Adiemus

Oli aika ihmeellinen olo olla yhtäkkiä iskän pimeässä pihassa siihen aikaan illasta. Se tuntui vähän luvattomalta, vaikka lapsena olin kävellyt samassa tyhjien hakojen ja hiljaisten tallien ympäröimässä pihassa varmasti satoja kertoja. En asunut enää tässä pihassa, eikä asunut Miikakaan, joka oli patistanut minut Alexin viereen tallipihan puolelle odottamaan niin kuin vieraan — tai ehkä varkaan.

”Et kyllä sytytä sitä”, kuiskasin Alexille, jonka kuulin ropeltavan tupakan askistaan.
”Miks sä kuiskit?” Alex kysyi ennen kuin sytyttimen keltainen liekki valaisi hänen kasvojensa yläpuoliskon hetkeksi.
”En mä tiiä. Pistä nyt se oikeesti pois.”
”Mä en oo lähelläkään tallia ja täällä ei oo muita kun me ja Miika.”
”Silti. Mitä jos iskä tulee?”
”Ai meinaatsä ettei se saa tietää että mä poltan?”
”No en, kun…”

Silloin tuli Miika, luojan kiitos, sen kuulemma täydellisen hevosen kanssa. Sen täydellinen olemus näytti pimeässä minkä tahansa hevosen mustalta hahmolta. Se oli aika suuri, vaikka Miikakin oli kyllä aika pieni, mutta tallin sulkeutuvan oven raosta ei kajastanut tarpeeksi valoa, että olisin voinut edes arvata sen värin. Musta se ei ollut, mutta muuta en ehtinyt nähdä, tai ehkä tallin valo oli niin keltainen, että se saattoi olla mustakin ja vain näyttää hetken kellertävältä.

”Mennääs”, Miikakin sanoi hiljaa, niin kuin ihmisten pihassa alkuyöstä hiippaillessa kuuluikin sanoa. Hevosen kavioista kuului rouskutusta pakkasen kovettamalla hiekalla.
”Alex polttaa tupakkaa”, sanoin Miikalle yhtä hiljaa.
”Jep.”
”No mä nyt aattelin, että…”

Miika vei varjohevosen kentälle ja jätti sen sinne seisomaan riimunaru kaulallaan kun lähti marssimaan pimeyteen. Osasin odottaa tuttuja ääniä. Ensin kuuluisi metallinen kalahdus, sitten hiljaisuudessa kaikuva napsautus ja sitten sirinää. Vilkaisin vanhanaikaisen katulampun mallisia puutolppaisia lamppuja kentän kulmissa. Niillä kesti aina kauan syttyä. Niissä ei vieläkään ollut ledejä, vaan samat lämpimät energiansäästölamput kuin aina. Isä sanoi, ettei ledien kovassa valossa nähnyt ratsastaa.

Hevonen katseli meitä hieman epäluuloisessa takakenossa hämäryydessä. Miika ehti palata valokatkaisijan luota ennen kuin kentällä varsinaisesti näki mitään. Alexin tupakan tulipää lennähti kentän hiekkaan niin kuin pikkuinen raketti kun hän noppasi sen irti, mutta viimeiset uloshengitetyt savut näki jo valoa vasten. Haisi ihan järjettömän hirveältä: samalta kuin Alexin autossa.

”Tää on Ritalan hevonen”, Miika sanoi hämärästä, hevosen edestä. Hän oli niin kuin kilpi sille, ja oli kohottanut toisen kämmenensäkin minua kohti niin kuin minä tässä olisin se hermostunut hevonen, jota hän yritti rauhoitella ja estää tulemasta päälleen.
”Ai niillä on sitte taas hevosia”, ilahduin. Ritalassa oli käynyt se kauhea tapaus, ja olin ajatellut, että koko alueen vanhimman ja komeimman ratsutallin tarina olisi loppunut siihen, mutta onneks ei.
”Ei kun ei niillä enää oo”, Miika korjasi.
”No voi ny. Eiku hä?”

Valo oli syttynyt niin lempeästi, ettei silmillä kestänyt aikaa tottua siihen, vaikka olimme kävelleet kentälle sysipimeässä. Miikan pieni olemus ei riittänyt peittämään koko hevosta, mutta taisin kiinnittää otuksen ulkonäköön huomiota vasta kun hän väistyi sen edestä niin kuin olisi muka peittänyt sen sittenkin kokonaan aiemmin. Tuntui samalta kuin isojen mätivien haavojen katsominen tuntui. Polvet muuttuivat vähän pehmeiksi, teki mieli nykäistä kädet rintaa vasten turvaan ja sylkäistä yhtäkkiä kuvottavaksi muuttunut sylki suustaan.

”Hyi sssaat…” Alex kuiskasi vierelläni. ”Siis voi raukkaa.”
”Eipä kun hyi saatana on parempi”, korjasin. ”Miten tommonen on hengissä kun hyviä hevosia pitää tappaa joka päivä kun kukaan ei halua niitä enää?”
”Tää on Adiemus”, Miika sanoi sellaisella painokkaalla äänellä, jolla joku muu olisi voinut sanoa, että tää on Oskari Suomen tasavallan presidentti, etkö tunnista. Enkä minä tunnistanut.
”Eikä ole.”
”On.”

Isä rakastaa Charlie-linjaisia hevosia aivan hulluna. Hänen maailmassaan mikään ei voita aitoa Charlieta, ei kotomaassa eikä edes ulkomailla. Jos Charlieita ei kuitenkaan olisi, melkein yhtä hyvä olisi Adiemus, vaikka sillä ei ollut vielä oikein mitään näyttöjä itsestään eikä mikään ihmeellinen sukukin. Olin itsekin seurannut sitä tosi tiiviisti. Suomessa ei oikeastaan ole vakavasti otettavia ratsastajia Euroopan mittapuulla, eikä hevosiakaan, mutta Adiemus olisi voinut olla upea.

Se oli ollut sellainen suuri läsipäinen rautias, vähän Jaskan värinen. Siinä missä Jaska oli hiukan kulmikas, Adiemus oli ennemminkin pyöreä. Olin nähnyt sen Ritalassa muutaman kerran ennen sitä kauheaa tapausta. Se oli ollut välkky kuin mikä, ja heti hommissaan kiinni, vaikka se oli ollut vielä tosi nuori. Se oli sen oloinen, ettei se liitelisi esteitä Kissin tapaan, sellinen vähän hitaammin käynnistyvä dieselhevonen, mutta jos se olisi saanut elää ja olla terve kunnollisen valmentajan käsissä, siitä olisi tullut Suomen ainoita oikeita kilpahevosia. Mistäänn Kisseistä ja Jaskoista ei olisi voinut enää kauaa puhua edes samassa virkkeessä tai oikeastaan kappaleessakaan kuin siitä.

Harmi, ettei se saanut elää.

”Tuu kattoon”, Miika komensi ja piteli hevosta.
”Enkä”, vastasin ja tosiaan sylkäisin sen kammottavaksi muuttuneen syljen pois.

Enkä, en kyllä halunnut tuon lähelle, eikä tuollaisen pitäisi olla elossakaan. En saattanut edes katsoa suoraan sen päähän, koska sillä ei näyttänyt olevan naamaa ollenkaan, eikä korviakaan. Siinä, missä olisi kuulunut olla otsaa ja muutenkin sen naamaa, oli pelkkää vaaleanpunaista, vähän reunoilta ruskeapilkullista nahkaa, ja sekin rypyssä kuin surkeasti paikalleen pedattu ja monta yötä potkittu lakana. Se oli kauheinta. Sen korvia saattoi edes katsoa, mutta ei niitä ollut paljoa jäljellä. Sen takia se näytti seisovan korvat tiukassa luimussa, mutta yksi puolikas paljasti, ettei niin ollut.

”Se on kyllä ihan vitusti karumpi kun kuvissa”, Alex sanoi vierelläni.
”Siis sä tiesit että täällä on joku hirviö eikä hevosta ja annoit raahata mut tänne! Ja AJOIT mut tänne! Väittikö toi sullekin että toi on Adiemus? Oliskin.”
”Mm, kuvissa se näytti siltä että se on niinku sä, mutta olihan tää nyt virhe”, Alex mutisi. ”Miika mennään. Vie se pois.”
”Eikä mennä mihkään ennenku sä tuut kattoon tätä Oskari.”
”Sittenkö me mennään jos mä kävelen sinne ja takas? Sano nyt edes ettei se ole Adiemus niin mä taputan sen kaulaa, tai hyi hitto, en kyllä koske siihen. Mutta voin katsoa ja sitten heti viette mut takaisin. Ja minkä takia säkin Alex sanot että toi on niinku mä, hyi jeesus!”

Miika tuhahti, mutta ei sanonut mitään. Hetken odotin, josko hän tulisi kuitenkin sen typerän pihvinnäköisen hevosen kanssa pois kentältä, mutta lopulta minun oli sujahdettava luonnottoman valkoisten lankkujen välistä sisäpuolelle. Marssin hevosen eteen. Se yritti kurotella minua oksettavalla raa’an kanan näköisellä turvallaan, mutta seisahduin onneksi tarpeeksi kauas.

”Kiva. Nyt mennään.”
”Mieti nyt Oskari”, Miika sanoi ja silitti hevosen sisäfileposkea.
”Mä mietin että mä en enää ikinä tuu kummankaan teistä kanssa mihinkään. Ihan hirveetä jos toi on Ritalan joku hevonen ja sitä rääkätään hengissä.”
”No ei se nyt herranjumala enää ole kipeä”, Miika äyskäisi ja silitti seuraavaksi frankenhevosen ryppylakanaotsaa. ”Mieti nyt, kun Adiemus–”
”Toi ei oo Adiemus.”
”No kuvittele sitte että olis joku ihan tosi lupaava ratsastaja. Tosi hyvä. Sillä olis hienoja voittojakin jo. Se olis vaikka about kolkyt ja sillä menis aivan superhienosti. Se ei mitään muuta haluais tehdäkään kun olla ratsastaja ja se olis investoinu ihan kaiken siihen. Sit yhtenä päivänä kävis joku kauhea onnettomuus ja se olis kaikki ollu ihan turhaa, eikä sillä olis edes mitään varavaihtoehtoa.”

Joojoo. Niin kuin minä. Mieti jos joku olisi Oskari Susi. Vedin kyllästyneesti syvään henkeä hampaitteni välistä ja odotin, että Miika kertoisi säälitarinansa loppuun ja päästäisiin lähtemään.

Samalla kun kuuntelin, yritin katsoa sitä hevosta. Sen oikeanpuoleinen korva oli vähän niin kuin pehmopupun korva, joka olisi repästy pois niin että pelkkä sitä pystyssä pitänyt rautalanganpätkä olisi jäänyt jäljelle. Sitä rautalanganpätkää se käänteli, vaikka ei sillä enää mitään ääniä kyllä napattu niin kuin hevosten kääntyvillä korvilla kuului. En saattanut millään katsoa sen otsaa, ja erityisen pahaa teki, että riimun hihnat koskettivat sen pihvi-ihoa monesta kohdasta.

Tämäkin hirviö oli kyllä tainnut olla hyvä hevonen. Sillä oli pyöreä kaula ja vankat jalat. Se näytti Kissiä kankeammalta, Jaskaa vähemmän kulmikkaalta, mutta punainen se oli. Tämä hevonen ei taatusti hyppäisi niin kuin Kissi, koska — koska tämän hevosen nimi oli Adiemus.

”Adiemus”, käskin ja katkaisin sillä Miikan höpinät.
Adiemuksen rautalankakorva pyörähti taas, todennäköisesti minua kohti, mutta ei siitä voinut olla ihan varma.

”Onkse missä kunnossa tällä hetkellä oikeasti? Ei siis millään hevoskauppavalhekielellä vaan oikeasti?” kysyin Miikalta.
”No en mä tiedä mitä sillä tehtiin se eka puoli vuotta sen… Tapauksen jälkeen. Ei kai paljoa kun se oli aikamoisessa kuosissa. Mut nyt kun se on ollu pidemmän aikaa tässä niin oon mä kattonu että se on ihan… Se on sellanen kun sillon kakstuhattayheksäntoista kun sä kävit Ritalassa isäs kanssa hakemassa se Charlie-tammat, muistatko?”
”Eikä oo.”
”No rumempi se on kun sillon, mutta mä oon ratsastanut sillä itse. Että on se.”

Adiemus-parka. Mitä jos Suomessa olisi tosiaan yksi hevonen ylitse muiden (joka olisi isän mielestä Charlie, mutta muiden mielestä Adiemus)? Mitä jos sillä olisi edessään loistava tulevaisuus, johon laitettaisiin kaikki paukut? Sitten tapahtuisi jokin hirveä onnettomuus, ja joka ainoa ihminen ryhtyisi sanomaan, että tuo on niin vammainen, ettei siitä tule enää ratsastajaa: lopuksihan sen uskoisi itse ja kuolisi pois. Ei kun siis kaikki sanoisivat, ettei tuosta hampurilaispihvinnäköisestä otuksesta tule enää mitään, kun ei siitä enää edes erota, onko se hevonen vai nauta.

Mitäs jos sitten tulisi joukko kilttejä ihmisiä, jotka hokisivat niin kuin mantraa, että ei se haittaa, vaikket osaa vielä laittaa itse suitsia hevoselle ja avata puhelimesi näyttölukitusta? Osaathan jo voidella leivän itse, saathan jo kananmunan kuorittua, katso, nyt osaat ajaa jo autoakin: hei, kokeilepa esteratsastusta kun se ei ole niin tarkkaa, mutta hei nythän voisit kokeilla silloin tällöin sitä kouluakin. Ei vitsit, sehän muuttaisi kaiken. Millaista olisi julkistaa Instassa tavoittelevansa edustuspaikkaa seuraaviin Olympialaisiin hevosella, jolla ei ole kasvoja? Ratsastajana, jolla ei ole aina oikeaa puolta? Ei vitsi: millaista olisi, jos kävisikin niin, että sen saisi? Millaista olisi herranjumala mennä siellä, kaikkien huippujen kanssa, ja kuunnella kun melkein kaikki alkaisivat sanoa, että minä tiesin, ettei hevonen naamaa tarvitse ollakseen kaikista paras, eikä ratsastajakaan muuta kuin kunnollisia ystäviä? Sen minä tiesin, millaista oli, kun joku sanoi, että osaathan sä Oskari kaataa jo itse maitoa. Vielä sä myös ratsastat itse.

”Mulla on kymppitonni sponsorirahaa”, sanoin Miikalle.
”Mitä vittua saitsä Sissalalta kymppitonnin?” Alex huusi.
”En kun viime kesän jälkeen mä sain Otsonmäen Osuus — ihan sama, ei mulla oo ikinä mitään rahoja mihinkään Adiemuksiin. Jos toi edes on se.”
”On se se. Mä sanon Ritalalle että sä tarjosit siitä kaks ja puoli tonnia”, Miika toimitti tyytyväisenä.
”En mä tarjonnu siitä yhtään mitään. Mulla on hevonen.”
”Joo mut mä sanon silti koska sä soitat huomenna mulle joka tapauksessa. Ei tätä saa myytyä kellekkään edes vanhan ravihevosen hinnalla oikeasti.”
”Mä haluan terveystarkastukset.”
”Joo joo.”
”Ne maksaa jos siitä löytyy yksikään käyttöä estävä asia.”
”Kyllä mä tiedän.”
”Käyttö on kilpahevonen. Siitä ei saa löytyä mitään.”
”Oikeesti Oskari mä tiedän.”
”Ja sit ei mitään tervajokista lehmälääkäriä kun joku oikea lääkäri. Ja mulla on vähintään kolmen kuukauden koeaika jolloin mä tai ne saadaan purkaa kauppa mistä tahansa syystä. Ja jos käy vuoden aikana ilmi, että toi sen naama vaikuttaa–”
”Joojoojoo.”

Jumaliste, Adiemus, oikeasti. Olihan sillä tosiaan se läsi, ja se oli aika lailla tuon vaaleanpunaisen kohdan mallinen, ja nuo ruskeat kohdat olisivat sitten olleet punaisia. Ja tuolla lailla pää vinossahan se kerjäsi rapsutuksia siltä Ritalan tytöltäkin aina kun näki hänet. Joo-o, ja tällainen pitkäjalka se oli silloinkin, joskin hontelompi.

”Silitä nyt sitä jo ja täytäntöönpane sillä tää teidän avioliitto. Voitte suudella morsianta saatana, mä jäädyn tänne”, Alex huusi.
”Tää on ori”, huomautin olkani ylitse ennen kuin vein hyvin varovaisesti kämmeneni Adiemuksen karhunkynsimän näköiselle turvalle.
”Ei kerta homoa tee, kymmenennestä nollaantuu, ja sitä ei lasketa, mikä tapahtuu vankilassa!”

Adiemusin turpa oli hassun nahkea ja lämmin, vaikka olin odottanut sänkistä, karheaa ja hevosenkarvanviileää. Siinä ei ihan totta kasvanut karvoja, ei minkäänlaisia, ei edes sänkeä. Hevonen ei myöskään kavahtanut kosketusta. Minun teki kuitenkin mieleni taas sylkeä, mutta silitin silti. Adiemus väänsi päänsä vinoon ja yritti yltää hieromaan alastonta otsaansa minuun.

Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että meistä tulisi kaverit. Parhaat kaverit. Maailman parhaat. Ja että näyttäisimme kaikille. Viimeinen kerta se ei ollut. En tiennyt vielä silloin, mihin kaikkeen Adiemuksen kanssa joutuisin matkamme varrella, vaikka hetken verran olinkin tietämättäni jo nähnyt suurimman saavutuksemme. Sitäkään en tiennyt, että samalla kun Miika teki Adiemuksesta surkean halpahintaisen ostotarjouksen minun nimissäni, jätin sille kentälle Ukon, joka oli painanut niskassani huomaamattani väsyttävän paljon.

Kuolleiden hevosten tekohengittäminen

Miika mutisi jotain suupielestään kun ohitin hänet isän tallipihan laidalla. Sitä oli mahdoton kuulla, koska hänen päänsä ja suunsa sijaitsivat jossain alle sadanviidenkymmenen sentin korkeudella. Aluksi ajattelinkin kävellä vain ohitse ja teeskennellä, etten edes huomannut, mutta pysähdyin kuitenkin ja päästin huokauksen ulos. Olisi ollut kiire eteenpäin.

”Mitä?”
”Sun ei tarvis olla täällä”, Miika sihisi vähän kovempaan ääneen tuskin huuliaan liikauttaen.
”Mä en halua kuulla näitä asioita välikäsien kautta”, kuiskasin takaisin ja käänsin katseeni takaisin kohti hevosta, joka seisoi vähän matkan päässä meistä.

Adiemus ei ollut ainakaan kauniimpi päivänvalossa kuin se oli ollut yön hämäryydessä. Löysin siitä kuitenkin jo monta samanlaista piirrettä kuin ennenkin. Se seisoi ryhdikkäästi, joka jalka erinomaisessa asennossa ja kallisti päätään vain sille ominaiseen tapaan tehdäkseen parempaa tuttavuutta ympärillään kiertelevän eläinlääkärin kanssa. Sen häntä oli kiinnittynyt hieman liian korkealle, mutta vitsit miten pyöreä sen takaosa olikaan. Se osa, joka harjasta oli jäljellä, oli laineilla. Se olisi ollut ihan oma itsensä, ihan sellainen kuin silloin, kun olin siitä niin kateellinen… Mutta kun se oli niin ruma.

Hengitin syvään, ettei hevosen pää alkaisi taas tuntua etovalta vatsani pohjalla ja jätin sitten Miikan. Halusin kuulla, mitä eläinlääkäri sanoi isälle ja Ritolan Tainalle, jotka hevosen pääpuolessa seisoskelivat. Olin miettinyt monta iltaa, toivoinko hevosen olevan terve vai sairas, mutta nyt toivoin sen olevan terve ja sopiva kilpailukäyttöön. Siinäpähän näkisivät, ihan kaikki, siinäpähän näkisivät.

”Aha, sieltähän tulee Oskari”, eläinlääkäri sanoi niin kuin olisimme vanhoja tuttuja. Hän oikein hymyilikin.
”Kauranen”, tervehdin häntä hänen omalla nimellään ja nyökkäsin ennen kuin käännyin Ritolan emännän puoleen. ”Moi Taina.”
”No niin terve! Me tässä isäs kanssa jännitetään että löytyykö Adiemuksesta jotain.”
”En mä löydä mitään huomautettavaa”, eläinlääkäri Kauranen sanoi siihen. ”Vaikka en mä ymmärräkään, miksi tää on pidetty elossa… Silloin.”

Jos olisin ollut eläinlääkäri Kaurasen kanssa kahden, ja jos hän olisi sanonut noin vielä viikko sitten, keskustelu olisi lähtenyt ihan eri raiteille.
”Jepp”, olisin sanonut, niin että p-äänne olisi oikein napsahtanut.
”Tää on varmaan Amerikasta tää idea kuolleiden hevosten tekohengittämisestä”, Kauranen olisi sanonut.
”Joo. Eikös ne laittanu jalkaproteesejakin joillekin hevosparoille?” olisin ihmetellyt pöyristyneenä. ”Joka tapauksessa, Miika pakotti mut tänne…”

Nyt ei kuitenkaan ollut viikko sitten, emmekä me olleet Kaurasen kanssa kahden. Näin syrjäsilmällä Tainan supistavan suutaan hieman. Pelkästään se ei olisi saanut minua puhumaan sillä tavalla, vaan siihen minut taisi ajaa kaksi asiaa. Ensimmäinen oli unelma Adiemuksesta: ainoasta kilpahevosesta, joka voisi olla vielä tarkoitettu minulle. Toinen oli tarve puolustautua itse. Minut oli pidetty elossa, vaikka olin ollut niin pitkään hyödytön, ja vaikka en selviytynyt vieläkään monesta asiasta yksin.

”Ai että miksikö tää on pidetty elossa?” kysyin hillitysti, mutta korvanlehdet kuumina ja sydän inhottavasti läpättäen.
”Niin.”

Nielin kaiken ällötyksen visusti alas ja kurotuin taputtamaan Adiemusta kaulalta. Se käänsi heti päänsä minua kohti ja kallisteli sitä. Rangaksi rapistunut korva värähti odottavasti. Onko nameja, se kyseli. Saako rapsutuksia?

”Olishan se ollu aivan hullua lopettaa hevonen, joka on vähintään Suomen paras ratsu”, sanoin suoraan Kauraselle käsi Adiemuksen poskella.
”Niin, noh, niin, noh.”

Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei viimeinen, kun puolustin Adiemusta ja uskalsin käyttää äänenpainoja, joita en olisi uskaltanut pelkästään itseni hyväksi käyttää. Silloin tein sen puoliksi itseni takia ja hieman Ritolan Tainankin takia. Sittemmin tuli kuitenkin loputtomasti kertoja, jolloin tein sen Adiemuksen takia.