Kompromissi

Iskällä oli ollut taas mielipiteitä. Niiden seurauksena Hopiavuoren hevostallin suulissa kyyhötti joku ihme Jaska, jonka kanssa iskällä oli tuorein bromance. Se, että nostin satulan Jaskan selkään sen kuopiessa maalattiaa, oli monen kompromissin ansiota. Tai no eiväthän ne ihan kompromisseja olleet. Oikeastaan Jaskan esiintyminen suulissa oli sen ansiota, että olin kerrankin sanonut iskälle vastaan ja saanut pitää pääni.

Iskä oli ollut sitä mieltä, että kun kerran aioin jatkaa kilparatsastusta Tulip Carnivalin menestyksen buustaamana, Kissin juuri alkanut äitiysloma tuli ihan idioottimaiseen kohtaan. Siitä olin samaa mieltä, mutta sille ei voinut mitään. Iskän ratkaisu tähän ongelmaan oli ollut Jaska. Minut oli raahattu suurin piirtein suoraan lentokentältä Lahteen katsomaan sitä. Ratkaisu ei ollut vaikuttanut ollenkaan huonolta. Jaska oli juuri sellainen hevonen, jolla olisin tahtonut ratsastaa, mutta kun olin jumissa Kissin kanssa ja mennyt kehittämään tunteita sitä kohtaan. Jaskan läsnäolon osalta iskän ratkaisu siis oli ollut hyvä. Siihen kuitenkin oli sisältynyt se, että Kissi olisi mennyt meille kotiin, koska olihan se isän tamma ja sen varsa isän kasvatti. Se olisi saanut palata muka sitten joskus, eli todennäköisesti ei koskaan, joten olin lyönyt välittömästi jarrut pohjaan. Kissistä oli tullut minun hevoseni, enkä aikonut luopua siitä, vaikka saisin kymmenen Jaskaa tilalle. Nyt siis satuloin Jaskaa, mutta koska olin kieltäytynyt koko Jaskasta näillä ehdoilla, Kissi oli paikalla myös: värjötteli omassa tarhassaan inhoamassa takatalvea yhtä paljon kuin minäkin.

Jaska ei ollut millään lailla niin kuin Kissi. Sen etukaviot viuhuivat vähän väliä, kun sen piti näyttää Cozminalle, millaisia urhoja tässä ollaankaan. Kielsin sitä miljoonannen kerran ja ojensin sille kuolaimet suoraan suun alle. Siihen se vastasi nostamalla päänsä ylös, ja se oli tosi ylös sitten se.

”Mä voin vielä palauttaa sut”, mutisin sille ja vedin sitä sen typerästä ratsuharjasta niin että se laski taas päänsä. ”Naama. Kiitos. Hyvä poika. Lopeta jo sen sorkan kanssa.”

Tiesin, että kun satuloinnista vääntämisestä päästäisiin, alkaisi kiva vaihe. Ratsastus. Sen ajatuksen voimalla ohjasin Jaskan pään alas vielä kolme kertaa, jotta sain niskahihnan korvien taakse ja leukahihnan kiinni. Turpahihnan olin nakannut menemään heti kun ratsu oli tänne tullut. Jaskasta näki, että sillä oli mennyt joku tosi kovakätinen viimeiset vuodet. Suitsinnan jälkeen päästin sen irti ja talutin maneesiin. Sentään se tuli sinne perässä ja asettui paikalleen keskelle, vaikka ravasikin koko matkan kävelyvauhtia sieraimet levällään ja niska köyryssä. Selkäännousussa se ei pelleillyt ja antoi kerätä ohjatkin käteen asti rauhassa.

Jo Jaskan lämmittelyravi oli kivaa. Tuntui kuin olisin ajanut viimeisen vuoden pienellä kinneriautolla, jolla ei päässyt moottoritiellä ohittamaan, ellei tie ollut tyhjä Lapualle asti. Nyt olin saanut alleni ihan toisenlaisen menopelin, jonka suuri moottori karjahteli ja joka kiihtyi turbon avulla saman tien niin että selkä painautui syvälle penkkiin.

”Mä oon ollu liikaa Alexin kanssa”, tunnustin Jaskalle kesken ravin, mutta se ei vastannut. Työtä tehdessään se keskittyi alusta loppuun asti hommiinsa.

Tällaisella hevosella minä osasin ratsastaa. Tällaisella hevosella minä halusin ratsastaa. Tuntui ihanalta, kun oli suunnitelma. Tiesin, mitä tehdä. Ymmärsin Jaskaa. Käsitin, että sen halvahko hinta johtui siitä, miten surkea ratsu se muka oli. Sen surkeus puolestaan johtui selkäongelmista, jota ei ollut havaittu, ja sen selkäongelmat johtuivat sen suusta. Kun sitä ratsasti äärimmäisen hellästi tavallisella omppukuolaimella, se meni kuin unelma, vaikka oli tietenkin hyvin jäykkä kyljistä ja selästä. Huomenna Jaskalla olisi hammaslääkäri, ylihuomenna kunnon hieroja ja sitten kevyen taluttelun lepopäivä. Viikon päästä sillä pääsisi kokeilemaan kunnolla ratsastamista, mutta tunsihan sen käteen, että se oli erinomainen hevonen ja minulle yhtä sopiva kuin Ukko oli ollut.

”Sitä mä vaan Jaska ihmettelen”, juttelin maneesin hiljaisuudessa, jottei Jaska niin epäileväisesti kyttäisi ovelle, ”että mistä mulle kerääntyy hevoset, joilla on kaikkein typerimmät nimet. Mä en tiedä, kumpi sun nimistä on edes rumempi. Jaska vai Big in Japan. Onneksi sä et sentään ole Tiny Kitten Kisses.”

Hannabyn esteet

Jaskan selässä tunsi olevansa paljon kauempana maasta kuin Kissin selässä, vaikka ei Jaska sen suurempi ollutkaan. Sen taisi tehdä hevosen asenne tai jokin aura. Jaska oli niin varma itsestään. Se oli aina niin ryhdikäs. Sen selässä muistin, että olin itsekin joskus ollut samanlainen silloin, kun ratsastin hyvällä hevosella, omalla hevosella. Sellaisina hetkinä tiesin niin tarkasti, mitä olin tekemässä, että en joutanut miettimään itseäni ja olemistani.

Nyt tuntui niin kovin samanlaiselta taas kuin silloin joskus. Alex oli melkein juossut yleisön puolelle heti, kun oli huomannut, ettei sijoitu, mutta minulla on yhä mahdollisuus. Hänellä oli kamala hikinen kypäräkampaus. Hänkin katsoi suoraan minua ja Jaskaa. Nauroi. Rutisti kädet rintaansa vasten edelleen nyrkkiin puristettuina, kun lakkasi tuulettamasta minun ja Jaskan sijoituksen puolesta. Minäkin nauroin vähän, kun katsoin häntä, hänen selkäänsä takovaa Eiraa ja Milania, joka taputti käsiään. Jaskan suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja minä, muka kouluratsastaja, olin ansainnut sen Hannaby Hanami Weekin pääesteluokasta Jaskan kanssa.

Kun seisoimme siinä, minä ja melko vieras hevoseni, tiesin, että yksi tärkeä osa elämästäni oli nyt ohitse. Olin rakastanut kouluratsastusta yli kaksikymmentä vuotta lähes samalla tavalla kuin jalkapalloa. Minusta ei ollut siihen enää. Luopuminen tuntui kuitenkin sillä hetkellä siedettävältä. Esteratsastus ei ollut kouluratsastusta, mutta sitäkin tehtiin lähes yhtä hienojen hevosten kanssa ja edes samoissa paikoissa kuin kouluratsastusta. Se vaati kylmempiä hermoja, mutta pienempää millintarkkuutta. Voisin harrastella edelleen mitä tahdoin, mutta oli aika vaihtaa oma laji kokonaan toiseksi.

Alex muodosti sormillaan sydämen ja oli puhaltavinaan sen minua ja Jaskaa kohti. Ojensin käteni ja olin ottavinani sen kiinni. Nauroimme sekunnin verran ennen kuin käännyin viemään Jaskaa pois, ja minä ajattelin, että mitähän isä mahtaa sanoa, kun kerron hänelle muuttuvani niin perinpohjaisesti toisenlaiseksi.

Hannaby Hanami Weekin sunnuntai.

Ensivuoden Power Jump

Jaska tavoitteli hiuksiani huuliensa väliin, kun puhdistin sen etukaviot. Se oli oiva ratsu, mutta ei minun omani. Yritin ajatella tätä vuotta kivana välivuotena. Ensivuonna keksisin jotain uutta. Voisin varmaan jatkaa Kissillä hiljalleen, tai sitten kokonaan jollain toisella hevosella, esteratsulla. Jaskan kaltainen hevonen menisi minulla hukkaan.

Kaikessa rauhassa nostin satulan ratsuni selkään. Sen olemuksessa ei värähtänyt karvakaan vastalauseeksi. Se olisi halunnut rapsutuksia. Sillä tavalla se kaulaansa venytteli ja päätään kallisteli. Paarmat olivat kai kupanneet sitä laitumilla. Raaputin sitä hetken aikaa etujalkojen välistä, vaikka en satuloinnin aikana niin tavannutkaan tehdä. Orin vaaleanpunainen ylähuuli hamusi ilmaa.

Jostain matalalta kuuluva huokaus sai minut säpsähtämään, mutta Jaska ei ollut millänsäkään. Se oli kai kuullut tulijan jo kauan sitten. Kurkistin sen kaulan alta nähdäkseni, kuka niin syvään huokaili.

”Terve Eira.”
”Moi…”

Jaa. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun Eira ei ollut juttutuulella? Mitään ei ainakaan tapahtunut. Hän katseli kynsiään ja huokaisi taas. Otin naulasta Jaskan suitset ja tavoittelin kiireettömästi kuolaimet otteeseeni. Aina välillä oli hankalaa saada niistä kiinni, kun ne roikkuivat ilmassa, mutta onneksi ei ollut kiire. Vaikka ilta oli jo pitkällä, oli vieläkin hieman liian lämmin. Mitä kauemmin tässä menisi, sitä viileämpää ehtisi tulla. Mitä viileämpää olisi, sitä järkevämmän treenin uskaltaisin Jaskalla tehdä ilman pelkoa lämpöhalvauksesta tai muusta hauskasta.

Jaskalla oli jo suitset, kun Eira alkoi puhua. Suitsiminen ei ollut mikään nopea prosessi nykyään. Rapsuttelin Jaskaa lisää siitä hyvästä kohdasta kaulan alla, kun kerran jouduin jäämään vielä paikalleni.

”Nii sä meet sit Power Jumppiin…” Eira mutisi niin hiljaa, että jouduin pyytämään häntä toistamaan, mitä hän sanoi.
”Jaa — joo.”
”Nii… Ai ku kiva ku jokku pääsee ylipäätään johki…”

Suljin silmät hetkeksi, etten pyöräyttäisi niitä. Ai että Eiran olisi pitänyt päästä Power Jumppiin — ja ai että hän ei päässyt muka ikinä minnekään, vaikka oli kilpaillut tänä kesänä enemmän kuin minä Jaskalla. Kun tarve pyöräyttää silmiä väistyi, jouduin seuraavaksi purra poskiani, etten olisi raivostuttanut Eiraa hymyilemällä, tai mikä pahempaa, naurahtamalla.

”Sunko tekis mieli Power Jumppiin?” kysyin mahdollisimman neutraalisti.
”Joo… Tai kyllä mä tiedän että vaikka mulla olis hevonenkin, niin en mä…”
”Mm.”
”Tai siis Typy on suokki ja kuitenkin me ollaan metriä vasta menty…”

Eira jatkoi jaaritteluaan. En osannut sanoa, yrittikö hän kerjätä minulta Jaskaa vai ei, mutta vaikka olisi yrittänytkin, olisin tavallaan ymmärtänyt. Power Jump ei ollut minulle mitään, kun vertasi isoihin kouluratsastuskisoihin. Voi jos olisin joutunut jättämään vaikkapa Dressage Mastersin väliin Eiran ikäisenä — siinä ei olisi huokailu ja itsesääli riittänyt. Olisin lukittautunut asuntooni kuukaudeksi ja vihannut maailmaa. Vaikka elämä olikin vuoden mittaan kolhinut enemmän kuin pystyisin antamaan anteeksi, olin silti etuoikeutettu.

”Mä en usko, että sä saat Power Jumppiin hevosta tänä vuonna enää, mutta hei Eira–”
”No?”
”– jos se yhtään piristää niin sä voisit lämmitellä Jaskan tänään ja hypätä sillä pari.”

Hetkeksi Eira mykistyi silmät suurina. Sitten hän pomppasi ylös. Olin näkevinäni itseni hänen asemassaan silloin, kun isän lempitamma Ramona oli vielä nuori ja sain kilpailla sillä yhden kerran. Eiran ilme ei onneksi muuttunut, vaikka en saanut oltua hymyilemättä.

”Ai oikeesti?” Eira kysyi silmät kimmeltäen.
”Miksikäs ei.”
”No eikä! Ai oikeesti saan?”
”Jos sä vaan kerkeet.”
”Joo! Tai siis — on mulla nyt hetki aikaa tässä.”

Vaikka Eira tavoitteli jotain coolin väliinpitämätöntä nuottia, hän oli hyvin pikaisesti Jaskan pääpuolessa ja taputti sen kaulaa innostuneesti. Nakkasin vielä viimeiset harjasangosta hutiin osuneet harjat paikoilleen ja irrotin ratsun toiselta puolelta, kun Eira melkein tärisi toisella puolella. Jaska reagoi vain heiluttelemalla hetken epävarmasti korviaan ja vilkaisemalla minua kysyvästi ennen kuin lähti seuraamaan Eiraa kentälle.

”Mee vaan”, mutisin hevoselle, vaikka se oli jo suostunut lähtemään, ja kävelin perässä. Ehtisin harjoitella Power Jumppiin seuraavalla kerralla kokonaan itse. Eiralle se yksi lämmittelyratsastus ja pari estettä merkitsivät paljon enemmän kuin täydellinen treeni merkitsisi tänään minulle.

Kentällä nuori ratsastaja kapusi ratsuni selkään samalla kun minä kiipesin aidalle istumaan. Välähdyksenomaisen hetken aavistin, miksi joku haluaa olla valmentaja tai vaikka isä, mutta sitten se tunne katosi. ”Kunnollista käyntiä eikä mitään lontimista!” kajautin kentälle, ja Eira hymyili niin että melkein kaikki hampaat näkyivät.
”Ensvuonna mä meen kyllä Power Jumppiin!” Eira huusi vastaan täynnä tuttua energiaansa.
”Varmasti meet! Mutta naama sinnepäin minne oot menossa äläkä huutele siellä mulle vaan ratsasta!”

Vielä yksi askel

Jos tuntuu, että siihen vois mahtua vielä puoli askelta, siihen mahtuu vielä yks askel. Sitä Rossin Miika hoki, kun valmensi esteratsastusta. Olin kuullut sen nuorempana häneltä itsekin monen monta kertaa, kun olin satunnaisesti hypännyt, ja viimeaikoina olin päässyt hokemaan sitä itsekin.

Eira ratsasti Jaskalla aina silloin tällöin, niin kuin tänäänkin. Ensimmäiset kerrat olivat olleet pelkkiä lyhyitä lämmittelyitä ja pari harjoitusestettä ennen kuin ratsastin itse. Oli ollut kuitenkin aika myöntää kaksi asiaa. Ensinnäkin Eirasta oli tullut taitava ratsastaja. Toisekseen koin itse näkeväni kentän sivusta Jaskasta sellaisia asioita, joita en nähnyt selästä, enkä edes jonkun videoitua omaa ratsastustani. Olin antanut Eiralle ohjeet, joten työni oli seuraavaksi vain tarkkailla.

Jaskalla taisi olla lieviä isotteluongelmia, joita en ollut ennen huomannut. Eira oli minua kevyempi, eikä Jaska halunnut ottaa pidätteitä oikein tosissaan, vaikka ihan nätisti ja napakasti ne tulivatkin. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä huolestua. Eira tiesi olla päästämättä Jaskaa esteelle ennen kuin se menisi hänen ohjeidensa mukaisesti. Jonkinlainen väsytystaistelu se oli, mutta lopulta ratsukon osapuolet olivat samaa mieltä vauhdista. Jo sitä kaahaamista ja keskustelua oli jännä seurata. Isompien, aikuisempien ratsastajien kanssa Jaska ei ollut koskaan kokeillut, saisiko se mennä mielensä mukaan. Eira oli sen mielestä pelkkä pikkutyttö. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millaiset ihmiset olivat ratsastaneet sillä ennen minua.

Rauhoittunut ja taas hyväntuulinen Jaska laukkasi rennosti vielä yhden laajan kaaren. Eiran naamasta näki, milloin hän aikoi oikeasti viedä hevosen esteelle, ja sellainen vaihteenvaihto täytyi tuntua Jaskallekin asti. Se lyhensi kuitenkin askeltaan, kun komennettiin. Eira päästi sen ponnistamaan liian kaukaa siitä huolimatta, että se eteni ihan rauhassa ja hallitusti. Meinasin huutaa kentälle kommentin. Jos tuntuu siltä, että… Eira ehti kuitenkin karjaisemaan jo ennen minua.

”JOO JOO”, kentältä kuului, vaikka en ollut mitään sanonutkaan, joten näytin vain peukaloa.

Seuraava hyppy oli silti ihan yhtä hätiköity. Sillä kertaa huusin perään. Jos tuntuu siltä, että siihen mahtuis vielä puoli askelta…

”Joo mä tiedän mä tiedän, mä yritän!” Eira huusi takaisin ja näytti purevan hampaansa yhteen niin että olisi voinut kuulua kirskahdus.

Jaskan hermoissa ei ollut vikaa. Se teki niin kuin käskettiin. Eira puolestaan hyppi ensimmäisiä kertoja sen kokoisia. En muistanut enää kunnolla, miltä tuntui, kun pääsi hyppäämään isoja ensimmäisen kerran. Ainakin ne tuntuivat tulevan paljon lähemmäs ja paljon nopeammin kuin pienet esteet, niin että Eiran hätäily oli ihan ymmärrettävää. Jaskalle nämä esteet eivät kuitenkaan olleet valtavan suuria, niin että mitään tuhoja ei päässyt käymään, vaikka Eira harjoittelikin.

Kolmas yritys näytti ensin tosi hyvältä. Jaska lähestyi estettä kaikessa rauhassa ja lyhensi askeltaan. Eira päästi sen lähemmäs. Jos tuntuu et siihen mahtuu vielä puoli askelta… Ja sitten askeleen verran liian lähelle. Meinasin tukehtua omaan sylkeeni kun unohdin, miten nielaistaan. Jumalan kiitos Jaska kuitenkin ponnisti ketterästi melkein pystysuoraan. Se nousi ilmaan kuin hidastettuna, kun minä painoin kynnet poskiini ja rukoilin, ettei se kaatuisi taaksepäin. Sen tilalla välkkyi Ukon kuva kuin hologrammi, ja välillä Kissi, joka säikähti jotain aseen tai auton pakoputken pamahduksen kaltaista ääntä, jonka melkein muistin ja ymmärsin. Ratsukko oli kuitenkin onnistumassa! Sitten Eira irtosi satulasta niin kuin painovoima olisi lakannut vetämästä häntä maata kohti.

Juoksin jo kun Eira vielä leijui jäädytetyn näköisesti ilmassa. Oikeasti ei kuulunut kai muuta kuin tuulen rauhallista huminaa ja Eiran kirkaisu, kun hän tavoitteli otetta satulasta, mutta jostain muistosta kantautui sairaalamaista tasaista piippailua. En tiedä, montako askelta oikeastaan juoksin, mutta en kovin montaa ennen kuin vaihdoin suuntaa. Jaska laskeutui esteeltä notkeasti kuin kissa, ja Eira oli yhä kallellaan sen selässä. Hänen toinen jalkansa oli jalustimessa ja molemmat kädet olivat löytäneet Jaskan harjan. Yritin ehtiä kiertämään hevosen edelle ja ottamaan sen kiinni, mutta siinä samassa Eira heilautti itsensä kunnolla satulaan ja hidasti Jaskan käyntiin. Sydän hakkasi pelosta, ei muutaman askeleen juoksemisesta.

”Paska”, kuulin selkeästi kentältä.
”Niin on, kun säikytti mut noin kovaa!” myönsin aika hapettomasti.
”No ei tää! Kun mä!”
”Hä?”
”Mä en tajua miten mä en yhtäkkiä käsitä missä se paskaeste on kun mä oon aina käsittäny! Ja oon mä joskus ratsastanu isoillaki hevosilla että ei oo nyt siitä kiinni! Oota mä yritän vielä.”
”Hä!”
”Vai meenksmä heti suoraa alusta?”
”Hä — et! Ootsä ihan kunnossa siellä?”
”No joo joo? Vähä horjahdin kun oon puusilmä paska.”

Seurasi sellainen outo hetki, kun minä tuijotin Eiraa, Eira minua ja Jaska heilutteli kuolainta suussaan niin että kilinä kävi. Tosi on, että ei tuollaista pikku horjahdusta olisi pitänyt pahana omalla kohdallaan. Minun pitäisi kuitenkin heti saada tietää, millainen vakuutus Eiralla oli, ja ymmärsikö hän nyt varmasti, että hevosten kanssa saattoi murtua luita tai tapahtua pahempaakin.

”Niin että mitä?” Eira kysyi kulmakarvat kohotettuina. ”Alusta vaan vai?”
”Joo — tai — joo”, höngin. Hyvä nyt taas, Oskari. ”Alota vaan alusta.”
”Ja sun ei tartte saarnata nyt yhtää tästä”, Eira mäkätti ihan omana itsenään, kun ravasi kohti ensimmäistä estettä tehdäkseen pari ympyrää. ”Ottaa jo valmiis pää — hei voisko noihin kahteen laittaa vaikka jotkut kartiot tonne sivuun nyt eka että mä näen jotain?”

Komia Dressage

”Meetsä?”
”En.”

Alex kysyi sitä puhelin ojossa, ja heti otsikkokuvasta olin tiennyt, mikä tässä oli kyseessä. Komia Dressage oli tapahtuma, johon isäkin lainasi tilojaan. Se oli hänen ja muiden tervajokisten hevostallinisäntien yhteinen päähänpinttymä. Hulluutta, sanon minä, mutta niin tosi vaikuttavaa hulluutta…

Jaska pärskähti niin, etten ehtinyt tuntea kauaa sydänsurua sen vuoksi, etten voinut olla enää kouluratsastaja. Taputin sen kaulaa hellästi. Turha hermostua, kaveri. Meillä oli vielä hetki aikaa harjoitella Power Jumpiin ja aioin hukuttaa itseni siihen.

Vaikka teimme selkeästi lähtöä jo satuloidun ja suitsitun Jaskan kanssa, Alex ei ymmärtänyt häipyä. Tuoltako itsekin näytin, kun olin yrittänyt pakottaa häntä ja Tetristä kilpailemaan? Varmasti.

”Päästä Eira sitte meneen Jaskalla”, Alex käski.
”En.”
”Mikset?”
”Se menee Typyllä. Se ei jaksa kahta. Ja vaikka jaksaiskin…”
”Niin?”
”Mä ehdotin jo, että Noeul menee. Se on muutenkin iskän lemmikki, eikä se pääse Equadorilla kun iskä aivan varmasti menee sillä itse.”

Päästin Jaskan riimustaan ja vain lähdin kohti kenttää. Jaskan isojen askelten narskeen ohella kuulin kuitenkin myös toiset sellaiset askeleet, jotka eivät olleet minun. Ai että oli muuten ärsyttävää kipitystä, kun muutenkin harmitti.

”Noeul? Hei. Hei! Odota nyt. HEI!”
”No?”

Jaskasta näki, että odottelu ja jatkuvat keskeytykset tympäisivät sitä. Tosi hienoa, jos nämä viimeiset harjoitukset alkaisivat mennä päin seiniä. Tosi hienosti provosoiduttu Alexista, Oskari, onnea.

”Miten sä et nyt itte mee koittaan kun se on tossa noin lähellä? Miten sä ny Noeulin paat? Eiks sua yhtää niinku ärsytä että se kilpailee ja sä sitte et voi?”

Joo ei kyllä yhtään ärsyttänyt. Ei kyllä miltään tuntunut, että melkein naapurissa oli iso kisa, jonne tuli isoja nimiä. Hymyilytti oikein, kun ajatteli, että Noeul oli taitava ratsastaja ja saattaisi viedä niistä kisoista ruusukkeen ja kymppitonnin, jotka kuuluivat minulle. Minulle ja Ukolle. Ai että oli ihanaa. Ja samalla tiesin, että tein oikein. Olisin voinut väittää, ettei Jaska jaksa niin tiheää kilpailemista, ja pitää sen kotona. Olisin pystynyt estämään Noeulia menemästä koko kisoihin, eikä kukaan olisi huomannut, että tein sen ilkeyttäni tai kateuttani. Jaska ei olisi pannut pahakseen. Mutta entä jos joku olisi tehnyt niin minulle? Entä jos olisin itse nuori ratsastaja ja asuisin vaikka kotona vielä? Isä ilmoittautuisi kisoihin ja sanoisi, että onpa kiva mennä kun on hevosia: mistäs sulle Oskari saatas?

”Kyllä mua ärsyttää niin että tukka lähtee päästä, joten voitko antaa mun olla tunnin rauhassa?”
”Jaha. No. Just. Okei…”
”Vai oliko sulla vielä muuta?”
”No en mä nyt sitte tiiä, viittinkö mä pyytää sua kattoon mua ja Tetristä, jos sulla on paska fiilis koko hommasta…”
”Mä mietin sitä. Mut kysy nyt varmuuden vuoksi ainakin Nellyltä ja ehkä iskältä.”

Kun pääsin kentälle ja Jaskan selkään, katselin alkukäynneissä loppukesää tallipihassa. Tuuli kovasti, mutta onneksi esteet oli laitettu kaiken maailman painoilla kunnolla pystyyn nyt kun niitä ei purettu joka välissä. Tunsin olevani oikeilla urilla. En ollut vielä pystyny päästämään irti kouluratsastushaaveista ja Komia Dressage nosti ne taas täysillä pintaan. Kuitenkin ymmärsin, että niin kuin kaikki suru, lopulta tämäkin laimenisi. Ensi vuonna tähän aikaan olisin taas paljon onnellisempi kuin nyt, kun ratsastaisin tässä ja katselisin noita samoja koivuja ja peltoja. Toivoin koko särkyneellä sydämelläni, että Noeul pystyisi tekemään Jaskan kanssa parhaansa.
Komia Dressage

Autio talli ja mun Doro

Sinulla on uusi viesti käyttäjältä shanettee_. Niin se sanoi. Se oli Instan kuva, joka sen sanoi. Vaikka en ollut vielä kertaakaan saanut Instan kuvaa itse auki, yritin liu’uttaa viestin heti esiin. Shanette oli viestinyt paljon viimeaikoina. Tietenkään tämäkään viesti ei auennut, joten katselin ympäriltäni apuja.

Talli oli tyhjä lukuun ottamatta Skottia, joka taisi odottaa sisällä Helloa. Kurkistin toiselle puolelle. Ei ketään. Varuste- ja rehuhuoneessa hurisi hiljainen ilmastointi, mutta katto ei narissut, joten kukaan ei ollut vintilläkään. Sipaisin Skotin turpaa matkallani suuliin, joka sekin oli tyhjä. On se nyt kumma. Etupihalla oli minun Camillan auto, jolla olin tullut Camillan mukana, Eetun auto, Nellyn, Hellon, Jannan, Eiran… Vaikka keiden autoja siinä oli! Tuvan ikkunoista ei nähnyt sisään, niin että kaikki olivat varmasti siellä sitten.

Viesti ei olisi niin kiireellinen, että menisin kaikkien aikana pyytämään Camillaa avaamaan sen ja vastaisin kaikkien uteluihin niin erinomaisen tärkeästä viestistä, että se piti nähdä heti. Olin sanonut meneväni hakemaan Jaskan, joten Jaskan minä hakisin. Ketään ei tullut vastaan matkalla hakaankaan, ja se taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun kävelin senkin matkan törmäämättä keneenkään.

”Jaska”, kutsuin hiljaa portilta.
Hevonen nosti päänsä ja jäi tuijottamaan minua turpa pitkällään.
”Tuu”, komensin yhtä hiljaa.
Jaska pudisti päätään, hirnahti pienesti ja käänsi sitten minulle takapuolensa etupää keveänä.
”Jaskapoika”, huhuilin edelleen ääni rauhallisena, vaikka teki mieli paiskata hevosta kengällä. Tuntui kuin se olisi tönöttänyt tuolla tahallaan, että kestäisi mahdollisimman kauan hakea se, ratsastaa, hoitaa se kuntoon ja sellaista kaikkea ennen kuin pääsisin lukemaan viestini.

Aave kyllä tuli portille. Eetu oli opettanut sen hyvälle alkukesästä, kun hinkkasi siihen aurinkorasvaa niin kuin mielipuoli. Aina sai rapsuja ja rakkautta ylitsevuotavaisesti, kunhan tuli, ja tottahan Aave tuli.

”Mee hakeen toi tänne”, ehdotin Aaveelle ja rapsutin sen otsaa.
Aave ei totellut, vaan huokaisi ja jäi levollisena portille.
”Jaska tuu! Mulla on porkkanaa. Namia! Aave syö kaikki!”

Onneksi Jaska ei ollut yhtä fiksu kuin vaikka Typy, joka haistoi bluffin Hopiavuoren peltoalan takareunalta asti. Se käänsi päänsä, tuijotti hetken ja pikakäveli sitten portille.

”Nyt sä et sitte ikinä enää tuu, kun mulla ei ookkaa mitää”, totesin sille kun otin sen kiinni ennen kuin se ehti käpälämäkeen. Yritin tehdä jonkin mentaalisen muistiinpanon siinä paikassa: Jaskalle pitää ottaa nameja taskuihin tästä eteenpäin. Porkkanaa se ei saisi, kun en osannut leikata tai katkaista niin kovia, mutta keksisin jotain muuta.

Herkkujen puutteesta huolimatta menimme suuliin sulassa sovussa ja näkemättä vieläkään ristin sielua koko markilla. Jaskalla oli muka jano, joten raahasin sille vesisangonkin ennen kuin ryhdyin harjaamaan. Se joi pitkään ennen kuin kaatoi suurimman osan vedestä meidän jaloillemme. Onneksi oli ratsastussaappaat, niin ei tarvinnut lähteä vaihtamaan sukkia pikku hulahduksesta.

Kahvilla sitä oli tosiaan oltu koko kylän voimin. Kun satuloin ja katselin etupihalle, kuistin ovi heilahti auki. Sieltä tuli ensimmäinen ihmisaalto: Camilla, Nelly, vauva kopassaan Nellyn mukana, Alex, Minja, keitä kaikkia. Vilkaisin Jaskaa: oliko se sillä tuulella, että siirtyisimme syrjään saadaksemme olla rauhassa, vai jaksaisiko se mahdolliset tervehdykset? Jaska näytti ihan tyytyväiseltä ja seurasi tulijoita katseellaan kiinnostuneena. Joo, ei tarvinnut vetäytyä.

”Camilla, houkottelin joukon etumaisen pysähtymään samalla kun kalastin kännykän takataskusta.
”Mitä?”
”Voisitko sä avata mun viestin?”
”Joo — jaa, Shanettepa pistää sulle nykyään melkein joka päivä –”, Camilla jutteli niin kuin kodin yksityisyydessä, mutta katsoi sitten täsmälleen samaan aikaan korva pitkällä kuuntelevaa Alexia kuin minäkin satuin katsomaan.
Alexin silmät välähtivät. ”Kuka Shanette?” hän kysyi.
”Yks hevostuttu”, kerroin Camillan pään ylitse.
”Et sä vaan ennen oo ikinä kestään sen nimisestä puhunu”, Alex muisteli. ”Eihän Minja oo?”
”En mä tiiä. Ei kai mun aikana.”
”Menkää nyt siitä ennen kun Jaska kyllästyy teihin”, Camilla hätyytti, vaikka Jaska oli vieläkin ihan tyytyväinen ja olisi halunnut katsoa Nellyn vauvaa.
”Oho, joo”, Alex myöntyi heti. Olin tainnut hetkeksi unohtaa, ettei hän ollut Eira tai Hello. ”Me mennään Minjan kaa maastoon niin sitä vaan että olisiksä halunnu tulla kans? Tai siis te?”
”Vois kyllä Pasilla lähtee jos te kerkeette oottaan tunnin”, Camilla mietti.
”Entä Oskari?” Alex kysyi.
”Emmä tänään voi kun mun on pakko treenata. Jos te meette loppuviikosta kans niin sit mä tuun.”
”Selvä pyykkönen. Mennäänks Minja kattoon laitumelle siks aikaa et Camillaki ehtii? Hei, otetaan toi paskakärry ja talikko sinne kans, niin Eetun ei…”

Alex jutteli taukoamatta kaikotessaan. En olisi tohtinut lähteä Minjan kanssa maastoon kahdestaan ilman Alexia, mutta Alexin oli varmaan helppo lähteä ilman muitakin. Tarvittaessa hän pystyi täyttämään joka ainoan hiljaisen sekunnin puheellaan.

”Joo”, Camilla sanoi omituisesti sisäänhengityksen aikana vaihdeltuaan hetken vielä painoa jalalta toiselle sen näköisenä kuin olisi ensin aikonut sanoa jotain muuta. Sitten hän vain lähti. Puhelimeni oli sananvaihdon aikana muuttunut mustaksi näytöltään, mutta aukesi sormenjäljellä viestiin asti.

shanettee_
Voitasko hypätä joskus yhdessä? Mulla olis heti huomenna esim maneesivuoro jos kiinnostelee

Kirjoitin ja korjasin vastausta pitkään. Ensin siinä luki Poi, sitten Oui, sitten Oikww, ja niin edelleen. Jaska kuopaisi pari kertaa, mutta odotti joka kirjaimeen kuluvan ajan muuten tosi kärsivällisesti.

oskarisusi
Oikeestaan mulla ei oo hevosta pian kun jaskalla menee hetken toinen
Ennen pj on enää viimeistelyä ja yleensä teen ne yksin

Saman tien tuli viesti takaisin. Onneksi en ollut ehtinyt sulkemaan sovellusta ja näyttöä.

shanettee_
Onko se toinen menos johonkin tiettyyn sillä

oskarisusi
Komia dfrtrrsssge
Komia dressage
Pjb jälkwwn

Siinä vaiheessa luovutin. Olisikohan minun hommattava seuraavaksi sellainen Doro? No ei tosiaan. Hyvä nyt, Oskari, mene joo julkiselle paikalle ja vedä Doro taskusta, teepä niin, ei tarvi paljoa viestejä odotella tytöiltä — miltä tytöiltä?

”Joo”, sanoin Jaskalle, joka huokaili, ja silitin sen otsaa lyhyesti. ”Mennään. Viimesiä hyppyjä viedään.”

Kentällä lämmittellessäni tunsin, miten puhelimeen tärähti kaksi viestiä. Ensimmäistä hyppyä aloittaessamme tuli kolmas. Vaikka Jaska yritti hypätä upeasti ja oikein näyttää, miten hyvin se oli valmiina Power Jumppiin, minä en tehnyt muuta kuin mokaillut, kun yritin lukea viestejäni telepaattisesti tai muuta sellaista. Ainakin ajatukseni olivat ihan väärässä paikassa: eivät hienossa ratsussani, joka venyi viimeisille suurille harjoitusesteilleen niin kuin olisi oikeasti siivekäs, eikä edes tulevissa koulutreenikuvioissa.

Hautaa jo ne unelmat

Hautaa jo ne unelmat, Oskari. Tästä ei tule enää mitään. Teit jo päätöksen. Lopeta. Luovuta. Et mene taas häviämään ja häpäisemään itseäsi. Nimettyihin kisoihin et mene. Anna Noeulin mennä Jaskalla. Päästä irti. Anna olla jo. Se on ohi jo.

Vaikka olin ajatellut moisia viisaita ajatuksia, olin silti ilmoittautunut Saura Summer Dressageen. Ei se nyt mikään iso kilpailu ollut, mutta nimetty kuitenkin. Vaatimattomasti luokkammekin oli PSG, mutta sen isompaa nolausta en kestäisi. Kaikki katsoisivat vaikeita luokkia. Kaikki ajattelisivat, että no niin, tuolla se nyt menee. Entinen kouluratsastaja. Oskari, joka ei osaa lopettaa, vaikka lopettaisi.

Kisapäivän koittaessa ajattelin Ukkoa ja pitelin Jaskaa Rihtniemen ratsutilalla. Jaska ei tainnut ajatella Ukkoa, koska eihän se sitä ollut edes tavannut. Sen sijaan se katseli ympärilleen, kuopi jalallaan maata ja oli muutenkin pörheä. Olisin halunnut olla samanlainen kuin se. En olisi halunnut olla hevonen, vaan olisin halunnut olla noin täynnä virtaa ja voimaa. Kun Jaska menisi tuolla, se onnistuisi tänään vain niin hyvin kuin minä. Silti kotiin lähtiessämme se olisi täysin tyytyväinen itseensä, suoritukseensa ja koko elämäänsä. Se ei muistaisi häviötämme, vaan näkemänsä tammat ja hienon reissun.

Vuoromme oli suurin piirtein puolessavälissä osallistujia. Lähdin lämmittelemään heti kun sain luvan. Yritin saada Jaskan rauhoitettua ja hakeutumaan kuolaimelle niin kuin kotona. Siinä ei mennyt kauaa. Olisin halunnut iloita siitä, että olimme valmiita nopeasti, mutta se tuntui vain puristuksena rinnan ympärillä. Minkä ihmeen takia menin pilaamaan tämän hevosen mahdollisuudet? Noeul oli kysynyt, saisiko lainata sitä. Miksen ollut antanut?

Kun oli meidän vuoromme mennä, pyyhin hikeä otsaltani ja silmieni alta. Riisuin kaikki ylimääräiset ajatukseni. Ne yrittivät kurotella meitä kohti vielä kun pyysin ravia, mutta komensin niitä. Pois. Annatte minun olla muutaman minuutin. Virhe on jo tapahtunut. Saatte vainota minua taas hetken kuluttua koko loppuelämäni.

Radalla purin hampaat yhteen, hengitin oikein syvään tervehtiessäni tuomaria ja nytkäytin hartiani taakse niin että yläselkä napsahti. Jaskan korvat odottivat ohjeita, vaikka ei niitä radalla äänen avulla tullutkaan. Pyysin ravia ja sain sitä, ja silloin nostin katseeni kunnolla.

Minä ja Jaska olimme mustan aukon reunalla. Se oli se sama väylä, jota olin mennyt monesti Ukon kanssa. Siellä ei kuulunut oman hengityksen ja hevosen kavioiden rahahduksien lisäksi mitään ääniä. Siellä ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään, eikä ollut mitään muuta kuin me ja meidän ratsastuksemme. Sen mustan aukon nimi oli flow. Tuijotin sitä kiinteästi ja pyysin Jaskalta pohkeillani vähän lisää. Vähän lisää jotain: vauhtia, volyymia. Meidän oli päästävä tuonne sisälle. En ollut nähnyt tuota aukkoa pitkään aikaan. Tiesin, että etenimme hätäisesti, mutta minun oli päästävä tuonne. Sitten, viimeinkin, me solahdimme sisään ja autuas tyhjyys ympäröi meidät.

Havahduin siihen, miten upeaa koottua laukkaa Jaska esitteli. Ehdin vain ajatella, että laukanvaihto, ja se tapahtui niin täsmällisesti kuin olisin ollut terve ja toimiva ihminen tämän upean hevosen selässä.

Kaikki loppui keskihalkaisijalle. Oliko se joutsenlaulu?

Oskari ja Jaska sijoittuivat Saura Summer Dressagessa PSG:ssa 2/21.

• Tätä vastausta muokkasi 4 kuukautta sitten  Oskari.

Ylösnousemus

Power Jumpista selvittiin oksennellen. Alexilla oli mennyt ihan sairaan lujaa ja hän oli jatkanut baariin törttöilemään. Kukas sinne muukaan oli raahattu mukaan, kuin minut, reppana? Alex oli sössöttänyt tarvitsevansa lihaksen mukaan suojakseen, jos joku äityy vaikka käpälöimään liiaksi. Selväähän se kuitenkin on, että vaikka Alex on vain säären mittainen, hän suojelisi minua käpälöitsijöiltä eikä toisin päin. Joka tapauksessa olin lähtenyt pakotettuna mukaan, ja joka tapauksessa olin oksentanut yhdeksän (9!) kertaa heti kotimatkan alussa.

Kun oksentaa vaikka mansikkamehua, ei tee enää ikinä mieli mansikkamehua. Oksensin esteratsastusta, sekalaisia paukkuja, loputtomasti oluita ja tyhjää vatsaa sekä hiipuvaa jännitystä, ja sitä kesti kaksi vuorokautta. Kolmantenakin oli vielä aika häjy olo. Neljäntenä kuitenkin suoritin ylösnousemuksen, koska Camilla kapusi kanssani samaan sänkyyn ja tuki selkänsä seinään niin että pystyi potkaisemaan minut sängystäni. Kuulemma huoneessani ja jo koko talossa haisi ruumiilta.

Niin menin talliin, enkä oksentanut kertaakaan, vaan jatkoin siitä, mihin olin jäänyt. Piti tähdätä tulevaan, ja tuleva oli ollut silloin juuri tämä päivä. Oli Kultasaaren kilpailupäivä. Kultasaaren kilpailut olivat isoimmat esteratsastuskilpailut, jotka loppukesänä pidettiin, ja nyt oli niiden aika. Jaska oli hienossa kunnossa, ja vaikka Power Jumpista ei tullut ruusukkeita muuta kuin Eetulle ja Alexille, olin valmis yrittämään Jaskan kanssa uudelleen. Varsinaiseen treenaamiseen ei ollut ollut aikaa, mutta pienille fiksauksille oli. Minulla oli luottavainen olo, tai oikeastaan aika maaninen olo, kun valmistauduin lämmittelyyn. Meidän pitäisi tehdä vielä vähän enemmän, vielä vähän paremmin, pestä vielä vähän lisää Misangeja radalla ja olla vihdoinkin oikea ratsukko. Nyt Jaska, nyt näytät niille, nyt tänään. Anna minulle vielä tämä ruusuke, kun minusta ei kerran ole enää kouluratsastukseen.

Eriparihevonen

”Ai lähtee? Miten niin lähtee?”

Eira vaikutti lähes loukkaantuneelta, kun illan kahvin ääressä sanoin Eetulle ja Camillalle, että Jaska ei tarvitsisi enää karsinapaikkaa kun lumi laskeutuisi.

”Harmi, son mukava hevoonen”, Eetu tuumasi.
”Haloooooo, mihin se lähtee?” kysyi Eira, jota ei huomioitu varmastikaan tarpeeksi nopeasti.
”Se ny ei varsinaasesti kuulu meille eikä varsinkaa sulle.”
”Kotiinsa”, vastasin, koska ei se ollut mikään salaisuus.
”Sun koti on täällä”, Eira väitti kiihkeästi minulle.
”En mä ookaan menossa mihinkään.”
”No senkin koti on täällä sitte!”
”Se oli aina pelkkä lainahevonen ja lohdutuspalkinto”, muistutin kaikkia: eniten itseäni.

Kissi saisi palata pian hommiin. Olin siitä innoissani. Vaihtaisin Jaskan koska tahansa pois, jos tilalle tulisi Kissi, ja jos sen typerä varsa kerran lähtisi samalla autolla tiehensä. Samalla Jaskan lähtö tuntui liian pahalta. Olin vannonut itselleni, etten kiintyisi siihen enempää kuin suksiin tai mihinkään muuhunkaan harrastusvälineeseen. Lainahevosta ei saanut ajatella lemmikkinä, tai ero oli vaikea. Harmi, että Jaska, ihan niin kuin Eetu sanoi, oli mukava hevonen.

”Mihin sä nyt meet?” Eira kysyi, kun nousin laittaakseni tyhjän kahvikupin tiskikoneeseen. Kai hänelle tuli jokin ahdistuskohtaus, kun hän ehti luulla, että minäkin lähtisin. Yleensä sellaisia tulee kuitenkin pienille lapsille siinä main, kun he menevät kerhoon, eikä nuorille naisille, kun vieras ja paljon vanhempi mies menee työpaikan taukokämpästä töihin.

”Talliin”, vastasin rauhallisesti.
”Saanks mäki tulla?”
”Siis talliin? Eira mä meen ajamaan traktorinkauhallisen lantaa pellonreunaan oottaan ja sitte mä ratsastan nopeen maastolenkin. Et sä halua niihin mukaan.”
”Mistä sä tiedät mitä mä haluan!”
”No kuule tuu vaan. Mutta mitään ihmeellistä ei oo luvassa.”
”Et sitte häiritte tuata poikaa”, Eetu käski ankarasti, kun Eira ponkaisi penkiltä. ”Ja kuppi tiskihin!”

Eira oli traktorin hytissä jo ennen kuin olin itse puolimatkassa koko hökötyksen luo. Jos mukana olisi ollut Alex, hän olisi vaatinut, että ahtaudun hytinnurkkaan litteäksi kuin rätti, koska hänhän olisi ainoa kuskivaihtoehto. Eira onneksi näytti järkeilevän, että hän on pienempi ja mahtuu siksi ahtautumaan olemattoman hytin ikkunaa vasten, vaikka ei hänkään sinne olisi sopinut. Kukaan normaali ihminen ei olisi halunnut huvikseen tulla mukaan liiskautuakseen tuollaiseen rakoon.

”Meneeks se Jaska sun iskälle?” Eira aloitti tenttaamisen suoraan korvaani heti kun vanha kone karjaisi itsensä käyntiin.
”Joo, senhän se on.”
”Kenet sä otat tilalle?”
”Hä? En ketään tietenkään. Mullahan on Kissi.”
”No kuka Jaskan kaa sit on?”
”En mä tiedä. Joku iskän työntekijä varmaan, ellei se sitten myy sitä kun ei se oo niin ihmeellinen kun joku Ramona oli.”
”Ai myykse sen?”
”En mä tiedä!”
”Paljo tommoset hevoset maksaa?”
”En mä tiedä sitäkään.”
”Mihinköhän se myy sen?”
”En mä tiedä edes myykö se sitä. Miksi sä oot niin äärettömän kiinnostunu yhtäkkiä Jaskastaa ja iskän hevoskaupoista — jaa.”

No niin justiinsa. Eira pyöräytti silmiään ja tuhahti. Olisi kai laittanut kätensä puuskaan, ellei olisi kaatunut päälleni, jos olisi irrottanut otteensa istuimen selkänojasta. Hän tyytyi noppaamaan minua otsaan, ja olisin kovastikin mielelläni tuupannut häntä, jos olisi ollut vaikka käsivarsi tarjolla, johon tuupata. Itselleenhän se Eira Jaskaa kärkkyi.

”Kuule Eira. Jaska on vähä eri paria sun kanssa…”
”Ai että mä oon paska ratsastaja!” Eira kiekaisi niin että korvaani vihlaisi.
”Et tappele mun kanssa tässä minihytissä kun mä yritän kaataa tätä paskaa tohon tästä!”
”Mä en oo paska ratsastaja. Sä oot ite vammanen ja silti menit sillä!”

Lantakauha roikkui ilmassa. Hitaasti käännyin katsomaan Eiraa. Hänen katseensa välähti kiukkuisesta kauhistuneeksi.

”Joo joo mä kävelen tallille”, Eira mutisi ja ryhtyi pusertumaan pois raostaan.
Teki mieli antaa hänen mennä. Hengitin oikein syvään nenän kautta.
”Mä en missään vaiheessa sanonu että sä olisit huono ratsastaja”, sanoin, ja Eira pysähtyi nypräämään omaa peukalonkynttään.
”Sanoippa.”
”Mä sanoin et te ootte eri paria. Jos sä jotenkin himoitset just Jaskaa, senku soitat mun isälle, mutta varmaan se sanoo saman kun mä. Ehkä ei sanokaan. Mä oon nyt kuitenkin aika paljon kattonu kun sä meet, ja sä tarvit aivan erilaisen hevosen. Vaikka sulle aivan tarjottais Jaskaa, mä toivoisin ettet sä huolis sitä.”
”Mä haluan puoliverisen…”
”No joo mutta — hei Jaska on aivan erilainen kun vaikka Kissi. Sekin olis parempi sulle. Ja ei, et saa Kissiä!”
”En mä ny olis — no mistä mä sitte muka löydän hevosen?”
”Ootsä edes ettiny?”
”No en.”
”Noni.”
”No kävelenks mä nyt tallille vai en sitte hä?”

En heittänyt Eiraa ulos hytistä, mutta sanoin, että suoraan korvaani ei saanut enää yhtäkään kertaa kuulua huutoa. Ajelimmekin suurimman osan lyhyttä paluumatkaa hiljaisuudessa — sikäli mikäli traktorin karjuntaa voi siis sanoa hiljaisuudeksi. Ikivanha vihreä hökötys ajettiin lippansa alle maneesin taa, ja yllätyksekseni Eira ei karannut sisälle murjottamaan, vaan kipitti haoille perässäni Jaskaa hakemaan. Hän oikein kysyi, voisiko taluttaa ennen kuin kaappasi hevosen haastaan. Tietenkin annoin luvan, vaikka Jaska oli levottomalla tuulella. Se, että Eira ja Jaska olivat eri paria, ei johtunut siitä, etteikö Eira olisi pärjännyt täällä tallilla, muiden silmien alla, Jaskan kaltaisen mahtavaa esittävän mutta oikeasti niin kovin hellyyttävän hevosen kanssa.

Tämän päivän ohjelmassa oli mennä reippaasti ja tehokkaasti, avata röörit, ja koska sen pystyisi hoitamaan myös maastossa, maastossa se hoidettaisiin. Lähetin Eiran hakemaan yleissatulan ja suitset, kun tutkin Jaskan kaviot ja pyyhkäisin pölyharjalla ihan puhdasta satulankohtaa. Sitten suitsittiin ja satuloitiin.

”Meinaatsä laukata jotain täysii vai?” Eira kysyi, kun lyhensin jalustinhihnoja monta reikää.
”En varsinaisesti”, vastasin.
”Sä oot ite sanonu että noiden pituus on hyvä sillon, kun tuntuu hyvältä ja sit vielä pidentää reiän!”
”No ei nyt maastossa. Mutta vaikka oliskin, niin nythän nää on aika optimaaliset”, vastasin ja törkkäsin kypäräni Eiran päähän niin kuin liikennekartioita törkitään toistensa päälle pois kerättäessä. ”Pistä takki päälle ettei oksat läimi. Kun oot ravannu sen lämpöseksi, paina Jätinkissankivelle ja takasin niin lujaa kun uskallat, ja mielellään ravia koko matka, tai edes suurin osa.”
”Ai mä?”
”Ei kun oho et sä ollukaan Inari. Ei kun just sä.”

Eira ei ennättänyt kääntyä tarpeeksi nopeasti irrottamaan Jaskaa suulin pielistä. Ehdin nähdä, että hän hymyili. Taas minut kohdatessaan hän oli kuitenkin taas oma nyrpeä itsensä, vaikka siinä hänellä oli jalkaa polkeva puoliverinen malttamattomana lähdössä hommiin, ihan niin kuin Eira unelmoi.

”Voitsä ottaa meistä kuvan Instaan?” Eira kysyi ojentaen puhelintaan.
”En mä osaa enää, ja vaikka osaisin niin silti en. Jos sä et millään halua sinne maastoon niin mä tarvin sen kypärän takasin–”
”Eiku mä meen, mee sä pois siitä jaloista pyörimästä kun mä käännän tätä ettei tää tuu sun päälle!”
”Ootte te sitte vaarallisia ja pelottavia.”
”Pää kii.”

Vaikka Eetu oli erikseen kieltänyt noin miljoona kertaa, Eira laittoi Jaskan ravaamaan jo tallipihassa. Vauhti oli kuitenkin aluksi hyvin rauhallista, niin kuin pitikin. Ennen kuin Eira ja Jaska katosivat hakojen lomaan, ehdin nähdä, kuinka ratsastaja vaati ratsunsa huomion itseensä hevosen jäätyä tuijottamaan liian epäluuloisena tyhjiä kottikärryjä. Harmi, että pian olisi Jaskan aika mennä kotiin. Vielä ehkä kurjempaa oli se, että siinä oli hevonen ilman ratsastajaa, ja sillä selässään ratsastaja ilman hevosta, eivätkä nuo kaksi olleet saumaton ratkaisu yhdessä. Kyllä minun pitäisi auttaa Eiraa etsimään jokin pieni tamma, jolla olisi loputtomasti rohkeutta ja sisua. Eetu takuulla inhoaisi sellaista asiakasta.

Kun voimat loppuvat

Prosentit olivat sellaiset, jollaisia kilparatsastajankin kuului saada. Ne oli jo laitettu nettiin, vaikka vasta odottelin Jaskn kanssa, että koko sakki olisi valmis lähtemään kotiin Kultasaaren kartanolta. Niillä prosenteilla oli tullut seitsemäs sija ja kädessäni puristamani ruusuke, eikä olisi tarvinnut ihan hirveästi pinnistää, että olisi ollut viiden parhaan joukossa. Jaska oli mennyt ihanasti, mutta ainahan se meni ihanasti. Poikkeuksellista oli ollut minun oikea pohkeeni ja oikean käden ohjasote.

Ne olivat tuntuneet siltä, kuin olisin ollut kaksi viikkoa ratsastamatta.

Eivät kovin ihmeellisiltä. Eivät halvaantuneilta, eivät löpsöiltä. Eivät kyllä siltäkään, että olisin ihan sataprosenttisesti hereillä oikealta puolelta, mutta ihan niin kuin olisin pitänyt vain hetken lomaa.

Olisi luullut, että sellainen olisi tuntunut pelkästään hyvältä.

Rutistin ruusukkeen palloksi ja nakkasin sen sivulle. Se aukesi ilmassa, eikä ollut onneksi lähelläkään osua Jaskaan, vaikka sinnepäin olin sen vinnannut menemään. Jaska hypähti silti, ja saman tien järjettömään, epäloogiseen pohjattoman surun tunteeseen sekoittui katumusta. Rutistin silmät hetkeksi kiinni ja painoin niitä etu- ja keskisormellani. Sitten purin hampaat yhteen ja käännyin silittämään Jaskan kaulaa.

Ehkä ne prosentit olisi ollut helpompaa sulattaa, jos olisin ratsastanut jollain isän ihmehevosista. Ei Jaskakaan huono ollut: vähän turhan heikko takaa, mutta reipas tekemään. Jos se olisi ollut Equador, olisin saanut ajatella, että hevonen teki työn. Jaskan kanssa oli kuitenkin kuljettu koko kesä yhtä matkaa. Tunsin sen. Se oli mennyt hyvin, mutta niin olin tällä kertaa minäkin.

Miksi se oli lähdössä, jos kerran sen avulla voisin olla vielä ratsastaja? Miksi minulla alkoi mennä paremmin juuri nyt, kun olin jo päättänyt kaikki sponsorisopimukset ja ilmoittanut joka taholle, että tämä oli nyt tässä? Ja jos minulle kerran tarjottiin vielä kerran mahdollisuutta aloittaa alusta, miksi tuntui niin pahalta ja raskaalta elää ja tehdä kaikki työ vielä kerran uudelleen?

Jaskalla ei ainakaan ollut vastauksia. Se oli hevonen, ja sitä kiinnosti syödä heinäverkostaan ja pitää silmällä tuulessa hiljaa lepattavaa ruusuketta siltä varalta, että se hyppäisi taas kohti.

Lapsena halusin olla jalkapalloilija, mutta se on hullu unelma. Silti majailin kentällä kaikki illat ja koulun välitunnit. Halusinko missään vaiheessa olla ratsastaja, kun voimat alkoivat loppua, vaikka toivoa paremmasta tulevaisuudesta ehkä olikin?

Oskari ja Jaska Kultasaaren kartanolla 5.-11.8.2024
esteratsastus, 160 cm: 6/62
kouluratsastus, intermediate II: 7/49

Voitto

”Joka häviää, tarjoaa voittajalle vuohenjuustopihvit Seinäjoen Amarillossa tasan viikon päästä”, isä uhosi sormella minua ja Jaskaa osoitellen, kun ratsasti pois koulukentältä Equadorillaan.

Oli itsevarma olo. Tunsin itseni taas ratsastajaksi äsken Kissillä saatu ruusuke hevosteni harjojen päällä harjasangossa leväten. Yritin näyttää yhtä vakavan ylimieliseltä kuin isä esitti olevansa, mutta en pystynyt olemaan hymyilemättä.

”Selvä homma. Hyvä että sä haluat just Amarilloon, niin sulla ei mee niin kauheasti rahaa sitten.”

Isän silmissä tuikki. Hän oli saanut Equadorilla aika mahtavat prosentit, joilla kilpailtaisiin voittajan paikasta. Tällä hetkellä isä ja Equador olivatkin kärjessä, mutta monikaan ei ollut vielä ratsastanut. Rata oli näyttänyt upealta sen verran kuin olin ehtinyt seurata. Helpompien luokkien aikaan oli ollut sietämättömän kuumaa, mutta nyt oli virinnyt kevyt tuuli ja olo oli kilpakamoissakin hyvä. Jaskakaan ei nakellut niskojaan enää ärsyyntyneenä omasta hikoilustaan. Minun vuoroni oli vasta tulossa, mutta Jaskan selästä oli helppo hymyillä. Tänään voisi oikeasti olla se päivä, kun onnistuisimme paremmin kuin isä ja mahtava Equador. Ja jos ei olisi, se päivä oli silti tulossa. Kolmisenkymmentä vuotta sitä oli odotettu, ja viimeisimpänä vuotena toivosta luovuttu. Tunsin koko ruumiini niin kuin se olisi terve taas, kun istuin kevyesti satulassa. Tänään, Oskari, ja jos ei vielä tänään, niin ihan pian.

”Mä vien sut vaikka Roomaan pitsalle, jos sä voitat meidät”, isä sanoi vakavammin ja hiljaisemmin, kun hevoset olivat kyljikkäin. ”Sulla meni upeasti äsken. Mutta et kai sä vaan väsytä itseäs tekemällä liikaa?”
”En mä oo väsyny”, vakuutin, vaikka ihan vähän olinkin. Se oli kuitenkin sitä ihan tavallista pientä turtumusta, jota kuka tahansa tuntisi kiihkeästi odottamansa onnistumisen jälkeen. ”Tuntuu kun kaikki palaset olis kohdallaan.”
”Siltä näyttää. Mene ja ota ykköspaikka. Me lämmitetään sitä sulle valmiiksi hetken aikaa.”

Alusta asti merkit olivat ilmassa. Equadoria oli patistettava, jotta se ei raahannut takajalkojaan, mutta se nyt olikin sille tyypillistä, ja äsken oli ollut kamalan kuuma. Ravihommista ei ikinä tulisi tällä hevosella sellaisia pisteitä kuin Kissillä tai isän Equadorilla, mutta ei se mitään. Meidän oli onnistuttava sitten muissa. Melkein kuulinkin pisteiden ja prosenttien kilisevän mittarissa niin kuin videopelissä, kun Jaska taipui pehmeästi ja vetreästi niin kuin olisi ihana Suomen kesä ja se saisi suorittaa lihakset täydellisesti läpi asti lempeän lämpöisinä. Se tuntui oikein imeskelevän kuolainta niin kuin sille olisi tarjottu tikkari, mutta upeinta oli, että tunsin sen molempien käsien sormissani. Se oli täydellistä. Meitä eivät yhdet epätäydelliset passaget ja piaffet määrittelisi. Olin varma, että suoritus oli parempi kuin isän ja Equadorin. Isän meille lämmittämä ykkössija lähestyi.

Jaska tykkää voimakkaammista otteista kuin Kissi, mutta silti ennemmin silitin kuin taputin sitä onnellisena, kun olimme tehneet päivän työn ja ratsastin käymäjalkaa ulos kentältä. Ei Jaskakaan takomisesta pidä. Se oli hikinen, reppana, viileästä tuulesta huolimatta, ja niin olin minäkin. Sen niskaa ravisutteli sama väsymys, joka painoi kahden nappisuorituksen jälkeen minunkin jalkojani liian raskaina jalustimiin. Meidän molempien pitäisi saada vettä, ja minun aika nopeasti jotain suolaistakin elimistööni.

Jäimme parin prosentin päähän isästä ja Equadorista. Havaitsin tuloksen vasta, kun Alex oli jo sännännyt sivummalta tarttumaan Jaskan ohjiin ja isäkin näytti lähestyvän tällä kertaa ilman hevostaan. Ei haitannut.

”Miltä tuntuu?” isä kysyi ennen kuin Alex ehti aloittaa juttunsa, jota varten jo availi suutaan.
Hymyilin ensin isälle, mutta sitten pilvettömälle taivaalle, kun venytin selkääni taaksepäin ja hengitin oikein syvään yhden kerran.
”Hyvä”, isä vastasi ja ojensi vesipulloa, jonka otin vasta kun olin laskeutunut Alexin pitelemän Jaskan selästä. Maa jalkojen alla tuntui jäykän painavalta: ihan niin kuin olisin uinut tunteja suolameressä kevyenä kuin kala ja joutunut sitten nousemaan. Otin kevyesti tukea Jaskan niskasta. Senkin jalkojen täytyi olla raskaat.
”Näytti siltä että sulla olis ollu hirveen kivaa”, Alex kommentoi.
”Mulla oli”, myönsin ja katselin omia sormiani. Sain liikutettua jokaista erikseen. Uskomatonta. Näillä käsillä antaisi hevoselle jo erittäin hyviä ohjeita. Avasin vesipullon ilman apua, vaikka se oli korkkaamaton. Sitten löyhdytin Jaskan satulavyötä ihan itse, eikä lukko laittanut juuri ollenkaan hanttiin. Katsoin Alexia, joka katsoi takaisin silmät yhtä suurina kuin omani taisivat olla. En tiedä, kumpi meistä hymyili ensin, kun sain tämän koko päivän suurimman voiton.
”Juo enemmän”, komensi isä, joka ei ollut ollut Alexin tapaan päivittäin katsomassa, miten olin tässäkin yksinkertaisessa tehtävässä kamppaillut. ”Miika kuvas sua. Kuule — mulla on vähän ehdotuksia…”
”Toltako mäkin kuulostan?” kuiskasin Alexille, joka talutti Jaskaa vierelläni seuratessamme äskeistä suoritusta kertaavaa isää.
”Et ollenkaan!” Alex vakuutti. ”Sä oot nimittäin ihan sikana pahempi kun isäs.”

Oskari ja Jaska Harmony Championsissa:
Intermediate I: 6/36