Kerttu

Ei hitsi, miten hyvä tuuri kävi, kun pikkusiskoni Marissa soitti ja kertoi kuulleensa tallilla, että uudella Hopiavuoren hevostallilla saattaisi olla vapaita karsinapaikkoja. Nappasin heti Macbookin syliini ja surffailin Hopiavuoren sivuille, josta löysin tallin omistajan Eetun yhteystiedot. Olin juuri palannut Tapion pihatolta hoitamasta suomenhevostammaani Kerttua, joka oli itse varsin tyytyväinen elämäänsä kahden lämminveriravurin kanssa. Mä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Vaikka Tapio oli mukava ja reilu mies, halusin kuitenkin Kertun kanssa mahdollisimman pian pois sieltä autonromujen ja muiden romppeitten joukosta. Tapiolla ei tietenkään ollut minkäänlaista kenttää ja olisin halunnut jo päästä harjoittelemaan kunnolla juoksutusta ja ehkä irtohypyttääkin Kerttua. Vähän olin sen kanssa päässyt liinassa kulkemista kokeilemaan unohdetussa takatarhassa, mutta routinut kivikkoinen maa oli sen verran surkeassa kunnossa, etten uskaltanut Kerttua kunnolla päästää siellä juoksemaan. Ei olisi kiva katkoa 2-vuotiaan tamman jalka ennen kuin olisin edes päässyt sen selkään asti. Se oli kyllä positiivista, että ajamaan olin Kertun kanssa päässyt, sillä Tapio oli ystävällisesti opettanut minut alkuun ja lainannut vielä nitiseviä koppakärryjäkin Kertun perään. Olin aidosti kiitollinen avuliaalle Tapiolle, mutta fakta oli se, että meidän piti vaihtaa maisemaa.

“Eetu”, miesääni vastasi muutaman tuuttauksen jälkeen. Karistin kurkkuani ja huomasin käsieni hikoilevan, kuten aina virallisia puheluita soittaessani.
“Autereen Matilda soittelee tässä hei”, aloitin virallisesti ja ääneni kuulosti jotenkin teennäiseltä. Miksi tämä oli aina niin hiton vaikeaa? “Kuulin, että siellä Hopiavuoressa voisi olla vapaita tallipaikkoja. Mulla olis tommonen kolmevuotiaaksi kääntyvä suomenhevostamma vailla kattoa päänsä päällä.”
“Joo, oot kuullut ihan oikein. Kyllä täältä tilaa löytyy, vaikka heti”, Eetu vastasi sen kummempia jaarittelematta ja huomasin jännityksen valuvan pois kropastani. Vihdoin kauan odotettu hevosenomistajan elämäni pääsisi kunnolla alkamaan!
“Thank god”, lipsautin ja naurahdin päälle hermostuneena. Helpotus kuului varmasti äänestäni pitkälle. “Ihan oikeasti, tää on ihan huippujuttu! Meidän nykyinen majapaikka ei ihan vastaa mun korkeita standardeja”, vitsailin.
“Jos luksusta etsit, niin Hopiavuori ei ehkä ole kaikessa maalaistallimaisuudessaan se oikea paikka”, Eetu naurahti varovaisesti ja aistin langan toisesta päästä hieman varautuneen äänen. Toivottavasti Eetu ei ajatellut mun olevan jotain Parempaa Väkeä, joka hukuttaa hevosensa bling blingiin ja Sokka Luxuriesin merkkivarusteisiin. Kieltämättä Sokka Luxuriesin varusteita olin kyllä kuolannut vähän sillä silmällä, mutta se on ihan toinen tarina.
“Eh, tohon nykyiseen pihatonpahaseen verrattuna Hopiavuori on kuin Ruotsin kuninkaalinen talli”, yritin pelastaa vitsiäni, joka taisi mennä vähän ohi Eetulta. “Ja ihan oikeasti me ollaan Kertun kanssa vähään tyytyväisiä. Karsina ja tasainen kenttä, jossa ei ole metrin välein kivenmurikoita riittää ihan meidän tarpeisiin.”
“Siinä tapauksessa luulen, että viihdytte vallan mainiosti täällä Hopiavuoressa”, Eetun äänessä kuului vieno hymynkare ja päätimme puhelun sovittuamme, että tulen kirjoittamaan heti huomenissa vuokrasopimuksen.

Puhelun päätyttyä hypin riemuissani hetken aikaa sängyllä, kunnes yksi jousista piti niin pahaenteisen rusahduksen, että katsoin parhaaksi siirtyä lattialle tanssimaan. Mitä kaikkea pääsisimmekään tekemään Kertun kanssa! Kesä oli tulossa ja Hopiavuoressa oli varmasti paljon mukavia ihmisiä, joihin tutustua. Toivottavasti pääsisin nopeasti talliyhteisöön mukaan ja Kerttukin saisi jonkun kivan hevoskaverin. Ainakin Eetu oli kuulostanut puhelimessa mukavalta ja Marissakin tunsi jonkun Hopiavuoressa käyvän tyypin, joka oli sanonut tallin olevan tosi rento ja kiva paikka.

No huomenna sen näkisi.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten  Matilda.

29.04.2019 Kerttu kotiutuu Hopiavuoreen (ja Matildakin pikkuhiljaa)

Kerttu oli onnellisesti Hopiavuoressa. Oli ollut jo pari päivää, sillä lauantaina saimme isän kanssa muutettua Kertun Tapion pihatolta Otsonmäelle. Se oli mennyt traileriin kyselemättä, matkustanut siivosti, kuten hienon hevosen kuuluukin ja sitten peruuttanut Hopiavuoren pihassa sellaisella rytinällä alas trailerista, että kentällä ratsastanut ratsukkokin seisahtui hämmästyneenä katsomaan uusinta tulokasta. Näyttävät sisääntulot olivat Kertun bravuuri.

Vaikka Kerttu ei suoraan sanottuna ole uusien paikkojen fani, otti se Hopiavuoreen saapumisen niin hienosti, että olin väkisinkin ylpeä pienestä jauhoturvastani. Seurallisena hevosena Kerttu tukeutuu vahvasti lajitovereihinsa, joten Eetun rohkaisusta päätimme päästää Kertun heti uuteen laumaansa. Pilkullinen tupsujalka Flida oli niin kiltti ja äidillinen mamma, että Kertulla ei olisi hädän päivää sen lempeässä huostassa. Toisen tarhakaverin, suomenhevostamma Typyn, Kerttu tunsi jo ennestään, sillä kaksikko oli kasvattajansa luona kasvanut tismalleen samassa varsapihatossa. Kyllä maailma oli pieni. Oli hellyttävää nähdä, kuinka Kerttu ja Typy tunnistivat toisensa heti ja höristen ravasivat toisiaan vastaan.

Mä olin ehkä ottanut uuden ympäristön raskaammin kuin Kerttu. Tallilla oli jotenkin niin paljon elämää ja vilskettä, etten pysynyt perässä kuka oli kukakin. Hevosia meni ja tuli, tallilla poikkesi ihan vieraita kasvoja ja jotain romanssintapaistakin olin havaitsevani muutamien välillä. Mihin soppaan olin oikein itseni sotkenut? Tapion tallilla oli kaikista puutteista huolimatta ollut rauhallista ja seesteistä. Tapion vaimo Hilkkakin aina tarjosi leipomuksiaan ja yritti selkeästi lihottaa minun lisäkseni myös Kerttua ylimääräisillä herkkupaloilla. Toki täälläkin oli tuvassa tarjottavaa ja kovin lämmin vastaanotto, mutta silti ihmisvilinä oli alkuun hermostuttanut minua.

Kuten aina, asioilla on tapana järjestyä. Jo parin päivän jälkeen huomasin askelteni johtavan luottavaisemmin vanhaan kivitalliin. Muistin jo ihmisten nimiä ja osasin yhdistää niitä hevosiin. Kerttu kaulaili Typyn kanssa auringossa ja Flida nuokkui silmät ummessa lähistöllä. Katselin suulin varjoissa tarhalle mietteliäänä. Mikäli Kerttu uskalsi olla näin rento Hopiavuoressa, pystyisin siihen varmasti itsekin.

”Siinäpä vasta parivaljakko”, viereeni tullut kiharatukkainen Hello totesi nyökäten tammatarhan suuntaan.
”Majakka ja perävaunu”, virnistin. Typy oli selkeästi tässä kaksikossa se majakka ja mukautuvaisempi Kerttu seurasi perävaununa perässä.
”Tai sitten äly ja väläys”, Hello purskahti hyväntahtoiseen nauruun, kun suomenhevoskaksikko sai hepulin jostain ja pierupukitellen sinkosivat kumpikin omiin suuntiinsa. Flida raotti laiskasti silmäänsä, mutta ei reagoinut suuremmin varsojen ilakointiin. Naururypyt korostivat Hellon ruskeita silmiä ja vallattomat kiharat tekivät Hellosta niin mieleenpainuvan, etten voinut olla muistamatta törmänneeni mieheen useampaan otteeseen kampuksella. Epäilin, että Hello ei muistaisi minua. Olin kuitenkin niin tavallisen näköinen, että hukuin helposti ihmismassojen joukkoon.

Mikäpä hätä meillä Kertun kanssa täällä ollessa. Se oli löytänyt ystäviä ja minäkin ehtisin aivan hyvin tutustua kaikkiin, kunhan aikaa kuluisi. Huomenna olisi vappuaatto ja kesä oli aivan nurkan takana.

02.05.2019 Kenguru-Kerttu

Punaruunikko suomenhevoseni niskuroi liinan päässä ja pukitteli riehaantuneena. Sen askeleet vaimenivat kentän pehmeään hiekkaan, jonka aamuinen sade oli kastellut. Ilma oli ankean harmaa ja värisin kylmän tuulen puhaltaessa lakeuksilta. Olin huonosta säästä huolimatta hyvällä tuulella, sillä tällä viikolla oli vähän luentoja ja ehdin hyvin viettää aikaa tallilla Kertun kanssa.

“Sooo… noniin”, tyynnyttelin pärskivää kolmivuotiasta, mutta Kerttu jatkoi poukkoilemistaan liinassa. Olikohan joku tankannut sitä kauran sijasta vahingossa kengurubensiinillä? Tammalla oli tietenkin virtaa, koska se oli saanut lepäillä muuton vuoksi koko alkuviikon. Olin ottanut sen tarhasta vain harjailtavaksi ja vähän talutellut metsäpolulla.

Keräsin liinaa lyhyemmäksi ja kävelin Kertun luokse, jonka ryntäät olivat vaahdossa ja puoliksi lähtenyt talvikarva kihartui hikisistä kohdista hauskoiksi pyörteiksi. Rapsutin Kerttua korvan takaa ja se ojensi päätään mua kohden. Tamman kupeet nousivat ja laskivat tihentyneen hengityksen tahtiin. Jo kaukaa näki, että Kerttu oli iloinen päästessään irrottelemaan.

“Eiköhän lähdetä jäähdyttelemään”, tuumasin ja naksautin kieltäni lähtömerkiksi. Kerttu otti muutaman hätäisen raviaskeleen, mutta rauhoittui nopeasti taakseni käyntiin. Sellainen se oli. Aina piti lähteä täydellä tohinalla liikkeelle. Koukkasin tallin kautta, jossa Jake harjasi ruunivoikkoa quarter-oriaan Dipsiä. Ori nosti päänsä nähdessään Kertun ja hörähti lempeästi. Kerttu katsoi Dipsiä kuin halpaa makkaraa eikä reagoinut millään tapaan sen tervehdysyrityksiin. Oli siinäkin mulla kohtelias hevonen. Mä sen sijaan tervehdin iloisesti Dipsin ympärillä häärivää Jakea. Pitäisi muistaa joskus kysyä Jakelta vinkkejä, sillä halusin sitten joskus tulevaisuudessa opiskella Kertun kanssa myös lännenratsastusta.

“Hei, heitätkö siitä Kertun ovesta sen enkkuviltin?” pyysin Jakelta, sillä en halunnut viedä Kerttua turhan lähelle Dipsiä.
“Mä voin tuua, moon täsä vieres”, tallin uumenista kuului Eetun ääni. Mies oli korjaamassa Kertun karsinaa vastapäätä olevan Mörrin vesiautomaattia. Poni oli saanut sen jotenkin rikki ja se suihki silloin tällöin vesisuihkuja ympäri karsinaa. Eetu oli pohtinut Mörrin varmaan nojanneen siihen tai rapsuttaneen kutiavaa ahteriaan turhan väkivaltaisesti.

“Son joutunu oikeen töihin”, Eetu katsahti hikivanoihin Kertun kaulalla astuessaan tallin ovista pihalle.
“Voi kun ehtis töihin asti, kun kaikki aika menee sekoiluun”, virnistin. Kerttu hamuili Eetun takintaskuja herkkupalojen toivossa.
“Semmoosia ne teinit tuppaa olemahan”, Eetu totesi ja heitti enkkuviltin höyryävän Kertun selkään.
“Vahvistan”, Jake liittyi keskusteluun ja virnisti Dipsin selän takaa. Tiesin Jakella olevan teini-ikäinen tytär, joten mies varmasti tiesi mistä puhui.
“Ajattelin muuten laittaa rillissä herkkuja tulemahan ehtoommalla, jos näläkä iskee”, Eetu vaihtoi puheenaihetta, kun oli saanut viltin kiinnitettyä klipsillä edestä.
“Ai, okei. Kiitos kutsusta, mut eikö oo vähän kylmä grillijuhlille?” hämmästelin, sillä tummat pilvet vyöryivät raskaina Otsonmäen päällä.
“Soon kesä ny”, Eetu ilmoitti jämäkästi ja ymmärsin olla väittämättä vastaan. Ehkä pitäisi käydä Eetun mieliksi syömässä parit grillimakkarat. Eetu häipyi takaisin vesiautomaatin kimppuun ja mä käänsin Kertun ympäri kohti metsän reunaa.

03.06.2019 Pieni rohkea hevoseni

Vettä satoi ja ilma oli kylmä, vaikka kesäkuukin oli jo virallisesti alkanut. Siitä huolimatta en halunnut mennä Kertun kanssa maneesiin, koska halusin, että se oppisi kuuntelemaan minua myös avoimella kentällä. Hääräsin keltainen sadetakki ja keltaiset Hai-saappaat jalassani Kertun ympärillä ja harjasin siitä kuivunutta mutaa pois. Kerttu oli sellainen, että jos se näki pienenkin kuralammikon jossain, se kävi aivan varmasti rymyämässä itsensä siinä läpikotaisin. Kertun talvikarva oli lähtenyt kauniisti ja sen punertava kesäkarva kiilsi, vaikka sää oli harmaa. Muutama markanläiskäkin erottui Kertun kupeista. Lihaa luittensa ympärille sen pitäisi kyllä saada. Se oli niin ikiliikkuja, että se kulutti kaiken minkä söi ja vähän enemmänkin. Laidunkesä tulisi tarpeeseen ja toivoin, että se vähän saisi massaa kesän aikana. Syksyllä sitten muuttaisin vähän sen ruokavaliota, koska rasituskin lisääntyisi ratsutuksen myötä.

”Kylläpäs se kiiltää”, Nelly ihaili kävellessään tallin avonaisista ovista sisään. ”Meinaatko maneesiin mennä?”
”Emmä, kun meen tohon kentälle”, vastasin ja vilkaisin ulos, jossa sade yltyi vain entisestään. Ei me Kertun kanssa sokerista oltu.
”Siellähän sataa kaatamalla!” Nelly kauhisteli.
”Ehkä se vähän viilentää Kertun kuumia tunteita”, naurahdin, kun tamma steppaili käytävällä malttamattomana. Päätin kuitenkin laittaa sille sadeloimen, koska en jaksaisi kuivatella sitä fleecen kanssa sisällä ennen tarhaan viemistä.

Talutin Kertun kentälle ja otin sen löysään liinaan. Lähdin kävelemään rauhallisesti ympäri kenttää ja muistutin joka kerta liinan päätä huitaisemalla, kun Kerttu yritti kiirehtiä edelleni. Nopeasti jo pienestä eleestä Kerttu ymmärsi lyhentää askelta ja odottaa. Kehuin tammaa lempeällä äänellä ja se pärskähti tyytyväisenä. Kun Kerttu malttoi kävellä kauniisti kaksi kierrosta perässäni pysäytin sen ja lähdin ohjaamaan sitä isolle ympyrälle. Kertulla oli kestänyt kauan ymmärtää juoksutuksen idea, mutta nyt se osasi jo itse mennä ympyrälle eikä puskenut koko ajan sisäle tai ulos. Maiskautin Kertun raviin ja se otti räjähtävän lähdön, heitti muutaman kerran ahteriaan ilmaan ja parin kierroksen jälkeen tasaantui letkeään ja aktiiviseen raviin. Vitsi, kun tota liikettä saisi nyt videolle. En kuitenkaan jaksanut kaivaa puhelinta taskusta, vaan tyydyin ihailemaan tamman poljentaa. Ääniavuin lähdin hakemaan tempon hidastamista ja nopeuttamista. Kertun karvaiset korvat liikkuivat vuoroin suuntaani ja vuoroin eteenpäin. Se kyllä hidasti, mutta melkoisella viiveellä. Sitkeästi jatkoin harjoituksia, kunnes sain Kertun niin hyvin keskittymään, että ensimmäisestä ptruusta se lähti heti rauhoittumaan. Olin niin ylpeä tammasta, että olin ratketa. Miksei se voinut ikinä olla näin hyvä silloin, kun joku toinen oli paikalla? Ehkä itsekin olin kireämpi, kun joku katsoi ja se heijastui Kerttuun.

”Meneehän se komiasti”, Eetun ääni keskeytti mietteeni. En tiennyt kauan mies oli seurannut treenejämme tallin suojista, mutta selkeästi Eetu oli nähnyt pienet onnistumisen hetket. Kerttu kääntyi katsomaan pisamanaamaista miestä ja hörähti kuuluvasti. Kyllä se ruokkijansa nähtävästi tunnisti.
”Niin, vielä”, naurahdin ja taputin Kertun sateesta kastunutta kaulaa. ”Et sä viittis heittää sitä pressua sieltä kentän laidalta? Testataan, lähteekö tämä kuuraketti tällä kertaa avaruuteen”, pyöräytin silmiäni. Eetu asetteli pressun huolellisesti samanlaiseksi pressusillaksi kuin maastakäsittelypäivänäkin.
”Elkää sitten liian kaua täälä ulukona treenatko, tuletta vielä molemmat kipiäksi”, Eetu muistutti vakavasti huomatessaan, kun kun märät hiukseni tiputtivat pisaroita sadetakin hupun alta maahan. Kertun mustat jouhetkin laineilivat märkinä sen kaulalla ja korvakarvat olivat jo lähes korkkiruuvikiharoilla.
”Tuvassa on sitte kuumaa kahavia lämmikkeeksi”, Eetu vielä totesi ennen kuin lähti kävelemään kohti taloa. Tuntui hyvältä, kun joku huolehti niin välittömän lämpimästi. Eetu oli kyllä mies paikallaan tallin isäntänä.

Sade ropisi pressuun ja Kerttu katseli sitä pää kallellaan. Annoin sen nuuhkia pressua hetken aikaa, kunnes se ei enää ollut kiinnostunut siitä. Kävelin itse pressun päälle ja pyysin tammaa seuraamaan. Se asetteli etukavionsa huolellisesti pressun päälle. Selkeästi edellisen kerran säikähdys oli sillä tuoreena mielessä, mutta silti se tuli perässäni kuuliaisesti, kuten hyvin käyttäytyvän hevosen kuuluukin. Kehuin valtavasti tammaa, kun se käveli kokonaan pressun päälle ja pärskähti kuuluvasti turpa maata hipoen. Pieni rohkea hevoseni.

Päätin harjoitukset onnistuneeseen suoritukseen ja talutin Kertun takaisin talliin, jossa ei ollut ristinsielua. Varmaan kaikki olivat paenneet sadetta tupaan ja iloinen puheensorina soljuisi tuvan ja olohuoneen välillä. Nauttisin vielä vähän aikaa tästä hiljaisesta rauhallisesta hetkestä Kertun kanssa. Kuivaisin huolellisesti pyyhkeellä sen vettä tippuvan harjan, vaikka tarhassa se kastuisi jälleen uudelleen. Lepertelisin sille kauniita sanoja ja hukuttaisin sen halauksiin. Kertoisin sille, että se oli paras hevonen, jonka olin koskaan tuntenut. Ja sanoisin, ettei haitannut, vaikka se oli joskus vähän perseestä.

05.06.2019 Kengityspäivä

Tänään oli Kertun kengityspäivä. Tai oikeastaan siltä otettiin kengät pois kesälaidunta varten. Se ei tarvinnut niitä mihinkään, sillä Kertun kaviomateriaali oli kovaa ja se olisi muutenkin suhteellisen vähällä käytöllä.

Täsmällisesti yhdeksältä kengittäjä Pekka Yli-Niemelä kaarsi autonsa Passatini viereen parkkipaikalle ja nousi kättään heilauttaen autosta. Pekka oli siskoni vuokraponin Rubyn kengittäjä, joten oli luontevaa pyytää miestä kengittämään myös Kerttu. Muistan vieläki hämmennykseni, kun tapasin miehen ensimmäistä kertaa. Rehellisesti sanottuna nimestä Pekka Yli-Niemelä ei tullut ensimmäisenä mieleen nippanappa kolmikymppinen pitkänhuiskea nuorimies, jonka hymyillessä posket painuivat suloisille hymykuopille. Toisaalta Pekka oli Yli-Niemelän poikia eivätkä muutkaan veljekset olleet saaneet kovin moderneja nimiä. Mun kanssa samanikäinen Jorma Yli-Niemelä oli ehkä kaiken huippu.

Pekka kaivoi takaluukusta kengittäjänpakkinsa ja asteli rennosti talliin. Kerttu odotti jo käytävällä ja mupelsi huulillaan oikeanpuolimmaista ketjunarua.
”Älä syö sitä”, nyppäsin narun Kertun suusta ja maiskauttaen pyysin sitä muutaman askeleen taaemmas.
”Katotaan meneekö tänään ilman huulipuristinta”, Pekka naurahti ja tarjosi kättään haisteltavaksi Kertulle. Korviani punotti, kun muistelin edellistä kengityskertaa. Kerttu oli ollut niin villillä päällä, että oli käytännössä istunut takapuolellaan käytävällä yrittäessään nyppiä etujalkojaan Pekan jämäkästä otteesta.
”Ollaan me ainaki harjoiteltu”, mumisin. Se piti paikkansa, sillä joka päivä olin kuluttanut pitkät tovit Kertun jalkojen pitämiseen ylhäällä.
”Son totta, harjottelusta ee ainakaa jää kiinni”, Eetu vahvisti puheeni kävellessään ohitsemme.

Lepertelin Kertulle ja silittelin sen otsaharjaa, kun Pekka ryhtyi naputtelemaan kenkiä irti.
”Olehan siinä”, Pekka rauhoitteli tammaa, kun se nyppi etustaan kokeilevasti miehen otteesta. Ehdin jo ajatella, että nytkö se show alkaa, mutta Kerttu keskittyi katselemaan avonaisesta tallin ovesta ulos, jossa koirat telmivät jostain löytämänsä kepin kanssa.

”Hieno tamma”, Pekka kehui taputtaen Kertun lautasia saatuaan takajalatkin kuntoon. ”Kyllä se vähän vielä nyppii ja kokeilee, mutta kukapa kolmivuotias ihan paikallaan seisoisi.”
Hymyilin ylpeänä Kertun pääpuolessa. Jotenkin tuntui, että viime viikkojen aikana jokin oli klikannut ja olimme edenneet aimo harppauksen eteenpäin. Kertulla oli hyvä olla Hopiavuoressa ja se pystyi olemaan paljon rennompi kuin pari kuukautta sitten. Edelleen Kerttu tuijotteli ties mitä asioita, saattoi säpsyäkin, mutta maanantainakaan se ei ollut pelännyt sitä pressua yhtään.

”Onko juhannussuunnitelmia?” Pekka kysyi ohimennen kerätessään tavaroitaan takaisin kengityspakkiin.
”Noo, kait täällä jotkut illanistujaiset on.. Hevoset pääsevät kesälaitumelle aattona”, mumisin vastaukseksi, sillä mulla ei aavistustakaan missä olisin juhannuksena ja kenen kanssa. Oli sanomattakin selvää, että olin kertakaikkisen huono suunnittelemaan mitään menoja ja ajauduin vain puolivahingossa jonkun porukan mukaan tai sitten menisin iskän kanssa kalaan.
”Mitäh, nuori nainen ja ei mitään juhannussuunnitelmia!” Pekka hämmästeli ilkikurisesti. ”Jos et muuta keksi, niin tule tanssilavan kokolle. On siellä ainakin yksi tuttu.”
”Ai, kuka?” ihmettelin ääneen, sillä en tiennyt ketään, joka olisi puhunut menevänsä kokolle. Tai kaikkihan sinne varmasti jossai vaiheessa iltaa eksyivät, mutta kuitenkin.
”No mä tietenkin, höhlä”, Pekka nauroi lämpimästi. ”Soitellaan sitä Kertun vuoluaikaa myöhemmin. Nähdään tai ollaan näkemättä”, mies vielä tuuppasi rennosti mua olkapäähän ennen kuin istui autoonsa ja huristeli pihatietä pitkin pois.

Jäin hölmistyneenä tallipihaan seisomaan.

”Jumankekka! Oliko se treffikutsu?”, vieressäni Jerusalemille keppiä heittänyt Hello kiekaisi riemuissaan.
”Ööh”, vastasin hämmentyneenä.

Pahoittelut hevosten omistajille, jos otin liikaa vapauksia muiden hevosten kuvailussa!

22.06.2019 Kesä on täällä!

Aamuaurinko paistoi jo lämpimästi, kun sidoin Kertun pihakoivuun kiinni ja ryhdyin harjaamaan sitä huolellisesti. Pitihän sitä hevosen näyttää hyvältä ensimmäisenä kesälomapäivänään! Eilinen ilta painoi vielä silmissä, sillä en ollut nukkunut kuin muutaman hassun tunnin. Olin jopa väsymyksessäni sortunut juomaan kaksi kuppia kahvia tuvassa, vaikka normaalisti siemailin sivistyneesti teetä. Kesäaamun kirkkaus kuitenkin valoi muhun uutta energiaa. Pääskynen lenteli muutaman kierroksen koivun ympärillä ja katosi sitten tallin räystään alle, jonne se oli rakentanut pesän. Hymyilin kesäisen aamun tunnelmalle ja Kertulle, joka yritti vaivihkaa kuoria koivusta kaarnoja. Kielsin Kerttua nyppäämällä sen riimunnarusta ja tamma pärskähti minulle tyytymättömänä.
”Pian pääset laitumeen”, lepertelin ja hipelöin sen kiharaa harjaa. ”Siellä on tilaa juosta ja leikkiä.”

Tallipihassa oli normaalia enemmän liikettä, kun porukka valmistautui kesälaidunkauden alkuun. Jo muutama vieraskin naama näkyi puuhailevan trailereiden ja hevosten parissa parkkipaikalla.
”Alakaakos porukka olla jo valamiina jotta voitas lähtiä laitumelle päin?” Eetu huuteli tallin ovella. Sieltä täältä kuului myöntäviä vastauksia. Onneksi Kertun laidunporukka koostui sen tarhakavereista, tallikavereista sekä lempeän oloisesta suokkitammasta. Kerttu oli varmasti porukan temperamenttisimmasta päästä, vaikka kiltti mamman mössykkä sekin tietenkin oli.

Irrotin Kertun riimunnarun koivun ympäriltä. Kerttu steppaili paikallaan ja yritti vetää kohti Flidaa, jota Noa talutti jo kohti laitumelle vievää tietä. Päästin Nellyn ja Cozminan edelle ja pidättelin Kerttua, joka olisi tunkenut turpansa kiinni Cozminan häntään. Typy näytti myöskin irtoavan kohta henkseleistään ja Hello kasvot punaisina piteli kaksin käsin suomenhevostamman riimunnarusta. Laitumelle oli lyhyt matka, mutta sen aikana Kerttu ehti olla jo vuoroin sivuttain tiellä ja vuoroin paikallaan piaffea tanssien, mutta lopulta pääsimme laitumen portin eteen. Eetu hölkkäsi perästämme avaamaan laitumen porttia ja katseli kauhunsekaisin ilmein, kun Typy ja Kerttu meinasivat sotkeentua toisiinsa. Cozminakin alkoi ja näyttää hermostumisen merkkejä, kun nuoret suokkitytöt pistivät ranttaliksi.

Eetun avattua laitumen portin talutimme kaikki tammat laitumen sisäpuolelle tarpeeksi kauas toisistaan ja portista. Kerttu vallan tärisi innostuksesta nähdessään ison laitumen ympärillään. Typy peruutti ympyrää Hellon ympärillä. Flidaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja se yritti jo vaivihkaa ryhtyä syömäpuuhiin.
”Lasken kolomeen ja sitten hevooset saa laskia irti”, Eetu ohjeisti. ”Elekää sitten teloko ittiänne. Alta pois ja nopiaa.”

Avasin valmiiksi Kertun riimun, jotta saisin sen sitten nopeasti sujautettua pois päästä. Tamma viskoi päätänsä siihen malliin, että olin varma sen pääsevän jo kakkosen kohdalla irti ja joukkohysterian olevan valmis. Onneksi kuitenkin sain riimusta jotenkin pidettyä kiinni ja kolmosella liu’utin riimun pois Kertun päästä. Ruunikko lähti kuin tykin suusta ja sinkosi pukitellen laitumen keskelle. Typy ryntäsi tohkeissaan perässä, kun muut hevoset ottivat varovaisia kokeilevia raviaskelia. Kerttu ei edes hoksannut, että sille vieraampia hevosia oli myös joukossa, vaan ne näykkivät Typyn kanssa toisiaan vauhdin huumassa.
”Typerykset on jo käyneet aikaa sitten valtataistelun keskenään, mutta siellä ne kirkkaammasta kruunusta nahistelee”, Hello nauroi tammavarsojen keskinäiselle nahistelulle.
”Ja sitten Flida tulee paikalle tyynen rauhallisesti ja toteaa, että who’s the real queen here”, Noa yhtyi keskusteluun ja katseli lämpimästi tammaansa, joka seisoi sieraimet suurina suomenhevostamma Neian kanssa nenät vastakkain.

Tanner tömisi, kun tammalauma lähti yhtä aikaa laukkaan pitkin kumpuilevaa laidunta. Kesä oli vihdoin virallisesti alkanut. Oli juhannus, yöttömät yöt ja laidunkausi. Hiljaiset aamut laitumella, kun hevosten siluetit hukkuvat maasta nousevaan sumuun ja kostean kesäyön tuoksu leijailee vielä ilmassa. Ilta-auringon punertavassa valossa kimaltelevat hevoset, jotka huiskivat hyttysiä hännillään ja pärskivät tyytyväisenä nyhtäessään ruohomättäiltä iltapalaa. Ja ehkä mukaan mahtuisi myös kesäinen ilta kärryillä, jossa minun lisäkseni istuisi myös eräs poika.

26.06.2019 Kärrytreeniä

Vislasin riimu kädessä laitumen portilla. Hevoset laidunsivat kaukana toisella puolen laidunta, mutta Kerttu nosti välittömästi päänsä kuullessaan ääneni. Se lähti reippain askelin kohti porttia ja muu lauma seurasi kiltisti perässä. Tammat parveilivat ympärilläni yrittäen kaikki saada osansa rapsutuksista. Tuupin hellästi (ja hetken päästä vähän vähemmän hellästi, koska se idiootti ei uskonut) Typyn pois, joka olisi varmaan ängennyt syliin asti, jos olisin päästänyt. Pujotin Kertun päähän vaaleanpunaisen kimaltelevan riimun, joka ei sopinut yhtään sen ruunikkoon väriin, mutta oli ihan ältsin söpö. Huidoin riimunnarulla jälleen liian lähelle tunkevan Typyn, joka vihdoin ja viimein tajusi lähteä kauemmas ja pujahdin Kertun kanssa portista ulos. Miten sitä sanoisi kauniisti Hellolle, että Typylle voisi vetää vähän tiukemmat rajat?

Talutin Kertun talliin ja harjasin sen huolellisesti. Jos totta puhutaan, en tainnut tehdä elämässäni oikeastaan mitään huolimattomasti. Ihailin sen lihaksikasta runkoa, joka oli mielestäni paljon kehittyneempi kuin monella muulla samanikäisellä tammalla. Okei. takaosastaan se oli vähän köyhä, mutta kyllä sekin asia korjattaisiin, kun päästäisiin kunnon mäkitreeneihin kärryjen kanssa.

Kärryttelystä puheenollen, olin ilmoittanut meidät mukaan Hopiavuoren yömaastoon. Sinänsä se oli vähän villi teko minulta – ihmiseltä joka vältti viimeiseen hetkeen saakka kaikkea tunarointia. Tunaroinnin mahdollisuus olisi nimittäin melko todennäköinen, koska Kertun ja mun yhteiset kärrytreenit pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Toki olihan tässä vielä reilu viikko aikaa, joten oli pistettävä töpinäksi. Vähän kyllä jännitti mennä seikkailemaan yöllä hämäriin metsiin, mutta eiköhän se tällä remuavalla porukalla olisi ihan turvallista.

Valjastin Kertun kieli keskellä suuta. Tarkastin neuroottisesti jokaisen remmin oikean kiinnityksen vertailemalla sitä googlesta haettuun kuvaan. Jotenkin oltiin kyllä Kertun kanssa hassu pari. Se oli niin huoleton ja suuripiirteinen kuin olla ja voi ja mä sen sijaan nyhjäsin pienintäkin yksityiskohtaa ikuisuuden. Toisaalta Kerttu oli opettanut mulle ottamaan monet asiat paljon rennommin ja mä taas ajattelin opettaneeni Kertulle rutkasti kärsivällisyyttä.

Lopulta olin tyytyväinen valjastukseen ja raahasin suulista kärryt Kertun perään. Camilla sattui juuri tulemaan talliin, kun pähkäilin alaremmin oikeaoppista kieputtamista aisan ympärille.
”Vie se aisalenkin etupuolelle ja kiepauta pari kertaa. Joo, just noin. Sitten tehdään lukko, että aisat ei lähe lenkeistä veks. Anna mä näytän”, Camilla kieputti tottuneesti alaremmiä ja mun olisi tehnyt mieli tehdä muistiinpanoja johonkin vihkoon.
”Nyt ootte valmiita lähtöön, eikun menoks!” Camilla otti pari askelta taaksepäin ja taputti Kerttua kaulalle reippain ottein. Laitoin kypärän päähäni ja hyppäsin kärryille. Camilla irrotti Kertun ketjuista ja nyppäsi sen ohjasta liikkeelle. Tamma lähti heti matkaavoittavin askelin pihaan, josta ohjasin sen kohti Mäensisuksen maastoreittejä.

En päässyt vanhaa päätietä kuin parisataa metriä, kun vastaan tuli tutunoloinen maasturi. Pekkahan siellä heilautti kättään minulle ja ajoi hitaasti ohi. Kerttu pärisi autolle totuttuun tapaan, mutta ei ottanut kuin muutaman hätäisemmän askeleen. Puhuttelin rauhallisella äänellä tammaa, joka kääntelikin korviaan vuoroin mua kohden ja vuoroin eteenpäin. Hetken päästä kuulin, kun auto pysähtyi tielle ja peruutti hitaasti takaisin kohdalle. Pysäytin Kertun, mistä se ei ollut alkuunkaan mielissään. Mitä täällä nyt pitää kupata, kun juuri on päästy seikkailun makuun, se tuntui tuhisevan. Pekka avasi ikkunan ja miehen pää pilkisti ulos.
”Et kai sä ole menossa ihan yksin tuon sähikäisen kanssa reissuun?” Pekka kysyi. Tajusin, että mun olisi todellakin ihan oman ja hevosen turvallisuuden vuoksi tajuta pyytää jotakuta kanssani kärryttelemään, sillä tämä oli vasta järjestyksessä kolmas kärrylenkki Kertun kanssa ikinä. Voi hitto, Pekka piti mua varmaan ihan idioottina! Vain täysin pahvi ja vastuuntunnoton hevostyttö lähtisi vihreän varsan kanssa yksin maastoon.
”En, kun mulla on toi Hopiavuoren Hermanni-haamu tossa vieressä”, nyökkäsin kohti tyhjää paikkaa kärryillä. Ehkä vitsailuni pelastaisi tämän kuolettavan nolon tilanteen.
”Mahtasko se Hermanni päästä vähän itteensä päin, jos tulisin kanssa kyytiin?” Pekka pohdiskeli ja tervehti tyhjää paikkaa nyökäten kohteliaasti. ”Odottakaa siinä, mä heitän tän auton Hopiavuoren pihaan parkkiin.”

Odottaminen oli helpommin sanottu kuin tehty Kertun kanssa. Tammalla meni ihan totaalisesti käpy tähän surkeaan retkeen. Se oli ollut jo täydessä vauhdin tohinassa ja nyt piti ihmetellä ja pällistellä ikuisuus keskellä tietä. Se peruutteli, pärskähteli ja löi dramaattisesti jalkaansa maahan. Onneksi Pekalla ei mennyt kovin kauaa, kun mies jo hölkkäsi meitä kohden solmien ravikypäränsä remmiä leukansa alle. Pitikö mies ravikypärää aina autossa mukana, jotta voisi tuppautua yksin ajelevien neitojen kärryille mukaan?

Onneksi Pekka oli sen verran tahdikas, ettei ryhtynyt sättimään mun toimintaa sen enempää. Oikeastaan tuntui heti paljon luottavaisemmalta, kun joku istui kärryillä rupatellen rennosti niitä näitä ja näytti vielä oikein passelin kärrylenkin Mäensisuksen suunnalla. Tiesin Yli-Niemelöitten kotitilan olevan Mäensisuksessa, joten Pekka varmasti tunsi reitit kuin omat taskunsa.
”Yllättävän hyvin etenee ratsusukuiseksi” Pekka totesi, kun Kerttu paineli letkeää ravia hiekkatietä pitkin. Tamma painoi kädelle ja tunsin, kun sen kierrokset nousivat.
”Mm-mm”, mumisin totisena ja koitin saada jotain kontrollia hevoseeni.
”Tässä on pitkä suora. Anna vaan mennä, niin saa vähän energiaansa purettua”, Pekka rohkaisi ja annoin varovasti ohjaa tammalle. Kerttu heilautti häntäänsä innoissaan ja sen ravi sai heti lisää lennokkuutta alleen. Vesi valui silmistäni, kun tuuli löi vasten kasvoja. Suoran lopulla Kerttu alkoi jo itse hidastaa kokeilevasti ja pyysin sen ääniavuilla ja puolipidätteillä käyntiin saakka. Kehuin lähes itku silmässä tammaa ja hymyilin vapautuneena. Ensimmäinen kerta täyttä vauhtia oman hevosen kärryillä, vitsi miten siistiä!

”Taisi olla aika kivaa?” Mies hymyili suupielestään huvittuneena.
”No oli! Ihan mahtavaa”, tärisin innostuksesta. ”En mä varmaan näin lujaa olisi mennyt, jos olisin yksin lähtenyt.”
”Ai lujaa? Sun pitää päästä meidän Tykin kyytiin joku kerta, niin tiedät, mitä on mennä oikeasti lujaa”, Pekka naurahti. Tykki oli ilmeisesti Yli-Niemelän kovatasoisin ravuri.
”Hah, en kyllä varmasti uskalla. Kertun vauhdit riittävät mulle toistaiseksi.”
”Uskallat, kun sulla on näin ammattitaitoinen ohjastaja turvanasi”, Pekka päätti ja aihe oli siltä erää loppuunkäsitelty. ”Mahtaakos se Eetu tarjota mullekin kupposen kuumaa lenkin jälkeen?”
”Kyllä varmaan. Aina se kaikkia sinne ainakin kovasti koittaa saada kahvittelemaan”, pyöräytin silmiäni hyväntahtoisesti. Jos Suomesta pitäisi löytää eniten kahvia juova pitäjä, niin Otsonmäki olisi varmasti Hopaivuoren ansiosta kärkisijalla.

Kerttu laitumella 26.6.2019 (kuvan piirtänyt VRL-13332)

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Matilda.
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Matilda.

28.07.2019

Siis onko muka jo nyt aika palata arkeen? Vastahan juhannuksena Kerttu kirmasi laitumen vihreän ruohon uumeniin ja nyt haassa vastassa oli loppuun syöty, paikoin auringonpoltteessa palanut nurmikko ja ainakin sata kiloa lihonnut Kerttu kesäkavereineen. Pieni tauko Hopiavuoren hektisyydestä oli tullut molemmille tarpeeseen. Kerttu oli saanut ladata akkuja ihan rauhassa samalla, kun mä olin raatanut työn touhussa äidin toimistolla. ”Kyllä jonkun pitää heinäkuussakin puhelimeen vastata”, äiti oli todennut kuivasti, ikään kuin olisin pyytänyt kuuta taivaalta ehdottaessani, että pitäisin itsekin heinäkuussa hieman lomaa. Olihan toimistolla tietysti paikalla Juuso Helavuo, äidin arkkitehtikollega, joka lomaili mielellään itse vasta syksyn tullen. Juuso oli paljon rennompi kuin äiti ja antoi mun välillä lähteä jo puolilta päivin tallille, kun kaikki laskutukset ja muut juoksevat asiat oli hoidettu. Oikeasti tekemistä toimistolla heinäkuussa ollut kovin paljoa, joten olin ottanut tavaksi lukea varsankoulutusoppaita työpöytäni ääressä ja juoda vihreää teetä niin paljon, että piti rampata vessassa koko ajan. Kai sitä pitäisi olla tyytyväinen, miten helpolla olin päässyt.

Olimme Kertun kanssa ehtineet kaikesta huolimatta tehdä paljon. Yömaastoa jännitin niin paljon etukäteen, että en saanut edeltävänä yönä nukutuksi ollenkaan. Melkein vuorokauden valvoneena tuntui, että olin ihan pihalla Kertun kärryillä, mutta onneksi fiksu tamma meni kiltisti muiden mukana. Maaston jälkeen yritin kovasti pysyä hereillä pikkutunneille asti, mutta monopolin pelaamisen aiheuttamasta kovasta metelistä huolimatta sammuin kuin saunalyhty omaan punkkaani varmaan ensimmäisenä. Perhepäivänä mua ärsytti niin paljon, että kävin vain pikaisesti katsomassa Kerttua laitumella illansuussa. Iskä ei päässyt perhepäivään, koska oli vuosittaisella kalastusreissullaan Lapissa ja äiti ei suostunut tulemaan, vaikka kuinka kauniisti pyysin. Äidin mielestä mokomiin hömpötyksiin olisi voinut osallistua ehkä silloin, kun olin vielä ala-asteella. Mun teki mieli vastata, että et kyllä osallistunut silloinkaan, mutta nielin kiukkuni.

Kerttu on mennyt valtavasti eteenpäin kuukauden aikana. Se on jotenkin vähän rauhoittunut ja aikuistunut. Ehkä yötä päivää Typyn kanssa telmiminen oli saanut sen ehtymättömät energiavarastot vihdoin ja viimein sille tasolle, että se malttaa hetkeksi rauhoittuakin. Laidunlomaan oli kuulunut myös rennot kärrylenkit pitkin pölyäviä hiekkateitä, kahlaamista uittomontulla ja rinta rinnan kävelyä kesäisessä ilta-auringossa nauttien kesän tuoksuista ja äänistä. Nyt kun paahtavan kuumat helteet alkoivat, tuntui ihan kivalta saada Kerttu tallin viileyteen yöksi. Ei hevosillakaan varmasti olisi ollut mukavaa olla päivät pitkät porottavassa auringossa, vaikka ne metsikön suojaan pääsivätkin. Vaikka kesä ei ollut vielä läheskään ohi, oli mulla tunne, että syksy ja Kertun ratsuttaminen oli jo nurkan takana. Sitä ennen luvassa oli vielä monen monta seikkailua kesäisissä tunnelmissa.