kanssa, kun se oli meidän ikäinen. Ja vitsin tyhmä myös. Tämä Onni ei edes paljoa puhunut. Se oli kiinnostunut jostain typerästä CS-nimisestä sotapelistä, joka kuulosti kyllä ihan yhtä tyhmältä kuin Onni itse. Mutta se olikin Helmipuron sukua. Helmipurot ovat noin joukkona aivan sairaan idiootteja.

Vasta kahdeksalta sain lähteä. Jotain porukkaa meille vielä jäi, mutta minä menin kyllä Eetun ja Nellyn kyydillä tallille pakoon. Kerroin niille, että kun se Jyrkän teatterin Markus kuitenkin Inariin kyllästyy, kun Inari on niin tylsä, niin siitä voi tulla minun poikaystäväni. Minä en ole tylsä, ja se on komea.

[EiraOsallistuja]

Throwback Kontolan tarinakisoihin 1.5.

En yleensä laita tarinakisatarinoita, mutta tämä oli juonellinen kertomus!
Tehtävänanto: Olette juuri lähestymässä estettä, kun siihen kiinnitetyistä ilmapalloista yksi karkaa. Miten ratsusi reagoi tähän?

”Eira, ootsä kunnossa?” Inari kysyi silmät suurina ja kurottui ottamaan yhteistä Uuno-hevostamme ohjista kiinni heti ravatessani pois radalta.
”No en tietenkään!” puuskahdin närkästyneenä isosiskolleni, ”näitsä mitä siellä kolmannella esteellä kävi!”
”Näin. Voi vitsi, kyllä niiden olis pitäny kiinnittää ne pallot paremmin–”
”Mitkä pallot?”

Taas se Inari keskittyi epäolennaisuuksiin. Ankea, vakava sisareni. Inari oli raivon vallassa jostain vähäpätöisestä, esteestä kesken hypyn irronneesta ilmapallokoristeesta. Olisi kuulemma voinut käydä vaikka mitä, kun Uuno oli hätkähtänyt ja pukittanut. Olisin kuulemma voinut kuolla. Halvaantua. Saada aivotärähdyksen. Nyt hän kyllä menisi ja huomauttaisi järjestäjille, tai ainakin soittaisi isälle ja isä sitten sanoisi. Kun Uunokin oli pukittanut! Meidän Uuno, maailman rauhallisin heppa. Ei auttanut, vaikka kielsin jyrkästi. Inarilla ei olisi kyllä mitään asiaa mihinkään järjestäjien puheille häpäisemään minua. Eikä ainakaan iskällä! Uuno oli sitä paitsi säikähtänyt vähemmän kuin Inari! Ja muutenkin, miksi keskittyä epäolennaisuuksiin? Vai eikö Inari muka oikeasti nähnyt, mitä kauheaa sillä esteellä oli tapahtunut?

Olin vinkannut silmää Hopiavuoren Eetulle, joka oli suostunut meitä kuskaamaan ja istui sen vuoksi katsomossa. Eikä sen ilme ollut muuttunut yhtään. Arvatkaa vain, noteerasinko jotain pirun olematonta pukkisarjaa sen jälkeen? Koko kisahan oli ihan pilalla! Ketkähän kaikki näkivät?

(Eira ja Uuno olivat 60-senttisillä esteillä ensimmäisiä kolmesta osallistujasta.)

[EiraOsallistuja]

Herman kuka!!

Inari katsoi minua taas sillä ilmeellä. Se oli se sama ärsyttävä ilme aina. Se tarkoitti, että olin taas kerran tehnyt jotain väärin. Puoliakaan kerroista en käsittänyt, että mitä. Vastasin päättäväisesti hänen katseeseensa, vaikka hän kohottelikin kulmiaan ja piti päänsä liian pystyssä. Haparoin käteni keittiön tuolin selkänojan päälle jotain tukea saadakseni.

”Ja sä annoit sille sun puhelinnumeron?” Inari kysyi hiljaa ja vahti ilmeitäni silmä kovana. Tuli mieleen ne luontodokumentit, joissa haukka saalistaa.
”No joo-o!” ilmoitin nokka yhtä pystyssä kuin Inarilla. Vitsit kun olisin ollut ihan vähän pidempi. Silloin minulla olisi voinut olla jokin yliote hänestä.
”Voi Eira…”
”Mitä!”
”Sä et edes tiedä kuka se on!”
”Se on Herman!”
”Jos on! Kenen poika se on? Onkse niitä Poolanmettän poikia vai?”
”No ei ole! Ei siellä edes asu ketää–”
”Siellä asuu kuule vaikka ketä hulluja! Eiks se ollu Herman kans joka edellistalvena ampui sen Jalismäen äijän? Mistä sä tiedät mikä hullu–”
”Ei se oo se! Se oli Kuusiston Hermanni joka — ja aiva sama, ei se edes oo mistää Poolanmettästä!”
”No kuka se sit on! Etsi se Facebookista ja selvitä tai mä kerron iskälle heti!”
”Et kerro!”

Inarin katse herkesi minusta tuolin selkänojaa puristavaan käteeni, kun kolautin tuolin etujaloilla keittiön lattiaa. Vilkaisin ulos. Ei kai ikkuna ollut auki? Ei kai iskä kuullut? Kuulostelin hetken taloa, mutta äidin askelia ei kuulunut. Vain Ringo rapisutteli unisen näköisenä kurkistelemaan olohuoneen puolelta, kun Inari huusi.

Inari aina pilasi kaiken. Seurasin häntä hänen huoneeseensa ja istuin hänen sängylleen, kun hän kosketteli tietokoneensa kosketuslevyä saadakseen sen heräämään eloon.
”Herman…?”
”Herman.”
”Herman kuka! Eira! Sukunmi?”
”En tiedä!”
”Voi Eira…”

Facebookin haku Herman ei oikein tuottanut tulosta. Haku ehdotti montaa Hermannia ja kahta sellaista Hermania, joista tämä Herman ei kyllä ollut kumpikaan. Toinen oli ihan liian vanha, ja toisen profiilikuvassa oli joku vitivalkotukkainen poika koiran kanssa. Inari huokaisi ja katsoi minua. Sitten hän ojensi kätensä, heilutteli sormiaan vaativasti ja viittasi lyhyesti kohti puhelintani. Vastahakoisesti annoin sen hänelle.
”Et sit lue mun viestejä”, muistutin häntä.
”No en todellakaan.”

Inari selasi kännykkääni pienen hetken ennen kuin naputti lyhyesti jotain omaansa. Hän nosti sen korvalleen, odotti muutaman tuuttauksen ajan ja sitten kuulin jonkun vastaavan. Inari tervehti hymyttömästi ja sanoi tarvitsevansa nimen eräälle soittajalle. Sitten hän luetteli Hermanin numeron. Hetken odotettuaan hän sanoi puhelimeen vain ”mhm, kiitos, hei” ja sulki linjan.

”Se on jonkun ihan toisen nimellä se numero.”
”No se on alaikäinen! Ehkä se on sen isän tai äitin nimellä! Haloo!”
”Sano iskälle.”
”En.”
”Sit mä sanon!”
”Et!”
”Kuule! Jos sä uskot että sä teet oikein, sä voit sanoa iskälle! Ja jos sä tiedät, että sä teet väärin etkä voi sanoa, niin lopeta!”
”Sä oot paska!”
”Eira!”

Otin nopeasti puhelimeni Inarin pöydältä. Kaaduin sen kanssa selälleni sängylle. Kaivoin Inarin tyynyn jalkojeni alta ja rutistelin sen sopivaan asentoon pääni alle sängyn jalkopäähän. Avasin WhatsApp -keskustelun. Olin laittanut Hermanille viestin heti kun olin kehdannut. Sanonut kiitos avusta ja muka testannut että numero oli oikea. Hän oli vastannut niin nopeasti, etten ollut viitsinyt edes esittää, että minulla on tärkeämpää tekemistä, vaan olin lukenut viestin heti ja vaihtanut hänen kanssaan muutaman lisää. Ei Herman ole vaarallinen. Kyllä minä tiedän. Kiltti hän on. Luin kaikki viestit uudelleen läpi. Hymyilytti. Painoin puhelimen ruudun pimeäksi mitään uutta lähettämättä, kun Inari alkoi puhua taas.

”Mee pois mun huoneesta.”
”Enkä. Mun huoneessa on hirvee sotku.”
”Siivoo?”
”En. Miks sun pitää olla niin ilkee heti kun joku vähän tykkää musta? Sulla on oma poikaystävä!”
”Ilkee! Minä?”
”Niin!!”
”Eira. Sä et tiedä kuka se poika on. Kysele vähän. Ole varovaisempi–”
”…nii niinku sä ja se Jyrkän teatterin poika…”
”Noni. Nyt riittää. Aiva sama. Tee mitä haluat. Mee omaan huoneeseen makaamaan!”
”Mä sanoin jo, siellä on kauhee–”
”ISKÄ!!”
”No joo joo!!”

Jouduin menemään typerään huoneeseeni kaiken typerän sotkun keskelle. Potkaisin vahingossa palapelistäkin osan irti. Voi vitsi. Aivan hyvin olisin mahtunut Inarin huoneeseen, niin tätäkään ei olisi käynyt. Kierähdin omalle sängylleni ja huusin Ringoa. Sen harmaantuva kuono pilkisti ovenraosta, mutta huoneeseen se ei tullut, vaikka käskin. Sitten sekin lähti. Painoin kännykän nappulasta näytön taas näkyviin ja luin Hermanin muutaman viestin vielä kerran. Ei hymyilyttänyt. Inari oli pilannut koko fiiliksen. Käännyin kyljelleni ja potkaisin tallilla käyttämäni hupparin lattialle tieltäni. Kirjoitin viestikenttään Hermanille monta viestiluonnosta. Miten toiselta kysytään, että oletko muuten vaarallinen tai Poolanmetsästä kotoisin tai muulla tavoin outo, ja aiotko muuten ampua minut huumepöllyssä niin kuin Kuusiston Hermanni Jalismäen Antti-Matiaksen konsanaan? Päädyin kirjoittamaan, että mun sisko luulee, että sä oot vaarallinen, ja laittamaan sellaisia itkeviä-nauravia emojeita perään kolme kappaletta. Vitsin Inari. Aina pilasi minun hyvän mieleni.

[EiraOsallistuja]

Sitten oltiin HELSINGISSÄ

Noa on sanonut asuneensa Helsingissä. Kuvittelin siis, että hänen äitinsäkin asuisi Helsingissä, mutta väärinpä luulin. Kaupunki, jossa hänen kotinsa oli, oli loppujen lopuksi aika pieni. Siellä oli vain vähän enemmän kauppoja kuin Vaasassa. Vaikka iso puisto siellä oli: varmaan Suomen isoin! Sen reunassa oli koirien aitaus, ja sen puiston läpi piti kävellä junalle. Siellä oli kaiken maailman nurmialueita ja pelikenttäkin, ja aivan sairaan iso alue lasten leikkitelineille ja hiekkalaatikoille ja muille! Juna-asemakin oli isompi kuin Vaasassa: siellä oli kaksi raidetta yhden sijaan, ja aivan hirveä määrä ihmisiä. Varmaan kaikki olivat menossa jonnekin. Harmi, että meidän junamme lähti siltä tylsemmältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut tori ja vaikka mitä kauppoja ja rakennuksia! Junaa ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, niin kuin Noa oli ennustanutkin meidät matkaan lähettäessään. Olin kysynyt, mistä aikataulut näkee, ja hän oli katsonut minua erikoisesti. Ei kuulemma tarvitse katsoa aikatauluja, kun junia menee ihan koko ajan.

Istuin junassa Tiituksen viereen. Tietenkin. Hello nyt on kuitenkin aika nolo tyyppi, kun vertaa Tiitukseen. Juna pysähteli hermostuttavasti koko ajan. Ensin oli joku Pohjois-Haaga ja sitten Huopalahti, ja sitten minun oli kysyttävä Tiitukselta mahdollisimman hiljaa, että mitä jos ajaisimme vahingossa Helsingin ohitse. Tiitus naurahti, että ei sen ohitse voi ajaa, kun se on päätepysäkki. Idiootti. Olisi puhunut hiljempaa. Varmaan kaikki katsoivat heti että jaaha, tuon täytyy olla se Helmipuron Eira, kun se on noin ääliö ettei tiedä mitään. ”Kyl mä nyt sen tiedän”, kerroin siis Tiitukselle silmiäni pyöritellen, vaikken ihan ollutkaan kyllä tiennyt.

Ja sitten oltiin HELSINGISSÄ! Siellä haisi tupakka, ja siellä oli ihan hirveä määrä ihmisiä ja busseja. Katselin sitä kaikkea hetken ja etsin samalla Hellon takinliepeen sormiini kävellessäni. En halunnut tosiaankaan eksyä yksin. Kaikkialla näytti ihan samanlaiselta. En ikinä löytäisi muita, jos eksyisin. Katusoittajakin piti pelottavan kovaa meteliä, ja joku huivipäinen täti pyysi rahaa. Olisin halunnut, että Tiitus jäisi meidän kanssamme, eikä lähtisi jollain ihme lähijunalla hetkeksi kavereitaan katsomaan. Tiitus olisi kai osannut estää meitä eksymästä.

KAMPPI oli lähellä. Hello huomautti matkalla kaksi kertaa, että kävelen pyöräilijöiden puolella, ja tietenkin hänkin puhui liian kovaa. Mutta eipä sillä ollut niin väliä. Kaikki huomasivat kuitenkin varmasti, että olen otsonmäkeläinen. Minulla oli vaaleansiniset rumat farkut ja kaikilla helsinkiläistytöillä oli hameet. Haisin varmasti lehmänlannaltakin, niin kuin koko Otsonmäki. Minulla oli vain ripsiväriä, kun kaikilla helsinkiläistytöillä oli paksu meikki ja monilla irto- tai tekoripsetkin. Minäkin haluaisin tekoripset, mutta äiti ei anna. Enkä minä kyllä saisi pitää noin paljon meikkiäkään, ainakaan koulussa. Otsonmäen yläasteen tytöt eivät tosiaankaan olleet yhtä kauniita kuin helsinkiläistytöt. Vaikka oli siellä Helsingissäkin ihan tavallisiakin tyttöjä. Yritin nykiä vihreää farkkutakkiani parempaan asentoon, vaikka ei se minua pelastanutkaan. Se oli ihan hirveä takki. Kovin monella muulla ei kyllä ollut mitään sen tapaistakaan.

Eksyin Kampissa koko ajan. Kun tulin jostain liikkeestä ulos, en enää muistanut, mistä suunnasta olin tullut ja missä olin käynyt. Siellä oli aivan järkyttävän paljon kauppoja. Iskä oli antanut minulle satasen ja sanonut, että sen pitää riittää ruokaan, mutta muuten sillä saa ostaa vaatteita. Pelkkiä vaatteita Eira, kenkiä ei! Käyttövaatteita, Eira, mekkoja ei! Ja sitten hän oli vielä työntänyt viisikymppisen Noan käteen ja nolannut minut sanomalla, että tämän bensarahan annan mielummin suoraan sinulle. Ihan niin kuin minä en olisi antanut sitä.

Helloa ei tainnut haitata kantaa kauppakassejani. Sitä paitsi en minä edes ostanut niin paljoa kaikkea kuin Jitta. Ostin vain muutaman paidan ja kahdet farkut, ja sitten ostin yhdet korvikset, mutta niistä en kyllä kerro isälle. Niin ja ostin omalla rahalla yhden ihanan kesämekon. Siinä on flamingoja. Hello sanoi, että se on maailman siistein. Tai oikeastaan hän sanoi, että se on ihan kiva. Mutta kuitenkin.

En olisi halunnut mennä syömään subia, mutta Hello sanoi että hän on kuolemaisillaan. Minusta aikaa ei olisi kyllä pitänyt tuhlata syömiseen, kun kerran oli vielä miljoona kauppaa käymättä läpi.
”Vitsi kun te ootte mukana”, Hello purnasi minulle ja Jitalle. Hänellä oli suu niin täynnä Italian BMT:ta, että kuulosti kuin hän olisi sanonun ”hihhi hung he oohhe nguhangha”, mutta olen kehittynyt aika hyväksi tulkitsemaan hänen mongertamistaan kun hänellä on ruokaa suussa. ”Mä olisin voinu olla just nyt jossain terragella Tiden kaa kaljalla ilman teitä…”
”Älä valita”, komensin, koska tiesin että Hello oikeasti tykkäsi kuitenkin olla meidän kanssamme. ”Kun sä kato oot tuolla meidän kaa niin joku voi vaikka luulla et sulla on niin tasokas tyttöystävä ku me.”
”Joo. Mä oon kyllä aina halunnu että mua luullaan pedofiiliksi. Varo tai mä kerron Jillalle mitä sä horiset ja sit sun on turha unelmoida enää ikinä harjaavas Onnia!”

[EiraOsallistuja]

Tämän tarinan asiantuntijana toimi vaatekauppakonsultti Nelly.

Kun Seinäjoella ei kerta ole NewYorkeria

Päätin antaa anteeksi Jillalle sen, että hän vei minun mieheni. Minä olen sillä tavalla jalo. Hyvä ihminen. Annoin anteeksi, vaikka Jilla ei edes pyytänyt. Sitä paitsi tarvitsin jonkun kuskaamaan minut Vaasaan, koska iskä on laiska ääliö eikä voi viedä. Ja Seinäjoella ei ole NewYorkeria.

Osoitin anteeksiantoa istahtamalla porrasta Jillaa alemmas hänen kotinsa kuistinrapuille ja ojentamalla hänelle pääsiäismunan olkani ylitse.
”Oi, onks tää mulle!” Jilla kysyi sillä äänensävyllä, jolla piirustuksia ojentavilta pikkupennuilta kysytään samaa asiaa.
”Joo!” vakuutin niin kuin olisin sellainen pikkupentu. Vaikka se olikin anteeksiantomuna, eikä lahjamuna. Vähän se oli myös lahjusmuna.
”Tää on barbimuna”, Jilla huomautti, ”tää yläreuna on vaaleenpunanen. Kiitti. Haluuksä puolet tästä?”
”Ei ku mulla on ihan oma”, sanoin ja nostin toista pääsiäismunaa Jillan näkyviin olkani ylitse. Kappas, siinäkin oli vaaleanpunainen yläosa.

Kun Kinder-munan väliin ujuttaa kynnen, sen saa halkeamaan siististi kahtia. Maistoin vähän toista pääsiäismiunanpuoliskaa, mutta sitten avasin jo keltaisen yllätyskotelon. Siellä oli kolme osaa. Violettihousuinen kokkibarbi tuli koota seisomaan vaaleanpunaiselle alustalle. Se oli laitettu palasiksi tilan säästämiseksi, eikä hauskan palapelin luomiseksi barbihulluille lapsille.

”Haluuksä tän?” Jilla kysyi minulta taas niin kuin lapselta ja ojensi sinivihreään pukuun pukeutunutta pikkuruista balleriinabarbia minua kohti. Se seisoi pienen sydämen päällä.
”Joo, kiitti”, vastasin hymyillen, vaikka minun teki mieli huomauttaa, etten kylläkään ole viisivuotias. No. Nakkaisin molemmat muovinpalat sitten myöhemmin roskiin. Laitoin ne seisomaan vierekkäin kuistin kaiteelle. Ne olivat surkeaa laatua. Pysyivät juuri ja juuri pystyssä. Pikkuinen tuulenvire sai ne huojumaan vaarallisesti, vaikka kaide oli varmasti tasainen.

Söin pääsiäismunan loppuun. Suklaahan niissä oli pääasia. Niitä oli ostettu trulleille, mutta niitä oli vielä vaikka kuinka paljon kotona. Nyt niitä sai ottaa.

”Nii Jilla?” aloitin lopulta.
”Mitä?”
”Kun sun pitää siellä Vaasas kulkee…”
”Nii?”
”Nii, nii voisiksä ottaa mut mukaan? Joku kerta? Kun mulla ei oo mitää kivoja vaatteita…”
”Onhan sulla! Mut voin mä. Jos…”
”Jos?”
”Jos sulla on, tota, lupa?” Jilla sanoi sen tosi varovasti, mutta silti tosi ärsyttävästi.
”No on on!” tuhahdin, mutta en alkanut valittaa, että minä en muuten ole mikään pikkukakara. Muuten en olisi kyllä päässyt ikinä mukaan.

Ajattelin jäädä siihen vielä hetkeksi. Ihan vain osoittamaan, että olen nyt antanut anteeksi. Jilla jutteli minulle kevään tulosta, ja koetin vastailla parhaan taitoni mukaan. Sitten hän kysyi minulta, mitä minulle kuuluu. Takeltelin sanoissani, ja hän kysyi uudestaan, hyvin vakavasti. Puolen tunnin päästä havahduin siihen, miten hän taputti olkapäätäni ja sanoi, että tule Eira-kulta niin mennään kuorimaan perunat yhdessä. Ja minä menin, ja unohdin heittää ne barbitkin roskiin. Olin tullut kertoneeksi, että olen ruma kuin suoruumis, enkä saa ikinä poikaystävää, mutta Jilla sanoi, että etkä Eira ole, vaan ihan söpö likka. Nupisin siihen tietenkin jotain vastaan, ettei minua leuhkaksi luultaisi, mutta lähdin kuitenkin niitä perunoita kuorimaan, vaikka ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä NewYorkeriin päästäkseni.

**

Tajusin, etteivät kaikki tiedäkään, mikä on pohjalainen trulli. Tässä Kalevan vaaaaanha juttu.

[EiraOsallistuja]

Jos mun poikaystävällä olisi oma varsa

Hei! Niin kuule Inari. Tohon on talliin tullu sellanen söpö poika. Ootko nähnyt? Inari? Sellanen ku Tiitus? Nii arvaa mitä! Tää Tiitus oli tallilla varta vasten mua etsimässä, et se sais musta seuraa, kun se oli menos kattoon sen varsaa. No on varmasti ihastunu muhun!! Mut hei ei se mitää, kun mä sanoin tietenkin silleen hillitysti, että voin kai mä nyt hetkeks — mitä? No eikä ollut. Mitä se nyt olis Helloa etsinyt? No en kimittänyt. Mua etsi. Muapa. Mua. Etsi etsi.

Sitten me katottiin sitä varsaa. No olen olen! Tietenkin olen katsellut, ja joka päivä, monta kertaa, mutta varmaan mä nyt sen sille Tiitukselle sanoin! Sanoin että söpö — mitä — kenen kanssa sä oot juorunnu? Kenen? No ei kukaan muu kyllä sano musta tolleen paitsi Hello. Oliko Hello? Inari! Ei kai ollu Eetu? No ihan sama — en kiljunu. No mut sit se tuli siihen silitettäväksi. No varsa!! Tai no. Ei kyllä olis haitannu jos se Tiituskin olis tullu. Näkisit sen käsivarret. Vitsi miten sen nenäki on suor — hei kenen poikia se muuten on? Tiitus. Toi, öö, Hellevaara. No eikä ole liian vanha!

No ihan sama, lopeta jo! Me siis rapsuteltiin sitä varsaa, tai siis oikeastaan mä rapsuttelin, kun oli kuitenkin ihan lupa. Vitsit olisi kivaa, jos mun poikaystävällä olisi oma varsa. Sitten melkein mullakin olis… Ja vielä puoliverinen… Mutta sitten se jossain vaiheessa laukkasi pikku jalat vipattaen, silleen innokkaasti, no kyllä sä nyt tiedät miten varsat lopuksi lähtee kun ne kyllästyy. Mut se Tiitus näytti tosi surkeelta. Älä keskeytä — no en kysynyt! No ihan sama — kysyin kysyn. Ihan kuule nätisti kysyin. Et onko huolia. No sen se Hello kyllä keksi. Tasan mitään keikistellyt. Ihan kysyin. Osaaottavasti.

Oli oli! Oli huolia. Kun oma varsa ei kuulemma anna kiinni ja muutenkin vaan piruilee. Voi vitsit miten kävi sääliksi. Ei niin söpöt pojat saa olla surullisia. Niiden pitää vaan herätä onnellisina aamulla ja juoda aamukastetta kukkien lehdiltä. No joo joo — mä sanoin sille että ehkä vois vähä hankkia jotain yhteisiä kokemuksia sen varsan kanssa niin helpottais. Niinku silitellä sitä asioikseen, tai harjata sen vaikkei tarvis, ja sit pikkuhiljaa leikkiä sen kaa. No ei varmaan muuten olekaan: harva ihminen nyt oikeestaan on ollu varsojen kaa. Mut yritin sitä siinä lohduttaa. Ai silitin vai? No ei siinä nyt kyllä ole mitää pahaa. Saa silittää käsivarresta. Enpä ole tyrkky kun ite oot jäykkis.

No sä et olekaan nähnyt sitä! Olisko vähä hyvä nimi toi Eira Hellevaara? Vitsit niitä sen selkälihak — älä keskeytä aina! No en kyllä tuu, en ainakaa kävellen. Sano iskälle et tulee hakemaan! Enkä kävele. En. Hei sano et tulee hakemaan, ja kysy keitä ne Hellevaarat on! Sanot. No älä sit sano, osaan mä itsekin soittaa sille! Ääliö!

[EiraOsallistuja]

Kuka on Jesse: Oresaman yritys nro 2

Joku Jesse

Se oli joku Jesse. Muuta tietoa Noalta ei herunut. Ihme äijä, kun ei voinut kertoa. Olisi hän nyt voinut edes sanoa, mitä tämä Jesse mahtoi tehdä täällä, puuhata elääkseen, ja tietenkin että oliko sillä tyttöystävää. Mutta eeeeeei, kun aina kaikki pitää tehdä itse. Seuraavalla kerralla en kyllä ainakaan olisi kiltti menisi oma-aloitteisesti takapenkille, kun Noakin tulisi minun ja Eetun kanssa kirkolle kauppaan. Menköön Noa itse takapenkille. Vitsit mitä touhua oikeasti.

Minun oli siis itse mentävä sen Jessen luokse. Ilman mitään pohjatietoja. Muuta kuin että se oli Jesse, ja sekin tykkäsi hevosista. Tämä Jesse poltti tupakkaa tienpäässä. Sipsutin suoraan hänen luokseen. Alkumatkan toki marssin ärsyyntyneenä sen vitsin Noan takia, mutta loppumatkasta jo mietin, mitä sanoisin ja miltä mahdoin näyttää.
”Hei. Kuule, saa tossa terassillaki polttaa. Ettei täällä tarvi olla.” Niin minä sanoin. Ja tietenkin hymyilin, koska en minä nyt mikään Inari ole.
”Okei. Ens kerralla sit”, Jesse sanoi ja käänsi saman tien katseensa takaisin metsänreunaan, kun oli vilkaissut minua. Hetken jo olin lähdössä saman tien pois. Ajattelin, että olkoon. Olisi hän voinut nyt vähän edes yrittää vaikka hymyillä takaisin.
”Mä oon Eira”, yritin sanoa kuitenkin ihan ystävällisesti ja ojensin käteni. Minun mielestäni kesti aivan hirveän kauan ennen kuin se Jesse edes liikahti kätelläkseen minua. ”Ja sä oot yks Jesse”, jatkoin hetken kuluttua, kun hänellä kesti mielestäni liian kauan esitellä itsensä. ”Noa kertoi.”

En saanut millään selvää siitä, mikä tämän Jessen oli, kun hän ei tarjonnut minulle mitään puheenaihetta. Oliko hän ärtynyt? Leuhka? Ujo? Hymyni vipatti, kun ajattelin, että ehkä minä vain olin ärsyttävä. Jesse ei selkeästikään halunnut puhua minulle. Päästin hänen kädestään irti liian yhtäkkisesti. Olisin halunnut kääntyä ja mennä Uunon luokse keräämään itseäni pieneksi hetkeksi, mutta en oikeastaan voinut. Olin jo kävellyt tilanteeseen ilman pakoreittiä. Vitsit. Olisi pitänyt raahata vaikka jotain koiraa mukanaan. Olisin voinut vaikka sanoa että no mutta, onpa kiva tavata, Noan Jesse, mutta olin juuri menossa lenkittämään tämän piskin.

”Iha idyllistä teillä tääl”, Jesse sanoi silloin ja karisteli tuhkaa savukkeestaan.
”Täällä on ihan hyvä pitää hevosta. On maastoreittejä vaikka kuinka”, kehuin, vaikka en muistanut, mitä tarkoittaa idyllinen. Jotain positiivista se kuitenkin oli, sen minä tiesin. Hymyni palasi, kun tämä Jesse otti minut virkkeen verran huomioon niin kuin normaali keskustelukumppani. Olkoonkin, ettei hänen äänensävystään voinut päätellä oikein mitään: yhtä hyvin hän saattoi kehua tätä paikkaa kuin sanoa sen ironisesti.
”Millast hevosta?” hän kysyi, mutta hänen katseensa kävi saman tien taas metsässä.
”Emmä nyt tiiä, pelkkä työhevonen meillä on”, kerroin jo valmiiksi luovuttaneena: siitä ympärilleen vilkuilusta päättelin, että hän ei tosiaankaan ollut juttutuulella. Varmaan hänkin oli helsinkiläinen. Eivätkö helsinkiläiset pidäkin meitä maalla asuvia vähän idiootteina?

Pääsin Jessestä eroon sanomalla, että minun pitäisi nyt mennä talliin katsomaan, olisiko joku pojista siellä paikalla. Nauroin, että pitäisi nostaa satula sen työhevosen selkään, mutta kun se oli niin kauhean korkea hevonen. Tottakai minä nyt osaisin itsekin Uunon satuloida. Ei nyt vain ole kauhean viehättävää, että nuoret naiset nostelevat miljoonakiloisia satuloita isojen jytkyhevosten selkään ja kiristelivät satulavöitä kuin armeijan ratsumiehet. Heilautin oikein kättänikin vähättelevästi sanoessani, etten itse kyllä pysty niin korkealle satulaa nostamaan. Ihan jotta Jesse varmasti huomaisi, ettei minulla ollut mitään kauheita työmiehen kouria, vaikka kiristinkin itse satulavyön.

Noa oli juuri tulossa tallista kun pääsin suuliin pakoon. Kurtistin hänelle kulmiani.
”Olisit voinu varottaa ettei se kuitenkaa tykkää musta”, kuiskasin mahdollisimman arvokkaasti. ”Sä niin tiesit tämän.”

Uunoa haasta hakiessani kävelimme hitaasti. Ajatuksissani harmittelin kohtaloani. Pidin sen Jessen hiuksista ja lävistyksistä, ja hänen ryhtinsäkin oli samanlainen kuin meidän luokan Mikalla, joka on aivan sairaan kova ja siisti tyyppi. Ja minä se täällä nostelisin satuloita työhevosten selkiin, enkä ikinä saisi poikaystävää. Eetu ja Noa olivat liian vanhoja enää kenenkään poikaystäviksi, ja Hellokin oli nyt löytänyt kikkarapäisen lajitoverinsa. Ja siinä nyt meni Jessekin. Vitsit. Olisi se Noa voinut edes varoittaa, että tuon tyypin piti antaa tulla kaikessa rauhassa itse juttelemaan. Koska sellaisiakin outolaisia on.

[EiraOsallistuja]

Mitä cowboyt tekevät?

Okei. Ensinnäkin, Hopiavuoreen on tullut yksi Rankka Tyyppi. Hänestä ei ikinä uskoisi, että hän on Pennasen sedän veljenpoika. Iskä hakee Pennasesta kananmunia, ja silloin kun heillä oli vielä lammaskoira ja meillä ei ollut Ringoa, minä vein sitä koiraa aina lenkille. Pennasen setä on ihan tavallinen setä, mutta tämä veljenpoika, tämä Rankka Tyyppi, näyttää ihan Toy Storyn Woodylta.

Woody, ei kun Jake, oli kyllä aika hyvä opettaja, kun pääsin ratsastamaan hänen lännenhevosellaan. Kerrankin minä pääsin, ja Inari ei. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi lännenhevosten ohjat pidetään löysinä yhdessä kädessä. Jake kuitenkin selitti epäsuorat ohjasavut tosi yksinkertaisesti. Sen kun siirtää kättä sinne suuntaan, mihin on menossa, niin hevonen väistää ulkopuolen ohjaa. Ei oikeasti ollut vaikeaa, vaikka Inarille minä kyllä aion sanoa, että oli.

Jäin vielä katsomaan Jaken ratsastusta. Unohdin valitettavasti aika äkkiä, mitä sellaiset sanat kuin spini ja slaidi tarkoittivat. Nojasin aidan ylimpään lankkuun, roikotin kypärääni kädessäni ja vilkaisin Jaken stetsonia, joka oli äsken ollut kypäräni päällä. Elokuvissa aina pojat ojentelevat tytöille takkejaan ja lakkejaan, kun tyttöjen on kylmä. Jäinen kevättuuli oli olevinaan kuuma aavikkomainen tuuli, kun minä olin ehkä Texasissa tai jossain. Jaken pitäisi pian mennä töihin, koska ranchin isäntänä hän teki hevoshommia aamusta iltaan. En oikein tiennyt, mitä ne sellaiset hevoshommat mahtoivat olla, mutta jotenkin niihin liittyi lehmien paimentaminen, ruskettuminen ja loputon aitojen korjaaminen hevosen selästä käsin. Minä taas menisin laittamaan ruokaa, jotta se olisi sitten valmiina, kun Jake tulisi hommistaan kotiin.

Noa ilmestyi siihen Texasiini, kun muistelin juuri häitäni, joissa oli vieraana ainakin viisikymmentä cowboyta vaimoineen, mikä oli isän ja äidin mielestä tosi eksoottista. Oli palattava Suomeen, ja Suomessa oli kylmä.

Kun kävelin Noan perässä sisään, kysyin häneltä, tietääkö hän minkä ikäinen Jake mahtaa olla. Varmaan jotain Eetun ikäinen, eikö niin? Noa ei liiemmin ottanut kantaa. Onneksi tuvassa oli kuitenkin ainakin Hello, joten heti kengät jaloistani potkittuani tartuin häntä käsipuolesta ja lähdin vetämään olkkaria kohti. Minun piti saada heti kertoa kaikki äskeisestä ratsastuksesta. Hello saattaisi myös tietää, mitä cowboyt tekevät, koska Hello aina tietää kaikkea outoa.

[EiraOsallistuja]

Ratsastuksenopettajana Hello Ilves

”Sit raviniitämitänenyton-ympyröitä!” Hello huikkasi keskeltä kenttää.
”Voltteja!” huusin takaisinpäin. Ties montako kertaa olin jo sanonut, että ne olivat voltteja.
”Aiva sama, niitä kumminki!” Hello vastasi silti ihan iloisena ja huitaisi vapaalla kädellään sen merkiksi, että ei sillä nyt niin ollut väliä. Toisessa kädessään hänellä oli riimunaru, jonka päässä hänen Typy-varsansa katseli minua ja Uunoa tosi epäluuloisena ja valmiina riehumaan säikähtäessään. Hello ei muistanut edes katsoa varsan perään. Hän on niin suurpiirteinen.

Uunon ravi on jysähtelevää. Vähän toista se on tankealla ja kankealla työhevosella koettaa ratsastaa, kuin jos meillä olisi puoliverinen. Isän mielestä Uuno oli kuitenkin ainoa sopiva hevonen. Isän mielestä hevosessa tärkeintä on turvallisuus. Minä olisin halunnut hypätä korkeita. Aioinkin kysyä isältä, saisinko vuokrata Jussia tai vaikka Pasia ensi kesän ajan omilla rahoillani, jos saisin taas kesätöitä kukkamyynnistä.

Ravasin Uunolla voltteja. Teimme yhden voltin kentän kummankin lyhyen sivun keskellä ja kaksi kummallakin pitkällä sivulla. Yhden kierroksen jälkeen vaihdoimme suuntaa ja teimme saman jutun toiseenkin kierrokseen. Kerran paras kaverini Eliisa sanoi, että minä suhtaudun Uunoon ylimielisesti: valitan, vaikka minulla on oma hevonen, enkä usko voivani kehittyä työhevosen kanssa ratsastajana. Sen kuultuani päätin, etten ikinä enää valita Uunosta. En minä ole ylimielinen. Uuno on kiltti, mutta se ei ole helppo. Jos saan mentyä Uunon jätinaskelissa kunnollista ja kaunista harjoitusravia, istun kyllä nätisti minkä tahansa puoliverisenkin satulassa. Vielä en osaa. Sitä paitsi Uuno ei osaa mennä automaattisesti edes volttia. Sinä päivänä kun volttini Uunon kanssa ovat pyöreitä, ne ovat pyöreitä kaikilla muillakin ratsuilla. En tosiaankaan kuvittele olevani liian hyvä ratsastaja Uunolle. Enkä minä oikeasti haluaisi Uunosta eroon ja puoliveristä tilalle. Pikemminkin toivoisin, että Uuno muuttuisi puoliveriseksi. Yritin käyttää sisäpohjettani tarkemmin, niin kuin lähiratsastuskoulun Riitta oli viimeksi komentanut, ja ratsastin niin että hiukseni olivat varmaan litimärät hiestä kypärän alla.

”Noni! Nehän oli hyviä jo!” Hello kommentoi toisiksiviimeisen voltin aikana. Typy ei irrottanut katsettaan meistä kertaakaan.
”Eikä ollu”, väitin, ja se tuli ulos vähän tiukempaan sävyyn kuin oli tarkoitus. Hello on vähän reppana. Ei hänelle voi tiuskia. ”Voltin pitää loppua siihen mistä se alkoi”, sanoin mahdollisimman lempeästi pehmentääkseni äskeistä tiuskaisuani.
”Paremmin sä meet ku mä”, hän hymyili olkiaan kohauttaen, enkä tosiaankaan sanonut, että siihen ei Hello-kulta paljoa tarvita. Hello oli saavuttanut huikeat ratsastustaitonsa istumalla Skotin selkään, painelemalla summanmutikassa pohkeillaan ja nykimällä kokeilevasti ohjista ja katsomalla, mitä mistäkin tapahtuu.

Nostin laukan. Näin sivusilmällä, miten Typyn pää kohosi taas ylös keskellä kenttää. Se pompahteli niin pienesti takajaloilleen, että etujalat irtosivat vain muutaman sentin verran maasta. Hello veti sitä varovaisesti riimunarusta eteenpäin. Ei nykäissyt, eikä kiskonut, vaan veti niin kuin koiraa, joka jäi haistelemaan lenkillä jotain kiellettyä. Myötäsi joka hypyllä, niin että paine riimussa oli koko ajan tasainen. Uuno ei tuntunut huomaavan koko varsaa. Se laukkasi tasaisesti kuin juna raiteillaan, ja minä hölskyin sen selässä aivan liikaa. Seuraavalla kierroksella Uuno alkoi jo hidastella päästäkseen töistä, ja Typy pureskeli tyhjää niska jo rennommassa asennossa.

”Mun varpaat jäätyy”, Hello lopulta inahti, joten hidastin Uunon käyntiin.
”Haluaksä sit vaikka ratsastaa loppukäynnit että sä lämpeisit?” kysyin häneltä. ”Mä voin kyllä pitää sitä Typyä…”
”En. Mä pidän tätä itte. Tää alkaa jo tottua muhun. Mutta lopettele jo, mun on oikeesti tosi kylmä.”

Niin me kävelimme rinkiä pitkin ohjin. Kun Uunon hengitys oli tasaantunut, Typy hamuili harvinaisen pienellä turvallaan Hellon leukaa. Me emme pelottaneet sitä kävellessämme. Kun Uunon vauhti alkoi hidastua, Hello silitteli järjestelmällisesti Typyn kaulaa, selkää ja kylkiä. Ja kun lopulta liu’uin alas hevoseni selästä, Typyn pää oli Hellon halauksessa. Varsa tietenkin nosti heti päänsä ja avasi silmänsä, kun tumpsahdin satulasta kantapäilleni hiekalle, ja Hello antoi sen reagoida kaikessa rauhassa. En ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi ostaa varsan, kun sillä ei voinut varsinaisesti tehdä mitään, mutta Hello hoiti ja hoivasi Typyään rakastuneen näköisenä. Mielessäni käväisi aina silloin, että jos mies kohtelee eläimiä, etenkin vähän reppanoita eläimiä hellästi, hänestä tulee hyvä aviomies ja isä. Vitsit. Jos oikeasti en ikinä saisi kunnollista poikaystävää, ja jos Hello ja Jilla eroaisivat, ja jos minä sitten menisin Hellon kanssa naimisiin, kun en kerran Eetua tai yhtä Tuomasta kuitenkaan saisi, niin Hello ottaisi kyllä sitten minun sukunimeni. Vai haluaako joku muka olla vapaaehtoisesti Ilves? Muuten Hello ei olisi huonoin valinta. Ainakin meillä olisi sitten hevosia. Typy ja Uuno eläisivät molemmat vielä silloin.

”Noni mennäänks?” varasuunnitelmani sitten kysyi.
Olin niin kuin en olisi juuri jäänyt kiinni tuijottelusta. ”Joo. Voiksä heittää mut kotia?”
”En ku mä meen lainaan Eetulta kenkii ja sukkii, kun mä meen Skotin kaa vielä Kyrönjoelle kattoon joko jäät lohkeilee.”
”Olisit sanonu! Mäkin olisin halunnu!”
”Sä? Etkö sä just aamupäivällä sanonu ettet viitti lähteä kun Nelly ja Alva kysyi sua?”
En viitsinyt vastata niin typerään kysymykseen mitään. Hello on niin ääliö välillä. Eetu vie aamupäivisin aina hevosenlannat traktorinkauhassa pois, enkä olisi ehtinyt mukaan, jos olisin lähtenyt joidenkin vitsin Nellyn ja Alvan kanssa Kyrönjoen jäitä tuijottamaan.

[EiraOsallistuja]

Siinä meni varasuunnitelma

Kun sain tietää, että Jilla ihan selvästi seurustelee Hellon kanssa, minulla oli vähän kahtalainen mielipide asiasta.

Tavallaan se on hienoa. Hellolla on suurimmaksi osaksi huonoja kavereita, ja hän tarvitsee uutta seuraa. Ja se Hellon viimeisinkin tyttöystävä oli ihan ihme nirppanokka. Se mies oikeasti vetää puoleensa kaikkia luusereita. Hänelle tekisi hyvää olla jonkun normaalin kanssa välillä. No okei! Okei! Oikeasti parasta tässä on se, että kun Jilla on Hellon kanssa, hän ei ole sitten Eetun kanssa. Mutta onhan se silti ihan hyvä, että Hellon elämässä olisi vähän muutakin kuin Jerusalem ja hevoset. Sitten joskus Hello ja Jilla saavat söpöjä lapsia, koska he perivät paljon kiharaa tukkaa molemmilta. Kaikilla on Jillan kasvojen luusto, koska Hellon naama on liian pyöreä, mutta Hellon silmät niillä on, ja minä voin olla ainakin yhden kummitäti. Alan kyllä heti ristiäisistä asti kerätä sille sellaista helminauhaa, että se saa pari helmeä joka synttäreillä, ja sillä on sitten kahdeksantoistavuotispäivänään kokonainen nauha ja —

Mutta kun toisaalta koko asetelma vähän nyppii minua. Ensinnäkin, miksi kaikilla muilla on poikaystävä ja minulla ei? Kyllä minä siis käsitän että Jillalla on, koska hänellä ei ole äitiä sanomassa, että et värjää tukkaa kyllä, koska sun täytyy näyttää rumalta niin kauan että olet kahdeksantoista. Vitsit kun saisi edes laittaa kynnet, mutta eeeeeei, kun äiti sanoo että ei tämän ikäisellä voi vielä olla rakennekynsiä tai mitään. Aivan niin kuin olisin viidentoista tai jotain! Mutta kohta varmaan Inarillakin on poikaystävä. Mutta minulla ei ikinä ole.

Sitä paitsi Hello oli minun varasuunnitelmani. Jos en vielä kaksikymppisenäkään olisi löytänyt ketään ja alkaisin olla kohta liian vanha edes menemään naimisiin, niin olisin sitten voinut ottaa Hellon. Jotenkin ajattelin, ettei hän ikinä saa tyttöystävää, koska no, onhan hän vähän outo. Saisi varmaan, jos alkaisi soittaa vaikka jossain oikeassa bändissä, mutta onhan viulun ja haitarin soittaminen Havin Mettäpeleissä nyt vähän noloa oikeasti. Kaiken lisäksi Hello ei itse edes tajua, ettei ole ihan normaalia soittaa sellaisia paappojen soittimia. Tytöille viulu vielä ehkä käy, mutta haitari ei kenellekään muille kun viisikymppisille paapoille! Mutta joka tapauksessa, jos Hello kelpaa Jillalle, hän kelpaa kyllä aika monelle muullekin, niin mitä minulle sitten jää?

Päätin kuitenkin säilyttää Hellon ja Jillan salaisuuden, koska eihän minun ollut tarkoitus nähdä mitään sellaista. Tekstasin ainoastaan Inarille, sekä tietenkin Allulle, joka on Hellon veli. Niin ja tietenkin meidän luokan Eliisalle, mutta hänelle kerron kaiken. Ja Auralle, koska hän on ihastunut Helloon ja ansaitsee tietää. Mutta muille en. No tietenkin minä Eetulle ja Noalle sanoin tallipihassa ihan ohimennen, koska he nyt kuitenkin asuvat Jillan kanssa ja heitä piti varoittaa, että Hello ehkä muuttaa sitten Jillan kanssa yhteen. Että tietävät etsiä uuden kämppiksen. Vaikka jonkun pojan tällä kertaa.

Eetu ja Noa eivät kuitenkaan tuntuneet ymmärtävän tilanteen vakavuutta.
”Ei se kuule sulle kauhiasti kuulu jotta mitä ne teköö keskenänsä” oli oikeastaan kaikki, mitä Eetukin sanoi.

Voi vitsit!!!

[EiraOsallistuja]

Hopiavuoren kaikille avoin maastoretki: x

Aina Inari pääsee maastoon

Olisin halunnut Uunolla maastoon mukaan. Mutta Inari oli mennyt ilmoittautumaan ensin. Sanoin isälle, että minulta ei edes kysytty, mutta isän mielestä se on vähän voi voi. Hän muistutteli vieläkin siitä ikivanhasta jutusta, kun Inari olisi halunnut mennä Uunolla lähiratsastuskoulun Riitan yksityistunnille, mutta minä menin vain maastoon sillä. Unohtaisi nyt sen jo. Siitä on sata vuotta aikaa. Se oli viimeviikolla!!

Menin kuitenkin tallille mukaan. Vitsit kun meillä olisi edes kaksi hevosta, kun Inari ei osaa jakaa. Autoin kuitenkin harjaamaan Uunon, koska eihän se Uunon vika ole, ettei Inari ymmärrä mistään mitään. Uuno olisi kyllä mielummin mennyt minun kanssani. Inari on tiukkapipoinen ratsastajanakin. Maastossa kuuluu pitää hauskaa, eikä miettiä mitään vitsin askelpituuksia. Inari olisi voinut kyllä ratsastaa kentällä vain vaikka huomenna. Tai mennä sinne maastoon sitten keskenään. Ikinä minä en pääse, ja aina Inari!

Kaikkein kauhein juttu oli se, että kun menin sitten ulos katsomaan, keitä muita oli tulossa, niin siellä oli joku poika. Eikä mikään kuka tahansa poika, vaan vitsit joku aasialainen poika, joka oli tosi ihana, vaikka ehkä vähän lyhyt, mutta ihan sama. Sillä oli shirenhevonen. Menin sanomaan hei, ja loitotessani Inarista kuulin vinkunaa siitä, miten minun olisi pitänyt puntata hänet Uunon selkään. Ihan niin kuin minä muka olisin joku hänen korkeutensa palvelija. Sanoin, että menisi ämpärin päältä, minulla oli tekemistä.

Se aasialainen poika

Se poika oli Chai, ja sillä oli lainahevonen, mutta ei varmasti kyllä tyttöystävää ollut, kun se hymyili minulle sillä tavalla. Mutta kun se esitteli itsensä, tajusin että sillä on liian vaikea sukunimi. En muista sitä enää, mutta se oli jotain viisi kilsaa pitkä. Minun teki mieli kysyä, onko se korealainen. Se olisi aika muodikas, jos se olisi korealainen. Kyllä minä voisin korealaisen kanssa olla, vaikka päät kääntyilisivätkin. Mutta kun kysyin, mistä se tuli, se sanoi tulevansa Hukkasuosta. Ja kun kysyin, mistä se alun perin tuli, se sanoi että Espoosta, ihan niin kuin se ei olisi ymmärtänyt, että kysyin, onko se korealainen. Yritin painaa sen nimen mieleeni, ja vaikka olen sukunimen jo unohtanut, löysin sen kyllä myöhemmin Instasta ja aloin seurata. Ja Facebookissa se hyväksyi kaveripyyntöni heti. Se nauraa ihan joka kuvassa.

No, kun tämä ehkä korealainen poika oli kerran tulossa maastoon myös, minua tietenkin harmitti kaksin verroin. Kävin vielä kysymässä Inarilta, että eikö hän nyt kuitenkin voinut jäädä kotiin, mutta kuulemma ei. Ja sitten hän paljasti jotain ihan kauheaa. Eetu oli ihan varta vasten pyytänyt Inaria maastoon, eikä minua. Inari, joka istui jo Uunon selässä, sanoi sen johtuvan vain ihan käytännön seikoista. Eetu kuulemma tarvitsi jonkun rauhallisen, vähän minua aikuisemman tyypin mukaan siltä varalta, että jotain sattuisi. Joo niin varmaan. Eetu pyysi Inaria tasan sen takia, että Inari on kivempi ja nätimpi kuin minä. En kyllä enää puhunut sen jälkeen Inarille, vaan menin tallin vintille taukotupaan puhelimelle. Miten elämä voi olla näin epäreilua? Kenelläkään ei ole näin kurjaa kuin minulla!

Kun porukka tuli takaisin, menin tietenkin vastaan. Olin pitänyt tallipihaa silmällä ikkunasta. En vieläkään puhunut Inarille mitään, mutta Chain luokse menin, ja kysyin miten reissu meni. Ehdin jutella vain vähän hevosista ja pyytää, että hän tulisi uudestaankin Hopiavuoren hevostallille, ja sitten Inari tuli siihen häiritsemään. Minun piti mennä hoitamaan Uunoa, koska Inarilla oli jano ja sen takia pää tosi kipeä. Ja vaikka harjasin kuinka nopeasti ja tehokkaasti, ja vaikka melkein juoksin viedessäni satulaa satulahuoneeseen, se poika oli jo ehtinyt lähteä kun olin valmis. Lähetin sille viestin Facebookin messengerissä ja menin takaisin Uunon luokse. Kuinka Inari voi aina pilata minun elämäni?

Sentään Uuno tuntui nauttineen maastoilusta. Se oli ihan rentona ja alahuuli pitkällään karsinassa. Laitoin sille riimun ja vein sen ulos, koska eihän kello ollut vielä mitään. Halatessani sitä ajattelin, että onhan minulla sentään Uuno, vaikka Inarin takia minulla ei ikinä olisi poikaystävää.

[EiraOsallistuja]

Tässä tarinassa Orange Wood Ranchin klinikka järjestettiin aika lähellä ja Suomenmaalla. Tarinatapahtumia on niin vähän, että ei voi olla kauhean kranttu sijainnin suhteen!

Uuno Terapiahevosten klinikalla 28.4.

Se oli vaarallisen näköinen, oikean länkkärin näköinen, oikein coolin näköinen. Sanoin sen Inarillekin.
”Onhan se”, Inari vastasi siihen vain vilkaisten sinnepäin, ja minä koetin hymyillä sille. En kuitenkaan ehtinyt kauaa yrittää saada siihen kontaktia, kun Inari taas häiritsi. ”Eira! Nyt oikeasti! Tälle pitää laittaa satula”, hän huokaili. Inari ottaa asiat joskus tosi vakavasti.
”Kato nyt miten söpö”, yritin vielä kuitenkin nyökkäillä päätäni sitä kohti.
”Onhan se. Mustanpäistäriköt on kivoja.”
”En mä siitä puhu! Kato tota sen isäntää!”
”Eira! Toi ukkeli oli varmasti sun ikänen sillon kun sä synnyit!” Inari supatti kulmat siihen malliin kurtussa, että siitä miehestä ei sopinut enää puhua. Vaikka yritin minä sille hymyillä silti siinä Uunoa rapsutellessani. Veisin sen matkamuistoksi. Se näytti cowboylta. Se sopisi minun huoneeni väreihin.

Sitä paitsi Uuno oli nopeasti satuloitu. Eihän se koskaan laittanut vastaan. Pusuttelin sen turpaa aikani kuluksi, ja se aivasti muhkeasti. Luulisi, että tällaisella terapiahevoskokoontumisella tai millä lie olisi ollut jännittävämpää, mutta suurilta osin se kaikki oli vain odottelua. Sanoin sen Inarillekin.
”Tää on terapiahevosklinikka”, se tylsimys oikaisi, ”voisitko Eira nyt keskittyä pitämään niitä ohjia? Sun ei ollu edes pakko tulla mukaan! Sä itse tukit tänne, niin että koeta nyt keskittyä hevoseen!”

Kyllä täytyy sanoa, että meidän Uuno oli paras hevonen siellä ratsastuskokeessa. Olen kuudentoista ja ratsastanut ratsastuskoulussa monta vuotta. Ja sitä paitsi nyt meillä on Inarin kanssa oma hevonen. Kyllä minä siis tiedän. Kuiskasin sen Inarille. ”Eira”, Inari vain mutisi ja oli taas sen näköinen, että soittaisi isälle heti kun tilaisuus olisi ohitse, ja valittaisi. Inari ottaa asiat aina liian vakavasti. Rentoutuisi. Ottaisi mallia Uunosta. Sekin teki kentällä paraikaa töitä, ja hyvin tekikin. Vaikka kyllä minä olisin sillä itse paremmin ratsastanut. Koska se on minun hevoseni. Minun omani. Vitsit kun sekin olisi sellainen villin lännen hevonen, joka pillastuisi kun näkisi muita, ja sitten vain minä saisin ratsastettua sillä! Vaan eipä meidän Uuno kauhean pillastuneelta näyttänyt. Sen kuin ravasi hieman hölmistyneen oloisena, kun kerran käskettiin.

Koska Uunon seuraaminen ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista (vaikka Inari vahtikin sitä silmä kovana), etsin sen päistärikön isännän käsiini. En ole ehkä sellainen älypää kuin Inari, mutta hymyillä minäkin sentään osaan. Sillä oli korviksia, ruskettunut iho, ja minun piti selvittää missä se asui. Ja ettei kai sillä vain ollut vaimoa tai muuta rasitetta.

Kun Uuno oli valmis, olin minäkin ehtinyt puhua sille cowboylle. Harjasimme Uunoa Inarin kanssa, ja minä sanoin, että sen miehen nimi oli Benjamin. Inari pyöritteli silmiään, kun mietin, että minulle kyllä sopisi ulkomaalainenkin sukunimi.
”Harjaa nyt vaan sitä hevosta”, Inari kehotti, ”Uunon takia me tänne tultiin eikä vanhojen äijien.”

***

Miten Uunolla meni? Hyvin. Sillä on nyt oikeudet toimia terapiaeläimenä, ja lisäksi sillä on siihen käyttöön ihan liian pieni loimi kaapissaan.

[EiraOsallistuja]

Eira Helmipuro
Omistaa Uunon

2003 syntynyt Eira on naurava, eläväinen, taiteellinen ja romanttinen 16-vuotias. Hän pistää tapahtumiin vauhtia missä sitten onkaan, ja hänellä on aina vähintään viisi uutta ideaa, jos tekemistä kaivataan. Ei ole ihme, että Eira on koulussakin suosittu tyttö: häneen on helppo tutustua, hän pitää kyllä keskustelua yllä ujoimpienkin kanssa, ja hän on avoin kaikenlaisille ihmisille.

Avoimuus ja eläväisyys ovat toisaalta Eiran heikkouksia. Eira rakastuu usein, ja aina korviaan myöten. Hän hyppää päätä pahkaa huonoihinkin seurustelu- ja kaverisuhteisiin, ja elää sydänsurunsakin yhtä täysillä kuin rakkautensa. Onneksi Eiralla on sentään yleensä joku hyvä ystävä lohduttamassa vastavuoroisuuden eleenä: Eira itse kun on aina ensimmäisenä huolehtimassa muista. Läheistensä harmiksi hän on myös ihan hirvittävän sinisilmäinen: juuri sitä tyyppiä, joka lähettäisi koko omaisuutensa sähköpostin perusteella Iberialaiselle prinssille.

Kun Eiran tulevaisuudensuunnitelmia kyselee, hän sanoo aikovansa naimisiin hyvän ja melko varakkaan miehen kanssa. Sitten hän nauraa, mutta kertoo kuitenkin, miten hän hoitaisi kotia ja mahdollisia lapsia, kun mies kävisi töissä. Kukaan ei ole ihan varma, onko Eira tosissaan. Ilmeisesti on. Välitavoitteena hänellä on kuitenkin ylioppilaslakki.

Hevosten lisäksi Eira harrastaa balettia, viulunsoittoa ja pianonsoittoa. Hän on erittäin musikaalinen, mutta ei ollenkaan pitkäjänteinen. Eira rakastaa eläimiä, mutta pitää enemmän söpöistä pojista.

Eira on aika pätevä ratsastaja, mutta häneltä puuttuu itsesuojeluvaisto. Hän hyppää liian korkeita, menee liian lujaa, ja luulee osaavansa vähän enemmän kuin todellisuudessa osaakaan. Uuno on Eiran (ja Inarin) ensimmäinen oma hevonen, mikä on hyvä juttu. Jos Eiralla olisi puoliverinen, niin kuin hän haluaisi, hän hyppisi 150-senttisiä ratoja päätä pahkaa ja taittaisi niskansa siinä rytäkässä, koska pystyy turvallisesti hyppäämään tällä hetkellä noin metrin.

[Julkaisija]

Viestit