Kännissä vara parempi

Olihan se perjantaiyö toki upea. Valoja, ruokaa, juomaa, tanssia, musiikkia, naisia, miehiä. Jyskyttävä musiikki taustalla, kun sulla on edessäsi liuta skumppalaseja tarjottimella ja kainalossa pari mimmiä lepertelemässä korviin. Mutta kyllä se vaan niin on, että ahneella on p*skainen loppu, kuten vanha sanonta menee.

Tavallisesti en ikinä suostuisi menemään kotia pidemmälle, mutta niin se ryhmäpaine vaan toimii. Ja ehkä se pieni ja kiltti puoli Sebistä halusi näyttää, että uskalsi tehdä muutakin kuin istua kotona ja katsoa Netflixiä. Tai ainakin yritti.

Se taisi olla perjantai-ilta toukokuussa, minä tuore 18-vuotias nuorukainen menossa juhlimaan tätä suurta täysi-ikäisyyden päivää. Juhlimaan sitä koitunutta vapautta ennen kuin vaipuisin epätoivon ja itsesäälin mustaan aukkoon, jonka aikuisuus toisi tullessaan. Pari kaveria mukaan, korillinen halpaa Viron viinaa ja nokka kohti Seinäjoen baarikatuja. Forever young -meininkiä.

Tietysti siinä ajomatkallakin tuli jo siemailtua hieman kuohuvaa, jokainen enemmän tai vähemmän. Siihen asti mulla oli vielä sen verran itsekontrollia, että osasin pitää juomisen siveellisen rajoissa ja pystyin jopa keskittymään vanhaan viinitahraan auton takapenkin nahassa. Tämähän oli jo kokenut kännikärry, jolla oltiin kyyditty useat kaverit yön rientoihin. Nyt vaan oli mun neitsytmatka sen kyydissä.

Baari oli kuin Nooan arkki vedenpaisumuksessa – aivan hiton täynnä porukkaa. Kello löi jo yli puolenyön, ja juomista tulvi joka ilmansuunnasta. Mut oli istutettu heti tanssilattian eteen mahdollisimman näkyvälle paikalle, josta oli oikein oiva näköala tanssilattialle. Yhtäkkiä läheisyyteeni alkoi kuitenkin kasaantua tavallista enemmän porukkaa, erityisesti vähäpukeisia, humalaisia tyttöjä. Se alkoi jo vähän ahdistamaankin, kunnes mulle lykättiin skumppatarjotin nenän eteen enkä minä raukka tietenkään osannut kieltäytyä kohteliaisuudeltani. Parin lasillisen jälkeen ahdistus väistyi ja alkoi puhe virtaamaan kuin milläkin Eminemillä.

Jossain vaiheessa tanssilattialle ilmestyi nuorukaiskolmikko, jotain kaksikymppisiä ja rotevia poikia komeissa uniformuissaan. Vau, mikä panostus. Minunlaista ujoa poikaa olisi sellainen näky tavallisesti hirvittänyt, mutta kaikki sinä iltana juotu kupliva antoi tarvittavan potkun persuuksille lähteä juttelemaan. Humalasta huuruisena onnistuin jotenkin raahaamaan itseni niiden miesten seuraan, kaatuen ainoastaan kerran tai pari sen muutaman metrin varrella.

Juttuahan lensi kuin sieniä sateella kuten aiemminkin, tosin olisi se ollut kiva tietää jo etukäteen, että ne miehet eivät todellakaan olleet siellä tanssimassa, vaan turvamiehiä valvomassa järjestystä. Minä rohkeana poikana menin juttusille, kyselin vähän miesten illanjatkoista ja taisinpa kysyä muutamaan kertaan, että meille vai teille. Jotenkin olivat kovin vastahakoisia keskustelemaan ja ottamaan vastaan imartelevat kehuni heidän asuistaan. Jossain vaiheessa ne kyllästyivät känniseen soperrukseeni ja tunsin, kuinka joku tarttui minua käsivarresta ja veti minua sivummalle. Siinä yhteydessä joku taisi vahingossa painaa on/off nappia ja vaivuin todellisuudesta väliaikaiseen ikuisuuteen. Siis sammuin.

Määrittelemättömän ajan kuluttua se samainen Sebastian löysikin itsensä baarin ulkopuolelta istumasta ulkoseinää vasten nojaten. Joku nainen pysähtyi kysymään, oliko kaikki hyvin tai jotain sinne päin. Minä nohevana poikana vastasin olevani yksisarvinen, joka lensi taivaan halki pilviä syöden. Se keskustelu olikin sitten siinä.

Toukokuun lempeä ja lämmin ilma salli minun ottaa vielä lyhyet tirsat ennen kuin havahduin jonkun ravistelevan minua hereille. Tajusin katsovani suoraan kaveriini, joka oli tekemässä lähtöä kotiin. Olivat kuulemma ihmetelleet, minne olin läksinyt ja kysyivät, mikä olo. Vastauksena kysymykseen yrjösin kadunvarteen ja anoin heitä tappamaan minut. Jostain kumman syystä minut työnnettiin takaisin autoon ja viimeinen jäänyt muistikuva siitä yöstä on kotiovi rappukäytävässä, jonka eteen sammuin.

Jäi muuten viimeiseksi baarireissuksi se.

Happamia sanoi Sebastian tytöistä

En ole koskaan myöntänyt olleeni katkera niille tyylikkäille ja lihaksikkaille Seinäjoen jätkille. Niille, joiden ei tarvinnut edes kissaa sanoa, kun koko kaupungin tyttöpopulaatio jo juoksi kilpaa niiden luokse. En myöskään ole koskaan ollut katkera siitä, että olin itse teininä enemmänkin katulapsen kuin lukioikäisen miehenalun näköinen, eikä yksikään luokkani tyttö suostunut edes kahville kanssani. Ehei, en minä ole ikinä katkera. Ainakaan joka sekunti.

Se oli toinen lukukauteni Seinäjoen lukiossa. Olin oikeastaan jo saanut tarpeekseni siitä paikasta ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta minkäs teet kun lähellä on vain yksi sellainen lukio, jonne minun keskiarvollani pääsi. En oikein sopinut joukkoon siellä. Kaikki sen lukion pojat olivat joko varakkaita ja tyylikkäitä tai suosittuja, puhtaita ääliöitä. Minä en ollut kumpaakaan. Rupuinen pojankloppi, joka vain yritti epätoivoisesti suorittaa välietappinsa ylioppilaana. Seinäjoen tytöt taas… pakkohan se on myöntää, että Seinäjoen tytöt ovat upeita. Tai ainakin mun lukioni tytöt olivat. Mutta niissäkin oli vähän samaa vikaa kuin pojissa; oli niitä hyvännäköisiä (ja varattuja) tyttöjä, ja sitten niitä fiksuja Einsteinin tyttäriä, jotka eivät huolineet seuraansa minunlaistani keskiverto-oppilasta. Kyllä siinä alkaa jo vähän katkeruus kasvamaan, onhan lukio nyt sentään nuoruuden kulta-aikaa, bileitä ja kaikkea!

Kuitenkin kaikkein katkerin muisto juontaa juurensa toisen lukiovuoteni kevättalvelle juuri vanhojentanssien aikoihin. Olin jo seuraillut niistä syntynyttä hälinää jonkun aikaa, ja vaikka en alunperinkään suunnitellut ottavani osaa tapahtumaan, olin salaa katsellut mahdollisia pariehdokkaita. Ja olikin yksi tyttö 15B -ryhmästä, joka piti minua ihan kivana tyyppinä. Olimme jutelleet pariin kertaan ruokalassa ja istuneet vierekkäin ruotsin kursseilla, mutta sen kummempia en ollut saanut aikaan meidän välillemme. Aika säälittävää 17-vuotiaalta, jos saan sanoa. Sanotaan tyttöä vaikka nyt Miljaksi, se tästä vielä puuttuisi, että joku lukiotuttu tunnistaisi tytön ja alkaisi kiusata minua menneisyyden haamuista!

Kuten aiemmin sanottu, Milja ja minä olimme puolituttuja koulukavereita. Koska olen enemmänkin seuraajatyyppiä, olin sattumalta kuullut hänen intoilevan vanhojentansseista muutaman muun tytön kanssa käytävällä. Valitteli, kuinka hänellä ei ollut paria tansseihin. Vielä lukioikäisenä olin suhteellisen avoin ihmiskontakteille, joten aloin suunnitella pyytäväni Miljaa parikseni heti seuraavana päivänä ruotsintunnilla. Valvoin koko yön kuumeisesti miettien, miten saisin kuulostettua vakuuttavalta ja itsevarmalta. Selasin jopa internetin foorumipalstoja hakusanoilla ”kuinka pyytää tyttö tansseihin” ja ”kuinka hurmata nainen”. Hetken harkitsin jo soittamista ennustajatelevisioon tietääkseni, oliko minulla mitään mahdollisuuksia hänen suhteensa.

Sinä aamuna laitoin ylleni parhaimman paitani; se oli tummanpunaruutuinen, pitkähihainen kauluspaita, jossa oli mustat napit. Se oli aina ollut lempipaitani, mutta olin säästellyt sitä vain erityistilanteisiin kuten sukujuhliin ja sen sellaisiin. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun se pääsisi oikeaan käyttöön. Sotkuisen, punaisen hiuspehkoni olin kammannut siististi taakse ja olinpa uskaltautunut vähän hiusgeeliäkin niihin laittamaan. Jalkaani vedin tiukat, mustat pillifarkkuni ja mustavalkoiset tennarini. Tyylikkäät aurinkolasit vielä päähän ja minusta kehkeytyisi lukion uusi vastustamaton hurmuri, jonka tanssiaispyyntöä Milja ei edes harkitsisi hylkäävänsä. Itsevarmuutta puhkuen hyppäsin pyöräni satulaan, ja poljin kohti Seinäjoen lukiota, oman Tähkäpääni linnaa, josta hänet pian tulisi pelastamaan hänen ikioma Sebastian-prinssinsä.

Kuitenkin heti aulaan päästessäni sain tuntea nahassani erikoisen pukeutumiseni keräämän huomion. Pari poikaa luokaltani tuijottivat minun suuntaani ennen kuin taittoivat sormensa tötteröksi suunsa eteen, ja pian käytävällä alkoivat kaikua kymmenet homokommentit. Olin toisaalta jo tottunut siihen lukion ensimmäisellä, koska joku oli saanut vihiä biseksuaalisuudestani ja ajatteli sen olevan joku mehukas juoru koko koululle levitettäväksi. Mutta tähän en ollut varautunut.
”Hei tytöt, tiesittekö että Stenforsin Sebastian on ihastunu meidän historianopettajaan! Mikä hintti!” Joku huusi käytävän toiselta puolen. Kauhukseni tunnistin tuon äänen, ja toivoin sen olevan vain harhakuvitelmaa. Mutta ei, siitä ei voinut tietenkään erehtyä.

Huomasin tuijottavani Miljaan, joka vuorostaan virnisteli minua kohti voitonriemuisesti. En ole helposti loukkaantuvaa tyyppiä, mutta kun kuulee potentiaalisen tanssiaisparinsa möläyttävän jotain tuollaista koko koulun edessä, kyllä se kirpaisee aika syvältä. Kuten arvata saattaa, ne tanssiaishaaveet päättyivät siihen, ja piilouduin ruotsinluokkaan pakoon sitä painostavaa hiljaisuutta, joka käytävällä nyt leijaili Miljan letkautuksen jälkeen. Heitin ruotsinkirjani pulpetille aggressiivisemmin kuin oli tarkoitus ja mumisin liutan alamaailman kirouksia itsekseni. Luokkani tunnetuin nörtti, Viljami, oli istumaisillaan viereeni, mutta kohdatessaan varoittavan katseeni hän tuli toisiin aatoksiin ja asettui luokan peräpulpettiin.

Sen päivän jälkeen päätin, etten enää koskaan yrittäisi miellyttää yhtäkään naista, ainakaan seuraavaan sataan vuoteen. Enhän minä olisi edes halunnut mennä mihinkään tylsiin vanhojentansseihin aikaani tuhlaamaan. Tyttöjen seurassa oli varmasti vain kuolettavan tylsää, kun ei ne halunneet ikinä pelata Xboxilla Minecraftia tai Call of Dutya. Ja pakkohan se on myöntää, että herra Kuusakoski ei todellakaan ollut pahannäköinen nuoreksi historianopettajaksi.

Aivoton on huoleton

Ihmisaivot ovat kyllä todellinen kirous, ainakin kello kolmelta yöllä. Erityisesti niinä hetkinä, kun makaa selällään sängyssä hitaasti kirkastuvan aamunkoiton tulviessa sisään ikkunasta. Kun uni ei vain tule ja tajuaa pian, ettei nukkumisesta kuitenkaan tulisi enää mitään. Sitä oikein yllättyy, mitä kaikkea aivot keksii päänmenoksi niin myöhään.

Pohjaton yksinäisyys. Se iskee aina ensimmäisenä, kun tajuaa olevansa hereillä siihen aikaan. Kun toinen nukahtaa ja vaipuu uneen, tulee pakostakin sellainen tunne, että on yksin. Onhan se toinen ihminen mielen toisella puolen, tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Hitto kun silloin kadehtiikin niitä, jotka ovat päässeet siihen tilaan. Ei tarvitsisi olla yksin niiden piinaavien ajatusten kanssa, jotka kohta valtaisivat pään. Jopa sellaisen tyypin kuin sen rasittavan Eiran seura kelpaisi siinä vaiheessa. Joku, joka särkisi sen tuskaisen hiljaisuuden.

Tajunnanvirta alkaa. Yhtäkkiä muistankin jokaisen pienen yksityiskohdan kuluneesta päivästä. Sillä ei ole väliä, onko se hyvä vai huono yksityiskohta, ne kaikki sekoittuvat päässäni hidastetuksi filmiksi. Pakottavat minut käymään ne läpi yksitellen, huomaamaan jokaisen virheen sanoissani ja teoissani. Tervehdinkö Eetua sittenkin liian suorasukaisesti, jonka vuoksi saatoin kuulla hivenen ärtymystä hänen äänessään? Olinkohan istunut liian rehvakkaasti siihen kuistin tuolille, ja nyt koko Hopiavuoren väki ajatteli, että nyt se Stenforsin Sebastian luulee omistavansa koko paikan, kun pääsi vähän rapsuttamaan Hellon ylläpitoruunaa. Ehkä olisin voinut hyväksyä sen Eetun kahvikupillisen, ettei hän ajattelisi, että olin kiittämätön idiootti, joka ei edes ilmaista kahvia kelpuuttanut. Yhtäkkiä tajuan, että olen jälleen pilannut yhden hyvän päivän ajattelemalla.

Mielikuvat yläasteelta, kun joku luokan pojista hieroo pureskeltua purkkaa vaatteisiini samalla kertoen, miten rumalta naamani näyttää pulpetin takaa. Silvotut ulkokenkäni, jotka joku on piilottanut yläkerran portaikon alle. Avuton ja ujo poika painettuna seinää vasten. Hetkeksi mielikuva samenee ja muotoutuu lukion kemianluokaksi, valmistaen minua muistoon, jonka luulin jo unohtaneeni. Punaruskeatukkainen poika luokan peräpulpetissa, raapustamassa jotakin pulpetinkanteen ja ranteeseensa. Ne eivät ole kemian yhtälöitä. Rehtorin kanslia, itkuinen äiti koulun hiekkakentällä. Hyvin pian muistot muuttuvatkin vain sameaksi sotkuksi, josta on mahdotonta sanoa yhtään mitään. Eikä niistä oikein haluaisikaan sanoa mitään. Jotkut niistä asioista on vain parempi pitää omana tietonaan.

Yleensä tässä vaiheessa aivoni tarjoavat kahta vaihtoehtoa: joko olen vihdoin onnistuneesti uuvuttanut itseni uneen tai olen pahentanut tilannetta entisestään. Hyvin usein tapahtuu se jälkimmäinen. Uupuminen. Se kun ei enää jaksa ajatella vaan tahtoo vain pois. Se pettymys, kun tajuaa, että tässä sitä vielä ollaan, hengitetään kuten aina ennenkin. Viimeistään tässä vaiheessa löydän itseni itkemästä pehmokoiraani vasten, sitä jonka äitini joskus osti minulle ollessani kahdeksan. Vielä kaksikymppisenäkin se käy hyvin kuuntelijasta, jolle vuodattaa kyyneliään ja ajatuksiaan. Oikeastaan koko sänkyni on vuorattu erilaisilla pehmoleluilla juuri näitä öitä varten. Niistä saa sen verran lohtua, että jaksaa odottaa seuraavaa päivää. Jaksaa ylläpitää toivoa, että paremmat ajat koittaisivat kyllä. Kunhan osaisin vaan päästää menneistä jo irti. Olla vapaa niiden kahleista.

Mutta sen aika ei ollut tänäkään yönä.

//Mua häiritsee ihan hirveästi, että kirjoitin vahingossa kaksi synkempää tarinaa peräkkäin. Jotenkin tulee vaan sellainen olo, että maalaan Seben elämästä ihan sysimustaa angstia jossa ei ikinä tapahdu mitään hyvää 😀 Lupaan, että seuraavat merkinnät on sitten oikeasti jo hauskoja ja antavat tilaa Seben luonteen valoisammalle puolelle!

Lapsi on terve kun se inhoaa koululiikuntaa

Koululiikunta. En taida tuntea yhtäkään ihmistä, joka ei olisi traumatisoitunut sen johdosta. Onneksi nyt aikuisena sitä ei tarvitse enää sietää, vaan ne muistot voi jättää sinne mielen perukoille kansioon, jonka olen nimennyt otsikolla ”Unohda nämä, kiitos”. Eivätpä ne silti sieltä koskaan unohtuneet.

Yksi klassisimmista mokista tapahtui mulle seiskaluokan pesäpallotunnilla. Mulla oli sinä aamuna ollut kriisi sen suhteen, mitkä housut laitan päälle. Halusin niin hirveästi laittaa rakkaat mustat teinifarkkuni, mutta tiesin, että opettajat eivät tykänneet farkkujen käytöstä liikuntatunnilla ja ne aika usein johtivat vihaisiin Wilma-merkintöihin. Oli pakko löytää toiset housut, jotka olisivat mukavat, kivannäköiset ja samalla kuitenkin liikuntaan sopivat (eli sellaiset, joita minulla ei ollut). Jostain ihmeen syystä päädyin mustiin joogahousuihini, sellaisiin todella löysiin, joissa ei ollut edes kunnon vyötä ja lahkeet liehuivat kuin mitkäkin lakanat. Mutta ainakaan niistä opettaja ei voisi valittaa.

Pesäpallo on muuten todella pirullinen laji joogahousut päällä, koska siinä täytyy juosta tosi paljon. Ja mä inhoan juoksemista. Oikeastaan inhoan kaikkea sellaista liikuntaa, johon liittyy pallo, kiekko tai maila. Hyvin pian huomasin, että ne housut oli maailman surkein valinta sille tunnille. Niiden vyötärönauhaa joutui vähän väliä kiristämään ja kiskomaan ylös enkä mä pystynyt keskittymään peliin ollenkaan niiden takia. Kun lopulta tuli mun vuoro lyödä palloa, oli pakko vaan purra hammasta ja toivoa, että housut pysyy jalassa. Pallo lensi ylös, sitten putosi alas ja mä löin mailalla eteen niin kovaa kuin säälittäviltä hauislihaksiltani vaan kykenin. Se oli oikeasti hyvä lyönti. Yllätyin itsekin, kuinka pitkälle se pallo meni. Ylpeydestä säihkyen mä otin oikein kunnon vauhdit hiekkakentän pohjasta ja pinkaisin juoksuun.
Sitten se tapahtui.
Ne helvetin housut.
Tunsin ilmavirran reisien kohdalla ja hetken pelkäsin, että mun housut oli päässeet ratkeamaan. Mutta hyvin pian mulle valkeni, että tapahtui jotain vielä pahempaa. Olin juuri päässyt ykköspesän kohdalle, kun pari tyttöä mun takana alkoi nauramaan kovaan ääneen. En tiedä, miten ihmeessä en huomannut sitä jo aikaisemmin, mutta mun joogahousut roikkuivat miltei nilkoissa ja sateenkaarikuvioiset bokserini vilkuttivat iloisesti ulkomaailmalle. Ilmeisesti yhtäkkinen juoksuspurttini sai jo valmiiksi löystyneet housuni valahtamaan lopullisesti alas. Kiskaisin ne takaisin ylös yrittäen esittää, että mitään ei tapahtunut, mutta eihän sitä voinut noin vaan unohtaa, kun porukka jatkoi nauramista vielä pelin loppuun asti. Ja muistanhan mä sen tunnin yksityiskohtaisesti vielä kuusi vuotta myöhemminkin…

Vaikka mä mainitsinkin inhoavani liikuntaa, johon liittyy palloja, on mulla silti jonkinlainen vetovoima palloja kohtaan olemassa. Kuten esimerkiksi silloin kerran ala-asteella, kun harjoiteltiin pesäpallolyöntejä rinnakkaisluokan kanssa. Meidät jaettiin ryhmiin, joista yksi ryhmä jäi lyömään palloa ja toiset jäivät kentälle ottamaan palloa vastaan. Kukaan ei ollut kovin halukas menemään aivan kentän eteen kiinniottajaksi, ja mulle selvisi hetken päästä, minkä takia. Se nimittäin sattuu, kun pesäpallo osuu täydestä vauhdista suoraan leukaan. Olin onnekas, että se ei osunut vaikka päähän tai silmään. Ongelma oli, että varsinkaan tytöistä yksikään ei saanut lyötyä palloa korkealle vaan se lensi usein vaakatasossa päin ensimmäistä uhriaan. Eli minua. Sen tunnin jälkeen en enää ikinä suostunut menemään alle kahdenkymmenen metrin päähän lyöjästä.

Ihan sama juttu jalkapallossa. Joka kerta se pallo halusi välttämättä tulla mun luo. Ja mä en todellakaan halunnut, että se tulisi metriä lähemmäksi. Koska siellä missä pallo, siellä myös pelaajat. Se on tosi ahdistavaa pitää palloa hallussa, koska siinä joutuu vääjäämättä kaikkien pelaajien huomion keskipisteeksi ja kaikki tietysti haluaa sen pallon itselleen hinnalla millä hyvänsä. Minä nohevana poikana keksin siis luovan ratkaisun ongelmaan: aina kun pallo alkoi uhkaavasti lähestyä, juoksin sitä karkuun. Jostain syystä mun joukkuekaverit eivät oikein arvostaneet mun tehokasta itsepuolustustaktiikkaa, mutta tulipa ainakin vältettyä parit ruhjeet ja vammat siinä samassa.

Ehkä sille on syynsä, miksi meikäläisestä on tullut niin kovin varovainen ihminen nykyään…