Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Iiro Erosen edesottamuksia kyliltä ja kotoa.
-
Kaipailisin apuja siihen, miten saisin heti alusta asti näiden kahden hahmon äänet sekä minäkertojina että dialogeissa erottumaan toisistaan riittävästi, muttei liian karrikoidusti. Laittakaahan parhaat vinkkinne kommentteihin!
Tuhatjalkainen
“IIRO HETI TÄNNE!!”
“Mit — se ovi on lukossa…?”
Sitä paitsi Ilona oli suihkussa. Ei kai sinne nyt voinut mennä. Paitsi että se itse pyysi.
“No ei se oo ennenkään sua estäny!” se huusi hätäisen kuuloisena.Ja tottahan kaikki tiesivät lapsuudesta, että jos toinen meni hippaleikissä lukittuun vessaan pakoon, oven sai kyllä ihan käden käänteessä auki. Niinpä tyydyin huokaisemaan ja hakemaan pikkulusikan, jonka väärällä päällä pyöräytin kylppärin oven lukon punaisesta valkoiseksi.
Sisällä odotti kauhistunut Ilona seisten vessanpöntön päällä varpaillaan suihkuverhoon kääriytyneenä hiukset päälaelleen sidottuna. Sen silmien koosta olisi voinut päätellä, että kylpyhuoneessa olisi ollut sen seurana vähintään nälkäinen harmaakarhu, mutta ei siellä kyllä näkynyt yhtään villieläintä.
“Tuolla”, Ilona vinkaisi surkeana ja osoitti suihkunurkkausta.Kun oikein tihrusti, oli siellä tosiaan tuhatjalkaista muistuttava pikkukaveri, jolla oli pihti perässään. Se oli ihan mielenkiintoisen näköinen otus, mutta en minäkään olisi sellaista lemmikiksi ottanut.
“Vie pois se! Etkä tasan lähe jahtaamaan sen kanssa”, Ilona käski yläilmoista etusormi ojossa niin kuin muka olisin joskus tehnyt jotain sellaista. Muuta kuin korkeintaan leikilläni. Lapsena tietenkin. En enää.Otin kutsumattoman vieraan hellästi vessapaperinpalan väliin ja lähdin kuljettamaan sitä kohti parveketta.
“Ja paa ovi takas lukkoon!” Ilona huusi perääni, vaikka eihän siinä ollut mitään järkeä, kun ei sen kämpässä ollut ketään muita.
Jätettyäni uuden ystäväni oman onnensa nojaan parvekkeelle tottelin kuitenkin: hain lusikan uudelleen ja käänsin kylppärin oven takaisin punaiselle.Kun palasin parvekkeelle, siellä ei ollut mitään muuta ötökkää kuin maiskutteleva ja huuliaan lipova Onni.
“Söiksä sen?”
Onni vain katsoi minua pää kallellaan. Se näytti kysyvältä niin kuin olisi yrittänyt päätellä, oliko tuhatjalkaisten syöminen tätä nykyä kielletty.
“No ehkä parempi niin”, tuumin silittäessäni koiran sileää päätä, sillä sitä kiljumista ei olisi enää kukaan jaksanut kuunnella, jos Ilona ja ötökkä olisivat kohdanneet toisen kerran.Kaikkea sitä.
-
Ei vitsit, tää oli kyl ihana kevennys pieneen tassu äksidentti iltaan. Ihanaa että veljeen voi luottaa myös tälläisen hädän hetkellä <3
Nyt ei tän parempaa kommenttii kyl lähe kun ajatukset on vähä levällä…
-
Haha, miten mä jaankaan Ilonan pelon, että joku (PIKKUVELI) jahtaa mua jonkin kauhean kanssa, vaikka me ollaan molemmat about 30 vuotta vanhoja? :DD Ei ne veljet enää aikuisena tee niin toisilleen, mutta kun sekin tietää, että vaikka olen täysin kykenevä tappamaan ihan itse omat örkkini, niin kastematoja mä pelkään niin, etten voi edes katsoa niiden päälle. :DD
Mutta joo taas, edelleen, yhä: nämä kaksi sisarusten roolissa ovat tosi toimiva yhdistelmä! Tykkään!
—
Hahmon kertojaääneen mulla on sanomista, vaikka olenkin nyt takunnut asian kanssa taas ainakin vuoden päivät. Mä itse näen mun hahmot ihan niin kuin oikeat ihmiset. Mulla ei siis ole mitään skitsofreniaa, enkä usko, että ne on oikeita, mutta tavallaan pystyn keskustelemaan ja olemaan niiden kanssa. Mitä enemmän vietän vaan aikaa niiden kanssa kahden tai porukassa, sitä paremmin tunnen ne, niin kuin oikeatkin ihmiset. Mulle ei ole oleellista se, mitä ne hahmot mulle juttelee, kun me ollaan yhdessä, vaan se, miten ne juttelee. Mä olen nähnyt, miten Oskari katsoo kuppiinsa ennen kuin kysyy isoja kysymyksiä, ja mä tiedän, että Eetu rummuttaa pöytää sormenpäillään eikä kynsillään, päin vastoin kuin Hello, kun odottelee tai hermostuu. Mä olen katsonut niiden eleitä ja kuunnellut niiden ääntä niin monia kymmeniä tunteja, että mä tiedän, miltä ne näyttää ja kuulostaa, kun ne kertoo mulle juttujaan. Kertojaääni on sitten vain se, kun mä kirjoitan niiden jutut ylös niin kuin ne ne mulle kertoivat.
Toinen juttu, joka auttaa mua kertojaäänen kanssa on se, että mä, kolmekymppinen, leikin yhä. Leikin mun hahmoja. Mä en siis juokse tuolla metsissä ja pihoissa leikkimässä niin kuin lapset, mutta kun mä lähden vaikka koiralenkille tai ajan mun 60 km suuntaansa olevaa työmatkaa, yhtäkkiä mä olenkin vaikka Milan, kuuntelen samaa musiikkia kuin se, ajattelen samat ajatukset kuin se, näen maailman niin kuin se näkisi. Mä en siis tee yhtään mitään, mikä poikkeaisi mun normaalista, mutta sen lenkin tai ajon ajan mä olen salaa joku muu. Hellon ajatuksenjuoksu tuntuu aika samalta kuin mun, mutta oikeastaan kaikkien muiden persoona tuntuu ihan fyysisestikin eriltä, kun sen pukee päälleen. Paitsi Alex mä en muuten koskaan ole, kun ajan. Sen kanssa saisi jumaliste sakot aika nopeesti. :DD
Dialogi on taas vaikeampi. Ilonalla ja Iirolla on sama kasvatus, sama kotopaikka jne: tietenkin niiden puhe on saman oloista! Niiden persoonissakin on niin paljon samaa, ettei niitä voi erottaa heti asenteesta niin kuin Eiraa ja Inaria tai Helloa ja Allua. Jos hahmoilla on eri taustat tai edes tosi eri persoonat, on niille helpompi rakentaa eri puhetyylikin. Mä kuitenkin ajattelen samankaltaisten hahmojen kanssa itse mua ja mun veljiä. Mitkä on ne asiat, jotka erottaa meidän repliikit toisistaan, vaikka meidän kaikkien tausta on just sama: ollaan maalla kasvaneita, elukoista, etenkin koirista tykkääviä entisiä urheilijoita kaikki. Ollaan myös kilttejä ja ujoja kaikki. Koko lapsuus ja nuoruus ollaan menty identtisillä kaavoilla harrastuksista ja tyttöystävistä ja jumaliste telkkariohjelmista lähtien. Yksi muutti kuitenkin kauemmas ja sen puheeseen tarttui vähän uutta murretta. Toinen on hyvin kiinnostunut ihan eri harrastuksista nykyään kuin muut, ja sen puheeseen luikertaa niitä juttuja, koska se on niin innoissaan niistä. Lisäksi se kirvaa kuin merimies. Kolmas, vaikka on ujo, on tosi taitava keskustelija ja osaa hämmentää sakkautuneenkin keskustelun liikkeelle, vaikka muut ei osaa. Ja niin edelleen.
Parasta tässä on se, että harjoitus tekee mestarin (ja paskinta se, että edistys ei koskaan ole lineaarista). Jos sulla ei ole ennen ollut tarvetta vältellä kirjallista same face syndromea, miten voisit osata sen heti täydellisesti? Oppia kuitenkin voi koko ajan lisää kaikesta kirjoittamisesta. Sitä paitsi kirjoittamisen opettelu on ihan parasta, koska se tehdään — tattadaa — kirjoittamalla!!
-
-
Siinä sivussa tehtyjä havaintoja Ilonasta
1. Koti-Ilona (miksei tämän mukana tullut käyttöohjeita?)
2. Talvi-IlonaIlonan kanssa asuminen on vähän niin kuin paluu lapsuuteen, mutta vain sellaisella twistillä, että se saa tehdä itsenäisiä päätöksiä.
En aina ihan tiedä, onko se kovin hyvä asia. Tiedättekö nimittäin, millainen kokemus on käydä suihkussa Ilonan jälkeen? Kaikista naisista en tiedä, mutta tämä minun siskoni se vasta on erikoinen. Sanokaa, etten ole ainut, jota tällä tavalla kiusataan.
Ensinnäkin kun kylppäriin menee, ei siellä näe eteensä, kun koko huone on muutettu höyrysaunaksi. Jo siitä voi päätellä, että siellä on jonkun täytynyt laskea aika kuumaa vettä pitkän aikaa. Peilitkin ovat niin huurussa, ettei niistä näe mitään. Ilonaa se ei kuulemma haittaa, kun ei se kuitenkaan yltäisi näkemään itseään niistä.
No ei siinä vielä mitään, mutta kun suihkun avaa, saa odotella oikeasti ikuisuuden, ennen kuin veteen voi edes koskea, kun se on niin kuumaa. Mietin vaan, että eikö normaali ihminen kiehu kuoliaaksi sellaisessa? Onko naisilla tai ilonoilla jotenkin erilainen termostaatti kuin normaaleilla ihmisillä? Tai iho niin kuin liskolla? En ole kyllä ennen kuullut tällaisesta, mutta ehkä pikkusiskot ovat joku ihan oma lajinsa tässä lämmönsäätelyasiassa. Kyllä meillä vaan porukoilla asuessa iskä päätti näistä termostaattiin liittyvistä säädöksistä, niin homma pysyi järjen rajoissa. Sama muuten huonelämpötilan kanssa. Heti kun Ilonan kotona meni patterit päälle syyskuun alussa, se väänsi ne kaikki saman tien täysille. Ja sitten se vielä valittaa, että on kylmä, ja kulkee ympäriinsä viltti viittanaan.
No sitten Ilona tietenkin kiljuu ja suuttuu, kun käännän veden asianmukaisille asteille ja se menee seuraavana päivänä suihkuun. Minusta tuntuu, että se tahallaan kääntää vettä joka päivä vaan kuumemmalle ja kuumemmalle ihan kostoksi varmaan siitä, kun käytän sen suihkua normaalilla lämpötilalla. Ja sitten se kuitenkin vähän inhoaa tiskaamista, kun pitää koskea lämpimään saippuaveteen, eikä se varsinkaan voi sietää kesähelteitä. En aina ihan ymmärrä.
-
Tää on stereotypia, mutta mun mielestä suurilta osin ihan tosi stereotypia. 😀 Nettikin on pullollaan meemejä siitä, kuinka naiset käy suihkussa ja sieltä suihkupäästä ei tulekaan vettä, vaan Helvetin lieskoja. Tälle oli vissiin joku oikeakin selitys ruumiinlämmössä jne, että naiset on kylmempiä ja kylmissään siksi.
Mutta hei, ton suihkun vielä ihminen kestää niin kuin mies. Huipparillahan saa höyryn pois ja sitä sekoittajaa oppii ruuvaamaan aina varmuuden vuoksi ensin. Toista on se hetki, kun oot itse lämpöisenä ja mukavana sängyssä nukahtamassa, ja joku työntää sun polvitaipeeseen tai kylkeen varpaat, jotka on muuttuneet jo ihan sinisiksi kylmästä. :DD Siihen ei voi varautua, eikä siihen totu.
-
Aiheeseen ‘Erosen Iiro’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.