Pasi olisi ansainnut huomiota

Pasin omistaja on varmaan joku kauhea tyyppi, ajattelin, kun yritin silittää tätä ponia ja se näykkäisi minua kohti. Kyllä se rapsutuksista tykkäsi. Kunhan upotin sormeni sen pitkään mutta ohuenpuoleiseen harjaan ja rapsuttelin harjamarrosta, se lerputti lopulta alahuultaan ja huokaisi. Kauaa se ei kuitenkaan koskaan seisoskellut sillä tavalla toimettomana, vaan osoitti jo pian joko ystävällisyyttä hamuilemalla hihansuitani, tai inhoaan näykkimällä lisää. Tällä kertaa Pasi oli ystävällisellä tuulella: se olisi halunnut antaa hevosenpusuja turvallaan poskiini, mutta sitä en antanut sen tehdä. En luottanut tarpeeksi siihen, ettei se yhtäkkiä keksisi jotain ilkeää.

Yritin olla ajattelematta Markusta.
”Dahlsten”, hän oli esitellyt itsensä Jyrkän teatterilla ja sanonut sukunimensä niin kuin arvonimi kuuluu sanoa. Sillä nuotilla kuin minä olisin voinut sanoa Inari Helmipuro, Otsonmäen pormestari ja seuraava pääministeri.
”Helmipuron Inari”, minä olin kuitenkin sanonut, niin kuin aina.
”Inari”, hän oli toistanut, vaikka otsonmäkeläinen olisi siinä vaiheessa keskittynyt sukunimeen ja käynyt läpi päässään, olenko minä nyt Jätinhautuumaan Helmipuroja vai Poolanmetsän Helmipuroja.

Markus

Pasin punainen riimu oli likainen, mutta se antoi minun pujottaa sen päähänsä. Senkin jälkeen silittelin hetken sen kaulaa, ja laitoin sitten vasta eriparisen, mustanvioletin halvan salmiakkiriimunarun riimuun kiinni. Päästin pienen Pasin portista, ja tänään se tuli ihan nätisti ulos. Kehuin ja hellin sitä, koska eipä sitä kukaan muukaan kehunut. Vain Eetu tuntui pitävän siitä ponista, mutta Eetu tykkääkin melkein kaikista eläimistä.

Kukaan ei oikeastaan ratsastanut Pasilla ikinä. Eetu sanoi usein, että ratsastelu tekisi sille hyvää: se saisi purkaa energiaansa. Harmi, että se oli niin pienikokoinen ja kevyt. Minäkin olin sille liian suuri. Aina välillä kuitenkin ratsastin sillä kevyesti kentällä, ja se tuntui paljon Uunoa taitavammalta hevoselta. Silti sillä ratsastaminen ei ollut mitenkään miellyttävää, koska aina sai olla vähän varpaisillaan. Säälin Pasia, mutta en rakastanut sitä. Saatoin ymmärtää, miksi kukaan ei käynyt ikinä sen luona. Miksei sitä vain myyty, kun se oli kuitenkin unohdettu?

Ilma oli aurinkoinen, mutta silti viileä. Varsinkin siinä varjossa tallin kupeessa oli suorastaan kylmä. Kaduin, etten ollut ottanut paksumpaa takkia. Meidän pihassamme, jonne tuuli ei käynyt, oli ollut ihan lämmin. Pasin pienistä kavioista kuului paljon korkeataajuisempi ja lasimaisempi rouske tallipihan puolijäistä hietikkoa vasten, kuin mitä Uunon tallustelusta kuului. Pikkuruunalla oli korvat pystyssä. Vaikka se oli vähän hankala tyyppi, se rakasti pieniäkin seikkailuja. Joutuihan se tylsistymään kaikki päivät haassa Skottia ja Uunoa härnäten.

Vaikka taivas oli sininen ja ilmassa tuoksui kevät, en voinut keskittyä kunnolla. Minun kännykässäni oli vastaamaton viesti numerosta, jota en ollut tallentanut. WhatsApp oli kuitenkin paljastanut, että tämän numeron omistaja oli kirjoittanut nimekseen Markus Dahlsten. Olin vahingossa avannut viestin, niin että hän näki minun lukeneen sen, ja nyt pitäisi kai keksiä jokin vastaus. Mutta mistä minä nyt tiesin, mitä minulle kuului, tai että olisinko vapaa lähtemään jonnekin hiton Seinäjoelle viikonloppuna??

Vein Pasin sisälle asti ja sidoin käytävälle, koska suulin läpi tuuli inhottavasti. Uunon harjoja pidettiin roikkumassa sen karsinan ovessa sellaisessa kangaspussissa, jossa ala-astelaiset tapasivat viedä liikuntavaatteensa kouluun. Se taisi olla itse asiassa minun vanha pussini: ainakin siinä oli haalistuneita omenankuvia. Kalastin pussista Uunon kulahtaneen, siniharjaksisen pölyharjan ja aloin harjata sillä Pasia.

Tavallisesti tykkäsin hoitaa hevosia pitkän kaavan mukaan. Jopa Pasia, tai oikeastaan varsinkin Pasia. Se ei saa liikaa huomiota. Sillä kertaa olisin kuitenkin halunnut hoitaa homman pois alta nopeasti. En minä hevoseen ollut kyllästynyt, vaan siihen tekstiviestiin. Mitä sellaiseen nyt sitten vastaisi? Enhän minä ollut ikinä edes varsinaisesti jutellut keillekään pojille, jos nyt ei jotain Helloa lasketa, eikä Helloa ikinä lasketa. Siis sillä tavalla muuten vain jutellut. Mistähän ne mahtoivat edes jutella?

Uskalsin jättää Pasin yksin käytävälle niiksi muutamiksi sekunneiksi, kun hain satulahuoneesta sen satulan ja suitset. Tiesin, ettei Ariel ollut paikalla, ja aikuiset osasivat kyllä olla menemättä vieraan hevosen potkintaetäisyydelle. Pasi ei pullistellut, eikä yrittänyt purrakaan. Annoin sille pusun poskelle ennen kuin painoin kyprän päähäni.

Vielä ennen kuin päästin ponin irti ja talutin sen ulos, kaivoin kännykkäni takin taskusta. Kirjoitin sille Dahlstenin Markukselle, että voin lähteä Seinäjoelle, mutta vain lauantaina. Lauantaihin on kuitenkin monta päivää. Kyselisin ensin vähän ympäriinsä, tuntisiko joku jonkun, joka tietäisi keitä ovat Dahlstenit. Voisin perua koko jutun, jos he olisivat epämääräistä sakkia.

Talutin Pasin ohjasta ulos ja vihdoinkin saatoin keskittyä poniin niin kuin se reppana ansaitsi.

30.3.2019 – Sightseeing

Eetu oli heti ilomielin luvannut Pasin minulle maastoratsuksi.
”Son sitten vähän sellanen iloluontonen”, oli Eetu varoitellut. Viime kerrasta hevosen selässä alkoi olla jo useampi kuukausi, joten pieni huoli asui pääkopassani.

Rapsuttelin hauskanväristä Pasia omissa maailmoissani ja se hamusi letistä karanneita hiuksiani. Säpsähdin, kun Jillan punainen pehko naisineen pilkisti karsinan oviaukosta. Havahduin tähän maailmaan ja Jilla naurahti hyväntahtoisesti.
”Joo laitan Pasille vain kamat niskaan ja voidaan lähteä”, kerroin pikaisesti lievä puna poskillani.

Tormistauduin ja sain varustettua Pasin, Jilla tosin joutui Ketkun kanssa odottamaan hetken. Hyppäsin pihassa Pasin selkään ja hevonen ei selvästi tiennyt mitä mieltä olla. Se kuitenkin lähti reippaasti liikkeelle pyynnöstäni ja Jilla ohjasi Ketkun vierellemme. Linnut lauloivat ja lumetkin olisivat pian jo muisto vain, kevät oli lähellä.

Jo kentän ohitettuamme päätti Pasi että nyt voitaisiin mennä ja kovaa. Se pärskähti hassun orimaisesti. Hölläsin ohjaa ja pidätin hevosta lähinnä istunnan avulla, se onneksi tepsi ja jo kymmenessä minuutissa Pasi venytti itseään eteen-alas. Sen askel piteni ja huokaisin syvään, aikapommi purettu.

Jillan kanssa oli helppo jutella. Tätä menoa hän tietäisi koko elämäntarinani, enkö osaa sitten ollenkaan olla hiljaa?
”Tässä voisi vaikka ravata?” Jilla kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hymyilin vastaukseksi. En ottanut ohjia enempää käteen, naksautin vain rauhassa kieltäni. Tunsin Pasin jännittyvän, joten puhelin sille rauhassa.
”Olisiko nyt se ravi vain, ihan sellainen rento ja letkeä”, selittelin ratsulleni ja hidastin hevosen askelta keventämällä itse mahdollisimman verkkaisesti. Pystyin onneksi pitämään Pasin rentona olemalla itse rento, tällaisista hevosista pidin.

Hetken ravailtuamme päästin Pasin laukalle, se oli innoissaan. Ketku vierellä varmasti kiihdytti Pasia entistään, joten ohjasin hevosen enemmän taka-alalle. Suljin silmäni hetkeksi ja tuuli nipisteli poskissa, tuoksui jo keväältä. Ehkä lainaisin Pasia toisenkin kerran.

4.6.2019
Pasia saa lainata.

Niin Eetu oli sanonut kun kysyin voisiko Jesse lähteä jollain hevosella mukaan maastoon. Jussiakin saisi, mutta Pasia ainakin. Se oli se kirjava pikkuruuna joka nökötti päivästä toiseen tarhassa. En ollut tainnut vielä kertaakaan nähdä sen omistajaa, saati tiennyt kuka sen omistaa. Eetu oli myös maininnut, että Pasi ei ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta kyllä sen kanssa pärjäisi. Olimme vasta nousseet hevosten selkään ja lähteneet maastopolkua kohti kun aloin jo kyseenalaistamaan Eetun sanoja. No, Jesse ehkä pärjäsikin, mutta minä en olisi. Pasi tuntui ensimmäisen kerran heräävän eloon kun se tajusi pääsevänsä metsään, niin innoissaan se oli että se pomppi eteenpäin hullunkurisesti etukaviot maasta nousten kymmenisen senttiä. Flida kulki nätisti eteenpäin, ainoastaan korvaansa kääntäen se ihmetteli kaverinsa temppuja.

”Se on ihan sopivan kokonen sulle”, huomautin kun olimme viimein päässeet maastoon saakka. Pasi kulki edellä sellaisella kiireellä että Jesse sai pidättää sitä vähänväliä. Flidalla ei ollut kiire minnekään.
”Nii on”, Jesse vastasi ja käänsi Pasin ympäri paikallaan, jotta saimme heidät Flidan kanssa kiinni. Eilisen sateen jälkeen sää oli muuttunut takaisin lämpimäksi ja taivas oli kauttaaltaan sininen. Silti Jessellä oli musta huppari päällä, vaikka sen hihat olikin ylös kääritty.
”En mä sinne päässy”, Jesse sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Käänsin katseeni hänen selkäänsä. Tunnistin sen äänensävyn. Ei haittaa, en olisi halunnutkaan, vaikka oikeasti olenkin pettynyt.
”Älä nyt. Voihan se viel soittaa. Sitä paitsi vaikka et pääsiskään niin eihän se maailmaa kaada, onhan sulla vielä se Hallavan vuokris.”
”En tiiä haluunko mennä sin enää takas”, Jesse kohautti harteitaan ja pysäytti Pasin. Se pureskeli äänekkäästi kuolaimiaan ja nyki ohjia takaisin malttamattomana.
”Miksei?” utelin ja maiskautin Flidalle, joka havahtui nostelemaan jalkojaan aavistuksen enemmän laiskan lompsimisen sijaan.
”Ei vaa huvita.”

Eteen aukesi pitkä suora, jonka tiesin olevan hyvä laukkapätkä. Myös Pasi tuntui tietävän sen, sillä ruuna suorastaan uhkui intoa päästä menemään.
”Laukataaks?” ehdotin, ja sillä sekunnilla Pasi pinkaisi liikkeelle. Epäilemättä Jesse oli sitä pyytänytkin, mutta tuskinpa olisi tarvinnut pyytää. Jesse nousi kevyeeseen istuntaan ja antoi ruunan päästellä menemään niin lujaa kuin se ikinä vain kykeni. Flida sen sijaan olisi jatkanut kävelyä ihan mielellään, mutta nosti laukan kun pyysin.

Noin valovuoden jälkeen kun viimein saavutimme Pasin ja Jessen päätimme lähteä pienempää polkua pitkin takaisin tallille. Pasi puuskutti ja sen värikäs karvapeite oli hionnut kevyesti, ja Jessekin näytti tyytyväiseltä. Tai ainakin vähemmän myrtyneeltä kuin yleensä.
”Lähetkö sä nyt sitten?” kysyin kun Hopiavuoren talli alkoi häämöttää edessämme.
”Joo. Hoidan tän ja meen sit”, Jesse vastasi neutraalisti. Olin kieltämättä vähän pettynyt hänen puolestaan, vaikka kovasti Jesse olikin väittänyt aikaisemmin ettei hän edes sitä ratsuttajan paikkaa haluaisi. Ehkä hän yritti siten suojella itseään pettymykseltä, tai ehkä hän ei tosiaan sitä halunnut. Ikinä ei voinut olla varma hänen kanssaan.

Untuvikko esteillä mestarin kanssa

Minun kävi sääliksi tarhassa seisovaa, kiukkuisen oloista pappaa. Ruuna luimisteli ja ravaili levottoman oloisena tarhan reunalta toiselle.

”Miks kukaan ei tuu tänne hoitaa sua kultapieni?” lepertelin ruunalle. Miten noin komean ruunan voi jättää yksin. Vaikka olihan se selvästi menettänyt lihaksiaan pelkän seisoskelun takia. Olen nähnyt sen käyvän maastoilemassa ja ratsastettavana, joten Pasi osaisi kyllä toimia. Eikö Eetu maininnut jotain kilpaurastakin? Otin muutaman askeleen portille päin ja nappasin Cozmiinan riimunnarun kaulaltani roikkumasta. Minun oli pitänyt hakea tamma töihin, mutta minun kävi aivan liikaa Pasia sääliksi. Avasin tarhan portin ja suljin sen perässäni. Kuljin hitaasti levotonta ruunaa kohti ja viheltelin matkalla. Pasi ravasi muutaman kerran ohitseni, mutta antoi lopulta ottaa kiinni.

Tallissa sidoin ruunan kiinni pesupaikalle. Se selvästi tunnisti paikan, mutta katseli jokaista valonsädettä ja tallitonttuja pää korkealla. Hain nopsaan hevosen varusteet ja harjalaatikon varustehuoneesta ja kipitin takaisin Pasin luokse. Viheltelin ja hyräilin koko ajan, ihan vain rauhoittaakseni ruunaa. Ja ehkä vähän itseänikin. Tein jokaisen eleen ja liikkeen mahdollisimman hitaasti, jotta ruunalle jäisi aikaa reagoida. Minun kanssani hevosilla sai olla oma mielipide. Kun ruuna veti vasemmanpuoleisen narunsa äärimmilleen, vedin narun auki. En päästänyt irti, mutta annoin hevoselle vain tilaa liikkua. Kun Pasi ymmärsi rauhoittua, solmin riimunnarun takaisin kiinni ja jatkoin harjausta.

Pasi ei ole ilkeä. Pasi on kiltti, mutta on oppinut vain vääriä tapoja ilmaista itseään. Ruuna testaa, jos ei tarvitsisikaan olla tässä näin ja jos ei pidäkään tehdä töitä. Vaikka Eetulta kuulin, että herra rakastaa töiden tekoa. Pasi on kuuliainen ratsu, jolle täytyy vain näyttää kuka on pomo. Että nyt tehdään oikeasti töitä. Suin ruunan hännän selväksi sormin ja tein pienen letin. Pasi oli rauhoittunut ja kuunteli maailman menoja. Ruuna käänsi päätään niin, että näki minut oikealla silmällään.
”No heiii. Oot sä hieno poju. Joo” lepertelin ja siirryin rapsuttamaan Pasia korvan taustasta.

Kun satulan ja suitsien laitto oli saatu hoidettua kohtuu kivuttomasti, päästin ruunan irti naruista. Vedin vielä oman kypäräni päähän ja kävelin Pasi perässäni kentälle.
”Mitä sä teet?” Hello ilmestyi autosta ja käveli sulkemaan kentän portin perässämme. Kaarsin ruunan kentän keskelle ja laskin jalustimet alas.
”Aattelin kokeilla vauhtipappaa” Vastasin ja hymyilin miehelle.
”Kai sä tiiät et se on enemmä esteheppa?”
”Tuuks laittaa meille muutaman? Mä lämppään sillä aikaa.”
Hello nyökkäsi vastaukseksi ja kipusi aidan lautojen välistä. Minä nostin jalkani jalustimelle ja yritin nousta liioitellun pehmeästi ruunan selkään. Pasin korvat pyörivät ja hevonen selvästi mietti että mitä tapahtuu. Painoin pohkeet hevosen kylkiin kiinni ja Pasi otti säikähtäneen ja räjähtävän lähdön. Se otti muutaman raviaskeleen, hidasti sitten käyntiin ja haki aidan viereen uralle. Hello lauleli jotain radiohittiä ja nosteli puomeja paikoilleen.
”Pasi on ihan tosi kiva” Hello sanoi laulelun ohella.
”No siltä se vähän vaikuttaa. Mun piti Cozmiinalla mennä, mutta sit kävi liikaa sääliks tätä.” Kumarruin taputtamaan ruunaa kaulalle. Hello naurahti ja kipitti pois kentältä. Minä nostin ravin ja aloitin heti volteilla. Pasilla oli varmaan jotain patoutunutta energiaa ja minulla vaikeuksia keventää.

Kun ylimääräiset energiat oli saatu valjastettua ja Pasi jaksoi kuunnella, käänsin ensimmäiselle esteelle. Hello nojasi aitaan ja Eetu katsoi tallin ovelta. Minä en ole hyppääjä, minä olen kouluratsastaja. Mutta koska Pasi on estehevonen, minä hyppään Pasin takia. Ruuna haki omatoimisesti oikean askelrytmin ja ponnisti takajaloillaan. Nostin takapuoleni satulasta ja myötäilin hevosen liikettä liidon ajan. Kun este oli ylitetty ja hevosen kaviot koskettaneet maata, Eetu huikkasi tallin ovelta hypyn olleen todella korkea. Este ei ollut kuin muutaman kymmenen senttiä, mutta Pasi oli ottanut ilmavaraa ehkä liikaakin. Annoin hevoselle laukkakäskyn ja kaarsin pitkälle sivulle. Pasin laukka oli väärä. Ihan täysin automaattisesti, sen kummempaa miettimistä, napautin sisäpohkeella ja maiskautin. En olettanut Pasin osaavan käskyä vaihtaa laukkaa, mutta niin se teki.
”Hyvää! Hieno poika!” Taputin ruunaa kaulalle. ”En mä ees tienny et sä osaat tollasta!”

Käänsin hevosen seuraavalle esteelle ja pahoittelin mielessäni etten osannut auttaa Pasia oikean askelrytmin etsimisessä. Annoin vallan hevoselle, sillä viime kerrallakin Pasi oli itse osannut hakea askeleet. Ja osasi nytkin; se pidensi askeltaan. Vaikkakin ponnistui tapahtui liian läheltä estettä ja yksi puomi putosi, se oli silti hieno suoritus. Miten voi näin hienon ruunan jättää vaan tarhaan? Annoin Pasin laukata pois pitkältä sivulta ja näin silmäkulmastani kuinka Eetu käveli reippain askelin kenttää kohti, nostamaan pudonnutta puomia. Katsoin seuraavaa estettä ja Pasi ymmärsi; se kääntyi, lyhensi askeltaan ja ponnisti yli. Koin niin kovaa ylpeyttä ja intoa, etten malttanut olla hymyilemättä ja hihkaisematta.

Hypimme ruunan kanssa reippaan tunnin, kunnes olimme molemmat hiestä märkiä. Laskin askeleet raviin ja vilkaisin yleisöä. Noa ja Eira olivat ilmestyneet aidan luokse ja juttelivat Hellon kanssa. Kuiskasin hevoselle, että yksi vielä ja käänsin sen matalimmalle esteelle. Ruuna ponnisti, liisi ja laskeutui. Samalla kuului puomista kolahtava ääni, kun se iskeytyi hiekkaan. Kiitin Pasia todella kauniisti ja laskin takaisin käyntiin. Annoin hevoselle pitkät ohjat ja nojauduin halaamaan kaulaa.
”Tosi hienosti! Ihan uskomaton! Kiitos, se oli kivaa.” Kun ohitimme yleisön, jatkoin. ”Musta tuntuu että Cozmiina saa taas vapaapäivän. Emmä usko et jaksan enää” naurahdin. ”Tää on niiin hieno pappa” hymyilin ja sanoin hampaiden välistä. ”Ihan tosi hieno.” Pasi kääntyi keskelle päin aivan yllättäen, mutta ohjasin sen pohkeilla takaisin uralle. ”Oisko joku teistä halunnu ratsastaa? Cozmiinalla siis. Joku maastolenkki tai jotai. Pakko ei oo.”
”Katotaan ny, tuu eka pois sieltä. Ehkäpä voisinki” Noa sanoi ja tunki käden taskuunsa. Pakkohan sille oli naurahtaa.

Annoin ruunan kävellä hyvän tovin, ennenkuin laskeuduin selästä pois. Nyt me molemmat ansaitsemme kyllä viileän suihkun ja Pasi ehdottomasti ihan vähän vihreää. Ja minä kahvia.

Missä Pasi?
Vapaapäivänäkin oli aina kiva saapua tallille. Eetu oli antanut yllättävän vapaat kädet minulle Pasin kanssa työskentelyyn. Yritin antaa parhaani mukaan ruunalle aikaani, mutta joinakin päivinä olin onnellinen, että olin vain töissä täällä enkä omistanut omaa karvakorvaa. Eetu oli kyllä monet kerrat yrittänyt puhua minulle ja ehkä jopa houkutella minua ostamaan hevosen. Oltiinhan me yhdessä myytäviä kopukoita katseltu, mutta ei sieltä ollut löytynyt mitään omalta kuulostavaa.

Pasi oli yleinen huolen ja murheen aihe Hopiavuoressa. Iloinen ja pirteä pappa, joka oli vain unohdettu. Miksi joku unohtaisi noin kivan ponin? Olihan sillä oma luonteensa, mutta se teki siitä Pasin. Oliko omistaja joku päivä katsonut ikkunasta ulos ja todennut vettä satavan? Ei kiinnostanut prinsessaa lähteä tallille. Toisena päivänä olikin menoa kavereiden kanssa. Kolmantena päivänä sängyssä makoilu oli kivempaa. Neljäntenä omistaja ei muistakaa enää omistavansa ponia. Olin yrittänyt kysellä Eetulta huomaamattomasti, mutta se aina örisi vastaukseksi jotain epämääräistä.

Kävelin tallin kunnan taakse sijaitsevalle tarhalle. Siellä laidunsi kaksi muhkua keskenään, mutta pappaa ei näkynyt. Mihin se oli voinut kadota? Yleensä se vietti päivänsä tarhassa. Ehkäpä Tiitus tai Eetu oli jo vienyt sen talliin ennustaen minun saapumiseni tallille. Puolihölkkäsin talliin hieman ihmeissäni, koska aina hain Pasin tarhasta. Olisiko sille voinut ehkä sattua jotain? Oliko omistaja tullut hakemaan poninsa pois? Eihän sitä oltu viemässä piikille? Yritin rauhoittaa mieltäni tietäen Pasin olevan ovela lukkoseppä. Mutta ei. Karsina oli tyhjä. Yritin tarkistaa karsinan oven mahdollisesti siltä, ettei ruuna olisi karannut, mutta ei. Vilkaisin tarhalle vielä kerran. Ei Pasia. Portti oli kiinni. Juoksin niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin päärakennukselle lentäen ovesta suoraan keittiöön.
”Missä Pasi?” kysyin hieman kiihtyneenä Eetulta, joka hölmistyneenä istui kahvikuppi kädessä pöydän ääressä:
”Tarhassa?”
Pudistin päätäni tiukasti ja epätoivo kasvoi sisälläni, mutta myös pieni helpotus. Ainakaan ponia ei oltu viety mihinkään tallin omistajan tietämättä. Ja voi kuinka Eetu osasikin välillä olla tarkka hevosista ja tiluksistaan. Tulimme lopputulokseen, että kahvitauko jäisi kesken ja kaikki lähtisivät Pasin etsintä operaatioon mukaan. Ehkä poni oli livahtanut jostain tarhan aidan ali pakosalle. Hetken pyörimme ja kaarroimme ympäri tallin pihaa. Muutama lähti hieman kauemmaskin. Minä yritin parhaani mukaan touhuta ruunan kanssa, mutta olisiko se kyllästynyt seisomiseen ja lähtenyt omille teilleen.
”Pasi on täällä!” kuului Sannin huuto tarhoilta päin.
Juoksin tarhoille ja suuni oli tippua maahan, kun saavuin Sannin vierelle. Siellä se poni laidunsi omassa tarhassaan Uunon ja Skotin kanssa.
”Miten?” murahdin itselleni.
Olinko sokea vai oliko poni oikeasti käynyt jossain?

Ruosteessa
”Camilla, kantapäät alas ja selkä suoraksi!” Susi murahteli minulle kentän laidalla.
”Pasi taas jumittui paikoilleen.”
”Pasi on herkkä herra. Myötää ohjaa ja anna päättäväisesti apuja”, Susi neuvoi.
”Ei tästä tule mitään!” manasin ollen valmiina heittämään ratsastushanskat nurkkaan ja ratsastuskypärän takaisin kaapin päälle keräämään pölyä.
”Sää itse sanoit haluavasi kehittyä ratsastajana.”
”Eikö Skotti olisi ollut parempi valinta?” vilkaisin miehen suuntaan.
”Ei me automaattiratsua tähän hetkeen kaivata. Olethan sinä ennenkin Pasilla ratsastanut.” Susi nauroi minun punaiselle naamalle maneesin laidalla.
”Me höntsäillään. Hevosten ajaminen on paljon helpompaa. Lupaan, etten enää ikinä naura sun kipeälle takapuolelle.”
”Selkeät ja herkät avut. Niillä Pasi toimii.”
Maiskautin kevyesti ja painoin olemattomasti pohkeita. Etenimme askeleen tai kaksi.

”Camilla, selkeitä ohjeita. Se ei ole Steffe, jonka vauhtia saa vain hidastella. Joudut työskentelemään jaloillakin.”
Maiskautin voimakkaammin ja kevyesti annoin pohkeita. Pasi nosti päätään ja asteli eteenpäin tasaisesti.
”Liikkuuhan se vanha ukko vielä!” Niklas huuteli maneesin laidalta Marshall vierellään.
”Camilla, anna enemmän pohkeilla pyyntöjä kääntyessä ohjan sijaan”, kuului Nellyn ääni Suden vierestä.
Hieman hätkähtyneenä käänsin päätäni naisen suuntaan. Olimme tosissamme keräämässä yleisöä ympärillemme.
”Hyvä poika, Pasi. Älä heitä minua alas”, kuiskin hiljaa ruunalle taputtaen sitä kaulalle.
”Telepatiaako täällä harrastetaan?” Eetu naurahti.
”Tehän voisitte osallistua joukkoon Tie Tähtiin -kilpailuun mukaan!” Marshall heitti ilmoille.
”Ei kiitos. Näin jo tarpeeksi teidän stressaamista viime vuonna”, pudistin päätäni yllättyneenä.
”Antakaa meidän tallimestarille hieman anteeksi! Se on kuitenkin viimeisen vuoden istunut rattailla satulan sijaan”, Eetu kehotti porukkaa ja ajoi heitä tiehensä.
Minä ja Pasi saimme keskittymisrauhan. Ehkä minun pitäisi pyytää Nellyä valmentamaan Suden huutelujen sijaan. Voisi olla pian, ettemme enää puhuisi toisillemme.

Kun Eiralle riitti

Pasi tönötti keskellä kenttää. Sen selässä istui takakenoinen Eira kädet puuskassa ja alahuuli törröllään. Huomasin näyn jo ennen kuin Janna tönäisi ja nyökkäsi. Kuistille paistoi aurinko ja siellä oli sen verran lämmin, etten olisi millään halunnut lähteä muiden seurasta kentälle paimentamaan Eiraa.

”Pasi ei vissiin taaskaa liiku…” Camilla mutisi.
”Onko sekin nyt kipee?” Sonja kysyi ja näytti vilkaisevan tallia, jossa sen paremmin Ukon kuin Salierinkaan ei pitänyt edes olla siihen aikaan.
”Pitää varmaan sanoa Eetulle”, Tiitus sanoi hiljaa rappusilta. ”Kyllä Eira sen on ennen saanu meneen…”
”Ei se edes yritä”, kerroin, kun en halunnut huhujen leviävän Pasin olemattomista sairauksista.
”Mitenni?”
”Eetuhan laittaa sen aina ratsastamaan Pasilla kun se yrittää hyvitellä sille jotain… Ja nyt se on tosi vihainen…”
”Mistä soon vihaanen?” Janna kysyi.
”Älä utele”, Nelly komensi ankarasti ja jatkoi: ”mistä se on vihanen?”
”Emmä tiedä saanko mä sanoa…”

Tällä kertaa Eiralla oli periaatteessa syytäkin olla vihainen. Eira kohdisti vihansa Eetuun ja isään, vaikka oikeastaan syy ei ollut varsinaisesti heidän. Ojensin teekuppini takaisin sisälle pyrkivälle Nellylle ja lähdin katsomaan, saisinko Eiran mahdollisesti tyynnytettyä.

”Onpa kiva sää”, sanoin Eiralle, kun pääsin kentän ääreen, ja nojauduin aitaan.
Eira tuhahti. Hän tuijotti tallin ohitse haoille päin, mutta näin hänen pyöräyttävän silmiään.
”Mä olisin halunnu Uunolla maastoon. Ajattelin et jos sä jaksat oottaa, niin sä voisit tulla sillä mukaan ja laukata.”
”En jaksa”, Eira sanoi kylmästi. ”Mä ratsastan tässä”, hän ilmoitti, eikä tehnyt elettäkään ratsastaakseen.
”Eetu anto sit luvan ratsastaa kerranki sillä? Kunnon ponilla?”
”Pakotti.”
”Kuule… Ei se oo oikeesti Eetun syy: jos sillä olis hevonen, se lainais sitä varmasti sulle TT-kisaan.”

Eira veti henkeä suu auki niin kuin olisin loukannut häntä verisesti. Hänen päänsäkin kääntyi minua kohti, vaikka hän oli jo hyvän aikaa ratsastanut täysin paikoillaan ja tuijottanut hakoja. Sellaista verisen loukkaantumisen ilmettä en ole hänen kasvoillaan koskaan nähnyt — siitäkään huolimatta, että Eira loukkaantuu vähän väliä jostain.

”ENSINNÄKIN”, Eira aloitti ja nosti sormensa pystyyn. ”Sillä on hevonen! Outi meni Jussilla viime vuonna.”
”No… Outi on kuitenki aikuinen ja ratsastanu vähä kauemmin…”
”Mäki oon aikuinen. Sitä paitsi mä oon laittanu mun kaikki viikkorahat Riitan ratsas — ihan sama! Et sä tajua! Enkä mä edes oo Eetulle vihanen koska se nyt vaan on niin paska.”
”Ai jaa? Kenelle sä oot?”
”ISKÄLLE JA NELLYLLE!” Eira murahti niin että Pasin pää ponnahti pystyyn. Melkein näin myrkyn valuvan Eiran suupielistä ja lieskojen rätisevän silmäkuopista.
”Iskälle… Ja Nellylle..?”
”Mennään Pasi. Inari on henkisesti vajaa”, Eira sähähti ja tarttui viimein ohjiin.

Pasi lähti rentoon lämmittelyraviin. Mietin monen kierroksen ajan, mitä sanoa. Yritin miettiä, miten Nelly tähän mahtoi liittyä. Ymmärsin mainiosti, miksi Eira oli isälle vihainen: taatusti isä oli torpannut koko kisaosallistumisen jo ennen kuin Eira oli ehtinyt edes pyytää lupaa. Kisaaminen maksoi rahaa, eikä Eiralla vielä ollut kauheasti omaa rahaa. Sitä paitsi isän mielestä Eira ei ollut ihan terve, kun käytti kaiken rahansa ratsastustunteihin, vaikka meillä oli hevonen — isä ei ole hevos- tai ratsastusihmisiä. Mutta miksi Eira oli niin vihainen Nellylle..?

Unohdin pohdintani, kun Eira kokosi ohjat. Hän pukki pasia jotenkin sillä tavalla, että se pidensi askeltaan ihan valtavasti ja sen selkä nousi ylös. Eira ratsasti täsmällisen voltin keskelle kentän pitkää sivua, eikä Pasi edes viskellyt päätään pukittelusta puhumattakaan. Seurasin ihmeissäni Eiran ja Pasin ravia lävistäjälle. Oli selvää, että Eira oli oppinut yhtäkkiä ratsastamaan — mutta missä välissä ja miten? Riitan ratsastuskoulun isoissa ryhmissä ei varmaan käyty läpi sellaisia juttuja, joilla sai Pasin pidentämään askelta, nostamaan selkäänsä ylös — ja no, ylipäätään edes tottelemaan.

Sitten minulla välähti. Olin nähnyt Eiran Cozminan selässä syksyllä ja ihmetellyt asiaa. Olin nähnyt Eiran kurvaavan sillä yksin maastoon ja kertonut Nellylle, joka oli vain kohautellut olkiaan. Eira ratsastamassa Cozminalla laukkaympyröitä kentällä ihan punaisena, paitsi ei tällä kertaa raivosta, ja Nelly karjumassa ohjeita kädet kasvavan vatsan suojana. Iskä oli soittanut muutamana iltana iltana, että tiesinkö missä Eira oli, ja Eira oli paljastunut olevaksi tallilla — ja monnarin kuntosalilla. Olin nähnyt Eiran juoksemassa Ilveksen tuvan ohitse tukka ponnarilla ja pinkki takki päällä niin monta kertaa, että olin unohtanut jo ihmetellä koko juttua.

”Nellykö ei lainaa sulle hevosta?” kysyin ja Eira veti rumasti ohjista.
”NO VITTU EI!” Eira sanoi, vaikka ei ikinä sanonut vittu. ”MÄ EN ENÄÄ I-KI-NÄ PUHU SILLE.”
”Mä ymmärrän.”
”NO KERRANKIN! Nyt riitti. Oikeesti. Eetu saa paljo paremmanki naisen. Tartte tommosen ämmän kans olla.”
”Sä meet nyt aika pitkälle.”
”Millanen lehmä pitää olla jos ei yhtä hevosta lainaa kun toinen on ratsastanu sillä hyvää hyvyyttään — no ihan sama on seki valmentanu mua — mutta mÄ LUULIN ETTÄ–”
”Joo joo! Mutta et sä nyt Nellyä ala täältä häätämään.”
”Itse asiassa alan. Nyt heti”, Eira sanoi arvokkaan rauhallisena ja hyppäsi alas hevosen selästä. ”Tässä”, hän sanoi ojentaen minulle ohjat aidan yli, enkä muuta voinut kuin ottaa ne vastaan. ”Jäähdyttele tää”, Eira kehotti, napsautti kypäränsä auki leuan alta ja painoi sen päähäni.

Siinä minä seisoin, aita minun ja Pasin välissä, ehtimättä sanoa edes että minulla oli lenkkarit jalassa eikä mitään ratsastuskenkiä. Eira ei paljoa taakseen katsellut: pöyhi vain hiuksensa kypärän jäljiltä ilmavammiksi ja paineli kohti tupaa ja Nellyä sellaisessa ryhdissä kuin olisi ollut lapsena balleriina.

Kirjava poniruuna näytti siltä kuin joku olisi tarjoillut sille kilon sitruunoita aamuruuan sijaan.
”Elä ny Pasi näytä tualta. Et sinä jouru eres kunnolla töihin” puhelin kirjavalle samalla kun liu’utin punaisen riimun niskahihnan luimistelevien korvien yli. Pasi kuitenkin piti itsepintaisesti nenänsä heinikossa, mikä ei helpottanut riimun pukemista. Lopulta kuitenkin riimu oli ponin päässä ja saatoin naksauttaa vielä narun kiinni.
”Tuuppas ny Pasi, mennähä käymähän tuala” maanittelin saadakseni ruunan mukaani. Lopulta raskaan huokaisun saattelemana poniruuna lähti matkaani ja suuntasimme suuliin jossa Rasmus ja Elli odottivat.

”OooIiii!” Elli kiljaisi kirkkaalla äänellä.
”Ei saa huutaa. Äiti ja isihän on sanonut” Rasmus komensi sylissään odottavaa tyttöä.
Hymyilin Pasin kaulalle, sillä olin onnellinen siitä, miten hyväksi isäksi Rasmus oli paljastunut. Poniruunan ollessa kiinnitettynä, käännyn tyttäreni ja aviomieheni puoleen, ojentaen käsiäni kohti tyttöä. Rasmuksen ojentaessa Ellin minulle, otin tytön omaan syliini, ennen kuin käännyimme Pasin harjapakin puoleen. Poimin harjapakista pehmeän harjan, jonka ojensin lopulta Ellille.

“Ota siitä hyvin kiinni. Ja sitte hariatahan hellästi” ohjeistin tyttöä samalla kun autoin Elliä asettamaan harjan kirjavalle karvalle. Ponin harjaaminen tällä tavalla ei ollut se maailman nopein projekti, mutta Rasmus onneksi auttoi harjaamalla Pasin toisen puolen sekä selvittämällä poniruunan harjan ja hännän. Lopulta vaihdoimme taas kerran Rasmuksen kanssa vastuuta Ellistä ja tytön siirtyessä isänsä syliin Rasmus alkoi huolehtimaan Elliä valmiiksi samalla kun itse varustin Pasin.

Kirjavan ruunan ollessa valmiina pyysin Ellin luokseni, ennen kuin ojensin mustien ohjien päät tytölle.
“Sitten mennään kentälle” kerroin tytölle hymyillen, ennen kuin pyysin Pasin liikkeelle ja lähdimme taluttamaan ponia kohti kenttää. Ennen kuin olin päästänyt Pasin irti, ponin likaisenpunaisen riimunnarun lukko oli saanut pujottua kuolainrenkaan lävitse. Vastakkaisen kuolainrenkaan tavattuaan lukko oli saanut kiinnittyä siihen joten poniruunan taluttaminen ei ollut täysin Ellin varassa. Tyttö käveli omalla tomeralla lapsen askeleella eteenpäin, Pasin huokaistessa syvään hiippaillessaan tytön vierellä. Kuten arvelinkin, pitkään Elli ei jaksanut kävellä joten hän sai siirtyä isänsä syliin, minun jatkaessa taluttamaan kirjavan kentälle.

Kentälle päästessämme talutin Pasin keskemmälle, ennen kuin tarkistin vielä vyön kireyden. Jalustimet olivatkin edellisiltä kerroilta jääneillä kiepeillä.
”Muistettaaskohan me käyrä joku päivä Hööksillä tai Puuilos? Sais ostaa Ellille omat hihinat ja jalakkarit. Vois sitte teherä niihi reikiä aina sitä mukaa ku flikka kasvaa pituutta ja jää lyhyiksi.”
”Pitää kokeilla muistaa. Vai olikos meillä jotaki asiaa Hankkijalle?”
”En minä ainakaa muista notta oltaas puhuttu mitää sellaasta.”
”PA PA PA”

Ellin maiskutusyritykset saivat huomioni taas kääntymään tytön puoleen. Tytön ollessa vielä reilusti alle metrin mittainen, ei tytön kovasti yrittämät pohjeavutkaan menneet lävitse. Jos Pasi nyt edes tunsi niitä.
”Hienosti rakas” hymyilin Ellille ennen kuin maiskutin ponin liikkeelle. Melkein etanan vauhdilla Pasi lähtikin askeltamaan. Pasi oli osoittautunut mitä parhaimmaksi alkeisratsuksi vaikka vielä menisikin vuosia jotta Elli voisi ratsastaa yksin.

Talutettuani Pasia ensin muutaman kierroksen vasempaan kierrokseen vaihdoimme paikkoja. Rasmuksen tarttuessa haalistuneeseen riimunnaruun, siirryin paremmin Ellin vierelle. Tutkiessani tyttäreni kasvoja tuon näyttäessä hyvin päättäväiseltä Pasin satulassa. En voinut olla miettimättä millainen ratsastaja Ellistä tulisi tytön kasvaessa ja kehittyessä. Toki mikään ei olisi varmaa jotta Ellistä edes tulisi ratsastajaa, joten vain aika näyttäisi mitä tyttö haluaisi. Ainakin toistaiseksi tuo näytti siltä jotta olisi hyvinkin keskittynyt ratsastamiseen ja totta puhuen tyttö näytti kunnon ratsastajalta omassa lastenkypärässään jonka olimme Ellille ostaneet synttärilahjana. Muutaman käyntikierroksen jälkeen oikeallekkin Rasmus talutti Pasin takaisin kentän keskelle jotta sain nostaa Ellin alas satulasta.

”Viittiisiksä hoitaa Pasin pois? Mä käyn syättämäs tämän ja nukutan sen ku Elli näyttää vähä siltä että sillä vois olla päikkäriaika.”
”Joo mee vaan. Me pärjätään kyllä.”
Hymyilin vain kiitokseksi, ennen kuin suuntasimme Ellin kanssa varustehuoneeseen jossa tytön hoitolaukku oli ja sen jälkeen kohti Hopiavuoren tupaa.

”Routa maassa ja lehmänkirjava poni”
29.10.2023

Pasi oli hylätyksi reppanaksi leimattu poni, joka seisoo kertyneen talvikarvan peitossa tarhassaan. Arch katsoo sitä, eikä saa itseään millään lailla tuntemaan sympatiaa otusta kohtaan. On siitä selvä, että ei sille kukaan erityisesti huomiota anna. Sen silmät eivät ole vilkkaat samalla tavalla kuin naapurin suomenhevosella Urholla, sen karva on hieman normaalia kuraisempi. Kuitenkin Pasi vaan katsoo eteenpäin, korvat kuunnellen ympäriinsä ja raaputtaa tarhan tolppaa vasten päätään. Niin kuin se olisi hyväksynyt kohtalonsa yksinäisenä ponipappana kauan aikaa sitten. Arch tuntee hetkellisesti yhteisymmärrystä ruunan kanssa. Mitäs siinä, kun itsekin on toivoton tulevaisuuden suhteen.

Pasi kääntää päänsä yhtäkkiä Archia päin. Sen jäänsiniset silmät tuntuvat tuijottavan poikaa intensiivisesti. Arch mulkoilee takaisin, tuijotuskilpailussa aidan toisella puolella sijaitsevan ponin kanssa. Hengitys huurustuu lähtiessään ulos suusta, eikä Pasikaan tunnu hievahtavan. Arch puristaa punaista ja purtua riimua käsissään. Alkutalven kylmyys hautaa itsensä syvemmälle sormiin.

”What?” Arch sanoo ponille, joka lopettaa tuijottamisensa heti kysymyksen tullessa. Se siirtyy tapaisin rapsuttamaan itseään puista aitatolppaa vasten. Arch pyörittää silmiänsä kevyesti ja avaa tarhan portin. Pasi luimistelee riimun mennessä sen korvien yli, peittyen pörröiseen talvikarvaan. Arch tekee pienen vetämisliikkeen riimunnarulla, eikä Pasi tuntuisi jaksavan lähteä liikkeelle. Kärsimätön huokaisu meinaa lähteä suusta ja ihmisen kanssa alkaisi pettymys kiehua vihaksi, kannen alla kovaan ääneen poristen.

Arch vetää syvään henkeä. Hevosten kanssa raivoaminen ei auta mitään, vaikka kuinka kovasti tekisi mieli alkaa päästelemään suusta sammakoita loppumattoman määrän. Eikä ihmistenkään kanssa auta kommunikaatiossa kiivaasti sanominen, mutta muiden tunteista tuntuu jotenkin Archista helpommalta olla välittämättä. Hevoset on hiljaisia, eivätkä vänkää vastaan – ainakaan suullisesti. Jotenkin tuntuu väärältä nälviä jotain ilman puhekykyä, ilman puolustuskykyä.

Niinpä vetää poika aikaisempaa tiukemmalla otteella narusta, kunnes Pasi lähtee pois rakkaan aitatolppansa luota pitkin askelin löntystellen. Lehmänkirjavan ponin kaviot talsivat roudan peitossa olevaa maata eteenpäin, ja Arch on huomattavan onnellinen tultuaan tallille melkein pimeän aikaan. Melkein kukaan ei viitsi tallilla hengailla kylmänä ja tuulisena sunnuntaina. Mikä tarkoittaa tallilla olevan kävijämäärän vähentymistä suurella osalla.

Pasi katselee kävellessään ympärilleen, pilke erikoisesti silmäkulmassa. Se näkyy, mutta tuntuu silti olevan himmeä. Arch toivoo, jossain pitkällä mahansa pohjimmaisessa paikassa, että se olisi pirteämpi. Hevosista on helpompi välittää kuin ihmisistä, ne kun ei osaa kätkeä agendojaan yhtä taitavasti.

(Tämä tekstin pätkä on kaaauhean lyhyt, mutta halusin saada aina yhtä vaikean ensimmäisen tarinan pois alta niin nopeasti kuin suinkin voi :,D Lisäksi mulla on vähän, ehkä huomattaviakin, vaikeuksia kirjottaa eri persoonallisuuksia. Jotenkin ymmärtää täysin, mutta ei oikeasti sittenkään xD)

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alexander Millivaara.
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alexander Millivaara.