Tämä aihe sisältää 11 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Itseironista elämäkerrontaa menneestä ja tulevasta sekä jostain siltä väliltä.
-
Kännissä vara parempi
Olihan se perjantaiyö toki upea. Valoja, ruokaa, juomaa, tanssia, musiikkia, naisia, miehiä. Jyskyttävä musiikki taustalla, kun sulla on edessäsi liuta skumppalaseja tarjottimella ja kainalossa pari mimmiä lepertelemässä korviin. Mutta kyllä se vaan niin on, että ahneella on p*skainen loppu, kuten vanha sanonta menee.
Tavallisesti en ikinä suostuisi menemään kotia pidemmälle, mutta niin se ryhmäpaine vaan toimii. Ja ehkä se pieni ja kiltti puoli Sebistä halusi näyttää, että uskalsi tehdä muutakin kuin istua kotona ja katsoa Netflixiä. Tai ainakin yritti.
Se taisi olla perjantai-ilta toukokuussa, minä tuore 18-vuotias nuorukainen menossa juhlimaan tätä suurta täysi-ikäisyyden päivää. Juhlimaan sitä koitunutta vapautta ennen kuin vaipuisin epätoivon ja itsesäälin mustaan aukkoon, jonka aikuisuus toisi tullessaan. Pari kaveria mukaan, korillinen halpaa Viron viinaa ja nokka kohti Seinäjoen baarikatuja. Forever young -meininkiä.
Tietysti siinä ajomatkallakin tuli jo siemailtua hieman kuohuvaa, jokainen enemmän tai vähemmän. Siihen asti mulla oli vielä sen verran itsekontrollia, että osasin pitää juomisen siveellisen rajoissa ja pystyin jopa keskittymään vanhaan viinitahraan auton takapenkin nahassa. Tämähän oli jo kokenut kännikärry, jolla oltiin kyyditty useat kaverit yön rientoihin. Nyt vaan oli mun neitsytmatka sen kyydissä.
Baari oli kuin Nooan arkki vedenpaisumuksessa – aivan hiton täynnä porukkaa. Kello löi jo yli puolenyön, ja juomista tulvi joka ilmansuunnasta. Mut oli istutettu heti tanssilattian eteen mahdollisimman näkyvälle paikalle, josta oli oikein oiva näköala tanssilattialle. Yhtäkkiä läheisyyteeni alkoi kuitenkin kasaantua tavallista enemmän porukkaa, erityisesti vähäpukeisia, humalaisia tyttöjä. Se alkoi jo vähän ahdistamaankin, kunnes mulle lykättiin skumppatarjotin nenän eteen enkä minä raukka tietenkään osannut kieltäytyä kohteliaisuudeltani. Parin lasillisen jälkeen ahdistus väistyi ja alkoi puhe virtaamaan kuin milläkin Eminemillä.
Jossain vaiheessa tanssilattialle ilmestyi nuorukaiskolmikko, jotain kaksikymppisiä ja rotevia poikia komeissa uniformuissaan. Vau, mikä panostus. Minunlaista ujoa poikaa olisi sellainen näky tavallisesti hirvittänyt, mutta kaikki sinä iltana juotu kupliva antoi tarvittavan potkun persuuksille lähteä juttelemaan. Humalasta huuruisena onnistuin jotenkin raahaamaan itseni niiden miesten seuraan, kaatuen ainoastaan kerran tai pari sen muutaman metrin varrella.
Juttuahan lensi kuin sieniä sateella kuten aiemminkin, tosin olisi se ollut kiva tietää jo etukäteen, että ne miehet eivät todellakaan olleet siellä tanssimassa, vaan turvamiehiä valvomassa järjestystä. Minä rohkeana poikana menin juttusille, kyselin vähän miesten illanjatkoista ja taisinpa kysyä muutamaan kertaan, että meille vai teille. Jotenkin olivat kovin vastahakoisia keskustelemaan ja ottamaan vastaan imartelevat kehuni heidän asuistaan. Jossain vaiheessa ne kyllästyivät känniseen soperrukseeni ja tunsin, kuinka joku tarttui minua käsivarresta ja veti minua sivummalle. Siinä yhteydessä joku taisi vahingossa painaa on/off nappia ja vaivuin todellisuudesta väliaikaiseen ikuisuuteen. Siis sammuin.
Määrittelemättömän ajan kuluttua se samainen Sebastian löysikin itsensä baarin ulkopuolelta istumasta ulkoseinää vasten nojaten. Joku nainen pysähtyi kysymään, oliko kaikki hyvin tai jotain sinne päin. Minä nohevana poikana vastasin olevani yksisarvinen, joka lensi taivaan halki pilviä syöden. Se keskustelu olikin sitten siinä.
Toukokuun lempeä ja lämmin ilma salli minun ottaa vielä lyhyet tirsat ennen kuin havahduin jonkun ravistelevan minua hereille. Tajusin katsovani suoraan kaveriini, joka oli tekemässä lähtöä kotiin. Olivat kuulemma ihmetelleet, minne olin läksinyt ja kysyivät, mikä olo. Vastauksena kysymykseen yrjösin kadunvarteen ja anoin heitä tappamaan minut. Jostain kumman syystä minut työnnettiin takaisin autoon ja viimeinen jäänyt muistikuva siitä yöstä on kotiovi rappukäytävässä, jonka eteen sammuin.
Jäi muuten viimeiseksi baarireissuksi se.
-
Päiväkirjasi otsikko vihjaa Sebastianin oman elämän pilaamisesta ja on vieläpä intertekstuaalinen viittaus — ja ai kuinka mä toivoisin jo nimen perusteella kahta asiaa. Että intertekstuaalisuus jatkuisi esim. tyylivalintojen tai jonkin muun sellaisen kautta, ja että otsikko olisi kompa ja kyse olisi myös muiden elämien pilaamisesta. 😀 Huvitan itseäni tosi oudoilla nörttijutuilla.
…kuten sananlaskuilla ja kielikuvilla. Varo kuluneita sananlaskuja ja kielikuvia. Jos muokkaat niitä, tee se juuri niin kuin otsikossa. Vanha sananlasku on tunnistettavissa, uusi sananlasku on ymmärrettävissä ja liittyy oikeasti aiheeseen. Tämä on hyvin tehty sananlasku. Sen sijaan se, miten ”juttuahan lensi kuin sieniä sateella” ei toimi! Se yhdistää kaksi tosi kulunutta kielikuvaa, mikä on hyvä tyylikeino, mutta tällä kertaa ei tullut osumaa. (Esim. ”hymyilee kuin Naantalin keksi” oli joskus hyvä tällainen yhdistelmä, mutta sitten sekin kului sitten tylsäksi.) Sienet ei vaan lennä, ei edes sateella. 😀 Sienet putkahtelee: vaikka lehmät taas lentää. Hyvä yritys silti. Aina vain toitotan sitä, että tyylisi on muotoutumassa tosi hienoksi, osin korkealentoiseksi ja hahmosi ikään ja elämänkokemukseen nähden hilpeän sivistyneeksi. Ja minähän nörttinä tyyleillä leikittelyistä ja tyylikokeiluista pidän!
Ei ole mitään hauskaa siinä, mitä Sebastian-reppanalle illan mittaan kävi, mutta taas tekstistä tekee hauskan juuri tämä tyylin ja aiheen ristiriita. Lisäksi tämän arvoa mun silmissäni nostavat yksityiskohdat, joita Sebastian huomaa, sekä ne aivan käsittämättömän monipuoliset ilmaisut, joilla esittelet hänen huomionsa. (Erityisesti puhun siitä, miten Sebastian päättelee, että tällä autolla ei olla ekaa kertaa juoppokuskissa, sekä siitä kun Sebastian ottaa vähän lepiä ulkosalla baarin edessä.) Mä tiedän, että vaikka mä kuinka hyvätasoisessa lukiossa olenkin töissä, mun joka opetusryhmässäni olisi vain korkeintaan yksi tai kaksi niin paljon kirjoja lukenutta tyyppiä, että he ymmärtäisivät käyttämäsi sanavalinnat. Sekin on kehu, mutta samalla siitä koituu sinulle ongelmia. Et löydä kovin kesken itsellesi enää sellaisia omantasoisiasi sparraajia, jotka pystyisivät antamaan sinulle kritiikkiäkin. Pelotat myös aivan varmasi osaa lukijoistasi niin paljon, että he ihailevat tarinoitasi niin, etteivät uskallakaan sanoa niistä aina mitään vaikka haluaisivat!
-
Oi ihanaa saada palautetta omasta tekstistä!
Toiveesi muiden elämien pilaamisesta, kielikuvista ja sananlaskuista on otettu korvan taakse 😉 Hyvä huomio vanhoihin sananlaskuihin liittyen, mä itsekään en tykkää kulutettujen sananlaskujen käytöstä, mutta jotenkin ne vaan on eksynyt mun omiinkin tarinoihin!! Tuo otsikkokin syntyi täysin aivopieruna kesken päivää, täytyy siis antaa itselleen hieman aikaa kirjoittamisen aikana, kyllä ne ideat sieltä sitten alkaa pukkaamaan!
Voi ei, toivottavasti kukaan ei nyt aivan peljästy mun tarinoitani 😀 Mulle saa antaa mitä tahansa kritiikkiä vaikka isojen kirjaimien puuttumisesta! Kiinnitänkin nyt seuraavissa tarinoissa enemmän huomiota sanavalintoihinkin, mulle on jotenkin vuosien aikana kehkeytynyt just tollanen sivistynyt ja muodollinen kirjoitustyyli, joka oikeasti ärsyttää mua myös oikeassa elämässä 😀 Pitääpi siis vaan antaa aivoille vapaat ohjat kirjoittaessakin!
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
-
Happamia sanoi Sebastian tytöistä
En ole koskaan myöntänyt olleeni katkera niille tyylikkäille ja lihaksikkaille Seinäjoen jätkille. Niille, joiden ei tarvinnut edes kissaa sanoa, kun koko kaupungin tyttöpopulaatio jo juoksi kilpaa niiden luokse. En myöskään ole koskaan ollut katkera siitä, että olin itse teininä enemmänkin katulapsen kuin lukioikäisen miehenalun näköinen, eikä yksikään luokkani tyttö suostunut edes kahville kanssani. Ehei, en minä ole ikinä katkera. Ainakaan joka sekunti.
Se oli toinen lukukauteni Seinäjoen lukiossa. Olin oikeastaan jo saanut tarpeekseni siitä paikasta ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta minkäs teet kun lähellä on vain yksi sellainen lukio, jonne minun keskiarvollani pääsi. En oikein sopinut joukkoon siellä. Kaikki sen lukion pojat olivat joko varakkaita ja tyylikkäitä tai suosittuja, puhtaita ääliöitä. Minä en ollut kumpaakaan. Rupuinen pojankloppi, joka vain yritti epätoivoisesti suorittaa välietappinsa ylioppilaana. Seinäjoen tytöt taas… pakkohan se on myöntää, että Seinäjoen tytöt ovat upeita. Tai ainakin mun lukioni tytöt olivat. Mutta niissäkin oli vähän samaa vikaa kuin pojissa; oli niitä hyvännäköisiä (ja varattuja) tyttöjä, ja sitten niitä fiksuja Einsteinin tyttäriä, jotka eivät huolineet seuraansa minunlaistani keskiverto-oppilasta. Kyllä siinä alkaa jo vähän katkeruus kasvamaan, onhan lukio nyt sentään nuoruuden kulta-aikaa, bileitä ja kaikkea!
Kuitenkin kaikkein katkerin muisto juontaa juurensa toisen lukiovuoteni kevättalvelle juuri vanhojentanssien aikoihin. Olin jo seuraillut niistä syntynyttä hälinää jonkun aikaa, ja vaikka en alunperinkään suunnitellut ottavani osaa tapahtumaan, olin salaa katsellut mahdollisia pariehdokkaita. Ja olikin yksi tyttö 15B -ryhmästä, joka piti minua ihan kivana tyyppinä. Olimme jutelleet pariin kertaan ruokalassa ja istuneet vierekkäin ruotsin kursseilla, mutta sen kummempia en ollut saanut aikaan meidän välillemme. Aika säälittävää 17-vuotiaalta, jos saan sanoa. Sanotaan tyttöä vaikka nyt Miljaksi, se tästä vielä puuttuisi, että joku lukiotuttu tunnistaisi tytön ja alkaisi kiusata minua menneisyyden haamuista!
Kuten aiemmin sanottu, Milja ja minä olimme puolituttuja koulukavereita. Koska olen enemmänkin seuraajatyyppiä, olin sattumalta kuullut hänen intoilevan vanhojentansseista muutaman muun tytön kanssa käytävällä. Valitteli, kuinka hänellä ei ollut paria tansseihin. Vielä lukioikäisenä olin suhteellisen avoin ihmiskontakteille, joten aloin suunnitella pyytäväni Miljaa parikseni heti seuraavana päivänä ruotsintunnilla. Valvoin koko yön kuumeisesti miettien, miten saisin kuulostettua vakuuttavalta ja itsevarmalta. Selasin jopa internetin foorumipalstoja hakusanoilla ”kuinka pyytää tyttö tansseihin” ja ”kuinka hurmata nainen”. Hetken harkitsin jo soittamista ennustajatelevisioon tietääkseni, oliko minulla mitään mahdollisuuksia hänen suhteensa.
Sinä aamuna laitoin ylleni parhaimman paitani; se oli tummanpunaruutuinen, pitkähihainen kauluspaita, jossa oli mustat napit. Se oli aina ollut lempipaitani, mutta olin säästellyt sitä vain erityistilanteisiin kuten sukujuhliin ja sen sellaisiin. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun se pääsisi oikeaan käyttöön. Sotkuisen, punaisen hiuspehkoni olin kammannut siististi taakse ja olinpa uskaltautunut vähän hiusgeeliäkin niihin laittamaan. Jalkaani vedin tiukat, mustat pillifarkkuni ja mustavalkoiset tennarini. Tyylikkäät aurinkolasit vielä päähän ja minusta kehkeytyisi lukion uusi vastustamaton hurmuri, jonka tanssiaispyyntöä Milja ei edes harkitsisi hylkäävänsä. Itsevarmuutta puhkuen hyppäsin pyöräni satulaan, ja poljin kohti Seinäjoen lukiota, oman Tähkäpääni linnaa, josta hänet pian tulisi pelastamaan hänen ikioma Sebastian-prinssinsä.
Kuitenkin heti aulaan päästessäni sain tuntea nahassani erikoisen pukeutumiseni keräämän huomion. Pari poikaa luokaltani tuijottivat minun suuntaani ennen kuin taittoivat sormensa tötteröksi suunsa eteen, ja pian käytävällä alkoivat kaikua kymmenet homokommentit. Olin toisaalta jo tottunut siihen lukion ensimmäisellä, koska joku oli saanut vihiä biseksuaalisuudestani ja ajatteli sen olevan joku mehukas juoru koko koululle levitettäväksi. Mutta tähän en ollut varautunut.
”Hei tytöt, tiesittekö että Stenforsin Sebastian on ihastunu meidän historianopettajaan! Mikä hintti!” Joku huusi käytävän toiselta puolen. Kauhukseni tunnistin tuon äänen, ja toivoin sen olevan vain harhakuvitelmaa. Mutta ei, siitä ei voinut tietenkään erehtyä.Huomasin tuijottavani Miljaan, joka vuorostaan virnisteli minua kohti voitonriemuisesti. En ole helposti loukkaantuvaa tyyppiä, mutta kun kuulee potentiaalisen tanssiaisparinsa möläyttävän jotain tuollaista koko koulun edessä, kyllä se kirpaisee aika syvältä. Kuten arvata saattaa, ne tanssiaishaaveet päättyivät siihen, ja piilouduin ruotsinluokkaan pakoon sitä painostavaa hiljaisuutta, joka käytävällä nyt leijaili Miljan letkautuksen jälkeen. Heitin ruotsinkirjani pulpetille aggressiivisemmin kuin oli tarkoitus ja mumisin liutan alamaailman kirouksia itsekseni. Luokkani tunnetuin nörtti, Viljami, oli istumaisillaan viereeni, mutta kohdatessaan varoittavan katseeni hän tuli toisiin aatoksiin ja asettui luokan peräpulpettiin.
Sen päivän jälkeen päätin, etten enää koskaan yrittäisi miellyttää yhtäkään naista, ainakaan seuraavaan sataan vuoteen. Enhän minä olisi edes halunnut mennä mihinkään tylsiin vanhojentansseihin aikaani tuhlaamaan. Tyttöjen seurassa oli varmasti vain kuolettavan tylsää, kun ei ne halunneet ikinä pelata Xboxilla Minecraftia tai Call of Dutya. Ja pakkohan se on myöntää, että herra Kuusakoski ei todellakaan ollut pahannäköinen nuoreksi historianopettajaksi.
-
Noni, nyt, jes, näin kuuluu otsikoida. 😀 Voisin jaaritella samat jutut kuin viimeksi sananlaskuista, mutta sen lisäksi tässä on nyt jo kaksi samanlaista otsikkoa. Ei mitään paineita, mutta arvaa odotanko kolmattakin samanlaista. 😀
Tästä tekstistä tulee mieleen se amerikkalainen(ko?) ilmiö, jossa aikuiset ihmiset kokoontuvat lukemaan toisilleen ääneen omia noloja päiväkirjamerkintöjään teinivuosiltaan. Tarkoitus on, että yksi lukee ja tekee pellen teini-ikäisestä itsestään ja muut nauravat. Kerrontatavasta ja itseironisista kommenteista se samanhenkisyys sen genren kanssa tulee. Ensimmäisellä lukukerralla en ollut edes pahoillani Sebastianin puolesta, vaan suhtauduin tähän ihan niin kuin sellaisiin päiväkirjanlukemisiin. Että nyt kuuluu nauraa teini-Sebelle Sebastianin kanssa.
Mutta sitten mun silmiin osui se kohta, jossa Sebastian kertoo jutelleensa muille herkemmin vielä tuolloin. Kun bongasin ja käsitin sen, musta alkoi tuntua tosi pahalta lukea uudelleen, miten Sebastian-raukka yritti itsensä oikein siistiksi laittaa ja hermoili, kuinka sitten menisi kysymään siltä tytöltä. Aloin lukea koko tekstiä eri tavalla: että se on niin itseironinen siksi, ettei Sebastian pystyisi sitä muulla tavalla kertomaan, kun taitaa vieläkin muistaa tapahtuman aina välillä. Ei huvittanut enää yhtään.
Moni on sitä mieltä, että yläasteella on kauheinta, mutta on se vain lukiokin tosi monelle rankka paikka.
-
-
Aivoton on huoleton
Ihmisaivot ovat kyllä todellinen kirous, ainakin kello kolmelta yöllä. Erityisesti niinä hetkinä, kun makaa selällään sängyssä hitaasti kirkastuvan aamunkoiton tulviessa sisään ikkunasta. Kun uni ei vain tule ja tajuaa pian, ettei nukkumisesta kuitenkaan tulisi enää mitään. Sitä oikein yllättyy, mitä kaikkea aivot keksii päänmenoksi niin myöhään.
Pohjaton yksinäisyys. Se iskee aina ensimmäisenä, kun tajuaa olevansa hereillä siihen aikaan. Kun toinen nukahtaa ja vaipuu uneen, tulee pakostakin sellainen tunne, että on yksin. Onhan se toinen ihminen mielen toisella puolen, tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Hitto kun silloin kadehtiikin niitä, jotka ovat päässeet siihen tilaan. Ei tarvitsisi olla yksin niiden piinaavien ajatusten kanssa, jotka kohta valtaisivat pään. Jopa sellaisen tyypin kuin sen rasittavan Eiran seura kelpaisi siinä vaiheessa. Joku, joka särkisi sen tuskaisen hiljaisuuden.
Tajunnanvirta alkaa. Yhtäkkiä muistankin jokaisen pienen yksityiskohdan kuluneesta päivästä. Sillä ei ole väliä, onko se hyvä vai huono yksityiskohta, ne kaikki sekoittuvat päässäni hidastetuksi filmiksi. Pakottavat minut käymään ne läpi yksitellen, huomaamaan jokaisen virheen sanoissani ja teoissani. Tervehdinkö Eetua sittenkin liian suorasukaisesti, jonka vuoksi saatoin kuulla hivenen ärtymystä hänen äänessään? Olinkohan istunut liian rehvakkaasti siihen kuistin tuolille, ja nyt koko Hopiavuoren väki ajatteli, että nyt se Stenforsin Sebastian luulee omistavansa koko paikan, kun pääsi vähän rapsuttamaan Hellon ylläpitoruunaa. Ehkä olisin voinut hyväksyä sen Eetun kahvikupillisen, ettei hän ajattelisi, että olin kiittämätön idiootti, joka ei edes ilmaista kahvia kelpuuttanut. Yhtäkkiä tajuan, että olen jälleen pilannut yhden hyvän päivän ajattelemalla.
Mielikuvat yläasteelta, kun joku luokan pojista hieroo pureskeltua purkkaa vaatteisiini samalla kertoen, miten rumalta naamani näyttää pulpetin takaa. Silvotut ulkokenkäni, jotka joku on piilottanut yläkerran portaikon alle. Avuton ja ujo poika painettuna seinää vasten. Hetkeksi mielikuva samenee ja muotoutuu lukion kemianluokaksi, valmistaen minua muistoon, jonka luulin jo unohtaneeni. Punaruskeatukkainen poika luokan peräpulpetissa, raapustamassa jotakin pulpetinkanteen ja ranteeseensa. Ne eivät ole kemian yhtälöitä. Rehtorin kanslia, itkuinen äiti koulun hiekkakentällä. Hyvin pian muistot muuttuvatkin vain sameaksi sotkuksi, josta on mahdotonta sanoa yhtään mitään. Eikä niistä oikein haluaisikaan sanoa mitään. Jotkut niistä asioista on vain parempi pitää omana tietonaan.
Yleensä tässä vaiheessa aivoni tarjoavat kahta vaihtoehtoa: joko olen vihdoin onnistuneesti uuvuttanut itseni uneen tai olen pahentanut tilannetta entisestään. Hyvin usein tapahtuu se jälkimmäinen. Uupuminen. Se kun ei enää jaksa ajatella vaan tahtoo vain pois. Se pettymys, kun tajuaa, että tässä sitä vielä ollaan, hengitetään kuten aina ennenkin. Viimeistään tässä vaiheessa löydän itseni itkemästä pehmokoiraani vasten, sitä jonka äitini joskus osti minulle ollessani kahdeksan. Vielä kaksikymppisenäkin se käy hyvin kuuntelijasta, jolle vuodattaa kyyneliään ja ajatuksiaan. Oikeastaan koko sänkyni on vuorattu erilaisilla pehmoleluilla juuri näitä öitä varten. Niistä saa sen verran lohtua, että jaksaa odottaa seuraavaa päivää. Jaksaa ylläpitää toivoa, että paremmat ajat koittaisivat kyllä. Kunhan osaisin vaan päästää menneistä jo irti. Olla vapaa niiden kahleista.
Mutta sen aika ei ollut tänäkään yönä.
//Mua häiritsee ihan hirveästi, että kirjoitin vahingossa kaksi synkempää tarinaa peräkkäin. Jotenkin tulee vaan sellainen olo, että maalaan Seben elämästä ihan sysimustaa angstia jossa ei ikinä tapahdu mitään hyvää 😀 Lupaan, että seuraavat merkinnät on sitten oikeasti jo hauskoja ja antavat tilaa Seben luonteen valoisammalle puolelle!
-
Vaikka itsellä ei ole ihan noin synkkää menneisyyttä ollutkaan, niin silti pystyn samaistumaan tähän. Varsinkin pehmokoiran suhteen! Vaikka nyt pari vuotta koira onkin pysynyt kaapissa, niin kyllä mä muistan kuinka sille on tullut vuodatettua kyyneliä – tukahdutettuja kuin oikeitakin.
-
Voi ääh, mä niin samastun suurimpaan osaan Sebastianin juttuja tässä tarinassa. Mulla on itsellä toi ihan sama, että ylianalysoin öisin kaikkea mitä oon tehnyt ja sanonut, ja niin kuin Sebastian kertoi, se ralli ei tarvi edes mitään negatiivista ajatusta alkaakseen! Ja sitä ei voi lopettaa. Aivot vaan syöttää lisää kamaa, mitä päivän aikana oonkin tehnyt väärin, ja jos sattuu joku kerta loppumaan virheet kesken, niin sitten ne muistuttelee että kun siellä ala-asteen kolmosluokalla kerran sanoit sillä tavalla sille ja sille, muistatko. Sehän on tosi huonon itsetunnon merkki.
Ja mistä se huono itsetunto sitten tulee? Aika usein siitä, mistä Sebastianillakin — ja mulla. Kun muut tarpeeksi lyttää ja hokee samoja asioita, lopuksi sitä itsekin tavallaan alkaa uskoa, että on jotenkin huono. Itsekin tiedostan ihan hyvin, että mä olen ihan älykäs, mutta silti tosi usein mun aivoissa kiertää ajatuksia siitä, miten aina sanon vaan typeriä asioita jotka ei kiinnosta ketään. Viimeyönä mä menin nukkumaan ja tulin ajatelleeksi kunniamerkkiä, jonka tein eilen, ja olin ihan tyytyväinen. Tunnin päästä olinkin ajatellut itseni siihen tilaan, että olen tehnyt ruman merkin, ja mun pitäisi äkkiä tulla tänne kertomaan teille että se on niin ruma siksi että mulla on reuma, enkä mä vaan millään saa piirrettyä tasaisia suoria kirjaimia vaikka kuinka yritän, ja silti haluan käsin kirjottaa, antakaa anteeks, älkää vihatko mua, en mä edes kuvittele että se on hieno! Niin pienenkin asian kanssa voi ihminen valvoa. Sebastianin tila on tasan tuttu mulle. 😀 Mutta koko ajan paremmin sellaisen kanssa pärjää. Sitä oppii sanomaan itselleen että no niin, eiköhän nyt ole kuitenkin kyse aika pienestä asiasta.
Sitten Sebastianin ajatukset alkavat pyöriä eri ratoja kuin mun. Mä en koskaan ole palannut siihen, kun joku tekee mulle väärin. Sebastianilla taitaa olla rankempaa ylianalyysiensä kanssa kuitenkin, koska se analysoi myös muiden käytöstä kuin omaansa. Silloin sillä on monin verroin murehdittavaa. Myös ajatus Sebastianin pehmokoirasta saa mut surulliseksi hänen puolestaan. Jotenkin sen kanssa hän vaikuttaa jopa yksinäisemmältä kuin ilman. Ihan niin kuin Sebastiankin olisi yksi niistä, joilla ei oikeasti ole yhtään sellasta lihaa ja verta olevaa ihmistä, jolle voisi kunnolla puhua.
Pitää kirjottaa siitä, mikä mielenpäällä pyörii, eikä laskea paljonko tulee hassuja juttuja ja paljonko angstia. Ainakin mä pääsen ajatuksistani vaan sillä tavalla, että kirjotan. Muiden talleilla olen laskenut, että varmasti kirjotan positiivista enemmän kuin negatiivista, ja varmasti hevosesta enemmän kuin hahmosta. Mutta täällä me ei ajatella kyllä niin, koska ei sellasella ole yhtään mitään väliä. 😀
-
-
Lapsi on terve kun se inhoaa koululiikuntaa
Koululiikunta. En taida tuntea yhtäkään ihmistä, joka ei olisi traumatisoitunut sen johdosta. Onneksi nyt aikuisena sitä ei tarvitse enää sietää, vaan ne muistot voi jättää sinne mielen perukoille kansioon, jonka olen nimennyt otsikolla ”Unohda nämä, kiitos”. Eivätpä ne silti sieltä koskaan unohtuneet.
Yksi klassisimmista mokista tapahtui mulle seiskaluokan pesäpallotunnilla. Mulla oli sinä aamuna ollut kriisi sen suhteen, mitkä housut laitan päälle. Halusin niin hirveästi laittaa rakkaat mustat teinifarkkuni, mutta tiesin, että opettajat eivät tykänneet farkkujen käytöstä liikuntatunnilla ja ne aika usein johtivat vihaisiin Wilma-merkintöihin. Oli pakko löytää toiset housut, jotka olisivat mukavat, kivannäköiset ja samalla kuitenkin liikuntaan sopivat (eli sellaiset, joita minulla ei ollut). Jostain ihmeen syystä päädyin mustiin joogahousuihini, sellaisiin todella löysiin, joissa ei ollut edes kunnon vyötä ja lahkeet liehuivat kuin mitkäkin lakanat. Mutta ainakaan niistä opettaja ei voisi valittaa.
Pesäpallo on muuten todella pirullinen laji joogahousut päällä, koska siinä täytyy juosta tosi paljon. Ja mä inhoan juoksemista. Oikeastaan inhoan kaikkea sellaista liikuntaa, johon liittyy pallo, kiekko tai maila. Hyvin pian huomasin, että ne housut oli maailman surkein valinta sille tunnille. Niiden vyötärönauhaa joutui vähän väliä kiristämään ja kiskomaan ylös enkä mä pystynyt keskittymään peliin ollenkaan niiden takia. Kun lopulta tuli mun vuoro lyödä palloa, oli pakko vaan purra hammasta ja toivoa, että housut pysyy jalassa. Pallo lensi ylös, sitten putosi alas ja mä löin mailalla eteen niin kovaa kuin säälittäviltä hauislihaksiltani vaan kykenin. Se oli oikeasti hyvä lyönti. Yllätyin itsekin, kuinka pitkälle se pallo meni. Ylpeydestä säihkyen mä otin oikein kunnon vauhdit hiekkakentän pohjasta ja pinkaisin juoksuun.
Sitten se tapahtui.
Ne helvetin housut.
Tunsin ilmavirran reisien kohdalla ja hetken pelkäsin, että mun housut oli päässeet ratkeamaan. Mutta hyvin pian mulle valkeni, että tapahtui jotain vielä pahempaa. Olin juuri päässyt ykköspesän kohdalle, kun pari tyttöä mun takana alkoi nauramaan kovaan ääneen. En tiedä, miten ihmeessä en huomannut sitä jo aikaisemmin, mutta mun joogahousut roikkuivat miltei nilkoissa ja sateenkaarikuvioiset bokserini vilkuttivat iloisesti ulkomaailmalle. Ilmeisesti yhtäkkinen juoksuspurttini sai jo valmiiksi löystyneet housuni valahtamaan lopullisesti alas. Kiskaisin ne takaisin ylös yrittäen esittää, että mitään ei tapahtunut, mutta eihän sitä voinut noin vaan unohtaa, kun porukka jatkoi nauramista vielä pelin loppuun asti. Ja muistanhan mä sen tunnin yksityiskohtaisesti vielä kuusi vuotta myöhemminkin…Vaikka mä mainitsinkin inhoavani liikuntaa, johon liittyy palloja, on mulla silti jonkinlainen vetovoima palloja kohtaan olemassa. Kuten esimerkiksi silloin kerran ala-asteella, kun harjoiteltiin pesäpallolyöntejä rinnakkaisluokan kanssa. Meidät jaettiin ryhmiin, joista yksi ryhmä jäi lyömään palloa ja toiset jäivät kentälle ottamaan palloa vastaan. Kukaan ei ollut kovin halukas menemään aivan kentän eteen kiinniottajaksi, ja mulle selvisi hetken päästä, minkä takia. Se nimittäin sattuu, kun pesäpallo osuu täydestä vauhdista suoraan leukaan. Olin onnekas, että se ei osunut vaikka päähän tai silmään. Ongelma oli, että varsinkaan tytöistä yksikään ei saanut lyötyä palloa korkealle vaan se lensi usein vaakatasossa päin ensimmäistä uhriaan. Eli minua. Sen tunnin jälkeen en enää ikinä suostunut menemään alle kahdenkymmenen metrin päähän lyöjästä.
Ihan sama juttu jalkapallossa. Joka kerta se pallo halusi välttämättä tulla mun luo. Ja mä en todellakaan halunnut, että se tulisi metriä lähemmäksi. Koska siellä missä pallo, siellä myös pelaajat. Se on tosi ahdistavaa pitää palloa hallussa, koska siinä joutuu vääjäämättä kaikkien pelaajien huomion keskipisteeksi ja kaikki tietysti haluaa sen pallon itselleen hinnalla millä hyvänsä. Minä nohevana poikana keksin siis luovan ratkaisun ongelmaan: aina kun pallo alkoi uhkaavasti lähestyä, juoksin sitä karkuun. Jostain syystä mun joukkuekaverit eivät oikein arvostaneet mun tehokasta itsepuolustustaktiikkaa, mutta tulipa ainakin vältettyä parit ruhjeet ja vammat siinä samassa.
Ehkä sille on syynsä, miksi meikäläisestä on tullut niin kovin varovainen ihminen nykyään…
-
Voi eeei koululiikunta on niin kaksijakoista. 😀 On ainakin puoliksi opesta kiinni, onko se kivaa vai ei! Sebastianin opea ei voi liiaksi kehua. Jos mun yläasteen tai lukion liikuntatunnilla joku olisi yrittänyt tuolla tavalla hirnua toiselle oli moka mikä tahansa, se olisi saman tien saanut mennä muualle sivistymään siksi aikaa että osaisi taas olla ja sille olisi läväytetty kylmästi poissaolo ja tarvittaessa tunnin jälkkä vielä painottamaan viestiä. Jo sillä olisi saanut varmaan paljon parannusta Sebastianinkin oloon. Tai sillä, että liikuntatunneilla oltaisiin tehty vähän kaikkea, ja jotkut jutut olisivat olleet kivojakin. Mä itse luulin ala-asteella että olen huono liikunnassa ja vihaan sitä. Samalla kuitenkin harrastin koulun ulkopuolella paljon liikuntaa, mutta en tiennyt että pallopelit on edes liikuntaa! Mun ekan open mielestä ”liikunta” tarkoitti nimittäin pururadalla jonossa juoksemista, ja se oli musta tylsää ja ahdisti henkeä, kun olin allerginen kaikille kasveille. (Ja kamoon, oikeesti, me oltiin ykkös-kolmosia sillon: miksi meitä piti edes juoksuttaa??) Kun ope vaihtui, oli vähän eri meiningit ja erinäköiset numerot, kun meitsi sai pelata pallopelejä. Vaikka olin mä ihmeissäni että miten ”liikuntatunnilla” voidaan muka pelata, kun siellä pitäisi nyt tehdä sitä ”liikuntaa”. Ja toisin kuin Sebastian, taidan tykätä pallosta vielä enemmän kuin mun koirat. :DD
Olisin kyllä varmaan itsekin inhonnut Sebastiania liikuntatunnilla! Pitää pelata voitosta, jumaliste! 😀 Meilläkin oli kyllä luokassa noita pallonväistelijöitä, mutta mulle ei ole kyllä ennen tätä tullut mieleenkään että ehkä nekin muuten pelkäsivät palloa. Vaikka yleensä sellaiset pysyivät aika syrjässä. Se oli OK. 😀 Kunhan eivät tuleet tumpeloimaan mun voittoani :DD (Miten niin olin aivan tosi kilpailuhenkinen kakarana?)
Tämä pesäpallotunnin tapaus on ehkä taas niitä juttuja, jotka tuntuvat varmaan itselle katastrofilta, mutta joita kukaan ei kyllä enää muistele. Mutta ainahan sitä itse on itsensä pahin kriitikko. Omia mokiaan kukin muistelee, ei muiden.
-
Ite tykkäsin koululiikunnasta! Paitsi uimisesta, jaikksss! Mutta tohon housujen putoamiseen, mulla kerran repesi housut koulussa, ja minä kovana tyttönä pidin ne rikkinäiset housut jalassa.🤦♀️ Oon myös korjaillut omia vaatteita koulussa oman kömpelyyteni takia.
-
