Mikähän olisi Hasselle parasta?

Kiersin tyytymättömänä Hopiavuoren hevostallin tarhoilla isäntä Eetu Hopiavuoren jalanjäljissä. Pakkasta oli noin satatuhatta astetta. Naamaa kirveli. Eetu oli tympeää seuraa, eikä osannut keskustella: osoitteli vain hevosia, nimesi niitä ja toimitti tallin rutiineista. Hän oli ollut samanlainen mörkö silloin neljäsataa vuotta sitten, kun olin käynyt tallilla pitämässä jotain ratsujousiammuntajuttua. Silloin hamaassa nuoruudessani… Ei kun pari vuotta sitten.

Talli sinänsä oli ihan jees. Tai siis tosi jees. Hassen tallin heinä oli ollut homeessa, kun olin mennyt katsomaan. Se oli ollut viimeinen tikki. Aina siinä tallissa sisäilma oli ollut ihan selvästi pilalla, mutta nyt oikeasti riitti. Olisi pitänyt lähteä jo viisituhatta vuotta aikaisemmin, mutta kun oli muka rahasta kiinni. Eikä ole oma ja hevosen terveys rahasta kiinni, ei saa olla. Pakko päästä muualle. Sisko vastusti, ja hänenhän Hasse puoliksi oli, mutta nyt hänen oli pakko päästää meidät muuttamaan vähän kauemmas hevosen takia.

Niitä tallilaisia siellä vilisi aina silloin tällöin. Aika vähän niitä oli oikeastaan. Siellä meni maneesille esimerkiksi joku kolmen jengi, josta ei ottanut pirukaan selvää, olivatko naisia vai miehiä vai mitä. Kaikilla oli nimittäin ihan samanlainen lyhyt tukka, joka vähän pilkotti pipon alta, sinipipoisella vissiin kihara, ja kaikilla jotkut tummat ratsastushousut ja mustat takit. Kahdella niistä — pisimmällä ja lyhyimmällä — oli ihan järkyttävän suuret ruskeat puoliveriset, ja yhdellä sellainen helmenvärinen, mitä ne koukkupolvet nyt ovat, tekke? Tallin puolella oli sitten joku partainen mutta tytönnäköinen ja varsinkin tytön kuuloinen pussailemassa vielä isompaa tupsujalkaista kylmäveristä niin kuin se olisi ollut syliin mahtuva ihmisvauva tai koiranpenikka. Sen mukana oli joku vaalea miesmalli, jonka ottaisin kaupanpäällisiksi, jos tänne tulisin. Oudon oloista, mutta kivaa possea kaiken kaikkiaan. Kohtelivat ainakin hevosiaan hyvin. Osa vissiin liiankin rakastavasti. Ainakin Eetu Hopiavuori katsoi omaa hevostaan niin kuin ylpeä isä katsoo lastaan, tai tavallaan jopa niin kuin kaunista naista katsotaan.

Tuvan puoli ei ollut hyväksi ainakaan minulle. Eikä Hassekaan siitä pääsisi nauttimaan. Siellä oli sekä keksiä että pullaa ja heti se nuori emäntä, se Nelly, työnsi kahvikuppia kohti, että ota ota. Voin kertoa, ettei näitä linjoja pidetä yllä pullaa mussuttamalla. Otin paljasta kahvia. Sitten kun Nelly istui, hän oli kuitenkin ihan normaalin oloinen. Tykkäsi urheilusta. Kuulemma kohta piti televisiokin vääntää päälle. Tour de Ski tuli. Kuulemma joku Oskarikin tulisi katsomaan, ja joku Camilla, mutta Eetu sanoi, että Oskari oli mennyt juuri maneesille. Okei, eli se joku Oskari oli yksi niistä kolmesta samannäköisestä. Tour de Ski kuulosti kuitenkin hyvältä. Jos Hasse olisi asunut täällä jo, olisin varmasti jäänyt katsomaan myös. Olkkarissa näytti olevan isompi televisio kuin minulla kotona, ja urheilun äärellä oli ihan jees tutustua. Siinä näki heti, keitä muut ovat naisiaan. Ja miehiään, tietysti.

Sitten puhuttiin rahasta. Eetu sanoi varmaan hinnan väärin, koska se oli vain hieman kalliimpi kuin Hassen nykyisellä hometallilla. Eetulla oli kuitenkin maneesi, isommat karsinat ja terveen hajuinen talli. En viitsinyt kysyä hintaa uudelleen, koska saisin saman kuitenkin kirjallisena, ja siinä hinta olisi oikein. Nelly ei reagoinut outoon hintaan mitenkään. Ei kai ollut hevosihmisiä, tai ei sitten ymmärtänyt rahasta niiden suhteen. Ihan välkyn olonen hän muuten oli, eli ei ollut kyllä siitä kiinni.

Vähän Hopiavuoren hevostallin pisteet laskivat kyllä siinä kohtaa, kun joku tyyppi päästi jonkin kakaran juoksemaan ovelta haalari päällä keittiöön kuin kotiinsa. Se kakara huusi eetueetueetueetu ja sillä oli asiaa, ja Eetu Hopiavuori nosti sen syliinsä niin kuin olisi normaalia hoitaa yritystään vieras penikka polvellaan. Sen äiti tai lastenhoitaja tuli perästä ja sanoi vain terve. Näiden tyyppien mielestä tuon naisenkin oli ilmeisesti ihan normaalia tulla paikalle, kun hierottiin kauppaa. No, eipä tässä mitään salaista ollutkaan. Nainen valikoi itse kaapista itselleen Polle-mukin ja jälkeläiselleen Muumi-kuvioisen nokkamukin ja alkoi sitten touhata keittiössä niin kuin olisi ollut itsekin Hopiavuoren emäntä. Tai… Mistä sen tiesi? Oikeastaan tuo nainen näytti Nellyä enemmän siltä, että oli Eetun puoliso. Ota nyt näistä tällaisista ihmisistä selvää. Tuo kakara ei ainakaan ollut Eetun oma.

Lopulta Nelly kutsui minuakin katsomaan Tour de Skitä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Eetulle lupasin, että palaisin asiaan tallipaikan suhteen. Ennen lähtöäni kysyin emännältä (kai?) vielä, että voisinko käydä kylpyhuoneessa pesemässä käteni, eli oikeasti tarkastamassa naamani ulkoilun jäljiltä. Jouduin kumartumaan hieman, jotta näin koko naamani peilistä. Se ei ollut koskaan hyvä merkki, mutta onneksi huulipuna oli edelleen täydellisesti. Puin eteisessä kengät ja kiittelin vielä tutustumiskierroksesta ja kaikesta muustakin kerran eteisessä. Sitten häivyin. Rosita has left the building.

Ihan syytön mihinkään
Nelly katsoi oikein tarkkaan ettei olohuoneessa tai missään muuallakaan ollut ketään ylimääräisiä ennen kuin istahti tuvan pöytään vastapäätä minua. No, Nellyn tuntien ei sitä tarvinnut kauaa odottaa.

”Kuule, mitä sä antaisit neuvoksi ihmiselle, joka on vahinkoraskaana eikä halua äidiksi muttei halua tehdä aborttiakaan?”

Että semmoinen kysymys sitten. Taisin näyttää hyvinkin hämmästyneeltä, sillä Nelly kiirehti selittämään:
”Siis ihan teoreettinen tilanne.”

Niin vissiin ja lehmät lentää. Ei Nelly itseään tarkoittanut, tällä kertaa. Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki tallin naiset. Janna? Tuskin. Alex? Ei. Inari? No ei todellakaan, just aloittanut opinnot ja nuorikin vielä. Eira? Ei kyllä Eirakaan, nuorempi vielä Inaria. Camilla? En uskoisi. Ilona se varmaan oli.

”No tota. En mä tiedä onko kauheasti muita vaihtoehtoja tuommoisessa tilanteessa. Että se on vähän joko-tai.”
”Mutta jos ei osaa päättää? Kauhean iso päätöshän se on puoleen tai toiseen.”
”Niin se varmaan on”, sanoin ja yritin pitää äänensävyni tavanomaisena. Minulle tämmöinen päätös ei olisi mitenkään vaikea vaan juoksisin henkari kourassa lähimpään terveyskeskukseen heti jos raskaustestissä olisi kaksi viivaa.

”Mutta tiedätsä mikä puhuis abortin puolesta? Se, että sen katuminen vaikuttaisi vain tähän abortin tekijään itseensä. Jos päättäisi pitää lapsen ja katuisi sitä, niin se vaikuttaisi väistämättä kyllä tähän lapseenkin, ainakin mä luulisin niin. Eli silloin se päätös ja sen mahdolliset huonot seuraukset vaikuttaisi kahteen ihmiseen yhden sijasta ja niistä kahdesta ihmisestä se lapsi nyt ainakin on ihan syytön mihinkään.”

Nelly pureskeli vähän aikaa alahuultaan.
”Tietty ihan hyvä pointti tuokin. Vaikka paha se kyllä on ihmiselle mennä sanomaan, että mees ja tees abortti.”

Kohautin olkapäitäni. Ymmärsin kyllä mitä Nelly tarkoitti, vaikka minusta siinä ei pitäisi olla mitään pahaa, jos abortti olisi kyseisessä tilanteessa se paras vaihtoehto. Mutta jotkut olivat niin kamalan herkkiä, että abortin ajatteleminenkin kammotti. Henkilökohtaisesti en yhtään ymmärtänyt tuommoista. Se alkio oli kasa soluja. Se ei ollut ihminen eikä edes sikiö vielä vaan näytti tasan samalta kuin samanikäinen sian tai sinivalaan alkio.

”Itsehän se on tietysti se päätös tehtävä, ei sitä toinen voi tehdä puolesta.”
”No ei, soon totta…”

Tuleeko tallille siis kaksi uutta tulokasta? En oo lukenut tai löytänyt tätä Inarin tarinaa vahinkoraskaudesta. Mutta sen sentään tiedän että Nelly ja Eetu oottelee lasta? (eikö niin?)
OOn uus tulokas, nii en oo ihan perillä näistä asioista.

– Eira, nainen esitteli itsensä hymyillen, se oli enemmänkin irvistys kuin hymy.
Olin itseni löytänyt jonkun talon keittiöstä istumasta. Minulla ei vieläkään ollut mitään hajua kenen talo se oli tai kuka siellä asui. Mutta ulkoa katsottuna siellä oli valot päällä, joten arvelin että siellä olisi ihmisiä, jotka osaisivat auttaa minua alkuun uudessa paikassa. Istuuduin tämän mukavan oloisen Eiran viereen, joka oli ottanut minut avoimesti vastaan uutena. Hän vaikutti jo näin alkuvaiheessa tutustumista oikein mukavalta, halusin tutustua kaikkiin täällä tallilla käyviin ihmisiin, jos kaikki olisivat yhtä mukavia kuin Eira.
– Jesse, esittelin itseni.
– Täällä onkin sitten kaksi Jesseä, mutta eipä se mitään haittaa, sillä onhan täällä kaksi Ilonaakin. Eira lirkutti iloiseen sävyyn.
– Tuolla on kahvia, jos haluat, hän osoitti keittiön tasoilla päällä olevaa kahvinkonetta. Epäilin kahvin olevan jo kylmää, ties kuinka kauan se oli siinä seissyt päällä. Mutta kohteliaisuuttani päätin nousta ja hain jostain ensimmäisenä eteen sattuvan keittiön laatikon, josta löytyikin heti ensimmäisenä etsimäni kahvikuppi. Kävelin kahvikoneen luo ja kaadoin mukiin kahvia. Mukissa ei ollut kohtaa, johon olisi voinut tarttua tai ottaa kiinni, joten sormeni olivat mukin ympärillä, siitä tiesin kahvin olevan lämmintä vielä. Sillä se lämmitti kylmiä pakkasen paleltamia sormiani mukin lävitse.
Istuuduin kahvikupposen kanssa pöytään ja maistoin kahviani laitettuani siihen hiukan maitoa jääkaapista.
– No mikä sinut tänne ajoi? Mistä olet kotoisin?
Aivan ensimmäiseksi kerroin asuvani pohjoisen suunnalla, ja olin lainannut kaverini autoa.
Tytön ilmeestä näki, kuinka se kauhisteli jo nyt sitä, kuinka pitkän matkan oli matkustanut tullakseni tänne.
Eiran kysyessä miksi, selitin että kaikki tallit sijaitsivat kaukana, ja halusin aloittaa ratsastuksen. Joten ainoa järkevä vaihtoehto oli matkustaa pois kotoa seikkailemaan.
– Et siis ole kuin yhden kerran ratsastanut! Eira huudahti järkyttyneenä. Nyökkäsin vastaukseksi, johon Eira jatkoi: – Meidän pitää siis heti alkaa hoitamaan tallin kilteintä hevosta. Minä olen valmis opettamaan sinua!
Sitten se otti lujan otteen musta ja kampesi mut mukaansa selittäen samalla jotakin että esittelisi tallia ja ympäristöä ja ihmiset mulle. Yritin kaapata samalla kahvikuppiani mukaan, jossa oli vielä hiukan jäljellä kahvia, mutta totta kai ne loputkin kahvit levisi pöydälle kaatuneen mukin kanssa.

• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten  Jesse Rantanen.

”Mo”, sanoin Eiralle ja kävelin asiakaapille. Siellä oli vielä se muki, jossa Polle kurkki tallin punaisen oven takaa. Jes.
”Terve”, Eira vastasi jotenkin huolimattomasti, ja silloin vasta näin, että sillä oli seuraa.

Se oli joku poika. Joku Ilonan tyylinen vissiin. Sehän tykkäsi tuollaisista kukkakapeistä. Pitäisi raahata se tutustumaan, jos tuo kloppi olisi edes vähän vähemmän ällö kuin Oskari. Ainakin se nyökkäsi tervehdykseksi, mitä Oskari ei aina enää tehnyt. Sitten se sipisi Eiralle, että missä on vessa, ja Eira osoitti.

”Kuka toi on?” kysyin hiljaa, kun istuin Eiraa vastapäätä.
”Ai kuka?” Eira kysyi ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi ollut aivan sikamonta.
”No tää nainen tässä lehdessä vissiin”, tuhahdin ja nakkasin Ilkka-Pohjalaisen Eiran mehukupin viereen. ”Ei kun toi pentu!”
”Se oo mikää pentu”, Eira puolusti. ”Se on yks Jesse”, se jatkoi niin, että tuli selväksi, että se tunsi sen pennun kyllä.
”Jaa, no, mitä tää yks Jesse tekee tää — eiku toinen kysymys sittenkin! Kuka vitun Jesse?”
”Mun tuleva poikakaveri”, Eira ilmoitti. ”Mä näin sen eka, eli et tuu siihen mankumaan.”
”Kuule pidä aiva hyvänäs. Vaikka etkö sä ookaan sen Noeulin kaa?”

Eira hyssytti minut hiljaiseksi, kun vessan ovi narahti auki.
”Älä sotkeudu mun asioihin”, se vielä sihahti.
Jaajaa. No. Eipä Eiralla ja Noeulilla kai mitään vuosisadan rakkaustarinaa tainnut muutenkaan olla meneillään. Menetin mielenkiintoni koko poikaystäväskenaarioon, ja itse asiassa vähän siihen koko Jesse-sälliinkin.
”Nii täs on Jesse. Ja täs on Alex”, Eira ennätti esittelemään.
”No terve”, tokaisin. ”Ooksä kattelemassa kotia sun ponille vai..?”
”Jesse ei oo vielä kauheesti ratsastanu”, Eira kiirehti sanomaan ennen kuin poikaparka ennätti sanoa mitään. ”MÄ autan sitä”, se lisäsi silmät sirrillään.
Just. Auta vaan. Ilveksen Manni oli kaikista talliin kytkeytyvistä miehistä eniten minun makuuni, ja silläkin oli vaimo. Ja tuo kloppi oli muuten pikkasen kaukana Ilveksen Mannista. Joutaisi ihan hyvin sille Ilonalle, kunhan Eira ensin alkaisi käydä sen hermoille. Ja kunhan Ilona kyllästyisi siihen tuppisuu-Oskariinsa.

”Nii”, Eira sanoi minulle hetken hiljaisuuden kuluttua. ”Oliks sulla jotain asiaa vai?”
”Ihan kahville tulin.”
”Mee olkkariin juomaan, niinhän sä aina teet!”
”No kirjaimellisesti en ikinä tee. Mut nyt kun sä noin kiltisti kysyt, niin kiinnostaisko ratsastaa Tetriksellä ensviikon?”
”Mikset sä mee ite? Eiku paljo maksat?” Eira kysyi. Se oli niiiiiiiin raskas mukula, mutta valitettavasti se oli tämänhetkisistä vaihtoehdoistani myös paras ratsastaja Tetrikselle.
”Maksan sulle ilmasta ratsastusta puoliverisellä”, hymähdin.
”No…” se oli epäröivinään. ”Ehkä mä just ja just ehdin… Ku on Cozmina ja kaikkee…”
”No kiva. Kiitti.”
”Tetriskö on sun hevonen?” se ihme Jesse ehti sanomaan Eiran ohi. ”Onks sillä hoitajaa?”

Jaa, että se hoitajaksi haaveili. Sen pisteet nousivat saman tien silmissäni. Se ei ollutkaan mikään Hellon tapainen ääliö, joka päätti hommata ponin vartin kokemuksen jälkeen, koska poni sattui olemaan söpö. Tetrishän tuolle Jesselle ei tosiaankaan sopisi, jos sillä ei ollut kerran hevoskokemusta, mutta silti.

”Ei sillä oo”, vastasin sille Jesselle tyytyväisenä sen asenteeseen. ”Mä kyllä yleensä ite oon sen kaa. Mutta nyt mulla on koko ensviikon ruotsinajoo, niin sen takia — tai no, Eira on kattonu ennenkin sen perään ja niillä menee kivasti.”
”Mitä sä sit teet? Siis työkses?” se kysyi.
”Mä oon kuorma-autonkuljettaja”, kerroin.
”Eli rekkakuski”, Eira suomensi samalla kun Jessen suu värisi niin kuin se ei olisi osannut päättää, vitsailenko vai en.
”Mä lähen nyt joka tapauksessa pihalle ja ratsastan vielä ennenku tarttee laittaa tota kentän hirveetä valoa päälle”, sanoin ja nousin. Kahvinloppu oli nopeasti nielty.
”Mä voin tulla kans”, Eira sanoi ihan yllättäen.

Voi jeesus. Niin tietysti se voisi tulla kans. Pitihän sen päästä näyttämään, että sillä oli lupa ratsastaa Nellyn hevosella. Iskin kahvikupin tiskipöytään ja lähdin edeltä, kumpaakaan penskaa odottamatta kiskomaan kenkiä takaisin jalkoihini.

Apua, mitä tähän edes kommentoisi…
On outoa mutta mielenkiintoista nähdä oma hahmo jonkun toisen kirjoittavana. Kaipa siihen tottuu sitten jatkossa.

Eira opettamassa Jesselle hevostaitoja

Tänään saavuin normaalisti tallille, matkalla olin hakenut lähikaupasta mukaani äkkikahvin. Ulkona oli poikkeuksellisen kylmä, joten olin joutunut laittamaan hiukan enemmän päälle, ettei kylmä yllättäisi. Onneksi kahvi lämmitti tarpeeksi. Tallinpihassa vastaan hyppeli iloinen Eira. Hän oli laittanut vaaleat hiuksensa ylös siistille nutturalle, ja irvisti kuin Naantalin aurinko.
– Mikäs sinua nyt noin hymyilyttää? Leikittelin hänelle.
Eira katsoi minua yhtäkkiä vakavasti suoraan silmiin ja tokaisi: – Sain loisto idean! Hän huusi.
Katsoin tyttöä kummissaan, mistä loisto ideastaan hän puhui. En muistanut hänen koskaan puhuvan edes sellaisesta ainakaan minun kuulteni. Olin Eiran tuntenut vasta pari päivää, ja oppinut pikkuhiljaa oppimaan ja tuntemaan miten tämä tyttö toimi.
Eira tuntui aistivan hiljaisuudesta miettimiseni, tai sitten hän vaan näki sen kasvoistani.
– Muistatko kun sanoit ettet ole ratsastanut sen kummemmin, Eira valaisi. Ja ennen kuin hän sai sanottua loppuun asti, arvasin jo mihin hän pyrki sanoillaan.
– Ajattelin että tänään olisi loistava päivä tutustuttaa sinut paremmin hevosiin, ja jos haluat, voisimme kokeilla ratsastusta. Minä tietenkin taluttaisin sinua ensin. Olen hakenut jo Pasin tarhasta sinua varten. Älä huoli, Pasi on loistava opetushevonen sinulle. Ehkäpä voisit jatkossa hoitaakkin sitä.
Nyökkäsin vain vastaukseksi, kun en muutakaan keksinyt. Mietin ihan huvikseen mitä tapahtuisi jos Eira ja Natalia tapaisivat toisensa joskus. Mitä olin nyt pari päivää Eiraa tuntenut, hän alkoi vaikuttaa samanlaiselta kuin Natalia.
Hetken päästä löysin itseni päätallista, jota tallinomistaja kutsui leikkisästi kuulemma hevosensa Jussin mukaan. Eira oli selittänyt minulle ainakin niin kulkiessamme tallille päin.
Ja ihan totta, siellä karsinassa seisoi meitä tervehtien valkomusta laikukas hevonen mutustellen heinää karsinan pohjalta.
Eira avasi oven minulle ja seisoin hölmistyneenä hevosen edessä enkä tiennyt mitä minun olisi kuulunut edes tehdä.
– Voit alkuun ojentaa kätesi, jotta hevonen voi tutustua sinuun paremmin. Eira sanoi, ja ojensi oman kätensä esimerkillisesti hevosen turvan eteen. Hevonen puhalsi ilmaa tytön kädelle, ja tyttö tirskahti hymyillen. Sitten Eira kääntyi minuun päin ja odotti minun tekevän samoin.
Epävarmasti ojensin käteni hevosen turvan eteen. Pasi asetti päänsä lähemmäs kättäni ja nuuhkaisi sitä puhaltaen ilmaa sieraimistaan. Hevonen näytti ainakin omasta mielestäni hyväksyvän minut.
Luulin että hevossanaston oppiminen olisi helppo homma. Mutta kun Eiran opetuksessa yrittää muistella jokaisen tavaran ja sanaston mitä Eira suustaan päästää, ei sitä enää hetken päästä muista, koska uutta tietoa tulee koko ajan lisää. Eira on välillä ihan käsittämätön höpöttäjä, jonka puheista ei välillä ymmärrä mitään.
Seuraavaksi keskityimme harjaamisen tekniikkaan ja kavioiden putsaamiseen, se näytti helpolta hommalta. Piti vaan ujuttaa harja käteen ja harjata. Mutta kavioiden putsaus ei ollut niinkään helppoa. Mokoma koni ei millään suostunut nostamaan jalkaansa, vaikka kuinka nojasin koko painolla Eiran ohjeiden mukaisesti hevosen jalkaa vasten. Tuskanhiessä revin jalkaa irti maasta varmaan kymmenisen minuuttia, mutta tuntui että se oli enemmänkin liimautunut maahan eikä siksi noussut maasta. Koni vaan mutusteli heinää tuntui ilkkuvan minua pelkällä katseellaan, tai sitten se ihan tahallaan ei nostanut jalkaansa. Eira ohjeisti vieressä kuin mikäkin asiantuntija, ja selitti ettei hevonen ollut koskaan ilkeä tahallaan. Siinä tilanteessa olin hiukan eri mieltä asiasta, ainakin siltä minusta kovasti tuntui. Jollain ihmeen kaupalla Eira sai nostettua hevosen jalkaa ja samalla hän opetti hevosen kaviosta. Mikä oli säde, ja siihen ei saanut kuulemma koskea putsatessa, se oli jotenkin herkkä osa, tai jotain sen suuntaista?
No, ei se hevosen satuloiminenkaan helppoa ollut. Satula painoi paljon, kun kannoin sitä käsissä, ja sitten se piti vielä heittää rauhallisesti hevosen selkään. Tuntui kuin hevosen selkä olisi paljon korkeammalla kuin normaalisti. Tai sitten olen vain todella lyhyt henkilö, sillä lyhyenä en saanut edes heitettyä sitä satulaa selkään. Eirakin vain nauroi vieressäni katsellessa touhuani hetken aikaa. Sitten hän otti satulan omiin käsiinsä ja heitti sen sulavasti selkään. Olin kateellinen siitä, miten hän pystyi siihen, itsekin olisin halunnut pystyä siihen. Tehdäkseni hyvän ensivaikutelman tyttöön. Mutta tuntui ettei se ollut kovin helppoa ensikertalaisena, Eirallahan oli paljon enemmän kokemusta ennestään kuin minulla.
Lopulta saimme hevosen varustettua loppuun asti. Kuten arvata saattaa suitsien laitto oli helppoa. Jostain syystä koni otti kuolaimet heti suuhunsa eikä vastustellut yhtään. Vaikka olin kuvitellut kaiken maailman kauhuskenaariot siitä, kuinka se puraisisi sormiani kuolaimia ottaessaan. Vahingossa tietenkin. Miki oli varoitellut hevosista, että niiden hampaita kannatti varoa. En alkuun ottanut sitä tosissani, mutta nyt kun olin itse lähellä sitä.
– Suoriuduit todella hyvin! Hän säteili. Katsoin häntä epäuskoisena, vai muka suoriuduin hyvin? Omasta mielestäni kaikki oli tänään mennyt pieleen, varsinkin kavioiden putsauksen aikana. Mutta eihän kukaan voi olla mestari heti uudessa harrastuksessaan.

• Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten  Jesse Rantanen.

Aikuiset

Inari ei käynyt montaa kertaa tallilla lomansa aikana. Viimeisen kerran kun näin hänet ennen kuin hän palasi Vaasaan ja arkeensa, hän nojasi Skotin kylkeen, kun harjasin sitä. Hän oli hiljaa, silitteli vatsaansa takin läpi varmaan sitä huomaamatta ja katseli muita, jotka tulivat ja menivät omissa menoissaan. Kun hänen katseensa seurasi Sonjaa, joka talutti Aavetta kohti maneesia, hän viimein kääntyi silittämään Skotin kaulaa ja puhui.

”Mä en oikeesti tiedä miten kaikki muut onnistuu tässä”, hän mutisi ihan hiljaa.
”Ai missä?” kysyin kun hän ei tarkentanut. Hevosen pidossako? Eiran ja Inarin Uuno oli myyty pois, ja sen täytyi kalvaa Inariakin.
”Aikuisena olemisessa.”

Kauempana Sonja avasi maneesin oven. Tuulettomassa pakkasilmassa kuului meille suuliin asti, kun hän vihelsi hiljaa. Aaveen kalliin näköinen pylly keinahteli hänen perässään hämäryyteen ja katosi. Kai tuollainen näytti onnistumiselta, kun kävi joululomallaan katselemassa, mutta surua oli Sonjankin silmissä aina välillä siitä huolimatta, että hänen hevosensa takamus oli tallin kallein ja saappaatkin kiilsivät.

”Ei kenenkään elämä oo täydellistä”, muistutin Inaria.
”Sun on”, hän väitti.

Naurahdin ja nostin satulan Skotin selkään. Tässä elämässä oli paljon hyvää, enkä haluaisi olla kukaan muu. Skotti ja kaikki muutkin elukat olivat terveitä, ja Typyä lukuun ottamatta varmaan iloisiakin, ja se oli minulle tärkeintä. Kun koskin pianoon, minusta tuli musiikkia, ja olin siitä ylpeä. Töitä oli, raha riitti, pärjäsin vielä arjessa itsenäisesti kaikesta kivusta huolimatta. Minulla oli asiat hyvin, mutta aina voisi olla paremminkin. Laskin satulavyön alas satulan päältä ja kiersin Skotin toiselle puolelle näkymättömiin.

”Mulla on vieläkin joku juttu Milaniin”, sanoin Inarille, josta ei Skotin takaa näkynyt kuin vähän nastakenkien peittämiä kantapäitä.
”Hä?”
”Mä tiedän, ettei me koskaan voida — joo. Aina on joku huonosti, vaikka olis monta asiaa hyvin.”
”Miks te ette vaan mee yhteen?” Inari kysyi ihan niin kuin se olisi niin yksinkertaista.
”Ei se vaan onnistu”, totesin enempää selittelemättä.
”No — ihan sama, puhutaan vaikka Sonjasta — tai tosta.”

Katsoin Skotin kaulan alta, kuka se toi oli, johon Inari viittasi. Pihassa oli Janna, jonka lapsi oli taas karannut lumikasaan. Hän kampesi huutavaa jälkeläistään mukaansa, ja vaikka lapsen sisään karhaaminen ei varmaan ollut maailman hauskin homma, olihan se touhu aika täydellisen oloista. Ainakin ulospäin. Jannallahan näytti olevan kaikki: hyvä hevonen hänelläkin, mies, ystäviä, ennen kaikkea haluttu ja toivottu lapsi.

”Että tollako menee hyvin?” hymähdin Inarille.
”Mm. Ja sillä Sonjalla varsinkin.”
”Koska sä oot viimeksi jutellu Jannan kanssa?”
”Kuinka niin?”
”No sanotaan nyt vaikka niin, että toi nyt on varmaan eniten sekasin kaikista. Sen koko elämähän muuttui suurin piirtein yhdessä yössä. Se meni viidessä minassa naimisiin, teki mukulan, hommas elukoita, pisti tuvan ja mitä kaikkea. Luulis että on stressi ja paha olla ihan koko ajan, ja kaiken lisäksi se ei ole edes tyhmä. Se tietää, että se on itse aiheuttanut sen stressin ja pahan olon itselleen.”
”Enpä usko”, Inari totesi epäileväisesti.
”Voitko antaa ne suitset siitä?”
”Mm.”
”Edes Sonjan elämä ei voi olla täydellistä. Haluisitko sä asua siellä isossa kummitustalossa muka yksin? Tai ootko sä kuullut, että se ikinä sanois, että vaikka sen perhe kävis siellä muulloin kun ihan pakollisissa jutuissa, niinku vaikka jouluna? Ei se saa niitä sinne, vaikka sillä on kuinka rahaa ja hienoin poni. Onko sillä sitä miestäkään enää?”

Inari tuhahteli sen merkiksi, ettei ollut Sonjasta ollenkaan samaa mieltä. Skotti otti kuolaimet hienosti, kun tarjosin ne sille lämmitettyäni niitä ensin hyvän tovin käsissäni. Suoristin sen otsatukan huolellisesti, kun sain vedettyä ensin niskahihnan sen korvien ylitse. Sen korvakarvat saisi taas leikata. Vitsit että ne kasvoivat nopeasti kamaliksi varsinkin talvella. Toisaalta suojaisivatpa ne ainakin tuiskulta.

”No Eira ainakaan ei kärsi mistään ongelmista”, Inari väitti yhtäkkiä.
Nauroin ihan ääneen. ”Eira nyt on se, joka kärsii koko ajan, vaikka sillä ei olis edes ongelmia.”
Inarikin nauroi. ”No joo. Toi on kyllä totta.”
”Kaikkien elämähän on aivan syvältä, kato nyt. Jopa Noa kulkee kalpeina nurkissa, vaikka niillä on se todella oksettava parisuhdekin meneillään ja silleen.”
”Nellyn elämä ei oo.”
”Nellyn vauva kuoli. Sen elämä nyt varsinkin on perseestä, ja Eetun. Oskari on nykyään ihan oikeesti vammanen eikä edes Ilona ja Alex jaksa sitä enää, Noeul itkee kotiin vaikka ei myönnä –”
”Okei okei lopeta jo.”
”Oikeestaan ainoa, joka tuntuu mun mielestä aina onnelliselta, on Chai. Silläkin on varmaan murheita, mutta sen sellanen perusvire on koko ajan onnellinen siellä alla.”

Skotti olisi ollut jo hetken aikaa valmis lähtöön, mutta en malttanut jättää Inaria. Oli ilmiselvää, mistä muiden onnellisuuden kadehtiminen kumpusi, mutta maailma vääristyi pahasti Inarin silmissä. Ei onnellisuus voinut olla surujen puuttumista, täydellistä huolettomuutta ja autuutta. Minun sydäntäni ja niveliäni särki joka päivä, ja silti olin onnellinen. Olin ollut onnellinen kai siitä asti, kun lakkasin odottamasta sitä hetkeä, kun kaikki olisi hyvin.

”Musta tuntuu koko ajan ihan hirveeltä”, Inari sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Sillonkin kun mä oon kotona, mä en osaa rentoutua. Viikolla mä odotan viikonloppua, että saan vihdoinkin levätä, ja viikonloppuna odotan et se loppuu, kun en kestä olla kotona ja ahdistaa koko ajan. Sit kaikki oikeet aikuiset pärjää niin hyvin arjessa ja mä en selviydy edes perusasioista. Kaikilla menee niin hyvin, tai ainakin normaalisti. Mä en jaksa olla aikuinen enää.”

Kiersin takaisin Inarin puolelle Skottia ja nojauduin hevosen kylkeen hänen viereensä. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat, kun hän katseli tallipihalle. Silmät eivät liikkuneet. Hänen täytyi katsella ennemminkin omia ajatuksiaan kuin maailmaa.

”Ikävä kertoa tää sulle, mutta kaikki aikuiset esittää”, sanoin hiljaa. ”Mieti mäkin saan mennä tuolla vapaana ilman huoltajaa. Aika hurja ajatus. Sit kun joskus tuntuu et omat vanhemmat on niitä oikeita aikuisia ja ne on niin jotenkin sellasia — no siis aikuisia. Niin ei edes ne ole. Meidän iskä leikkii motskareilla autotallissa nyt kun sen ei tarvi vaihtaa meidän vaippoja enää. Ja nyt aikuisena mä oon nähnyt ekoja kertoja sitäkin, kun meidän äiti nauraa ihan hysteerisesti, ja se näyttää ihan samalta kun se kun lapset on jotain, en tiiä, polkkaa ja rokee. Ne ei voi vaan kärsiä mun edessä kun mä oon niiden vauva aina, mutta nyt ne voi jo heittäytyä lapsellisiksi mun edessä kun mä oon näin iso vauva.”

Hetken kuluttua Inari pukkasi itsensä irti Skotin lavasta ja katsoi minua ajatustensa sijaan. Näin talvella hänen pipon alta karkaavat hiuksensa näyttivät enemmän ruskeilta kuin vaaleilta.

”Susta tulee varmaan just samanlainen isä kun sun äiti on”, Inari sanoi ja naurahti sitten huomatessan, kuinka hassusti se oli sanottu.
”Varmaan. Mä luulen et susta tulee sitten joskus sadan vuoden päästä samanlainen kun Eetun äiti on.”
”Ne on hyviä äitejä.”
”Jep, ja silti ihan yhtä sekaisin kun kaikki aikuiset.”
”Niin kai.”

Sen jälkeen Inari meni pieneen tummansiniseen autoonsa, enkä nähnyt häntä enää ennen kuin hänen täytyi palata Vaasaan ja omaan elämäänsä.

Mitäs kaikkea Hopiavuoressa on tapahtunutkaan mistä ei oo ollut yhtään mitään tietoakaan, mennyt kirjaimellisesti tosi pahasti ohi…

Koska tuohon Inari-keissiin nyt vaan on pakko raapustaa jotakin.

Nalle Luppakorva
Suin Aaveen karvaa pontevasti. Olkoonkin että se oli niin ohutturkkinen ja -ihoinen, se piti kovasti harjaamisesta. Liian kovakourainen ei saanut olla, mutta sopivalla harjalla ja sopivalla voimalla oriin sai vajoamaan horrokseen, josta sen herätti korkeintaan ohikulkeva Maj. Maj’ta ei nyt näkynyt, joten Aave nuokkui korvat lerpallaan.

”Vähän oot kuin nalle Luppakorva”, lepertelin sille puoliääneen. Luppakorva käänsi vähäsen korvaa suuntaani, muttei ollut sen enempää kiinnostunut aiheesta. Aave oli niin kotonaan karsinassa, että sitä ei kiinnostanut yhtään sen enempää Inarikaan, joka moikkasi minua tallinkäytävällä.

Inaria näki nykyään kovin harvoin. Tietysti sen ymmärsi, Uunoa ei enää ollut ja tyttökin asui Vaasassa. Mutta aina joskus viikonloppuisin hän kävi nähtävästi kotonaan ja samalla sitten tallillakin.

”Mitäs Vaasaan kuuluu?” aloitin urheasti keskustelun, sillä Inari ei juuri koskaan sitä itse tehnyt.
”Ei mitään erikoista”, kuului vastaus. ”Talvi se on sielläkin. Siellä on aina ihan kauhea tuuli.”
”Merenrantakaupunki, en ole yllättynyt. Mites opinnot?”
”Siinähän ne, ihan ookoo menneet toistaiseksi.”
”Mitä kaikkea siellä sosionomipuolella opiskellaan?”
”No aika paljonhan siellä on kaikenlaista. Viestintää ja englantia ja työmenetelmiä ja psykologiaa nyt ainakin. Vanhustyötä ja sosiaalipedagogiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa.”
”Oho!” puuskahdin ihan tosissani. ”No siinäpä on jo kaikenlaista.”
”Nämä on näitä, mitä nyt ekana vuonna on ollut. Ens vuonna tulee sitten kaikkea muuta.”
”Just just. Mä kun en näistä tämmöisistä asioista tiedä mitään. Itse lukenut vaan matikkaa ja ohjelmointia aikanaan.”
”No onhan se aika eri ala kyllä.”

Nalle Luppakorva havahtui sen verran, että nosti päänsä ja nuuhki uteliaana Inaria, joka silitteli silkinpehmeää turpaa.
”Oot kyllä hieno”, leperteli Inarikin Aaveelle. Hymyilin puolisalaa, totta kai Aave oli hieno!

”Hello sanoi, että kaikki aikuiset esittää vaan aikuisia”, Inari töksäytti yhtäkkiä.
”Että mitä?”
”Niin, että kun joku näyttää tosi aikuiselta ja että sillä on kaikki aina hallinnassa, niin ei se oikeasti välttämättä olekaan niin.”

Jatkoin Aaveen harjaamista edelleen, mutta pohdin Inarin sanoja. Tai Hellon.
”Hello saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mikä edes on aikuisuuden määritelmä?”
”En mä tiedä.”
”Jos ajattelee, että aikuisen pitää olla täysi-ikäinen ja opiskellut ja valmistunut ja töissä ja oma talo ja parisuhde ja lapsia, niin ne on vaan stereotypioita.”
”Nii. Kai sitä ajattelee, että aikuisella on niinku… tosi selvää kaikki mitä tekee aina. Eikä mokaile. Tai jotain.”

Naurahdin lyhyesti.
”Joo no Hello on oikeassa, kaikki varmasti vaan esittää semmoista.”
”Säkin? Mä ajattelin aina, että sä nyt ainakin olisit aikuinen. Kauhean varma aina kaikesta.”
”Joo, mäkin esitän”, naurahdin toistamiseen. ”Tietysti sitä jossain asioissa on varma ja tietää mitä tekee, mutta, trust me, en todellakaan kaikissa.”
”Niinkuin esimerkiksi missä?”
”Noo, vaikkapa ratsastamisessa. Jos yhtäkkiä katoaisi Nelly ja Marsh ja Simo ja… no pari muuta valmentajaa, niin mä en tietäisi yhtään mitä mä tekisin Aaveen kanssa. Mä olisin ihan ulapalla, ainakin niin kauan kuin löytäisin jonkun muun valmentajan, joka kertoo mitä mun pitää tehdä. Pitää olla joku guru. Että tässä asiassa mä en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Mitä se nyt ikinä onkaan, se aikuisuus.”

Paluumatkalla Saura Winter Dressagesta autossa oli ihan hiljaista. Ainoa tyytyväinen meistä oli Alex, luokassaan sijoittunut, ja hänkin nukkui takapenkillä. Hänet oli ahdettu Milanin ja Oskarin väliin, koska hän oli pienin, ja hänen päänsä notkui välillä toisen, välillä taas toisen käsivartta vasten. Kummankaan olkapäälle se ei yltänyt. Aina silloin tällöin se retkahti eteenpäin, eikä Alex herännyt edes siihen, kun Milan painoi häntä otsasta niin että sai hänen niskansa suoristettua takaisin parempaan asentoon. Sellainen huomaamaton huolenpito oli aika liikuttavaa: varsinkin, kun Milan oli itsekin väsyneen näköinen. Harmi, ettei Alex tiennyt siitä itse mitään.

Kuskin penkillä istuva Olavi Susikin oli vaitonainen. Kun Oskari oli ratsastanut elämänsä huonoimman radan, olin vaistonnut saman tien, ettei hänen isänsäkään onnistuisi tänään. Oskari oli haronut hiuksiaan toistuvasti paremmin, vaikka ei mikään harominen niitä kypäräkampaukselta pelastanutkaan. Olavin katse oli seurannut Oskarin kuumeista haromista ja hänen silmänsä olivat olleet kovasti sirrillään. Olavin ja Equadorin lämmittelykin oli näyttänyt huolimattomalta, vaikka se ei ollutkaan mennyt yhtä penkin alle kuin minun ja Pondin suoritus kisoissa. Olavi ei tuntunut kuitenkaan välittävän siitä, ettei mikään tuntunut sujuvan, vaan oli kehunut Equadoria yhtä kaikki ja tuuminut meille hiljaa, että se oli ihan hyvä kisa traumatisoituneella ratsulla: hevonen oli yhtenä palasena henkisesti ja fyysisesti. Oskarista hän ei ollut sanonut mitään, mutta hänen katseensa oli seurannut, kun hänen poikansa oli potkinut vihaisesti lumipaakkua kauempana.

Kun Alexin niskat retkahtivat taas, Oskarin isän katse kävi taustapeilissä. Milan nuolaisi halkeileviksi kuivuneita huuliaan ja asetteli Alexin pään taas paremmin. Sitten näin sen, mitä Olavi taisi olla katsellut pitkin päivää: Oskarin rypistyneet kulmakarvat. Hänen nenänsäkin rypistyi hieman ja sieltä kuului äänekäs tuhahdus. Nukkuva Alex sai osakseen hyvin vihamielisen katseen, ja taas kerran pitkäsorminen käsi nousi hieromaan hiestä ja kypärästä litistyneitä lieviä kiharoita irti päänahasta. Terävästi, ärsyyntyneesti. Kun käsi oli pöyhinyt hiuksia tarpeekseen, se laskeutui Oskarin polvelle. Jalka alkoi pomppia, kun Oskari pomputti sitä. Se taas sai Alexin valahtamaan Oskaria vasten ihan kokonaan, ja ihan selvästi vihaisena Oskari kääntyi penkillään kokonaan niin, että sai työnnettyä Alexin lähes väkivaltaisesti Milanin päälle. Sitten hän kääntyi katselemaan jurona ulos ikkunasta kädet puuskassa ja Milanin kummastuneesta katseesta välittämättä.

Oskarin isän silmät eivät kiillelleetkään säälistä ja huolesta, kun hänen poikansa oli ratsastanut niin surkeasti, eikä Alex ollutkaan auton ainoa onnellinen ihminen, tai edes onnellisin ihminen. Pikkupakkasen vuoksi ulkona paistoi aurinko, ja minä hymyilin sille siitä huolimatta, tai oikeastaan sen takia, että takapenkin mörrimöykky kuului murahtelevan hiljaisesti tyytymättömänä joko Alexin tai silmiinsä kipeästi osuvan valon takia.

Jotain pitäisi tehdä. Kun jotain piti tehdä, muut ottivat esiin ruutuvihkonsa, jotkut harvat kännykässä olevat muistiinpanonsa ja ryhtyivät hommiin. Minulla ei kuitenkaan tainnut olla aavistustakaan, mitä ne hommat olivat, sillä Mielikki oli mennyt sisään jo aikaa sitten, ja minä istuin edelleen Hopiavuoren tuvan takapihan portailla ja naputin hieman pureskellulla lyijykynällä tyhjää ruutuvihon sivua.

Aikani istuttuani avautui takaovi. Se ei narissut ollenkaan, toisin kuin etuovi, vaan siitä kuului pelkkä humahdus, kun pitkäsalpaa käytettiin. Ulos säntäsi kaksi koiraa: edelleen sporttinen, vaikkakin jo kuonosta harmaantuva Jerusalem, sekä nallekarhumaisen pyöreä Lallero. Ei tarvinnut kääntyä tietääkseen, että Hello tuli, sillä hän kuului koiriensa kanssa samaan pakettiin.

”Moi”, tervehdin, vaikka olin jo nähnyt Hellon sille päivää. Minulle vastasi kuitenkin Alex.

Vastauksen alku oli iso röyhtäys, joka muuttui saumattomasti nautinnolliseksi ”ohhhh”-ääneksi ja siihen lopulta yhteen sulautuvaksi moiksi. Sen äänen aikana hän istui vierelleni rappusille. Eetun Reinot hänen jaloissaan näyttivät jättimäisiltä räpyläjaloilta, eikä hän ollut pukenut takkiaan, vaikka ulkona oli vain pari astetta plussaa. Toisaalta hänellä oli suuri pehmoinen huppari. Sekin olisi voinut olla Eetun, mutta sellaisia Alex käytti aina.

”Sä et voi polttaa siinä”, sanoin seuraavaksi, kun Alex veti pitelemästään vihreänharmaasta askista yhden tupakan.
”Näyttää pahasti siltä et mä voin”, hän vastasi tyynesti.
”Se ei oo tupakkapaikka.”
”Tietsä mitä mä teen kantelupukeille ja piipittäjille? Mä myyn ne mustalaisille.”

Alexista ei tiennyt, vaikka hän olisi ihan oikeastikin myynyt minut jollekulle. Hän oli joskus samalla tavalla vaarallinen kuin isot koirat. Nekin olivat hienoja ja kivoja, kunhan olivat jonkun pätevän näköisen ulkoiluttajan hihnassa, ja joskus niitä oli kiva silittää. Ei kuitenkaan ollut mitenkään mahdotonta, että ne kävisivät päälle, eikä siinä voinut tehdä enää oikein mitään, jos sattui olemaan aika hentorakenteinen ja aika pieni kantelupukki. Edes Jerusalem ei ollut yhtä vaarallisen oloinen kuin Alex.

”Mitä sulla on siinä?” Alex kysyi, kun en enää väittänyt vastaan. Hän sytytti tupakkansa. Se haisi tavallaan lohdulliselta: menneisyydeltä. Vaikka kaikki oli hyvin, ajatukseni kävivät aina Keissä, kun joku poltti tupakkaa ihan lähellä.
”Tämmönen treenivih — mä ajattelin et mä osaisin miettiä et mitä — no kun me mentiin niin huonosti viimeks Pondin kaa ja sen taso on muutenki laskenu siitä asti ku se tuli mul — no tämmönen vihko vaan.”
”Niinku treenivihko?” Alex kysyi. Savua jäi roikkumaan tuulettomaan ilmaan. Kei puhalsi aina joskus sellaisen renkaan, joka lopulta hajosi. Osasikohan Alex?
”Joo mut nyt se on oikeestaan vaan vihko…”
”Jaahas, jaahas.”
”Kun en mä osaa suunnitella, enkä mä tiedä mistä mä alottaisin.”
”Mikset sä kysy Oskarilta?”

Alexilla oli joskus outo huumorintaju. Nyt hän näytti kuitenkin ihan vakavalta. Siististi nypityt, räjähtäneennäköisiin vaatteisiin täysin sopimattomat kulmakarvat olivat aavistuksen kohollaan.

”Oskari ei puhu”, sanoin hitaasti. Mitä jos Alex oli jotenkin yhtä vinksallaan kuin Oskari?
”En oo muute miettiny osaakse kirjottaakaan”, Alex sanoi miettiväisenä. ”Musta tuntuu et se tajuaa hevosasioista kuitenkin ihan yhtä hyvin kun aina. Mutta joo, millähän sen sais sanomaan mitä sun pitää teh — hei mä keksin!”
”No?”
”Mitä jos sä otat vaan Tetriksen treenin ja lähet muokkaamaan siitä?”

Tarkastin taas, oliko Alex tosissaan. Hän hymyili hieman tuupatessaan läähättävän Lalleron kauemmas naamaltaan. Ilman noita kulmakarvoja hän olisi näyttänyt pikkupojalta.

”Voiks sen edes ottaa? Toisen hevosen treenin?”
”No jos sitä muokkaa. Pond on paljon paskemmassa kunnossa kun Tetris oli kun mä alotin sen kanssa.”
”No joo — osaankohan mä?”
”Osaat, ja sä voit kysyä Nellyltä kans.”
”En mä tiiä…”
”Ei Nellyä tarvi pelätä”, Alex nauroi niin että tupakan tulipää kallistui vaarallisesti, ja minä mietin, että Alexin itsensä ohella nimenomaan Nellyä täällä piti pelätä. Ja Eiraa. Ja vähän Sonjaa. Ja Marshallia kun se mulkoili välillä sillä lailla synkästi.
”Saaks sen ees ottaa kun eiks se oo Oskarin tekemä?”
”Hä? Meinaaksä et siinä on niinku joku copyright-suoja? Voi jeesus maaria, minkä takia me ruvettas keksiin pyörä joka kerta uudestaan?”
”No en mä tiedä onko siinä!”
”Sä oot joskus suorastaan hellyyttävän vammanen. Vähä niinku Hello. Mee nyt Lallero vittuun hengittämästä mun ilmaa. Jos mä jaksaisin kattoo teikäläisten perään niin rupeisin jomman kumman kämppikseksi mut mä en jaksa teitä kyllä niin pitkän päälle. Mieti jos joku kyselis tommosii koko ajan. Kerran se on vielä jotenki sulosta.”
”No kiitti…”
”Mä jaan sulle ne mun tiedostot. Kattot vähä siitä minkälaista vois tehä. Ja kysyt siltä Nellyltä tai näytät sitä Oskarille.”

En saanut ikinä Mielikkiä tottelemaan sillä tavalla kuin Alex sai Hellon isot koirat. Kun hän kutsui nätisti, Jerusalem ampaisi pihan perältä saman tien hurjaan laukkaan ja pysähtyi vasta ovelle odottamaan. Se syöksähti tupaan, kun Alex sanoi sille että saa mennä. Lallero ei tullut ihan heti, mutta kun Alex sanoi sen nimen uudelleen ja sitten painokkaasti ”tänne” ja ”nyt”, lönkötti sekin omaan löysään tapaansa rappuset ylös. Se ei pysähtynyt ovella, mutta se ei näyttänyt harmittavan Alexia millään lailla.

En jäänyt pihalle tuumimaan tarkoituksella, mutta siellä oli mukavaa katsella lehdettömiä puita. Niiden oksat olivat vähän niin kuin sormia. Havahduin siihen, kun takaoven pitkäsalpa alkoi pitää taas avaamisen ääntä.

Aika loppuu

Tuvan kuistille nousevat portaat olivat tulleet jo hyvinkin tutuiksi, pystyin varmasti nousemaan ne vaikka silmät kiinni. Mutta varmaan ensimmäistä kertaa ikinä tunsin kuinka kengänkärki kolahti seuraavan askelman reunaan, ja pienen ohikiitävän hetken ajan elämä vilisi silmien ohi. Onnistuin kuitenki ottamaan kädellä vastaan viime hetkellä ettei naamani tervehtinyt puuaskelmaa epämielyttävän läheltä.
Sen verran olin ehtinyt suomalaistumaankin, että vaistomaisesti vilkuilin ympärilleni että oliko joku todistanut äskeistä räpiköintiä.

Rutiininomaisesti jätin kengät muiden jalkineitten sekaan ennen kuin etenin peremmäs taloon. Tuvan asetelma oli hyvin tyypillinen, tuttu ja turvallinen, kun pöydän ääressä istui muutamakin ihminen. Ja kaikkein kovimmassa äänessä oli lattialla möyrivä Elli, joka oli hyvin vikkelästi ylhäällä ja tömisteli huoneen poikki kunnes saattoi takertua kuin pieni marakatti housun lahkeeseen.

“YÖS!” Pienen lapsen vaativaa komennustahan oli toteltava, joten nostin Ellin reilulla liikkellä ensin ylös kohti kattoa ennen kuin laskin hänet tavalliseen asemiin syliini. Tytön kikatus muistutti ihan nurkan takana häilyvästä oman lapsen syntymästä, mikä pisti heti vähintään Huuhkajat lenteleen vatsanpohjalla.
“Joko jännittää?” Janna tuntui joskus huomaavan ihan kaiken.
“..Myönnettäköön että tässä vaiheessa jo kovasti.”
“Son iha oikei,” nainen vastasi leveästi hymyillen.
“Miten hevoshommat siinä vaiheessa?” Sonja tiedusteli teekuppinsa takaa, hieman kulmiaan kohottaen.
“Hieman tulee varmasti rauhoitettua aktiivisinta treenaamista, mutta eiköhän sitä yhdellä hevosella tule tänäkin kautena kisattua ainakin jonkin verran mutta…” puhelin samalla kun istuuduin muiden seuraan pöydän ääreen Elli sylissäni. Annoin katseen pyörtää hieman arvioiden paikalla ollessa väessä mikä oli nykyään hyvin yleinen kokoonpano kun mietti kuinka Alex ja Ilona liikkuivat yhdessä kuin olisivat kytkettynä toisiinsa jollain näkymättömällä narulla. “..Lähden, tai siis me lähdemme, Venäjälle. Toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi ellei pysyvästi.”

Nellyn ilme oli jotain hämmentyneen, yllättyneen ja parasta jatkaa selitystä ennen kuin kaivan kaulimen -väliltä kun hän pyörähti ympäri tiskipöydän edessä.
Eetun ilme vetäytyi lähinnä vakavaksi ja Sonja näytti puristavan teemukiaan hieman tiukemmin enne kuin laski sen eteensä pöydälle.

“..Äitini on sairas. Kaikki on vielä auki, emme vielä tiedä tarkkaan kuinka paha tilanne on mutta… se ei ole hyvä,” takeltelin sanoissani samalla kun yritin niellä kurkkuun muodostunutta palaa pois.
“…Milloin..?” Janna kysyi, puristaen käsiä ympärillään.
“..Pitää järjestää asiat täällä, talo ja kaikki, mutta sanoisin että maalis- tai huhtikuussa viimeistään.. Sinulle äiti pyysi välittämään kutsun että olet tervetullut käymään milloin vain” lisäsin loppuun, osoittaen sanani Sonjalle.

Äitini oli tuntunut jo ensi tapaamisella tykästyneen Sonjaan, ja ottanut hänet omiin siipiinsä melkein kuin hän olisi hänen oma tytär. Joten ei ollut ihmekkään että hän oli pyytänyt välittää pienen viestin eteenpäin Sonjalle. Tunsin käsieni vapisevan kun puhuin asiasta ääneen. Jollain tapaa kun siitä ei ollut vielä ääneen puhunut kenellekään täällä, tuntui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta nyt tilanne tuntui muuttavan muotoaan pelkästä ilmassa leijuneesta kuiskutuksesta todelliseksi asiaksi.

Kaikki aikuiset vain esittävät
Minulle tuli ihan mieleen se Inarin kanssa käyty keskustelu Aaveen karsinassa. Että kaikki aikuiset vain esittävät. Marshallista sen näki, kun hän kertoi uutiset. Piti olla tarpeeksi tarkka huomatakseen käsien vapinan, vaikka äänensävy ei juuri millään tavoin kavaltanut, että tässä mitään ihmeellistä olisi. Mitäpä nyt olisikaan, lapsi tulossa, äiti sairas ja lähtö Venäjälle just kun olivat saaneet talot ja tallit kuntoon täällä Suomessa. Ihan normaalia.

Lykkäsi se tieto Anicen sairastumisesta jääpuikot omiinkin sormiin, sillä pidin niin kovasti hänestä. Marsh ei kertonut sen tarkemmin mistä oli kyse, enkä halunnut udella ainakaan kaikkien tallilaisten edessä, mutta olisin silti halunnut tietää tarkemmin. Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla tein. Tieto lisää tuskaa. Jostain ilmeisen vakavasta kuitenkin oli kyse, sen pystyi näkemään Marshallista. Nieleskelin palasta kurkustani ja mahaan tuli paha olo. Pystyin liian hyvin eläytymään Marshin ja muiden läheisten fiiliksiin, koska oli omakohtaista kokemusta jostain vastaavasta. Eihän sitä tietysti voi väittää tietävänsä mitä toinen tuntee, mutten usko erehtyväni kovin pahasti, jos sanon että uskomatonta paskaa se joka tapauksessa on.

Mutta miksi just Anice! Ystävällinen, vieraanvarainen Anice! Kozlovien kartanon sielu ja sydän, äiti, kohta isoäiti, valmentaja! Ketä tästä voi edes syyttää? Ketä minä voin osoittaa sormella siitä, että just Anicelle on tullut jotakin ilmeisen vakavaa? Kenet voin haukkua pystyyn moisesta epäreiluudesta? Kun maailmassa olisi niitäkin, jotka olisivat todella ansainneet minkä tahansa tuskallisen ja sataprosenttisesti tappavan taudin.

Illalla kotona minä muotoilin sitä viestiä pitkään. Välillä jo päätin, etten lähetä mitään, mutta jatkoin muotoilua kuitenkin.
”Kuulin Marshallilta uutiset. Olen tosi pahoillani puolestasi, voimia sinulle ja koko perheelle.”

Se oli tylsä viesti, mutten keksinyt parempaakaan.

Tulppaaneja tulvillaan
”Lähtisiksä huhtikuussa Hollantiin kisahoitajaksi?” kysyin Santulta kun hän istahti kahvikuppinsa kanssa keittiönpöydän ääreen.
”Ai Hollantiin? Milloin?”
”No mun luokat on yhdeksästoista huhtikuuta. Se on perjantai. Ne on kaksipäiväiset kisat, lauantaina on sit esteluokat ja iltajuhla. Että niihin kisoihin ei niin kauaa aikaa mene, mutta kestäähän se taas hankkiutua täältä hevosen kanssa sinne asti.”
”Mä en tiedä. Ei mulla siinä nyt mitään kai pitäisi olla semmoista, ettei voisi lähteä. Että kyllä kai sitä voisi ainakin harkita. Mitkä kisat ne on?”
”Tulip Carneval Stal Groenendaalissa. Mitä mä katsoin, niin se ei ole kauhean kaukana Amsterdamista. Tossa vaan ei ole semmoisia välipäiviä, että vois lähteä leikkimään turisteja taas. Vaikka Amsterdam olis kyllä tosi kiva kaupunki.”

Santtu oli välillä auttanut Aaveen kanssa ihan just tämmöistä tilannetta varten: ori ja sen tavat eivät olisi sitten ihan uppo-outoja jos Santtu lähtisi taas kisahoitajaksi. Aavehan ei ollut mitenkään mahdoton tapaus käsitellä ja Santtu tuli hyvin sen kanssa toimeen. Häntä ei enää jännittänyt sekään, että Aave oli ori, toisin kuin Mortti, Fifi tai Tihku.

”Onko täältä muita lähdössä sinne?” Santtu kysyi kun olimme puhuneet kaikenlaisia käytännön asioita läpi.
”En tiiä, ei ainakaan ole toistaiseksi ilmoittautunut muita. Marsh ja Niklas tulee sinne, mutta luulisi kai että ne on siihen mennessä lähteneet jo Venäjälle ja tulevat sieltä käsin sitten. Voi olla että jos täältä lähdetään vaan me. Se on sit traikku ja vetoauto.”

sillisalaatti

Olin jankuttanut Milanin tupaan. Olin mennyt sanomaan, että ei siellä ketään ole tähän aikaan, keskellä päivää. Kaikilla on omia hommiaan. Voisimme ihan hyvin käydä kahvilla. Kauan siinä suostuttelussa oli mennytkin, mutta pääsin tajuamaan järkyttävän erheeni heti ovella. Eteinen oli täynnä kenkiä. Milan sanoi jotain omalla kielellään, ja vaikka en ymmärtänyt sitä, tunnistin sen nuotista hiljaiseksi kirosanaksi. Oli kuitenkin jo myöhäistä perääntyä, koska sieltä täältä ympäri tupaa kuului ”moooi” tai ”heeei”, vaikka kukaan ei voinutkaan tietää, että me sieltä tulimme. Kajautin samanlaisen vastauksen ja kiskaisin Milanin kyynärvarresta keittiön puolelle ennen kuin hän ehti yrittää pakoon.

”Jumalan terve”, sanoin vielä erikseen keittiössä oleville ja pokkasin. Pöydän ääressä olivat vain Nelly ja Eira. Tavallaan hyvää onnea. Kumpikaan ei inhonnut Milania eniten.
”Miten Helemias voi tänä kauniina Herran päivänä?” Nelly vaihtoi heti asiallisen nuottinsa teennäisen kohteliaaksi. ”Herra Milato… Mijato…”, hän yritti, mutta naksautti sitten kieltään ja vaihtoi suuntaa: ”herra Milan, päivää.”
”Saavuimme nauttimaan virvokkeita. Salonkinne on kovin tyhjä siihen nähden, että hallissanne on kuusimiljoonaa paria kenkiä?”
”Mä ei ymmärrä”, Milan kuiskasi hätäisesti takanani.
”Joo ne on olkkarissa. Me Milan vaan pelleillään. Menkää sinne.”

En kysynyt, keitä ”ne” olivat, mutta otin kahvia. Kun Milan ei ottanutkaan, pyöräytin silmiäni ja kaadoin hänellekin. Näin! Tollo. Saa ottaa. Hyvä poika. Sekä Nelly että Eira seurasivat meitä olohuoneeseen, jossa ei ollut enää kauheasti tilaa istua. Milan tietenkin kiiruhti nojatuoliin, että olisi vähän niin kuin piilossa nurkassa, ja jotta rouva siunatussa tilassa oleva pääsisi viimeiselle sohvapaikalle, minä istuin Milanin jalkoihin sukkaa syövän Mielikin viereen. Eira puolestaan vaappui hetken paikoillaan tietämättä mitä tehdä ennen kuin päättii tunkeutua sohvan toiseen päätyyn Alexin viereen, vaikka siinä ei olisikaan oikeasti ollut enää yhtään tilaa.

”Me vaan juteltiin just Niklaksesta”, Alex sanoi meille kaikille tulijoille ja hieroi kättään, jonka päälle Eira oli rojahtanut.
”Se on tosi outoo että ne lähtee”, sanoin heti.
”Sä oot outo”, Eira mutisi.
”Mietittiin, että ei se varmaan ole helppo rasti, kun on talot ja tallit ja kaikki”, Sonja tuumi väljemmiltä vesiltä toisesta nojatuolista. Hänelläkin oli kahvia.
”Mun pitää muuten näyttää sulle yksi juttu siitä sun ratsastusvideosta sitten ennen kun karkaat minnekään”, Nelly sanoi hänelle.
”Eikö se ollu Niklaksen ja Eiran patentti muuten se ruokinta-automaatti, joka on vieläkin pihatolla? Vai muistanko mä taas ihan omiani?” Oskari kysyi pianonpenkiltä Camillan viereltä.
”Muistat!” Eira kirahti. ”Se oli mun patentti! Niklas auttoi.”
”No se ainaki oli Niklas, joka sillon korjas ton”, muistin ja osoitin ilmanlämpöpumppua.
”Nii silloin kun Eetu hyppi seinille että toi koira kuolee lämpöhalvaukseen”, Camilla sanoi ihan vakavana, mutta sai kaikki paitsi Eiran hörähtämään.
”Missä se Eetu muuten on? Mun pitäisi sanoa sille Aaveen ruokinnasta yksi uusi juttu.”
”Sen auto ei oo pihassa, mutta sä voit sanoa sen mullekin kyllä jos se ei tule pian.”
”Ai niin säkin oot vielä siinä Camilla!”

Kun muisteltiin kuolleita, pysyttiin asiassa. Niklas ei ollut kuollut, eikä Marshallkaan. Keskustelussa toistui muutaman kerran se, kuinka outoa oli, että he lähtisivät. Eira oli jotenkin erityisen pahalla päällä, mutta oikea kiukku näytti muuttuvan esitykseksi, kun Alex huomautti, että hän osasi kyllä ruuvata Eiran kanssa tarvittaessa, vaikka Niklas olisikin kuinka korvaamaton. Vain Janna oli hiljaa, eikä mikään ihme. Kun olin kysynyt äidiltä joskus, miksi minun ja Allun kummit olivat sukulaisia, kun tavallisesti valittiin vanhempien ystäviä, äidillä oli ollut selitys valmiina. Vanhempien ystävät useimmiten katoavat joskus: välit viilenevät, elämä vie, muuttoja tulee. Sukulaiset eivät pääse yhtä helposti katoamaan. Onneksi Ellillä oli vaikka kuinka monta muutakin syliä. Janna kuitenkin menetti ystäväperheensä.

Kun keskustelu muuttui liian synkäksi ja suoraan sanoen sen oloiseksi, että Niklas olisi todella kuollut, päätin piristää sitä.
”Arvatkaa mikä on mun Niklasmuisto”, virnistin.
”Varmaa joku tyhmä…” Eira mutisi.
”Ennen kun se meni naimisiin, mä ajattelin hetken että vois viedä sen Marshallilta. Mutta ei sitä niin helposti vietykään”, paljastin. ”Kukaan ei varmaan tienny.”
”Hello kaikki tiesi”, Nelly sanoi säälivästi ja muut alkoivat nauraa. Vain Milan oli hiljaa, ja kun katsoin ylös, hän hymyili kohteliaasti niin kuin nukke.
”Älkää nyt viittikö”, hörähdin takaisin. ”Meistä olis voinu tulla vaikka mitä.”
”Niinku vuosisadan rakkaustarina”, Alex irvaili. ”Onks sulla edes ikinä ollu ketään oikeaa poikaystävää?”
Naurahdin. ”On mulla joskus ollu.”

Milanin sääret vaihtoivat asentoa äkisti. En katsonut häneen. Voi kuule kulta, kun se et ole sinä, josta minä puhun. Se on Hellevaaran Tiitus se. Vaikka sen tarinan olikin aika päättyä silloin, Tiitus olisi se ultimaattinen askelmerkki, johon kaikkia historian muita poikaystäviä verrattaisiin: minun ja muiden. Siis minä vertaisin. Kaikissa oli vikansa, ja Tiituksen ja minun viat hiersivät toisiaan niin, että oli pakko jatkaa eri teille, mutta muilta osin kaikki oli ollut hienosti. Sitä paitsi nytpä olin oppinut, etten yrittäisi ikinä väkisin olla ihmisen kanssa, joka häpesi minua niin, että olisin vain salainen —

Minun oli pakko vilkaista sittenkin ylöspäin. Milan hieroi ja venytteli niskaansa ja haukotteli. Hän oli maailman surkein esittämään rentoa silloin, kun oli hermostunut. Nytkin se meni läpi varmaan ainoastaan Eiralle, joka keskittyi vilkuilemaan häntä salaa. Tartuin Milanin jalkaterään, jota peitti valkoinen sukka, ja silitin hänen jalkapöytäänsä peukalolla niin kuin toisen kättä tavataan silittää. Minunkin nimeni voisi olla Tiitus Hellevaara, paitsi etten ollut niin kaunis.

”Se on kyllä eniten perseestä että kaikki hyvännäköset pojat lähtee tallilta”, Eira huokaisi dramaattisesti.
Hymyilytti. Melkein kaikki miehet olivat hyvännäköisiä. Vedessä täytyi olla jotain. Meille taisi tulla vesi kaivosta.
”Joo voi jeesus tollasia joiden hampaat on keltaset ja päin vittua ja jotka vaan kaivaa nenää tuolla eikä osaa käyttäytyä”, Alex pilkkasi ja osoitti Milania. ”Kaikkia saatanan Quasimodoja tänne vaan jää. Tollasii kääpiöitä niinku toi Oskari, hyi vittu oikeesti.”
”No ehkä, mutta Niklas sentään–”
”Sitä paitsi eksä oo kulkenu sen uuden, sen mikä sen nimi nyt on, Jessen perässä muutenkin? Ja hetkinen, mä ymmärsin että sä oot Noeulin kanssa?”
”Ai ooksä Noeulin kanssa?” Nelly kysyi.
”No en tiiä, ihme ristikuulustelu!” Eira ärähti.
”Et sä voi Niklastakin varata”, Alex päätti.
”No en kai kun se muuttaa pois!”
”Nii ja Hello näki sen eka”, Nelly sanoi.
”First see, first serve”, ilmoitin vakavana.
”Mut siis Niklaski lähtee sinne Venäjälle. Eli se ja Marshall on siis edelleen yhdessä” Nelly muistutti.
”No kai ny”, naurahdin. ”Me jaetaan se.”
”Vitut jaatte.”

Muut jatkoivat juoruamistaan, vaikka Nellyn ja Sonjan päät painuivatkin yhdessä kumaraan Nellyn puhelimen ylle. Janna oli hiljaa, samoin Milan. Niin olin minäkin, koska en saanut hellevaara-ajatuksia karistettua. Olin itse asiassa mennyt pidemmälle kuin Tiitus: oikein muistutellut Milanille, että me emme muuten ole yhdessä. Me emme kulje samalla autolla. Sinä et virallisesti ole käynyt meillä päinkään. Olin tainnut unohtaa, miten kauheaa se oli, kun toinen osoitti, etten ole tarpeeksi hyvä. Tästä minun ja Milanin touhusta ei tulisi pitkän päälle yhtään mitään muuta kuin sydänsurua, mutta ei tarkoitukseni ollut tuottaa niitä nyt jo, kaiken aikaa.

Sopivassa välissä venyttelin sen merkiksi, että aioin nousta ja lähteä. Sain liikettä aikaan myös Oskarissa ja Camillassa, jotka huojuttelivat selkiään kahvitaukonsa loppumista osoittaen. Silitin vielä Mielikkiä, joka ei paljoa ollut liikahdellut, ja nousin jaloilleni. Odotin, että edes muutama katse kiinnityi minuun, kun haukottelin mahtavasti.

”No nii. Me lähetään nyt kotia”, äänsin varmasti selkeästi ja ojensin nojatuoliin uponneelle Milanille käteni. Tuntui kuin hän olisi tuijottanut sitä parikymmentä minuuttia ennen kuin otti siitä kiinni. Hän katsoi tiiviisti maton kuvioita, kun vedin hänetkin jaloilleen. En päästänyt hänestä irti ennen kuin eteisessä. Siellä sain tuta Milanin version Alexin lanseeraamasta mitä vittua -eleestä. Siinä Milanin silmät pullistuivat ja avautuivat ammolleen, kun hän katsoi minua. Sitten hän ojensi kätensä kämmenet ylöspäin, sormet kouristusmaisiksi linnunkynsiksi kaartuneina ja elehti niillä terävästi ylös-alas. Sipaisin sormellani hänen jännittynyttä leukaansa, joka ei siitäkään rentoutunut. Sellainenkin kuin Niklas, jonka huomio sinkoili kirjaimellisesti pitkin seiniä, olisi kuitenkin huomannut, että kenkiä sitoessaan Milan hymyili salaa.

Muista oikea jääkaappikäyttäytyminen
Nelly seisoi jääkaapin vieressä kädet puuskassa ja mulkoili pöydän ääressä istuvia pahan näköisenä. Minunkin teki mieli luikkia eteisen kautta ulos häntä koipien välissä, vaikkei asia varsinaisesti edes koskenut minua.

”Se kauramaito juarahan ensin. Sitä ei jätetä pilaantumaan, kallista tavaraa!”
”Siinä on gluteenia”, sanoi Hello vähän laimeasti. ”Mä en voi syödä gluteenia. Tai juoda.”

Nelly veti henkeä niin että näytti suorastaan kasvattavan kokoa. Hello puolestaan tuntui kutistuvan pöydän ääressä.

”Jospas herra Ilves viitsisi edes yhren kerran vilkaista sitä tölkkiä, niin tietäisi, että siinä lukee gluteenitonta kauramaitoa. GLUTEENITONTA! Ja sä vedät joka tapauksessa kaksin käsin vehnäpullaa, niin että tuo sun gluteeninvälttelysi on parhaimmillaankin iso vitsi.”

Joku rohkea yritti vielä mutista siitä, että kahvi maistui pahalta kauramaidon kanssa. Sekään ei lepyttänyt Nellyä.

”No älä kaada sitä kahvias mopsinväriseksi! Panet vähän vähemmän sitä kauramaitoa, niin maistuu ihan tasan samalta kuin tavan maidon kanssa.”

Kiitin just luojaani siitä, etten juonut teetäni maidolla. Jos tee oli kuumaa, jäähdytin sitä mieluummin kylmällä vedellä. Sitä en tiennyt, että kuka oli alunperin tuonut kauramaitoa Hopiavuoren jääkaappiin, kun sitä useampi purkki näytti olevan. Ei tuoja tiennyt millaisen metelin sai aikaiseksi.

Tällänen keskeneräinen tarina tähä välii jonka halusin muute vaa julkasta
– Moi! Tervehdin karsinassa olevaa Eiraa. Nojasin koko painollani karsinan oven kaltereihin ja katsoin karsinassa seisovaa Eiraa, joka harjasi pehmeällä harjalla vapaana karsinassa olevaa Pasia.
Pasi mutusteli tyytyväisen oloisena karsinansa pohjalla olevia tuoreita heiniä ja pärskähteli.
Aika pian Eira tuntui tiedostavan sen asian, että katselin häntä, sillä hän alkoi vastaamaan katseeseeni, ja loi minulle kauneimman ja aidon hymynsä. Hänen suupielensä kääntyivät näyttävästi ylöspäin ja tytön siniset loistavat silmät olivat kaventuneet, jotka saivat hänen ihonsa rypistymään.
– Moi, Eira sanoi viimein ja katkaisi katsekontaktimme. Huomasin ihan pienen punan hänen poskillaan, vaikka hän yrittikin peitellä sitä katsomalla poispäin minusta.
– Mitäs sie? Kyselin.
Eira lopetti harjaamisen, ja käveli minun luokseni.
– Eipä tässä, harjailen hän tokaisi. Ja näytti kädessään olevaa harjaa vahvistaakseen sanomaansa.
– Tulitkos ratsastusta opettelemaan?
– Itse asiassa. Aloitin varovasti ja etsiskelin hieman sanoja, joilla aloittaa, loukkaamatta kuitenkaan Eiraa. – Olen ilmoittautunut ratsastuskouluun. Ilmoitin ylpeänä. Ja katsoin hiukan Eiran kasvon ilmeitä, nähdäkseni mitä mieltä hän oikeasti oli. Iloisen olemuksen tilalle tuli ihan pienen pieni pettymys.
Ensimmäisen ratsastuskokemuksen jälkeen emme olleet saaneet Eiran kanssa sovittua enää aikatauluja yhteen. Eiralla oli kuulemma ollut niin kiire tallilla, ettei ehtinyt minua opettamaan. Minä olin Eiran kiireiden takia ehtinyt käymään kerran tai kaksi koti kotona pohjoisessa tapaamaan Nikiä.
Siksipä ratsastuskoulu oli hyvä vaihtoehto tähän hätään.
– Äläkä ymmärrä väärin, tai loukkaannu. Sinun opetuksesi on ollut todella hyödyllistä ja olen kiitollinen siitä, Tokaisin nopeasti perään.
Eira kohautti olkiaan. – Ei se haittaa! Mutta on kiva, jos olen onnistunut olemaan sinulle avuksi. Hän sanoi jälleen iloiseen sävyyn. Luulen että hän hieman peitteli pettymystään, ja yritti esittää iloista puolestani.
– Haluatko tulla harjailemaan Pasia?
Ei tarvinnut sen enempää pyytää, kun jo riensin karsinaan sisälle ja matkalla nappasin ensimmäisen harjan käteeni minkä lattialla olevasta harjakassista löysin.

• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.

Tämä nyt on vähän tämmöistä tuotoksien vääntämistä Kevätkiemuroita varten, mutta kyllä se Hopiavuoreenkin liittyy.

Kevätkiemuroita, osa 2
Suunnittelimme Santun kanssa Kevätkiemuroita ja sinne menemistä. Tällä kertaa Santtu vain ei ollut hoitajana matkassa vaan ihan oikeana kilparatsastajana.

”Se mun luokka on ihan heti ekana aamusta. Se alkaa ysiltä jo. Ja silloin pitäisi olla jo verryteltynä, vähintään, jos sattuu oma vuoro olemaan heti alussa”, sanoi kisan tietoja tutkiva Santtu. ”Ja sulla on ihan vika luokka. Me joudutaan olemaan siellä koko päivä.”

Huitaisin kädelläni sen huolen pois.
”Ei se mitään haittaa, nää on niin pienet kisat joka tapauksessa. Aikainen lähtö kyllä on, mutta ei sekään mikään mahdoton, kun ei tuo Helmipuro tuon kauempana ole. Asia olisi pikkuisen eri, jos nämä kestäisivät viikon ja sulla olisi luokat ekana päivänä ja mulla vikana. Semmoiset kuin Pariisi oli.”
”Se on kyllä totta.”
”Mutta joo, sä pääset ehdottomasti kyllä mun kyydissä sinne. Traileriin menee kuitenkin kaksi hevosta. Ja tavarat mahtuu kyllä.”
”Kiitos tosi paljon kyllä kyytitarjouksesta. Kai iskäkin olisi voinut lähteä, jos olisi saanut jostain trailerin lainaan, mutta ei nyt sitten tartte.”

Santtu mietti vähän aikaa otsa kurtussa.
”Mutta niin, siitä vaan kun Tihku on tamma, niin mitenköhän se menee Aaveen kanssa samassa traikussa?”
”No Aave on tuntunut matkustavan tammojen kanssa ihan siististi eikä se nyt muutenkaan niistä erityisesti välitä. Sitä en tiedä mitä tapahtuisi, jos Maj olisi mukana matkassa, mutta eihän tuo nyt ole ollut Tihkusta niinkään kiinnostunut.”
”Mutta entä jos Tihkulle tulee kiima just sopivasti? Mä en tiedä yhtään että miten noi sen kiimakierrot menee. En tiedä sitäkään, että miten se käyttäytyy, että kannattaako siinä tilanteessa lähteä kisoihin ollenkaan.”
”En mäkään kyllä niistä tiedä. Sittenhän sen näkee. Onhan siinä traikussa se levy välissä, ettei ne nyt ihan suoraan kosketuksiin pääse keskenään. Mutta jos näin käy, niin voi tulla kyllä mielenkiintoinen päivä meille molemmille…”, sanoin naurahtaen.

Santtukin tirskahti.

”Mutta Lakkaman Simo sanoi joskus, ettei kisoja voi tilata just niille päiville kun itsellä sattuu olemaan hyvä hetki”, jatkoin. ”Että se on vain mentävä ja tehtävä kunkin päivän paras suoritus. Joskus menee suoraan sanottuna ihan päin mäntyä ja se on parasta mihin just silloin pystyy, mutta ei sille mitään oikein voi.”
”Se oli varmaan ihan oikeassa.”

Tulip Carnivalin järjestelyt

Eetu katsoi minua sillä ihme ilmeellään keittiön pirtinpöydän ylitse. Se oli semmoinen ilmeetön ilme, joka ei kuitenkaan ollut sama kuin se, kun kasvoilla ei ollut ollenkaan ilmettä. Tämä kasvolihasten rentous ja tuijottava katse kertoivat tympääntyneisyydestä.

”Oliko muuta?” Eetu kysyi kuitenkin niin asiallisesti, että aikoi toteuttaa kaikki esittämäni toiveet.
”Oli”, vastasin saman tien.
”No?”
”No Typyn elikkä mun ainoan tyttövauvan lisäksi –”
”…sullon käsittääkseni nykyaikana Lallerokin…”
”– mä lasken sun käsiisi mun ainoan serkkulikkani –”
”Ei soo sun serkkus se Eira. Ja jos se olis, niin sullolis vähintään neljä–”
”– hengen ja terveyden.”
”Kyllä minä siitä hualen pirän iliman tätäkin.”
”Joo, mutta sä et tajua ettei Eira oo ollu ennen ulkomailla. Siis ikinä. Tai no Ruotsissa ja Virossa mut ei niitä silleen lasketa ulkomaaksi. Sitä pelottaa.”

Eetu tuhahti. Se ääni olisi voinut kieliä siitä, että hän oli eri mieltä. Hän liu’utti kahvikuppinsa pöytää vasten kädestä toiseen ja katseli sen maidottomiin syvyyksiin. Sitten hän nosti katseensa takaisin minuun, eikä se ihme ilmeetön ilme ollut muuttunut miksikään.

”Tottahan sitä peliättää, muttei se anna mun ittiänsä hyysätä. Soon miälestänsä kauhian aikuunen.”
”Joo mut siks sä hoidatkin sitä salaa. Kysyt jotenkin ovelasti et onks sillä nyt kaikki joukossa ja muistaakse mihin sen pitää mennä. Se on varmaan ihan sairaan iso se kisapaikkakin. Siellä on kaikkia ulkomaisiakin siellä Tulip Carnivaleilla ja aivan eri meno kun jossain täällä.”
”Eikö nua Sonjat ja tuallaaset olis ovelampia kyselemähän ja tiätääs vähä enempi…”
”Varmaan, mut mä nimitän sut sen huoltajaksi sillon kun mä en oo paikalla. Sä suojelet sitä ruumiillas ja hengelläs. Ja katot että se syö tarpeeksi.”
”Jaha. Justihin. Selevä sitte.”

Eetu ei ehkä muistanut, että Eira oli täysi-ikäinen ja huoltajaton, tai että hänen huoltajansa olivat olleet lapsena hänen isänsä ja äitinsä, kun huoltajuuden siirto meni läpi niin helposti. Eetu vain katseli kahvikuppiinsa ja nosti sen sitten huulilleen, mutta ei juonut oikeasti, koska ei nielaissut. Katse seurasi kuppia takaisin pöytään. Kuului rykäisy: merkkiääni sille, että Eetullakin oli asiaa. Sitten hiljaisuus jatkui hyvän aikaa. Tiesin odottaa hoputtamatta.

”Sullakin on sitte hommia täälä”, Eetu sanoi lopulta. ”Niiren kisojen aikahan.”
”Tiedän tiedän.”
”Pasin pitää saara liikuntaa eres neliästi viikos. Ja kaikki muutkin pitää kattua niinku aina… Ja…”
”Juu.”
”Mun miälestä saisit jäärä tähän asumahan koiraan kans siksi aikaa… Ei olis Nelly aiva yksin. Yällä varsinki sais olla koiria… Mielikkiki on niin piäni jottei se peliätä ketää. Ja Noan se peto pitää ruakkia kans jos sen ruakapäivä osuu justihin siihen, ja Nellyä minen paa ittiänsä kärmehelle syättämähän.”

Naamioin tirskahduksen yskähdykseksi. Mitähän vaaroja Eetu pelkäsi? Siis Noan lähinnä nukkuvan ja tiukasti lasiensa takana vankina olevan käärmeen lisäksi? Hopiavuoren tuvan ovi oli ollut lukossa viimeksi joskus ennen minun syntymääni, ja tallinkin ovessa killui avain silloinkin, kun joku sen väänsi lukkoon. Tuskin sitä edes sai enää irti lukkopesästä. Ihan kaikkina öinä ja kaikkina päivinä kuka tahansa murhamies voisi vain kävellä sisään mihin tahansa rakennukseen. Otsonmäellä, jossa kaikki tunsivat kaikki, niin ei kuitenkaan ikinä kävisi. Nelly olisi Tulip Carnivalin aikaan ihan yhtä turvassa ja ihan yhtä vaarassa kuin Eetun ollessa kotona. Sitä paitsi jos joku todella tunkeutuisi Hopiavuoren tupaan, kyllä se olisi Nelly, joka suojelisi paitsi minua ja koiria, myös Eetua itseäänkin. Jos Eetu pelkäsi susia, jotka lurkkivat yhä jopa Otsonmäen keskustassa, silloinkaan minusta tai koirista ei olisi kauheasti hyötyä. Varsinkin minä ja Lallero olisimme susille loistavia makupaloja: pulleita syödä ja liian hitaita juoksemaan karkuun. Tai ehkä suunnitelma oli juuri se: minut ja Lallero uhrattaisiin susille. Nelly ja Jeppe ehkä pystyisivät pelastautumaan vaikka autoon, jos meidät syötäisiin ensin. Vaikka Nelly kyllä varmaan judopotkisi susiakin kuonoon, jos täytyisi.

”Ooksä Nellylle sanonu että aiot laittaa sille lastenvahdin?” kysyin, koska ei Eetu kuitenkaan tasan varmasti ollut sanonut, ja Nelly saisi holhoamisesta ison raivarin.
”Emminä oo sanonu. Enkä meinaa. Sinä voisit sanoa.”
”En varmaan sano, mä haluan elää!”
”No. Sitten minä sanon sille jotta sua peliättää niin jotta haluat nukkua täälä. Sullon vaikka… Jaa, sullon vaikka käyny joku rämppäämäs ovikelloa yät läpehensä pari viikkoa ennen niitä kisoja.”
”Ja se menee muka Nellylle läpi?”
”Menöö tai ei niin minen sille ainakaan sano jotta sen ei oo kiva olla yksin täs. En minä ny hullu oo.”

Niin se oli päätetty. Minä katsoisin tallin perään, eli tekisin niin kuin Camilla käskee, ja katsoisin Nellynkin perään, eli tekisin niin kuin Nellykin käskee. Eetu puolestaan huolehtisi, että Eiralla olisi kiva ja turvallinen reissu, ja että Typy tulisi terveenä ja iloisena takaisin kotiin. Sanoin vielä muodon vuoksi, että me aiomme sitten Nellyn kanssa grillata täällä kahdesti ja käydä kaupassa vain kerran, niin että jääkaappi täyteen sitten. Sille Eetu pyöräytti silmiään ja nousi kaatamaan kylmenneen kahvinsa lavuaariin.

Kansalliset espanjaviikot

”Jumalan terve, hyvä väki”, Hello sanoi ylväästi purjehtiessaan keittiöön sipsuttavin askelin ja molemmat kädet omituiseen teennäisen arvokkaaseen tervehdykseen nostettuina. ”Hyvää päivää, Nelly Anastasia Jokikannas”, se vielä lisäsi ja kumarsi hiukan ennen kuin kääntyi kaivamaan kuppia kaapista.
”Onks sun toinen nimi Jokikannas? Ei ku siis Anastasia?” Eira kysyi heti riemastuneena.
”Ei”, Nelly sanoi lyhyesti kohottamatta katsettaan lehdestä tai viitsimättä nielaista pureksimaansa keksiäkään.
”Minäpä otan tästä tätä gluteenitonta kasvimaitoa”, Hello toimitti yhä kovin ylhäisenä ja sai Nellyn mulkaisemaan itseään. Ne pitivät yllä äärimmäisen intensiivistä ja Hellon osalta aavistuksen pullottavasilmäistä katsekontaktia koko sen ajan, kun Hello lorotti kauramaitoa kuppiinsa.
”Sä voit syödä noita”, Nelly sanoi keksipakettia tökäten, kun Hello viimein kääntyi laittamaan maidon takaisin jääkaappiin.
”Kiitsa”, Hello ähkäisi ja istui viereeni unohtaen olla ylhäinen enää. Painoin häntä kyynärpäällä kylkeen, jotta hän ymmärtäisi jäädä penkin reunalle eikä lähestyisi minua tai Aku Ankkaani enää milliäkään.
”Ne on gluteenittomia kans”, Nelly sanoi.
”Jaahas, mitäs nää — Dumle? Joo-o, joo-o, ooksä Alex jo saanu?”
”En mä halua”, mutisin ja vedin Aku Ankkaa vielä hieman kauemmas.
”Ne on ihan sulle siihen jätetty”, Nelly tokaisi.
”Ai kun se on gluteenitonta.”
”Jes söör.”

Aku Ankka loppui, mutta minulla oli kahvia vielä. Poimin tyhjäksi menneen keksipaketin ja käänsin sen ympäri. Ruokapöydässä, niin kuin vessassakin, täytyi aina lukea jotain. Eirakin tutki kännykkäänsä ja Nelly Ilkka-Pohjalaistaan. Vain Hello katseli ikkunasta ulos pääni ylitse ja hengitti ärsyttävästi nenänsä kautta pureksiessaan pahoja keksejään. Gluteenittomien keksien paketista ei edes riittänyt luettavaksi kauaa.

”Mitä se gluteeni oikeestaan ees on?” kysyin samalla kun se tuli minulle mieleen.
”Mm”, Hello äännähti suu täynnä ja etusormi ojossa sen merkiksi, että oli aikeissa vastata, ja nielaisi mahtavasti. ”Se tulee englannin kielen sanasta glute. Se on sellanen hormoni, jota lisätään geenimuunneltujen viljojen pakaroihin.”
”Mee ny mehulle siitä”, mutisin Hellolle, koska nyt vain on niin vammainen.
”Sä voit myös joskus vastata, että en tiiä”, Nelly sanoi.
”Joo varsinki jos se meinaa vaan rääkätä Noeulia!” Eira sanoi yhtäkkiä kimakasti.
”Mitä se teki sille?” naurahdin.
”Hei! ’Se’ istuu tässä näin!”
”Noeul kysyi siltä, miks noissa lehdissä lukee ale ale ale. Toi sano et koska on kansalliset espanjaviikot ja suomalaiset kirjottaa ale kun se lausutaan meillä olé. Sitte se, siis Noeul, menee tuolla tosissaan toimittamassa tollasia.”
”Toi ei ees ollu niin hyvä kun se, kun se kysyi multa että mikä toi kuivauskaappi tuolla on.”
”Sä oot paska”, Eira tuomitsi.
”Eiralla on tossa pointti”, sanoin Hellolle, kun hän jo veti henkeä.
”Vaikka on se Noeulkin vammanen kun kysyy tolta mitää”, Eira tokaisi. ”Luulis oppivan kerrasta mut ei.”
”Sä et saa rääkätä enää ulkomaalaisia”, Nelly sanoi lehtensä takaa rauhallisesti.
”Pitää siirtyä sit kotimaisiin”, Hello mutisi. ”Hei Alex–”
”Ei!” sanoin heti. ”Mä tunnen sut jo. Turha yrittää mitään.”
”Mitä? Mä olisin vaan kysyny että lähtisitsä hakeen mun kaa kananmunia.”
”Mitä vitun kananmunia!”
”No Kinder-munia tietenkin. Me ei saada niitä kato enää trullittelemalla niin mä sanoisin että ostetaan kaikille yks, paitsi mulle ja Ellille kaks koska mä oon niin iso ja Elli niin pieni. Ja kun me käytetään mun rahaa kumminkin.”
”Kuulostaa ihan kahden ihmisen hommalta juu.”

Olin ehtinyt kokea jo aika paljon oman elämäni aikana, mutta mikään siitä ei ollut valmistanut minua tällaiseen. Vuosi oli alkanut niin lupaavissa merkeissä, olimme ehtinteet suunnitella vaikka mitä. Ja sitten kaikki tuntui päätyneen vähintäänkin betonimyllyn höykkyytettäväksi, sellaisen minkä sisällä oli vielä vähän kuivunutta betonia jäljellä mikä irtautui pala kerrallaan myllytykseen mukaan.
Pahinta tilanteessa oli se, että vaikka tilanne tiedettiin niin elämän oli pakko jatkua. Kukaan meistä ei voinut tiputtaa täysin kaikkea ja jäädä paikoilleen.
Hieroin vasemman käden peukalon tyveä voimakkaasti, katsoen kuinka iho punersi jo hieman voimakkaan hankauksen voimasta. Kohensin asentoani kuljetusauton lastaussillan reunalla, ja katsoin suurpiirteisesti jonnekin Sonjan ja Jannan välille.

“Äidilläni on keuhkosyöpä”, sain lopulta sanottua asian joten kuten ääneen. Tuntien välittömästi kuinka henkitorvi olisi puristunut kasaan. Sen sanominen ääneen tuntui samaan aikaan suoraan sanottuna pelottavalta. Ihan kuin sen sanomatta jättäminen olisi jotenkin pitäny asioiden todellisen laidan poissa, ja nyt kun sen sanoi ääneen se oli vasta totta. “Etäpesäkkeitä näkyi päässä, rinnassa ja keuhkoissa. Sitä ei voi leikata, eikä parantaa.” Vaati kaiken keskittymisen että sain pihistyä äänen ulos kurkusta.

Hiljaisuus oli jo itsessään aivan riittävä vastaus, minkä ymmärtäminen ei vaatinut sitä että olisin katsonut kenenkään paikallaolijan kasvoja. Hyvä niin, koska oli tarpeeksi vaikeaa pysyä kasassa kun tuijotti millon puiden latvoja, omia käsiä tai kengänkärkiä. Pyyhkäisin nopeasti kasvoja toisella kädelläni.

“Meidän paikka täällä suomessa on laitettu vuokralle, ja kesän aikana muutamme…toistaiseksi, äitini vanhempien luo Englantiin koska ymmärrettävästi hekin haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan. Ja talvea ajatellen, siellä talvi on äidille helpompi. Kovat kuivat pakkaskaudet aiheutti jo viime talvena ongelmia, mikä näemmä johtui.. tästä.. Isän sisarukset pitävät huolta Venäjän tallista ja muusta”, selitin tilannetta alamäkeä pitkin vyöryvän kiven tavoin.

Katsoin olkani yli kuljetusauton sisälle. Peremmälle lastattu tummanpuhuva ori tömisytteli jalkaansa lattiaa vasten vaativaan sävyyn, kuin tiedustellakseen mikä oikein maksoi. Oscarista näkyi vain kaviot väliseinän takaa, mutta maahan putoilevista heinänkorsista päätellen se oli jo uppoutunut tarjolla olevaan heinäverkkoonsa.

“Eiköhän me joskus tulla täällä käymään”, kommentoin lyhyesti. “Sinulle vanhempani pyysivät välittämään viestin että tilanteesta huolimatta, olet tervetullut käymään niin Venäjällä kuin myöhemmin Englannissakin jos haluat”, selitin katsoen Sonjaan päin, “Ja sinä, Rasmus ja Elli olette yhtälailla tervetulleita kylään”, lisäsin ja katsoin Jannaa päin.

Lopulta oli pakko alkaa toimimaan, minkä takia vääntäydyin ylös lastaussillalta ja suljin auton ovet ja luukut. Jos kyseessä olisi ollut ihan vain tiedossa olevan mittainen hetkittäinen poistuminen Hopiavuoresta, olisin varmaan tyytynyt tavallisiin ‘heippa nähdään kohta’ rutiineihin. Mutta koska lähtö oli tällä kertaa pysyvä niin halasin molempia, sekä Nellyä joka lipui reippain askelin takaisin tuvalta tallin edustalle. Eetun kanssa vaihdoin reilun kädenpuristuksen kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin kiipesin kuljetusauton hyttiin.
Annoin katseeni kiertää vielä kertaalleen ympäri pihamaata, tuntien pientä lämpöä niistä kaikista hetkistä mitä täällä oli tullut vietettyä ja koettua. Mutta samalla se aiheutti myös pienen pistävän tunteen jossakin, koska Hopiavuorta ja sen väkeä tulisi auttamatta ikävä.
Käänsin avainta virtalukossa, heilutin kättäni vielä kerran sivummas siirtyneille tallilaisille, ennen kuin lähdin hitaasti ajamaan pois pihasta.

//Kiitos näistä mahtavista vuosista mitä sain teidän seurassa täällä kokea!<3
Kuka tietää jos joskus pystyy kirjottaan taas, ja pari vierailevaa naamaa pyörähtää tuvassa pullakahvilla. Mutta siihen saakka, Kozlovit jatkaa arkeaan toivoen että saavat vielä mahdollisimman paljon yhteistä aikaa Anicen kanssa. Keskustassa voi tulla tarvittaessa tökkimään.

Ikävä

Kellosta kuului sitten rasittava ääni, kun sitä kuunteli keskellä yötä. Olin ollut koko viikon Hopiavuoren hevostallilla, ja se oli sopinut minulle erinomaisesti. Täällä oli jotenkin enemmän ilmaa kuin rivitalokolmiossa kotona tällaisena vuodenaikana. Nellystä oli koko ajan seuraa, mutta ei rasittavuuteen asti. Hän ei myöskään yöllä kauheasti minua käpälöinyt, vaikka olinkin nukkunut ensimmäisen ja ainoan kamalan sohvallanukkumisyön jälkeen yöni hänen vierellään. Ihan pari kertaa vain hän oli kai kuvitellut olevansa Eetun vieressä ja halannut minua erehdyksessä, mutta ei se nyt ketään haitannut. Sängyllä oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi viileää, vaikka meitä oli koirat mukaan luettuna siellä viisi. Mielikki vei tietenkin eniten tilaa.

Nyt ei kuitenkaan uni tullut, vaan kellon raksutus tuntui äänekkäimmältä asialta maailmassa. Teki mieli nousta viemään se ulos, mutta olisin herättänyt kaikki koirat ja Nellynkin. Sitä varten makasin selälläni ja katselin kattoon. Ei oikeastaan väsyttänyt. Olisin halunnut tehdä jotain. Mitä tahansa. Katsoa telkkaria vaikka, tai oikeastaan… Olisin halunnut soittaa joko Jannelle tai Milanille. Jostain syystä koti-ikävä ja yksinäisyys puristivat rintaa, vaikka olin tutussa paikassa tutun ihmisen vieressä.

Nelly oli rauhaton nukkuja. Missään asennossa ei kuulemma ollut hyvä. Kauhean vaivalloisen kuuloisesti hän pyörähti ympäri, käänsi kasvonsa minua kohti. Hetken maattuaan hän liikahti vielä vähän. Hän hengitti suoraan korvani alapuolelle kaulalleni. Kutitti. Raapia ei voinut. Nenääkin kutitti. Teki mieli liikutella jalkoja.

Kun ei kerran väsytä niin ei. Nousin varovasti istumaan. Nelly ynähti. Jerusalem nosti valppaana päätään, mutta silitin sen niskaa.
”Nuku vaan siinä niin. Isi käy tuolla noin vähä…”

Nousin ja hiivin hyvin varovaisesti makuuhuoneesta. Kuulin mennessäni, miten Nelly niiskutti. Joku koirista maiskutti ja vinkaisi haukotellessaan. Otin puhelimeni olohuoneen pöydästä mukaan keittiöön ja napsautin tiskipöydän päällä olevan pienen loisteputkivalon päälle. Se kajasti keltaista. Pian kuului pienten kynsien rapina parketilla ja Mielikki istui huojuen nojaamaan säärtäni ja haukottelemaan. Se näytti keltaisen valon kajossa melkein yhtä harmaanaamaiselta kuin Jeppe oli.

Selasin Instaa hetken, mutta se ei ainakaan auttanut virkeään ja yksinäiseen olooni. Hinkkasin nenääni ranteeseeni oikein kunnolla ja yritin ainakin minuutin verran ajatella, että menisin kuitenkin vaikka sohvalle kokeilemaan nukkumista uudelleen. Teeskentelyähän se ajatus oli. Pyöräytin silmiä itselleni ja etsin WhatsAppista profiiilikuvan, jossa pieni suhru, joka oli Milan, häämötti keltaisen hevosensa kanssa suulin edessä. Sitten painoin videokameran kuvaa ja odotin hirveän pitkän ajan.

Ruudulle ilmestyi pörrötukkainen Milan silmät ristissä. Olo oli parempi heti. Kiitin Jumalaa mielessäni nykyteknologiasta.

”Mitä hätänä?” Milan kysyi unesta sammaltavalla äänellä.
”Mulla oli ikävä sua.”
”Keskellä yötä? Tapahtuiko jotain? Sä olet kunnossa?”
”Joo, eiku mä en saanu nukuttua.”
”No minä sain…”
”Okei, oli paska idea soittaa. Myönnetään. Mee takas nukkuun.”
”Ei mä nyt enää nuku sitten. Kello neljä. Odota mä menen vessaan puhumaan, Oskari herää.”
”Nukutsä oikeesti alasti jonkun Oskarin vieressä?”
”Ei mä ole alasti, hullu.”
”Aika alasti olevalta näytät.”

Milan tuhautti nenäänsä ja näytti kameralla alaspäin kävellessään hämäryydessä. Hänellä oli siniruudulliset flanellihousut: ne hirveät ja virttyneet, joihin olisi kuulunut samanlainen paita. Sitä Milan ei käyttänyt koskaan, mutta Vasilje tykkäsi maata sen päällä. Olisin käpälöinyt Milania enemmän kuin Nelly minua täällä, jos olisin ollut Oskari.

”Sitä paitsi Oskari nukkuu omas sängys”, Milan haukotteli. ”Mä omassa.”
”Emmä nyt aivan tosissani kyllä kysyny.”
”Sinusta ei tietä. Eikö sun pitää kohta talliin kans?”
”Joo… Parin-kolmen tunnin päästä oikeestaan vasta.”
”Haluatko sä mä lähden huomenna illalla jo kotia? Voin tulla. Jos sulla on paha mieli siellä yksin. Ei haittaa.”
”Eiku oo vaan siellä. En mä nyt joka yö vaan valvo ja odota sua kotia.”
”Tosi harmi. Mä luulin sä rakastat mua.”
”En mä oo ikinä semmosta väittäny. Tuutko kattoon mun kanssa hevosia?”
”Häh?”
”Tarkotan siis siinä videopuhelussa. Vai voiks talliin mennä kun ne nukkuu niin jonkun videopuhelun kanssa?”
”Äh, senkus menet. Näytät mulle vaikka Sintti. Mä saan sitten kohta sanoa Oskarille kun se herää, että näin sen ja se hyvin voi.”

Kun vedin Nellyn hupparia ylle ja Eetun lipokkaita jalkaan, Milanin katse virkeni ja puhe notkistui vähemmän puuroiseksi. Tuntui aika hyvältä, että hän olisi tullut jo seuraavaksi yöksi kotiin, jos olisin halunnut. Niin hullu en ollut, että olisin halunnut! Mutta olihan se kiva tietää silti. Niin kuin sekin, että hän tuntui suorastaan ilahtuvan, kun hänelle soitti neljältä aamulla. Nyt virottuaan hän nauroi ja toimitti siihen asti kehnosti menneistä kilpailuistaan ja Noeulin hienosta voitosta. Chaille piti kuulemma myös kertoa aamulla, että Pondista oli näköhavainto!

Yö oli viileä ja oloni tuhat kertaa parempi ja unisempikin, kun rohisuttelin kalanmallisissa flipflopeissa sorapihan ylitse kohti pimeää tallia. Kai Milanin kaltaiselle miehelle pitäisi joskus siitä rakastamisestakin ruveta puhumaan, mutta kun se teki kaikesta aina niin sotkuista ja pelottavaa. Sitä paitsi meidän jutullamme oli päättymispäivä, joten hauskaahan tässä vain pidettiin eikä ketään rakastettu.

Jatkuu Kissin päiväkirjassa.

Juoksin kiireellä talliin. Eira oli eilen illalla viestittänyt, että hänellä oli tärkeää asiaa, eikä hän tietenkään voinut sitä kertoa millään muulla tavoin kuin kasvotusten.
Ovensuussa pysähdyin niille sijoilleni ja jäin tuijottamaan täysin tyhjää ja hylätyn tuntuista tallia. Kaikki karsinat olivat tyhjillään eikä yhtään hevosta näyttänyt olevan niissä. Olivatkohan kaikki hevoset jo päässeet kesälaitumille? Ei kai nyt vielä sentään, elettiin sentään vielä toukokuuta, ja hepat pääsisivät vasta kesällä. Niin Eira oli minulle sanonut.
– Pöö! Kuului äkkiä korvan juuresta. Säpsähdin hiukan, en sentään pelästyneisyydestä, vaan siitä että olin ollut niin ajatuksissani.
Kääntyessäni tiesin jo, että takanani seisoisi Eira. Tällä kertaa hänen pitkät vaalean blondit hiuksensa olivat auki hiukan kiharalla, ja hän nauroi tätä äänekästä ärsyttävän kuuloista kikatuksen tapaista naurua.
– Mitä asiaa sinulla olikaan?
– Ei oikeastaan mitään, halusin vain nähdä sinut. On ollut ikävä! Ja koska muista tallilaisista ei ole tällä hetkellä mitään seuraa, niin sinä tulit mieleeni.
Niinpä tietysti, olin siis kiireellä puoli kävely juoksu vauhdilla kiirehtinyt tänne, vain sen takia, ettei tytöllä ollutkaan mitään asiaa minulle. Mutta noh, Eirahan oli Eira. Ja tyttö sai sen anteeksi söpöytensä takia.
– Miten ratsastuskoulussa menee?
– Noh, se ei alkanutkaan vielä.
– Koska se sitten alkaa?
Kohautin vain olkiani vastaukselle. En itsekään tiennyt koska tunnit alkaisivat, mutta tallinpitäjä oli luvannut, että ilmoittelisi jollain tapaa tuntien alkamisesta. Toinen asia mitä en ollut vielä selvittänyt oli, etten tiennyt kuinka kaukana ratsastuskoulu sijaitsi täältä. Joten olin henkisesti valmistautunut siihen, että joutuisin taas reissaamaan ympäriinsä. Hopiavuorta en siltikään jättäisi, vaikka kävisin toisella puolella maailmaa tunneilla. Täytyisi vain jotenkin saada aikaa järjestymään molempiin. Ja kaiken kukkaraksi, täytyisi kotopuolessakin käydä aktiivisemmin moikkaamassa kavereita ja äitiä, sillä heitä minulla alkoi olla koko ajan enemmän ja enemmän ikävä.
– En tiedä, vastasin vain.
– Missä olet ollut, minulla on ollut täällä tylsää, kun et ole ilmoitellut paljoa itsestäsi mitään!
– On ollut menoja, kävin kotopuolessa moikkaamassa ystäviäni ja viettämässä heidän kanssaan aikaa.
– Onko heitä paljon? Olisi mahtavaa tavata heidät kaikki joskus, ja vielä mahtavampaa olisi nähdä missä sinä asut, haluan nähdä ystäväsi!
– Ei paha idea. Mutustelin hetken aikaa Eiran sanoja. En nähnyt mitään estettä tälle suunnitelmalle.
– Itse asiassa, sinä muistutat paljon Nataliaa, et siis ulkonäöllisesti, vaan olette molemmat aika samanlaisia. Tuollaisia ilopillereitä.
Naurahdimme molemmat samaan aikaan.
– Kättä päälle? Ojensin käteni, johon Eira löi omansa. Eiran käsi tuntui niin pieneltä omassani, sekä lämpimältä mutta hiukan hikiseltä samaan aikaan. En olisi halunnut irrottautua siitä.
– No, oletko miettinyt miten jatkat täällä? Eira irrottautui jotenkin nolostuneena kädenpuristuksesta, mutta katsoi minua ihailevasti sinisillä silmillään, kuin ei haluaisi irrottaa katsettaan minusta. Minäkään en halunnut irrottaa katsettaan hänen sinisistä silmistään.
– Ajattelin, että minua kiinnostaisi alkaa hoitamaan, edes kokeilemaan.
Eiran kasvot alkoivat loistaa. – Tiedän sinulle sopivan hoitohevosen. Sä aloitit Pasilla, joten Pasi on loistava vaihtoehto sinulle, sulla on jo tuntumaa Pasiin enemmän kuin muihin hevosiin! Sitä paitsi, se olisi taas loistava tilaisuus saada viettää aikaa sun kanssasi, kun minä opettaisin sinua alkuun!

• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
• Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.

”Jesse!”

Se reppana ihan säikähti. Hän oikein hypähti ilmaan, kun väijytin hänet Eiran raahatessa hänet ovesta sisään keittiön puolelle.

”No?” Jesse-reppana sai sanottua kuitenkin rohkeasti kuin mikä.
”Mä sanoin sulle että älä pelottele sitä”, Alex mutisi viereltäni.
”Luulekko että se osaa muuten kommunikoida?” Oskari mutisi takaisin pöydän toiselta puolelta ja hörppäsi kahviaan katse edelleen Ilkka-Pohjalaisen urheilusivussa.
”Jesse-Jesperi kun mä kuulin, että sä oot ryyppyrahoja vailla”, aloitin noista kahdesta negatiivisesta hepusta välittämättä ja viitoin samaan aikaan Jesseä tulemaan nopeammin pöydän ääreen ja Oskarin viereen istumaan.
”En mä silleen ryyppää”, Jesse sanoi ihan totisena. Oskari väisti kauemmas, kun hän istui alas, mutta ei keskeyttänyt lukemistaan tai kahvin imuuttamistaan.
”Karkkirahaa sitten.”
”Mä en sitten sanonu sille mitään siitä sun koirahommasta vielä”, Eira väitti narisevalla äänellä, vaikka juuri häneltä olin kuullut tämän taivaasta tipahtaneen ratkaisun suureen pulmaani.
”Anna Jesselle kuppi ja kahvia”, komensi Alex, joka tiesi totuuden.
”Mä oo mikää sen palvelija! Ottaa itte!”
”Anna nyt sille kun sillä on Hellon kanssa bisneksiä.”
”Ai sä oot se Hello”, Jesse yhdisti ja outo tunnistamisen valo syttyi hänen silmiinsä. Eira oli juorunnut muustakin kuin koirista.
”Joo ja mä olisin erittäin kovasti vailla semmosta luotettavaa koiran hoitajaa ensviikon lauantai-sunnuntai yöksi meille kotia. Tunnetko yhtäkään sellasta?”
”Millasia ne sun koirat on?” Jesse kysyi hymyillen. ”Vai onks Mielikki sun..?”
”Ei Mielikki oo mun, mutta ne on semmosia hyvin samanlaisia kun Mielikki…”
”Älä valehtele sille!” Eira rääkäisi ja iski Jessen eteen kahvia niin että poikaparka hypähti taas ja kahvi oikein loiskahti pöydälle. ”Sori.”
”Hae paperia”, Alex sanoi.
”Haista-” Eira aloitti, mutta käänsikin saman tien selkänsä.
”Ne on semmosia äärimmäisen kilttejä.”
”Ja satakilosia!” Eira kanteli talouspaperirullalla Jesseä osoitellen. ”Mä en käsitä miks Jesse pitää pistää heti hoitaan jotain jättiläishirviöitä.”
”Jos se pärjää Pasin kanssa, se pärjää vaikka leijonan kanssa”, sanoin Eiralle.
”Silti. Eiks se vois hoitaa ensin vaikka sitä Mielikkiä?”
”Mielikkihän on peto verrattuna mun koiriin!”
”Antakaa nyt sen itte päättää saatanan talipäät!” Alex ärähti. ”Jesse ne on oikeesti isoja koiria. Ja oikeesti kilttejä koiria. Mutta niillä on aivan järkyttävä paskavarvas omistajana. Sinuna mä haluaisin ensin nähdä ne. Lallero ainaki kuolaa aivan saatanasti.”
”Onks sen nimi Lallero? Vähän hyvä nimi”, Jesse kehui. Päätin pitää hänestä.
”Itse asiassa hän on Lentävä Lallero Ilves. Ja toinen on Jerusalem Antti Matias Ilves”, esittelin ylväästi. ”Haluuksä nähdä kuvia?”
Jesse oli jo avaamassa suutaan nyökyttäen, mutta Eira ehti huutaa väliin.
”Et todellakaan halua! Se ei näytä mitää yhtä kuvaa niinku normaali ihminen vaan viistoista tsiljoonaa ja sit me ei ehditä enää mitään! Tuu! Me mennään nyt takas talliin, kun täällä keittiössä on vaan kaikkia paskoja! Paitsi sä Oskari, sä et oo paska. Mutta te kaks ootte!”
”Mä en oo saanu juoda vielä mun kahvia”, Jesse sanoi Eiralle, joka yritti kammeta häntä käsivarresta mukaansa.
”Ota se mukaan! Eksä muista et Sonja tulee ihan just ja me saadaan kattoo kun se ratsastaa.”
”Muistan mä mut–”
”Mitä meinaat, Jesperi? Tarttekko miettimisaikaa? Vai tuuksä huomenna että mä otan ne mun lapset joukkoon ja näet kuinka erinomaisen mahtavia ne on.”
Jesse-parka oli sanomassa jotain, mutta nauroi, kun joutui antamaan periksi Eiran kiskomiselle. Hän katosi kammettuna samasta oviaukosta kuin oli tullutkin, ja pöydän vahakankaalle jäi vain kahviläiskä muistoksi.
”Mä en tajua miten kukaan uskaltaa käydä täällä kun sä ja Eira pelottelette heti kaikki”, Oskari tuumasi, vaikka ei ollut vielä luopunut Polle-mukistaan ja Ilkka-Pohjalaisestaan.

”Uskallat vielä syötellä”, sanoin tervehdykseksi Minjalle ja vähän Liljallekin. Parkkeerasin Typyn syömään laitumen pieleen vähän matkan päähän. Tottahan kaikki olivat kuulleet, miten Lilja oli yrittänyt ottaa ritolat tässä taannoin.

Minja hymyili vähän vinosti sellaista kohteliasta hymyä, jota hymyillään, kun tavataan samassa taloyhtiössä asuva, muuten täysin tuntematon naapuri. Hymyilin itse sitä samaa hymyä usein omassa pihassani. Hän kuitenkin nyökkäsi. Siinä sitten oli ihminen, joka oli samaa lajia kuin Oskari: sellainen sulkeutunut. No, jos Oskarista saatiin kasvatettua vauhdikkaampi ja äänekkäämpi ihminen, niin niin saataisiin tästäkin vielä. Eipä minulla muutakaan kesähommia ollut, tilattomalla ja pitkää kesälomaa viettämään ryhtymällä ihmisellä. Paitsi hevoset ja koirat.

”Varo ettei sekin karkaa”, Minja sanoi hiljaisella äänellään, kun Typyn naru luiskahti epähuomiossa otteestani ja pötkähti maahan.

Naurahdin. Oikeastaan se oli ihan aito naurahdus. Poimin narun heti. Typystä ei kyllä oikeasti tiennyt. Skotti ei olisi mennyt mihinkään, mutta Typy on aina Typy. Laitumen porttikin oli auki: tiedä edes menisikö se kunnolla kiinni kun Eetu ei ollut tarkastanut ja huoltanut sitä vielä.

”Mieti miten hyvän maineen me saataisiin, jos ensin Lilja menee tuolla jossain ja sitte Typy heti seuraavalla viikolla jalanjäljissä.”
”Joo…”

Joo, Oskarin kanssa samaa rotua, sitä Minja tosiaankin oli. Moni varmaan jätti sellaisen varovaisen kommunikoijan nopeasti rauhaan, kun ei saanut kovin pitkiä vastauksia nyhdettyä. Ehkä Minja toivoikin sitä niin kuin Oskarikin oli toivonut, mutta turha toivo se oli taas kerran. Minä olin adoptoinut jo lukuisia introvertteja. Vaati hieman enemmän yhden tavun kommunikointia ennen kuin luovuttaisin.

”Mites Liljan kesäsuunnitelmat?” kysyin Minjan hevoselta sillä äänensävyllä, jolta koiriltakin tiedustellaan asioita, kun odotetaan niiden omistajan dubbaavan niiden vastaukset.

Minja ei kuitenkaan lähtenyt dubbauslinjalle, enkä ollut odottanutkaan moista. Oskarikaan ei vielä dubannut, ja häntä olin vainonnut ja härnännyt jo paljon, paljon kauemmin.

”Laitumelle menee… Sitten en oikeen tiiä”, Minja tuumasi.
”Ai? Mä luulin että teillä on aika selvät sävelet.”
”Ai jaa..?”
”Niin kun te ootte kisannu oikeissa kisoissa ja kaikkea. Mä oon yleensä ollu täällä ainoa, joka vaan haahuilee ja kuljeskelee, kun mä en tosta kilpailemisesta ymmärrä, hädin tuskin ymmärrän ratsastamisestakaan. Nyt Eira on menny tällä ja se onkin raivona kun tää menee laitumelle, mutta mä ajattelin että väännätte Eiran kanssa vastakkain suokkiluokissa syk — mitä nyt?”

Minjan katse oli vierähtänyt kasvoistani vierelläni syövän Typyn kavioihin. Silmät kiilsivät. Minja räpytteli niitä ja veti suunsa viivaksi. Hän näytti nielaisevan monta kertaa ennen kuin hymyili taas. Se ei ollut enää edes se naapurintervehtimishymy. Se oli se, joka osoitetaan kassatädille huonona päivänä, koska kassatädeille on vähän niin kuin pakko hymyillä.

”No?”
”Emmä usko että me enää kisataan”, Minja sanoi vain vilkaisten silmiini ja katseli sitten Typyä taas.
”Onks sille sattunu jotain?” kysyin nyökäten Liljan suuntaan.
”Ei.”
”Mitäs sitten..?”

Taas pitkä hiljaisuus. Taas suun puristaminen viivaksi. Taas nieleksintää. Poskista näki, miten kovasti Minja puri hampaitaan yhteen.

”Me ei vaan pärjätä”, hän kuiskasi ja piilotti sitten kasvonsa kääntymällä rapsuttelemaan Liljaa.

Olipa hyvä homma. Minjaa itketti. Olin maailman paras keksimään tyhmiä ja sopimattomia vitsejä, suomenmestari Eiran huudattamisessa ja idiootin leikkimisessä ansaitsisin olympiakultaa. Vieläkään en ollut kuitenkaan oikein oppinut, miten ihmisiä lohdutetaan. No Milania nyt ehkä: riitti kun riisuutui puolialasti. Minjaan tai keneenkään muuhunkaan täysjärkiseen tuskin tepsisi sama temppu. Mitähän Milan tapasikaan tehdä, kun olin surullinen? Tai meidän äiti?

Heilautin Typyn riimunarun sen niskan päälle, ettei se roikkuisi hevosen jaloissa. Otin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minut Minjasta ja Liljasta.
”Hei”, yritin sanoa lohduttavasti ajatellen improvisoivani sitten loput, ja ojensin vähän likaisen käteni puristamaan Minjan olkapäätä. Hän sävähti, mutta ei väistänyt, enkä keksinyt muuta sanottavaa.
”Mä en oikein keksi, mitä muuta mä nyt tekisin”, Minja sanoi pinnistellen.
Se ei ollut sopiva hetki sanoa, etten ollut eläissäni kilpaillut ja pärjäsin ihan hyvin. Jos Minja tykkäsi kilpailuista niin paljon kuin minä kitarastani, harmonikastani tai edes pianostani, tmä oli nimittäin kova paikka, johon ei saanut sotkea mitään hellolausuntoja.
”Eikö muutkin kilpailijat pidä välillä taukoja ja vaikka valmentaudu?” kysyin epävarmasti.
”No joo. Mutta. Tai no.”
”Mitä?”
”Vähä jännittää ettei se auta mitään.”

Siinä oli taas niin oskarimainen elämänasenne. Aina piti pelätä pahinta etukäteen. Tätä keskustelua olin kuitenkin harjoitellut jo etukäteen Oskarin kanssa silloin, kun Ukolla alkoi mennä yhä huonommin.

”Mutta mitä jos tauko ja valmentaja auttaakin? Jos sun pitäis kokeilla jotakuta uutta valmentajaa ja ehkä samalla jopa hevosta.”
”Ei mulla oo rahaa kahteen hevoseen.”
”Ota ylläpitoon?”
”Silti se maksaa.”
”No joo. Entäs puoliksi jonkun kanssa? Eira nyt on ainakin kilpahevosta vailla. Vaikka siinä on kyllä jaksamista välillä… Mutta on niitä muitakin kun joku Eira. Tai ainakin vaihda valmentajaa. Mä tiedän yhden komean nuoren miehen, joka on aina valmennettavia vailla vaikka muuta väittää.”
”Ethän sä osaa edes ratsastaa”, Minjalta pääsi ihmettelevästi. Hän oikein katsoi minua kummissaan. ”Eiku! Mä tarkotin että miten sä muka valmennat?”
”Ai mäki oon komea nuorimies”, virnistin ja sain Minjan punastumaan joko säikähdyksestä tai häpeästä. ”Mä tarkotin kyllä Oskaria. Ootsä ollu Nellyllä joskus? Eetun äiti valmentaa kans, vaikka se onkin kenttäratsastusfanaatikko, ja Sonjalla täytyy olla jotain paremman väen kontakteja jos kysyt. Tai jos sä et halua kysyä niin mä voin kysyä, ei haittaa.”

Minja vilkuili ympärilleen siihen malliin kuin hakisi apua, ja se oli merkki ottaa muutama askel kauemmas. Peruutin siis takaisin Typyn viereen. Nojauduin siihen rennosti koko painollani — ja humpsahdin selälleni heinikkoon.

”Voi jeesus maaria”, ähkäisin ja katselin ympärilleni. Ei Typyä missään. ”Mihin se nyt jo ehti?”

Minja katseli ympärilleen siinä missä minäkin. Typy ei ollut lipan alla, ja ruoho oli suurimmaksi osaksi koskematonta. Taisimme seurata Minjan kanssa katseellamme samaan tahtiin Typyn heinikkoon tallomaa vanaa, sillä samaan aikaan kun näin Typyni, Minja osoitti sitä ja sanoi: ”tuolla.”

”Tuolla” oli ihan lähellä ja silti ihan sairaan kaukana. Typy oli tyynen rauhallisena pää heinikossa laidunten välissä.

”Joo tota. Et millään viittis mennä Liljan kaa tohon etupuolelle estämään sitä juoksemasta karkuun, kun mä kierrän tonne toiseen päähän tota kujaa ja otan sen kiinni? Vai pitäskö mun vaan soittaa apua että ne saa taas kaikki voihkia sille kuinka idiootti mä oon?”

Jessen lähtö tallilta
Hiukan keskeneräinen tarina

En enää tiennyt rooliani tallilla. Olin pohtinut sitä pitkään ja hartaasti enkä vieläkään osannut vastata kysymykseen. Tiesin etten ole hevosenomistaja enkä työntekijä enkä kokenut tarvetta alkaa hevosenhoitajaksi sillä en tiennyt mitä se pitää sisällään enkä ollut valmis täyttämään niin isoja saappaita ja niin isoa vastuuta. Olin perunut jopa ratsastuskouluun ilmoittautumiseni. En edes muistanut milloin viimeksi olisin ollut hevosten kanssa tekemisissä, tuntui kuin siitäkin olisi ollut jo monia kuukausia aikaa. Eiran ja mun kiireiden vuoksi hänen opetuksensakin oli loppunut kuin seinään. Olin kysynyt itseltäni mitä järkeä minun oli mennä edes tallille, jos en siellä mitään hevosiin liittyvää tehnyt, muuta kuin hengaillut muiden tallilaisten kanssa. Tuntui kuin olisin menettänyt sen innostuksen sekä kiinnostuksen ja halun oppia uutta hevosiin liittyvää. Kaipasin sitä samanlaista innostuksen ja oppimisen tunnetta, mutta nyt musta tuntui kuin olisin menettänyt sen tunteen. Alun hevosinnostukseni oli alkanut laantumaan.
Olin tehnyt päätökseni yhdessä yössä, lähtisin Hopiavuoresta enkä tiennyt milloin palaisin takaisin vai palaisinko ollenkaan takaisin.
Olin kiitollinen eniten Eiralle, että hän jaksoi opettaa mua ratsastuksen pariin tosin vain yhden kerran ainoastaan. Sekä eniten meidän ystävyydestä, joka toivottavasti jatkuisi vielä lähtöni jälkeenkin, vaikkemme enää niin paljoa aikaa yhdessä viettäisikään.

Oskarin juoni

Oli sellainen hiljainen hetki kahvilla, kun Eetu ja Camilla olivat juuri häipyneet ovesta takaisin ulos. Nelly oli jossain tuvassa, mutta nukutti vauvaa, niin että olimme Oskarin kanssa kahden. Se luki Ilkka-Pohjalaista tyytyväisen näköisenä, ja kaikki muutkin olisivat kyllä tietäneet, mistä se johtui. Se oli käynyt läpi melkein kaikki urheilu-uutiset, eikä ollut kertaakaan joutunut kysymään, mitä jokin sana tarkoitti. Yleensä ne sen kyselemät sanat olivat olleet ihan tavallisia, mutta sen aivot olivat nähneet niissä mitä sattuu. Eilen se oli kysynyt, mikä on kal-li-oi-mar-re ja mikä oli las-tenko-dinka-dulla, mutta kun ne oli lukenut vain ääneen normaalimmin painottaen kal-li-o-i-mar-re ja lasten-kodin-kadulla, se oli kyllä ymmärtänyt ne ilman laajempaa selitystä. Tavallaan tykkäsin katsella Oskarin touhuja, vähän niin kuin Hello tykkäsi katsella koiriensa touhuja. Se loi jotain ihme uskoa tulevaan, kun näki, miten Oskari kasvatti taistelutahtoaan joka päivä. Sitä paitsi se oli aika sympaattinen silloin harvoin, kun ei tehnyt mitään vammaista.

Oskarin luku-urakan katkaisi sen puhelimesta kuuluva pling-ääni. Ennen muinoin se olisi lukenut loppuun ja katsonut viestinsä sitten, mutta nyt sen käsi syöksähti puhelimelle ja silmät syttyivät. Se hymyili näytölle salamannopeasti ja ojensi sitten puhelimensa pöydän yli minulle.

”Voikko avata”, se pyysi.
”Mä en tajua mitä varten sulla edes on tässä salasana kun koko maailma tietää sen”, huomautin sille, mutta se ei edes katsonut päälle, vaan vain tuijotti puhelintaan, joka oli kädessäni. Että siitä oli tullut riippuvainen.

En ollut niin kauhea, että olisin lukenut Oskarin viestin, mutta tietenkin näin, keneltä se oli. Se oli saanut paljon viestejä tältä Shanetelta. Sitä paitsi se reagoi niihin viesteihin noin: syöksähti puhelimelleen kesken urheilusivujensa. Annoin sille puhelimen takaisin ja taas sen kasvoilla käväisi nopea hymy ja se ryhtyi naputtelemaan näyttöä keskittyneesti.

”Oskari on pihkassa”, totesin ja join viimeisen kahvitilkkani.
”Enkä”, se väitti ja oli pihkassa.
”Kukaan ei oo ollu noin pihkassa sitten Suuren Pihkaantumisen jolloin Inari rakastui muhun.”
”Hä?” se kysyi ja kerrankin sen katse irtosi puhelimesta. Ai niin joo, se oli salaisuus.
”Mitä?”
”Onks Inari ollu…?”
”Mä en tiedä mitä sä kuulit, mut varmaan omias kun oot niin pihkassa. Koska sä tuot tän Shaneten näytille?”

Oskari aukoi vähän aikaa suutaan puhelin edelleen tanassa, vaikka katsoikin minua. Se näytti siltä kuin ei olisi osannut päättää, änkyttäisikö korvat punaisina jotain valheita vai käskisikö minun pitää pääni kiinni ja karkaisi pihalle. Lopulta se päätyi varsin epäoskarimaiseen ratkaisuun.

”Perjantaina. Mut sä et tuu sillon tallille.”
”Miten niin en tuu? Mä todellakin tuun kattoon onks se Shanette tarpeeks hyvä sulle.”
”Mä en halua sua siihen pelottelemaan sitä heti. Enkä Helloa, enkä edes Eiraa.”
”Ai että sä varaat koko tallin ja potkit muut pihalle.”
”No en, mut ei teidän tarvi tulla samalle neliölle sen ainoan kerran kun mulla on joku kaveri tallilla…”
”Jaajaa. Monen mais se tulee?”

Oskari vilkaisi puhelintaan ja sitten tuijotti minua liian kiinteästi silmiin. Oli ilmiselvää, että mitä tahansa se vastaisi, se valehtelisi. Se raukka vahtasi tuolla lailla aina kun yritti valehdella.

”Me tullaan vasta illalla…”
”Okei, eli te tuutte suurin piirtein ysiltä aamulla eiks niin?”
”No… No joo. Mutta sä et oikeesti tuu. Sä muutenkin nukut sillon.”
”Tän täytyy olla vakava juttu kun sä yrität salakuljettaa sen talliin keskellä yötä kun kaikki nukkuu!”
”En mä mitään salakuljeta.”

Oskari tuijotti minua vielä hetken silmät ammollaan. Sitten se palasi näpytyksensä pariin. Se tuijotus oli vieläkin liikaa, vaikka olin jo saanut sen kiinni kellonajan valehtelemisesta. Se likka oli niin tulossa jonain muuna päivänä kuin perjantaina. Niin kovasti en halunnut Oskaria ärsyttää, että olisin jaksanut joka päivä herätä ysiksi kärkylle tallille, niin että taitaisi Shanette jäädä näkemättä, ellei Oskari lipsauttaisi oikeaa päivää. No saihan sillä muitakin kavereita olla. Sitä oli vain niin kivaa ärsyttää. Ja olisi ollut ihan kiva nähdä, oliko se Shanettekin pieni ja vaaleatukkainen, kun Oskari kerran oli tuollainen.

”Mä meen nyt Minjan kaa maastoon”, ilmoitin ja nousin.
”Hä? Taas? Eiks sun pitäny tulla mun kaa?” Oskari kysyi.
”Piti, ja mä kysyin Minjaa meidän kaa, ja sä näytät siltä ettet oo tulossa mihkää. Hence, mä meen Minjan kaa maastoon.”
”Eiku tuun mä, oota nyt mä kirjotan tän–”
”Anna nyt mä kirjotan ja sä sanelet, kun sulla menee jotain kuussataa vuotta kirjottaa se.”
”En kyllä anna. Sä luet aina kaikki.”
”Mä oo ikinä lukenu mitään.”
”No joo et, mutta silti mä kirjotan ite.”

Kisatakki

Harjasin varsaa, joka lepatti irtonaisena Kissin ympärillä. En olisi myöntänyt ikinä ääneen, että se oli hauska veikko, mutta olihan se. Sen kunnollinen harjaaminen oli rasittavaa puuhaa, mutta nyt oli onneksi tarkoitus vain sutia sitä eri harjoilla, jotta se antaisi sitten myöhemmin harjata yhä paremmin ja paremmin. Se halusi tietenkin tutkia suulissa kaiken, vaikka tuikin sen suuhun Camillan minulle pilkkomia porkkanoita minkä ehdin, mutta ellei sen uteliaisuutta laskettu, se ei ollut ollenkaan rasittava. Kissi sai samaan tahtiin porkkanaa kuin lapsensa, ja Eira, joka jostain ihme syystä halusi varsan hoitajaksi, harjasi Kissiä.

Siinä me vietimme aikaa puhumatta, vaikka oli tosi kuuma aamu. Oli ihan kiva olla. Varsakin oli kiva, ja vielä kivempaa oli, että pian se vieroitettaisiin ja se katoaisi elämästäni ikuisiksi ajoiksi. Ihan pian Kissi olisi taas minun.

Yhtäkkinen kirkaisu katkaisi meidän kaikkien puuhat. Se kuului kaukaa, mutta kovaa, eikä ollut kimeä kauhun kiljaisu, vaan terävämpi ja täynnä raivoa. Vilkaisin Eiraan, joka katsoi minua Kissin viereltä. Se olisi voinut olla Eiran raivokas sotahuuto, mutta hän oli ihan vieressäni.

”Mennään kattoon”, Eira sanoi heti ja irrotti Kissin suulin pielestä. En vastustellut, vaan lähdin perään, kun hän talutti Kissiä puolijuoksua karsinaa kohti tallin läpi. Varsa pomppi mukana iloisesti kuin olisi matkalla leikkimään. Se mahtui Kissin kanssa karsinaan enää vain juuri ja juuri, eikä touhu näyttänyt ollenkaan turvalliselta. Siellä ne saivat kuitenkin hetken vielä odottaa ennen laitumelle palaamistaan kun me tarkastaisimme kirkujan tilanteen.

Koska tallit olivat tyhjiä, jostain syvältä tulleen äänen looginen lähde oli satulahuone tai tallin vintti. Ehdin ennen Eiraa ovelle, sillä hän varmisti vielä, että Kissin ovi oli kunnolla kiinni. Avasin oven hitaasti. Yleensä olisin ehtinyt kuvitella ainakin viisi skenaariota, jotka toisella puolella olisivat voineet olla. Äänen kanssa yhteen sopiva Eira oli kuitenkin tällä puolella ovea, joten en keksinyt yhtäkään.

Ovea piti hieman työntää, jotta se avautui. Kun työnsin, joku haukahti raivoissaan, mutta onneksi ihmisen äänellä eikä Jerusalemin.

”Vittuako tuupit saatana?” satulahuoneesta kysyttiin ja ovi lennähti auki. Sen takaa paljastui punanaamainen Alex, joka yritti sulloa aivan liikaa Tetriksen tavaraa aivan pieneen kassiin.
”Mitä sä teet siellä?” Eira kysyi takaani, vaikka se oli ilmiselvää.
”No vittu!” Alex muotoili ja huitoi meitä kohti sormet levitettyinä niin kuin raivokkaat räpylät. ”Saata-NA”, hän lisäsi ja osoitti räpyläkäsillään terävästi pitkin lattiaa olevia romujaan.
”Älä kirva lasten aikana!” Eira rääkäisi niin kuin paraskin Eetu.
”Kenen vitun lasten?” Alex äyskäisi.
”No — Oskarin sitte! Mikä sun ongelma on?”
”Älä ärsytä sitä enempää”, varoitin Eiraa ja astuin sisään.
”Mä en enää ikinä lähde sun kanssa yhtään mihinkään!” Alex ilmoitti minulle kädet nyrkissä niin kuin hän olisi ollut pakkaamassa yksityiselle etelänlomallemme eikä koko joukkueen Power Jump -reissulle.
”Joo, mä ymmärrän”, mutisin sille, vaikka en yhtään ymmärtänytkään, miksi tämä oli muka minun syyni, ja kyykistyin Alexin hirvittävän suuren romukasan ääreen. ”Tuu Eira säkin kattoon. Kato Alex sä et tarvi näitä siellä.”
”Vitustako mä tiedän jos se vaikka piehtaroi siellä ja on sitte aiva paskassa just kisa-aamuna!”
”Eikä kun kato sä otat vaan tän ja noi. Sä voit hoitaa sen kokonaan näillä pari kertaa. Ja jos se oikeesti hommais jonkun kurapanssarin, niin sieltä voi ostaa tai meiltä lainatakin lisää harjoja.”
”Voi jeesus.”
”Miksi sä yrität saada mahtumaan kahta satulaakin?”
”Mitä jos se on aiva hermona siellä? Tasan en hyppää estesatulalla jos se on aiva hullu. Mä haluan tän, täs on niin hyvä mennä.”
”Sit sä otat pelkän sen.”
”Kaikilla muilla on oikea estesatula! En varmaan ota.”
”Kukaan ei kato sun satulaa. Mut jos sä haluat ensisijaisesti ton niin ota se, mut yhden vaan otat. Ja jos se onkin aiva hermona siellä, niin sitten sä harkitset et meetkö radan, kokeiletko ja keskeytätkö, vai ootko vaan poissa.”
”Mitä sä sit otat?”

Alexin tavaramäärä oli valtava. Potkaisin kevyesti satulatelineiden alla olevaa pakkaustani. Jaskan estesatula oli suojansa alla. En tykännyt siitä kömpelöstä astiasta, johon satulat yleensä tällaisilla matkoilla pakattiin, etteivät ne menisi rikki. Satulan pakkaamisen sijaan olin satuloinut putkikassin. Siellä oli Tetrikselle pari harjaa ja ihan muutama muu tavara, meidän molempien passit, ratsastussaappaani ja osin kypärän sisään tungettu kisapukuni. Niin ja silitysrauta. Paljoa muuta siellä ei ollutkaan. Olin kiinnittänyt satulavyön satulaan ja kassiin niin, ettei satulaa saisi otettua irti rikkomatta sitä, jos joku epärehellinen olisi vaikka tavaroitani käsitellessään tiennyt sen olevan rahan arvoinen.

”Aika vähä tavaraa”, Eira arvioi.
”Ei sinne koko omaisuutta oteta”, sanoin mielestäni ystävällisesti, mutta Alexin mielestä selkeästi en.
”Pakkaa mun kanssa kun kerran oot niin erinomainen joka asiassa!” hän äyskähti.
”Mulla on hevoset tuolla pienessä karsinassa! Eira, auta sitä.”
”Mä vien mieluummin ne hevoset takasin ulos…”
”Pärjääkköhän sä kun on se varsa ja kaikkea…”
”Kyllä mä kuule pärjään!”
”Voi äiti auta”, mutisin, kun Eira lähti.

Alex pyyhki käytännössä tyhjätyn varustekaappinsa pölystä sillä aikaa, kun nakkelin häntä kohti vuoren verran turhaa tavaraa. Aika suuri osa oli sellisia, joita hän ei tarvitsisi milloinkaan, ei arkenakaan. Toinen samanlainen läjä muodostui tavaroista, joita ei kannattanut edes ostaa omiksi vaan yhteisiksi. En viitsinyt kysyä, mihin Alex oli ajatellut tarvitsevansa esimerkiksi turkistyynyä satulavyöhön. Kisoissa. Tai elämässään. Se oli selvästi täysin käyttämätön, mutta sujahti siististi takaisin kaappiin. Sinne meni myös satulasaippua ja peräti pari erilaista pikku valjasrasvaa ja miljoona muuta asiaa. Ei tässä pyykille oltu lähdössä. Sain pidettyä suuni kuitenkin tiukasti kiinni, ja kun tavarakasa lattialla pientyi, Alex alkoi vihellellä.

”Sitte missä on sun kisavaatteet?” kysyin, kun lattialla oli enää mukaan otettavia tavaroita.
”Että mikä?”
”Sun kisa — missä on sun ratsastushousut? Ja takki?”
”Ei mulla oo semmosia”, Alex tuumi olkiaan kohauttaen.
”Että sadeloimen sä yritit pakata, mutta sulla ei oo muka kisakamoja? Mitä sä nyt meinaat? Meetsä vielä tänään yrittään ostaa jotkut ja rukoilet että ne sopii sulle kun et ehdi muokkauttaakaan niitä enää? Hä?”
”Älä nyt hermoa! Mä lainaan tietenkin Miikalta”, Alex kertoi ihan hyvällä tuulella.
”Sun veljeltä?”
”Jep.”
”Sun veljeltä, joka on paljon ohuempi kun sä, ja jolla on jotan metrin leveämmät hartiat kun sulla? Siltä lainaat? Kisatakin? Meinaat mahtua sen housuihin?”
”Mä oon lainannu niitä ennenkin.”
”Alex! Jos te meette molemmat uusintaan, te käytätte molemmat niitä kamoja samana päivänä! Melkein samaan aikaan! Miten sulla ei oo kisakamoja? Sä kisaat kaiken aikaa!”
”No vittu!” Alex tiuskaisi taas hermostuen. ”Mä en rupee ostaan mitään monen sadan kisatakkia jota mä käytän kolme kertaa elämässäni kun Miikalla on aiva hyvä takki mulle.”
”Että sä pistät ne monta sataa ennemmin bensaan kun sä ajat hakemaan ja viemään sitä takkia jatkuvasti jostain Tervajoen perämettästä, ja sitten oot kuitenkin ilman takkia kun sulla on ihan oikeat kansainväliset kisat? Voi mee ny!”
”Älä nyt vittu viisastele siinä yhtään! Tää on muutenkin syvältä perseestä koko homma ja koko kisa ja koko lähteminen! Haluutsä että mä rupeen itkeen?”
”Mä haluun että sä olisit hommannu edes oman takin!”
”Vittu!” Alex äyskäisi. ”Anna sun puhelin!”
”Miksi?”
”Milan ei tuu. Mä sanon sille että mä otan sen takin.”
”Okei. Nyt sä haluat kaksimetrisen miehen takin, johon on ommeltu joku serbian lippu vai hä? Ja oot huolissas, että joku kattoo millanen satula sulla on kun meet siellä teltta päällä.”
”No mä en nyt voi muuttua takiksi tässä!”

Ei, ei hän voinut takiksi muuttua, mutta oli minulla siinä hahmo. Alexin silmät kimmelsivät niin kuin hän alkaisi oikeasti pian itkeä. Mietin nopeasti kaikki realistiset takkivaihtoehdot läpi ja avasin sitten Eiran kaapin. Siellä, siististi henkarilla, oli Eiran takki. Se oli halpa, ohut, helposti nukkaantuva ja varmasti hirveän hiostava, mutta vain vähän liian iso Alexille. Jos sitä kuroisi ihan vähän vyötäröltä kasaan, se ei edes lepattaisi päällä.

”Koita tota. Ja sen jälkeen meet laitumille ja matelet että saat sen lainaan.”
”Joo…”
”Nellyllä voi olla tuvassa joku parempi.”
”Se nyt on ainaki liian iso mulle.”
”Niin kyllä onkin. Mut mä meen kahville niin saat rukoiltua Eiraa ilman että kukaan kattoo.”

Kiva kun Joel ja Bruno sai tulla, koska olin jo mielessäni kirjoittanut tän ennen kuin tiesin, onko näille tallipaikkaa vai ei 😀 Lupaan tehdä Joelille kunnon esittelyn pian, mut haluan viilata sitä vielä vähän ja en malttanut odottaa tän kanssa.

Tallipaikkasopimus

Eetu Hopiavuori kertoi vaatimattomasti itsestään ja tallistaan ja vaikutti silminnähden kiusaatuneelta. Napsutti kuulakärkikynän terää auki ja kiinni ja ryki vaivalloisten lauseiden välillä. Odotti selvästi sopivaa hetkeä palata takaisin aiheeseen ja ojentaa kynä Joelille, jota kadutti että oli mennyt edes kysymään. Tietenkin koto-Suomessa oli huomattu Power Jumpin kutsuvierasluokan voittaja ja tietenkin oli ollut pakko kysyä se klassinen. Miltä nyt tuntuu. Joel oli kuvitellut, että jokainen Power Jump-voittaja puhuisi kokemuksestaan mielellään, mutta Eetu ei varsinaisesti puhunut, vaan mutisi ja kiemurteli ja napsutti kuulakärkikynää.

Ei Joel itse niin innoissaan ratsastuskilpailuista ollut, mutta isä ja äiti olivat. Joelin vanhemmat nimittäin olivat jääneet jokunen vuosi sitten eläkkeelle ja siirtyneet ratsastuskouluyrittäjistä täyspäiväisiksi penkkiurheilijoiksi. Eipä siis ollut ihme, että Hopiavuoren nimen mainitseminen oli saanut intohimoisen vastaanoton. Eetu Hopiavuori, Oskari Susi (SEN Olavi Suden poika!), Alexandra Tiederberg, ja eikös Marshall Kozlovkin liittynyt talliin jotenkin? Ja se lupaava kouluratsastaja, Sonja Tähdistö. Isä oli luetellut puhelimessa nimiä, kun Joel oli maininnut puhuneensa Hopiavuoren Eetun kanssa karsinapaikasta. Tarkoittiko se sitä, että Joelkin oli alkanut harkita kunnon hevosta ja tähytä kilpakentille? Ei tietenkään. Sen jälkeen isän ääni oli ollut valjumpi ja puhelu oli päättynyt pian.

Tallipaikkasopimus oli ytimekäs, mustaa tekstiä valkoisella paperilla. Joel oli tyytyväinen. Tuntui riittävältä, että joku lupasi huolehtia siitä, että tallissa oli katto pään päällä ja hevosilla heinää. Kaikki muu oli plussaa.
“…ja mä kyllä korjaan sit aidat, jos Bruno tulee niistä läpi”, Joel vakuutti sutaistuaan tottuneesti J-kirjaimen kaltaisen koukeron häntä perässään sille osoitetulle viivalle. Juttu oli vain puoliksi vitsi. Mutta ruunan puolustukseksi se aidanpätkä oli ollut laho, eikä kukaan tietenkään ollut muistanut tarkistaa asiaa ennen kuin siinä oli ollut jo reikä.
Eetu hörähti. Ja vakuutti, että kyllä aidoista – airoista – pidettiin huolta ihan talon puolesta. Joel hymyili Eetun murteelle ja sille, ettei Eetu vaikuttanut hätkähtävän ajatusta Brunosta. Useimmat ihmiset hätkähtivät.

Aivan kuin Brunon ajatteleminen olisi saanut aikaan ryminän ja hälinän, jokin kuului ensin etäisenä ja saapui sitten kuitenkin melkein varoittamatta lähelle ja suoraan tuvan ovesta sisään.
“Shhhh” Eetu sihisi ja Joel meinasi kiirehtiä sanomaan, ettei hänen takiaan ainakaan tarvinnut, mutta ensimmäinen joku vilkaisikin Joelin ohi portaikkoon.
“Nukkuuko?” kysymys alkoi äänekkäänä ja vaimeni sitten, joko sen voimasta, että tulijat tiesivät, mitä Eetun suhina tarkoitti tai sitten ne olivat huomanneet vieraat kasvot. Joel hymyili edelleen. Nyt hämillään ja yllättyneenä.

“Tässä on…”
“Hello”
“Alex”
“Oskari”
“Hello”
“Inar-”
“EIRA”
“Mitä?”
“Mä oon Eira.”
“Tietty oot niinhän mä just-”
“HELLO”
“Joo joo Eira ja sanoinko mä jo Oskari?”
“Ja Alex”
“Camilla, tuu säkin sisälle.”
“Toi on mun paikka!”
“Eira”
“HELLO”
“Otatko maitoa tai sokeria?”

Kysymys pääsi yllättämään Joelin, tämän yrittäessä päästä kärryille. Ratkaisevan hetken ajan mies mietti, eikä heittänyt nimeään muiden joukkoon ja siinä hetkessä keskustelu oli jo karannut johonkin mikä oli alkanut tuvan seinien ulkopuolella ja aina vain lisää nimiä vilisi sanojen välissä. Hevosia, kilpailuja, ihmisiä, jotka eivät oletettavasti olleet paikalla.

Hetken päästä kahvikuppi ja kevytmaitotölkki ilmestyi pöydälle. Tuoreen tallipaikkasopimuksen reunaan oli ehtinyt läikähtää kotoisa kahvitahra ennen kuin Joel ehti taitella sen farkkujensa takataskuun. Mies nojasi taaksepäin, puhalsi maidon jäähdyttämään kahviin ja hymyili edelleen.

“Koska se sun hevonen tulee?” joku lopulta huomasi kysyä.
“Bruno tulee varmaan täs parin viikon sisällä. Kun saan vaan kuljetuksen järjestettyä”, Joel vastasi. Ja sen jälkeen kahvipöydässä käytiin läpi kaikki omat, naapureiden, kotikylän ja lähipitäjien hevosenkuljetuskalustot, jotka saattaisivat olla käytettävissä.

”Näitteksten sen uuden äijän?” supatin suoraan Oskarin korvaan, kun hän yritti näyttää Eiralle jotain Eiran omaa ratsastusvideota kännykältään.
”Mee ny pois”, Oskari ähkäisi ja ravisti minut selästään, johon olin niin kovin ketterästi hypännyt.
”Ai kenen äijän?” Eira kysyi silmät kiiluen.
”Hys! No sen Joel-äijän”, sipisin ja viitoin niitä kahta lähemmäs. Mistä sen tiesi, vaikka joku olisi kuuntelemassa ja äijävarkaissa kun kuuli siitä.
”Me oltiin siinä sillon kun sä näit sen”, Oskari sanoi normaalilla puheäänellä, joka kuulosti siltä kuin hän olisi puhunut johonkin megafoniin, että tulkaa nyt kaikki äkkiä kuuntelemaan korva pitkällä.
”Mitä siitä?” Eira kysyi.
”No. Miettikää. Kerranki semmonen mies tallilla, joka näyttää mieheltä eikä–”
”Kiitti”, Oskari livautti.
”–miltään Oskarilta tai Noeulilta.”
”Kiitti!” Oskari toisti.
”Ei Oskari ja Noeul näytä samalta”, Eira sanoi melkein loukkaantuneena.
”Mä tarkotan että ratsastajapojat on aina tommosia — totanoin. No tommosia.”
”Ai mimmosia?”
”Tommosia luikkuja. Tai siis jotkut tykkää varmaan arabialaisista, mutta mä tykkään enemmän suurista puoliverisistä.”
”Kas kun et työhevosista. Vai ootsä vielä sen Tuomon kaa?” Oskari narisi.
”Toi on oikeesti kammottavaa toi miesten ja hevosten–”
”Keskittykää”, komensin. ”Miettikää että sillä olis parta, niin te ymmärrätte mitä mä tarkotan.”
”Hevosella?” Eira kysyi ihan tyhmänä.
”Ei kun sillä Joelilla.”
”Älä oikeesti purista mun käsivartta noin kovaa kun–”
”Koska se nyt varsinaisesti tulee tänne? Tiedäksä? Oskari? Mitä sä pudistelet päätäs, sä oot töissä täällä?”
”Se sano et täs parin viikon sisällä”, Eira muisteli.
”Nyt on parin viikon sisällä”, sipisin. ”Missä se äijä kuppaa? Mulla alkaa pian työt ja sit joku Nelly ja Minja ehtii viedä sen. Tai sä Eira. Ja vissiin äijiä ei voi edes varata, enkä mä edes nähny sitä eka…”

Yhtäkkiä takaamme, parkkipaikan puolelta, kuului rykäisy. Se sai sydämen kurkkuun. Muut ponnahtivat nanosekunnissa yhtä suoriksi ja kauas toisistaan kuin minäkin.

”Ketä äijiä?” tulija kysyi.
”Saatana Hello mä jo säikähdin että sä oot–” aloitin, mutta suljin suuni kun sain pääni kääntymään.
”Mitä?” Joel kysyi onneksi niin viattoman kuuloisesti, ettei sillä ehkä ollut aavistustakaan, että juorusin siitä paraikaa.
”Ehehehe”, pääsi suustani. Oskari pärskähti sille äänelle niin kuin hevonen.
”Mä tulin vaan tuomaan näitä”, Joel sanoi ja näytti jotain mystistä nuhruista tavarakassia, ”enkä mä muista välttämättä, että missä se satulahuone on.”
”Mä voin näyttää!” Eira kiekaisi heti.

Niin ne katosivat. Katsoin harmissani perään. Oskarinkin alahuuli oli törröllään, mutta häntä tuskin harmitti se, ettei hän ollut satulanhuoneennäyttöreissulla urkkimassa, oliko se uusi äijä hyvä tyyppi vai ei. Ainakin sillä oli hartiat toisin kun juuri jollain Oskarilla ja Noeulilla.

”Tolla on niin lyhyt keskittymiskyky kun mä yritän selittää sille näitä valmennusjuttuja”, Oskari murahti.
”Vitut sun valmennusjutuista. Minkä takia se edes meni näyttämään sitä satulahuonetta kun mä JUST sanoin–”
”Niin mitä sanoit?” kysyi taas joku Hellon äänellä, ja kun kerran Joel oli mennyt, Hello sen oli oltava.
”Puhuttiin tosta Joelista”, tuhahdin.
”Ai jaa!” Hello innostui ja läimäisi käsivartensa ympärilleni niin kuin sellaisen raajaan napsautettavan heijastimen. ”Mieti jos sillä olis parta vielä.”
”No sitä mä tässä yritin sanoa. Hyvä että joku edes tajuaa asioita.”
”Sä et kyllä tarvi noin pitkää, niin että mitä jos jättäisit tommoset ihmisen kokoisille”, Hello tuumi.
”Eiks sulla oo Milan?”
”Eiks sulla oo Tuomo?”
”Sun oma osaa edes ratsastaa.”
”Sun oma korjaa autoja!”
”Eiks teillä kummallakaan oo mitään oikeaa tekemistä?”

Semmonen keskivertovessareissu

”Mä en voi uskoa, että sä teit tän mulle…”
”Mä en oikeasti halunnu millään lailla pahoittaa sun mieltä. Mä en sitä paitsi ajatellu että sä saisit edes koskaan tietää.”
”Hah! Sä tasan halusit että mä saan tietää! Minkä muun takia sä olisit tehny mulle näin ja vielä muka vahingossa möläyttäny jotain semmosta mun aikana!”

Kimeän hysteerinen ja matalan tyynnyttelevä ääni ja niiden käymä riita kuuluivat heti, kun avasin Hopiavuoren tuvan oven edes raolleen. Meinasin painaa sen suosiolla takaisin kiinni, mutta kun oli niin hirveä vessahätä, että heti pitäisi päästä, ja maneesin reunalle oli oikein erikseen kielletty pissaamasta. Irvistellen hivutin siis oven hiljaa auki. Kunhan pääsisin kengistäni, kävisin vain vessassa ja palaisin heti pihalle. Jep. Niin tämä hoidettaisiin. Siellä oli jokin oikea draama menossa, enkä halunnut sotkeutua ihmisten parisuhteisiin.

”Kerro mulle kuule yksi asia.”
”Tottakai — no?”
”Ootsä ennen… Oliko tää ainoa kerta?”
”Kuule…”
”Ei oo totta! Kuinka pitkään tätä on jatkunu?”
”Hei ihan oikeasti–”
”Kuinka monta kertaa?”

Kauhea rysähdys. Kengät pitkin lattiaa. Kenkäteline naamallaan matolla. Ei ole totta. Löin itseäni nyrkillä otsaan, suoristin selän ja astuin keittiöön. Enää tästä ei livahdettaisi.

”Hello”, Alex niiskaisi. Oliko hänellä oikeasti kyyneliä silmissään?
Alexin takana Oskari katsoi kädet housujensa taskuissa keittiön seinää sekä kulmat että huulet kurtussa.
”Terve. Mitäpä pätkä ja pitkä? Mä tulin vaan käymään tuolla–”
”Oskari on ollu ilman mua autokaupoilla”, Alex ulahti ja painoi sormillaan silmiään niin kovaa, että pelkäsin silmämunien puhkeavan.

Naamani, tai oikeastaan koko ruumiini, ei tiennyt, miten reagoida. Siihen nähden, mitä olin kuvitellut, Alexin syytös oli naurettava. Toisaalta tällainen julma käytös näytti loukanneen häntä ihan oikeasti. Lisäksi oli ihan hirveä pissahätä.

”Ostitsä jotain?” keksin kysyä Oskarilta, joka ei vahingossakaan katsonut muualle kuin keltaiseen tapettiin.
”No en. Tietenkään. Mä nyt voi yksin mitään ostaa.”
”Siinäs kuulit”, sanoin Alexille.
”Joo voi jeesus, sehän korjaa kaiken, tietenkin. Mä meen nyt takas talliin! Ja sinä et kuvittelekaan seuraavas mua sinne!”
”Mut meidänhän piti–”
”Olisit miettiny sitä sillon kun sä hiplasit niitä Audeja siellä!” Alex raivosi mennessään. Ovi paukahti ihan hirveällä voimalla.
”Saanks mä nyt mennä vessaan?” kysyin Oskarilta.
”Siitä vaan”, hän tuhahti ja marssi itsekin eteiseen ja ulos kenkäsotkun yli.

Kohtalokas virhe (jatkona tähän)

Muuttokuorma oli melkein purettu. Enää oli ne viimeiset ärsyttävät laatikot ja auto täynnä roinaa, joka ei kuulunut kotiin, muttei oikein muuallekaan. Joel tiesi, ettei ollut hyvä tässä kohdassa projektia. Kuten sanottiin, hommat oli kahdeksankymmentä pinnaa valmiit ja enää kahdeksankymmentä pinnaa jäljellä.

Epämääräinen kasa Brunon kamoja oli tungettu vanhaan rispaantuneeseen urheilukassiin. Sitä Joel keplotteli ulos täpötäydestä takakontista, kun se, jolla oli ne hiukset, huikkasi tervehdyksen ja tarjoutui auttamaan.
“Pitäis löytää satulahuone”, Joel koki tarpeelliseksi selittää. Ei hän sentään itse ollut muuttamassa Hopiavuoreen, vaikka auto ehkä saattoi siltä näyttääkin. Se, jolla oli ne hiukset, nyökytteli ja katseli avoimen arvioivasti Joelia ja urheilukassia ja ei ehkä niin arvokkaasti ikääntynyttä Opel Astraa. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään siihen liittyen, vaan kommentoi sen sijaan kepeästi tosi tummia pilviä, jotka roikkuivat taivaalla Hopiavuoren maneesin takana.

“Se sun hevonen… Eihän se oo mikään sellainen hieno kisahevonen?” Se, jolla oli ne hiukset, kysyi kun suunta kohti satulahuonetta oli otettu reippaasti ja päivän sää käsitelty.
Joel naurahti.
“Kaukana siitä.”
“Hyvä. Niitä onkin jo ihan liikaa. Millainen se on?” se, jolla on ne hiukset, uteli.
“Se on kuulemma karannut sirkuksesta”, Joel virnisti ja toivoi taas kerran, että olisi tiennyt enemmän Brunon historiasta, mutta suurin osa tarinasta oli vain huhupuheita ja arvailuja. Joel kuitenkin tykkäsi kertoa tarinaa entisestä sirkushevosesta.
“Mutta hieno se on. Ja saletisti tallin isoin”, mies vielä varmuuden vuoksi kehaisi. Ei hän halunnut vaikuttaa siltä, ettei arvostaisi parasta kaveriaan.
“Ei varmana oo isoin!” Se, jolla oli ne hiukset, älähti välittömästi. Joel vähän yllättyi.
“Oota vaan kun näät sen…”
“Oota vaan kun näät ite Skotin!”
Joel ei tiennyt mitään mistään skotista. Silti miehen olisi tehnyt mieli väittää vielä vähän vastaan.

Joel ja se, jolla oli ne hiukset päätyivät tietenkin törmäämään myös niihin muihin. Se, jolla oli iso hymy ja paljon asiaa, kertoi jotain juttua, joka katkesi kuin seinään, kun he ilmestyivät paikalle. Se hiljainen kaveri päästi omituisen naurun ja katsoi Joelia oudolla ilmeellä ja se, jonka nimi ei ehkä ollut Inari melkein säpsähtii. Kaikesta siitä Joel arvasi, että oli itse se uusi ja oli jotenkin kiusallisen tietoinen siitä, että kaikki ilmeisesti odottivat Joelin sanovan jotain. Miehen suusta karkasi tyhmä kysymys satulahuoneesta, jonne näin pienellä tallilla olisi löytänyt varmasti ihan ilman opastustakin. Se, jolla oli ne hiukset, passasi kuitenkin tyytyväisssti Joelin ja tyhmän kysymyksen eteenpäin. Ja oliko se sittenkin Inari nappasi kopin.

“Milloin se sun hevonen tuleekaan?” ehkä-Inari kysyi, kuten asiaan kuului.
“Ens viikolla, kunhan saadaan päivä sovittua. Ei oo helppoa kuljettaa tota pientä mammuttia pikkukylästä toiseen”, Joel irvisti ja tyttö naurahti. Ehkä mammutille tai sitten pikkukylälle. Ainakin sillä oli paljon sanottavaa Otsonmäestä.
“Miten sä ees tänne päädyit? Muutitko rakkauden perässä vai tuliko joku karmea ero ja piti löytää piilopaikka?” ehkä-Inari kysyi lopulta ja virnisti perään. Oli Joelin vuoro naurahtaa, eikä hän tippaakaan hätkähtänyt henkilökohtaisia kysymyksiä. Miehen mielestä hyvä huumori sai olla suoraa.
“Brunon tallipaikan perässä oikeastaan. Eetulla ainakin on hyvä maine toisin kuin Brunon nykyisen tallin omistajalla… Ja löytyi tuolta kylältä täydellinen remppamiehen unelma ihan kohtuu hintaan, kun edellinen uhkasikin tulla jo valmiiksi Aittajärvellä. Siinä pitää kyllä keittiö ja kylppärit tehdä. Ja pinnat tietenkin. Mutta ihan kelpo pohja siinä on, vaikka iso se on poikamiesboksiksi”, Joel vastasi ja melkein eksyi intohimoaiheeseensa, remontointiin. Ehkä-Inari tusksin kuitenkaan innostui remppajutuista, joten Joel jätti kehumatta Makita-kokoelmaansa joka oli juuri kasvanut yhden pöytäsahan verran.

Se, joka ehkä sittenkin saattoi olla Inari, ei ollut ihan varma, minne Brunon tavarat sai laittaa, mutta tyhjä kaappi oli varmasti parempi kuin jättää urheilukassi satulahuoneen nurkkaan. Varmaan-Inari jäi satulahuoneen ovelle puoliksi lähtien, puoliksi odottaen, jos Joel vielä sanoisi jotain, joten mies päätti kekssiä lisää jutun juurta – muusta kuin remontoinnista.
“Tiiätkö millainen hevonen se Skotti on? Se tyyppi… Se jolla on ne sellaiset-” Joel pörhisti sormilla hiuksiaan.
“Ai Hello?” tyttö kysyi heti tietäväisenä.
“Niin se Hemmo-”
“HELLO”, mahdollisesti-Inari artikuloi oikein selvästi.
“Just se. Se puhui jostain Skotista. Onks se Skotti iso?”
“Aika iso joo. Ja sairaan tylsä.”
Joel naurahti. Jos jotain, niin Bruno ei ainakaan ollut tylsä. Siis ihan vaan siltä varalta, jos se kuitenkin jotenkin ihmeellisesti häviäisi koossaan sille Skotille.

Seuraavaksi Joel kysyi luultavasti-Inarilta, oliko sillä oma hevonen Hopiavuoressa. Vastaus oli niin monipolvinen, ettei mies ollut varautunut sellaiseen. Ilmeisesti tyttö kuitenkin ratsasti sen Hellon hevosella ja hoiti jotain varsaa ja liikutti muitakin tallin hevosia ja joku hevonen oli myyty.
“Ja oliks se varsa siis sen… hiljaisen kaverin?”
“Joo Oskarin. Oskari on Oskari. Se on vähän sellainen… Mut me tykätään siitä.”
Joel ei kysynyt, millainen, eikä myöskään sitä, oliko joku, josta ne ei tykännyt.
“Entä kuka se olikaan se, joka öö… puhuu-”
“Ai kiroilee ku rekkamies?”
“No joo voi sen kai niinkin sanoa.”
“Se on Alex. Se sano… Tai ei mitään. Se puhuu paljon. Toisin kuin Oskari. Paitsi kun Oskari valmentaa. Yleensä Alex puhuu Oskarinkin puolesta. Tai Camilla. Oskari asuu Camillan kanssa. Camilla on se, joka heilui tuolla talikon kanssa ja Nelly on se, joka kuljettaa sitä takiaista mukanaan. Sonjalla on se kummallisen näköinen hevonen ja…”
Joel nyökkäili ja yritti painaa kaiken mieleensä.

“Kiitos paljon avusta öö… Inari?” Joel kokeili lopulta onneaan. Ei todellakaan Inarin ilmeestä näki heti, että metsään oli mennyt. Ja kovaa.
“Eira!” tyttö puuskahti ja näytti vähän loukkaantuneelta. Joelia nolotti. “Inari on mun siskon nimi. Sä et oo ees nähnyt sitä!”
“Sori. Oikeesti sori tosi paljon, Eira. Tää on vähän noloa, mut mulla on surkea nimimuisti. Mistähän se Inari… No kuitenkin. Kiitos vielä avusta”, Joel yritti hymyillä sovittelevasti ja toivoi, ettei juuri ilmoittautunut sen porukan ei tykätä -listalle. Eira ei vaikuttanut välttämättä nopeasti leppyvältä tyypiltä.
Eira kohautti harteitaan ja Joel päätti yrittää aiheenvaihtoa.

“Onks se sun hevonen sellanen, joka voi mennä maastossa kaverin kansssa? Tai tiiätkö jonkun joka vois näyttää jotain lähireittejä, kun Bruno tulee. Lähtisisn mielummin jonkun kanssa, kun Bruno on vähän… Bruno”, mies tiedusteli. Eira näytti ehkä hitusen suopeammalta, mutta tuhahti turhautuneesti ja alkoi kerrata sitä, kuinka sillä ei ollut enää omaa hevosta. Joel kuunteli lauhkeasti koko jutun uudelleen.

Power Truck Show

Oli sellainen kiva aamu, kun sekä Camilla että Eetu olivat tallilla kanssani. Hevoset olivat päässeet ulos jo hyvissä ajoin, ja siivosin viimeisiä karsinoita. Koska talli oli tyhjä, kuuntelin musiikkia samalla korvanapeista. En muistanut koskaan tehneeni sellaista soittolistaa, mutta ilmeisesti olin. Oli ihan hyvä tutustua taas siihen, millaista musiikkia olin kuunnellut. Kaikki kappaleet kuulostivat siltä kuin olisin kuullut ne ensimmäisen kerran, ja täytyy sanoa, ettei minulla tainnut olla kovin hyvä saati monipuolinen musiikkimaku.

Kun näin yhtäkkiä silmännurkastani tumman vilahduksen, huitaisin sitä melkein talikolla refleksinomaisesti. Onneksi liike pysähtyi pieneen nykäisyyn, sillä vilahdus oli Alexin pää, joka kurottui karsinaan. Pää puhui.

”Hä?” kysyin samalla kun kaivoin napit korvistani.
”Lähde mun kanssa Power Truckiin”, Alexin pää käski.
”Tä?” kysyin seuraavaksi, koska enhän voinut kuulla oikein.
”Lähde mun kanssa Power Truck show’hun, vitun kuuro.”
”No en todellakaan lähde”, ilmoitin kantani. Kuulosti ihan sairaan tylsältä puuhalta, ja väsyttävältäkin.
”Haista paska sitte”, Alex tokaisi yhtä ilmeettömänä kuin oli koko ajan sen ollut ja vilahti näkyvistä.

Laitoin kuulokkeet takaisin ja jatkoin hommiani. Pudistin koko ehdotukselle kerran päätäni ja annoin sen luisua mielestäni. Varmaan joo, Power Truckiin…

Seuraavan kerran näin Alexin kahvitauolla. Hän istui pöydässä jo ja joi pillillä kahvia. Se oli hänen uusin villityksensä: väittää, että hänen hampaidensa kellastuminen johtui kahvista, vaikka hän samaan aikaan poltti ainakin askin verran tupakkaa päivässä.

”Lähde mun kaa Power Truckiin”, Alex sanoi kun kaadoin kahvia itselleni.
”Minkä takia mä lähtisin johonkin Power Truckiin?” kysyin ja istuin alas.
”Koska mä en halua yksin sinne. Tuu nyt.”
”Mä en halua ollenkaan sinne! Mikset sä kysy jotain ketä kiinnostaa jotkut rekat?”
”Koska mulla ei oo yhtäkään ystävää maailmassa”, Alex vastasi vieläkään ilme värähtämättä, vaikka tyrskähdin.
”Just joo.”

Alexhan tunsi suurin piirtein kaikki, vaikka ei siitä niin kauaa ollut, kun hän oli muuttanut tänne. Vaikka hänen kanssaan olisi käynyt Otsonmäen Ässässä, hän moikkasi ainakin kymmentä tyyppiä. Tyypit olivat useimmiten kaikki samanlaisia: minua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempia ja niin selvästi rekkamiehiä kuin rekkamies voi olla. Oli niitä moikkaltavia muunlaisiakin, mutta valtaosa oli sellaisia. Siitä sakista olisi varmasti löytynyt lähtijöitä.

”Mee sen sun Tuomon kaa”, ehdotin.
”Ei voi”, Alex vastasi puhuen hyvin nopeasti ja monotonisesti.
”Miksei?”
”Koska se on aivan vitun lapsellinen persenaama. Se olis vieny sen sen vitun paskan, joka siis rekkanakin tunnetaan, niin sinne, mutta se ei saanu sitä korjattua ajoissa ja nyt se on sitte siitä vihanen mulle.”
”Sitä vaan ärsyttää. Lepyttelet sitä vähän ja–”
”Mä en lepyttele yhtään ketään joka on noin vitun vammanen. Mä meen Power Truckiin kattoon miehiä.”
”Mä luulin et siellä katotaan rekkoja.”
”Joo, ja miehiä. Mä en tosiaankaan tarvi ketään Tuomoa sinne.”
”No mä en silti tuu.”

Kun palasin hommiin, mietin pihatolle meneviä heiniä Eetun auton peräle lastatessani, että olikohan Alex oikein totta yksinäinen. Pitäisiköhän sinne Power Truckiin oikeasti lähteä? En tosiaankaan halunnut, ja ihmisjoukot tuntuivat oikein erityisen väsyttäviltä tätä nykyä. Menisi koko viikonloppu pilalle. En kuitenkaan varmaan voisi lähettää häntä sinne yksin, jos oikeasti oli sellainen tilanne, ettei kukaan muka ollut lähdössä. Toisaalta Alex oli Alex… Vaikka hän lähtisi yksin, hän saisi suunsa auki ja löytäisi seuraa. Ja varmaan miehiäkin, jos Tuomon juttu oli muka oikeasti ohitse. Olisi aivan hirveää lähteä Power Truckiin, ja olisi vielä hirveämpää seistä tyhmänä vieressä, kun Alex paasaisi jotain autojargoniksi rekkamiesten kanssa.

Kun starttasin Eetun autoa, apukuskin puolen ovi aukeni. Sisään rysähti Alex niin kovalla voimalla kuin niin pieni ihminen voi rysähtää.

”Lähe Power Truckiin”, Alex sanoi taas.
”Mee pois mun autosta”, komensin.
”Tää on Eetun auto. Minja tuu vaan.”
”Tää tietenkin on kolmen ihmisen homma tää parin heinäpaalin vienti, mutta–”
”Hei”, Minja tervehti takaovesta ennen kuin istui.
”Mitä sä odotat?” Alex kysyi. ”Aja jo.”
”Kai te tiedätte et mä oon menossa vaan tohon pihatolle?” varmistin.
”Kai ny. Aja.”

Huokaisin ja matelin autolla varovaisesti suulin läpi. Alex puolestaan huokaisi merkitsevästi tallipihassa, mutta ei sentään käskenyt kaasuttamaan. Kun päästiin tarhojen väliin, painoin vähän enemmän kaasua. Taustapeilistä näin, miten Minja katseli ikkunasta niin kuin olisimme olleet oikealla ajelulla.

”Lähde–” Alex aloitti.
”En! Minja voisitsä mennä ton lapsenvahdiksi Power Truckiin?”
”En mä halua sinne”, Minja sanoi.
”En mäkään. Minkä takia sä sitten jankutat mulle etkä vaikka tolle?” kysyin Alexilta.
”Kyllä se on kysyny multakin jotain kakskytkaheksan kertaa”, Minja kertoi.
”Lähtekää!” Alex kuulutti painottaen oudosti ensimmäistä ja viimeistä tavua.
”Pyydä Helloa. Se menee aina kaikkiin outoihin juttuihin.”
”En! En todellakaan kehtaa liikkua sen kanssa missään ihmisissä!”
”Pyydä Noeulia.”
”En varsinkaan! Mä en osaa puhua englantia!”
”Miikaa.”
”Ei se tuu.”
”Milan–”
”Nyt sä vaan sanot kaikkien nimiä!”
”Hei mä tiedän”, Minja sanoi takapenkiltä. ”Nelly ja Eira vois lähtee.”
”No joo varmaan!” Alex puuskahti, mutta maiskautti sitten suutaan miettiväisesti. ”Itse asiassa ne voiskin lähtee… Hei Oskari?”
”No?” kysyin pahaa-aavistamattomana.
”Lähde Power Truck Show’hun!”

Sekalaisilla äänteillä tuotettu viestini oli, että ”mee ny jo”, vaikka ei sanoja sisältänytkään. Kirskautin käsijarrun päälle ja nousin nakkelemaan paalit pinoon pihaton pieleen iltaa ja seuraavaa aamua varten. Alexille ilmoitin, että hän kävelisi takaisin, mutta ei hän poistunut Eetun autosta. Ei edes sen vertaa, että olisi siirtynyt kuskiksi. Kun nostelin heinäpaaleja, hän nimittäin kapusi vaihdekepin ylitse salaa. Onneksi hän murjotti ihan hiljaa ajellessaan takaisin, eikä edes jättänyt minua pihatolle.

Kun join illalla viimeistä kahviani Nellyn ja Sonjan seurassa ennen kotiinlähtöä Camillaa odotellen, Alex paukahti Hopiavuoren tupaan. Meillä olikin ollut vähän liian mukavaa treenisuunnitelmiemme kanssa, niin että kai sen vain täytyi loppua.

”Ei!” sanoin ja osoitin Alexia oikein sormella, jotta hän pysyisi hiljaa Power Truck Show’sta.
”Et sä edes tiedä mitä mä meinasin sanoa”, Alex huomutti nuivasti.
”Kyllä mä kuule tiedän.”
”No mitä?”
”En mä sano sitä.”
”Eli et tiedä.”
”Sä aioit sanoa et lähde Power Truck Show’hun!” syytin.
Alex hymyili maireasti Nellyn pään ylitse. ”Ihanaa kun sä kysyit! Tietenkin mä lähden!”
”Älä viitti!” käskin ihan tosissani.
”No ei oikeesti. Mä sua tarvi siellä. Mä ja Nelly ja sit Pete ja yks Sami ja sen porukka ja sit jotain Tuomon kavereita mennään. Nii ja Camilla tulee.”
”Kai Camilla tietää et Camilla tulee?” varmistin, ja juuri silloin keittiöön kurkisti Camilla itse kengät jalassa.
”Mitä mä tiedän?”
”Kengät pois”, Nelly käski.
”Joo kai ny tietää”, Alex sanoi.
”En mä tuu sinne sisälle. Susi. Olisiksä valmis?”
”Joo.”
”Hyvä. Hei muuten, mä oon menossa noiden kaa Power Truckiin niin lähtekää tekin. Sonja? Susi?”
”En todellakaan!” sanoin vähän liian jyrkästi, ja Camillan naama venähti niin aggressiivisesta torjunnasta.
”Ton takia sulla ei oo tyttöystävää”, Alex kuiskasi avuliaasti, enkä ollut ihan varma, tarkoittiko hän tiuskaisuani vai sitä, etten halunnut Power Truck Show’hun.

”Elli odota!”

Tyttö ei tuntunut ottavan kuuleviin korviinsa äitinsä komennusta. Vasta tuvan portaat saivat menon hidastumaan vain siksi hetkeksi, jotta tyttö keksi miten pääsisi kiipeämään portaita. Lopulta tämäkin rasti oli selvitettynä ja pienet kädet alkoivat hakkaamaan ovea, sillä ainakaan vielä ei tyttö yltänyt millään tarttumaan ovenkahvaan.

Oven auettua tyttö asteli eteiseen, ennen kuin istahti tottuneesti lattialle ja otti kengät pois jalastaan, vaikka saattoikin olla, jotta projektin yhteydessä toinen sukistakin jäi matkalle. Kenkien ollessa pois jalasta Ellin matka jatkui tottuneesti kohti keittiötä, josta tyttö kuuli monia tuttuja ääniä. Päästessään keittiöön suunta oli ensin tiskipöydän viereen.

”Meua” tyttö pyysi viitaten samalla kohti kaappia, jossa tiesi oman mukinsa sijaitsevan.
”Iitos!” Elli päätyi kiittämään saatuaan mukinsa ennen kuin päättäväinen matka jatkui kohti pirtinpöytää.

”Elli, pitäiskö meirän ottaa sulta takki pois?” Vihdoin ja viimein tupaan kerennyt tytön äiti kysyi.
”Oo” tyttö myönsi ennen kuin kääntyi siten, jotta äidillään oli helppo askarrella vetoketjun kanssa. Takin ollessa poissa tytön päältä äitinsä lähti palauttamaan takkia eteiseen ja naulakkoon mihin se kuuluikin. Vasta tässä kohtaa tyttö tajusi, että keittiössä oli uusi ihminen.
”Ua?” tyttö esitti kysymyksensä Joelille.
”Joel”.
”Oei. Eei.” Tyttö esitteli itsensä, ennen kuin kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan lautaseen ja viittasi kohti pullasiivua. Reilu kaksivuotias ei vielä näyttänyt ymmärtävän paljoakaan siitä mitä aikuiset ympärillään puhuivat, mutta silti tyttö tuntui seuraavan keskustelua kiinnostuneena aina siihen asti, kun äitinsä mainitsi ”Paahtis” ja ”ratsastus”, jolloin tyttö päätyi taiteilemaan itsensä alas penkiltä ja suuntaamaan kohti eteistä.

Mitäs me läheisriippuvaiset

”Hei”, Oskari huokaisi ja istui viereeni, vaikka olin tupakkapaikaksi jo kuulemma vuosia sitten muuttuneella penkillä polttelemassa. Oskarista täytyi ihan tosissaan olla puhti pois. Yleensä hän ei viihtynyt tupakansavussa.

”Terve”, vastasin, puhalsin savua oikein ylöspäin kohteliaisuusvimmassani ja seurasin, miten Oskari ähisi pitkät jäsenensä kokoontaitettuun muotoon. Kantapäät piti saada penkille ja jalat koukkuun, mutta silti se ilmeisesti ei halunnut nojata verkkatakkiaan seinään. Onnistuihan se, vaikka se näytti vaikealta.

Oskari on vähän sellainen, että siitä näkee heti, jos sitä harmittaa. Se hengittäkin eri lailla silloin: ihmeellisesti tuhisten, vähän niin kuin jos sen herättäisi päiväunilta. Jos siltä kysyy silloin, että mikä sitä riepoo, niin eipä se kerro pitkään aikaan kuitenkaan. Niinpä odottelin. Odottelin ja polttelin. Sain sytyttää oikein seuraavan Westin edellisen tulipäällä, kun kesti niin jumalan tähden kauan.

”Camilla ei ota mua Jällivaaraan”, Oskari kertoi lopulta piilosta polviensa takaa. Se oli ährännyt oikein hupunkin päähänsä.

No ei todellakaan ottaisi. Miksi Oskari edes halusi mihinkään Jällivaaraan hevonvitunkuuseen? Ja vaikka olisikin halunnut, miksi se edes yritti tukkia Camillan mukaan? Sehän oli muutenkin paljon Camillan varassa, ja jos se ei ollut tallilla, se oli Camillan kanssa himassaan. Varmaan Camilla siis halusi sen vaivoikseen vielä sinne ihme Jällivaaraankin.

Ei ollut kuitenkaan kohteliasta sanoa sitä kaikkea. Päätin siis välttää sanomasta sitä kaikkea, joten sanoin oikeastaan saman tien sen kaiken.

”Mitä vittua sä siellä tekisit?”
”En mitää? Mitä Jällivaarassa nyt yleensä tehdään? Katon lintuja ja — no en mitää! Juoksen vaikka jos siellä on joku purkkari.”
”Täälläki on purkkari, saatanan talipää.”
”No joo mut se olis pohjosessa.”
”Sä et oo ikinä elämässäs puhunu että sä haluaisit mennä johki pohjoiseen, ja siellä on muutenkin perseestä olla. Jos siellä ei oo saatanasti lunta ja kylmä, siellä on saatanasti sääskiä ja kylmä.”
”Camillaki menee.”
”Onks sun pakko tehdä kaikki mitä Camillakin tekee? Mikä viiden vanha sä oot?”
”No jos se menee ja mä en pääse niin mä joudun oleen täällä yksin jotain nelkyt viikkoa.”
Just joo. Tosi yksin joo.
”Mä oon täällä, vajakki.”
”Se nyt on vielä pahempi. Etkä sä asu meillä.”
”Pelkäätsä nyt niinku olla yksin teillä?”
”No en!”
Eli pelkäsi se.
”Jaajaa, eli sun tulee vaan ikävä Camillaa.”
”No eikä tuu.”
Eli tulisi sille.
”Mä mietin että mitä sä sille Shanette-tytölle viestittelet kun sä oikeesti asut jo Camillan kaa ja haluat muutenki olla sen kaa koko ajan, ja nyt se ei sais mennä edes ihmisiin ilman että sä roikut siinä.
”Arvaa kuka käsittäis, eikä vaan naurais siinä, jos mä kertoisin että mä jään yksin johki Virkatien itsemurha-asuntoon? Camilla!”
”Voi vittu!”

Kun kyselin, kävi ilmi, ettei Oskari tiennyt kuin suurin piirtein, missä se sellainen Jällivaara oli. Siitä sillä oli parempi kuva, että ketä kaikkia siellä oli — ja ketä ei enää ollut. Annoin Oskarille kaksi vaihtoehtoa lähitulevaisuutta vaten. Sen piti joko kysyä vielä nätisti, pääsisikö se kuitenkin Camillan riesaksi, jos vaikkapa lahjoisi tätä jollain, mistä tytöt pitävät, niin kuin vaikka uusilla talvirenkailla autoon. Toinen ja huomattavasti realistisempi ja parempi vaihtoehto oli kasvaa aikuiseksi ja keksiä muuta tekemistä, koska Camilla tai kukaan ei jaksaisi nuohota jokaista vapaahetkeään kenenkään, varsinkaan Oskarin, kanssa. Oskarin vastaus tai pohdinta tähän oli epäselvä: pahantuulinen murahdus ja nykäisy, jolla huppu nousi peittämään kasvot ihan kokonaan.

”Voisiks sä sit tulla meille sillon?” hupusta kuului lopulta, kun tumppasin toisen tupakan.
”No en todellakaan.”
”Käythän sä muutenki meillä.”
”No joo käymään! Mutta en mä aio mitenkää asua siinä sun sairaalloisen siistissä kämpässä. Vittu, mä oon aina aiva kauhusta jäykkänä et mitä jos mä vaikka murustelen jotain siihen sohvalle.”
”No en mä nyt tarkottanukkaa et sä tulisit jotain viikoksi.”
”Noni, sitte.”
”Paraolympialaiset tulis vielä…”
”Ja niitä mä en sitte katto yhtään hetkeä! Sä osaat kattoa teeveetä ihan yksinkin.”

Siellä se sitten viilettikin, parkkipaikalla, Camilla siis. Senkin kahvitauko oli kai loppu, ja Oskari ei ollut ehtinyt omalleen ollenkaan. Oskari katseli muka eri suuntaan, mutta nousi niin kuin kiltti koira, kun sitä huudettiin. Yritin potkaista sitä persuksille, kun se lähti, mutta osuin takareiteen kun sen takapuoli kuitenkin on noin viiden metrin korkeudessa. Kiva, jos se jotenkin tosiaan luikertaisi itsensä mukaan johonkin vitun Jällivaaraan. Ne olisivat siellä ihan oikeasti jotain sata viikkoa kuitenkin, ja sittenhän minä jäisin ihan yksin tänne. Pitäisi nähdä jonkun saakelin Tuomon naamaa joka ilta, kun ei olisi mitään oikeaakaan menoa. Hyi jeesus. Ylihuomenna lauantaina muuten olisi se päivä, kun sekä minä että Oskari hankkisimme elämän.

Pariterapia

Meillä oli ollut siinä ihan kiva hetki. Nelly oli keskustellut hyvän aikaa Sonjan kanssa joistain Aaveen lepokuvioista, ja kun Juffe oli alkanut kitistä, Nelly oli nostanut hänet mitään sanomatta minun syliini. Hevosjutut eivät olleet niin mielenkiintoisia, että olisin kuunnellut tarkasti, mutta muuten oli kivaa. Eetu ei ollut markilla, joten Milankin oli uskaltanut tulla sisään ja silitteli rintani päällä nukkuvan Juffen kättä ajatuksissaan ja tuoksui uudelta hajuvedeltään. Juffe kuolasi paitaani märäksi, mutta se ei haitannut. Oli siistiä, että hän muutaman ulvaisun jälkeen nukahti uudelleen syliini. Minun ei tarvinnut kuin heilutella hetken olkapäitäni muka asentoa etsien, niin Milan laski vapaan kätensä hartioilleni. Me kolme raavasta äijää saimme antaa naisväen hoitaa hevosjuttujaan kaikessa rauhassa, kun kaikkien kahvit kylmenivät sohvapöydällä.

Sitä kesti hyvän aikaa ennen kuin ulko-ovi avautui ja sulkeutui. Tulija yritti olla hiljaa, mutta silti kuului narahdus ja sellainen humahdus, joka liikautti ikkunaverhoja ja hieman ikkunalasejakin. Juffen otsa ja nenä rypistyivät, mutta oikenivat taas, kun Milanin peukalo käväisi silittämässä ne suoriksi.

Sitten tuntui kevyt tumpsahdus. Alexn mustelmainen naama putosi näkökenttääni ylösalaisin jonnekin polveni vierelle. Jalat heilahtivat liian lähellä päätäni, mutta laskeutuivat sitten selkänojalle. Onneksi edes Minja ja Oskari, joita Alex raahasi yhä useammin perässään, istuivat takapuoli edellä ja oikein päin sohvalle ja nojatuolille.

”Nukkuuks Juffe?” Alex kysyi, vaikka näki, että nukkuihan hän.
”Ei kun se on punttisalilla justiinsa”, vastasin.

Alex kohosi sen verran, että silitti nopeasti Juffen toista kättä, joka oli hyytynyt kesken kaulani kourimisen. Joistain ihmisistä näkee, etteivät he erityisesti pidä lapsista. Alex sentään saattoi koskettaa Juffea. Sonja ja Oskari näyttivät puolestaan ennemminkin pelkäävän häntä.

”Mulla on tylsää”, Alex huokaisi hiljaa varmistettuaan ensin korva pitkällä, ettei Nellyn ja Sonjan hevoskeskustelu joko koskenut häntä tai ollut erityisen kiinnostava.
”Mee ratsastaan”, Oskari kehotti. Näin, miten hän otti pöydältä vahingossa minun kuppini, eikä sitä, jonka oli tuonut mukanaan. Hänen ylähuulensa vääntäytyi inhon ilmeeseen, kun kahvi olikin kylmää ja selkeästi jonkun muun, mutta sitten hän vain laski kupin takaisin ja otti kiinni omastaan.
”Onks toi sun Hello? Mä join tästä vahingos.”
”Hello sano Oskarille että mä oon jo ratsastanu Tetriksellä”, Alex käski.
”Mikset sä sano itte?”
”Mä oon sanonu jo.”
”On siellä muitakin hevosia”, Oskari huomautti. ”Mee Kissillä niin pääsisit Minjan ja Liljan kaa samaa matkaa johki.”
”Meki oltiin jo”, Minja väitti, vaikka tasan ei ollut kyllä ollut. Olin ollut tallilla oikeastaan koko päivän joka päivä, ja Minja osasi hiippailla sillä lailla, että hyvä jos häntä edes näki.
”Nonii. En mee yksin mihkää millää vieraalla luuskalla”, Alex narisi nurin perin sohvalla.

Jos Juffe ei olisi ollut siinä viemässä taikavoimiani, olisin ehkä keksinytkin jotain tekemistä Alexille tai vaikka kaikille. Nyt en halunnut. Tykkäsin ihmisistä, ja voi kuinka olikaan erikoinen tunne, kun olisin halunnut, että kaikki vain häipyisivät. Juffe oli tosi unettava, ja olin saanut pääni kallistettua jo sopivasti Milanin kainaloon. Sillä lailla ei voinut ikinä olla Hopiavuoressa, eikä oikein kotonakaan, kun ainakin jommalla kummalla meistä oli aina jotain menoa, tai sitten Milan halusi olla omassa kodissaan.

”Hello. Tehään jotain. Oikeesti”, Alex houkutteli.
”Ai niinku palapeliä?”
”Mitä vittua? Ootsä ikinä nähny että mä tekisin jotain vitun palapeliä?”
”Et kirva lasten aikana”, varoitin ja irrotin toisen käteni Juffesta jotta pystyin paukauttamaan Alexia hankalasti reiteen. Tunsin kuulostavani päivä päivältä enemmän Eetulta.
”Ei se osaa puhua eikä ymmärrä.”
”Joku kerta vielä osaa ja ymmärtää.”
”Milan tee sä mun kaa jotain.”
”Mitä sä haluat me tekee?”
”Emmä tiedä, keksi jotain.”

Alex narisi hetken aikaa, mutta hiljeni sitten. Hän alkoi heilutella sääriään niin, että sohvan selkänoja huojui ärsyttävästi. Oskari puolestaan taisi bongata tarpeeksi hevossanoja Nellyn puheesta ja hinkutti itsensä tuoleineen Sonjan viereen istumaan. Minja kaivoi puhelimen suojakseen. Hän oli vähän niin kuin Oskari aluksi: eksyksissä.

”Mä tiedän”, sanoin Alexille yhtäkkiä, kun keksin niin hävyttömän huonon idean, että sitä ei ikipäivänä voisi toteuttaa.
”No?” Alex innostui ja selkänojan potkuttaminen loppui saman tien.
”Lähe mun kaa pariterapiaan.”
”Mitä vitt — eiku hittoa?”
”Te ette oo pariskunta”, Minja huomautti puhelimensa takaa monotonisen tasaisella äänellä.
”Mä olin just sanomas toi”, Milankin sanoi sormet pysähtyneenä Juffen pienen käden päälle.
”Eikä kato kun mennään pariterapiaan ja katotaan kuinka kauan sillä tyypillä, sillä terapeutilla, menee tajuta ettei me olla pari.”
”Joo, se tehdään!” Alex innostui ja pyristeli istumaan niin että Juffe ähkäisi ennen kuin vajosi takaisin syvempään uneen.
”Mitä te teette?” Nelly kysyi sohvan äärimmäiseltä laidalta.
”Mennään pariterapiaan Hellon kaa”, Alex vastasi. ”Hei Hello, voinks mä sanoa että sä oot se joka löi mua?”
”Et todellakaan. Eikä me nyt voida oikeesti mennä pariterapiaan.”
”Ja miksköhän ei?”
”Aika kallis harrastus… Ja eihän me muute olla sovittu vielä mitää seurustelusta edes? Kunhan pidetään hauskaa?”
Milan naksautti kieltään ärtyneesti.
”Mut mieti miten kivaa siellä olis. Tehtäs semmonen sääntö, että kun se kysyy jotain, ei saa valehdella. Oih, arvoisa terapeutti: Hello ei oo suostunu harrastamaan mun kanssa seksiä noin kahteen vuoteen, ja me ei enää edes nukuta samassa sängyssä, tai edes asunnossa!”

Naurahdin tahtomattani. Kielsin kuitenkin sanomasta Juffen aikana, että seksi. Olisihan se hullun hauska ajatus. Vuosisadan vitsi. Juuri noista jutuista jäisi sellaisia muistoja, joita voisi kerrata sitten vanhana. Jos suunnitelma olisi keksitty vain pari vuotta sitten, olisin tarttunut heti puhelimeen ja hommannut meidät pariterapiaan. Olisin heittäytynyt innolla rooliini ja terapian jälkeen nauranut niin kauan, että olisin muuttunut siniseksi hapenpuutteesta.

Vilkaisin Milania, joka katseli Alexia edelleen synkästi silmäkulmastaan. Hölmöläinen oli mustasukkainen, mutta ei varmaan pariterapian takia, vaan siksi, että saatoin suostuakin ja sinne menisi taas meidän harvinaisia yhteisiä iltojamme, kun riehuisin Alexin kanssa pitkin terapiaistuntoja. Milan ei ollut varsinaisesti taipuvainen mustasukkaisuuteen.

”Olis kyllä ihanaa mennä sun kaa pariterapiaan–” aloitin.
”Ette mene sinne nolaamaan meidän koko yhteisöä”, Nelly kielsi.
”–mutta en mä kerkee. Mä voin kyllä viedä sut Törnävälle tai Huutoniemelle joku kerta, jos sä koet että sä tarvit jotain yksilöllistä laitoshoitoa tai jotain.”
”Siis sinäkö muka sanot ei pariterapialle?” Alex ihmetteli silmät suurena.
”Sori. Mut hei, pyydä Oskaria. Mä luulen et se olis tosi hyvä pariterapiassa.”
”En tuu”, Oskari reagoi heti, vaikka oli samassa hengenvedossa höpissyt jotain hevosjuttua.
”Minja–” Alex yritti.
”Ei kiitos.”

Milan hymyili itsekseen. Peukalo silitti Juffen poskea ja koko käsi laskeutui sitten hänen selkänsä päälle. Toinen pörrötti niskahiuksiani nopeasti. Nukutti niin hirveästi, ja sohvan toisessa päässä vilisi sellaisia sanoja kuin lihaskunto, laidunloma Ruotsin-matka ja liikutusmahdollisuus. Ei edes kauheasti harmittanut, että olin liian vanha ja raihnas lähtemään hyvänpäiväntutun kanssa pariterapiaan.

Kaksi blondia
Eetu kallisti vain päätään, mutta Nellyn kasvoille nousi jotakin, minkä tulkitsin pelästykseksi tai joksikin semmoiseksi. Kiirehdin selittämään heti, kun ei tässä nyt ihmisiä pitänyt pelotella.

”Niin siis ei mitään vakavaa ole, syöpää tai semmoista. Ihan rutiinileikkaus sairaalassa kuulemma.”

Nellyn ilme lauhtui, mutta vain vähän.
”Kyllä tuo neljän viikon sairasloma kuulostaa aika vakavalta.”
”No kato kun operoivat tuota vatsan aluetta, niin siinä on sitten leikkaushaavat. Ei saa ponnistella ettei ne repeä. Ja kun tuota keskivartaloa nyt tarvitaan vähän kaikkeen, niin siksi kai pitää ottaa rauhassa niin pitkään.”
”No juu, se keskivartalo!”
”Se just. Mutta joka tapauksessa, mä olen neljä viikkoa pois pelistä, että jos teillä olisi tiedossa edes joku ratsastaja Aaveelle siksi aikaa, ettei se ihan laiskana joudu seisomaan. Ei sen nyt tarvitse mikään huippuratsastaja olla. Ja jos sille sopii, niin mä voisin kyllä maksaa ne viikottaiset valmennustunnit sulle, mutta toinen vain ratsastaa.”

Nelly pohti vähän aikaa.
”Mites Eira?”

Oli Eetun vuoro näyttää miltei kauhistuneelta.
”Ei sitä flikkaa voi Aaveen selkähän päästää. Ei se pärijää oriin kanssa. Täysverine ja mitä kaikkia.”
”Pärjäähän se Typynkin kanssa ja helpompi se Aave noista kahdesta on”, Nelly paukautti arvelematta. Eetu napsautti suunsa kiinni ja näytti vähän nololta. Nellyä ei käynyt vastustaminen.

Eiraan minäkin olin mietteissäni tullut. Hän ei ollut vielä vaikeiden ratojen ratsastaja, mutta huikeasti kehittynyt sen jälkeen, kun sai Cozminan ja Typyn ratsastettavaksi säännöllisesti ja jonkinlaista valmennusta. Ja Eira halusi oppia koko ajan lisää eikä vain pelkästään sitä, miten jokin asia tehdään vaan myös että miksi. Minusta tämä oli tosi hyödyllinen piirre. Jos siis Nelly ja Eetu katsoisivat vähän päältä, niin kyllä minä luottaisin Aaveen Eiran ratsastettavaksi. Lisäksi lääkäri oli lupaillut, että pääsisin leikkauksen jälkeen liikkumaan hyvinkin nopeasti, niin että voisin tulla itsekin katsomaan Eiran ja Aaveen ratsastusta. Sitten piti vain kysyä Eiralta, että mahtaisiko kiinnostaa ja ehtisikö…

Eetu istui sohvalle tahallaan liian leveästi. Levitin tietenkin omia jalkojanikin, ettei hän saisi vietyä kaikkea tilaa itselleen. Hän ryhtyi pukkimaan polvella minun polveani ensin kovin hiljaa, mutta jo muutaman tönäisyn jälkeen ihan tosissaan. Survaisin häntä kyynärpäälläni kylkeen ja sain heti samalla mitalla takaisin. Sen takia läpsäisin häntä reiteen, minkä hän kosti kääntymällä nyrkittämään oikein kaksin käsin käsivarttani. Tietenkin sen jälkeen minun oli tuupattava hänet kauemmas suoraan naamasta. Eetu ei ymmärrä oikeuden ja kohtuuden päälle, joten hän nojautui takaisinpäin kyynärpää taas ojossa ja survaisi sen kylkiluideni väliin niin että ähkäisin ihan pakostakin ja potkaisin häntä kantapäälläni sääreen.

”Siis toiko ei koskaan lopu teiltä? Pojilta?” Nelly kysyi huvittuneisuuttaan peitellen nojatuolista, vaikka tässähän yritettiin vain katsoa uutisia telkkarista.
”Mikä?” Eetu kysyi hölmistyneenä.
”Tommonen nujuaminen. Mä luulin että se loppuu peruskoulun jälkeen, mutta te ootte molemmat aikuisia.”
”Mikä nujuaminen muka?” ihmettelin ja painoin kantapäälläni Eetun varpaita lattiaan niin kovaa, että piti oikein purra hampaitakin samalla.
”Ai ssssaaakel–” Eetu sihisi ja löi nyrkillään polveeni.
”Just toi nujuaminen!” Nelly selvensi.
”Me vaan kattotahan teeveetä”, Eetu sanoi ja vetäytyi hieman paremmin kasaan niin ettei vienyt koko sohvaa.

Uutistenlukija oli jo loppukevennyksessä asti. Potkaisin Eetua vähäsen polvensyrjään, mutta pelkillä varpaillani. Tein sen uudestaan, kun hän istui niin hiljaa. Sillä kertaa hän läpsäisi käsivarttani niin salamannopeasti, että se oli varmasti näkymätöntä Nellyn kaltaisen naisen paljaalle silmälle. Venyttelin ja löin Eetua samalla takaraivoon.

”Menkää ulos leikkimään!” Nelly komensi osaamatta päättää, naurahtaisiko vai ärisisikö.
”Tuloo Urheeluruutu viälä”, Eetu nurisi.
”Ei tuu urheiluruutua tuhmille lapsille. Ulos!”
”Nii Eetu, ulos”, virnistin.
”Eikä ko molemmat teistä!” Nelly määräsi ja nousi oikein seisomaan, kun osoitti sormellaan ulko-oven suuntaan.

Ihme toimintaa, ettei saa edes Urheiluruutua katsoa. Nöyrästi kävelin mielipiteineni Eetun perässä ovelle. Meidän äiti oli nakellut meitä samalla lailla pihalle Allun ja itse asiassa Eetun ja Leevinkin kanssa. Ja niin oli muuten Eetunkin äiti nakannut meidät useasti pihalle tästä samaisesta ovesta ja vahtinut vielä ikkunasta, ettemme jääneet edes kuistille riehumaan.

Kun yritin saada kenkiä jalkaan, Eetu, joka oli samoissa puuhissa vierelläni, tönäisi minua tahallaan takapuolellaan niin, että jouduin ottamaan seinästä tukea, etten kaatuisi. Käyttäydyin kuitenkin niin kuin aikuiset: vedin molemmat kengät rauhallisesti ja sivistyneesti jalkaan ja tuuppasin Eetun kumoon vasta sitten, jotta varmasti ehdin juosta itselleni kunnolla etumatkaa. Jos jotain olin oppinut niistä kerroista, kun olin lentänyt samasta ovesta ulos leikkimään, se oli se, että Eetu jaksoi juosta paljon kovempaa kuin minä.