Bee

12.04.2019 – Iltainen vierailu

En ollut päässyt kunnolla edes tutustumaan uuteen hevoseeni, koska tätini onnistui valitsemaan yllätykselleen kevään kiireisimmän viikon. Nytkin pääsin tallille vasta alkuillasta, joten aikaa ei ollut ihan loputtomasti. Mutta sentään pääsin paikalle, koska esimerkiksi eilen Bee oli muiden hoidettavana ja ollut yksin tarhassaan. Eetun kanssa vielä selvittelimme olisiko orivarsan parempi olla yksin vai sopisiko se jonkun tai joidenkin poikien kanssa samaan hakaan. Sen aikaa se joutuisi olemaan yksin.

”Heippa poika”, tervehdin ruunikkoa temmeltäjää, joka tuli heti tarhan laidalle hörisemään. Annoin sille sokeripalan taskustani, minkä se hetken hamuilun jälkeen sai suuhunsa. Kipusin tarhan sisälle ja silittelin varsan pehmeää, mutta hieman viileää turkkia, kunnes Bee ilmaisi, ettei häntä kiinnosta. Se käännähti kannoillaan ja kirmasi tarhan toiseen päähän. ”Jaahas, vai niin”, totesin ja jäin katsomaan hevosen menoa.
”Se osoittaa mieltään, kun joutuu olemaan yksin”, miesääni sanoi takanani. Se oli talonmies Eetu.

Pahoittelin (siitä on näemmä tullut kamala tapa nykyään), etten ole kerennyt kunnolla hoitamaan Beetä. Eetu tapansa mukaan sanoi, ettei siitä ole mitään haittaa. Lisäksi tekemäämme vuokrasopimukseen kuuluu, että hevosen perustarpeet tulee hoidetuksi ja varsan kanssa niitä ei ihan mahdottomasti ole. Huomenna minulla olisi ensimmäinen työpäivä täällä ja aionkin olla aamusta iltaan, niin voin käyttää kaiken tyhjän ajan Been kanssa touhuamiseen. Hyvästelin Eetun ja lähdin polkemaan kotiin odottaen innolla seuraavaa päivää.

15.04.2019 – Uudet tarhakaverit ja varustekatsaus

Minulla ei ollut tänään koulussa tunteja, jefuharkat oli peruttu eilisen turnauksen myötä, joten tänään oli ensimmäinen kunnon vapaapäivä. Mitä sitä tekisi? Nukkuisi pitkään, söisi rauhassa aamuaisen ja ottaisi ihan rauhallisesti? Ei sentään, vaan minä poika heräsin ennen ysiä, söin kyllä tuhdin aamiaisen ja poljin sen jälkeen Hopiavuoreen.

Hevoset oli saaneet jo aamupalansa ja viety tarhoihin, joten suuntasin omankin kulkuni sinne. Bee oli saanut tarhakaveriksi komean ruunivoikon sekä liinaharjaisen ponin. ”Minun täytyy yrittää opetella teidän nimet nyt ainakin”, tervehdin luokseni astellutta hevosta.
”Se on Dips”, kuulin ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi cowboy: farkut, niiden päällä nahkachapsit, stetson päässä ja bootsit. Sentään bootseissa ei kilahdellut leffatyylisesti terävät kannukset, joilla elokuvasankarit potki hevosiaan. ”Ja minä olen Jake”, mies tervehti. Eihän Jake oikeasti ollut amerikkalainen, kyllähän sen äänestä kuuli. Mutta ulkoisesti olisi voinut uskoa, varsinkin kun näin hänet myöhemmin lännenratsunsa selässä.

Sain huudella Been perään tovin jos toisenkin, ennen kuin varsa lotkautti edes korvaansa. Silloinkin se vain pysähtyi tuijottamaan minua. ’Selvä’, ajattelin mielessäni ja kipusin tarhaan hakemaan hevostani. Juuri kun olin saamassa otetta varsan riimusta, se pinkaisi juoksuun tarhakaverin innoittamana. Meinasin jo lähteä itsekin juoksuun, mutta totesin, etten kuitenkaan saisi varsaa kiinni ja se oppisi vain huonoille tavoille. Pitää sanoa Eetulle, ettei Bee voi jäädä ainakaan tuon ponin kanssa samaan tarhaan.

Päätin antaa varsan olla ja menin tutkimaan sen varusteita, joita en ollut kerennyt käymään läpi. Vauvan sinisestä harjapakista löytyi neljä pesusientä, tummanruskealla selällä olevat harjat sekä kaviokoukku ja pakin kanssa saman sävyinen kumisuka. Been paperit sekä tätini kirje olivat edelleen pakissa ja niiden alta löytyi tyylikäs riimu ja talutushihna. Ne oli tehty valkoisesta nahasta, niissä oli kultaiset koristeet ja kiinnikkeet. ’Kuinka paljon nämäkin olivat maksaneet’, mietin hieman harmistuneena.

Myös Been päässä oleva riimu oli samaa sävyä pakin kanssa sekä tietysti tarhan portilla roikkuva narukin. Ja jotta setti olisi täydellinen, myös Been kevyt fleeceloimi oli sininen. Tänään oli lämmin päivä, joten se lojui varustehuoneessa omalla paikallaan nätisti viikattuna. Myöhemmin pitää hankkia Beelle suitset, satula ja pintelit sekä muita suojia, mutta vielä onneksi nykyinen varustemäärä oli riittävä.

22.04.2019 – Näyttelymatskua

”Hei Bee, tules tänne!” Kutsuin varsaa tarhan portilla. Tällä kertaa se huomasi heti minut ja hetken emmittyään päätti tulla portille. ”Hyvä poika, hienoa!” Kehuin varsaa vuolaasti antaessani sille palan porkkanaa ja rapsuttaessa sen kaulaa. Napsautin narun varsan riimuun kiinni ja siitähän se innostui: Ponkaisi pystyyn ja riuhtoi päätään. ”No niin, rauhoitutaanpas sitten”, puhuin rauhallisesti ja vaadin varsaa alaspäin. ”Kohta pääset kyllä takaisin tarhaan, käydään vaan vähän tuolla harjaamassa sinua.”

Kun muutama päivä sitten olin jutellut Eiran kanssa, olin tajunnut, ettei Been käytös olekaan yhtään outoa. Varsa on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen on ruokkinut, tarhannut ja tuonut taas illalla takaisin talliin yleensä ihan joku muu kuin sen omistaja. Joten ei ole ihmekään, että se osoittaa mieltään minua kohtaan. Eiran ehdotuksen mukaisesti talutin varsan Jussin tallin lipan alle, sidoin sen kiinni ja otin harjapakista pölyharjan. Harja tuntui todella mukavalta kädessä ja sen harjaksetkin oli miellyttävät.

Aluksi Bee pyöri paikallaan sen verran kuin sidottuna ollessa pystyi, mutta sitten se rauhoittui. ”Taidatkin tykätä tästä, etkö vain”, sanoin varsalle hymyillen. Se pärskähti kuin vastalauseeksi, mutta ummisti sitten taas silmänsä. ”Otetaas sitten nuo kaviot vielä”, totesin otettuani kaviokoukun käteeni. Liu’utin kättäni rauhallisesti varsan etusta pitkin alas ja otin jalasta kiinni. ”No niin ja ylös”, sanoin napakasti ja nostin jalan ylös. Bee rimpuili vastaan, mutta onneksi se on vielä sen verran pieni, ettei sillä ollut mahdollisuuksia minun käsittelyssä. Toruin sitä terävästi pidellessäni jalkaa edelleen ilmassa. ”En päästä tätä ennen kuin asetut.”

”Kylläpä oletkin nyt hienona!” Kehuin varsaa, kun harjaus oli saatu päätökseen ja sain vaihdettua sille komean valkoisen riimun päähän ja siihen sointuvan riimunnarun kiinni.
”Selvästi näyttelymatskua” naishenkilö sanoi. Käännyin ympäri ja katsoin ruskeisiin silmiin, joita ympäröi tummat pitkät hiukset, laitetut kulmat ja punatut huulet. ”Me ei varmaan ollakaan vielä virallisesti esittäydytty, mä oon Nelly.”
”Tiitus”, tervehdin yskähtäen, koska tajusin katseeni jääneen liian pitkäksi aikaa naisen huuliin.
”Ihan älyttömän söpö toi sun varsas”, Nelly jatkoi. ”Saaks sitä silittää?”
”Joo.” Toruin itseäni, tyhmä mies, sano nyt jotain muutakin. ”Siis tottakai, nyt kun se on aloillaankin”, jatkoin hieman väkinäisesti naurahtaen.
”Se on kyllä aikamoinen energiapakkaus, oon katellut kun se viipottaa tarhassaan”, Nelly naureskeli leveästi hymyillen. Taas jäin tuijottamaan täydellisen näköistä hammasrivistöä, joten katsoin parhaaksi kääntyä varsaa kohti.

Hetken aikaa Nelly rapsutteli huomiosta nauttivaa Beetä, kunnes hän puhui jotain päiväkaffeista. En ollut ihan varma, mitä hän sanoi, mutta koska hän lähti jo kävelemään pois päin, en viitsinyt lähteä huutelemaan perään. ”No niin, vaihdetaas sulle arkiriimu päälle, ettet sotke näitä, kun riekut tarhassa”, sanoin varsalle. ”Vai näyttelymatskua. Ei Nelly väärässäkään ole, kyllähän sie näytät hyvältä. Sitten kun saataisiin sut vielä kulkemaankin nätisti, niin voitaisi vaikka voittaakin jotain”, nauroin varsalle, joka hyppi ja pomppi narun päässä taluttaessani sitä takaisin tarhalle.

29.04.2019 – Maastolenkillä

Aamulla oli lyhyt kääntyminen koululla ja illalla treenit, joten kerkesin hyvin tulla käymään tallilla siinä välissä. Eetu oli suostunut siirtämään Been pois Mörrin tarhasta, koska olin aivan varma, että minisuokki opettaisi kultapojuni muuten vielä pahemmille tavoille. Nyt Bee oli komean friisiläisnuorukaisen kanssa samassa tarhassa ja jos en ihan väärin muista, ne on suunnilleen saman ikäisiäkin. Musta karva kiilsi auringossa, kun Hera esitteli itseään huomatessaan minut tarhan portilla. En tiedä tuliko Bee mustasukkaiseksi vaiko mitä, mutta se tuli harvinaisen nopeasti luokseni, kun kutsuin sitä.

”Mennääs vähän maastoilemaan”, sanoin varsalle kiinnittäessäni riimunnarua sen riimuun kiinni. ”Kyllähän sä oot söpö näissä sinisissä vermeissä, mutta pitäsköhän meidän hankkia jotkut toiset sulle.” Mietiskelin ääneen, kun varsa pomppi tyypilliseen tapaan vierelläni, takanani ja välillä edessä. Ehkä sitten, kun nämä jäävät pieneksi, koska miksi ostaa uusia, kun nykyiset on täysin toimivat. ”Hei, koitas nyt vähän asettua!” Komensin varsaa, joka vastasi pukittelemalla. Sain vetää narusta ihan tosissani, että varsa asettuisi edes jotenkin vierelleni.

Vaikka kuinka pysähtelin osoittaakseni kuka määrää, komensin, pyysin ja lopulta jopa maanittelin, Been meno oli samanlaista koko lyhyen lenkin ajan. Olihan se pari kertaa ihan nätisti: Silloin, kun se pysähtyi tuijottamaan oravaa ja pissaamaan. Muuten se hyppi ja pomppi, kuin.. Villivarsa kesällä. ”Niin, minkäs teet. Sä oot varsa, nyt on kaunis ilma ja kaikki on kivaa. Mutta oikeesti, voisitko edes yrittää”, jatkoin anelua, tuloksetta. Lopulta Bee pysähtyi, kääntyi ympäri ja pukkasi minua rintaan. Eihän sille voinut olla vihainen, vaikka se jatkoikin heti perään samanlaista antilooppikulkuaan.

”Mä taidan pistää sut Veronikan kouluun, kun et kerta minua tottele”, sanoin varsalla sukiessani sen kiiltävää karvaa maastolenkin jälkeen. Been pää pyöri sen kuunnellessa lintuja, pihalla leikkiviä koiria ja tarhassa kirmailevia hevosia. ”Ethän sä edes kuuntele mua!” Ruskea pää kääntyi kallellaan minua kohti, ori selvästi irvisti minulle. ”Sä oot kyllä yks maanvaiva.”

20.05.2019 – Jästipää pomppupallo

”Annas olla jo!” Komensin vikuroivaa jästipäätä, kun Bee tapansa mukaan ei halunnut lähteä tarhastaan yhtään minnekään. Ylös, alas, sivulle ja alas, taas ylös. Niin ruskea pää heittelehti aina, kun yritin napata sinisestä riimusta kiinni. ”Pitää siis ottaa kovat otteen käyttöön”, sanoin pientä ärsytystä äänessäni. Kaivoin taskujani ja sain sormiini sinne tunkemani omenaviipaleen, johon pyörivän pään tummat silmät pian kiinnittyi. ”Niinpä, mä tiedän, että sä rakastat omenaa.” Toivoin mielessäni, ettei varsa oppisi koiran tavoin, että pelleilemällä saisi herkkuja.

Kun viimeiset rouskutuksen äänet oli loppuneet, meni muutama hetki, kunnes Bee tajusi mihin oli päätynyt. Narun päähän, miten hirvittävää! Olen ihan varma, että jotakuinkin tällaista se mietti, koska se pisti välittömästi jarrun päälle ja seisahtui paikalleen. ”Et oo tosissas, mikä sulle nyt tuli?” Kysyin varsalta, retorisesti tietenkin, koska harvemmin se minulle mitään vastaa. Sitten muistin jonkun heppaleffan kohtauksen ja käänsin selkäni varsalle. Annoin sen pällistellä omiaan, kun itse potkiskelin maassa lojuvia pikkukiviä ja tuijottelin taivasta. Pian kuuluikin pienistä kavioista lähtevä ääni, kun ne askelsi hiekkatiellä minua kohti. ”Joko mennään”, sanoin varsalle ja lähdin kävelemään sen edellä ennen kuin se ohitti minua.

Vein varsan maneesiin, jonka oletin tyhjäksi, koska suurin osa asukeista oli tarhassaan. Ja niin se onneksi olikin, koska tarkoitukseni oli liikuttaa Beetä vapaana. Hetken kyllä pohdin oliko se niinkään fiksua, kun meni oma aikansa saada ori tarhastakin kiinni, mutta päätin murehtia sitä vasta, jos sen aika tulee. Niinpä irroitin sinisen riimunnarun varsan riimusta ja ori säntäsi välittömästi keskelle suurta maneesia. Pohja oli erilainen kuin pihalla ja hevosen laukka-askel tömisi eri tavalla suljetussa maneesissa, joten Bee pysähtyi pian aloilleen kummastelemaan. Kovin pitkään se ei asiaa miettinyt, vaan jatkoi laukkaamista ympäri maneesia, pysähtyi välillä taas kuuntelemaan ja kokeili sitten ravia.

Olin kuullut Katyalta, että hänellä oli tapana leikkiä Heran kanssa jumppapallolla ja hän oli löytänyt sellaisen Eetunkin maneesista. Kävin etsimässä sen käsiini ja päätin katsoa, miten Bee siihen suhtautuisi. ”Hei poika, tuus kattomaa”, huusin varsalle, joka haisteli maneesin viimeisintä kulmausta. En viitsinyt heittää palloa heti liikkeelle, vaan menin sen kanssa hieman lähemmäs varsaa. ”Tulehan nyt, sä varmaan tykkäisit tästä.” Bee katseli minua ja sylissäni olevaa kirkasta palloa pää kallellaan, mutta päätti rohkeasti tulla katsomaan. ”Hyvä poika, just noin”, kehuin varsaa, kun se ravasi nätisti luokseni. Laitoin pallon maahan ja Bee nuuhkutteli sitä kummissaan. ”Katso näin”, sanoin varsalle ja työnsin pallon varovasti liikkeelle.

En voinut arvatakaan, että noin pieni hevonen voisi paikaltaan hypätä niin korkealla, kuin mitä Bee hyppäsi pallon kieriessä eteenpäin. Sen jälkeen varsa otti hatkat ja laukkasi tuulispäänä kauas pallosta. ”Noh noh, ei se sua syö, senkin jästipää”, nauroin varsalle. ”Tules nyt, mulla on lisää omenaa sulle.” Mulkoillen jo pysähtynyttä palloa tiiviisti, Bee askelsi minua kohti ja haukkasi hedelmän suuhunsa. ”No niin, tulehan nyt.” Tarrasin Been riimusta kiinni ja talutin sen pallon luokse. Varsa hangoitteli vastaan, joten viime metreillä päästin sen irti. Bee ei kuitenkaan lähtenyt karkuun, vaan jäi tuijottamaan palloa. ”Hyvä hyvä, ei tämän enempää tänään”, sanoin hetken päästä laittaessani riimunnarun kiinni orin riimuun. ”Jatketaan joku toinen kerta, jospa sinä sitten uskaltaisit potkia mun kanssa.”

Mielenrauhaa?

Varusteiden huollon jälkeen Eetu ilmoitti, että minun osalta päivä on pulkassa. Olinkin jo ihan puhki ja tiesin, että minun olisi pitänyt vain lähteä kotiin, käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Mutta enhän minä voinut käydä tallilla tervehtimättä Beetä. Päätin ensin mennä tupaan, koska minun teki mieli kahvia – tai oikeastaan jotain paljon vahvempaa. Keitin oli kuitenkin tyhjä ja totesin, etten kaipaa kahvia niin paljon, että jaksaisin keittää sitä. Niinpä join pari lasillista vettä. Tarkistin, että tiskikoneessa oli likaiset astiat ja laitoin lasini sinne. Keräsin samalla muutaman kulhon ja kahvikupin pöydältä ja laitoin nekin koneeseen, koska on rasittavaa, jos ihmiset eivät siivoa jälkiään.

Keittiötä puunatessa en voinut olla miettimättä Jillaa. Eihän minun olisi tarvinnut häntä miettiä, ei Hellon ole pakko kertoa, että minä olin se idiootti, joka kävi hänen poikaystävän kimppuun kuin mikäkin vähäjärkinen. Mutta ei sillä ole merkitystä, tietääkö Jilla minusta vai ei, minä sen tiedän kuitenkin. Tiedän tasan tarkkaan kuinka pahalta se tuntuu, kun oma rakkaansa pettää. Ja nyt minä olin se paha ihminen, minä olin se joka suutelin varattua miestä. Sitten muistin taas Birgitan: hänen hymyn, miltä hän tuoksui suihkussa käytyään ja kuinka hän painautui sängyssä viereeni iltaisin. Ja sen hetken, kun hän kertoi olleensa toisen miehen kanssa.

Maailmani särkyi silloin, koska Birgitta oli minun koko maailma. Olin vielä niin nuori ja typerä, että ajattelin etten tarvitse muuta kuin rakastamani naisen sekä työn, josta pidän. Mutta entä sitten, kun olet uudessa kaupungissa, et oikein tunne ketään ja rakkaasi kertoo, että hei kulta, mulla kävi pikku moka. Se on musertavaa. Mutta kyllä siitä pääsee yli, tavallaan. Siitä ehkä näkee painajaisia aina silloin tällöin tai kärsii paniikkihäiriöstä, mutta pystyy silti jatkamaan elämäänsä. Pystyy taas ihastumaan toiseen ihmiseen.

Heräsin ikävistä ajatuksistani, kun kuulin tuvan oven käyvän. En halunnut törmätä kehenkään, joten livahdin toisen oven kautta pihalle. Hengittelin hetken ja menin sitten tarhoille. ”Hei Bee, mä oon pahoillani, mun piti tulla tervehtimään sua paljon pidemmäksi aikaa, mutta mun on pakko lähteä kotiin.” Juttelin varsalle, joka norkoili tarhan laidalla yksinään. ”Toisaalta, ehkä me voitais kuitenkin käydä vähän kävelemässä, mitäs mieltä oot?” Mietin, että ehken nukahda pystyyn, jos pysyn liikkeessä, joten laitoin narun orin riimuun kiinni ja päästin sen tarhasta pihalle.

Maastossa oli rauhallista, koska aiemmin päivällä ollut myrskyävä viima oli selvästi rauhoittunut vain pieneen ujellukseen. Ja hyvä, että pieni tuulenvire kävi edelleen, koska ilma oli hiostavan kuuma. Bee hyppeli pitkin metsäpolkua enkä nyt jaksanut komentaa sitä, pääasia että sillä oli kiva olla. ”Kunpa minäkin voisin olla noin iloinen kuin sinä”, sanoin varsalle, kun se nuuhkutti jälleen yhtä voikukkaa. ”Mun olis pitänyt vaan puhua ensin tai vaihtoehtoisesti mun olis pitänyt työntää tunteeni romukoppaan ja unohtaa koko mies.” Bee katsoi hetken minua kohti ja jatkoi sitten taas eteenpäin. ”Oot vissiin samaa mieltä”, naurahdin, koska enhän voinut tietää, mitä varsa teollaan oikeasti tarkoitti.

Kävelin Been kanssa reilun puoli tuntia, kunnes tulimme takaisin tallille. En nähnyt siellä ketään, joten vein Been suoraan talliin omaan karsinaansa. ”Kello alkaa olla jo sen verran paljon, että voit ihan hyvin olla sisällä jo.” Bee oli eri mieltä ja yritti puskea karsinan oven raosta käytävälle. ”Hei, ihan kohta Eetu ottaa muutkin sisälle, niin turha sun on pihalle enää mennä.” Työn varsan pään karsinaan ja suljin oven. Bee koputti jalallaan karsinan seinää mielenosoituksellisesti. ”Et potki siinä, saat kohta iltaruokas ja sitte meet makkoomaa. Ihan niin kuin minäkin menen”, sanoin lopettaen lauseeni haukotukseen. ”Jos vaan jaksan kotiin asti”.

04.06.2019 – Ihana upea komea ampiaiseni!

Ollaan käyty Been kanssa nyt kaksissa näyttelyissä ja voi että, ette uskokaan kuinka ylpeä mä mun pojasta oon! Se nimittäin meni ja voitti molemmissa oman luokkansa! Lisäksi uusimmissa karkeloissa se sai vieläpä BIS2-palkinnon, vieden voiton ihan aikuisesta puoliveriorista. Ekoissa näyttelyissä se jäi BIS4-sijalle, kun ei loppukehässä enää jaksanut asettua nätisti. Olen ilmoittanut sen myös muutamaan kesä-heinäkuun vaihteessa olevaan näyttelyyn, joista toivottavasti saamme viimeisen EO-sertin, niin Bee saisi ensimmäisen aidon oikean tittelin. Mut kattokaa nyt, kattokaa kuinka ihana upea komea mun ampiainen on!

07.06.2019 – Kesälaitumelle

Bee luimisteli tarhan nurkassa ja näytti ilahtuvan, kun huomasi minun kävelevän portille. ”Sä et vissiin oikein välitä sateesta vai”, hymähdin varsalle, joka kirmasi luokseni ilman, että kerkesin edes kutsua sitä. Napsautun talutusnarun orin riimuun kiinni, avasin portin ja Bee yritti rynniä ohitseni, hyvä ettei tallonut jalalleni. ”Hei hei hei, eipäs riehuta siinä!” Komensin varsaa lyhyentäen talutusnarua, että ori joutuisi kulkemaan ihan vierellä. ”Sä et kyllä tuu tykkäämään mun ajatuksesta lähteä tarkistamaan laitumien tilaa, mutta sulta ei kyllä kysytäkään.”

Ihailkaa mun iha ekaa omaa väritystä tietokoneella!

WildFilly19 (line), Lynn (tausta)

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten  Tiitus. Syy: Aamutoimien ei pitänyt tulla tähän

22.06.2019 – Laitumellelasku

Bee rimpuili narun päässä, kun olimme saapuneet orilaitumen portille. ”Sä pääset ihan kohta vapaaksi ja saatkin olla siellä sitten ihan kaveriesi kanssa keskenänne, olisitko nyt edes aloillas!” Komensin oria, joka seisahtui hetkeksi. Mutta sitten se aloitti steppaamaan sivulle ja pyörimään ympäri. Kiristin narun niin tiukaksi, että olisin voinut pitää oria myös riimustaan kiinni.
”No niin, onkos kaikki tässä? Kolmosella päästetään kaikki irti ja sitten vauhdilla pois jaloista”, Eetu neuvoi.

Bee pomppasi ensin jäniksen loikalla eteenpäin, sitten laukkasi muutaman metrin, heitti pari pukkia ja lopulta nousi vielä pystyyn. Yritti kai jotenkin esittää olevansa lauman kingi. Sitten se taisi huomata, että siellähän oli ihan uusiakin turpia. Ensimmäisenä se kävi nuuhkimassa minullekin tuntematonta suomenhevosta pikaisesti, minkä jälkeen se villiintyi Oonan Raikulin viipottaessa sen ohitse. Pian kaksikko laukkasi kilpaillen toistensa kanssa, kunnes rauhoittuivat ja alkoivat maistella vehreää ruohoa.

14.07.2019 – Epäonnistumisia seuraa onnistuminen

Hello ei tainnut arvostaa aiemmin lähettämääni kuvaa, koska hän ei ollut vastannut siihen mitään. No, olihan se kuva aika huono eikä tekstikään avannut kovin paljoa, mutta olishan sitä voinut kysyä mitä tarkoitin. Mutta eipä se mitään, eihän Hello aina vastaakaan. Onhan hän sentään itsenäinen vahva nainen, niin kuin hänellä oli tapana välillä sanoa. Hymähdin ajatukselle, koska muistin siitä Hellon naurun ja sitten minulle tulikin jo ikävä. Ei olla nähty muutamaan päivään kuin vilaukselta, kun mulla menee päivät töissä ja illat treeneissä. Ja kun mulla olis aikaa, niin Hello on töissä tai jossain muualla.

”Mulla ois huomenna vapaata koko päivä, voitaisko nähdä?” Laitoin hänelle, vaikka olisi ehkä pitänyt soittaa. Myöhemmin sitten, jos hän ei selväänkään kysymykseen vastaa. Olisihan mulla nytkin ollut ilta vapaata, mutta eilisen murehtimisen takia päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja juoksuttaa Beetä. En voinut noin vain luovuttaa, vaikka vähän harmittaa. Enkä mä nyt ihan hirveän huonoa työtä oo voinut tehdä, koska onhan Bee silti kasvanut. Hello ei näytä olevan paikalla, joten laitoin puhelimen pois ja lähdin hakemaan hevostani laitumelta.

No, eihän se juoksutus sujunut yhtään niin kuin Hevoskuiskaajassa tai edes kuten Hellolla Typynsä kanssa. Bee vain kiskoi liinaa, pysähteli milloin lystäsi ja nousi pystyynkin useammin kuin kerran. Jälleen ajatukseni alkoivat pyöriä samaa rataa kuin eilen: Ei musta ole tähän, teen jotain tai jopa kaiken väärin tai ehkä Bee on viallinen. Työnsin viimeisen ajatuksen heti romukoppaan, koska siitä ei todellakaan ollut kyse. Onhan se haastava, niinhän tätikin kertoi kasvattajan sanoneen, mutta kyllä se oppisi tavoille, kun sitä vain osaisi opettaa. Jos sitä osaisi opettaa, mietin huokaisten syvään.

”Sulla on hieno vauva.” Äkkinäinen puheen ääni sai minut säikähtämään ihan kunnolla, koska en uskonut kenenkään enää olevan tallilla. Saatikka että se olisi joku ulkomaalainen! Eetukaan ollut sanonut mitään, että olisi saanut uuden vuokraajan. Mutta eihän se minulle edes kuulu, joten tervehdin miestä. Ja automaattisesti sanoin perään, että voimme Been kanssa lähteä, koska kyllähän me kerkeämme myöhemminkin kokeilemaan uudelleen. Tai ehkä vain annan olla, melkeinpä sama se. Mutta sitten mies sanoi auttavansa minua, kun olin kertonut mitä meidän räpellys oli olevinaan.

Ja ennen kuin tajusinkaan, mies juoksutti varsaani kuin mikäkin konkari. Bee kulki nätisti eteenpäin vetämättä liinaa ja pysähtyessään mies vain päristeli kieltään, niin varsa jatkoi taas matkaa. Sitten hän kehui Beetä hyväksi tytöksi, jolloin hymy nousi kasvoilleni.
”Se on ori. Sen nimi on Bee.”
Mies hymyili kömmähdykselleen ja kehui Beetä lisää. Tuntui taas pahalta, koska tuikituntematon käsittelee minun hevosta paremmin kuin itse olen pystynyt. Kun hän ojensi liinan takaisin minulle, Bee lopetti kävelemisen melkein heti. En viitsinyt edes yrittää, joten annoin sen olla.

Jätin Milaniksi itseään kutsuneen miehen ratsastamaan hevosellaan ja vein Been suuliin. ”Mitäs luulet, haluaisitko sä lähteä Saksaan?” Juttelin varsalle, kun harjasin sen ruskeaa karvaa. Pelkkä ajatuskin Beestä luopumisesta puristi todella ikävästi rinnasta, joten lopetin harjaamisen ja halasin varsaa. Tunsin kuinka kurkkua kuristi, mutta en antanut sen vallata minua kokonaan, vaan nieleskelin ja hengitin hevosen tuoksua.

Jatkuu Tiituksen päiväkirjassa.

18.07.2019 – Näyttelymenestys

Vaikkei sitä uskoisikaan, niin Bee saavutti juuri Finest Foal – tittelin! Varsojen näyttelyarviointi antaa hieman anteeksi nuoren iän mukaista käytöstä, mutta enemmän minun on kiittäminen orin kasvattajaa, joka ystävällisesti on vienyt sitä niihin. Tai siis kyllähän minäkin mukana olen ollut, mutta esittämisen on hoitanut kasvattaja, Bee kun tuppaa minun kanssa käyttäytymään vähän miten sattuu. Taidamme jättää viralliset näyttelykehät ainakin joksikin aikaa, mutta harjoittelua pitää edelleen jatkaa, koska haluan kyllä viedä Been vielä aikuisenakin näyttämään itseään.

28.07.2019 – Yllättävä paluu arkeen

Jännitin ihan mielettömästi. Enkä oikein tajua miksi, koska olinhan minä hakenut Been jo kolmesti näyttelyihin ja useammin harjoittelemaan juoksutusta ja kerran käytin sen pesullakin, kun se oli hankkinut komean kurakerroksen sateisen päivän jälkeen. Mutta kai se on jotenkin vain ajatus siitä, että nyt se haettiin sieltä ihan virallisesti pois – pysyvästi. Oli ollut tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvinnut joka päivä olla Been kanssa tekemisissä. Kyllä, mä tiedän, tiedän olevani aivan hirveä ihminen, kun olen iloinnut sitä, ettei tarvitse nähdä tai tehdä oman hevoseni kanssa mitään. Mutta nyt minua oikeastaan jopa pelottaa, että onko tämä kuukauden vapaus muuttanut varsan niin suuresti, ettei se enää kunnioita minua senkään vertaa, että lähtisi kiltisti pois.

Ja mitä vielä, Bee oli ensimmäisten joukossa norkoilemassa loppuun kulutetun laitumen portilla, kun jutellen kävelimme Hellon, Oonan, Nikan ja sen ainoan ulkopuolisen kanssa, jonka nimeä en nyt millään muista. Ja Eetukin tietysti oli mukana, vahtimassa ettemme teloneet itseämme tai hevosia. Bee seisoi kiltisti aloillaan, kun pujotin sille sen riimun päähän ja napsautin narun siihen kiinni. Se oli Hello, joka joutui tekemään töitä, että sai entisestään pulskistuneelle Makelle riimun. Oonan Raikulikin heitteli muutaman kerran päätään, mutta rauhallisesti höpöttäen Oona jatkoi orin silittämistä ja lopulta sai riimun orille.

Kun olimme kaikki saaneet omat hevosemme kiinni, Eetu avasi laitumen portin ja lähdimme yksi kerrallaan pois. Tai se oli tarkoitus, mutta tämän nimettömänä pysyneen naisen Pottu-varsa oli sitä mieltä, että sen pitäisi päästä ensimmäisenä ja varsa kiilasi minun ja Been väliin – kirjaimellisesti. Onneksi olen pitkä, koska saatoin helposti pitää Been narusta kiinni samalla, kun toisella kädellä pidin suomenhevosvarsaa ryntäistä, ettei se pääsisi eteenpäin.
”Pottu perkele”, kuului hampaiden välistä tiukkastu komento, kun nainen tuli hevosensa perässä. ”Anteeksi, tää on tosi noloa.”
”Ei kuule mitään, ihan tyypillistä varsan menoa”, naurahdin, kun päästin suomenhevosen läpi omistajansa otettua sen takaisin hallintaansa. ”Menkää te vaan ensin, Beellä ei näemmä ole kiire minnekään.”

Muita kommelluksia ei käynytkään, vaan Beekin tuli niin mallikelpoisesti kanssani tallille asti. Ihmettelin ihan ääneen varsan käytöstä: ”Mikähän sulla on, et ottanut kierroksia edes siitä, että Pottu tunki väliin.” Bee vain tuhahti ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. Tarkistettuani varsan läpikotaisin mahdollisten vekkien, ötökänpuremien tai muiden jälkien varalta, sain todeta, että se oli loistokunnossa. ”Oot kyllä vähän ehkä lihonut”, naurahdin taputtaen varsaa pyöreän mahan kohdalta. ”Heti huomenna aloitetaan sitten tiukka treeni- ja laihdutuskuuri!” Jälleen pärskähdys, mutta nyt Bee käänsi päänsä minua kohti ja työnsi sen syliini. Valtava lämmin tunne täytti kehoni ja tunsin kuinka silmiä vetisti, joten suljin ne, ettei ne alkaisi vuotaa. Halasin pientä päätä ja tiesin, etten voisi koskaan luopua varsasta. En, vaikkei se koskaan työntäisi päätä samalla tavoin syliin tai vaikka se olisi tyypillinen itsepäinen ja hankala itsensä.

12.08.2019 – Juoksutusta

Olin tullut tallille vähän yli yhdeksän ja hakenut Been tarhastaan. ”Tänään pääsetkin taas juoksemaan kentälle”, sanoin ruunikolle, kun harjailin sitä karsinassaan. Se hamuili aamuruokansa olemattomia jämiä ruokakaukalostaan ja tajuttuaan, ettei edes nuolemalla sieltä irtoa mitään, se siirtyi juoma-automaatille. ”Ylös”, sanoin orille, kun nostin sen takasta. ”Hyvä poika, hienoa!” kehuin varsaa, koska se oli oikeasti alkanut oppia äänikomennon tarkoituksen. Aiemmin tuntui, että se painoi jalkaansa vain kahta kauheammin maata kohti, mutta nyt se useimmiten nosti käskystä tai ei ainakaan pistänyt vastaan nostaessani jalkaa ylös. Kavioiden putsauksen jälkeen pujottelin orille riimua takaisin päähän ja tajusin, että se alkoi vedellä viimeisiään. ”Miten sun pää kasvaa näin paljon? Siis vastahan mä suurensin tätäkin remmiä!” Bee vain tuhisi ja heilutti päätään vaikeuttaen riimun laittoa entisestään. ”Hei, nyt loppu tollane!” komensin varsaa, joka lopetti ja jäi tuijottamaan minua. ”Ihan turhaan siinä mulkoilet”, nauroin varsalle ja rapsutin sen otsaa. ”Pitää varmaan lähteä varustekaupoille, kohtahan sulle pitää satulakin hankkia ja alkaa treenata sen laittoa.”

Otin karsinan pielestä juoksutusliinan ja piiskan ja menin Been kanssa kentälle, jonka olin tarkistanut tyhjäksi ennen harjausta. Olisihan sinne voinut joku mennä viimeisen vartin aikana, mutta harvemmin tallilla oli vielä ketään tähän aikaan. Suurin osa oli töissä tai koulussa ja Noakin tykkäsi nukkua pitkään. Eetu ja Camilla olivat työn touhussa muualla, joten kenttä oli vain minulle ja Beelle. Vaihdoin riimunnarun pitkään liinaan, päästin Been irti ja mauskauttamalla ori lähti kävelemään hieman minusta pois ja eteenpäin, joten tietysti kehuin sitä hienoksi pojaksi. Milanista oli ollut apua jo ensimmäisellä tapaamiskerralla, minkä lisäksi reilu viikko sitten hän sattui taas samaan aikaan tallille ja neuvoi minua lisää. Enää Bee ei rimpuillut narussa, vaan niin kuin Milan sanoi, se halusi olla hyvä poika. ”Ravia!” komensin heilauttamalla samalla piiskaa, jolloin Bee lähti kävelemään vain reippaammin. Maiskuttamalla ja piiskan heilautuksella Bee lopulta nosti ravin ja samalla sanoin äänikomennon uudelleen, jotta se oppisi yhdistämään sen askellajin nostoon. ”No niin, hyvä poika!”

Testasin miten ori reagoi liinan pituuden säätelyyn, mikä johti siihen, että se pysähtyi ihmettelemään, miksi tulin lähemmäs. ”Okei, ehkä kokeillaan tätä vähän myöhemmin lisää”, totesin ja siirryin takaisin kauemmas ja käskin Been eteenpäin. Noin puolen tunnin ajan juoksutin oria niin käynnissä kuin ravissa ja molempiin suuntiin, kunnes lopulta oli sopiva hetki lopettaa. ”Soooo, hiljennähän vauhtia sitten, just noin ja sitten pysähdy, hyvä.” Bee hamuili hiekkakentän pohjaa, vaikka luulisi sen jo tietävän, ettei sieltä mitään herkkua saa. ”Täällä ois porkkana, tulehan hakemaan.” Heiluttelin porkkanaan kädessäni, jolloin Bee tallusti laiskasti luokseni. ”Kyllä sä oot hieno poika, etkös olekin”, höpötin nuorelle hevoselle, kun se rouskutti palkintoaan.

”No kyllä vaan on”, kuulin tutun äänen takaani. Eetuhan se siellä Camillan kanssa kentän laitoihin nojaili. Kävelin liina lyhyenä heidän luokse ja Bee tuli kiltisti perässä. Se hamuili ensin Eetua ja sitten Camillaa, mutta tuhahti, kun kummaltakaan ei herkkuja löytynyt.
”Sä kuule sait jo palkintos, että älä siinä yhtään tuhise”, Camilla nauroi varsan käytökselle silittäen sen kaulaa.
”Ollaha justihi kaffille menos, tuleha seuraks.”
”Joo, vien vaan Been tarhaan”, vastasin ja vaihdoin liinan riimunnaruun. ”Camilla, voitko pitää hetken Beetä kiinni?”
”Tottahan toki, kun se on niin hieeeeno poika, no olet!” Hän melkein lässytti venyttäen sanojaan ja nauraen päälle. Sain kerittyä liinan ja laitoin sen sekä piiskan kentän ulkopuolelle. ”Minä voin viedä ne talliin, niin sinä pääset viemään varsulin tarhaansa”, Camilla sanoi antaen Been riimunnarun takaisin minulle, nappasi juoksutustavarat ja lähti ennen kuin ehdin mitään edes sanoa. Kohautin vain olkia, koska tällaistahan se oli: Aina autetaan muita.

12.09.2019 – Mietteitä satulasta

”Mä oon pahoillani, etten oo kerennyt käymään. Koulu alkoi taas ja vaikka sanotaan, että lähipäiviä on vähemmän ja tehdään etänä enemmän, niin ei se kyllä yhtään enempää vapaata aikaa anna. Ennemmin tuntuu, ettei sitä vapaata oo lainkaan, kun koko ajan on joku deadline jostakin.”

Bee ei sanonut mitään, vaikutti vain nauttivan saamastaan huomiosta. Se oli kastunut läpikotaisin päivän sadekuurojen takia ja joko piehtaroinut tai muuten vain kirmaillut siihen malliin, että oli saanut kuraa ympäriinsä. Niinpä olin huuhdellut sen ja kuivattuani harjailin sitä. No ehkä enemmän paijailin, koska en oikeasti ole hetkeen päässyt sen kanssa tekemään muuta kuin mitä muidenkin asukkaiden kanssa: vie tarhaan, tarjoili päiväheinät, hae tarhasta, anna iltaruuat.

Ori oli taas kasvanut ihan silminnähden. Ei se vielä nyt niin iso ole, että oikeasti kannattaisi mitään ratsukoulutusta miettiä, mutta tarkoitukseni oli tutustuttaa se varusteisiin jo. Pitäisi vain saada joltain satula lainaan, koska en tiedä minkä kokoinen satula sille sopii sitten, kun on oikeasti aika alkaa selkään kiipeämään. Ehkä Hello voisi lainata Typyn satulaa, hänhän on kans harjoitellut satulan kanssa.

”Mitäs mieltä olet, joko haluaisit kokeilla satulaa selkääs?” Kysyin Beeltä silittäen sen selkää. ”Laitettais vaikka loimi siihen alle, niin ei Hellonkaa tarvi pelätä, että sun karva pilaa sen satulan tai jotain.” Bee käänsä päätään ja tuhahti. ”No niinpä, sullahan on hienot karvat eikä yhtään vikaa ihossakaan. Tai ehkä löydettäis jostain halvalla joku perussatula, sais sitte vapaasti käyttää sitä.” Mietiskelin vielä ääneen, ennen kuin uppouduin ajatuksiin.

Kyllähän täti ostaisi Beelle heti kolmen tonnin satulan, jos vain sanoisin, että haluaisin alkaa treenata satulan kanssa. Mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Kyllähän se kunnon satula pitää jossain vaiheessa hankkia, mutta ei todellakaan mitään parhaimmiston parhainta. ”No, kysytään nyt ensin Hellolta. Tai vaikka Eetulta, hänhän osaisi sanoa, jos jonkun muun satulaa saisi lainata ja se sulle sopis. Ainakin jos nyt edes kerran kokeilisi, näkisi mitä mieltä oot.”

13.01.2020 – Kasvukipuja

Bee oli kasvanut ihan mahdottomasti lomani aikana enkä vieläkään ollut tottunut siihen. Olimme päässeet aloittamaan satulaan totuttamisen ennen katselmusta, mutta se oli jotenkin hieman jäänyt sen jälkeen. Nyt aioin skarpata, koska ei tässä enää kauaa mene, kun pitäisi saada joku jo istutettua orin selkään. Siitäpä tuleekin vasta mielenkiintoista, koska en yksinkertaisesti uskalla tehdä sitä itse, vaan tarvitsen siihen jonkun kevyemmän henkilön. Mutta kuka siihen muka ryhtyy? Ehkä olisi vain parempi soittaa tädille ja suostua hänen tarjoukseen ottaa Bee Saksaan kasvamaan. Olisihan se helpompaa itsellekin, saisi keskityttyä kouluun ja jefuun sekä tehtyä täälläkin tarvittaessa enemmän töitä, niin saisi lisää säästöjä tulevia kuluja varten.

Bee pukkasi minua kylkeen, kun olin unohtunut ajatuksiini keskelle tallipihaa. ”Oho, sori”, sanoin ruunikolle ja kummastelin, miten se ei ollut vetänyt narusta yhtään. ”Sä oot kyllä hieno poika, tiesitkös.” Kuin vastauksena, Bee hirnahti kimakasti ja heitti päätään ylös. Hassu hevonen, ajattelin nauraessani. Minun hassu hieno hevonen, mietin rapsuttaen orin kaulaa. ”Tulehan sitten, mennäänpäs talliin harjaamaan sinut.” Ennen kuin jatkoimme matkaa, näin Sonjan astuvan ulos tuvasta. Tervehdin häntä käden heilautuksella, johon hän vastasi ja kiiruhti sitten autoonsa.

Vein Been karsinaansa ja hain sen harjapakin varustehuoneesta. Vilkaisten samalla, oliko Onnin satula paikallaan, koska Jilla oli luvannut, että voin lainata sitä Been harjoittelun kanssa. Orin ruskea satula nojasi omalla paikallaan, mutta en ottanut sitä vielä mukaani, vaan kävelin pelkän harjapakin kanssa takaisin Jussin tallin puolelle. Bee oli työntänyt päänsä karsinan ala-oven yli ja kuikuili sieltä minuun päin, hörähtäen heti kun näki minun tulevan nurkan takaa.
”Noinko kärsimätön sinä olet?” Hymyilin hevoselle kävellessäni sitä kohti. Pujahdin karsinaan ja aloin harjata oria ensin pölyharjalla. ”Onneks nää kaikki harjat ei oo tota vauvansinistä, en välttämättä jaksais enää katella sitä”, sanoin vaihtaessani pitkäharjaisen välineen sinisen kumisuan alla olevaan lyhyempikarvaiseen harjaan.

Harjauksen jälkeen vein harjapakin takaisin varustehuoneeseen ja olin juuri nostamassa Onnin satulaa syliin, kun kuulin pääovien käyvän ja tuttu puhe kantautui korviini: ”Mä meen talliin, kato.” Kenellehän Hello jutteli? Hänen äänensävy oli erilainen kuin jos hän olisi jutellut Eetulle tai Eiralle tai kelle tahansa muulle tallilla kävijälle. Siinä tapauksessa olisin laskenut satulan alas ja mennyt tervehtimään häntä, mutta kun hän olikin jonkun toisen kanssa, otin satulan syliin ja kävelin Been karsinalle.

Laskin satulan karsinan oven päälle ja kuulin Hellon lähestyvän jutustelun jatkuessa: ”Ja tässä on Tide.” Käännyin ympäri ja huomasin Hellon olevan yksin, pitäen puhelintaan edessään. ”– liittynyt Hunkseihin. Sano hei Tidelle, Tide” Hello lopetti hymyillen leveää hymyään. Pudistaen päätäni kysyin ei kai Hello kuvannut, johon hän totesi tyypilliseen tapaansa: ”No vähän ehkä. No höh, nyt se katkes taas.” Sitten hän laittoi puhelimensa taskuunsa ja kysyi mitä teen satulan kanssa.

Minun oli tarkoitus jutella Hellon kanssa heti, mutta koska hän ei kysellyt mitään ja käyttäytyi Hellon mittakaavassa normaalisti, rentouduin itsekin ja päätin, että jutellaan juoksutuksen jälkeen. Laitoin satulan Been selkään ja lähdimme kävelemään yhdessä tallista ulos.
”Onpa se kasvanut isoks”, Hello totesi, kun Bee kulki rimpuilematta satulan kanssa. ”Typy pomppis tai ei liikkuis metriäkään ton kanssa.”
”Miten niin, eikös sekin jo siedä satulaa?” kysyin, koska olinhan minä nähnyt Hellon treenaavan suokin kanssa.
”No joo, vähän niin ja näin.”

Maneesi oli onneksi tyhjillään, joten saatoin päästää Been vapaaksi. Se ei tapansa mukaisesti ampaissut heti liikkeelle, vaan jäi kihnuttamaan satulavyötä. Maiskuttelin sitä liikkeelle ja taputin vielä lautaselle, mutta ori vain tuhahti ja yritti rapsuttaa takasellaan.
”Annas olla nyt ja liikuhan siitä”, komensin hevosta ja nostin mukaan ottamaani raippaa ylemmäs. Siitä ori tajusi, että nyt oli aika liikkua ja lähti ravaamaan eteenpäin. Muutaman metrin päässä se taas pysähtyi, mutta astuessani lähemmäs alkoi liikkua taas.
”Mikset sä laita sitä liinan päähän?” Hello kysyi sivummalta.
”Mikset sä tulis vaikka auttaa?” vastasin jatkaen vielä: ”Aattelin että se tykkäis enemmän liikkua vapaammin kuin ympyrällä.”
”No aika laiskasti se kyllä liikkuu”, Hello vastasi ja siirtyi patistamaan Beetä eteenpäin.
”No ei sentään rupee piehtaroimaan niin kuin Typy”, nauroin, kun muistin kuinka Typy oikeasti kiehnäsi maassa satula selässään alkusyksystä.

Saimme liikutettua Beetä enemmän tai vähemmän aktiivisesti puolisen tuntia, kunnes totesin siinä olevan tarpeeksi. Otin satulan jo maneesissa pois ja annoin orille ansaitun porkkanan palan taskustani, johon Hello tietysti laukoi, että missä hänen palkkansa on. Päästin Been vapaaksi, jotta saatoin kahmaista pörröpään syliini ja suudella häntä.
”Parempaan en nyt tähän hätään pystynyt”, sanoin päästäessäni hänet vapaaksi ja lähtiessäni hakemaan Beetä kiinni. ”Otatko sä Been vai satulan?”

20.02.2020 – Ostoksille

Bee oli käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti, kun olin juoksuttanut sitä kentällä lainasatula selässään. Se oli oikeasti kasvanut, niin fyysisesti kuin henkisesti, koska en edes muista milloin se olisi viimeksi oikeasti ollut hankala. Okei, tarhasta se ei aina haluaisi lähteä mukaan, varsinkaan nyt, kun sillä oli lähes samanikäinen leikkikaveri seuranaan. Lisäksi se kannattaa suosiolla sitoa käytävälle hoitotoimenpiteiden ajaksi, karsinassa se vain pyörisi ympyrää. Ja vaikka ori on asunut täällä koirien keskellä pienen ikänsä, se ei silti ole yhtä tottunut niihin kuin vaikka Salieri. Pitäisi varmaan pyytää Heliltä koira lainaan ja pari oppituntia, sen verran nopeasti hän sai Nuoskan seisomaan mustan ruunan kylkiä vasten ilman, että kumpikaan oli moksiskaan.

Olin lähdössä taluttamaan Beetä tallille ottaakseni varusteet pois, kun näin Nellyn menevän Cozminan kanssa maneesiin. ”Siellähän tulee kohta jo tungosta”, hymähdin hevoselleni. Tiesin, että Sonja oli mennyt sinne jo ennen kuin hain Been tarhastaan ja harjoituksen alkuvaiheessa Eetu oli mennyt Jussin ja Outin kanssa esteitä hyppäämään. Sittemmin Oskari oli pysähtynyt hetkeksi katsomaan Been ympyräsulkeisia, kunnes hänkin pujahti maneesiin ja nyt sitten vielä Nelly. Kyllähän sinne helposti kolme mahtuu, mutta silti mietin, eikö kukaan vain kehdannut minun takia kentälle tulla. ”Olisihan me nyt väistetty, kun isommat haluaa harjoittelemaan”, höpötin tapani mukaan Beelle. Hymyilin, koska tajusin, että ehkäpä siksi karttavat minua: Hullu mies, joka puhuu itsekseen.

Hoidettuani Been, vein sen takaisin tarhalleen. Kiersimme kentän toista lyhyttä sivua, kun näin nuoren kolmikon kävelevän sen toisella puolen tallia kohti. Liekö hekin vieneet juuri hevosensa tarhaan, vaikka muistelisin molempien olleen omissaan hakiessani Beetä sieltä. Isoa jättiläistä miettiessäni tulikin mieleen, että pitäisi kysyä Eiralta Uunon ratsuttamisesta. Tai ehkä parempi kysyä Eetulta, Eira kuitenkin ottaa nokkiinsa luullen minun vihjailevan, ettei hän liikuta Uunoa tarpeeksi.

Tarhaan päästyämme irroitin Been riimusta talutusnarun, jolloin ori pinkaisi välittömästi vuonistoverinsa kylkeen kihnuttamaan päätään. Sininen kulahtanut riimu oli vedellyt viimeisiään jo useamman viikon ja pian kuulinkin pehmeän tömähdyksen. Riimu makasi maassa ja ruskea pää nousi äkkiä vaalealta kyljeltä ylös, kun sen omistaja tajusi vapautensa koittaneen. ”Voi ei”, huokaisin ääneen, koska en ollut vieläkään käynyt varustekaupassa, vaikka on ollut tarkoitus jo monta viikkoa mennä ja nyt oria on vielä hankalampi saada kiinni. ”Ehkä sä jäätkin vaan pihalle sitten tänään, jollet suostu illalla sisälle tulemaan”, sanoin valjusti nuoren hevosen takapuolelle, joka viipotti jo menemään.

Kuulin jo ulko-ovelta, että tupa oli täynnä. Potkittuani kengät eteiseen ja käveltyäni pitkän mallisen käytävän päähän, päätin ensin ottaa kupin kahvia, istua hetken ja kertoa sitten sattumuksesta. Kerkesin napata kahvikupin huomatessani, että pannussa oli enää vain kuivaksi palanut pohja. Hartiat lysähtivät ja huulilta saattoi karata turhan syvä huokaus, johon Camilla heti tarttui: ”Sori, mä vein vikat enkä tajunnut keittää lisää.”
Hän näytti olevan jo nousemassa ylös sen tehdäkseen, mutta vastasin: ”En mä normaalisti kahvin loppumiseen näin pahasti huokaile”, sanoin hieman teennäisesti nauraen, ”Bee vaan hajotti just riimunsa ja riekkuu menemään onnessaan. Siis tarhassaan”, lisäsin, koska näin Eetun ilmeestä, että kohta se on auton alla, jollei sitä heti saada kiinni. ”Niin että oliskohan joku menossa varustekaupoille tässä pikapuoliin?” heitin puoliksi vitsillä, koska tiesin, että Hello veisi minut, kun vain pyytäisin.

03.03.2020 – Vika ei ole sinussa vaan minussa

Olin sisimmässäni tiennyt jo pidemmän aikaa, että tämä päivä koittaa vielä. Uskottelin ja esitin muille, että kaikki on hyvin ja homma toimii, mutta nyt tiedän, että se oli valehtelua. Ei minusta ole tällaiseen, se vaatii liikaa aikaa ja se on niin erilaista kuin ajattelin. Miksi edes ryhdyin tähän? Ajatus oli aluksi niin pyöristyttävä, etten oikeasti edes miettinyt sitä. Sitten ajattelin, että kyllä se tästä, en minä ensimmäinen ole, joka tällaiseen ryhtyy. Mutta sitten tuli aina vain ongelmia ongelmien perään. Ei huolta, kyllä ne selätetään. Ja kyllähän me ihan hyvin ne hoidettiinkin, ei me mitään katastrofia olla saatu aikaan, vaikkei kaikki ihan mallikelpoisesti toteutunutkaan. Mutta nyt se on loppu ja vaikka se tuntuukin pahalta, parempi näin. Ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, sussa ei oikeasti ole mitään vikaa, syy on täysin minussa. Minusta ei vain ole tähän, olen pahoillani. Mutta kyllä me nähdään vielä, älä huoli! Mä tuun kesällä katsomaan sua ja kunhan kasvat aikuiseksi, ollaan taas yhdessä, rakastan sua.

Bee siirtyy toistaiseksi Saksaan ja Tiitukselle tulee toinen hevonen sen tilalle.